diff options
| author | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-05 09:14:37 -0800 |
|---|---|---|
| committer | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-02-05 09:14:37 -0800 |
| commit | b4609af245f243384fae2cd56620341d95f09e4c (patch) | |
| tree | 82b33be9ac869275a25eb58e40b0b12a3659af68 | |
| parent | a4043107edcf2d576dba63d490bf2a9881a27c5b (diff) | |
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/51270-8.txt | 6219 | ||||
| -rw-r--r-- | old/51270-8.zip | bin | 127518 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 6219 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..05c6de9 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #51270 (https://www.gutenberg.org/ebooks/51270) diff --git a/old/51270-8.txt b/old/51270-8.txt deleted file mode 100644 index de12924..0000000 --- a/old/51270-8.txt +++ /dev/null @@ -1,6219 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Novelleja ja Kertomuksia II, by Various - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - - -Title: Novelleja ja Kertomuksia II - -Author: Various - -Release Date: February 22, 2016 [EBook #51270] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II *** - - - - -Produced by Tapio Riikonen - - - - - - -NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II - - - - - -Jyväskylässä, -Weilin ja Göös'in kirjapainossa, -1879. - - - - - - -SISÄLLYS: - - Arne, kirj. Björnstjerne Björnson - Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar - Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia - Veliviha, kirj. Berthold Auerbach - - - - - - -ARNE - - - - -Ensimmäinen luku. - - -Kahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä joki -raskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoret -kummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju; -mutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväällä -ja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoi -ylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne. - -"Mitähän jos verhoisimme vuoren?" kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaan -tammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alas -nähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylös -eikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävi -valkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa; -kalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; -- "mitähän jos -verhoisimme vuoren?" sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. "Me -siihen kaiketi pystyisimme ennen muita", vastasi honka, silitteli -partaansa ja silmäili koivua, "mitä arvelet?" Mutta koivu katseli -epäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänen -päällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään. -"Verhotkaamme se Jumalan nimessä", lausui koivu, ja nämät kolme ne vaan -olivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena. - -Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan. -Kataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. "Ei, ota kanerva mukaan", -kehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin; -"tartu minuun", sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missä -vaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hän -vaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. He -kipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten. -"Siinä on siunausta", lausui koivu. - -Mutta vuori alkoi tuumailla, mitä pientä karjaa se mahtoi olla, kun -kipusi ja kapusi häntä ylös. Ja kun hän oli sitä miettinyt pari sataa -vuotta, lähetti hän pienen puron alas katsontaan. Se nyt oli juuri -kirren lähdössä, ja puro luikerteli eteenpäin siksi kun hän tapasi -kanervan. "Kanerva kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen -niin pikkuinen", rukoili puro. Kanervalla oli niin hirmuisen kiire, -nosteli vaan vähän hartioitaan ja pyrki eteenpäin. Puro pääsi alemmaksi -ja jatkoi matkaansa. "Kataja kulta, etköhän mua päästäisi menemään, -minä olen niin pikkuinen." Kataja katsoi häneen tuimasti; mutta kun -kanerva oli sallinut hänen matkaansa jatkaa, niin saattoi, tietysti, -hänkin sen tehdä. Puro pääsi alas ja riensi taas eteenpäin ja tuli nyt -sinne, jossa honka seisoi ja läähätti viertämässä. "Honka kulta, -etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen, niin kovasti -pikkuinen"; rukoili puro, suuteli hongan jalkoja ja tekeytyi niin -herttaisen suloiseksi. Honka siitä kävi häpeilleen ja antoi puron -mennä. Mutta koivu suoristi selkäänsä, ennenkuin puro ennättikään -rukoilla. "Hi, hi, hi", viruutti puro ja paisui. "Ha, ha, ha", hohotti -puro ja paisui. "Ho, ho, ho", kohisi puro ja viskasi kanervan ja -katajan ja hongan ja koivun nenälleen ja selälleen ylös ja alas -suurissa mäissä. Vuori istui monta sataa vuotta sen jälkeen ja -muisteli, eikö hän sinä päivänä vaan lienee vetänyt suutansa nauruun. - -Olihan se jo selvää kyllä: vuori ei tahtonut tulla verhotuksi. Kanerva -oli siitä niin harmissaan, että alkoi uudelleen vihannella, ja läksi -taas matkaan. "Rohkeutta!" huusi kanerva. - -Kataja oli noussut kyykylleen nähdäkseen kanervaa; ja kuinka kauan hän -siinä lienee kyykyllään ollutkin, mutta tuota pikaa hän jo oli -pystyssä; hän repi tukkaansa, läksi tielle ja tarttui kiinni niin -kovaan, että mielestään jo vuorenkin piti sen tunteman. "Ellet sinä -huoli minusta, niin minä huolin sinusta." Honka koukisti vähän -varpaitaan, koettaakseen jos ne vielä olisivat eheät, nosti sitten -toista jalkaansa, joka oli eheä, sitten toista, joka myöskin oli eheä, -ja sitten kumpaakin. Hän tarkasti ensin tietä, jota hän oli käynyt, -sitten paikkaa, jossa hän oli kaatunut ja vihdoin tietä, jota hänen -tuli käydä. Alkoi niin kompuroida eteenpäin eikä ollut tietävinäänkään -koko kaatumisesta. Koivu oli ryvettänyt itsensä pahanpäiväiseksi, nousi -nyt ja puhdisteli ruumistaan. Ja nyt sitä lähdettiin matkalle aika -vauhtia ja kiirettä tehtiin ylös ja syrjään, sateella ja -päivänpaisteella. "Mitä ihmettä se nyt taas on!" lausui vuori, kun -kesäinen aurinko paahtoi, kastehelmet kimaltelivat, linnut -visertelivät, metsähiiri vinkui, jänis loikahteli ja kärppä lymyi ja -huusi. - -Tulipa niin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä vuoren reunan -yli. "No eikös vaan, no eikös vaan, no eikös vaan!" huusi kanerva, -- -ja poissa hän oli. "Veliseni, mitähän kanerva siellä näkee", ihmetteli -kataja ja ryömi niin pitkälle, jotta saattoi kurkistaa sinne ylös. "No -eikös vaan, no eikös vaan!" kirkui hän ja katosi. "Mikä katajaa tänä -päivänä vaivaa?" ihmetteli honka ja otti kiireitä askeleita päivän -helteessä. Pian saattoi hän nousta varpailleen ja tirkistää reunan yli. -"No eikös vaan!" oksat ja havut nousivat pystyyn pelkästä -kummastuksesta. Hän hinasi itsensä ylös ja samalla hän katosi. "Mitä ne -kaikki muut näkevät enkä minä näe?" saneli koivu, nosteli varovaisesti -liepeitään ja sipsutti jälessä. Siellä sai hän koko päänsä yhtä haavaa -ylös vuoren reunalle. "O-hoo! -- seisooko täällä vuoren harjalla koko -metsä hongista, kanervista, katajista ja koivuista vettä odottamassa", -riemuitsi koivu ja lehdet värähtelivät päivänpaisteessa ja kastehelmet -vierielivät. "Semmoista se on, kun perille pääsee", arveli kataja. - - - - -Toinen luku. - - -Ylhäällä Kampenissa se oli, kun Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli -Margit, -- ainoa lapsi Kampenin torpantilalla. Kahdeksannellatoista -vuodellaan viipyi hän kerran vähän liiemmäksi eräässä tanssiseurassa; -hänen kumppalinsa olivat hänen jättäneet ja silloin arveli Margit, että -joko hän jäi sen tanssin yli taikka ei, olisi kotiin kuitenkin yhtä -pitkä matka. Ja silloin kävi niin, että Margit jäi siihen istumaan, -siksi kun pelimanni, niin sanottu Räätäli-Niilo, kerrassaan pani -viulunsa pois, niinkuin hänellä oli tapana kun kestitys nousi hänelle -päähän, antoi toisten rallittaa, sieppasi tytön kauniimman, siirteli -jalkaa niin varmasti kuin viisun tahtia ja otti saappaansa korolla -lakin päästä pisimmältä mieheltä, mikä näkyvissä oli. "Ho!" huusi hän. - -Kun Margit sinä iltana meni kotia, kimalteli lumi niin ihmeen kauniisti -kuuvalossa: Tultuaan ylös parvelle, jossa hänen piti maata, täytyi -hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivit päältään, mutta -jäi seisomaan nämät kädessä. Sitten tunsi hän palelevansa, kiiruhti -riisumistaan ja kyyristyi huppuun vällyjen alle. Sinä yönä uneksi -Margit suuresta punaisesta lehmästä, joka oli tullut peltoon. Hänen -piti ajaman sitä sieltä pois, mutta kuinka hän vaan reuhtoikin, ei hän -tullut paikasta mihinkään; lehmä seisoi huoleti ja söi siksi kun tuli -täyteläiseksi ja pyöreäksi, ja katsoi aina välimmiten Margitiin -suurilla, raskailla silmillään. - -Kuu ensi kerran tuli tanssit kylään, oli Margit siellä taas. Ei häntä -sinä iltana haluttanut paljon tanssia; hän jäi istuntaan ja -kuuntelemaan soittoa, ja merkillistä hänestä oli, ettei se toisia yhtä -paljon miellyttänyt. Mutta kun aikaa kului, nousi pelimanni ylös ja -tahtoi tanssia. Hän meni suoraapäätä Kampenin Margitin luo. Tämä siitä -tuskin tiesikään, mutta Räätäli-Niilon kanssa hän tanssi! - -Vähitellen kävi ilma lämpöisemmäksi ja tanssi jäi. Sinä kevännä kävi se -niin kovasti Margitin sydämelle, kun pikkuinen karitsa kääntyi -kipeäksi, että äidin mielestä se melkein oli liikaa. "Eihän se ole kuin -karitsa", sanoi äiti. "Niin, mutta se on kipeä", nyyhkytti Margit. - -Siitä oli jo kauan kun hän oli kirkossa käynyt; hän soi ennen äidille -sen ilon, lausui hän, ja jonkun täytyi olla kotona. Eräänä pyhänä -kesäsydännä, jolloin ilma oli niin kaunis, että heinät hyvin saattoivat -olla hajoitettuina vuorokauden umpeen, arveli äiti, että he kumpikin -vallan hyvin saattaisivat mennä kirkkoon. Margitilla ei ollut siihen -juuri mitään sanomista, vaan alkoi pukeutua. Kun he olivat tulleet niin -likelle, että kirkonkellot kuuluivat, hyrähti hän itkuun. Äiti kävi -kalmanvaaleaksi. He kävivät eteenpäin, äiti edellä, hän jälessä, -kuuntelivat saarnaa, veisasivat virren loppuun, olivat siunauksien yli -eivätkä lähteneet paikaltaan ennenkuin kirkosta soitettiin. Mutta kun -he taas olivat kotona tuvassa, otti äiti hänen kätensä väliin ja -lausui: "Älä minulta mitään salaa, lapsukaiseni!" - -Tuli toinen talvi; silloin ei Margit enää tanssinut. Mutta -Räätäli-Niilo soitti viulua, joi enemmän kuin ennen ja tanssitti -lopulla aina kauniinta tyttöstä, kuin saapuvilla oli. Siihen aikaan -puhuttiin varmana asiana, että Räätäli-Niilo olisi saanut kenen -hyväänsä seudun mahtavimmista talon tyttäristä; toiset tiesivät -lisätä, että Eli Böen itse oli hänelle tarjonnut tytärtänsä, Birgitiä, -jonka sanottiin olevan sairaana sulasta rakkaudesta Räätäli-Niiloon. - -Mutta siihen aikaan se juuri oli, kun Kampenin torpan tyttäreltä -vietiin lapsi ristittäväksi. Sille pantiin nimeksi Arne, ja -Räätäli-Niiloa mainittiin lapsen isäksi. - -Samana iltana oli Niilo suurissa häissä; siellä hän joi itsensä -juovuksiin. Hän ei tahtonut soittaa, vaan tanssi myötäänsä ja salli -tuskin muiden olemaankaan laattialla. Mutta kun hän vaati Böen'in -Birgitiä tanssimaan, kieltäytyi tämä tulemasta. Niilo päästi pahan -naurun, pyörähti kantapäällään ja iski kiinni ensimmäiseen tyttöön, -joka sattui siinä likellä olemaan. Tämä ponnisteli vastaan. Niilo loi -silmänsä alas häneen; se oli pikkuinen mustaverinen kirpakka, joka -kaiken iltaa oli istunut ja tuijottanut häneen ja nyt oli käynyt hyvin -kalveaksi. Niilo vähän kumartui ja kuiskasi: "Etkö sinä minun kanssani -tule tanssimaan, Karina!" Vastausta ei tullut. Hän uudelleen. Silloin -tyttö vastasi yhtä hiljaa, kuin hänkin kysyi: "Se tanssi saattaisi -mennä pitemmälle kuin toivoisinkaan." -- Niilo astui verkalleen pois, -mutta tultuaan keskelle laattiaa teki hän hypyn ja tanssi nyt yksinään -Hallingenia. Ei kukaan muu tanssinut; he seisoivat hiljaa ja katselivat -hänen tanssiaan. - -Sitten meni hän ullakkoon, pani pitkäkseen ja itki. - -Margit istui kotona pienen poikansa kanssa. Hän kuuli puhuttavan -Niilosta, kuinka tämä kulki tanssista tanssiin; hän silmäili poikaansa -ja itki, silmäili taaskin poikaansa ja oli iloinen. Ensimmäinen sana, -jonka hän pojalleen opetti, oli isä; mutta sitä ei hän tohtinut tehdä -silloin kun äiti tai äidinäiti, joksi häntä nyt sanottiin, oli luona. -Siitä oli seurauksena, että poika rupesi sanomaan äidinäitiä -isäksi. Margit näki paljon vaivaa, ennenkuin hän sai poikansa siitä -tavasta luovutetuksi, ja sillä hän taas herätti pojassaan aikaista -ajatuksen-juoksua. Ei hän vielä ollut varsin iso, kun jo tiesi, että -Räätäli-Niilo oli hänen isänsä, -- ja tultuaan siihen ikään, jolloin -seikkailukset miellyttävät, sai hän myöskin tietää, minkä tapainen -mies tuo Räätäli-Niilo oli. Äidinäiti oli kivenkovaan kieltänyt hänen -nimeänsäkin mainitsemasta; hän ahkeroitsi vaan saada Kampenin -torpantilaa julistetuksi itsenäiseksi taloksi, että tyttärensä voisi -siinä poikineen hyvin elää. Hän käytti tilanomistajan köyhyyttä -hyväkseen, lunasti torpan vapaaksi, maksoi vuosittain velkaansa ja -toimitti työnsä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut -miehestään leskenä. Tila otti hyvin hyötyäkseen; pian he siinä jo -saattoivat elättää neljä lypsävätä, ja kuusitoista lammasta, jota -paitse he omistivat puolet hevosesta. - -Räätäli-Niilo kuleksi sillä välin paikasta paikkaan tienoolla. -Sisääntulot häneltä olivat vähentyneet, osittain siitä syystä, että -hänellä oli vähemmän halua työhön, osittain taas siitäkin, ett'ei -hänestä enää pidetty niin paljon kuin ennen. Sitä enemmän hän nyt -viuluaan soitteli, joutui sen kautta aina useimmin juominkiin, ja -samalla tappeluihin ja huonoille päiville. Olipa niitäkin, jotka olivat -kuulleet hänen jo valittelevan. - -Arne saattoi olla noin kuusivuotias, kun hän eräänä talvisena päivänä -telmi sängyssä, jossa oli asettanut täkin seiliksi ja piti kauhalla -perää. Äidinäiti istui tuvassa ja kehräsi, oli omissa ajatuksissaan ja -nyökäytti väliin päätään, ikäänkuin olisi se niin varmaa, jota hän -ajatteli. Poika tiesi, ettei hänestä vaaria pidetty, ja nyt hän lauloi, -niinkuin hän oli sen oppinut, laulun Räätäli-Niilosta, niin raaka ja -hurja kuin se olikin. - - Jos eilen tänne et saapunut sa, - on korviis tullut kraatari Niilo, mies kopea. - - Myös tiedät, joll'et saapunut nyt juuri, - minnekkä kourista sen lensi Knut suuri. - - Katolle karjetan. -- Näin Olli Oseni'stä: - "Kun vasta sun sinkoan, pussihisi ruokaa pistä." - - Ja Hansu Bugge myös oli voimakas mies, - ja siksi kaikkialla kaikki hänet ties. - - "Miks soisit Niilo maata, jos sanot paikan tuon, - mä syljen kouraan kohta, sun lentää sinne mä suon." - - "Oh, tullos vaan lähemmäksi, ei sana särje luuta; - -- Sä miestä et nurin lyö, jos vaan soittelet suuta." - - Ens' ottelu se heiltä vaan oli niin ja näin. - Molemmat seistä voivat, voimia jännittäin. - - Toisessa kehnommasti jo käypi Hansullen. - Väsytkö Bugge parka? -- tää tanssi on tulinen. - - Kolmanness' suistui Hansu, nyt vuoti verikin. - "Mitenkä syljet, mies sä!" -- "Voi, kuinka ma keikahdin!" - -Pitemmälle ei poika laulanut; kaksi värssyä oli vielä jälellä, mutta -niitä ei äiti hänelle toki ollut opettanut: - - Oletko nähnyt puuta, jok' uutta lunta varjoaa? - Oletko nähnyt, Niilo kun neitoselle naurahtaa? - - Oletko nähnyt, Niilo kun alkaa tanssin vilkkaan? - Koht' impyenä lähde, -- tai muuten hurmaut, joudut pilkkaan. - -Äidinäiti osasi nämätkin värssyt ja muisti ne selvemmin nyt, kun niitä -ei laulettu. Ei hän pojalle mitään sanonut; mutta äidille hän lausui; -"neuvo pojalle samalla omastakin häpeästäsi, älä unhota kahta viimeistä -värssyä." - -Räätäli-Niilon oli juominen turmellut; hän ei enää ollut sama kuin -ennen. Muutamat päättivät, että hän jo oli häviönsä portaalla. - -Silloin sattui, että kaksi Amerikalaista vieraili seudulla, ja kun he -kuulivat että likitienoossa pidettäisiin häitä, tahtoivat he -niitä nähdä, saadakseen tietoa kansantavoista. Siellä Niilo soitti. He -antoivat taalerin kumpikin soittorahaa ja pyysivät Hallingenia. Ei -saatu ketään houkutelluksi sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi -pyydetty. Jokainen siihen sijaan pyysi Niiloa itseään tanssimaan; "hän -oli kuitenkin parhain." Hän kielsi, sitä hartaimmiksi kävivät -kehoitukset, vihdoin kaikki huusivat samaan ääneen, ja sitä hän juuri -oli tahtonutkin. Hän jätti viulun toiselle, heitti nutun päältään ja -lakin päästään, astui esiin ja nyt häntä seurattiin entisellä -huomiolla, ja se hänelle antoi entisen pontevuuden. Kaikki tunkeutuivat -niin likelle toisiaan kuin mahdollista, takimmaiset kipusivat -pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat toisia paljon -korkeammalla ja etupäässä niistä oli pitkäkasvuinen nainen vaalealla, -ruunihtavalla tukalla, sinisillä silmillä, syvällä, vakaan otsan alla, -pitkäveteisellä suulla, joka usein nauroi ja venyi silloin aina enemmän -toiselle puolelle, -- se oli Böenin Birgit. Niilo näki hänen, kun hän -loi silmänsä ylös kattoon. Soitto alkoi, syvä hiljaisuus vallitsi, ja -Niilo otti ensimmäisiä askeleita, kiidätti permantoa pitkin, kallisti -ruumistaan vähän toiselle sivulle, polki jalkaa tahdin mukaan, huojui -sinne, huojui tänne, löi väliin jalat ristiin allensa, kavahti ylös -jälleen, otti asennon juuri kuin heittoon ja kulki taaskin kallellaan -niinkuin äsken. Taitava oli käsi, joka liikutti jousenta. Soitto sai -aina enemmän intoa. Niilo heitti päätänsä taaspäin ja samassa potkasi -saappaankorko kattohirttä, jotta pöly rapisi alas heidän päällensä. -Väki nauroi ja huusi hänen ympärillään, tytöt seisoivat juurikuin olisi -hengenveto käynyt heille vaikeaksi. Valtavat sävelet tulvailivat heidän -välitsensä piirin sisään, jousen vaivasi aina kovemmin viulun kieliä ja -kiihoitti uusiin ponnistuksiin. Niilokin siihen oli taipuvainen, -kumarsi ruumistaan eteenpäin, otti juoksuaskeleita tahdin mukaan, -suoristi selkäänsä ikäänkuin hyppyyn, mutta se oli narria vaan, veteli -taaskin jalkojaan, ja juuri kun kaikkein vähin luultiin hänen hyppäystä -ajattelevan, silloin kumisi saappaan korko kattohirressä, ja vielä -uudelleen, toistamiseen monta kertaa, sitten kuperkeikkaa eteenpäin ja -taaksepäin, ja joka kerran tuli hän yhtä osavasti jaloilleen. Hän ei -tahtonut enää pitkittää. Viulu teki muutamia ravakkaita käänteitä pois -nuotista, meni alas järeään ääneen, jossa se herposi ja sammui viimein -pitkällä pyyhkäyksellä paasiin. Joukko hajosi; vilkas keskustelu, huuto -ja pauhina lopettivat äänettömyyden. Niilo seisoi seinän vieressä; -silloin lähenivät häntä Amerikalaiset tulkkineen ja antoivat hänelle -viisitaalarisen kumpikin. Taaskin tuli hiljaisuus. - -Amerikalaiset puhuivat jotakin tulkilleen; sitten kysyi tämä, jos hän -tahtoisi palvelijan tapaisena seurata heitä matkalle; hän saisi -palkkaa, mitä vaan tahtoisi. "Mihinkäs mentäisiin?" tiedusteli Niilo; -joukko tunkeutui niin likelle heitä kuin mahdollista. "Ulos mailmaan", -oli vastaus. "Koska?" kysyi Niilo, katsoi ympärilleen hehkuvin kasvoin, -tapasi Böenin Birgit'in silmäyksen ja kiinnitti katseensa häneen. -- -"Viikon päästä, kun palajamme", kuului vastaus. -- "Kenties olen -silloin valmis lähtemään", vastasi Niilo punnitellen viisitaalarin -rahoja käsissään. Hän oli nojannut toisen käsivartensa rinnallaan -seisovan miehen olkapäähän, ja käsivarsi tärisi niin, että mies tahtoi -häntä saada penkille istumaan. - -"Vähät siitä", vastasi Niilo, otti muutamia horjuvia askeleita -laattialle, sitten muutamia vakaita, kääntyi ja pyysi saada -"hyppy-polskaa." - -Tytöt olivat kaikki asettautuneet esiin. Hän katselikin kauan ja -pitkään ympärillensä, meni sitten suoraa päätä yhden luokse, joka oli -tummassa hameessa, ja se oli Böenin Birgit. Niilo ojensi hänelle -kätensä ja tyttö antoi hänelle omansa molemmat; silloin Niilo veti -suutansa nauruun, otti askeleen taaksepäin, tarttui toiseen tyttöön -hänen rinnallaan ja tanssi vallattomasti pois. Birgitin kaula ja -kasvot lensivät tulipunaisiksi. Varteva mies suopeilla kasvoilla -seisoi hänen takanaan; tämä otti häntä kädestä ja lähti menemään -- -- -Niilon jälessä. Niilo huomasi sen, ja lienee se kenties ollut -varomattomuudesta, kun hän tanssitessaan tuuskasi heihin niin kovasti, -että nämät kellahtivat nurin niskoin laattiaan. Naurua ja tohinaa -nousi ympärillä. Birgit tuli viimeinkin jaloilleen, meni erillensä ja -itki kovin. - -Suopea-kasvoinen mies nousi hitaasti, meni suoraa tietä Niilon eteen, -joka vielä tanssi. "Saat tauota hetkeksi", sanoi mies. Niilo ei ollut -kuulevinaankaan, ja silloin otti mies häntä käsivarresta; Niilo repäsi -itsensä irti ja katsoi häneen. "Minä en sinua tunne", sanoi hän -naurahtaen. "Et, mutta nyt sinä tulet minun tuntemaan", sanoi -suopea-kasvoinen ja antoi toista korvalle. Niilo, joka ei tiennyt sitä -varoa, kaatui raskaasti selin teräväsyrjäiseen takkakiveen, aikoi -samassa nousta pystyyn, mutta ei kyennyt; hän oli taittanut selkänsä. - -Kampenissa oli muutos tapahtunut. Äidinäiti oli viime aikoina ollut -kivulloinen, ja kun hän sen tunsi alkoi hän ahkerammin kuin ennen -kerätä rahoja, saadakseen lunastushinnan lopun suoritetuksi. "Niin on -sinulla ja pojalla mitä tarvitsette. Ja jos sinä tänne päästät jonkin -sitä teiltä hävittämään, niin en minä haudassani lepoa saa." -Tuonnempana syksyllä oli hänellä ollutkin se ilo, että saattoi -kompuroita entiseen päätaloon loppuvelan kanssa, ja iloinen hän oli, -kun taas istui penkillä ja saattoi sanoa: "Nyt se on tehty." Mutta -samassa hän myöskin sai kuolintautinsa; hän tahtoi sänkyyn eikä noussut -siitä enää. Tyttärensä hänen hautasi ja toimitti hänen haudalleen -kauniin ristin, johon vainajan nimi ja ikä sekä virren värssy olivat -piirretyt. Pari viikkoa myöhemmin oli vainajan musta pyhähame muutettu -vaatteiksi pojalle, ja kun hän ne sai päällensä, kävi hän niin -totiseksi, juuri kuin olisi äidinäiti kummitellut. Omasta ehdosta meni -hän tuon isoränttisen hakakirjan ääreen, josta äidinäiti joka pyhä oli -lukenut ja laulanut; poika avasi sen ja lehtien välissä oli äidinäidin -lasisilmät. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään saanut koskea; -pelonalaisena otti hän ne käteensä, pani ne nenälleen ja katsoi niiden -lävitse kirjaan. Kaikki kävi himmeäksi. Sepä kummallista, arveli poika; -niillähän sitä äidinäiti oli Jumalan sanaa lukenut. Hän vei niitä -kynttilää kohden katsoakseen, mikä niitä vaivasi ja samassa ne -särkyivät että läjähti; -- tuolla ne nyt olivat laattiassa... - -Poika rupesi pelkäämään, ja kun ovi samassa aukeni, luuli hän jo -äidinäidin tulevan sisään mutta se olikin äiti ja hänen takanaan kuusi -miestä, jotka suurella töminällä kantoivat sisään jonkunlaista -kantovuodetta, jonka he asettivat keskelle laattiaa. Ovi seisoi kauan -auki heidän jälessään, ja huone jäähtyi. - -Vuoteella makasi mustatukkainen ja kalveakasvoinen mies; äiti hyöri -ympärillä ja itki; "nostakaa häntä varovasti sänkyyn", pyysi hän ja -auttoi itsekin heitä siinä toimessa. Mutta aina sen mukaan kun miehet -hänen kanssaan siirtyivät peremmäksi, oli jotakin heidän jalkojensa -alla joka kitisi. "Oh, äidinäidin lasisilmät ne ovat", ajatteli poika, -mutta ei hän sitä ääneen lausunut. - - - - -Kolmas luku. - - -Se tapahtui, niinkuin jo sanottiin, juuri syksyllä. Kahdeksan päivää -senjälkeen, kun Räätäli-Niilo kannettiin Kampenin Margitin luokse, tuli -Amerikalaisilta sana, että hän valmistautuisi matkaan. Hän silloin -oihkaili kovissa vaivoissa ja hammasta purren tiuskasi hän: "Anna -heidän mennä helvettiin!" Margit jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi -vastausta saanutkaan. Hän huomasi sen ja toisti, harvaan ja väsyneenä: -"Anna heidän -- mennä." - -Tuonnempana talvea pääsi hän senverran voimiinsa, että saattoi istua -ylähällä, vaikka hän tosin iäksi oli terveytensä menettänyt. Kun hän -ensimmäisen kerran kykeni oikein istumaan, otti hän viulunsa esiin, -viritti, mutta tuli niin liikutetuksi, että hänen täytyi mennä sänkyyn -takaisin. Hän oli harvapuheinen, mutta muuten hänen kanssaan tuli hyvin -toimeen, ja aikaa voittain hän jo rupesi poikaa luettamaan ja ottamaan -työtä kotiin. Kylään ei hän mennyt eikä niiden kanssa puheisin -ruvennut, jotka häntä katsomassa kävivät. - -Ensimmältä toi hänelle Margit uutisia kylästä; sen jälkeen kävi hänen -mielensä synkeäksi; silloin herkesi Margit sitä tekemästä. - -Tuonnempana keväällä istuivat hän ja Margit myöhempään kuin -tavallisesti ja puhelivat illallisen jälkeen. Poika ajettiin silloin -levolle. Jonkun aikaa sen jälkeen heitä kuulutettiin kirkossa, ja -sitten menivät he vihille kaikessa hiljaisuudessa. - -Hän oli mukana ulkotöissä ja järjesti kaikki taidokkaasti ja tyyneesti. -Margit sanoi pojalle: "Hänestä on sekä hyötyä että iloa. Nyt tulee sun -olla kuuliainen ja siivo, että olet hänelle mieliksi." - -Margit oli kaikessa surussaan sangen hyvin säilyttänyt kauneutensa; hän -oli punaverinen ja suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta, kun -niiden ympärillä oli sininen kehä. Hänellä oli paksunlaiset huulet, -ympyriäiset kasvot, ja hän näytti niin tanakalta ja terveeltä, vaikka -ei hänellä suuria voimia ollut. Siihen aikaan hän oli kauniimman -näköinen, kuin ennen milloinkaan, ja alituisesti hän lauloi, niinkuin -tapansa oli työtä tehdessä. - -Iltapuolella eräänä sunnuntaina menivät isä ja poika pelloille -katselemaan, kuinka oraat ottivat varttuakseen. Arne hyppeli isänsä -ympärillä ja ampui nuolella ja jousella; Niilo oli sen itse pojalle -tehnyt. Sillä tavoin he kulkivat suoraan sitä tietä kohden, joka -kirkolta ja pappilasta vei alas niin sanotulle tasa-maalle. Niilo -istahti kivelle tien viereen ja lankesi ajatuksiin; poika kiiti nuolen -perässä pitkin tietä kirkolle päin. "Ei liian pitkälle", sanoi isä. -Juuri kun poika parasta kättä laukkasi, pysähtyi hän ikäänkuin -kuuntelemaan. "Isä, minä kuulen soittoa." Isä kuunteli myöskin; he -kuulivat viulun soittoa, jota väliin huuto ja vallaton räyhy -hämmensivät; mutta juuri kuin alustana kuului taukoamatta kärryjen -rätinää ja kavion töminää; se oli hääväkeä, kuin palasi kotiin -kirkosta. "Tule tänne poika!" ja Arne kuuli jo äänestä, ettei ollut -viipymistä. Isä oli kiireesti nousnut ja kätkeytynyt suuren puun -taakse; poika jälessä; -- "ei tänne, -- tuonne!" poika joutuisasti -kyyryyn pensaan taakse. Häämatkue jo kääntyi koivumetsän kulmasta; he -ajoivat rajusti täyttä ravia, hevoset olivat valkoisessa vaahdossa, -juopuneet miehet huusivat ja loilottivat; isä ja poika lukivat kuinka -monta oli hevosta ja saivat kumpikin neljätoista. Ensimmäisessä istui -kaksi soittajaa, ja heleästi kaikkui häämarssi selkeässä ilmassa: pieni -poika seisoi takana ajamassa. Toisessa hevosessa oli morsian, ruunu -päässä, hän oli pitkäkasvuinen, istui suorana ja loisti päivänvalossa; -hän naurahteli, ja suu vetääntyi toiselle poskelle; hänen rinnallaan -istui suopeakasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saattoväki tuli -jälessä, miehet istuivat naisten polvilla, pienet pojut olivat takana -ja juopuneet miehet ohjissa; kuusi henkeä istui kussakin hevosessa, -viimeisessä hevosessa istui kyökkimestari ja piti viina-ankkuria -sylissään. Huutaen ja laulaen he kulkivat sivu, menivät suinpäin mäkeä -alas; viulunsoitto, kirkuminen ja kärryjen rätinä kuului heidän -jälkeensä tomunryöpystä, tuuli kantoi vielä erinäiset äänet ylös -ilmaan, mutta pian kuului vaan tohiseva kohu, ja sitten kaikki hiljeni. -Niilo seisoi vielä liikkumattomana; takana päin rapisi, hän kääntyi; se -oli poika, joka kömpi pensaasta esiin. - -"Kuka se oli, isä?" Mutta poika hiukan vavahti, sillä isä oli -ilkeän-näköinen. Arne seisoi äänettömänä paikallaan ja odotti -vastausta; sitten hän seisoi sentähden, ettei mitään vastausta saanut. -Vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja taas hän uskalsi kysyä: "Joko -mennään?" Niilo katseli vieläkin juurikuin hääväen jälkeen, tointui nyt -ja lähti menemään; Arne jälessä. Hän pani nuolen jouseen, laukasi ja -juoksi nuolen perässä. "Älä sotke niittyä", lausui Niilo jyrkästi. -Poika antoi nuolen jäädä ja tuli takaisin. Hetken kuluttua hän sen oli -jo unhottanut, ja kun isä kerran pysähtyi seisomaan, laskeutui hän alas -ja heitti kuperkeikkaa. "Älä sotke niittyä, sanon minä"; häntä -siepattiin toisesta kädestä, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä. -Sitten hän kulki hiljaisesti jälessä. - -Margit odotti heitä ovella; hän oli juuri tullut karjapihasta, jossa -hänellä varmaankin oli ollut kova työ, sillä hiukset olivat -vanukkeessa, paita oli likainen, hame samoin; mutta hän seisoi ovella -ja hymyeli: "Lehmistä oli pari raastanut itsensä irti ja menneet -haaskiolle; nyt ne ovat kiinni jälleen." -- "Saattaisit kuitenkin vähän -siistiä itseäsi näin pyhäpäivänä", lausui Niilo, mennessään hänen -sivutsensa tupaan. -- "Niin, nyt saattaa kyllä siistiä itseään, kun -työt ovat tehtynä", vastasi Margit ja meni jälessä. Hän rupesi heti -pukeutumaan, ja sitä tehdessään hän lauloi. Margit lauloi jokseenkin -hyvin, mutta väliin oli hänen äänensä vähän sorroksissa. "Älä siinä -vinguta!" tiuskasi Niilo, hän oli heittäytynyt selälleen sänkyyn. -Margit taukosi. Nyt syöksi poika sisään. "Siellä tulee suuri musta -koira pihaan, se on niin ruma...!" -- "Suu kiinni, poika!" huusi Niilo -sängystä ja kurotti jalkaansa lyödäkseen sitä laattiaan; "hitto, mitä -elämää se poika aina pitää!" jupisi hän ja veti jalkansa taas takaisin. -Äiti häristi pojalle. "Näethän, ettei isä ole roveissaan", lausui hän. -"Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit; -hän koetti saada miestään hyvälle tuulelle jälleen. Semmoista juomaa -oli äidinäiti pitänyt hyvänä, ja moni muu myöskin. Niilo siitä ei -välittänyt, mutta oli kuitenkin juonut muiden mukaan. "Etkö tahtoisi -vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit uuhelleen, -hän kun ei ensi kerralla saanut vastausta. Niilo nousi molemmille -kyynäspäilleen ja tiuskasi: "Luuletko minun tahtovani särppiä sitä -sotkua?" -- Margit hyvin kummastui, otti pojan mukaansa ja lähti -tuvasta. - -Heillä oli paljon askaroimista ja hommaa ulkona, eivätkä tulleet sisään -ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin ulos -isää huutamaan, mutta poika ei häntä löytänyt. He odottivat siksi kun -ruoka oli melkein kylmää, silloin he atrioitsivat, mutta Niiloa ei -vieläkään kuulunut tulevaksi. Margit kävi levottomaksi, laittoi pojan -maata ja istui odottamaan. Kohta puoliyön jälkeen Niilo viimeinkin -tuli. "Rakkahani, missä sinä olet viipynyt?" kysyi Margit. "Se ei sinua -liikuta", vastasi mies ja istautui säveästi penkille. Hän oli -juovuksissa. - -Sen jälkeen oli Niilo usein kylässä ja joka kerran hän palasi sieltä -juopuneena kotiin. "Minä en kestä olla täällä kotona sinun kanssasi", -lausui hän kerran kylästä palatessaan. Margit koki tyyneellä mielellä -pitää puoliansa, mutta silloin löi Niilo jalkaansa laattiaan ja käski -häntä pitämään suutansa kiinni: jos hän oli juovuksissa, niin oli se -Margitin syy; jos hän oli paha, niin oli sekin hänen syynsä; ja -vaivaiseksi ja onnettomaksi ihmiseksi koko elinajakseen oli hän tullut -juuri Margitin ja sen helvetin pojan tähden, joka hänellä oli. "Mitä -varten sinä aina juoksit mun perässäni?" uikutti hän ja itki. "Mitä -pahaa minä olin tehnyt, ett'et saattanut antaa mun olla rauhassa?" -- -"Mutta Herra minua hyvästi siunatkoon", lausui Margit, "minäkö sinun -perässäsi juoksin?" -- "Niin, juuri sinä!" huusi hän ja nousi -seisoalleen, ja itkien jatkoi hän: "Nyt olet sen viimein saanut sille -kannalle, kuin olet tahtonutkin. Täällä minä raastan nyt puusta puuhun -ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää -loistossa seudun uhkeimman talontyttären kanssa, minä olisin voinut -matkata niin pitkälle kuin aurinko valonsa luo -- ellette sinä ja se -kirottu poikasi olisi asettuneet tielleni." -- Margit koki taaskin -puoliaan pitää: "Pojan syy se nyt ei kumminkaan missään tapauksessa -ollut." -- "Ellet tuki suutasi, saat lanan poskellesi!" ja hän löi -Margitia. - -Kun hän seuraavana aamuna oli maannut itsensä selväksi, oli hän kovin -häpeillään ja käyttihe siivosti varsinkin poikaa kohtaan. Mutta -piakkoin hän taaskin oli juovuksissa ja silloin hän Margitia löi; -viimein hän löi äitiä melkein aina kuu hän juovuksissa oli; poika itki -ja voivotteli; silloin lyötiin häntäkin. Väliin hän sitä katui niin -syvästi, että hänen täytyi lähteä kylään. Samaan aikaan alkoi hän -taaskin haluta tansseihin, soitti niinkuin ennenkin ja otti pojan -mukaansa viulun laatikkoa kantamaan. Siellä näki poika yhtä ja toista. -Äiti itki sitä kun pojan piti mukana olla, mutta ei tohtinut isälle -mitään sanoa. "Pysy Jumalassa äläkä mitään pahuutta opettele", varoitti -hän poikaa ja hyväili häntä. Mutta tanssitiloissa oli kovin hupaista, -ja täällä kotona äidin luona ei hupaista ollut. Hän vieraantui aina -enemmän äidistä ja vetääntyi isään; äiti näki sen ja oli ääneti. -Tanssitiloissa oppi poika paljon lauluja, ja niitä hän lauleli sitten -kotona; se huvitti isää, ja väliin tapahtui, että poika sai hänet -nauramaan. Se poikaa taas miellytti ja nyt hän opetteli niin paljon -lauluja kuin mahdollista oli; pian huomasi hän minkälaiset laulut isää -parhaiten miellyttivät, ja mikä niissä isää nauratti. Jos nyt ei -lauluissa sattunutkaan sentapaista olemaan, sepitti hän sen itse -niihin, niin hyvin kuin hän taisi, ja siinä hän aikaiseen harjaantui -panemaan sanoja nuotille. Herjauslauluja ja rumia asioita niistä -ihmisistä, jotka varoihin ja hyviin voimiin olivat tulleet, isä -mieluummin kuunteli ja niitä poika lauloi. - -Äiti tahtoi perältäkin ottaa poikaa mukaansa navettaan iltasilla; poika -haki monenlaisia esteitä siitä päästäkseen; mutta kun ne eivät -auttaneet ja hän oli pakoitettu sinne menemään, puhui äiti hänelle -kauniisti Jumalasta ja hyvästä ja lopetti tavallisesti vetämällä -kovasti itkien poikaa luokseen, pyytäen, rukoillen häntä pahuutta -välttämään. - -Äiti luetti poikaa ja hän oli mahdottoman hyvä oppimaan. Isä siitä oli -ylen ylpeä ja antoi pojan tietää, varsinkin juovuksissa ollessaan, että -hän oli perinyt isänsä ymmärryksen. - -Tanssitiloissa, kun hän tuli päihinsä, sai isä tavakseen kehoittaa -poikaa laulamaan väelle. Poika lauloi laulu laululta, väki nauroi ja -räyhäsi; mieltymys huvitti melkein enemmän poikaa kuin isää, ja -viimeiseltä ei tahtonut lauluista loppua tullakaan. Huolelliset äidit, -jotka siitä kuulivat, menivät Margitin luokse ja antoivat hänelle siitä -tietoa, sillä laulujen sisällys ei aina ollut parhainta laatua. Äiti -otti pojan kahdenkesken ja kielsi häntä kaiken hyvän nimessä laulamasta -senlaisia lauluja, ja nyt tuntui pojasta kuin olisi äiti vastaan -kaikkea mikä vaan hänelle huviksi oli. Ensikerran hän kertoi isälle -mitä äiti oli sanonut. Äiti sai siitä paljon kärsiä niin pian kun isä -oli juovuksissa, sitä ennen ei hän milloinkaan mitään puhunut. Mutta -silloin poika myöskin ymmärsi, mitä hän oli tehnyt, ja hän rukoili -tunnossaan Jumalaa ja äitiä sen hänelle anteeksi antamaan, vaan ei se -tullut häneltä julkisesti tehdyksi. Äiti oli yhtä ystävällinen kuin -ennenkin, ja se pojan mieltä karvasteli. - -Kerran hän sen kuitenkin unhotti. Hänellä oli taipumus osata jäljitellä -kaikkia ihmisiä; varsinkin oli hän mestari matkimaan heidän puhettaan -ja lauluaan. Äiti tuli kerran sisään juuri pojan huvitellessa isää -tällä taidolla, ja isän juolahti päähän, äidin jälleen ulosmentyä, että -poika matkisi myöskin tämän laulua. Poika ei siihen ensin myöntynyt, -mutta isä, joka oli sängyssä pitkällään, ja nauroi että oli kuolla, -tahtoi kiven kovaan häntä jäljittelemään myöskin äidin laulua. Hän on -poissa, arveli poika, eikä voi sitä kuulla, ja nyt hän lauloi niin, -kuin äiti välistä lauloi, kun ääni oli sorruksissa ja hän oli -itkemäisillään. Isä nauroi, jotta poikaa melkein kammoitti, ja hän -taukosi itsestään laulamasta. Silloin tuli äiti sisään kyökistä, katsoi -poikaan pitkällä ja raskaalla silmäyksellä, meni kaapille kehloa -ottamaan ja vei sen ulos. - -Pojan koko ruumis kävi tulikuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän -hyppäsi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, heittäytyi maahan -ja olisi tahtonut haudata itsensä turpeen alle. Ei hänellä ollut lepoa -ollenkaan, hän nousi ylös ja aikoi lähteä kauemmaksi. Hän meni luhan -ohitse, ja sen takana istui äiti neuloen uutta hienoa paitaa juuri -hänelle. Ennen oli hän tavallisesti neuloessaan laulanut jotakin -virttä. Mutta nyt ei Arne voinut kestää kauemmin; hän heittäytyi -ruohoon alas äitinsä eteen, loi silmänsä ylös häneen, ja itki, jotta -koko ruumiinsa tärisi. Äiti päästi työnsä ja otti pojan pään käsiensä -väliin. "Arne rankka!" sanoi hän ja nojasi päänsä alas pojan päätä -vasten. "Tiesin kyllä sinun perijuurin olevan hyvän", lausui äiti ja -suuteli pojan hiuksia. "Äiti, älä kiellä sitä kuin sinulta nyt pyydän", -puhkesi poika viimeinkin puhumaan. -- "Sinä tiedät, etten sitä te'e", -vastasi äiti. Arne koki pidättää itkuansa, ja kätkien päänsä äidin -helmaan, änkytti hän: "Äiti -- laula minulle jotakin." -- "Armahani, -enhän minä osaa", vastasi äiti hiljaa. -- "Äiti, laula minulle -jotakin", rukoili poika, "taikka en luule koskaan voivani katsoa sinua -silmiin." Äiti silitteli hänen hiuksiaan, mutta ei virkannut mitään. -"Äiti, laula, laula, kuuletkos! Laula!" pyysi ja rukoili hän, "taikka -menen minä niin kauas pois, etten enää ikinä tule kotiin jälleen." Ja -kun hän, viidennellätoista vuodellaan, kuin hän oli, makasi siinä, pää -äitinsä sylissä, alkoi äiti hänelle laulaa: - - Herra, oi, lapsen säilyä suo, - Leikkivän tuoll' liki rantaa! - Suo Pyhän Henkes käydä sen luo, - Suo hänen kättähän antaa - Pohja on lieju ja ves syvä on; - Hän kätehen vaan tarttukohon, - Niin pitelee käsi kyllä - Lastani vaarass' yllä. - - Äiti se arkana kuultelee, - Josko jo kuulisi lastaan, - Käy oven luokse ja huutelee, - Ääntä ei hälle soi vastaan; - Miettivi: hällä ei vaaraakaan, - Häntä jos henkesi läsn' on vaan; - Jesus, sen veli, varmaan - Tuo sen luo emo-armaan. - -Hän lauloi useampia värssyjä. Arne makasi hiljaa; siunattu rauha -lankesi hänen ylitsensä ja sen alla tunsi hän virvoittavan väsymyksen. -Viimeiset sanat, jotka hän vielä selvästi kuuli, olivat Jesuksesta; ne -seurasivat häntä kirkkaasen valoon, jossa kaksi- tai kolmetoista ääntä -lauloi; mutta äidin ääni kuului kaikkien yli. Kauniimpaa ääntä hän ei -koskaan ollut kuullut; hän halusi laulaa samalla tavalla. Hän luuli -siihen pystyvänsä, jos hän vaan saattaisi oikein hiljaa laulaa, ja nyt -hän lauloi hiljaa, aina hiljempää ja hiljempää, ja hänestä alkoi jo -tuntua melkein autuaalliselta, kuu hän ihastuneena sovitti äänensä ja -sillä kertaa kaikki katosi. Hän heräsi, katsoi ympärilleen ja kuunteli, -mutta ei kuullut muuta kuin tuon ikuisen ja voimakkaan kosken kohinan -ja samalla likeisen, heti luhan ohitse juoksevan puron hiljaisen, -taukoomattoman lirinän. Äiti oli poissa; hän oli pannut oman röijynsä -ja tuon puolitekoisen paidan pojalle päänalaiseksi. - - - - -Neljäs luku. - - -Kun nyt oli tullut se aika, jolloin elukat olivat paimennettavat -metsässä, tahtoi Arne käydä karjassa. Isä oli sitä vastaan; eihän poika -ennenkään ollut karjassa käynyt, ja nyt hän oli viidennellätoista -vuodellaan. Mutta niin hyvin tiesi poika asiansa ajaa, että hän pääsi -tahtonsa perille, eikä hän koko kevään, kesän eikä syksyn kuluessa -ollut kuin makaamassa kotona, muuten hän oleskeli metsässä yksinään -niin pitkä kuin päivä oli. - -Kirjat vei hän mukanaan tuonne ylös. Hän luki ja piirteli kirjaimia -puiden kuoriin; hän käyskenteli ja mietti, lauloi ja haluili; mutta kun -h&n iltasilla palasi kotiin, oli isä useimmiten juovuksissa, löi äitiä, -jätti aina väliin hänen ja koko kylän ja antoi ymmärtää, että hän -kerran olisi voinut matkustaa kauas pois. Silloin tuli pojallekin -matkahalu. Huonosti oli laita täällä kotona, ja kirjat kehoittivat -lähtemään ulos mailmaan, ja väliin tuntui ilmakin houkuttelevan pois -noiden korkeiden tunturein tuolle puolen. - -Sattui hän kerran kesäsydännä tapaamaan Riston, katteinin vanhimman -pojan, joka yhdessä renkipojan kanssa tuli metsään hevosia hakemaan -saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta Arnea vanhempi, -ketterä ja lystikäs, muuttelevainen kaikissa ajatuksissaan, mutta -kaiken tämän ohessa päätöksissään vakaa. Hän puhui pikaa ja katkomalla, -mieluimmin kahdesta asiasta yhtä haavaa, ratsasteli ilman satulatta, -ampui lintuja lennosta, pyysi kaloja kärpäsellä syöttinä, ja oli Arnen -mielestä kaikessa verraton. Hänellä oli myöskin halu lähteä -matkustelemaan ja hän kertoi Arnelle vieraista maista, jotta koko -mailma kirkastui heidän ympärillään. Hän huomasi Arnen lukuhalun, ja -nyt hän toi sinne ylös hänen luettavakseen niitä kirjoja, joita hän -itse oli lukenut; aina sen mukaan, kun Arne oli ne lukenut, sai hän -uusia; Risto istui siellä sunnuntaisin itse ja auttoi häntä saamaan -tolkkua maantieteestä ja kartasta, ja niin uutteraan Arne luki kaiken -kesää ja syksyä, että hän kävi laihaksi ja huonon-näköiseksi. - -Talvenaikaan annettiin hänen lukea kotona, osaksi sentähden, kun hänen -keväällä oli meneminen rippikouluun, osaksi myöskin, kun hän aina tiesi -saada isän myöntymään tuumiinsa. Hän alkoi ensiksikin käydä koulua; -mutta siellä oli hänellä parhaana huvina, kun hän sai ummistaa silmänsä -ja muistella kirjojaan kotona; eikä talollisten pojista enää enää -yhdestäkään ollut hänelle kumppaniksi. - -Ajan pitkään alkoi isä yhä enemmän rääkätä äitiä, ja samassa suhteessa -hänen juomahalunsa ja ruumiilliset vaivansa yltyivät. Ja kun Arnen -kuitenkin täytyi istua ja huvitella häntä, että äiti hetkeksi saisi -rauhaa, ja kun hänen täytyi sitä tehdessä puhella semmoista, jota hän -sydämestään halveksi, silloin syttyi hänessä viha isään. Sen hän kätki -syvälle sydämensä pohjaan samoin kuin rakkautensa äitiin. Kun hän -Ristoa tapasi, tulivat kirjat ja suuret matkat heti puheeksi; ei hän -Ristollekaan puhunut, kuinka kotona oli laita. Mutta usein kun hän -noiden avaralla pyöriväisten keskusteluin jälkeen yksinään vaelsi kotoa -kohden ja mietti, mikä näky hänelle taas olisi tarjona, silloin hän -itki ja rukoili Jumalaa ylhäällä tähtitarhassaan pitämään huolta siitä, -että hän pian pääsisi matkoille. - -Kesän tullen päästettiin Risto ja hän ripille. Heti sen jälkeen sai -Risto tuumansa toimeen. Isän täytyi antaa hänen lähteä merille; hän -lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi hänelle usein kirjoittaa ja läksi -matkalle. - -Nyt jäi Arne yksin. - -Siihen aikaan sai hän uudelleen halun laulujen kirjoittamiseen. Mutta -nyt hän ei enää vanhoja paikkaillut, vaan sepitti uusia, ja pani niihin -sen, mikä häntä enin pahoitti. - -Mutta hänen mielensä kävi kovin raskaaksi, ja suru pakahdutti laulut -häneltä. Pitkät, unettomat yöt hän virui nyt vuoteella ja tuli -vakuutetuin siitä, ettei hän enää voinut kestää täällä kauemmin, vaan -että hänen täytyi lähteä kauas pois, hakea Ristoa -- eikä hiiskua siitä -kellenkään mitään. Hän ajatteli äitiään ja mietti mikä hänelle tulisi -eteen eikä ollut voida häntä silmiin katsoa. - -Silloin istui hän eräänä iltana myöhään ylähällä ja luki. Kun olo alkoi -käydä liian tukalaksi, otti hän aina turvansa kirjoihin eikä huomannut, -että ne vaan lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä varrottiin -kotiin sinä iltana; äiti oli väsynyt ja pelkäsi häntä, sentähden oli -hän mennyt levolle. Arne hyppäsi ylös kun kova kolaus kuului oveen ja -samalla joku pudota tömähti laattiaan porstuassa. Se oli isä, joka tuli -kotia. - -Arne töyttäsi oven auki ja katsoi häneen. "Sinäkö se olet, kiltti -poikaseni, tule auttamaan isääsi ylös." Arne kantoi hänen sisään ja -asetti hänen alas penkin nojaan. Sitten otti hän viulun laatikon -porstuasta, toi senkin sisään ja sulki oven. "Niin, katso siitä vaan -minuun, poikaseni; en minä ole kaunis nyt; eipä luulisi minua -Räätäli-Niiloksi. Sen sanon... sulle, älä .... koskaan ryyppää viinaa; -se on... perkele, mailma ja oma liha... hän seisoo ylpeitä vastaan -mutta nöyrille hän antaa arvonsa... -- Oh, voi minua, voi minua!... -Kuinka syvään jo olenkin langennut." - -Hän istui hetken ääneti, sitten hän itkien lauloi: - - "Vapahtajani laupias, - Viel' auta mua armossas! - Syvästi mä lankesin syntihin, - Mut lapsesi viel' olen sittenkin!" - -"Herra, en minä ole mahdollinen ettäs minun kattoni ala tulisit, mutta -sano ainoastaan sana..." Hän heittäytyi suulleen, kätki kasvonsa käsiin -ja hyrähti raivoisaan itkuun. Kauan hän makasi siinä, ja luki lauseita -raamatusta, joita hän ei varmaankaan pariinkymmeneen vuoteen ollut -lukenut: "Mutta vaimo tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra, auta -minua! -- Mutta hän vastais ja sanoi! Ei ole kohtuullinen ottaa lasten -leipää ja heittää penikoille. -- Mutta vaimo vastais: Tosin, Herra, -syövät penikatkin pöydän alla lasten muruista." - -Hän vaikeni, mutta itki vielä enemmän, vaikka hiljaa. - -Äiti oli aikoja sitten jo herännyt, vaan ei tohtinut nostaa päätänsä -tyynyltä; mutta nyt miehen näin surkeasti itkiessä nojautui hän -kyynäspäihinsä ja katsoi häneen. - -Tuskin oli Niilo hänen hoksannut, ennenkuin hän huusi: "Katsotko sinä -tänne, sinäkin, -- tahdot kaiketi nähdä mimmoiseksi minut olet saanut. -Niin tämän näköinen minä nyt olen, niinkuin näet!..." Hän nousi -seisoalleen, ja äiti kätkeytyi vällyihin. "Älä mene piiloon, kyllä -sinun kuitenkin löydän", lausui hän ja ojensi oikean kätensä hapuillen -sänkyyn päin. -- "Kitise, kitise!" lausui hän samalla kun vetäisi -vällyt hänen päältään ja painoi etusormellaan hänen kurkkuansa. - -"Isä!" varoitti Arne. - -"Kuinka kurttuiseksi ja laihaksi sinä olet käynyt. Tässä ei -pitkältä ole sisään. Kitise, kitise!" Äiti tarttui molemmin käsin -vetotaudin-tapaisesti hänen käteensä, ei saanut sitä väistetyksi ja -käpristyi yhteen myttyyn. - -"Isä!" varoitti Arne. - -"Ähä! tuliko sinuun nyt henkeä! Kuinka se narri väänteleksen! Kitise, -kitise!" - -"Isä!" varoitti Arne. -- Tupa alkoi pyöriä hänen silmissään. - -"Kitise, sanon minä!" -- Äiti päästi hänen kätensä ja jätti itsensä -altiiksi. - -"Isä!" huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli... - -"Onko se vaan kiusalla, kun sinä vaikenet? Olisi muuten parasta että -sen välttäisit; minä olen saanut julman halun. Kitise, kitise!" - -"Isä!" parkasi Arne ja tarttui kirveesen, mutta jäi seisomaan niinkuin -naulattu, sillä samassa nousi isä pystyyn, päästi haikean huudon, otti -rinnastaan ja kaatui selälleen; "Jesus Kristus!" sai hän sanotuksi ja -makasi liikkumattomana. - -Arne ei oikein tiennyt missä hän seisoi, taikka mitä hänellä oli -edessään; hän ikäänkuin odotti, että tupa halkeaisi ja kirkas valo -virtaisi jostakin sisään. Äiti alkoi hengittää, juurikuin vierittäisi -hän jotakin raskasta päältään. Viimein hän nostatti päätään, näki isän -makaavan laattialla pitkin pituuttaan ja pojan seisovan vieressä kirves -kädessä. - -"Herra, laupias Jumala! Mitä sinä olet tehnyt?" huusi hän, heitti -alushameen ympärilleen ja läheni heitä. Silloin se oli kun Arne sai -ääntä suustansa. "Hän kaatui itsestänsä", lausui hän hiljaa. "Arne, -Arne, minä en usko sinua", intti äiti kovalla, nuhtelevalla äänellä; -"nyt olkoon Jesus kanssasi!" ja hän heittäytyi itkien ja valittaen -ruumiin yli. Mutta poika pääsi hurmauksesta, lankesi myöskin -poltoilleen ja lausui: "Niin totta kuin armoa Jumalalta toivon, hän -kaatui seisoaltaan tuossa paikassa.".. "Niin on Herra itse täällä -käynyt", lausui äiti hiljaa, kyyristyi alas ja katsoi tuijottavin -silmin ruumiisen. - -Niilo makasi siinä niinkuin ennenkin kankeana, suu auki ja silmät -selällään. Kädet olivat likentyneet toisiaan, aivankuin olisivat -tahtoneet mennä yhteen, mutta eivät siihen kyenneet. "Ota kiinni -isästäs, sinä joka olet väkevä ja auta minua, että saamme hänen -sänkyyn." He tarttuivat kuolleesen ja veivät hänen sänkyyn; äiti painoi -hänen suunsa ja silmänsä kiinni, asetti hänen suoraksi ja pani hänen -kätensä ristiin. - -He seisoivat nyt kumpikin ja katselivat häntä. Pitemmälle heistä tuntui -tämä hetki, kuin koko heidän entinen elämänsä, ja kaikki, mitä he tätä -ennen olivat kokeneet, oli verrattoman pientä tämän suhteen. Jos -saatana itse oli täällä käynyt, niin oli kaikkivaltias Jumalakin -saapuvilla ollut; heidän kohtauksensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset -olivat nyt ratkaistut. - -Oli hiukan yli puoliyön, ja heidän tuli olla ruumiin luona -päivän-nousuun saakka. Arne meni ja laittoi hyvän valkean piisiin, äiti -istautui sen ääreen. Siinä istuessaan johtui hänelle mieleen, kuinka -paljon pahoja päiviä hänellä oli Niilon kanssa ollut, ja silloin hän -palavassa rukouksessa kiitti Jumalaa korkealla äänellä siitä, mitä hän -oli tehnyt. "Mutta onpa minulla ollut muutamia hyviäkin päiviä", lausui -hän ja itki, ikäänkuin olisi hän katunut sitä, josta äsken oli -kiittänyt, ja lopuksi hän otti suurimman syyn itse päällensä, koska hän -rakkaudesta vainajaan oli tehnyt vastoin Jumalan käskyä, ollut -tottelematon äidilleen ja sentähden saanut rangaistuksensa juuri tästä -syntisestä rakkaudestaan. - -Arne istui häntä vastapäätä. Äiti loi silmänsä sänkyyn päin... "Arne, -pane mieleesi, sinun tähtesi minä tätä kaikkea olen kestänyt"; hän itki -ja ikävöitsi jotakuta hellää sanaa turvaksi omaa syytöstänsä vastaan ja -lohdutukseksi tuleville ajoille. Poika värisi eikä voinut mitään -vastata. "Sinä et koskaan saa minusta luopua", nyyhkytti äiti. -- -Silloin Arnelle kerrallaan selveni, kuinka hellä äiti oli hänelle ollut -näinä murheen päivinä ja kuinka äärettömän turvattomaksi hän jäisi, jos -poikansa hänestä nyt luopuisi. "En koskaan, en koskaan", kuiskasi Arne -ja aikoi lähestyä äitiään, mutta ei ollut hänessä siihen kuntoa. He -jäivät istumaan ja molempain silmistä tulvasi kyyneleitä. Äiti rukoili -ääneen, milloin kuolleen, milloin pojan ja itsensä edestä, ja he -itkivät, ja taas hän rukoili, ja taas he itkivät. Sitten lausui äiti: -"Arne, sinulla on kaunis ääni, mene laulamaan jotakin isällesi." - -Arne meni heti virsikirjaa noutamaan, otti valkean päreesen ja istautui -päre toisessa kädessä, kirja toisessa päänaluisen kohdalle vuoteen -viereen ja lauloi selkeällä äänellä virren 127 Kingolta: - - Pois viha, Herra armias, jo heitä; - Kostajan' ällös rangaisko sa meitä! - Meit' älä anna synnin kuoloon panna. - Kosto pois kanna! - - - - -Viides luku. - - -Arne kävi harvapuheiseksi ja ihmisiä karttavaksi; hän paimensi karjaa -ja sepitti lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vuotiaaksi, kääntyi -kahdennellekymmenennelle ja aina hän vaan kävi paimenessa. Papilta hän -lainaeli kirjoja ja luki; mutta siinä olikin kaikki, mitä hän eteensä -otti. - -Pappi vaati häntä ottamaan koulumestarin viran: "sillä paikkakunnan -tulisi saada hyötyä hänen lahjoistaan ja tiedoistaan." Arne ei siihen -mitään vastannut; mutta ajaessaan lampaitaan seuraavana päivänä sepitti -hän tämän laulun: - - "Kili, pikku karitsa! - Vaikka kyllä on kamala - Kiipeillä kalliota, - Tok' kello ohjeeks' ota! - - Kili, pikku karitsa! - Turkistas ota vaari sa; - Äit' äärell' iltakeiton - Siit' tehdä tahtoo peiton. - - Kili, pikku karitsa! - Koita kohta jo lihota; - Kun kylliks' ehdit kasvaa, - Saa äiti kaaliin rasvaa." - -Eräänä päivänä kahdennellakymmenennellä vuodellaan sattui hän -varomattomuudesta kuulemaan äitinsä ja entisen tilanomistajan vaimon -keskustelua; he olivat epäsovussa yhteisesti omistamasta hevosestaan. -"Minun täytyy odottaa, kuullakseni mitä Arne siitä sanoo", arveli äiti. -"Tuo tyhjäntoimittaja", vastasi toinen; "hän luultavasti tahtoo hevosen -kuleksimaan metsissä päivät pitkään, niinkuin hän itsekin tekee." Nyt -äiti vaikeni, vaikka hän tähän saakka oli tiennyt hyvin asiaansa -puolustaa. - -Arne kävi tulipunaiseksi. Ei hänen koskaan ollut mieleensä juolahtanut, -että äiti hänen tähtensä saisi pistopuheita; kenties hän oli niitä jo -saanut montakin, Miksi ei äiti ollut siitä hänelle sanonut? - -Hän mietti päänsä ympäri, ja nyt hänelle juohtui mieleen, ettei äiti -häntä melkein milloinkaan puhutellut. Mutta eipä antanut hänkään juuri -äidille puhetta; ketäpä hän ylipäätään puhutteli? - -Monena sunnuntaina, kuu hän äänetönnä istui kotona, teki hänen mielensä -lukea päivän saarnaa äidille, jonka silmät olivat heikot; hän oli liian -paljon itkenyt aikanaan. Mutta se ei tullut häneltä tehdyksi. Monasti, -kun kotona vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys, aikoi hän tarjoutua -lukemaan jotakin ääneen omista kirjoistaan. Mutta sekään ei tullut -häneltä tehdyksi. - -"Se saattaa olla yhdentekevä. Minä lopetan paimentamisen ja muutan alas -äidin luokse." -- Hän antoi päätöksen vakaantua muutamia päiviä; sillä -välin hän vei karjaa kauas metsään ja sepitti erään laulun: - - "Kylästä poiss' on rauha, se metsässä on vaan; - Ei kruununmies käy tänne, kuin sinne panttaamaan. - Ei kirkonpenkeist' täällä. he tappele, kuin nuo: - Spyst' ehkä, että niitä ei kenkään metsään tuo. - - Niin, metsäss' ain' on rauha! Vain haukka jolloinkin - Varpusta koittaaksensa sen kaappaa kuusihin, - Otuksen jonkun kotka jos tappaa kynsillään, -- - Se hyvä! muuten raukka ehk' kuolis ikävään. - - Puun yhden kaatavat he, ja toinen lahoaa; - Karitsan kettu Mikko, kun päivä laskee, saa. - Ja kettuun susi syöksi -- sai kuolon kumpainen, - Sill' ennen aamunkoita jo Arne ampui sen. - - Vaan tapausta metsä ja laakso haastaa vois! - Vaan järjest' ota vaari ett'ei se haihtui pois. - Voi! Isä, niin mä unta näin, poialt' iskun sai; - En varmaan tiedä missä, mut helvetissä kai." - -Hän tuli kotiin ja pyysi äitiä kuulustelemaan kylästä paimenpoikaa -heille; itse aikoi hän nyt ruveta taloa hoitamaan. Niin kävikin, mutta -äiti oli aina saapuvilla varoittamassa häntä liiallisesta rasituksesta -työn teossa. Myöskin laittoi äiti tätä nykyä hänelle aina niin hyvän -ruoan, että Arnea usein hävetti, mutta ei hän mitään sanonut. - -Hän mietiskeli erästä viisua, jonka laulukertona oli "Tunturein tulle -puolen!" Hän ei saanut sitä koskaan valmiiksi ja siihen oli parhaasta -päästä syynä se, että hän tahtoi saada laulukerron joka toiseen riviin; -sitten hän jätti koko laulun. - -Mutta useat hänen lauluistaan tulivat tunnetuiksi ja ne kansaa -miellyttivät; oli niitäkin, jotka mielellään olisivat tahtoneet häntä -puhutella, varsinkin kun he hänen muistivat pienestä piimäsuusta -saakka. Mutta Arne kammosi kaikkia, joita hän ei tuntenut ja luuli -heistä pahaa enimmäkseen sentähden, että hän arveli heidän uskovan -hänestä pahaa. - -Kaikissa ulkotöissä oli hänellä apuna eräs keski-ikäinen mies, jota -sanottiin Ylämaan-Knuutiksi. Tällä oli tapana useimmiten lauleskella, -mutta aina hän vaan hyräeli yhtä ja samaa laulua. Kun tätä oli kestänyt -pari kuukautta, oli Arnen mielestä aika kysyä eikö hän useampia osaisi. -"En osaa", vastasi mies. Kului taas muutamia päiviä, ja kun mies -jälleen hyräeli lauluaan, kysyi Arne: "Kuinka tulit sinä tämän ainoan -laulun oppineeksi?" -- "Tulimmahan vaan", vastasi mies. - -Arne meni miehen luota suoraa tietä kotia; mutta siellä istui äiti -itkien, jota hän ei sitten isän kuoleman ollut nähnyt. Hän ei ollut -sitä huomaavinaankaan, ja kääntyi taaskin ovea kohden; mutta hän tunsi -äidin katseen raskaana päällänsä ja se hänen pakoitti jäämään. -- "Mitä -sinä itket, äiti?" -- Hetken aikaa oli hänen kysymyksensä ainoa -äännähdys, kuin tuvassa kuului, ja sentähden se kaikui toistamiseen -niin usein, että Arne vihdoin rupesi epäilemään, josko se oli lausuttu -tarpeeksi lempeällä äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Mitä sinä itket, -äiti?" - -"Oh, sitä en niin tarkoin tiedä"; mutta nyt hän itki vielä enemmän. -Arne seisoi kauan, lausui sitten niin urhoollisesti kuin suinkin -saattoi: "Jotakin sinulla on, jonkatähden itket." Taas tuli hiljaisuus. -Äiti tunsi itsensä kovin syylliseksi, vaikka ei hän mitään ollut -sanonut eikä mitään tiennyt. "Mieleni kävi muuten vaan niin raskaaksi", -lausui hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Olenhan minä ylipäätään niin -onnellinen", ja taas hän itki. - -Arne kiirehti ulos ja riensi suoraapäätä vuoren jyrkänteelle. Hän -istautui alas ja siinä istuessaan hänkin itki. "Kunpa edes tietäisin -minkätähden itken", lausui Arne. - -Mutta ylempänä, uutisviljelyksellä istui Ylämaan-Knuuti ja lauloi: - - On Ingrid köyhä, ei hopeaa - Eik' kultaa häll' olekaan, - Villaista huntua pientä vaan - Äitinsä hän talleltaa. - - Painettu kirjava huntu vaan - On hällä linnikoton, - Vanhempain muisto se hälle on - Siis kallehin päällä maan. - - Hän vuoteen kahtehenkymmeneen - Sit' tahoo ei kuluttaa! - "Ma kannan kerta tuot' ihanaa, - Kun käyn mä vihkimiseen." - - Ja vuoteen kolmehenkymmeneen - Viel' olla se säilyss' saa! - "Sen vast' otan, koska seisahtaa - Suo Herra mun eteheen." - - Ja vuoteen neljähänkymmeneen - Äit'-armahan hän kutomaa - Tuot tallels' -- "Etpä, ah, tulla saa - Sa morsius-pukimeen." - - Kun sykkivin nyt sydämin hän käy - Sit' arkustaan hakemaan, - Voi kummaa, sielläpä lankaakaan - Hunnustahan tuost' ei näy. - -Arne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut. -Hän meni ylös Knuutin luokse. - -"Onko sinulla äiteä?" kysyi hän. -- "Eikä ole." -- "Onko sulla isää?" --- "Eikä ole sitäkään." -- "Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?" --- "Kylläpä siitä jo aikoja on." - -"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?" -- "Eikä niitä -montaa ole." -- "Onko täällä ketään?" -- "Ei ole täällä." -- "Mutta -siellä kotipaikkeillasi?" -- "Eipä ole sielläkään." - -"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?" - -"Eipä niitä vaan ole yhtäkään." - -Mutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin -vasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala, -ajatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän -paljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, -- ja -kerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti -rientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan -nähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: "Ehkäpä hän piankin -sinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän -väliä pitänyt!" -- Hän jäi seisomaan sille paikalle. "Kaikkivaltias -Jumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!" - -Hänestä tuntui juuri kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut kotona; hän -alkoi juosta ylös taloa kohden, kylmä hiki valui hänen otsaltaan ja -jalat tuskin maata koskettivatkaan. Hän tempasi auki porstuan oven, -mutta sisäpuolella oli heti aivan kuin rauha ilmassa. Hiljaa aukaisi -hän tuvan oven. Äiti oli mennyt levolle, kuuvalo lankesi suoraan hänen -kasvoihinsa, hän nukkui niin rauhallisesti kuin pienoinen lapsi. - - - - -Kuudes luku. - - -Muutamia päiviä senjälkeen päättivät äiti ja poika, jotka viimeisinä -aikoina olivat enemmän kuin ennen seurustelleet toistensa kanssa, -lähteä sukulaistensa häihin erääsen naapuritaloon. Äiti ei ollut sitten -kuin tyttönä ollessaan käynyt missään kestissä. - -He eivät tunteneet siellä kansaa paljon muuta kuin nimeltä, ja Arnesta -se varsinkin oli kummallista, että he aina silmillään häntä seurasivat. - -Kerran hänen porstuan läpi mennessään lausuttiin siinä eräs sana hänen -jälkeensä; ei hän siitä varma ollut, mutta hän luuli sen kuulleensa, ja -joka veripisara joutui hänessä liikkeesen, kun hän sitä ajatteli. - -Hän ei heittänyt silmältä miestä, joka oli sen sanan lausunut; viimein -hän istautui hänen rinnalleen. Mutta hänen pöytää lähestyessään luuli -hän huomanneensa, että puhe käännettiin toisaalle. - -"Mutta nyt kerron minä jutun, minä, joka todistaa, ettei mitään haudata -niin syvään yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän -valoon", lausui mies ja Arnen mielestä hän samassa loi silmänsä -_häneen_. Se oli ilkeän-näköinen mies, punaisella tukalla suuren, -pyöreän otsan ympärillä. Korkealla sen alla oli pari hyvin pientä -silmää ja pikkuinen nenänmöhkäre; mutta suu oli vallan suuri, huulet -turpeat ja valvakkaat. Nauraessa näkyi häneltä kumpikin hammasrivi. Hän -piti käsiään pöydällä; ne olivat suuret ja karkeat, mutta ranne oli -kaiskera. Hänen katseensa oli niuha ja hän puhui pikaa vaikka vaivalla. -Ihmiset häntä sanoivat "Suurisuuksi", ja Arne tiesi, että Räätäli-Niilo -oli ennen aikaan pahasti menetellyt hänen kanssaan. - -"Niin, paljon tässä mailmassa on syntiä; se istuu meitä likempänä kuin -luulisimmekaan... Mutta yhden tekevä; nyt te saatte kuulla ilkeästä -työstä. Ne, jotka ovat ikämiehiä, muistavat Alf'in, Pussi-Alf'in. -'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf, se sananparsi on hänestä; sillä kun -hän oli kauppansa lopettanut -- ja se mies vaan osasikin kauppaa tehdä! --- heitti hän pussin selkäänsä; 'tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton -mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!... - -"Niin hänestä ja Suurkähnyksestä aion kertoa. Suurkähnys -- kyllähän te -hänen tunsitte? -- suuri hän oli ja kähnys hän myöskin oli. Hän katseli -liiemmäksi erästä pikimustaa hevosta, jota Pussi-Alf juoksutteli ja -hypitteli kuin heinäsirkkaa. Ja ennenkuin hän siitä tiesikään oli -Suurkähnys tullut antaneeksi viisikymmentä taalaria pahuuksesta! -Suurkähnys kiipesi kääsiin niin pitkä kuin oli, ajellakseen muka -herroiksi viisikymmentaalarisella konillaan, mutta nytkös hän sai lyödä -ja kiroilla, jotta mailma musteni -- hevonen lensi kuitenkin kaikkia -ovia ja seiniä vastaan, jotka vaan eteen sattuivat -- sillä se oli -umpisokea! - -"Sitä myöten nämät kaksi tappelivat siitä hevosesta joka paikassa, -juuri kuin pari kylänrakkia. Suurkähnys tahtoi rahojaan takaisin; mutta -äläs vielä, että sai kahta tanskalaista killinkiäkään. Pussi-Alf häntä -kuritti että harjakset höyrysivät. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. -Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf! - -"Mutta mies, sillä kertaa vaan Pussi-Alf ei tullutkaan jälleen moneen -hyvään päivään. - -"Lieneepä siitä ollut jo noin kymmenkunta vuotta, kun hänen peräänsä -kuulutettiin kirkossa; sillä hänelle oli langennut hirmuisen suuri -perintö. Suurkähnys oli silloin siellä. 'Sen kyllä tiesin', sanoi hän, -'että rahat ne Pussi-Alfia peräänkuuluttavat, mutta ei ihmiset.' - -"Nyt puhuttiin sinne tänne kadonneesi miehestä. Ja niinkauan sitä -puhuttiin kunnes saatiin selville, että häntä oli viimeksi nähty tällä -puolen soramäen, mutta ei tuolla puolen. Niin, muistatte kaiketi tien, -joka vie soramäen yli, vanhan tien? - -"Mutta Suurkähnys oli tullut mahtiin ja voimaan viimeisinä aikoina, -niin irtaimen kuin kiinteän puolesta. Sitä paitse oli hän käynyt -jumaliseksi, ja kaikki sen tiesivät, ettei hän ilman aikojaan -jumaliseksi ruvennut, -- hän enemmän kuin muutkaan ihmiset. Tästä -kaikesta syntyi nyt puhetta. - -"Siihen aikaan se oli kuu uusi maantie piti laitettaman soramäen tien -sijaan; ennen mailmassa ihmiset kulkivat suoria teitä ja sen tähden -olivat he laittaneet maantien mäen yli; mutta nyt he tahtoivat kulkea -tasaisia teitä, ja sentähden käy se nyt alhaalta pitkin joen vartta. -Siellä louhittiin ja särettiin, jotta luuli koko mäki aiottavan saada -pois. Siellä kävi herroja kaikenlaisia, mutta maaherra useimmiten, -sillä hänellä on kahdenkertainen vapaakyyti. Ja eräänä päivänä kun yksi -miehistä soraa kaivaessaan kumartui ottamaan kiveä maasta, sai hän sen -asemesta kouraansa ihmisen käden, joka pisti esiin soran alta, ja niin -väkevä oli se käsi, että hän, joka sen sai kouraansa, kellahti -selälleen. Mutta mies, joka sen sai, oli juuri Suurkähnys, -- Nimismies -matkusteli siellä siihen aitaan; häntä haettiin, ja kokonaisen miehen -luut kaivettiin ylös. Tohtori kanssa haettiin saapuville; hän asetti -luut niin konstikkaasti kokoon, ettei siinä puuttunut muu kuin liha. -Mutta ihmiset arvelivat sen luurangon olevan juuri samaa kokoa kuin -kadonnut Pussi-Alf. 'Tulen kyllä jälleen', sanoi Alf. - -"Itse kustakin oli se vähän merkillistä, että kuolleen käsi oli saanut -semmoisen miehen kumoon heitetyksi kuin Suurkähnys oli, vaikkei se edes -lyönytkään. Nimismies häntä siitä ahdisteli aikalailla, -- tietysti -kuitenkin vaan kahdenkesken. Mutta Suurkähnys silloin kiroili ja -manasi, jotta mailma musteni nimismiehen silmissä. 'No, no', sanoi -nimismies, 'jos sinä viaton olet, on sinussa kyllä miestä makaamaan -samassa huoneessa luurangon kanssa?' -- 'On kyllä minussa siihen -miestä', arveli Suurkähnys. Ja nyt sitoi tohtori luurangon nivelet -yhteen, ja pani sen sänkyyn parakissa. Toiseen sänkyyn piti -Suurkähnyksen ruveta maata; mutta nimismies kääriytyi viittaansa ja -kyyristyi ulkopuolelle seinän viereen. Kun pimeä tuli ja Suurkähnyksen -piti menemän makuutoverinsa luokse, sulkeutui ovi aivan kuin itsestään -hänen jälkeensä, ja hän jäi pimeään seisomaan. Mutta Suurkähnys alkoi -laulella virsiä, sillä hänellä oli hyvä ääni. 'Minkätähden sinä virsiä -laulelet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Tietämätöntä, jos hänellä on -ollut lukkaria', vastasi Suurkähnys. Sitten hän alkoi rukoilla niin -voimakkaasti, kuin suinkin voi. 'Mintähden sinä rukoilet?' kysyi -nimismies seinän takaa. 'Hän varmaankin on ollut suuri syntinen', -vastasi Suurkähnys. Vihdoin kaikki hiljeni ja nimismies oli jo vähällä -nukkua. Mutta äkkiä parkaistiin sisällä, jotta koko hökkeli tärisi: -'Tulen kyllä jälleen!' -- Lemmon jyräkkä ja meteli siellä samassa -syntyi; 'anna paikalla tänne viisikymmentä taalariani', karjui -Suurkähnys keskellä laattiaa ja luuranko oli hänen päällään..." - -Pöydän ympärillä vallitsi hetkinen äänettömyys. Vihdoin sanoo eräs, -savipiippua sytyttäessään: "Hän tuli muistaakseni hulluksi senjälkeen." --- "Niin tulikin." - -Arne tunsi, että he häneen katsoivat, eikä hän sentähden voinut -silmiään maasta nostaa. "Sanon vieläkin kerran", toisti ensimmäinen -puhuja, "ettei mitään haudata niin syvälle yöhön, ettei se sieltä -viimein kumminkin tule päivän valoon." -- "Ei, mutta minäpä teille nyt -kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä", lausui eräs valkotukkainen ja -pulsakka-kasvoinen mies. Arne ei tiennyt millä paikalla hän istui. - -"Se oli eräs hyvä tappelija, suurta sukua Hardangerista; hän kaasi -maahan monta ihmistä. Hän oli isänsä kanssa riidassa, eikä hänellä -niinmuodoin ollut rauhaa kylässä, ei kotona. - -"Itse tuli hän siitä kahta ilkeämmäksi ja isä häntä nuhteli. 'Minä en -anna kenenkään komentaa itseäni', sanoi poika. 'Minulla siihen on -valta, niinkauan kuin elän", vastasi isä. -- 'Ellet tuki suutasi -hyvällä, niin minä sinua lyön', sanoi poika ja nousi seisoalleen. -- -'Koeta päälle jos rohkenet, mutta ei sinulle silloin hyvin käy tässä -mailmassa', vastasi isä ja nousi myöskin ylös. -- 'Niinkö luulet?' -poika kävi päälle ja kaasi hänen maahan. Isä ei noussutkaan, vaan pani -kädet ristiin rinnalleen ja antoi pojan tehdä niinkuin tahtoi. - -"Poika löi isäänsä, tarttui häneen kiinni ja laahasi häntä ovea kohden. --- 'Minä tahdon saada kotirauhaa!' huusi hän. -- Mutta kun he tulivat -ovelle, kohotti isä ruumistaan. 'Ei ovea edemmäksi', lausui hän, 'sillä -niin pitkälle minä aikanani isääni laahasin.' Poika ei siitä -välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. 'Ei ovea edemmäksi, sanon -minä!' -- vanhus kavahti seisoalleen, löi pojan maahan ja antoi hänelle -selkään kuin pienelle lapselle." - -"Tuo oli ilkeätä", sanoivat useat. "Ei hän toki mahtanut lyödä -isäänsä", luuli Arne jonkun sanoneen, mutta ei hän siitä varma ollut. - -"Nytpä kerron minä _Teille_ jotakin", lausui Arne; hän nousi -seisoalleen kalman vaaleana eikä oikein tiennyt, mitä hän aikoi sanoa. -Hänen silmissään vaan sanat pyörivät kuin suuret lumihiuteet; "minä -vaan kerron, mitä sattuu!" ja hän alkoi: - -"Haltija tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Mitä sinä enin -pelkäät', kysyi haltija, 'itseäsi vaiko muita?' Mutta poika itki sitä, -kun hän oli yöllä uneksinut, että hänen oli täytymys tappaa ilkeä -isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'Minä pelkään enin itseäni.' -- -'Niinpä ole rauhassa itseltäsi, äläkä enää koskaan itke, sillä -tästälähdin saat sinä vaan käydä sotaa muiden kanssa.' Ja haltija meni -tiehensä. Mutta ensimmäinen ihminen, joka tuli poikaa vastaan, nauroi -hänelle, ja sentähden täytyi pojan nauraa takaisin. Toinen, jonka hän -tapasi, löi häntä: pojan täytyi puolustaa itseään ja löi takaisin. -Kolmas, joka tuli vastaan, tahtoi häntä tappaa, ja sentähden täytyi -pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset häntä panettelivat, eikä -pojalle sen vuoksi tullut muu neuvoksi kuin panetella heitä takaisin. -He sulkivat häneltä kaappinsa ja ovensa, ja hänen täytyi varastamalla -hankkia tarpeensa; yörauhaakaan hän ei saanut muutoinkuin varastamalla. -Kun hänen ei sallittu hyvää tehdä, teki hän pelkkää pahaa. Silloin -sanottiin kylässä: 'Siitä pojasta meidän täytyy päästä; hän on niin -ilkeä', ja eräänä päivänä he ottivat häneltä hengen. Mutta poika ei -ollenkaan tiennyt pahaa tehneensä, ja sen tähden hän kuolemansa perästä -tulla kapueli suoraa tietä taivaasen. Siellä istui penkillä isä, jota -hän todenperään ei ollutkaan tappanut, ja häntä vastapäätä toisella -penkillä istuivat kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet häntä pahaa -tekemään. 'Kumpaako penkkiä sinä pelkäät?' kysyi taivaan Herra, ja -poika osoitti pitkään penkkiin. 'Istu sitten isäsi viereen', lausui -Jumala ja poika aikoi tehdä työtä käskettyä. Silloin kellahti isä nurin -ja niskassa näkyi syvä haava. Mutta hänen sijalleen tuli pojan haamu, -synkeällä katsannolla ja kalmankarvaisilla kasvoilla; tuli vielä toinen -haamu päihtyneellä katseella ja hervottomalla ruumiilla; tuli vielä -kolmaskin mielipuolen kasvoilla, revityillä vaatteilla ja kamalalla -naurulla. 'Noin olisi voinut sinunkin käydä', sanoi Jumala. -- 'Ohoh, -jokohan tottakin?' kysyi poika ja tarttui kiinni Jumalan vaatteihin. -Silloin kumpainenkin penkki putosi alas taivaasta, ja poika seisoi -taaskin hymyellen Jumalan edessä. 'Ajattele tätä, kun heräät', lausui -Jumala, -- ja samassa poika havahti. Mutta poika, joka sen unen näki, -olen minä, ja ne, jotka häntä kiusasivat, luullen hänestä kaikkea -pahaa, olette Te. Itseäni en enää pelkää, mutia Teitä minä pelkään. -Älkää yllyttäkö minua pahuuteen, sillä epätietoista on, jos voin saada -kiinni Jumalan vaatteista." - -Arne kiiruhti ulos ja miehet katsoivat toisiinsa. - - - - -Seitsemäs luku. - - -Oli seuraava päivä saman talon luhassa. Arne oli ensi kerran elämässään -juonut itsensä humalaan ja nyt oli hän maannut luhassa lähes koko -vuorokauden. Nyt oli hän noussut istuilleen, nojautui kyynäspäihinsä ja -puheli itsekseen. - -"... Koko elämässäni en näe muuta kuin pelkuruutta. Etten poikana -ollessani juossut tieheni, oli pelkuruutta; että tottelin isää enemmän -kuin äitiä, oli pelkuruutta. Menin paimeneen -- pelkuruudesta sekin -oli; -- rupesin lukemaan -- no niin, myöskin pelkuruutta; tahdoin sillä -kätkeytyä omalta itseltäni. Suureksi tultuani en kuitenkaan puolustanut -äitiä isältä -- pelkuruutta! Etten sinä yönä -- uh! -- pelkuruutta! -- -olisin kenties odottanut, kunnes _äidiltä_ oli henki otettu; -- sitten -en tullut toimeen kotona -- pelkuruutta! En myöskään lähtenyt tieheni --- pelkuruutta! En toimittanut mitään, paimensin vaan -- pelkuruutta! -Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta olisi minussa yhtä -kaikki ollut kylläksi pelkuruutta sanaani syömään, ellen olisi -kammonnut tulla ihmisiin. Sillä minä pelkään ihmisiä, enimmäkseen -sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka ilkeä minä olen. Mutta -sentähden että heitä pelkään, puhun minä heistä pahaa -- kirottua -pelkuruutta! Minä sepittelen lauluja pelkuruudesta. En tohdi suoraan -ajatella omissa asioissani, sentähden poikkean toisten asioihin, -- ja -tämä on runoilemista! - -"Olisin tahtonut itkeä, -- itkeä niin, jotta röykkiöt olisivat vedeksi -muuttuneet, sitä olisin tahtonut; mutta sen sijaan sanoin minä: 'Hys -hys', ja alan tuuditella. Ja ovatpa laulunikin pelkurimaisia; sillä jos -ne urhoollisia olisivat, syntyisi niistä jotakin parempaa. Minä pelkään -kaikkea voimakasta; jos siihen joskus pääsen kiinni, on se vaan -raivoisuudessa ja raivoisuus on pelkuruutta. Minä olen viisaampi, -uhkeampi, taitavampi kuin luulisikaan päältä nähden; minä olen parempi -kuin puheestani voisi päättää; mutta pelkuruudesta en tohdi olla -senlainen kuin olen. Hyi! viinaa join minä pelkuruudesta, tahdoin -tuskaani tukehuttaa. -- Hyi! karvasta se oli, join yhtä hyvin, join -yhtä hyvin; join isäni sydänverta, ja kuitenkin minä join! -Pelkuruudellani ei, näet, ole alkua eikä loppua: mutta kaikkian -suurinta pelkuruutta on, että saatan tätä kaikkea sanoa itselleni!" - -"... Lopettaako itseni? Johan nyt! Siihen minä olen liian -pelkurimainen. Ja sitten minä uskon Jumalaan -- niin minä uskon -Jumalaan. Minä tahtoisin tulla häntä likemmäksi; mutta pelkuruus minua -estää. Suuri muutto ja sitä kaihtee pelokas luonto. Mutta jos -koettaisin niin hyvin kuin voin sen tehdä? Kaikkivaltias Jumala! Jos -koettaisin! Parannusta kaiketi täytyisi tehdä, sen mukaan kuin -maitomainen luontoni sitä kestäisi; sillä minussa ei enää ole luuta -eikä myöskään rustoa; jotakin vetelää, hölkkyvää vaan. -- Jos -koettaisin! -- hyvillä, lauhkeilla kirjoilla -- pelkään voimakkaita --; -kauniilla saduilla ja tarinoilla, kaikella, mikä vaan on lempeätä; ja -luen sitten saarnan joka sunnuntai ja rukouksen joka ilta. Ja sillä -välin tulee olla ahkerassa työssä, että usko saa alaa; ei se ota juurta -velttoudessa. Jos koettaisin; rakas, armias lapsuuteni Jumala, jos -koettaisin!" - -Mutta joku aukaisi ladon ovea ja töytäisi sisään, kasvot kalmanvaaleina -vaikka hikihelmet valuivat otsalta; se oli äiti. Toista päivää hän jo -etsi poikaansa. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta ei pysähtynyt -kuuntelemaan, huusi vaan ja juoksi ympäri latoa, kunnes Arne vastasi -ylhäältä heinisuovalta, jossa hän makasi. Silloin parkaisi äiti kovalla -äänellä, hyppäsi ylös suovalle keveämmin kuin nuori poika ja heittäytyi -hänen ylitsensä... - -... "Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Löysin sinun toki viimeinkin; -eilisestä asti olen etsinyt; olen etsinyt koko yön. Arne raukkani! Minä -näin, että he olivat tehneet sinulle pahaa; olisin niin halusta sinua -puhutellut ja lohduttanut; mutta enhän minä koskaan rohkene sinulle -puhua!... Arne, minä näin sinun ryypiskelevän! Kaikkivaltias Jumala! -älä anna minun sitä enää koskaan nähdä!" -- Kauan viipyi ennenkuin hän -saattoi enempää sanoa. "Jesus varjelkoon sinua, lapseni, minä näin -sinun ryypiskelevän!... äkkiä olit sinä kadonnut silmistäni, -päihtyneenä, surusta sortuneena, niinkuin olit ja minä etsin sinua joka -huoneesta ja ulkoa, juoksin kauas maita, metsiä enkä löytänyt sinua; -minä tarkastin jokainoata pensasta; minä kyselin kaikilta ihmisiltä; -olin täälläkin, mutta sinä et vastannut huutooni... Arne, Arne! Minä -kävelin pitkin joen vartta; mutta ei se minusta ollut milläkään -kohdalla kylläksi syvä..." - -Hän siirtyi vieläkin likemmäksi poikaansa. - -"Silloin tyyntyi mieleni: kenties olitkin lähtenyt kotiin, ja -neljänneksessä tunnissa varmaankin kävin sen matkan; minä aukaisin -oven, etsin jokainoasta huoneesta, ja silloin vasta muistin avaimen -olleen itselläni; ethän olisi voinut sisään päästäkään... Arne, tänä -yönä olen haeskellut pitkin tietä, kummallakin ojan reunalla; en -tohtinut, tiedätkös, mennä jyrkänteelle!... En tiedä kuinka osuin -tänne, ei kukaan ole minua auttanut; mutta Jumala johdatti mieleeni, -että sinä olisit täällä!" - -Arne koki häntä rauhoittaa. "Arne, ethän enää koskaan ryyppää viinaa?" --- "En, siitä saat olla huoletta." -- "He olivat varmaankin ilkeitä -sinua kohtaan? Olivatko he sinulle ilkeitä?" -- "Eivätkä olleet, minä -vaan olin pelkuri", -- hän lausui painolla sen sanan. -- "En voi -lainkaan käsittää, että he saattavat olla sinulle ilkeitä. Mutta mitä -he sinulle tekivät? Et sinä koekaan tahdo minulle mitään sanoa", -- ja -hän alkoi taaskin itkeä. -- "Ethän sinäkään koskaan sano minulle -mitään", lausui Arne lauhkeasti. - -"Sinun on kumminkin suurempi syy, Arne: minä olen isäsi ajoista -tottunut puhumattomuuteen, ja sinun olisi pitänyt auttaa minua -alkuun!... Herra Jumala, meitä on nyt vaan kaksi, ja me olemme -kärsineet niin paljon yhdessä..." -- "Eiköhän tuo muuttune parempaan -päin", kuiskaisi poika... "Ensi sunnuntaina minä tahdon lukea sinulle -saarnan." -- "Jumala sinua siitä siunatkoon!" - -... "Arne, sinä?" -- "Mitä niin?" -- "Minulla on sinulle jotakin -puhuttavaa." -- "Puhu sitten, äiti." -- "Minua painaa suuri synti sinua -kohtaan; minä olen pahoin tehnyt." -- "Sinäkö, äiti?" -- ja tuo, että -hänen helläsydäminen, äärettömän pitkämielinen äitinsä syytti itseään -synnistä häntä kohtaan, joka ei oikeastaan koskaan ollut hänelle hyvää -tehnyt, liikutti Arnea niin, että hän syleili ja hyväili äitiään, ja -puhkesi itkuun. -- "Niin, pahoin olen minä tehnyt; mutta minussa ei -ollut kuntoa toisin tekemään." -- "Oh, et sinä koskaan ole minua -kohtaan pahoin tehnyt." -- "Olen kyllä -- Jumala sen tietää: mutta se -oli vaan sentähden että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun täytyy -antaa se minulle anteeksi, kuuletkos?" -- "Kyllä minä sen annan sinulle -anteeksi." -- "Ja sitten minä toisella kerralla sen sanon sinulle... -mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi!" -- "Kyllä, kyllä, -äitini!" -- "Näes, sentähden se juuri oli, kun minun oli niin vaikea -sinua puhutella; syntini sinua kohtaan on minua painanut." -- "Herra -Jumala; älä puhu tuonlaisia äiti!" -- "Nyt minä olen iloinen, että olen -saanut niin paljon sanotuksi." -- "Tästä lähtein me puhelemme enemmän -keskenämme, äiti!" -- "Sen teemme, -- ja luethan sinä minulle saarnan?" --- "Luen, varmaan." -- "Arne raukkani! Jumala sinua siunatkoon!" -- -"Olisi luullakseni parasta mennä kotiin." -- "Niin, mennään vaan -kotiin." -- "Sinä katselet niin ympärillesi, äiti?" -- "Isäsi on -maannut tässä luhassa ja itkenyt." -- "Isäkö?" -- kysyi Arne ja kävi -kalveaksi. -- "Niilo parka! se oli sinä päivänä kun sinua vietiin -ristille..." -- - -"Sinä katselet niin ympärillesi, Arne?" - - - - -Kahdeksas luku. - - -Siitä päivästä kun Arne täydestä sydämestä koki paremmin tutustua -äitiinsä, tuli hänen suhteensa muihinkin ihmisiin toiselle kannalle. -Hän katseli niitä nyt enemmän äitinsä lempeillä silmillä. Mutta usein -oli hänen vaikea pysyä kiinni päätöksessään: sillä äiti ei käsittänyt -sitä, jota hän syvimmästi ajatteli, -- ja tässä on eräs laulu siitä -ajasta: - - Päiv' oli paahtava, kirkas niin, - Sisällä en mä voinut olla; - Kiin hausk' oli vaipua aatoksiin - Mun metsikön tuon takalolla. - Mut sielläpä sääski ja muurahainen - Häiritsivät, vieläpä ampiainen. - -"Armahani, etkös nyt mieli olla ulkona päivän paisteessa?" -- sanoi -äiti, istui lakalla. - - Päiv' oli paahtava, kirkas niin, - Sisällä en mä voinut olla; - Niityllä mä laittelin laulelmiin, - Mit' tuolla voi mielehen tulla; - Mut kun sylen pitkä nyt käärme mun luo - Luikahti, mun juoksuhun kohta sai tuo. - -"Tänlaisessa siunatussa ilmassa saattaa ihminen käydä avojaloin", -- -sanoi äiti, otti sukat jaloistaan. - - Päiv' oli paahtava, kirkas niin, - Sisällä en mä voinut olla; - Helteestä mä ennätin laituriin -- - Joella ja sen karikolla - Venheessä mä soutelin, vaan säde, kun - Nenääni se pisti, pois sielt' ajoi mun. - -"Kyllä näinä päivinä saa heinät kuivina korjuusen", -- sanoi äiti, löi -heinäkasaa haravalla. - - Päiv' oli paahtava, kirkas niin, - Sisälle en mä voinut jäädä; - Puun latvahan kiipesin, vilvoksiin - Ett' tuuli sais huuhtoa päätä. - Lehdistäpä, kas, mato kaulahan mun - Muksahti, ma kirkasin; hiiskö toi sun! - -"Niin, ellei hän tänäpäivänä kipakoitse, ei hän ikinä kipakoitse", -sanoi äiti, vilkaisi ylös tuntureihin. - - Päiv' oli paahtava, kirkas niin, - Aurinko paahtoi kartanolla; - Virralle ma soutuhun tartuin kiin': - "Ah, tuoll' lepo voi toki olla! - Siell' upposin virtahan, saattamaton." -- - "Tää viisu ei mult' ole, jos se sult' on." - -"Ei tarvitse kuin kolme tänlaista päivää, ja kaikki on katos-alla", -- -sanoi äiti, hän taittoi vuodettani. - -Kuitenkin kävi heidän yhdessä olonsa päivä päivältä hauskemmaksi. Se, -jota äiti ei käsittänyt, kävi hänelle yhtä mieluisaksi kuin sekin, -jonka hän käsitti. Sillä sentähden ettei äiti käsittänyt, mietti hän -sitä toistamiseen, ja äiti hänelle vaan kävi rakkaammaksi, kun hän -kaikin puolin tunsi hänen rajansa. - -Lapsena ollessaan ei Arne ollut saduista välittänyt. Nyt hän -täysikasvuisena sai halua satuihin, ja nämät toivat kansantaruja ja -uroslauluja mukanaan. Outo halajaminen täytti hänen mielensä; hän -käyskenteli paljon yksinään, ja monet paikat, joita hän tähän saakka -tuskin oli katsonutkaan, näyttivät hänestä nyt niin kauniilta. Siihen -aikaan kun hän yhdenikäistensä kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein -leikkiä lyöneet pappilan alla olevan suuren veden rannalla, jota -sanottiin Mustajärveksi sentähden kun se oli syvä ja musta. Se vesi -juohtui nyt hänen mieleensä, ja eräänä iltana hän vaelsi sinne. - -Hän istahti erään pensaikon taakse, pappilan alapuolella; pappila oli -jyrkän mäen rinteessä, joka ylempänä muodostui korkeaksi tunturiksi; -vastainen ranta oli samanlainen ja sentähden lankesi suuri luomavarjo -järvelle; kummankin varjon välillä oli pitkä juomu hopeanhohtavata -vettä. Kaikkialla vallitsi lepo; aurinko oli laskeumaisillaan; pientä -tiukujen helinää kuului vastaiselta rannalta, muuten oli kaikki hiljaa. -Arne ei katsellut suoraan eteensä, vaan alas veden pohjaan, sillä -aurinko loi punertavan hohteen sen yli, vähää ennen kuin se mailleen -meni. Siellä alhaalla kallistuivat tunturit syrjään ja niiden välissä -muodostui pitkä ja syvä laakso, jota vesi huuhtoeli. Mutta tunturit -näyttivät vähitellen kumartuvan likemmäksi toistaan, ikäänkuin -kiikutellen välillä olevaa laaksoa. Talo näkyi talon vieressä sisempänä -laaksossa; haiku kohosi ylös ja katosi; kedot seisoivat viheriäinä ja -höyrysivät; venheet laskivat rantaan, heinillä lastattuina. Hän näki -paljon kansaa kävelevän edes takaisin, mutta pienintäkään ääntä ei -kuulunut. Silmä siirtyi vedestä vastaiseen rantaan, josta vaan Luojan -luoma metsä kohosi ylös. Metsässä ja pitkin rantaa olivat ihmiset -kaivaneet itselleen tien aivan kuin sormella; sillä polvikas pölyjuova -pisti siellä alituisesti esiin. Arne seurasi sitä silmillään ylös aina -sille kohdalle, joka oli suorastaan häntä vastapäätä; siihen metsä -loppui; tunturi oli jättänyt vähän lakiamman paikan ja heti oli siihen -rakennettu talo talon viereen. Rakennukset olivat täällä vielä -suurempia kuin laakson pohjassa, huoneet punaisiksi maalatut, korkeilla -ikkunoilla, jotka säteilivät auringossa. Kirkas päivänvalo lankesi -ylänteille; silmä eroitti selvään pienimmänkin lapsen, joka oli ulkona -leikkimässä; veden rannalla oli kuivaa, valkoisen hohtavaa hiekkaa, ja -siinä piehtaroitsi lapsia muutamien koirien kanssa. Mutta äkkiä kaikki -synkistyi ja kävi raskaaksi, huoneet muuttuivat tumman punaisiksi, -niityt mustan vehreiksi, hiekka valkoisenharmaaksi, lapset pieniksi -möhkäleiksi; pilven kokka oli noussut tunturin takaa ja peittänyt -auringon. Hän kiinnitti silmänsä alas veteen; mutta siellä hän jälleen -löysi kaikkityyni. Kedot keijuivat; metsä seisoi hiljaisena ja huoneet -katselivat totisina alaspäin; ovet olivat avoinna, ja lapset kävivät -ulos ja sisään. Sadut ja lapsellisuudet tulivat aivan kuin pienet kalat -syöttiä kohden, riensivät pois, tulivat jälleen, ilakoivat ympärillä, -mutta eivät käyneet kiinni. - -"Istukaamme tähän, siksi kun äitisi tulee: kaiketi papinrouva hänen -viimein toki päästää." -- Arne säikähti; joku oli istautunut aivan -hänen taakseen. -- "Mutta voisinhan saada jäädä tänne vielä täksi yötä -vaan", lausui kyynelten tukahduttama ääni; se varmaankin oli nuoren -tytön, joka ei vielä ollut täysikasvuinen. -- "Älä nyt itke enää; rumaa -on itkeä sentähden että kun täytyy tulla kotiin äitisi luokse." Se oli -lauhkea miehen ääni, joka verkkaan lausui sanat. -- "En minä sitä -itke." -- "Mitä sinä sitten itket?" -- "Sitä etten enää saa olla -Mathildan kanssa." - -(Tuo oli papin ainoan tyttären nimi, ja nyt juohtui Arnelle mieleen, -että eräs talontytär oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.) - -"Eihän sitä voinut iankaiken kestää." -- "Ei, mutta yhden päivän vielä, -isä hyvä!" -- ja nyt hän itki ääneensä. -- "Parasta kun tulet mukaan -kotiin; -- ehkäpä onkin jo myöhäistä." -- "Myöhäistä? Miksi niin? Onko -kummempaa kuultu? -- Sinä olet talonpojan tyttäreksi syntynyt, ja -talonpojan tyttärenä sun olla pitää." -- "Voisinhan olla talonpojan -tyttö vaikka sinnekin jäisin." -- "Tuota et ymmärrä." -- "Minä olen -aina käynyt talonpoikaisessa puvussa." -- "Ei se ole siinäkään." -- -"Minä voin puhua samalla tavalla kuin sinä ja äiti." -- "Ei siinäkään." --- "No, sitten en totta tosiaan tiedä, missä se on", lausui tyttö ja -hymyeli. -- "Kylläpä se näytäksen; muuten pelkään että päässäsi jo on -liian paljon ajatuksia! sitä sinä sanot aina ja alituisesti; minullapa -ei ole ollenkaan ajatuksia", -- ja taas hän itki. -- "Voi sinua, -pikkuinen tuuliviiri sinä olet!" -- "Sitä ei pappi koskaan sanonut." -- -"Ei, mutta nyt _minä_ sen sanon." -- "Tuuliviiri! Onko kummempata -kuultu? En minä tahdo olla mikään tuuliviiri." -- "Mitä sinä sitten -tahdot olla?" -- "Mitäkö tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? En minä -tahdo olla mitään." -- "No niin, älä sitten ole mitään." Nyt tyttö -nauroi. Hetken kuluttua lausui hän totisena: "Se on sinulta hyvin -pahasti tehty, kun sanot etten minä mitään ole." -- "Herra Jumala kun -et itse tahdo mitään olla, niin!" -- "Tahdon minä sentään jotakin -olla." -- "Hyvä, -- ole sitten jotakin." -- Tyttö nauroi. Vähän ajan -päästä hän surullisella äänellä taas jatkoi: "Noin ei pappi minusta -koskaan pilkkaa tehnyt." -- "Ei, hän vaan teki sinun pilkaksi." -- -"Pappiko? Niin hyvä et sinä koskaan ole minulle ollut kitin pappi." -- -"Jopa se olisikin varsin hullua." -- "Happamesta maidosta ei koskaan -tule rieskamaitoa." -- "Kyllä, jos se herajuustoksi keitetään." -- -Tyttö purskahti nauruun. -- "Tuolla tulee äitisi." Nyt hän jälleen kävi -totiseksi. - -"En tässä elämässä ole tavannut niin puheliasta naista kuin se -papinrouva on", kuului nyt tuima, sieväpuheinen ääni lausuvan. "Pane -joutuun Bård! Ylös nyt ja lykkää vene vesille! Emme joudu kotiin koko -tänä yönä. -- Rouva tahtoi minua pitämään huolta siitä, että Elillä -olisi kuivat jalkineet. Mutta ellet siitä itse pidä huolta, niin! Ja -joka aamu muka kävelemään kalvetuksen tähden! Minä vähät kalvetuksesta! --- Ylös nyt, Bård, ja lykkää vene vesille. Minun kun vielä tänä iltana -pitää leivän juurta paneman." -- "Kirstua ei ole vielä tuotu", vastasi -mies, yhä pitkällään. -- "Mutta kirstua ei tuodakaan, se saa jäädä -tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan. Kuuletko, Eli, ala nousta -nyt, ota nyyttisi ja tule alas. Ylös nyt Bård!" -- Hän kiirehti -eteenpäin ja tyttö jälessä. -- "Tulehan jo, tule!" kuului alhaalta. -- -"Oletko jo tappia katastanut?" kysyi Bård yhä pitkällään. "Olen, se on -jo kiinni", -- ja Arne kuuli hänen sitä juuri viskaimella koputtelevan. --- "Mutia nousehan jo toki, Bård! Emme suinkaan täällä koko yötä rupea -olemaan!" -- "Minä odotan kirstua." -- "Hyvä ihminen, kuulethan, että -se jää tänne toistaiseksi." -- "Tuolla se jo tulee." Kärryjen rätinää -kuului. -- "Mutta sanoinhan, että se piti jäädä tänne siksi kun ensi -kerran kirkkoon tullaan." -- "Mutta minäpä sanoin, että se otettaisiin -mukaan nyt." -- Vaimo rientää ilman mitäkään muuta ylös kärryjen -luokse, ja kantaa nyyttiä, eväsvakkasta ja muita pieniä kapineita alas -veneesen. Nyt nousi Bårdkin, meni kärryille, tarttui kirstuun ja kantoi -sen yksinään alas. - -Mutta kärryjen takana tuli juosten eräs tyttö olkihatulla ja häilyvillä -hiuksilla: se oli papintytär. -- "Eli, Eli!" huusi hän jo kaukaa. -"Mathilda! Mathilda!" vastattiin alhaalta, ja nyt kiidätettiin ylös -toista vastaan. Ylhäällä mäellä he toisiaan tapasivat, syleilivät -toinen toistaan ja itkivät. Sitten Mathilda otti ylös jotakin, kuin hän -oli pannut alas ruohoon; se oli linnunhäkki. "Sinun pitää ottaman -Pippi, se sinun pitää. Äitikin sen sanoi. Sinun pitää kumminkin ottaman -Pippi... kyllä sinun pitää! -- ja sitten sinun tulee muistaa minua -- -ja hyvin usein soutaa... soutaa... soutaa... tänne minun luokseni"; -- -ja nyt he itkivät kumpikin kovasti. "Eli, tule nyt, Eli! Älä seiso -siellä enää!" kuului alhaalta. "Mutta minä tahdon tulla mukaan sille -puolelle ja maata sinun luonasi tämän yön!" "Niin, niin, tule mukaan!" -ja kaulatusten nyt riennettiin alas rantaan. Hetken kuluttua näki Arne -veneen olevan vesillä, Eli seisoi linnunhäkki kädessä korkealla perässä -ja viittoeli; Mathilda istui itkien yksinään laiturilla. - -Hän jäi siihen istumaan niin kauan kuin vene oli järvellä; toiselle -puolelle, noiden punaisten huoneiden kohdalle oli vaan lyhyt matka, -niinkuin jo edellä sanottiin, ja Arne jäi myöskin istumaan. Hän seurasi -silmillään venhettä niinkuin Mathildakin. Se joutui pian pimentoon, ja -hän odotti siksi kun se laski rantaan; silloin näki hän heidät vedessä, -seurasi heitä siinä aina ylös huonerakennukseen, ja juuri kaikkein -kauniimpaan kaikista huonerakennuksista. Hän näki äidin menevän -ensimmäisenä sisään, sitten isän kirstuneen ja viimein tytön, sen -mukaan kuin hän suuruudelta niitä saattoi eroittaa. Hetken kuluttua -palasi tyttö tasaisin ja istautui aitan oven eteen, arvattavasti -katsoakseen toiselle puolelle juuri nyt kun aurinko sinne loi viimeisen -säteensä. Mutta papintytär oli silloin jo mennyt, ja Arne siellä vaan -enää istui ja katseli häntä vedessä. "Nähneekö hän minua?" - -Arne nousi ylös ja lähti menemään; aurinko oli jo mennyt mailleen, -mutta taivas oli valoisa ja kirkkaansininen, niinkuin ainakin selkeänä, -kesäisenä yönä. Järveltä ja laaksolta nousi höyryä, joka kohosi -tuntureita ylös kummallekin puolen; mutta huiput seisoivat vapaina ja -katselivat toisiaan. Arne nousi ylemmä, järvi kävi tummemmaksi, oli -juuri kuin syvemmälle painettu ja kiinteämpi. Laakso tuolla alhaalla -kävi pienemmäksi ja näytti olevan järveä likempänä; silmä eroitti -paremmin tunturit, jotka ikäänkuin sulivat yhteen, sillä päivän valo -eroittaa. Taivaskin aleni, ja kaikki kävi niin ystävälliseksi. - - - - -Yhdeksäs luku. - - -Rakkaus ja naiset alkoivat liikkua hänen mielessään; uroslaulut ja -vanhat tarut toivat ne taikapeilissä näkyviin, samaten kuin vesikin -oli kuvastanut hänelle tytön. Hän tuijotti alituisesti tuohon -taikapeiliin, ja sen illan jälkeen sai hän halun niistä laulamaan, -sillä ne olivat ikäänkuin likentyneet häntä. Mutta ajatus liukui pois, -ja tuli jälleen, tuoden mukanaan erään viisun, jota hän tuskin omakseen -tunsikaan; oli juurikuin olisi joku toinen sen hänelle sepittänyt. - - Hän Venelilla hyppäsi nopeaan - Vastaan armastaan. - Tään laulu se kirkon tuolle puolle soi: - "Oi terve, oi!" - Ja parvi pikku-lintujenkin lauloin ilakoi: - "Kun kesk'kesähän - Leikkii, tanssii hän, - Niin en hänen luule sitten seppelöitsevän!" - - Hän seppeleen sinikukkasista luo; - "Silmän' ovat nuo." - Sen otti, sen heitti ja taaskin otti tää: - "Hyvästi jää!" - Ja laulain poikki pellonpiennarten tää kiidättää: - "Kun kesk'kesähän j.n.e." - - Hän laittaa toisen kiehkuran: "Tään nyt sain - Keltakutristain!" - Sit' tarjoten tarjoaa myös puna-suun - Hän suuteluun. - Punastuin, kuin hän tarttui mielellään tää tarjottuun. - - Hän kiehkuran laittavi liljoista: - "Käten' oikea!" - Punaisen laittavi myös hän, lemmekäs: - "Täss' on vasen käs!" - Molemmat otti, aikoi mennä pois tää häveliäs. - - Hän palmikoi kukkia, joita vain sai: - "Koht' on kaikki kai!" - Silmistä ves' seppelihin pisaroi: - "Noist', oi valikoi!" - Vait' otti hän ne vain, pois juoksi minkä voi. - - Nyt seppelens' suur' on, mut loistoton: - "Tää hääkranssin' on!" - Solmeemminen sormetkin sineää: - "Oi, ottaoe tää!" - Hän kääntihen, mut ei missään häntä nää. - - Hääseppelen työssä hän aina askaroi, - Minkä hän vain voi. - Kuink' olla, kun kesk'kesä aikaa läksi pois, - Nyt kukkia vois? - Vaikk' ei niit' ole, palmikoi hän, niitä kun viel' ois. - Kun kesk'kesähän, - Leikkii, tanssii hän, - En luullut hänen sitten seppelt' tekevän. - -Surumielisyys se oli, joka teki tuon ensimmäisen lemmenkuvan, mi vieri -hänen sielunsa eteen, niin synkeäksi. Kaksinainen halu: rakastaa -jotakuta ja tulla jaloksi mieheksi, sulivat hänessä yhteen ja tulivat -yhdeksi haluksi. Siihen aikaan hän taaskin mietti laulua "tunturein -tuolle puolen", korjaili ja lauloi ja ajatteli itsekseen: "Kaiketi -siitä sentään tulee kerran löytö; minä laulelen siksi kun saan -rohkeutta." Ei hän äitiään unhottanut näissä matkatuumissaan; hän vaan -lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun siellä oudossa maassa saisi -vakaan pohjan, tulisi häntä hakemaan, ja tarjoili hänelle senlaisen -olon, jota hän ei koskaan voisi kotona hankkia ei itselleen eikä -hänelle. Mutta tänkin syvän kaksinaishalun alla hehkui jotakin -hiljaista, sievää, hienoa; se liihätti pois ja tuli jälleen, tarttui -kiinni ja pakeni, ja haaveksija, joksi hän oli käynyt, oli hän enemmän -noiden ehdottomain lintusten vallassa kuin itse luulikaan. - -Siinä kylässä oli eräs lystikäs mies, nimeltä Einar Ålsen; hän oli -kahdenkymmenvuotiaana taittanut jalkansa, ja käveli sen jälkeen kepin -nojassa; mutta mihin hän vaan tuli, siellä aina ilo syntyi. Mies oli -rikas; suuri pähkinämetsä oli hänen tilallaan ja varma oli, että -jonakuna kauniimpana, selkeänä päivänä syyspuoleen aina parvi iloisia -tyttöjä oli hänen luonaan pähkinöitä poimimassa. Silloin oli hyvä -kestitys päivällä ja illalla tanssit. Hän oli useamman tytön kummi; -sillä ainakin puolelle kylää oli hän seisonut kummina; kaikki lapset -häntä sanoivat kummiksi ja heidän mukaansa sanoivat kaikki muutkin, -vanhat ja nuoret häntä siksi. - -Kummi ja Arne olivat hyvät tutut, ja kummi piti hänestä hänen -laulujensa tähden. Nyt kutsui hän Arnea tulemaan mukaan pähkinän -poimintaan. Arne punastui ja kielsi; ei hän ollut tottunut olemaan -naisten seurassa, sanoi hän. "Niinpä saat itseäsi siihen totutella", -vastasi kummi. - -Ei Arne moneen yöhön voinut saada unta tämän asian tähden; ujous ja -halaminen taistelivat hänen povessaan; mutta kuinka lienee ollutkaan, -mukaan hän vaan tuli ja oli lähes ainoana nuorena miehenä noiden -kaikkein naisten joukossa. Kieltämättä tunsi hän itsensä petetyksi; ne -eivät olleet niitä, joista hän oli laulanut eivätkä niitä, joita hän -oli arastanut tavata. Ne pitivät senlaista elämää, ettei Arne -ikipäivinään ollut mokomata nähnyt, ja mikä häntä ensinnäkin -kummastutti oli heidän merkillinen nauruhalunsa; he saattoivat nauraa -tuiki tyhjälle, ja niin pian kuin vaan kolme nauroi, nauroi viisi -ainoastaan sentähden että kolme nauroi. Kaikki he käyttivät itsensä -juuri kuin olisivat he jokapäivä yksissä olleet, ja kuitenkin oli -joukossa niitäkin, jotka sinä päivänä vasta ensi kertaa näkivät -toisiansa. Jos he ylettyivät siihen oksaan, jota he hyppien -tavoittelivat, niin he nauroivat, ja elleivät he taas ylettyneet, niin -he myöskin sille nauroivat. He tappelivat koukuista, jolla pähkinöitä -vedettiin alas; ne jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka sitä eivät -saaneet, nauroivat myös. Kummi linkutti jälessä keppineen, ja teki -heille kiusaa niin paljon kuin voi. Ne, jotka hän saavutti, nauroivat -sille, että hän heidät saavutti, ja ne, joita hän ei saavuttanut, -nauroivat sille, ettei hän heitä saavuttanut. Mutta kaikki he nauroivat -hänelle sentähden, että hän oli totinen, ja kun hänen nyt täytyi -nauraa, nauroivat he sille, että hän viimeinkin nauroi. - -He istautuivat viimein korkealle kukkulalle, kummi keskeen ja kaikki -tytöt ympärille. Näkyala oli laaja joka haaralle; aurinko paahtoi; -mutta siitä he eivät lukua pitäneet, viskelivät pähkinän hilpeitä ja -kuoria toisiensa päälle ja antoivat kummille sydämykset. Kummi -häristeli heille ja huimi kepillä ympärillensä niin pitkälle kuin -ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä jotakin kertomaan, olletikin -jotakin lystillistä. Mutta saada heitä kertomaan taruja näytti olevan -vaikeampaa kuin irralleen pääsneiden vaunujen pysähdyttäminen -myötämäessä. Kummi alotti; moni heistä ei tahtonut lainkaan kuunnella, -sillä he tunsivat hänen tarinansa entuudesta; mutta lopulta he sitä -kuitenkin kaikki tarkkasivat. Ja ennenkuin he asiasta tiesivätkään, -olivat he jo täydessä touhussa kertoa miten paraiten taisivat. Nyt -Arnea taas ihmetytti, että heidän kertomuksensa olivat yhtä -yksivakaisia, kuin he itse tätä ennen olivat meluavaisia. Enimmäkseen -koskivat ne rakkauden seikkoja. - -"Mutta sinulla, Ålse, on eräs hyvä taru, sen viime vuodelta muistan", -lausui kummi kääntyessään erääsen hilpeään tyttöön, miellyttävällä, -pyöreähköllä muodolla; hän palmikoitsi nuoremman sisarensa hiuksia, -joka piti päätään hänen helmassaan. "Sen, luulemma, muutkin tuntevat", -vastasi hän. -- "Kerro se kumminkin", pyysivät he. -- "En minä tahdo -teitä kursailemaan edessäni", vastasi hän, ja kertoi ja lauloi -palmikoitessaan: - -"Oli täysi-ikäinen poika, joka kävi paimenessa, ja hän ajoi karjaa -halusta leveän joen vartta ylös. Kun hän tuli ylemmäksi, oli siellä -kallion kylki, jonka kärki pisti niin pitkälle ulos jokeen, että hän -saattoi hyvästi huutaa joen toiselle puolelle. Sillä siellä vastapäätä -paimensi eräs tyttö, jonka hän kaiken päivää saattoi nähdä, mutta jonka -luokse hän ei voinut päästä. - - "Mik' on nimes', tyttö sä lammasparven, - Neulehen laittaja, soittaja sarven?" - -Hän uudisti kysymyksen monena päivänä, ja vihdoinkin hän eräänä päivänä -sai sille vastauksen: - - "Kuin sorsanen, ui nimen' aaltojen päällä; - Sa, poik', yli souda, mä varron täällä!" - -Mutta siitä ei poika tullut hullua viisaammaksi eikä hän aikonutkaan -sen enempätä huolia koko tytöstä. Mutta siinä ei hän niinkään helposti -onnistunut; sillä jos hän vei karjan minne hyvään, aina sitä vaan -tultiin takaisin kallion kylkeen. Silloin poika alkoi pelätä ja huusi: - - "Ken on isä sulle ja miss' asut siellä? - Viel' en sua löytänyt kirkkotiellä." - -Poika näet, puolittain luuli häntä joksikin Huldraksi. [Tarumainen -noita-aave. Suomentajan muistutus.] - - "Asuntoni söi tuli, ves' isän nieli, - Ja kirkkohon mennä ei mull' ole mieli." - -Tästä ei hän liioin tullut viisaammaksi. Päivällä oleskeli poika -kallion kylellä; yöllä hän uneksi, että tyttö häntä tanssitti ja löi -häntä pitkällä lehmänhännällä joka kerran, kun hän häntä tavoitteli. -Pian ei hän enää saanut nukutuksi; työtä ei hän myöskään voinut tehdä -ja kurjaan tilaan poika joutui. - - "Jos Huldra liet, niin mua täällä nyt säästä: - Mut tyttö jos... oi, sano!... en sua päästä!" - -Mutta vastausta ei kuulunut ja selväksi tuli, että se oli Huldra. Hän -lopetti paimentamisen; mutta yhtä hullua sekin oli; sillä missä hän -vaan oli, taikka mitä hän teki, aina oli sorea Huldra, joka torvea -toitotti, hänen mielessään. - -Eräänä päivänä, hänen puita hakatessaan, tulee eräs tyttö käyden pihan -yli, ja se tyttö oli juuri kuin ilmetyinen Huldra. Mutta hänen -lähemmäksi tultuaan, näki poika, ettei se ollutkaan hän. Hän mietti -tuota paljon; silloin palajaa tyttö takaisin; ja kauempana hän oli kuin -Huldra ja poika juoksi suoraan häntä vastaan. Mutta heti likemmäksi -tultua ei se ollutkaan hän. - -Jos poika sitten oli kirkossa, tanssissa, muissa pidoissa, tai missä -tahansa, -- tyttö oli siellä myöskin; kun hän kauempaa häntä katseli, -oli tyttö Huldran näköinen; mutta likeltä nähden oli hän toinen; hän -kysyi häneltä silloin, oliko se hän tai eikö se ollut hän; mutta tyttö -hänelle nauroi. Yhtä hyvin siihen saattaa hypätä kuin ryömiä, arveli -poika, ja sitten hän tytön nai. - -Niin pian kuin hän sen oli tehnyt, ei hän enää voinut tyttöä kärsiä. -Hänen poissa ollessaan poika häntä ikävöitsi; mutta hänen luonaan -ikävöitsi hän jotakuta, jota hän ei nähnyt. Poika kävi sentähden -pahaksi vaimolleen; vaimo sen kärsi äänetöinnä. - -Mutta eräänä päivänä, kun poika oli hevosia hakemassa, tuli hän ylös -kallioin kylelle, istautui ja huusi: - - "Kuin kuutamo-ilta sa viehätät mieltä, - Kuin kesk'kesä-kokko sa lämmität sieltä!" - -Pojan mielestä siellä oli hyvä istua, ja sen jälkeen hän meni sinne -aina, kun kotona vaan oli hullusti. Vaimo itki, niin pian kun hän oli -mennyt. - -Mutta eräänä päivänä, hänen siellä istuessaan, istui myöskin Huldra -ihko elävänä toisella puolen ja torahutteli torveansa! - - "Taas siell' olet; kuink' ihanaa sua kuulla! - Puhalla nyt vielä, täss' istun itku-suulla." - -Silloin Huldra vastasi: - - "Puhaltaen pois koen sult' unen suistaa: - Kun ruoste jo syö kotipeltosi ruista." - -Mutta silloin poika pelkäsi ja palasi kotiaan. Ei kuitenkaan kauan -kestänyt, ennenkuin hän taas niin kyllästyi vaimoonsa, että hänen täytyi -pötkiä pakoon; hän istahti kallionkylelle. Silloin laulettiin hänelle: - - "Näin unta ett' tääll' olit; -- ota kiinni mua; - En siell' ole; tääll' lymyn takapuolla sua." - -Poika lensi ylös ja katsoi taakseen, ja samassa viheriäinen hame katosi -pensaiden taakse. Hän jälessä. Nyt jahdattiin läpi koko metsän. Niin -vikkelä jalaltaan kuin Huldra oli ei kukaan ihminen voinut olla. Mutta -pian hän alkoi väsyä; sen huomasi poika jalan liikkeestä; mutta hän -näki myöskin koko vartalosta, että se oli Huldra itse eikä kukaan muu. -"Nyt sinun kumminkin täytyy tulla omakseni", arveli poika ja teki -samassa niin äkkinäisen ryntäyksen, että he kumpikin, Huldra ja hän, -menivät pitkät mäet alas, ennenkuin pääsivät pidättymään. Silloin -Huldra nauroi niin, että vuoret kajahtelivat; poika otti hänen -polvelleen, ja Huldra oli niin kaunis hänen mielestään, juuri niinkuin -vaimon tulisi olla. "Ei, mutta ken olet sinä, joka olet noin kaunis?" -kysyi poika ja taputteli tyttöä, jonka posket hohtivat lämpöisinä. -"Mutta, herranen aika, olenhan minä vaimosi", vastasi hän... - -Tytöt nauroivat ja pilkkasivat poikaa. Mutta kummi kysyi Arnelta, jos -hän oli tarkkaan kertomusta kuunnellut. - -"... Ei, mutta nyt kerron minä jotakin", lausui eräs pikkuinen -pirpakka, pienellä, pyöreällä muodolla, jossa oli semmoinen pikkuinen -nenän-nypykkä. - -Oli pikkuinen poika, joka mielellään olisi kosinut pientä tyttöä; -aikaihmisiä he jo olivat kumpikin, vaikka olivat niin pientä kasvua. -Mutta pojan kosimisesta ei vaan valmista tullut. Kirkossa hän oleskeli -tytön läheisyydessä; mutta aina siellä tuli ilma puheeksi; tanssissa -hän meni hänen luokseen, ja tanssitti tyttöä melkein kuoliaaksi asti; -mutta puhetta ei siinä tilapäässä syntynyt lainkaan. "Sinun täytyy -opetella kirjoittamaan, niin pääset siitä pulasta", puhui hän -itsekseen; ja poika rupesi kirjoitusta harjoittelemaan; hän ei -mielestään saanut siitä koskaan tarpeeksi kaunista ja sentähden hän -kirjoitteli koko vuoden ennenkuin hän tohti yrittääkään kirjettä -kirjoittamaan. Nyt se oli saatava perille kenenkään näkemättä, ja -kirkon takana sattuivat he kerran seisomaan kahden. "Minulla on sinulle -eräs kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa kirjoitusta lukea", -vastasi tyttö. - -Poika ällistyi. - -Mutta hän meni palvelukseen tytön isälle ja oli tyttöä lähellä päivät -päätään. Kerran hän oli vähällä saada sen sanotuksi; hän oli juuri -saanut suunsa auki; mutta silloin lensi sinne suuri kärpänen sisään. -- -"Kunhan ei vaan kukaan häntä veisi minulta", ajatteli poika. Mutta ei -tyttöä kukaan vienyt, sillä hän oli niin pikkuinen. - -Viimein kumminkin tuli eräs, joka oli yhtä pikkuinen. Poika hyvin -huomasi, mikä tällä oli aikeissa ja kun toinen tytön kanssa meni -kammariin, kuunteli hän avaimen reiästä. Nyt kosi hän, joka oli -sisäpuolella; "voi minua, tuhma pöllö, kun en kiireempää pitänyt!" -ajatteli poika. Hän, joka oli sisäpuolella, suuteli tyttöä keskelle -suuta. -- "Se maistui varmaankin hyvälle", arveli poika. Mutta hän, -joka oli sisäpuolella, otti tytön polvelleen. "Voi sentään tätä -mailmaa!" lausui poika ja itki. Tyttö kuuli sen ja läheni ovea: "Mitä -sinä minusta tahdot, sinä ilkeä poika, kun et koskaan anna mun olla -rauhassa?" -- "Minäkö?... pyytäisin sinua vaan ottamaan minua -vuodemieheksesi." -- "Eikös mitä; veljeni sen viran toimittavat", -vastasi tyttö ja paiskasi oven kiinni. - -Poika seisoi siinä hämillään... Tytöt kovasti nauroivat sille jutulle -ja viskelivät pähkinän kuoria kertojan päälle. - -Kummi tahtoi Böen'in Eliä kertomaan. Mitä sitten? No niin, vaikkapa sen -kertomuksen, jonka hän oli kummille kertonut ylähällä kummulla, kummin -viimeksi heillä ollessa, silloin kun Eli hänelle lahjoitti nuo uudet -sukkanauhat. Kauan kesti ennenkuin Eli pääsi kertomaan, sillä hän -nauroi niin sydämellisesti; mutta sitten hän kertoi: - -Tyttö ja poika kulkivat yhdessä tietä. "Ei, mutta katsoppas tuota -rastasta, kun seuraa meitä", sanoi tyttö. -- "Minua se seuraa", väitti -poika. -- "Saattaa yhtä hyvin seurata minuakin", arveli tyttö. -- -"Helposti siitä selvä tulee", mietti poika; "mene sinä alatietä, minä -käyn ylätietä, ja tuolla ylähällä tulemme yhteen." Sen he tekivät. -- -"No, eikös tullut minun mukaani?" kysyi poika tyttöä tavatessaan. -- -"Ei, minunhan mukaani se tuli", vastasi tyttö. -- "Niitä on sitten -kaksi." -- Taas he kulkivat yksissä vähän matkaa; mutta silloin heitä -vaan yksi rastas seurasi. Pojan mielestä se lensi hänen puolellaan; -mutta tyttö arveli sen olevan hänen puolellaan. "Minä välitän vähät -rastaasta", lausui poika. "Niin minä myös", vastasi tyttö. - -Mutta rastas katosikin heti, kun he sen olivat sanoneet. "Se oli -_sinun_ puolellasi", lausui poika. "Ei, kiitos, minä näin selvään sen -olleen sinun puolellasi... Mutta näes tuolla!... Tuolta se on jo -takaisin!" huusi tyttö. -- "Niin, minun puolellani se on!" huusi poika. -Mutta nyt tyttö suuttui. "Minä vaan en enää tahdo sinun kanssasi -kulkea", sanoi hän ja meni tiehensä. Silloin rastas katosi pojalta, ja -hänestä tuntui niin ikävältä, että hänen täytyi ruveta huutamaan. Tyttö -vastan. "Onko rastas sinun luonasi?" -- "Ei, mutta onko se sinun -luonasi?" -- "Voi, ei se ole; tule takaisin tänne, kenties se sitten -ilmestyy." Ja tyttö tuli takaisin; he kävivät yhtenä käsi kädessä. -"Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi se samassa pojan puolella; "Kvit, -kvit, kvit, kvit!" lauloi jo tytönkin puolella. "Kvit, kvit, kvit, -kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" laulettiin joka haaralla ja kuu he -katsoivat ylös, oli siellä sata tuhatta miljonaa rastaita ylt'ympäri. --- "Voi, kuinka kaunista!" huusi tyttö ja katsahti poikaan. -- "Jumala -sinua siunatkoon!" lausui poika ja taputteli tyttöä. - -Se tarina oli kaikkein tyttöin mielestä niin kaunis. - -Sitten kummi heitä tahtoi kertomaan, mitä he viime yönä olivat -uneksineet, ja hän muka päättäisi kenen uni kauniin oli. Ohoh, tulisiko -heidän kertoa hänelle unensa! Eihän toki! -- ja nyt syntyi senlainen -tirskuminen ja supattaminen ettei siitä loppua tahtonut tullakaan. -Mutta vähitellen alkoi yksi ja toinen arvella, että hän oli nähnyt niin -erittäin kauniin unen sinä yönä; mutta toiset taas väittivät, ettei ne -kuitenkaan voineet olla niin kauniita, kuin heidän unensa. Ja vihdoin -viimein heitä ja kaikkia halutti kertoa uniansa. Mutta ei se saisi -tapahtua kaikkein kuullen, yhdelle ainoalle he vaan kertoisivat; mutta -kummille sitä nyt eivät kuuna päivänä tekisi. Arne istui niin -toimessaan tuonnempana mättäällä, ja hänelle he nyt tahtoivat unensa -kertoa. - -Arne istahti vieläkin loitommaksi erään pähkinäpuun alle, ja se tyttö, -joka ensimmäisen tarinan oli kertonut, tuli hänen luokseen. Kauan hän -ensin mietti, mutta sitten hän kertoi: - -"Minä olin unissani seisovinani suuren järven rannalla. Silloin näin -jonkun kävelemän vedellä, ja se oli eräs, jota en tahdo mainita. Hän -istui suurelle lummenkukalle ja lauloi siinä. Mutta minä nousin yhdelle -noista suurista lehdistä, joita lummenkukalla on, ja jotka kelluvat -veden pinnalla; minä aion siinä soutaa ylitse hänen puolelleen. Mutta -samassa kun olin päässyt lehdelle, alkoi se vajota, ja minä pelkäsin ja -rupesin itkemään. Silloin souti hän lummenkukassaan minun luokseni, -nosti minut rinnalleen istumaan, ja yhdessä sitten kulimme -lummenkukalla yli koko järven. -- Eikös ollut se kaunis uni?" - -Tuo vähäläntä tyttö, joka sen pienen tarinan oli kertonut, tuli nyt -vuorostaan. - -"Minä olin saavanani kiinni pienen linnun, ja olin siitä niin iloinen, -etten tahtonut sitä ollenkaan päästää, ennenkuin tulisin kotitupaan. -Mutta siellä en sitä myöskään voinut päästää irralleen, sillä isä ja -äiti olisivat tahtoneet minua laskemaan sitä jälleen ulos. Sitten menin -ylös ullakolle sen kanssa; mutta siellä taas kissa väijyi, enkä voinut -siis sielläkään sitä kädestäni päästää. Kun en mitään muuta neuvoa -tiennyt, vein minä sen tupaan. Uh, siellä oli niin paljon rakoja, ja se -olisi voinut lentää matkoihinsa! Ei, alas kartanolle mun taaskin täytyi -mennä, ja siellä mielestäni seisoi eräs, jota en tahdo mainita. Hän -leikki suuren, suuren koiran kanssa. 'Tahtoisin ennen leikkiä tuon -lintusi kanssa', lausui hän ja tuli minua hyvin likelle. Mutta minä -olin juoksevinani pakoon ja hän ajoi minua koirineen takaa: minä -juoksin ylt'ympäri kartanoa, ja samassa äiti aukaisi porstuan oven -tempasi minut sisään ja paiskasi oven kiinni. Mutta ulkona, ikkunan -takana seisoi poika, painoi kasvojaan ruutuun ja nauroi. 'Katso, täällä -lintu on!' sanoi hän, -- ja ajatteles, hänellä oli tosiaankin lintu! -- -Eikö ollut se aimollinen uni?" - -Sitten tuli se tyttö, joka oli rastaista kertonut. Eli'ksi olivat he -häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka hän oli tuona iltana nähnyt -veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, kasvaneena ja -kauniina kuin hän siinä istui hienona kasvoiltaan ja hoikkana -vartaloltaan. Hän nauroi kovin, ja sentähden kesti kauan ennenkuin hän -pääsi alkuun; mutta sitten hän kertoi: - -"Minä olin niin sydämestäni iloissani siitä, kun tiesin tänään -pääseväni pähkinämetsään, ja sentähden uneksin viime yönä, että istuin -täällä kummulla. Aurinko paistoi, ja minulla oli helma täynnä -pähkinöitä. Mutta pähkinöiden sekaan oli tullut myöskin pieni orava, ja -tuo istui polvellani ja söi kaikki pähkinät suuhunsa. -- Olisihan se -kummallinen uni?" - -Ja vielä useampiakin unia hänelle kerrottiin; mutta sitten tuli hänen -päättää, mikä niistä oli kauniin. Hän tahtoi saada arvelunaikaa, ja -sillä välin kummi koko tyttöparven kanssa meni alas kartanoon, johon -Arnen piti tulla jälessä. Hyppien menivät he mäkeä alas, asettuivat -sitten lakealle rinnatusten ja lauloivat käydessään taloa kohden. - -Arne istui ylähällä ja kuunteli laulua; auringon säteet lankesivat -suoraan tyttöparveen ja valaisivat heidän valkoiset paidanhihansa; -vähitellen ottivat he toinen toistaan vyötäisiltä kiinni, tanssien -menivät he niitun poikki ja kummi linkutti jälessä häristellen heitä -kepillään sentähden muka että tallasivat ruohon. Arne ei enää unia -ajatellut; hetken kuluttua ei hän enää katsellut tyttöjenkään jälkeen; -ajatukset hajaantuivat yli laakson aivankuin auringon hienot säteet, -ja hän jäi kummulle niitä kehräämään. Ennenkuin hän tiesi asiastakaan, -joutui hän synkkämielisyyden tiheään verkkoon; hän haluili ulos -mailmaan enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Hän teki itselleen vakaan -lupauksen puhua asiasta äidille heti kotiin tultuaan, -- käyköön sitten -kuinka tahansa. - -Hänen ajatuksensa kävivät valtavimmiksi ja liitelivät laulussa: -"Tunturein tuolle puolen." Niin helposti ei hän koskaan ennen ollut -sanoja löytänyt eikä ne myöskään koskaan niin varmasti olleet kokoon -liittyneet. Ne olivat melkein kuin tyttöjä, jotka piirissä istuivat -kummulla. Hänellä oli paperinpalanen taskussaan ja siihen hän -kirjoitteli polvellaan. Ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi, -nousi hän ikäänkuin vapaaksi pääsnyt, ei halunut enää ihmisten pariin, -vaan läksi metsätietä kotoa kohden, vaikka tiesi, että hänen silloin -täytyi ottaa yö lisäksi. Kuu hän ensimmäisen kerran istui lepäämään -aikoi hän ottaa laulun esiin ja laulaa sitä yksinäisyydessään metsän -hämärässä; mutta hän olikin sen unhottanut sille paikalle, jossa hän -sen oli kirjoittanut. - -Yksi tytöistä haki häntä kummulta, ei löytänyt häntä, mutta löysi -laulun. - - - - -Kymmenes luku. - - -Äidille oli nyt asiasta tieto annettava; mutta se ei ollut yhtä -helposti tehty kuin ajateltu. Hän nosti puheeksi Riston ja kirjeet, -joita hän turhaan oli saanut odottaa; mutta äiti läksi samalla pois -tuvasta ja monta päivää sen jälkeen huomasi Arne hänen silmänsä -veristävän. Toisenkin kohdan hän pani merkille, ja se oli, että äiti -taas hänelle piti niin erittäin hyvän ruuan. - -Eräänä päivänä hän läksi metsään polttopuita hankkimaan; tie meni -jonkun matkaa ylös metsään, ja juuri sillä kohdalla, jossa hänen piti -ruveta hakkaamaan, käytiin tavallisesti syksyisin puolukassa. Arne oli -laskenut kirveen kädestään maahan ja aikoi ottaa nuttua päältään, kun -samassa kaksi tyttöä läheni paikkaa metsäpolkua pitkin, marjatuokkoiset -käsissään. Hän ei tavallisesti tahtonut juuri mielellään tyttöjä -tavata, vaan meni kernaammin piiloon, ja niin hän teki nytkin. - -"Voi, kuinka täällä on paljon marjoja! Eli, Eli!" -- "Niin, veikkonen, -kyllä minä näen!" -- "Älähän sitten mene kauemmaksi; täällä saa monta -tuokkosellista!" -- "Luulin kuulleeni jotakin risahdusta tuolta -pensaista!" -- "Ah! oletko järjeltäsi!" -- ja tytöt ottivat toisiaan -vyötäisiltä kiinni. Kauan seisoivat he äänetöinnä ja liikkumattomina, -tuskin he tohtivat hengittääkään. "Ei suinkaan siellä mitään ollut; -ruvetaan poimimaan." -- "Niin, parasta on kun rupeemme poimimaan!" -- -Ja nyt he poimivat. "Sinä olit oikein hyvä, Eli, kun tulit pappilaan -tänään. Eikö sinulla ole mitään kerrottavaa!" -- "Olen käynyt kummin -luona..." -- "Senhän jo kerroit; -- mutta eikö ole mitään hänestä, -ymmärräthän?" -- "On kyllä!" -- "Hyvänen aika, oikeinko totta? kerro jo -pian!" -- "Hän on taaskin käynyt siellä meillä!" -- "Älähän nyt?" -- -"Ihko totta; ei isä eikä äiti kumpikaan olleet häntä näkevinäänkään, -mutta minä menin ylös ullakkoon piiloon." -- "Ja kuinka sitten? tuliko -hän jälessäsi?" -- "Arvaan isän hänelle sanoneen missä minä olin; hän -on aina niin ilkeä, tuo isä." -- "Ja sitten hän tuli? Istu, Eli hyvä, -istu, tänne näin, viereeni! -- No, sitten hän tuli?" -- "Niin, mutta ei -hän juuri monta sanaa puhunut, sillä hän ujosteli." -- "Joka sana! -kuuletko, jok'ainoa sana!" -- "Pelkäätkö minua?" hän kysyi. "Mitäpä -minä teitä pelkäisin?" sanoin minä. "Sinä tiedät mitkä aikeet minulla -on", sanoi hän ja istui viereeni kirstun kannelle. -- "Oikeinko -viereesi?" -- "Ja sitten hän otti vyötäisiltäni kiinni." -- -"Vyötäisiltäsi? Älä hulluja!" -- "Minä olisin hänestä mielelläni -väistynyt, mutta hän ei tahtonut minua päästää. 'Rakas Eli', sanoi -hän..." -- tyttö purskahti nauramaan ja toinen nauroi myös. -- "No? -No?" -- "Tahdotko tulla vaimoksi minulle?" -- "Ha, ha, ha! -- Ha, ha, -ha!" -- Ja sitten kumpikin: "Ha, ha, ha, ha, ha, ha, ha!" - -Viimein kuitenkin täytyi naurusta loppu tulla, ja sen jälkeen vallitsi -äänettömyys kotvan aikaa, sitten kysyi toinen, mutta hyvin hiljaa: -"Kuules? -- eikö se ollut ilkeätä, kun hän otti sinua vyötöisiltä?" - -Joko ei toinen siihen mitään vastannut, taikka hän sen teki niin -hiljaa, ettei sitä voinut kuulla; ehkäpä hän siihen vaan hymyili. -Hetken kuluttua toinen taas kysyi: "Puhuiko sinulle isäsi tai äitisi -sitten mitään?" -- "Isä tuli ylös ja katsoi minuun, mutta minä juoksin -aina vaan piiloon, sillä hän nauroi, kun minut näki." -- "Mutta -äitisi?" -- "Ei hän mitään virkannut: mutta ei hän liioin ollut niin -kova kuin muulloin." -- "Niin -- kaiketi sinä hänelle rukkaset annoit?" --- "Tietysti." -- Taas tuli pitkä äänettömyys. - -"Kuulehan?" -- "Mitä niin...?" -- "Luuletko minulle tulevan -tuonlaista?" -- "Tottahan nyt!" -- "Älä hulluja!... Eli, sinä? -Ajatteles, jos hän ottaisi minua vyötäisiltä!" -- Hän kätki kasvonsa. - -Tuosta syntyi paljon naurua, sitten kuiskutusta ja supatusta. - -Hetken kuluttua tytöt menivät menojaan, He eivät olleet huomanneet -Arnea enemmän kuin kirvestä tai nuttuakaan, ja siitä Arne oli -hyvillään. -- - -Muutamia päiviä senjälkeen otti hän Ylämaan Knuutin torppariksi -Kampenin taloon kuuluvalle torpan tilalle. - -"Ota itsellesi kumppani jo", lausui Arne. - -Itse hän ryhtyi oikein lujaan työhön. Hän oli jo aikaiseen oppinut -käsisahaa käyttämään, sillä hän oli paljon ottanut osaa huoneiden -rakentamiseen kotona. Nyt hän tahtoi paremmin vielä harjaantua tässä -taidossaan; sillä hän tunsi vakituisen työn olevan hauelle tarpeen; -myöskin teki se hänelle hyvää kun sen kantta joutui enemmän ihmisten -pariin, ja niin hän jo oli muuttunut entisestään, että hän melkein -ikävöitsi ihmisten seuraa, kun jonkun aikaa oli oleskellut yksinään. -Sattuipa niinkin että hän sinä talvena oli jonkun aikaa pappilassa -sahaamassa, ja siellä molemmat tytöt usein oleskelivat yksissä. Arne -mietti heitä nähdessään, ken se mahtoi olla, joka Böen'in Eliä kosi. - -Kerran kävi niin, että hän pantiin viemään Eliä ja papintytärtä -hevosella johonkin kylään; hänellä oli tarkka kuulo, mutta ei hän -kuitenkaan voinut saada selvää heidän supatuksestaan; väliin Mathilda -häntä puhutteli; silloin Eli nauroi ja peitti kasvonsa. Viimein kysyi -Mathilda, jos siinä oli perää, että hän kirjoitteli runoja. "Eikä ole", -lausui Arne pikaisesti; silloin he molemmat nauroivat. Senjälkeen ei -Arne heitä hyvin suvainnut eikä ollut heitä näkevinäänkään. - -Kerran hän istui pappilan tuvassa palvelusväen siellä tanssiessa; -Mathilda ja Eli tulivat kumpikin katselemaan tanssia. Jotakin he -keskenään kiistelivät nurkassa, jossa seisoivat. Eli ei tahtonut, mutta -Mathilda tahtoi, ja hän se puolensa piti. Sitten he yhdessä tulivat -hänen luokse, niiasivat ja kysyivät jos hän osasi tanssia. Arne antoi -kieltävän vastauksen; tytöt kääntyivät häneen selin, nauroivat ja -juoksivat tiehensä. Tuopa nyt on ianaikaista nauramista, ajatteli Arne -ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli noin kymmenen tai kahdentoista -vuotias ottopoika, josta Arne paljon piti; häneltä oppi Arne tanssimaan -kun osuivat kahdenkesken olemaan. - -Elillä oli pikkuinen veli, jotenkin saman ikäinen kuin papin ottopoika. -Pojat olivat usein yksissä ja Arne teki heille kelkkoja, suksia ja -pyydyksiä; ja heidän kanssaan Arne paljon puheli tytöistä, varsinkin -Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli hänelle sanan, että hänen pitäisi -paremmin siistiä hiuksiaan. "Kuka sen sanoi!" -- "Eli sen sanoi; mutta -ei minun pitänyt sinulle ilmoittaa, että se oli hän." -- Muutamia -päiviä senjälkeen laittoi hän pojalla sanan, ettei Eli nauraisi niin -paljon. Poika tuli takaisin sanoen, että Arnen toki pitäisi nauraman -hiukan enemmän. - -Kerran poika tahtoi Arnelta jotakin, jota hän oli kirjoittanut. Arne -sen antoi hänelle eikä ajatellut sen enempää koko asiata. Joku aika -senjälkeen tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat -tytöt olivat niin kovin ihailleet hänen kirjoitustaan. "Ovatko he sen -sitten nähneet?" -- "Ovat; heillehän minä sitä pyysinkin." -- Arne -pyysi poikia vasta vuoroon tuomaan hänelle jotakin tyttöjen -kirjoituksista; sen he tekivätkin. Arne korjasi siinä kirjoitusvirheet -karkealla lyijykynällä; hän pyysi poikia asettamaan paperin niin että -tytöt sen löytäisivät. Jonkun ajan kuluttua sai hän saman paperin -käteensä nuttunsa taskusta; mutta alle oli kirjoitettu: _"Tuittupäisen -miesparan korjaama."_ - -Seuraavana päivänä lopetti Arne työnsä pappilassa ja lähti kotiansa. -Niin lauhkeana, kuin hän siihen aikaan oli, ei äiti muistanut häntä -nähneensä sitten kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman -jälkeen. Hän luki hänelle saarnan joka pyhä, tuli hänen mukanaan -kirkkoon ja oli aina erinomaisen suopea ja ystävällinen. Mutta äiti -tiesi että hän kaiken tämän alla kätki tuuman lähteä matkoille niin -pian kuin kevät tuli. - -Eräänä päivänä tultiin Böen'istä kysymään eikö Arne tahtoisi tulla -sinne sahaamaan. Arne kävi hämilleen ja antoi myöntävän vastauksen. -Heti kun sanantuoja oli mennyt, lausui äiti: "No jopa nyt jotakin! -Böen'iinkö pyytävät sinua tulemaan?" -- "Onko tuo nyt sitten niin -merkillistä?" kysäsi Arne, mutta vältti samalla äitinsä katsetta. -- -"Böen'iin!" ihmetteli äiti vielä kerran. -- "No, miksikäs ei sinne -yhtähyvin kuin johonkuhun muuhunkin taloon?" -- hän katsahti vähän ylös -työstään. -- "Böen'iin, Birgit Böen'in luokse -- Bård, joka löi isäsi -vaivaiseksi juuri Birgitan tähden!" -- "Mitä sanot?" huusi nyt poikakin -vuorostaan. "Oliko se Bård Böen?..." - -Poika ja äiti seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. Kokonainen -ihmiselämä vieri heidän silmiensä ohi, ja he näkivät sinä hetkenä -kumpikin sen mustan langan juoksun, joka tätä elämää oli alusta aina -loppuun asti kietonut. He alkoivat sitten puhella noista isän -mahtipäivistä, jolloin Böen'in Eli itse oli kosinut tyttärensä puolesta -ja saanut rukkaset; he muistelivat ja kertoivat kaikki aina siihen -tapaukseen saakka, jonka jälkeen Niilo ikäpäiväkseen terveytensä -menetti, ja kumpikin he selvään näkivät, ettei siinä Bård'in syytä -paljonkaan ollut. Mutta hän se kumminkin oli, joka isän vaivaiseksi -saattoi, -- hän se oli. - -"Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä vapaaksi?" ajatteli Arne ja -päätti samassa tehdä lähtöä. - -Kun Arne saha olkapäällä astui jään yli järven toiselle puolelle ja -sieltä ylös Böeniä kohden, näytti tämä hänestä muhkealta talolta. -Huonerakennus oli vasta hiljakkoin maalattu; häntä vähin vilusti ja -kenties se hänestä juuri sentähden näytti niin kodikkaalta ja -hauskalta. Hän meni suorinta tietä kartanoon karjapihan yläpuolitse; -siellä seisoi parvi tuuheakarvaisia vuohia lumessa, nakerrellen kuoria -muutamista havupuun oksista, karjakoira juoksi edes takaisin luhan -portailla ja haukkui aivan kuin olisi paholainen itse tullut taloon; -mutta heti kun Arne vaan pysähtyi, heilutteli se häntäänsä ja antoi -taputtaa itseään. Kyökin ovea aukaistiin usein ja Arne katsahti joka -kerran sinne päin; mutta sieltä tuli vaan joko karjapiika -maitokehloineen tai kyökkipiika, joka viskasi jotakin vuohille -karjapihaan. Riihtä puitiin parast'aikaa ja varstat kävivät tiukkaan; -vasemmalla puolen halkokatoksen luona seisoi poika ja löi puita; hänen -takanaan oli suuret halkopinot. Arne jätti sahansa sen viereen ja meni -kyökkiin; siellä oli valkoista hiekkaa laattialla ja hiekalle oli -ripoitettu katajan havuja; seinillä kirkkaat kupariastiat kiilsivät -ja hyllyllä oli pitkä rivi pystyyn asetettuja tina-astioita. -Puolipäiväinen oli juuri tulella. Hän pyysi saada Bårdia puhutella. -"Mene tuonne tupaan!" sanoi eräs sisällä olevista, sormellaan osoittaen -ovea peräseinällä; Arne meni; ovessa ei ollut linkkua vaan messinkinen -vedike; sisällä oli kaikki valoisata ja kaunista; kattoon oli maalattu -somia ruusuja, kaapit olivat punaisia, omistajan nimi mustalla oviin -piirrettynä, sänky oli myöskin punainen, mutta reunoissa oli siniset -juovat. Harteva, suopeakasvoinen mies istui piisin luona astioita -vannehtien, tuon pitkän pöydän luona istui vaimo, jolla oli myssy -päässä ja ruumiinmukaiset vaatteet; hän oli pitkä ja solakka; vaimo -jakeli jyviä kahteen eri läjään. Muita ei huoneessa ollut. - -"Hyvää päivää!" lausui Arne ottaen lakin päästään. Molemmat katsoivat -häneen; mies hymyeli ja kysyi ken hän oli. -- "Hän se oli, jota oli -haettu tänne sahaamaan." -- Mies hymyeli vieläkin enemmän ja lausui -samalla kun painoi päänsä alas ja taaskin jatkoi työtään: "Vai niin, -Arne Kampen." -- "Arne Kampen?" huudahti vaimo ja tuijotti häneen. Mies -vähän katsahti ylös työstään ja hymyeli taaskin. "Räätäli-Niilon -poika", lausui hän ja jatkoi työtään. - -Vähän sen jälkeen oli vaimo noussut istuviltaan, mennyt hyllyä kohden, -kääntynyt sieltä ja mennyt kaapille, kääntynyt taaskin ja kun hän -viimeinkin oli kumarruksissaan pöydän ääressä haeskellen jotakin -laatikosta, kysyi hän, silmiään nostamatta: "Tuleeko _hän tänne_ -työhön?" -- "Tulet", lausui mies, eikä myöskään nostanut silmiään -työstä. -- "Ei sinua kukaan pyydä edes istumaankaan", -- puhui nyt mies -Arnelle. Tämä kävi penkin luokse, vaimo läksi ulos, mies jatkoi -työtään; Arne kysyi eikö hän saisi aloittaa. "Saatamme syödä -puolipäiväistä ensin." - -Vaimo ei enää tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran aukeni, -oli se Eli, joka sieltä tuli. Hän ei ensin ollut näkevinäänkään Arnea; -mutta kun tämä nousi häntä tervehtimään seisahtui tyttö ja antoi -hänelle kättä, ehkei hän kuitenkaan silmiään häneen luonut. Pari sanaa -he siinä vaihtoivat; isä vaan työskenteli. Tytön hiukset olivat -palmikoitut, hän oli puettu ahdashihaseen liivihameesen, oli hoikka ja -solakka, käsiranne hänellä oli pyöreä, mutta käsi pienoinen. Hän katti -pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne atrioitsi täällä -isäntäväen kanssa; he, näet, osuivat sinä päivänä syömään erikseen, -vaikka muuten tavallisesti söivät kaikin yhdessä pitkän pöydän -ympärillä valoisassa kyökissä. "Eikö äiti tule?" -- "Ei hän tule, hän -on luhdissa villoja punnitsemassa." -- "Oletko häntä kutsunut?" -- -"Olen, mutta ei hän sanonut ruuasta välittävänsä." Tuli hetkinen -äänettömyys. -- "Onhan siellä luhdissa jokseenkin kylmä?" -- "Ei äiti -antanut minun laittaa sinne tulta." - -Jälkeen puolen päivän Arne oli työssä; iltasella hän taas istui tuvassa -muiden kanssa. Vaimokin oli silloin sisällä. Naiset neuloivat; mies -teeskenteli yhtä ja toista pientä kapinetta; Arne häntä auttoi; -tuntikausi siinä varmaankin istuttiin aivan puhumattomina; sillä -Elikin, joka muuten näytti olevan talon ratto, istui nyt hiljaisena -työnsä ääressä. Arne ajatteli kauhistuksella, että hänenkin kotonaan -usein oli laita näin; mutta hänestä tuntui, kuin hän sen vasta nyt -oikein käsittäisi. Kerran Eli veti syvään henkeä, ikäänkuin hän jo -olisi tarpeeksi asti pidättänyt itseään, ja sitten hän purskahti -nauramaan. Isä nauroi myös, ja tuo jo Arneakin rupesi naurattamaan. -Sitten he puhelivat yhtä ja toista, enimmäkseen hän ja Eli; isä siihen -myöskin lausui jonkun sanan silloin tällöin. Kerran kun Arne oli -puhunut pitemmältä ja lausunut ajatuksensa hyvin, tuli hän -katsahtaneeksi ylös; silloin tapasi hän äidin, Birgit'in, katseen; tämä -oli antanut työnsä vaipua helmaansa ja istui siinä silmät Arneen -kiintyneinä. Nyt hän jälleen tarttui työhönsä, mutta heti kun Arne -sanankaan vaan lausui, loi hän taaskin silmänsä häneen. - -Tulipa niin maata panon aika, ja itse kukin meni omalle leposijalleen. -Arne tahtoi panna merkille sen unen, jonka hän ensimmäisenä yönä näki -tässä vieraassa paikassa; mutta siinä ei ollut päätä eikä pontta. Hän -ei ollut koko päivänä puhunut isännän kanssa paljon mitään; mutta yöllä -hän uneksi yksinomaisesti vaan hänestä. Bård oli viimeiseksi -lyöpävinään korttia Räätäli-Niilon kanssa. Tämä oli vaaleana vihasta, -mutta Bård vaan naurahteli ja veti puoleensa kaikki saadot. - -Arne oli siellä monta päivää työssä; ei niinä päivinä puheltu paljon -mitään, mutta sitä ahkerammin tehtiin työtä. Ja hiljaisia olivat -kaikki, ei ainoastaan isäntäväki, vaan myöskin palvelijat, torpparit, -ja vieläpä naisväkikin. Talossa oli vanha koira, joka haukkui kun joku -vieras tuli kartanolle; mutta silloin huusi joku talonväestä "hiljaa!" --- ja muristen meni koira taas lepäämään. Kotona Kampenissa oli katolla -suuri viiri, joka kääntyi tuulen mukaan; täällä oli vieläkin suurempi -viiri, mutta Arne pani merkille ettei se kääntynytkään tuulen mukaan. -Kun nyt tuuli oli vastainen, pyrki viiri kaikin voimin irralleen, ja -niin kauan Arne sitä katseli että hänen viimein täytyi kivuta katolle -sitä korjaamaan. Ei se ollutkaan jäätynyt niinkuin Arne luuli, vaan oli -nappula painettu sisään, ettei se pääsisi liikkumaan. Arne sen veti -pois ja heitti alas: nappula sattui Bård'iin, joka osui siitä käymään -sivu. Tämä katsahti ylös. -- "Mitä sinä siellä teet?" -- "Minä irroitan -viiriä." -- "Älä sitä tee; se vinkuu käydessään." -- Arne istui -kahareisin katon harjalla: "Parempi sekin on, kuin että se aina on -hiljaa." Bård katsoi ylös Arneen ja Arne katsoi alas Bårdiin; silloin -Bård hymyili: "Sen, jonka täytyy parkua puhuessaan, on parempi vaieta, -tiedämmä." - -Väliin tapahtuu että joku sana kaikuu toistamiseen kauan senjälkeen kun -se on sanottu, olletikin, jos se on viimeiseksi lausuttu. Bårdin sanat -kaikuivat Arnen korvissa hänen kapuellessaan pakkaisessa katolta alas, -seurasivatpa häntä vielä illallakin tupaan mennessä. Eli seisoi siellä -hämärässä ikkunan luona ja katseli jäätä, joka hohti kirkkaana -kuutamossa. - -Arne läheni toista ikkunaa ja katseli ulos, niinkuin hänkin. Sisällä -vallitsi hiljaisuus ja oli lämmin, ulkona oli kylmä; kolkko iltatuuli -puhalsi laaksosta ja heilutteli puita niin, että niiden mustat varjot -keijuivat sinne tänne valkoisella lumella. Pappilasta näkyi yksinäinen -kynttilänvalo aina tänne saakka, se milloin laajeni, milloin suippeni, -teki väliin loistavia kaareja ja säteili taas monivärisenä, niinkuin -kynttilänvalo tavallisesti tekee, kun siihen kauan yhtä päätä tuijottaa. -Tunturi riippui pimeänä, syvyyksissä savut majailivat, mutta ylempänä -kirkasti kuuvalo valkoista lunta. Taivaalla tähdet tuikkivat ja -toisella kulmalla revontulet vähän soilehtivat; mutta aivan korkealle -ne eivät tahtoneet tulla. Vähän matkaa ikkunasta järveenpäin kasvoi -puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta tuo suuri sarapuu -seisoi vaan yksinään ja piirteli lumelle. - -Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys; ainoastaan silloin -tällöin kuului pitkällinen, valittava vinkuna. "Mikä se on?" kysyi -Arne. -- "Se on viiri", vastasi Eli, ja jatkoi sitten hiljempää, -ikäänkuin itsekseen puhuen: "Se on mahtanut päästä irti." Mutta Arne -oli tähän saakka ollut niinkuin se, joka mielellään olisi tahtonut -puhua, vaan ei kyennyt. Nyt hän lausui: "Muistatko satua laulavista -rastaista?" -- "Kyllä muistan." -- "Niin tosiaankin... sinähän sen -kerroitkin... Se oli kaunis satu." -- Eli lausui niin lauhkealla -äänellä, että hän melkein luuli ensi kerran sen kuulevansa: "Minä olen -usein kuulevinani laulua silloin kun kaikki on hiljaa." -- "Se on -hyvyys meissä itsessämme." Tyttö katsoi häneen pitkään, ikäänkuin -olisi siinä vastauksessa ollut jotakin liikaa; he vaikenivat kumpikin -senjälkeen. Viimein kysyi tyttö sormellaan ruutuun piirrellen: "Oletko -hiljakkoin mitään laulua sepittänyt?" Arne punastui, mutta sitä ei -tyttö hoksannut. Senpätähden hän taaskin kysyi: "Millä tavalla sinä -niitä sepittelet?" -- "Tahtoisitko sen mielelläsi tietää?" -- "Ah, -tahtoisin!" -- "Minä pidän kiinni niistä ajatuksista, jotka muut -kernaammin antavat luistaa", vastasi hän välttelevästi. Tyttö ei -pitkään aikaan mitään virkannut; sillä hän varmaankin vertaili jotakin -laulua ja mietiskeli, jos hänelläkin oli ne ajatukset olleet, ja oliko -hän antanut niiden luistaa. "Se on kummallista", puhui hän ikäänkuin -itsekseen ja alkoi taaskin piirrellä ruutuun. -- "Minä tein erään -laulun kun sinut ensi kerran näin." -- "Missä oli?" -- "Pappilan luona, -tuolla, se oli samana iltana, kuu sinä sieltä muutit; -- minä näin -sinut järvessä." -- Tyttö nauroi, seisoi sitten hetken hiljaa. "Anna -mun kuulla se laulu." -- Arne ei vielä koskaan ollut sitä tehnyt, mutta -nyt hän alkoi tytölle laulaa: - - Hän Venelilla hyppäsi nopeaan - Vastaan armastaan, j.n.e. - -Eli kuunteli tarkkaan; hän seisoi hiljaa vielä kauan senjälkeen kuu -Arne jo oli laulamasta lakannut. Viimein hän puhkesi puhumaan: "Voi -kuinka minä häntä säälin!" -- "Se tuntuu minusta niinkuin en olisikaan -sitä itse tehny", lausui Arne, sillä hän ujosteli, eikä hän myöskään -voinut käsittää, kuinka se hänen mieleensä oli tullut. Hän jäi -seisomaan ja katseli laulun jälkeen. Silloin tyttö lausui: "Mutta eihän -minun niin käynee?" -- "Eihän nyt toki, ei, ei! ... minä ajattelin -oikeastaan itseäni." -- "Käykös sinulle sitten niin?" -- "En tiedä; -- -mutta silloin minusta tuntui siltä; -- nyt ei enää ole niin: mutta -yhteen aikaan olin minä hyvin raskasmielinen." -- "Se on kummallista", --- tyttö taaskin piirteli ruutuun... - -Kun Arne seuraavana päivänä tuli puolipäiväiselle, kävi hän ensin -ikkunan luokse. Ulkona oli ilma sakeata ja harmaata; täällä sisässä oli -lämmin ja hyvä olla, mutta ruutuun oli sormella piirretty: "Arne, Arne, -Arne" ja monta monituista kertaa "Arne"; sen ikkunan luona Eli juuri -edellisenä iltana oli seisonut. - -Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullut näkyviin; hän oli sairaana. -Ylipäätään hän ei näinä aikoina voinut hyvin; hän sanoi sen itse, ja -helposti sen muutkin voivat nähdä. - - - - -Yhdestoista luku. - - -Joku päivä senjälkeen tuli Arne sisälle ja kertoi, mitä hän vastikään -oli ulkona kuullut, että papin tytär, Mathilda, juuri nyt oli lähtenyt -kaupunkiin, muutamiksi päiviksi niinkuin hän itse luuli, mutta, sen -mukaan kuin vanhemmat olivat päättäneet, jäädäkseen sinne vuodeksi tai -pariksi. Eli ei siitä mitään ollut kuullut ennenkuin Arne sen nyt -sanoi; hän kaatui maahan ja meni tainnoksiin. - -Arne ei koskaan ennen ollut sellaista nähnyt; hän juoksi -palvelustyttöjä hakemaan ja nämä taas vanhempia, jotka heti kiiruhtivat -sisään; suuri hämmennys tuli koko taloon; kahlekoira haukkui luhan -portailla. Kun Arne hetken päästä tuli sisään jälleen, oli äiti -polvillaan sängyn vieressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelijatytöt -juoksivat, toinen vettä noutamaan, toinen rohtoja ottamaan kaapista, -kolmas otti liiviä auki kaulan kohdalta. "Voi, Jumala sinua -lohduttakoon ja auttakoon!" lausui äiti; "hullusti se oli kaikessa -tapauksessa ett'emme hänelle mitään sanoneet; sinä se olit Bård, joka -sen kielsit, voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!" - -Bård et mitään vastannut. "Johan minä sen sanoin; mutta minun -tahdostani ei koskaan lukua pidetä; voi Jumala sinua lohduttakoon! -Aina sinä hänelle olet ilkeä, sinä Bård; sinä et käsitä hänen mieltään, -sinä; etkä sinä tiedä miltä tuntuu kun jotakuta rakastaa, sinä!" Bård -ei mitään vastannut. "Ei hän ole niinkuin muut, ne voivat surua kantaa, -mutta hän sen alle sortuu, heikko ja hiemeräinen kuin hän on. Ja -varsinkin nyt kun hän ei muutoinkaan ole terve. Toinnu taas, lapseni, -toinnu, me olemme hyviä sinua kohtaan! Toinnu, oma armas Elini, äläkä -tee meille tuollaista huolta!" Silloin lausui Bård: "Joko sinä puhut -liian vähän taikka taas liian paljon"; -- hän katsahti Arneen, -ikäänkuin olisi hän suonut tämän menevän tiehensä tänlaista puhetta -kuuntelemasta. Kun tytöt kumminkin jäivät sisään, jäi Arne myös, -poistui vaan hiukan ja läheni ikkunaa. Nyt sairas sen verran tointui, -että saattoi katsoa ympärilleen ja tuntea niitä, jotka seisoivat hänen -sänkynsä vieressä; mutta samassa tuli muistikin takaisin; hän huusi: -"Mathilda!" ja alkoi vetotaudin tapaisesti nyyhkiä, jotta oli vaikea -olla koko huoneessa. Äiti koki häntä lohduttaa ja isä asettui niin, -että tyttö hänen näkisi; mutta sairas työnsi heitä luotaan; "pois!" -huusi hän, "minä en teitä rakasta, pois!" -- "Herran tähden! etkö sinä -vanhemmistasi pidä?" kysyi äiti. -- "En! Te olette kovia minua kohtaan, -ja riistätte minulta ainoan ilon mitä minulla on!" -- "Eli, Eli! älä -puhu noin!" rukoili äiti kauniisti. -- "Puhunpas, äiti", huusi hän, -"nyt minun täytyy se sanoa. Te kiusaatte minua täällä sisällä, jossa -minä en saata olla iloinen useimmin kuin ulos lähteissäni! Ja Mathildan -te otatte minulta, sen ainoan, jota minä ikävöin ja josta minä pidän -koko tässä mailmassa! Voi, Jumalani, mitä otankaan eteeni kun Mathilda -ei enää ole täällä, -- varsinkin nyt, kun minulla on niin paljon, niin -paljon semmoista, jonka kanssa en pääse selville, kun en voi siitä -kellekään puhua!" -- "Mutta ethän sinä tätä nykyä käynytkään juuri -usein hänen lunnaan", lausui Bård. -- "Mitä se teki kun minä näin hänen -ikkunasta", vastasi sairas ja itki niin lapsellisen sydämellisesti, -ettei Arne mielestään vielä koskaan ollut senlaista itkua kuullut. -- -"Ethän sinä voinut häntä ikkunasta nähdä", arveli Bård. -- "Näinhän -kumminkin talon", vastasi tyttö, ja äiti jatkoi katkerasti: "Sinä et -käsitä sen laista, Bård." Sitten Bård ei enää mitään virkannut. "Nyt en -minä enää koskaan saata ikkunan luokse mennä", lausui Eli. "Aamusilla -minä aina ensimmäiseksi menin ikkunan luokse, kun ei mulla ollut ketään -muuta, jonka luokse olisin mennyt. Mathilda, Mathilda!" Hän väänteli -itseään sängyssä ja alkoi taaskin ääneen itkeä. Bård istui pallille ja -katsoi häneen. - -Eli ei niinkään pian tointunut, kun he ehkä olivat luulleet. Illalla he -vasta huomasivat että hän oli kääntynyt tautiin, joka ehkä jo -pitemmänkin aikaa oli kytenyt hänen ruumiissaan, ja Arnea kutsuttiin -sisään auttamaan, kun häntä kannettiin omaan huoneesensa. Hän ei ollut -silloin tunnossaan, mutta makasi hiljaa ja laimeana; äiti istui hänen -luonaan; isä seisoi jalkopäässä ja katseli, sitten hän meni työlleen. -Arne teki samoin, mutta sinä iltana hän rukoili tytön edestä maata -pannessaan, rukoili että hän, nuori ja kaunis kuin hän oli, tulisi -onnelliseksi mailmassa ja saisi nauttia elämän iloa kenenkään -estämättä. - -Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti yhdessä puhellen keskenään. -Arne kysyi kuinka nyt oli laita. Kumpikin odottivat että toinen -vastaisi, ja sentähden Arne kauan sai odottaa vastausta; mutta -vihdoinkin isä lausui: "Huonosti on laita." -- Sittemmin sai Arne -kuulla, että Eli oli hourinut koko yön, taikka, niinkuin isä sanoi, -puhunut mielettömyyttä. Nyt hän makasi kovassa kuumeessa, ei tuntenut -ketään eikä tahtonut syödä mitään, ja vanhemmat neuvottelivat juuri, -onko heidän lähettäminen lääkäriä noutamaan. Kun he senjälkeen menivät -ylös ja jäivät sairaan luokse, ja Arne jäi yksinään huoneesen, tuntui -hänestä ikäänkuin olisi tuolla ylhäällä elämä ja kuolema taistelleet, -mutta hän istuisi ulkopuolelta. - -Muutamien päivien kuluttua oli Eli kuitenkin parempi. Kerran kuin isän -vuoro oli häntä hoitaa, pisti tytön päähän pyytää nähdäkseen sitä -lintua, jonka Mathilda oli hänelle lahjoittanut. Silloin vastasi Bård, -niinkuin tosi olikin, että kaikessa tässä hämmingissä oli unohdettu -koko lintu, ja nyt se oli kuollut. Äiti tuli sisään samassa kun Bård -tätä kertoi, ja ovessa jo tullessaan hän huusi: "Voi, Jumala -armahtakoon, mikä pöllö sinä olet, Bård, kun tuonlaisia kerrot tuolle -sairaalle lapsukaiselle! Kas niin, eikös hän pyörry taas käsiimme; -Jumala sinulle syntisi anteeksi antakoon!" Niin usein kuin sairas -tointui, huusi hän linnun perään, arveli ettei Mathildalle koskaan -kävisi hyvin, koska lintu oli kuollut, tahtoi Mathildan luokse ja -pyörtyi uudelleen. Bård seisoi vieressä ja katseli siksi kun varsin -hullusti rupesi käymään, sitten hänkin tahtoi olla apuna; mutta äiti -työnsi hänen pois ja sanoi itse hoitavansa sairasta. Silloin Bård -katsoi näihin molempiin pitkän aikaa, pani sitten molemmin käsin lakin -päähänsä, kääntyi ja läksi huoneesta. - -Pappi tuli rouvineen myöhemmällä sairasta katsomaan; sillä tauti pääsi -nyt uuteen voimaan ja yltyi niin kovaksi, että henkeä kysyttiin. - -Sekä pappi että rouva ottivat Bårdin tutkinnon alle ja arvelivat hänen -olevan liian kovan lasta kohtaan; he saivat kuulla aamullisen -tapauksen, ja pappi sanoi silloin suoraan, että senkaltainen menetys -oli tunnotonta; hän tahtoi itse ottaa lapsen luokseen, lausui hän, niin -pian kun hän tointuisi sen verran että voitaisiin häntä kulettaa; -vihdoin viimein ei papinrouva enää tahtonut häntä nähdäkään, otti vaan -ja istui sairaan luona, puhutteli tohtoria, ja otti itse määritykset -vastaan ja kävi siellä useat kerrat päivässä hoitamassa sairasta niiden -jälkeen. Bård käveli ulkona kartanolla paikasta toiseen, mieluimmin -kuitenkin niin, että sai oleskella yksinään, seisoi usein pitkät ajat -liikkumattomana, korjasi sitten molemmin käsin sukkiaan ja ryhtyi -jotakin toimittamaan. - -Äiti ei häntä enää puhutellut; tuskin he katsoivatkaan toisiinsa. Pari -kertaa päivässä kävi Bård sairaan luona; silloin hän heitti saappaat -jaloistaan jo portailla ja laski lakkinsa ulkopuolelle ovea, jonka hän -varovasti aukaisi. Heti kun hän tuli sisään, kääntyi Birgit pois, -ikäänkuin ei hän. olisi Bårdia nähnytkään, istui niinkuin ennenkin -kumarruksissaan, pää käden nojassa ja katseli sairasta. Tämä makasi -kalveana ja hiljaisetta eikä tiennyt mistään. Bård seisoi hetken sängyn -alapäässä, katsoi peiliin molempiin eikä virkannut mitään. Kerran kun -sairas liikahti, ikäänkuin heräämäisillään, hiipi hän heti pois yhtä -hiljaa kuin oli tullutkin. - -Usein Arne ajatteli, että siinä nyt miehen ja vaimon sekä vanhempain ja -lapsen välillä oli lausuttu sanoja, jotka kauan olivat kyteneet ja -jotka eivät hevin mielestä menisi. Hän halusi sieltä pois, vaikka hän -tosin enin olisi tahtonut tietää, kuinka Elin kävisi. Mutta voi sen -kumminkin kaikessa tapauksessa saada kuulla, arveli hän, ja meni -Bårdille sanomaan, että hän nyt mielellään läksisi kotiin; työ, jota -varten hän oli tullut, oli jo tehtynä. Bård istui ulkona -hakkuupölkyllä, kun Arne tuli hänen luokseen ja ilmoitti aikeensa. Hän -istui kumarruksissaan ja kaivoi nappulalla lumeen. Arne tunsi nappulan, -se oli sama, jonka hän oli viiristä irroittanut. Bård ei nostanut -päätään; hän sanoi: "Eihän täällä tätä nykyä liene hauska olla; -- -mutta en sinua vielä mielelläni laskisi menemäänkään." Sen enempää ei -Bård puhunut eikä Arnekaan siihen mitään vastannut; hän jäi siihen -vielä hetkeksi seisomaan, läksi sitten pois ja ryhtyi johonkin toimeen, -ikäänkuin olisi se sillä päätetty että hän vielä jäisi tuonnemmaksi. - -Kun Arnea myöhemmällä käskettiin sisään illalliselle, istui Bård aina -vielä hakkuupölkyllä. Arne lähestyi häntä silloin ja kysyi kuinka Elin -laita oli. "Varmaankin varsin hullusti", lausui Bård; "koska näin äidin -itkevän." Oli juurikuin joku olisi vaatinut Arnea istumaan, ja hän -asettui Bårdia vastapäätä, erään kaadetun puun nenälle. "Minä olen -näinä päivinä paljon ajatellut isääsi", lausui Bård niin äkkiarvaamatta -ettei Arne tiennyt siihen mitään vastata. -- "Kaiketi sinä tiedät, mitä -meillä oli välillämme?" -- "Kyllä sen tiedän." -- "No niin, luullakseni -sinä kumminkin tiedät asian vaan puoleksi, ja panet suurimman syyn -minun puolelleni." Arne vastasi hetken kuluttua: "Siitä asiasta kaiketi -olet jo sopinut Jumalasi kanssa, niin vissisti kuin isänikin sen nyt on -tehnyt." -- "No niin, asia on niinkuin se otetaan", vastasi Bård. "Kun -minä löysin tämän nappulan, oli se mielestäni niin kummallista, että -sinä juuri tulit tänne viiriä irroittamaan. Yhtä hyvin aikaisemmin kuin -myöhemminkin, ajattelin minä." Bård otti lakin päästään ja istui nyt -katsellen sen sisään. - -Arne ei vieläkään ymmärtänyt, että hän tällä ilmoitti tarkoituksensa -puhua hänelle hänen isästään. Eikä hän ymmärtänyt sitä vielä -silloinkaan kun Bård alkoi; niin vähän se oli Bårdin tapaan. Mutta aina -sen mukaan kun Bård puhettaan pitkitti, tuli Arne huomaamaan, mitä hän -mielessään oli tuntenut, eikä hän sen jälkeen suinkaan vähemmin -kunnioittanut tuota hidasluontoista mutta perin rehellistä miestä. - -"Saatoin olla noin neljäntoista vuotias", lausui Bård puhuen vitkaan ja -pysähtymällä tavan takaa ikäänkuin hän tarkoin olisi punninnut -jok'ainoan sanan. "Saatoin olla noin neljäntoista vuotias, kun tulin -tuntemaan isäsi, joka oli samassa iässä. Hän oli hyvin raju eikä -kärsinyt ketään etevyydessä rinnalleen. Minä olin ripille laskettaessa -ensimmäisenä ja hän toisena, ja siitä saakka hän aina katsoi minuun -karsaasti. -- Usein hän näytti aikovan otella minun kanssani, mutta ei -siitä koskaan valmista tullut; luultavasti meiltä kummaltakin puuttui -tarpeellista itseluottamusta. -- Mutta kummallista se oli, että hän -tappeli joka ikinen päivä eikä kumminkaan koskaan mitään onnettomuutta -hänelle tapahtunut; ja ainoa kerta kun minä siihen ryhdyin kävi niin -hullusti kuin suinkin saattoi; -- mutta kyllähän sen voikin arvata: -minä olin viivytellyt liian kauan... - -"Niilon halu oli kaikkiin tyttöihin ja niiden myöskin häneen. Oli vaan -yksi ainoa, jota minä halusin omakseni, mutta hänenkin otti Niilo -minulta joka ainoassa tanssissa, häätiloissa ja muissa pidoissa; se -tyttö oli sama, joka nyt on vaimonani... Usein teki mieleni koetella -voimiani Niilon kanssa sen asian tähden; mutta pelkäsin joutuvani -tappiolle, ja silloin tiesin menettäväni Birgitin samalla. -- Kun -kaikki muut olivat menneet tiehensä, kannoin minä samat kuormat kuin -hän oli kantanut, potkaisin saappaani korkoa samaan orteen kuin hänkin; -mutta ensi kerran kun hän taas sieppasi tytön minulta, en tohtinut -kumminkaan käydä otteluun hänen kanssaan; -- kerran kuitenkin, kun hän -aivan nenäni edessä hyväili tyttöä, otin minä niskasta erästä rotevaa -miestä ja heitin hänen pitkäkseen, noin vaan lystin vuoksi. Silloin -Niilon kasvot kävivätkin vähän kalveiksi. - -"Jos hän olisi edes ollut tytölle hyvä, mutta hän petti hänen, ja sen -hän teki aina uuhelleen joka tilapäässä. Luulen melkein tytön kuitenkin -pitäneen hänestä sitä enemmän. -- Sillä tavoin asiat kävivät, kunnes -viimeinen tapaus sattui. Nyt sen täytyy päättyä, arvelin minä, käyköön -sitten syteen tai saveen. Eikä Jumalakaan sallinut hänen enää -pitemmälle mennä, luullakseni, sillä hän kaatui pahemmin kuin olisin -tahtonutkaan... Sen erän perästä en häntä enää koskaan nähnyt." - -He istuivat kauan aikaa äänettöminä; vihdoin jatkoi Bård: - -"Minä kosin uudelleen Birgitiä; hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja -silloin arvelin sen kenties sittemmin muuttuvan paremmaksi. Me menimme -yhteen, häät pidettiin alhaalla laaksossa erään tädin luona; paljolla -me alotimme, ja yhä on omaisuutemme kasvanut. Meidän talomme olivat -vieretysten ja ne tulivat nyt yhdistetyiksi, niinkuin tuumani oli ollut -aina pienestä saakka; mutta muuten ei käynyt niinkuin olin -ajatellut..." -- Hän vaikeni kauan; Arne ensin luuli hänen itkevän; -mutta ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Mutta kun hän puhettaan pitkitti, -oli hänen äänensä vielä lauhkeampi kuin tavallisesti. - -"Birgit oli ensimmältä harvapuheinen ja kovasti surumielinen. Minulla -ei ollut mitään lohduttavaa sanaa ja sentähden minä vaikenin. Sitten -hän väliin sai tuon itsevaltaisuuden halun, jonka ehkä olet huomannut; -se oli jonkunlaista vaihettelua ja sentähden minä vaikenin myöskin -silloin. -- Mutta oikein iloista päivää minulla ei ole ollut, siitä -saakka kun naimiseen menin, ja nyt olen kumminkin ollut naituna jo -kaksikymmentä vuotta..." - -Tässä hän katkaisi nappulan keskeä poikki; sitten hän vähän aikaa istui -palaisia katsellen. - -"... Kun Eli kasvoi vähän suuremmaksi, ajattelin, että hänellä kenties -olisi hauskempi olla vieraissa ihmisissä kuin täällä kotona. Harvoin -minulla juuri on omaa tahtoa ollut; enimmäkseen onkin siinä tapauksessa -hullusti käynyt, -- ja niin teki silloinkin. Äiti ikävöitsi lasta, -vaikka järvi vaan oli välillä, ja vihdoin viimein huomasin myöskin -ettei pappilassakaan kaikki ollut niinkuin olla piti, sillä tuo -pappilan herrasväki on nyt kerrassaan senlaista leväperäistä joukkoa; -mutta liian myöhään sen huomasin. Eihän tyttö enää pidä enemmän -isästään kuin äidistäänkään." - -Bård oli taaskin ottanut lakin päästään; pitkät hiuksensa olivat -valuneet otsalle, hän pyyhkäisi ne silmiltään ja painoi taas molemmin -käsin lakin päähänsä, ikäänkuin aikoisi hän tehdä lähtöä; mutta -kääntyessään huonerakennukseen päin, pidättyi hän vielä ja lausui, -samalla kun hän katsahti ylös tyttärensä kammarin ikkunaan: - -"Luulin olevan parasta, ettei Mathilda sanoisi hänelle jäähyväisiä; -mutta sekin oli hullusti. Minä ilmoitin hänelle että lintu oli kuollut, -sillä siihen olin minä syypää, ja sentähden luulin olevan parasta -tunnustaa se hänelle; ja se taas oli hullusti. Ja niin on kaiken -kanssa. Aina on aikomukseni ollut hyvä, mutta seuraus paha ja nyt on -viimein tullut niin pitkälle, että vaimo ja tytär tuolla minua -panettelevat, ja minä kävelen täällä yksinäni." - -Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jo jäähtyi. Bård nousi. -"Hevoset, luulemma, hirnuvat", lausui hän; "lienettekö unohtaneet antaa -niille heiniä"; -- hän meni talliin niitä ruokkimaan. - - - - -Kahdestoista luku. - - -Eli oli taudin jälkeen varsin voimaton; äiti istui hänen luonaan yöt ja -päivät; isä kävi niinkuin ennenkin sukkasillaan heitä tervehtimässä, -jättäen lakkinsa ulkopuolelle ovea. Arne oli yhä vieläkin talossa; hän -ja isä istuivat iltasilla yhdessä; Arne oli aina enemmän ruvennut -pitämään Bårdista. Bård oli taitava ja ajatteleva mies; mutta hän ei -oikein rohjennut tietoonsa luottaa. Kun nyt Arne auttoi häntä selville -muutamissa suhteissa ja kertoi hänelle senlaista, jota hän ei tiennyt, -oli Bård hänelle siitä hyvin kiitollinen. - -Kohdakkoin saattoi Eli aika ajoin istua yläällä, ja sen mukaan kun hän -vointiinsa tuli, kävi hän aina oikullisemmaksi; kun Arne eräänä iltana -istui tuvassa laulellen, lähetti Eli äidin pyytämään häntä hänen -kammariinsa laulamaan, voidaksensa paremmin kuulla sanat. Arne oli -varmaankin yksinäisyydessään laulellut juuri Elille; sillä kun äiti oli -asiansa toimittanut, punastui hän ja nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi -hän tahtonut sitä kieltää, vaikkei kukaan semmoista sanonutkaan. Pian -hän kuitenkin toimentui ja vastasi välttelevästi, ettei hän osannut -paljon mitään laulaa. "Ei se siltä kuulu, kun yksinäsi olet", arveli -äiti. - -Arne antoi myöten ja läksi. Hän ei ollut Eliä nähnyt siitä päivästä, -kun häntä kammariin kannettiin, ja arvasi tytön paljon muuttuneen -tautinsa alla; oikeinpa hän sitä ajatellessaan tuli vähän pelon -alaiseksi. Mutta kun hän hiljaa aukaisi kammarin oven ja astui sisään, -oli huoneessa pilkkoisten pimeä, eikä hän nähnyt ketään. Hän jäi oven -suuhun seisomaan. "Kuka se on?" kysyi Eli selvällä, mutta hiljaisella -äänellä. -- "Kampenin Arne", vastasi hän varovasti, saadakseen äänensä -lauhkeaksi. -- "Hyvin teit, kun tänne tulit." -- "Kuinka sinä voit, -Eli?" -- "Kiitoksia, kyllä minä jo olen paranemaan päin." - -"Istu, Arne hyvä!" lausui hän hetken kuluttua ja Arne hapuili eräälle -tuolille, joka oli sängyn luona. -- "Oli niin suloista kuunnella sinun -lauluasi, sinun täytyy nyt laulaa minulle jotakin täällä kammarissa." --- "Kun minä vaan tietäisin, mitä täällä sopii laulaa." Tuli hetkeksi -äänettömyys; sitten Eli lausui: "Laula joku virsi", ja Arne lauloi -erään, jota ripille laskettaissa tavallisesti laulettiin. Kun virsi oli -loppunut, kuuli hän Elin itkevän eikä tohtinut sen vuoksi enää toista -aloittaa; mutta Eli pyysi: "Laula vieläkin joku virsi", ja nyt Arne -lauloi sen, jota lasten ripille mennessä lauletaan. -- "Olen miettinyt -niin paljon täällä maatessani", lausui Eli. Arne ei siihen tiennyt -mitään vastata; hän kuuli pimeässä tytön hiljaisen itkun. Kello -raksutti seinällä, näppäsi ja löi useita lyöntiä; Eli huokasi syvään -ikäänkuin helpoittaakseen sydäntään ja sitten hän lausui: "Kuinka -ymmärtämätön minä olen ollut, en ole isää enkä äitiäkään oikein -tuntenut... Minä en ole ollut hyvä heitä kohtaan, ja sentähden oli niin -kummallista kuunnella lasten rippivirttä." - -Pimeässä aina saattaa helpommin lausua totuuden; silloin puhutaan -enemmän kuin päivällä toisiaan silmiin katsellessa. - -"Senlaista puhetta on hauska kuulla", vastasi Arne; hän muisti, mitä -Eli oli vanhemmilleen lausunut sairaaksi kääntyessään. Eli arvasi Arnen -tarkoituksen, ja sentähden hän lausui: "Jumala tiennee, koska olisin -oikein oppinut äitiä tuntemaan, ellei minulle tätä olisi tapahtunut." --- "Onko hän nyt puhunut sinulle?" -- "Joka ainoa päivä; hän ei muuta -ole tehnytkään." -- "Sitten kaiketi olet saanut kuulla monta asiaa." -- -"Sanopas muuta." - -"Kaiketi on hän puhunut myöskin isästäni?" -- "On kyllä." -- "Muistanee -häntä vieläkin?" -- "Hän muistaa isääsi." -- "Isä ei ollut hyvä -äidillesi." -- "Äiti raukka!" -- "Pahimmasti hän kuitenkin teki -itselleen." - -Kumpikaan ei heistä nyt tahtonut ajatuksiaan toiselle lausua. Eli se -oli, joka ensimmäisen sanan lausui. "Sinä taidat olla isäsi näköinen?" --- "Niin sitä sanotaan", vastasi Arne välttelevästi; Eli ei huomannut, -että hän lausui sen erinomaisella äänellä, ja pitkitti sentähden hetken -kuluttua: "Osasiko hänkin lauluja sepittää?" - -"Ei." -- - -"Laula minulle nyt jotakin -- -- -- jotakin omista lauluistasi!" Mutta -Arnella ei ollut tapana myöntää että hän omia laulujaan lauloi. "Ei -minulla ole mitään senlaista", vastasi hän. "Onpa sinulla vain ja kyllä -sinä niitä laulatkin kun sitä sinulta pyydän." -- Sitä ei Arne vielä -koskaan ollut muille tehnyt, mutta nyt hän Elille lauloi seuraavan -laulun: - - Urpuja näytteli puu jo lehtinen. - "Vienenkö nuo?" sanoi halla jo puuhun huokuen. - "Siks' olla noiden suo, - Kuu kukan saavat nuo!" - Rukoili nyt lehtivä puu vavisten. - - Puussa, jok' kukki jo, lauloi lintunen. - "Vienenkö nuo?" sanoi tuuli jo puussa liehuen. - "Siks' olla noiden suo, - Kun marjan saavat nuo!" - Rukoili nyt kukkiva puu vavisten. - - Puu jo sai marjoja alla heltehen. - "Vienenkö nuo?" sanoi tyttönen punaposkinen. - "Kaikk', armas, ottaa saat - Nuo marjat mehukkaat!" - Puu sanoi, oksakin myönsi myös sen. - -Eli tohti tuskin hengittääkään, tarkkaan hän tätä laulua kuunteli. Arne -kävikin laulamasta herettyään hämilleen, ikäänkuin olisi hän nyt -ilmituonut enemmän kuin oli aikonutkaan. - -Pimeys painaa raskaasti niitä, jotka puhumattomina istuvat yhdessä; he -eivät koskaan ole toisiaan likempänä kuin silloin. Arne kuuli Elin -vähimmänkin liikahduksen, kuuli kun hän kädellään peitettä siveli, -taikka kun hän vaan syvempään henkeä veti. - -"Arne, etkö saattaisi opettaa minua lauluja sepittämään?" -- "Oletko -koskaan koettanut?" -- "Olen sitä näinä viimeisinä päivinä tehnyt, -mutta en minä ole saanut mitään syntymään." -- "Mistä sitten olet -aikonut laulaa?" -- "Äidistä, joka piti niin paljon isästäsi." -- "Se on -raskas aine." -- "Se onkin saanut minun itkemään." -- "Älä etsi -aineita, ne tulevat itsestään." -- "Millä tavoin ne tulevat?" -- -"Niinkuin muukin mieluinen, silloin kun sitä vähimmin odotat." -- "Se -minua ihmetyttää, Arne, että sinä halajat pois, sinä, joka kannat -mielessäsi niin paljon ihanata." -- "Tiedätkö _sinä_, että minä -halajan?" -- Tyttö ei siihen mitään vastannut, hän makasi hiljaa, -ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. "Arne sinä et saa lähteä pois!" -lausui hän ja Arnen sydän kävi lämpimäksi niistä sanoista. -- "Toisin -ajoin onkin minulla siihen vähemmän halua." -- "Äitisi varmaankin pitää -sinusta paljon. Minua haluttaa nähdä sinun äitiäsi!" -- "Tule Kampeniin -kuu paranet." Ja mielessään Arne samalla näki hänen istumassa Kampenin -valoisassa tuvassa tuntureita katsellen; sydän rupesi rajusti -sykkimään, veri kohosi päähän. -- "Täällä on kovin lämmin", lausui hän -ja nousi seisoalleen. - -Tyttö kuuli sen. "Arne, hyvä, aiotko jo mennä?" lausui hän ja Arne -istahti jälleen. - -"... Sinun tulee usein käydä meitä katsomassa; äiti pitää sinusta niin -paljon." -- "Kyllä se minustakin olisi hupaista; ... mutta tulisihan -minulla kuitenkin olla jotakin asiaa." -- Eli vaikeni hetken, ikäänkuin -hän jotakin olisi miettinyt. "Luulen", lausui hän, "äidillä olevan -jotakin pyydettävää sinulta." - -Arne kuuli hänen nousevan istumaan sängyssään. Ei pienintäkään ääntä -kuulunut huoneessa paitsi kellon raksutus seinällä. Viinein Eli lausui: - -"Kunpa nyt olisi kesä!" - -"Kesä?" -- Arnen mieleen juohtui lemuavat lehvät ja kellojen kilinä, -paimenten huudot tuntureilta, laulut laaksoista. Mustajärvi hohti -kirkkaana auringon valossa, talot keijuivat vedessä. Eli tuli tuvan -ovesta, niinkuin ennen ja istui kivelle. -- "Kun olisi kesä", pitkitti -tyttö, "ja minä istuisin tuolla rinteellä, luulen varmaan että nyt -voisin laulaa jonkun laulun..." - -Arne nauroi ja kysyi: "Mistä sinä sitten laulaisit?" -- "Jostakin -iloisesta, jostakin... niin en tiedä itsekään..." - -"Sano se Eli!" -- Arne nousi iloissaan seisomaan, mutta malttoi -mieltänsä ja istahti jälleen. - -"En minä sitä sinulle sanoisi, en millään tavalla!..." -- Eli nauroi. --- "Minä lauloin sinulle kun pyysit." -- "Vaikka, mutta en sittenkään, -en, en!" -- "Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä -värssystä, jonka olet sepittänyt?" -- "En minä sitä luule, Arne; mutta -se ei olekaan semmoista, jota itse olen tehnyt." -- "Onko sen joku muu -sitten tehnyt?" -- "Niin, se tuli noin lentäen." -- "Silloinhan sen -voit minulle sanoa." -- "Ei, ei se semmoistakaan ole, Arne, älä kysy -minulta enää." Tyttö varmaankin kätki päänsä peitteen alle; viimeiset -sanat melkein sammuivat siihen paikkaan. -- "Eli, nyt sinä et ole -minulle hyvä, niinkuin minä olen sinulle ollut!" -- Arne nousi ylös. -- -"Arne, tämä on toista -- sinä et ymmärrä minua -- mutta se oli... en -tiedä itsekään... toisen kerran -- -- älä minuun suutu, Arne, älä mene -pois!" -- tyttö alkoi itkeä. - -"Eli, mikä sinun on?" -- Arne kuunteli. "Oletko kipeä?" -- hän ei sitä -itsekään uskonut. Tyttö itki aina vieläkin; Arne ei oikein tiennyt, -mitä hänen tuli tehdä -- "Eli!" -- "Mitä niin?" -- he puhuivat -kuiskaamalla kumpikin. -- "Anna kätesi tänne!" -- Tyttö et vastannut; -Arne kuunteli, -- hapueli peitteellä ja sai kiinni pienestä kädestä, -joka oli paljaana! - -Joku tuli portaita ylös, ja kädet irtautuivat! Äiti se oli, joka toi -valkeata. "Te varmaankin istutte liian kauan pimeässä", lausui hän ja -laski kynttilän pöydälle. Mutta he eivät kumpikaan sietäneet valoa; Eli -kätki kasvonsa päänaluseen, Arne suojasi kädellä silmiään. "Niin, se -häikäisee ensimmältä", lausui äiti; "mutta kyllä siihen pian tottuu." - -Arne haeskeli laattialta lakkia, jota hänellä ei mukana ollutkaan, ja -sitten hän läksi. - -Toisena päivänä kuuli hän Elin aikovan tulla tupaan jälkeen -puolenpäivän. Arne kokosi kapineensa ja sanoi jäähyväiset. Kun Eli tuli -alas, oli hän jo mennyt. - - - - -Kolmastoista luku. - - -Tunturein väliin tulee kevät myöhäiseen. Posti, joka talvikelillä -kulkee valtatietä kolmasti viikossa, ei huhtikuussa enää tule kuin -kerran, ja tunturilaiset silloin tietävät, että lumi jo muualla on -sulanut, aura maahan pantu, jäät lähteneet ja höyryt liikkeellä. Täällä -vielä on lunta kolmen kyynärän paksulta, raavaat ammovat pahnoilla, ja -lintuset tulevat, piiloutuvat ja palelevat. Yksinäinen matkustaja -kertoo jättäneensä vaunut jälellepäin laaksoon ja näyttää kukkasia, -joita hän on poiminut tienvarrelta ja ottanut mukaansa. Silloin ihmiset -alkavat ikävöidä, käyskentelevät ulkona, puhelevat ja tarkastavat ilmaa -ja aurinkoa, joka päivä päivältä ylenee. He kylvävät poroa lumelle, -muistellen niitä, jotka nyt kukkia poimivat. - -Semmoisena vuodenaikana se oli, kun Kampenin vanha Margit tuli käyden -pappilaan ja pyysi saada pappia puhutella. Häntä käskettiin menemään -virkahuoneesen, jossa pappi, laihanlainen, valkotukkainen mies, jolla -oli suuret silmät ja lasit nenällä, otti hänen hyvin vastaan, tunsi -hänet ja käski istumaan. "Onko taaskin Arnesta jotakin?" kysyi pappi, -juurikuin olisivat he jo usein ennenkin hänestä puhuneet. "On, Jumala -paratkoon", vastasi Margit, "eihän minulla ole koskaan muuta kuin hyvää -hänestä puhuttavana, mutta se on kumminkin niin raskasta", -- vaimo -näytti hyvin murheelliselta. -- "Joko tuo halu taaskin on tullut?" -kysyi pappi. -- "Pahemmin kuin milloinkaan tätä ennen", vastasi äiti. -"Ei kuuna päivänä hän viihdy täällä siksi kun kevät tänne ylös joutuu." --- "Hän on sittenkin luvannut jäädä luoksesi." -- "On tosin; mutta, -Herran tähden, hän olkoon omassa vallassaan; kun mieli tekee ulos -mailmaan, niin lähteköön hän vaan. Kuinka silloin minun käynee?..." - -"Kyllä minä kuitenkin vielä toivon, ettei hän sinua jätä", lausui -pappi. -- "Ei suinkaan hän sitä tekisikään, mutta kun hän nyt ei viihdy -kotona? Minä olen hänen tiellään, ja se vaivaa mun omaa tuntoani. -Väliin ajattelen, että minun tulisi itseni pyytää häntä lähtemään." -- -"Mistä tiedät, että hänen mielensä palaa nyt enemmän kuin ennen -matkoille?" -- "Kyllä sen kaikesta näen. Puoli talvesta ei hän ole -kertaakaan ollut muualla työssä. Sitä vastaan hän kolmasti on käynyt -kaupungissa ja joka kerran viipynyt siellä aina kauemmin. Työtä -tehdessään hän tuskin koskaan enää puhelee; ja sitä hän kuitenkin ennen -usein teki. Monet ajat hän istuskelee ylähällä luhdissa ja katselee -ikkunasta ulos tuntureita kohden; hän saattaa istua siellä koko -iltapuolenpäivää sunnuntaisin, ja usein, kun kuuvalo on, istuu hän -siellä pitkään yön päälle." -- "Eikö hän sinulle koskaan lue?" -- "Joka -pyhä hän lukee ja laulaa minulle, mutta hän tekee sen vaan noin -hätimmiten, paitsi jonkun kerran, kun hän taas kiihtyy liiaksikin." -- -"Eikö hän sinulle puhele sitten koskaan?" -- "Usein hän siinä pitää -loma-aikaa niin kauan, että mun täytyy itkeä itsekseni. Silloin hän -kaiketi sen huomaa ja rupee puheisin, mutta hän pysyy aina keviämmissä -asioissa ja välttää raskaampia." Pappi käveli edes takaisin laattialla, -pysähtyi viimein ja kysyi: "Minkätähden et sinä sitten hänelle mitään -puhu?" -- Kauan viipyi ennenkuin Margit siihen mitään vastasi; hän -huokasi syvään usean kerran, katsoi milloin alas, milloin syrjään ja -hypisteli nenäliinaa, joka hänellä oli kädessään. "Olen tullut teille -puhumaan eräästä asiasta, joka painaa raskaasti mun sydäntäni." -- -"Puhu suoraan vaan, se helpoittaa mieltäsi." -- "Varmaankin se -helpoittaa; sillä sitä olen monta vuotta yksinäni kantanut, ja vuosi -vuodelta se on raskaammalta tuntunut." -- "Mitä se sitten on, hyvä -ystävä?" -- Margit viivytteli hetken ennenkuin vastasi: "Olen tehnyt -suuren synnin poikaani kohtaan", -- hän puhkesi kyyneleihin. Pappi tuli -häntä lähemmäksi: "Tunnusta se minulle, niin rukoilemme yhdessä Jumalaa -sinun syntisi anteeksi antamaan." - -Margit nyyhkytti ja pyyhki kyyneleet silmistään, mutta kun hän koetti -puhua, hyrähti hän taaskin itkuun, ja niin kävi useat kerrat. Pappi -lohdutteli häntä, arveli ettei hänen syntinsä toki mahtanut kovin paha -olla, että hän varmaankin tuomitsi itsiään liian ankarasti j.n.e. Mutta -Margit yhä vaan itki eikä saanut sanotuksi, mikä se oli, joka hänen -tuntoaan vaivasi, ennenkuin pappi istautui hänen viereensä ja rohkaisi -hänen mieltään lohduttavilla sanoilla. Silloin sai hän vähitellen -kaikki tietää. "Pojalla oli vaikeat päivät lapsena ollessaan, ja -silloin hän sai tuon matkahalun. Hän tapasi silloin Riston, joka nyt on -tullut upporikkaaksi siellä, missä kultaa kaivetaan; Risto antoi -Arnelle niin paljon kirjoja, ettei hän enää ollut meidän kaltaisemme; -hän istuivat yhdessä yökaudet ja kun Risto lähti matkoille, tahtoi -poika mennä jälessä. Mutta samaan aikaan juuri hänen isänsä sai tuon -onnettoman lopun ja poika lupasi silloin ettei hän mua koskaan -jättäisi. Mutta minä olin juuri kuin kana, joka oli saanut ankan munan -allensa; kun poikanen sai ilmaa hengittää, tahtoi se ulos suurille -selille, ja minua ahdisti kova tuska. Ellei hän sinne itse mennyt, niin -hänen laulunsa sen kumminkin tekivät, ja joka ainoa aamu luulin hänen -vuoteensa olevan tyhjänä. - -"Samaan aikaan se oli, kun hänelle kerran tuli mahdottoman pitkä kirje; -ja se varmaankin on Ristolta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että -minä sen häneltä kätkin! Luulin sen siihen jäävän; mutta jonkun ajan -kuluttua tuli toinen, ja kun ensimmäisen olin kätkenyt, täytyi mun -myöskin toinen kätkeä. Mutta joka ikinen päivä, siitä saakka kun -silmäni auki sain aina siihen kun ne iltasella jälleen uneen ummistin -täytyi mun niitä kirjeitä ajatella, juurikuin olisivat ne polttaneet -koloa kirstun pohjaan, jossa niitä piilottelin. Ja onko vaan hullumpaa -kuultu: tulipa vielä kolmaskin kirje. Neljänneksen tuntia varmaankin -sitä pitelin kädessäni; kolme päivää kannoin sitä povellani ja mietin -oliko minun se annettava omistajalleen tai pantava kirstuun, jossa -toisetkin olivat; mutta arvelin sen kenties houkuttelevan pojan luotani -enkä minä voinut olla _sitä_ kätkemättä niinkuin edellisiäkin. Nyt -ahdisti tuska sydäntäni joka ainoa päivä sekä edellisten kirjeiden -tähden että niiden, joita kenties vielä vastedes tulisi. Minä pelkäsin -jokaista ken vaan taloon tuli; jos istuimme yhdessä tuvassa ja joku -silloin ovea aukaisi, kävi väristys läpi ruumiini; sillä saattoihan -siellä tulla taas kirje ja siinä tapauksessa olisi hän sen silloin -saanut käsiinsä. Kun hän taas oli kylässä, olin minä kotona huolissani -ja pelkäsin hänen siellä saavan kirjeen, jossa edellisistäkin -kerrottaisiin! Kun hän tuli kotiin, tarkastin jo kaukaa hänen -kasvojaan, ja, oi taivahitten, kuinka iloiseksi kävin, kun näin hänen -hymyilevän, sillä siitä tiesin ettei hän mitään kirjettä ollut saanut! -Hän oli silloin jo kasvanutkin niin kauniiksi, aivan isänsä näköiseksi, -vaikka hän on valkoverisempi ja luonnoltaan sävyisämpi. Ja sitten -hänellä on semmoinen oiva laulu-ääni; -- kun hän iltasilla istui -ovella, lauloi ylös tunturiselännettä kohden ja kuunteli kaikua, -silloin tunsin, etten hänestä ikänäni voisi luopua! Kun vaan sain häntä -nähdä, tai tiesin hänen olevan likitienoolla, kun hänen katseensa oli -vähänkään iloinen ja hän joskus minua puhutteli, silloin olin niin -täydellisesti tyytyväinen, etten mitään muuta mailmassa toivonut. - -"Mutta juuri kun hän näytti rupeavan paremmin viihtymään ja suostui -enemmän ihmisten seuraan, tuli postikonttorista sana, että nyt oli -neljäs kirje tullut, ja siinä oli kaksisataa taalaria!... Luulin -pyörtyväni siihen paikkaan; mitä minun nyt tuli tehdä? Kirjeen tosin -aina saisin tieltä pois, mutta rahat? Moneen yöhön en unta saanut -niiden tähden; kätkin niitä ensin ylisellä, sitten kellarissa tynnyrin -takana, ja kerran olin jo tuskissani pannut ne ikkunalle, että hän ne -siitä löytäisi! Kun kuulin hänen tulevan, otin ne jälleen pois. Mutta -viimein kuitenkin neuvon keksin: minä annoin hänelle rahat ja sanoin -niiden äidin ajoista olleen lainassa. Hän pani ne maahan, niinkuin -itsekin olin ajatellut, ja siinä ne eivät hukassa olleet. Mutta juuri -samana syksynä hän eräänä iltana ihmetteli että Risto hänen oli -tykkänään unhottanut! - -"Nyt haava meni uudelleen auki, ja rahat polttivat; synti se kuitenkin -oli eikä siitä mitään hyötyä ollut. - -"Se äiti, joka on tehnyt syntiä lastansa kohtaan, on onnettomin -kaikista äideistä; ... ja kuitenkin olin minä sen tehnyt pelkästä -rakkaudesta... Senpä tähden mua rangaistaneekin sillä, että menetän -kaikkian rakkaimpani. Sillä puolitalvesta hän taaskin on laulellut sitä -nuottia, jota hän tavallisesti laulelee ikävöidessään; sitä hän on -laulanut aina lapsuudestaan ja joka kerran minä vaalistun kun hän sitä -vaan laulaa. Silloin en tiedä mitä teen, ja tässä saatte nähdä", -- hän -otti povestaan pienen paperipalasen, jonka hän antoi papille, -- "tätä -hän usein kirjoittelee; se varmaankin käy sille nuotille... Otin sen -mukaani, kun en voi niin hienoa kirjoitusta lukea; katsokaa, pastori -kulta, eikö siinä ole jotakin matkalle lähdöstä..." - -Paperiin oli vaan yksi värssy kirjoitettu. Toiseen värssyyn oli siellä -täällä puoli tai kokonainen rivi, ikäänkuin olisi hän laulun unhottanut -ja koki saada sitä nyt värssy värssyltä jälleen selville. Mutta -ensimmäinen värssy oli näin: - - Nähdä mit' outoa saisinkaan - Tunturin tuolla puolen? - Lunt' yltympäri siell' lie vaan; - Vihreä puu sisaruksiltaan - Lähteä kernaan soisi... - Koska sit' tehdä se voisi?... - -"Sanooko siinä mitään matkasta?" kysyi Margit, -- hänen silmänsä olivat -kiintyneet papin kasvoihin. -- "Kyllä tässä on matkasta", vastasi -pappi. "Enkös sitä tietänyt! Oi Jumala, tunnenhan minä nuotin!" Hän -katsoi pappiin tuskallisessa ahdistuksessa, kädet ristissä, ja kyynelet -vierivät alas hänen poskiaan pitkin. - -Mutta pappi oli tässä yhtä neuvoton kuin hänkin. "Täytyy pojan antaa -olla omilla oloillansa", lausui hän. "Elämä ei muutu hänen tähtensä; -Vaan se riippuu siitä, jos hän siihen kerran voi luoda syvemmän -katseen. Nyt hän tahtoisi juurikuin lähteä sitä hakemaan." -- "Mutta -sehän, pastori hyvä, on juuri samoin kuin entisen akan", arveli Margit. -"Entisen akan?" -- kysyi pappi. -- "Niin hänen, joka lähti päivänvaloa -itselleen hakemaan, kun ei ymmärtänyt laittaa ikkunata huoneensa -seinään." -- Pappi ihmetteli hänen terävää järkeänsä; mutta Margit ei -nyt ensikertaa tätä ajatellut, hän oli sitä harkinnut ainakin -seitsemän, kahdeksan vuotta. "Luuleeko pastori hänen lähtevän? Mitä -minun tulee tehdä? Entä rahat? Entä kirjeet?" -- Vaimo raukkaa ahdisti -kaikki yhtä haavaa. "Niin, kirjeiden laita ei ole oikea. Et sinä -koskaan voi vastata siitä, että olet häneltä pidättänyt sen mikä hänen -omansa oli. Mutta vieläkin pahempi on, että olet aivan syyttä antanut -hänelle huonon ajatuksen kristiveljestä, ja kaikkian pahinta, että se -on eräs, josta hän niin paljon piti, ja joka taas puolestaan -innokkaasti on häntä rakastanut. Mutta rukoilkaamme Jumalaa sinulle -anteeksi aittamaan; rukoilkaamme kumpikin." Margit painoi päänsä alas; -hän istui vieläkin kädet ristissä: "Kyllähän minä häneltä anteeksi -pyytäisin, kun vaan ensin tietäisin ettei hän lähde pois!" -- Hän -nähtävästi erehtyi Jumalan ja Arnen suhteen, mutta pappi ei ollut sitä -huomaavinaan. "Aiotko sen hänelle nyt heti tunnustaa?" kysyi hän. -Margit loi silmänsä maahan ja lausui hiljaa: "Mielelläni jättäisin sen -tuonnemmaksi, jos se käy laatuun." Pappi veti suutansa nauruun Margitin -huomaamatta; hän kysyi: "Etkö luule syntisi tulevan suuremmaksi, jota -enemmän viivyttelet tunnustuksella?" -- Margit hypisteli molemmin käsin -nenäliinaansa, pani sen kokoon, ja koetti kääriä sitä niin pieneksi, -kuin mahdollista oli. "Pelkään hänen lähtevän matkoille, jos vaan -ilmoitan kuinka kirjeiden laita on." -- "Sinä et uskalla luottaa -Jumalaan?" -- "Kyllähän minä Jumalaan luotan", vastasi hän kiireesti; -sitten pitkitti hän hiljaa. "Mutta jos hän kuitenkin jättäisi minun?" --- "Sinä pelkäät siis enemmän hänen matkoille menemistään kuin omaa -syntiäsi?" -- Margit oli taas levittänyt nenäliinansa; hän vei sen nyt -silmilleen, sillä ne kyyneltyivät. Mutta pappi istui hetken häntä -katsellen; sitten hän lausui: "Minkätähden nyt tätä kaikkea minulle -kerroit, kun ei aikomuksesi kuitenkaan ollut mitään muutosta saada?" -Pappi odotti kauan, vaan ei saanut mitään vastausta. "Luulitko kenties -syntisi vähenevän, kun sait sen muille ilmoitetuksi?" -- "Niin minä -luulin", lausui Margit hiljaa, painaen päänsä alas rinnoille. Pappi -hymyili ja nousi istualtaan. "Niin, Margit hyvä, toivon sinun tekevän -niin, että siitä vanhoilla päivilläsi iloa saat." -- "Kun vaan saisin -pitää sen ilon, mikä minulla nyt on!" lausui Margit, ja pappi luuli, -ettei hän uskaltanut toivoakaan suurempata iloa kuin saada elää -alinomaisessa tuskassaan. Hän hymyili pannessaan tupakkaa piippuun. -"Kun vaan joku tyttö saisi hänen pauloihinsa, niin näkisitpä, ettei hän -enää matkoille haluaisi." Margit katsoi äkkiä ylös ja seurasi pappia -silmillään, kunnes hän pysähtyi hänen eteensä. "Böenin Eli?... Mitä -luulet?..." Margit punastui ja katsoi taaskin alas, vaan ei virkannut -mitään. Pappi seisoi paikallansa ja odotti, sanoi viimein, mutta tällä -kertaa hiljemmällä äänellä: "Jos voisimme asettaa niin, että he -tapaisivat toisiaan useimmin täällä pappilassa?" -- Margit vilkaisi -pappiin nähdäkseen oliko tuo puhe täyttä totta. Ei hän kuitenkaan -rohennut häneen vielä luottaa. Pappi alkoi taaskin astuskella, mutta -pysähtyi uudelleen: "Kuule nyt, Margit! Tämä lienee ollutkin, kun -kaikki käy ympäri, asiasi tänne tänä päivänä?" -- Margit loi silmänsä -maahan, pisti pari sormea kokoonkäärittyyn nenäliinaansa ja veti yhden -kulman nenäliinasta ulos: "No kyllähän se Jumala paratkoon -niin oli." Pappi purskahti nauramaan ja hieroi käsiään: "Ja -taisi jo edelliselläkin kerralla olla sinulla sama asia?" Margit -veti nenäliinankulmaa vielä enemmän esiin ja venytteli sitä -venyttelemistään: "Koska Te sen nyt sanoitte, niin täytyyhän mun se -tunnustaa." -- "Ha, ha, ha, ha! No, sinua Margit, Margit!... Ha, ha, -ha, ha! Totta puhuen ovat vaimoni ja tyttäreni miettineet juuri samaa -kuin sinäkin." -- "Onko se mahdollista?" -- Margit katsahti ylös niin -iloisena ja samalla niin hämillään, että pappi oikein ilokseen katseli -hänen rehellisiä, kauniita kasvojaan. "Niin, Margit, sinä olet niin -paljon rakastanut, että varmaankin sekä Jumala että poikasi sinulle -anteeksi antavat mitä rikkonut olet. Sinun alinomainen pelkosi ja -tuskasi ovat kenties jo olleetkin sinulle rangaistusta kylläksi; -toivokaamme, että Jumala siitä pian lopun tekee, sillä jos hän niin -tahtoo, auttaa hän meitä nyt vähäisen." Margit huokasi syvään, nousi -ylös, kiitti ja niiasi, astui ovea kohden ja niiasi vieläkin kerran. -Mutta tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä ennenkuin hän tuli -aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän loi silmänsä ylös taivaasen -kiitollisuudesta säihkyvällä katseella, riensi portaita alas ja astui -sitä kiiruummin, jota loitommaksi hän tuli ihmisten näkyvistä; niin -keveästi kuin hän tänäpäivänä kulki alas Kampenia kohden, ei hän moneen -vuoteen ollut sitä tietä astunut. Kun hän oli ennättänyt niin pitkälle -että näki paksun ja rattoisan savun tupruavan ylös takanpiipusta, -rukoili hän Herralta siunausta talolle, papille ja Arnelle, -- ja -muisti sitten että hän päivälliseksi oli aikonut antaa savustettua -lihaa, joka oli hänen parhain ruokansa. - - - - -Neljästoista luku. - - -Kampen oli kaunis talo. Se oli keskellä sitä lakeutta, jota alapuolella -rajoitti vuorijyrkänne ja yläpuolella syrjätie; tien toisella puolen -kasvoi tiheä metsä, vähän loitompana yleni harju, ja sen takana lumen -peittämät tunturit siintivät. Vuorijyrkänteen puolella oli samoin leveä -tunturiharjanne, joka ensin kulki ympäri Mustajärven Böen'in puolelle, -kohosi korkeampana Kampenia kohden, mutta kääntyi samassa syrjään, -antaen tilaa leveälle alanteelle, jota sanottiin alankomaaksi. Kampenin -huonerivin pääovi oli tielle päin, johon lienee ollut noin pari tuhatta -askelta; polku, jonka kummallakin puolen tuuheat koivut kasvoivat, vei -ovelta suoraan tielle. Molemmilla puolin uudismaata oli metsä; talon -niittyjä ja peltoja saattoi lisätä niin paljon kuin tahtoi; se oli -monessa suhteessa oivallinen talo. Asuinhuoneen edessä oli pieni -ryytimaa. Arne hoiti sitä sen mukaan kuin hän kirjoista oli oppinut; -vasemmalla puolen olivat karjetat ja muut ulkohuoneet; ne olivat -enimmäkseen uudesta raketut. Asuinhuone oli punaiseksi maalattu, ovet -ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset; se oli kahdenkertainen -turvekattoinen rakennus; toisessa päässä oli viiri-seiväs, jonka -nenässä rautainen kukko korkeine häntineen kiekaili. - -Kevät oli tullut tunturimaihin; oli sunnuntai-aamu; ilma oli raskas -mutta tyven ja lämmin; sumu peitti metsän, mutta Margit arveli sen -päivän päälle haihtuvan. Arne oli lukenut äidilleen saarnan ja laulanut -virsiä; nyt hän seisoi pyhävaatteissaan oven suussa, aikeessa lähteä -pappilaan. Hän aukaisi oven, raitis lehvän lemu virtasi sisään, -kastehelmet välkkyivät lehtien nenissä, mutta vuoren jyrkänteeltä -kuului kosken kova kohina. - -Arne käveli tietä pitkin ylös kylää kohden. Jota kauemmaksi hän kosken -tienoolta tuli, sitä enemmän kohina raivoisuutensa menetti ja muuttui -nyt järeäksi urkusäveleksi. - -"Herra olkoon hänen kanssansa!" lausui äiti, -- hän aukaisi ikkunan ja -katsoi hänen jälkeensä siksi kun metsikkö hänen kätki. Sumu haihtui -haihtumistansa, auringon säteet sen jo lävistivät, vilkas elämä syntyi -kedoilla ja ryytimaassa; siellä Arnen työ kantoi hedelmää: raitis kasvu -lemusi iloa ja suloista tuoksua ylös äidille. "Kevät on kaunis sen -mielestä, joka kauan on saanut talven kovuutta kokea." - -Arnella ei mitään vasituista asiata ollut pappilaan, mutta hän aikoi -kuitenkin kuulustella sanomalehtiä, jotka hänellä ja papilla olivat -yhteisiä. Hiljakkoin oli hän nähnyt lueteltavan useita Norjalaisia, -jotka olivat hyvin onnistuneet kullan kaivamisessa Amerikassa, ja -niiden seassa oli myöskin Risto mainittu. Nyt hän oli kulkupuheista -kuullut Ristoa odotettavan kotiin. Tästä hän kenties myöskin saisi -tietoa pappilassa, -- ja jos vaan Risto jo oli tullut kaupunkiin, aikoi -Arne lähteä sinne häntä tervehtimään ennen heinäntekoa. Tätä hän mietti -siksi kun oli tullut niin pitkälle, että saattoi nähdä Mustajärven ja -Böen'in järven toisella puolen. Ilma oli selkeämpi, auringon säteet -kimaltelivat kostealla nurmella, tunturin huippu hohti valkoisena, -oikealla puolen pimensi metsä järven pinnan, mutta ylempänä, talojen -edustalla oli aukeamaata ja siellä valkoinen hiekka välkkyi päivän -valossa. Samassa Arnenkin ajatukset olivat tuossa punaisessa -rakennuksessa, jossa ovet ja ikkunanpuitteet olivat valkoiset, ja jonka -jälkeen hän oman asuinhuoneuksensa oli maalannut. Hän ei enää muistanut -ensimmäisiä ikäviä päiviään siellä; hän muisti vaan sen kesän -ihanuuden, jonka he Elin vuoteen ääressä kumpikin, Eli ja hän, olivat -nähneet. Sittemmin hän ei siellä ollut käynyt; eikä hän tahtonut sinne -mennä, ei millään muotoa. Kun hänen ajatuksensakaan vaan siihen -koskivat, punastui hän ja kävi ujoksi, ja kuitenkin se tapahtui joka -ainoa päivä ja monta kertaa päivässä, eikä mikään häntä saanut niin -pakenemaan yksinäisyyteen kuin nuo muistot! - -Pikaa hän astui ikäänkuin sitä paetakseen, mutta mitä kauemmaksi hän -pääsi, sitä enemmän hän joutui juuri vastapäätä Böeniä, ja sitä enemmän -hän myöskin sitä katseli. Sumu oli jo tykkänään hävinnyt, taivas oli -selkeä tunturein välissä, linnut visertelivät ja liitelivät parvittain -korkealla kirkkaassa päivänvalossa, kedoilla tuhannet kukkaiset -tuoksuivat, ja ylpeänä, huimapäisenä, hillitsemättömänä kukerteli, -lauloi, kimalteli, riemuili ilo ylös avaruuteen! - -Arnella oli polttavan kuuma, sillä hän oli astunut kiivaasti; hän -heitti pitkäkseen nurmelle, katsoi ensin Böeniä kohden, mutta kääntyi -sitten toiselle syrjälle, ettei hän sitä enää näkisi. Samassa kuuli hän -ylempätä laulua, kauniimpata kuin hän ennen koskaan oli kuullut; se -kaikui yli laakson lintujen viserryksen säestämänä, ja ennenkuin Arne -oikein ennätti saada nuottia selville tunsi hän jo sanatkin; mutta -laululla oli juuri hänen lempinuottinsa, ja sanat olivat samat, joita -hän aina lapsuudesta oli miettinyt, -- ja jotka hän oli unhottanut -samana päivänä kuin hän ne oli saanut esiinkin! Hän hyppäsi ylös, -ikäänkuin tavoittaakseen nuo kadotetut ja jälleen löydetyt, mutta hän -seisahtui kuuntelemaan; sävelet aaltoilivat ylähältä, sieltä kaikui -toinen, kolmas ja neljäs värssy hänen omasta unhotetusta laulustaan: - - Nähdä mit' outoa saisinkaan - Tunturin tuolla puolen? - Lunt' ylt'ympäri siell' lie vaan; - Vihreä puu sisaruksiltaan - Lähteä kernaan soisi... - Koska sit' tehdä se voisi?... - - Kotka se voimakas leijailee - Tunturin tuolle puolen, -- - Jahtien riemua nautitsee - Hän, joko maat' tätä hän lähenee - Tai kohoaa vapahasti - Pilvien ääriin asti! - - Lehtinen puu, jok' ei tahdokkaan - Tunturin tuolle puolen, - Nuortuvi, kun kesä saapuvi vaan, - Tyytyvi taas sitä vartoomaan; - Tuutivi lintusiansa - Lauluja tuntemattansa! - - Vaan joka vuotta kakskymment' on - Tunturin tuolle puolen - Pyrkinyt, lintu kuin lentohon, - Koska hän kurja ja saattamaton - Lintujen lauluja kuulee, - Pieneneväns' yhä luulee. - - Kielevä lintu, mi tänne sun sai - Tunturin tuolta puolen, - Kun mukavamp' pesä _siell'_ oli kai? - Kun sinut nään, sydän huokaa: ai! - Vain ikävää sä voit kantaa, -- - Siipiä et sä voi antaa! - - Enkö mä koskaan kulkea saa - Tunturin tuolle puolen? - Muuriko tää iät' ahdistaa, - Niin mua, että mä muut' asemaa - Nähdä en tuolla voi puolen? -- - Näinkö mä täällä vain kuolen? - - Pois halajan ma! -- Ah kauas pois - Tunturin tuolle puolen! -- - Suuttunut ahtahisin asemiin - Urhous sois merihin avariin -- - Laskea täält' elon laivan, Täällä ei nääntyä aivan! - - Tehdä tok' kerta voin muutannon - Tunturin tuolle puolen. - Ehk' oves, Herra, koht' auki jo on? -- - Täältä pois taivahiseen talohon - Vielä mun suo ikävöitä, - Karttaen vaan hälinöitä! - -Arne seisoi paikallaan siksi kuin viimeinen värssy ja viimeinen sana -oli laulettu; taas hän kuuli lintuisten ilkamoivan ja riemuilevan, -mutta ei tiennyt tohtisiko hän itse liikahtaa. Kuitenkin täytyi hänen -saada tietää ken laulaja oli; hän nosti jalkaansa ja astui niin -varovasti ettei lehtikään risahtanut. Pieni perhonen oli asettunut -kukan lehdelle aivan hänen jalkansa eteen, sen täytyi lähteä lentoon, -siirtyi jonkun matkaa eteenpäin, yritti jälleen alas mutta täytyi -taaskin paeta ja niin pitkin matkaa aina ylös mäelle, johon Arne nousi. -Siellä kasvot tiheä pensas eikä Arne tahtonut enää edemmäksi mennä, -sillä nyt hän saattoi jo nähdä; pieni lintu lensi pensaasta ylös, -kirkasi peljästyksestä ja kiiti pois mäenrinteen yli; silloin tyttönen, -joka siellä istui, katsahti ylös, Arne kyykistyi alas pensaan taakse, -ei henkeänsäkään vetänyt, sydän tykytti, hän kuuli sen jok'ainoan -lyönnin, kuunteli, eikä tohtinut lehteäkään liikuttaa; sillä Elihän se -juuri olikin!... Pitkän ajan kuluttua hän tohti katsahtaa hiukan ylös, -aikoi ottaa askeleen likemmäksi, mutta linnulla saattoi olla pesänsä -pensaan alla ja sitä hän ei hennonnut tallata. Hän katseli sentähden -vaan heiluvien lehtien välistä sen mukaan kun ne toisistaan erkanivat -tai jälleen yhdistyivät. Auringon säteet lankesivat suoraan tyttöön; -hän oli puettu mustan väriseen, hihattomaan liivihameeseen, päässä oli -hänellä pojan olkilakki, joka oli irrallaan ja tahtoi aina luiskahtaa -kallelleen. Hänellä oli kirja polvellaan, ja kirjalla oli koko joukko -niittykukkia, oikealla kädellään haperoitsi hän kukkia ikäänkuin -ajatuksissaan, vasempi kyynäspää nojautui polveen ja pää oli -kallistunut kättä vasten. Hän katsoi sinne päin, mihin lintu oli -lentänyt eikä ollut varma vaikka hän olisi itkenytkin. - -Kauniimpaa ei Arne vielä elämässään ollut unissaankaan nähnyt; aurinko -levittikin kaiken kultansa tytön ja sen paikan yli, jossa hän istui, -laulu värähteli hänen ympärillään, vaikka viimeinen sävel jo aikoja -sitten oli kajahtanut, ja Arne ajatteli, hengitti, vieläpä hänen -sydämensäkin tykytti sen tahdin mukaan. - -Tyttö aukaisi kirjan, mutta pani sen pian jälleen kiinni ja istui -niinkuin ennenkin hyräellessään uutta laulua. Se oli: "Urpuja näytteli -puu jo lehtinen", -- Arne tunsi sen heti, vaikka Eli ei oikein -muistanut sanoja eikä nuottia, vaan lauloi usein väärin. Viimeisen -värssyn hän kuitenkin parhaiten osasi, ja sentähden hän sen lauloi -uudestaan moneen kertaan, -- mutta hän lauloi sen näin: - - Saipa jo marjoja kypsiä puu. - "Annappas nuo!" sanoi tyttönen, kaunis, simasuu. - "Niin kaikki pienet nuo - Ja helmahas vain luo!" - Puu sanoi -- trala-la-lala, -- sulosuu! - -Ja sitten hän äkkiä hyppäsi ylös, ravisti kukkaset kaikki helmastaan, -joetteli jotta sävelet vierivät yli seudun varmaankin aina Böeniin -asti. Ja sitten hän juoksi. -- -- -- Arne arveli huutaa hänen jälkeensä --- -- mutta ei!... Tuolla hän tanssi kaikki mäen rinteet alas laulaen, -rallittaen; tuolla putosi lakki hänen päästään, tuolla hän otti sen -ylös jälleen, tuolla hän hän seisoi keskellä korkeata ruohikkoa... -"Huudanko hänelle?" arveli Arne. "Hän katsoo taakseen..." Arne painui -alas. Kauan kesti ennenkuin hän tohti katsoa ylös piilostaan... Ensin -hän nosti ainoastaan päätänsä, ei nähnyt Eliä, nousi polvilleen -- ei -nähnyt vieläkään -- hyppäsi seisoallensa -- ei, hän oli poissa!... - -Arnen ei enää tehnyt mieli pappilaan. Eikä hän halunnut mitään!... Hän -istui sille paikalle, jossa Eli oli istunut, istui siellä vielä kun -päivä oli jo puolessa. Järven pintaa ei pieninkään laineen väre -röyheltänyt, asunnoista alkoi savu aaltoilevana nousta ilmaan, -ruisrääkät hiljenivät toinen toisensa jälkeen, pikkulinnut ilkamoivat, -mutta vetääntyivät metsän sisään, kaste oli kadonnut ja ruoho seisoi -totisena, ei pieninkään tuulahdus lehtiä tärisyttänyt, tunnin päästä -olisi aurinko korkeimmallaan. Arne ei tiennyt asiastakaan ennenkuin -hänen ajatuksensa jo olivat pienessä laulussa kiinni, lempeä nuotti -tarjoutui sanoille, ja, rinta ihmeellisen täynnä lempeyttä, meni ja -tuli nuotti siksi kuin se mukanaan toi täydellisen kuvan. - -Arne lauloi hiljaa, niinkuin hän sen oli sepittänyt: - - Metsässä kun poika käv' eksyksiin, - käv' eksyksiin, - Siell' laulua kuuli hän kummaa niin, - hän kummaa niin. - - Raidasta nyt poikanen huilun loi, - hän huilun loi, - Ja koitteli, joskopa soida se voi, - jos soida se voi. - - Sill' ääntä on, -- jos se ei niin lyhyt ois, - ei niin lyhyt ois, - Kun kuulteli hän sitä, lens' se jo pois, - se lensi jo pois. - - Unissa se tytt' useastikin soi, - useestikin soi, - Ja korvihin niin sulo ääniä toi, - suloisia toi. - - Mut' tuot tapaellen hän herajää, - niin, hän heräjää; - Myös halk' yön kanss' sävel pois häviää, - se pois häviää, - - "Sävelen sisähän minut, Luoja oi, luo, - oi Luojani, luo! - Kun sieluni multa on vienyt tuo, - on vienyt tuo!" - - Näin vastaa Luoja: "Ehk' ystäväs, - ehk' ystäväs, - Sit' et sinä saavuta tääll' ikänäs, - et tääll' ikänäs." - - Vähänpä vain muu sitä palkitsee, - muu palkitsee, - Jok'. kuin uni, ainian pois pakenee, - pois, pois pakenee! - - - - -Viidestoista luku. - - -Oli eräs sunnuntai-ilta tuonnempana kesällä; pappi oli palautunut -kirkosta ja Margit oli istunut hänen luonaan aina lähes seitsemään -illalla. Silloin hän otti jäähyväiset ja kiiruhti rappusia alas pihaan, -jossa hän juuri oli saanut silmiinsä Eli Böen'in, joka kauan oli -leikkinyt papin pojan ja oman veljensä kanssa. - -"Hyvää iltaa!" lausui Margit seisahtuen. "Hyvää iltaa!" lausui Eli, hän -oli tulipunainen ja tahtoi lopettaa leikin, vaikka pojat häntä -kiusasivat jatkamaan; mutta Eli pyysi päästä vapaaksi ja he lupasivat -antaa hänen olla rauhassa tämän iltaa. -- "Luulenpa melkein tuntevani -sinut", lausui Margit. -- "Saattaa niin olla", vastasi toinen. -- -"Eihän se vaan liene Eli Böen?" -- Kylläpä se hän oli. -- "No eikös -vaan!... Vai olet sinä Eli Böen! Niin, kyllä sen jo näenkin, sinä olet -tullut äitiisi." Elin vaaleanrunni tukka oli hajallaan ja riippui alas -hartioille; hän oli lämmin ja punainen kuin kypsynyt marja, povi -kohoili, ei hän voinut hengästykseltään puhuakaan ja se häntä nauratti. --- "Niin tuo on nuorten tapa", -- Margit oikein ilokseen häntä katseli. -"Et suinkaan sinä minua tunne?" Eli oli halunnut kysyä, mutta ei hän -tullut sitä tehneeksi, kun toinen oli häntä vanhempi; nyt hän lausui, -ett'ei hän muistanut häntä ennen nähneensä... -- "Et suinkaan, eikä se -ihmekään ole, sillä vanhat harvoin tulevat näkyviin... Poikani, Arne -Kampen'in ehkä sentään tunnet, minä olen hänen äitinsä", -- hän -vilkaisi Eliin, joka tätä kuullessa nähtävästi muuttui. -- "Luulen -melkein hänen joskus olleen työssä siellä Böenissä?" -- Kyllä hän oli -siellä ollut -- "Nyt on kaunis ilta; me kokosimme heinät jo päivällä ja -veimme ne latoon ennenkuin kotoa lähdin; oikein nyt on siunattu ilma." --- "Varmaankin tulee nyt hyvä heinä-vuosi", -- arveli Eli. -- "No -sanoppas muuta... Teillä kaiketi on kaunista siellä Böen'issä?" -- -"Heinän-teko on siellä jo lopetettu." -- "Se on tietty; paljon väkeä -kun on. Menetkö kotiin vielä tänään?" -- He puhuivat yhtä ja toista ja -tutustuivat vähitellen jo sen verran, että Margit luuli voivansa pyytää -häntä tulemaan vähän mattaa saattamaan. "Ehkä tulisit vähäisen -kävelemään?" lausui hän; "minä niin harvoin tapaan ketään, jonka kanssa -voisin puhella, ja kaiketi se sinulle on yhden tekevä?" -- Eli vähän -esteli arvellen ettei hänellä ollut röijyä. -- "Lieneekin se vähän -nenäkkäästi minulta, kun pyydän senlaista heti ensi kerran sinua -tavatessani; mutta vanhoille tulee senlaiset viat anteeksi antaa." -- -Eli sanoi nyt halusta tulevansa mukaan jonkun verran matkaa, kun vaan -ensin hakisi röijynsä sisältä. - -Se oli ruumiinmukainen röijy, jota kiinni ollessa olisi voinut luulla -hameenliiviksi: nyt tyttö kuitenkin pani ainoastaan kaksi alimmaista -hakaa kiinni, sillä hänellä oli niin lämmin. Hänen hienossa paidassaan -oli pieni käännetty kaulus, joka leuan alla oli kiinnitetty linnun -muotoisella hopeanapilla. Samanlainen nappi oli Räätäli-Niilollakin -ollut silloin kun Margit ensi kertaa hänen kanssaan tanssi. -- "Kaunis -nappi tuo", lausui Margit sitä katsellessaan. -- "Olen saanut sen -äidiltä", vastasi Eli. -- "Niin kaiketikin." -- Margit auttoi häntä -vähäisen röijyn hakasia kiinni pannessa. - -Nyt he alkoivat käydä tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja pantu -pieleksiin; Margit koetteli pieleksiä, haisteli heinää ja kehui sitä -hyväksi. Hän kyseli kuinka paljon karjaa siinä talossa oli, kuulusteli -sen ohessa myöskin Böenin karjaa, ja kertoi sitten omastaan. "Talomme -on viimeisinä aikoina paljon vaurastunut, ja sen voi saada niin -suureksi kuin vaan tahtoo. Se elättää kaksitoista lehmää nyt ja -elättäisi vielä useampiakin, mutta Arnella on niin paljon kirjoja, -joista hän ottaa osviittaa, ja sentähden tahtoo hän niitä ruokkia noin -suurellisesti." Eli ei tähän mitään virkannut, niinkuin luonnollista -olikin; mutta Margit kysyi, kuinka vanha hän oli. Hän oli -yhdeksäntoista vuotias. "Et suinkaan sinä ole talon toimiin suurin osaa -ottanut, sinä näytät niin hienolta?" -- Kyllä hän oli auttanut yhdessä -ja toisessa, varsinkin viimeisinä aikoina. "Kyllä se hyvä on, kun -ihminen tottuu kaikkeen; ei tunnu sitten niin vaikealta kun itse saa -suuren talon hoitaakseen. Vaikka ei sillä, tietysti, hätää ole, jolla -hyvä apu on." -- Eli aikoi nyt kääntyä pois, sillä he olivat jo -kulkeneet pitkän matkaa pappilan tiluksista. -- "Ei päivä vielä -hetkiinkään laske; -- olisit sangen hyvä, jos hiukan enemmän tahtoisit -puhella kanssani", -- ja Eli meni hänen mukaansa. - -Nyt alkoi Margit kertoa Arnesta. "En tiedä, jos sinä häntä paljon -tunnet. Hän vasta voisi sinulle opettaa yhtä ja toista. Herran tähden, -kuinka paljon hän sentään onkin lukenut." -- Eli sanoi tietävänsä että -Arne oli paljon lukenut. -- "No niin, mutta se kuitenkin on hänen -pienin ansionsa; semmoinen kuin hän on ollut äitiänsä kohtaan -elämänikänsä, se on paljoa suuremmasta arvosta. Vanha sananlasku sanoo, -että se joka äidilleen on hyvä, on myöskin vaimolleen hyvä, ja jos -siinä perää on, ei sillä valittamisen syytä tule olevaan, jonka Arne -omakseen valitsee. -- Mitä sinä etsit lapsi?" -- "Minä vaan pudotin -pienen oksan kädestäni." -- He olivat kumpikin hetken ääneti, ja -kävelivät eteenpäin katsomatta toisiinsa. "Hän on niin kummallinen -luonnoltaan", lausui taaskin äiti, "lapsena tuli hän säikähdetyksi, ja -sentähden hän on tottunut harvapuheiseksi ja miettiväksi." -- Nyt Eli -kumminkin tahtoi palautua, mutta Margit pyysi häntä tulemaan Kampeniin -saakka koska kerran olivat näin likellä. Eli arveli olevan jo kovin -myöhäistä. "Kyllä siellä aina joku on, joka sinut kotiin saattaa." -- -"Ei, en minä tule", sanoi Eli äkisti ja aikoi kääntyä. -- "Niin", -lausui Margit, "Arne ei ole kotona, mutta kyllä minä lähetän jonkun -toisen sinua saattamaan", -- eikä Elillä enää ollut niin paljon sitä -vastaan; sillä häntä halutti kyllä itseäänkin saada Kampenia nähdä, -"kun vaan ei kävisi myöhäiseksi." -- "Niin, jos tässä kauan seisomme -sitä tuumien, niin saattaa tosin käydäkin myöhäiseksi", -- ja he -menivät. -- "Sinä kaiketikin olet paljon lukenut, kun olet pappilassa -kasvatettu?" -- Kyllä hän oli lukenut. -- "Se tulee sinulle hyvään -tarpeesen, kun saat miehen, joka osaa vähemmän." -- Senlaista ei Eli -sanonut huolivansa. -- "Et suinkaan, eikä se kenties hyvä olisikaan; -mutta ihmiset näillä seuduilla ovat ylipäätään siinä suhteessa huonolla -kannalla." -- Eli kysyi mitä savua metsän takaa nousi. "Se nousee -eräästä torpasta, joka kuuluu Kampenin alle. Siellä asuu Ylämaan -Knuuti. Hän oli yksinäinen mies ja Arne antoi hänelle torpantilan -viljeltäväksi. Hän tietää hyvin, Arne raukka, miltä yksin-olo tuntuu." --- Hetken kuluttua he jo pääsivät niin korkealle, että saattoivat nähdä -talon. Aurinko paistoi heitä suoraan kasvoihin, he varjoilivat silmiään -ja katsoivat alaspäin. Lakean keskellä oli talo, jonka seinät olivat -punaisiksi ja ikkunanpuitteet valkoisiksi maalatut; ylt'ympäri oli -vaaleita niittyjä ja niiden keskellä tumman vehreitä peltoja; navetan -luona oli kiirettä, lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, -kellot kilisivät, koirat haukkuivat, karjapiika huhuili; mutta kovemmin -kaikkea kuului kosken kohina Kampenrotkosta. Jota kauemmin Eli katseli -seutua, sitä enemän hän yksinomaisesti viimeistä ääntä kuunteli, ja -viimein kävi se hänelle niin tukalaksi, että sydän alkoi tykyttää; -hänen korvansa humisivat ja suhisivat siksi kuin päätä rupesi -huimasemaan, huomaamattansa otti hän niin pieniä askeleita ja käveli -niin varovasti, että Margit pyysi häntä kiirehtimään. Eli säpsähti; "En -ole koskaan ennen kuullut senlaista kohinaa, kuin jota tuo koski pitää; -oikein minua peloittaa." -- "Kyllä siihen pian totut", vastasi Margit, -"viimeinpä sitä kaipaatkin." -- "Niinkö luulette?" -- "Saatpa nähdä", -sanoi Margit, -- hän hymyili. - -"Tulehan nyt ensiksikin karjaa katsomaan", lausui hän, poiketessaan -tieltä. "Nämät puut tässä kummallakin puolen on Niilo istuttanut... Hän -tahtoi mielellään saada kaunista ympärilleen, Niilo raukka; niin tahtoo -Arne myöskin, tuolla voit nähdä ryytimaan, jonka hän on laittanut." -- -"No, eikös vaan"; huusi Eli ja hyppäsi aidan luokse. Useita kertoja hän -oli Kampenia katsellut, mutta näin likeltä hän ei sitä koskaan ennen -ollut nähnyt ja sentähden ei hän ryytimaasta mitään tiennyt. -- "Sitten -saamme sitä katsella", lausui Margit. Eli katsahti pikimmältänsä -ikkunoihin, käydessään asuinhuoneuksen sivu; -- sisällä ei näkynyt -ketään... - -He nousivat luhan portaille ja katselivat lehmiä, jotka ammuin kulkivat -siitä ohitse navettaan. Margit ilmoitti niiden nimet Elille, kertoi -kuinka paljon itse kukin niistä lypsi, mikä sinä kesänä poikisi, mikä -ei. Lampaat luettiin; ne olivat suurta ulkomaalaista rotua. Arne oli -kerran osunnut saamaan pari karitsaa etelästä päin. "Hänellä on halua -kaikkeen tuonlaiseen, vaikkei sitä hänestä luulisi." -- He menivät -luhaan ja tarkastivat heinää, joka oli ajettu sinne, ja Elin täytyi -sitä haistella -- "sillä senlaista heinää ei joka paikassa ollut." -Luhan luukusta näytteli Margit peltoja, kertoi mitä missäkin kasvoi ja -kuinka paljon kutakin lajia oli kylvetty. -- Sitten he astuivat sieltä -jälleen ulos ja menivät asuinhuoneusta kohden; mutta Eli, joka ei tähän -saakka paljon mitään ollut puhunut, pyysi nyt, kun he ryytimaan ohi -kulkivat, saada mennä sisäpuolelle sitä tarkemmin katsomaan. Ja -saatuaan luvan siihen, pyysi hän saada poimia pari kukkaista. Kulmassa -oli pieni penkki; hän istahti siihen pikimmältänsä ikäänkuin -koetellakseen sitä vaan; sillä hän nousi heti jälleen ylös. - -"Nyt tulee meidän kiirehtiä, ettei käy kovin myöhäiseksi", lausui -Margit seisoessaan ovella. Ja he menivät sisään. Margit kysyi saisiko -hän tarjota vieraalleen jotakin, koska tämä nyt ensi kertaa oli heidän -luonaan; mutta Eli punastui ja kielsi. Hän katseli ympärilleen; ikkunat -olivat tielle päin, ja päivällä he enimmäkseen oleskelivat tässä -huoneessa; tupa ei ollut varsin suuri, mutta pulska ja sievä -kaakeliuunineen ja seinäkelloneen. Tuolla riippui Niilon viulu, se oli -vanha ja musta, mutta kielet olivat uudet. Tuolla taas riippui pari -asetta, englantilainen onkivapa, ja muita harvinaisia kaluja, kaikki -Arnen omat; äiti otti ne alas ja näytteli Elille, joka niitä katseli ja -koetteli kädellään. Tupa ei ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt -maalatuista laattioista; maalaamaton oli sekin tupa, joka oli vuoren -jyrkänteelle päin; viimeksi mainittu oli lisärakennus niinkuin koko se -puoli asuinhuoneuksesta, ja paljon suurempi ja kauniimpi se oli kuin -edellinen; mutta sivulla olevat kaksi pientä kammaria olivat maalatut, -sillä niissä saisi äiti asua sitten kun hän vanhaksi tulee ja Arne -vaimon taloon tuo. He kävivät kyökissä, aitassa ja leipomatuvassa; Eli -ei sanaakaan virkannut, ja katselikin vaan kaikkea ikäänkuin kaukaa. -Margit, joka kaiken aikaa puheli, vei häntä nyt takaisin porstuaan; he -aikoivat mennä ylös luhdille. - -Siellä oli myöskin hyvin sisustettuja huoneita, jotka olivat -alahuoneille vastaavat; mutta nämät olivat uudet ja niistä käytettiin -ainoastaan sitä, joka oli vuoren jyrkänteelle päin. Näihin huoneisin -oli tuotu kaikenlaista irtainta tavaraa, jota ei jokapäiväisessä olossa -tarvittu. Tuolla riippui koko joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä -ja muita sänkyvaatteita; äiti tarttui niihin kiinni ja nosteli niitä; -Elin täytyi aina välistä tehdä samoin; jopa hän näyttikin saavan -enemmän rohkeutta taikka kenties hän alkoi paremmin mieltyä kaluihin; -sillä toisia hän vielä uudestaankin meni katsomaan, kyseli ja näytti -tulevan aina enemmän huvitetuksi. Silloin lausui äiti: "Nyt lähdemme -viimeinkin Arnen omaan suojaan", he menivät siihen huoneesen, joka -antoi vuoren jyrkänteelle päin. Kosken hirmuinen pauhina kuului taaskin -heitä vastaan; sillä ikkuna oli auki. Täältä he saattoivat nähdä kosken -kuohun kohoavan tunturein välistä, mutta ei itse koskea, ennenkuin -jonkun verran ylempänä, jossa kallion lohkare oli syösnyt juuri sille -kohdalle, johon koski voimakkaana tuli, tehdäkseen viimeistä -hyppäystä alas syvyyteen. Kalliolohkareen ylinen pinta oli turpeinen; -pari hongankäpyä oli tarttunut siihen kiinni, ottanut juurta -vuoren-halkeamissa ja kasvanut kahdeksi suureksi puuksi, joita tuuli -oli repinyt ja ravistanut, ja koski huuhdellut niin ettei neljä -kyynärää korkealle juuresta ollut ainoatakaan oksaa; puut olivat -käyneet koukkuun, oksat nuukistuneet, mutta he pitivät paikkansa -kumminkin ja kohottivat latvansa korkealle vuoriseinämien yli. Tämä oli -ensimmäinen näky, joka Elin silmiin pisti; senjälkeen loi hän katseensa -noihin heijaisevan-valkoisiin lumituntureihin, viheriäisten -yläpuolella. Hänen katseensa vetäytyi takaisin; lakeuksilla asui rauha, -ja nyt hän vihdoinkin katsoi ympärilleen huoneessa, jossa hän seisoi; -koski oli häntä tähän saakka siitä estänyt. - -Kuinka hiljaista ja sievää täällä sisällä oli sen suhteen kuin tuolla -ulkona! Hän ei ensi silmäyksessä katsellut esineitä erikseen, sillä ne -mukautuivat toisiinsa ja olivat hänelle enimmäkseen outoja; Arne oli -parhaalla ahkeruudellaan varustanut tätä huonetta, ja taidokasta, -vaikka samalla yksinkertaista oli siellä kaikki aina pienimmästä -rahtuisesta saakka. Kun Eli siinä seisoi ympärilleen katsellen, tuntui -hänestä ikäänkuin olisi Arnen runot häntä laulaen täällä tervehtineet, -taikka Arne itse hymyillyt jok'ainoasta esineestä. Ensimmäinen, johon -hänen huomionsa erityisesti kiintyi, oli leveä, hienosti leikattu -kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei Eli luullut -papillakaan enemmän olevan. Siitä hänen silmänsä kääntyivät somasti -tehtyyn kaappiin, jossa oli paljon erinomaisia kapineita, niinkuin äiti -sanoi, siellä hän myöskin rahansa säilytti, lisäsi hän kuiskaamalla. -Kahdesti he olivat saaneet periä, lausui hän sitten, ja kerran he vielä -saisivat periä, jos kaikki kävisi niinkuin käymän pitäisi. "Mutta rahat -eivät kumminkaan ole parasta maailmassa; hän saattaa saada sitä, joka -parempaa on." -- Huoneessa oli monta pientä kapinetta, jota oli hauska -nähdä, ja Eli katseli jokaista, iloisena kuin lapsi. Margit taputti -häntä olkapäälle. "Tänäpäivänä näen sinua vasta ensi kerran, mutta minä -sinusta jo pidän niin paljon, lapsukaiseni", lausui hän ja katsoi -lempeästi Eliä silmiin. Ennenkuin Eli ennätti ruveta ujostelemaan, veti -Margit häntä hameesta ja kuiskasi hiljaa: "Tuolla näet tuon punaisen -laatikon; ... siinä, tiedätkös, on jotakin merkillistä..." Eli loi -silmänsä osoitettuun suuntaan; hän näki pienen nelikulmaisen laatikon, -jota hän heti halusi saada omakseen. "Hän ei tahdo näyttää minulle, -mitä siinä on", kuiskasi äiti, "ja joka kerran hän piilottaa avaimen." -Margit meni muutamien vaatteiden luokse, jotka riippuivat seinällä ja -otti alas eräät sametti-liivit, joiden taskusta hän veti avaimen esiin. -"Tule nyt, niin saat nähdä"; hän puhui kuiskaamalla; Elin mielestä ei -äiti nyt tehnyt aivan oikein; mutta naiset ovat naisia, -- ja kumpikin -he hiljaa menivät laatikon luokse ja asettuivat polvilleen sen eteen. -Samassa kun äiti nosti kantta, lemusi sieltä hyvää hajua vastaan; ja -Eli löi käsiään yhteen ennenkuin hän vielä oli mitään nähnyt. Nenäliina -oli levitetty päällimmäiseksi; sen otti äiti pois; "täällä saat nähdä!" -kuiskasi hän, ja veti esiin hienon mustan silkkihuivin, jommoista ei -miesväki tavallisesti käyttänyt. "Se on aivankuin jollekin tytölle", -lausui äiti. "Ja täällä on vielä toinen." Eli otti sen nurkkaa vähän -sormiensa väliin, tuskin tietäen mitä hän teki, äiti koetteli sitä -väkisen hänen päähänsä, vaikka Eli vastusteli ja väisti päätänsä -syrjään. Äiti pani sen taas varovasti kokoon. "Täällä saat nähdä", -lausui äiti taas, vetäen esiin kauniita silkkinauhoja, "kaikki on juuri -kuin tyttöä varten." Eli oli tulipunainen, mutta ei hiiskunut -sanaakaan; povi kohoili, silmät olivat kosteat, muuten hän oli -liikkumattomana kuin kuva. "Täällä vielä on jotakin!" Äiti otti -laatikosta kauniin mustan hamevaatteen; -- "se on hyvin hienoa", lausui -hän ja näytti sitä päivää vasten. Elin käsi hiukan vapisi, kun äiti -vaati sitä koettelemaan, hän tunsi veren nousevan päähän ja olisi -mielellään kääntynyt siitä pois, mutta se ei käynyt laatuun. "Hän on -aina kaupungissa käydessään ostanut jotakin", lausui äiti. Eli oli jo -tykkänään neuvoton, hänen silmänsä häilyivät toisesta esineestä toiseen -kirstussa ja sieltä taas takaisin hamevaatteesen; oikeastaan hän ei -mitään nähnyt. Mutta äiti yhä tutki laatikon sisällystä ja viimeinen -kalu, jonka hän siellä otti ylös, oli paperiin kääritty; he purkivat -useita paperia, uteliaisuus kiihtyi, Elin huomio oli jännitetty; -viimein tuli pari pieniä kenkiä näkyviin. Ei heistä kumpikaan ollut -niiden vertaista ennen nähnyt, äiti tuskin luuli senlaisia voitavan -tehdä, Eli ei puhunut sanaakaan mutta kun hänen täytyi niihin koskea, -jäi kenkiin viisi sormensijaa; Eli hämmästyi niin, että hän oli vähällä -itkeä; mieluimmin hän olisi lähtenyt pois, mutta hän ei tohtinut puhua -eikä hän myöskään tohtinut millään muotoa vetää äidin huomiota -puoleensa. Tämä oli tykkänään kiinni omissa toimissaan. "Näyttää juuri -siltä kuin hän vähän kerrallaan olisi ostanut jollekulle, jolle hän ei -rohkene niitä antaa", lausui Margit ja pani ne taas kääröön, niinkuin -olivat olleetkin; hän oli varmaankin siihen hyvin tottunut. "Nyt -katsotaan, mitä tuossa rasiassa on!" Hän aukaisi sen varovasti, -ikäänkuin tulisi sieltä jotakin erittäin kaunista näkyviin. Siellä oli -leveä, kaunis solki, jota hän ensiksi Elille näytti, sitten hän otti -esiin pari yhdistettyä kultasormusta, ja Eli näki nyt rasian pohjalla -samettikansisen virsikirjan, jossa oli hopeiset haat; mutta enempää hän -ei nähnyt, sillä hän oli huomannut kirjan hopeassa hienoilla -kirjaimilla piirrettynä "Eli Bårdin tytär Böen.".. Äiti pyysi häntä -katsomaan, ei saanut vastausta, mutta näki kyynelten vierivän tytön -poskilta alas silkkikankaalle. Silloin pani äiti sormukset takaisin -laatikkoon, jonka hän jälleen lukitsi, kääntyi ja otti Elin mukaansa -omalle puolelleen. Tyttö itki hänen luonaan, äiti itki myöskin, mutta -kumpikaan ei enää mitään puhunut. - -Vähää myöhemmin käveli Eli yksinään ryytimaassa; äiti meni kyökkiin -laittamaan jotakin makupalaa, sillä Arne oli odotettavana. Sitten hän -meni Elin luokse ryytimaahan; tämä istui kumarruksissa ja kirjoitteli -hiekkaan. Hän pyyhkäisi kirjoituksen pois, kun kuuli Margitin tulevan, -katsoi ylös ja hymyeli; hän oli itkenyt... "Ei mitään syytä itkuun, -lapsukaiseni", lausui Margit tyttöä taputellen. -- He näkivät jotakin -mustaa pensaiden välissä ylähällä tiellä. Eli pujahti sisään, äiti meni -jälessä. Pöydälle oli pantu puuroa, savusläskiä, rinkeliä; mutta Eli ei -sinne katsonut, hän meni istumaan tuolille, joka oli kellon takana -nurkassa, ja vapisi, kun kuuli kissankaan liikahtavan. Ulkoa kuului -vakaa astunta, sitten pari lyhyttä, keveätä askelta porstuasta, ovi -aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensimmäiseksi hän huomasi Elin -kellon takaa nurkasta, hän päästi oven ja jäi seisomaan. Eli kävi aina -enemmän hämilleen, hän nousi seisoalleen, katui sitä heti, ja kääntyi -seinään päin. "Oletko _sinä_ täällä?" lausui Arne hiljaa, -- hän lensi -tulipunaiseksi sitä kysyessään. -- Eli varjosi toisella kädellä -silmiään, ikäänkuin olisi auringon valo niihin koskenut. -- -"Kuinka...?" -- Arne ei pitkittänyt, mutta läheni tyttöä pari askelta; -Eli antoi kätensä vaipua, kääntyi Arneen, mutta painoi päänsä alas ja -hyrähti itkuun... "Jumala siunatkoon sinua, Eli!" lausui Arne, sulkien -tytön syliinsä. Hän kumartui ja kuiskasi jotakin tytön korvaan, tämä -ei mitään vastannut, vaan kietoi molemmat kätensä toisen kaulaan. - -Kauan he sillä tavalla seisoivat; ei ääntä kuulunut muuta kuin kosken -ikuinen pauhina. Viimein kuului hiljainen itku pöydän luota. Arne -katsahti sinne; se oli äiti; Arne ei ollut häntä tähän saakka vielä -huomannut. "Nyt tiedän sun varmaan jäävän luokseni, Arne", lausui hän, -tuli astuen laattian poikki hänen luoksensa; hän itki paljon, mutta se -teki hyvää, sanoi hän. - -Kun he valoisassa kesäyössä menivät kotia, he eivät paljon voineet -puhua äskensyntyneessä autuaallisuudessaan. He antoivat luonnon itsen -johtaa puhetta heidän välillänsä, niin hiljaisena, valoisana ja -suurena, kuin se näyttihen. Mutta se oli kotimatkalla heidän -ensimmäisellä kesäyö-kävelyllään, se oli lähellä auringon nousua, kun -hän vielä käveli ja laski perustuksen laululle, jota hänellä tosin ei -silloin ollut rauha rakentaa, mutta joka vast'edes, kun hän oli saanut -sen valmiiksi, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväiseksi viisuksensa. -Se kuului näin: - - Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, - Jos vaan pian pääsisin maailmaan. - Suku muistunut mieleen' ei mun, -- - _"Pois! pois!"_ halu kauas vei mun. - Silloinpa tul' impi ja katsehen loi, - Vei pois halun koht' tuon multa: - Mielellään viihtyä mieli voi - Kodissa nyt, miss' on kulta. - - Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, - Jos vaan pian pääsisin maailmaan. - Vaan henkien suurten töitä - Ties henkeni nuor' ikävöitä. - _Hält'_ oppia sain sanomattaankin: - Suurinta, min Luoja voi antaa, - On _ihminen_ olla vain sen sydämin, - Eik' kuulua kunnian kantaa. - - Ma arvoon aioin päästä suurimpaan, - Jos vaan pian pääsisin maailmaan. - Kun kylmä vain kohtasi mua, - Maast' täst' olin vierautua. - Kun näin _hänet_, rakkaus, kas, sumuton - Silmistä jok' ihmisen loisti, - Ja niin oli, kuin olisin elohon - Taas syntynyt tänne mä toisti. - -Seurasipa sitten usea kesäyö-kävely ja usea laulu sen jälkeen. Yksi -niistä otettakoon tähän: - - Kuink' kaikki on käynyt tää, sit' en tiedä; - Ei myrsky eik' koski voi rauhaan viedä; - Tääll' on puro pieni, kas, itsestään - Mukaantunut virtahan nyt väkevään, - Mi suurena niin merehen päin rientää. - - Varm' on, jotakin elo vaan tään salaa, - Min puolehen miel' useankin palaa, - Vaikk' ei sitä tiedä hän, että se on - Syl' armahan, jossa hän voi lepohon - Uinahtaa kerran vaan meteleistä. - - Terveisiä moisia jos elo antaa - Voi, kuin nämät, autuuden hän kantaa, - Luojalta hän siitä ne ilmoittaa, - Jok' ohjaelee tätä maailmaa - Ja myös mua koht' iki-rakkautta. - -Mutta kenties ei yksikään ilmoittanut hänen kiitollisuuttaan niin, kuin -seuraava: - - Se voima, jolta ma laulun sain, - Sai aikaan, ett' elon murhe, riemu - Kuin kevätvihma ja kevätliemu, - Sielullen virvoke oli vain. - Jos tuska tuli, - Avulla sen - Tuo lempeen suli - Pois haihtuen. - - Mun laulun tuova se voima sai - Tutuksi kanss' ikävöitseväisten, - Pakosta tahtojen itsekkäisten - Vapaaksi kautta sen pääsin kai; - Ruuhellain kuljin - Eteenpäin vaan, - Kun lemmen suljin - Sen satamaan. - - Se voima, jolta ma laulun sain, - Mun suokoon muitakin matkatiellä - Saavuttaa täällä ja ilomiellä - Vaeltaa muita sill' lohduttain. - Sill' ei maan päällä - Lie hauskempaa, - Kuin laulain täällä - Toist' armastaa. - - - - -Kuudestoista luku. - - -Oli syksyn puoleen, kansa oli tekemässä korjuuta latoihin. Oli kirkas -päivä, yöllä ja aamuisella oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin -kesällä. Lauantai oli, mutta sittekin kulki monta venettä Mustajärven -poikki kirkon puolelle päin, miehet istuivat paitahihaisillaan ja -soutivat, naisväki istui kokassa ja perässä, valkoiset kaulaliinat -päässä. Vielä useampi vene ohjasi kulkunsa Böen'iä kohden, soutaaksensa -sieltä sittemmin ulos isossa seurassa; sillä tänään piti Bård Böen -häitä tyttärellensä Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille. - -Kaikki ovet seisoivat selällään, kansaa kävi ulos ja sisälle, lapset, -leivoskaakut kourissa, seisoivat arkoina uusista vaatteistaan ulkona -pihalla ja katsoivat vierastellen toisiinsa; vanhanpuoleinen vaimo -istui ylhäällä aitan rappusilla itsekseen; se oli Margit Kampen. Hän -kantoi isoa hopearengasta, jonka ylempään hopealaakaan oli kiinnitetty -useita pikkurenkaita; siihen katsoi hän välimmiten; hän oli saanut sen -Niilolta sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen kanssansa, -eikä ollut kantanut sitä sitten. - -Ympäri kahdessa, kolmessa tuvassa kävelivät tarjoojamies ja molemmat -nuodemiehet, papin poika ja Elin veli, ja kaatoivat vieraille, aina sen -jälkeen kuin nämät saapuivat näihin isoihin häihin. Ylhäällä Elin -huoneessa istuivat morsian, papin rouva ja Mathilda, joka oli tullut -kaupungista vartavasten vaatettamaan häntä morsiameksi; sillä sen he -olivat luvanneet toisillensa jo pieninä ollessaan. -- Arne -verkavaatteissa, pyöreäksi leikatussa, ruumista myöten soveltuvassa -röijyssä ja kauluksella, jonka Eli oli ommellut, seisoi huoneessa -alakerrassa sen ikkunan luona, johon Eli oli kirjoittanut "Arne." Se -oli avoinna, hän seisoi puitteen vieressä ja katsoi ulos tyynen veden -yli pappilaan päin kirkkoineen. - -Ulkona etehisessä kohtasi kaksi toisensa, jotka tulivat kumpikin -askareeltaan, toinen laiturilta, missä hän oli ollut kirkkoveneitä -järjestämässä; hänellä oli musta, pyöreäksi leikattu verkaröijy, mutta -siniset sarkahousut, joista väri lähti, jotta hän oli sininen -käsiltään: valkoinen kaulus somisti hänen valkeaverisiä kasvojansa ja -vaaleata, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suun ympärillä ja -pielissä ilakoi hymy. Se oli Bård; hän kohtasi etehisessä erään, joka -juuri tuli ulos kyökistä. Tämä oli puettu kirkkomatkaa varten, korkea -ja solakka, tuli tyynenä ovesta ja hätäilemättä; kun hän kohtasi -Bård'in seisahtui hän, suun vetäytyessä toiselle sivulle. Se oli -Birgit, vaimo. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin -vaan siten, että molemmat seisoivat hiljaa. Bård oli enemmän hämmillään -kuin tämä, hän naureskeli naureskelemistaan, mutta juuri hänen suuri -hämminsä auttoi hänet oikeahan, kuu hän nimittäin muitta mutkitta alkoi -astua portaita ylös; "tahdot ehkä seurata jälestä", sanoi hän. Ja -toinen astui jälestä. Täällä ylhäällä ylisillä olivat he aivan yksin; -mutta Bård sulki kuitenkin oven heidän jälkeensä ja käytti siihen aikaa -aika lailla. Kun hän vihdoin kääntyi, seisoi Birgit ikkunalla ja -katseli ulos; sen teki hän sen vuoksi, ettei hän katsoisi sisään. Bård -veti esiin pienen pullon povitaskustaan ja pienen hopeapikarin. Hän -tahtoi kaataa vaimollensa. Mutta tämä ei tahtonut ottaa sitä vastaan, -vaikka hän vakuutti sen olevan viiniä, pappilasta sinne lähetettyä. -Niin joi hän itse siitä, mutta tarjosi tälle pari kertaa juodessaan. -Hän korkitsi pullon, pisti sen hopeapikarinensa povitaskuun taasen ja -istuutui arkulle. Mieltänsä pahoitti nähtävästi, ettei vaimo tahtonut -hänen kanssaan juoda. - -Pari kertaa hengähti hän syvään, Birgit nojautui toisella kädellään -ikkunapuitetta vasten. Bårdilla oli jotakin sanomista; mutta nyt oli se -tullut vielä vaikeammaksi. "Birgit", sanoi hän, "sinä ajattelet kai -samaa tänään, sinä, kuin minä." -- Silloin kuuli hän Birgitin -liikahtavan, sillä tämä meni ikkunapuitteen toiselta puolelta toiselle, -ja hän nojasi taas käsivarteensa. "Kyllä kai sinä ymmärrät, ketä -tarkoitan... Hän eroitti meidät kaksi, hän; ... minä luulin sen -kestävän häihin asti; mutta se kestikin kauemmin." Hän kuuli tämän -henkäisevän, hän näki hänen jälleen muuttavan asemaa! mutta hänen -kasvojansa hän ei nähnyt. Itse hän taisteli siinä, missä istui, jotta -hänen täytyi pyyhkiä itseään röijyn hihalla. Pitkän taistelun perästä -alkoi hän uudestaan: "Tänään on hänen poikansa, taitava ja kaunis, -otettu meille, ja hänelle olemme antaneet ainoan tyttäremme... Miten -näyttää sinusta, Birgit, jos me kaksi tänään myöskin pitäisimme -häitämme?..." -- Ääni värisi, ja hän yski. Birgit, joka oli -liikahtunut, laski taas päänsä alas käsivarrellensa, mutta hän ei -mitään virkkanut. Bård odotti kauan; kuuli hänen henkäisevän syvään; -mutta ei saanut vastausta, -- ja hänellä itsellä ei ollut enempää -sanomista. Hän katsahti ylös ja kävi hyvin vaaleaksi; sillä toinen ei -päätänsäkään kääntänyt. Silloin nousi hän seisoalleen. Samassa -naputettiin ovelle hiljaa, ja joku kysyi lempeällä äänellä: "Tuletkos -nyt, äiti?" -- se oli Eli. Jotakin oli äänessä, joka sai Bårdin -ehdottomasti paikallaan seisomaan ja välttämättömästi katsahtamaan -Birgit'iin. Birgit nosti myös päänsä; hän katsoi oveen päin, kohtasi -Bårdin vaaleat kasvot. "Tuletko nyt, äiti?" kysyttiin uudestaan siellä -ulkona. "Tulen, nyt tulen minä!" sanoi Birgit sortuneella äänellä, -astuessaan lujin askelin laattian poikki Bårdin luokse, antoi hänelle -kätensä ja hyrähti hurjimpaan itkuun. Nuo molemmat kädet puristivat -toinen toistansa, ne olivat molemmat nyt kuluneet, mutta ne pitivät -niin lujasti, ikäänkuin olisivat haeskelleet toisiansa kaksikymmentä -vuotta. Ne pitelivät lujasti vielä heidän käydessänsä ovelle päin; ja -kun nuodekansa hetken päästä kulki alas laiturille, ja Arne antoi -kätensä Elille käydäksensä edellä, ja Bård näki sen, silloin otti hän -vastoin kaikkea säällisyyttä ja tapaa vaimoansa kädestä ja astui -jäljestä myhäellen täyttä suuta. Mutta heidän takanansa kävi Margit -Kampen yksinään, kuten hän oli tottunut. Bård oli ylimäärin iloinen -sinä päivänä; hän istui ja jutteli soutumiesten kanssa. Muudan näistä, -joka istui ja katseli tuntureille heidän takanansa, sanoi, olipa se -toki kummaa, että moinen jyrkkä tunturikin saattoi tulla puetuksi. -"Siksi sen täytyi, tahtoiko tai ei", sanoi Bård, hän katsoi koko -nuodekansan ylitse, siksi kun hän pysähtyi morsiuspariin ja vaimoon; -"semmoista ei olisi kenkään sanonut kaksikymmentä vuotta sitten", -lausui hän. - -Loppu. - - - - - - -KAKSI KOSIJATA - -Kirj. - -Carit Etlar - - - - -Taivasvuoren ja Silkkiporin väliltä on talo, jota metsä ja korkeat, -jyrkät mäet ympäröitsevät. Illoin, kun sumu peittää törmät, ovat ne -Sveitsin vuorien näköisiä, mutta päivillä, kun aurinko paistaa tai kun -ilma on selkeä, näkyy rinteiltä yksitoikkoinen, tummanruuni kanerva, -jossa kataja- ja koivupensaat ovat surullisina jätteinä niistä -mainioista metsistä, joita nämä mäet ennen kasvoivat. - -Mainitussa talossa asui metsänvartija, vanha, harteva mies, joka oli -ennen ollut sotapalveluksessa. Sen muistona hän vielä kantoi pientä -ristiä rinnallaan ja huulillaan suurta partaa, joka aikaa myöten oli -käynyt harmaaksi. Hän oli leskimies, vaan hänellä oli täysikasvuinen -tytär, joka oli hänen luonaan ja hoiti taloutta. Annan lapsuuden -aika oli kulunut täällä metsän rauhaisessa, häiritsemättömässä -yksinäisyydessä. Molempiin, sekä isään että tyttäreen, oli tämä -yksinäisyys vaikuttanut, mutta eri tavalla. - -Iltapuoleen eräänä sunnuntaina istui metsänvartija Gunnar nuoralle -ripustetun lakanan varjossa ovensa edustalla, tupakoiden ja mukavasti -oikaisten jalkojaan erään poikkisahatun saksantammen rungolle. Aurinko -paahtoi ja kuvastui kirkkaasen messinkikattilaan, joka äsken kuurattuna -oli asetettu nojalleen kaivonkantta kohden; katollakin loistivat -sammalet ja ruohot välähtelevissä värissä. Kiviseinän toisella puolen -on pimentoa; siellä loikuilee kahlekoira mieluisessa levossa, sillä -välin kun eräs vieras suorsa varastelee sen ruokaa, toinen silmä -makaavassa, toinen kaukalossa. Pääskyiset visertelevät; lihava porsas -makaa röhkien muutamien lautojen alla, joille Anna on asetellut -sänkyvaatteita tuulehtumaan. Oven sisäpuolella näkyy kanervakimppuja, -joista leviää väkevä ja hyvä haju. Päällimmäisellä kimpulla seisoo -kukko, pää kallellaan, ja laulelee hiljaisella, houkuttelevalla -äänellä, samalla kun ahkeraan tähystelee haukkaa ilmasta. - -Gunnar tauotti äkkiä hiljaisuuden kimakalla huudolla, jonka jälkeen -nuori mies pisti päänsä ulos eräästä ovesta, johon hän jäi seisomaan. - -"Matti!" huusi Gunnar jälleen vieläkin kimakkaammalla huudolla. - -"Täällä olen, isäntä!" - -"Kuule Matti! juokse alas portille katsomaan kellekä Tullefas niin -murisee; minä istun tässä niin mukavasti enkä jaksa paikaltanikaan -liikahtaa." - -"Ei siellä ketään ollut", lausui Matti, portilta palatessaan. - -"Sitten mahtoi Tullefas vaan uneksia. -- Tiedätkös mitä, Matti! Minä -sinulle sanon jotakin. Saattaisitpa juuri mennä sisään panemaan minulle -tupakkaa piippuun ja sano samalla Annalle että hän menee laskemaan -olutta; tulee tässä kuumuudessa armottomasti janokin." - -Mies meni tupaan. - -"Hirmuisen kuuma tänään onkin", lausui Matti takaisin tullessaan. - -"On todella poikaseni! ihana kesä meillä tänä vuonna on." - -"Ihanako kesä?" kertoi Matti. "Ohra makaa kuivettuneena pitkin, elukat -nääntyvät ja tattari kuolee ennenkin kukallekaan joutuu." - -"Hittoako ohra ja tattari minua liikuttaa?" vastasi Gunnar. "Minulla ei -ole kumpaakaan. Tämä on kaikessa tapauksessa ihana kesä. Tänlaisella -kuumuudella tulee paljon kettuja. Jänes myöskin vaurastuu lämpimässä. -Hyvän saaliin me saamme kun ampumisen aika tulee. Viime syksynä, kun -nuo ylhäiset herrasväet täällä kävivät metsästämässä, löi hänen -Majesteettinsa minua olkapäälle ja sanoi: 'Lempo vieköön, Gunnar hyvä, -luulenpa vaan sinun itsesi tekevän noita kettuja, sillä en ole niitä -missään tavannut niin suuressa määrässä kuin sinun luonasi.'" - -"Kirooko hänen Majesteettinsa?" kysyi Matti. - -"Kiroo kyllä, kun hän on metsästäjäin ja muiden vertaistensa joukossa. -Tänä vuonna hän saa nähdä että voin jäniksiäkin hankkia." - -"Teitä onni seuraa, isäntä! Teillä on hyvä virka. Jahtimestarin pöytään -te istutte ruualle ja hänen Majesteettinsa lukee teidät ystäviensä -joukkoon." - -Metsänvartija oikaisi selkäänsä muuria vastaan ja nyykäytti päätään. - -"Se on kaikki totta tuo, mitä nyt sanoit, Matti, minä olen onnellinen -ihminen, mutta olenpa saanut paljon kärsiäkin ennenkuin siksi olen -tullut. Olen saanut kaksi vuorokautta syömättä elää, toisen kerran olin -kuolla keltatautiin, sanalla sanoen, minä olen elämässäni saanut kokea -kaikkia ihmisellisiä onnettomuuksia. Mutta nyt Tullefas taaskin -murisee. Kuka siellä tulee?" - -"Siellä tulee myllärin kaksoiset alhaalta kylästä", lausui mies. -"Mitähän asiaa heillä lienee, koska näyttävät olevan pyhävaatteissaan." - -"Siihen heillä lienee omat syynsä", vastasi metsänvartija. "Nyt sinä, -Matti hyvä, saat mennä tiehesi! Ja katso, että saamme vanhan pyssyn -hyvin puhdistetuksi. Jahtimestari on lähettänyt sanan, että hänelle -pitää otus lähetettämän tänä iltana; kyllä sinä vaan saat tänään -onneasi koettaa, sillä minä en jaksa tässä kuumuudessa mihinkään -lähteä." Mies meni; kun hän oli ennättänyt lähelle ovea, kutsui Gunnar -häntä takaisin. "Kuules, Matti hyvä, nosta olutkannu tänne lähemmäksi, -sinä olet sen asettanut niin kauas, etten ylety sitä saamaan. -- Kas -niin, nyt on hyvä! -- no panepa joutuun nyt, äläkä vetele jalkoja -perässäsi, sinä näytät minusta kovin laiskalta tänään." - -Samassa kun Matti katosi, tuli kaksi henkilöä näkyviin, jotka pukunsa, -kokonsa, muotonsa ja katsantonsa suhteen olivat merkillisesti toinen -toisensa näköisiä. He olivat äsken mainitut kaksoisveljekset. Kun he -huomasivat metsänvartijan nuoralle ripustetun lakanan varjossa, -pysähtyivät he kumpikin portille, ikäänkuin olisivat epäilleet -edemmäksi astua; mutta Gunnar huusi heille. - -"Jumalan rauha ja hyvää päivää te kaksoiset! Tulkaa lähemmäksi. Teillä -on varmaankin minulle asiaa, koska nyt jo kolmannen kerran näen teidän -tänä päivänä kulkevan porttini ohitse. Tule istumaan, Salomon, tai, se -on tosi, mene ensin sisään ja anna hevoselle vähän heiniä, ja sinä, -pikku Jaakko, vedä lakanata paremmin nuoralle, aurinko paahtaa suoraan -silmiini. Tuolla tulee tyttäreni, tervehtikää häntä ensin, sitten -voitte toimittaa asianne." - -Hänen puhuessaan ilmestyi Anna ovelle, ja hänen terveitä, kukoistavia -kasvojaan kaunisti iloinen hymy. Hän läheni vieraita ja tarjosi heille -kummallekin kättä. - -"Hyvää päivää Salomon! Hyvää päivää Jaakko! tervetultuanne tänne, siitä -on jo kauan kun teitä on täällä nähty." - -"Meidän on täytynyt auttaa heinänkorjuussa siellä kotona", lausui -Salomon. - -"Mutta sitä tehdessämme olemme sinua muistaneet", lisäsi Jaakko. - -Gunnar kuunteli tätä tervehdystä, ja hymyeli viekkaasti. Hän lausui -Annalle: "Parasta kun menet työllesi jälleen, Anna hyvä! -Kaksoisveljeksillä ja minulla on jotakin puhuttavaa." - -Jaakko piteli vielä Annaa kädestä eikä hän sitä nytkään päästänyt irti, -vaan katsoi veljeensä, ikäänkuin toivoen häneltä apua. - -"Mielestäni Anna saattaisi istua täällä ulkonakin", lausui Salomon, -nostamatta silmiään maasta. "Asiamme koskee häntä yhtä paljon kuin -teitäkin." - -"Niinkuin tahdotte", vastasi Gunnar. "Istukaa alas, niin puhe käy -helpommin." - -"Olemme muuten tulleet tänne kosimaan tytärtänne", lausui Salomon -hiljaisella ja hiukan vapisevalla äänellä. "Te tunnette, millä pohjalla -me olemme ja tiedätte myöskin, että me kaikessa puhtaudessa ja -vilpittömyydessä Annaa rakastamme." - -"Ha, ha, ha!" nauroi Gunnar, "joko nyt viimeinkin tulitte niin pitkälle -että saitte siitä puhutuksi. Niinpä vain, papin vuori, joka kosijalla -on ylitsementävänä on hänen oma kynnyksensä, sanotaan. Kyllä minä jo -kauan olen tiennyt kuinka teidän laitanne on, eikä minulla myöskään ole -mitään teitä kaksoisia vastaan; myllärillä on hyvä talo ja rahoistaan -hän kantaa kauniit korot, tätinne kuulutte myöskin saavanne periä. -Kyllä te voitte vaimonne onnelliseksi tehdä, minä tunnen hyvin ihmiset, -sillä minä en ole aikaani puskissa elänyt." - -"Sen kyllä tiedämme." - -"Ja se on varma. Minä olen kaikkein ihmisten parissa ollut mitä maan -päällä löytyy, hienoimmasta valkoihosesta lukien aina mustimpiin -villikansoihin. -- Kumpiko teistä nyt tahtoisi vävykeni tulla?" - -"Kumpikin rakastamme Annaa yhtä paljon", vastasi Salomon, "aina -lapsuudesta saakka olemme sen tehneet ja luulenpa ettei siinä muutosta -tapahdu." - -"Mutta eihän tyttö voi teitä molempia ottaa, tiedämmä." - -"Annamme hänen itsensä päättää", vastasi Salomon. "Se, jonka hän -valitsee ottakoon onnensa vastaan, niin olemme keskenämme sopineet." - -"No mitä vastaat sinä tähän, pikku Anna, kummanko sinä valitset?" kysyi -Gunnar. - -"Mitä voin siihen vastata?" lausui Anna, painaen päänsä rinnoilleen, -samalla kun kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin. "Minä olen koko -elämänikäni pitänyt teistä molemmista yhtä paljon. Te olette yhtä -likellä mun sydäntäni, minkätähden siis tahdotte tehdä minua tuomariksi, -ja kuinka saatan valita, kun edeltäpäin tiedän, että sen kautta teen -toisen teistä onnettomaksi." - -"Hänen täytyy kohtaloonsa tyytyä, Anna hyvä", vastasi Salomon. - -"Niin hyvin kuin hän voi", jatkoi Jaakko. - -"Annalla on oikein", lausui Gunnar miettivän näköisenä, "ei hän voi -valita tässä kohden, sillä siihen häneltä puuttuu ymmärrystä. Minun -tehtäväni se on. Mutta kun minä, niinkuin jo äsken sanoin, pidän teistä -kumpaisestakin yhtä paljon, niin tulee meidän heittää arpaa. Tässä on -kaksi olkea, joka saa pitemmän -- --" - -"Heittäisimmekö arpaa Annasta!" huudahti Jaakko. - -"Ei metsänvartija, siihen emme voi suostua", vastasi Salomon. - -"Totta teidän täytyy se tehdä, koska kerran niin määrään -- noh, kuka -meitä nyt tulee häiritsemään?" - -Matti kurotti päätään ovesta ja lausui: - -"Vahtimestarin Jussi seisoo tuolla aidan takana ja kysyy elukkaa, jota -hänen isäntänsä on pyytänyt teiltä päivällisiin." - -"Hulluna hän on koko jahtimestari", lausui Gunnar hiukan hiljempää, -"sano sinä hänelle terveisiä, että minulla on muutakin tekemistä kuin -juosta hänen elukoittensa perässä." -- Matti jäi seisomaan. -- "Noh, -mitä sinä töllistelet?" - -Samalla kun Matti kääntyi menemään kuiskasi Gunnar kaksoisille: - -"Ei se pelkuri tahtoisi tohtia viedä miehelle senlaista vastausta, -Tiedätkös mitä, Matti!" jatkoi hän kovemmalla äänellä, "saatat sentään -sanoa jahtimestarille, että hän sen saa ennen iltaa. Minä tuon sen itse -hänelle. -- Nyt minulle juolahti hyvä tuuma mieleen!" lisäsi hän miehen -mentyä. "Te menette molemmat sisään ja otatte itsellenne pyssyt -seinältä, ja sitten metsään, kaksoiset! Te olette molemmat hyviä -metsämiehiä. Joka tuo minulle ensimmäisen otuksen, hän saa Annan. Se -olkoon päätetty. Sisään vaan pyssyjä hakemaan, ei epäilemistä -vähääkään, tielle vaan!" - -Salomon ja Jaakko tottelivat. Anna jäi istumaan Gunnarin luokse. Kun -kaksoiset palasivat, antoi Anna heille kättä jäähyväisiksi. - -Jonkun verran matkaa metsänvartijan talosta jakaantui tie kahteen -haaraan; toinen näistä vei Taivasvuorelle, toinen Silkkiporin metsään. -Kaksoiset pysähtyivät tässä ja latasivat pyssynsä. - -"Jumalan nimessä, en minä tahtoisi Annaa tällä tavoin voittaa; pelkään -metsästyksemme huonosti onnistuvan tänä päivänä. -- Mitä arvelet -Salomon? -- Minkätähden noin vaikenet, puhu minulle jotakin." - -"Koetelkaamme onneamme", vastasi Salomon, "kun toinen iloitsee, niin -toinen suree, mutta toisin ei voi olla." - -"Sinä lausut tuon merkillisellä äänellä", lausui Jaakko; "anna minulle -kättä, veli; käyköön kuinka tahansa, mutta meidän ystävyytemme ja hyvä -sopumme ei saa häiriintyä." - -Salomon nyykäytti päätänsä antaessaan Jaakolle kättä ja lausui: - -"Tässä meidän tiemme eroavat. Jää Jumalan haltuun, rakas Jaakko!" - -Hän nosti pyssyn olkapäälleen ja astui Taivasvuorta kohden. Jaakko jäi -seisomaan ja katseli hänen jälkeensä. - -"En muista nähneeni häntä noin liikutettuna", ajatteli hän. "Hän -valitsi Taivasvuoren tien, ja jätti minulle Silkkiporin, jossa eläimet -enimmäkseen oleskelevat. Se on juuri hänen tapaistansa." - -Näitä ajatellessaan poikkesi Jaakko tieltä ja seurasi metsässä niitä -kierteleviä syvennyksiä, joita ennen aikaan joku virta tai maanjäristys -tällä seudulla oli synnyttänyt, ja joiden jyrkät reunat aika oli -tasoittanut kasvattamalla niihin korkean kerroksen kanervia ja -mustikanvarpuja. Vähitellen, sen mukaan kuin hän joutui etäämmälle -kävivät varjot synkemmiksi ja koska tuoreus metsässä enentyi; syvä, -häiritsemätön rauha vallitsi ylt'ympäri. - -Korkeiden puiden ja niiden tuuheiden lehtien välistä tunkeutui vaan -muutamia auringon säteitä, jotka loivat hohtavan valon maahan -punertavalle hiekalle, josta monessa kohden puun juuret pistivät esiin. -Hyttiset surisivat, musta kottarainen istui viserrellen kuivettuneen -saksantammen oksalla; tuo komea puu kuhmuisine oksineen josta valkoiset -sammalet riippuivat alas maata kohden, oli kuin vanha uros, joka satuja -kuuntelee. Kaikkea tätä katseli Jaakko, mutta ne eivät häneen mitään -vaikutusta tehneet, hän vaipui ajatuksiin ja ihanat, iloiset unelmat -valloittivat hänen mielensä. Kun hän viimeinkin niistä heräsi, oli -aurinko jo laskeutunut likelle taivaan rantaa, hän kuunteli, hän vakoeli -ja metsästäjän omituisella tarkkuudella hän selvitti jok'ainoan -äännähdyksen, sitten hän rivakkaasti astui eteenpäin, parantaakseen -sen, mitä viivyttelemisellään oli laiminlyönyt. Hän joutui pienen puron -luokse, joka mutkitellen juoksi laakson poikki pienen järven rantaa -kohden. Monessa kohden kätkeytyi puro viheriän sammalpeitteen alle ja -ainoastaan ruohon ja kanervan tuore vihannuus todisti sen olemisesta. -Keskellä laaksoa oli eräs sukuhauta, kumpu ei ollut suurempi eikä -korkeampi kuin muutkaan, mutta täällä metsän synkeydessä, satavuotisten -tammien varjossa oli se kummallisessa yhtäläisyydessä ympäristöllä -vallitsevan aution hiljaisuuden, hämyn ja yksinäisyyden kanssa, -- -yksinäisyyden, joka vaatii ihmishenkeä tavallista syvempiin mietteisin. -Kummun toisella puolen nousi hattu eräästä sysimiilusta. -Vanhanpuoleinen mies istui kivellä selin aurinkoon ja sitoi -kanervaluutia miilua vahtiessaan. - -"Jumalan rauha, Sören Taifen! Oletko nähnyt mitäkään hirveä tänään?" - -"Olen nähnyt pahempaakin kuin hirven", vastasi Sören, nostamatta -silmiään työstä. - -"Mitä tarkoitat?" - -"Olen nähnyt Palle Juoksupukin käyvän tien poikki tuolla alahalla -laaksossa, vähää ennen sinun tuloasi." - -"Palle Juoksupukin?" - -"Niinpä niin, hänen, joka haudattiin jo minun pienenä ollessani, vaan -joka ei vieläkään ole saanut lepoa haudassaan." - -"Vai niin! Ja hänen siis olet nähnyt tänään?" - -"Hänen olen nähnyt", vastasi toinen päätänsä nyykähyttäen. "Ja yhtä -selvään hänen näin kuin sinun nyt. Hän astui hitaasti ja selkä kyyryssä -tuolla tien poikki, ja sanotaan, ettei se päivä onnellisesti pääty, -jolloin Palle näyttäytyy. Mutta mitä sinä täällä metsässä teet -pyhävaatteissasi, ja pyssy kainalossa? -- Jos metsänvartija sinut -tapaisi, Jaakko --" - -"Siitä ei vaaraa, hänen asioissaan täällä juuri olenkin." - -"Se on toinen asia, lienee siis asiat selvillä sinun ja Annan välillä? -Luulin muuten Salomonin hänet saavan. Tuolla alhaalla kylässä sanoivat -Annan enimmän hänestä pitävän, vaan jättäneen naimisensa tuonnemmaksi, -kun ei tahtonut sinun mieltäsi pahoittaa." - -"Vai niin sanoivat?" lausui Jaakko. "Saattaa olla tottakin." - -"Niin, mitäs minä tiedän", jatkoi Sören välinpitämättömästi. "Tässä -minä istun miilua vartioitsemassa ja annan itse kunkin hoitaa omat -asiansa. Mutta niin sitä kumminkin puhutaan." - -"Ei siitä vielä mitään ole päätetty", lausui Jaakko, samalla kun hän -kääntyi, ja jälleen lähti metsään. - -Kun hän oli hetken kävellyt eteenpäin, pysähtyi hän äkkiä; pyssyn -laukaus kuului sieltä päin, mihin Salomon oli mennyt. Laukaus herätti -kaiun vuoristossa. Ei ollut epäilemistäkään. Jaakko kävi kalman -vaaleaksi. - -"Salomon se oli, joka amput", kuiskasi hän ja kuunteli. "Minä siis olen -menettänyt. Salomon ei ammu syrjään, varsinkaan hän ei sitä tänä -päivänä tee, -- ja Anna! -- Suuri Jumala, minä rakastin häntä koko -sydämestäni, mutta rakastaahan Salomonkin häntä, ja ihmiset sanovat -Annan pitävän hänestä enimmän. Kyllä Salomon hänen onnelliseksi tekee, -ja Annalle tulee hyvät päivät hänen luonaan. -- En tahdo mennä -kauemmaksi; ennenkuin minä takaisin ehdin, on hän jo Gunnarin luona. He -istuvat Annan kanssa rinnakkain, käsikädessä, he ovat iloisia, ei -kukaan minua muista. Minä kuitenkin hiivin alas metsänvartijan talolle, -kenenkään huomaamatta." Hän heitti pyssyn olkapäälleen ja alkoi -verkalleen astua kotia päin, suruunsa vaipuneena. "Minkätähden Anna -aina oli niin ystävällinen minua kohtaan?" puhui hän itsekseen. "Paljon -parempi olisi ollut, jos he olisivat minulta ovensa sulkeneet ja -ajaneet minut pois; mutta hän kuunteli sanojani, ne olivat hänelle -mieluisia. Niin kumminkin luulin." - -Useita tuntia oli kulunut siitä, kun veljekset jahdille menivät. -Astuessaan polkua pitkin metsänvartijan tuvalle, näki Jaakko -Joulujärven välkkyvän puiden välistä, näki sen monet pienet, metsäiset -saaret, joiden rannoilla lehväiset puut kuvastuivat järven tyyneessä -vedessä. Järven toisella puolen kohosi lukemattomat kanervaiset kummut, -niiden takana seisoi tuuhea metsä ja metsän tuolla puolen näkyi kirkko -ja tuulimylly korkealta mäeltä. Ilta-aurinko vuodatti lännestä -kultaisen valonsa yli maan ja veden, ja vieno tuulen henki saattoi -Joulujärven kirkkaalle kalvolle hienoja väreitä. Mutta Jaakon synkkää -mieltä ei tällä hetkellä luonnon ihanuuskaan voinut lieventää. - -Metsänvartijan kartanolla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Vaaleanharmaa -savu nousi takanpiipusta, alhaalta laaksosta kuului Matin laulun -hyrinä; hän ajoi karjaa kotiin. Jaakko hiipi lähemmäksi, pysähtyi ja -kuunteli. Hän kuuli ainoastaan oman sydämensä tykytyksen, oman -läähättävän hengityksensä. Tultuaan aidan luokse, väisti hän edestään -puun oksat ja aukosta, joka siten syntyi, saattoi hän katsoa ikkunaan. -Anna istui pöydän päässä, nojaten päätänsä käsiin. Vähän loitompana -virui Gunnar pitkällään penkillä, miettivän näköisenä, silloin tällöin -puhaltaen paksun savun piipustaan. Ei kumpikaan toistansa puhutellut. -Äkkiä tämä näky muuttui. Vahtikoira haukkui. Jaakko aikoi vetääntyä -pois, samassa nosti metsänvartija päätään ja huomasi hänet. Hän -huudahti hämmästyksestä. - -"Noh, tuolla viimeinkin on metsämiehemme." - -"Kumpiko heistä?" kysyi Anna vaaleten, samalla kun hän nousi ja katsoi -osotettuun suuntaan. - -"Arvaa!" lausui Gunnar. - -"Jaakko?" kuiskasi Anna. - -Jaakko parkaisi, hyppäsi aidan yli ja syöksi huoneesen. Anna peräytyi -muutaman askeleen hämmästyksestä, nähdessään Jaakon riutuneen -katsannon. - -"Salomon, missä on Salomon?" kysyi Jaakko. - -"Mistä minä sen tiedän. Sinä mahtanet sen parhaiten tuntea", vastasi -metsänvartija. - -"Eikö hän vielä ole täällä käynyt?" - -"Ei, kissa vieköön, olekaan, mutta heti kun laukauksen kuulin, arvasin -sen olleen sinun pyssystäsi ja odotin sinua tulevaksi." - -"Voi, erehdys se oli", vastasi Jaakko murheissaan. "Minä en ole -ampunut, vaan kun laukauksen kuulin, arvasin Salomonin paremmin -onnistuneen ja palasin siis tänne. Luulin jo hänen ennättäneen -takaisin, mutta varmaan hän tuossa tuokiossa palajaa." - -Tätä lausuessaan puhalsi Jaakko ruudin sankista ja pani pyssyn naulaan. - -"Vai niin, Salomon siis vävykseni pääseekin", lausui Gunnar, -heittäytyen taas pitkälleen niinkuin ennenkin, "no sitäpä juuri -ajattelinkin, sen saattoi hänestä jo nähdäkin. Kuule, anna minulle -tulitikku tuolta seinältä, te'e niin hyvin." - -Jaakko antoi hänelle tikun, istui sitten penkin päähän ja entinen -hiljaisuus vallitsi taaskin tuvassa. Anna istui pöydän luona; hänen -suurissa silmissään oli kummallisen lauhkea ja surullinen katse, joka -kerran kun hän ne loi Jaakkoon. - -"Olisi kaiketi jo aika toimittaa minulle jotakin illalliseksi!" puhkesi -viimein Gunnar puhumaan. "Sytytä kynttilä, lapsi, ja tuo minulle -ruokaa." - -Samassa tuli Matti juosten kartanolle. Hänen tavaton kiireensä merkitsi -jotakin erinomaista, Gunnar nousi ylös ja odotti häntä ikkunassa. - -"Isäntä!" huusi mies, "Isäntä, oletteko kummempaa kuullut?" - -"Noh, mitä nyt on tapahtunut?" - -"Toinen kaksoisista on ampunut suuren elukan." - -"Sen minä tiedän, pöllö! Sitäkö sinä läähätät?" - -"Sitä, sillä elukka on tuolla tien vieressä vanhan omenapuun edessä ja -pyssy sekä ruutisarvi ovat lasketut sen päälle." - -"Mitä sanot? -- Mene heti tuomaan se tänne, tai odota, minä tulen sinua -auttamaan. Tiesinhän, että jahtimestarin piti saaman otuksensa illaksi, -minä en ole sanani syöjä." - -Hän läksi ulos. Jaakko istui yhä nurkassaan, hiljaisena ja -umpimielisenä, ikäänkuin ei olisi asia vähääkään häntä liikuttanut. -Anna ei silmiään hänestä kääntänyt, mutta Jaakko ei näyttänyt sitä -huomaavan. - -"Nyt vasta ymmärrän, mitä Salomon tarkoitti sanoillaan", kuiskasi hän -matalalla ja vapisevalla äänellä: "Kun toinen hymyelee, silloin toinen -suree." - -Anna lähestyi häntä ja kietoen kätensä Jaakon kaulalle, lausui hän: - -"Taivaan Jumala meitä kumpaakin varjelkoon." Sitten hän lähti kyökkiin -valmistamaan Gunnarin illallista. - -"Et siis ole nähnyt Salomonia?" kysyi Gunnar, palatessaan tupaan; "hän -varmaankin oli väsynyt ja antoi jonkun toisen kantaa saaliin tänne, -sillä välin kun hän itse meni kotiinsa syömään ja lepäämään. -- Niin -nyt saat mennä, milloin vaan tahdot, Jaakko hyvä; ja sano Salomonille -terveisiä, ja sano myöskin, että minä kyllä pysyn sanassani, hän saa -tulla koska vaan tahtoo, Anna on valmis." - -Jaakko nousi, kätteli Gunnaria jäähyväisiksi ja loi silmänsä Annaan. - -"Hyvää yötä metsänvartija!" lausui hän. "Hyvää yötä pikku Anna! -Nukkukaa levollisesti!" Sen sanottuaan hän lähti talosta. - -Seuraavana aamuna varhain nähtiin Jaakko taaskin metsänvartijan -talossa. - -"Pelkään Salomonille jotakin tapahtuneen", hätäili hän; "emme ole häntä -nähneet sittenkuin eilen erosimme, eikä kukaan tiedä mihinkä hän on -joutunut. Luulimme hänen menneen alas Ryyhyn tädin luokse, mutta kun -lähetimme sinne kuulemaan, ei häntä ollutkaan siellä." - -"Noh, mitäs siitä", hymyeli Gunnar; "kyllä nälkä porsaan kotia tuo." - -Mutta Gunnar erehtyi. Salomon ei tullutkaan. Häntä haettiin joka -paikasta, metsästä ja rannikoilta, kuulutettiin kaikissa kirkoissa -likitienoolla, mutta apua ei ollut mistään; Salomonia ei takaisin -kuulunut, eikä hänestä minkäänlaista tietoa saatu. - -Niin kului pitkät ajat. Jaakon suhde Annaan oli entisellään; joka päivä -hän kävi tytön luona. Annan ääni soi kuin illalla soiton sävel -nuorukaisen korvissa, hänen katseensa oli kuin auringon säde, joka -elähytti koko olemisen. Mutta aina tuosta onnettomasta illasta saakka -välttivät kumpikin, ikäänkuin suostumuksesta, puhua sanallakaan -keskinäisestä rakkaudestaan; kadonneen veljen muisto teki mitättömiksi -kaikki tulevaisuuden toivot ja riennot. Sitä paitse oli Gunnar eräänä -päivänä lausunut Annalle: "Sinä olet Salomonin kihlattu morsian siksi -kuin hänestä tietoja tulee; minä olen antanut hänelle lupaukseni ja -pidän myöskin sanani, sentähden varoitan sinua antamasta Jaakolle -minkäänlaista toivoa enemmän sanalla kuin käytökselläkään; hän olkoon -sinun ystäväsi, veljesi, mutta ei muuta." - -Anna totteli; hän oli lapsuudesta saakka elänyt orjuudessa, eikä se -hänestä enää rasittavalta tuntunut; hän oli tottunut noudattamaan -toisen tahtoa ja sentähden hän ei nytkään antanut omalle tahdolleen -valtaa. Jaakko ja hän olivat sitä paitse ymmärtäneet toisensa mitään -välipuhetta pitämättä. Jaakko kävi yhä Gunnarin talossa; keväisin hän -kynti pellon ja syksyisin hän seurasi Gunnaria metsästysretkillä; -Gunnar otti vastaan kaiken palveluksen hänen puoleltaan luonnollisena -asiana. "Työ on nuorille terveellistä" lausui hän, "me vanhat saamme -sillä välin vähän levähtää. Kun he pieniä olivat saimme me raataa -heidän tähtensä." - -Noin vuosi jälkeen Salomonin katoamisen tuli eräänä iltana -metsänvartijan luokse eräs kylänkulkukauppias. Hän laski tavaransa oven -suuhun ja tervehti Annaa Gunnaria ja Jaakkoa ikäänkuin vanhoja tuttuja. -Hän oli pitkä ja solakka mies, silmät pienet, vilkkaat ja kavalat, iho -rokonarpinen; muuten oli hän valkotukkainen, kohtelias, iloinen ja -huomaavainen kaikkia kohtaan. - -"Paina puuta, Mikko Hollesen", lausui Gunnar, "ja kerro kuinka voit." - -"Vähän niin ja vähän näin tänlaisina aikoina", vastasi kauppias. "Mutta -teiltä luutnantti et tarvitse vointia kysyä, koska vuosi vuodelta -näytätte vaan nuoremmalta ja samoin on myöskin Anna-neiden laita." - -"Minkätähden te minua luutnantiksi kutsutte?" kysyi Gunnar -ystävällisimmällä hymyllään, "sotamiehenä tosin olen ollut, mutta en -siinä virassa ylennyt kersanttia korkeampaan arvoon." - -"Ettekö tosiaankaan? kun tässä tuonoin puhelin kontrollinpanijan kanssa -tuolla alhaalla Kouluporissa, tiedättehän, tuon vääränenän, niin hän -sanoi palvelleensa teidän kanssanne ja vannoi, ettei koko rykmentissä -ollut toista niin urhoollista kuin te olitte sodassa." - -"Saattoipa hän olla oikeassakin", arveli Gunnar, "mutta istu puulle -Mikko ja pane piippuun sillä välin kun Anna meille hankkii jotakin -ryypättävää, niin kerron kuinka ennen sodassa tappelin." - -Mutta kylänkulkukauppias ei antanutkaan Gunnarille suun vuoroa; hän -otti tavara-laukkunsa esiin, aukaisi hihnat ja levitti läsnäolevain -ihailtavaksi loistavia tavaroitaan; sitä tehdessään hän lakkaamatta -puheli: - -"Ajat ovat todellakin huonot, mutta minkäpä sille tekee? Luutnantilla -on huolettomampaa kuin monella muulla, ja se onkin kohtuullista, sillä -kun ihminen on niin urhoollisesti itsensä käyttänyt kuin te, on pannut -alttiiksi henkensä ja jäsenensä, ansaitsee hän toki rauhassa nauttia -huolettomia päiviä vanhana ollessaan. Sepä onkin mainiota tupakkaa, -- -ah, kuinka hyvä haju siinä on! -- Tässä on minulla kartuusi, joka on -juuri samaa lajia, ehkäpä vielä hiukan hienompaakin. Jos panisimme sen -tuonne erikseen. Minä myön sen vallan pilkkahinnasta. -- Niin, mitä -neiti Anna sanoo tänlaisesta silkkinauhasta? Se vasta kaunistaa, kun -sen kaulaansa panee. Maaherran rouva tuolla Beilessä osti koko kimpun -samanlaista nauhaa ja kehui ettei hän Lyypekissäkään ollut niin -kaunista nauhaa nähnyt. Pannaanpa tuolille syrjään tämäkin niin -kauaksi. -- Kyllä nyt on ollut oikein painava ilma näinä aikoina, mutta -ei suinkaan kuumuus luutnanttia juuri rasita, te vaan käyskentelette -edes takaisin vilpoisessa metsässänne; toista on meidän raukkojen, -jotka maantietä saamme marssia. -- No, mitäs Jaakko sitten arvelee -noista komeista kellonvitjoista? Niin hienoa ja kaunista työtä ne ovat, -nähkääs vaan, ettei itse pormestarillakaan vertoja ole. Ja ne ovat -kultaketjuja paremmat, sillä ne ovat vanhemmat ja maksavat paljoa -vähemmän. Eräs venäläinen prinsessa Horfenissa osti tässä tuonoin -minulta kahdetkin tänlaiset, itselleen toiset, toiset kullalleen; ja -sitten hän taputti minua olkapäälle ja sanoi: 'Sitten minä mahdan Matti -olla, jos kellään on niin kauniita tavaroita kuin tuolla Hollesenin -Mikolla.' -- Noh, tuleekos kauppaa Jaakko? Minä tiedän erään kauniin -tytön, joka mielellään ottaisi ne lahjaksi. Vai mitä luulet? -- Niin -tosiaankin, saanko toivottaa onnea, sillä kaiketi Jaakko nyt viimeinkin -on kihlannut armaansa?" - -"En minä ole kihloissa", vastasi Jaakko. - -"Eikö?" pitkitti kauppias katsoen hymyellen Annaan, "luulin kuitenkin -täällä olevan erään --" Gunnar keskeytti hänen lausuen: - -"Jos tuolla tarkoitatte tytärtäni, niin voin teille ilmoittaa, taikka -ehkä olette sen kuulleetkin, että hän on toiselle luvattuna." - -"En sanaakaan ole siitä kuullut, luutnantti. Kenelle pikku Anna siis on -luvattu?" - -"Hänen olen luvannut Salomonille, Jaakon veljelle, mutta siitä emme nyt -puhu sen enempätä." - -"Kuolema ja kadotus!" huusi kauppias ja löi käsiään yhteen; "mikä -minulta muistin vei; onhan minulla teille terveisiä Salomonilta." - -"Salomonilta?" huudahti Anna vapisevana ja kalmanvaaleana. - -"Veljeltäni? -- Mitä sanotte?" huusivat Jaakko ja Gunnar. - -"Niinpä todellakin", vakuutti kauppias tyytyväisesti hymyellen; -"minulla on häneltä sekä terveisiä että kirje." - -"Mutta kertokaa jo kauppias enemmänkin!" huusi Gunnar maltittomasti. - -"Kyllähän se pian on kerrottuna. Minä tapasin häntä viime kesänä -Vousildin kirkon luona. Voi herran tähden sentään kuinka kalpea ja -laiha hän oli. Hän sanoo minulle: Jumalan rauha ja hyvää päivää Mikko -Hollesen, minnekä matka tällä kertaa? -- Pohjoiseen päin, vastaan minä, -pohjoiseen päin, Salomon kaksoisveli. -- Tuletteko menemään Silkkiporin -tienoolle? -- Saattaapa pian niinkin käydä, vastaan minä. -- Ehkäpä -sitten teette minulle sen hyvän työn, että viette kirjeen minulta -metsänvartijalle, taikka tuota, luutnantille, aion sanoa. Tulkaa -kanssani tuonne rouviin saamaan vähän einettä, niin kirjoitan kirjeen -sillä aikaa valmiiksi. -- Niin, luutnantti, näemmä, katselee tätä -puukkoa, se on puhdasta englantilaista työtä, leikkaa pahemmin kuin -hammastauti, kun varteen puhaltaa, soi se kuin kauniin soittokone, ja -sitten sillä saattaa porsaitakin rengastaa; lienee parasta, kun panen -sen tuonne kartuusin viereen? -- No niin, me menimme yhdessä -rouvitupaan, minä söin sillä välin kun hän kirjotti, ja sitten hän -antoi minulle kirjeen ja taalarin rahaa päälliseksi, sillä ahne ei -Salomon koskaan ole ollut, se täytyy myöntää. Kuinka kauas Salomon -aikoo matkata? minä kysyin -- Se on pantu kirjeesen, vastasi hän. -Jumalan haltuun Mikko! viekää terveisiä kotipuolelle minulta, niin he -varmaankin ostavat teiltä koko joukon kauniita kapineita. -- Sitten me -toisistamme erosimme." - -Puhuessaan oli kauppias ottanut nahkasen laukkunsa esiin, jonka eri -kätköjä hän tarkastelee. - -"Minulla oli silloin aikomus tulla suorastaan Silkkiporiin", pitkitti -hän, "mutta silloin sain myrkkyä ja noituusta vasempaan jalkaani, josta -kaiketi olette kuulleet kerrottavan; se ajettui ja paisui ja tuli -viimein niin suureksi kuin lehmän maha. Mun täytyi jäädä Frederitsiin -tätini luokse, joka on vaimo parantamaan noitumatautia, ja hän kun luki -sanat, niin kerrassa minä paranin. Mutta mihinkä kummaan olenkaan sen -kirjeen pannut. Kun oikein ajattelen, ei hän tainnutkaan antaa minulle -mitään kirjettä, ei totta toisen kerran antanutkaan, hän sanoi vaan: -- -mutta nähkääs, tässä se kumminkin on; lakkaus on auennut aikojen -kuluessa, mutta vannonpa autuuteni päälle, etten sanaakaan ole sen -sisällyksestä lukenut. Jumala minua varjelkoon semmoisesta! olkaa niin -hyvä; onko oikein? 'Neiti Anna Gundersenille.'" - -Anna oli tykkänään muuttunut. Alussa hän kuumeentapaisessa -ahdistuksessa kuunteli kauppiaan kertomusta, kipinä joka kauan oli -kytenyt, leimahti tuleen; mutta Anna oli tottunut malttamaan mieltänsä, -hetkisen taistelon jälkeen oli hänen sydämensä jälleen rauhoitettu; -jännitetyllä huomiolla hän kuitenkin seurasi jok'ainoata kauppiaan -sanaa. Kun tämä tarjosi hänelle kirjettä, sieppasi sen Gunnar, lausuen: - -"Antakaa tänne, minä sen ensiksi luen." - -"Isäni", lausui Anna hiljaisella, lempeällä äänellään, "kirje on -minulle." - -"Mikä sitten, sinä hupakko? En toki luulisi tyttären isältään mitäkään -salaavan. Saattaisihan siinä olla jotakin sopimatonta. -- Haepa -lasisilmäni, -- Jaakko, etsi sinä myöskin. -- Odottakaa hiukan! -Täällähän ne ovatkin taskussani." - -Hän nousi seisoalleen ja vei kirjettä kynttilää kohden. Jaakko ja Anna -katselivat häntä äärettömässä mielen ahdistuksessa. Kauppias hieroi -myhäellen käsiään. - -"Tässä on nyt ilta kulunut tuota asiatani toimittaessa", lausui hän, -varmana siitä, että hän kertomuksellaan oli pääsnyt talonväen suosioon. -"Minä olen sitä paitse oikein väsynyt, kun täytyi tehdä niin suuri -kierros, tullakseni tänne ylös. Saisinko kenties jäädä tänne yöksi, -herra luutnantti." - -Metsänvartija nyykäytti päätänsä, nostamatta silmiään kirjeestä, johon -hänen huomionsa oli kiintynyt. Salomon ei pitkältä ollut kirjoittanut, -mutta Gunnaarilta meni paljon aikaa sen lukemiseen, ja päähän päästyä -näytti hän miettivän sisältöä. - -"No en kummempaa ole kuullut!" lausui hän vihdoin. - -"Mitä siinä on? -- Lue, isä kulta, lue!" rukoili Anna. - -"Luulen varmaan pojan olevan järjeltään", pitkitti Gunnar, "Ei koko -kirjeessä ole päätä eikä pontta." -- Taaskin hetken tukala äänettömyys. --- "Se nyt kumminkin on varma", huudahti hän viimein juhlallisella -arvoisuudella, pannessaan kirjettä kokoon, "ettei _Salomon ikänä tule -vävykseni_. Nyt se on päätetty. -- Tuossa on, lapseni, koeta, jos siitä -saat selvää." - -Anna otti kirjeen, hänen kätensä vapisivat, kun hän piti sitä kynttilää -kohden ja luki: - -"Sinä erehdyit silloin, kun sanoit pitäväsi meistä molemmista yhden -verran, sillä niin ei asian laita suinkaan ollut! Sitä olin jo ennenkin -aavistanut, mutta kun näin katseen, jolla seurasit veljeäni meidän -metsästysretkelle lähteissämme, silloin tiesin varmaan sinun ainoastaan -häntä rakastavan. Minä lähden nyt pois mailmaan; luultavasti emme enää -toisiamme tapaa, mutta älkää sitä surko, sillä teidän onnenne tähden -sen ainoastaan teen. Jos olisin ennemmin lähtenyt, olisin säästänyt -sinulta paljon huolta. Voi hyvin, pikku Anna, muistele minua joskus. -Jumalan haltuun jätän teidät molemmat!" - -Kun Anna oli kirjeen lukenut, hyrähti hän itkuun ja lähti ulos tuvasta. - -"Se oli oikein tuhmasti tehty Salomonilta", tuumi Gunnar. "Hittoako -hänen tarvitsi matkalle lähteä? Olinhan sanonut, että joka ensimmäisen -otuksen toisi, hän saisi Annan omakseen; kyllä Anna olisi ruvennut -häntäkin rakastamaan, kun vaan olisivat naimiseen tulleet. Vai mitä -luulette Mikko Hollesen?" - -"Kaiketi se niin olisi käynyt, herra luutnantti!" vastasi kauppias. - -Levottoman ja unettoman yön jälkeen tuli Jaakko varhain seuraavana -aamuna metsänvartijan asunnolle. Anna istui tuvassa tavallisella -paikallaan kellon luona. - -Hän oli hyvin kalpea, mutta tervehti Jaakkoa ystävällisesti niinkuin -ennenkin. Kauppias oli vielä talossa, hän koki käyttää hyväkseen kaiken -edun, johon tärkeä uutisensa häntä oikeutti. - -"Ilma näyttää niin sateiselta tänään", lausui hän, "parasta kun odotan -täällä siksi kun näen, jos siitä päivän päälle selviää." - -Gunnarin katsanto oli juhlallinen; heti ensi silmäyksessä näkyi, että -hän oli tehnyt jonkun painavan päätöksen. Varmaankin hän oli Jaakkoa -odottanut, sillä tämän tultua hän kohta lähti ulos ottaen nuorukaisen -mukaansa. - -Vähän matkaa metsänvartijan asunnosta alkoi metsä. Gunnar meni sinne, -istui kaatuneelle, sammaltuneelle puunrungolle ja sytytti piippunsa. - -"Tänä vuonna on ollut oikein herttaiset ilmat", alkoi hän, "sadetta ja -märkää lakkaamatta, eikä päivänpaistetta paljon nimeksikään." - -"Sitäkö te herttaiseksi ilmaksi sanotte, metsänvartija?" kysyi Jaakko -ihmetellen. - -"Sitä tietysti. Onhan nyt ollut melkein mahdoton turpeita kerätä, ja -sekin vähä, mikä on saatu kootuksi, on mennyt sateessa pilalle; se, -poikaseni, korottaa puiden hinnan ja siitä taas on minulle hyötyä." - -Jaakko hämmästyt, hän ei ollenkaan ymmärtänyt Gunnarin tarkoitusta; se -oli hänestä kummallista, että tämä oli ottanut häntä mukaansa metsään -puhuakseen puiden hinnasta. Mutta heti sen jälkeen alkoi Gunnar -suurempia mutkia tekemättä: - -"Kuule nyt, Jaakko, minua haluttaisi tosiaankin tietää, kuinka teillä -oikeastaan on laita kotonanne. Olettehan sinä ja Salomon ainoat lapset -ja saatte periä kaiken omaisuuden isänne, tuon vanhan myllärin jälkeen, -vai kuinka?" - -"Niin on", vastasi Jaakko. "Isäni ajatteli jo keväällä luovuttaa talon -ja maan minulle." - -"Niin, kyllä sen tiedän", lausui Gunnar. "älä sinä keskeytä minua -suotta. Jos nyt tuo Salomon-jörö tosiaankin meni pois iäksi päiviksi -tai jos hän menettää henkensä ja elämänsä vieraassa maassa, niin saat -sinä myöskin hänen osuutensa -- tarkoitan, että sinä tietysti perit -hänen samoin kuin vanhan tätisikin, olethan kaiketi varma siitä?" - -"Kyllä tätini jo Kynttilänpäivän aikaan teki testamenttinsa ja antoi -prokuratorin lukea sen meille." - -"No niin, mitä sinä sitä kerrot, ei se minuun kuulu. Jos saat rahoja, -on se kaikki sinulle hyväksi, mutta älä luule, että minä rikkauden -tähden annan kellekään suurempaa arvoa kuin muutenkaan. Minä olen -antanut sinun auttaa täällä ylähällä yhdessä ja toisessa työssä, -nähdäkseni minkä verran sinussa olisi kuntoa, ja sinä olet ollut ahkera -ja roteva toimissasi, se on pääasia Jaakko, ja sentähden olen päättänyt -jättää Salomonin sikseen, ja ottaa sinut vävykseni. Nyt saat mennä -sisään puhumaan Annalle asiasta, sillä hänellä on valta ottaa kenenkä -hän itse haluaa. Niin on laita. Minulla on vaan valta kieltää tai -myöntää. Minun puolestani saatte pitää häitä, koska tahdotte. Minä -menen nyt asialle Jahtimestarin luokse. Kun tulet jälkeen puolenpäivän -tänne jälleen saat auttaa Mattia perun-nostossa. Jää Jumalan haltuun -Jaakko!" - - * * * * * - -Monta vuotta oli kulunut tästä aamusta. Jaakko ja Anna olivat -naimisessa ja asuivat vähän matkaa metsänvartijan asunnolta eräässä -uudistalossa, jonka Jaakko oli rakentanut aivan Taivasvuoren juurelle. -Sekä sisällä että ulkona talon ympäristöllä osoitti kaikki -varallisuutta ja siisteyttä. Asuinhuoneuksen toisella puolen oli -hedelmätarha, jossa puut jo alkoivat olla suuria ja tuuheita. Annan -lapsuuden koti, metsänvartijan asunto, oli muuttumattomana -metsänrinteessä. Sen entinen omistaja oli kuitenkin poissa. Gunnar oli -kuollut; hänen olonsa oli muuttunut tukalaksi Annan naimiseen menon -jälkeen. "Minä olen varsin onneton ihminen", oli hänellä tapana -vakuuttaa; "tyttäreni on lähtenyt luotani ja jättänyt minut tänne -hoidon puutteesen vanhoilla päivilläni; mutta siihen olen itse -syyllinen, miksi annoin hänen mennä naimiseen." - -Eräänä iltana istuivat Jaakko ja Anna pyhävaatteissaan perhetuvassa. He -olivat viettäneet juhlaa, sillä heidän pieni ainoa poikansa oli sinä -päivänä kastettu. Alhaalla laaksossa häärivät ihmiset heinän teossa. -Auringon valo lankesi ikkunan kautta juuri siihen kohtaan huoneessa, -jossa Anna onnellisena äitenä istui lapsensa kätkyen ääressä. Jaakko -istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Mutta äkkiä häiritsi koiran -haukunta huoneessa vallitsevan rauhan. Jaakko pani merkin kirjaan, -nousi penkiltä ja meni ikkunan luokse. Hän näki ratsastajan tulevan -pihaan, laskeutuvan alas hevosen selästä ja senjälkeen jäävän -seisomaan, ikäänkuin odottaen asukkaiden ilmaantumista. - -"Sotamies tuli ratsastaen pihaan", lausui Jaakko. "Mitähän asiaa -hänellä lienee?" - -He menivät kumpikin ulos ja sotamies tuli heitä vastaan heittäen -ohjakset käsivarrelleen. Hän oli pulska, päivettynyt mies; vakaat -silmänsä olivat syvällä otsan alla ja tuuhea parta peitti alemman -puolen kasvoista tykkänään. - -"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui hän ojentaen heille molemmat -kätensä. "Ettekö minua enää tunne?" - -Anna parkaisi. "Herra Jumala!" huusi hän, "Salomon, Salomon! Missä olet -näin kauan oleskellut?" - -Se oli tosiaankin Salomon, tuo kadonnut ja jälleen tullut kaksoisveli; -hän sulki Jaakon syliinsä, samalla kun hän koki tukahuttaa sitä syvää -liikutusta joka valtasi hänen mielensä. Kysymyksiä ja vastauksia -vaihdettiin näkemisen ensimmäisinä hetkinä; Anna itki; hän ei saanut -sanaakaan lausutuksi, vaan puristi Salomonin kättä, sillä välin kun -tämän tutkiva, syvä katse pakoitti häntä luomaan silmänsä alas. Jaakko -otti häneltä ohjakset, viedäkseen hevosta talliin. "Älä riisu hevosta", -lausui Salomon, "aikani on täperällä, mun täytyy rientää pois vielä -tänä iltana." - -"Tänä iltana!" toistivat Anna ja Jaakko. - -"Niin, ei siinä muu auta", vastasi Salomon lempeästi. "Minulla oli -teitä ikävä ja sentähden pyysin permessiä päästäkseni tänne teitä -tervehtimään." - -"Ja minkätähden meistä niin pian taaskin eroat, armas veli?" kysyi -Jaakko. - -"Olen aikonut vielä tänä iltana käydä tätiäkin tervehtimässä, Ryyssä. -Huomenna täytyy mun jälleen palata Horfeniin lähteäkseni siellä -paluumatkalle." - -Kun Salomon tuli tupaan ja otti lakin päästään, huomasi Anna kuinka -paljon hänen kasvonsa olivat tällä ajalla muuttuneet. Kovat sisälliset -taistelot olivat niihin painaneet merkkinsä, niissä ilmaantui nyt se -ankara vakavuus, joka tavallisesti seuraa katkerata kamppausta. Annaa -hämmästytti tuo kova ja kylmä katse, jota ei jälleen-näkemisen ilokaan -voinut lieventää; senlaisena ei hän Salomonia entiseltä muistanut. Hän -ei tiennyt haavoja löytyvän, jotka verta vuotavat, vaikka -parantuneiltakin näyttävät. Senlaiset haavat ovat tavallisesti -kuolettavia. - -Jaakko iloitsi sanomattomasti veljensä tulosta. Hänen silmänsä -säihkyivät eikä hän voinut niitä Salomonista kääntää, huulilla asui -hymy ja ääni vapisi hänen puhuessaan. - -"Kyllä tosin", lausui hän, "täällä on monta muutosta tapahtunut. Annan -isäkin kuoli viime vuonna." - -"Vai niin." - -"Ja meidänkin isämme on kuollut, Salomon!" - -"Sen kyllä tiesin." - -"Hän kaipasi sinua kovin kuolinvuoteellaan. -- Voi, rakas veli, -minkätähden et sinä palannut kotia jälleen, minkätähden et meille -sanaakaan kirjoittanut?" - -"Minä olin siihen aikaan kaukana täältä", vastasi Salomon. "Minä lähdin -Länsi-Intiaan heti sotamieheksi tultuani. Siellä oli yltä kyllin -tekemistä. Kun mun ei enää tarvinnut omia olojani ajatella, antauin -mielin määrin toisen palvelukseen." - -"Kerro meille vähän oloistasi", rukoili Jaakko. "Ei koko mailmassa -löydy ketään, joka niin ottaisi osaa sinun kohtaloosi, kuin me kaksi." - -"Mitäpä sinulle sitten kertoisin, Jaakko? Minä olen reuhtonut mailmassa -sen mukaan kuin päähäni on pistänyt ja ollut aina valmis menemään -sinne, missä tekemistä on ollut; minä olen sotinut, väliin olen -voittanut, väliin taas pakoon pötkinyt, mutta omaa itseäni en ole -pakoon pääsnyt. Kaikki nuo kurtut, jotka näet kasvoissani, ovat -muistoja murheista, jotka nyt lepäävät unheen helmoissa ikäänkuin -kuolleet haudoissansa." - -"Kuinka paljon sinä olet mahtanut kärsiä", kuiskasi Jaakko, nojaten -päätänsä Salomonin olkapäähän. - -"Eipähän juuri enemmän kuin muutkaan. Suru löytää meidät kaikki, niin -hyvin toivorikkaan kuin senkin, joka on elämän iloja paitse. Minulle ei -ole käynyt pahemmin kuin monelle muullekaan. Tavallisen jutun elämästä -teille tässä vaan olen kertonut." - -"Tämä päivä on meille ollut oikein ilon päivä", puhkesi Jaakko hetken -kuluttua puhuuman. "Tiedätkös, me olemme koko päivän viettäneet juhlaa, -sillä pieni poikamme on tänään kastettu, -- ja sitten osuit sinäkin -tulemaan juuri tänä päivänä." - -"Vai on tuo teidän pieni poikanne", lausui Salomon, vilahdukselta -katsahtaen kätkyttä kohden. Ainoastaan pieni värähdys äänessä ilmaisi -sen katkeran taistelon, jonka hän tänä hetkenä kesti sydämessään. "Ah, -onpa se pulska poika. Mikä hänen nimensä on?" - -"Salomoniksi hän kastettiin." - -"Salomoniksi!" toisti hän. "Jumala suokoon sinulle yhden verran iloa -mailmassa kuin hänellekin, jonka kaima olet, -- ja vieläpä vähän -enemmänkin, rakas lapsi! ei ole vahingoksi, jos vähän enemmänkin saisit -osaksesi. Kuule Anna! Antaisitkohan minulle hiukan einettä sillä välin -kun Jaakko toimittaa hevoselleni vähän enemmän heiniä. Aurinko kohta -laskee ja minun täytyy piakkoin lähteä." - -"Aiotko tosiaankin pahoittaa mieltämme näin pikaiselta poislähdöllä?" -kysyi Jaakko, "kun viimeinkin niin pitkän eron jälkeen saimme toisiamme -tavata." - -"Kyllä minun täytyy lähteä, Jaakko", vastasi Salomon, "ei voi toisin -olla. Nythän olen nähnyt teidät molemmat ja tiedän teidän voivan hyvin. -Myöskin halajan jo nähdä vanhaa tätiäni." - -Jaakko ja Anna lähtivät tuvasta. Kun Salomon oli jäänyt yksinään, -tapahtui hänessä silmin-nähtävä muutos. Hänen kasvonsa värisivät -vetotaudin tapaisesti, kyynelet valuivat alas poskia pitkin ja hän -kohotti käsiään ylös ikäänkuin rukoukseen, taikka ehkä ennemmin -valitukseen. Mutta tämä ankara, äänetön taistelo kesti vaan hetken! -Salomon käänsi silmänsä jälleen kätkyttä kohden ja kun lapsi unessaan -hänelle hymyili, lempeästi ja viattomasti niinkuin ainoastaan lapsi voi -hymyellä, silloin kirkastui Salomonin synkkä muoto ja rauha palautui -hänen sydämeensä. Hän oli taaskin kamppaillut ja voittanut. Tyyneellä -mielellä saattoi hän jo kumartua kätkyen yli ja painaa lempeän suutelon -pienokaisen otsalle. Kun Jaakko tuli takaisin tupaan, ei enää -merkkiäkään näkynyt siitä syvästä liikutuksesta, mikä sillä aikaa oli -Salomonin mielen valloittanut. - -Puoli tuntia myöhemmin istui Salomon jälleen hevosen selässä ratsastaen -takaisin samaa tietä kuin tullutkin oli. Jäähyväisiä lausuessaan -heittäytyi Anna hänen kaulaansa; jotakin hänellä lienee ollut -sanottavaa, mutta hänen äänensä tukahtui ja hiljaa nyyhkyttäen kätki -hän vaan kasvonsa Salomonin povelle ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. -Salomon hymyeli, sinä hetkenä jäykkyys ja kolkkous hänen kasvoistaan -tykkönään katosivat ja laskien kätensä Annan päälaelle lausui hän: - -"Jumala siunatkoon teitä molempia. Kaikki mitä tähän saakka olen -kärsinyt, on nyt unohdettuna ja runsaasti olen minä palkittu siitä -hyvästä, jonka olen matkaansaanut. Minä tulin katsomaan, jos te -toisianne rakastatte ja jos sinä teet hänen onnelliseksi, Jaakko, -enempää en pyytänyt. Hyvästi!" - -Hän kannusti hevostansa ja riensi pois. Jaakko ja Anna huusivat -jäähyväisiä hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt niitä enää -kuulevan. Käsi kädessä he seisoivat aidan luona niinkauan kuin häntä -saattoivat vilahdukseltakaan nähdä, mutta ei Salomon kertaakaan -taakseen katsonut. Sen illan jälkeen ei häntä enää kotiseuduilla nähty. - -Loppu. - - - - - - -AURINGON VÄLÄHDYKSIÄ - -Kuvaus kansan elämästä - - -Kirj. - -Sylvia (Suomennos) - - - - -Korkealla vuorenpenkereellä oli tupa, jonka takana hongat humisten -latvojaan heiluttivat. Oltiin keski kesässä. Hyönteiset matelivat -sammaleissa ja vuorenloukoissa, kanerva kukoisti ja mustikkapensaissa -liihoitteli kaksi vaaleankeltaista perhosta, jotka milloin ilkamoiden -toisiaan likenivät, milloin taas liehaellen erosivat. Ylähällä vuoren -reunalla seisoi nuori neitonen ja katsoi alas laaksoon, joka vihantana -ja kauniina laajeni laajenemistaan, kunnes viimein tuolla kaukana, -likellä taivaan rantaa hopeanhohtava järvi sen rantaa huuhtoeli. - -Neitonen, joka metsässä oli poiminut esiliinansa täyteen risuja ja -männynkäpyjä, varjosti silmiään kirkkaalta päivänvalolta sillä välin -kun hän kiinnitti katseensa siihen kohtaan kaukana laaksossa, jossa -katonharja ja vaalea haiku näkyi lehtipuitten välistä. - -"Lotta", kuului nyt tuvasta ääni huutavan ja tyttö otti hienolla -hymyllä ja pitkään viipyvällä katseella jäähyväiset katonharjalta -ikäänkuin vanhalta tuttavalta; sitten hän rivakkaasti kääntyi, astui -nopeita ja varmoja askeleita mättäiltä, tehden siellä ja täällä pienen -hyppäyksen, jolla hän vältti teräviä kiviä tai muita epätasaisuuksia. - -"Johanna ja räätäli ovat täällä", lausui vaimo, joka häntä oli ovella -huutanut, ja hänen äänestään kuului, että hän tätä käyntiä piti suurena -kunniana. Lotta meni kammariin ja jäi ovensuuhun seisomaan, hiukan -hämillään. Eikä ihme ollutkaan, sillä päivän paisteessa ikkunan luona -istui lihavanläntä nainen, joka pöyhkeili komeassa hatussa ja -hohtavissa ruusunpunaisissa silkkinauhoissa. Heidän matalassa majassaan -ei vielä koskaan ollut niin hienosti puettua naista käynyt, ja Johanna, -Lotan serkku, oli käynyt aivan kuin toiseksi ihmiseksi noissa uusissa -vaatteissaan, ja kylläpä kannattikin, sillä hän oli naimisessa räätälin -kanssa, joka tummaan nuttuun ja keltaisiin liiviin puettuna istui -pöydän toisella puolen ja näytti niin korkea-arvoiselta, että Lotan -kerta toisensa perään täytyi polviaan notkistaa. - -"En ymmärrä kuinka voitte tulla täällä toimeen", lausui räätäli, -katsahtaen ympärilleen ahtaassa kammarissa; "tuskin minä saatan täällä -suorana seisoa. Koko mökki on niin pahanpäiväinen ja pieni, jotta -luulisi ensimmäisen tuulen puuskan vievän sen mukanaan. Ettei Johanna -niin itsepäisesti olisi tahtonut tulla teitä katsomaan, en minä -suinkaan ikänäni olisi tänne jalkaani astunut; mutta hän tahtoi kaiken -mokomin näyttää teille yhtä ja toista, jota hän on saanut." - -Johanna istui myhäellen pullakalla muodollaan ja väänteli päätään, -jotta nuo siniset kellukset kilkuttivat korvien ympärillä, sillä välin -kun hän kuunteli miehensä puhetta, joka hänen mielestään oli juuri -senlaista, kuin niin mahdikkaan miehen puheen tulikin olla. - -"Arvelin tädin ja Lotan mielellään tahtovan minua nähdä, ja kun kerran -olen täällä ollut ja kasvanut eikä minulla parempaa kotoa ole ollut, -niin halusin tulla näyttämään, kuinka minä voin nyt, kun olen tullut -niin hyvään naimiseen ja Berglundikin on päässyt mestariksi, -jonkatähden minäkin olen rouva!" - -"No, sanos muuta", lausui Töyry-Maija, täti, joka oli kuunnellut heitä -niin hartaasti, että tohti tuskin henkeä vetää, mutta nyt hän viittasi -Lottaa panemaan kahvipannua tulelle, ja tyttö riensi kyökkiin, melkein -iloisena siitä, että sai tilaisuutta yksinäisyydessä tointua kaikesta -mitä oli nähnyt ja kuullut. - -Maija-muori levitti juhlallisesti ainoan salvettinsa pienelle -punaiseksi maalatulle pöydälleen ja toi siihen kuppia ja vatia -vieraittensa varalta; mutta hyvin varovasti hän liikkui ja -mahdollisimman kapeaksi koki hän tehdä ruumiinsa, välttääkseen -karkeiden vaatteittensa koskettamista vieraiden hienoihin pukuihin. - -"Meillä oli hirveän suuret päät, tiedättekös", lausui räätäli, "ja -melkein pelkkää herrasväkeä häävieraina; Johanna arvasi, ettei teillä -olisi oikeita kunnon vaatteita ja sentähden emme teille lähettänyt -kutsumustakaan." - -"No sanokaas muuta", päivitteli Töyry-Maija, joka nöyrässä ja -alammaisessa mielessään ei koskaan ollut ajatellut voivansa tulla -vieraaksi niin ylhäisen morsiusparin häihin kuin nämät vasta vihityt, -jotka herrasväen kanssa seuraa pitivät. "No, sanokaas muuta", toisti -hän päätänsä heiluttaen ja samassa juohtui hänen mieleensä, että -Johanna täydellä syyllä saattoi myöntää tämän ainoaksi kodokseen, sillä -orpo tyttöraukka oli kerran tuotu kuin turvaton metsänlintu tänne -holhottavaksi. - -"Niin, sanokaas muuta", toisti Maija, yhä ruumistaan kiikutellen ja -muisteli sitä hetkeä, jolloin Johanna heiltä muutti kaupunkiin, jossa -hän sai hyvän palveluspaikan ja kauniita vaatteita, ja kun hän nyt -lisäksi oli tullut uusiin oloihin, niin ei se vaivaa maksanut -muistella, mitä hyvää hänelle täällä oli tehty, vielä vähemmin niistä -puhua. Mutta selvään hän huomasi, että Johanna oli oikea onnen lapsi, -ja sen hän myöskin heille sanoi, eikä he sitä näyttäneet ollenkaan -paheksuvan. - -Nyt kantoi Lotta kahvipannua pöydälle ja tohti tuskin silmiään luoda -kasvinkumppaliinsa, joka istui siinä pöydän ääressä, päivän paisteessa, -niin lämpimänä että posket hohtivat. Voi kuinka kaunista Johannalla -olikin kaikki! Lotta loi katseen ympärilleen kammariin ja hän iloitsi -sydämessään, että nyt sattui olemaan sunnuntai, ja laattia siis -kuurattuna ja sinikukkainen sängynpeite puhtaaksi pestynä; mutta kiusa -kuitenkin, ettei heillä ollut vehnästä tarjota, sepä vasta oli häpeä! - -"Minulla on korppuja ja pullia laukussani", lausui Johanna -arvollisuudella, "sillä saatoinhan arvata, ett'ei teillä niitä ollut." - -Ja nyt oli kaikki hyvin, eikä kukaan voinut parempata toivoakaan; yksin -räätälikin, joka oli taskustaan vetänyt pullon esiin, näytti -tyytyväiseltä. "Tämä vahvistaa tässä kuumuudessa", lausui hän ja kaasi -viinaa kahviin, "erittäin se on vahvistavaa ja tarpeellista." - -"Niin, sanokaas muuta", todisti Maija, joka ei vieläkään ollut -hämmästyksestään tointunut, "sanokaas muuta!" - -"Me tulimme näin aikaiseen, ennättääksemme kirkkoon myöskin", sanoi -Johanna sokuripalaa imeksien; "saa nähdä, jos he minua enää tuntevat." - -"Varmaankin! Mutta ei ole aivan vielä aika mennä kirkkoon, kenties -haluaisitte lähteä ryytimaahan niin kauaksi?" kysyi Lotta, joka oli sen -verran saanut rohkeutta, että tohti puolittain kuiskaamalla puhua, ja -hänen siniset silmänsä näyttivät samalla ystävällisiltä ja ujoilta. - -"Niin, sepä juuri on ryytimaa, josta kannattaa puhua", lausui Johanna ja -kääntyi naurahtaen mieheensä. "Siellä kasvaa kaksi karvikka-pensasta ja -yksi omenapuu, siinä koko komeus. Pienenä ollessani oli minulla tapana -siellä juoksennella." - -"Sitä teen minä vieläkin", lausui Lotta pyyhkien kiharia -hiuksiaan silmiltä, "minä ripustin sinne pitkän ryysyn heilumaan, -säikähyttääkseni lintuja sieltä pois; ja siellä on vielä muutamia -marjoja jälellä ja omenatkin alkavat jo kypsyä." - -"Ei niistä ole, ne ovat niin happamia", arveli Johanna nenäänsä -rypistäen. - -"Älä moiti omenia", lausui nyt Maijakin lauhkeasti ja loi Johannaan -rukoilevan katseen. "Isä-vainaja istutti puun... voi kuinka hyvin sen -vielä muistan; sen alle hän usein istui viuluneen eikä hänen soittonsa -missään niin hyvältä kuulunut kuin siinä paikassa." - -"Saattaisimmehan juuri mennä uloskin", arveli räätäli ja pian sen -jälkeen he kaikin istuivat tarhassa; aamu-aurinko paistoi ja maantiekin -näkyi alempana. - -"Minä muistan vielä niin hyvin sen ajan, jolloin Erkki ja minä tänne -muutimme", lausui Maija. "Tuvan hän rakensi melkein yksinään, ja tähän -tarhaan me yhdessä kannoimme hyvää multaa, voidakseni kasvattaa tässä -vähän kukkaisia; ja saapa tähän kapan verran perunoitakin kylvöön." -Maija katseli melkein ylpeillen pientä perunamaataan. -- "Mutta mene -sisään nyt, Lotta, valmistamaan itseäsi kirkkoon, kohta on jo aika -mennä. Minä jään kotiin, lapseni, ja keitän täällä sillä aikaa -lihapalan, jonka Johanna toi muassaan." - -Johanna nakersi korppua eikä näyttänyt juuri pitävän väliä muista kuin -miehestään, ja kun tämä haukotteli, haukotteli Johanna myöskin. -Tietysti se häntä huvitti, kun sai sukulaisilleen näyttää muhkeita -vaatteitaan ja vielä muhkeampata miestään, mutta ikäväksi olo täällä -kumminkin ajan pitkään hänen mielestään kävi. "Eipähän täällä tarvinne -olla kuin muutama tunti", lohdutteli hän itseään ja silläkin välin saa -käydä kirkossa näyttämässä miestään ja itseään; Johannaa ilahutti jo -edeltäpäin se yleinen ihmetteleminen, jonka heidän komeutensa kirkossa -herättäisi. - -Nyt tuli Lotta sisästä, puettuna uusiin nyörikenkiin ja kaitaiseen, -mustaan hameesen, joka kenties ei enää ollutkaan musta, ja johon -Johanna loi säälivän katseen; mutta kankeaksi tärkätty punapilkkuinen -huivi hänen päässään oli ihka uusi ja sievästi asetettu taaksepäin, -jotta nuo kiharat hiukset tulivat edestä näkyviin, ja hänen kirkkaista, -sinisistä silmistään loisti ilo. - -Kirkkoon jo soitettiin, jäähyväiset lausuttiin ja Maija-muori jäi -seisomaan ryytimaahan, varjosti kädellä silmiään ja katseli heidän -jälkeensä. Lotta kävellä tepsutteli herra ja rouva Berglundin jälessä -maantien reunalla mutta vaikka hän koetti astua mahdollisimman -varovasti, tuoksui kuitenkin maantieltä pölyä hänen mustalle -hameelleen. Johanna nyökkäsi milloin oikeaan milloin vasempaan -käännellen ja väännellen väsymättä päätään. Hän nosti maatalaahaavaa -sinistä hamettaan ja valkoiset, tärkätyt alushameet kahisivat hänen -ympärillään. Kun ihmiset häneen tuijottivat silmät selällään, nauroi -hän sydämessään ja arveli olevansa vähintäänkin prinsessa heidän -silmissään. Viimein päästiin kirkkoon ja käytiin penkkiin istumaan. - -Lotta painoi päänsä alas siunatakseen, niinkuin tavallista on, mutta -Johanna nykäisi häntä kylkeen kyynäspäällään ja käski häntä katsomaan -vasempaan; siellä istui Lassi Martinpoika, mylläri, joka oli sukua -hänen mieheensä ja joka päälliseksi oli senlainen mies, että Berglund -itse oli sanonut mielellään antavansa hänelle ainoan sisarensa -vaimoksi, ja heillä olikin ollut tarkoituksena käydä sivumennen -katsomassa Siljamyllyn omistajaa, sekä pyytää häntä usein käymään heitä -tervehtimässä kaupungissa käydessään. - -"Hän on hiljakkoin tullut Siljan omistajaksi ja minä olen pari kertaa -häntä tätä ennen nähnyt", lausui Lotta, joka kääntyi kasvinsisarestaan, -kuunnellakseen hartaudella papin saarnaa. - -Kirkosta tullessa kätteli Berglund Lassi Martinpoikaa ystävällisesti. -Miehet astuivat molemmat sitten rinnakkain paluumatkalle, ja räätäli -puhui laveasti työväen-yhdistyksistä, sivistyksestä ja ruotsin -kielestä, antoi samalla viittauksen omasta etevyydestään ja sanoi -haluavansa joskus päästä kotipaikoilleen kertomaan tuttaville siellä, -mitä kaikkea hän oli nähnyt ja lukenut. - -Johanna nyykäytti päätään ja näytti kaikin puolin yhtyvän miehensä -mietteisin. Hän pyysi Lassi Martinpoikaa seuraamaan heitä ylös -Töyrylle, koska olivat kerran toisiaan tavanneet; tosin siellä, hänen -sukulaistensa luona, oli yhtä ja toista puutteenalaista, mutta ruokaa -siellä kumminkin saataisiin sinä päivänä, ja mylläri vakuutti, ettei -hän ruuasta eikä juomasta niin suurta väliä pitänyt; vaan sitä enemmän -hän piti arvossa hyvää seuraa, ja hän loi pitkän silmäyksen Lottaan. - -Sisällä, lehdillä koristetussa tuvassa, hääri Maija päivällisen -toimissa. Johanna kuiskasi hänelle sivumennen ja varoitti häntä -panemaan kumminkin Berglundin eteen eheän kahvelin; Lassi Martinpojan -ei niin väliä ollut, hänen mielestään. Maija raukan viimeinenkin -rohkeus taas katosi, ja puolittain epätoivoisena hän tarkasteli -rikkonaisia taltrikkiaan eikä tietänyt, tohtisiko hän niitä ollenkaan -viedä pöydälle. - -"Ei, sinun pitää tuleman kaupunkiin katsomaan minun talouttani", lausui -Berglund, joka mahtavana istui pöydän päässä, "sinun täytyy tulla -meillä käymään. Liina käski sanomaan sinulle terveisiä. Minun täytyy -sanoa, niin oma sisar kuin hän onkin, että parempaa tyttöä ei löydy -kuin Liina on, -- ja kyllä tiedän kenelle hän vaimoksi sopisi." - -"Hän... vai niin..." Lassi katsoi alas jalkoihinsa ja tarkasteli -saappaitaan. "Täällä ylhäällä on oikein sievä asunto", lausui hän; -"tästä ei paljon tiedäkään tuolla alahalla, tupaa tuskin eroittaa sinne -kallioiden keskeltä." - -Mutta Lotta seisoi kukoistavana ja punaisena kuin ruusu, myhäeli -iloisesti eikä ollut vähääkään noiden kivisten kallioiden näköinen; se -ajatus juohtui juuri Lassin mieleen, eikä hän voinut olla katsomatta -tytön jälkeen, kun tämä nyt lähti tuvasta hakemaan kivi-vatia, johon -liemi pantaisiin. Maija oli vähällä pyörtyä, kun huomasi vadin -laidastakin olevan palan poikessa. Hän ei voinut enää muuta kuin niiata -ja pyytää anteeksi tavan takaa ja kun viiiminkin iltapuoleen nuori -pariskunta nousi kärryihin, palatakseen kaupunkiin jälleen, oli Maija -mielestään kuin taakan alta päässyt. - -"Johanna on sentään hyvin onnellinen", ajatteli hän, "muuten on -naiminen..." hän keskeytti ja vaipui ajatuksiin, muistaessaan omaa -naimistaan. Erkki-pelimanni oli elävänä hänen edessään, juuri -senlaisena kuin hän ennen oli mailmassa vaeltanut. Niinpä niin! -vainaja oli elättänyt henkeään soittamalla viuluaan markkina- ja -huvipaikoissa, ja vaikka hän useasti oli tuonut mukanaan kotiin -tavarata ja rahaa, oli hän kuitenkin enimmäkseen oleskellut kotoa -poissa, ja viimein matkusti hän sinne, josta ei vielä yksikään -kuolevainen ole takaisin tullut. Mutta monta iloistakin päivää oli -Maija naimisessa ollessaan viettänyt, -- ja hän taittoi nyt muutamia -kukanoksia ja astui hautausmaalle päin, johon Lassi Martinpoika häntä -saattoi vähän matkaa, koska hänellä kumminkin oli sama tie. - -Sen sunnuntain perästä sattui Lassi usein tapaamaan Töyryn Lottaa, joko -tämä sitten oli metsässä marjoja poimimassa taikka veti risuja kotiin; -tulipa hän kerran tupaankin janoansa sammuttamaan, ja silloin haki -Lotta lähteeltä vettä niin raitista, että se höyrysi, mutta muutoin hän -tuskin näytti Lassia huomaavankaan. - -Lassi Martinpoika oli pulska ja harteva nuorukainen; hänen -käytöksessään oli jonkunlaista arvollisuutta, ja moni talontytär -punastui korvia myöten, kun Lassi häntä puhutteli. Usein häntä nähtiin -huvipaikoissa, joissa hän väliin pyöri iloisessa tanssissa, ja väliin -otteli miesten kanssa; mutta hän hoiti hyvin työnsä ja näytti -ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin leikinkin. - -Eräänä lauantai-iltana istui Lotta yksinään vuoren reunalla ja katseli -miettiväisenä alas laaksoon; hänen siinä istuessaan, laskeutui vankka -käsi hänen olkapäälleen. Lotta säpsähti ja olisi varmaankin kaatunut, -ellei kaksi käsivartta olisi ottanut häntä vyötäisistä ja pitänyt häntä -ylhäällä. - -"Oi, kuinka te voitte noin toista säikytellä, Lassi", lausui Lotta -vetäytyen hänestä erilleen; mutta kun Lassi ei häntä tahtonutkaan -päästää, repäisi hän itsensä irti ja juosta vilisti kotia päin. - -Juuri kun hän aikoi hypätä metsäpolun ohi, pelästyi hän uudelleen, -sillä poikki tien makasi siinä eräs nuorukainen syvässä unessa. Lotta -pysähtyi ja katsoi nuorukaiseen; sitten hän huokasi syvään ja muisteli -katonharjaa, joka näkyi laaksosta lehtipuitten välistä, ja jonka -omistaja nyt kykenemättömänä makasi tuossa hänen edessään. Hän muisteli -myöskin niitä hetkiä, jolloin he lapsina ollessaan olivat leikkineet -tuolla alhaalla laaksossa, ja kuinka hän siitä saakka oli nuorukaista -pitänyt parhaana ystävänään. - -"Oi voi, Olli! Surkeata on nähdä häntä tänlaisessa tilassa", huokasi -Lotta kumartuen alas; ja hän koki herättää nuorukaista ensin lempeillä, -hiljaisilla sanoilla, sitten aina kovemmilla ja viimein hänen täytyi -olkapäästäkin ravistaa, jolloin mies viimeinkin heräsi. - -Hän tuijotti tyttöön tylsällä katseella, silmät levällään, vaan -vähitellen hän kuitenkin tointui. "Ei ikänä tämä hyvin lopu, Olli", -puhui Lotta hiljaisella, mutta vakaalla äänellä; "sinä vaan aina elät -juomisen touhussa etkä välitä vähääkään minun rukouksistani." - -"Mikäpä minulle onnettomalle eteen tulee", vastasi nuorukainen. "Isä -jätti velkaisen talon jälkeensä ja pelkkää murhetta ja huolta on -vastassa joka haaralla, eikä siinä mikään neuvo auta." - -"Ja loppu tulee olemaan kurja, jos sinä pitkität tähän tapaan. Olli -hyvä, sinä saat katua elämätäsi; jos sinä oikein todenperään ryhtyisit -toimeen ja itsekin tekisit työtä, niin varmaankin tuota pikaa -selviäisit." - -"Anna minun olla. Naisten naukutuksista olen jo saanut kylläkseni", -vastasi Olli katkerasti. - -"Mielestäni oma järkesi pitäisi sanoa sinulle samaa kuin minäkin..." - -"Se sanoo", vastasi hän nauraen ja sieppasi tytön kädestä kiinni; "se -sanoo, että sinä toivot minua ja sentähden tahdot jo ajoissa saada -minut komentosi alle." - -"Ne tuumat ovat enimmäkseen jätetyt", vastasi hän, "mutta olipa sen -kanssa kuinka hyvänä, niin minä kuitenkin tarkoitan parastasi, ja jos -sinä ryhtyisit työhön..." - -"Minä en voi, päin mäntyä käy kaikki tyyni", lausui mies haukotellen, -"ja sinne se saa mennäkin. Mutta anna minulle nyt kumminkin suutelo!" - -"En, en annakaan!" Tyttö nousi mättäältä, jossa hän oli istunut pojan -rinnalla, ja hänen mielensä oli tyyni ja rauhallinen. "Jos muuttuisit -toiseksi ihmiseksi, saisit kenties, mitä nyt pyydät." - -Mies ei vastannut, vaan jäi istumaan hiljaisena, pää käden nojassa ja -tyttö meni kotiansa päin taakseen katsomatta. - -"Lotta", huusi nuorukainen vielä hänen jälkeensä, ja tyttö pysähtyi, -"odota vähän; kas niin, nytpä sinut sain"; hän veti tytön luokseen, -mutta tämä tempaisi itsensä irti. - -"Niinpä mene sitten!" ärjäsi mies hänen jälkeensä; "tästä hetkestä -saakka ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa." - -Mutta Lotta pakeni nopein askelin ja tuli viimein pieneen -ryytimaahansa, jossa hän kauan käyskenteli edes takaisin ruusupensaiden -välissä. Viimeisinä aikoina oli nuorukainen sanonut hänelle monta kovaa -sanaa, ja moneen kertaan matki nyt Lotta hänen viimeisiä sanojaan, -mutta sydän ei helposti tahtonut armaastaan luopua. Oi, kuinka hyvä ja -kunnollinen nuorukainen Olli vielä muutamia vuosia sitten oli ollut, -eikä Lotta ensimmältä millään tavalla tahtonut uskoa sitä todeksi, kun -ihmiset väittivät hänen ruvenneen huonosti elämään. Olli oli Lotan -mielestä ollut monta vertaa häntä parempi, ja nyt -- Lotta painoi -kätensä ristiin ja itki hänen onnettomuuttaan ja viimein oman sydämensä -ymmärtämättömyyttä, kun ei jo ennen ollut huomannut, ettei heillä enää -mitään yhteyttä ollut keskenään, jos sitä koskaan oli ollutkaan. Lotta -seisoi juuri kuin tienhaarassa ja hän tunsi sydämessään, että hänen -tulisi välttää sitä tietä, jolle Olli häntä viittasi; ja olihan hän -sitä paitse sanonut, ettei heillä enää olisi toistensa kanssa mitään -tekemistä. Lotta meni sisään äitinsä luokse ja alkoi puhua Ollista. - -"Semmoista on elämä", lausui Töyry-Maija, "kun ihminen ensin saa sen, -jota hän rakastaa, luulee hän saavuttaneensa koko maallisen ilon, mutta -silloin vasta huolet tulevatkin." - -Lotta kävi surumieliseksi; kun hän meni metsään marjaan, ei hän mitään -marjoja löytänyt, ja kun hän istui rukin ääressä, tuntui se niin -raskaalta, että hän tuskin jaksoi sitä pyörittääkään. - -"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin itse kuolema", lausui Johanna, -kun he eräänä sunnuntaina tapasivat toisiaan kirkon pihassa. Johanna -oli tullut sinne miehensä ja tämän sisaren kanssa, mutta tällä kertaa -he eivät aikoneet Töyryllä käydä, vaan Siljamyllyn omistajan luona. - -"Eikä se mitään ole, kaiketi se ohi menee..." - -Mylläri seisoi mäellä ja katsoi häneen pitkään, varmaan hänkin -mielellään olisi tehnyt saman kysymyksen, mutta Berglund asettui heidän -väliinsä, silitteli punaista partaansa ja otti sanan vuoron, eikä -silloin ollut muiden hyvä ryhtyä puheesen. - -"Sisarellani", lausut hän, "oli niin hirmuinen halu päästä maalle. -- -Se on tosi, hän on mainio virkkaamaan ja neulomaan villalangalla -tohvelia, ja sällini opettaa häntä paraikaa kitarraa soittamaan... hän -se on siinä koko mestari, tuo sällini, kun hän rupee." - -Myllärin edessä käänteli ja väänteli Liisa Berglund hännyshamettaan, -aukaisi varjostimensa, hymyili ja räpytteli silmiään ja oli koko -olennossaan niinkuin ainakin hienosti kasvatettu nainen. - -"Talon emännäksi Liina myöskin on oivallinen", pitkitti Berglund, ja -väistyi vähän loitommalle sisarestaan, luultavasti siinä ystävällisessä -tarkoituksessa, että tämän komea puku paremmin tulisi näkyviin. "Hän -niin sievä liikkeissään kuin kala vaan, eikä hän ole leväperäinen -palvelijoitakaan kohtaan, vaan ymmärtää konstin saada niitä -tottelemaan. Niin nyt me tulemme sinun luoksesi. Kaiketi sinulla oli -hauskaa viimeksi kun kaupungissa kävit? Mitä pidit minun -sifoneeristäni? Minä teen valanikin sen päälle, että maksoin siitä -puhtaassa rahassa sata kruunua, mutta se onkin sitten kiillotettu." - -Liina katsoi suloisin silmin serkkuunsa ja pyysi saada olla hänen -luonaan pari päivää, mutta Lottaa hän ei ollut näkevinäänkään. Jos -hänen veljensä oli nainut Johannan ja hänen sentähden täytyi tätä -kärsiä, niin hän ei kumminkaan ollut velvoitettu noita köyhiä -sukulaisia suosittelemaan, ajatteli Liina ja käänsi selkänsä Lottaan. - -Mutta juuri samassa tarjosi Lassi leveätä kättään Lotalle, kiitti -viimeisestä ja pyysi häntä tulemaan myllylle, koska hänkin kerran jo -oli käynyt heidän luonaan Töyryllä. - -"Kiitoksia", vastasi Lotta, "en minä tule, äiti odottaa minua kotona." -Mutta nyt Lassi oikein vakaasti vaati häntä tulemaan, ja räätäli puoli -piloillaan kysyi, mitä he oikeastaan ajattelivat, kun noin kursailivat; -jos ei tyttö tahtonut tulla mukaan, niin jääköön pois, siinä se. - -Lotta nauroi ja suostui, kun Lassi lupasi lähettää pyytämään Maijaakin -tulemaan. Nyt he kaikin menivät Siljamyllylle, jossa oli komeata ja -uutta joka haaralla. Pian tuli Maijakin ja ihmetteli heti tultuaan -talon kauniita huonekaluja, jotka paistoivat niin että Maijan oikein -silmiä häikäisi. - -"Ei tämä ole niin mitään sen suhteen kuin meillä on", kuiskasi hänelle -räätäli salavihkaa, "ja kun muori tulee kaupunkiin, niin käykää meillä -katsomassa." - -Maija-muoria niin huvitti, kun sai olla mukana tällaisessa kestissä, -että hän lakkaamatta myhäeli, ja kun päivällisen syötyä muut menivät -ulos keinulaudalle istumaan, meni Maija kyökkiin auttamaan piikaa -astiain pesemisessä ja pyyhkimisessä, eikä hänellä ollut lepoa -ollenkaan ennenkuin sai kaikki kaappiin korjuusen, jonka jälkeen hän -katseli ja ihaili kaikkea, mitä tuossa varakkaassa talossa löytyi. - -"Kyllä siellä emäntä tarpeen olisi", lausui hän Johannalle ja katsoi -salaisesti Liinaan, joka käveli ylpeänä huoneesta huoneesen ja näytti -pitävän kaikkea omanaan; mutta Maija onnitteli sydämessään sitä tyttöä, -joka kerran saisi Lassin miehekseen. - -"Se on jo melkein varmaa, että Liinasta ja hänestä pari tulee", -kuiskasi Johanna vastaan. "Ja huonomman tytön saattaisi Lassi saada! -Liinalla on niin monta leninkiä, kuin vuodessa on kuukausia, ja nuo -korvarenkaat, jotka hänellä on korvissaan, ovat oikeata kultaa, ja -sormus on karmolia." - -"Niin, sanos muuta", lausui Maija. - -"Berglund hänelle nuo kaikki on lahjoittanut; hän tietää, kuinka -nuorilla tytöillä olla pitää. Täti ei usko kuinka paljon hän on -ihmisten parissa." - -"No, sanos muuta", päivitteli Maija ruumistaan heilutellen; hän katsoi -tuohon pikkuiseen räätäliin ja olisi vaikka heti ollut valmis -osoittamaan hänelle minkä kunnioituksen hyvänsä. - -"Jos sinä jäät tänne pariksi päivää, niin saattaisi Lotta tulla sinulle -ratoksi", lausui Lassi Liinalle. - -"Varmaan on Lotalla muutakin tekemistä", arveli Liina antaen tälle -vihaisen katseen. -- "Minä olen kuullut heidän olevan suuressa -köyhyydessä siellä Töyryllä", kuiskasi hän Lassille, "ja silloin heille -työnteko on kyllä tarpeen." - -"Kaiketi se niin on", vastasi Lassi ja muisteli kuinka ahkerana hän -aina oli Lotan nähnyt. Hän arveli tyttöraukalla olevan varmaan paljon -huolia, ja hän meni ystävällisellä katseella Lottaa likemmäksi, mutta -mitään puhetta ei heidän välillään tahtonut syntyä. - -Tämä sunnuntai ei hevin mennyt Maijan mielestä; hän puhuikin siitä -usein Lotalle ja halusi tietää, jos Berglundin Liina tosiaankin tulisi -emännäksi myllyllä. -- "Kyllä Lassi hänestä saa hienon vaimon; muutamat -ihmiset ovat oikein onnen lapsia." - -Kirkonmäellä puhutteli Lassi usein Lottaa ja kun tämä meni kotiinsa -seisoi Lassi katsellen hänen jälkeensä ja ihmetteli tytön sievää -käyntiä, ja kun Lotta nauroi toisten tyttöjen parissa, silloin meni -Lassinkin suu nauruun. - -"Kas nyt Berglundin väki tuli Liinaa noutamaan", lausui Maija, joka -iltahämärässä oli käynyt kylässä. "Minä tapasin Lassi Martinpojan ja hän -pyysi sinua heillä käymään." - -"Sitä en voi tehdä", vastasi Lotta, "kun kenkäni ovat korjattavana. -Berglund ja hänen hieno sisarensa varmaankin pyörtyisivät, jos -näkisivät minun avojaloin tulevan." Ja hän katsoi nauraen pieniä -pyöreitä jalkojaan. - -"Nyt saat nähdä, että siellä pidetään kihlajaiset ja suuret pidot." - -Mutta Maijan ennustus ei käynytkään toteen, sillä Liina läksi kotiinsa -yhtä ylpeänä ja loistavana kuin oli tullutkin eikä Lassi näyttänyt -ollenkaan ymmärtäneen käynnin oikeata tarkoitusta. Ennen poislähtöään -Berglund, joka oli ensin kahden kesken puhutellut sisartaan, selitti ja -kertoi Lassille, kuinka perin köyhiä Töyryn asukkaat olivat, kuinka se, -jota Lotan naisi, myöskin saisi Maijan niskoilleen, ja kuinka Lotasta, -vaikka hän olikin hieno tyttö, ei kukaan viisasjärkinen huolisi, kun -hänellä tuskin oli vaatteita ja oli niin kurjassa tilassa, että täytyi -marjain poimimisella ja villan kehruulla henkeään elättää ja -luultavasti talven pitkään sai nälkääkin nähdä. - -Oli kulunut jonkun verran aikaa Liinan poismenosta, kun Lassi kerran -tapasi Lottaa juuri samassa tienhaarassa, jossa tämä oli viimeksi Ollia -tavannut. Lotalla oli kädessä vakkanen täynnä puolukoita, ja niitä hän -vieläkin poimiskeli, kun Lassi häntä vastaan tuli. - -"Tuo vakka on raskas kantaa, anna kun minä sinua autan", pyysi Lassi. - -"Eikä se raskas ole", vastasi Lotta. - -"Anna se yhtä kaikki minulle." - -Lotta loi samalla silmänsä ylös ja hän tapasi katseen, josta loisti -hänelle vastaan senlainen lempeys ja sydämellisyys, että veri nousi -Lotan poskipäihin. - -"Voi, herran tähden, nythän te pudotitte kumoon koko vakan!" - -"En ymmärrä, mikä minun käsissäni on", lausui Lassi ja oli niin -hämillään, ettei tahtonut saada sanaakaan suustansa. "Kyllä minä poimin -ne takaisin vakkaan... tuossa..." Hän otti Lottaa vyötäisistä. "Se nyt -on sillä tavalla, Lotta -- etkös sinä voi ymmärtää..." Ja kun Lassi -vieläkin piti Lottaa vyötäisistä, veti hän tyttöä luokseen ja painoi -ensimmäisen suutelon hänen huulilleen. - -"Sinä kuristat minua", lausui Lotta. "Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, en -ole koskaan tänlaista aavistanutkaan... mutta kuitenkin tuntuu minusta, -niinkuin voisin sinuun luottaa, Lassi." - -"Sen voit tehdä, Lotta." - -"Mutta en minä käsitä..." - -"Nouse tuohon kivelle, kas noin, ja ota minua nyt kaulasta... kenties -nyt paremmin käsität?" - -Lotta oli tulipunainen, mutta hänen täytyi kumminkin nauraa, sillä -Lassi kanniskeli häntä juuri kuin pientä lasta, vaikka hän oli -täysikasvuinen ja sitä paitse jokseenkin kookas mielestään. - -Mutta äkkiä repäisi Lotta itsensä irti ja kävi totiseksi. "Voi, minä -unohdin Ollin'" lausui hän. Ja nyt hän alkoi kertoa Lassille -nuoruutensa ystävästä ja kuinka kaikki hänen toivonsa Ollin suhteen -olivat kumoon menneet, toinen toisensa jälkeen, kunnes hän joku aika -sitten oli viimeisenkin kadottanut. "Ja nyt hänen täytyy luopua -kodistaan ja talostaan, ei, laske irti käteni, Lassi, en minä voi -ajatella mitään onnea, kun Olli aina enemmän vaipuu kurjuuteen." - -"Autetaan häntä, niin hyvin kuin voimme", vastasi Lassi, "hän saattaa -ruveta rengiksi, ei meidän taloomme -- se ei käy laatuun... mutta minä -toimitan hänelle paikan muuanne, jonkun luokse, joka oikein ottaa häntä -hoitaakseen." - -Lassin puhuessa muuttui Lotta taaskin iloiseksi; hän veti Lassia alas -tupaa kohden ja huusi Maijalle, että puolukat olivat pitkin metsää: -sitten hän lymyili Lassin takana, kun Maija tuli ulos ja kun tämä pyysi -häntä olemaan siivolla, alkoi Lassi kertoa hänelle asiastansa. Maija -painoi laihat kätensä ristiin ja heilutteli päivitellen ruumistaan. - -"No, sanokaas muuta", lausui hän; "mutta mitä, taivaan nimessä, -Berglundin väki tästä sanoo, ja mitä Johannakaan ajattelee?" - -"Siitä me viis välitämme, kun vaan saamme kuulla, mitä Maija-muori itse -ajattelee." - -"No, mitäs minä voin ajatella muuta, kuin että se Lotalle on oikein -onni." - -Ja Maija istui tuumimaan ja muistelemaan, kuinka komeata ja varakasta -myllytalolla oli, ja kuinka onnelliseksi hänen tyttärensä tulisi. - -"Näetkös", puhui Lotta Lassille, "kuinka kauniin keltaisiksi lehdet -käyvät. Muistatko, kun minä seisoin tuolla Töyryllä ja sinä niin -äkkiarvaamatta seisoit takanani... luulenpa melkein, että siitä -hetkestä alkaen olen sinua alinomaa ajatellut." - -"Ja sinä taas et ole minun mielestäni mennyt siitä saakka, kun ensi -kerran teidän tuvassanne kävin." - -"Jumalan avulla me tulemme onnellisiksi toistemme kanssa, Lassi. -Näetkös, kuinka kaunis hohde tuolla taivaalla on. Se ennustaa hyvää, -tiedätkös!" - -Aurinko laski länteen, luoden kultaisen hohteen järvelle ja -sammaleiselle kalliolle, ja muutamat säteet tunkeutuivat ylös aina -noiden mahtavain honkainkin varjoon. - - * * * * * - -Monta vuotta oli kulunut tästä syysillasta ja Lotta oli jo hyvän aikaa -ollut emäntänä Siljamyllyllä, eikä hänellä koskaan ollut syytä sinne -tuloaan katua. - -Lassi Martinpoika kohteli aina kunnioituksella vaimoaan, joka sen -myöskin hyvin ansaitsi. Maija-muori saattoi ylähältä Töyryltä nähdä sen -paikan, josta vävyn pellot alkoivat, ja monena iltana hän myhäellen loi -silmänsä siihen suuntaan. - -Räätäli Berglund ei enää pitänyt mitään yhteyttä Töyryn väen kanssa, -eikä hän Lassiakaan tahtonut sukulaisekseen lukea, koska hän niin -typerä oli, että nai semmoisen tytön, joka ei ollut kerjäläistä parempi; -sillä Lassi häpäisi koko talollissäädyn, hänen mielestään, eikä -hyvämaineisen porvarin enää sopinut hänen kanssaan sen jälkeen -seurustella. - -Sillä tavoin ei Berglundin herrasväestä paljon mitään tiedetty, ja -monta vuotta oli kulunut, kun Johanna eräänä päivänä astui Maijan -tupaan, juuri kun tämä paahtoi kahviaan. - -"Voi, siunattu lapsi, sinäkö se oletkin", lausui Maija varsin hämillään -noin harvinaisen vieraan tulosta; mutta Johanna heittäytyi itkien hänen -syliinsä ja rukoili: "ottakaa mua vielä kerran luoksenne!" - -Vähitellen sai nyt Maija kuulla, kuinka Berglund oli joutunut häviöön -ja ruvennut kitarraa soittamaan sisarensa Liinan ja kisällin kanssa, -sillä tavoin henkeään elättääkseen, ja että he nyt luultavasti olivat -matkalla Amerikaan. Kun Maija oli viimein saanut kaikki tietää, huomasi -hän kahvipapujen sillä aikaa tykkänään palaneen. "No niin, sitä nyt ei -voi auttaa. Ohho, lapsi raukka, lohduta itseäsi. Tietysti sinä saat -minun luonani olla." Lassi Martinpoika ja Lotta tulivat myöskin -ystävyyttään osoittamaan ja tekivät avuliaisuudellaan elämän -kevyemmäksi hylätylle vaimo-paralle. - -"Hyvä kun istun täällä levossa", lausui Johanna, ja kyynelensä valuivat -aina runsaammin; "voi kuinka hyvä, kun saan olla levossa! Elämässä on -paljon murheita." - -"Se kyllä on tosi, niitä on itsekullakin. Ajatteles vaan Ollia kuinka -hyvin hän nyt voi... sinunkin tulee työtä tehdä, Johanna... työ ja -rukous ne elämälle siunauksen antavat." - -"Tosin on meillä suruja ja koettelemuksia", lausui Maija, "ja kenties -Jumala juuri niiden kautta tahtoo kääntää sydämemme pois turhuudesta ja -ylellisyydestä. Mutta ei mikään onnettomuus mailmassa ole niin synkkä, -ettei siihen mikään valonsäde pilkoita, jos vaan panemme toivomme -Häneen, joka kaikki hallitsee." - -"Niin, täti-kulta, opeta minua panemaan Häneen toivoni!" - -Loppu. - - - - - - -VELIVIHA - -Kirj. - -Berthold Auerbach - - - - -"Kniedis" nimisen harvaan asutun ja likaisen kadun varrella on pieni -talo, jossa paitse tallia ja vaunuliiteriä on kolmella paikatulla -ikkunalla varustettu huoneus. Ylähältä ullakon reiästä riippuu luukku -ainoastaan yhden sarannan varassa ja uhkaa joka silmänräpäyksessä -pudota alas. Huoneuksen vieressä on pieni ryytimaa, jonka kuivettunut -ruusupensas-aita vielä päälliseksi jakaa kahteen osaan. - -Talossa asuu kaksi veljestä, jotka jo neljätoista vuotta olivat olleet -alituisessa riidassa. Koko talo oli samoinkuin ryytimaakin jaettu -kahteen eri osaan ullakosta aina tuohon pieneen kellariin, jonka luukku -tosin aina oli auki, mutta joka alhaalta oli ruoteilla kahteen -puoliskoon ositeltu. Kaikissa ovissa oli ulkolukot, aivan kuin asukkaat -olisivat alinomaa murtovarkautta pelänneet. Toinen veljeksistä omisti -tallin, toinen vaunuliiterin. Ei ääntä kuulunut koko talossa, paitse -kun toinen tai toinen veljeksistä sattui yksinäisyydessään tuntuvalla -äänellä kiroomaan. - -Mikko ja Konrad, niin oli veljesten nimet, olivat kumpikin jo iäkkäitä -miehiä ja molemmat myöskin naimattomia. Konrad oli jo aikoja sitten -kuoleman kautta kadottanut vaimonsa ja siitä saakka hän eli noin -yksinäisenä. Mikko ei ollut koskaan naimisessa ollutkaan. - -Suuri siniseksi maalattu kirstu oli ensimmäinen syy veljesten -eripuraisuuteen. - -Äidin kuoleman jälkeen piti omaisuus jaettaman; sisar, joka oli -naimisessa samassa kylässä, oli jo saanut osuutensa. Konrad väitti, -että hän omilla rahoillaan oli ostanut kirstun; hän oli sen vaan -lainannut äidille, ja sentähden se oli hänen yksityistä omaisuuttaan; -mutta Mikko väitti, että Konrad oli ollut äidin leivässä eikä hänellä -siis mitään yksityistä omaisuutta ollut. Kovan riidan jälkeen vedettiin -asia oikeuteen, jossa kaikki omaisuus, siis kirstu myöskin, tuomittiin -myytäväksi, koska veljekset eivät siitä voineet sopia, ja saadut rahat -olivat tasan jaettavat heidän välillään. Yksin talokin tarjottiin -huutokaupassa myytäväksi, mutta kun halullisia ostajia ei ilmaantunut, -saivat veljekset Jumalan nimessä sen yhteisenä pitää. Veljesten täytyi -nyt ostaa rahalla takaisin omat tavaransa, sänkynsä ja muut kapineensa. -Tuo kovin harmitti Konradia, sillä hänellä oli enemmän järkeä kuin -tavallisesti tavataan. - -Jokaisessa talossa on yhtä ja toista kapinetta, jota ei juuri kukaan -halukkaasti osta; ne ovat usein paljoa suuremmasta arvosta, kuin niistä -oikeastaan voi rahassa vaatia, sillä niihin liittyy ajatuksia ja -muistoja, joita ei vieras tunnekaan. - -Semmoisten tavaroiden pitäisi perintönä menemän jälkeisille suvusta -sukuun; sillä tavoin niiden sisällinen arvo säilytettäisiin -sortamattomana. Mutta jos niistä täytyy vieraiden kanssa riidellä -taikka rahalla lunastaa niitä toisen käsistä, silloin ne jo ovat paljon -kadottaneet alkuperäisestä pyhyydestään; ne ovat rahalla silloin -takaisin voitetut eikä kaikessa hiljaisuudessa, ikäänkuin pyhät -kapineet perintönä edesmenneiden jälkeen saadut. - -Senlaiset ajatukset panivat Konradin usein päätänsä pudistelemaan, kun -nuijan kolmas lyönti määräsi jonkun erityisen kalun hänen omakseen; ja -kun äidin samettikansista ja hopeahakaista virsikirjaa tarjottiin ja -eräs kaupustelija koki saada selvää, kuinka suuresta arvosta hopea -siinä oikeastaan mahtoi olla, silloin nousi Konradille veri päähän. Hän -tarjosi heti virsikirjasta korkean hinnan. - -Vihdoin tuli kirstunkin vuoro. Mikko rykieli ja loi vaativan katseen -veljeensä; hän tarjosi siitä heti melkoisen hinnan. Konrad lisäsi -riksin, mutta hän ei sitä tehdessään nostanut silmiään maasta, ja -hypisteli ahkeraan röijynsä nappia. Mikko lisäsi vieläkin ja katseli -rohkeasti ympärilleen; ei kukaan muu huutanut, mutta veljeksistä ei -toinen eikä toinen uhallakaan tahtonut toiselle perään antaa. Kumpikin -he myöskin ajattelivat: ei sinun tarvitse maksaa kuin toisen puolen, ja -niin he menivät korkeammalle ja yhä korkeammalle kunnes se viimein -lankesi Konradille viidestäkymmenestäkuudesta riksistä eli viisi kertaa -korkeammasta hinnasta kuin sen arvo todenperään oli. - -Nyt vasta loi Konrad silmänsä ylös ja hänen muotonsa oli tykkänään -muuttunut; silmissä näkyi ivaa ja halveksimista, samaa todisti hänen -avonainen suunsa ja koko katsantonsa. "Kun sinä kuolet, lahjoitan -sinulle kirstun ruumis-arkuksi", lausui hän vihasta vavisten Mikolle, -ja nämät olivat viimeiset sanat, jotka hän oli veljelleen neljääntoista -vuoteen puhunut. - -Kirstujuttu kulki kylässä suusta suuhun; sitä naurettiin ja pilkattiin, -ja missä ikään joku Konradia tapasi, kuuli hän tämän puhuvan Mikon -hävyttömästä käytöksestä. Konradin viha yltyi yltymistään. - -Muutenkin olivat veljekset aivan erilaiset luonnoltaan, niinkuin heidän -tiensä ja työnsäkin erkanivat. - -Konradilla oli lehmä, jonka hän tavallisesti pani naapurinsa, -Riston lehmän rinnalle auran eteen. Muun aikansa hän vietti -kadunkivitys-työssä, jossa hän ansaitsi kahdenkertaista killinkiä -päivässä. Konrad oli myöskin likinäköinen, jonkatähden hän liikkui -hyvin epävarmasti, ja kun hän iski tulta, vei hän taulan aivan -nenänsä alle, saadakseen sillä tavoin selville, jos se oli syttynyt. -Häntä sanottiin yleisesti kylässä "sokeaksi Pikku-Konradiksi", -Pikku-Konradiksi sanottiin häntä sentähden, että hän oli -lyhyt-kasvuinen. - -Mikko taas oli aivan vastakkaista laatua. Hän oli pitkä ja laiha ja -käytökseltään varma; hän oli aina talonpoikaisissa vaatteissa, vaikka -hän ei oikeastaan talonpoika ollut, mutta hän näki sen edulliseksi -kaupalleen. Hän nimittäin harjoitti hevoskauppaa, ja ihmisillä on aina -suurempi luottamus hevosenmyyjään, jos hän on talonpoikaisessa nutussa. -Mikko antoi maansa arennille, antautui tykkänään kaupan tekoon ja eli -herroiksi. Hän oli mahtava mies paikkakunnalla. Hän tunsi jok'ainoan -hevosen kahdeksan penikulman ympäristöllä ja niinkuin valtiomies -sanomalehdistä tutkii yleisön mielipiteitä, niin Mikkokin ravintoloissa -kuunteli ja tarkasteli ihmisten mieliä ja ajatuksia. -- - -Hänellä olikin joka kylässä asiamiehenä joku jolppi, jonka kanssa hän -usein piti salaisia keskusteluja, ja joka tarpeen vaatiessa lennätti -hänelle sanaa tärkeistä asioista eikä vaatinut muuta kuin vähän -juomarahaa palkakseen. Sitä paitse oli Mikolla salaisia asiamiehiä, -jotka houkuttelivat ihmisiä myymään hevosiaan, ja sillä tavoin hänellä -melkein aina oli vaunuliiterissä, joka hänellä tallina oli, joku vanha -hevoskoni, jota hän taas koki saada voitolla myydyksi. Hän mustasi -karvat silmäin yläpuolella, hän viilasi hampaat, eikä hän siitä -välittänyt, jos elukka ei enää sen perästä olisi ruokaansa saanut -rikkipurruksi, sillä hän varmaan tiesi ensi markkinoilla viimeistäänkin -saavansa konin myydyksi tai edullisesti vaihdetuksi. - -Siinä hän käytti hyväkseen kaikenlaisia keinoja; hänellä oli -esimerkiksi toveri, joka oli hierovinaan hevosvaihtoa hänen kanssaan; -he pitivät suurta suuta, että kaikkein huomio heihin kääntyisi, mutta -viimein huusi Mikko, jotta kuului loitolle ympäri: "minä en voi -vaihtokauppaan ruveta, kun minulla ei ole tallia eikä ruokaa -hevoselle, ja vaikka mun täytyisi se myydä kahdestakymmenestä -riksistä, en sitä sittenkään saattaisi pitää." Väliin oli hän -vieläkin kavalampi; muutamalla killingillä sai hän jonkun -yksinkertaisen raukan ratsastamaan hevosellaan, kulki itse jälessä ja -lausui vastaantulijoille: "jos tuo koni olisi oikealla kunnon -talonpojalla, tulisi siitä oiva hevonen. Nähkääs, kuinka sillä on hyvä -luurakennus ja kuinka pystyssä se päänsä pitää; ei siltä puutu muuta -kuin liha, ja jos sen vaan hyvästi syöttää, saa sillä, lempo vieköön, -kolme sataa riksiä." Pian sai hän jonkun ansaan tarttumaan, ja -vähäisestä palkkiosta otti hän hieroakseen kauppaa omasta hevosestaan. -Ei Mikko koskaan pitänyt laillisista kauppakirjoista, joissa kaikki -pykälät täsmälleen määrättiin; ennen hän helpoitti pari riksiä -ennenkuin pisti nimeään sellaisten velvoituksien alle. Mutta kumminkin -hän takertui riitoihin ja oikeuden käymisiin, jotka nielivät häneltä -hevoset ja voitot. Mutta hän oli jo niin tottunut tuohon vapaasen, -herramaiseen elämään, kuleksimiseen ja joutilaisuuteen, ett'ei hän -voinut ammatistaan luopua, vaikka hän laski ja vertaili ja epäili -kuinka hänen asiainsa viimein kävisi. Hänen periaatteensa oli: -"markkinoilta en lähde, ennenkuin läjähyttää." Sillä hän tarkoitti -kaupan syntymistä, joka tavallisesti käden lyönnillä vahvistettiin. -Juutalaisia hän usein käytti apuna vehkeissään, sillä heidän kanssaan -oli Mikko hyvää toveria. - -Kun Mikko ajoi markkinoille taikka palasi sieltä kotiin ja -näki Konradin kadunkivitys-työssä, silloin hän loi puolittain -säälivän, puolittain pilkkaavan katseen veljeensä, sillä hän -ajatteli: "miesparka! siinä sinä koputtelet kiviä aamusta iltaan -kahdeksastatoista killingistä, ja minä ansaitsen, jos hyvin käy, -yhtä monta riksiä." - -Konrad, joka tämän katseen huomasi, vaikka hän likinäköinenkin oli, löi -silloin kiveä niin tuimasti, että palaset lentelivät pitkät matkat -hänen ympärilleen. - -Mutta saamme nähdä kumpiko paremmin menestyi, Mikko vaiko Konrad. - -Mikosta pidettiin paljon kylässä, sillä hän osasi huvittaa ihmisiä -jutuillaan, joita hänellä riitti kertoa yöt ja päivät, jos sen päälle -tuli, ja monenmoista koirankuria ja ilveitä hän tiesi, ja Jumalan ja -mailman hän myöskin tunsi. Jumalasta hän toki vähemmin tiesi, vaikka -hän usein kirkossa kävi; mutta hän kävi siellä vaan tavan vuoksi, -niinkuin moni muukin, eikä ajatellutkaan ohjata elämäänsä niiden -neuvojen jälkeen, joita hän siellä kuuli. - -Konradillakin oli omat vikansa, ja niiden seassa etupäässä oli se viha, -jota hän kantoi veljeensä ja tapa, jolla hän vihaansa esiin toi. Jos -häneltä kysyttiin: "kuinka veljellesi, Mikolle käy?" vastasi hän aina: -"kyllä hänelle viimein tällä tapaa käy"; sitä lausuessaan pani hän -molemmat kätensä leuvan alle aivan kuin löisi hän nuoran kaulaansa, -nytkäytti kummallenkin sivulle ja ojensi kielen suustansa. Tietysti -hän sillä tarkoitti, että Mikko hirsipuussa lopettaisi. - -Ihmiset uudistivat lystikseen usein kysymyksen, ja naurua syntyi, kun -saatiin Konradilta tuo tavallinen vastaus. Muutoinkin ihmiset kaikin -tavoin kiihoittivat veljesten vihaa, ei juuri pahan pahuudella, mutta -hauskuudekseen. Vaan Mikko kohotti aina pilkallisesti olkapäitään, kun -joku hänelle puhui veljestä, tuosta "miesparasta." - -Veljekset eivät koskaan viihtyneet samassa huoneessa. Jos he sattuivat -yhteen ravintolassa tai sisaren luona, poistui heistä aina toinen tai -toinen. - -Ei kukaan enää koettanutkaan heitä sovintoon saada ja jos milloin kaksi -ihmistä riitaantui, oli tullut sananparreksi lausua: "niin ne ovat -keskenään kuin Mikko ja Konrad." - -Jos he kotona sattuivat vastakkain tulemaan, eivät he olleet toisiaan -näkevinäänkään. Mutta jos toinen huomasi toisen sairaana makaavan, meni -hän aina sisaren luo, joka kuitenkin asui pitkän matkan päässä ja -lausui tälle: "käyhän katsomassa siellä kotona; en tiedä, kuinka hänen -oikein lienee laitansa tänään." Ja silloin myöskin sai olla varma -siitä, olipa sitten kumpi tahansa veljeksistä, että tämä liikkui hiljaa -ja varovasti, välttääkseen sairaan häiritsemistä. - -Mutta muualla ja ihmisten nähden he elivät sammumattomassa vihassa, -eikä kukaan luullut enää kipenettäkään veljellistä rakkautta heidän -sydämessään kytevän. - -Tällä tavoin veljekset elivät jo neljättätoista vuotta. Rahat, jotka -Mikko oli saanut myydyistä pelloistaan, olivat menetetyt, hän ei -itsekään oikein tiennyt millä tavoin. Konrad sitä vastaan oli ostanut -lisää peltoa, jonka hän jo oli saanut melkein maksuun. Mikko tätä nykyä -auttoi enimmäkseen muita kaupanteossa, mutta hänellä oli vielä -pikkuinen pelto ja sen myynnillä toivoi hän saavansa asiat jälleen -kuntoon. - -Silloin tapahtui kylässä muutos. Vanha kirkkoherra oli kuollut; hän oli -hyvänluontoinen mies, mutta hän antoi kaikki asiat olla oloillaan. Uusi -kirkkoherra, joka nyt oli tullut kylään, oli nuori, innokas mies; hän -tahtoi järestystä kaikessa ja onnistuikin toimissaan, siksi kun hän -ryhtyi seikkoihin ravintolan Liisan kanssa, -- seikkoihin, jotka pian -tulivat tunnetuiksi. Sen perästä hän ei enää tohtinut sekaantua muiden -asioihin, sillä hän pelkäsi saavansa vastaukseksi: "lakaise ensin oman -kynnyksesi edusta puhtaaksi!" -- Mutta tätä nykyä hän toki vielä oli -parhaassa vauhdissa. - -Oli eräs sunnuntain iltapuoli. Hirsiläjällä istui joukko ihmisiä ja -niiden seassa oli Mikkokin, joka pureskeli olenkortta. Silloin kulki -Pekka, Sakri Jamsenin viisivuotias poika, siitä ohitse. Eräs joukosta -huusi Pekkaa luokseen, pisti käden taskuunsa ja lausui: "tules tänne, -Pekka, saat kourallisen pähkinöitä, jos näytät millä tavalla Konrad -panee." Poika pudisteli päätään ja tahtoi mennä menojaan, sillä hän ei -ollut mikään tuhma poika ja hän pelkäsi Mikkoa. Mutta mies piti hänestä -kiinni ja melkein pakoittamalla hän viimeinkin sai pojan näyttämään, -millä tavalla Konrad teki, kun häneltä veljeä kysyttiin. Siitä syntyi -kova nauru, joka kuulut aina toiselle puolen kylää. Mutta kun poika nyt -vaati luvatuita pähkinöitä, ei niitä ollutkaan; poika silloin potkaisi -pettäjäänsä ja siitä uutta naurua syntyi. - -Sillä välin oli uusi kirkkoherra tullut astuen mäkeä ylös. Hän -seisahtui ja näki koko tapauksen. Kun nyt poika oli vähällä selkäänsä -saada itsepäisyydestään, tuli kirkkoherra äkkiä esiin ja tempasi sen -pois heidän käsistään. Miehet heti nousivat seisomaan ja jokainen -paljasti päänsä. - -Kirkkoherra viittasi kirkkoväärttiä, joka myöskin oli joukossa, -seuraansa ja kävellessään hänen kanssaan kylää pitkin, kuulusteli hän -tältä asian alkua. Hän sai silloin kuulla veljesten sammumattomasta -vihasta. - -Seuraavana lauantaina sai Konrad työssä ollessaan käskyn tulla -kirkkoherran luokse huomenis jumalanpalveluksen jälkeen. - -Konrad tuijotti hämmästyneenä eteensä, piippu hänen hampaissaan sammui -ja pari sekuntia sai kivi olla oloansa hänen leveän jalkansa alla. Hän -ei voinut käsittää, mitä kirkkoherralla olisi hänelle sanottavaa ja -kernaimmin olisi hän nyt heti sinne mennyt. - -Mikko sai samallaisen kutsumuksen juuri kun hän erästä vanhaa koniaan -maalaeli. Hän vihelteli jonkunlaista siivotonta laulua, mutta asian -kuultuaan hän heti taukosi, sillä hän tiesi, mitä huomenna tulisi. -Iloinen hän oli siitä, että vielä oli aikaa valmistautua oikein aika -äkeään vastasaarnaan, ja hän mutisi jo alkua siihen itsekseen. - -Saarnan esipuheena seuraavana päivänä oli Ps. 133. v.l. "Katsos kuinka -hyvä ja suloinen on kuin veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat." Hän -puhui, kuinka turha ja mitätön kaikki maallinen ilo on, ell'emme sitä -ja'a niiden kanssa, jotka saman äidin kohdussa ovat levänneet, hän -selvitti, kuinka onnettomia tässä ja tulevaisessa elämässä ne vanhemmat -ovat, joiden lapsia riita, viha ja kateus toisistaan eroittaa; hän -muistutti vielä Kainista ja Aapelista ja velimurhasta, joka oli -syntiinlankeemuksen ensimmäinen myrkyllinen hedelmä. Tätä kaikkea ja -vielä paljon muutakin puhui kirkkoherra kovalla, kaikuvalla äänellä -saarnastuolista, ja ihmiset sanoivat: "tuosta seinätkin halkeavat." -Mutta helpompaa onkin usein särkeä seiniä, kuin liikuttaa ihmisten -kivikovia sydämiä. Bärbele, veljesten sisar, itki katkeria kyyneliä -veljiensä yli, ja vaikka kirkkoherra kerta toisensa jälkeen vakuutti, -ett'ei hän ketään erityisesti tarkoittanut, vaan kehoitti jokaista -panemaan kättään omalle sydämelleen ja kysymään itseltään, jos hän -lähimmäistään kohtaan tunsi oikeata kristillistä rakkautta, ajatteli -kuitenkin koko seurakunta: "tämä saarna tarkoittaa nimenomaan Mikkoa ja -Konradia." - -Mikko ja Konrad seisoivat likellä toisiaan. Mikko pureskeli lakkiansa, -mutta Konrad kuunteli suu auki saarnaa, ja kun he kerran sattuivat yhtä -haavaa vilkaisemaan toisiinsa, pudotti Mikko hämmästyksestä lakkinsa -laattiaan ja kumartui alas sitä ottamaan. - -Virsi veisattiin ja jumalan-palvelus loppui; mutta ennenkuin viimeistä -värssyä alotettiin, riensi Mikko kirkosta ulos ja seisoi jo pappilan -portilla. Portti oli vielä lukossa, jonkatähden Mikko meni ryytimaahan -kävelemään. Hän seisahtui mettiäispesien luona ja katseli pienten -eläinten ahkeraa työtä. "Noilla ei ole lepopäivää", ajatteli hän, "eikä -sitä ole minullakaan, kaikkien toimieni ja kauppojeni ohessa, sillä -minulla ei myöskään ole oikeata työpäivää." Ja hän ajatteli vielä, -kuinka monta sataa veljestä tuonlaisessa pesässä yhdessä asui, ja -kuinka yksimielisesti ja ahkerasti ne kaikki työskentelivät. Mutta -sitten hän taas muisti Konradin viimeisiä sanoja; hän pui vihasta -nyrkkiänsä ja päätti panna kovan kovaa vastaan, jos kirkkoherra häntä -pahoin ahdistaisi. - -Pappilassa tapasi Mikko kirkkoherran ja Konradin jo kiivaassa -keskustelussa. Kirkkoherra nousi seisoalleen, hän ei nähtävästi enää -ollut Mikkoa odottanutkaan. Hän tarjosi Mikolle tuolia, mutta tämä -vastasi osoittaen veljeensä: - -"Kaikella kunnioituksella, herra pastori, teitä kohtaan, mutta minä en -istu samassa huoneessa, jossa hän on. Te olette vasta tullut -paikkakunnalle, herra pastori, ja sentähden ette myöskään tiedä, mikä -valheen henki tuossa miehessä asuu; hän on hurskas olevinaan, mutta se -on vaan tekopyhyyttä, viekas kettu hän toden perään on. Joka -lapsinulikka jätkyttelee häntä: 'kuinka Mikko veljellesi käy?'" -- Mikko -näytti samalla edellä mainitun tempun, ja jatkoi sitten hammasta -purren: "tiedättekö, herra pastori, hän tuolla juuri on syynä -onnettomuuteeni, hän rauhan on kodostani karkoittanut, ja hänen -tähtensä juuri olen minä hevois-huijariksi tullut. Sinä olet ennustanut -minun lopulta hirteen menevän", lausui hän veljeensä kääntyen, "mutta -sinun vuorosi tulee ensin." - -Kirkkoherra antoi veljesten purkaa sydäntään mielin määrin, sillä hän -tiesi, että kauan kytenyt viha vasta sitten sammuisi, kun se liekissä -oli leimunnut. Osaksi hän kumminkin vielä erhettyi. - -Vihdoin istuivat veljekset äänettöminä ja melkein hengästyneenä kiivaan -ottelun jälkeen. Ei kumpainenkaan heistä jäsentäkään liikuttanut. - -Silloin kirkkoherra heille puhui mieltä liikuttavia sanoja; hän -tunkeutui sydämen syvimpään kätköön. Mutta turhaan; veljekset istuivat -yhä äänettöminä eteensä tuijottaen. Kirkkoherra kuvasi heidän -vanhempainsa syvää surua toisessa maailmassa; Konrad huokasi, mutta ei -hän vieläkään nostanut silmiään maasta. Nyt kirkkoherra keräsi kaikki -voimansa, ja jylhällä äänellä hän, ikäänkuin rankaiseva propheta, -osoitti heille Herran vihan julmuuden viimeisenä päivänä, jolloin -heidän oli tuomio-istuimen eteen astuminen. Silloin Herra heille -huutaisi: "voi! voi! voi! Te olette eläneet vihassa ja eripuraisuudessa -keskenänne, te olette hylänneet veljellisen rakkauden, menkää pois -minun tyköäni toisiinne kahleilla kiinnitettyinä, ja hiutukaa -ijankaikkisesti helvetin tulessa." - -Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa; Konrad pyyhki kyyneleet poskiltaan -nuttunsa hihalla; sitten hän nousi seisoalleen ja lausui: "Mikko!" - -Mikko ei moneen vuoteen ollut kuullut nimeänsä tuolla äänellä -mainittavan; hän katsoi ehdottomasti ylös, Konrad tuli likemmäksi ja -lausui: "Mikko suo anteeksi!" -- Veljesten kädet yhdistyivät ja -kirkkoherra laski omansa ikäänkuin siunaten niiden päälle. - -Silmät levällään katselivat ihmiset Mikkoa ja Konradia, kun nämä käsi -kädessä tulivat pappilasta ja kylän poikki astuivat asuntoonsa päin. -Perille tultuaan he heti repivät pois kaikki ulkolukot, menivät sitten -ryytimaahan ja särkivät väliaidan eikä auttanut vaikka paljon kaalia -tärvääntyi, sillä tuo heidän eripuraisuutensa tunnusmerkki oli -hävitettävä. - -Senjälkeen he menivät sisarensa luo, istuivat siellä rinnakkain ja -söivät puolista samassa pöydässä. - -Jälkeen puolenpäivän he menivät iltakirkkoon ja lauloivat yhdessä -äitinsä virsikirjasta. - -Sovussa ja yksimielisyydessä he senjälkeen elivät kaiken ikänsä. - -Loppu. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Novelleja ja Kertomuksia II, by Various - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II *** - -***** This file should be named 51270-8.txt or 51270-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/1/2/7/51270/ - -Produced by Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License (available with this file or online at -http://gutenberg.org/license). - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at -http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at -809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email -business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact -information can be found at the Foundation's web site and official -page at http://pglaf.org - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit http://pglaf.org - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: http://pglaf.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - http://www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/51270-8.zip b/old/51270-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 5390574..0000000 --- a/old/51270-8.zip +++ /dev/null |