path: root/51316-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51316 ***

MAAILMAN KANNEL

Toim.

EINO LEINO






Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.





SISÄLLYS:

Horatius:

 Postumukselle.
 Licinukselle.
 Chloë.
 Vergiliuksen lähtiessä.

Goethe:

 Prometheus.
 Jumala ja bajaderi.
 Vanitas! Vanitatum vanitas!
 Harpunsoittaja 1-2.
 Salliman virsi.
 Henkien laulu vetten päällä.
 Kalamies.
 Thulen kuningas.
 Sotalaulu.
 Muhamedin laulu.
 Ergo bibamus!
 Ihmisyyden rajat.
 Jumaluus.
 Jumalattareni.

Schiller:

 Sveitsin lauluja:
   Kalastajapoika.
   Paimen.
   Alppi-ampuja.
 Walter.
 Hautavirsi.

Heine:

 Pohjanmeri:
   Kruunaus.
   Iltahämärä.
   Auringonlasku.
   Yö rannikolla.
   Tunnustus.
   Yö kajutassa.
   Merikummitus.
   Rauha.
 Sotaveikot.
 Kuolema on kylmä yö.
 Sinisin silmin kauan.

Musset:

 Laulu.
 Hyvästi.
 Ninon.
 Suru.

G. Brandes:

 Vaeltava ritari.
 Proteus.
 Hautakammio.

Drachmann:

 Tarina.
 Syys-ilta.
 Minä vihaan suuria totuuksia --

V. Krag:

 Runous.
 Heleä heila.

Anna Haava:

 Kyllä tuikkivat tähdet.
 Kunne kuljen?
 Älä sa kysy!
 Kun oisin kuollut.

Tavaststjerna:

 Laureatus obstinatus.
 Siipeen ammuttu.
 Pyhä Antonius.
 Sonetteja Dianalle:
   Diana.
   Tuonen virran tuolta puolen.
   Kevätsade.
   En tahdo --.
   Lopputili.
 Tenn-koski.
 Ja jos joku aatos --.
 Polyteknikkojen marssi.

Lybeck:

 Kun tuli kuoli.
 Pojilleni!
 Väsyneitä puita.

Mörne:

 Viha.
 Runoilijat.
 Minun vihani I-Il.
 Gripenberg.
 Teodora.
 Kaunehin maa.
 Kauniille naisille.
 Albert Edelfelt.

Lisäys:

 Kauniit silmät.
 Taide.
 Syksy.
 Legenda.
 Suru.






HORATlUS




    Postumukselle.


    Voi, aika rientää, Postumus, Postumus,
    kuin siivin siirtyy vuodet, ei viivytä
    miel' hurskas töitä kuolon kolkon,
    ryppyjä, vanhuutta uhkaavaista.

    Vaikk' kolmin sadoin härkiä uhraisit
    jokainen päivä, ystävä, ehdy ei
    tuo virta suruinen, mi sulkee
    Geryonin, Tityonkin kuulun.

    Sen poikki kerran käyminen kaikkein on,
    maan minkä lapsia liemmekin, lienemme
    kuninkahia tai kerjureita,
    kaikille pursi on purjevalmis.

    Varomme turhaan vaaroja taistelon,
    pelkäämme merta Hadrian myrskyisää,
    oi turhaan! Turhaan välttelemme
    syksyllä terveyden syöjää tuulta.

    Ei auta, kerran nähtävä kunkin on
    tuo virta tumma, vierivä hiljalleen,
    myös heimo herja Danaon lasten,
    Sisyphus, tuomittu pitkään työhön.

    On heitettävä maa, koti, vaimokin,
    tuo mieluinen, ja puista sun tarhassas
    sua, hetken lyhven herraa, seuraa
    matkalle sypressi synkkä yksin.

    Perijä tulee ansiokkaampi, juo
    satojen salpain sulkemat viinit, käy
    sun pöytääs niinkuin pappi, kastaa
    kaulaa ja paasia permannonkin.




    Licinukselle.


    Parhain teet sa, oi Licinus, kun aina
    kulje aavaa et etkä liioin pelkää
    merta myrskyisää etkä liioin
          rantoja seuraa.

    Tuuli tutjuttaa väkevimmin honkaa
    lakkalatvaa, suistuvat suuret tornit
    ryskinällä, näin salamatkin lyövät
          huippuja vuorten.

    Toivoo viisas mies pahan päivän tullen,
    pelkää onnessaan elon oikkuisuutta.
    Katso, talvet antavi kolkot, kylmät
          Juppiter, hänpä

    keväätkin. Ei ain ole ahdas, joskin
    nyt on ahdas. Eipä Apollo itse
    aina joustaan jännitä, virittää myös
          virren ja soittaa.

    Näytä uljuutt' ain elon ahdingoissa,
    mieltä miehen myös! Puhaltaissa tuulen
    liian myötäisen, ole viisas, reivaa
          paisuvat purjeet.




    Chloë.


    Kartat kaurihin laill', oi minua, Chloë,
    kauriin kulkevan laill' Libyan vuorilla;
    emää etsivi rukka,
    metsää, myrskyjä pelkäillen.

    Milloin, kas, kahahtaa lentävä lehti tuo,
    milloin marjojen taas varsia vihreä
    liikuttaa sisilisko;
    polvet pettävät, rinta lyö.

    Kaunis karkuri, oi! En ole tiikeri,
    en lie leijonakaan Libyan korvesta,
    jätä äitisi jäljet,
    kypsä miestä jo seuraamaan!




    Vergiliuksen lähtiessä.


    Suojelkoon sua taivas, oi,
    suojelkoot Helenan veljyet, tähtöset!
    Teljetköön isä tuulien
    kaikki muut, toki ei leyhkiä läntisen.

    Kannat, oi alus, kallista!
    Saata Vergilius Attikan rannalle,
    saata ehjänä sankari,
    että säilyisi, oi, puoli mun sielustain.

    Rautatammi ja vaski lie
    kolminkertahinen ympäri rinnan sen
    ollut, ensin mi uskoa
    aaltoin armoille voi haahtensa haurahan,

    eikä peljännyt puuskia
    pohjoisen, idän ei inhoisan raivoa,
    tuon, mi hyökyjä Hadrian
    hallitsee, pelännyt ei sadetähtiä.

    Olla kuoleman-kylmä se
    mahtoi mies, joka voi silmillä kuivilla
    nähdä nuo merihirviöt,
    kauhun kalliot myös, Acrocerauniat.

    Turhaan maat sekä mantereet
    luojat leikannehet lie meren kuohuilla,
    koska kuitenkin irstahat
    haahdet kaalamojen kiellettyjen yli ui.

    Uljas kaikkea uhmaamaan,
    heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.
    Uhmin Iapetuksen iaps
    vilpillä viekkauden toi tulen kansoille.

    Tuotu kun tuli linnastaan
    taivaisest' oli näin, paisehet, kuumehet
    oudot maan yli lankesi,
    kuolo askeliaan kiiruhti ankara.

    Nousi Daedalus ilmoille
    sulkalentimin, joit' ei ole sallittu
    ihmiselle; ja Herkuleen
    voima murskaksi löi Tuonelan portitkin.

    Missä määrä on ihmisen?
    Taivaankin pyhättöön pyrjimme, tyhmyrit,
    sentään nurkuen, nuoliaan
    koska sinkoelee suuttunut Juppiter.






GOETHE




    Prometheus.


    Peitä taivaasi, Zeus,
    pilvi-usmalla,
    koe kuin lapsi,
    hosuva nokkosia,
    voimaasi tammiin
    ja vuorten huippuihin!
    Minun maani seisoo sentään,
    minun majani myös, jota tehnyt et,
    ja minun lieteni,
    jonka lämpöä
    minulta kadehdit.

    En tunne kurjempaa
    auringon alla
    kuin te, jumalat!
    Te elätte vaivoin
    uhri-anneista,
    rukousten hengestä.
    Mut kuninkuutenne
    kuolisi, ellei
    ois lapsia, kerjureita,
    toivon houruja.

    Kun olin lapsi,
    kun tiennyt en tietä, en määrää,
    niin käänsin silmäni erheen
    päin päivää, niinkuin siellä oisi
    korva, kuuleva itkuni,
    sydän, kuin minun,
    ahdistettua armahtava.

    Ken mua auttoi
    vastaan jättien julkeutta?
    Kuka mun esti kuolemasta,
    ken orjuudesta?
    Tätä etkö kaikkea itse tehnyt,
    pyhä, hehkuva sydän?
    Ja etkö kiittänyt hyvänä, nuorna,
    petettynä,
    pilvien nukkujaa?

    Mun sua kunnioittaa? Miksi?
    Liensitkö vaivoja milloinkaan
    sa raskautetun?
    Pyyhitkö kyynelet milloinkaan
    sa ahdistetun?
    Mua eikö mieheksi tehnyt
    kaikkivaltias aika
    ja ikuinen kohtalo,
    herra minun ja sinun?

    Mainitsitko,
    mun pitäisi elämää vihata,
    erämaahan paeta,
    kun eivät kaikki
    kukka-unelmat kypsyneet?
    Tässä istun, teen ihmisiä
    kuvani mukaan,
    sukukuntaa, kaltaistani
    ilohon, itkuun,
    kärsimään, nauttimaan
    ja sua ylenkatsomaan,
    kuin minä!




    Jumala ja bajaderi.

    Intialainen legenda.


          Mahadöh, maan herra, alas
          astui kerran kuudennen,
          tuta Tuomar' itse halas
          ilot, huolet ihmisten.
          Alentuu tääll' asumahan,
          inehmo, kanss' inehmoin,
          palkitakseen hyvän, pahan,
          itse kaikki kokee noin.
    Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,
    sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,
    hän illalla lähtee, eespäin käy.

          Näkee portin luona neidon,
          luona taloin viimeisten,
          kadotetun, kauniin, keidon,
          immen maali-ihoisen:
          Terve, neitsyt! -- Tyttö ehti
          portahille: Tänne jää! --
          Ken sa olet? -- Lemmen lehti,
          rakkauden on maja tää.
    Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,
    hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,
    kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.

          Viekoitellen kynnykselle,
          vilkkahasti sisään vie:
          Lampun-kirkas maja kelle,
          jos ei sulle, kohta lie.
          Väsynytkö? Liennän sulta
          vaivat, jalkas virkistän.
          Mitä tahdot, saat sa multa,
          levon, riemun, leikinnän.
    Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy
    jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy
    sydän sykkivä turmeluksessakin.

          Ja hän vaatii töitä orjan,
          ilahtuvi tyttö vaan,
          taide-eljet immen sorjan
          muuttuu luonnoks uudestaan.
          Katoo kullan päältä kuona,
          kukka hellii hedelmään:
          miss' on kuuliaisuus luona,
          loitolla ei lempikään.
    Mut hänt' yhä tutkien taivainen Hyvyys,
    hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,
    nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.

          Suukoin maaliposken peittää;
          tyttö vaivat rakkauden
          tuntee, säikkyy, empii, eittää,
          ensi kerran itkien;
          vaipuu jalon jalkain juureen,
          vuoks ei palkan, hekkuman,
          sulaa riutumukseen suureen,
          raukee syliin rakkahan.
    Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,
    nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen
    yön hetkien karkelo kaunoinen.

          Myöhään uupuin kisailulta,
          varhain nousten leikkimään,
          näkee tyttö, ett' on kulta
          kuollut hänen sylissään.
          Huutaa, mainii armastansa,
          eipä armas nousekaan;
          kohta liekkihautahansa
          ruumis kylmä kannetaan.
    Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee
    lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee
    väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?

          Parkuen hän sydänhuolla
          paarin luokse vaipuvi:
          Mieheni ma tahdon. Kuolla
          tahdon kanssa mieheni.
          Katoaisko kaunis multa?
          Hälle soin, min muuten myön.
          Mun hän oli, oma, kulta,
          ah, vain yhden, kauniin yön!
    Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,
    unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat
    elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.

          Kuule pappeis opetusta:
          Ollut eihän miehes tää.
          Mitään sull' ei velvoitusta,
          bajaderi hourupää!
          Yksin varjo ruumiin tiestä
          eroa ei kuollenkaan,
          vainen vaimo seuraa miestä
          hiljaisehen tuonelaan.
    Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,
    jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa
    pois päivien kaune hän kannelkaa!

          Kuuluu kuorolaulu; syttö
          sydämessä armoton,
          käsin ojennetuin tyttö
          syöksyy kuumaan kuolohon.
          Jumal-sulho liekin kesken
          nousee, kantaa päältä maan
          tulisiivin tumman lesken
          ilman kotiin korkeaan.
    Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.
    Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,
    käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.




    Vanitas! Vanitatum vanitas!


    Nyt tyhjän pohjalla onneni on.
          Hih hei!
    Siks on minun olla niin huoleton.
          Huh hei!
    Kera maista, jos olet ystävä,
    kera laula tässä piirissä,
    tään viinin vierellä.

    Panin onneni maailman mammonaan.
          Hih hei!
    Ei riemua, rauhaa milloinkaan.
          Ah, ei!
    Rahan kierivän kiinni ken saada vois?
    Kun täältä sen ehkä jo saanut ois,
    se tuolta oli jo pois.

    Panin onneni naisten suosioon.
          Hih hei!
    Tulin siitä mä moneen turmioon.
          Ah, voi!
    Haki heilakka uuden sulhasen,
    mua ikävystytti uskollinen,
    paras tullut ei tarjollen.

    Panin onneni pitkiin matkoihin.
          Hih hei!
    Isänmaani ihanan hylkäsin.
          Ah, voi!
    Ei ollut missään mukava,
    eväs huonoa, huonoja vuoteita,
    myös kieli outoa.

    Panin onneni kunnian etsintään.
          Hih hei!
    Kas, toinenpa ehti jo enempään.
          Ah, voi!
    Kun kunnostausin, katsottiin
    mua karsaasti, mua vainottiin,
    tein kaikille väärin niin.

    Panin onneni miesten taistohon.
          Hih hei!
    Me voitimme myös monen voittelon.
          Huh hei!
    Vihamiehiä miekkamme surmasi,
    se ystäviä ylen hurmasi,
    multa koipi katkesi.

    Nyt onneni tyhjän on pohjalla.
          Hih hei!
    Siks omani on koko maailma.
          Huh hei!
    Pidot päättyy nyt, myös laulumme,
    nyt tyhjiks juokaa maljanne,
    niin vaatii virsi se.




    Harpunsoittaja.


    1.

    Ah, muista pois ken poikkeaa,
    on kohta yksin hän;
    muut elää, muita rakastaa
    ja jättää kärsijän.
    Niin! herja heittäkää!
    Ken oikein yksin jää,
    jää päälle maan,
    ei yksin olekaan.

    Vait sulho kulkee kuunnellen
    Lie yksin tyttöni?
    Niin yöt ja päivät hiipien
    mua murhe kiertävi,
    mua yksinäistä yö.
    Ah, kun mun kuolo lyö,
    kun lepään alla maan,
    kai yksin olla saan!


    2.

    Ken kyynelin ei milloinkaan
    leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan
    yöt tuijottanut vuoteeltaan,
    hän teit' ei tunne, vallat taivaan!

    Te viette meidät elämään,
    sallitte syypääks tulla täällä,
    jätätte tuskaan jäytävään;
    syy kaikki kostetaan maan päällä.




    Salliman virsi.


    Peljätköön jumalia
    ihmisten suku!
    He kantavat valtaa
    ikuisin käsin
    ja käyttävät sitä
    mielensä mukaan.

    Hän peljätköön enin,
    kenen kerran he nostavat!
    Vuorilla, pilvissä
    tuolit on valmiit
    ja kultaiset pöydät.

    Syntyvi riita:
    syöstähän vieraat,
    herjatut, häväistyt,
    kuiluihin synkkiin,
    ja vartovat turhaan,
    vankeina, tuloa
    tuomarin hurskaan.

    Vaan ikijuhliin
    jumalat jäävät
    ympäri pöytäin.
    He vuorelta vuorelle
    kulkevat, huuruu
    rotkoista henki
    titaani-rintain
    tukahtuneitten
    kuin lemu uhrein
    tai kevyt pilvi.

    Kääntävät silmän
    siunaavan jumalat
    pois koko heimoista:
    välttävät pojassa
    armaita kerran,
    vait puhuvaisia
    piirteitä taaton.

    Soi salliman virsi:
    kuulevi kirottu
    kuilujen yössä,
    tuo harmaja, miettii
    heimoa, lastaan
    ja päätänsä puistaa.




    Henkien laulu vetten päällä.


    On ihmisen sielu
    veteen verrattava:
    se taivaalta tulee,
    se taivaalle nousee
    ja jälleen alas
    sen maahan täytyy
    alati vaihtuen.

    Jos korkealta
    jyrkänteeltä
    säde kirkas virtaa,
    se vienona, kauniina
    pilven-utuna

    paadelle pirskaa,
    ja hellävaroin
    vastaan-otettuna,
    terhentä tehden
    kuiluun solisee.

    Jos kalliot nousevat
    virtaa vastaan,
    se vaahdoten astuu
    askelittain
    syvyyteen.

    Vuoteella vehreällä
    hiipii se niittylaakson luo
    ja tyynessä järven
    sen kasvoja kaitsevat
    tähdet kaikki.

    Tuuli on aallon
    suloinen sulho;
    velloo pohjia myöten
    vaahtiset laineet.

    Ihmisen sielu,
    kuink' olet kaltainen veen!
    Ihmisen kohtalo,
    kuink' olet kaltainen tuulen!




    Kalamies.


    Meri kuohui, vyöryi voimassaan,
    mies istui luona veen;
    hän tyynnä katsoo onkeaan,
    tyly saakka sydämeen.
    Hän kuinka istuu, kuuntelee,
    niin syvyys sylkähtää,
    aalloista ilmi humisee
    veen vaimo vaahtipää.

    Se laulaa näin, se lausuu noin:
    "Miks kansaa kiehdot mun
    sa ihmis-eljin, ongelmoin
    ylös kuolonhehkuhun?
    Ah, tietäisit, kuink' autuas
    on kala kuilussaan,
    astuisit, parka, paadeltas
    terveyttä tuntemaan!

    "Meressä eikö päivä käy,
    kuu päily kuohupäin,
    taas kahta kauniimmalta näy
    laineita hengittäin?
    Sua eikö taivaan syvyys tuo,
    sinikuulas soilu veen,
    omat eikö kasvos kutsu nuo
    kalpeesen kasteiseen?"

    Meri huokui, huuhtoi rannalla
    jo jalkaa onkijan;
    povi hällä paisui kaihosta
    kuin puoleen armahan.
    Soi sanat noin, soi laulu näin,
    hän kohtalonsa ties,
    veti vaimo luo, hän vaipui päin,
    ja oli mennyt mies.




    Thulen kuningas.


    Tuo kuningas Thulen harmaan
    oli hautaan uskollinen.
    Hän kädestä kuolevan armaan
    sai maljan kultaisen.

    Se juhlissa tuotihin esiin,
    hän kalliiks sen arvioi,
    hänen silmänsä menivät vesiin
    joka kerta kun siitä hän joi.

    Ja kun tuli kuolema hälle,
    luki kaupungit maansa hän,
    muun kaiken soi perijälle,
    ei maljaa elämän.

    Hän linnassaan pidot laati
    meren rannalla myrskyisen,
    hän juhlahan vasallit vaati
    alle kaarien korkeiden.

    Nous kesken naurun ja naljan,
    elon joi tulet viimeiseen,
    pyhän heitti hehkujen maljan
    veen valtavan syvyyteen.

    Näki, kuinka se upposi, haipui,
    miten ahnas aalto sen vei.
    Hänen silmälautansa vaipui;
    sen enempi juonut ei.




    Sotalaulu.


    Korkeat linnat,
    muurit ja pylväät,
    tyttöjen mielet,
    tyrskivät, ylväät
    tahtoisin voittaa!
    Kaunis on palkka,
    rohkea työ.

    Soi sotatorvi
    urhojen hurmaan,
    riemuun se kosii,
    kuoloon ja surmaan.
    Tää elämää on!
    Myrskyn on hetki!
    Tyttöjen, linnain
    antaumishetki.
    Kaunis on palkka,
    rohkea työ!
    Urhojen lähtöön
    rumpu jo lyö.




    Muhamedin laulu.


    Nähkää vuorilähde
    riemun-kirkas
    kuin tähtikatse;
    hyvät henget
    pilvein päällä
    ruokkivat hänen nuoruuttaan
    lomassa pensasten, louhten.

    Nuorna, raikkaana
    taivaasta tanssii
    se marmoripaadeile,
    jälleen riemuiten
    pilviä päin.
    Kautta vuoripolkujen
    kirjokiviä
    ajelee se,
    ja tempaa mukaansa veljeslähteet
    varhain jo johtaja-askelin.

    Laaksossa kukat
    kasvavat hänen astunnastaan,
    ja hänen hengestään
    niitty elää.

    Eivät estä häntä varjolaaksot,
    eivät kukat
    kaartavaiset häneltä polven,
    imartavaiset lempisilmin;
    tasangolle hän tahtoo
    käärmeenä kiertäen.

    Purot yhtyy ystävinä
    häneen heljät. Nyt hän astuu
    aavikolle hopeaisna,
    aava itse kimmeltää,
    riemuavat hälle virrat,
    vuoripurot huutavat:
    "Veikko! Veikko! Ota meidät
    matkallesi veljinä,
    myötä isäs vanhan luokse,
    Meren iankaikkisen,
    joka vartoo avosylin
    lapsiansa
    turhaan ikävöiviään;
    sillä meitä erämaassa
    autiossa ahmaa hiekka
    ahnas; päivä päämme päällä
    imee hurmehemme; kumpu
    meidät lammeks salpaa! Veli,
    ota veljet alangolta,
    ota veljet vuoristosta
    myötä, isäs suuren luo!"

    Uupumatta eespäin käy hän,
    jättää tulihuippu-tornit,
    marmoriset linnat, luomat
    runsautensa, jälelleen.

    Atlaana hän hartioillaan
    kantaa laivat sedripuiset,
    liput liehuu päänsä päällä,
    humisevat ilman halki
    hänen kuulun kunniaa.

    Näin hän kantaa kaikki veljet,
    kalliit hälle, armaat hälle,
    riemuraiuin taaton vanhan,
    vartovaisen sydämeen.




    Ergo bibamus!


    Täss' seura on koolla, sen tarkoitus kait
    ylistettävä: _ergo bibamus!_
    Lasit kaikuvat vaan, sana suussa on vait,
    siks ystävät: _ergo bibamus!_
    Sana yks toki on, sana mainio tää,
    joka kaikkehen käy, joka kaikille jää,
    kemun keskeltä soi sana seppelepää,
    sana autuas: _ergo bibamus!_

    Olin nähnyt ma ystävän armastetun,
    niin aattelin: _ergo bibamus!_
    Tuli luokseni hän, jopa jätti hän mun,
    oli lohdutus mulla: _bibamus!_
    Ja jos joku teillekin suutelon suo,
    ja jos joku poistuvi, ken tuli luo,
    niin siks kuni paremman tiedätte, tuo
    paras lohtu on: _ergo bibamus!_

    Minut kohtalo teistä nyt kauaksi vie,
    siks ystävät: _ergo bibamus!_
    Kevyt kassani on, kevyt laukkuni lie,
    siks kaksinpa kerroin: _bibamus!_
    Ja vaikk' ikävyyksiä tulvisi ties,
    saa lainaksi ain ilomielinen mies,
    on liedolle ain joku lämpöinen lies,
    siks ystävät: _ergo bibamus!_

    Mitä päivästä tästä ois lausuminen?
    Ma tuumisin: _ergo bibamus!_
    Erikoinen kun kerran on laatukin sen,
    siks ain eri kerrat: _bibamus!_
    Ulos uksesta, nähkää, se riemumme vie
    jo haihtuvi huntu, on taivohon tie,
    kuva kangastuu, jumalainen se lie,
    me laulamme: _ergo bibamus!_




    Ihmisyyden rajat.


    Kun ikivanha,
    pyhä taivaan taatto
    tyynellä kädellä
    piirtävistä pilvistä
    siunaavat salamat
    maan yli kylvää,
    ma suutelen viimeistä
    vaatteensa poimua,
    rinnassa hartaus
    ja lapsen pelko.

    Näät ei kera taivaisten
    itseään mitata
    ihmisen tule.
    Jos hän nousee
    ja kiireellänsä
    pilviä koskee,
    niin missään maahan
    ei kanta iske,
    hän on leikkikalu
    tuulten ja pilvein.

    Seisoen lujin,
    luisevin nivelin
    kauniisti kaartuvalla,
    vankalla maalla,
    ei hän yllä
    ees tammen latvaan,
    niinipuun
    ei vertainen ole.

    Mikä erottaa
    jumalat ihmisistä?
    Että heidän eellään
    monet aallot käyvät,
    ikuinen virta:
    meidät nostaa aalto
    ja ahmaa aalto
    ja me uppoomme.

    Pieni piiri
    elomme rajoittaa,
    ja monet sukukunnat
    liittyvät lujasti
    olemassa-olonsa
    köyteen katkeamattomaan.




    Jumaluus,


    Jalo olkoon ihminen,
    avulias ja hyvät
    Sillä se yksin
    erottaa meidät
    kaikista olennoista,
    jotka tunnemme.

    Terve te oudot,
    korkeammat olennot,
    joita aavistamme!
    Kaltaisenne
    ihminen olkoon,
    esimerkki, että
    teihin uskoisimme.

    Sillä luonto on tunteeton
    aurinko paistaa
    yli hyvän ja pahan,
    ja syypään polulla
    kuin syyttömän, loistavat
    kuu sekä tähdet.

    Tuuli ja virrat,
    ukkonen ja rakeet
    humisevat tietään,
    ja ohitse rientäen
    tarttuvat toiseen
    niinkuin toiseen.

    Niin kulkevi onni
    myös ihmisten kesken,
    pään päältä poian
    kutri-puhtaan
    vikapään miehen
    kaljulle kiireelle.

    Ikuisten, vaskisten,
    suurten lakien
    mukaan meidän
    täytyy täyttää
    elomme piiri.

    Vain ihminen yksin
    mahtaa mahdotonta:
    hän valikoi, erottaa,
    tutkii, tuomitsee;
    voi hetkelle antaa
    pitemmän ijän.

    Hänen yksin on voima
    hyvää palkita,
    pahaa rangaista,
    parantaa, pelastaa,
    häilyvää, harhaista
    hyötyhyn sitoa.

    Ja me kunnioitamme
    kuolemattomia
    kuin oisivat ihmisiä,
    tekisivät suuressa,
    mitä parhaat pienessä
    tekevät, tahtovat.

    Jalo ihminen olkoon
    avulias ja hyvä!
    Tehköön hyötyä,
    oikeutta, olkoon
    esikuva olentojen
    aavistamaimme.




    Jumalattareni.


    Kelle kuolemattomista
    kiitos nyt korkein?
    Kiistelemättä
    saakoon sen taivahan
    outo tytär,
    tuo aina uusi,
    tuo ijäti liikkuva
    Taaton helmalaps,
    Fantasia.

    Näät hälle Yli-isä
    salli kaikki
    oikut omansa,
    jotka muuten
    hän itse pitää,
    ja häntä huvittaa
    huppana tuo.

    Käyköön hän seppelpäänä,
    lilja kädessään,
    kukkaniituilla,
    kesälintujen käskijänä,
    ja juokoon kastetta kukkain
    janoon keveään
    mehiläishuulin.

    Taikka hän juoskoon
    hajalla hapsin,
    silmä synkkänä
    tuulen tupia,
    tunturihuippuja,
    väri-välkkyen
    niinkuin aamu ja ehtoo,
    alati vaihtuen
    kuin kuolevaiselle
    vaihtuvat katsehet kuun.

    Kiittäkäämme
    kaikki Isää,
    vanhaa, ylhää,
    mi moisen kauniin,
    kuihtumattoman,
    kuolevaiselle
    antanut puolison on.

    Näät meihin yksin
    tuon immen liitti
    hän taivas-sitein,
    ja käski häntä
    ilossa, murheessa
    uskollisna,
    pyhänä pysymään.

    Kaikki muut
    sukukunnat kurjat
    lapsirikkaan,
    eloisan maan
    käyvät, kaitsevat
    tummin riemuin,
    himmein tuskin
    äärtä elämän
    hetkellisen,
    pakkotarpeen
    ikeen painamina.

    Mutta meille
    hän antoi armaimman,
    hemmotellun
    tyttärensä!
    Tuota lempikää
    kuin lemmittyä!
    vaimon arvo
    talossa antakaa!

    Ja älköön vanha
    anoppiviisaus
    herkkä-henkeä
    haavoittako!

    Myös tunnen hänen siskonsa,
    vanhemman, hiljaisen,
    ylevän ystävättäreni.
    Ah, että vasta
    elon valkeuden kanssa
    hän eroisi minusta,
    tuo jalo jaksaja,
    lohduttaja, Toivo!






SCHILLER




    Sveitsin lauluja.


    1.

    Kalastajapoika.


    Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy,
    poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy,
          hän helkkehen kuulee
          kuin huilujen ois,
          kuin enkelikuorot
          maill' Edenin sois.
    Hän herää, jo autuutta ahmaisee,
    hänen rintaansa lainehet huuhtoelee.
          Soi aalloista ääni:
          mies nuor', ole mun!
          Ma nukkujan noudan
          jo nuorena sun.


    2.

    Paimen.

          Kesä keikkuen läks,
          jäi laitumet huoleen,
          syys saa, kotipuoleen
          jo paimenet käy.
    Me vuorille lähdemme, jällehen näymme,
    käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme,
    kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu,
    runot raikuu ja tohisee toukojen kuu.
          Kesä keikkuen läks,
          jäi laitumet huoleen,
          syys saa, kotipuoleen
          jo paimenet käy.


    3.

    Alppi-ampuja.

    Jyly vuorilla käy, epävarma on tie,
    ei pelkää, ken alppi-ampuja lie,
          hän uljaana astuu,
          on ympäri jää,
          kevät ei kuki, virpi
          ei vihreäpää.
    Hänen allansa on meri usmainen ain,
    hälle maailma on rako pilvien vain,
          hän ihmisten kaupungit
          unhoittaa,
          mikä luonnon on muoto
          ja kukkiva maa.




    Walter.


    Myötä nuoli, jousi
    vuorta, korpea
    metsästäjä nousi
    aamunkoitossa.

    Niinkuin ilmat ylhät
    kotka hallitsee,
    metsämiesi jylhät
    vaarat vallitsee.

    Nuolenkantamalta
    hänen kaikki on,
    saalis yltä, alta
    yhtä verraton.




    Hautavirsi.


    Pian saapuu kuolo ihmisen,
    ei pitkää anna aikaa armon,
    pois tempaa kesken päivien,
    pois syöksee kesken toimen, tarmon,
    liet valmis tai et, pakko sulla
    on tuomarisi eteen tulla.






HEINE




    Pohjanmeri.


    1.

    Kruunaus.

    Te laulut! Hyvät lauluni!
    Nyt nouskaa! Asestaikaa!
    Torvia soittakaa,
    kilvelle nostakaa
    tää nuori tyttö,
    sydämeni valtiatar,
    mun kuningattareni.

    Terve! Nuori valtiatar!
    Otan auringolta
    tuon punakirkkahan kullan,
    teen otsalehden,
    painan sen päähäsi pyhään.
    Sinisilkistä liehuvan taivahan teltan,
    missä timantit yön säkenöivät,
    palan kalliin leikkaan,
    kruunausviittana käärin sen
    ympäri ylpeän olkapääsi.
    Sua palvelemaan
    panen sonetit kankea-pukuiset,
    kolmisoinnut korskat
    ja kohteliaat säe-kahdeksikot.
    Hovijuoksijas olkoot mieleni juohteet,
    hovinarrisi mieleni väikkyvät kuvat,
    ja airut, min kilvessä naurava kyynel,
    olkoon lauluni leikki.
    Mutta ma itse, valtiatar,
    eessäsi maahan vaivun
    ja kunnioittaen ojennan sulle
    samettipatjalla punaisella
    sen järki-vähän,
    min säälistä minulle jätti vielä
    sun valtasi edeltäjätär.


    2.

    Iltahämärä.

    Yksin, ankeissa aatoksissa,
    meren rannalla valjulla istuin.
    Päivä painui,
    vesille hehkuvat juovat heitti,
    ja valkeat, laajat laineet,
    joita vuoksi ajoi,
    pauhaten, vaahdoten luo, liki vieri.
    Oli kohina outo, oli kuiskutus kumma,
    oli nauru ja mumina, huokaus ja humina,
    sen keskellä kehtolaulun viehkeä virsi;
    oli kuin oisin kuunnellut menneitä taruja,
    vanhoja, armaita,
    poikana kerran
    joita ma naapurinlapsilta opin,
    kun kesä-illoin
    kodin porraspaasilla
    vaivuimme vienohon kertoiluun,
    sydän sykkien pieni,
    silmä kärkkyen viisas;
    sill' aikaa kuin tytöt suuret
    ruusuisin poskin
    ikkunassa istuivat,
    kuuta paistattivat
    takaa tuoksuvan kukkaruukun.


    3.

    Auringonlasku.

    Hehkuvan punainen päivä astuu
    alas laajalle läikkyvään,
    hopeanharmaasen valtamereen;
    ruusureunaiset ilmakuvat
    kulkevat jälessä; vastapäätä
    syyshämäräisistä pilvihunnuista
    niinkuin kalman-kalpeat kasvot
    nousee kuu,
    ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpoo
    tähdet usma-aavat.

    Kerran kannella taivaan loistivat
    vihkiparina
    Kuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala,
    ja heidän ympäri tähdet
    kuin pienet, syyttömät lapset kiersi.

    Mut pahat kielet
    purskuttivat eripuraisuutta
    ja vihassa erosi
    korkea, loistava aviopari.

    Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa,
    auringon-jumala taivasta astuu,
    palveltu, laulettu paljon
    vuoks ihanuutensa
    maassa ihmisten
    ylpeiden, onnen-koventamien.
    Mutta öisin
    taivasta kulkee Kuutar,
    äiti raukka,
    orpojen tähtilastensa kera
    ja paistaa murheessa hiljaisessa,
    ja lempivät neidot ja laulajat vienot
    vihkivät hälle
    laulunsa, kyyneleensä.

    Kuutar kulta, jolla on naisen mieli,
    lempivi yhäti kaunista puolisoansa.
    Kun ilta joutuu,
    se valjuna, vavisten
    kuuntelee utupilven takaa
    ja katsoo kaihoten eroavaista
    ja tahtoisi tuskassa huutaa: "Tule!
    Tule! Lapseni sua ikävöivät --"
    Mutta uhmainen auringon-jumala
    puolison nähden syttyy punaan,
    purppurahan vihan ja tuskan,
    rientää leppymättömänä
    laine-kylmään leskivuoteesensa.

                *

    Pahat kähyjen kielet
    saattoivat tuskaa ja turmiota
    iki-jumalten itsensä yli.
    ja jumala-raukat kannella taivaan
    kulkevat tietään ääretöntä,
    lohdutonta, kärsimys-täyttä,
    eivät kuolla voi,
    kera kuljettavat
    kurjuuttaan säde-kimmeltävää.
    Mut ihminen, minä,
    maan taimi, jolla on kuoleman onni,
    en valita enää.


    4.

    Yö rannikolla.

    Tähdetön, kylmä on yö,
    meri haukottelee;
    ja vatsallaan meren päällä lepää
    muodoton, muikea pohjatuuli,
    ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin
    kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli,
    hän loruilee,
    veen väelle hassutuksia haastaa,
    jättiläistaruja, hirtehisleikkiä,
    Turjan harmaita tutkelmoita,
    taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo
    Eddan tuotteita,
    loihtulauluja,
    niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja,
    että veen valkeat lapset
    hyppivät, heiluvat, riemuitsevat
    ylimielen-hurmassa.

    Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla,
    rantaa laakaa pitkin
    vieras kulkee,
    min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli.
    Kussa hän astuu,
    kipunat kirpoo ja raakut rauskaa;
    hän tiukasti kiintää viittansa harmaan
    ja halkoo nopsahan tuulista yötä,
    varmana oppaanaan valo pieni,
    mi kutsuen, lempeenä loistaa
    yksinäisestä
    kalastajamökistä.

    Isä ja veikko merellä ovat;
    ypö-yöllisen yksin
    jäi majaan kalastajatyttö.
    Takan luona hän istuu,
    kuuntelee vesikattilan virttä
    ja tuleen räiskyvään risun heittää
    ja lieteen puhuu;
    punalieskavat liekit
    luovat tenhoisan, kauniin kajon
    yli kukkivan posken,
    yli hennon, valkean olkapään,
    mi orpona esiin pistää
    paidasta harmaasta, karkeasta;
    yli myös käden pienen, toimeliaan,
    alushametta kiinnittäväisen
    ympäri hienon lanteen.

    Mutta äkkiä aukee ovi,
    käy sisään yöllinen vieras;
    lemmen-varmana silmänsä lepää
    tytössä hoikassa, valkeassa,
    mi väristen seisoo
    niinkuin säikkynyt lilja.
    Ja vieras viittansa maahan heittää
    ja nauraa ja puhuu:

    "Näetkö, lapsi, ma sanani pidän,
    ma tulen, mun kanssani tulee
    aika vanha, jolloin jumalat
    astuivat ihmisten tytärten luokse
    ja kaulaten ihmisten tyttäriä
    kera heidän siittivät
    ruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja,
    urhoja, ihmeitä maan.
    Toki älä nyt kauemmin ällistele
    jumaluuttani, laps,
    sua pyydän vaan, tee-rommia keitä,
    on ulkona kylmä
    ja voi yön ilma
    myös meit' ikivaltoja pahoin pidellä:
    helposti saamme me nuhan jumalaisen,
    kuolemattoman yskän."


    5.

    Tunnustus.

    Hämäräinen lankes ehtoo,
    hurjemmin kohisi meri,
    ma istuin rannalla, katsoin
    kisaa aaltojen valkeain.
    Mun rintani paisui niinkuin vuoksi
    ja kuin koti-ikävä mieleni täytti,
    sua kaipasin, kuva armas,
    mi ympärilläni liikut,
    mua kaikkialla mi huudat,
    kaikkialla, kaikkialla,
    pauhussa tuulen, kuohussa aallon
    ja huokauksiss' oman rinnan.

    Ma kaislalla hennolla kirjoitin santaan:
    "Agnes, ma rakastan sua!"
    Mut vyöryivät pahat aallot
    yli tunnustukseni vienon
    ja pyyhkivät pois sen.

    Kaisla, sa hauras, hiekka, sa häilyvä,
    vierivä aalto, nyt enää usko en teitä,
    jo taivas tummuu, jo järkeni sammuu
    ja kourin vankoin korvesta Turjan
    ma hongan tempaan
    ja kastan sen
    tulikitaan Etnan ja leimuavalla
    näin jättien kynällä
    kirjoitan kannelle taivaan synkän:
    "Agnes, ma rakastan sua!"

    Joka yö on loistava siellä
    ikiliekissä lempeni kirjoitus
    ja kaikki kasvavat polvet
    noita lukevat riemuiten taivahan sanoja:
    "Agnes, ma rakastan sua!"


    6.

    Yö kajutassa.

    Merellä päärlyt ovat
    ja taivahalla tähdet,
    mutta sydän, oi sydän,
    on sulla lempes.

    Ovat suuret meri ja taivas,
    mut suurempi sydämeni,
    ja kauniimmin kuin päärlyt
    ja tähdet lempeni loistaa.

    Sa pieni, nuori tyttö,
    tule suureen sydämeeni;
    sydän, meri ja taivas hukkuu
    vain pelkästä rakkaudesta.

           *   *   *

    Siniselle taivahalle,
    missä kauniit tähdet kiiluu,
    tahtoisin ma huulet hurjat
    painaa, itkeä myrskyisästi.

    Tähdet nuo ovat kullan silmät,
    tuhatkerroin kimmeltävät,
    tervehtävät herttaisesti
    siniseltä taivahalta.

    Kohden sinitaivaan kantta,
    kullan silmiä vilkkuvia,
    kädet kohotan ma hartaat
    ja ma pyydän ja ma palvon:

    "Silmät vienot, armon valot,
    suokaa mulle sielun autuus,
    sallikaa mun kuolla, saada
    teidät koko taivaan kanssa!"

           *   *  *

    Säkenöivät taivas-silmät
    kirpoo kultakipunoita
    halki yön, ja sydämeni
    laajentuu niin lemmen-laajaks.

    Oi, te taivas-silmät siellä!
    Itkekää mun sydämeeni,
    että tähtikyynel-tulva
    täyttäis koko sydämeni.

           *  *  *

    Tuutimana aallon syvän
    sekä unelmitten omain
    lepään hiljaa kajutassa
    pimeällä vuotehella.

    Läpi luukku-aukon näen
    korkealta tähdet heljät,
    silmät lemmityt ja armaat
    armaan liioin-lempimäni.

    Silmät lemmityt ja armaat
    valvovat mun pääni päällä,
    ja ne viittoo ja ne vilkkuu
    siniseltä taivahalta.

    Siniselle taivahalle
    katson kauan autuaana,
    kunnes valkopilven huntu
    peittää multa silmät armaat.

           *  *  *

    Laivan seinään lautaisehen,
    missä pääni unelmoiva lepää,
    lyövät aallot, hurjat aallot;
    ne humisevat
    mun korvaani salaa:
    "Hullu mies!
    Lyhyt on käsivartesi, taivas on laaja,
    ovat tähdet korkeat naulatut kiinni
    kultaisin nauloin;
    on huokaus turha, on kaipaus tyhjä,
    paras oisi, jos nukkuisit."

           *  *  *

    Näin unta ahomaasta autiosta,
    min kattoi lumi laaka, hiljainen,
    ja alla hangen hiljaa, haudattuna
    ma nukuin tuonen kylmän, kolkon unta.

    Mut alas puoleen hanki-haudan katsoi
    laelta taivaan tumman tähtisilmät,
    nuo silmät armaat, nyt niin voiton-varmat
    ja tyynen-kirkkaat, mutta lemmen-hellät.


    7.

    Merikummitus.

    Laivan laitaa vasten
    lepäsin, katselin kauan
    veteen peilikirkkaasen
    unelmoivin silmin.
    Yhä syvemmä katsoin ja katsoin,
    siks kunnes pohjasta meren
    näin ensin kuin hämypilven;
    se muodostui, värit sai,
    jo nousivat tornit ja kirkonkaaret
    ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki
    muinais-alankomainen
    ja ihmis-vilkas.
    Miehet mietteiset, musta-viitat,
    pitsikauluksin, kunniaketjuin,
    pitkin miekoin ja pitkin naamoin
    astuvat poikki kirjavan torin
    päin raatihuonetta porras-ylhää,
    jota kiviset keisarikuvat
    vahtivat valtikoin sekä miekoin.

    Mut eessä pitkien huonerivein,
    miss' akkunat ovat kuvastin-kirkkaat,
    pyramiideiksi leikatut lehmuspuut,
    käy sulkku-suhisevat immet
    hoikka-varret, kukka-kasvot
    kainosti verhossa mustan myssyn
    ja kumpuavan hiuskullan.
    Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan,
    ohi teikkaavat,
    päätä nyökkäävät.
    Vanhemmat rouvat
    ruskein, vanhanpartisin vaattein,
    helminauhoin ja rukouskirjoin
    kiiruhtavat
    tuomiokirkkoon suureen,
    minne kellojen kaiku
    ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu.
    Minut itsenikin
    valtaa kaiun kaukaisen väristys outo!
    Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu
    rintaani hiipii,
    rintaani tuskin tervehtyneesen;
    on kuin sydänhaavoja suuteleisivat
    huulet hellät
    auki jälleen;
    punapisarat kuumat
    vierivät vitkaan
    tuonne syvyyden kaupunkiin,
    yli vanhan talon,
    vanhan, korkeapäätyisen talon,
    niin surumielisen, ihmis-tyhjän;
    akkunassa
    vain impi istuu
    pää vasten kättä
    kuin lapsi orpo ja unhoitettu --
    ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi

    Niin syvään, meren-syvään siis
    minulta peityit
    sa oikusta lapsellisesta;
    etkä enää päässyt ylös,
    vaan istuit vieraana
    vieraiden ihmisten luona
    vuossadat pitkät,
    sill' aikaa kuin minä, sielussa kammo,
    yli kaiken maan sua etsein,
    yhä, aina etsein,
    sa aina-lemmitty,
    kauan-kaivattu,
    vihdoin-löydetty!
    Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen
    sun kasvojes sulon,
    nuo silmät viisaat ja uskolliset
    ja hymysi armaan;
    enkä ma milloinkaan sua heitä,
    alas astun ja luoksesi riennän,
    syli auki syöksyn
    sun, heleän, helmaas!

    Mutta aikaan oikeahan
    jalkaani kapteeni tarttuu
    ja vetää mun laivanlaidalta pois
    ja huutaa suuttuen, naurain:
    "Tohtori, piru teitä riivaa!"


    8.

    Rauha.

    Korkealla seisoi päivä,
    taivaan valkeat pilvet peitti,
    oli meri tyyni
    ja miettien istuin ma perässä laivan
    haaveksien; ja puoli-unessa,
    puolivalveilla näin minä Herran,
    maan Vapahtajan.
    Vaatteessa valkean-aaltoavassa
    hän pilven-pitkänä kulki
    yli maan ja meren;
    kohos päänsä korkean taivahan kupuun,
    hän kätensä siunaten laski
    yli maan ja meren;
    ja rinnassa, sydämenään
    hän kantoi päivää,
    punaleimuavaa kesäpäivää;
    ja punainen, hehkuva aurinko-sydän
    se valoi armonsa säteet
    ja valonsa lempeän, armaan,
    loistaen, lämmittäen
    yli maan ja meren.

    Kellojen kaiut juhlalliset
    niinkuin joutsenet kuljettivat
    ruusuköysin laivaa lainehilla;
    vetivät rantaan vehreähän,
    miss' ihmiset asuu,
    kohoo kaupunki torni-kaunis.

    O, rauhan ihme! On kaupunki hiljaa,
    ei kuulu sen kumea pauhu,
    ei arkitointen kielevä, mielevä sorina;
    kaduilla puhtailla, kaikuvilla
    käyvät ihmiset valkea-vaatteet
    palmunlehviä kantain;
    ja kussa kaksi yhtyy,
    he katsovat poven pohjaan toistaan
    ja värähtävät
    vienosta, armaasta alttiudesta;
    he toistaan otsalle suutelevat
    ja katsovat ylös
    aurinko-sydämeen Herran,
    mi sovittaen alas säteilee
    punaista vertaan;
    ja kolmesti autuaina he lausuvat:
    "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"

           *  *  *

    Jos keksinyt oisit tuon unikuvan,
    kuoma kulta,
    mitä antaisit siitä!
    Sa, jonka on pää sekä jäsenet heikot,
    sa uskossa vahva,
    mi yksinkertaisuudessa palvelet
    kolminaisuutta pyhää,
    ja suutelet joka päivä
    korkean suosijattaresi
    mopsia, ristiä, kamaripiikaa;
    ja olet hurskastellen päässyt
    hovineuvoksen arvoon,
    sitten kanslianeuvoksen arvoon,
    vihdoin hurskaan kaupungin hallitukseen,
    missä hiekka ja usko kukkii
    ja pyhän Sprean nöyrä vesi
    sieluja pesee ja teetä pilaa --
    josp' oisit keksinyt tuon unikuvan,
    kuoma kulta!

    Sa veisit sen kaupalle paikkaan korkeampaan,
    sun kasvosi pehmeät, pilkkiväiset
    sulaisivat autuaina
    aivan nöyrään hartauteen;
    ja korkea suosijattaresi
    ihastuneena, iionhurmassa
    rukoillen kanssasi polvistuisi;
    ja hänen silmänsä säteilevä
    sinulle lahjapalkkion lupais,
    sata Saksan taaleria
    käypää rahaa;
    sa kädet ristien sammaltaisit:
    "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"




    Sotaveikot.


    Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa,
    oli kumpikin Venäjän vanki.
    Majapaikan kun Saksassa kerran he saa,
    alas painuu pää molemmanki.

    Sanan kuulivat: Kuollut on Ranska, sen
    jo hautoja kattaa hanki,
    on voitettu armeija urhoollinen
    ja keisari, keisari vanki!

    He kauan yhdessä itkevät, kun
    tuon murhesanoman saavat.
    Yks lausuu: "Ah, taas sairastun,
    taas vuotaa vanhat haavat."

    Näin toinen: "Täss' on laulun pää,
    ma tahdon kanssas kuolla,
    mut vaimo, lapset multa jää,
    ei heitä kenkään huolla.

    "Mitä vaimostain, mitä lapsistain,
    suru mulla on suuremmanki,
    palan kerjätköön, kuka köyhä vain,
    mut keisari, keisari vanki!

    "Tää pyyntö täytä kumppanin:
    jos nyt mun murtaa vaiva,
    vie Ranskahan ruumis kuitenkin,
    se Ranskan multaan kaiva!

    "Lyö rintaan risti kunnian
    ja punanauha myötä,
    piilukko paina kourahan
    ja vyölle miekka vyötä!

    "Näin valmiina varron ja kuuntelen kuin
    sotarinnassa äänetön vahti,
    kunis tykkien soi jyly rautaisin suin,
    käy ilmassa ratsujen tahti.

    "Yli hautojen keisari ratsastaa,
    tuhat säilää säihkyy ja soittaa.
    Ma haudasta nousen ja taistelen, haa,
    taas keisari, keisari voittaa."




    Kuolema on kylmä yö.


    Kuolema on kylmä yö,
    elämä on kuuma päivä.
    Jo hämärtää, uni joutuu,
    minut päivä on uuvuttanut.

    Yli vuoteeni nousee nuori puu,
    satakieli laulaa siinä;
    se laulaa lempeä pelkkää,
    ma kuulen sen unissanikin.




    Sinisin silmin kauan --


    Sinisin silmin kauan
    mua katsot, armas oi;
    mun mieleni haavehin haipuu,
    ma etten haastaa voi.

    Siniset silmäs muistan
    yöt päivät, yksinäin;
    sini-aavain aatosten myrsky
    ei pois mene mielestäin.






MUSSET




    Laulu.


    Kun keimaileva Toivo
    ohi kulkien käännähtää
    ja kyynärpäällään tyrkkää,
    käy eespäin ja hymyää;

    mies mieltänsä silloin seuraa.
    Kevyt tuulessa pääskyn tie,
    mut painavampi on pääsky
    kuin mies, jota vietti vie.

    Ah, tenhotar haihtuva, tietäs
    omin käynetkö askelin?
    Miks vanha Kohtalo saanut
    niin nuoren on lemmikin?




    Hyvästi.


    Hyvästi! En elämässäni, luulen,
    sua kohtaa. Jumalan kulkevan kuulen,
    hän pois sinut kutsuu, hän unhotti minut;
    sua lemmin ma enin, kun kadotan sinut.

    Ei itkuja turhia: taakkani kannan.
    Ma vastaisuudelle arvon annan.
    Jo tulkohon huntu, mi huolii sun lymyyn!
    Kun lähdet sa pois, vedän huuleni hymyyn.

    Niin toivoa täynnä sa matkalle halaat,
    niin ylpeyttä täynnä sa matkalta palaat,
    mut jälkeesi jää moni suruun ja huoleen,
    et enää sa heidän katsone puoleen.

    Hyvästi! Käyt unen kaunihin iloon
    ja vaarallisen huvin hulluhun kiloon.
    Sun tiellesi tähti on noussut, se vielä
    on kauan sun tuikkiva elosi tiellä.

    Mut kenties kerran sa huomaat hinnan,
    mitä maksaa ymmärrys rakkahan rinnan,
    mikä aarre on löytää ystävä ylin,
    mikä kärsimys kadottaa kallehin syli.




    Minon.


    Jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua,
    mitä vastaisit, sinisilmä, ruskeatukka?
    Sa tiedät, rakkaus kiusaa rangaistua,
    jos tuskani tuntisit, sinä säälisit mua;
    tai kenties rankaiseis mua ruskea kukka.

    Jos sanoisin sentään, että kuuta jo kuusi
    ma vaieten vaivaa toivojen hullujen siedän!
    Ninon, olet viisas, ja huoleton, punainen suusi
    on ennalta vastannut moneen jo arvailuusi;
    kenties sinä virkkaisit vain tään: "Minä tiedän."

    Jos sanoisin, ett' olen suloisen hulluuden vanki,
    olen orjasi iki ja varjona seuraan ma sua!
    Pien' epäilyn piirre ja murheen murtelevanki,
    sa tiedät, Ninon, voi soristaa soreanki;
    kenties sinä vastaisit, ett'et usko mua.

    Jos sanoisin, että mun sieluni pohjahan puuttuu
    sana pienin, jonka me joskus vaihdamme illoin!
    Sa tiedät, Ninon, sinisilmää kaksi jos suuttuu;
    lyö taivahat tulta ja maailma mustaksi muuttuu,
    kenties sinä kieltäisit minun käyntini silloin.

    Jos sanoisin, että yöni ma huokaan hukkaan,
    että itken päivät ja rukoilen runoja sulle;
    Ninon, kun naurat ja luomesi luot runo-rukkaan,
    vois eksyä perho sun punaisten huultesi kukkaan;
    jos sanoisin sen, sinä kenties nauraisit mulle.

    Siis en sano mitään. -- Luoksesi saavun, ma luulen,
    kuin ennen ja istun lamppusi luo pakinoiden;
    ma hengitän henkäystäs, minä äänesi kuulen,
    voit epäillä, arvata, sipristää simahuulen,
    nää silmäs ei syytä, mi kaihtaa vois sulot noiden.

    Ma salaa poimin kukkia kummia illoin,
    sun takanas kuuntelen, kun säveliin sinä aukeet;
    yli soittimen kulkevan nään kätes valkean silloin,
    ja valssihin riemuavaan kun yhdymme milloin,
    ma tunnen, kuin käsivarsiini ruokona raukeet.

    Ja öisin, maailma kun välillämme laaja,
    kun kotiini käyn sekä suljen huoneeni oven,
    mun ympäri yössä muistojen tarha on taaja,
    ja vain jumalalle, kuin ahnas aartehen saaja,
    tuon julki ma sua täpötäydet lippahat poven.

    Ma lemmin, sa et sitä tiedä, ma en sitä sano,
    ma lemmin, ja kyllin en voi jumaloita ma kiittää.
    Rakas mulle on rakkautein, pyhä lempeni jano;
    olen vannonut, rakkaudelta en toivoa ano,
    vain onnea, saan sitä myös: -- sinut nään ja se riittää.

    Ylin ollut ei mulle, ah, auvo se ansaittua:
    sun syliisi kuolla ja elää sun jalkojes eessä.
    Tuon tuskakin todistaa, joka vaivaa mua...
    jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua!
    Mitä virkkaisit, sinikukka synkässä veessä?




    Suru.


    Mun eloni mennyt on hukkaan,
    ilo poissa ja ylpeys ja voima,
    ainut ystävä epäily, soima,
    kun neroni päässyt ei kukkaan.

    Kun Totuuden tuntemaan tulin,
    sitä ystäväks ensin ma luulin,
    mut Totuuden kun sanat kuulin,
    sen ohi jo kernaasti kulin.

    Se sentään on ihana iki!
    Ja ken sitä käynyt ei liki
    maan päällä, ei ymmärrä mitään.

    Hyvä kaikki pois häviää nyt.
    Herra puhuu, vastata pitää;
    vain itkuni mulle on jäänyt.






G. BRANDES




    Vaeltava ritari.


    Niin kauan kuin vääryyttä puolustetaan,
    kuin en kohdannut voittajaani,
    kuin kunnian laakerin kaunistetaan
    päät konnien kautta ulkomaan
    ja kautta myös Tanskanmaani;

    niin kauan on sieluni myrskyinen
    ja kulkeva ritari kulkee.
    Voi, ijäisyyden ma tarvitsen,
    kuin muutkin hauta mun sulkee.

                   Huhtik. 1859.




    Proteus.


    Proteus ei ole kuiva eikä kylmä,
    on luontonsa lämmin kuin auringonsilmä.

    Hän voi ihailla miestä: on ihailu rikkaus;
    hän jumaloi naista: on jumala rakkaus.

    Jos miehell' on raja ja naisella pisama,
    hänen silti ei sammu ihailun vasama.

    Mut jos joku luuli, ett' on vanki hän konsaan,
    hän huomasi, Proteus ei antaudu ansaan.

    Hän ei voi ystävä joka-miehen olla,
    on itsensä kaikkien muotojen alla.

    Hän erikoista etsii, ei erikoinen itse,
    hän rakastaa suurta, siihen pyrkivi katse.

    Maistre vanhoillinenkaan häntä ei peljätä;
    Lassallea kiittää hän voi, opin hyljätä.

    Hän vapautta lempii, mut ilman lippua;
    hän murehtia voi myös tyrannin loppua.

    Tuhat tehdä hän voi joka hetkestä huomiota;
    mut hällä on naamio, on sata naamiota.

    Hänen tarvis ei olla valenimien takainen:
    hän omassa nimessään on valepukuinen.

    Monet kutsuvat häntä kiihoittajaksi.
    Sana tosi jos oisikin, ois se vaan yksi!

    Se tyhjentävämpi ei selitys oisi
    kuin jos hän uneksijan mainesanan saisi.

    Hän ei ole muka historioitsija,
    vaikka on menneiden kansojen kaitsija;

    hän vaikka on entisten aikojen tuntija
    kuin koskaan tieteellispatentin kantaja;

    hän vaikka on suurten henkien tutkija
    kuin koskaan pölyisten paperien matkija.

    Ne syöksevät hänen yli sappea, myrkkyä,
    ne tahtovat kuitenkin lähellä kärkkyä.

    Väitetään, on hällä salatarkoitus joku,
    vaikka on hän tuhma ja naivi hällä maku.

    Ei oppinut, ei runoniekka muussa
    kuin arvosteluissaan. Mi hirviö maassa!

    Vihollinen kirkon ja yhteiskunnan,
    radikaali -- ja ystävä ylimyskannan.

    Aina paikallaan päin rahvasta raakaa.
    Mi otsake olla vois hänelle liikaa?

    Mut jos joku tahtoo sen käärmeen kettää,
    hän käärme-nopeasti nahkansa jättää,

    on kaukana, kun väki kirkuva uhkaa
    ja pistää ja tuikkii tyhjää nahkaa.

                    *

    Toki vanhoissa taruiss' on Proteus kuvattu,
    hän siis on jo tuhatvuosia tavattu.

    Hän ammatiltansa on todenpuhuja,
    mut tarpeen tullen hän voi paljon pahoja.

    Ne häntä vangita kokeen tekivät,
    niin eessänsä partaisen leijonan näkivät;

    kun leijonata ajettiin, se oli salamanteri,
    ja sitten piikkisika ja sitten pantteri.

    Taas häikäisi hän kuin liekki ja tuli,
    mut myös tulimuodossa sama hän oli.

    Vesilähteeksi vaihtui ja kukkivaksi puuksi;
    sama aina, jos näit sinä muotojen taaksi.

    Sido häntä ei yksityinen hahmo, ei muoto,
    kun kaikkeus hän on, hälle mikään ei outo.




    Hautakammio.

    (Koottujen teosten valmistuessa).


          Mausoleum on valmis,
          joka paasi pantu,
          hakattu, tilkitty
          huolellisesti.
    Se on suuri, se on laaja; oven eessä
    kaks sfinksiä vahtina seisoo.

          Jos ovat sen suhteet
          selvät ja hyvät,
          jos viiva viivaan sattuu --
          ei säästetty työtä.
    Kaikk' on harkittu, punnittu parhain,
    kukin kohta laatunsa jälkeen.

          Öin aavisteltu,
          suunniteltu päivin,
          hiljaisuudessa
          vitkaan viimeistelty
    on työni. Se suorana nousee
    kuin itse pyhän omantunnon aate.

          Ja rakkaudella
          joka koriste tehtiin,
          lie hakattu kiveen
          tai poltettu saveen,
    se on sydämenlämmöllä luotu,
    koko sieluni siihen ma panin.

          En usko, että työ,
          minun elontyöni, pysyy.
          Se on merkitty, tiedän,
          se katoo, kaatuu.
    Töiden kuolemattomien tekoon
    en ollut minä mies kykenevä.

          On maine kuin meri:
          se nousee ja vaipuu;
          mun työni murenee,
          sen kuolema vihkii,
    mut paasista rakennuspaikan
    sadat majat ynnä kodit kohoavat.

          Mua siit' älä etsi,
          min muovasin muotoon!
          Mun parhaani lensi
          kuin myrsky ja tuli,
    löi säenten sähköisten parvet
    vailla määrää mun työpajastani.

          Kuin välkkyvä juova
          alla avaran taivaan,
          vangitsematon
          kuin meren vaahti
    oli olemukseni. Vain leimaus,
    valokaari se kaikkiaan oli.

          Ja kuului kuin humu,
          kuin herätys-huuto,
          sen tuhannet tunsi,
          se viittasi toivoon.
    Se oli ääni, mi korvesta kutsui,
    se vapaudenkasteella kastoi.

          Ja sotaan se soitti
          ja vapauden aamuun,
          se lempivät vihki,
          se laulajat sytti.
    Soi pohjolassa kannel tai kalpa,
    on kaikessa väre sitä ääntä.

          Ei hauta, jonka tein,
          ei siemen, jonka kylvin,
          päämäärääni näytä,
          elontyöni päätös ole.
    Se on versova, kasvava kauan,
    siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy.

          Kun nälkää ei enää
          näe työn lapset,
          kun vaiva palkitaan
          ja vaimo saa leipää,
    oi, silloin on hiessä, joka virtas
    eestä voiton, pisar minun otsaltani.

          Kun valtiokirkko
          kerran maahan kaatuu,
          Jerikon torvien soidessa,
          maan järistessä,
    oi, silloin on pasuunain parvessa
    pieni torvi, jota minä kerran soitin.

          Kun idästä kaikuu:
          Terve, vapaus, terve!
          Kun herää hurja voima,
          kun Venäjä leimuaa,
    oi, silloin on roviossa varmaan
    säen pieni minun tulipalostani.

          Kun seppele päässä
          kerran Puola seisoo,
          vapaana, vankkana,
          ehjänä jälleen,
    oi, silloin on hurmeessa, joka
    sen hinta oli, osa hurmettani.

          Älä usko, että säikyn,
          siis vaikka tiedän,
          ma vaipuvan unhoon,
          mitä tein, kuka olin.
    Ajan vastaisen parhaissa elää
    on myös laji kuolemattomuutta.






DRACHMANN




    Tarina.


    Oli kirkko, mahtava muinoisin,
    sen ympäri korpi sankka,
    toki nyt on se vanha ja rappeutunut --
    mut urkujen ääni on vankka.

    Sen holvit on reikihin haljenneet,
    sen kaaret on kallellansa,
    tuon tuntee soittaja harmaapää,
    kun koskee hän soitintansa.

    Käsi mestarin päästää tohdi ei
    sen myrsky-ääniä soimaan,
    hänen tyytyä täytyy ja kansan myös
    vain hillityn sävelen voimaan.

    Taru kertoo: soittajan harmaapään
    tuon vangitsi naisen valta,
    yöstä päivästä silmät sen paistoivat,
    enin sävelten aaltojen alta.

    Tuli iltamessuhun nainen tuo;
    ne leimusi silmää kaksi,
    sopet hämärät haavehin täyttyivät,
    kohos kattokin korkeammaksi.

    Ne liekehti, leimusi silmää kaks,
    kyti pohjalla murheen hiili,
    punahuulilla neitseen hurmaus
    ja morsiussuukko piili.

    Tuo hullausi soittaja harmaapää,
    se aaltosi naispovi nuori
    kuin hälle ois tarjonnut kaiken sen,
    mitä verhosi vaatteen kuori.

    Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun,
    hänet valtasi vaikea loihtu,
    säde illan ikkunat ruskosi kuin
    veripuuntavan sydämen soihtu.

    Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi,
    kuin tuomiontorvi suuri.
    Kansa kirkaisi. Taas tuli hiljaisuus.
    Oli murtunut kirkon muuri.




    Syys-ilta.


      Ilma värähti, päivä vaipuu;
      eron hetki himmeä ehti.
      Nyt tummuu lehti
      myös luona veen.
      Nyt, lauluni, nouse korkeuteen
      ja kerro mieleni kaipuu!
    Kas, syys-yössä kuihtuu se seppele nuori,
    min keijuset kevät-yön kulmille suori,
    syys tarjoo aate-seppelehen,
    mut raskahat, ah, ovat ruusut sen.

      Ne kastuivat kasteessa ehtoon,
      yö-pilven ne vihmassa päilyivät,
      ne nukkuivat tuulien kehtoon
      ja joskin ne sirpiltä säilyivät,
      ne hallan hengessä häilyivät.
    Surumielinen sai niistä kukkaissuku,
    väri vaikka on kaunis ja puhdas puku,
    ne tuoksuvat multaa kosteaa,
    ne lämpöä, päivää päin halajaa.

      Nyt nouse, lauluni, ilmahan yön
      ja kerro mieleni kaipuu!
      Vaikk' kukkaisvyön
      lemu poissa on
      ja kuudan on kalpea, armoton,
      viel' lauluhun mieleni taipuu.
    Mitä kevät-yö tuhlasi, luottaen kesään,
    sen syksy nyt kokoo synkkähän pesään.
    Ken tietää tuon, on voimakkain:
    vähän jäljellä enää on aikaa vain.




    Minä vihaan suuria totuuksia --


    Minä vihaan suuria totuuksia,
    joita kantaa voi katupylväs,
    en tahdo ma olla maailmankuulu,
    en jumalien ystävä ylväs.

    Minä suuruutta lemmin, mi voitoista hyveen
    ja siveyden huoli ei lempoakaan,
    mulle rakkain on armeija sankarin takana:
    vähät, heikot ja vaivaiset maan.






V. KRAG




    Runous.


    Lasi pieni, hieno, kirkas,
    siinä kullan kallis neste,
    jonka joka helmi syttää
    tulet suonten suihkamahan.

    Sadan liljasanan mahla,
    tuhat tuskan valmumieltä
    vasta rivin yhden pienen
    ijäks saavat tuoksumahan.




    Heleä heila.


    Taas nään minä taivahan siintävän
    ja auer ilmoja leijaa --
    oi, siintäös, taivas, siintäös niin,
    kun saapuvi heleä heila!

    Täys nuppuja nuoria metsä on
    ja tuulet tuoksuja heijaa --
    oi, lemua, metsäni, lemua niin,
    kun saapuvi heleä heila!

    Mun rintani pelkää ja riemuitsee,
    mun vereni seisoo ja seilaa --
    oi, seiso hiljaa sydämein,
    kun saapuvi heleä heila.






ANNA HAAVA




    Kyllä tuikkivat tähdet.


    Kyllä tuikkivat tähdet,
    niitä näe ma en.
    Kyllä ärjyvät tuulet,
    niitä kuule ma en.
    Sua näen, sua kuulen yksin ma,
    sa olet mun tuskani, riemuni sa.

    Anna tuikkia tähtein!
    Niitä näe ma en.
    Anna ärjyä tuulten!
    Niitä kuule ma en,
    niitä väistä ma en.
    Minä tahdon koko maailman unhoittaa,
    sua tahdon ma ainiaan armastaa.




    Kunne kuljen?


    Oi, kunne koito kuljen ma?
    Ma orpo, ilman onnea.
    Tulevi tuuli, viepi mun
    ja myrsky huutaa: murran sun!

    Jo kylläks eikö murhetta?
    O, taivas, auta, armahda!
    Ma toki raudast' ole en --
    ma olen laululintunen.




    Älä sa kysy!


    Oh, älä sa kysy, ma lemminkö sua,
    sa nääthän, mun sieluni on pakahtua!
    Ah, älä sa kysy, sa murhetat mua --
    ees itse en tiedä, ma lemminkö sua.

    Niinkuin lilja aurinkoa,
    niinkuin lintu vapauttaan,
    niinkuin laiva lainehilta
    kaipaa kotivalkamaan;

    Niinkuin lapsi uinuvainen
    ääntä kaipaa äityen
    niinkuin totta ijäisintä
    eloss' etsii ihminen;

    niinkuin laulun lohdutusta
    mieli kaipaa murheessa,
    niinkuin kurja kuolemata --
    niin sua ikävöitsen ma.

    Onko se lempeä? En minä tiedä!
    Lempi lie paljon korkeempi viel',
    paljon kauniimpi, pyhempi paljon,
    siksi niin araksi käypi mun miel'.

    Siks älä sa kysy, ma lemminkö sua,
    sa nääthän, mun sieluni on pakahtua.
    Jos lien sulle armas, niin armasta mua
    ja sano mulle itse, ma lemminkö sua.




    Kun oisin kuollut.


    Oi, oisinpa silloin kuollut,
    kun tuntenut ei mua kukaan,
    kun en edes itse tiennyt,
    min rakastan sua mitan mukaan.

    Mun lempeni suuri ja syvä
    ois ijäksi mullassa ollut;
    mun lauluni, syömeni veri,
    nyt kaikille tiedoks on tullut.

    Oi, oisinpa silloin kuollut,
    kun lempi ei polttanut mua:
    mun lempeni, mua väkevämpi,
    ei niin oisi kiusannut sua.






TAVASTSTJERNA




    Laureatus.


    I.

    Laureatus obstinatus.

    Laureatus muiden lailla
    syntyi, potki, huus ja pestiin,
    juur' kun joulujauhot lestiin
    illan suussa Suomen mailla.
    Nukkui nuhtehia vailla,
    kasvoi, karttui kaunihiksi,
    talon pikku tyranniksi
    kuin on tapa kuninkailla.

    Lapsest' asti vaiva hällä
    tuot' ol' eroitusta nähdä,
    mitä voi ja tahtoo tehdä,
    mitä täytyy täytymällä.
    Piti päänsä, päällä tällä
    lakeja hän laati, antoi,
    uppiniskan nimen kantoi,
    varhaisvanhan myöhemmällä.

    Piennä piiskan koulut suori,
    potki vastaan varsan lailla,
    kärsi valitusta vailla --
    haavat arpeen, päälle kuori!
    Nuorten kesken vanha; nuori,
    vallan nuori vanhain luona,
    etsi kultaa, missä kuona,
    kuonaa, missä kultavuori.

    Pari ystävää ja hyvää,
    maailma muu vastassansa,
    näin hän nautti nuoruuttansa,
    etsi elämältä jyvää.
    Vapahasti merta syvää
    seilas nuoren miehen mielet;
    vaan jo kutsui toiset kielet
    virren töille viehättyvää.

    Oppimatta opin teitä
    lauloi Laureatus nuori,
    torpan tyttö soiton suori,
    koski kuohui säveleitä.
    Matkineeks ei tullut heitä
    maun ruhtinaita maassa,
    lauloi vain kuin rastas haassa
    oman syömen sytykkeitä.

    Kohta niitä lauleskeli
    joka piika, renki siellä,
    taikka missä maalla, tiellä
    vinkui viulu, käsipeli.
    Niissä ilo hurja eli,
    kieli ruotsin, suomen mieli,
    nuotti niinkuin koski nieli,
    sanat riemuin remahteli.

    Veren nuoren aallot kuumat,
    onnen ahjo, lemmen liesi!
    Ollut siin' ei höylän miesi,
    joka mittaa vaaksat, tuumat.
    Oli hengen nuoren huumat,
    tulet, onnet, innostukset,
    joille aukee sydän-ukset --
    harvoin kirjapainon ruumat.

    Siinä tuntui haju tallin,
    hollin, reen ja renkutuksen,
    tahti väärä tavauksen,
    jot' ei opin herrat salli:
    käskis käydä joka jallin
    runovuoren ruusuteitä,
    kuka sitten kuulis meitä?
    korko, laajuus mullin mallin!

    Laureatus laulajana
    tutkittihin, tuomittihin,
    suomustettiin, suomittihin,
    kynittiin kuin kylmä kana.
    Veri nuori vellovana
    tuosta paisui, tuosta nousi,
    suuret myrkkykuplat sousi,
    missä muinen onnen vana.

    Mielestään ei mennyt, miksi
    tahtomansa pyhin, parhain,
    pahimmaksi kääntyi varhain,
    hälle ikihäpeiksi.
    Veret muuttui mustemmiksi,
    sappi suomalainen suuttui,
    hauki nuotan päähän puuttui,
    häkkiin lintu lieto siksi.

    Nyt ol' aika hirnujaamme
    viedä hyödyn vempeleihin.
    Kovasti se koskee meihin,
    että satuloida saamme
    näin me parhaat nuoret maamme,
    mutta vitsa väännettävä
    nuorna on ja käännettävä
    iloks armaan isäinmaamme.

    Pesi kätensä Pilatus,
    kansa huusi: ristinpuuhun!
    Mutta vielä surman suuhun
    tahtonut ei Laureatus.
    Juur' tää julkeuden status
    hälle pilkkanimen antoi,
    jota sitten kauan kantoi
    Laureatus obstinatus.

    Nöyryyden ei valju valta
    seissut hänen kehdollansa:
    runon orhi vaahdossansa
    vaatii voimaa ratsahalta.
    Epäs ruoskan maailmalta,
    elämältä emon piiskan,
    nosti ylvään, korskan niskan
    korkealle ristin alta.

    Veri kuohui kulkevainen
    ja hän löysi ystäviä,
    neroja niin säihkyviä,
    ettei arvaa aikalainen.
    Ryypyn vaati aamiainen,
    ja hän kasti kaulaa, suuta,
    eikä tunnustanut muuta
    holhojaa kuin Herran vainen.

    Eikä niitä perinnöitä
    ollut ole holhotilla
    tämän taivaan tanhuvilla!
    Käyty siin' ei käräjöitä,
    käytetty ei konnantöitä:
    tuuli antoi, pilvi satoi,
    taivas lapsellensa latoi
    kukkasia, kuuhut-öitä.

    Laureatus lauloi, lempi,
    riipi onnen omenoita,
    puri hampain nuorin noita
    nähdäkseen, mi mieluisempi.
    Yhden hylkäs, toisen hempi,
    soi ja joi kuin turkkilainen,
    eli niinkuin elää vainen
    poika nuori, kaunis, kempi.

    Suonet suihki, sydän eli,
    joka kukka kutsui, kiehtoi,
    epätoivo alla liehtoi,
    viha päällä punoitteli.
    Joka veitikka ol' veli,
    joka viisas vihamiesi,
    ja hän taisi ja hän tiesi,
    missä kulki miehen keli.

    Kaunis oli hän kuin voima;
    ja jos oisi neitten kieli
    virkkanut, min kätki mieli,
    sana ollut ei ois soima.
    Valko-otsa, varsi roima; --
    näin hän kylän kassapäitä
    monta otti ennen häitä,
    ehtimättä kirkon hoiman.

    Tuhlas niinkuin lapsi linnan
    säästöt isäin ankarien,
    säästöt voiman, säästöt hien,
    monen sukupolven hinnan:
    tahdon voimat, tarmot rinnan
    sai hän sotataatoiltansa,
    mutta äitimuoriltansa
    talonpojan potran pinnan.

    Emo rukka paljon yksin
    itki pojan elämätä,
    toivoi kera vaimon tätä
    viihtymähän vieretyksin.
    Vaan hän vastas syleilyksin,
    pojan suukkoin polttavaisin
    eikä saatu miehin, naisin
    tätä pyytä pyydetyksi.

    Opinjooni, joll' on valta,
    kiros hänet kokonansa,
    huhu piti huutoansa,
    maine kulki maankin alta.
    Kivet sinkui kaikkialta,
    pilkka yksi toisen siitti;
    näin nyt Laureatus niitti
    ensi laihot maailmalta.


    II.

    Siipeen ammuttu.

    Sen, ken syntyi laulajaksi,
    polttakaamme, paistakaamme,
    alas kotka ampukaamme
    tallin oven vartiaksi!
    Kiveä jos jauhaa kaksi,
    vaikka tyhjää, siit' ei haaraa,
    mutta runo tuottaa vaaraa,
    jos se rupee mahtavaksi.

    Hymyilkäämme häntä houkkaa,
    joka käy kuin kruunupäinen,
    vaikk' on keppikerjäläinen,
    sieltä täältä sirun noukkaa.
    Vaan jos houkka käy ja loukkaa
    kuntoamme, kunniaamme,
    hänet suitsin suistakaamme
    silloin käymään tietä soukkaa.

    Laureatus, lauluhuuli,
    tunsi melkein tärkeäksi
    itsensä ja ylpeäksi.
    Ja hän hymyi vaan ja luuli,
    että koko myrskytuuli
    vaan ol' ohimenevätä,
    ettei sitä onni jätä,
    ken sen laulut kerran kuuli.

    Viel' ei voinut ymmärtää hän,
    että perintönsä suuri
    lopussa jo oisi juuri;
    tuota saanut ei hän päähän,
    että näin nyt myrskysäähän
    hänet jättäis holhojansa:
    vielä elo korkojansa
    kasvaa, ja ne hälle jäähän!

    Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää,
    kantaa kateuden loka
    vastuksien pirun, joka
    haukkuu kovaa, hiljaa kiittää,
    rintaan kiviriipan liittää,
    vastaa kuuman haalealla,
    sankartöistä vait on vallan,
    veren hyytää, riemun riittää.

    Ja se painoi leukaan asti
    lauluniekan suohon tuohon,
    vaali joka rikkaruohon
    sydämessä varuisasti;
    lietsoi tulta uutterasti,
    joka miehen mieltä pouti,
    aron aavikosta nouti
    juoman, jolla suuta kasti.

    Siinä joi hän yhtä toista:
    sairaan jalopeuran pelon,
    erämaiden öisten elon,
    huolet hullun-kammioista.
    Kului kulta unelmoista,
    haihtui tuoksu haavehilta,
    päivä painui, joutui ilta,
    nousi sumut notkosoista.

    Halkes nuoruutensa haaksi,
    jolla retkelleen hän lähti,
    uneksijan onnen tähti
    vaipui valtamerten taaksi.
    Veri sakoi samakkaaksi,
    laulu maata myöten hiipi:
    poikki oli kotkan siipi,
    lehto kaattu kaskimaaksi.

    Joka hymyssä hän näki,
    joka sanass' salanuolen,
    katsoi aina kahdenpuolen,
    pelkäs yötä päivälläki.
    Yöllä heräs Hiiden väki,
    nosti otsaan kylmän hien,
    voitti piru vastuksien,
    haukaks sai jo kevätkäki.

    Nyt jo piru nauraa tohti,
    näytti aatteet akanoiksi,
    kirnus hengen voitot voiksi,
    kauas kannel niekan johti
    korven onkaloita kohti,
    erämaihin erakkuuden;
    yksin kanssa ikuisuuden
    näin hän istui, näin hän pohti.

    Saapui aatteet kaikenlaiset
    suuren yksinäisen luoksi,
    tuli luode, tuli vuoksi,
    matoi kangastukset maiset.
    Joskus pilvet purppuraiset
    aron iltaan ilon heitti,
    vaan ne kaikki jälleen peitti
    samum-tuulet tuiskivaiset.

    Mut ei aina murretulla
    ylvään yksinäisen mieltä,
    jok' ei kaipaa ilon kieltä,
    jot' ei kiehdo kiilto kullan.
    Laureatus, lapsi mullan,
    katkeruutta keitti, kantoi,
    kunnes kaikki heitti, antoi
    päivän mennä, toisen tulla.

    Ja ne saapui maita soita,
    päivät pitkät, päivät harmaat.
    Piili laulun keijut armaat,
    jotka ennen karkelolta
    piti illoin ihanoita,
    väikkyviä, välkkyviä.
    Mieli punoi säikehiä.
    punaisia, kamaloita.

    Yöt ja päivät yhtä hamaa
    aatos kiersi, aatos kulki,
    yhteen huulet kuumat sulki,
    saattoi kielen sammaltamaan.
    Lyöty, lannistettu lamaan,
    varmaan hulluks oisi luultu,
    ellei lapsest' asti kuultu
    hänestä ois melkein samaa.

    Fatalismi, köyhän silta,
    aina parhain oppi orjan,
    teki itsepäästä norjan,
    taittoi niskat niskurilta.
    Kulki niinkuin kesä-ilta
    yli mielen uhman pahan;
    ja hän oppi poimimahan
    kukkasia kaljamilta.

    Ja hän taipui taakan alle,
    tyytyi niinkuin tyytyy rukka
    nöyrtymyksen kalvas kukka
    kasvoi korven kulkijalle.
    Ja hän nousi kukkulalle,
    näki tyhjäks elontyönsä,
    laski sauvan, päästi vyönsä
    sekä kuoli maailmalle.

    Hän, mi kärsinyt ei iestä,
    astui valjahisin hyödyn;
    karvas oli kalkki lyödyn,
    vaan se juuri koetti miestä.
    Mittas reunat mieron tiestä,
    kulki teitä köyhän, kurjan;
    näin voi piiska elon nurjan
    kaurihista kilin piestä.

    Ja se suuri fatalisti
    oli mielestään jo kili:
    tunto pesty, tehty tili
    elon kanssa kaunihisti.
    Ja hän huokas, kädet risti
    maailman tään tähden huonon,
    vihdoin kauriin vuoriluonnon
    kirkon pihattoihin pisti.

    Laureatus muiden lailla
    vangiks otti järjen oman,
    järjen aina rauhattoman,
    järjen vastausta vailla.
    Asui mailla autuailla,
    tuli verraks tuhansien,
    kiros riemun, siunas hien,
    sai jo majan armon mailla.

    Saapui aika sovituksen,
    aika lapsuus-onnen lauhan,
    aika anteeks-pyynnön, rauhan,
    äidin helmaan palauksen;
    ja hän aukas kodin uksen,
    katsonut ei enää taaksi,
    ettei uppois Herran haaksi
    jälleen uneen kauhistuksen.

    Katsoi ylle, katsoi alle,
    ja hän tunsi uudet tuoksut,
    kuuli uutten vetten juoksut,
    palas voima voipuvalle.
    Kruunu viittoo voittajalle!
    Paastoo paha lihas luuksi!
    Taivu sielu tarvispuuksi,
    taivu taivaan jumalalle!

    Hän, se Mestari, mi muovaa
    maailman ja ihmismielet,
    virittää voi harpun kielet
    soimaan virttä uutta, luovaa;
    kohta sanan voimin huovaa
    Herran haaksi Herran teitä:
    ei Hän kiellä, ei Hän peitä
    armoansa anteeks suovaa.

    Herran sana virvoittaapi
    niinkuin virta, vesilähde,
    Herra nostaa huomentähden
    poveen sen, ken rakastaapi.
    Elo selvityksen saapi,
    kaikki kirkastuu ja koittaa;
    Laureatus voittaa, voittaa,
    laaksot, vuoret valkeaapi.


    III.

    Pyhä Antonius.

    Pensaat puron vieremälle
    hiipiä hiljaiset ja taajat,
    hiljaa puiden latvat laajat
    hymyy laineen leikkinälle.
    Vieremälle vihreälle
    tyttö käy ja kuroittaapi,
    ja sen rinta riksuttaapi
    ja se ei lie hyvä hälle.

    Laureatus, laulurukka,
    seisoo, miettii tytön luona;
    varoa ei tiedä vuona,
    mutta murheinen on hukka.
    Vihryt, kaunis nurmen nukka
    tuossa kutsuu, viittoo luokse,
    ruoho kuiskaa: "Joudu, juokse,
    viini vartoo, taita kukka!"

    Sanat tuhmat eivät leikkaa
    ääntä sydänkielen herkän,
    iltarusko kuusenkerkän
    yli heittää kuperkeikkaa,
    yksin tuuli käy ja teikkaa
    heinäin huojuvitten päällä;
    kuule ei kuin kivet täällä,
    jotk' ei kerro joka seikkaa.

    Laureatus aatteissansa
    kauan, kauan tuumii tälleen...
    vanha metsämieskö jälleen
    täällä panee paulojansa?
    Hyi, barbaari himoissansa!
    Pulmu pälvellään on pyhä.
    Vaan hän tuumii, tuumii yhä,
    eikä laukee pulmun ansa.

    Immen posket pyörehinä
    puolikypsät punertavat,
    silmät suuret aukeavat
    katsomahan kysyvinä:
    "Nääthän, että annan minä!
    Laureatus, miks et ota?
    Ota taikka syttyy sota,
    paha, paha poika sinä!"

    Ja nyt immen silmä tulta
    iskee nuoren immen vihan:
    "Eessämme on Eden ihan,
    etkö näe, kuule, kulta!
    Suotko nenän eestäs sulta
    kissalle sa maidon, rukka?
    Taita kukka, taita kukka,
    taikka loppuu maltti multa."

    Laureatus aprikoipi.
    Kas, kuin silmä kaunis kiehtoo,
    veret liekkilöihin liehtoo,
    leikkilöihin somiin soipi!
    Vaan hän käden nähdä voipi,
    joka viittaa kärsittyihin,
    ja hän turvaa hymyilyihin,
    epää vaan ja eperöipi.

    Loppui immen rauha silloin.
    Nyt jos milloinkaan oil aika
    hänen nähdä elon taika;
    nyt ol' aika, nyt jos milloin
    painaa vienoks pajunvilloin
    korven miehen kova mieli,
    nyt, kun kerran kertoi kieli,
    mitä sydän sykki illoin.

    "lhanasti taivaan teitä
    saarnaat sanoissa ja töissä,
    mutta etkö ikävöi sä
    koskaan syömen säveleitä?
    Minut polje, minut heitä,
    mutta mua siedä, siedä!
    Mikä mull' on, min' en tiedä,
    peitä suu jo multa, peitä!"

    Ja hän posken purppuraisen
    kätkee käsivarrellansa,
    rohkeutt' on rinnassansa,
    vaikk' on katse karitsaisen.
    Laureatus näkee naisen,
    huomaa sulon hienon, hennon,
    ja hän tuntee verten lennon,
    kuulee kutsun hurmaavaisen.

    Vaan hän vait on ainoastaan.
    Vaikka on kuin maasta, puista
    ilkkuis tuhansista suista
    lasta, joka omenastaan
    huoli ei, vaan huitoo vastaan.
    Ja hän tietää loukkaavansa
    tyttöä, mi itkun kanssa
    hiljaa sotii onnelastaan.

    Silloin, silloin anovalle
    apu joutuu, kieli kankee
    vapaa on, ja sanat lankee
    niinkuin kaste kanervalle.
    Tähdet syttyy taivahalle,
    Herra antaa armon soihdut,
    kääntää parhaaks Pahan loidut.
    Kiitos Hälle, korkealle!

    "Anna pieni, Anna hyvä,
    en ma ole niinkuin luulet,
    mua viskoo vinhat tuulet,
    mua ahmaa aalto syvä.
    Synti, syömeen sisältyvä,
    usein mustaa mielen multa.
    Sielussani, Anna kulta,
    seulo nisu, seulo jyvä!

    "Hyviks, ihanoiksi aivan
    uskot maailman ja minun,
    vaan on unta uskos sinun.
    Jos ma sainkin lahjat taivaan,
    sain ma myöskin lahjat vaivan,
    himot huonot, himot suuret...
    syvällä on synnin juuret,
    vaikka kuinka kaivan, kaivan.

    "Vaikka orjantappuroita
    kyllin elontiellä niitin,
    kyllin niitin, kyllin siitin,
    viel' en aistejani voita,
    viel' en hengen hekkumoita
    suistaa voi ma synnintyöstä.
    juuri äsken olin syöstä...
    Anna, auttaa mua koita!

    "Älä luule, että soimaan
    itseäni iloks vainen,
    mutta pienin kipunainen
    sydämessäin tulen voimaan
    syttää voi ja autioimaan.
    Siell' on paljon sytykettä!
    Anna suothan, suothan, että
    pääsen Jesuksen ma hoimaan!"

    Anna vartoo vaan ja uottaa,
    mitä puhuu miesi pyhä.
    Ymmärtää hän ei voi yhä,
    miksi lempi synnin tuottaa:
    vaan hän luottaa vaan ja luottaa
    ja hän ymmärtää, ett' yksin
    hän saa käydä käsityksin,
    hän saa Herran miestä juottaa.

    Anna lankee polvillensa,
    tarttuu käsiin voideltuihin,
    yhtyy yljän rukoiluihin
    tykö taaton taivaisensa.
    Ja hän häilyy hiljaksensa
    ja on valkea kuin vainaa,
    kun tää suvaitseepi painaa
    suukon hänen otsallensa.




    Sonetteja Dianalle.


    l.

    Diana.

    Sa synnyit sätehistä aamunmaan
    ja puiden vihreästä, ruohonpäistä,
    mut minä vaan sain syntys nähdä näistä,
    sa lienet ehkä hullun houre vaan.

    Sun piirtees tyynet lepäs levossaan,
    kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä,
    ja paimenta sa lemmit leikkiväistä,
    sa jumal-synty, synnillistä maan!

    Siit' asti luonto kaikk' on herännyt.
    Ma kuulen laulut puron pulpunnasta
    ja joka puusta äänet puhuu nyt.

    Tää riemua on vallatonta vasta:
    on lehdon karkeloihin kerännyt
    Pan paljas tuonne immet Metsolasta.


    2.

    Tunnen virran tuolta puolen.

    Ma olen erakko vain murheen, huolen,
    mies yksinäinen, hullu haaveiden,
    ma muiden maailmoista huoli en,
    vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen.

    Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen
    sun kutsus elon juhlahan; ma, ken
    jo uinuin untuvilla unien,
    ma nousen -- ja sun sulokättäs nuolen.

    Ei hyvä kuolleit' ole herätellä,
    ei leikkiä lie lempi vainajain,
    ei koirana sit' uneen silitellä.

    Kas, kuolleen lempi palaa punottain,
    ja vaikka hullun huul' on valju vain,
    niin verta, verta vuotaa sydän hellä.


    3.

    Kevätsade.

    Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille,
    joit' itken, itken onnen ilossain;
    näät eipä päästä kevään kekkereille,
    jos sydän sadettaan ei anna vain.

    Maa kuiva vaatii jotain enemp' ain
    kuin pelkkää aurinkoa ahoteille.
    Ens sade juur' on hurma jumalain --
    ja sateen jälkeen itää ihme meille.

    Se suuri ihme, kun me valveutaan,
    kun heräjävät sydänlehdet hienot
    maan loasta; kun loppuu kaihot maan,

    ja elon salaisuudet suuret, pienot
    pyhinä puhkee, ole eikä vienot
    ne pirun juonia, vaan jumalan.


    4.

    En tahdo --

    En tahdo yksin lentää, kun ma luulen
    pois pääseväni maihin parempiin
    sen kanssa, ken mun nosti keväimiin
    ja antoi laululleni aamutuulen.

    Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen,
    mi rungon vanhan rintaan annettiin?
    Kateusko jälleen katkeroisi huulen,
    kun juhlamalja käteen kannettiin?

    En tahdo yksin lentää niinkuin kotka,
    en vaania myös päällä vuorien,
    kuin metsänpeto peljättynä en.

    Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka
    mua lempii, purren lehtipurjeisen
    taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.


    5.

    Lopputili.

    Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit:
    mun lempeni sa herätit ja peit
    vain pilkkanas, mut pidit suloisesti,
    se harmenemasta nää hapset esti.

    Ma paljon ymmärrän, mut totisesti
    en yhtä: luoksein miksi hetken jäit,
    ees hetken tää miks onnen kupla kesti?
    Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.

    Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa.
    Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain.
    Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.

    Suo sentään uskoa mun muistossain,
    mun että siipeni kuin kiurun kantaa
    ja lauluni kuin onnen virsi vain.




    Tenn-koski.


    Tähdetönnä suvi-yöhyt päilyy,
    saavu ei hämy eikä kuu,
    valkeat Tenn-järven neiet häilyy,
    kosken lauluhun nukkuu puu.
    Seisoo haavehissa metsä varjoton,
    maa on tyyni, taivas kirkastettu on;
    Areskuta vain hangessaan
    hohtava katsoo yöhön valkeaan.

    Terhen vieno yli nurmen nuojuu,
    kaste runsaana lankeaa,
    tuuli nukkuu, koivunlehvä huojuu,
    vuoksi kaisloja keinuttaa.
    Vaahtoon käy Tenn-järvi, virta Indalin
    syöksyy autuaana aamuruskoihin,
    kuuntelee kesän kirkas yö,
    kannelta kaikuvaa Tenn-koski lyö.




    Ja jos joku aatos --


    Ja jos joku aatos mun luonani lie,
    kun lankee kuoleman ilta,
    sen olkohon viittoma viime tie,
    mi päivän ja metsien mailta mun vie,
    kesän kerkeän sointujen silta.

    Tien laulavan polkua viipyen pois
    minä kulkisin haaveessa harhain,
    meri, aallot ja aurinko viimeisen lois
    kesän kaunihin katseen, mi ystävän ois,
    ois kuin on mun kaipuuni parhain.




    Polyteknikkojen marssi.


    EI meill' ole mainetta es'isien,
    ei muistoja, muinaisuutta,
    mut jäljissämmepä kultahinen
    kevät kasvavi laihoa uutta.
    On kalpamme tieto, on kilpemme työ,
    näin kultuurikansoa luodaan,
    toden tieltä ja valkeuden väistyvi yö
    ja kunnolle kunnia suodaan.

    Ei hurmehin lippumme hulmuakaan,
    ei riepuina riipu sen vaate,
    ei murhista, kauhuista muistuttamaan
    käy puhtahan viirimme aate.
    Sen kultakirjoja katsokaa!
    Ne korkeella tahdomme kantaa.
    Ei kansalle onnea kauniimpaa
    kuin työ sekä terveys antaa.

    Käsivarret jos vankat poikaisi lie,
    jalo lippu, nyt liehu ja loista!
    Väkivalta ei rankaisematta vie
    sun kruunuas aurinkoista.
    Sua suojaa vartio uskollinen,
    sen rinnoissa lyö ajan laineet,
    valo valta on vuossadan vastahisen,
    ei menneiden muistojen maineet.

    Työn lapset! On aateliskilpemme tuo,
    sotatorvemme ylpeä, sorja,
    se vaikka ei maailman mainetta suo,
    maat, valtiot vaivamme korjaa.
    Me syrjässä seisomme, kuolemme vait,
    vain työmme on hautamme pylväs,
    se kestävä on ajan ankarat lait,
    on onnemme ainoa, ylväs.






LYBECK




    Kun tuli kuoli.


    Istuivat piirissä kansan päät,
    tuskallisna he vahtivat tulta.
    Loisti, leimusi liekkien häät,
    karkeli kipunain kirjokulta.
    "Ne lentävät liikaa, ne polttavat talon",
    yks virkkoi, ja kaikki tuumivat niin,
    ett' olla se vaara voi tulipalon.
    Tulen ympäri muuri näin muurattiin.
    Mut tuli ei häkissä viihtynyt,
    se tien läpi muurinsa poltti nyt,
    se leimahti kansan päämiesten eteen,
    jotka torkkuivat työnsä tehtyään.

    Niin nous heistä ylin ja sammutti veteen
    koko rovion, kauhu sydämessään.

    "Täss' olen ma", virkahti musta tuhka
    ja irvisti heille kuin ilkeä uhka.

                                  1899.




    Pojilleni!


    Kaihtaen, voimatonna seison
    eessä välttämättömän: kaiken raskaan,
    mi teitä vartoo.

    Mut älkää katsoko synkästi elämää --
    älkää silti kovasti, säälimättä
    kuin elämä katsoo!

    Käsin kaksin kantakaa
    taakka; mutta tehkää se pystypäin
    ja katse kirkkaana!

    Hyvä hymynne olkoon,
    lämmin, viisas kuin harvoilla vielä
    on voimakkailla.

    Vihamiehiä vältä ei kukaan;
    eivät he lepää, eivät unhota työtään --
    se heille kuuluu.

    Olkaa liian ylpeät kostamaan!
    Sydämen tyyni ylemmyys on kunnia
    kotinne, heimonne.

                             1903.




    Väsyneitä puita.


    Yö, jota kauan, kauan varroimme, lujaan
    ympäri päittemme sulkeutukoon!
    Myrsky ei lepää,
    aallot eivät asetu --
    ei aamu meitä varro;
    törmällä seisomme, kaukana, kauimpana.

    Lyö runkomme, myrsky, lyö viimeinen vastus
    juurista syömessä vanhan maan!
    Yö ei sitä kerro,
    aallot eivät asetu --
    ei aamu meitä varro;
    mut ei taipua, murtua vaan ... vain murtua.

    Lainehet ahnaat, laajaksi hautamme luokaa,
    tehkää suureksi kaatumisemme!
    Kerran vaikenee myrsky,
    kerran valkenee yökin --
    ei meitä aamu varro;
    uuvuimme myrskyssä seisomaan, myrskyssä sotimaan.

                                          1903.






MÖRNE




    Viha.


          Se syöpyy mieliin
          kuin ruoste rautaan.
          Se tarttuu kurkkuun
          kuin vehkaleipä.
          Se puree kuin kylmyys
          paljasta, ryysyistä
          kyynärpäätä.

    Ei hän, joka tänään nyrkkinsä nostaa
    puhujalavalla
    sen ole isä.
    Sadat vuodet se maassa on itänyt hiljaa
    kaikissa, joilt' oli estetty ilma ja päivä,
    se huutaa aikojen syvyydestä,
    se on perintö isien, jotka murtuivat työssä
    taa auran ja karhin,
    joilta kielletty jano
    oli kirjaan ja kynään,
    jotka kyntivät alla
    herrojen ikeen,
    jotka tahtoivat itse asua maansa
    ja vietihin raastaen herrojen sotiin;
    jotka tahtoivat nostaa
    kattonsa matalan
    ja äänensä nostaa
    ja kokea voimansa määrän
    ja herrojen pilkkaa palkaksi saivat.

    Se viha, jok' on perintö harmajan muinais-ajan,
    se kutsuu, se kiehtoo, se liehtoo laumoja sotaan,
    se kytee kuuntelijoissa
    ympäri puhujalavan,
    alla toukokuu-taivaan;
    se syttyvi, kun sanat leimuavat,
    se silmäin tummista kulmista iskee tulta,
    se on tuomion kostava raippa, mi lyö
    maahan valtion hauraan.




    Runoilijat.


    Se laulu, joka nyt ei tahdo laata,
    kuin pääsky lentäköön se liki maata,
    on aika tuulen, aika myrskyn nyt.
    Valkeena särkkä seisoo vaahdossaan,
    hajoovat heinät, luodut kuivamaan,
    pelloilla päiv' on pölyyn pimennyt.

    Nyt kaikki yrtit, puut maa-emään juurtuu,
    mi nosti ne. Myös meille hetki suurtuu,
    elämäntaisto tunnussanan saa.
    Mut päällä pilvein, alla taivaan seijaan,
    tään ajan laulun ilmalaivat leijaa
    ja tuuleen tuonen-vankkaan -- liputtaa.




    Minun vihani.


    I.

    Ma vihaan näitä lauhan laulajia;
    ne sanarikkaan proosan sorvaa,
    ne rytmin ylpein hurmaa korvaa
    ja kukin leikkii vapaus-ritaria.

    Jo vuodet kuullut oon
    tuon laulun tuulta kaislikkoon.
    Se nyrkki milloinkaan ei lyö,
    se salama ei koskaan satu maaliin.

    Ma vihaan virttä nukuttajan.
    He eivät; -- miehet, jotka uskaltaa
    hien ja loan halki vaeltaa,
    on miehet ajan.


    II.

    Sanoja ammoin opin vihaamaan
    ja rakastamaan elämää. Luo maan
    ma painausin, sen imin voimaa vankkaa.
    Niin satoi taivas meille yötä sankkaa;
    sanoja kaksinkerroin vihaan nyt.

    Tää kansa pohjan kunniaksi luotiin,
    se pakenee, kun suuri hetki suotiin,
    sanojen takaa turvan etsii nyt.






GRIPENBERG




    Teodora.


    Soi kahiseva silkki ja kultakirja-neule,
    käy jalokiven-heijastus huikaisevin,
    ja täysikuu hohtaa ja yön on tähtiseule
    yli keisarin ylpeän kaupungin.
    Ja siimes, mi suurena, synkkänä lankee,
    saa kadun kiiltomarmorin himmenemään.
    Hän saapuu, keisarinna, hän tulee, armas, ankee,
    täys-kuutamo ympäri yöllisen pään.

    Hän lähestyy, Teodora, yrttitarhani yössä,
    kun kaikki idän ruusut veriruskeat on,
    ja Astarotin patsas on kuun helmivyössä
    ja suihkukaivo laulaa lakkaamaton;
    hän saapuu, hän hiipivi pedon pienen jaloin
    niin hiljaa, niin hiljaa hiekalla tien,
    hän tulee tummin jäsenin ja veren tulipaloin
    ja kera lemmen pyyteitten leimuavien.

    Teodora, sun tahdon ma suudella huultas,
    mi käskeä, pyytää ja pilkata voi,
    Teodora, sun tahdon ma suudella suultas
    janon kuuman, ivan jäisen, mi ilkkuen soi;
    juoda katseesi tahdon, mi kiehtoo ja palaa,
    tulitukkaasi sormia tuoksuavaa,
    Teodora, sun uskon ma huultes valhevalaa,
    ma tahdon tulla turmioon ja unhoittaa!




    Kaunehin maa.


    Maa kaunehin maa on pohjoinen,
    missä metsiä pellot pelkää,
    karu, paatinen, kylmä on pinta sen,
    ei lannista aura sen selkää,
    mut uhmaten hongat harmaat ain
    sen taivahan ääriä saartaa
    ja yllä korpien vaikenevain
    sen pilvissä kotkat kaartaa.

    Maa kaunehin maa on metsien,
    maa ijäti uinuvan haaveen,
    se sitoo mielemme hiljaisen
    laill' arvoituksen ja aaveen,
    se kutsuu, se kiehtoo, se vaatii luo,
    sen puissa on loihtua, taikaa,
    ja eksyttävän salon kankahat nuo
    ne laulua kummaa kaikaa.

    Sa mieron-miettijän autuas maa,
    sa unten orpojen valta,
    sa pohjan ääretön korpimaa,
    en pääse sun tenhosi alta.
    mut kaunehin, rakkahin, tiedän ma vaan,
    on metsien laaja manner,
    juro, jyrkkä, jylhässä voimassaan,
    runon syntymättömän tanner.




    Kauniille naisille.


    Kauniille naisille soi kanteloimme
    tuliset kielet, tuska laulujen.
    Kauniita naisia me ihannoimme
    kentillä runon, lemmen, kukkien.

    Ei heille riitä se, sen nähdä voimme,
    hehkumme heille viime hetkehen.
    Kauniille naisille me karkeloimme,
    he käyvät rikkahan häävuoteesen.

    Me häihin pöytärunot runoilemme,
    me kilistämme, koska seura juo
    nimeä uutta iki-ihantehemme.

    Huudamme, "eläköön!" kun kaikuu tuo;
    lasista voiman saamme elääksemme
    ja lohdun sääliväinen portto suo.




    Albert Edelfelt.

    In memoriam.


    Maa autioituu, ain yhä kolkommaks
    käy syksy, synkistyy myös humina metsäin.
    Jo lännen päivä päättyvä kalpenee,
    yö äänetön uhkaa, unta ei tuo.

    Syvistä soista, helmasta korpimaan,
    miss' uinuu routa kesken keinuvan turpeen,
    nyt suurten, mykkäin siipien lyönti käy
    yli keltaisen maan, yli jäähtyvän veen.

    On sydän sairas horjuvan tähkäpään,
    valossa aamun varjo väikkyvi kalpee;
    jään-sinervä sirppi ollutko lie, mi löi
    ja heilahti taas pois usmahan yön.

    Tunnemme hallan, on syvät haavat sen,
    ei turhaan nouse, välkä iskevä rauta.
    Kasvoimme kovan kourissa taiston, suo
    se armoa ei, ei pyydetä me.

    Kuitenkin, kuinka sirppi se sattuikaan,
    kun kaasi sun tuo valpas ain vihamiesi!
    Hän tarkkaan tähtää, tuntuvat iskut lyö,
    miss' ihmisen on kipu kirveltävin.

    Sa kaaduit, tukehtui tuli uhman tuo,
    yön valo sammui, poiss' on räiskyvä liekki.
    Mies sorea sortui auringon-miekkoineen,
    ei mahtia meill' edes kostamahan.

    Siis olet poissa, riemumme muinainen,
    Nää emme enää tulta sun sädesilmäis,
    sua emme enää, sua elon-syttäjää
    maan murheisen kesken ja syksyisen yön.

    Mut katso, kaikki, minkä sa annoit, jää.
    Kaikk' kaunis, mille hehkui ritarin rinta,
    se kasvaa, versoo hyystä ja hallastai;
    sun kylvösi kerran kukkia luo.

    Humiskaa hongat haudalla sankarin,
    punaiset kaikki palakaa kesäruusut!
    Tekonsa nuor' on, syttävä, valoisa,
    runo muistonsa on sekä vaatimus työn.






LISÄYS

Mukaelmia




    Kauniit silmät.


    Toiset laulaa Teeban sotaa,
    toiset Phrygein ryskinää,
    kiitä en ma miekan otaa,
    muuta tahdon ylistää;
    voittaneet mua eivät laivat,
    jalkaväki, ratsahat,
    toiset voimat voiton saivat:
    silmät kauniit katsoivat.




    Taide.


    Suloinen taide, lohtu hetken harmaan,
    päivien riemu maassa murheiden,
    sieluuni loihdit liekin pyhän, armaan,
    maan päälle saatat taivaan kauneuden.

    Huokaus vieno taiteen kultakielen,
    hartaus soinnun, maasta nousevan,
    aikoihin autuaampiin johdat mielen,
    suloinen taide, sua rakastan!




    Syksy.


    Ja ilma on raskas ja mykkä on maa
    niinkuin huone, mi vieraaksi kuoleman saa,
    myös sairaat on nurmet ja puut.
    Mun sieluni saartavi syys, ah syys,
    se on kuni lehti, min hallatar hyys,
    näy ruusua eilistä ei,
    sen kuolema vei.




    Legenda.


    Kasvatti Jesus ruususen,
    ol' armas aika lapsuuden,
    hän sitä hoiti hellästi,
    se kukat kauniit kanteli.

    Mut Judas poikaparven tuo,
    se ryntää kukkakummun luo
    ja ryöstää kaikki ruusut pois
    kuin syksyn viima vienyt ois

    "Mistäpä saat nyt seppeleen?"
    jo pilkkaa Judas joukkoineen.
    "Heititte piikit kuitenkin",
    laps lausuu äänin hiljaisin.

    Paljailla ruusunpiikeillään
    he seppelöivät armaan pään
    ja peitti valko-otsan tuon
    ei ruusut ruskeat, mut hurmeenvuo.




    Suru.


    Yön, yön viileä tuulonen
    tullos oi,
    pyyhkiös kyynel
    mun poskeni pois.

    Maan, maan himmeä lintunen,
    laula oi,
    murheet mieltäni
    ahdistaa.

    Veen, veen lempeä läikkä lyö,
    tuudi, oi,
    rauhaan riemut
    jo rauenneet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51316 ***