path: root/51480-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51480 ***

PIRTTIPOHJALAISET

Kirj.

MAIJU LASSILA






Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa,
1911.

Haminan Suomalainen Sanomalehti- ja kirjapaino O.-Y.





I


Vahvajärven autiolla selällä vyöryivät syksyiset aallot. Kalatiirat
ja -lokit olivat jo pois muuttaneet, eikä näkynyt koko järvellä muuta
elollista kuin aallokon irti kiskomaa viheriää levää, jota läikähteli
siellä täällä aallon selällä. Sumuinen päivä alkoi pimittyä ja sumu
tihkua vihmasateena.

Ränsistyneessä venepahasessansa pyrki silloin keskikokoinen miehen
rehvana kotirantaansa Pirttipohjaa kohti, taistellen aallokkoa vastaan.
Hän oli puettu liika pitkähihaiseen, kuluneesen sarkanuttuun, ja päässä
oli vanha reuhkalakki, joten hän täysin sopi yhteen sen kuvan kanssa,
minkä muodosti kipperä venepahanen ja köyhä syksyinen luonto.

Soutaja oli mökkiläinen Mikko Pirhonen. Sammunut piippunysä lerpatti
vasemmassa suupielessä puoli irrallansa, kun hän veteli lyhkäsillä
airon rämillä, Vene keikkui aaltojen välissä, häviten joskus niiden
väliin, niin että soutajan pää vain näkyi koholla lekkumassa. Oli
soudettava syrjätuuleen ja se lisäsi kulun vaikeutta. Tuon tuostakin
pärskähti hyrskevettä veneen laidan yli soutajan kasvoille ja
ryntäille.

Järven keskiselällä pujahti silloin toinen kipperä venepahanen saaren
takaa vastaan. Mutta kun soutajat istuivat selin toisiinsa, eivät he
huomanneet toisiansa ennen kun jo olivat sivuuttamassa. Vastaantulija,
Tuomas Kuivalainen, herkesi silloin soutamasta ja katseltuansa aika
tovin, kuinka Pirhonen reuhkasi veneessänsä aallolta aallolle, tervehti
tätä ilmottaen kovaäänisesti:

"Nyt sitä rutkaletta on jo nähty."

Oitis älysi Pirhonen että vastaantulija tarkotti karhua, joka oli viime
kesänä repinyt toisen ja paraan lehmän sekä häneltä että hänen
naapuriltansa Olli Jumppaselta, ja tappanut Pirttipohjan jokaisen mökin
nuoren karjan. Koko kesä oli siitä pedosta puhuttu, sitä oli vahdattu,
sille oli hiottu kostoa, mutta sitä vaan ei oltu nähtykään. Koko kesän
oli Pirhonen houkutellut naapuriansa, Olli Jumppasta, yhteiselle
karhunajomatkalle, mutta tämä oli kieltäytynyt. Joskus se oli sanonut
kieltäytymisen syyksi sen, että "ei sitä kesällä kumminkaan löydä."
Useimmiten oli kumminkin selittää murissut:

"Jos sitä ei saa tapetuksi, ruojaa, niin se vaan härnäytyy ja repii
viimeisenkin lehmän."

Oitis herkesi Pirhonen soutamasta ja korjasi piipun ikenistänsä
taskuunsa. Hän riemastui kuullessansa, että peto on nyt nähty. Koko
kesäkauden hautunut viha sai jo hieman tyydytystä, ja hän vastasi,
karhulle kutitellen: "Ahäh, pakana!"

Airot kohoina katselivat miehet hyvän aikaa toisiansa. Sitte lisäsi
Kuivalainen:

"Siellä Suolamäen perällä sanoo Olli Kokko sen nähneensä."

"Vai Olli sen näki."

"Ollinhan ne kehuvat sitä nähneen. Kaksi pentua oli ruojalla ollut
mukana", vahvisti Kuivalainen.

Tuuli oli alkanut ajella molempien veneitä, ja kun puhelukin tuntui
olevan lopussa, tarttuivat miehet jo airoihin. Vasta kun olivat parisen
airon vetoa soutaneet, lopetti Pirhonen keskustelun uudella
kysymyksellä:

"Ei tainnut Olli vielä tehdä siitä kystä?"

"Eivät ne Massisen mökillä tienneet siitä jututa", jurnutti toinen,
toistaen:

"Mutta niitä pentuja kuuluu rienalla olleen kaksi."

       *       *       *       *       *

Molemmat soutajat ryhtyivät taas kiskomaan venettänsä eteenpäin, ja
yksin jääneenä alkoi Mikko Pirhonen jo nauttia kostosta. Hän ilkkui
itseksensä karhulle:

"Kunhan saat kirvespohjalla kuonoosi, niin nähdäänhän tokko vielä isket
kyntesi lehmän säkään!"

Hän innostui ja kiirehti soutuansa joutuaksensa pikemmin Olli Jumppasen
mökille sanaa viemään ja sopimaan karhuntappomatkasta. Innoissansa
järkeili hän:

"Nyt jos Jumppanen vielä epäröi, niin sitte saa jo antaa housunsa
akalleen koko mies."

Kiihkoissaan vetäsi hän airoilla niin varomattomasti, että toisen airon
lapa ei ottanut täysin veteen, luiskahti aallon pintaa hipasten ja
räiskäytti aimo vesisuihkun silmille. Hän siitä kiihtyi ja uhitteli:

"Nyt Jumppanen koetetaan, vaikka pää menisi."

Ja tarmonsa takaa souti hän ja kiihtyi yhä enemmän. Mutta syrjätuuli
puhalsi niin, ettei tahtonut eteenpäin päästä. Hän vilkasi taaksensa.
Jumppasen mökki näytti olevan kovin kaukana. Hän alkoi suuttua, sillä
tuuli tuntui nyt olevan enää ainoana esteenä karhun ja hänen välillä.
Aivan kuin uhalla riuhtoi hän nyt kipperää venettänsä, reuhkaisten
aallokossa. Vesisuihku pärskähti taas kasvoille ja kasteli hänet
märäksi, ja kun matkakaan ei tuntunut lyhenevän, alkoi soutaja jo
menettää malttinsa. Hän kiukutteli ilmalle:

"Nyt kun se puhaltaa läähättää sitä tuultaan! Hitoltako hänellä sitä
riittäneekin!"

Kipperä vene kiepahti siiloin poikkisuuntaan ja soutajan maltti loppui.
Vihoissansa vetäsi hän airoilla täyttä voimaa. Mutta juuri silloin
keikahti vene aallon harjalle, toinen airo ei tavannut enää vettä,
kierosta vedosta heilahti vene rutosti aivan toiseen suuntaan ja
pyllähti alas aallolta niin äkkiä, että tasapainonsa menettänyt soutaja
keikahti selällensä, ylös päästyänsä sieppasi airon, löi sillä aaltoa
ja ärjäsi sille.

Mutta silloin taas keikahti vene hänen horjumisestansa niin että hän
oli jo kaatua laidan yli järveen. Silloin hän tarttui airoihin ja
uhkasi aaltoa hammasta purren:

"Näytän minä sinulle!"

Ja täysin voimin kiskasi hän taas venettä. Se viskautui aallon harjan
yli suoraan toiselle harjalle ja Mikko yltyi voitostansa, ilkkuen
aallokolle:

"Ä-häh!"

Vesi kohahti keulan edessä. Soutajan kostonhalu siitä kiehahti. Hän
riuhtasi vieläkin kovemman vedon.

Mutta se oli liika kova. Airon toinen vihtaraksi katkesi ja taas oli
soutaja pyllähtää selällensä. Harmistuneena raapasi hän silloin
korvallistaan ja päivitteli:

"No voi pahennuksen vietävä! Viime keväänä tehty raksi ja poikki piti
lentää!"

Hetkisen istui hän nyt teljolla ääneti, suuttuneena. Sitte viskasi hän
airot veneen pohjalle, asettui muka rauhallisena istumaan ja uhitteli
tuulelle:

"Tuule nyt! Puhalla nyt!"

Hän istui ja odotti. Mutta tuuli näytti vaan yltyvän ja nyt se jo vei
venettä aika kyytiä väärään suuntaan. Silloin sieppasi Mikko Pirhonen
melan, kiirehti horjuvin askelin veneen perälaudalle istumaan, ja
alkaen hammasta purren meloa, äkäili:

"Luuletko että tässä ei ilman airoja päästä, vaikka hänessä ulvoisit
niin että nousisi ilmaan koko järvi!... Mokomakin rapakko!"

Viimein pääsikin hän Olli Jumppasen venerantaan. Kun mela jo ylettyi
pohjaan, tyrkkäsi hän sillä venettä, niin että se sujahti maalle
keskituhtoa myöten. Vetästyänsä sen kuivalle maalle kokonaan, viskasi
hän vihaisena airot pehkoon, puisteli enintä vettä märäksi kastuneesta
hatustansa, lyöden sitä pari kertaa vanhan lapikkaansa paikattuun
varteen, ja lähti suutuksissaan astua rehveltämään Olli Jumppasen
mökkiä kohti.

       *       *       *       *       *

Jumppasen mökille vievät kujaset olivat yhtenä kurarapakkona. Tuuli
viskoi ränstyneitä ovia ja narisutti puolilahoa kaivon vinttiä. Laiha
juoksukoira ärhenteli sialle, joka tonki pihalle viskatuita
kalantotkuja, eikä päästänyt häntä aterialle. Siinä taistelun lomassa
lennähti joukkoon vanha varis, sieppasi nokkaansa tukun kalan suolia ja
lähti niiden kanssa lentää kahnuuttamaan mullospellolle. Tuuli
pärisytti akkunoiden tuohipaikkoja ja kylmä vihmasade oli hiostanut
niiden pikkuiset lasipahaset niin että tuvassa oli puolihämärä.

Järvellä sattuneiden tapausten ja vastoinkäymisten myrryttämänä saapui
Pirhonen Olli Jumppasen mökkirähjän pahaselle saunalle, joutuen taas
koskettamaan sitä pääkysymystä, josta hän hiljaisuudessa taisteli
Jumppasta vastaan, vaikka ei kumpikaan koskaan puhunut. Hän luki saunan
ovenpieleen seinähirteen piirretyt viirut, jotka osottivat Jumppasen
vaimon saunavuoteitten lukua, ja murahti: "Yhdeksän sillä on
Jumppasella." Hänellä oli ainoastaan kuusi. Järvellä noussut mieli ei
sitä tyynenä kestänyt. Hän lisäsi:

"Ja se itsekin on vielä semmoinen jätkän näköinen työkarhu... paitsi
että niitäkin uusia lapsia voi vielä lisää tulla."

Tupakkakaan ei nyt olisi maistunut. Hän jatkoi: "Kun se sitte
semmoisella työvoimalla yrittää, niin mökkiläisen asemaanhan tässä
toinen joutuu, jos ei pääluvussa tapaa!"

Sen kysymyksen rinnalla olivat kaikki muut asiat, jopa karhuntappokin
osaksi, ainoastaan peitevaahtoa. Molempien mökkiläissukujen ainoana
unelmana ja kunnianhimona oli näet jo miespolvien ajan ollut päästä
kerta sen suuren Pirttipohjan kartanon isännäksi, jonka maita he
mökkiläisinä viljelivät. Karhu oli siinä kyllä esteenä: se teki
pilloja, siksi eivät varat karttuneet kartanon ostoon. Lisäksi
huolehtivat he jo tulevan oman talon karjamaiden laidunrauhasta. Karhu
oli nujerrettava jo ennen kartanon ostoa.

Mutta varoja ei ollut, usein ei leipääkään. Millä siis lunastaa
kartano! Ainoana toivona olivat tulevien polvien yhä lisääntyvät
työvoimat. Siksi katsoi kumpikin sisimmässänsä karsain silmin toisensa
saunaonnea. Äänetön tora oli heissä kytenyt kuin salatuli hiilloksen
tuhassa.

"Kyllä sen saunan karsina sitä törkyheinää puhuu!" huokasi Pirhonen, ja
semmoisessa mielentilassa läksi hän nyt sopimaan karhuntaposta.
Jumppasen laiha sika lähti juosta nulkuttamaan hänen perästänsä. Hän ei
sitäkään sietänyt, sieppasi palikan, viskasi sillä sikaa ja sanoi:

"Hös, halvattu, siitä vinkumasta!"

Oven edessä hän virutti pitkän nutunhihansa, pyyhki sillä nenänsä ja
alkoi työntyä pikkuiseen tuparähjään.

       *       *       *       *       *

Olli Jumppanen istui silloin penkillä synkän näköisenä, kyynäspäät
polviin nojattuina, ja imeksi jo sammunutta piippunysää.

Kahdeksan risaista lasta tyrkiksi hiljakseen toisiansa pankon edessä,
jossa he käteisinä odottelivat lieden kuumaan poroon haudattujen
perunoiden paistumista, kiistellä nahisten niistä jo etukäteen, vaikka
tosin vanhempiensa silmää vältellen. Mutta nämä eivät näyttäneet nyt
heidän torailuansa huomaavankaan. Kummankin mieltä painosti sama asia,
joka oli järvellä myrkyttänyt Pirhosen Mikon mielen: maidon puutteesta
oli näet johtunut taas mieleen karhun tekemä tuho ja se oli pannut
kaikki toisillensa murjottamaan. Vaimo, Suso, vatvoi ärtyisen näköisenä
pellavia. Jumppasella sattui silloin syyhyttämään nenässänsä olevaa
pikku näppylää, jonkunlaista syylää, josta hänelle oli elämän suurin
harmi; hän ajatteli:

"Tuleekohan tähän vieraita, kun tuota näppylää kutkuttaa?"

Juuri silloin työntyi Mikko Pirhonen mökkiin, istahti ääneti rahille,
sytytti piippunsa ja alkoi sitä imeksiä, nojaten kyynäspäihinsä, kuten
Ollikin. Ei kukaan näyttänyt hänen tuloansa huomaavankaan.

Mutta hetkisen kuluttua äännähti kätkyessä nukkuva lapsi. Oitis
keskeytti Suso työnsä, kaivoi lapsen risojen seasta ja murisi sitä
paljastellessansa:

"Tuokin vielä piti siihen syntyä! Ikäänkuin ei entisissä olisi
elättämistä!"

Äkäillessänsä oli hän paljastanut lapsen. Kylmä koski sen punaista ja
hentoa ihoa. Lapsi alkoi parkua. Suso siitä tuskastui ja kiukutteli
toisille lapsille:

"Ettekö mene siitä pankon edestä matkaanne!... Ryvette siinä porossa
kuin mitkä mustalaisen kakarat!"

Lapset pakkautuivat yhä tiukempaan läjään, ollaksensa toistensa
suojassa. Suso siitä kiivastui ja alkoi kiukutella vanhimmalle tytölle.

Molemmat miehet murjottelivat sill'aikaa yksiksensä, kuin eivät olisi
Suson äkäilemistä eikä toisiansakaan huomanneetkaan. Oli syntynyt pieni
äänettömyys. Lapset supisivat hiljakseen, Olli hautoi omaa asiaansa ja
Pirhonen mietti miten alkaa. Kun Suso ei lakannut juonittelemasta
itseksensä, nousi jo Ollinkin sisu; myrtyneenä viskasi hän vihansa
vaimoonsa, muristen kotvasen kuluttua lastensa puolustukseksi:

"Mitä siinä nyt niille vihottelet, etkä anna niiden siinä pankon luona
lämmitellä!"

Hyvän tovin sai hän odottaa ennen kun Suso vastasi ikäänkuin itseksensä
äkäillen:

"Vielä siinä niiden puolta pitää kuin parempikin! Ei ole koko miehestä
muuksi kuin tuvan täyttäjäksi."

Olli sylkeä ruikkasi vihaisesti. Suso murjotteli vielä vähän aikaa ja
komenti sitte lapset uunille. Sinne ne kotiutuivatkin pian.

Jotkut niistä laittelivat päretikkusista ristikkoa, toiset kaivelivat
nenäänsä. Oli syntynyt pitempi äänettömyys. Sen lopussa tervehti nyt
Olli vihdoinkin naapuriansa, kysyen:

"Kuuluuko sitä mitä?"

"Eipä tuota erikoisempaa", vastata jurautti Mikko piippu hampaissa ja
leuka kädessä. Suson puhuessa oli taas mieli noussut karhua vastaan,
niin että ei haluttanut mainita mokoman ruojan nimeäkään. Mutta kun
vanhin tyttö lasta souvattaessaan lauloi tuuti-lullaa, sulatti se
mieltä niin omituisesti, että Pirhonen jo jaksoi murahtaa:

"Nyt sitä on jo nähty!"

Ja kun vastausta ei näyttänyt ollenkaan tulevan, lisäsi hän:

"Olli Kokko kuuluu nähneen!"

Olli Jumppasen hartiat näyttivät painautuvan kumaraan. Sisu nousi
karhua vastaan, sillä yksi ainoa lehmä oli jälellä, sekin
huonolypsyinen.

"Syö se raato loputkin lehmät, kun kevääseen päästään!" jatkoi Pirhonen
taas asiaansa ja lisäsi hetkisen tupakoituansa:

"Kun saisi siltä tuon laidunrauhan, niin ainahan niistä näistä
pienemmistä kommelluksista selviäisi!"

Ei kuulunut vastausta. Jumppanen hautoi mielessänsä nykyisen
laidunrauhan ohella myös kartanon varsinaista lunastusta ja sitä kumpi
heistä on kohoava sen isännäksi, kumpi jäävä torppariksi. Hänessä se
ajatus oli vanhempi perintöhimo kuin Pirhosessa ja syvemmälle luihin
imeytynyt. Suso, joka huolehti lehmästänsä, hermostui jo miehensä
saamattomuudesta ja pisti väliin:

"Puhuipa tälle Jumppaselle tahi oli puhumatta, ei se sen paremmaksi
tule."

       *       *       *       *       *

Sillävälin olivat perunat paistuneet lieden porossa. Suso kokosi ne
sieltä, vei pöydälle ja kehotti vierastakin:

"Söisit nyt Pirhonenkin tuosta noita potaattipaistikkaita! Ei tässä
enää muuta särpimiä kohta olekaan koko mökissä!"

Pitkän äänettömyyden perästä käytiin käsiksi paistikkaisiin. Syödessä
alkoi puhe sujua nopeammin. Jo huomautti Pirhosen Mikko:

"Kyllä se ruoja on nyt kierrettävä ja kellistettävä. Muuten saadaan
ensi kesänä koirasjänistä lypsää, jos mieli maitoa nähdä... Vai mitä
sinä Jumppanen ajattelet?"

"Ka eipähän siitä urosasta jäniksestäkään liikeneviä maitoja heru",
myönsi Olli. Mikko innostui selittämään asiaa edelleen ja lopuksi
ehdotti:

"Ka mitäpäs se sitte enää sen paremmilla pitkittämisillä paranee! Ota
vaan kirves olalle ja lähdetään tästä kierrosta tekemään."

Vaikeneminen tuntui myöntymiseltä. Hän jo teki suunnitelman, kehasten:

"Kyllä kun minä vetäsen sitä kirvespohjalla kuonoon ja sinä vaikka
hyvällä näreseipäällä pyyhkäset sivuille, niin sittehän härkä poikii
jos eivät karhun töppöset käänny taivasta kohti."

Asia näytti hänestä päätetyltä, koskapa Olli ei vastustellut. Mutta kun
paistikkaat olivat lopussa, kysyikin tämä veistänsä tuppeen
työntäessään:

"Missähän paikassa se Olli Kokko sen näki?"

"Siellä Suolamäessä se on sen nähnyt", selitti Pirhonen, varmistuen
siinä uskossa, että Olli miettii jo lähtöä. "Rämesuolla sen jälet
näkyvät jo sulan aikana... Niin jotta voi alkaa kiertämisen jo ennen
lumien tuloa... Eli mitä sinä omasta puolestasi arvelet?"

Oili alkoi nyt miettiä, miten pitkä matka on Suolamäestä hänen
karjamaillensa.

Pirhonen innostui ja varmistuen lopullisesti hänen myöntymisestänsä
piti jo tarpeellisena kehottaa Jumppasta varovaisuuteen, muutti piipun
varren suupieleensä ja varottaa murisi:

"Katso vaan, että kirves on niin reilassa, jotta ei varsi pääse irti
silmästä!"

Susokin oli nyt varma, että vihdoinkin se Jumppanen miehistyy ja lähtee
petoa nujertamaan. Pirhonen teki jo poislähtöä, ilmottaen:

"Minä vaan pistäännyn mökillä kirvestä vähän hiasemassa ja sitte
lähdetään."

Hän joi vettä korvosta, pyyhki suunsa nutun hihalla ja lähti.




II


Jumppasen Suso oli soimannut miestänsä saamattomaksi ja pelkuriksi joka
kerran, kun maidon puutteesta oli johtunut mieleen karhun tekemä tuho.
Mutta luullen hänen nyt terhistyneen lauhtui hän ja alkoi jo
huolehtiakin hänestä. Vanhasta villahameestansa repi hän uudet hattarat
ja varotti niitä hänelle viskatessansa:

"Siitä saat kuivat jalkarievut. Mutta varokin vaan, ettet telläänny
ihan karhun suuhun!"

Olli ei puhunut sanaakaan. Suso alkoi laitella eväitä ja neuvoi siinä
touhunsa lomassa:

"Lyö vaikka paksun petäjän takaa pahuusta, niin ei saa sinua
kynsiinsä!"

Hän pani eväsmujeita ropeesen ja tuli ajatelleeksi miehensä vaaraa.
Silloin hän heltyi ja neuvoi edelleen:

"Antaisit vaikka Pirhosen itsensä lyödä edestäpäin ja iskisit sinä
takaa."

Olli mietiskeli missähän asti se Olli Kokko on karhun nähnyt. Arveli
siiloin, että jos se olisi vielä Suolamäen perällä Rämesuolla asti,
niin ei Pirttipohjan karjalla olisi mitään hätää; joten koko matka
olisi turhaa karhun ärsytystä.

Hän otti kirveen ja tarkasti sen terää aikoen lähteä tervaksia
hakkaamaan. Vaimo varotti:

"Ei tuossa nyt vielä niin kiirettä ole, kun ei Pirhostakaan vielä näy
takaisin... Ennätät tuota vähemmälläkin hopulla!"

Mutta kirves ei näyttänyt olevan hyvässä terässä. Olli ryhtyi sitä
hiomaan. Suso huolestui tuollaisesta kiireestä, hätäytyi jo lastensa
kohtalosta ja soimasi miestänsä liiasta uhmailusta, toraillen:

"Mutta se on sinullakin se ylpeyden sisu semmoinen, että pitää vaan
joka paikkaan tunkeutua ensimäisenä, vaikka pää menisi."

Olli oli saanut kirveen hiotuksi ja Suso lisäsi: "Ikäänkuin tästä
paljaasta kunniasta ihminen sen kylläisemmäksi lihoisi... Mutta sitä
vaan pitää sinunkin yrittää ja vuovata. Se vaan sinunkin perisyntisi
käskee ja sanoo, että eivät ne muka muut miehet miehiä olekaan... Ja
sitä pitää vaan tunkeutua suoraan karhun kitaan, jotta ei vaan Pirhonen
pääsisi kehumaan!"

Hän olisi jatkanut jos kuinka kauvan. Mutta silloin palasikin Mikko
Pirhonen ja toi Olli Kokon tullessansa. Molemmat istahtivat, Pirhonen
pankolle ja Kokko penkille. Panivat tupakan, ja sen tehtyä alkoi
Pirhonen puhelun:

"Tässä se nyt on tämä Olli Kokko."

Jumppanen tuherteii piippunsa kanssa selvitellen sen hikireikää ja
kysyi:

"Kuuluukos sitä tälle Kokolle mitä?"

"Mitäpäs sitä tälle köyhälle kuuluisi muuta kuin tuota ryöstöherran
tuloa ja papin saatavien kuuluutusta", kehasi Kokko ja Pirhonen lisäsi:

"Tämä Kokkohan sen on nähnyt... Oliko tuo suurikin, rutkale?"

"Ei tuo järin suurinta sorttia ollut... Oli nyt sen verran kokoa, että
kun karjasi, niin kävyt karisivat kuusista, vaikka itseään petoa ei
näkynyt", selittää väänsi Kokko. Pirhonen siitä päätteli:

"On se silloin jo ollut aika ruutana, kun semmoisella voimalla
karjasi."

Hän miettiä pinnisti karhun kokoa sen äänen perusteella, ja kun ei
oikein päässyt siitä selville, tiedusteli lisää:

"Et tainnut sitä itseään sen enemmältä nähdä?"

Kokko oli ajatuksissansa. Kun vastaus viipyi, jatkoi ja selvensi
Pirhonen kysymystänsä:

"Niin että itsestään varsinaisesta pedosta et tainnut nähdä muuta kuin
minkä sen karjasun vaan?"

"En... en nähnyt muuta."

Kaikki kolme miettiä jurnasivat nyt karhun kokoa. Pirhonen vahvisti:

"Kyliä siinä täytyy olla jo sitä ruumiillistakin kokoa, kun semmoisen
äänen päästää itsestänsä."

"Täytyyhän siinä olla jo ruumista jos voimaakin", kehui Kokko ja
Pirhonen varmisti:

"Täytyy siinä olla... Ei se ihan tyhjästä semmoinen äläkkä pääse."

Sillä lailla saatiin käsitys karhun koosta. Epäselvä se kyllä oli,
mutta ei Pirhonen tarkemmasta välittänytkään. Jumppanen puolestaan
mietti miten etäällä karhu on ja kuvitteli sen koon suunnattomaksi. Kun
nyt kaikki asiat olivat näin selvillä, teki Pirhonen jo ruton lopun,
ehdottaen:

"Ka mitäpäs tässä enää viivyttelee! Kun tällä Jumppasellakin on jo
eväskontti valmiina."

Hän haparoi jo lakin päähänsä, imasi lähtösavut ja hoputti:

"Mitä sille sitte muuta kuin tie pieksujen alle!"

Mutta Jumppanen näytti hautovan ajatuksiansa. Hän huomasi olevan toden
edessä ja ryhtyi tutkimaan asiaa tarkemmin, kysyen Kokolta:

"Missä asti sinä sitä näit?"

"Ihan siellä Sopellahan minä sitä kuulostin... Siellä aivan Suolamäen
takana se kiljasi!"

Hän sylkäsi ja vahvisti:

"Rämesuon seutuvilta kuului karjunta... Kolmen äänellä tuntui
karjasevan!"

Jumppanen tyyntyi. Suolamäen takaa oli hänen ja koko Pirttipohjan
karjamaille niin pitkä matka, että lehmillä ei ollut mitään hätää.
Pirhonen luuli Jumppasen ajattelevan metsästysmatkan pituutta ja hän
alkoi kaunistella asiaa, selittäen:

"Onhan tästä matkaa. Vaikka kauvankos sitä joukolla pitkääkään matkaa
astuu!"

Syntyi pieni puheloma. Sen lopussa pyysi miehestänsä huolestunut Suso
Pirhosta:

"Katsoisit vaikka sinä Pirhonen, jotta tämä Jumppanen ei pääsisi
telläytymään suoraan karhun suuhun!"

Ei kukaan vastannut. Vakava asia oli tehnyt miehet tavallista
jörömmiksi. Vihdoin nousi Pirhonen, kopisti porot piipustansa ja sanoi:

"Ka mitäpäs siinä muuta kuin aletaan vääntäytyä Suolamäkeen."

Nyt alkoi Jumppanen selittää peräytyvänsä. Hän väitti:

"Tokkopa tuo sieltä asti lehmän säkään ylettänee!"

Pirhonen haistoi asian käänteen, istui kotvasen ääneti ja lopuksi
sylkäsi vihaisesti. Jumppanen huomasi sen ja puolustautuakseen selittää
jauhoi:

"Kun tuohon Hukkakalliollekin asti tulee, niin sittepähän hänet näkee."

Pirhonen älysi nyt asian ja myönnytti ivalla:

"Tuleehan se Hukkakalliolle!... Ja hyvässä lykyssä tulee tämän
Jumppasen karjaankin... niin kuin karjan lisäksi!"

Jumppanen pisti piipun perästä tehdyn mällin suuhunsa, sylkäsi ja
mörisi:

"Sittepähän näyttää ilveensä, jos tulee!... Tervaksiakin pilkkomaan
tästä olisi kuonnuttava!"

Lapset olivat uunilla alkaneet vetää tukkanuottaa. Suso harmistui nyt
miehellensä ja soimasi häntä toisille:

"No johan tästä Jumppasesta nyt olisi semmoiseen asiaan! Joka ei
uskalla syöpäläistäkään tappaa!"

Nyt kiehahti Jumppanen moisesta solvauksesta, mutta hillitsi vielä
itsensä ja tarkasteli kirveensä terävyyttä.

Hän olisi mielellään sanonut Susolle jotakin äkäistä, mutta ei keksinyt
kiireessä mitään sopivaa. Onneksi sattuivat silloin uunilla tappelevat
lapset pudota solahtamaan päreiden mukana lattialle. Se oli tervetullut
asia. Suuttuneena huusi Jumppanen pelästyneille lapsillensa:

"Senkö täyteistä siinä rumpuatte ja hypitte. Sukkelaan siitä saunaa
lämmittämään!"

Toinen toistansa tuuppien työntyi koko lapsijoukko ovesta ulos.
Jumppanen sieppasi kirveensä ja lähti yhdessä rytäkässä tervaksia
hakkaamaan.




III


Rauhallisen näköisenä, mutta jo suuttumisen makuun päässeenä astua
pätkytti Olli työmaallensa. Häntä harmitti Suson ilkeä solvaus ja
Pirhosen iva, ja luonto alkoi nousta. Hän jo ihmetteli närkästyneenä:

"Senkö juuttaan kipa sillä on sen karhun kanssa nytkin syksyllä, vaikka
lehmät ovat läävässä ja karhu itse pesässään. Tervastyöt pitäisi tässä
hylätä ja lähteä karhun hännässä juoksemaan! Ilmankos se Pirhosenkin
mökissä se köyhyys ja risaiset vaatteet kukoistavat, kun mies ei muuta
tekisi kuin lentäisi karhujen saparossa!"

Mutta hän ei saanut rauhassa loppuun asti suuttua, sillä tiellä sattui
muuta ajateltavaa, joka sotki ajatukset. Kun hän näet tuli
Karjakujaisnurmen veräjälle, oli se auki, ja hän yritti sitä tuketa.
Mutta sitä tehdessä muisti hän että nyt on jo syksy, elävät ovat
läävässä ja nurmet paljaat, joten ei ole väliä onko veräjä kiinni tai
auki. Hän keskeytti työnsä, purki veräjästä jo siihen panemansa
aidakset pois ja lähti jatkamaan matkaansa, kiersi Tervalammin ja
lähestyi jo Harjun petäjikköä. Siinä hän oli taas alkanut muistella
äskeistä solvausta, kun taaskin sattui asia, joka sotki: Tervalampiin
laskeva suo-oja oli näet tulvillansa ja porraspuun oli vesi vienyt.
Ylimenopaikalle tultuansa laski Jumppanen, olisiko hakata petäjä
porraspuuksi, vai pääsisikö sen yli kaalaamalla, niin että ei menisi
vesi varren suusta sisään, mutta ei päässyt varmuuteen, kummin tehdä.
Kun ei asia muuten selvinnyt, teki hän äkkipäätöksen:

"Yleensäkään sitä ei saa selvää, onko missään asiassa pohjaa, jos ei
sitä koeta!" Ja hän päätti koettaa.

Verkalleen, mutta varmasti laskeutui hän ojaan. Mutta tuskin oli hän
veteen laskeutunut, kun jo varmistui:

"Jo tuosta pahuuksesta on vesi vienyt koko pohjan... Vyötäistä myöten
näet on juuttaassa vettä!"

Hän kaaloi yli, istahti kivelle, riisui otrakkaat jalastansa ja valoi
niistä veden pois, sekä päätti:

"Kyllä se täytyy tuo petäjä kaataa porraspuuksi! Ei siinä lempokaan
enää avita!"

Niin hän tekikin: kaaloi ojan toiselle puolelle takaisin, kaatoi
petäjän ja kulki nyt kuivaa siltaa myöten puron yli, istahti
tupakoimaan ja tuli siinä miettineeksi vesien yleistä syvyyttä. Hän
järkeili:

"Onkohan ihan pohjattomia ja perättömiä jokia ja järviä, niinkuin
asioiden esikuvana puhua?" Ensin hän sitä vähä epäili, mutta sitten
mietti hän Jänisjärven syvyyttä. Siinäkin sanottiin olevan pohjattomia
paikkoja. Silloin alkoi hän uskoa, että on niitä pohjattomiakin vesiä,
ja päätteli hän:

"Ei suinkaan se syvyyskään voi kesken loppua", ja muistettuaan, että
suuremmat kalat elävät syvien vesien pohjalla, järkeili hän:

"Mutta mitenhän suuria niissä pohjattomissa vesissä ovat ne pohjimaiset
kalat?"

Ei hän jaksanut päästä aivan tarkoista mitoista selville, mutta
päätteli toki:

"Kyliä niiden täytyy olla saakelin suuria... Haukiakin täytyy olla ihan
pitkän tukkipölkyn pituisia! Semmoinen hauki se kun rysässäkin
jutkottaisi, niin paksusta nuorasta sen rysän pitäisi olla tehty, jos
mieli kestää! Ja sen kun milloin sattuisi pohjakoukulla saamaan, niin
olisi siinä miehelle veneesen nyhtämistä!"

Saalis huvitti häntä. Hän jatkoi: "Jos sattuisi talossa emäntä
kuolemaan ja leski veisi lehmän asemesta semmoisen hauvin papille, niin
tyytyisiköhän tämä meidän pitäjän pappi semmoiseen vaihtokauppaan?...
Kyllä se juutas tyytyisi, vaikka on ahne! Kun vetäisi semmoisen hauvin
ihan takareen kanssa sinne papin pytingin eteen ja se kun siinä reessä
jötköttäisi kuin paras hirsi, niin tupakat se pappi vielä antaisi
harjakkaisiksi."

Niin pääsi hän selville siitä asiasta, ihastui ojan syvyyteen, jossa
sikiää moisia kalajätkiä, ja järkeili:

"Niin se on tuokin tämän ihmisen ajatuksen ja älyn syvyys kuin
pohjattomat vedet ja virrat!"

Kun se asia näin oli selvinnyt, lähti hän rauhallisena jatkamaan
matkaansa. Koko karhuntappoasia oli jo tyyten unehtunut.

Mutta se juohtui hänelle taas väkisinkin mieleen, kun hän saapui
työmaallensa Harjun mäelle. Siellä näet oli karhu repinyt hänen
lehmänsä. Paikalle saavuttuansa raapasi hän korvallistansa ja
harmitteli: "Siinä se ruoja repi Punikin." Jumppasen mieleen johtuivat
vakavat ajatukset. Hän alkoi miettiä Punikin elämää sen syntymästä ja
nuoruudesta lähtien. Kumarassa istuen järkeili hän:

"Semmoista se oli Punikinkin vaellus: Sekin ensin syntyi, sitten oli
vasikkana, sitten hiehona, kunnes tuli emälehmäksi, lypsi maitoa ja
viimein joutui karhun mahaan."

Hän tuli verranneeksi sitä omaan elämäänsä:

"Ja eipä se ole paljon muuta tämäkään varsinaisen ihmisen elämä: Ensin
sekin syntyy, sitte on pienenä ja saa vitsaa, kunnes pääsee housuihin,
että voi jo juoksennella ympäri kylää."

Hetkisen kuluttua hän jatkoi omaa kohtaloansa:

"Niin kuin nyt näitä meidänkin joukkoa, näitä Jumppasia. Meitäkin oli
jumalaton liuta ja kaikki aika vehnäsiä! Ensin me tappelimme keskenämme
veljeyden alkutappelut!"

Hän mietti läpitse erään asian, josta hän oli tapellut veljensä kanssa,
ja kehasi:

"Silloin täällä Pirttipohjassa olivatkin kaikki pojat oikeita
jurtikoita ja rehellisiä tappelijoita... paitsi tämä Antti Luikurinen,
jolla nyt on karvarinversta... Se oli joutava ja epärehellinen
koiruuden tekijä."

Karvari Luikurista hän ei voinut sietää. Pikku poikana ollessansa he
näet olivat laskeneet suksilla mäkeä Kokkokalliolta, josta oli korkea
hyppyri. Erään kerran kun Olli Jumppanen oli jo onnellisesti laskenut
hyppyristä, pistikin sen alapuolella vartova Luikurin Antti
suksisauvansa Ollin suksen alle ja keikautti hänet kumoon ja sitte
vielä ilkkui että Olli muka sai "akan." Heti oli siitä noussut tappelu
ja siitä lähtien oli hän alkanut hautoa vihaa Luikurista kohtaan.
Nahkansakin hän parkitutti Koljosella eikä voinut sietää koko miestä,
varsinkin kun se vielä oli huomauttanut, että hänellä on näppylä
nenässä. Tämä pieni näppylä, joka itse asiansa ei hänen nenäänsä
rumentanut, oli siitä lähtien tullut Jumppasen arimmaksi paikaksi.

Nyt hän taas muisti tapauksen ja soimaili:

"Se onkin tämä Luikurinen ihan toista kansaa, eikä näitä oikeita
pirttipohjalaisia ristityitä!"

Se johti mieleen toisen miehen, jota hän vieroi katkerammin kuin
Luikuristakin. Se oli Pirttipohjan tuomari, kartanon herrasväen sukua,
syntyään entisiä Möttösiä. Sen isän isä oli ollut ruununvoudin renkinä
ja sitä tietä oli suku päässyt tuomariksi.

Eräänä päivänä sitte oli tämä tuomari lakasuttanut Jumppasella
pihamaatansa koko päivän. Ahkerasti olikin hän työtänsä tehnyt. Mutta
kun hän iltasella oli mennyt keittiöön ilmottamaan että työ on
suoritettu, olikin tuomarin rouva nuhdellut miestänsä siitä, että hän
oli laskenut hänet, näppylänenäisen ja likaisen pojan, kyökkiin.

Siitä oli hän myrtynyt tuomarille ijäksensä ja keksinyt sille
haukkumanimen, ja hän oli päättänyt että ei hellitä ennen kun on
Pirttipohjan kartanon isäntä, että voi tuomarillekin näyttää. Ikänsä
olikin hän sitte taistellut tuomarin herrasväkeä vastaan ja tullut sen
katkeraksi naapuriksi. Nytkin hän kiehahti ja vannoi:

"Ennen antaa Jumppanen lyödä halolla otsaansa, ennen kun näppyläänsä
höyhenelläkään sukaista!"

Hän muisti mielihyvällä pienen jutkun, jonka oli äskettäin tehnyt
tuomarille. Tuomari oli ajaa porhaltanut vastaan ja hän, Jumppanen, oli
kääntänyt halkokuormaa ainoastaan pikkuisen tiepuoleen, niin että
tuomarin aisa tarttui sen halonpäihin, ja sitte antanut tamman
riuhtaista. Poikki lensi tuomarin aisa ja aisapuolena ajoi mies
kotiinsa, että koko Pirttipohja nauraa!

Tyynnytettyään tällä vähän harmiaan, jatkoi hän elämäkertaansa,
muistellen erikoisesti vaivaloista rippikoulunkäyntiä ja akan-saantia,
ja päätteli:

"No muutapa sitä ei enää sitte olekaan. Kun on päässyt ripille ja
saanut akan, niin elää vaan ja rehkii ja laittaa näitä lapsia, että on
kuka hautaa ja maksaa papille haudan siunauksesta. Sillä sitä pääsee
täältä pois, niin kuin punikkikin."

Mutta lapsista johtuikin mieleen elämän pääkysymys: Pirttipohjan
kartanon lunastaminen ennen kun Pirhonen ennättää. Rauhallisena
muisteli hän yhdeksää lastansa Pirhosen kuuden rinnalla ja lausui:

"Saunan karsina on, herran kiitos, ollut viljava!... Abrahamiin asti
minä en itse pääse... niin jotta olisi kuin taivaan tähdet, mutta
Jaakoppiin asti minä ennätän!"

Se tuntuikin riittävän. Hän järkeili:

"Eikähän se oikeastaan itsensä Abrahamin ansiota ole tämäkään
varsinainen Israelin kansa. Vastahan se Jaakopin kahdestatoista pojasta
lähti suuremmassa määrässä lisääntymään!"

Hän lopetti mietteensä sanoen: "Siinäpä se sitte onkin koko tämä
Jumppasen sukupuu ja Jessen juuri!"

Mutta ajatellessaan, että yhden karhun takia pitää tuotakin Pirhosen
rehvanaa pitää mielillä, ei hän voinut olla halveksivasti lisäämättä:

"Riesaa siitä vaan Mikosta olisi tässä Pirttipohjan ostossa. Vaikka
kepulimiehiähän se Pirhonen oikeastaan on tuon ruumillisenkin
rustinkinsa puolesta... Se hyvä siinä toki on, että sen mökkiin on
pesiytynyt tuo saunahalla!"

       *       *       *       *       *

Mikko Pirhosesta johtui nyt mieleen se karhuntappo-asia:

"Eikö se Pirhonen, viisas mies nyt älyä, että mitä sitä nyt Suolamäkeen
lähtee semmoista petoa härnäämään! Jos nyt esimerkiksi minä olisin
karhu ja mörisisin Suolamäessä, enkä hätyyttelisi kenenkään lehmiä,
enkä tekisi muutakaan härninkiä, ja jos sitte joku tulisi minua
esimerkiksi vaan kangella mukiloimaan, niin saakeli ollen minä
suuttuisin ja söisin koko Pirttipohjan lehminensä päivinensä!... Toista
se olisi jos minä suorastaan jo lehmän säkään hyppäisin ja alkaisin
repiä."

Mutta kun hän sitäkin tapausta harkitsi, alkoi hän järkeillä:

"Ja eikä nyt silloinkaan tarvitseisi minua suorastaan kangella päähän
sukaista! Sanoisi ensin niinkuin oikea ristitty, että: Mene nyt hyvä
Jumppanen matkaasi ja häpeä rauhallisten köyhien ihmisten viattomia
lehmiä repiessäsi!... Ja minä menisin! No menisin saakeli soikoon! Niin
mennä luikkisin häpeissäni häntä koipien välissä ja piilottelisin
nurkkien takana, että ei vaan kukaan näkisikään! Ja tämä Pirhonen
tulisi ja mukaseisi suorastaan kirvespohjalla!"

Hän piti karhun puolta. Tarkasti muisteli hän nyt koko viimeisen
keskustelun. Sitä muistellessa johtuivat mieleen Suson halveksivat
sanat, että hän "ei uskalla syöpäläistäkään tappaa."

Silloin harmistui hän, raapasi päätänsä ja päivitteli:

"No voi tuota akan raatoa miten sanoi!... Voi tuota hönkälettä minkä
pakanuuden teki!"

Ilta alkoi jo pimetä, mutta hän harmitteli yhä, peläten joutuvansa
ivattavaksi:

"Luuletko minun pelkäävän yhtä karhua, vaikka hän olisi koko maailman
kokoinen!"

Vihoissansa sieppasi hän kirveensä, iski sen tervaskantoon ja uhitteli
Susolle:

"Noin minä antaisin sille kuonoon, vaikka itse olisit karhu!"

Hän hakkasi vihoissansa kantoa niin kauvan, että oli jo iltapimeä, kun
hän astua pötkytteli mökillensä hikisenä, likomärkänä. Alkutaipaleella
hän vielä kiukutteli Susolle, mutta tultuansa ojalle, jonka
porraspuuksi oli petäjän kaatanut, muisti hän seikkailunsa ja vasta nyt
huomasi olevansa likomärkä. Kengätkin olivat vettä täynnä.

Silloin kääntyi hänen vihansa ojaan. Hän sadatteli sitä:

"Mistähän lieneekin tuota vettä imenyt. Ikäänkuin ei olisi ennen moista
rapakkoa nähty!"

Vesi purskui kengistä. Hän sydämmistyi ojalle ja ilkamoi:

"Kunhan saunaan päästään, niin nähdäänkin, eivätkö sinun vetesi kuiva."

Silloin muistikin hän, että oli ajanut lapset saunaa lämmittämään,
vaikka ei ollutkaan saunapäivä. Se oli hänestä onnen sattuma.

Mutta jatkaessaan matkaa johtui hänelle mieleen se mahdollisuus, että
lapset ehkä eivät olekaan lämmittäneet saunaa. Hän punnitsi sitä asiaa
ja pelkäsi Suson ehkä niitä kieltäneen, kun ei kerran ollut saunapäivä.
Ajatus alkoi häntä kiusata:

"Sen pitääkin pistää nenänsä joka paikkaan! Ikäänkuin hän olisi isäntä
joka asiassa."

Viimein päätti hän varmasti:

"Kertakin minä näytän, kuka se on isäntä Jumppasen mökissä! joka sorkan
pitää kohona hypätä saunaa lämmittämään, jos se vaan ei ole jo tehty."

Rivakasti astui hän nyt mökkiä kohti. Mutta kun hän kääntyi aittarähjän
nurkan takaa mökin pihamaalle, tulikin siinä vastaan Antti Laurikaisen
vaimo. Se oli ollut tulipaloa sammuttamassa ja ilmotti nyt Jumppaselle:

"Siinähän se on Jumppanen! Eikä tule aikanansa kotiin, vaikka sillä
aikaa paloi sauna!"

Jumppanen ei osannut muuta kuin kirota ja huutaa:

"Voi sen vietävää! Johan minä lähtiessäni sanoin, jotta polttavat ne
paholaisen vietävät sillä aikaa sen saunan!"

Juoksujalassa riensi hän saunan paikalle, jossa suitsusi enää joku
kekäle. Hän menetti malttinsa ja huusi:

"Kuule Laurikaisen akka! Ota sukkelaan ämpäri ja tule kanna vettä!"

Itse hän sieppasi korvon, ammensi sen vettä täyteen, kantoi sen saunan
raunioille ja alkoi valella kekäleitä. Turhaan kehotti häntä
Laurikaisen Maija heittämään turhan työn. Hän ei herennyt ennen kun oli
valellut koko rauniot ja sammuttanut viimeisenkin kekäleen.

Sen tehtyänsä istahti hän raunioiden ääreen ja nieli niiden häkäsavua.
Viivyttyään siinä kotvan hän kömpi tupaan ja istui kauvan ääneti,
sydämmystyneenä, kuulematta toisten puhettakaan. Viimein raapasi hän
korvallistansa ja päivitteli:

"No voi vaivattua tätä elämää! Kaikki menee nurin päin siitä lähtien
kun se peto sen Punikin repi!"

Nyt raivostui hän karhulle ja hänen päätöksensä oli valmis. Hän viskasi
eväskontin selkäänsä, sieppasi kirveen olallensa ja työntäysi pimeään
yöhön. Hetken kuluttua vääntäytyi hän Pirhosen mökkiin, istahti ja
alkoi kaivella tupakkavehkeitänsä. Aluksi hän ei tahtonut päästä puheen
alkuun, eikä talon väkikään ollut niin puhetuulella, että olisi edes
kuulumisia tiedustanut. Vasta kun Jumppanen oli jo piippunsa
puolillensa polttanut, kysyi Pirhonen:

"Paloiko se karsinaa myöten se teidän sauna?"

Olli sylkäsi eikä vastannut. Vasta tovin kuluttua hän sai selitetyksi:

"Sitä minä arvelin, että jos käytäisi hakemassa sen kehnon nahka
karvarille parkittavaksi."




IV


Sumuisena valkeni seuraava aamu. Jumppanen oli yöpynyt Pirhosen mökillä
ja nyt varustautuivat he lähtemään kierrosmatkallensa. Pirhosen eukko,
Liisa, oli jo laittanut eväät valmiiksi ja supatti miehensä korvaan
vielä viimeisen varotuksen:

"Anna nyt tuon Jumppasen kulkea etumaisena... Kuka tämän joukon jaksaa
yksinään elättää, jos hyvinkin sattuu pahasti käymään."

Pirhosta alkoi moinen varovaisuus tuskastuttaa. Närkästyksissään joi
hän vettä vaikka ei janottanutkaan, pyyhkäsi kämmenselällä suunsa ja
varustelihe jo viskaamaan eväskonttia selkäänsä. Liisaa miltei itketti.
Sitä salataksensa otti hän jauhovakan, ripotti siitä pari kourallista
jauhoja sian kakarapyttyyn suuruksiksi, kumartui hämmentämään kakaraa
ja valitteli suruansa salatakseen hiljaa, murheellisena:

"Minnehän lienee sekin sika taas juossut, kun ei tullut yöksikään
kotiin!" Silloin sattui syrjätapaus, jolla oli suuri vaikutus asian
lopulliseen kehkeytymiseen. Saapui näet karvari Heikki Koljosen eukko.
Leena, veljensä Antti Pinnasen kanssa. Pari kertaa ryäistyänsä alkoi
hän selittää riitelemällä:

"Siellä se nyt on se teidän sikahankura!... Viisikymmentä penniä
määräsi Koljonen siitä kakarapytystä, jonka se kaatoi."

Talon väki arvasi asian menon. Moinen vaatimus suututti varsinkin kun
talon rahat olivat ihan lopussa. Ei kukaan puhunut mitään. Liisa vaan
lisäsi jauhoja, jatkoi hämmentämistä ja nurkui paremman sanottavan
puutteessa asiaa painaaksensa:

"Noitakin jauhoja menee niin että ei enää piisaa maat eivätkä mannut!"

Antti Pinnanen istui sammunut piippu lerpallansa ikenissä. Leena
tarkasteli talon väkeä. Se näytti synkältä. Hän luuli niiden
varustelevan tinkimään alennusta vahingonkorvauksesta, ja turvautui
juoneen, jonka oli jo sikaa tuodessansa siltä varalta valmiiksi
punonut. Hän päätti torailulla ja asian liiottelulla masentaa Pirhosen
tinkimisaikeet. Hän alkoi:

"Laskevatkin sikansa lentämään pitkin kyliä, jotta eivät yöksikään hae
kotiinsa!"

Pirhosen sydäntä kaiveli sattunut onnettomuus ja röyhkeä vaatimus.
Aluksi hän todellakin masentui ja yritti voittaa Leenan veljen Antti
Pinnasen puolellensa. Siinä tarkotuksessa tekeytyi hän sen ystäväksi
kehottaen:

"Olisihan siinä pölkyssä talon tupakoita!"

"Ka vieläpä tämä piippu palaa entuudestaankin", valehteli siihen
Pinnanen tyhjä, sammunut piippu suupielessä. Leena arvasi juonen ja
yltyi toraillen muka itseksensä:

"Mitä ihmisiä he lienevätkin koko pirttipohjalaiset!... Sikojansakin
elättävät paljaalla nälällä!... Ei ole kumma jos ne sitte toisten
taloihin telläytyvät!"

Nyt suuttui jo Pirhosen Liisa ja väitti pisteliäästi vastaan:

"No kenenpä siat nuo sitte riisiryynipuuroa saanevat! Vaikka on
toisilla ihmisten nahatkin parkittavina, niin jotta luulisi tuota
kannattavan!"

"Kuka tässä nyt sinua tarkotti", ähähti silloin Leena, tekeytyen
viattomaksi. Kaikki olivat jo suutuksissansa, joten oli syntynyt
vaitiolo. Se rohkasi Leenaa:

"Ikäänkuin ei tässä olisi omissakin töissä jo kylliksi! Kaikkien
nälkäisiä sikoja tässä pitää vahtia ja paimentaa!"

Pirhosen sisu alkoi jo kuohua. Viisikymmenpenninen pisteli mieltä.
Leena ryki, Jumppanen imeksi piippuansa ja Pinnanen näytti aivan
torkkuvan. Leena huokasi katkerasti:

"Hoh-hoi... hoh-hoi, tätä köyhän elämää!"

Ei kukaan ääntänyt vastaan. Kotvan odotettuansa toisti Leena kuivasti:

"Viisikymmentä penniä se Koljonen määräsi siitä kakarasta."

Ja kun taas syntyi äänettömyys, uudisti hän entistä katkerammalla ja
kovemmalla äänellä:

"Viisikymmentä penniä se Koljonen siitä kakarapytystä käski ottaa."

Mutta silloin ärjäsi Pirhonen:

"Senkös täyteistä te ette pidä veräjiänne kiini, jotta eivät ihmisten
siat pääse!"

Leena säikähti ja alkoi ryiskellä. Pinnanen ymmärsi sisarensa hädän ja
murisi hänen puolestaan:

"Ka mitäpä niistä veräjistä näin talvea vastaan tukkeaa!... Ei tainnut
se Pirhosenkaan portti tulla viime kesänä valmiiksi, kun näkyy tuo
pellon veräjä olevan auki, jotta sikakin pääsi pois omasta pihasta."

Pirhonen joutui neuvottomaksi.

Mutta Liisa suuttuikin siitä ja vihotteli vastaan:

"Akathan ne aina vaan saavat Pirttipohjassa hyvät ja huonot kestää.
Vaikka miehissä itsessänsä ei ole sen vertaa että veräjän
tukkeaisivat!"

Koljosen Leena huomasi olevansa voitolla. Hän oli jo kuullut Jumppasen
Suson soimauksesta ja menestys innostutti häntä pistellen lisäämään:

"Johan näistä nyt Pirttipohjan miehistä olisi sen vertaa, jotta lutikan
tappajiksikaan."

Se pisti Olli Jumppasta. Ääneti nosti hän eväskontin hartioillensa ja
kehotti Pirhosta:

"Mitäs tämä nyt riitelemällä paranee!... Anna akkojen selvittää välinsä
ja tule sinä pois!"

Pirhonen riemastui neuvosta, joka hänet selvitti niin vähällä. Miehet
lähtivät ja vaimot jäivät jatkamaan riitaansa.

       *       *       *       *       *

Äänettöminä astua jumppasivat miehet Suolamäkeä kohti. Tapaus oli
myrkyttänyt molempien mielen.

Tunnin ajan kulkivat he siten ääntä päästämättä ja tulivat Matkalammin
päähän. Siinä kelletti tien varrella suunnattoman paksu, oksainen
närepölkky, jota Pirhonen oli yrittänyt kolme eri kertaa laudoiksi
särkeä, koettaaksensa vain saako mies moisen oksikkaan hirviön
halkeamaan. Mutta turhia olivat olleet ponnistukset.

Kun he nyt saapuivat pölkyn kohdalle, oli molempien viha parhaiksi
hautunut, eikä Pirhonen voinut sitä enää hillitä, vaan iski kirveensä
närepölkkyyn täyttä voimaa, näennäisesti ikäänkuin muka huviksensa,
ohimennen. Oikeaa tarkotustaan salatakseen hän vielä äänsi:

"Siinä se on pölkky!"

Mutta Jumppanen tarvitsi samaa aihetta sisunsa purkaukselle. Hänkin
iski kirveensä pölkkyyn, että jysähti, ja äänsi:

"On siinä pölkky!"

Enempää ei tarvittu. Aivan kuin sopimuksesta ryhtyivät he verkalleen
puuhaillen halkasemaan pölkkyä. Äänettöminä ponnistivat he viimeisetkin
voimansa ja iskivät pölkkyä niin että kirveet uppoilivat silmäänsä
myöten. Paukkeen seasta kuului ainoastaan vihaista vuoronperäistä
ähkinää.

Pölkky alkoikin jo irvistyä. Oksat paukahtelivat halki ja poikki, että
ryski. Kerran vaan ehti Pirhonen sadatella:

"Etkö sinä pahennus halkea!"

Ja pölkky halkesi. Rusahtaen erkanivat puoliskot toisistansa. Miehet
istahtivat kivelle lepäämään, läähättivät ja olivat hikiset. Viimein
ilmotti Jumppanen:

"Nyt se on kahtena palana!"

He panivat tupakan, nostivat kontit selkäänsä ja lähtivät pyrkimään
karhun kierrospaikoille.

       *       *       *       *       *

He olivat jo lähellä suurta Rämesuota, jossa karhun piti asustaa. Mitä
likemmä suota he tulivat, sitä vakavammaksi kävi mieli. Kumpikin
myönteli itseksensä, että karhu ei ymmärrä leikkiä.

Mutta aivan Rämesuon reunassa lähellä Itkukalliota, jossa pirun
kerrottiin asuvan, oli Kosken Mikki ampunut viime viikolla
hirven. Sen suolet ja osa lihojakin oli hänen täytynyt jättää
tappopaikalle, Itkukallion juurelle, tiheään näreikköön, ettei
joutuisi sala-ammunnasta kiinni. Korppijoukko oli kokoontunut niillä
aterioimaan. Nälkäisinä rääkyivät ja tappelivat korpit keskenänsä.
Kylmä vihmasade ja seudun autius, sekä Itkukallion läheisyys
täydensivät kuvan yleistä kolkkoutta. Kumpikin mietti, että olisi vähä
varustauduttava, sillä molemmat olivat varmat että näreikössä metelöi
Itkukallion piru.

Mutta luonto ei antanut alkaa, ettei toinen huomaisi mitään semmoista.
Astuntansa toki hiljensivät.

Mutta Tiilikaisen tervahaudan luo tultua, kun rähinä yltyi näreikössä,
rohkaistui Pirhonen väkisinkin sanomaan:

"Tämä on vähä kolkko ja kamala paikka!"

Jumppanen pysähtyi kiitollisena ja murahti asian peitteiksi:

"Jopa tässä on tupakoimisaika!"

Mietiskeltiin, kumpi lähtisi etumaisena. Pirhonen uskalsi etemmä,
arvellen kuin ohimennen:

"Mikähän siellä ihan korpin äänellä rääkkyy ja rähisee?"

Toinen vaikeni. Silloin hoksasi Pirhonen sanoa viimeiset sopivat sanat:

"Vaikka eipä tämä oikea ristitty yhtä pimeyden valtakunnan kehnoa
hätkähdä!"

Silloin oli Jumppanen valmis. Hän virkkoi verkallensa:

"Mikäpäs siinä on. Kun katsoo, niin sittehän näkee mikä se on."

Ja enempiä puhumatta nousi hän ja alkoi varmasti työntäytyä tiheään
näreikköön ääntä kohti. Pirhonen seurasi jälestä. He jakoilivat
näreiden oksia ja kurkistelivat varovasti eteensä. Molempien polvet
tahtoivat hervota.

Niin saapuivat he lähelle haaskaa. Jumppanen iski kirveshamaralla puun
kylkeen ja karjasi.

Korppiparvi säikähti ja pakeni rääkkyen. Miehet rohkaistuivat siitä,
tunkeutuivat haaskan luo, tarkastelivat sen, ja Jumppanen sanoi
viimein:

"Kah! Hirven raato!"

"Hirvenpähän on!" myönsi toinenkin. Enempää eivät he siitä asiasta
puhuneet. Oli vähä noloakin alussa. Mutta Jumppasta oli tapaus
rohkaissut ja hän päätti näyttää jo urhokkuutensa toisellakin tavalla.
Oli jo lounaan aika. Koko ikänsä oli hän, kuten kaikki muutkin
pirttipohjalaiset, pelokkaasti kiertänyt Itkukalliota. Mutta nyt lähti
hän työntymään näreikön halki suoraan sitä kohti. Hämmästyneenä
tiedusti silloin Pirhonen:

"Minnekkä sinä menet?"

"Lounatta syömäänpä tästä on jo aika... Tuolla Itkukalliolla on vähä
kuivempaa!" murisi Jumppanen rauhallisena, iski joskus pirua
pelotellaksensa kirveshamaralla puun kylkeen, mutta ihmetteli samalla:

"Kovasyistä petäjää siinä kasvaa kun se noin kumisee kuin paras honka."

Juhlallisesti nousivat he matalalle kalliolle, josta lirisi pieni puro.
Jumppanen viskasi konttinsa rennosti sammalikolle ja he alkoivat
aterioida. Siinä syödessä tuli nyt Jumppanen jatkaneeksi puhettansa
hirvestä:

"Eikö tuo liene Kosken Mikki tappanut sitä hirveä! Sehän se lurkkii
joka paikassa."

"Eikö tuo se liene!" vahvisti Pirhonen tosiasian.

Itkukalliolle näkyi Rämesuon huikea ulappa, jonka keskellä kohosi pieni
tiheän näreikön peittämä kumpu. Puhumatta varmistuivat miehet siinä
uskossa, että siellä sen karhun täytyy olla jo pesässänsä.

Kolealta näytti seutu semmoista näköalaa katsellessa, varsinkin kun oli
niin vakava tehtävä edessä. Lisäksi painosti mieltä ruokapaikan
salaperäisyys. Ei tahtonut ruokakaan maistua näin pyhässä metsässä, ja
vähäsen haukattuansa kiirehtivät he verkallensa pois koko paikalta.
Lähtiessä Jumppanen, varoen kaikkea arkuuden ilmausta, ihaili toki
vielä paikkaa, kehuen kallion pehmeää havumetsää:

"Ihania kuusia siinä ryökäleessä kasvaa!"

Nyt oli kierros alettava. He alkoivat aivan suon reunasta, tarkastellen
kaikkia eteen sattuvia jälkiä. Katselivat välistä aukeaa suotakin, ja
silloin kuvastui mielessä karhun voima. Molemmat mietiskelivät että
mitähän jos sieltä äkkiä karhu pölähtäisi vastaan. Pirhonen alkoi
silloin epäillä Jumppasen uskollisuutta ja ryhtyi sitä valmistamaan.
Hän alkoi:

"Se on sukkelajuoksuinen elävä, se karhu!"

"On se känttyrä!" täytyi Jumppasen myöntää. Pirhonen selitti:

"Se jos aukealla suolla äkkiä eteen pölähtäisi, niin ei siinä pako
auttaisi!..."

Jumppasesta ei olisi juoksijaksi kyllä ollutkaan, se häntä itseäänkin
nyt harmitti. Toinen jatkoi:

"Siinä olisi viisainta, jotta koettaisi vaan lyöttääntyä yhteen."

"Ka mikäpäs muu se näin huonojuoksuisella auttaisi", erehtyi Jumppanen.

Taas neuvoi Pirhonen: "Se vielä kuuluukin aina ensimäisenä lähtevän sen
aremman perästä painamaan."

Karhun moinen tuhmuus suututti Jumppasta. Pirhonen vielä lisäsi:

"Niinkun nyt luonnollista onkin, jotta urhokkaampaahan se aina
viimeiseksi kiertää!"

Kauvan mietti sitä Jumppanen. Viimein hän jo arveli:

"Kun sitä olisi ihminen jänis, niin ei sitä pelkäisi mennä ihan karhun
nenän eteen! Jäniksen käpälillä kun sitä pyyhkäisisi viime tiukan
tullessa pakoon, niin tyhjälle siinä saisi karhu viheltää!"

Pirhonen hätäytyi siitä, peläten jäävänsä tiukan tullessa yksin.
Jumppanenkin huomasi, että ei ollut osannut aivan selkeästi puhua, ja
koetti oikasta, valittaen:

"Se on oikeastaan jokainenkin asia tälle ihmisälylle hyvin vaikea ihan
meiningilleen sanoa... Kun se tämä ihmiskieli tahtoo olla semmoinen
kaksiteräinen miekka, niin siinä ei se järkikään kaikistellen avita!"

Se sotki vaan asiaa. Pirhosen epäluulo lisääntyi. Kotvasen kierreltyään
terotti hän Jumppasen uskollisuuden tarvetta toisellakin tavalla:
uhkauksella. Hän ilmotti:

"Vaikka jos taas juoksusta tulisi puhe, niin en sitä minäkään
takimaisena hyökkäisi!"

Jumppanen tunsi naapurinsa lahjat siinä asiassa ja nyt hän puolestaan
yksimielisyyttä terottaakseen huomautti:

"Mutta ei siinä vetelällä suolla jänistä huonompi juoksija pitkälle
potkisi semmoisen juoksuoriin edessä!"

Suo oli jo reunojaan myöten kierretty. Oli lähdettävä aukealle.
Turvattomuuden tunne enentyi. Oli alkanut epäluuloinen äänettömyys. Ei
ollut mistä puhua.

Mutta vihdoin tarjoutui puheen alku itsestänsä: Tähän asti he eivät
olleet löytäneet suolta mitään varmaa eläimen jälkeä, sillä suon
kuopista ei saanut selvää olivatko ne ihmisen vaiko eläimen polkemia
tai ehkä tavallisia suoreikiä, joita koko räme oli täynnä.

Mutta nyt he tapasivat ensimäiset varmat merkit ja Pirhonen riemuitsi:
"Kah! Lantaa!"

"Lantaapahan on... Ihan oikeaa eläimen tekemää!" myönsi Jumppanenkin,
mutta epäili vielä rauhottuaksensa:

"Vai jospa se onkin hirven."

He ryhtyivät sitä tutkimaan, mutta eivät päässeet selvyyteen. Jumppanen
valitti:

"Kun olisi joku hirven tappaja, joka osaisi erottaa karhun tavarat
hirven lannasta!"

Mutta kun asiantuntijaa ei ollut, täytyi jatkaa kierroksen supistamista
saadakseen lisävarmuutta. Hajusta päätteli toki Pirhonen:

"Kyllä se haisee vähä karhulta, kun sitä näin läheltä nuuhkasee."

Niin oli päästy taas puheen alkuun. Pirhonen lähti kehittämään asiaa
edelleen:

"Se on aika väkevä elävä se karhu... Eikä se voi enää olla yhäti
kaukana, kun sen tavaroita jo on täällä asti."

"Kukapa ne tietää kenen tavaroita ne ovat", väitti Jumppanen. "Sitä ei
yleensäkään minkään elävän eväistä saa oikeaa selvyyttä!"

Pirhonen yritti taas johtaa asiaa, sanoen:

"Ja eikä sen karhun laisen elävän kanssa yleensäkään ole
leikittelemistä."

"Mitäpäs hänen kanssa turhia kujeilee... Antaa vaan rienalle kuonoon,
jotta pääluut soivat kuin honka", myönsi Jumppanen painaen edelleen.
Pirhosta alkoi epäilyttää Jumppasen uhkarohkeus ja se sai hänen
huokaamaan:

"Kun olisi ihminen orava ja karhu hyvässä kuusikossa, niin kun sitä
oikein suureen kuuseen kapahtaisi ja sieltä laukaseisi, niin eiköhän
tuo leppyisi!"

Mutta asia sotkeutui yhä enemmän, kun Jumppanen siihen huomautti:

"Eihän siellä kuusessa sylipainiin joutuisi!... Vaikka mitäpä nauriita
sitä sielläkään ikänsä söisi!"

       *       *       *       *       *

Oli tullut ilta. Miehet palasivat suolta korven reunaan, yöpyäksensä
siellä ja tiukentaaksensa seuraavina päivinä kierrosta. Kuusen juurelle
laittoivat nuotiotulen, söivät illallisensa äänettöminä ja laskeutuivat
havuvuoteelle nukkumaan. Ilma oli seestynyt. Otava kurkotteli kuusen
oksien lomitse ja vetre kuusen lehvä tuoksui pään alusena.

Mutta päivän tapauksien jännittämä mieli oli herkkä. Pirhonen alkoi
nähdä outoa unta: Hän on menevinänsä Jumppasen kanssa kasken polttoon.
Eväspussi on kummallakin selässä. Tiellä alkavat he keskustella karhun
metsästyksestä. Siitä sukeutuu väittely. Hän selittää Jumppaselle:

"Jos karhu tulisi vastaan, eikä saisi sitä suorastaan nujerretuksi,
niin silloin on paras kavuta kuuseen. Sieltä sitä sopii vaikka kivillä
pommittaa ja saa näyttää pitkää nenääkin."

Jumppanen ei siihen suostu. Se väittää:

"Ennen minä vaan pistääntyisin Tiilikaisen nauriskuoppaan ja
kyköttäisin siellä siksi kunnes se ruoja menee ohi."

Kotvasen siitä väiteltyä alkaa häntä jo suututtaa Jumppasen tuhmuus.
Hän selittää:

"Sitäkö lempoa sinä siellä kuopassa kykötät?"

Jumppanen siitä nenäytyy ja alkaa pistellä:

"Entäs senkö vietävää sinä siellä tyhjässä kuusen latvassa kuvattelet?
Sylelläsikö sinä sitä kivität kun ei ole kiviä?"

Siitä nousee kova kiista. Hän riitelee Jumppaselle:

"Luuletko, että se ei sinua nauriskuopasta ylety kaivamaan kynsiinsä?"

"Syömättäkös sinä elät ikäsi siellä kuusen latvassa, senkin koppelo?"
ilkkuu siihen Jumppanen. Hän harmistuu ja kiroaa, mutta Jumppanen vaan
selittää jauhaa:

"Mikäs minun on täydessä nauriskuopassa, kun vielä suun tukkean, niin
ettei jää kuin pieni reikä... Sinne jos se sitte kuononsa pistää, niin
vaikka terävällä taikon kärellä kun pistää tökkään siihen, niin ei tee
ruojan mieli toiste yrittämään!"

Niin riitelevät he kauvan. Viimein raivostuvat he molemmat ja alkavat
tapella, niin että lopulta säkit ovat tappuroiksi piiskatut, kun he
viimein väsyvät. Jumppanen vetää remelinsä tiukemmalle ja he eroavat
vihoissansa.

Nyt astua murjottelee hän ja saapuu sen paksun närepölkyn luo, jonka he
juuri olivat halkasseet. Mutta pölkky onkin muuttunut karhuksi, möyryää
ja murisee ja aikoo jo hypätä niskaan. Hädissään huutaa hän Jumppasta
avuksi.

Ja Jumppanen juoksee hätään. Yhdessä kellistävät he karhun ja rupeavat
sitä halkasemaan, kuten närepölkkyä. He lyövät vimmatusti, ja rusahtaen
halkeaa karhu!

Mutta voi kauhua taas! Karhun mahasta kömpii toisia karhuja laumottain.
Kauhuissansa hyppää hän kuuseen ja pääsee jo ensimäiselle oksalle, kun
karhu saakin hänet housun lahkeesta kiini ja alkaa kiskoa alas. Siellä
ammottavat sadat karhun kidat valmiina. Mutta Jumppanen on pujahtanut
nauriskuoppaan ja järsii siellä naurista rauhallisena. Kun hän rukoilee
apua, niin Jumppanen vaan irvistää nauris kädessä ja ilkkuu:

"Kukas sinun käski kuuseen kiivetä!"

Mutta juuri kun hän on putoamassa, lennättääkin Koljosen akka kuusen
juurelle kakarapytyn. Se alkaa kasvaa suureksi tiinuksi. Vetelä kakara
siinä vaan huppelehtaa. Hän on juuri siihen tipahtamassa, riuhtoo
jalkansa irti ja parkuu täyttä voimaa:

"Etkö sinä paholaisen Jumppanen tule apuun! Jumppanen hoi!"

Juuri silloin tipahti hän vetelään kakaratiinuun. Viime sanat hän huusi
unissansa aivan ääneensä, heräsi itse siihen huutoon ja herätti sillä
Jumppasen.

Nuotio oli puoleksi sammunut. Jumppanen latoi siihen uusia puita sillä
aikaa kun Pirhonen selvittäytyi kauheasta unestansa ja pyyhki hikeä
otsaltansa. Ei kumpikaan ollut asiasta tietävinänsäkään. Äänettöminä
istua kyköttivät vaan polvet pystyssä rovion ääressä. Vasta kun nuotio
oli taas syttynyt täyteen lieskaansa, kysyi Jumppanen:

"Mitä sinä äsken huusit?"

Puolisen tuntia mietti Pirhonen vastausta. Otava alkoi näyttää aamun
tuloa ja Jumppanen kopisteli jo eväskonttiansa. Vasta silloin oli
Pirhonen ennättänyt miettiä puheen alun, millä lähteä kertomaan untansa
ja selittää sen perusteella yksimielisyyden etuja. Hän alkoi:

"Ei se närepolkky olisi halennut jos ei olisi yksissä voimin sitä
yritetty."

Jumppanenkin syventyi miettimään. Pirhonen jatkoi:

"Sitä on kahdesta miehestä aina etua enemmän kuin yhdestä muulloin
paitsi henkirahan ja papin saatavien maksussa."

"Onhan niistä", myönnytti Jumppanen piippu ikenissä. Pirhonen täydensi
ajatustansa, oikasemalla:

"Paitsi sitte taas ihan suoranaisessa tappelussa... Siinä jos ei olisi
yhtä miestä enempää, niin moni tappelu jäisi tappelematta."

"Eihän sitä yksi mies osaa tapella muuta kuin akkansa kanssa", myönsi
Jumppanen asiaa käsittämättä, ja sotki siten koko asian alun. Ja sitä
etemmä ei Pirhonen enää jaksanut selityksessänsä päästä.

Jumppanen oli haudannut nuotion poroon muutamia nauriita. Nyt ne olivat
jo kypset. Päivä alkoi sarastaa. He söivät murkinansa ja lähtivät
jatkamaan kierrostansa.




V


Tänä päivänä painosti Pirhosta tavallista enemmän. Hän pelkäsi unen
olevan enteen, uskoi Jumppasen pettävän hänet vaaran hetkellä. Eikä
ollut kepeä toisenkaan miehen mieli.

Puolipäivän seudussa rämpivät he keskisuolla, kiertäen näresaarta. Jo
alkoi näkyä epäilyttäviä jälkiä ja yhä läheni kierros saarta. Nyt
löysivät he taas eläimen lantaa. Jumppanen ilmotti:

"Tämä on vielä ihan tuoretta... Kun ei liene viime yönä tehtyä!"

Se oli varma merkki että karhu oli näreikössä. Pirhonen puristi lantaa
ja ollen kiihtynyt oli hän huomaavinansa siinä lämpöäkin:

"Kun olisi vähän ennen tultu, niin se olisi vielä höyrynnyt."

Kotvasen seisoivat miehet sanattomina. Viimein pyyhki Jumppanen nutun
hihalla suunsa, lähti rämpimään edelleen ja järkeili:

"Jänis ja orava se ei saisi karhua tapetuksi!"

Pirhonen muisti kauheaa untansa. Taas huomautti Jumppanen:

"Mutta ei se karhukaan saisi jänistä tahi oravaa tapetuksi, jos lähtisi
metsästämään!"

Sitä hän mietti syvästi ja lisäsi:

"Se on niillä molemmilla oikeastaan tuo voima käpälässä, sekä
jäniksellä että karhulla!... Kun se olisi tämä ihminen semmoinen
kaksiteräinen miekka, jotta sillä olisi toisella puolen karhun ja
toisella puolen jäniksen käpälät."

"Mitä sinä oikeastaan sillä tarkotat edessanoa?" tiedusteli nyt
Pirhonen. Toinen selitti:

"Se vaan tämä ihmisen ajatus muuten selkenee ja pyrkii viisauteen näin
vaaran ovella, jotta sitä ei tuota kuolemaa huomaakaan!" selitti
Jumppanen tilansa aivan oikein.

Silloin löysivät he vieläkin vereksempiä karhun tavaroita, ja niiltä
johtivat jälet suoraan näreikköön. Jumppanen sanoi:

"Siellä se nyt on!"

Jälellä oli siis vaarallisin kierros: Oli tarkastettava johtivatko
jälet isompaan saareen asti vaiko vain sen sivulla olevaan pieneen
näretupsuun. Sitä tehdessä piti kulkea molempien näreiköiden välitse,
ehkä aivan karhun nenän alitse. Jumppanen alkoi jo kahlata, mutta
silloin teki Pirhonen ruton päätöksen puhua asia loppuun. Hän alkoi
päättävästi:

"Kuule Jumppanen! Sinä olet yleensä rehti mies ja minä sinusta pidän.
Istuhan tänne kelolle!"

Toinen suostui, Pirhonen mietti hetken ja jatkoi:

"Kyllä se on yksimielisyys hyvä asia tässä ajallisessa elämässä."

Jumppanen myönsi. Pirhonen rohkaistui ja jatkoi:

"No esimerkiksi tämä hirvi: Jos nekin olisivat kestäneet yhdessä
joukossa ja karanneet sarvet ojoina Kosken Mikin niskaan, kun se
salolla lurkki, niin tokkohan nyt emähirven suolet tuolla näreikössä
happanisivat! Kuuseen siitä olisi pitänyt Kosken Mikin kiivetä, jos
hirvet vaan olisivat yksimielisesti rynnistäneet."

"Kuuseen... Tahi sitte vaikka nauriskuoppaan", myönsi Jumppanen.

Mutta tästä huomautuksesta välittämättä ehdotti Pirhonen suoraan:

"Kuule Jumppanen! Jos tulisi tiukka paikka, niin seisotko takana kuin
mies?"

Jumppanen kuohahti ja kiivastui:

"No perhana vieköön! Onko Jumppanen ennenkään oikeassa tappelussa
jäniksen käpälällä miestä lyönyt?"

Pirhonen heltyi Jumppasen urhoollisuudesta ja kehasi hänkin:

"Sen saat nähdä, Jumppanen, että vaikka tuossa paikassa karhu eteen
tuprahtaisi, niin Pirhosen Mikko ei sinua heitä. Ennen riisuu vaikka
oman nahkansa karhulle."

Sillä puheella syntyi lopullinen sovinto.

       *       *       *       *       *

Onnellisesti olivat miehet lopettaneet kierroksensa. Täysi varmuus oli
saatu siitä, että karhu oli pesiytynyt pääsaaren näreikköön. Ja
reippaina vaelsivat he Itkukalliota kohti, jonka ohi kulki kotipolku.
Hyvin onnistunut kierros oli rohkaissut ja reipastuttanut mieliä ja
vilkastuttanut puhelahjat. Karhujuttuja jutellen saapuivat he
Itkukallion juurelle.

Mutta siinä he hätkähtivät. Kuului näet epäilyttävä risahdus kalliolla
pimeässä kuusikossa. Vaistomaisesti puristivat miehet kirvesvartta,
pysähtyivät ja tarkkasivat.

Eikä kauvan viipynytkään ennen kun näkivät tulen kiiluvan metsästä.
Veri oli jähmettyä, ja Jumppaselta pääsi vaistomainen kuiskaus:

"Pirun silmä!"

"Voi paholainen!" sanoi Pirhonen hädissään.

Hetkisen seisoivat he vielä äänettöminä. Tulinen silmä kiilui
selvemmin, ja taas kuului risahdus. Jumppanen valmistautui ja kehotti
Pirhostakin:

"Tuli mikä tuli!"

Mutta silloin tupsahtikin puun varjosta aivan heidän eteensä mies,
puutakka sylissä. Ja vaikka olikin yö, valaisivat tähdet toki sen
verran että he tunsivat tutut Pirttipohjan miehen kasvot ja Jumppanen
huudahti tulijan nimen:

"Ökö-Antti!"

Tämä säikähti, viskasi puut sylistänsä maahan, sieppasi niistä halon ja
karkasi päälle. Mutta nopeasti syöksyi Pirhonen häneen sylin ja silloin
alkoi paini.

"Matti! Tule apuun ja tuo pyssy! Ruunun miehiä on... Kaada viina
korpeen!... Joutuin vaivattu!" huusi Ökö-Antti.

Toveri riensikin metsiköstä ja uhkasi:

"Nyt karkkoa tahi muuten pamahtaa!"

Mutta onneksi hoksasi Jumppanen että kyseessä oli salaviinanpoltto. Ja
sen hän tiesi jo miehistäkin. Hän huusi:

"Senkö vallesmanni täällä on! Pirhonen vaan ja minä... tullaan karhua
kiertämästä."

Asia selvisi nopeasti, ja Ökö-Antti pyyteli kiroillen Pirhoselta
anteeksi erehdystänsä.

       *       *       *       *       *

Ökö-Antti ja Punkki-Matti olivat Pirttipohjan perimäisiä mökkiläisiä.
He asuivat lähellä Jänisjärven seutuja ja olivat kovia työkarhuja.

Mutta syksypimeillä oli heillä tapana keittää viinaa. Ja ollaksensa
varmassa turvassa olivat he perustaneet polttimonsa Itkukalliolle.
Sieltä heitä voitiin kaikista vähimmin etsiä, sillä kukapa olisi
uskonut heidän uskaltavan sinne asettua varsinkin pimeiksi syysöiksi ja
vielä synnin töille.

Nyt oli heillä siellä pieni pannu kuusen juurella höyryämässä. Tuli
palaa lekotteli sen alla rauhallisena, valaisten havumajaa. Majassa oli
lauta pöytänä, siinä muutamia reikiä, ja reijissä töröttivät pyöreät
tuohitötteröt pikareina.

Ja tänä yönä olikin majassa tavallista eloisampaa. Ökö-Antin eukko
Kaisa oli tullut omansa ja Punkki-Matin tyttären kanssa tuomaan
miehille evästä, ja kun ilta pimeni, olivat he yöpyneet majalle ja
hääräilivät nyt siellä miesten apuna.

Lähdettiin siitä miehissä havumajalle. Oli tyyni ilma. Yö oli juuri
pimennyt. Tähdet tuikuttivat laihalla valolla.

Joukolla kohottiin siitä viinatulen ympärille ja oitis alkoi kieli
herketä. Hymyillen katselivat metsästäjät rauhallisena lekottelevaa
tulta ja porisevaa pannua, ja jo sanoi Pirhonen:

"No nyt se on jo tuo karhu kierretty ja tämäkin Itkukallion piru
voitettu."

Ökö-Antti kantoi miesjoukkoon laudan, jossa töröttivät ne
tuohitötteröt, ja kehotti:

"Siinä olisi sitte sitä tämän lehmän maitoa."

Pirhonen muljautti Jumppaseen, odottaen esimerkkiä. Tämä punnitsi
asiaa, mutta koetti voittaa kiusauksen. Kun ei uutta kehotusta
kuulunut, kiirehti Pirhonen itse pitämään tarjoamisasiaa vireillä,
vastustellen:

"Olisiko häntä ottaa!"

Hän muljautti samalla Jumppaseen tutkivasti. Ökö lisäsi:

"Se karhu on siitä hyvä, jotta se ei tätä viinalehmää revi!"

Kierosti katseli Jumppanen viinatötteröitä ja vastusteli
kaksiteräisesti:

"Eipä siitä viinan juomisesta oikeastaan ole mitään hyötyä... paitsi
jos humalaan tulisi!"

Kaisa sattui nyt jouduttamaan alkuun pääsyä laululla, jota hyräili
mäskipyttyä hämmentäessään. Laulu näet liikutti aina Jumppasen mieltä.
Nytkin hän heltyi:

"Se tuo laulu on niin kuin viina: ei sitä luonto kestä heltymättä!"

Mutta sitte taas jouduttiin pulaan, kun ei kukaan kehottanut. Pirhonen
hätäytyi vähän ja pitääkseen asiaa vireillä murisi paremman puutteessa
estellen:

"Ka välttäisipä tässä ilman sitäkin!... Mitä hänestä niin tarjoaa!"

Mutta nyt tuli Kaisa avuksi ja sanot:

"Ka ota nyt pois! Ei siitä suu ijäkseen väärään muikistu!"

"Eihän se muikistu!" kiitti Jumppanen ja ryyppäsi. Pirhonen seurasi
esimerkkiä ja todisti:

"Kylläpä on viinan voima pakanassa!"

Ryypättiin, Kielen kantimet heltyivät, puhelahjat liukastuivat.
Pirhonen jo toisti:

"Voitettu, voitettu on se piru, ja karhun koivissa on kierros
kahleena!"

"Voitettu on piru! Mutta kyllä siinä pojassa olikin voittamista!"
alotti Ökö-Antti yht'äkkiä oman urotyönsä kertomista. Varovaisuuden
vuoksi muljautti Jumppanenkin pimeään kuusikkoon, kun Ökö alkoi pirusta
puhua. Kaisa, joka huolehti että paikka ei menettäisi pyhää kammoansa
ja siitä johtuvaa turvallisuutta, pisti askareittensa lomasta väliin:

"Mitä tuon nimestä mainitsee! Suuttuu vielä ja ties herra minkä elämän
nostaa."

Aluksi se tuntuikin hillitsevän Ökön kertomishalua, ja vakavana murahti
Pirhonen:

"Vai oli voittamista! Tietäähän sen... Satuitko ihan näkemään hittoa?"

Maistettiin tuohitötteröistä ja Ökö kehasi:

"Ei suinkaan sitä näkemättä semmoista herraa kellistetä! Kyllä siinä
oteltiin, mutta lopulta täytyi pahuuksen myönnyttää, jotta on se Ökö
aika pökö!"

Syntyi kaamea epäilyaika. Teki väkisinkin mieli maistaa, että pelko
haihtuisi. Kotvasen kun oli vaiettu, väitti jo Pirhonen:

"Niin ettäkö sinä itse rytyytit?... Sitä pirua nimittäin?"

Mutta epäily haihtui kun otettiin uudet kulaukset. Silloin jo uskoi
Jumppanenkin sanoen:

"On siinä täytynyt olla voimaa liikkeellä! Mitenkä tuo oikein
ötäköi?... Niin jottako sinä oikein Zebaotin voimalla sitä rönkytit?"

"Ka mitenkäkö se ötäköi! Minä tässä näin tupakoin ja pannu tuossa
porisee, kun tuo iso kivipaasi alkaa kohota ja sen alta nousee rietas
tikapuita myöten."

Vaistomaisesti ryyppäsivät miehet paateen muljauttaen. Ökö-Antti
jatkoi:

"Nousee vääntäikse sieltä sarvipäänä... kohottaa tuon pannun kantta,
nuuhkaisee nenällään ja kysyy: 'Viinaako sinä Antti keität?'"

"Vai semmoisia kuulumisia kysyi?" ihmetteli Pirhonen.

"Semmoisia se kysyi... Maistahan sinäkin Jumppanen, eläkä murjota!"

Juotiin. Kertoja yltyi:

"Minä sitä alussa suinailin, enkä muistanut, missä minä olin niin
paikkaiset sarkahousut nähnyt. Mutta sitte hoksasin, että sen jalassa
olivatkin ne Pekka Seppäseltä varastetut housut."

Hämmästyttiin siitä.

"Vai Seppäsen housut sillä olivat?" ihmetteli Jumppanen.

"Seppäsen. Minä sitä jo sille ihmettelin, että mitenkäs ne minua
syyttivät näiden housujen varkaudesta, mutta se vaan ruuvaa sarven
päästään, täyttää sen viinalla niin kun tämän tötterön ja... No
ryypätään!"

Jumppanen mietti ja kysyi:

"Ihan omin lupinsako tuo sen sarvensa otti ja täytti?"

"No johan se nyt tämmöiseltä mieheltä lupaa kysyisi!... Jotka eivät
älyä käskeä vieraita housuja pois heittämään!" äkäili Kaisa, mutta Ökö
puolustautui käskien Kaisaa:

"Pese sinä vaan sitä viinalaskua eläkä hänklätä, ja anna rauhassa
kertoa!... Tottapahan selviää sitte asia!"

Miehet raapivat päätään ihmetyksestä. Ökö pyyhki peukalon takapuolella
nenänsä alustan ja innostui:

"No mitäs muuta kuin ryypätään!... Tämä juo ja juo sarvestaan eikä puhu
maksusta mitään. Lopulta minä jo suutuin ja hönkäsin: 'Kenenkä housut
sinulla on jalassa?'... Ei vastaa."

"Vai ei äännä juutas", vilkastui jo Jumppanen.

"Eikä tässäkään Ökössä ole sen vertaa miestä, että olisi suorastaan
sivaltanut halolla päähän ja vetänyt housut pois jalasta", toraili
Kaisa ja huljutteli vettä laskussa että kohisi. Pirhonen koki estää
Kaisan enempää sekaantumista kysyen Ököltä:

"Entäs sitte?"

"No se vaan vekaroipi ja kuvattelee, eikä vastaa. Viimein minä hönkäsin
uudestansa: 'Mistä sinä ne housut varastit?'"

Silloin Jumppanen hymyili. Asia innostutti häntä, Ökö jatkoi:

"Ei vieläkään vastaa. Irvistää vaan. Nyt minä jo yritin tarrata ruojan
niskaan, mutta tää rietas yrittää kapsahtaa kuuseen."

"Kas kun ei kuoppaansa pujahtanut", ihmetteli Pirhonen moista
varomattomuutta. Kaisa oli ryhtynyt pesemään huiviansa. Miehet
maistoivat taas tuohitötteröä ja Ökö kehui:

"Mutta ei päässyt tuota alinta oksaa ylemmä, kun minä tarraan housun
lahkeesen ja ärjäsen: 'Anna pois ne Seppäsen housut!'"

Miehet nauroivat. Kertoja jatkoi:

"Se potkii ja sätkyttää mutta" -- hän nyhti oksalla kuivavaa Kaisan
hametta näytteeksi ja selitti: "mutta minä vaan nyhdän näin lahkeesta
ja sanon: 'Anna pois ne Seppäsen housut, tahi koko kinttusi
nyhtäsen!'"

Jumppanenkin oli yhtenä hymynä ja raapi korvallistansa ilosta. Pirhonen
tiedusti:

"Antoiko housut pois?"

"No se huutaa ensiksi: 'Elä revi housuja! Elä revi, Ökö, housuja!'"

Nauraa rähistiin ja juotiin.

"'Elä revi housuja!' huutaa vaivattu taas, mutta minä vaan nyhdän
lahkeesta ja sanon: 'revin uhallakin!' Viimein pudota ropsahti pakana
maahan."

"Vai putosi rietas!" innostui Jumppanen.

"Putosi. Ja silloin minä julmistuin, sanoin: 'Nyt sitä koitellaan
oikeata käsirysyä!' Mutta entäs tämä: rimpsauttaa näin jalkaansa,
kiskasee sarvet päästänsä, kuumentaa ne tulessa, jotta niiden piti
paistaa kuin tulinen rauta, ja pistää ne taas päähänsä!... Ja meneppäs
silloin sylipainiin!"

"No on pakanalla metkut!" ihmetteli Pirhonen ja Jumppanen huomautti:

"Kun et hoksannut pahuusta viinalla narrata... jotta olisit humalassa
ollessa köpertänyt!"

Kertoja sai siitä jatkon. Hän selitti:

"Ka tarvitaanpa ne viinat parempiinkin suihin... Mutta sitte me
istuimme tähän laudan ääreen ja minä sanoin: 'Juodaanpas nyt näistä
tuohisista sarvista kilpaa.' Se suostuu ja juotiin siinä toinenkin
mahallinen, ennen kun pää tuli täyteen! Mutta kun oli jo kuudes
mahallinen juotu, niin jo ukko sanoo: 'Eikö Antti tanssita?' kysyy."

Kaikki olivat yhtenä korvana.

"Ka voihan tuota pyörähtää, suostun minä ja ukko tiedustaa:
'Melkutostako tanssitaan vaiko kappia?' Minä ehdotan melkutosta, ukko
tahtoo kappia ja lopulta me tanssimme molempia, näin... Tulehan
Pirhonen pariksi... Tule vaikka Punkin tyttö sieltä kolmanneksi...
Tule, tule! eläkä vänkäile! Jumppanen lyö tahtia!"

Tyttö totteli, samoin Pirhonen. He alkoivat tanssia, vaikka Kaisa
torailikin. Lauloivat vielä tanssiessa:

    "Minäpä se tanssin melkutosta
    kultani kanssa kappia."

Se kerrattiin ja jatkettiin:

    "Onkos sinun rinnassasi
    kiiltäviä nappia?"

Kun tanssi oli tanssittu, naurettu ja ryypätty, alkoi Kaisa jo
surkeilla viinoja, kun ei ollut maksusta puhetta. Hän rupesi
riitelemään miehellensä:

"Eikö sinullakaan ole parempaa tehtävää kuin tanssia melkutosta ja
juottaa pirulla viinat ilmaiseksi!"

Punkki-Matti lepytteli Kaisaa:

"Elä Kaisa suutu! Kyllä piru aina nahallansa viinat maksaa!"

Kaisa tyyntyi, äkäillen ainoastaan viinapannulle, Ökö jatkoi:

"Mutta viimein kellistyi ukko tuohon havun oksille näin."

Hän näytti miten se oli kellettänyt, toiset nauraa rähisivät, hän kömpi
taas pystyyn ja lopetti:

"Silloinpa se olikin asia valmis: Minä ruuvasin sarvet sen syötävän
päästä irti ja päästin remelin vyöltä, jotta housut putoaisivat
jalasta, kun se lähtee juoksemaan. Herättyänsä tapasi sarviansa ja kun
ei löytänyt kirosi: 'Voi perhana!'"

"Vai ei omalla nimellään kironnut!" -- hymyili Jumppanen. Ökö ylpeili:

"Mutta ei auttanut muu kuin housut näpissä piti ukon lähteä mennä
junttuuttamaan näreikköön. Tuossa kallion reunalla minä sitte annoin
vaan potkun peruukseen ja sinne se kalliolta alas pyllähti!"

Nyt miehet nauroivat ja joivat. Viina teki asian uskottavaksi.
Ainoastaan Jumppanen epäili:

"Entäs ne sarvet?"

"Ne minä möin ukko Parikalle muka pukin sarvina ja Parikka sorvasi
niistä Pälkjärven papille piipun varren jolla se nyt polttaa tupakkaa
maailman loppuun asti."

Loppu huvitti eniten. Väkisinkin veti riemu juomaan ja ilo alkoi nousta
päähän.

       *       *       *       *       *

Oli jo päästy karhujuttuihin, Pirhonen lämpeni, lähenteli Kaisaa,
taputti sitä olalle ja hyvitteli:

"Elä sinä, Kaisa, joutavia toraile ja äkäiie sillä... kuule Kaisa: on
se Pirhosen Mikko jo karhulta ennenkin kuonon polttanut."

"Etkö mene siitä!" äyskäsi Kaisa ja uhkasi märällä rievulla. Pirhonen
ryyppäsi, istahti ja alkoi karhujuttunsa, jonka oli unensa avulla
sommitellut, sillä aikaa kun Ökö-Antti oli oman karhutarinansa
valehdellut:

"Vaikka ei se tuo karhukaan ole mikään kumma elävä, vaikka vastaan
tulee, kun vaan mies kestää omissa housuissansa", alkoi hän ja pääsi
siten pitkän kierroksen perästä varsinaiseen asian alkuun, ja kertoi
nyt reilusti:

"Satuin sitä minäkin kerran, vaikka ei ole tullut siitä mainituksi:
Minä olin menossa naurismaalle, kun tämä ruotus vierittelee sitä paksua
närepölkkyä ja katsella tihraa onko siinä rakoja. Silloin se Mikko
Pirhosen luonto nousi!.".. Hän puhui ihan pauhaamalla: "Kuule Ökö:
Mikko Pirhonen julmistui silloin ja päätti: Kun täyttä kurkkua
ränkäsen: 'he-hei!' niin säikähtää pitää pölkynkin ja häntä ojona
juosta näreikköön... Sillä aikaa kun se on siellä näreikössä, arvelin
minä halaista raon pölkkyyn, ja kun se sitte tulee sitä suinailla
tihrailemaan, niin tarttuukin kynnestään rakoon, ja silloin Pirhonen
lentää kirves kädessä niskaan ja muks vaan!"

"No ränkäsitkö sinä?" innostui Ökö-Antti. Pirhonen ylpeili:

"Ränkäsin. Ensin arvelin nousta kuuseen ja sieltä karjasta, mutta sitte
pujahdinkin siihen Takkusen nauriskuoppaan ja karjasin: Häh! Korven sen
vaan piti kaikua, ja töpi ojona karkkosi riivattu pölkyn luota. Minä
sillä aikaa halkasin raon pölkkyyn, ja sitte taas kuoppaan!... Kaisa!
Elä äkäile, vaan tuo sitä viinan lientä!... ja sitte sitä koitettiin!"

Hän sytytti piippunsa ja jatkoi:

"Mutta tuo pakana hoksasikin jutkun eikä pistänyt kynsiänsä rakoon,
vaan tulee kuopan suulle ja alkaa möyrytä ja repiä maata!"

"Olipas rutkaleella älyä!" päivitteli Punkki-Matti.

"Oli. Mutta ei se Mikkokaan kuopassa hätäillyt. Naurista vaan pureksin
ja lopulta arvelin jotta: osaa se Pirhonenkin! Minä aloin könytä
kuopassa karhuna, murisin ja väliin kuopasin takajalalla kuopan
pohjaan... näin... näin... jotta nauriit vaan lentelivät kuopan
lakeen!"

"No uskoiko tuo asian?" tiedusteli Jumppanen innostuneena. Toinen
vannoi:

"Uskoi ruotus! Ja pois otti häjyltä luonnon, kun se luuli kuopan olevan
karhuja täynnä! Käpälillensä rupesi kuopan suulle ja sovintoa
hieroessaan uikutti siinä kuin koira oven takana huoneeseen
pyrkiessään."

Jumppanen ihastui naapuriinsa, ryyppäsi ja raapi korvallistansa suu
hymyssä. Punkki-Matti viritteli viuluansa ja Kaisa hääräili pannun
luona. Pirhonen jatkoi:

"Minä heittäännyin samalla lailla ystäväksi, mutta olin sillä välin
tehnyt kuoppaan tulen ja korventanut siinä tulisen kekäleen. Ja silloin
kun Pirhosen Mikko surautti sitä tulisella kekäleellä ikeniin, niin
kolme hammasta lensi poikki ja jälet yhtenä nuorana se painoi kangasta
pitkin pakoon!"

Kertomuksesta innostuneena oli Jumppanen kavahtanut pystyyn, riuskautti
jalkaansa ja hihkasi:

"Hei Pirhonen!... Tuo Kaisa viinaa! Hih!"

       *       *       *       *       *

Yö oli kauneimmillansa. Komea kuu nousi kuusikon takaa ja kumotti
pehmeiden havuoksien lomitse. Tähdet näyttivät nukkuvan rauhan unta ja
Otava koreili kuin taivaalle hylätty viikate.

Olli Jumppasen mieli oli kuin läikkyvä vesi, johon kuvastui kotimaan
ihana yötaivas ja rantametsien pehmeä, leppoisa kauneus. Hän uskoi nyt
mahdottomankin todeksi, niinkuin toisetkin.

Mutta Jumppanen ei olisi vielä yltynyt liikoihin kaduttaviin tekoihin,
jos ei taas olisi sattunut pieni syrjätapaus, joka näkymättä kietoutui
hänen ja koko Pirttipohjan kohtaloihin: Ökön tyttö näet oli äskettäin
käynyt Ruta-Leenan luona nostamassa lempeä Turusen poikaan. Se oli
tehonnut. Hän istui nyt kuusen juurella lähellä maan rajaa kasvavalla
kuusen oksalla keinuen ja lauleli lemmen kaihosta ja ikävästä, keskellä
yön salaperäistä runoutta. Sanat olivat suruisat ja sävel kaunis.

Kun Jumppanen oli hetken laulua kuunnellut, nousi hänen kätensä
korvalliselle ja hän sanoi:

"No jo on Ruta-Leena pannut tyttöön oikeat lemmen hiivat!... No on tuo
osannut panna, kun tyttö jo noin suloisesti yösydännä laulaa."

"Jumppanen!... Kuule Jumppanen!..." yritti Pirhonen pyytää häneltä
tupakkaa, mutta Jumppanen luuli tämän varottavan häntä juomasta ja hän
siitä jo kiivastui keskeyttäen:

"Elä mukise Pirhonen!... Laulu on näin ihanassa maassa semmoinen
kapine, että se villitsee miehen viinaan ja siihen lemmen luritukseen."

Ja nyt kun viinakin oli jo tekonsa tehnyt, alkoi hänkin kertoa omaa
karhutarinaansa: kehua Pirttipohjaansa, jonka voittamista oli ikänsä
valmistellut:

"Mutta ei se ihme ole, jos karhun tekee mieli sieltä Rämesuolta
Pirttipohjan ahoille, sillä..."

Hänkin taputteli jo Kaisaa poskelle ja jatkoi reilusti:

"Sillä tuommoisia kukkasia vaan ei kasva karhun omilla soilla... Kaisa!
No elä nyt tyrki ja ole olevinasi, Kaisa, vanhalle akalliselle
miehelle!"

Ökö-Antti kituutti viuluansa. Soitto hellytti Jumppasta ja hän jatkoi:

"Katsohan koko tätä Pirttipohjaa! Kuu tuolla soutaa Tervalammin ja
Vahvajärven pohjassa ja naureksii Otavalle ja rannoilla siellä nukkuu
niin saakulin pehmeä havu, jotta sillä pätisi nukkua vaikka morsiamensa
kanssa."

"Oon... on tämä korea korpi tämä Pirttipohjan salo!" myönsi
Punkki-Matti, Kaisakin oli heltynyt ja lisäsi:

"Kunpa vaan osaisivat ristityiksi elää ihmiset, niin mikäpä täällä
olisi toimeen tullessa! Katso vaan tyttö, jotta se viinapuolikon tappi
ei rupea tippumaan siitä hanikan juuresta", lopetti hän puhettansa
korostaen. Jumppanen innostui:

"Anna, Kaisa, hanikan tippua, jotta saa ilonestettä Pirttipohjan
siunattu maakin! Kun siinä maassa sitte kesällä putkikko kasvaa ja käki
riivattu kukkuu koivikossa ja karhu kun siihen vielä viheltää salolla,
kuin paraalla pillillä soittaisi, niin mieltä sen pitää himaista kuin
paraan vihille vietävän morsiamen!... No, juo Pirhonen eläkä sure
lehmää. Repiköön karhu vaikka joka kantturan, kunhan vaan jää tämä
Pirttipohja!... No Punkki ja Ökö! Juodaan! Eläkä sinä Kaisa toraile
enään koskaan!"

Kaisa kuivasi silmäkulmaansa huivin kolkalla. Mutta Jumppanen jatkoi:

"Senkö saakurin hätä meillä on tämmöisessä maassa eläessä, vaikka olisi
karhuja metsät täynnä! Orava nukkuu tuolla kuusessa makeasti ja
Tervalammissa makaa hauki akkansa vieressä ja näkee unta täkykaloista!
Ja tähdet tuikuttavat havunoksien lomitse. Kun siihen vielä viinapannun
alla palaa lekottelee tuommoinen punainen korpituli tuossa havumajan
edessä keskellä yötä, niin taivaan autuudella sen pitää mieltä
himauttaa ja riemusta heilauttaisi ihminen häntäänsä, jos sillä se
olisi!... Hih!"

"Hih!" hihkasi Pirhonenkin, ja toiset miehet kertasivat huudon yhdessä.

"Siinä maassa himoitsee mies viinaa kuin kuiva maa vettä, ja kun laulu
helähtää, niin on ihminen kuin taikinapytty, jossa makea ja suloinen
lemmen taikina nousee!... Laula Pirhonen!... Tahi Kaisa!... Laula sinä
Ökön akkal... Laula Jumppaselle!"

Kaisa jo sylkäsi alkaaksensa laulun, mutta ei ennättänyt ennen kun
Jumppanen itse ja alkoi laulaa vedellä.

Laulettuaan hän ryyppäsi taas ja riemuitsi:

"Elä sinä Pirhonen nyt murjota, kun on jo karhukin pentuinensa
ansassa!... Meillä, Pirhonen, on semmoinen maa tämä Pirttipohja, että
me emme siitä pääse mihinkään putoamaan. Eikä sitä lehmää karhu revi...
Vai mitä, Kaisa?"

"Kunhan vaan osaisit siinä kunnolla elää, että et tuhmuuksiasi tekisi",
tarttui puheeseen Kaisa.

Jumppanen alkoi leikitellä Kaisalle, mutta tämä löi häntä rievulla ja
torui:

"Etkö kestä etempänä, nainut mies!... Kyllä niitä tuhmuuksia osaisi
jokainen tehdä, kun vaan varat kannattaisi!"

Mutta Jumppanen kiehahti:

"Jottako minun varat eivät kannattaisi. Ne kannattavat, sillä minä syön
kovasti ja minun talossani on aina kova ruokahalu... Ja kuulehan
Kaisa!"

Hän korotti äänensä kun lisäsi:

"Ja minun saunankarsinani viheriöitsee ijankaikkisesti kuin Libanonin
maan nurmi; siellä laskevat kuninkaan pienet tytöt häränpyllyä ja pojat
tappelevat keskenänsä ja... Kuule vielä Kaisa: ruoka ja nälkä ei pidä
minun majastani loppumaan hamaan ijankaikkisuuteen asti. Kenen silloin
kannattaa tuhmuutta tehdä, jos ei Jumppasen Ollin!... Ja jos minä tämän
Mikko Pirhosen kanssa vähän joskus kompastunkin, niin omaan maahan minä
lankean! Kestää sen kamara, kun siitä taas ponnistaa noustaksensa ja
kun pääsee pystyyn, niin mieltä vaan himasee tuo maan ihanuus, niin
että sitä taas lähtee uuteen vauhtiin kuin nuori ori, joka hirnahtaa ja
potkasee pyllyään ja viuhauttaa häntäänsä, kun on päässyt tallista
irti, ja riemastuu kukkaisesta nurmesta ja porhaltaa sinne, että
sieramet vaan pärähtävät: prtuu!... Tuo, Kaisa, viinaa, eläkä mukise!"

       *       *       *       *       *

Mutta Kaisaa alkoi viinan meno jo harmittaa, kun ei maksustakaan ollut
puhetta. Hän jo kiukutteli:

"Millä häntä päässee taas talven yli, kun viinatkin menevät ihan
noinka-tuonansa!"

Jumppanen ymmärsi sen ja kerskui:

"Elä napise, Kaisa, vaan ole oikea ristitty! Jumppanen maksaa ja sillä
on millä maksaa!"

"Onhan sinulla!... Yksi ainoa lehmän kanttura on koko mökissä... Eikä
akallakaan ole eheää hametta päällä!" vihotteli Kaisa. Se nosti
Jumppasen luontoa. Hän ylpeili:

"Elä sano niin, Kaisa! Entäs karhut! Kolme karhua on Jumppasella ja
Pirhosella kierroksessa. On silloin millä yhdet viinat maksaa! Ja jos
on akan hameessa reikä, niin se on vaan sitä varten että olisi mihin
panna paikkatilkut paikaksi. Sillä risaisia vaatteita ja paikkatilkkuja
pitää Jumppasen majassa yltäkyllin olemaan!... Kuule Pirhonen!
Ostetaanko koko tuo viinapuolikko ja juodaan ja juotetaan itse
paholainenkin humalaan!"

Kauvan ei tarvinnutkaan Pirhosta houkutella, kun jo yhdessä alkoivat
tinkiä viinapuolikon hinnasta. Miehet olisivat luovuttaneet sen kolmen
karhun tuoreesta nahasta, mutta Kaisa äkäili tinkimispuuhissa:

"Kukahan noita parkitsemattomia nahkoja huolii... Menee vielä toiset
viinat karvarille!"

Pirhonen rupesi tinkimään, mutta Kaisa koveni:

"Enkä anna puolikkoa, jos ei ole nahkat parkittu!"

Silloin Jumppanen käski Pirhosta:

"No maksetaan se karvarin palkka, niin heittää äkäilemisen! Sillä
kirjoitettu on että: parkitsemattomalla nahalla ei sinun pidä
lähimmäisellesi viinoja maksamaan, eikä rippikouluttamatonta miestä
avioksi tarjoomaan!"

Kaupat tehtiin. Karhun nahoilla ostettua viinapuolikkoa ruvettiin
tyhjentämään. Kaisa oli toki olevinansa vastaan ja torui näön vuoksi:

"Tarvitsisit tuota Jumppanenkin ne karhun nahkat parempiin asioihin,
kuin tähän viinaan!"

Mutta Jumppanen ei nyt surkeillut. Hän otti Kaisaa kaulasta kiini,
likisteli ja retusi:

"Elä sinä, Kaisa, katso Jumppasta ylen, sillä pitää sillä
Jumppasellakin olla oma akka ja oma maa ja omat vikansa!"

"Niin!" muikisti Kaisa ylenkatseelliseksi tekeytyen. Mutta Jumppanen
tenäsi:

"Niin niin Kaisa! Usko sinä Jumppasta kun se sanoo, että joka maalla ja
joka miehellä pitää olla omat vikansa!"

"Pitää, pitää ne olla vikansa", myönsivät toiset miehet riemuissansa.
Jumppanen ihaili viinatulta ja vannoi:

"Jos ei olisi Pirttipohjassa muuta kuin paljaita ahoja, niin tuo tuli
ei näyttäisi miltään... Mutta tuota pimeää kuusikkoa se vietävä
koristaa. Siksi se Jumppanenkin ottaa ryypyn. Mutta annahan metsät
loppuisivat, että viina pitäisi ruveta kaupungin viinasaunoissa
keittämään, niin jumaliste en pane sen näköistä vettäkään suuhuni,
vaikka ratilla valettaisi väkisin!... Mutta niin kauvan kun yksikään
näre huojuu Pirttipohjan maalla, ottaa Jumppanen ryypyn, jotta
viinatuli ei pidä lakkaamaan maan kauneutena lekottamasta... No
ryypätään!"

He ryyppäsivät. Kaisa murisi taas:

"Ikäänkuin siitä olisi sitte mitä hyötyä. Riitaa vaan nostaa ja
epäsopua, koko liemi!"

Nyt kiehahti taas Jumppanen:

"Kai-sa! Vai riitaa! Kuule Kaisa: Jumppanen ja Pirhonen on jo syleillyt
veljen syleilyn, että Pirttipohjassa ei pidä enää olla muutaa riitaa
kuin harakoiden rähinää... ja harakoidenkin pitää rähistä supattamalla,
että ei ristisielu sitä kuule!... Kuule Pirhonen: Syleile minua!"

Tämä totteli. Jumppanen syleili Kaisaakin ja vannoi:

"Aina maailman loppuun asti ei Pirttipohjasta enää kuulu muuta riitaa
kuin harakan supatusta!... Soita Ökö viulua, sillä nyt tanssitaan, nyt
tanssitaan Pirhonen ja Punkki ja akkaväki melkutosta Jumppasen kanssa!"

Ei auttanut naisten vastustelu, Ökö soitti ja kolme paria tanssi
kuusikossa melkutosta.




VI


Yö oli jo yli puolen, kun molemmat miehet lähtivät vaivoin kompuroimaan
kotia kohti. Olivat jo taivaltaneet Tahvo Holopaisen kasken ohi ja
saapuivat Immosen kuusikkoon. Kaunis kuun kiekura paistoi kuusen oksien
lomitse ja näytti heille hymyilevän. Jumppanen huomasi sen ja kehotti
Pirhosta:

"Mikko! Kuletaan kaulatusten, niin se ei ilku!"

Ei Pirhonen tajunnut minkä ilkkumisesta Jumppanen puhui, mutta suostui,
ja kaulatusten vaelsivat he nyt polkuansa.

Mutta Jumppasta ärsytti kuun nauru. Hän pysähtyi, otti palikan, viskasi
sillä kuuta ja ärjäsi:

"Häh! Elä yhtään irvistele!"

Taas vaelsivat he, kunnes Pirhonen kysyi:

"Olli! Oletko sinä se entinen Olli Jumppanen?"

"En! Entäs oletkos sinä se Mikko Pirhonen, jolla on Liisa-niminen
akka?"

"Liisako?... Onko minulla Liisa akkana?" äkäili Pirhonen, mutta
Jumppanen rauhotteli selityksellä:

"Kuule Pirhonen! Elä sure, vaikka sinä olet naimisissa!... Eläkä
sinäkään luule että minä olen enää se Jumppasen Olli, vaikka minulla on
Suso akkana... Eheh! Minussa ei ole enää entistä Jumppasta muuta kuin
nämä housut ja se Suso."

"Mikäs sinä nyt olet?" tenäsi Pirhonen epäselvää asiaa. Toinen ilmotti:

"Minä olen nyt itse se kadotuksen pääisäntä, jolla on Pekka Seppäseltä
varastetut housut jalassa!"

Pirhonen ehdotti:

"Lauletaan Jumppanen!"

He alkoivatkin hoilata.

"Syleillään!" pyysi Jumppanen, kun lauluun väsyttiin. He syleilivät, ja
Jumppanen ylpeili:

"Eikä se Susokaan saa olla enää minun akka... Minä otan uuden ja ihanan
akan!... Kuule Pirhonen: Minä nain koko tämän kauniin ja ihanan
Pirttipohjan."'

Niin saapuivat he kuusikon tiheimpään kohtaan. Mutta siinä väsyivät
voimat, ja miehet istahtivat kuusen juurelle havuläjään. Siinä
Jumppanen tunsi päätänsä painostavan ja kehui:

"Ei, Mikko Pirhonen! Jos mies kerran poikkeaa kehnon asunnolle, niin
omassa lihassansa se ei sieltä pois tule... vaan uusi Jumppanen siitä
maailmaan syntyy."

Mutta nyt jo loppui puhelahjakin ja miehet nukahtivat havuläjälle.

       *       *       *       *       *

Siinä nukkuessansa näki Jumppanen unta: Hän oli olevinansa piru, jonka
nahkana oli karhun nahka. Hän asui Itkukalliossa paaden alla olevassa
saunassa, jossa oli suuri uuni, ja hän lämmitti sitä uunia, niin että
se porotti ihan tulipunaisena.

Mutta kerran tuli Pirhonen ja kertoi että Ökö-Antti ja Punkki-Matti
keittävät viinaa hänen saunansa katolla. Hän raivostui ja ärjäsi:

"Ja minä kun juuri lämmitin saunan helvetiksi tuomarille ja
Luikuriselle, jotta he paistuisivat ja jäisivät siihen ikuiseen
vaivaan! Nyt ne pakanat polttavat koko saunan ja Luikurinen pääsee
rangaistuksetta!"

Ja kiiruulla nousee hän tikapuita myöten ylös paaden alta ja alkaa
riidellä:

"Senkö täyteistä te siinä tuherratte ja poltatte vielä koko tämän
helvettirähjän, jotta ei ole missä tuomaria ja Luikurista kylvettää."

Mutta miehet vastasivatkin:

"Tule pois Jumppanen ja juo tästä ryyppy!"

Hän suostuu. He juovat ja tanssivat. Viimein hän nukkuu. Miehet silloin
iskevät toisillensa silmää, yks' kaks' on niillä puukot kädessä ja nyt
ne ryhtyvät nylkemään hänestä karhun nahkaa. Hän huutaa riivatusti ja
rukoilee:

"Elkää hyvät miehet nylkekö, halkeea maha ja suolet putoavat!"

Mutta ne eivät hellitä. Nyt on hän jo nyletty. Veresliha on joka
paikassa ja häntä hävettää mennä kotiin. Kun hän siinä töllistelee,
vievät miehet hänet kallion reunalle ja potkasevat siitä alas. Hän
lähtee kömpimään kotiinsa ja on tullut närepölkyn luo, kun muistaa
Pirhosen kertoneen, että hän on nauriskuopassa karhua piilossa. Hän
kuopalle ja rukoilee Pirhosta:

"Anna hyvä Pirhonen takki, jotta ilkeää mennä kotiin!"

Mutta Pirhonen tökkääkin häntä heinähangolla leukaan, niin että kolme
hammasta katkeaa ja ikenistä vuotaa veri. Pelokkaana luikkii hän nyt
mökillensä, piilotellen nurkkien takana, että ei kukaan näkisi hänen
tilaansa. Mutta silloin näkeekin hän, miten Ökö-Antti ja Punkki-Matti
keskustelevat, mille karvarille viedä hänen nahkansa parkittavaksi.
Joukkoon saapuu Pirttipohjan tuomari ja tuomitsee:

"Koska Jumppanen on katkaissut minun rekeni aisan, niin nahka vietäköön
Luikuriselle!"

Nyt hän raivostuu ja vannoo:

"Ei vaan Luikuriselle vaikka hitto olisi! Ennen sitte Koljoselle, sillä
se on toki oman kylän alkuperäistä väkeä!"

Ja vaikka hän onkin vereslihalla, ryntää hän pelastamaan nahkaansa
Luikurisen parkkitiinuun joutumasta. Syntyy ensin riita ja lopuksi
tappelu, sillä miehet eivät hellitä. Hän ottelee henkensä takaa, mutta
kolmea miestä vastaan hän ei jaksa puoliansa pitää, ja ne viskaavat
hänetkin Luikurisen parkkitiinuun.

Tiinuun pudotessansa hän kirosi täyttä voimaa, herätti sillä Pirhosen
ja heräsi itse.

       *       *       *       *       *

Nopeasti vääntäytyivät miehet istuallensa ja haparoivat lakit päähänsä.
Päätä pakotti ja kummallekin selkeni asema, mutta eivät ilenneet siitä
mitään hisahtaa. Vasta kun olivat panneet tupakan, pään selvitykseksi,
murahti Pirhonen kuusta silmäillen:

"On siinä aika kuusen jurtikka!"

Jumppanen raapi korvallistansa. Viimein löysi hänkin puheen jatkon:

"Haralautoja siitä olisi saanut hyviä, kun olisi pienenä ollessa
hakannut ja tehnyt haran."

Mietiksiessään asemaansa muistivat he, että olivat juoneet karhun nahat
ja luvanneet ne parkituttaa. Paremman puutteessa jatkoi taas Pirhonen:

"Kun tuommoisesta kuusen jättiläisestä tekisi haran, niin se olisi jo
pellon pituinen!"

Jumppanen silmäili kuusta ja murisi:

"On se hirvittävän iso!"

He alkoivat nyt miettiä, millä maksaa nahkojen parkitsemishinta. Kauhea
unikin vaivasi vielä Jumppasta kuin paha painajainen.

Kauvan istuivat he. Viimein huokasi Jumppanen, kömpi ylös ja sanoi:

"Kotiinkin tästä olisi lähdettävä!"

       *       *       *       *       *

Äänettöminä taivalsivat he nyt polkua myöten. Kumpikin laski ja
suututteli yöllistä kauppaa. Itse karhun nahkojen menetys ei vielä niin
harmittanut kuin se, että piti ne omilla varoilla parkituttaa.
Kummassakaan mökissä ei näet ollut rahoja. Mutta ei vaan kumpikaan
asiasta hisahtanutkaan.

Siinä astuessa tuli nyt kumpikin itseksensä laskeneeksi, paljonkohan
menee parkitsemispalkkaa. Vertailivat karhun nahkan kokoa lehmän
nahkaan, mutta eivät päässeet varmuuteen, kun eivät tienneet
vaikuttaako ehkä nahkan laatu ja paksuus sen parkitsemishintaan.

Niin saapuivat he siihen närepölkylle, istahtivat ääneti ja miettivät.
Viimein arveli Pirhonen:

"Ei suinkaan se karhun nahkan piskuutus ole sen kalliimpi kuin muunkaan
ison härän nahkan!"

Nyt jo oli Jumppanen saada selvän. Hän ilmottaa mörisi:

"Kuusi markkaa se Koljonen oli ottanut siitä Jääskeläisen ison härän
nahkasta!"

Pirhonen vähän hätkähti kuullessansa Koljosen nimen. Hän muisti miten
sen akka oli häntä solvannut. Ja Koljonen itse oli ilennyt vaatia 50
penniä kakarapytystä. Lisäksi tuli uni: Hän muisti pudonneensa Koljosen
kakarapyttyyn. Vaikka he olivat siihen asti olleet hyvät ystävät, ei
hän nyt olisi antanut sille nahkojansa parkittaviksi, vaikka hän olisi
ilmaiseksi parkinnut. Jumppanen hautoi omaa untansa ja mietti, mitä
ihmettä se merkitsee. Jo vilahti ajatuksissa Luikurisen parkkitiinu.

Aikansa siinä istuttuansa nostivat he näreen puoliskot pääpuiden
päälle, koholle maasta kuivamaan, ja lähtivät.

Ja nyt kaiveli Pirhosta koko Koljonen. Hän muisti myöskin, että
Jumppasella on ijankaikkista vihaa Luikurista kohtaan, eikä muita
karvareita Pirttipohjassa ollut. Hän mietti, millä lemmon jutkulla sen
tuon Jumppasen pötkylän saisi taipumaan Luikuriseen.

Niin tulivat he Luikurisen tiehaaraan. Nyt oli aika täpärällä, ja
kiireesti päätti Pirhonen asian ja ehdotti:

"Jos mentäisi tuosta Luikurisen tervahaudan kautta, niin nähdään onko
se vettä täynnä!"

Jumppasta se vahinko olisi huvittanut ja hän suostui ihan äänettömänä.
Tervahaudan pohjalla olikin vettä ja hän siitä jo iloitsi:

"No ei siinä ensi kesänä tervakset ihan iltikseen pala, jos ei vesi
kuiva!"

Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta Pirhonen puhui taas:

"Häviää se koko Luikurisen talo rähjä. Sen akkakin kun menettää ja
hurvittelee rahat... Ostaa tuomarin akan kaikki vanhat hameet ja muut
rimpsut!"

Jumppanen ei kiirehtinyt. Toinen lisäsi:

"Nytkin sanotaan sen ruispellon olevan tulvan alla... Lieneekö sitte
totta!"

Jumppanen epäröi. Toinen lisäsi:

"Kun viitsisi kiertää sen talon kautta, niin sittepähän näkisi..."

Hän muljautti tutkivasti Jumppaseen ja lisäsi:

"Mutta maksaneeko tuo vaivaa tehdä semmoista kierrosta!"

Ja hän yritti jo kääntymään takaisin, mutta nyt huomautti Jumppanen:

"Ka eipä tuo suurta kierrosta tee!"

"No kun sinä nyt niin haluat, niin eipähän tuo matka koko ikää ota!"
suostui silloin Pirhonen.

       *       *       *       *       *

He näkivät ruispellon. Nyt oli heidän kulettava aivan talon rappusten
editse. Mutta siihen tultua työntäytyikin Pirhonen taloon, selittäen:

"Jos käytäisi vaikka talossa!"

Ja Jumppasen täytyi tulla mukana. He istahtivat, ja Luikurinen, jonka
karvariversta oli tuvassa, tervehti:

"Eipä tätä Jumppastakaan ole näillä mailla näkynyt kotvaan aikaan.
Vieläkö tämä on hengissä?"

Jumppanen murjotti syrjäsilmällä parkkitiinuun. Luikurinen lykki
karvoja nahkasta ja kysyi kuulumisia. Pirhonen mietti kotvasen ja
alkoi:

"Nahkaako se tämä Luikurinen vaan parkitsee?"

"Nahkaa parkitsee Luikurinen, nahkaa... Ja Luikurinen kun sen
parkitseekin ja siitä tekee otrakkaat miehen jalkaan, niin työihmisestä
se mies menee vaikka hän muuten olisi paljas kyntöhärkä!... Pane siitä
savut... Ja kyllä sitä onkin tuossa parkkitiinussa jo toisenkin
pirttipohjalaisen tavara liuonnut ja rahaa tulee Luikuriselle, niin
jotta ilettää!"

"Vai tulee! Paljonko tulee noin isonpuoleisen kyntöharän nahkasta?"
pääsi Pirhonen likemmä asiaansa. Luikurinen kehui:

"No tulee siitä minkä vaan ilkeää tinkiä. Eikä vaan alle kymmenen
tarvitse tämä Luikurinen oikean härkäkarhun nahkaa piiskata."

"Mhyy!"

"Ei tarvitse, ei... Vai ei Pirttipohjaan sen parempia kuulu", toisti
Luikurinen. Pirhonen muisti, että rahaa ei ollut. Piti siis maksaa
tavarassa. Hän penäsi:

"Mutta jos niin kuin luonnossa tahtoisi maksaa... olisikohan
huokeampi?"

"No sama se! jos antaa lehmän viimeisen vasikan, kun se jo on yli kesän
elätetty, niin oli menneeksi!" suostui Luikurinen. Pirhonen raapasi
korvallistansa muistaen, että hänellä samoin kuin Jumppasellakin oli
yksi vasikka, ja karhuja oli kolme. Hän yritti viekkaudella tinkiä,
kysyen:

"Vaikka kyllä kai niitä karhun nahkoja menisi kolme kahdesta
vasikasta?"

Jumppanen arvasi jo asian ja rykäsi varotukseksi. Mutta se panikin
Pirhosen hätäilemään, että saisi vaan kaupan päätetyksi. Hän joudutti:

"No mitäpäs siinä sitte on sen enempää! Meillä on tämän Jumppasen
kanssa tasan kolme karhua kierroksessa, ja saa olla sitte kauppa
päätetty!"

Jumppanen nousi ja työntäytyi ulos ovesta.

       *       *       *       *       *

Hieman pahalla omallatunnolla kiirehti Pirhonen Jumppasen jälestä,
saavutti hänet pellolla ja miettiä pinnasi sovittelun alkua. Ei
tahtonut löytää sopivaa lähtökohtaa.

Hän astua reuhkasi jälestä ja yritti jo selittää:

"Se tämä Luikurinen tekee hyvän työn... Eikä ole järin
kallispalkkainenkaan!"

Olli kiirehti astuntaansa. Toinen koki päästä perästä ja taas
huomautti:

"Vaikka sama tuo nyt olisi kenellä parkituttaisi. Mutta kun se Koljonen
on jumalaton sitä hintaa kiskomaan, niin mitäs sitä turhaa rupeaa
liikoja maksamaan."

Jumppanen turisti nenäänsä. Pirhonen yritti taas:

"Ja se on se Koljonen muutenkin semmoinen hyvin koirasa mies... Sen
metkujahan se oli sekin Simosen ja Ratisen käräjöiminen... Se levitti
syyttömästi jutun jotta Simonen on elänyt Ratisen akan kanssa, ja siitä
se alkoi..."

Jumppasta se ärsytti. Hän polki kiivaasti eteenpäin päästäksensä eroon
koko Pirhosesta. Mutta tämä vaan jatkoi:

"Ja tämä Luikurinen on muutenkin siistimpi mies jo varallisuutensakin
puolesta ja enemmän herrasväkeä kuin näitä tavallisia tuhmempia
pirttipohjalaisia!"

Se kuohautti Jumppasta.

Oli tultu veräjälle ja sen yli noustessa polkasi Jumppanen jo
porraspuun poikki, että rusahti.

Mutta ei Pirhonenkaan hellittänyt selitystänsä. Ketterästi kiepsahti
veräjän yli ja taas puolusteli Luikurista, sanoen viekkaasti:

"Eikä sen akkakaan ole pahinsuisia, eikä kiehu keuhkona toisten
soppakattiloissa, niin kuin tämä Koljosen akka sinustakin juoruaa."

Viimein hän jo vaikeni, ja he kulkivat tovin ääneti. Viimein pysähtyi
Jumppanen rutosti Pirhosen eteen ja sanoi:

"Kuule Pirhonen! Minä en pääse varsinaisen suuttumisen alkuun, mutta
kun minä siihen pääsen, niin minä olen julma mies enkä lepy maailman
lopussakaan!"

Kiivaasti pyörähti hän taas jatkamaan matkaansa. Vähän matkan päässä
osui tien varrella olemaan Jääskeläisen tyhjä tervakorvo. Hän löi sen
kirveshamaralla laudoiksi. Vihdoin tiehaaraan tultuansa erosivat he
toisiinsa katsomatta ja Jumppanen oli jo aika taipaleen vaeltanut omaa
kotitietänsä, kun hän pysähtyi ja huusi:

"Kuule Pirhonen! Sen minä vaan sanon, että Luikuriselle niitä nahkoja
ei viedä!"

Mutta Pirhosenkin sisu oli täysi. Hän uhitteli:

"Mutta ei niistä vaan Koljosenkaan pidä hyötyä saada!"

"Nähdäänhän!" ärjäsi julmistunut Jumppanen ja toinen tiuskasi yhtä
kovasti:

"No vaikka sata kertaa nähtäisi, niin Pirhosen vasikka ei ammu Koljosen
navetassa, ei vaikka naukuisi!"

"Paholaisen vietävä!" huusi sydämmistynyt Jumppanen. Pirhonen siihen
ärjäsi:

"Senkin täyteisen näppylänenä!"

"Hä-häh!" karjasi nyt jo Jumppanen täyttä voimaa ja lähti synkkänä
painautumaan mökillensä.




VII


Myrtyneenä saapui Jumppanen kotiinsa, jossa vaimo oli häntä huolehtien
odottanut. Ääneti viskasi hän kirveensä penkin alle, istahti
kyynäspäihinsä nojaamaan ja murjotteli. Vaimo ehätti ruokaa laittamaan
ja riemuitsi:

"Väleempä se tulikin kierretyksi!" Ruoka oli jo pöydällä ja Suso
hääräili lapsen riepujen pesussa, mutta Jumppanen ei ääntänyt, ei
kohottautunut ruualle. Suso jo kysyi:

"Joko se Pirhonenkin tuli... kun sitä ei näy?"

Jumppasta suututti Pirhosen nimikin. Hetken odotti Suso vastausta ja
toisti sitte:

"Vai sinnekö se vielä jäi Pirhonen?"

Hän levitti rievut orrelle ja suuttui jo mieheensä, sekä kysyi vähä
kovaäänisemmin:

"Vai kielikö sinulta jo putosi, kun et saa ääntä kulkustasi tulemaan!"

Silloin suuttui Jumppanen ja murahti vihaisena:

"Elä siinä katkata ja soita sitä suutasi!"

Suso kiivastui moisesta, viskasi ämpäristä veden likakorvoon ja ärähti:

"Mikäs herra sinä luulet siinä olevasi!... Kun et saisi ihmiset enää
suutansa avata!"

Hän viskasi ämpärin vihaisena nurkkaan ja yritti jatkaa, mutta silloin
raivostui Jumppanen ja ärjäsi:

"Suu kiini siinä! Minä tässä olen isäntä!"

Moisena ei ollut Suso koskaan miestänsä nähnyt. Hän oli kuin lyöty,
säikähti ja vaikeni. Pelokkaana ryhtyi hän kehräämään, ja valitti
kotvasen kuluttua kuin salaa:

"Saa tässä raataa ja kärsiä, eikä kuule kunnollista puhetta koko
nälkäpesässä."

Mutta Jumppasta ei hellyttänyt nyt mikään. Hän söi ääneti, otti
kirveensä ja lähti tervaksia hakkaamaan.

       *       *       *       *       *

Tervasmaan rauhaan päästyänsä alkoi hän nyt tarkemmin miettiä ja laskea
retkeänsä ja sen seurauksia. Pölkyllä istuen hän päätteli:

"Ensin tuli sitä viinaa imetyksi!" Sitte laski hän edelleen:

"Ne ensi ryypythän ne juottivatkin ilmaiseksi... talon puolesta!"

Se oli hänestä oikein tehty. Hän jatkoi:

"Mutta sitte minä riivaannuin laulamaan ja ostin sen viinapuolikon!"

Se asia pani jo ajattelemaan. Hän laski:

"Siitä menivät ne karhun nahkat!... Kolme nahkaa!"

Vielä hän senkin jaksoi kantaa. Mutta nyt tuli pahin: Hän laski jo että
nahkojen parkitseminen oli hänen maksettava, ja siitä menisi ainoa
vasikka. Silloin hän kirosi.

Raivostuneena ryhtyi hän juurittamaan tervaskantoa.

       *       *       *       *       *

Iltapimeällä palasi hän mökillensä, jossa koko joukko oli pelon
vallassa. Mutta ei viihtynyt hän tuvassa. Söi hiukan ja lähti katsomaan
saunansa raunioita. Ne kiihdyttivät hänen harmiansa. Mutta tullessaan
tyhjälle, vanhalle potaattikuopalle, joka oli mäkirinteessä, hän
riemastui löydöstä ja uhkasi:

"En uhallakaan nuku ennen kun olen kylpenyt!"

Ja hän alkoi laittaa kuopasta saunaa, nouti lapion, laskeutui pimeään
hautaan, ryhtyi sitä syventämään ja jatkoi työtä yli puoliyön, kunnes
kuoppa oli jo niin syvä, että siinä mahtui mies seisomaan.

Hän kantoi paikalle uunikivet, laittoi uunin, toi pari lautaa
lauteiksi, lämmitti saunan, levitti olet lauteille, ja kun päivä alkoi
valeta, kylpi hän kuopassa makean kylvyn, kävi syömässä aamiaisen,
palasi saunaansa ja nukkui siellä olilla koko päivän.

Nyt alkoivat Jumppasen mökissä synkät ajat. Isäntä itse hautoi vihaansa
ja murjotti. Pere arkaili, ja Suso ihmetteli:

"Sekö häneen nyt piti mennä, en paremmin sano!"

Ja vihaisena lähti Jumppanen aina tervasmaalle ja väänsi ja laski
vahingoitansa, suututteli Pirhoselle ja Luikuriselle, kunnes vihoissaan
sieppasi palikan, viskasi sillä puussa istuvaa varista ja ärjäsi sille:

"Häh!"

Varis lähti rääkkyen lentää kupsuttamaan. Juuri silloin oli Jumppasen
takaa tullut paikalle Simo Tuunainen, imasi savut, sylkäsi ja kysyi:

"Varistako sinä viskasit?"

Se suututti Jumppasta. Toinen istahti ja nähtyänsä Jumppasen olevan
tervastöissä kysyi taas:

"Tervaksiako sinä juuritat?"

"Tervaksia!"

Ei hän vastausta odottanutkaan, eikä siitä siis välittänyt, valitsi
puun, alkoi sitä vestää ja selitti:

"Sattuikin tuosta hyvä pyttypuu... Se Luikurisen akka kärtti tekemään
hänelle maitopyttyjä."

Jumppanen laski:

"Se jo punikin perillisien maitoa varten uusia pyttyjä!"

Rajusti alkoi hän heilutella kirvestään. Kannon juuret ryskivät
katkeillessansa. Hän kadehti:

"Parissa kymmenessä vuodessa sille on syntynyt punikin vasikasta jo
tuonne kolmattakymmentä lypsävää ja lisäksi niiden vasikat!"

"Luikurisen... Luikurisen akalle pitää tehdä maitopyttyjä!" jupisi
Tuunainen vestellessään. Jumppanen päivitteli itsekseen:

"No on sillä halvatulla silloin tuota maitoa ja karjaat..."

Hän ei enää sietänyt koko Tuunaista. Päästäksensä siitä eroon keskeytti
hän työnsä, kun oli kannon irti vääntänyt, ja lähti pois. Mutta
Tuunainenkin oli lautansa vestänyt ja lähtien Jumppasen perästä astua
rehvaisemaan, sanoi:

"Joko sinä lähdet pois?"

Jumppasta kiusasi koko Tuunaisen seura ja hän mietti miten päästä siitä
eroon. Ei ilennyt suorastaan käskeä eroamaan.

Niin saapuivat he suo-ojalle, johon Jumppanen oli kaatanut petäjän
porraspuuksi. Siinä järkeili nyt Tuunainen kengistänsä:

"Kenkä se on tainnut vettä vuotaa... Se onkin Koljosen parkitsemaa
nahkaa... Se ei osaa tehdä niin hyvää tavaraa kuin tämä Luikurinen!"

Jumppanen oli päässyt hirttä myöten ojan yli ja päätti nyt erottaa
Tuunaisen. Kun se yritti hiipiä petäjää myöten hänen jälestänsä, sanoi
Jumppanen rutosti:

"Kuule sinä Tuunainen! Elä kule toisen panemaa porraspuuta myöten, vaan
laita oma portaasi..."

Hän tarttui sylin petäjän tyveen, veti hirren yli ojan ja lähti
jatkamaan matkaansa, pitkittäen nyt rauhassa ajatustansa. Tuunaisen
puhe kengistä oli johtanut mieleen nahkatavarat, Luikurisen ja hänen
vaimonsa. Siitä taas johtui mieleen, että Pirhonen oli samaista akkaa
kehunut hyväsuiseksi.

Ja silloin pisti hänen päähänsä juoni. Hän voisi kostaa kertomalla,
että Pirhonen hännystelee Luikurisen akkaa. Se ajatus häntä viehätti.
Hän alkoi sitä kypsyttää. Ensin hän ei sitä uskonut todeksi, aikoi vaan
vihjailla kostaaksensa sillä, mutta mitä pitemmälle hän sitä hautoi,
sitä todenmukaisemmalta se näytti hänelle itsellensäkin.

       *       *       *       *       *

Jumppasen mökissä sattui olemaan vieraana Pirttipohjan kuppari,
Rönty-Kaisa. Hän panetteli juuri Suson kanssa Soinisen akkaa, kun
Jumppanen työntyi mökkiin. Akat vaikenivat pelokkaina. Jumppanen
istahti tavalliseen asentoonsa, ja kun hän nyt siinä punnitsi Pirhosen
puhetta ja tekoja tarkemmin, varmistui hän todellakin siinä uskossa,
että jotakin oli Pirhosen ja Luikurisen akan välillä. Hän päätteli:

"Ei se muuten olisi sitä kauppaakaan näin kiirehtinyt."

Hän sylkäsi jo voitokkaana ja lisäsi:

"Silloin sillä olisi asiaa juosta Luikurisen luona joka päivä ja akka
voi satuttautua silloin aina tiellä vastaan!"

Rönty-Kaisa poltteli piippunysäänsä pankolla. Jumppanen laski taas:

"Niillä pahuuksilla on varmasti yhteinen juoni minua vastaan...
Luikurisen akalla ja Pirhosella!"

"Panisit nyt Jumppanen tästä minun kukkarosta tupakan!" tarjosi
kerjuuaikeissa jo Rönty-Kaisa, saadaksensa siten Jumppaselta
vastatupakat. Mutta ei ollut toinen kuulevinaankaan. Hän jatkoi:

"Ne aikovat minut yhdessä nujertaa ja sitte Luikurisen kuoltua mennä
naimisiin ja ostaa miehen peruilla tämän Pirttipohjan!"

Kaisa taas äkäili virkansa puolesta:

"Senkö leivällä tässä kohta elänee, kun ei enää ole kuppuutakaan koko
Pirttipohjassa!... Mihin heistä nyt lienee kaikista se paha veri
kuivunut, kun ei saa sitä enää sarven täyttä koko kylästä!"

Jumppanen mietti vaan, miten alkaa puhe. Ei tahtonut sisu antaa myöten.
Hän väänsi sitä alkua toista tuntia, mutta ei vaan ottanut
lähteäksensä.

Mutta nyt varustautui Rönty-Kaisa jo pois lähtöön, Jumppanen pelkäsi
menettävänsä hyvän tilaisuuden, ja hänelle tuli kiire. Umpimähkään
murahti hän syläistessänsä, lattiaan tuijottaen:

"Sen Luikurisen akan kanssahan se Pirhonen jo yhtä pitää!"

"Ähä!" riemastui Suso huomattuansa miehensä kielen hellinneen, ja
Rönty-Kaisa, jolta Liisa oli Pirhosen ryövännyt, siunasi:

"No herra isä siunatkoon sitä Luikurisen akkaa!... Vai sen Pirhosen se
sai vietellyksi kelkkaansa!"

"Sen", murahti Jumppanen. Hän tunsi helpotusta rinnassansa. Akat
alkoivat siunailla ja sadatella. Jumppanen lähti maasaunaansa ja kylpi
riemuisan kylvyn.




VIII


Rönty-Kaisa, kuten jo huomautettu, oli oikeastaan nuorena aikonut
päästä Pirhosen akaksi, ja Pirhonenkin oli ihan tosissaan juossut
Kaisan jälestä. Mutta silloin sattui Pirhoselle se onnettomuus, että
hänen nykyinen vaimonsa, Kutvosen tyttö Liisa, sai ennen aikojansa
lapsen ja ukko Kutvonen uhkasi nostaa eläkejutun, jos ei Pirhonen nai
hänen tyttöänsä lopullisesti. Tietysti oli Pirhosen silloin pakko
hylätä Kaisa, ja elikin Liisan kanssa onnellista elämää. Varsinaista
riitaakaan ei ollut vielä sattunut koko yhdessäoloaikana.

Mutta siitä lähtien oli Rönty-Kaisa hautonut kostoa Liisalle. Sopivaa
asiaa vaan ei ollut sattunut milloinkaan, vaikka hän oli kyllä
hierotellut ja hieronut riitaakin jos millä tavalla.

Riemastui hän siis kuullessansa Jumppaselta minkälaisen miehen Liisa
oikeastaan olikin Pirhosesta saanut. Ja vaikka hänellä olikin vielä
entistä leipää ainakin kahdeksi viikoksi, ei hän malttanut odottaa,
vaan varusti kerjuuvehkeensä ja lähti kuuden lapsensa kanssa
kerjuumatkalle, saadaksensa siten asiaa poiketa Pirhosen mökkiin
viemään Liisalle terveisiä. Nuorinta lastansa hän kantoi selässänsä.
Toiset jaksoivat jo itse perästä juosta, kun hän etumaisena taivalsi
polkua myöten.

Kun hän saapui Pirhosen mökkiin, ei Pirhosta ollut kotona. Liisa
paikkasi hänen alushousujansa ja olikin tavallista iloisempi ja
toivorikkaampi ja hyvitteli lapsiansa:

"Saavat ne lapsetkin nyt orehkoita ja mesileipää, kun rytkyläinen
tulee!... isällä on kolme karhua kierroksessa, niin jotta on millä
ostaa lapsille namuja!"

Silloin työntyi mökkiin Kaisan risainen perhe. Mokin lapsilauma
riemastui, ja kuului kuin yhdestä suusta:

"Voi!... Kerjäläisiä tuli!"

Kaisa kotiutui nopeasti, joi vettä, tarkasti lapsi selässä
huttukattilan pohjaa ja käski lapsiansa:

"On siinä vielä pohjaan palanutta huttua... Ota Iida tikku ja kaavi se
pois ja anna Jussille toiset puolet!"

Iida täytti käskyn. Mökin risainen lapsilauma sekaantui yhteen joukkoon
vierasten kanssa ja alkoivat rähistä huttukattilan ympärillä, autellen
toinen toistansa. Liisa oli nyreissänsä, mutta karttoi riitaa. Kaisa
istahti lapsi selässä pankon nurkalle, kaivoi tupakkakojeet taskustansa
ja kaski vanhinta poikaansa:

"Tuopas Pekka tuo Pirhosen tupakkakukkaro tuolta naulasta!"

Liisa yritti ensin pelastaa huttukattilansa pohjaan palamaa. Mutta se
oli myöhäistä. Viimeiset palat olivat menossa ja Pirhosen tyttö
ilmotti:

"Ei siinä enää olekaan!... Me jo söimme sen kaikki."

Liisa harmistui:

"Kelpaa noille kaikki!..."

Kaisa sai siitä puheen alun, veteli savuja ja pisti:

"Mikäpä tämän on jumalan viljan kelvatessa... Kelpaavat nuo toisille
akoille miehetkin vaikka he olisivat missä rypeneet!" Kaisa oli nyt
ylpeä asiastansa, sillä hän tunsi olevansa voitolla. Lapset tappelivat
oven suussa. Kaisa odotti sanojensa tehoa. Liisa ei näyttänyt älyävän.
Silloin hän meni likemmä asiaa, arvellen:

"Montakohan lasta sillä oikeastaan tälläkin Pirhosella lienee?"

Nyt jo suuttui Liisa ja mutisi:

"Olisi noita tässä itselläkin elätettäviä!... Mutta siihen vielä
vääntäytyy kerjäläisiä, jotta mökki on haleta!"

"Montakohan sillä Pirhosella sitte mahtaa olla jo muualla, kun jo
mökilläkin näkyy puoli tusinaa", ihmetteli Kaisa. Liisa ei viitsinyt
enää vastata.

"Montako lasta sillä on Pirhosella ylipäätään?" korotti Kaisa silloin
ääntänsä, ja kun ei vieläkään vastausta tullut, yltyi hän vielä
lujemmin:

"Montako liikaa lasta sillä Pirhosella on tuolla maailman harteilla
juoksemassa?"

Nyt Liisa jo ärjäsi lapsillensa:

"Sukkelaan siitä penkille istumaan ja erilleen niistä kakaroista!"

Lapset hiljensivät vähän meluansa. Mutta Kaisa hönkäsi:

"Elä yhtään siinä ylpeile, sillä Luikurisen akan kanssa se omakin
miehesi elää!"

Liisa ei ollut jaksaa käsittää asiaa, mutta menetti malttinsa, otti
patukan, rapsi sillä lapsiansa kintuille ja torui:

"Ettekö kuule siinä, jotta istumaan ja kirja käteen!"

Hän ajoi lapsensa pöydän taakse ja viskasi niille vanhan aapisen, sekä
yritti jatkaa työtänsä. Mutta Kaisa ei hellittänyt. Hän jatkoi:

"Siellä oli karhunkierrosmatkaltaankin tullessa maannut Luikurisen
saunassa koko yön ja Luikurisen akka oli käynyt vähä väliä kodassa muka
kanoille ruokaa viemässä."

Liisa tyrmistyi. Pirhonen oli todellakin kierrellen puhunut siitä missä
he olivat olleet viime yön. Oli sanonut maanneensa Luikurisen
heinäpieleksen juurella. Pää meni jo sekaisin. Hän alkoi riidellä
Kaisalle:

"Pitäisit sinäkin sitä suutasi vähemmällä, etkä juoksisi pitkin maita
ja olisi härkkimenä jokaisen vellikattilassa... On noita itselläsikin
jo kuusi, joilla ei ole isää yhdelläkään!"

Suuttuneena viskasi hän Pirhosen housut penkille ja sieppasi rukkinsa.
Kaisa riiteli nyt:

"Visko vaan housuja!... Luikurisen akan miehen housuja sinä viskot!...
Aamuyöstä vasta oli Jumppanen löytänyt miehesi Luikurisen saunasta ja
seipään kanssa oli ajanut pellolle!"

Liisan korvissa humisi ja päähän nousi kuuma veri. Hän alkoi jo uskoa,
kun kuuli Jumppasen nähneen. Kaisa jatkoi ilkeästi:

"Pätii sen Luikurisen akan elääkin, kun Pirhonen alkaa sille salaa
kantaa hyvyyttä ja rikkautta... Pennut! Sukkelaan siitä hattu päähän ja
pois koko tästä pahuuden pesästä!"

Ja hän alkoi viskoa omiansa niskasta pitäen ulos ovesta ja työntyi itse
viimeisenä niiden jälestä.

       *       *       *       *       *

Koko päivän oli Mikko Pirhonen hakannut tervaksia, Häntä painosti ja
vaivasi se miten salata tai selittää Liisalle Itkukalliolta johtunut
onnettomuus: karhun nahkojen, jopa vasikan meno. Koko tämän väliajan
oli hän punonut juonta, millä peittää asia, tai selittää se. Ainoa
lohdutus oli hänellä se, että ei toki tarvinnut Koljosta rikastuttaa.

Nyt olikin hän päättänyt juonensa. Hän puheli:

"Poltan tavallista suuremman tervahaudan, niin että tulee kahta
tynnöriä enemmän kuin tavallisesti, enkä niistä liioista puhu Liisalle
mitään, vaan myön salavihkaa syystalvella ja ostan vieraan vasikan oman
sijaan."

Ja kaksin voimin teki hän työtä saadaksensa kylliksi tervaksia.
Väsyneenä palasi hän mökillensä ja päätti oitis ryhtyä hiljakseen
valmistamaan Liisan mieltä, että ei vaan nousisi äkkipikaista toraa.

Kun hän tuli kotiin, istuivat kaikki lapset rivissä pöydän takana ja
supisivat aapisesta. Mikkoa se oudostutti. Ääneti poltteli hän kotvasen
piippuansa ja ihmetteli, miksi Liisa kehräsi nyt selin häneen.

Mutta kun ei sen pahempaa kuulunut, alkoi hän valmistaa asiaa. Hän
murahti:

"Ei tästä Mustikin vasikasta taida tulla emäänsä... hyvälypsyinen
tarkotan."

Ei vastausta. Pirhonen jauhoi edelleen:

"Se tämä Koljosen härkä on huonoa rotua."

Turhaan odotti hän taas vastausta, syleksi ja meni etemmä:

"Luikurisella olisi ollut hyvärotuinen sonni... Olisikin oikeastaan
muutettava."

Liisan rukki alkoi hyristä kiivaammin ja kiihkoissansa vetäsi kehrääjä
levettä minkä kädet ylettyivät. Pirhosen olo kävi vaikeaksi, mutta hän
koetti jatkaa:

"Vaikka myötäisi tämä Mustikin vasikka keväällä ja ostettaisi
syystalvella vaikka se Tuunaisen lehmän vasikka... Sen emä on
runsaslypsyinen."

Välillä hän nyt kiskoi päreitä ja luullen Liisan äänettömyyttä
suostumukseksi lisäsi:

"Vaikka myötäisi tämä oma vasikka Luikuriselle syksyyn asti velaksi,
niin sittepähän olisivat rahat säilössä sen takana."

Vihaisena lähti Liisa ulos, paiskaten oven kiini. Sekavana pistäytyi
hän läheiseen Tuunaisen mökkiin. Siellä oli jo käynyt Rönty-Kaisa,
joten väki tiesi asian. Kaikki olivat sen johdosta salaperäisiä, eikä
Liisaltakaan puhe sujunut. Äänettöminä istuttiin, kunnes Tuunaisen
eukko kysyi säälien:

"Joko sitä on sinulla Liisa miten paljo tätä ikää?"

"Johan sitä on yli kolmenkymmenen", myönsi vieras surullisena. Mökin
väkeä säälitti hänen kohtalonsa, ja pitkän ajan kuluttua ei Tuunaisen
eukko voinut olla hiljaa säälittelemättä:

"Saapihan se tämä köyhä ihminen kaikkea nähdä ja kärsiä, kun joutuu
huonoon kelkkaan!"

Liisa arvasi mistä se sääli johtui. Ei hän jaksanut mitään siihen
sanoa. Tuunainenkin heltyi ja päivitteli hiljaa:

"Seköhän villinneekin nykyään jo vanhat akalliset miehetkin
verkkoonsa!"

Siihen loppui puhelu. Ei tehnyt mieli koskea onnettoman vaimon suruun
sen enempää. Pois lähtiessänsä vaan valitti Liisa surullisena:

"Sillehän se Luikurisen akalle aikoo viedä viimeisen vasikankin."

Kaikki huokasivat silloin raskaasti.

       *       *       *       *       *

Myöhään maatamenon aikana palasi Liisa mökillensä. Ääneti nouti hän
alusolet eteisestä, teki vuoteen ja latoi lapset pehkuille. Pirhosta
painosti. Hän kävi ulkona tarkastamassa Otavan kulkua, ja kun Liisa jo
oli kyykähtänyt olille, istui hän vielä kotvasen paitahihasillansa ja
tupakoi.

Viimein laskeutui hänkin kyljellensä olkivuoteen reunalle, Liisan selän
taakse, selin Liisaan. Mutta tuskin oli hän siihen asettunut, kun Liisa
tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä selkään ja ärähti:

"Siihenkö vielä vetäännyt!"

Pirhonen ei sitä ymmärtänyt. Moista ei ollut vielä ennen tapahtunut.
Nöyränä vetäytyi hän kauvemmaksi, aivan paljaalle lattialle, mutta
hetkisen kuluttua äkäili Liisa taas:

"Mene siitä matkaasi!... Mokomakin mies!"

Pirhonen ihan hämmästyi, ja murisi jotain nöyrää. Liisa odotti hetken,
nousi sitte äkeissänsä, otti nukkuvan nuorimman lapsen syliinsä ja
puheli sille:

"Tule pois, lapsi, äidin viereen uunille nukkumaan!"

Hän nousi uunille, laittoi päreistä alusen itsellensä, ja valitti
niille laskeutuessaan:

"Kaikenlaisten vieressä tässä pitäisi virua!... Ilkeääkin vielä!"

"Liisa!" yritti Pirhonen lepyttää, mutta vaimo huusi:

"Pidä suusi kiini!"

       *       *       *       *       *

Se yö oli raskas molemmille. Pirhonen koki miettiä syytä, joka oli
vaimon mielen mustentanut, mutta ei sitä löytänyt. Ei tullut unikaan
silmiin koko yönä. Ja aamulla oli elämä yhtä pimeä. Oli jo työhön
lähtöaika ja hän tiedusti:

"Joko sinä paikkasit ne housut?"

Pitkän ajan kuluttua vastasi vaimo:

"Paikuuttaisit ne Luikurisen akalla... Kun se muutenkin on niin makea
ja imelä!"

Äänettömänä raapi mies korvallistansa ja sanattomana lähti hän
tervasmaallensa. Mennessänsä mietti hän:

"No siitä vasikastakohan tuo nyt otti ja mustensi mielensä?"

Muuta järkisyytä hän ei löytänyt. Hän alkoi etsiä onnettomuuden juurta.
Kauvan laski hän retkeänsä ja jo pääsi siihen asti jolloin Jumppanen
osti karhun nahkoilla viinatynnyrin. Silloin hän päivitteli:

"Eihän sitä olisi tullut koko asiaa, jos ei se Jumppanen olisi
villiintynyt semmoista kauppaa tekemään! Voi tuo lemmon jätkä, minkä
kaupan teki!"

Mutta nyt sattui hän saamaan valaistusta asiaan: Tien varrella
näreikössä osui Tuunainen hakkaamaan pikkunäreitä ja tervehti Pirhosta
sanoilla:

"Luikurisen akka kärtti tekemään maitopyttyjä, niin pitää tuosta hakata
ropsia näitä vannenäreitä!"

Pirhonen pysähtyi, tarjosi tupakan, ja he istahtivat puhelemaan.

He olivat jo puhuneet Tuunaisen viimevuotisen hevoskaupan selväksi, kun
Pirhonen kysyi kuulumisia.

"Eipä tässä mitä uusia... Se Rönty-Kaisa se vaan oli akalle vähän
jutunnut siitä Luikurisen akasta, jotta se elää toisen miehen kanssa",
väänsi Tuunainen.

Se oudostutti Pirhosta. Hetkisen ihmeteltyänsä hän tiedusti:

"Tuota akan pahuusta!... Kenenkähän tuo rietas villitsi?" Kun Pirhonen
tenäsi toistamiseen, sanoi Tuunainen:

"Ka eipä se varmuudella tiennyt muita kun minkä vähän oli sinusta
puhetta."

Pirhoselle selvisi nyt hetkessä Liisan viha. Hän tuli sanattomaksi.
Tuunainen lohdutteli häntä:

"Eivätkä ne sinustakaan muut tietäisi, mutta kun se Jumppanen on
sanonut tavanneensa sinut ihan verekseltään..."

Pirhonen kirosi. Tuunainen toisti:

"Ja vasikan on vielä sanonut sinun luvanneen Luikurisen akalle
kiilloiksi!"

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä raatoi Pirhonen kuin raivostunut. Tervaspino suureni aivan
silmissä, ja koko ajan hautoi hän naapurinsa kataluutta. Vasta
iltamyöhällä istahti hän lepäämään ja alkoi varsinaisesti asiaa pohtia.
Kauvan harmiteltuansa huudahti hän:

"No voi tuota Jumppasen hyväkästä!... Otappa nyt ja koplaa minut
Luikurisen akkakuontalon kanssa, jotta koko Pirttipohjan maa nauraisi!"

Hän alkoi miettiä millä kostaa. Yht'äkkiä johtui silloin asia mieleen:
Olihan Jumppanen syleillyt Ökö-Antin Kaisaa! Hän löi näppiä ja vannoi:

"Maltahan!... Maltahan Jumppanen, kun tämä Pirhonen paukauttaa!"

Ja oitis lähti hän Tuunaisen mökille. Matkalla hän laitteli juonta. Hän
muisti miten Jumppanen oli yöllä humalassa kulkiessa kerskannut että
Suso ei ole enää hänen akkansa, vaan että hän ottaa eukoksensa koko
Pirttipohjan. Oitis hoksasi hän:

"Se ruoja vaan yritti tällä tavalla peittää jälkensä ja vyöryttää nämä
aviolliset pillansa Pirhosen niskaan!"

Hän kiirehti kulkuansa ja varmistui voimiensa mukaan Jumppasen
syyllisyydestä.

Tuunainen vannehti Luikurisen pyttyä, kun Mikko saapui. Voiton iloisena
istahti ja alotti asiansa sanoen:

"Vai sitä se Luikurisen akkaa Jumppanen minulle hieroisi!"

Hän mietti vähän ja jatkoi:

"Eipä se ihme ole, jos se omia pillojansa panee toisen päähän... Se on
selvänä ollessaan semmoinen salakavala mies se Jumppanen!"

"Niinhän ne ovat kaikki nämä pirttipohjalaiset", myöntää väännätteli
Tuunainen, väänsi vanteen kynteen ja lisäsi sitä tarkastellen:

"Salakavalaahan tämä on koko Pirttipohja selvänä ollessaan..."

Pirhonen meni nyt edelleen:

"Se näet kun itse lyöttääntyi siihen Ökö-Antin eukkoon siellä retkellä
ollessa, niin se asiaa sotkeakseen nosti perättömän jutun!"

Se lankesi hyvään maahan: Tuunainen näet oli suutuksissansa
Jumppaselle, siitä kun se ei ollut antanut hänen kulkea
porraspuupetäjää myöten ojan yli. Hän höristeli korviansa ja ihmetteli
asiaa auttaaksensa:

"Niin tämäkö ukko Jumppanen?"

Pirhonen innostui:

"Ka semmoinen vehnänenhän se on, vaikka minä en ilennyt siitä ennen
puhua koko asiasta."

Tuunainen oli epäilevinänsä:

"Vai semmoista se on se Jumppasenkin ristillisyys!"

"Semmoista! Silmän lumettahan se on aina ollut", todisti Pirhonen.

Illan kuluessa selvisi koko asia. Pirhonen kertoi sen nyt
yksityisseikkoja myöten, selittäen:

"Eihän se muuten olisi vielä uskaltanutkaan siltä Ököltä, mutta sitte
otti ja ostaa sipasi kaikki Ökön viinat ja juotti Ökön humalaan."

"Vai on sillä Ököllä taas viinoja!... Olisi tähän meidänkin mökille
tarvittu tilkka", keskeytti Tuunainen. Pirhonen jatkoi:

"On sillä niitä... ja kun Ökö sitte nukkui, niin vierittivät sen vaan
kuusen juurelle kuin pölkyn... Akka siinä vielä lopussa avitteli
Jumppasta..."

"Voi ruojia!" siunasi Tuunaisen eukko. Pirhonen täydensi:

"Ja Jumppanen akan kanssa sitte havusaunaan..."

"No voi tuota pakanaa!" keskeytti Tuunainen. Toinen varmisti:

"Ja sillehän se sitte lupasi nekin karhun nahkat antaa niin kuin hyvän
tekijäisiksi... jotta Ökökään ei niin kuin nostaisi asiasta sen
suurempaa pahaa elämää."

Tuunainen päivitteli:

"Vai semmoiset teki Jumppanen karhua kiertäessään! Ei olisi uskonut
pahuuksesta!" Hän pisti pytyn vesikorvoon turpoamaan ja selitti:

"Johan minä aina epäilin sitä Jumppasen ristillisyyttä, vaikka se on
olevinansa."

Pirhonen lähti tyytyväisenä. Reippaana saapui hän mökillensä. Mutta
siellä olikin tupa tyhjä. Liisa oli lasten kanssa muuttanut saunaan
asumaan. Turhaan yritti Pirhonen päästä sinne asiaa selittämään. Liisa
asettui korento kädessä ovelle ja uhkasi:

"Tulehan, niin tuosta saat, jotta herkeät vieraiden perästä
lentämästä!"

Nyt alkoivat Pirhoselle surulliset ajat. Vasta kolmantena päivänä
puhutteli Liisa häntä sen verran, että huusi hänelle saunan ovelta, kun
hän oli työmaalle menossa:

"Sen vaan saat nähdä, jotta Mustikin vasikka ei ole Luikurisen akan
kelkassa, ei vaikka!"




IX


Nyt alkoi Pirttipohjan historiassa niin sanottu himphampun aika, jonka
kehkeyttäminen paransi kokonaan Rönty-Kaisan kerjuumaat.

Jumppanen oli oikeastaan jo sen verran sulanut, että nautti siitä
pulasta, johon oli Pirhosen niin helpolla saattanut. Luikurisen asia
sen sijaan jäyti häntä edelleenkin.

Eräänä aamuna söi hän rauhallisena murkinaansa, kun mökkiin lennähti
Luikurisen akka Rosaliina Magdaleena. Hän kävi aina rimpsuilla
koristettuna ja hänen entisyydestänsä uskottiin vaikka mitä ja
vakuutettiin ihan totena:

"Luikurisen akka ei ole oikeassa saunassa syntynyt!"

Yhteen aikaan uskottiin, että kaikki paha, mitä Pirttipohjassa
tapahtuu, johtuu hänestä. Muassansa toi hän nyt vieraaksimieheksi
Nousiaisen pojan, karvarin sällin. Hän tervehti imelällä äänellä:

"Tämäkö se nyt on sen köyhän Jumppasen mökki?"

Jumppasella oli suu ruokaa täynnä. Tulija uudisti:

"Onko tämä sen ukko Jumppasen harakan pesä?"

Silloin sanoi Suso:

"Ei Jumppanen jouda turhia lavertelemaan, kun on einehtimässä!"

Rosaliina niiskutti nenäänsä ärtyisästi ja nenitteli:

"Haiseekin täällä kuin paraassa mämmitiinussa!" Silloin Suso jo sanoi
nenäkkäästi:

"Eipä tässä köyhän mökissä ole muuta mämmitiinua kuin tämä Jumppanen...
Ei täällä ole parkkitiinuja joissa mökkiläisten nahkoja parkitaan."

Rosaliina pöyhötteli hamettansa ja rykiä kakisteli, Jumppanen
oikeastaan arvasi asian, mutta oli siitä suorastaan tyytyväinen. Vieras
nyt jo kysyi:

"Luuleeko se tämä Jumppanen, että ei sitä Pirttipohjassa lakia ja
oikeutta olekaan, kun tuli tämä uusi tuomari?"

Ei vastausta. Taas hän räkätti:

"Ikänsä ovat Luikuriset täällä eläneet ja kunniallisella karvarityöllä
ovat leipänsä ansainneet ja Luikurisen parkitsemaa nahkaa ne saavat
pirttipohjalaiset kiittää, että ei ole jalat jo aikoja sitte
paleltuneet!... Luuleeko se Jumppanen niin? Häh? Niinkö se tämä köyhä
Jumppanen luulee, että eivät ne muut Pirttipohjassa enää ihmisiä
olekaan?"

"Elä nyt tuossa rallata, jotta Jumppanen saa rauhassa syödä sienensä!"
tarttui jo Suso miestänsä varjellen. Mutta Rosaliina yltyi, kehuen:

"On se Luikurisen akka herrojakin nähnyt ja passannut, eikä ole kukaan
siltä vielä kunniaa kieltänyt, vaikka on maita ja mantereita
kiertänyt... Setänkin pojilla on iso talo Jänisjärven takana ja isän
isä oli renkinä semmoisella herralla, joka kävi aina Ruokojärven takaa
hevosia varastamassa ja tappoi siellä miehiä, eikä vaan uskaltanut
vallesmanni tiellä kiini ottaa, sillä semmoista sukua se ukko oli, että
siitä piti olla pois tieltä kun se missä ruununoriilla ajoi... Ja
luuletko sinä, että sitä Luikurisen akkaa saa jokainen sormellaan
osottaa? Luuletko? Ähäh!"

Suso yritti ärjästä, mutta Rosaliina ei antanut suun vuoroa, vaan
kehui:

"Ja Luikurisen isän isäntä kuleksi kaikki Venäjän maat tappelemassa,
mutta herrana vaan kulki ja herrana kulkee, eikä ole tuommoinen
mämmitiinu kuin Jumppanen."

Suso nyt jo osotti suuttumisen merkkejä, mutta Nousiaisen poika
sovitteli:

"Se on tämä meidän talon emäntä tahi oikeastaan rouva liukaskielisempää
sorttia kuin nämä tavalliset pirttipohjalaiset... Niin jotta
puhuenpahan ne asiat selviävät!"

Mutta riidan siitä sittekin täytyi sueta. Rosaliina jo kohentelihe
likemmä Jumppasta ja uhitteli:

"Sanoppas nyt!... Sanoppas nyt vielä Jumppanen, jos uskallat!"

"Mitä sinulle nyt pitää sanoa?" kiivastui jo Suso. Rosaliina ilkkui:

"Sanoppas!... Koetappas sanoa kun on vierasmies!... Sanoppas!... Ähäh!
Sanoppas!"

"Sano tuolle nyt Jumppanen!" hönkäsi Suso. Ja kun toinen vielä
kutitteli sanomaan ja Jumppasella sattui olemaan suu tyhjä, kysyi hän:

"Senkö täyteistä sinulle pitää tässä sanoa?"

"Sitähän se vaan läksi tiedustamaan, sitä Mikko Pirhosen asiaa, jotta
miten se oikeastaan on", tarttui Nousiaisen poika. Mutta Jumppanen,
jota Nousiaisen läsnäolo kiusasi, ärjäsi hänelle:

"Senkös täyteistä sinä täällä teet?"

Hän työnsi sientä suuhunsa ja lisäsi:

"On tuolla itselläänkin semmoinen suutorvi, jotta olisi sillä
yksinäänkin ennättänyt kysyä, mokoman asian!"

Mutta Rosaliina yltyi:

"Sanoppas nyt että Luikurisen akka on ollut saunassa Pirhosen kanssa ja
jotta sinä olet seipään kanssa käynyt herättämässä! On tässä maassa
vielä laki ja oikeus... Luikurisen akka on... kuuletko Jumppanen!...
Luikurisen akka on!..."

"On... on... ja olkoon Luikurisen akka, tahi vaikka kenen!" keskeytti
jo Suso uhkaavasti. Nyt nousi ankara riita. Jumppanen alkoi kiivastua
ja ärjäsi:

"Mene kotiisi harakka, eläkä räkätä, tahi minä herkeän kohta syömästä!"

Rosaliina siitä vähä säikähtikin, joten Jumppanen sai selittää:

"Kysyköön Pirhoselta itseltään, jos on ollut saunassa. En minä ole
hänen vahtinsa!"

"Ikäänkuin ei tässä Jumppasella olisi työtä tosissakin!... Vielä näitä
kaikkia maailman juoksuakkoja vahtia!" todisti Susokin. Mutta nyt
selitti Nousiaisen poika:

"Se Luikurinenhan se uhkaa vetää tämän Jumppasen oikeuteen kunnian
loukkauksesta."

Se muutti asian. Jumppaselle ei tahtonut enää ruoka maistua, sillä hän
tiesi että Luikurinen, joka oli tuomarin kanssa tuttu, voitti huonotkin
asiat. Susokin jo talttui ja selitti:

"No Jumppanenko se sitte on hänen akkansa kanssa elänyt! Vetäköön
Pirhosen oikeuteen!"

Rosaliina sai nyt uutta yllykettä ja meteli uudistui.

Jumppanen herkesi viimein syömästä ja Nousiaisen poika selitti:

"Se kuuluu tuo vaimon kunnia olevan nykyisen lain mukaan ihan sama kuin
paremman puoleisen hevosen varkaus."

"Eihän tämä Jumppanen hänen kunniaansa ole varastanut eikä ryövännyt...
Ei ole koko akasta puhunut sanaakaan", hätäili jo Suso.

Kotvasen siinä vielä riideltiin ennen kun Rosaliina julmasti uhkaillen
lähti. Silloin torui jo Suso Jumppastansa:

"Mitä sinä nyt menitkin siitä koko kylälle huutamaan, mokomasta
asiasta!... Olisi hänen antanut maata!"

Nyt ei Jumppanen saanut rauhaa. Hän aikoi lämmittää saunankin ja
hierottaa, mutta hieroja ei ollut kotosalla. Silloin neuvoi Suso häntä
menemään kysymään neuvoa lautamies Juntuselta. Olli huomasi neuvon
viisaaksi ja lähti.

       *       *       *       *       *

Lautamies Juntunen oli Pirttipohjan taitavin lakimies. Jumppanen piti
häntä viisaana varsinkin siitä syystä että se oli lihavin mies koko
Pirttipohjassa ja lisäksi kohtalaisen varakas.

Kun hän saapui Juntusen taloon, oli tämä juuri tullut kuppuuttamasta ja
tervehti tulijaa:

"Ka Jumppanenko se vielä elää ja on terveenä?... Jumppanenpahan on!...
Minä tuota oikeaa jalkaa tässä vähä annoin kupata, jotta pääsisi tuo
paha veri pois." Hän hieroi reittänsä ja kysyi:

"Kuuluuko sitä vielä mitä?"

"Eipä tuota erikoista."

"Ei sitä kuulu enää erikoista... ei kuulu... Tuota vasenta jalkaa vaan
toisinaan syyhyttää... Mutta muutenhan tämä elämä on hiljaista täällä
meilläkin... Ja mitäpä näistä liioista kuulumisista sitte onkaan!"

"Eihän niistä mitä."

"Ei niistä ole mitään... ei ole... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Ei niistä
liioista kuulumisista ole mitään!... Onko sillä tällä Jumppasella
mitään asiaakaan?"

"Eipä sitä erikoista."

"Eihän sitä ole erikoista... eikä sitä erikoista tarvitakaan... ei
tarvita, ei!"

"Ei sitä tarvita."

"Ei..."

"Ei."

Mutta tuonnempana alkoi Jumppanen jo oikaista:

"Vaikka olisihan sitä asiaakin vähä, vaikka ei sitä nyt järkiään olisi
tarvinnutkaan."

"Ka minkäpäs sille tekee, kun sitä kerran on asiaa... Ja ainahan sitä
tarvitaankin asiaakin, jotta pääsee edes pistääntymään toisen talon
kuulumisilla... Tarvitaan sitä asiaakin joskus, tarvitaan!"

"Tarvitaanhan sitä!"

"Tarvitaan... Ja mikäpäs sitä on tarvitessakaan, kun on ihminen vielä
voimissansa, eikä olisi tätä jalan kolotusta yöllä riesana... Päivällä
se vielä menisi sekin, mutta yöllä on ilkeä kun ei anna nukkua... Mitä
asiaa sitä tällä Jumppasella on?"

Koetti siinä nyt Jumppanen tavalla jos toisellakin selittää, mutta kun
hän ei ilennyt suoraan sanoa asiaa, ei Juntunen saanut siitä mitään
selvää. Hikisenä, kyynärpäihinsä nojaten hän viimein jo puolustautui
Juntuselle:

"Se on yleensäkin tuo asia hyvin vaikea näin selvin päin sanoa, niin
jotta sen tää tuhmempikin ymmärtäisi... Humalassa ollessa se vielä
paremmin selviää ronkelitonkin ja selvä asia, mutta näin kun minäkin en
sitä viinaa viljele, niin se tuo kieli tahtoo kuivua ja kangertaa."

"Niinhän se kuivaa kieli ja kangistuu... kangistuu se... Ei taida muuta
erikoista kuulua sinne teille?"

"Eipä sitä muuta kuin tämä asia."

Ja nyt hän taas mietti ja hikoili ja jo puolustautui, kun ei ollut
kieltänsä liukastuttanut. Hän selitti:

"Mutta kun viina sitte tahtoo toiselta puolen villitä miehen, niin kuin
sen Pirhosenkin, niin ei kannata köyhän sitä viljellä."

"Villitseehän se viina, villitsee se viisaankin... Ei meilläkään sitä
viljellä muuta kuin tätä kotiväkeä varten, jotta ei vieraita
villitse... Vai ei kuulu muuta kuin tämä asia?"

"Ei osu kuulumaan."

Mutta viimein Jumppanen rohkasi itsensä ja sanoi suorempaan:

"Eikä siinä tässäkään asiassa ole muuta ihmeellistä kuin että minä vaan
tulin siitä Luikurisen akka vaivatusta sanomaan vähä sitä pirtti
pohjalaista."

Nyt oli Juntunen selvillä. Hän alkoi selittää lakia:

"Eihän sitä paljo tarvitse tämän nykyaikaisen lain mukaan sanoa väärää
todistusta lähimäisestänsä, kun ne jo antavat manuun... Se on
pirttipohjalainen jo hyvin kiellettyä tavaraa tällä turmeltuneella
ajalla."

Jumppanen huokasi raskaasti. Toinen jatkoi:

"Minä en enää sano kestään mitään pahaa... en mitään pahaa, että ei
vaan joutuisi oikeuteen pirttipohjalaisesta... Minä vaan kehun kaikkia,
vaikka eihän täällä koko Pirttipohjassa enää ole yhtä ainoaa kunnon
ihmistä... Varsinkin se Luikurisen akka on oikea keuhko... Mutta sitä
vaan pitää kehua... kehua ja kiittää niitä pitää!... Kenenkä hännässä
se Luikurisen akka nyt juoksi?"

"Pirhosenhan se", murahti Jumppanen tosissansa. Toinen lohdutti:

"Vai Pirhosen se... Se Pirhonenhan se on jo entuudestaankin tunnettu...
Jouti vietelläkin, niin viisastuu siinä Pirhonenkin ja tulee mieheksi."

Niin jatkettiin. Viimein tiedusti Jumppanen:

"Ei suinkaan se laki ole tuosta järin kova?"

Juntunen syyhytteli jalkaansa, mietti ja selitti:

"Sitä ei tätä nykyajan lakia tunne kukaan... niissä kuuluu olevan
näissä lakikirjoissa jos mitkä pykälät."

Jonkun aikaa mietittyään hän lisäsi:

"Sitä on ihmisen oltava varoillansa sitä pirttipohjalaista vastaan...
sitä on hyvin varottava ja kartettava! Minua kun se rupeaa vaivaamaan
ja tämä Pirttipohjan pappi kun on huono saarnamies ja suuri juoppo ja
syntinen, jotta ei viitsi sen kirkossa käydä, niin minä aina himon
tullessa haetan Rönty-Kaisan ja kuppuutan... Se auttaa... Hoh-hoi tätä
syntistä ihmistä!... Sinullakin taitaa olla vielä iltatyöt tekemättä!"

Masentuneena lähti Jumppanen taivaltamaan mökillensä. Lähtiessä
lohdutti häntä toki Juntunen:

"Se oli sinulle vielä onni, että sen vanhan tuomarin sijaisena istuu
nyt tämä Matikaisen poika... Se on onni sinulle. Sillä entisellä on
sinua vastaan."

Hän vihelsi ja jatkoi:

"Hui-uuu!... Sen lakikirjassa on sinua vastaan ne haukkumanimet ja tämä
aisan katkaseminen!... Ukko paha kun joutui sinun toimestasi ajamaan
aisapuolena!"

Se oli ainoa selvä lohdutus minkä Jumppanen sai tältä matkaltansa.

       *       *       *       *       *

Paluumatkalla kohtasi Jumppanen Tuunaisen, joka kantoi pyttytakkaa
Luikuriseen. Se oli matkalla poikennut Jumppasen mökkiin ja kertonut
Susolle kaikki mitä oli Pirhoselta kuullut Jumppasen ja Ökö-Antin akan
väleistä. Kun hän nyt tapasi itsensä Jumppasenkin, ei hän malttanut
olla hieman pistämättä, sillä se porraspuujupakka kaivoi mieltä. Hän
tarjosi tupakkaa ja tervehti:

"Johan sitä olet sinäkin ikämies!... Siinä se vaan tuo aika kuluu... Ja
entäs tämä sinun akka?... Onko jo vanhempi sitä Ökö-Antin akkaa?"

Jumppanen ei oikeastaan tiennyt Susonkaan ikää vuosissa, mutta näöstä
päättäen myönsi:

"Eikö tuo tämä minun liene nuorempi."

Tuunainen korjaili pyttytakan paremmin hartioillensa ja laski:

"Ei siinä sitte kaupassa voittaisi... jos sattuisi milloin niiksensä
käymään."

Mutta ei Jumppanen käsittänyt tarkotusta. Mökillensä hän saapui niin
sekaantuneena, että ei huomannut Susossa tapahtunutta muutosta, vaan
istahti tapansa mukaan ja saatuaan puhelahjan jurisi:

"Niin se sanoi Juntunenkin, että kyllä se on se lakiasia tälle
koulunkäymättömälle niin ronkelinen, jotta ei sitä rylliä tämän tuhman
pirttipohjalaisen luut kestä, vaan siinä voi horjahtaa ja joutua
ijankaikkisestikin kärsimään."

Tämä huokaus joudutti vaan asian selvenemistä. Suso luuli hänen näet jo
puolustelevan itseänsä ja kiivastui:

"Lyhyet ne ovat, kuule Jumppanen, synnin ja pahuuden jälet, ja aina se
riettauden poluilla kuuluu itku kapaloista, niin jotta et tarvitse
uskoa, että siellä pääset salassa lurkkimaan ja saat jälkesi
peitetyksi... niin se on!"

"Mistä sinä Suso oikein puhut?" yritti Jumppanen, mutta Suso siitä
yltyi:

"Mene ja kysy Ökö-Antin akalta, senkin kahmu!"

Jumppanen muisti nyt epäselvästi, että oli halaillut viinapäissänsä
Kaisaa, mutta ei hän käsittänyt mistä oli oikeastaan kysymys. Ymmälle
joutuneena hän valitti:

"Nyt tässä jo häviää ajatuksestakin tuo selkeys ja sisälläpito!"

Mutta asia rupesi selviämään, kun Suso haukkui aikansa. Se olikin jo
selvä silloin kun Suso pauhasi:

"Luuletko, jotta Pirhonen ei sitä Tuunaiselle kerro, vaikka annoit
karhun nahkat Ökölle!... Elä murjota!... En ole ennättänyt vielä
suutani kunnolla avata, kun Tuunainen lähti tästä ja kertoi
juurtamyöten koko asian!"

"No voi tuota Pirhosen syötävää!... Voi sen kattilassa keitettävää!"
pääsi nyt Jumppaselta. Se vahvisti Suson uskoa, hän haukkui ja itkikin
välillä, eikä vaan antanut Jumppaselle suun vuoroa. Viimein hän potkasi
Jumppasta polveen, mutta tämä pysyi vielä ulkonaisesti tyynenä. Suso
siitä vain raivostui, ja nyt hän jo koski Jumppasen arimpaan paikkaan,
kiroten:

"Senkin nyppylänenä, en paremmin siunaa!"

Jumppasen mitta täyttyi siitä rutosti. Rajusti löi hän nyrkkinsä
pöytään ja ärjäsi:

"Akka hoi!... Minä julmistun!"

"Tuleppas!" uhitteli silloin Suso turvautuen leipälapioon. Jumppanen
raapi niskaansa, nousi ja työntyi ulos ovesta valitellen:

"No voi sitä Pirhosen paistia, miten väärin julkesi todistaa
läheisestänsä."

"Tuoss'on sinulle läheiseltäsi!" huusi Suso, viskaten hänen niskaansa
kauhallisen vettä.

       *       *       *       *       *

Hän pakeni nyt kuoppaansa, saunaan, kuin vainottu peto. Tuntikauden oli
hän jo siellä istunut ja miettinyt sekavaa elämäänsä, ja vasta silloin
oli hän selvinnyt niin paljon että epäili:

"Tokkohan se tuo ajatus enää pääseekään siihen entiseen selkeyteensä ja
kirkkauteensa!"

Koetti hän pinnistää kaikki ajatuskykynsä, että se selkeneisi, mutta
epäselvältä näytti kaikki. Hän valitti:

"Kyllä se kun tuo akka oikein sydäntyy, niin pimittyy siinä selkeänkin
miehen ajatus."

Mutta viimein selkeni ajatusvoima sen verran että hän tajusi asemansa
vaikeuden. Käsi tahtoi nousta korvalliselle. Pirhonen ja Luikurinen ja
koko maailma sekottui yhteen ja näytti nousevan häntä vastaan. Hän
murisi:

"Kyllä kun tämä paha maailma ottaa ihmisen ryllätäksensä, niin eivät
siinä muokissa köyhän luut ruhjoutumatta kestä!"

Ja hän kuvitteli olevansa koko maailman vainooma ja varustautui
puolustautumaan. Hän painautui kuoppaansa kuin ahdistettu peto
luolaansa, muisti Pirhosen kertomuksen karhusta ja kuopasta ja vannoi:

"Mutta nyt tulkoon vaikka koko maailma yhtenä karhuna, niin terävällä
heinähangolla minä sitä tuosta kuopan suulta turpaan suhautan ja häntää
myöten pitää pään puheta!"

Hän tunsi olevansa yksin jätetty, hylätty. Sitä miettiessänsä hän
päivitteli:

"Kun vielä akan ja pereen vierottivat paholaiset minusta... Ihan
täydelliseen pakanuuden pimeyteen ja yksinäisyyteen sulkivat hylyt
minut!"

Se häntä eniten masensi ja sai epätoivoiseksi. Mutta puoliyön aikaan
selkeni hän niin paljo, että siitä vihollisten ja vainoojien suuresta
joukosta karisi pois muu maailma ja jälelle jäi Luikurisen akka ja
Pirhonen. Niille hän vannoi kostoa ja niitä soimasi. Kun aamu läheni,
karisi Luikurisen eukko pois ja syylliseksi jäi yksin Pirhonen.

Rehellisesti vihasi hän nyt Pirhosta. Hautoessaan taas Pirhosen
levittämää juttua hän julmistui ja vannoi: "Mutta siitä pitää tulla
oikeusjuttu ja käräjä! Moseksen lain mukaan on hänet tuomittava siitä
että sanoi väärän todistuksen lähimäistänsä vastaan." Hän aivan
hihkasi, vannoen:

"Minä käräjöin niin kauvan ja niin julmasti, että koko Pirttipohjan
maan pitää mennä käräjäkuluista huutokaupalla myötäväksi!"

Oli jo aika päivä, kun hän seuraavana aamuna nousi saunastansa
liikkeelle. Hetken taivasteltuansa ryhtyi hän hakkaamaan havuja lehmän
alusiksi. Silloin saapuukin lautamies Juntunen, ja alkaa asiansa:

"Huonoksi näkyy menevän tämä sinunkin mökkisi... Ja huonopa se on
Pirhosenkin mökki... huono on ja rähjäinen... Mutta siinäpä tuo
Pirhonen vaan elää kituuttaa ja ahertaa ja leivissä pysyykin."

Jumppanen puri hammasta. Toinen jatkoi:

"Ja nyt vielä miesparka saa manuun Ökö-Antilta akan kunnian
loukkauksesta."

"Ähäh!" pääsi Jumppaselta ilo. Juntunen jatkoi: "Manuun saa Pirhonen
Ököltä, manuun... Olen tässä juuri sitä viemässä... Kuuluuko sitä
muuten mitä!"

"Ei tuota!... Vai saa Pirhonen toki manuun!" riemastui taas Jumppanen,
ja päivä tuntui aivan kirkastuvan. Juntunen jatkoi puhettansa ja
Jumppasen mieli keventyi.

Mutta Pirhosta haastamaan lähtiessänsä lisäsikin Juntunen:

"Ja yksillä teilläpä se sitte menee käräjäkutsu sinullekin, kun tähän
satuit... Se Luikurisen akkahan se vaan tahtoo sinulta sitä kunniaansa
oikeudessa perätä."

Jumppanen sylkäsi kiivaasti. Oltiin hetkinen vaiti. Mutta jo lisäsi
lautamies:

"Ja samallapa se menee tämäkin Pirhosen laittama käräjiin pyytäminen!
Sekin kärttää sinua oikeuteen siitä Luikurisen akan herjasta... Tahtoo
näet oman akkansa silmissä puhdistautua. Se kun on asiatta saunaan
lähtenyt se akka."

Nyt ei kyennyt Jumppanen mitään sanomaan. Juntunen päivitteli:

"Vaikka olisi tuossa hänelle jo ollut joukkoa!... jo olisi saanut antaa
akan mennä."

Hän oli jo menossa, kun Jumppanen tointui ja huusi:

"Kuulehan Juntunen!... Eikö siinä laissa ole ankarampaa parakravia
tästä, jos sanoo väärin lähimäisestänsä."

Arveli Juntunen siellä olevan hyvinkin ankaroita. Silloin käski
Jumppanen rutosti, huutaen:

"Käske sitte se Pirhonen käräjiin vastaamaan kaikista ankarimman
pykälän mukaan!"

"Ka voihan sen käskeä. Mistä asiasta se olisi käskettävä?"

Jumppanen oli sekaisin, tapaili sanoja, ei löytänyt selviä ja sanoi
umpimähkään:

"Ka, siitä kun minä halasin sitä Ökön akkaa... josta se Ökökin sitä
Pirhosta kärttää!"

Hän iski kirveensä pölkkyyn ja Juntunen lähti Pirhosta käräjiin
haastamaan.

       *       *       *       *       *

Jumppanen oli taas lähtenyt tervasmaallensa mieli mustana. Hänelle oli
selvinnyt, että Tuunainen oli ollut Pirhosen apuna perätöntä juttua
levittämässä, ja luonto oli alkanut myrtyä Tuunaisille. Ei hän
käsittänyt mitä Tuunaisellakin olisi ollut hänelle kostettavana.

Niissä ajatuksissa saapui hän ojalle, josta hän oli oman
porraspetäjänsä pois vetänyt. Ojan yli oli juuri tullut Joonas
mustalainen porsaansa ja suuren joukkonsa kanssa, kulkien Tuunaisen
kaatamaa porrashirttä myöten, ja levähti nyt rannalla, jonne oli
hevosensakin uittanut, ja siunaili:

"Siunaus vuotakoon hänelle joka on porraspuun hakannut ja mustalaiselle
tien valmistanut!"

Sitä ei Jumppanen enää sietänyt. Hän tiesi että porraspuu oli Tuunaisen
kaatama, ja Tuunaista siunasi nyt mustalainen. Joonas lähestyi häntä ja
kerjäsi tupakkaa.

"Annan minä sinulle tupakat!" murahti jo Jumppanen. Mustalainen
hämmästyi. Jumppanen kiukutteli itseksensä:

"Se siunaus pitää lähteä Tuunaiselta ja vuotaa Jumppasen porraspuulle!"

Ja oitis käskikin hän mustalaista:

"Mene sukkelaan siitä ojan yli takaisin niine rutajoukkoinesi ja tule
toista porraspuuta myöten yli!"

Toinen ällistyi, mutta Jumppanen sanoi siinä olevan toden edessä:

"Luuletko sinä minun joutavan mustalaiselle joutavaa leikkiä puhumaan!"

Mustalainen jo kirosi, mutta Jumppanen vannoi:

"Vaikka mahani syön, mutta mustalaisen pitää totella!"

Mustalaisen akka sekaantui asiaan ja syntyi riita. Lapsijoukko huusi ja
kiroili vanhempiensa apuna ja mustalainen oli kova.

Silloin sieppasi Jumppanen seipään ja ajoi koko joukkueen takaisin,
työnsi oman hirtensä portaaksi ja pakotti joukon palaamaan sitä myöten
uudestaan takaisin. Kiroillen lähti mustalainen pyrkimään kylää kohti,
kiersi Jumppasen mökin aikoen yöpyä Pirhosen mökille, ja Jumppanen
lähti työmaallensa.

Mutta työstäkään ei nyt tullut mitään. Kun hän oli asiaa miettinyt,
löysi hän yhden ainoan valopilkun. Hän päätteli:

"On se toki hyvä, jotta se aisapuoli tuomari on jo virkaheittona
ja tämä nykyinen toki on siksi älykäs että ymmärtää tämän
yksinkertaisenkin ihmisen asiaa puolustaa!"

Mutta kauvan ei sekään ilo jaksanut mieltä virkeänä pitää. Mieleen
johtui taas tilan koko toivottomuus: Vaimo oli vierotettu, Pirhosen
joukko voi lisääntyä. Hän koetti ajatella lepytellä Susoa, miettien:

"Jos sille heittäytyy oikeaksi vehnäseksi niinkuin oikeana
kosinta-aikana, niin sulaa sen sydän!"

Mutta silloin muisti hän, että Suso oli koskenut hänen nenänsä
näppylään. Sitä hän ei voinut sietää, vaan vannoi:

"Ei!... Ei vaikka mikä!... Hän on ruvennut tuomarin akankin kanssa
vetämään yhtä köyttä tästä näppylästä!"

Sitä ajatellen ryhtyi hän juurittamaan kantoa kuin karhu.




VIII


Mikko Pirhonen keitti huttua päivälliseksensä. Vesi oli ruvennut
kiehumaan, hän tarttui hierimeen, ripotteli toisella kädellään jauhoja
kattilaan ja alkoi hämmentää. Siinä hämmentäessänsä hän kehui:

"Luuleeko se Liisa, että tämä aikuinen mies kuolee nälkään jauhovakan
edessä, vaikka ei olisi akkoja koko Pirttipohjassa!"

Hän kohensi tulta. Vesi porisi kattilassa. Hän jatkoi:

"Tämä minun akka on toki niin hyväluontoinen, että ei sen pahempaa
elämää nostanut! Mutta toista se on Jumppasen akka!"

Hän hämmensi kattilaa, että vesi pärskyi, ja kehui:

"Saunaan on pitänyt Jumppasen latmistaa nukkumaan, kun akka hönkäsi...
Toisetkin kylvyt sillä vielä akka kylvetyttää, kunhan saa mies vielä
tämän käräjäasian niskaansa!... Eiköhän se jo ole kystä!"

Hikisenä nosti hän huttukattilan tulelta, kun Juntunen tuli, ja
nähtyänsä hänet emännöimässä puheli tervehtien:

"Ka syntyypä se tämä huttu miehelläkin, kun on vaan jauhoja ja vähä
vettä!"

Pirhosta hieman hävetti ja hän yritti puhua:

"Eukko tässä on saunassa, niin pyysi tuota huttukattilaa sillä aikaa
hämmentämään, jotta ei pala pohjaan!"

Juntunen kyllä tiesi asian, mutta tiedusteli toki:

"Joko se on mones tällä Liisalla?"

"Kuusihan niitä vasta on yksitellen lukien!" tapaili Pirhonen nolona.
Juntunen siihen jo sanoi:

"Vaikka olisipa näitä minullakin lämpimiä tässä tuliaisiksi tuoda... Se
Ökö-Antti ryökäle näet kysyy sinulta akkansa kunniaa ja käski kärttää
käräjiin!"

Pirhonen ei saanut sanaa suustansa. Juntunen jatkoi:

"Vai jo se Liisa on kuudesti saunassa käynyt, ja nyt on taas niillä
matkoilla!... Ka vieläpä tässä sinunkin mökissä on tilaa... On tässä
tilaa, on."

Pirhonen oli istahtanut pankolle ja tunsi hikoavansa. Väkisten sai hän
kysytyksi:

"Kuuluuko sitä muuten mitä?"

"Ka mitäpäs sitä näin syksyaikana kuuluisi... Se Turusen akka vaan on
saanut pojan ja sille etsivät nyt kummia ympäri kylää... Aikoivat
kärttää tätäkin sinun akkaa."

"Mhyy!"

"Niin se Turunen rikastuu ja paisuu siinä konnullaan... Ja sitte tämä
Jumppanenhan se vielä kärttää sinua käräjiin siitä Ökö-Antin akasta!"

"Voi sun täyteinen", pääsi silloin jo Pirhoselta. Juntunen oli saanut
asiansa suoritetuksi ja ollen jo pois lähdössä ilmotti:

"Muita sen kummempiapa minulla ei tällä kertaa olekaan."

       *       *       *       *       *

Mikko Pirhonen oli unohtanut huttukattilansa. Sakot ja rangaistukset
pyörivät päässä.

Hänkin alkoi ajatella mistä kaikki oli johtunut ja saanut alkunsa.
Jumppasen hän nytkin huomasi syylliseksi.

Mutta Jumppasen hän oli haastattanut käräjiin, eikä sille sen enempää
voinut.

Hän ehti ajatuksissansa Ökö-Antin haasteeseen. Hän suuttui Ökölle,
mietti millä maksaa, ja se olikin helppo löytää: Pirttipohjan nimismies
Mölsä oli vuosikaudet vainunnut Ökön ja Punkki-Matin viinakeittimöä ja
kauppaa, mutta kun koko Pirttipohja oli niitä suojellut, ei hän ollut
onnistunut saamaan niitä ansaan.

Nyt Pirhonen päätti lähteä ilmottamaan Mölsälle Ökö-Antin
viinapolttimon paikan ja tekikin sen heti.

Samana päivänä toimittikin Mölsä tarkastuksen Itkukalliolla. Mutta
Ökö-Antti oli pitänyt jo varansa; oli kätkenyt valmiin viinan
puolikossa saman paaden alle, jonka alta oli kertonut nähneensä pirun
nousevan, ja sitä paatta ei kukaan älynnyt, eikä olisi uskaltanutkaan
kohottaa. Ainoastaan tyhjän rankkikorvon ja tulisijan löysi Mölsä ja
niiden perusteella pani hän Ökö-Antin ja Punkki-Matin syytteeseen
viinan poltosta.

       *       *       *       *       *

Joonas mustalaisen varsinainen tehtävä Pirttipohjan elämässä oli paitsi
hevosvarkautta myös vääränvalan teko. Häntä pidettiinkin erittäin
taitavana tässä ammatissansa.

Kun nyt Pirhonen palasi nimismies Mölsän luota, sattui hän tiellä
yhteen tämän joukkueen kanssa. Ja kun Mölsäkin, jolle hän oli asiasta
puhunut, oli sanonut tarvittavan todistajia, jos mieli päästä sakoista,
lyöttäytyi hän kohta yhteen joukkoon ja tarjosi Joonakselle tupakkaa,
ihan pyytämättä. Lopputaipaleella hän vielä autteli Joonaksen akkaakin,
ottaen sen julman suuren vaatenyytin selkäänsä, niin että akka sai
rauhassa taluttaa porsastaan.

Niin saapuivat he Mikon mökille, johon joukko yöpyi. Pirhonen tarttui
heti asiaan, kehui:

"Sinä, Joonas, sitä et tarvitse välittää siitä sielusi autuudesta!"

Joonas arvasi heti asian ja sanoi:

"Ei hyvä isäntä se sielun päälle ota, kun vaan pitää varansa, että ei
tule vääriä valoja se onneton luku, kolmetoista... Ja jo hyvä isäntä on
se luku Joonaksen takana siitä Kuikan asiasta lähtien."

Pirhoselle se oli ilosanoma. Hän kysyikin jo suoraan:

"No sittenhän sinä voit todistaa tässäkin Jumppasen ja Ökön-akan
asiassa... niinkuin Jumppasta vastaan?"

Mustalainen riemastui. Hän oli Tuunaisen mökillä kuullut asian.
Äskeinen porraspuu-meteli oli tuoreessa muistossa. Hän alkoi kiroilla:

"Kyllä hyvä isäntä!... Se korvennettava näppylänenä! Tiellä vastaan
tuli ja akkaa herjaamaan rupesi!"

"Vai jo sinun akkaa herjasi!" kiihdytti Pirhonen.

Mustalaisen akkakin huomasi asiat hyviksi, ja alkoi emännöidä
kerjäämättä, keitti vellit ja antoi miehellensä Pirhosen paidan.
Pirhonen oli sillä välin kertonut asian ja mustalainen lupasi niin
todistaa. Lapset tappelivat kuin kotonansa. Keskimäinen niistä
kampuutti Pirhosella päänsä, ja kun joukko rupesi illallista syömään,
käski akka Pirhosen sillä aikaa syyhyttää porsaan selkää, että eläin
nukkuisi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Jumppanen noussut haudastansa ja taivasteli
aitan takana. Tupaan hän ei enää mennyt muuta kuin välttämättömälle
asialle. Alussa hän kuuli Suson läävässä riitelevän lehmälle siitä kun
se ei poiji jo ennen joulua. Sitten meni Suso tupaan ja alkoi riidellä
lapsille. Jumppanen kuuli selvästi hänen toransa.

Hän huomasi olevansa ypöyksin kaikkien sortamana.

Mustalaisen hän oli toki pakottanut häntä siunaamaan, kulkemalla hänen
porraspuunsa yli.

Silloin pisti hänen päähänsä sama ajatus kuin Pirhosenkin. Hän arveli
että:

Jos tässä rupeaa tiukka tulemaan, niin vaikkapa tuota Joonasta
kärttäisi vähän kurillansa puhumaan oikeudessa sinne päin... Ei tämä
mustalaisen sielu siitä sen mustemmaksi tule!

Mutta kun hän vielä viipyi aitan takana, kulki Joonas-mustalaisen
joukkue ohi aitoviertä myöten. Joonas huomasi Jumppasen, ja nyt oli
hänen vuoronsa. Hän vannoi:

"Hei Jumppanen! Nyt on kanki minun kädessä, ja oksaista porraspuuta
myöten on sinun kulettava, kun Joonas vannoo valan Pirhosen puolesta!"

Jumppanen älysi jo asian. Alkoi eloinen riita, joka selvitti koko
asian, ja kiroillen ja uhaten poistui mustalaismatkue.

Mutta huomenna Jumppanen oli löytävinänsä pelastuksen. Pirttipohjan
kuoharia Hilppaa oli usein käytetty epäilyttävissä toimissa kuten
Joonas-mustalaistakin. Nyt kerrottiin sen olevan Pinnasen porsaiden
kimpussa. Hän lähti heti Hilpan puheille ja sai sen taivutetuksi
miettimään asiaa, kun hän lupasi sen päästää tulevan keväisten
porsaittensa joukkoon, sekä lisäksi antaa puolen tervatynnörin hinnan.




XI


Nyt alkoi Pirttipohjassa kehkeytyä riita riidasta, asia asiasta, ja
kohta oli koko väestö noussut itseänsä vastaan. Asiat kehittyivät aivan
luonnollisesti.

Oli jo tullut talvi. Eräänä päivänä huuhtoi Suso pyykkiä avannolla, kun
Pirhosen Liisan oli tultava samalle asialle. Äänettöminä, vihaisina
huuhtoivat alussa, huljuttivat paitojansa avannossa, että vesi
vaahtosi. Mutta pian teki Liisa viittauksen kuudenteen käskyyn ja Suso
Luikurisen akkaan.

Siitä pienestä alusta nousi riita ja vähitellen tappelu, ja lopulta
vaimot syytivät kipoillansa avannosta toistensa päälle vettä, minkä
kerkesivät.

Ja sitä olisi kestänyt ties herra miten kauvan. Mutta silloin sattui
paikalle tulemaan Rönty-Kaisa joukkoinensa, piippu suussa ja vetäen
kahta nuorinta lastansa kelkassa. Hän pysähtyi asettamaan tappelua,
mutta vaimot eivät olleet tietävinänsäkään, vieläpä yltyivät ja
hyökkäsivät itse Kaisan kimppuun, ja nyt syntyi yleinen tappelu. Kaisan
nuorimmat lapset parkuivat pelosta, mutta vanhimmat luonnollisesti
toimivat äitinsä apuna, mättäen vettä Suson ja Liisan selkään ja
silmille. Tappelun ylimmillään ollessa ajoi paikalle Pirttipohjan
rytkyläinen Heikki Nissinen eli Pata-Heikki. Hän ajaa körötteli seisten
ränstyneen reslansa sevällä. Oitis sekaantui hän asiaan sanoilla:

"Prtuu!... Tappelevatko ne nämä akat?"

Hän pani nyt tupakan ja katseli rauhallisesti meteliä. Kun se alkoi
hiljetä, ryhtyi hän sovittelemaan kysyen:

"Eikö se vaikka tämä Jumppasen akka osta näitä saviastioita?"

Vastausta ei tullut. Rytkyläinen hieroi kauppaa edelleen, kehuen:

"Nyt olisikin ihan vereksiä kissan kuppeja ja vellivateja."

Kun riita ei hellittynyt, laskeutui Nissinen reslansa sevältä jäälle,
otti läjästä Suson märän paidan, levitti sen koholla pitäen ja neuvoi:

"Tämä onkin jo näkyy reikiä ja paikkoja täynnä... jo joutaa
rytkyläiselle!"

Akat riitelivät, mutta hän arvioi paitaa ja teki jo tarjouksenkin:

"Kissan kupin siitä voi antaa ja savikukon harjakkaiseksi."

Suso raivostui Nissiselle, joka oli hänen paitansa heikkoudet
paljastanut, viskasi vettä Nissisen niskaan, haukkuen häntä, ja repäsi
pois paitansa.

Rytkyläinen suuttui, uhkasi ruoskalla ja huusi:

"Tuolla minä voitelen teitä ympäri korvia joka ainoaa, että korvat
tälliä laulavat!"

Se lopetti akkojen sodan. Yhdessä nousivat he ruoska kädessä lähestyvää
yhteistä vihollista vastaan, kipat vettä täynnä, eikä Nissisen lopulta
auttanut muu kuin hypätä reslansa sevälle, piiskata koniansa ja ajaa
möskyten rantametsään. Rönty-Kaisakin oli likomärkä.

Tappelussa oli hän vielä pudottanut piipun varren avantoon. Se häntä
eniten kuohutti. Kun hän oli jo rantatöyräässä kelkkaansa ylös
nyhtämässä, uhkasi hän:

"Kaisan sarvilla niillä vaan ei enää kupata Jumppasen ja Pirhosen
selkiä, ei vaikka niiden veressä itse paholainen uisi!"

       *       *       *       *       *

Turusen akka oli todellakin saanut esikoispojan, jota oli kauvan
halunnut. Jo naimisiin mennessä oli hänelle siitä povannut Kirppu-Matin
akka ja ennustanut odotetusta lapsesta tulevan niin julman työmiehen,
että se raataa kaikki Turusen maat pelloiksi ja auttaa muitakin
pirttipohjalaisia. Siksi olikin Turunen sanonut:

"Kun siitä kerran tulee niin julma pellon muokkaaja, niin sille pitää
panna nimeksi ihan Pellervo."

Eukkokin oli siihen mielellään suostunut, sillä hän Turusta ei yleensä
uskaltanut vastustaa. Ja nyt olivat ristiäiset. Jo ennen syntymistä oli
ajateltu kummiksi Pirhosen ja Jumppasen pariskuntaa.

Kun nyt ei kumpasellekaan ollut edeltäpäin annettu tuosta valinnasta
tietoa, olivatkin molemmat joukot saapuneet, luullen että toista ei
siellä ole. Turusen tupa oli vieraita täynnä. Pappi oli suorittanut
etutoimituksen: ottanut ryypyn ja juonut kahvit, ja kysyi jo
varovaisuuden vuoksi ovensuussa istuvaa isäntä Moilasta tarkottaen:

"Montako lypsävää tällä Heikki Moilasella tänä vuotena on?"

Kaikkien silmävalkuaiset välähtivät Moilaseen. Tämä punastui ja
kumartui ottamaan rikkaa lattialta, että ei joutuisi katsahtamaan papin
silmiin. Kun vastausta ei kuulunut, lopetti Turunen hiljaisuuden
vastaten:

"Ainoastaan kuusihan tällä Heikki Moilasella on sitä lypsykarjaa...
paitsi sitte hiehot ja vasikat!"

Pappi nyt jo nuuskasi ja ryki, niin että Moilaselle tuli paha olla. Hän
kohosi verkalleen pystyyn ja vetäytyen ovesta ulos murisi:

"Hevosen selästäkin on tainnut loimi pudota... pitää lähteä tästä
korjaamaan."

Syntyi äänettömyys. Ihmiset katsoivat Moilasen emäntää. Silloin
lukkari, joka oli Moilaselle velkaa viinapullon hinnan, aikoi maksaa
sen hyvällä teollansa. Kahvia teevadista hörppien hän selitti:

"Se on tämän Moilasen kuudes lehmä ollut puolet aikoja mahona... Siitä
se johtui että kirkkoherralle tuli voita yhtä naulaa vähemmän!"

Nyt päästiin varsinaiseen kasteeseen. Pappikin oli paikoillansa, äiti
toi lapsen ja pappi kysyi:

"Entäs ne kummit?... Kirkkolain mukaan pitää olla risti-isät ja äidit,
jotka holhoovat ja vartioivat uutta seurakunnan jäsentä."

Turusen eukko katsahti mieheensä. Tämä selitti:

"Eipä tässä ole sen erikoisempia kummeja kuin ensiksi tämä Jumppasen
emäntä... Tule tänne Suso!"

Suso ilostui, kun luuli päässeensä hän kummiksi, eikä Pirhosen Liisa.
Nopeasti kiepahti hän paikallensa. Turunen jatkoi:

"Ja sitte tämä Pirhosen eukko toiseksi naiskummiksi... Ja eikö tuo se
jo välttäne tämän vaimoväen vuitiksi, niin jotta jää tälle
miesväellekin tilaisuutta tähän pyhään kasteeseen... Tule Pirhosen
Liisa tähän Suson viereen seistä tojottamaan!"

Mutta Liisa ei ollut kuulevinansakaan, vaan muikisteli häjysti suutaan.
Suso alkoi jo rykiä ilkeästi. Turunen jatkoi:

"Ja vaikka sitte tämä Jumppanen olisi toisena mieskummina!"

Jumppanen sylkäsi. Turusen eukko työnsi lapsen puoliväkisin Suson
syliin. Ukko Turunen hikosi isän pyhissä tehtävissä ja väänsi edelleen:

"Ja sitte tämä Mikko Pirhonen, niin siinä sitä jo riittääkin tämän
lapsen osaksi sitä tavaraa..."

Hän pyyhki hien otsaltansa.

Pirhonen oli alkanut väen taitse luikkia lähemmä ovea, ja jo haparoi
Jumppanenkin lakkia takaraivolta lähemmä otsapuolta. Syntyi odotus.
Turunen kehotti:

"Ka eipä tässä sen pitempiä pyyntöjä olekaan... Niin jotta ala sinäkin
Liisa jo vetäidä tähän Suson rinnalle!"

Lapsi alkoi jo itkeä, mutta ei kukaan vaan liikahda. Pappi ryki.
Turusen eukko supatti nyt Liisan korvaan, mutta tämä jo sähähti päätään
kiekauttaen:

"En minä vaan Jumppasen akan kanssa mene itseäni häpäisemään!"

Syntyi neuvottomuus. Pappikin jo älysi asian. Hikisenä jatkoi Turunen,
nähtyään Pirhosen olevan arveluttavan likellä ovea:

"Eipä tässä sinullakaan Pirhonen ole erikoisempia kiireitä..."

Tämä sytytti piippuansa ja muljautti sitä tehdessään Jumppaseen.
Turunen, jota painoivat isän huolet, jatkoi:

"Ja varsinkin tämä Jumppanen on sopiva mies tähän toimitukseen!"

Mutta ei kuulu hisahdustakaan. Nyt yritti jo pappi auttaa asiaa,
selittäen:

"Minä eritoten vetoan tämän Jumppasen tunnettuun ristillisyyteen ja
pitkämielisyyteen ja kehotan häntä astumaan tänne paikallensa."

Niiden sanojen aikana onnistui Pirhonen luikahtamaan ulos ovesta. Lapsi
parkui jo täyttä kurkkua. Uudestaan kehotti pappi Jumppasta, mutta tämä
pelastui nyt huomauttamalla:

"Eipä tuota ole enää Pirhostakaan... Niin jotta ei sitä uskalla ottaa
yksin omalle vastuullensa niin ronkelista asiaa."

Nyt vasta huomattiin Pirhosen livahtaneen tiehensä.

Turusen eukko hätäytyi, sekautui ja veti Liisan kädestä pitäen Suson
viereen rukoillen sekavana:

"Tulisit nyt Liisa tuohon vaikka sen verran, jotta saisi tuon lapsen
kastetuksi." Mutta Suso siitä suuttui, työnsi lapsen väkisin takasin
äidille, ja siitä syntyi papin takia hyvin hillitty naisten riita. Sen
kestäessä työntyi Jumppanen ulos.

Lapsi jäi sillä kerralla kastamatta.

       *       *       *       *       *

Hiljaksensa ajeli Pirhonen mökillensä. Laiha ruuna aivan torkkui, sillä
ajaja oli vaipunut reslapahaseensa ajatuksiin.

Mutta äkkiä hän heräsi niistä, kun ruuna pysähtyi kokonansa ja rupesi
turvallansa hieromaan vuohostansa. Pirhonen nousi seisallensa reslan
sevälle, alkoi piiskata kaakkiansa ja noitui:

"Tässäkö sinulla on kestikievari keskellä tietä... Häh!"

Ruuna nelistää könttyytti minkä raskaista jaloista lähti. Resla
reuhkasi ja Pirhonen oli kaatua. Siitä hän suuttui, kiskasi ruunaa
ohjaksista ja huusi:

"Prtuu, pakana! Minnekä siinä nelistät!"

Ruuna pysähtyi aivan töksähtämällä. Pirhonen lensi nenällensä reen
sevän yli ja kiukuitsi ylös kompuroidessansa:

"Osasitpas vaivattu seisattua, kun minä riuhtasin ohjaksista!"

Hän kopisti tierat ruunan jaloista, pani tupakan, lauhtui hieman ja
lähti hiljaksensa ajaa kytyyttämään.

Matkaselän mäkeä alas ajaessansa huomasi hän kuohari Hilpan astuvan
vastaan salvuremelit olalla. Tämä Hilppa oli tietysti Pirttipohjan
omaperäisen kansallisen yhteiskuntaelämän tärkeimpiä, huomatuimpia
toimi- ja virkamiehiä.

Mutta Pirhonen oli saanut kuulla, että Hilppa on asettunut
Jumppasen puolelle ja että Jumppanen on kehunut sen tulevan hänen
vierasmieheksensä.

Nyt päätti hän kostaa. Hän nousi reslan sevälle polvillensa, ja ryhtyi
piiskaamaan ruunaansa. Ruuna nelistää kääkkäsi ja niin viiletti hän
mäkeä alas. Hilppa väisti tiepuoleen.

Mutta kohdalle päästessä nykäsikin Pirhonen ruunaa tiepuoleen, niin
että Hilppa oli jäädä jalkoihin. Tämä sieppasi salvuremelit olaltansa,
ennätti niillä vetäistä Pirhosta korville ja sanoi:

"A tuosta mie siulle annan, kun riähkä piälle laskettelet... vielä
ilkosen tahalla ajat!"

"Prtuu!" huusi Pirhonen, hyppäsi ruoska kädessä reslasta, hyökkäsi
Hilpan kimppuun ja löi häntä korville. Toinen maksoi samalla mitalla,
ja nyt alkoi tappelu. Kotvasen siinä toinen toistaan hutkittuansa
joutuivat he varsinaiseen käsirysyyn, joten kehittyi hiljainen tappelun
puhina. Kun sitä oli kylliksi kestänyt, erosivat he äänettöminä ja
puistelivat lumen housuistansa. Pirhonen hyppäsi reslaansa ja ärjäsi
ruunallensa, alkaen resloinensa reuhkasta mökillensä.

Paikalle laskea viiletti nyt alamäkeä myöten suksilla epäilyttävän
näköinen mies. Hänkin kuului Pirttipohjan omintakeiseen elämään, sillä
hän oli ammatiltansa hevosrosvo. Toisten edestä käräjissä vastaaminen
ja linnassa niiden rikoksista istuminen oli hänellä ainoastaan
sivutoimena.

Hän pysähtyi ja alkoi puhelun, kehuen sen lopussa vankilan ruokaa
hyväksi, mutta valitti samalla:

"Ainoastaan se siisteys tahtoo siellä tappaa, kun siitä puhtaanapidosta
koituu niin päättömän paljo sitä työtä."

Siksi olikin hän päättänyt luopua entisistä toimistansa ja ilmotti:

"Täällä Pirttipohjassa ei ole vielä tuota vakituista miesnoitaa ja
siitä on puute, niin arvelin sitä tointa ruveta harjottamaan. Pirtua
voi myydä siinä ohella ja ainahan sitä silläkin muutaman pennin tienaa.
Ei nämä nykyiset hevosvarkaudetkaan ole enää kehuttavia!"

Näin oli hän selvittänyt asiansa, ja he erosivat. Hilppa lähti
taivaltamaan edellensä. Mutta myöhemmin huomasi Pirhonen tehneensä
tahtomattaan palveluksen Jumppaselle ärsyttämällä sen vieraan miehen.
Ja hän mietti keinoa millä hänestä selviytyä.

Tilaisuus tarjoutuikin. Kohta sen jälkeen sattui näet Kososen sika
sairastumaan nälkään, eikä taudin laadusta saatu selvää. Kosonen itse
lähti hakemaan sille apua kylältä ja osui poikkeamaan Pirhosen mökkiin.
Pirhonen itse oli juuri Hilppaa ajattelemassa ja oli sen johdosta niin
synkkä, että ei huomannut kuulumisia kysyä. Siksipä täytyikin Kososen
hetken istuttuansa itse alottaa:

"Eipä tässä mitä kuulukaan, paitsi että se Hilpan viime kesänä
tohtoroima sika rupesi potemaan, eikä saa selvää mikä siinä on...
Vinkuu vaan ja laihtuu, eikä ota parantuaksensa!" Hän niisti välillä
nenänsä ja jatkoi valitusta:

"Vaikka on tuossakin ruuan antamisessa oltu niin varova, jotta ei vaan
pääsisi turpoamaan!"

Pirhonen mietti asiaa. Sillä aikaa lisäsi taas Kosonen:

"Niin arvelin käyttää Pirttipohjan uutta miesnoitaa... Se on tämä
Hölö-Heikki oppinut linnassa ne velhon konstit... Lemmenkin kuuluu
saavan nousemaan... niin eikö tuo silloin jo sikaan tehonne!"

Sitte syntyi äänettömyys. Jo tiedusteli Pirhonen:

"Vai se se Hilppa sitä teidän sikaa käsitteli!"

"Sehän se... Hilppa... Ja syöttämään neuvoi lopuksi!"

"Vai syöttämään!... Aikoikohan tuo turvotuttaa sian mahan!" yritti
Pirhonen, kun ei kiireessä ehtinyt muuta epäluulon aihetta löytää.

"Ka mene hänet tiedä!" synkkeni Kosonen ja kotvan mentyä huomautti
Pirhonen mietteissänsä:

"Se ei tämä köyhän sian maha kestä liiallista kyllyyttä... halkeamatta
tarkotan!"

Sinä päivänä ei päästy sen pitemmälle, sillä Kososella oli kiire.
Seuraavana päivänä Pirhonen jo keksikin oikeamman syyn, satuttautui
poikkeamaan Kososen mökkiin ja ihmetteli muut asiat puhuttuansa:

"Vai Hilppa se käsitteli sen teidänkin sian!... Suuri taikamieshän se
on se Hilppa!"

Siitä alkoi keskustelu. Pirhonen läheni asiaansa, sanoen:

"Arvasihan sen, jotta sairaus siitä tulee ja panee sian vinkumaan... Se
aina lopussa lukee luvut sian korvaan."

Nyt alkoi itää epäluulo. Seuraavana päivänä jo tiesi Pirhonen kertoa
Tuunaiselle:

"On se se Hilppakin aika kuohari! Pahan hengen on loihtinut siihenkin
Kososen sikaan!"

Ryhdyttiin asiaa tutkimaan ja sen lopussa jo päivitteli Tuunainen:

"Se ei olekaan tätä oikeaa ristikansaa koko mies... Mitä lienee Viron
uskoa pakana... Viron... Viron uskoa on koko kuohari!"

Ja jo hoksasi Tuunaisen akkakin:

"Ilmankos ne Pirttipohjan siat vinkuvatkin tuota nälkäänsäkin
alituiseen ja ovat niin laihoja, vaikka niille syöttäisi koko maailman
kakarat ja muut suurukset!"

Nyt sattui vielä Kososen sika synnyttämään ja söi nälissään
puolet porsaita. Hölö-Heikki ei kyennyt auttamaan ja selitti
puolustukseksensa:

"Se ei tämä lapin taika auta Viron taikaa vastaan, ennen kun vasta
kolmantena vuotena!... Tämä Hilppa on vaarallinen mies varsinkin noille
sioille."

Varmistuttiin siinä uskossa, että Hilppa istuttaa sikoihin pahan
hengen, puhaltamalla sian korvaan. Yksinpä Jumppanenkin uskoi sen
hiljaisuudessa, vaikka tosin karvaalla mielellä.

Eräänä päivänä vangittiin Hilppa irtolaisuudesta ja lähetettiin ensin
erääsen vieraasen kylään. Siellä kävi kumminkin ilmi, että Hilppa onkin
pirttipohjalaisia. Hän viipyi kuitenkin ruununkyytimatkoilla yli
käräjäajan, joten Jumppaselle ei ollut hänestä oikeudessa hyötyä.




XII


Oli jo sydäntalvi. Karhun tappo oli tyyten unohtunut. Koko Pirttipohja
oli ikäänkuin sairas. Käräjien tuloa odotettiin pelolla joka talossa.
Ja taas ilmestyi uusia kärajäaiheita.

Kerran siinä asioita miettiessänsä ja kun elämä oli synkkää ja
yksinäistä, ja kaikki se näytti johtuvan Jumppasesta, muisti Pirhonen
Jumppasen kostaneen tuomarin herrasväelle keksimällä tuomarille
haukkumanimen. Hän muisti miten paljo tuomari oli saanut siitä kärsiä
naurua ja ivaa. Hän otti varteen Jumppasen antaman esimerkin ja kahden
viikon ankaralla työllä oli hän keksinyt Jumppaselle sopivan
haukkumanimen. Tämä sai siitä tiedon, ja sai kuluttaa puoli kuukautta
ennen kun keksi Pirhoselle sattuvan haukkumanimen vastalahjaksi. Se
kiristi välit entistä huonommiksi ja viimein täytyi molempien haastaa
toisensa oikeuteen tästä uudesta asiasta.

Mutta talven ankarat voimat raastoivat väsymättä. Paksut lumipilvet
pimittivät taivasta ja väliin pimitti kylmä sumu kaiken. Korpit
taistelivat koirien kanssa vasikan ja kissan raadoista. Susia oli nähty
jo talojen läheisyydessä. Lunta oli vähä. Maa oli syvälle routautunut.
Mutasuotkin olivat niin roudan syömät, että mudan vetäjä ei päässyt
sulaan mutaan asti koskaan. Haudan kaivaja oli ainoa joka oli sinä
talvena nähnyt sulaa maata. Väkisinkin synkkenivät ihmisten mielet.

Kaikista synkin oli Olli Jumppanen. Yksin eli hän, yksin raatoi kuin
karhu. Eräänä päivänä hän taas väänsi tervasmaallansa, ja kun oli
väsynyt, istahti ja rupesi tapansa mukaan nureksimaan. Hän järkeili:

"Niin minä nyt elän kuin karhu. Yöt nukun saunakuopassa yksin kuin
karjusika ja päivät saa täällä myllertää!"

Kotvan mietittyänsä hän heltyi:

"Ja tuo Pirttipohjan ihana talvi vaan siinä silmien edessä paistattaa
päivää ja nytkin sillä on semmoiset pakkasen helyt, jotta jos olisi
Jumppasen elämä ja mieli ennallansa, ja jos minulla olisi häntä takana
ja harja niskassa, niin häntää huiskauttaisi ja harjaansa heilauttaisi
taas Jumppanen sille ihanuudelle."

Hän alkoi päivä päivältä miettiä miten pääsisi sovintoon joukkonsa
kanssa. Mutta siinä nousi vaikeus. Suso oli äkäinen ja hänenkään
sisunsa ei antanut puhua ja lepytellä, varsinkin sen näppylän takia.
Sadasti oli hän jo yrittänyt, mutta aina nousi luonto vastaan, ja
kärsimys lisääntyi.

Eräänä päivänä mietti hän taas sitä sovinnon hieromista. Hän jo
ajatteli miten sopia koko maailman kanssa ja järkeili:

"Mikähän siellä sisussa on, kun se ei anna alottaa vaikka miten
haluaisi?"

Viisi päivää aprikoituaan hoksasi hän sen ihan sattumalta. Hän
päätteli, että se on se kadotuksen vanha isäntä päässyt sinne
livahtamaan. Mietittyään asiaa kauvan aikaa uskoi hän lopulta:

"Se pujahti sinne siellä Itkukalliolla siinä Ökön viinassa... Se näet
oli sen itsensä sarvipään pesässä keitettyä viinaa... ja se Ököhän
olikin jo unessakin nähnyt sen nousevan kiven aita!"

Hän tutki Ökön unen moneen kertaan ja päätti:

"Vaikka se oli antavinaan Ökön potkaista hänet alas kalliolta, niin se
olikin vaan sillä kavaluutta, jotta ei älyttäisi, että hän kätkeysikin
viinaan!"

Moinen kavaluus häntä jo suututti. Hän moitti:

"Kun silläkin olisi rehellinen peli, jotta tulisi suoraan taloon kuin
renkiä pestaamaan, niin sittepähän olisi kunkin oma asia suostua, ja
silloin tämä tuhma pirttipohjalainenkin ymmärtäisi tuon asian, mutta
tämä kulkee kiertoteitä... ui ryökäle viinassakin niljakkana luikurina
kuin matikka!"

Kokonaisen viikon mietti hän nyt miten saada paholainen pois sisusta
ajetuksi. Sattuma johti mieleen pelastuksen keinon: Hän muisti
lautamies Juntusen puheet kuppuutuksesta. Valoa pilkahti sieluun.
Päätös oli valmis. Hän valitsi läjästä kaikista tervaisimmat puut
saunapuiksi ja laittoi niistä takan. Itseksensä hän laski
puolitosissaan:

"Kun se Rönty-Kaisa kuppaa pois sen pahan veren, niin nälkäkinhän sille
pahuukselle tulee; lähtee se pois sisusta ja jättää ihmisen rauhaan!"

Hän nosti tervatakan selkäänsä ja lähti kotiin kesken päivän. Keskellä
päivää lämmitti hän saunan ja lähetti vanhimman pojan hakemaan
Rönty-Kaisaa kuppariksi. Rauhottuneena odotti hän itse sen tuloa ja jo
vitkasi joskus Susoon, joka riiteli lapsille.

Viimein palasi poika ja Jumppanen jo kiirehti kysymään, joko se tuli.

"Ei se sano tulevansa enää milloinkaan, kun äiti on viskannut jäistä
vettä sen niskaan", selitti poika.

Jumppanen puhalsi savun suupielestänsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Vasta ensi viikolla sai hän kuulia lähemmin kerrottavan Suson ja Kaisan
kahakasta avannolla.

       *       *       *       *       *

Talvi oli kevääseen kallistumassa. Entistä surullisempaa oli elämä ja
entistä synkemmät Pirttipohjan olot. Käräjät lähestyivät, eikä tietty
miten niissä kellekin kävisi. Oli jo käräjien edelliset niin sanotut
painostusviikot.

Toivottomana oli Jumppanen taistellut ja koettanut masentaa sisussa
asuvaa henkeä. Viina ja Itkukallion asukas pyörivät alati mielessä. Hän
oli oikeastaan sairas. Hän kuvitteli mielessään, että kun hän saa
viinan vallan kukistetuksi Pirttipohjasta, niin hän juurittaa
tervaksiksi kaikki Itkukallion puut ja laittaa niistä tervahaudan, niin
että ei siellä enää ole näreen taintakaan, jonka juurella kykenisi
viinaa keittämään.

Mutta mieleen muistui, että voihan sitä muualla keittää. Siihenkin hän
mietti keinon, päätti:

"Sitte minä hakkuutan kaikki Pirttipohjan metsät, että ei jää kuin
paljas multa... Ja kaikki se rönty samaan tervahautaan!"

Sitä miettiessä hän riemuitsi:

"Siitä se syntyy kokko! Se kun palaa ja porottaa haudan pohjaa!... ja
kyllä siitä haudasta kun tuota tervaa tulla jötköttää, niin sitä tulee
yhtenä suurena jokena, jossa laivat vaan seilaavat ja valaskalat
uivat!"

Mutta hän tuli ajatelleeksi, mistä saisi tynnyreitä niin paljon, että
se tervan paljous saataisi korjuusen. Kauvan punnittuansa hän vihdoin
päätti:

"Eihän siihen riitä koko maailman puolikot! Tuo Vahvajärvi kuivataan ja
se lasketaan tervaa täyteen... Ja silloin se alkaa se Pirttipohjan
rikkaus rehentyä ja kukoistaa."

Hän unohti jo käräjätkin, kun innostelihe:

"Järvi on tervaa täynnä ja sitä myydään mikä ennätetään, ja on sitä
silloin Pirttipohjassa leipää!... Se rikkauden sanoma leviää ympäri
ristityn maailman ja silloin kokoontuu Pirttipohjaan koko maailman
ihanuus: kerjäläisiä alkaa tulvata avun pyyntöön ja harjulaista ja
rytkyläistä kaupan tekoon ja mustalaista hevosia vaihtamaan, jotta sitä
pitää tulla tien täydeltä ihan yhtenä jonona!... Minä silloin vaan
istua jöhötän rikkaana isäntänä ja kuppuutan joka lauvantai ja ajan
oriilla pyhänä kirkossa. Ja kerjäläisille minä käsken renkien ja
piikojen leikata semmoista leivän kimpaletta ja voimurikkaa kuin ne
ilkeävät ottaa."

Se huumasi ihan. Hän lupasi enemmän:

"Ja rakennutan niin suuren saunan että toista päätä saa lämmittää sillä
aikaa kun toisessa kylvetään, ja siellä saa joka ikinen kerjäläinen
kylpeä ja maata pehkuilla! ja kuppariakkaa pitää olla että vilisee ja
sarvisäkit vaan helisevät!... Ja lapsille ostetaan rytkyläiseltä
savikukkoja, jotta yksi piipitys vaan pitää taloista kuulua... Vie
pakana sitä Pirttipohjan rikkautta silloin!"

Hän nousi, teki riemuisan liikkeen ja vannoi:

"Ja silloin sen pitää Suson mielen sulaa ja olla kuin parasta
voinsulaa... Ja silloin se pitää Pirttipohjan maassa alkaa semmoinen
ijankaikkinen sovinto ja rauha, jotta rukoilemallakaan ei saisi
akkaansa riitelemään, eikä mies suuttuisi vaikka sitä vetäseisi
pärehalolla päähän!"

Nyt hän oli tyytyväinen pitkästä ajasta. Tulevaisuuden unelmain
huumaamana oli hän nyt valmis koettamaan viime keinoakin, että
Pirttipohja pelastuisi hänelle eikä hän sortuisi käräjissä. Hän tuli
ajatelleeksi poppamiehen luo menoa.

       *       *       *       *       *

Niinä aikoina, joista tässä kirjassa on puhe, oli Pirttipohjassa, kuten
olemme huomanneet, jo täydellisesti kehittynyt yhteiskunta kaikkine
vikoinensa ja hyvine puolinensa. Kaikki kansallisen elämän ilmiöt
olivat jo muodostuneet ja kehittyivät alkutuoreutensa voimalla. Kerta
olikin Jumppanen Pirttipohjaansa ylistäessä tapansa mukaan sattunut
sotkeutumaan, niin että kieli sotki selvän ajatuksen ja hän tuli
sanoneeksi:

"Me olemme yleensä jo niin täydelliset tässä elämän rustauksessa, että
meillä on yksinpä tuokin täydellisyyden ihan täydellinen puute."

Pirttipohjan poppamiehistä oli Ruta-Leena kuuluisin. Hänen äitinsä oli
aikoinaan nostanut lemmen sekä Jumppaseen että Pirhoseen. Hän oli nyt
jo vanha ämmä, ja asui yksinänsä pikku tupapahasessansa, tien varrella
vähän loitommalla taloista, metsän keskellä. Useimmat avioliitot saivat
vieläkin alkunsa hänestä. Hänen luonansa kävivät myös varakkaammat,
nautinnon ja mukavuuden haluiset isäntämiehet kaapututtamassa päätänsä.
Tämä pään kaaputtaminen se oli Pirttipohjan suosituin kansallinen huvi.

Eräänä päivänä taivasteli Jumppanen hänen töllinsä edessä ja aprikoi:

"Auttaisikohan tuo näin ikämiehelle vielä, jos yrittäisi sitä keinoa
uudestaan?"

Itsestänsä hän oli oikeastaan varma, mutta epäili:

"Tai oikeastaan minun piti ajatella, jotta tehohteisikohan tuo Susoon
vielä... vaikka se tämä kieli taas sotki oikean ajatuksen."

Niin työntyi hän tölliin. Onnettomuudeksi sattui siellä olemaan
syrjäisiä. Laiskan mötkäleen näköinen talon isäntä Iisso Tuomainen oli
tullut kaapututtamaan päätänsä ja lojui nyt penkillä pää Leenan
sylissä. Jumppanen istahti pankolle. Ruta-Leena raaputti Iisson päätä
ja lauleli:

    "Pikkuinen sittapörönen
    pörisee oveni edessä.
    Pörisee pikkuinen lintu;
    pörisee, lentelee."

Hän jakasi hiukset ja raaputti ruoppaveitsellä Tuomaisen päätä jatkaen
puoli-laulaen, hyräillen:

"Si-iiltuvaa siinä on tuossa päässä... si-iiltuvaa siinä on sekä
saiva-aarta!"

Pitkänä pötkynä uinaili Iisso. Hiljaa! kysyi hän, kun kuuli
nisahduksen:

"Taasko sieltä löytyi?"

"Löytää se Leena elävät... Löytää se Le-eena", luiritteli taas
Ruta-Leena.

Ei koskaan ennen ollut Jumppanen kaivannut avio-onnea niin kuin nyt.
Hän näet muisti miten hellästi Susokin oli aikoinaan hänen päätänsä
kaaputellut. Valmis oli hän jo turvautumaan Leenankin apuun ja mietti
miten saada Iisso kuuntelemasta pois.

Rehellistä keinoa hän ei keksinyt. Viimein turvautui hän viekkauteen,
huomauttaen:

"Niin se minunkin sauna paloi, jotta en osannut arvellakaan!"

Toinen ei liikahdakaan, vaikka tajusi asian. Nyt jo lisäsi Jumppanen:

"Ja niinpä se on tämän sinunkin saunasi laita!"

Iisso Tuomainen alkoi miettiä ja kysyi kotvan kuluttua veltosti:

"Onko se syttynyt tuleen... minun sauna?"

"Ka mitäpäs tuossa nyt järkiään säikähtää!... Ennättäähän sitä sittekin
kun oma väki tuo sanan!" myönsi Jumppanen kaksimielisesti,
valehtelemista karttaen. Hetkisen kuluttua vääntäytyikin Tuomainen
istumaan ja sanoi:

"Kyllä se on herkkua tuo pään ruoputus! Kuka hänet lie keksinytkin."

Hän pani tupakan, selittäen sitä tehdessään:

"Pitää tästä sitte lähteä sitä saunan paloa sammuttamaan..."

Hän työntyi jo ulos, kun kysyi Jumppaselta:

"Päätä ruopututtamaanko sinä tulit?"

"Päätä."

Kotvasen sai Jumppanen jauhaa asiaansa, mutta selvisi viimein. Hän
valitti:

"Se tämän ikämiehen lempi jo on niin piintynyttä, jotta se ottaa ihan
lapaluille!"

Ruta-Leena kyhnehti hiljaksensa, kun ei olisi mitään kuullutkaan.
Ikäänkuin yksikseen vaan luritteli hiljaa, pankkoa pyyhkiä kyhnyttäen:

"Ottaa se lempi lapaluille... lapaluille se lempi ottaa... Hoh-hoi,
tätä vanhan elämän kytystystä!"

"Niin jotta jos Leena uskoisi sen vielä näin vanhan puoleiseen akkaan,
kuin Susoon, tehohtevan niin jos vielä sillä voimalla yrittäisi", pyysi
Jumppanen. Kotvan kytysteli Leena, mutta laskeutui sitte karsinaan, ja
loihti siellä aikansa laulaa hyräillen. Sitten loihtimisen loputtua
antoi hän Jumppaselle pienen lankapalan ja neuvoi:

"Leikkaa karvoja kissan hännästä, vuonnan saparosta. Leikkaa tilkku
paidastasi. Ota hevosen jouhea, ja sido ne kaikki tällä langalla yhteen
ja pistä tukko salaa Suson kengän kärkeen. Kolmen päivän perästä se jo
auttaa!"

Jumppanen huokasi helpotuksesta. Hän palkkasi vielä Ruta-Leenan
kuleksimaan taloissa Hölö-Heikin jälillä, mutta päinvastaisilla
asioilla kuin se.

Tarkasti täytti hän ohjeet ja odotti levollisesti kuopassansa. Mutta
hän oli tehnyt liika suuren tukun. Kun Suso yritti panna kenkiä
jalkaansa, puhui hän:

"Mitähän siellä on tuo toinen kengän kärki täynnä?"

Hän tutki asian, tarkasti kissan hännän, ja oitis älysi hän. Kiireesti
lähti hän vesipytyn kanssa kuopalle, paiskasi veden Jumppasen niskaan
ja sanoi:

"Tuosta saat! Vai vielä sinä kissan hännät keritset, pahan hengen
syöttiläs!"

Sen paremmin ei ollut Pirhosta auttanut Hölö-Heikin apu. Mutta molemmat
poppamiehet, Hölö-Heikki ja Ruta-Leena, tekivät toki kylällä ahkeraa
työtänsä.




VIII


Oikeuslaitos oli -- kuten yleensä kehuttiin -- Pirttipohjan
yhteiskunnallisen elämän kehittyneimpiä haaroja. Lukuisat käräjajutut
näet antoivat lakimiehille tilaisuutta harjaantua ammatissansa. Ei
ihme, jos oikeuden käyttö kehittyi tässä mehevässä, otollisessa
maaperässä niin täydelliseksi, että jo Jumppasen mukaan sanottiin
oikeudessa ja käräjöimisessä olevan koko Pirttipohjan turvan ja
kunnian.

Tänä vuotena olivat kevätkäräjät myöhästyneet niin että maat jo olivat
sulat, kun ne alkoivat.

Mutta nyt oli ensimäinen käräjäpäivä. Joka talossa oli sen päivän
aamuna vankasti riidelty ja kovasti syöty ja koko Pirttipohja oli nyt
jalkeilla, sillä ei ollut taloa joka ei olisi jo asiaan sotkeutunut.

Jo käräjien edellisenä päivänä oli Jumppasta kohdannut kova onni. Uusi
tuomari oli joutunut pois viralta ja sijaan tullut entinen, johon
Pirttipohja oli alkanut vähä epäillen katsella. Usein oli valitettu:

"Se on liika kova tuota tapojen siisteyttä vaatimaan."

Tällä tuomarilla puolestansa oli oikeastaan vanhaa vihaa
pirttipohjalaisia, varsinkin Jumppasta kohtaan. Toiset niistä olivat
tehneet hänelle ainoastaan kaikenlaista pientä koiruutta eivätkä olleet
viime aikoina kunnolla väistäneet tiepuoleen, kun hän vastaan ajoi,
mutta Jumppasesta hän taas muisti että se oli jo poikana ollessaan
keksinyt hänelle ilkeän haukkumaniinen, sittemmin käynyt hänen
naurismaassaan ja erään kerran -- kuten jo kerrottiin -- vastaan
tullessa ajanut reet yhteen, niin että hänen reestään katkesi se aisa
jossa aisakello oli, ja hänen oli täytynyt ajaa loppumatka yhdellä
aisalla, jolloin Pirttipohjan väki oli alkanut hänelle nauraa. Ei ihme,
jos hän nyt tutki asiaa aivan perin pohjin ja tunnollisesti, että vaan
ei syyllinen jäisi rankaisematta.

Mutta asia ei tahtonut selvitä. Viisi päivää oli sitä jo ahkerasti
tutkittu, mutta mitä enemmän siihen oikeus syventyi, sitä
sotkuisemmaksi se kävi. Vierasmiehet, varsinkin mustalainen, olivat
hyvin salaperäisiä. Luikurinen olikin jo vihotellut:

"Kunhan olisi antaa ryypyt vieraillemiehille valan asemasta, niin
näkisihän eikö totuus tulisi ilmi!"

Jumppanenkin oli sen kuullut ja käskenyt Juntusen pitää silmällä, että
Luikurinen ei vaan saisi tehdä sitä jutkua. Hänkin näet myönsi
Juntuselle:

"Siinä on niin paljon totta, jotta kyllä Luikurisen on itsensä pitänyt
ottaa ryypyt, kun se osaa niin paljasta totuutta puhua."

Mutta Pirttipohjan tuomarin oikeudentunto oli tietysti tämmöisessä
asiassa kipeä, varsinkin kun siinä oli tikkuna kokonainen reen aisa.
Kun nyt oikeus ei näyttänyt muuten ilmi tulevan, ehdotti hän
lautamiehille, että tutkittaisi asia yhdessä rysyssä, koska kaikki
näytti olevan yhteen kietoutunutta, ja tuomittaisi summamutikassa koko
roikka, vaikka se ei ollutkaan oikea lain määräämä järjestys. Alussa
vastusteli lautakunta, mutta suostui lopulta.

Alkoi siis uusi joukkotutkinto. Kaikki, sekä syytetyt, että syyttäjät,
oli kutsuttu sisään, ja tavallista hartaammin hikoili tuomari. Ei
koskaan ennen ollut hän halunnut pirttipohjalaisiansa rangaista ja
ojentaa niin perinpohjaisen ankaralla isän kädellä kuin nyt.

       *       *       *       *       *

Koko käräjäkunta odotti. Oikeustuvassa oli hiljaista. Alkoi istunto.
Ensiksi tarrautui tuomari tietysti Jumppaseen, kysyen:

"Sinähän se olet se päämestari koko Pirttipohjassa!"

Ei tiennyt Jumppanen ylpeilläkö siitä, vaiko kieltää asia. Tuomari
käytti tilaisuutta hyväksensä ja kiivastui viivyttelystä, hönkäisten
toistamiseen:

"Sinäkö se olet tämän Pirttipohjan varsinainen Jumppanen?"

Ei osannut Jumppanen vastata. Luikurinen ehätti silloin:

"Ei tämä mikään erikoinen mestari ole oikeassa asiassa ja muussa
hyvässä elämässä, mutta tuossa kielen pieksämisessä sen kieli rallattaa
kuin paras aisakellon kieli!"

Mutta nyt ehättikin Suso miestänsä sakoista pelastamaan, ettei lehmä
menisi:

"No eikö tuo sitte oman akkasi kieli laula, jotta luulisi sen olevan
ihan voilla voidellun!"

"Suu kiirii!... Jumppasella on puheenvuoro!" ärjäsi tuomari. Syntyi
hiljaisuus. Taas käski tuomari:

"Jumppanen puhuu nyt!"

"Puhu hyvä mies!" nyki Suso häntä nutun helmasta, lehmäänsä
pelastellen. Jumppanen ei tiennyt mitä puhua. Taas käski tuomari:

"Puhu nyt Jumppanen!"

Silloin suuttui Jumppanen ja sanoi:

"Senkö täyteistä minä tässä osaan puhua!"

Tuomari aikoi käskeä häntä puhumaan puhevuoron menettämisen uhalla ja
yritti:

"Puhu nyt Jumppanen tahi..."

"Puhu itse!... Sitä vastenhan sinä olet tuomari ja saat palkan, jotta
puhut ja tuomitset viattomat vapaiksi!" suuttui silloin Jumppanen.
Tuomari uhkasi:

"Jos sinä et puhu, niin minä sakotan!"

"Sakota vaan, jos ilkeät!" murahti Jumppanen, ja kun oli saanut sakot
oikeuden loukkauksesta, lisäsi hän:

"Sakota vieläkin! Mutta Jumppanen vaan ei mene itseään pussiin
puhumaan!"

Pitkän ajan kuluttua tultiin varsinaiseen asiaan, ja kysyi tuomari:

"Onko Jumppanen puhunut Luikurisen rouvasta mitään Luikurisen rouvan
kunnialle käypää?"

"Eikä ole puhunut", ehätti Suso. Tuomari ärjäsi hänelle ja toisti
kysymyksensä. Silloin Jumppanen kielsi jyrkästi, kuten oli talvikauden
hautonut. Hän sanoi:

"Elä usko! Minä nyt menisin puhumaan mitään koko mokomasta akasta, joka
on kuin mikä harakka ja muutenkin mikä lienee entinen juoksuakka, joka
sitte meni tälle Luikuriselle, kun ei enää herroille kelvannut!"

Tästä talven kuluessa miettimästänsä puolustuspuheesta hän sai sakon
Luikurisen emännän kunnian loukkauksesta. Kun se oli julistettu,
raapasi Jumppanen päätänsä ja kirosi:

"Eto harakasta, en paremmin sano, ilkeää sakottaa, vanha mies."

Mentiin siitä sitte Pirhosen kanteeseen. Pirhonen selitti:

"Ka tämä Jumppanen nosti semmoisen jutun, jotta minun on täytynyt koko
talvi emännättä elää ja itse keittää ruoka... Tietäähän sen tuomari ja
korkea oikeus itse, miltä se tuntuu, semmoisten merkkien alla kun pitää
talvi elää!"

Tuomari käski taas Jumppasen puhua, mutta tämä kun oli saanut
puolustuspuheestansa sakot, sanoi jyrkästi:

"Enkä puhu, kun siitä kuitenkin sakotetaan!"

Alkoi uusi peli. Juntunen koki auttaa Jumppasta huomauttaen:

"Eipä tässä oikeastaan tarvitse muuta puhua kuin sanoa, että onko se
totta, jotta tämä Pirhonen on ollut Luikurisen akan kanssa saunassa!"

"Sano nyt jotta ei sakota!" hätäili jo Suso ja Jumppanen sanoi:

"Vaikka sormet panen kirjan päälle siitä, että tämä Pirhonen ei
huolisikaan Luikurisen akasta, vaikka hän olisi naimaton leski ja olisi
vaikka sata parkkitiinua myötäjäisiä."

Pirhosen maine oli siten puhdistettu, ja se aviopari jo huokasi
helpotuksesta. Tuomari tiedusteli vielä:

"Jumppanen siis ei voi näyttää toteen, että Pirhonen on maannut
Luikurisen vaimon kanssa?"

"No kuka sitä nyt valetta rupeaakaan toteen näyttämään!" vahvisti
Jumppanen. Pirhosen sydän alkoi hänelle sulaa, mutta oikeus julisti:

"Koska siis Jumppanen tunnustaa levittäneensä perättömän huhun,
sakotetaan häntä..."

"Taasko sinä sakotat!" kauhistui nyt Jumppanen ja lisäsi:

"Kun ei saa enää oikeudessa totta puhua, jotta ei jo saa sakkoja
niskaansa!... en jo paremmin kiroa!"

Kun hän oli siitä saanut neljännet sakot, olivat häntä vastaan nostetut
isommat kanteet lopussa, ja oikeus siirtyi tutkimaan hänen nostamaansa
kannetta.

"Mistä asiasta tämä Pirttipohjan Jumppanen syyttää torppari Pirhosta?"

Ei Jumppanen osannut sitä selvästi sanoa ja pelkäsikin jo puhua.
Lautamies Juntunen sai silloin selittää kanteen ja selitti sen haasteen
mukaan:

"Se tämä mökkiläinen Jumppanen käski kärttää tämän Pirhosen oikeuteen
siitä että hän on ollut tämän Ökö-Antin eli oikeastaan Antti Kakkosen
vaimon Kaisan kanssa!"

Asia oli tuomarille sotkuinen. Hän kysyi Jumppaselta:

"Oletko sinä sitte tehnyt huorin Antti Kakkosen akan... Mika sen akan
nimi on?" kääntyi hän lautakuntaan.

"Kaisa!"

"Antti Kakkosen akan Kaisan kanssa?" lopetti hän nyt puheensa.

Nyt oli Jumppasen edessä elämän tärkein kysymys: puolustautua ja
puhdistua vaimonsa silmissä, että pääsisi perheensä yhteyteen ja
Pirttipohja ja unelmat pelastuisivat häviöstä. Hän oli valmistanut
puolustuspuheen parhaansa mukaan ja lausui nyt sen jyrkästi vakuuttaen:

"Se nyt on vale, jotta minä sekaantuisin vanhan viinanpolttajan rumaan
akkaan, kun on kerran omakin elossa!... Ennen syön vaikka kapan
kauroja, ennen kun moiseen raatoon rakastun!"

Ökö-Antin Kaisa ryki vihaisesti ja ärähti:

"En minä vielä mikään raato ole!... Eikä Ökö mikään viinanpolttaja!"

"Elä yhtään ylpeile sillä kauneudellasi, mokomakin hönkale!" kiivastui
siitä mustasukkainen Suso, ja tuomarin täytyi taas huutaa:

"Suu kiini! Jumppanen saa puhua!... Mitä Jumppanen tällä kanteella
sitte tahtoo?"

Mutta Jumppanen olikin päättänyt nyt puhua juurta jaksaen, että totuus
tulisi ilmi ja pesuus ja Pirttipohja pelastuisi. Hän raapasi päätänsä
ja alkoi:

"Siitähän se sai alkunsa, siitä karhun syötävästä, koko tämä rylli."

"Asiaan!" komensi tuomari, mutta Jumppanen yltyi:

"Nyt sitä vasta mennäänkin asiaan, että sen pitää nousta juurinensa
kuin tervaskannon!"

"Suu kiini!"

"Elä ärjy!" karjasi Jumppanenkin. Tovi siinä huudettiin, mutta lopulta
täytyi antaa Jumppasen puhua. Itsepäisesti väänsi se nyt:

"Ensin me kiersimme karhun, mutta sitte se alkoi viinan hyväkäs vetää
ja minä jo olin juonut ryypyn, kun se vanha kehno meni siinä vereen ja
pani ostamaan karhun nahoilla kaikki tämän Ökön viinat!"

"Ääneti syrjäasioista!" kiivastui tuomari, mutta Jumppanen karjasi:

"Enkä ole äänettä! Nyt sitä vasta puhua leiletelläänkin, sillä kun
Jumppanen pääsee kerran viinan, tai tämän varsinaisen totuuden makuun,
niin se ei hellitä."

Tuomari raapi harmistuneena päätänsä, akat torailivat keskenänsä. Taas
huusi tuomari:

"Puhu asiasta tahi minä sinut hornaan lähetän!"

"Lähetä vaikka mihin... Sitte se sai siitä alkunsa... kun minä olin
piru, se joka nousi sieltä kiven alta... Ja minulla oli nahkana ei tämä
oma iho, vaan karhun nahka."

Nyt jo hämmästyi koko lautakunta. Tuomari ärjyi sekavana:

"Tämä on mustalaisjoukko koko Pirttipohja... Mikä karhun nahka sinulla
oli?... ja mitä se tähän asiaan kuuluu?"

"Oikea karhun nahka, jonka tämä Ökö ja Punkki-Matti sitte nylki minun
päältä ja minä jäin paljaalle vereslihalle."

Susokin jo hämmästyi, samoin koko käräjäkunta, ja tuomari karjasi
epätoivoisena:

"Se ei kuulu asiaan!"

Mutta nyt oikasi Jumppanen:

"Se nyt on vale, jotta tämä ei kuulu asiaan! Kaikki asiat yleensäkin
kuuluvat asiaan, olivatpa he sitte karhun tahi hukan nahkoja!"

Tuomari kiroili, viskoi lakikirjojansa ja jo kysyi lautakunnalta:

"Onko tämä Jumppanen täysijärkinen?"

Mutta se pisti Jumppasta Susonkin ja toisten tähden. Hän ärjäsi
tuomarille:

"Elä hauku, kuule, tahi saat sakkoja! Jottako Jumppanen olisi hullu!"

Ja korottaen äänensä juhlallisen korkeaksi vannoi hän:

"Jumppasen äly on aina ollut niin selvä, että sen kirkkaudessa
huikenevat itse taivaan kynttilät ja tähdetkin ovat siihen verraten
mustia kuin papin verkanutun napit."

"Elä kehu!" suuttui siitä Pirhonen kateisena. Mutta ei ennättänyt
tuomari karjasta, kun Jumppanen jo korotti äänensä ärtyneenä ja ihan
kuin hihkasi:

"Kehun kyllä! Jumppasen oman viisaudenkin pitää himmetä ja pimetä minun
älyni kirkkaudesta, jotta se on pimeä kuin saunan karsina ja musta kuin
suutarin piki! Ja sen minä sanon, että hukka perii koko maailman, jos
Pirhonen pääsee Jumppasen tasalle siinä pääluvussa!"

"'Pääsee tasalle pääluvussa'... 'pääsee tasalle...!'" matki tuomari ja
Jumppanen erehtyi silloin hädissänsä myöntämään:

"Ka sekös sillä on päästessä, kun vierotti minulta eukon semmoisilla
juuttaan metkuilla!"

Nyt oli tuomari varma, että Jumppanen on hullu. Hän tiedusti jo
lautakunnalta:

"Voidaanko häntä syyntakeisena ollenkaan sakottaa?"

Pirhonen älysi asian ja säikähti Jumppasen vapautuvan sakoista
hulluuden varjolla. Sitä estääksensä puuttui hän asiaan, selittäen:

"Se vaan voipi metkuillessansa heittäytyä hulluksi... Se on niin älykäs
mies!"

Suso älysi nyt siinä olevan pelastuksen sakoista, nyki miestänsä ja
kehotti:

"Sano olevasi hupsu, niin ei mene sakkoja!"

Ja ennen kun Jumppanen ennätti puhua, ehätti hän tuomarille:

"Siinä on tämän Jumppasen päässä ollut vikaa lapsuudesta asti..."

"Elä valehtele!" karjasi Jumppanen.

Ei auttanut muu kuin kuulustella Pirhosen tuomat vierasmiehet.
Mustalainen teki akkoinensa valan ja todisti reilusti:

"Kyllä se korkea oikeus on totta kaikki mitä tämä Pirhonen on puhunut!"

Mutta hän oli maata kierrellessänsä unohtanut Pirhosen valmistaman
todistuksen yksityiskohdat, ja erehtyi todistuksessansa. Hän selitti:

"Se tämä Ökön-akka istui Pirhosen saunassa penkillä ja lauloi ja
Jumppanen tanssi laulun mukaan."

"Mitä se pahahenki lauloi?" kiehahti jo Suso mustasukkaisena.
Mustalainen selitti:

"Se lauloi tätä oikeata mustalaislaulua:

    "Hei-jui jukepike jullaa,
    jukepike jullaa!"

Hän alkoi hieman polviaan hytkyttäen tanssia selittäen:

"Ja Jumppanen tanssi vaan näin:

    "Itse mä varastan hevosia
    ja akkani kerjää pullaa!"

Tuomari joi vettä, ähki, lepäsi ja käski puhua edelleen, Jumppanen
jatkoikin, alkaen selittää sitä että Pirhonen pääsee hänestä edelle
lapsiluvussa.

Tuomari pyyhki hikeä otsaltansa ja kehotti pysymään asiassa. Jumppanen
siihen huomautti:

"Tämä se onkin se pääasia ja oikea totuuden juuri... Sillä nyt ei enää
Pirttipohjassa laula muualla haikara kuin tämän Pirhosen mökillä..."

Pirhonen huomasi mustalaisen sotkevan asiaa ja raapi päätänsä, pyyhki
sitte pitkällä nutun hihalla nenäänsä ja sekosi:

"Se on tämä Pirttipohjan mustalainen huonomuistinen, vaikka kyllä se
valan tärkeyden silti ymmärtää!"

Mutta nyt alkoi tuomari jo aavistaa asian, ja laskettuansa että
Jumppanen on jo saanut sakkoja yhden aisan hinnan kävi hän siltavoudin
kanssa ottamassa väliryypyt ja alkoi syventyä asiaan antamalla
Jumppaselle puhevuoron.

       *       *       *       *       *

Tutkinto oli jo kestänyt kuusi tuntia, kun asia alkoi hieman selvitä.
Nyt jo selitti Jumppanen unensa jatkoa:

"Sitte kun tämä Ökö oli nylkenyt minun selästä sen karhun nahkan ja
vienyt sen tälle Luikuriselle parkittavaksi ja tämä Luikurinen vielä
viskasi minut itseni parkkitiinuun, vaikka koko ruumis oli nilellä,
niin minä suutuin ja sanoin, jotta ne karhun nahat pitää parkituttaa
Koljosella."

Asia yritti jälleen sotkeutua. Saatiin kumminkin sen juoni vielä
käsiin, ja Jumppanen voi jatkaa:

"Mutta tällä Pirhosella oli vihaa Koljoselle siitä kakarapytystä ja se
vaan penäsi, että Luikurisella pitää parkituttaa. Ja muun hyvän lisäksi
se vielä teki valmiit kaupat minun tietämättä ja lupasi Luikuriselle
minun vasikan..."

Hän oli jo hikinen hartioilta, kun tunnusti:

"Kun se sitte vielä rupesi sen juuttaan akka harakkaa kehumaan, niin
silloinhan minä sanoin, jotta mene tiedä jos se sen akan kanssa elää."

Asia alkoi selvetä ihan juuriaan myöten koko Pirttipohjalle, sillä
Pirttipohjassa on jokainen tottunut hämäryydestä selvän saamaan, kun
ovat siihen omissa puuhissaan oppineet. Jo näkyi hymyileviäkin naamoja.
Kun oli saatu selville, että Jumppanen ei ollut Ökö-Antin akan kanssa
tehnyt muuta kuin käskenyt sen syleillä Anttiaan, vaati Jumppanen
tiukasti:

"Ja nyt minä vaadin, että tämä Pirhonen panee sormet kirjan päälle ja
vannoo Suson kuullen koko sielunsa autuuden kautta, jotta Jumppanen ei
ole ollut Ökön akan vieressä, eikä tehnyt muuta kuin halannut, ja
senkin ainoastaan sen tähden, että rauha ja rakkaus vallitseisi
Pirttipohjassa!"

"Ka mikäs sitä on oikean asian päälle vannoessakaan!" lupasi jo
Pirhonen. Pian selvisi miksi hän oli perättömän jutun levittänyt. Suso
jo turisteli nenäänsä ja kuivaili silmäkulmiansa. Tuomari tiedusteli
mitä rangaistusta Jumppanen vaatii Pirhoselle. Tämä sanoi:

"En minä näitä ajallisia sakkoja hänelle, kun sillä on muutenkin
köyhyys ja se on huono työmies."

Hän harmistui kärsimyksiänsä muistellessa ja vaati kovalla äänellä:

"Hänet pitää tuomita koko yhdeksi talveksi elämään akastaan erillään
samanlaisessa maasaunassa kuin minä elin, ja Pirttipohjan ei enää pidä
minun kunniaani koskea linnun höyhenelläkään."

Oikeus julisti silloin päätöksensä:

"Koska kantaja ei ole vaatinut laillista rangaistusta eikä laki salli
sen tuomita laittomasti, vapautetaan syytetty edesvastuusta."

Pirhosen sydän alkoi silloin sulaa Jumppaselle. Istunto jatkui.
Pirhosta sakotettiin Ökö-Antin akan kunnian loukkauksesta. Ökö-Antti ja
Punkki-Matti sai sakkoa viinan poltosta. Pirhonen tuomittiin maksamaan
Koljoselle kakarapytystä kymmenen penniä ja kuluja viisitoista markkaa.
Susoa sakotettiin Liisan ja Liisaa Suson loukkaamisesta ja molempia
Rönty-Kaisan pahoin pitelystä ja Ruta-Leenaa ja Hölö-Heikkiä
puoskaroimisesta. Mustalaista taas sakotettiin ainoastaan väärästä
valasta ja hevosvarkaudesta. Yleensä saivat sakkoja kaikki muut
pirttipohjalaiset paitsi Luikurinen. Nimismies Mölsäkin sai
humalasakot. Viimeksi sakotettiin Jumppasta ja Pirhosta niistä
haukkumanimistä, jotka olivat toisillensa keksineet.

Mutta Jumppasta arvelutti hänelle tuomittujen sakkojen runsaus. Hän
älysi että tuomari oli häntä sakottanut omistakin asioistansa.
Oikeustuvasta poistuessansa hän mutisi:

"Kyllä sinä nyt osasit sakottaa, mutta sakota, ei se rekesi aisa enää
eheäksi tule, vaan aisapuolena sinun on ajettava maailman loppuun
asti."




XIV


Oli kevät. Käräjään lähtiessä oli lehmät päästetty ulos etsimään
ruokaansa. Aurinko paistoi keväisesti, kiuru lauleli ja jo alkoivat
urvut lehdiksi puheta.

Pirttipohjan väki vaelsi käräjistä kotiinsa. Yksinänsä kulki jokainen,
eikä kuulunut puhelua, ei naurua. Ainoastaan Pirhonen oli lyöttäytynyt
eukkonsa seuraan, ja Jumppanen koki pysytellä Susonsa takana sen
läheisyydessä. Mutta aivan äänettöminä vaelsivat nämäkin kaksi paria ja
eri teitä.

Mutta Susonkin mieli alkoi nyt lopullisesti heltyä. Hän ei vaan
löytänyt sanoja, että olisi päässyt sovinnollisen elämän alkuun. Siinä
miehensä edellä eväsnyytti kädessä kiirehtiessänsä ja puhelun alkua
miettiessänsä kuvastui hänen sielussansa koko asian kauheus semmoisena,
kuin Jumppanen oli sen oikeudessa unensa perusteella selittänyt. Sydän
heltyi ajatellessa mitä kaikkea hänen miehensä oli kärsinyt. Hän
kuivasi salaa kyyneleensä ja silloin tuli sovintopuheen alku aivan
itsestänsä. Hän ei näet voinut olla torumatta miestänsä hellällä
varotuksella:

"No mikä nyt pitikin miehen villitä semmoisille retkille! Kun alappa
nyt ja rupea piruksi ja sitte anna vielä nylkeä itsesi!"

Ei hän sitä aivan sanan mukaisesti tarkottanut, mutta ei osannut
paremminkaan säälitellä. Jumppanen mietiskeli vaan, ja vaikea oli
Susonkin jatkaa. Ei taas keksinyt semmoista tavallista, josta olisi yhä
heltyvä sisu antanut puhua. Paremman puutteessa täytyi siis lempeästi
nuhdella:

"Ja sitte vielä menee oikeudenkin edessä roikalehtamaan paljaalla
vereslihalla... jotta ei ole edes vaikka paitariepua päällä!"

Ei Jumppanen nyt osannut millään puolustautua: Hän koki vaan pysytellä
Suson kanssa hyvissä väleissä.

Niin jatkoivat he matkaansa kunnes tulivat Matkalammin päähän, näreen
puoliskojen luo. Siinä istahti Suso, avasi eväsnyyttinsä ja kehotti
Jumppastakin:

"Syö nyt sinäkin tuosta tuota pappilan rouvan antamaa otrarieskaa!"

Syötyänsä siinä lähtivät he sovinnossa jatkamaan matkaansa. Jouduttiin
tiehaaraan, jossa yhtyi käräjäpaikalta tuleva syrjätie. Siinä osui
heihin yhtymään Pirhosen pariskunta, joka oli valinnut eri tien, ettei
tarvitsisi Jumppasen matkueessa kulkea. Teki jo mieli lyöttäytyä yhteen
joukkoon, mutta mieli ei ollut aivan valmis, ja Pirhosen eukko ryhtyi
korjailemaan kengännauhojansa voidaksensa siten jättäytyä jälelle.

Nyt saapuivat molemmat parit veräjälle, josta alkoi Koistisen ja
Malisen raja-aita. Sen molemmilla puolilla oli polku, joten voi valita
kumman puolen hyvänsä. Jumppanen valitsi Koistisen puolisen polun ja
Pirhonen Malisen.

Tie oli metsäistä. Sekaisin kasvoi siinä koivua ja tuonta ja pihlajaa,
ja rauhallisena vaelsi kumpikin pariskunta. Jo läheni metsän reuna,
josta alkoi aho. Sen ahon keskellä oli iso muurahaiskeko.

Äkkiä alkaa silloin kuulua outoa mörinää aholta. Kulkijat eivät siihen
kääntäneet alussa huomiota, sillä mielessä liikkuivat helpotuksen
tunteet. Vasta ahoa lähestyessä sattuivat molemmat miehet arvelemaan
vaimoillensa:

"Koistisen iso härkäkin mörisee jo ulkona."

Mutta silloin tupsahtikin silmiin outo näky. Jumppanen sen huomasi
ensiksiki ja ärjäsi:

"Karhun vaivattava!"

Ja todellakin mörisi karhu muurahaiskeon ympärillä. Nyt kirosi
Pirhonenkin hätäytyneenä:

"Ja sillä eväällä onkin kuusi pentua, vaikka Kokko valehteli olevan
kaksi!"

Kulkijat olivat jähmettyä. Jumppanen selviytyi ensiksi ja ärjäsi
kauhuissansa lehmäänsä muistaen:

"Jos nyt ne pennut ovat päästäneet jo sen viimeisenkin lehmän
läävästä!"

Karhu ärjyi muurahaiskeolla ja repi maata. Pirhonenkin muisti lehmänsä
kohtalon, menetti harkintakykynsä ja syöksyi suin päin metsän peitossa
mökillensä päin kankea noutamaan ja huusi:

"Hae kanki, Jumppanen, ja tule apuun!... Hae sukkelaan kanki!"

Vaimot eivät kyenneet pakenemaankaan, Jumppanen tyrmistyi aluksi, mutta
selvisi pian siksi, että huomasi huutaa:

"Pirhonen!... Kuule Pirhonen! Elä heitä akkaasi yksinänsä!... Elä heitä
akkaasi tahi ei jää lehmän lypsäjää!"

Mutta ei Pirhonen kuullut, vaan ryntäsi kankea hakemaan ja pelastamaan
lehmäänsä. Karhu mörisi kamalasti. Jumppanen sieppasi aidasta aidaksen
ja yritti hätäissänsä syöksyä aholle, mutta aidas oli niin laho, että
tynkä vain jäi käteen. Kiroten viskasi hän senkin pois ja huusi
Pirhosen Liisalle:

"Tule h--tissä tälle puolen aidan ja juostaan tuosta heinätietä myöten
Koistisen nauriskuopan kautta pakoon!"

Liisa yritti kavuta aidan yli, mutta tarttui hameistansa kiini,
Jumppanen kiskasi hänet irti, että hame repesi, ja kolmin alkoivat he
juosta Koistisen nauriskuoppaa kohti. Jumppanen hoki juostessansa:

"Kunhan Mansikki saadaan korjuuseen ja minä ennätän suuttua, niin
näytän minä sille!"

Alkuaan hän ajatteli viedä akat turvaan nauriskuoppaan ja itse rientää
Mansikkia pelastamaan. Mutta kuopalle tultua olivat kaikki niin
kiihkoissansa, että kukaan ei kuoppaa huomannutkaan. Ohi juoksivat ja
vasta Immosen kasken luona hoksasi Jumppanen asian ja noitui
juostessansa Mansikin turvaksi:

"Pimitti näet selvän älyn niin että ei huomannut sitä Koistisen
kuoppaakaan, johon olisi vaikka nuo akat sullonut!"

Hengästyneenä saapuivat he Jumppasen mökille. Mansikki ynisi
karjapihalla, sillä se oli vainunnut karhun olevan likellä ja haki
suojaa. Tuohtuneena löi Jumppanen sitä takkavitsalla lautasille, ajoi
läävään ja riiteli:

"Etkö kestä läävässä, vaan lennät suoraan karhun suuhun!"

Pirhonen oli sillä välin pelastanut oman lehmänsä ja palannut kanki
kädessä aholle. Mutta kun Jumppasta ei näkynyt, ei auttanut muu, kun
palata mökille ja jättää karhu rauhaan. Palatessansa iski hän kangella
petäjän kylkeen ja ärjäsi karhua pelotellaksensa.

Muurahaiskeolta alkoi silloin kuulua entistä kamalampi mörinä. Se
kuului Jumppasenkin mökille. Suso kävi murheelliseksi ja Jumppanen
painui synkkänä tupakoimaan. Suso otti vanhan virsikirjan ja alkoi
veisata. Veisuuseen yhtyi lopulta Pirhosenkin Liisa.

       *       *       *       *       *

Kauran kylvöaika lähestyi. Siementen itävyys oli koeteltu, ja harattiin
kauramaita.

Uusi sovintokausi alkoi nyt hiljaksensa valmistua Pirttipohjassa. Sen
tarpeen tunsi jokainen, mutta ei kenenkään sisu ollut vielä niin kypsi,
että olisi sallinut siitä puhua.

Eräänä päivänä tupakoi Jumppasen mökissä Pirttipohjan puheliain ja
pienin miehen rehvana, joka ujosteli pienuuttansa ja siksi kerskui
suuruudellansa. Tämä mies, Pekka Kuikka, otti nyt karhun puheeksi ja
sanoi:

"Ei sitä oikeastaan sitä niin suurta karhukarjaa ilkeä mennä yksinään
ryskyttämään tämä isokaan miehen härkä!"

Hän imasi savut, sylkäsi terhakasti ja kehasi:

"Mutta kun sitä oikein yksipuraisiksi heretään ja otetaan seipäät ja
niillä mojautetaan sivuille rietasta, niin kystä siitä pitää tulla!"

Hän valehteli nyt pitkän karhuhistorian, jonka hän lopetti näin:

"Mutta kun me kaikki Kuikan pojat tarrasimme sen emäkarhun partaan
yksimielisinä kuin yksi tuulen vihuri, niin takakäpälilleen istumaan
kapsahtivat pentukarhut ja armoa uikuttivat ja veli-Tahvo sanoi
silloin, jotta ollappa tuossa pilli millä puhaltaa, niin tanssia
pitäisi joka turrikkaan, että parta vaan leuhkaisi!"

Jumppasen hartiat olivat kumarassa ja piippu oli sammua.

"Vai mitä sinä Jumppanen ajattelet?... Niin jotta painostaako tämä asia
sinua, kun olet synkeä tuossa tupakkameiningissäsi?" kysyi silloin
Kuikka.

"Eipä tämä erikoisesti... Tämä on ainoastaan semmoista tavallista
tupakoimissynkkyyttä", epäsi Jumppanen. Kuikka selitti:

"Se on yksinpä tässä avioelämässäkin se yksipuraisuus semmoinen voima,
että ei siinä akka uskalla miehellensä torailla. Siinä Kuikankin
talossa jos vaan akka rupeaa rykimään ilman yskää ja minä vaan nostan
oikean miehen luonnon ja sanon että: ak-ka! niin letti ojona siinä akka
laputtaa ulkotöillensä!"

Jumppanen mietti. Kuikka puhui nyt Pirttipohjan yleisestä voimasta ja
kehui:

"Sitä tässä jo yhdessäkin suuremman puoleisessa miehessä asuu semmoinen
voima, minkä nyt tässä minunkin kokoisessa miehen jätkässä, niin mitä
sitte tässä koko Pirttipohjassa! Karhun tanssia siinä pitää petojen
tanssia, kun täältä nousee miestä kuin karpaloa mättään alta!... Siinä
se voima on siinä sovussa!... Silloin, kuule Jumppanen, ei tarvitse
muuta kuin vähä hönkäistä ja näyttää kurassia, niin häntänsä uneuttaa
karhu aholle, kun hätäpäissään lähtee pakoon latmistamaan!... Vai mitä
sinä Jumppanen syleksit?... Minä jo sanoin Pirhoselle: 'Pirhonen',
sanoin minä Pirhoselle, 'turvaannu sinä Pirhonen vaan Kuikkaan ja pole
rikki se eripuraisuus sen Jumppasen kanssa, ja Kuikka kun on
etukynnessä, niin suolla se vaan karhu soittaa mennessänsä!'..."

Jumppasella ei ollut vastaamista mitään. Kun Kuikka lähti, kypsytteli
Jumppanen taas sovinnon tarvetta, kuten Pirhonenkin. Kertakin hän taas
valitti Susollekin:

"Se on yleensäkin koko se varsinainen sovinto niin monien sakkojen ja
käräjöimisien takana täällä Pirttipohjassa!"

Mutta rehellisesti hän siihen pyrki ja koetti keksiä keinoa miten
lähestyä Pirhosta. Asia alkoi häntä painaa. Lisäksi harmittivat häntä
vielä maksamattomat viinat. Hän synkkeni viinalle yleensä ja uudisti
lupauksensa hävittää koko viinasauna.




XV


Mikko Pirhosen mökissä elettiin oikeastaan samanlaista elämää kuin
Jumppasenkin. Sielläkin kypsytettiin sovintoa, mutta vaikka Pirhonen
olikin Jumppasta liukkaampi mies, ei hänkään jaksanut alkuun päästä.
Mutta avioelämä ja -sopu oli rakentunut. Pirhonen oli käynyt maksamassa
käräjäkapat ja siltavoudin jyvät, palannut sieltä ja imeksi nyt
piippuansa onnellisena. Liisa kampasi pojan päätä.

"Panisit nyt nuo puhtaat alushousut jalkaasi!" kehotti hän tehtävänsä
lomassa miestänsä. Tämä tajusi onnensa. Kaikki oli rauhallista. Kissa
hyrräsi.

Niin oli perhe-elämä yhteiskuntajärjestyksen avulla pelastunut. Nyt oli
vielä yleinen naapurisopu kypsymättä.

Mutta molemmat miehet etsivät jo tilaisuutta missä saisivat toisiansa
tavata. Kerta he huomasivatkin toisensa metsässä, ja saadaksensa
aihetta pysähtyä toistensa lähettyville, ryhtyivät kuin sopimuksesta
kiskomaan virsutuohta, kumpikin tahollansa. Joskus kolauttivat
kirveellä koivuun ja sadattelivat sen huonotuohisuutta.

Vähä kerrassansa he sitte koivu koivulta likenivät. Mutta kun pääsivät
jo niin likitysten, että voi erottaa silmän valkuaisten välähdykset,
erosivat he eri suunnille ja kumpikin istahti ahollensa tekemään
virsuja. Se oli ensimäinen välitön sovintoyritys.

Kauvan saivat he etsiä toista yhtä sopivaa tilaisuutta. Mutta vihdoin
tarjoutui sekin: Heidän kauramaansa sattuivat olemaan nyt rajatusten.
Aita vaan sattui olemaan välissä. Eräänä päivänä huomasi Pirhonen
Jumppasen olevan siellä kyntämässä. Hänkin lähti omalle vainiollensa ja
alkoi kyntää.

He olivat alottaneet kynnön vastaisilta reunoilta, niin että vako
vaolta lähestyivät toisiansa. Ensimäinen päivä otti niin kovalle, että
täytyi lopettaa kesken päivän. Toisillensa eivät puhuneet, mutta sen
sijaan kiukutteli Pirhonen kerrankin ruunakopukallensa:

"Etkö sinä, pattijalka, pääse eteenpäin!... Kaurahan siinä ennättää
ripsille asti kasvaa ennen kun pääset toiseen paikkaan!"

Jumppanen tiesi sen olevan hänelle aiottua. Hän yritti sanoa sovittavan
sanan, mutta kun ei löytänyt, vaikka miten mietti, tuskastui hän
tammallensa ja ärjäsi:

"Etkö komppuroi siinä vaolla!"

Kohta kuului kyntömaalla ainainen riitely hevosten haukkumisen
muodossa. Hevosetkin tuskastuivat, luimistelivat korviansa. Jumppasen
tamma viuhautti jo häntäänsäkin. Pirhosen aura oli tarttunut kantoon
kiini ja kun Pirhonen silloin löi ruunaansa kyntövitsalla, ei tämä enää
sietänyt, vaan rupesi potkimaan.

Viimein ei Jumppanenkaan enää jaksanut kärsiä, vaan riisui tammansa,
ärjäsi sille ja laski syömään.

Hän palasi mökillensä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lämmitti saunan.
Kylpyjä odotellessa istui hän saunan suulla päivän paisteessa ja
mietiksi sovinnon vaikeaa kysymystä. Sitte hän kylpi perinpohjaisen
kylvyn. Ei koskaan elämässä ollut hän niin juurtajaksaen kylpenyt.

Lauhtuneena palasikin hän mökkiinsä ja toivorikkaampana lähti hän
huomenna kynnöksellensä. Alku näytti lupaavalta. Pirhonenkin jo
hyvitteli ruunaansa:

"So, ruuna! So, so!... Elä nyt nelistä, jotta ei ennätä jälestä
hanttuuttaa!"

"No tamma! Prtuu! Otetaan tiero takaisin!" hyvitteli Jumppanenkin
hevostansa.

Mutta ennen päivän laskua oli nytkin työ lopetettava. Karhun mörinä
kuului aina vaan metsistä, ja Pirttipohja oli pelon vallassa. Ei
kenenkään karja ollut turvattu. Pakostakin oli pyrittävä
yksimielisyyteen.

Entistä raskaammin miettiä väänsi Jumppanenkin sitä asiaa. Alkoivat
siitä verkkaisat neuvottelut Suson kanssa. Jumppanen koki niillä pyrkiä
siihen, että Suso haettaisi Rönty-Kaisan kuppaamaan. Hän alkoi selittää
tautiansa, sanoen sen olevan veressä.

Suso katsahti mieheensä. Kovin se olikin näinä aikoina muuttunut, ei
tosin niin paljon ruumiillisesti kuin mieleltänsä. Hän huokasi.
Jumppanen sai siitä rohkeutta valaista kuppauksen tarvetta
selityksellä:

"Se tämänkään lihavan Juntusenkaan tauti ei hätkähdä muusta kuin
kuppuutuksesta!"

Sillä lailla oli jouduttu asian ytimeen ja nyt voi jo Jumppanen sanoa:

"Olisihan se Rönty-Kaisa kuppari!"

Mutta asiaa vaikeutti se, kun ei oltu varma Kaisan mielialasta. Kauvan
neuvoteltua lähetettiin poika tiedustamaan, joko Kaisalta oli lopussa
talven kerjuulla kootut leipävarat. Poika palasi ja sanoi, että lopussa
olivat. Se oli ilosanoma. Heti lähetettiin noutamaan Kaisaa. Tämä tuli
ilolla, ja niin alkoi Jumppasen lopullinen parantaminen.

       *       *       *       *       *

Lämpimänä höyrysi nyt kuoppa. Jumppanen itse virui mahallansa leveällä
laudalla, jota käytettiin ruumislautana, ja Kaisa hääri sarviensa
kanssa. Niitä varustellen hän kehui:

"Niillä sarvilla on Kaisa ollut toisenkin kerran pirun kanssa
puskusilla, kun se rietas on imeytynyt ihmisen vereen... Mutta pois on
ruojan täytynyt verestä lähteä, kun Kaisa koko sarvivoimallansa päälle
hyökkää!"

"Siinä se nyt on! Johan minä arvasin, että sarvi se pitää olla sarvea
vastaan", riemastui Jumppanen itseksensä ja Kaisalta hän kysyi
ääneensä:

"Taitaa olla oikeaa sakramentillista työtä tämä sarvipään pois
imeminen?"

Kaisalla oli jo kuppuuveitsi valmiina. Hän kerskasi:

"Viimeksi kun imasin Mikko Pirhosenkin niskaan kaksitoista sarvea ja
luvut luvin, niin niin sanoi Mikkokin, jotta 'toista se olisi ollut jos
olisin sinut nainut tämän Liisan asemasta!'"

Jumppanen oudostui. Hän koetti urkkia syytä, miksi Pirhonen oli
kuppuuttanut. Varovasti kysyi hän:

"Vai oli se kuppuutuksillansa tämä Pirhonenkin! Ei suinkaan se sen
paljaan naimisasian tautta?"

Kaisa sanoi senkin olleen syynä, ja selitti vielä piippua täyttäessään
ja sytytyssavuja vetäessään, että Pirhonen ei ollut sanonut pääsevänsä
puheen alkuun eräässä tärkeässä asiassa.

Jumppanen ilostui siitä ja tiedusti:

"Ja lähtikö tuo Kaisan sarvipäätä pakoon Pirhosesta... se toinen
sarvipää?"

Kaisa uskoi puhuvansa totta vakuuttaessaan:

"No ei muuta näkynyt kuin häntä, kun livahti saunan ovesta pellolle.
Saunan katolla vaan rääkäsi kerran ja sinne tuntui Itkukalliolle päin
lähtevän lentää kahnuuttamaan! Ja paikalla sanoi Pirhonen
helpottaneen!"

Päästiin siitä jo työn alkuun. Kaisa imasi loppusavut piipusta ja alkoi
hakata Jumppasen selkään reikiä veren tulla. Sarvi sarven perästä
kiintyi Jumppasen selkään, ja kun niitä törötti siinä jo tusina, arveli
Kaisa riittävän.

Mutta Jumppanen halusi päästä Pirhosta terveemmäksi ja vaati imemään
toisen tusinan lisäksi. Kaisa pani välillä uuden tupakan ja siivosi
varpaittensa välit. Sen tehtyään lisäsi hän Jumppasen selkään toisen
tusinan sarvia. Selkä oli jo yhtenä sarvimetsänä. Kaisa otti
havuvastan, kylvetti sillä Jumppasen jalkapohjia ja loihti:

    "Lähde lempo miehen luista,
    kehno ihmisen lihasta!
    Herkeä härisemästä,
    tottele toran pidosta,
    heitä kehno käräjän käynti
    tämän miehen mahanahassa,
    tämän jätkän jänterissä,
    että saisi raukka rauhan,
    säästyis suurista sakoista
    sekä akkansa vihoista,
    naapurinsa katehista,
    nukkuisi levossa yönsä,
    pötköttäisi niin kuin pölkky,
    päivät työssä myllertäisi,
    niin kuin karhu kankahalla,"

Hän aikoi jo lopettaa toimituksen, kun Jumppanen pyysi:

"Jos sinne keskiruumiillekin vielä imastaisi muutama varovaisuuden
vuoksi!"

Kaisa täytti pyynnön.

"Ja jos sitä suullistakin sakramenttia vielä annettaisi", pyysi
Jumppanen. Kaisa loihti:

    "Heitä hullu huutaminen,
    paha henki paukkaminen
    tämän härän hartioilla,
    Suson miehen selän takana!
    Jos et lähde niin lähetän,
    jos et poistu niin saat potkun!"

Toimitus oli lopussa. Kaisa kiskasi sarvet selästä, pesi verisen selän,
lakasi saunan havuilla, riisuutui, löi löylyn ja kylpi Jumppasen kansaa
herkullisen kylvyn.

       *       *       *       *       *

Uutena miehenä kyntivät naapurukset seuraavana päivänä kauramaillansa.
Nyt he eivät enää hevosillensa riidelleet enempää kuin oli tarpeellista
maan kannokkuuden takia. Puheen alkuun eivät vieläkään päässeet.

Mutta jo seuraavana päivänä tapahtui käänne. He olivat jo likenneet
raja-aitaa ja lepuuttivat hevosiansa. Silloin asettuivat he raja-aitaa
vastaan seisomaan, kumpikin omalle puolellensa, noin viiden metrin
päähän toisistansa, tupakoivat siinä ja katselivat toistensa mullosta.
Noin puoli tuntia odottelivat he siinä asennossa alkua. Viimein teki
Jumppanen äkki päätöksen ja kysyi:

"Kyntämässäkö sinä olet?"

"Niinhän minä arvelin, että jos tuohon mullokseen olisi kylvää ripsua
niitä kauran akanoita, jos tuo miten kasvaisi!" vastasi Pirhonen
hyvillä mielin. Sen pitemmälle ei vielä päästy. Mutta kun olivat taas
tunnin kyntäneet ja hevoset lepäsivät, seisoivat he samoilla paikoin
samassa asemassa, ja nyt kysyi Pirhonen vuorostansa:

"Kyntämässäkös sitä sinäkin olet?"

"Ka sitähän minä arvelin, jotta jos tuo aho jotain törkyä kasvaisi, kun
häntä tonkii!" jurnutti Olli. Siihen loppui sen päivän yritys. Illalla
toki Jumppanen kehasi eukollensa, kuten Pirhonen häntä:

"Hyvä ja siivo mieshän se on tämä Pirhonen, vaikka sillä on ne omat
pahat puolensa."

       *       *       *       *       *

Kirkkaana paistoi aurinko seuraavana päivänä. Rauhallisena lenteli
varis ja kuivumaan levitetyt lapsen rievut paistoivat valkeina
nurmella. Meskipehmeä lehmän kellon kilahdus aivan hiveli korvaa.

Miehet olivat nyt pysäyttäneet hevosensa veräjän kohdalla. Jumppanen
kömpi Pirhosen mullokselle ja poleksi paakkuja, muka tarkastaaksensa
miten kuohkeaa on multa. Sitten istahtivat he kivelle selin toisiinsa
ja hautoivat eilisen sovinnon ja puhelun jatkoa. Puoli tuntia
miettivät, ennen kun Jumppanen taas voi alkaa. Hän sanoa jörähti
selkänsä takana istuvalle Pirhoselle:

"On se kaunista maata tämä Pirttipohja, kun ei olisi vaan riitaa!"

Silloin pääsi Pirhosen kieli irti. Selin hän kyllä istui, mutta
rehellisellä mielellä hän innostui:

"On se kaunista!"

Molempien mieltä rupesi nyt omituisen ihanasti vellomaan, että ei
kumpikaan jaksanut enempää puhua. Hevoset saivat rauhassa levätä, kun
miehet nauttivat maan ihanuudesta.

       *       *       *       *       *

Kului aika. Molemmat miehet sattuivat samalle työmaalle ja lepäsivät
nyt lojuen nurmella mahallaan ihan nenätysten. Jumppanen oli tarjonnut
Pirhoselle piipun perät ja Pirhonen Jumppaselle omansa. Nyt he
nauttivat tätä toistensa vierasvaraisuutta pureksien mälliänsä.

Ja siinä otti Jumppanen asian puheeksi. Hän ehdotti:

"Vaikka kyllä se on varovinta, että hävitetään se Itkukallion
viinasauna ja metsä poltetaan tervaksi!... Sillä kuka sitä muuten osaa
mennä takuuseen tästä syntisestä ihmisestänsä!"

Sitä oli Pirhonenkin ajatellut. Jumppanen vielä lisäsi:

"Niillä tavaroilla maksetaan ne Ökön viinat ja kun tätä veljeyttäkin ja
sovintoa nyt on näin piisalle asti, niin mikäs se on elää
pötköttäessä!"

Ja siinä päättivät he asian lopullisesti. Pirhonen rakensi sovintoa
edelleen. Hän lähti kiertämään Jumppasen saunan rakentamisasiaan, sillä
hän oli aikonut puuhata sitä varten talkoot ihan omin varoinensa. Hän
alkoi asian:

"Vielähän se sinäkin olet miesijässä oleva mies!"

"Ka onhan sitä niitä vielä elonpäiviä jälellä", karnautti toinen.

"Ja eikähän se tämä Susokaan ole vielä ihan ikäkulu!" läheni Pirhonen
asiaa, pureksi mälliä ja meni yhä likemmä sanoen:

"Vielähän se tämä Liisakin eilen tarvitsi saunaa."

Ujostutti aivan. Sitä salatakseen hän kehui:

"Niin jotta kuka sen tietää jos Susokin vielä terhistyy..."

"Vai vielä se Liisakin lisäsi sitä perikuntaansa!" älysi nyt Jumppanen
ja kysyi:

"Pojanko tuo toki teki?"

"Pojan!"

Sitte vaiettiin, kunnes Pirhonen taas lähestyi asiaa:

"Niin jotta jos Susokin vielä villiintyisi semmoisiin toimiin, niin ei
olisi kunnollista saunaa..."

Monesti oli Jumppastakin se jo huolestuttanut, mutta hän valitti:

"Eipä tässä ole ollut varsinaista tilaisuutta saunan tekoon, kun on
ollut vähin erin näitä maatöitäkin!"

Silloin Pirhonen ilmotti suoraan:

"Minä siitä näille pirttipohjalaisille juttusin, jotta jos tehtäisi
talkoolla se Jumppasen sauna, niin olisihan toki siltäkin kohdalta se
asia selvä."

Jumppanen iloitsi naapuristansa, ja huomenna lähetti hän Suson
lapsisaunoihin, viemään piirakoita ja verestä leipää Pirhosen Liisalle.
Sitä seuraavana päivänä lähetti hän ainoat voinsa papin voista ja
selitti:

"Sitä pitää semmoisesta naapurista osata kiittää ja antaa
kymmenyksensä!"

Ja vaimollensa hän vielä todisti:

"Se on jumalattoman rehti mies se Pirhonen! Saunatalkootkin lupasi
laittaa... niin että ei sinullakaan enää ole huolta perekunnan
puolesta!..."

       *       *       *       *       *

Alkoi yleinen sovinnon teko. Hitaasti se kävi, mutta varmasti. Jokainen
sovitti omat asiansa.

Silloin huomattiin, että eräs pirttipohjalaisista puuttui. Tarvittiin
jo kuoharia ja silloin muistettiin, että Hilppa oli, kuten jo kerrottu,
erehdyksessä lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen kylään. Heti
lähetettiin miehiä sitä noutamaan vaimonsa mökille omaistensa pariin.

Mutta vieraassa kylässä epäiltiin miehiä veijareiksi, sillä pidettiin
mahdottomana että on muka erehdytty niin hullusti, että oma mies on
lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen maahan. Kahdet hakijat oli jo
palautettu ruunun kyydillä tyhjin toimin Pirttipohjaan ja lopuksi
kielletty useampia enää lähettämästä.

Mutta kuoharista oli kova puute. Täytyi ponnistaa viimeisetkin voimat.
Viimein yritys onnistuikin ja iloisena palasi Hilppa Pirttipohjaan,
jossa ensiksi joutui tekemisiin Pirhosen porsaiden kanssa ja sopi
välinsä hänen kanssansa.




XVI


Jo varustauduttiin uudelle karhuretkelle. Ensiksi kumminkin päätettiin
olla varovia: hävittää matkan varrelta vaarallisin ansa, Itkukallion
viinametsä. Koko Pirttipohja nousi nyt Jumppasen ja Pirhosen johdolla
yhtenä miehenä. Karhun mörinä lujitti veljeyttä.

Jumppasen saunatalkootkin oli jo pidetty. Sievänä kohosi pikkuinen
pyhättö koivun juurella. Sen äsken vestetyt seinähirret hohtivat
valkoisina ja niistä tuoksusi pihkan haju. Kun harjahirsi oli
paikallansa, istahti käki koivun latvaan ja kukkui siinä onnea talolle.
Silloin kehäsi Jumppanen talkooväelle salaperäisenä:

"Nyt seisoo tämän maan ja kansan perustus sukupolvesta sukupolveen,
sillä saunassa se on kaiken tämän tavallisen olevaisen perustus ja
uloskäyminen. Niin että ei tarvitse sen lisäksi muuta kuin sarvia, ja
voimaa korkeudesta."

Väki ei häntä käsittänyt ja pitkät ajat tutkittiin Pirttipohjassa
näiden sanojen sisällystä, mutta ei älytty.

Myöhemmin me tämän kirjan lopussa saamme toki kuulla Jumppasen itsensä
selittävän tämän salaisuuden.

Sillä välin oli Jumppanen polttanut tervahaudankin. Tervaa olikin
tullut neljä tynnöriä yli tavallisen määrän. Pirhonen oli apuna
tervapuolikoita kotiin vetäessä. Kun ne nyt oli asetettu riviin
seinäviereen ja Jumppanen katseli satoansa, sai hän uutta voimaa.
Kotvan hän laski asiaa, mutta viimein rupesi tekemään Pirhoselle tiliä:

"Nämä menevät sitte sen papin saatavista... Tämä ja tämä annetaan sille
tuomarille niistä sakoista, niin ei ole enää nekään pahat teot
velkakirjan päällä... Ja näillä maksetaan Ökölle sen viinat."

Suso oli tullut paikalle. Jumppanen käski häntä:

"Näillä toisilla tervapuolikoilla pidetään nyt tätä Jumppasen mahaa
jumalanamme! Sillä nyt ovat papin saatavat ja Ökön aprakat maksetut!"

Susolla olikin nyt pytyllinen tuoreita silakoita ja mökin laessa
riippui vartaallinen reikäleipiä. Tupakkapölkyssä tuoksui äsken
hakattu tupakka ja maitotiinussa oli vielä sen verran maitoa, että se
värjäsi puoli tiinullista vettä harmaaksi. Pidot olivat siis valmiit.
Miehet söivät tukevan illallisen ja lähtivät saunaan.

Huomenna sitte ristittiin Turusen poika ja Pirhosen äsken syntynyt.
Jumppanen oli Susoinensa kummina.

Ja kun hän palasi ristiäisistä kotiinsa, puhui hän vaimollensa:

"Nyt sitä ihminen on jo tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen
pääasiaan!"

"No vielä siinä nyt vanhoillasi ollessa semmoisia ajattelet!" kainostui
siihen Suso, ryhtyen lattiaa luuttuamaan. Mutta ei hellittänyt mies,
vaan murisi taas:

"Sillä on nyt jo seitsemän... Pirhosella!... Ja meillä vasta yhdeksän!"

"Elä nyt siinä hupsi!" leikitteli Suso tekeytyen ynseäksi. Jumppanen
vaikenikin, mutta asia ei antanut lopulta rauhaa. Eräänä päivänä sanoi
Suso salaperäisesti:

"Saisit niitä saunapuita varustaa vähä runsaammalta kuivamaan!"

Ujosteluaan salatakseen ryhtyi hän kahvia keittämään ja nuhteli selin
mieheensä hääräillessään:

"Ja siunaisit nyt jo tuossa itsesi ja tyytyisit osaasi... vanha mies!"

Oitis Jumppanen lähti hakkaamaan paraimpia tervaspuita saunapuiksi.

       *       *       *       *       *

Oli jo joutunut Pirttipohjan ihanin kesäaika: juhannuskokkojen aika.
Lehtimetsät olivat pehmeimmillänsä. Saunalöylyjen höyryt haisivat
tuoreimmillansa ja niihin sekottui uusien vastojen pehmeiden lehtien
suloinen maku.

Jumppanen ja Pirhonen oli nyt täyttämässä lupaustansa. Yhdessä koko
Pirttipohjan väen kanssa olivat he kaataneet itkukallion metsän
tervaspuiksi. Ainoastaan koivut ja pihlajat ja tuomet oli jätetty
kaatamatta käen kukunta-puiksi, ja että olisi minkä oksille ripustaa
eväskontit riippumaan ja pesuvaatteet kuivumaan. Kaadetut puut oli
pilkottu tervaksiksi, hauta oli laitettu ja nyt oli sen
sytyttämispäivä. Kaikki oli tehty talkoolla. Yksimielisyys oli
lujittunut ja rauhallisina kuunneltiin nyt jo karhun mörinää ja
varustettiin talkoita sen pään varalta.

Sytytettiin tervahautaa. Vanhat viinapuolikot oli tuotu
tervapuolikoiksi. Oli Pirttipohjan suuri juhlapäivä. Istuttiin
tervahaudan ympärillä hartaina kuin kirkossa. Mustalaisen akka souvatti
Jumppasen viime syntynyttä ja köyhä loisakka Pirhosen lasta. Ruta-Leena
raaputti lautamies Juntusen päätä. Ilma oli yhtä ihanuutta. Metso
rupsutteli lehdossa siipiänsä ja käki kukkua heletteli. Ruta-Leenan
taiat olivat tehonneet Ökön tyttöön ja Juntusen poikaan, samoin muihin.
Rakastunut tyttö sattui sen johdosta laulamaan, kuin itseksensä.

Jumppasen pani laulu sanattomaksi. Tahvo Kuikka kysyi häneltä:

"Onko se sinussa Jumppanen taas sitä tupakkasynkkyyttä... vai sitä
karhusynkkyyttäkö sitä jo pakkaa mieleen?"

Ei voinut Jumppanen vastata. Pitkä äänettömyys syntyi. Mutta mieli oli
niin täysi että hänen täytyi viimein valittaa:

"Se tuo laulu luikahuttaa tässä maassa niin tätä syntisen ihmisen
ajallista mieltä, jotta rinta rupeaa pullistumaan siitä sanottavan
paljoudesta!"

Joonas mustalainen sattui silloin vielä kituuttamaan viuluansa. Se
täytti mielen lopullisesti. Jumppasen kieli herkkeni ja hän todisti:

"Tämä maa on ihana, jotta se väkisinkin vetryyttää jo paljaalla
laulullansa kielenkin tuosta tupakoimiskankeudesta ja karhusynkkyydestä
ja sydämmen kyllyys vuotaa silloin väkisinkin suun kautta ulos, kun
kieli ei ole enää salpana edessä!"

Koko Pirttipohjan väki suli hänen kanssansa. Pikkuinen Tahvo Kuikka
kehäsi ensimäisenä terhistyen:

"On tässä maassa ihanuutta!... Ja varsinkin tämä väki on oikeata karhua
ja jättiläistä."

Hän kellisti vatsaansa, ja korotti ääntänsä:

"Kun tämmöistäkin miehen härkää jätkehtii kujasilla ja karjapihoilla,
niin kateiseksi sen pitää panna vieraan mielen, jos sattuu matkustamaan
ja hoksaa vaan silmätä!"

Tytöt olivat ruvenneet viskomaan toisiansa kukilla. Mustalaisen akka
hyssytteli Jumppasen viime syntynyttä vihtakeinussa souvatellen.

"Omaa... omaa on kaikki Pirttipohjassa!" todisti Jumppanen, kun kuuli
mustalaisen laulavan hänen uudelle perillisellensä. Se oli merkki
Pirttipohjan herruudesta, ja että Pirhonen ei pääse edelle. Ei hän enää
jaksanut riemuansa hillitä, vaan todisti:

"Omaa on kaikilla Jumppasilla kaikki, mitä on Pirttipohjan maassa,
mustalaisista ja rytkyläisistä ja kerjäläisistä ja hevosvarkaista
lähtien aina tähän tervahautaan ja tähän syntiseen Jumppaseen ja sen
viimeiseen rintaperilliseen asti, hamaan viinan keittäjiin asti...
Tässä maassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liika vähä, sillä tässä
maassa ei ole mitään vierasta, vaan kaikessa elää Jumppasen henki...
pirttipohjalaisuuden henki."

Kuului kanteleen helähdys, sekä paimenen huilun ääni. Ja nuorten joukko
yhtyi lauluun. Pojat nostelivat tyttöjänsä ja lauloivat ja kisailivat.
Hölö-Heikki teki kuusen juurella taikaa parannellen Virsusen jalkaa.
Akka häntä torui:

"Ei se herkeä jomottamasta paljaalla konstilla! Laula sille loitsu,
niin jos avittaa!"

Hölö-Heikki joutui tiukalle ja kiroili pelastuakseen pulasta.

"Senkö pahuuksella tässä pääsee loitsu-laulun alkuun, kun ei ole
viinaa!... Viina kuuluu jalan parannustaikaan!"

"Kuuluisi se... jos olisi!" tarttui jo Tuunainen ja Pirhonen lisäsi:

"Kuuluisi... kuuluisi se viina!"

Jumppanen jo raapi päätänsä. Syntyi keskinäistä puhetta viinasta, kun
miehet siitä juttelivat hiljaksensa parittain.

Nuoret leikittelivät ja akat supattelivat toisillensa.

Viulu kitisi, Punkki-Matin tyttö hyräili, ja ukko Kosonen soitti pari
säveltä kanteleella.

Viimein löi Jumppanen Ököä olalle ja sanoi:

"Kuule Ökö?"

Tämä sylkäsi rauhallisena, Jumppanen imasi savut, tuli taas Ökön eteen,
kopautti olalle ja toisti:

"Ö-kö!"

"Sakkojapa tuosta vaan saa!" murahti tämä. Jumppanen raapi
korvallistansa, arveli ja sanoi viimein jyrkästi:

"Sinulla on, Ökö, sitä vielä."

Ökö muljautti paateen. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin sanoi jo
Jumppanen paateen tarttuen:

"Kohotetaanpas tätä pirun päälakea... jos siellä olisi!"

"Heitä, Leena, se päänraaputus! Jo sitä välttää!... Kun ei sieltä
kuitenkaan mitään löydy!" käski jo lautamies Juntunen, varustautuakseen
Jumppasen avuksi paatta nostamaan. Toiset miehet jo maistelivat ja
varustautui joku jo tötteröäkin tekemään.

Jumppanen valitti paadesta:

"Tämä on pahuuksen iso kivi nostaa."

Miehiä riensi joutuin apuun ja kohta nosti Jumppanen paaden alta
viinapuolikon ja sanoi muka ihmeissänsä:

"Viinapahan on!" ihmettelivät toisetkin naurussa suin ja Ökö murisi:

"Viinapuolikko!"

"Ka jos väkisin otatte, jotta ei saa sakkoja ja maksusta vaan pidätte
huolen, niin minkäs minä väkivaltaa vastaan voin!"

Mutta Rönty-Kaisa tulikin jo tuohitötteröinensä ja Juntunen varustelihe
loitommalla. Kaisa asetti tötterönsä puolikon alle ja kehotti:

"Lirautappas Jumppanen siihen!"

Miehet olivat kukin tötteröitänsä laittamassa.

Jumppanen oli jo saanut tötterönsä täyteen ja maistoi siitä. Viina oli
seistessänsä väkevöitynyt. Jumppanen muikisti ryypyn jälkeen suutansa.
Ja saadaksensa täyden varmuuden viinan erinomaisuudesta ryyppäsi hän
uudestaan. Suu meni nauruun. Hän astui Ökön eteen, löi sitä taas olalle
ja sanoi:

"Ökö! Sinä kätkit hyvän viinan tähän asti, ja viinan siemenen sinä
pelastit! Puolikollinen parasta tervaa pitää sinun saada jokaisesta
tötteröllisestä, sillä sinä olet rehellisestä viljasta aineesi
valmistanut, etkä ole sitä akanoista keittänyt! Ja rehellisyys se on
pääasia pahankin teossa."

       *       *       *       *       *

Oli jo ryypyt otettu ja Jumppanen katseli viimesyntynyttänsä, jonka
riepuja Suso levitteli oksille kuivamaan. Hän alkoi puhua nyt:

"Ihana oli tämä maa varsinkin silloin kun tuo Suso kukoisti kuin
mansikka ja tämä Jumppanen rakasti ja tyttöjen silmät vaan vuotivat
kyyneliä!... Ja sitte se alkoi vasta Jumppasen oikea elämä... Suloista
oli kuulla kun Jumppasen esikoinen tuutussa päästi oikean itkun ja Suso
lullasi ja uusi Jumppanen korotti ääntänsä... Ryypätään!"

Hän innostui edelleen:

"Ja Jumppasen rikkaus se vaan lisääntyy ja maa kaunistuu... Ja saunasta
se voima tulee, sillä haikara pesii aina minun saunani katon harjalla."

"Sitäkö se tämä Jumppanen viisasteli sillä saunavoimallansa!" hoksasi
nyt Rönty-Kaisa Jumppasen salaperäisen puheen.

Tämä lisäsi:

"Ja kaikissa niissä perillisissä vaan pauhaa ja räiskää tämä Jumppasen
voimallinen henki!"

Viinapuolikko nostettiin kivelle, ja kuohari-Hilppa asettui viinan
laskijaksi.

Jumppanen ryyppäsi ja käski:

"Ja nyt akat tanssimaan ja mustalainen soittamaan. Nyt sanoo Jumppanen
totuuden, sillä nyt puhuu suu viinan runsaudesta. Nyt!"

Varustauduttiin. Jumppasella oli tötterö kädessä, kun hän ilmotti
lopullisen totuuden. Hän sanoi:

"Se ei ole mies eikä mikään, joka ei uskalla katsoa itseänsä peilistä
niin voimallisesti, että joka arpi ja näppylä näkyy koko maailmalle!...
Nyt kuulkaa!" Hän ryyppäsi ja jatkoi:

"Jumppasen nenässä on semmoinen näppylä, jotta se on niinkuin iso patti
hevosen polvessa, ja se ei loppuisi, eikä lähtisi, vaikka koko maailman
hevostohtorit siitä leikkaisivat hevosen pattilihaa, niin että sillä
lihalla saisi elättää kaikki maailman karhut ja kansat. Se vaan kasvaa
ja paisuu aina!"

"Mitä sinä nyt kaikista syylistäsi menet maailmalle hölöttämään!" torui
jo Suso, alkaen ihmisten tähden ujostella miehensä näppylää.

Mutta Pirttipohjan riemu oli nyt rajaton. Naurettiin, halailtiin ja
pyörittiin kukin akkansa tai tyttönsä kanssa. Jumppanen löi Pirhosta
olalle ja kehasi:

"Kuule Pirhonen! Sinä olet rehvakka mies ja minä sinusta tykkään...
Kuulehan, kun minä ihan ääneni korotan ja toisenkin totuuden sanon:
Pirttipohjassa on eletty ja Jumppasina on pysytty, vaikka halla on
saanut rauhassa möristä Rämesuolla! Sillä mitä ei voida hävittää, se
täytyy jaksaa kestää, ja mitä ei voida peittää, se täytyy olevaksi
myöntää, ja kuitenkin vaan jaksaa leivissä pysyä. Sillä palavaa taloa
ei voida vakan alle kätkeä!... Anna Pirhonen karhujen vihellellä ja
hallan kuuraista harjaansa nostaa ja sinun korvaasi puhaltaa!"

Suso yritti jo varottaa miestänsä, sillä hän pelkäsi uutta
onnettomuutta, mutta Jumppanen keskeytti:

"Suso! Elä sinä sitä sure mikä tulee, sillä onhan meillä käräjät ja
laki, joka sakottaa, minkä me rikomme!... Nyt juodaan lopullinen
veljesmalja ja sovinnon ryyppy, ja sitte tanssimaan, ja mustalaisen ja
Ökön viulun pitää vinkua ja karhun viheltää ja käen kukkua. Hei!
Ijankaikkisen sovinnon malja!"

Maljat kohotettiin, ja soittoon ja käen kukuntaan ja iloon sekaantui
karhun huikea vihellys, ja väki ryhtyi laulaen tanssimaan melkutusta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51480 ***