path: root/51486-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51486 ***

MOLEMMAT KUUROT

Ilveily yhdessä näytöksessä


Kirj.

Jules Moinaux


Mukaillen suomeksi J. S. [Johanna Silander]





Alfred Lagerbom, Hamina, 1898.




HENKILÖT:

 _Tarkia_
 _Arvid_.
 _Petter_, eräs miespalvelija Tarkian luona.
 Eräs puutarhuri.
 Eräs metsänvartija.
 _Engla_, Tarkian tytär.

(Näyttämö esittää pientä salia, josta näköala on puistoon, kummassakin
huoneen nurkassa pienet pöydät, vasemmalla pöydällä lamppu, oikealla
kukkavihko maljassa. Ovi perällä. Ovi oikealle ja kaksi ovea
vasemmalle. Oikealla ikkuna. Oikealla, pöydän yläpuolella, asekokoelma,
muun muassa pyssy. Vasemmalla, etunäyttämöllä pöytä, jolle on ladottu
useampia kirjoja, paperia, kyniä ja mustetolppo. Oikealla pieni sohva
ja pieni pöytä, jolla seisoo ompelurasia ja soitinkello).



Ensimäinen kohtaus.

    Engla, (Sitten) Petter.

_Engla_ (istuu pöydän edessä ja lukee erästä kirjaa). Ei edes kaikkein
uusimmat teokset minua ilahuta!... Ei, se saa olla! (Heittää kirjan
pöydälle ja nousee). Ah! minun Jumalani, miten minulla on ikävä!
(Istuutuu sohvalle ja katselee kukkasia maljassa). Kukkasia, jotka ovat
neljän päivän vanhoja!... En tiedä mitä Petter ajattelee! (Soittaa
kelloa. Petter tulee peräovesta kirje kädessä). Hanki tänne uusia
kukkasia Petter!

_Petter_. Kyllä neiti... (Menee kukkien luo). Teidän herra isänne ei
ole täällä, näen mä.

_Engla_ (nousee äkkiä). Ei... Tuleeko ehkä joku vierailulle, Petter?

_Petter_. Ei, neiti, se on vaan kirje.

_Engla_ (kärsimättömästi). Kirje... Niin, ne ovat ainoat uutiset
nykyään, joita isä harrastaa. Kaikki tapahtuu kirjeellisesti.

    (Istuutuu).

_Petter_ (huoahtaen). Niin, herra Tarkia ei tahdo ottaa yhtä ainoaa
ihmistä vastaan, sitten kun hän on tullut kuuroksi, ja sitä on hän jo
ollut kolme vuotta.

    (Heittää pois kukkaset ikkunasta).

_Engla_. Ah, kun minulla on niin ikävä!... Petter, minulla on niin
ikävä!

_Petter_ (pyyhkii lampunlasia). Entä minulla sitten, ajatelkaa neiti,
herra Tarkia on ottanut minut palvelukseensa vaan korkean ääneni
tähden, ja nyt olen pakoitettu juttelemaan kanssansa koko pitkän
päivän!... (Vihasesti). Jutella!... Minä kutsun sitä jutella!... Minä
kiitän, minä!... Minä huudan hänelle asioita, joita tulisi salassa
pitää, ja huudan hänelle kysymyksiä, joita tulisi sanoa kaikessa
hiljaisuudessa, neljän silmän välillä... Senlainen paikka... Senlainen
palvelus.

_Engla_. Ja se kuuluisa korvalääkäri, jolle isä kirjoitti kuukausi
sitten?... Hänestä ei puhuta sanaakaan enään.

_Petter_. Ei, varjelkoon! Hän ei edes nähnyt hyväksi vastata... Kuinka
tämä päättyy?... Niin, kyllä minä tiedän, miten minulle tapahtuu...
Kuuden kuukauden kuluttua, se on varma, en voi muuten puhua kuin
liikkeillä, aivan kuin ilveilijät sirkuksessa... ääneni tulee päivä
päivältä tyhjemmäksi.

_Engla_ (nauraa). Ha, ha, ha!

_Petter_. Te nauratte neiti sille, mutta minä en siinä näe mitään
omituista tai naurettavaa.

_Engla_. Hyvä Petter, minulla on niin harvoin tilaisuutta nauraa!...
Olla tällä tavalla suljettuna yhdeksäntoista vuotiaana...

_Petter_. Niin, minulla olisi hyvin vaikeata olla teidän asemassanne...
Sillä minulla on niin hilpeä mieli... Jos minä olisin ollut tyttö...
oh!

_Engla_. Ja minun isäni, joka nyt on saanut päähänsä sen yksipintaisen
mielipiteen, ettei naittaa minua kenellekään.... Ajatella, että nyt jo
olisi viisi, kuusi hyvinkin etevää tarjousta, tarjousta, jotka ovat
minua miellyttäneet. Ja hän on antanut kieltävän vastauksen
jok'ikiselle.

_Petter_. Niin hän sanoo aina: "ei, se ei ole se vävy, josta olen
uneksinut"... Ei koskaan kuule muuta!... Minkähänlaisen vävyn hän on
uneksinut itselleen?

_Engla_. En tiedä minä!... Nyt ei enään kukaan uskalla tulla pyytämään
minun kättäni, sillä jokainen tietää jo edeltäkäsin saavansa
rukkaset... Se nuori herra esimerkiksi, jonka kanssa koko yön, kuukausi
sitten rouva Miettisen luona...

_Petter_. Niin, minä tiedän, neiti on puhunut hänestä jo hyvinkin
usein... no, en minä neitiä siitä moiti... mutta jos hän kosisi, niin
luulen minä kyllä...

_Engla_ (nousee ja menee vasemmalle). Minä olen aivan varma, että se
oli hänen tarkoituksensa... minä huomasin sen kyllin selvästi hänen
katseistaan minuun ja kaikista niistä pienistä palveluksista, joita hän
minulle osoitti... mutta hän on luultavasti saanut tietää, mikä vastaus
häntä odottaa täällä... ollaan häntä huomautettu siitä ajoissa...
(Polkee jalkaansa). Ah, niin, Jumalani, miten minulla on ikävä. Minulla
on niin kovin ikävä.

_Petter_ (erikseen). Se ei ole liian aikaista tuo! (Kovaa). Tuossa
tulee patruuna!... Minne panin hänen kirjeensä?... Tuossa se onkin!

    (Ottaa kirjeen oikealta pöydältä, johon hän itse oli sen pannut).



Toinen kohtaus.

    Edelliset. (Tarkia toisesta ovesta vasemmalta, kirja kädessä).

_Tarkia_ (lukee). "Kuurous on vaikeimpia tauteja, joita ihminen voi
potea"... (Keskeyttää). Ja se on totta se!... Ah! kuinka se onkin
totta!

_Petter_, (lähestyen). Patruuna!... Patruuna!... Tässä olisi kirje!

    (Pistää kirjeen hänen nenänsä alle).

_Tarkia_. Vai niin, sinä olet täällä Peter... ja minun tyttäreni
myöskin... (ottaa kirjeen). Miksi et sano hyvin lyhyeen: "tässä olisi
kirje!"

    (Istuu sohvalle).

_Engla_ (Petterille). Se on kenties vielä joltain kosijalta... Voi jos
voisin lukea isän olkapään yli!

    (Menee isänsä luokse).

_Petter_. Se ei maksa vaivaa, neiti... minä tunnen hänen
tottumuksensa... Hän lukee kaikki kirjeensä minulle tietämättänsä...
sentähden että hän ei itse kuule mitään, niin luulee hän lukevansa
hiljaa... Sitä tapaansa saan kiittää, sillä siten olen saanut tietää
kaikki hänen ajatuksensa... Hän ajattelee kuuluvasti,... se on hyvin
mukavaa.

_Tarkia_ (joka on avannut kirjeen ja pannut lasisilmät nenälleen,
huomaa tyttärensä vieressään). Sinä utelias lapsi!... (Nousee). Kirje
on minulle ja sisältää varmaan jonkun luottamuksen. (Menee vasemmalle
ja lukee kovaa). Minun paras ystäväni, luulen löytäneeni hyvin sopivan
miehen tyttärellesi, hän on kelvollinen, nuori mies, terve, hyvin
kasvatettu ja rikas, se on kaikki sellaista joka ei asiaa pilaa.

    (Panee kirjeen taskuunsa).

_Petter_ (hiljaa Englalle) Enkö juuri sitä sanonut neiti!

_Tarkia_ (itsekseen). Niin, sen minä kyllä uskon, mutta se ei ole se
vävy, josta minä olen uneksinut.

_Petter_ (hiljaa). Siinä se nyt taas on!

_Engla_ (kärsimättömästi). Aina hän puhuu unelmistaan!... Siinä sen nyt
kuulette, kuinka se on, Petter.

_Petter_ (hiljaa). Rauhoittukaa neitiseni!

_Engla_. Rauhoittukaa... kun koko elämäni kuluu tällä tavoin... Tänne
ei tule edes kissakaan... kun ei isä tahdo naittaa minua... ah, tämän
täytyy loppua... Ja se loppuu... sen täytyy loppua!

    (Menee vihasena ulos oikealle).

_Petter_ (erikseen, ottaen kukkasmaljan). Jaa nyt on jo paras aika...
Paras aika! (menee peräovesta).



Kolmas kohtaus.

    Tarkia.

_Tarkia_ (yksin; alkaa taas lukemisensa). "Kuurous on vaikeimpia
tauteja, joita ihminen voi potea" (keskeyttäen). Minulle siitä on ollut
hyvääkin minun vaimovainajani aikana... kuurouttani saan kiittää, sillä
siten en tarvinnut kuulla kaikkia hänen valituksiaan ja touhujaan...
(Tyytyväisesti hymyillen). Vaimo parka!... Harmi se oli joka vei hänet
hautaan, harmi, kun en voinut häntä kuulla!... Kun hän huomasi ett'ei
hänen mikään melunsa voinut tunkea minun korviini, niin tulikin hänestä
eräänä kauniina päivänä loppu... hän aikoi tukehuttaa vihaansa, ja,
nöyrin palvelijanne, siihen se päättyi! Mutta nyt kun olen leski,
tahtoisin hyvinkin mielelläni kuuloni takaisin... Lääkärit sanovat,
että heidän ajatuskykynsä seisoo paikallaan... Kaiken toivoni olen nyt
kiinnittänyt erääseen hyvin kuuluisaan puoskariin, joka sanoo
minuutissa voivansa parantaa kuurouden akustisella sähkögalvanismilla;
minä kirjoitin hänelle ja pyysin häntä tulemaan tänne tilalleni, mutta
häntä ei ole kuulunut vielä... Katsotaan mitä kirja tietää. (Lukee).
Täytyy tutkia, jos korvakalvo on turvonnut tahi halennut, jos pienet
luut korvassa ovat kaikki paikoillaan, tai jos eustakillinen torvi on
ummessa... (Keskeyttää). Eustakillinen torvi, kuulotorvi?... Olisikohan
minun kuulotorveni?... Se minun täytyy kysyä Petteriltä. (Huutaa)
Petter!

    (Jatkaa lukuaan).



Neljäs kohtaus,,

    Tarkia. Petter (tulee peräovesta, pudottaa sisään tullessaan
    kukkamaljan, joka hänellä on kädessään, ja joka kolisten
    menee rikki).

_Tarkia_. (Kääntymättä). Petter!

    (Jatkaa lukemistaan ja istuutuu pöydän luokse).

_Petter_ (osoittaen Tarkiaa). Hän ei kuullut mitään... niin se on
aina... oikein on hauska tässä talossa särkeä jos jotakin, sillä hän ei
kuule mitään... Mutta enpä minä juuri välitäkään.

_Tarkia_ (huutaa lukiessaan). Petter!

_Petter_ (kokoaa palaset). Minä en välitä hänestä ensinkään...
Päinvastoin, minä kohtelen häntä aivan kuin olisin yksin huoneessa.

_Tarkia_ (niinkuin ennen). Petter!

_Petter_. Niin, huuda sinä vain, minä en kuitenkaan vastaa ennenkuin
olen koonnut ylös kaikki nämät (heittää palaset ikkunasta). Kas niin!

_Tarkia_ (nousee). Petter! Saanpa luvan itse mennä häntä hakemaan...
(huomaa hänen ikkunan luona, huutaa hänen korvaansa). Petter!

_Petter_ (säikähtäen). Vieköön sinut piru, sinä tolvana!

_Tarkia_. Minä olen huutanut sinua neljä eri kertaa, oletko sinä kuuro!

_Petter_. Kyllä vaariseni, kyllä se olen minä joka olen kuuro.

_Tarkia_. Mitä sinä sanot?

_Petter_. Bom! bom! bom! bom! bom!

_Tarkia_. Mitä se on kuin sinä sanot?

_Petter_ (laulaa). Lalla lalaa lalla lala.

_Tarkia_. Tule tänne katsomaan, onko eustakillinen torvi...

_Petter_ (kummastuen). Mikä esine se senlainen on?... Onko se
kaasu- vai vesijohtotorvi?

_Tarkia_ (ojentaa hänelle korvansa). Katsoppas nyt!

_Petter_. Mitä minun pitää katsoa?

_Tarkia_. Jos kuulotorvi... korvassa...

_Petter_. Kuules perhanaa! Hänellä on kuulotorvi korvassa... Minä olen
kuullut että se löytyisi telefoonissa...

_Tarkia_. Näätkö mitään?

_Petter_ (ottaa häntä päästä ja katselee korvaan). Ei rahtuakaan!

_Tarkia_. Mitä sinä sanot?

_Petter_. Ei rahtuakaan!

_Tarkia_. Minusta tuntuu kuin sinun äänesi olisi heikontunut... mutta
se on sama; minä pidän sinusta, sillä sinä olet viisas.

_Petter_. Niin.

_Tarkia_. Ja uskollinen!

_Petter_. Siitä en voi juuri kehua!

_Tarkia_. Sinä olet niin yhtynyt minun luontooni, että melkein arvaat,
mitä minä ajattelen.

_Petter_. Niin, eikö se ole kummallista?

_Tarkia_ (itsekseen). Tuntuu tulevan nälkä... Mitähän saataisi
päivälliseksi?... Mitäs, jos saisi metsäkananpaistia... (Kovaa).
Petter, minä tahtoisin päivälliseksi...

_Petter_ (huutaa hänen korvaansa). Metsäkanan paistia!

_Tarkia_. Tämä on kummallista!... Juuri kun aijoin sanoa samaa!..
Petter kyllä sinä tulet palkituksi vaivoistasi... minä muistan sinut
kyllä testamentissani... minä en nyt sano, miten paljon saat, mutta
unohdetuksi et tule.

    (Istuu pöydän luokse ja jatkaa lukemistaan).

_Petter_ (itsekseen). Minä saan kaksitoista sataa markkaa, sen olen
kuullut hänen ajattelevan... Jos hän luulottelee että minä muuten...

    (Ääniä ulkopuolella). Ottakaa kiini hänet, ottakaa kiini hänet!

_Petter_. Mitä se on?

    (Juoksee ikkunalle; kuuluu laukaus).

_Tarkia_. Terveydeks' Petter! (Taas laukaus). Jumal' auttakoon! Mistä
sinä nyt tuonlaisen nuhan olet saanut?.... Minne ihmeelle hän joutui
nyt!

_Petter_ (ikkunassa; huutaa ulos). Mitä tämä tahtoo sanoa! Kuka
metsästää meillä... Halloo! siellä alhaalla, halloo!... Tämä on
yksityisen omaisuus, täällä ei teillä ole mitään tehtävää.

_Tarkia_ (juoksee ikkunalle). Mitä se on?

_Petter_. Siellä on metsästäjä, sala-ampuja, joka hyppii aitausten ja
häkkien yli ja sotkee kaikki istutukset... (Huutaa ulos). Halloo,
siellä alhaalla! Halloo!

    (Kuuluu kolinaa, aivan kuin lasia särkyisi).

_Tarkia_. Se lurjus särkee kaikki kun minulla on! Siellä makaa nyt
lasikellot, jotka olivat meloonien yli... Puutarhurin renki seuraa
häntä.... Mutta ei saavuta... Nyt meni hän kasvihuoneeseen... Nyt
täytyy hänet piirittää siellä... Aseisiin, Petter, aseisiin!... missä
on pyssyni?

    (Ottaa pyssyn joka riippuu asekokoelmassa).

_Petter_ (ottaa luudan perältä). Nyt minä olen valmis!

_Tarkia_. Pian kasvihuoneeseen, Petter, kasvihuoneeseen!

_Petter_. Patruuna menee ensin!

_Tarkia_. (Menee peräovesta. Petter seuraa. Kuuluu kolinaa, niinkuin
huonekaluja kaatuisi ja Arvid tulee hätäisesti sisään, toisesta ovesta
vasemmalla, pyssy kädessä).



Viides kohtaus.

    Arvid (yksin).

_Arvid_ (on puettuna metsästyspukuun ja pukunsa on epäkunnossa. Sulkee
oven, kulkee sitten kumarassa; käsi pyssyn hanalla, ympäri huonetta ja
katselee huonekalujen alle). Sen täytyy olla täällä! Ei, ei missään, ei
missään, minne hittoon se meni... (Panee pyssyn pöydälle ja istuutuu).
Minä olisin voinut ostaa tuon kaniinin kolmestakymmenestä pennistä...
korkeintaan kolmestakymmenestäviidestä... (nousee) ja nyt minä läksin
jo kello kuusi aamusella saadakseni sen tahi oikeammin sanoen, en
saadakseni... En ollut kävellyt jos korkeintaan kolmesataa askelta kun
koirani vainusi kaniinin... tämän saman, josta nyt puhun... Minä
laukasen... pang! Kaniini rientää matkoihinsa ja minun pyssyni petti...
Minä panen uuden nallin pyssyyni ja riennän kaniinin jälkeen, joka ei
hetkeksikään ole kadonnut näkyvistäni... näen kaniinin juoksevan
metsikköön ja huudan eräälle miehelle, joka seisoi läheisyydessä:
"Pidätä hänet! Pidätä hänet! Saat markan jos voit pidättää hänet!"...
Ja kaniini oli arvoltaan kolmekymmentaviisi, korkeintaan
kolmekymmentäkuusi!... Mies tottelee, koirani alkaa taas seurata
kaniinia... taas laukasen... tällä kerralla meni laukaus, mutta minun
koirani, se ei mennyt enään pitemmälle... olin ampunut hänet... eläin,
joka oli maksanut minulle satakaksikymmentä markkaa, ja kaniini oli
arvoltaan kolmekymmentäkuusi, korkeintaan kolmekymmentäseitsemän
penniä... Annoin miehelle viisi markkaa... se on yhteensä
satakaksikymmentäviisi... Panin uuden latingin pyssyyni ja juoksen
kokonaista kaksi virstaa kaniinin jälessä joka on aina liiaksi kaukana
voidakseni tähdätä... Väsyneenä ja unisena viimein pysähdyin; silmäni
sulkeuvat ja viiden minuutin kuluttua taasen hätyytän kaniiniani...
unessa... Se on vähemmän väsyttävää... Olin Pyreeneillä... kaniini
kiipeää niiden yli, minä myös... Se tekee matkan kautta Espanian, minä
myös! Se ei tehnyt mitään, sillä se oli vaan unta!... Tulimme
Gibraltariin... kaniini hypähtää mereen, minä syöksen jälkeensä...
Mutta tämä liikahdus teki, että heräsin, minä avaan silmäni, ja mitä
näen? Minun kaniinini istuu muutaman metrin päässä minusta, hyvin
rauhallisesti nakertaen kaalin päätä... Hurjistuneena nousen ylös,
tartun pyssyyni ja alan uudestaan hätyyttämään kaniinia. Hän hyppää
erään aidan yli, minä myös, se putoaa etujaloilleen, minä myös, mutta
sitten saan kuulla huutoa ja rähinää, ja niinkuin minä seurasin
kaniinia pyssylläni, seurataan silloin minua, heinätalikoilla,
viikatteilla, haravoilla ja kaikenlaisilla maanviljelyskaluilla...
Silloin hukkaan pääni ja luulottelen että kaniini on tullut tänne
huoneisiin... Salaman nopeudella seuraan häntä, ja tässä olen nyt, kun
ensin olen tehnyt vahinkoa enemmän kun sadanviidenkymmenen markan
edestä... se on yhteensä kaksisataaseitsemänkymmentäviisi
markkaa, paitsi sitä mitä vielä saan maksaa käräjäkuluja ja
sakkoja, jotka varmaan nekin nousevat sataan markkaan... Summa
kolmesataaseitsemänkymmentäviisi markkaa kaniinista, joka maksaa
kolmekymmentäseitsemän, korkeintaan kolmekymmentäkahdeksan penniä....
(Liikettä ulkopuolella). On paras, että hiivin matkoihini.

    (Ottaa pyssyn ja rientää peräovesta mutta tulee estetyksi
    Tarkialta ja puutarhurilta jotka tulevat sisälle, rientää
    toiselle ovelle vasemmalla josta taasen Petter tulee,
    sieltä taasen ensimäiselle ovelle vasemmalla, mutta sieltä
    tulee metsänvartija).



Kuudes kohtaus.

    Metsänvartija. Arvid. Petter. Tarkia. Puutarhuri
    (varustettuna heinätalikolla).

_Metsänvartija_. Se on hän!

_Puutarhuri_. Tässä hän on nyt!

_Tarkia_. Nyt hän on käsissämme! ottakaa hänet kiinni!

_Arvid_. Miten?

    (Aikoo rientää pois).

_Metsänvartija_ (tarttuen häneen). Lain nimessä minä vangitsen teidät.

    (Ottaa häneltä pyssyn).

_Arvid_ (erikseen). Se oli kuittaus!

_Tarkia_. Kuinka te uskallatte, herra, tällä tavalla tunkeutua
vieraiden ihmisten asunnoihin... ja aivan kuin villitty, ampua minun
ikkunaini alla...

_Petter_. Kas sepä olisi ollut hienosti, jos olisitte ampuneet jonkun.

_Tarkia_. Minä kutsutan teidät käräjiin.

_Arvid_ (erikseen). Hitto vie!

_Tarkia_ (huutaa). Mikä on nimenne?

_Metsänvartija_. Mikä on nimenne?

_Arvid_ (änkyttäen). Hyvä herra!... (Vihasesti). Mitä sanoit?

_Petter_ (huutaa Tarkian korvaan). Hänen nimensä on Mitsanoi!... Hän on
varmaan Italialainen.

_Arvid_ (erikseen). Italialainen!... No sama se minä olen Italialainen
sitten!

_Petter_. Kyllä minä huusin teille, että tämä oli yksityisen omaisuus,
ja ett'ei ollut luvallista ampua puistossa; mutta se oli aivan samaa
kuin saarna kuuroille korville. Hitossa, oletteko kuuro, vai miten.

_Arvid_ (erikseen). Hän antaa minulle hyvän tuuman.

_Tarkia_. Mitä hän sanoo?

_Petter_. Ei mitään!

_Arvid_ (erikseen). Tahdonpa koettaa... (Kovaa). Hyvät herrat, minä
pyydän teiltä...

_Tarkia_. Mitä sanotte?

_Arvid_ (kirjoittaa sormellaan kädelleen). Palasen paperia.

_Tarkia_. Mitä hän sanoo?

_Petter_ (huutaa hänen korvaansa). Hän pyytää palasen paperia.

_Tarkia_. Vai niin, vai niin!

_Arvid_ (huomaa paperia ja kyniä pöydällä, istuu kirjoittamaan). Ah!

_Petter_. Mitä hän tekee?

_Arvid_ (nousee, ojentaa paperin Petterille). Kas tässä... (erikseen).
Kuinka minä olen tyhmä... minä olen kuuro mutta en mykkä... No, se on
nyt se sama!

_Petter_ (antaa paperin Tarkialle). Lue!

_Tarkia_. Mitä tämä on?... Perhana kuinka huonosti kirjoitettu!
(Lukee). "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta olen onnettomuudekseni
aivan kuuro". -- (Iloisena). Kuuro!... Hän on aivan kuuro!

_Metsänvartija_. Kuuro!

_Petter_. Kuuro!

_Tarkia_. Oletteko todellakin kuuro... aivan kuuro?... Paras Petter,
kas tässä sellainen vävy, josta olen uneksinut!

    (Nauraa).

_Petter_. Mitä kuulen!

_Arvid_ (erikseen). Hän nauraa!... Siis voin rauhoittua!

_Tarkia_. Hän on oikein kaunis, tuo nuori herrani... (kovaa). Jättäkää
meidät, hyvät ystävät, minulla on erityistä puhuttavaa tämän herran
kanssa.

    (Metsänvartija ja puutarhuri menevät).



Seitsemäs kohtaus.

    Petter. Arvid. Tarkia.

_Petter_ (menee vasemmalle seisahtuu oven luona). Vai niin, se oli
tuollaisen vävyn kun hän on toivonut itselleen... Kuuron... Niin puhein
ei enemmän eikä vähemmän kun kaksi kuuroa samassa talossa... Ei
kiitoksia.

_Tarkia_ (osoittaa sohvaa). Olkaa hyvä, istukaa... (Arvid ei liiku).
Mikä onni! hän ei kuule! (Kovemmin). Istukaa! Istukaa!

_Arvid_ (erikseen, menee vasemmalle). Hän on kohtelias nyt!... Onko se
sentähden että olen kuuro tai sentähden että olen Italialainen?

_Tarkia_ (erikseen). Käytös hänellä on hieno. Kasvojen piirteet
ymmärtäväiset.

    (Antaa hänelle merkin istua).

_Arvid_ (osoittaen sohvaa). Teidän jälkeenne, herra, teidän jälkeenne.

_Tarkia_ (erikseen). Hän on hyvin kasvatettu.

    (Istuutuvat sohvalle).

_Petter_ (erikseen). Minnekkä minä joudun raukka, kahden tuonlaisen
pölkyn kanssa!

_Tarkia_ (kovaa). Te kummastelette varmaan, herra, että olen niin
anteeksi antavainen teidän suhteenne. Mutta teidän kuuroutenne saattaa
minut suuresti teitä surkuttelemaan.

_Arvid_ (erikseen). Se on siis minun kuurouttani kun minä saan kiittää
tällä kertaa... Mikä sopiva tuuma se oli...

_Tarkia_ (Petterille, nousten). Mutta perhana! Ajattele jos hän on
nainut! (Istuu, huutaa Arvid'in korvaan). Oletteko nuori mies?

    (Kurottaa hänelle korvansa).

_Arvid_ (erikseen). Mitä se hänelle kuuluu?

_Petter_ (erikseen). Suokoon Jumala, että hän olisi isä kahdelletoista
lapselle! (Huutaa Arvid'in korvaan). Tehän olette nainut?

_Arvid_ (huutaa). Ei!

_Petter_ (erikseen). Hän on nuorimies, se lurjus!

_Tarkia_ (iloisesti). Minä luulen hän sanoi, ei? (Arvidille). Te olette
naimaton? (Huutaa). Naimaton?

    (Ojentaa korvansa).

_Arvid_. Niin!

_Tarkia_. Kuinka se oli?:

_Arvid_ (kärsimättömästi huutaen). Olen! (Erikseen). Mikä ilveilys! Se
on hän, joka on kuuro!

_Tarkia_. Minä luulen hän sanoi: olen! (Nousee, iloisena, eriks.).
Naimaton,... tuo vävy on aivan kun pudonnut taivaasta, minulle! (Kovaa,
istuutuen jälleen). Herra, tahdotteko tehdä minulle kunnian, jäädä
luokseni päivälliselle?

_Arvid_. Hän on mainio tuo vanha ukon tynkkä (Huutaen). Herra, teidän
kutsunne tekee minut onnelliseksi!

_Tarkia_. Että ehditte kotiin illaksi?... Jaa, se käy päinsä, voimme
syödä tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti... Petter, saat kattaa
pöydän kolmelle... ja päivällisen pitää olla valmis kello viisi eikä
kello kuusi.

_Petter_ (kumartaen). Kyllä, sinä vanha yömyssy!

_Tarkia_. Mene nyt, ystäväni.

_Petter_. Kyllä, sinä tyhmeliini.

_Tarkia_. Mene, mene!

_Petter_. Oh, jos ei se olisi niiden kahdentoistasadan markan tähden...
niin olisin aikoja sitten antanut palttua sinulle ja koko talollesi,
sinä pöllö.

_Tarkia_. Se on hyvä, se on hyvä!... Minä tiedän miten uskollinen sinä
olet!

    (Petter menee muristen ulos).



Kahdeksas kohtaus.

    Tarkia. Arvid. (Sitten) Petter.

_Arvid_. Kuinka voitte sallia, että tuo velikulta...

_Tarkia_. Erinomainen palvelija oikea esimerkki.

_Arvid_. Minä näen sen!... (Erikseen). Kyllä hän on ihan varmaan kuuro!

    (Tarkia nousee, sulkee ikkunan, ottaa pyssynsä ikkunalaudalta,
    jonne hän itse on sen laskenut. Sulkee peräoven, asettaa pyssynsä
    vasempaan nurkkaan. Arvid seuraa kaikkia hänen liikkeitään
    levottomuudella).

_Tarkia_ (istuu jälleen hänen viereensä). Jutelkaamme nyt oikein
(huutaa) tuttavallisesti!

_Arvid_ (erikseen). Jos hän tällä kuuluvalla tavalla aikoo
salaisuuksiaan ilmoittaa, niin en minä tule olemaan ainoa, joka ne
tiedän.

_Tarkia_. Herrani... kun käskin teidät jäämään tänne päivälliselle
niin, ei se ollut syöminen joka oli tarkoituksena.

_Arvid_ (erikseen). Sepä kummaa... Minkätähden sitten?

_Tarkia_. Jos olisitte ollut nainut, olisin heti ajanut teidät
portille, mutta kun nyt olette nuori mies... ja minä olen isä yhdelle
tyttärelle... Minä en vielä tiedä jos te oikein sovitte hänelle...

_Arvid_ (itsekseen). Sitä minä en luule...

    (Ottaa hattunsa).

_Tarkia_. Mutta te sovitte aivan mainiosti minulle... ja minä tarjoan
teille hänen kätensä.

_Arvid_ (erikseen, hämillään, kävelee edestakaisin). Hänellä on
varmaankin kyttyrä!

_Tarkia_ (nousten). Hän saa sataviisikymmentätuhatta markkaa
myötäjäisiä.

_Arvid_ (erikseen). Silloin hänellä on kyttyrä sekä edessä että takana.
(Kovaa, kumartaen). Hyvä herra!

    (Tekee liikkeen ikäänkuin lähteäkseen).

_Tarkia_ (estäen häntä). Minulla on ollut hyvin mukava aate!... Jos
olisitte ollut kaunis kun Apollo ja rikas kun Croesus, niin olisin
sanonut: Minulla ei ole mitään teitä vastaan, mutta tytärtäni ette
koskaan saa... Ymmärtäkää minua oikein.

_Arvid_. Kyllä koetan parastani.

_Tarkia_. Kaiketi ette ole huomanneet että minä, ikävä kyllä, olen
kuuro!

_Arvid_ (erikseen). Aika veijari!

_Tarkia_. Niin, minä olen todellakin kuuro!

_Arvid_. Puhutteko oikein vakavasti?

_Tarkia_. Minä elän täällä yksinäni tyttäreni kanssa... hän ei näe
ketään muita, kuin minut, eikä puhu kenenkään muun kanssa, kuin minun.

_Arvid_ (erikseen). Hänellä mahtaa olla erittäin hauskaa.

_Tarkia_. No niin... käsittäkää minua oikein.

_Arvid_. Parastani koetan.

_Tarkia_. Ajatelkaa nyt, hänen ja minun välilläni vävy varustettuna
hienolla ja tarkalla korvakuulolla!... Ah, luulen että ainakin
kolmekymmentä hyvinkin etevää tarjousta on minulle esitetty... Minun
tyttäreni ja hän istuisivat ja juttelisivat keskenään ja ett'ei minun
tarvitseisi istua tyhmänä ja yksinäisenä, täytyisi minun yhtenään
huutaa: "Miten, mitä sanoitte" j.n.e. Sitä en jaksaisi kärsiä aikaa
myöten!... Kyllästyisimme toinen toiseemme... Mutta silloin kun on vävy
yhtä kuuro kuin minäkin... Ja te olette vielä kuurompi minua... katoaa
tuo seikka kokonaan... Te tulette luonnollisesti puhumaan hyvin kovaa
tyttärelleni, hän samalla tavalla teille, sillä tavalla voin minäkin
yhtyä seurusteluun ilman erityistä huutamista ja kirkunaa...
Ymmärrättekö nyt miten minä tahdon?

_Arvid_ (erikseen). Synti olisi syyttää tuota kunnon ukkoa
itsekkäisyydestä!

    (Petter tulee toisesta ovesta vasemmalla, kädessään käyntikortti).

_Tarkia_. Kas tässä käteni!... Te saatte hyvin miellyttävän vaimon...
kauniin, hyväkasvuisen, suloisen...

_Petter_ (erikseen, harmistuneena). Se on siis päätetty!... Täällä olen
nyt tuomittu viettämään elämäni kahden kuuron seurassa.

_Arvid_ (erikseen). Hyväkasvuisen... Hän ei siis olekkaan
kyttyräselkäinen.

_Tarkia_. Asia on päätetty... mutta ennenkuin näyttäydytte
tyttärelleni, täytyy teidän hieman parannella epäkohtia
vaatetuksessanne... teidän täytyy miellyttää, ja te voitte miellyttää,
sillä minä tahdon niin! (Osoittaa ensimäistä ovea vasemmalla). Menkää
minun huoneeseeni ja tehkää itsenne kauniiksi.

_Arvid_ (erikseen). Kaikki tämä on kyllä hyvää, mutta minähän en ole
kuuro... miten päästä tästä pälkähästä?

_Tarkia_ (työntää hänet huoneeseen). Joutukaa... Siellä on harjoja,
kampoja, kauluksia ja kaikkia muita tarpeita.



Yhdeksäs kohtaus.

    Tarkia. Petter.

_Tarkia_ (loistaen ilosta). Minä kyllä tiesin että ennemmin tai
myöhemmin löytäisin vävyn, josta olen uneksinut... (Petterille). Ah, se
olet sinä Petter... Mene kattamaan pöytä, äläkä unohda että meitä on
nyt kolme, minä, tyttäreni ja hänen tuleva miehensä... Katsoppas asia
on nyt päätetty... (iloisesti) se on päätetty... Minä olen hänelle
tarjonnut Englan käden ja hän on vastaan ottanut sen... Hän on
paraillaan tekemässä itseään kauniiksi... Mitä sinulla siinä on?...
Käyntikortti?

_Petter_. Niin, herra joka sen jätti on tuolla ulkona ja tahtoo puhua
kanssasi sinä vanha kuurolainen.

_Tarkia_ (silmäillen korttia). Taivas!

_Petter_ (pelästyen). Mitä se on.

_Tarkia_ (iloiten). Se on hän!

_Petter_. Kuka hän?

_Tarkia_. Hän on kabinetissani!... Minä kiiruhdan!... Ah, Petter,
tänäin onni hymyilee minulle!

    (Juoksee ulos, toisesta ovesta vasemmalla).



Kymmenes kohtaus.

    Petter. Engla.

_Engla_ (tulee hätäisesti oikealta, näkee isänsä menevän). Kuinka on
isän laita, Petter?

_Petter_. Kuinka on hänen laitansa, neiti?... Niin, se ihanne, joka on
hyörinyt hänen kuvituksissaan tahi oikeammin se painajainen joka on
häntä kiusannut, te tiedätte... se vävy...

_Engla_. Noh, entä sitten?

_Petter_. Hän on viimein tullut... Nyt tiedätte miten on isänne laita.

_Engla_. Ah!... Ja missä hän on?

_Petter_ (osoittaa vasemmalle). Siellä sisällä!... Hän on kunnostamassa
itseään kosintaa varten.

_Engla_. Oletko nähnyt hänet?

_Petter_. Olen.

_Engla_. Onko hän nuori?... Onko hän kaunis?

_Petter_. Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Abrahamin uhrista,
neiti?

_Engla_. Tietysti!

_Petter_. No niin!... Abrahamin uhri ei ollut mitään, tämän uhrin
suhteen, jonka isänne vaatii teiltä.

_Engla_. Sinä peljätät minua!

_Petter_. Eikö teidän mielestänne neiti, herra Tarkia ole tarpeeksi
kuuro?... on kyllä... Mutta löytyy vielä joku, joka on vieläkin
kuurompi.

_Engla_. Mitä tarkoitat?

_Petter_. Verraten teidän tulevaan mieheenne, neiti, voi teidän isänne
kuulla ruohon kasvavan.

_Engla_. Ah, minun Jumalani!

_Petter_. Niin, niin, mutta, neiti, siitä nyt tiedätte minkälaisesta
vävystä isänne on haaveksinut... Juuri senlainen on se mies, joka tulee
teidän elämäänne sulostuttamaan.

_Engla_. Mutta minä en tahdo häntä!... Että minä saan odottaa ensin
näin kauan... Ei, ei, satakertaa ei!

_Petter_. Se on oikein neiti, olkaa päättäväinen, olkaa mies!... Teidän
suostumuksenne on välttämätön... älkää sitä antako!

_Engla_. En koskaan!

_Petter_. Antakaa rukkaset tuolle herralle, joka nyt pukee itseään
tuolla sisällä, aivan kun olisi kotinsa täällä.

_Engla_. Heti!... Vielä ei tunneta minua!... Minulla on tahdon
lujuutta, Petter!... Minä en koskaan olisi mennyt naimisiin vasten
isäni tahtoa, mutta en myöskään nai vasten omaa tahtoani.

_Petter_. Bravo! Tuon herran ei pidä saaman jäädä edes päivälliselle
tänne... Antakaa hänelle rukkaset jo ennen soppaa.

_Engla_. Niin kyllä!

_Petter_ (menee ensimäiselle ovelle vasemmalle). Minä käsken ulos hänet
(huutaa). Herra Mitsanoi!... (Kirkuen). Herra Mitsanoi!... Hän on
italialainen... Täällä on eräs, joka tahtoo teitä puhutella.

    (Arvid tulee ulos).



Yhdestoista kohtaus.

    Edelliset. Arvid.

_Arvid_ (erikseen, tuntee Englan). Ah, taivaan herra, se on hän!

_Engla_. Tekö olettekin?

_Petter_ (erikseen). He tuntevat toinen toisensa.

_Engla_. Minun hyvä tanssiani täällä!

_Arvid_. Minun suloinen neitini!

_Petter_ (itsekseen). Hitto vie, se on hän.

_Engla_ (Petterille). Mitä se on kun sinä loruat... Ei tämä herra ole
kuuro.

_Arvid_ (erikseen). Ai, ai!

_Petter_. Eikö hän ole kuuro... Sen saatte kyllä nähdä... Kuulkaa
päälle vaan!

_Arvid_ (erikseen). Minä en voi sanoa hänelle totuutta palvelijan
läsnäollessa.

_Petter_ (Arvidille tavallisella äänellä). Se on hyvin kyllä että herra
Tarkia pitää teistä, mutta neiti aikoo näyttää teille oven!

_Arvid_ (erikseen). Mitä haluttaa?

_Engla_ (hätäisesti, toruen). Petter!

_Petter_. Olkaa huoleti neiti, hän ei kuule mitään. (Arvidille
tavallisella äänellä). Sentähden ottakaa tavaranne ja marssikaa
matkoihinne pikemmin kun tavallisesti!

_Arvid_ (erikseen). Millä ilolla minä sinut löylyttäisin! (Kovaa).
Neiti on kovin hyvä kun niin ystävällisesti minua kohtelee!

_Petter_ (nauraa). Hahahaa!

_Engla_ (ankarasti). Petter!

_Petter_ (nauraen). Hän luulee minun sanoneen jonkun kohteliaisuuden!

_Arvid_ (erikseen). Oh, odota vaan, sen kohteliaisuuden sinä kyllä saat
takaisia.

_Engla_. Mutta se on kovin kummaa... kun viimein hänet tapasin rouva
Miettisen luona, kuuli hän varsin hyvin.

_Petter_. Todellakin!

_Arvid_ (erikseen). Tämä sekaantuu vielä enemmän (kovaa). Neitiseni,
suuri onnettomuus on minua kohdannut, siitä kun viimein sain sen
kunnian olla teidän läheisyydessänne... Minä putosin hevosen
seljästä... putosin päälleni ja sen onnettomuuden jälestä, ikävä kyllä,
olen kadottanut kuuloni.

_Engla_. Voi nuori mies parka!

_Arvid_. Minä en kuule, se on totta, minä en kuule mitä henkilöt,
joista en välitä, puhuvat, mutta minä luulen kyllä kuulevani teitä,
neitiseni, teitä, jonka muisto on ijäksi jäänyt sydämeeni. Minun
silmäni, jotka ihastuksella tutkivat teidän kauniita kasvojanne, kyllä
ymmärtävät teitä... Oi, puhukaa neitiseni, puhukaa!... Minä kyllä
kuulen teitä.

_Engla_ (liikutettuna). Todellakin?

_Arvid_. Ettekö sanonut "todellakin?"

_Engla_. Sanoin.

_Arvia_. Minä ymmärsin sen, teidän huulienne liikkeistä.

_Petter_. Kuulkaapas tuota... Hän kuuntelee silmillään!

_Arvid_ (erikseen). Mene hiiteen.

_Petter_ (keskellä näyttämöä). Se oli sattumus... se oli sattumus!

_Engla_. Niin sinulla on oikein!... (Itsekseen). Mikä vahinko... Mutta
kuuro mies!... Ei, se on mahdotonta.

    (Menee kiivaasti ulos oikealle).

_Arvid_ (seuraa häntä ovelle). Hän menee!

_Petter_ (nauraen). Niin, sen hän tekee, sinä tolvana, sinä pölkkypää!



Kahdestoista kohtaus.

    Petter. Arvid (potkasee Petteriä).

_Petter_. Mitä tämä on?... Mitä se merkitsee?

_Arvid_ (seuraa häntä pöydän ympäri). Vai niin, minä olen tolvana,
olenko minä pölkkypää... siitä saat (potkasee häntä).

_Petter_ (peljästyksissään). Hän kuulee... hän kuulee (istuutuu
sohvalle).

_Arvid_ (pakoittaa häntä nousemaan). Tst... Minä kuulen sinua ja kuulen
neitiä, mutta koska minun täytyy olla kuuro herra Tarkian edessä, niin
minä sanon hänelle miten sinä kohtelet häntä, jos vaan uskallat
ilmiantaa minut... minä kyllä kuulin millä tavalla sinä äsken
puhuttelit häntä.

_Petter_. Älkää sanoko sitä hyvä herra, sillä silloin syöksette minun
perikatoon vanhoilla päivilläni!... Ajatelkaapa, että herra Tarkia
testamentissaan palkitsee minun uskollisen palvelukseni
kahdellatoistasadalla markalla.

_Arvid_. Noh hyvä, vaitiolo vaitioloa vastaan!

_Petter_. Mutta, paras herra Mitsanoi, jos ette ole kuuro, niin ei
minulla ole mitään teitä vastaan... päinvastoin, minä tahdon teidät
hyvinkin mielelläni vävyksi taloon.

_Arvid_. Se oli hyvä se!

_Tarkia_ (ulkopuolella). Petter! Petter!

_Petter_. Sieltä tulee patruuna, olkaa varovainen!... Hän on viisas kun
apina... Jos te ilmiannatte itsenne, on kaikki kadotettu.

_Arvid_. Ole rauhassa, minä olen varuillani... Saadakseni Englan käden,
voin olla lyijystä, marmorista... Kanuunan laukaus ei saisi minua edes
päätäni kääntämään.

_Tarkia_ (ulkopuolella). Petter! Petter!

_Petter_. Hän tahtoo päivällistä,... minä juoksen kyökkiin, menkää te
puistoon... Ja kun kuulette minun soittavan päivälliskelloa niin älkää
tulko.

_Arvid_. Kyllä ymmärrän... Mutta minä olen hyvin nälissäni!

_Petter_ (työntää hänet ulos). Minä noudan teidät sitte.

    (Menevät peräovesta. Tarkia tulee hyvin iloisena
    toisesta ovesta vasemmalla).



Kolmastoista kohtaus.

    Tarkia. (Sitten) Engla.

_Tarkia_ (yksin; innostuen). Oi, ihme! Oi, kumma!... Oi, sinä suuri
mies!... ihmeteltävä sähkögalvanismi!... Minä kuulen! Minä kuulen!

_Engla_ (oikealta). Isä!

_Tarkia_. Sinä tulet kun kutsuttu!... Onnittele minua ensin... suutele
minua... vielä kerran lapseni... vielä kerran!... Minulla on suuri
uutinen sinulle kerrottavana.

_Engla_ (surullisesti). Minä tunnen sen jo!

_Tarkia_. Tiedätkö ett'en ole kuuro enään?

_Engla_. Mitä sanot?

_Tarkia_. Minä olen parannettu... neljännestuntia sitten... sinä tiedät
se kuuluisa puoskari... hän tuli, se suuri mies... se ihmeellinen
lääkäri!

_Engla_. Ah, mikä onni!

_Tarkia_ (pitelee korviaan). Iloitse, mutta et niin kovaa!... Ennen en
kuullut tarpeeksi, nyt luulen että kuulen liikaakin... Kuuloni on
tullut niin hienoksi... niin hienoksi.

_Engla_ (erikseen). Silloin kenties hänkin voisi tulla parannetuksi.
(Hyvin kovaa). Ah, minun hyvä isäni, minä olen niin iloinen!

_Tarkia_. Älä huuda hyvä lapsi!... Etkö voi puhua hiljempaa!

_Engla_ (niinkuin ennen). Hyvä isä!

_Tarkia_. Hiljaa, hiljaa, kuuletko!

_Engla_ (hiljempaa). Anna anteeksi, minä olen niin tottunut... minä
olen nähnyt hänet!

_Tarkia_ (hymyillen). Kenen? (Iloisesti). Minä kuulen kaikki!

_Engla_. Hänet!

_Tarkia_. Hänet, minä kuulen jok'ainoan sanan.

_Engla_. Sen nuoren miehen, jonka sinä olet määrännyt minulle mieheksi.

_Tarkia_ (hymyillen). Sen nuoren miehen!... ja minä olen aivan
unohtanut!... Kuinka minä kuulen hyvin!

_Engla_. Ensin olin hyvin murheissani... suljin itseni huoneeseeni ja
itkin.

_Tarkia_. Lapsi raukka!... Mutta nyt ei sinun enään tarvitse itkeä.

_Engla_. Minä en itkekään enään, nyt kun olen puhunut sinun kanssasi...
Hän näyttää niin miellyttävältä, se nuori mies ja... sitten me...
tunnemme toisemme ennestään... me olemme...

_Tarkia_. Minä en tahdo tietää hänestä?

_Engla_. Mitä sinä sanot?... Sinä itse minulle tarjosit hänen kätensä?

_Tarkia_. Niin silloin kun olin kuuro... mutta ei nyt!... Minäkö
antaisin tyttäreni kuurolle?... Ei, ei koskaan!

_Engla_. Mutta koska sinä olet voinut tulla parannetuksi, niin eikö hän
myös voi tulla?

_Tarkia_. Ei, hän on liiaksi kuuro... hän on parantumaton.

_Engla_. Se kuuluisa puoskari voisi koettaa.

_Tarkia_. Se on mahdotonta, sanon minä....Sitäpaitsi on hän jo lähtenyt
tiehensä.

_Engla_. Hän voi lähteä hänen jälkeensä.

_Tarkia_. Älä enään puhu siitä kuurosta pölkkypäästä!... Minä olen
tehnyt sen suuren tyhmyyden että käskeä hänet jäämään päivälliselle, ja
minä en tahdo esiintyä ihmisenä joka ei tiedä mitä hän tahtoo,
sentähden hän saa syödä päivällisen täällä mutta yksin minun kanssani.
Hän saa kaksinkertaiset annokset ja jäähyväiset heti paikalla.

_Engla_ (vihaisena). Taas yksi tarjous, joka menee käsistäni.

_Tarkia_. Minulla on toinen tarjous sinulle rakas lapsi... Minä sain
aamulla kirjeen jossa kirjoitettiin yhdestä erittäin sävykkäästä
nuoresta miehestä.

_Engla_. Mutta minä en huoli hänestä.

_Tarkia_. Mitä sanot?... Erittäin sopiva tarjous...

_Engla_. Minä en huoli hänestä!... Minä en tahdo häntä!

    (Polkee).

_Tarkia_. Mutta ajattelepas nyt hiukkasen!

_Engla_. Ei, ei, ei,... Joko jäädä vanhaksi piiaksi ja kuolla suruun,
tahi saada naida mieleni mukaan.

    (Menee peräovesta).


Neljästoista kohtaus.

    Tarkia (yksin).

_Tarkia_. Minä kuulen oikein hyvin... Kuulen liikaakin hyvin!... Mutta
tätä en suinkaan voi tytöltäni kieltää... Hän on aivan äitivainajansa
kuva!... Se lurjus on saattanut tyttäreni pään ihan pyörälle!... Ja
minä kun vielä käskin hänet päivälliselle! Mies, jota en ensinkään
tunne, joka tunkeutuu luokseni aivan kun joku pahan tekijä,
joka kääntää luonani kaikki ylös alasin... Sitäpaitsi on hän
ulkomaalainen... Oh, minä olen oikein hävytön häntä kohtaan ja
kestitsen hänet sillä tavalla että hän näkee parhaaksi mennä
tiehensä... ja se on parasta mitä hän voi tehdä, sillä muuten kutsutan
hänet käräjiin ja pakoitan hänet maksamaan kaikki mitä hän on
särkenyt... (Kuuluu hirveää soittamista ruokakellolla). Mitä Herran
nimessä se on? Onko tuli päässyt irti. (Avaa ikkunan). Ah, se on
päivälliskello! (Huutaa). Piisaa, piisaa! (Katsoo alas puutarhaan). Se
raukka! Siellä hän istuu puutarhassa ja lukee sanomalehteä kaikessa
rauhassa, ja tämä hirveä elämä ei saa häntä edes päätänsä kääntämään...
Siinä menee Petter hänen luokseen... Se uskollinen Petter... kuinka hän
tulee iloiseksi kuullessaan että olen parantunut! Minä oikein iloitsen
voidessani saattaa hänet hämille... se on oiva ja kunnon mies tuo
Petter, puhdas kun kulta! (Huutaa). Petter!... Hän on juuri sitä vanhaa
uskollista palvelusrotua... (Huutaa). Petter!... Senlaatuisia ei löydy
monta enään. (Huutaa). Petter!

    (Petter tulee peräovesta, kantaen pöytäliinaa y.m. sekä sopan).



Viidestoista kohtaus.

    Petter. Tarkia.

_Tarkia_ (menee hänen luokseen). Ah paras Petter!

_Petter_ (kärsimättömästi). Pidä suusi!

    (Asettaa luotaan kantamansa tavarat).

_Tarkia_ (hämillään). Mitä sinä sanot? (Erikseen, katsoo ympärilleen).
Kenelle hän sanoi: "Pidä suusi!"

_Petter_ (kattaa pöydän, asettaa sopan pöydälle). Siitä saat sopan sinä
vanha herkkusuu!

_Tarkia_. Mutta minähän olen aivan yksin täällä... se on siis minulle
kun hän puhuu tuolla tavalla.

_Petter_ (jatkaa pöydän kattamista). Joll'ei se olisi
niiden kahdentoista sadan markan tähden, jotka olet minulle
testamentteerannut, olisin jo aikoja sitten lähettänyt sinut
hiiteen.

    (Menee perälle, sitten kun Arvid on sisääntullut).



Kuudestoista kohtaus.

    Edelliset. Arvid.

_Tarkia_ (erikseen). Onko se tuolla tavalla kun hän minua
puhuttelee?... Odotapas kyllä minä sinulle pian portin näytän...
(Huomaa Arvid'in joka tulee peräovesta). Ja sinulle myös... Oh, se käy
hyvinkin sukkelaan.

_Arvid_. Nytpä vasta päivällinen maistaa.

_Tarkia_ (itsekseen). Mutta minä kuitenkin tahdon näyttäytyä
kohteliaalta. (Kovaa ja kohteliaasti). Olen hyvin pahoillani että
nälkäisenä käskin teidät päivälliselle... Suokoon Jumala sen olevan
kelpaamattoman syötäväksi.

_Arvid_ (erikseen). Mikä hänelle tuli?

_Tarkia_. Minun pöytäni ääreen ei sinun suinkaan tarvitse homehtua.

_Arvid_ (erikseen). Hän on hullu.

_Tarkia_ (kohteliaasti). Ottakaa tämä nojatuoli... (Kun Arvid tahtoo
istuutua, vetää Tarkia tuolin takasin). Ei, huomaan että se on paras
tuoli, sen tahdon itselleni.

    (Noutaa toisen tuolin).

_Arvid_ (erikseen). Ah, minä ymmärrän, hän epäilee minun kuurouttani...
Mutta minäpä en tartukkaan ansaan... miksi en pitäisi hiukan hauskaa!

_Tarkia_ (tarjoaa hänelle toista tuolia). Kas tässä, tämä on kova ja
epämukava, sen suon teille halusta.

_Arvid_ (itsekseen). Tahdon olla hyvilläni... (Kohteliaasti).
Mahdotonta on olla hävyttömämpi.

_Tarkia_ (erikseen). Mitä?

_Arvid_ (ystävällisen näköisenä). Näyttää kun saisin hiivatin ikävän
appiukon... mutta kyllä minä hänet pian kyyditän -- ole varma siitä.

_Tarkia_ (erikseen). Minä sinun appi-isäsi... elukka! Ennen kuin
ottaisin sinut vävykseni, naittaisin tyttäreni vaikka nokikolarille.
(Kohteliaasti, kovaa). Olkaa hyvä istukaa, takaan että tulette istumaan
huonosti.

_Arvid_. Kiitoksia vanha kameeli!

    (Istuutuvat pöytään).

_Tarkia_ (erikseen). Mutta nyt se menee liian pitkälle.

_Arvid_ (huutaa). Emmekö saa nähdä neitiä pöydässä?

_Tarkia_ (erikseen). Kyllä, kunnian ukko, huuda äänesi sorruksiin, saat
nähdä miten minä kuulen. (Kovaa tarjoten soppaa). Soppa on aivan
kylmää... se on melkein kelpaamatonta... minä annan teille sitä
suuremman annoksen.

_Arvid_. Olkaa hyvä pitäkää, olkaa hyvä... en huoli.

_Tarkia_. Se haisee sauhulle... oh, en suinkaan tahtoisi ottaa sinulta.

_Arvid_. Kiitoksia rehvana...Voit onnitella itseäsi, että olet isä niin
miellyttävälle tyttärelle.... En kuitenkaan tahdo vannoa että sinä se
olet.

_Tarkia_ (erikseen). Tunnen erittäin suuren halun heittää häntä
lautasella. (Huutaa). Petter!

    (Petter tulee perältä kantaen ruokalajeja).



Seitsemästoista kohtaus.

    Edelliset. Petter.

_Tarkia_. Ota pois soppa... herramme ei ole lopettanut vielä, mutta se
on yhdentekevä... Mitä sinulla nyt on vielä?

_Petter_ (asettaa vadin pöydälle). Lintupaistia, kaalin kanssa.

_Arvid_. Lintupaistia, ah, se on hyvää!

_Tarkia_. Hyvä! (ottaa eteensä). Minä en pidä kaalista, sallikaa minun
tarjota kaali teille, linnun syön itse.

_Arvid_ (nousee). Ei, nyt tämä menee liian pitkälle!

_Tarkia_ (nousten). Vai niin, teidän ei enään ole nälkä. Sitä parempi!
Pikemmin pääsen teistä eroon!... Petter! Sikaaria!... Hieno minulle,
hänelle vaan huonompia... ne ovat hänelle varsin hyvät.

_Arvid_ (vaikeudella, itseään hilliten). Mutta...

_Petter_ (Arvidille). Hän tahtoo vaan teitä koetella... olkaa
varovainen.

_Tarkia_ (erikseen). Koetella?

_Petter_. Minä sanon hänelle rumempia sanoja kuin niin... Kuulkaahan!

_Tarkia_ (itsekseen). Jaha annahan kuulla... olenkin utelias kuulemaan!

_Petter_ (tarjoten sikarilaatikkoa). Kas tässä on sinä vanha hätikkö,
vanha aasi... vanha...

_Tarkia_ (antaen korvapuustin). Ja tässä on sinulle!

_Petter_ (hämillään). Hän myöskin... (Arvidille). Aivan kuin te äsken.

_Tarkia_ (vihoissaan). Vai niin, vai sinä sanot rumempia sanoja vielä!
Vai olen minä vanha hätikkö... vanha aasi... sinä sanot "pidä suusi",
minulle ja jos ei se olisi niiden rahojen tähden jotka olen luvannut
sinulle testamentissani, niin jo aikoja sitten olisit jättänyt minut!

_Petter_ (onnettomana). Hän kuulee!... hän kuulee!..,



Kahdeksastoista kohtaus.

    Edelliset. Engla.

_Engla_ (perältä). Mikä täällä on?

_Arvid_ (Tarkialle). Kuuletteko te?

_Tarkia_. Kyllä minä, piru vie, kuulen! Minä luettelen teille kaikki ne
kohteliaisuudet, joilla olette minua nimittäneet.

_Arvid_ (Englalle). Onko se totta että isänne kuulee?

_Engla_. Totta, neljännestuntia sitten parannettiin hän ihmeellisellä
tavalla.

_Petter_ (Tarkialle). Ja sitä ette sanoneet minulle?

_Tarkia_. Mutta nyt sanon sen siaan, että saat muuttaa, ja heti
paikalla!

_Arvid_ (hiljaa Petterille). Minä otan sinut!

_Tarkia_ (hyvin kovaa Arvidille). Ja teille herraseni sanon myös että
saatte mennä.

_Engla_. Minä pyydän sinua, isä, minä rakastan häntä.

_Arvid_. Mitä kuulen?... Rakastatteko minua todellakin?

_Engla_ (huudahtaen). Ah!... Te kuulette siis?... (kääntää katseensa
hämillään maahan).

_Tarkia_. Mitä kuulen?... Hän kuulee!... Vastatkaa herra, ettekö ole
kuuro enään?

_Arvid_. Minä en ole milloinkaan ollutkaan kuuro muusta kuin
rakkaudesta, herra Tarkia... Alotin ensinnä lauhduttaakseni vihaanne
tullessani ja olen jatkanut päästäkseni teidän vävyksenne.

_Tarkia_. Minun vävykseni? Senlaisten tyhmyyksien jälkeen kun te olette
minulle sanoneet? Ei milloinkaan!

_Arvid_. Mutta muistakaahan toki kaikki mitä te olette minulle
sanoneet, herra Tarkia, ja myöntäkää että te itse alotitte... Mutta
siitä huolimatta minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

_Tarkia_ (epäröiden). Otatteko takaisin vanhan kameelin sitten?

_Arvid_. Otan!... Minä otan sen takasin?... Minä otan sen takasin!

_Engla_. Mutta isä hyvä, koska se olit sinä kun alotit, ja kun hän
ottaa takaisin vanhan kameelin...

_Tarkia_ (nauraen). No, jos te nyt olette kuulleet kaikki mitä minä
olen sanonut teille, niin... Ha, ha, haa!

_Arvid_ (nauraen). Ja te kaikki mitä minä olen vastannut teille!
ha, ha, haa!

_Tarkia_ (sydämellisesti nauraen). Emme ole kuuroja kumpikaan!
ha, ha, haa!

_Engla_ (nauraa) ha, ha, haa!

_Petter_ (asettautuu Tarkian ja Arvid'in väliin). Eikö hän ole kiltti!
ha, ha, haa! (nauraa hyvin kovaa).

_Tarkia_. Mitä se on kun sinä sanot? Tahdotko lähteä tiehesi ja
joutuun!

_Petter_ (hiljaa Arvid'ille). Entä rahat?

_Arvid_ (hiljaa). Ne saat hääpäivänäni!








End of the Project Gutenberg EBook of Molemmat kuurot, by Jules Moinaux

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51486 ***