path: root/51007-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51007 ***

SAVOLAISIA

Tarinoita


Kirj.

KAUPPIS-HEIKKI





WSOY, Porvoo, 1912.




SISÄLLYS:

 Peltoniemen Paavo.
 Junnukka.
 Rahakauppiasta tervehtimässä.
 Kunnan "rohtosatsi".
 Miten Vesapuron veljekset pysyivät yhtenä talona.
 Kohtaus.
 Suuttuu suunnankin mies.
 Ei se ollutkaan kone.
 Herra ja renki.
 Hyvä on.
 Metka.
 Yksi kerrallaan.
 Yrjö Sarkanen.
 Hauki.




PELTONIEMEN PAAVO.



I.

ULKONÄKÖ JA KESÄLEVOT.


Ihmiset eroavat ulkonäkönsä ja muiden ominaisuuksiensa puolesta
enemmän taikka vähemmän toisistaan. Mutta Peltoniemen Paavo erosi
tavallista enemmän. Hän oli pitkä, laiha ja musta kuin korpikuusi.
Punakka hän kyllä oli voinut olla nuoremmalla iällään, mutta kun
hän oli vanhempana jättänyt kaiken koreilun, kasvojen pesemisestä
alkaen, niin ei hänessä mitään punakkata huomannut. Ja voisipa pitää
varmana, ettei häneen kukaan punakkata löytääkseen katsonutkaan.
Ja jos joku tuntematon katsoikin, niin se ehkä ihmetteli, että mitä
ovat nuo kaksi mustaa juovaa, jotka lähtevät suupielistä alaspäin;
ovatkohan ne synnynnäiset. Paavolla oli näet tuollaiset juovat. Asian
ymmärtävät kyllä tiesivät, etteivät ne olleet mitkään synnynnäiset
juovat, vaan hyvin tavalliset piipun ja kahvin käyttäjän "norit".
Paavo oli näet nuorena ollessaan kuullut, että "työmiehen suu pitää
olla karvaalle, jos ei muusta niin murheesta". Ja kun Paavolla ei
koskaan ollut erittäin suuria murheita, niin oli välttämätöntä, että
suuhun täytyi kaataa vähä väliä piipun pohjalta kaiveltua karvautta.
Tämän suun karvauden perustuksella hänen tuli olla myöskin työmies,
ja työmies hän olikin. Mutta kun hän samalla oli isäntämies, jotka
ovat "ison vallan päällä", niin hän käytti tätä valtaansa ja asetti
työntekonsa luonnon viittaaman järjestyksen mukaan. Kesällä, jolloin
on "ryskätyön" tekijän tarpeeksi valoa yölläkin, hän uneutti pois
mielestään auringon ja muut tuntien näyttäjät ja antoi mennä yöt ja
päivät yhtä kyytiä. Oltuaan muun joukon mukana päivän ajan heinä- tai
leikkuutöissä, myllisti hän yöt yksinään, milloin niityn raivuussa,
milloin ojankaivussa. Kun oli näin kulunut vuorokausia, nukkui hän
viimeinkin muutamia tunteja, joskus väännettävä kanto sylissä ja
piippu hampaissa. Mutta ensi heräämisen perästä hän tarttui uudestaan
työhön kiinni ja virkkoi: "Taisinpa nukahtaa. No, nytpä sitä taas
jaksaakin."

Tällainen oli Paavon lepojärjestys valoisan kesän aikana. Öiden
pimettyä se tasaantui muiden lepoaikojen mukaiseksi. Mutta kun
perunat oli nostettu kuoppaan ja alkoi viskellä lunta, silloin
siirtyi Paavo katon alle ja otti korvauksen pitkistä päivistään.



II.

KIVET JA NUMEROT.


Paavo ei ollut yksinäisyydessä elävä murjottaja, jollaiseksi hänet
olisi luullut kasvoista katsoen, vaan oikea harrastusten mies.
Hänellä oli useampia tuttavia kuin monella kauniimmalla, sillä
jokainen tiesi että minkä asian Paavo ottaa ajaakseen, sitä ei
keskeytä muu kuin kuolema tai lavantauti. Mutta Paavo ei ottanutkaan
harrastaakseen yhtäaikaa kaiken maailman asioita. Yksi asia
kerrallaan ja lujasti, se oli hänen työjärjestyksensä.

Nuoruuden ikäkaudella, jolloin muut katselevat itselleen
elämänkumppania, oli Paavo saanut väkikiven nostoharrastuksen. Sitä
ei kestänyt monta vuotta, mutta niin kokonaan se piti vallassaan,
ettei hän tullut katsoneeksikaan hameväkeen päin. Paavon huomio
oli niinä vuosina kääntynyt vankimman näköisiin miehiin, ja niiden
täytyi olla peräti välinpitämättömiä voimainsa suuruudesta, jos eivät
suostuneet väkikiven nostoon.

Tätä nostoharrastusta seurasi urheilu numeroilla. Jonkun sattuman
kautta oli Paavo päässyt tietämään, että nuo mitättömän näköiset
numerot ovat ihmeellisiä urheilutovereita. Niistä saapi syntymään
hirmuisia summia monenmoisella tavalla. Ja nyt ei Paavo enää valinnut
tovereitaan hartiain leveyteen katsoen, vaan sen perustuksella
kuka osasi laskea lukuja. Ja kun hän tiesi, että kaikki koulun
käyneet osaavat laskea, niin ei Peltoniemen taloon yöpyneen
virkamiehen, olipa hän nimismies tai rovasti, tarvinnut istua
toimetonna haukotellen. Paavolta johtui puhe heti kohta laskentoon
ja pian ilmestyi virkamiehen eteen kivitaulu tai liitupalanen ja
kysymys, että miten tuollainen luku lasketaan. Sen täytyi olla
kivestä, joka ei tarttunut asiaan, kun näki millä hartaudella
Paavo odotti ratkaisua ja miten hänen joka jäsenensä liikahteli
innostuksesta. Harva siitä kieltäytyikään, ja ken sen teki, olipa
vaikka professori, hän kadotti kaiken arvonsa Paavon silmissä.
Useampi huomasikin mitä nyt tarvitaan ja kaivoi esiin ainoatkin
matematiikkavarastonsa. Ja jos tällä olikin annettavana jotain uutta,
ennen kuulumattomia laskuongelmia ja tiesi antaa niihin selitykset,
niin olipa tämä vaikka alhaisin siltavouti, olisi Paavo ollut valmis
puolustamaan häntä vaikka kuvernööriksi. Rovastin apulainen, muiden
käsityskannan mukaan keskinkertaista huonompi saarnamies, oli Paavon
mielestä paras pappi, sillä hän oli kertonut ja antanut Paavolle
laskettavaksi ihmeellisen laskun: miten eräs herra kengitytti
hevostaan sillä palkalla että seppä saapi ensimäisestä naulasta
pennin, toisesta kaksi, kolmannesta neljä ja niin aina viimeiseen
naulaan asti kahdella kerrottuna. Ja kun siitä laskelmasta tuli
miljooniin markkoihin nouseva summa, niin se sai Paavon haltioihinsa
useaksi kuukaudeksi. Eikä tämä lasku enempää kuin muutkaan laskut
jääneet salaisuudeksi, kyllä Paavo toimitti nämä ihmeet muidenkin
tietoon ja olisi vaikka syömättäkin näyttänyt miten niitä lasketaan.
Harvat sittenkään jaksoivat seurata mukana ja päästä jotain oppimaan.
Paavo itse ei pysähtynyt näihinkään, vaan kiskoi yhdeltä ja toiselta
tiedot myöskin murtolukujen laskuun ja lopuksi kuutiolaskut.

Nämä harrastukset veivät monta vuotta ja ne pitivät niin vallassaan,
ettei hänelle johtunut mieleenkään hommata taloon nuorempaa emäntää,
vaikka äiti alkoi käydä aivan kykenemättömäksi. Nuoremman veljen oli
täytynyt ajatella tätä asiata ja Paavo huomasi senkin oikein toden
teolla vasta silloin, kun velimies tuli pyytämään kummiksi pojalleen
ja sanoi, että siitä tehdään Paavo, kummin kaima. Silloin hän vasta
oikein havahtui ja kummin-rakkauden innostamana laski ensi töikseen
kuinka rikas tämä pieni kummipoika olisi, jos joku hyvä ihminen olisi
sille Kristuksen syntymävuotena tallettanut pankkiin yhden pennin ja
se siellä olisi kasvanut tänne asti korkoa korolle. Kun nyt ei kukaan
ollut tehnyt tuollaista säästöönpanoa, niin se puute täytyi kummin
korjata ja hän veikin pankkiin heti sata markkaa. Mutta kun siitä ei
joutunut kohtakaan miljoonia, niin hän aikoi korvata sen sillä, että
kummipoika yksinään saapi hänen osansa maasta ja tavarasta. Veljestä
ja hänen nuoresta emännästään ei ollut tämä puhe tervalle, mutta
naapurin isäntä, Hartikainen, jolle Paavo kertoili aikomuksistaan,
oli aivan toista mieltä.

-- Hulluhan sinä olet, jos veljesi pojalle lahjoitat osasi, torui
Hartikainen. Somempihan sinun on ottaa itsellesi emäntä ja jättää
osasi omille lapsillesi.

-- Ei yhdessä talossa tarvita kahta emäntää, väitti Paavo.

-- Mikä vahinko siitä olisi? kysyi Hartikainen.

-- Saattaisi tulla riita ja muutenkin on siinä vain syömässä, selitti
Paavo.

-- Syömässäkö, jamasi Hartikainen. Taloisessa talossa ei emännän
syönti tunnu ei kerrassaan mitään.

-- No lasketaanpa, virkkoi Paavo ja otti heti esille laskuvehkeensä.
Jos nyt ajatellaan 20 penniä aterialta, niin se on 60 penniä
päivältä. Siihen lisää 15 penniä kahvista, joka ei ole paljo, niin se
on yhteensä 75 penniä päivältä. Jos sitten eläisi ja söisi 50 vuotta,
niin se on 75 kertaa 365, tämä kerrottuna tuolla 50:llä. Kohta se
nähdään...

Paavo ei touhunnut kovinkaan monta minuuttia, kun jo sanoa mäkäsi
summan:

-- Kolmetoistatuhatta kuusisataa kahdeksankymmentä seitsemän markkaa
ja viisikymmentä penniä... onko se sitten sama kuin ei mitään...
keskinkertaisen tilan hinta. Jos lasketaan vaatteetkin, noin 50
markkaa vuotta kohti, joka kerrottuna 50:llä tekee 2500 markkaa,
yhteensä 16187 markkaa 50 penniä... Sillä ostetaan jo meidän seudun
parhaita taloja.

Hartikainen kuunteli ihmetellen, mutta virkkoi kuitenkin:

-- Onkohan nuo sinun laskusi oikeita laskuja... minä epäilen.

-- Et tarvitse epäillä, vakuutti Paavo. Hae vaikka tuomari laskemaan,
niin ei muutu pennilläkään.

-- Ei se sittenkään pidä paikkaansa, väitti Hartikainen. Ei emäntä
syö rahaa, vaan leipää ja mitäpähän sattuu talossa olemaan.

-- Lasketaan sitten leipänä, sanoi Paavo ja pyyhki pois entiset
numerot.

Hartikainen koki estellä, mutta Paavolla oli jo kyynäräpuu kädessä,
saadakseen selville kuinka monta kuutiotuumaa tuo toinen emäntä
voisi syödä kutakin lajia kerrallaan. Painomittoja ei tarvinnut,
koska ei pyrittykään rahasummiin. Sittenkin vei tämä lasku aikaa
paljoa enemmän kuin edellinen, sillä leipä, voi, kalat ja piimä oli
laskettava erillään. Mutta kun laskut viimein valmistuivat ja Paavo
mittapuulla määräili millaisen hatiskan tuo toinen emäntä söisi
leipää 50:ssä vuodessa, niin täytyipä Hartikaisenkin ihmetellä. Oli
hyvin täpärältä sopiko siihen tupaan, jossa laskuja tekivät. Piimän
ja vellin paljoutta ei ollut yrittäminenkään yhteen huoneeseen.

Viimein ei ollut Hartikaisella muuta keinoa kuin ruveta tinkimään
vähemmäksi vuosia.

-- Minkä laskutavan perustuksella? kysyi Paavo.

-- Sen laskutavan, ettei moni emäntä elä puoltakaan tuosta ajasta, ja
sattuupa välistä niiniin, että vuoden tai parin perästä kuolee.

Paavo ajatteli vähän aikaa ja sanoi:

-- No tuon vähän ajan saattaa sitten olla kotonaankin.

-- Ja kyllä sinäkin näyt saavan olla yksinäsi, vahvisti Hartikainen
eikä tullut sen päivän perästä kehottelemaan Paavoa emännän ottoon.



III.

PITKÄ LASKU.


Niinä aikoina, kun Peltoniemen Paavo urheili talviajat numeroilla
ja pitkillä ruoka-unilla, oli hänen huomaamattansa paikkakunnan
vanhemmassa väestössä herännyt uskonnollinen harrastus.

Naapuri Hartikainenkin oli siihen yhtynyt, ja tältä se Paavokin
ensin kuuli tästä asiasta. Hartikainen kävi usein Peltoniemessä ja
valitteli miten paljon on suruttomia maailman lavealla tiellä ja
huomauttipa jo muutamana päivänä, että Paavokin on tuossa samassa
joukossa. Paavo ei ollut tästä asiasta läheskään niin varma kuin
kuutio- ja prosenttilaskuista, mutta sanoi kumminkin:

-- Siellä kaiketi minä mahtanen olla.

Tämän syvällisemmiksi eivät heidän keskustelunsa päässeet. Mutta kun
Hartikainen tuli yhä useammin valittamaan tätä samaa asiata, niin
jopa Paavokin yritti siihen syventyä. Hän kysyi varovaisesti:

-- Mihinkähän joukkoon ne sellaiset kuuluvat, jotka eivät tee
kellekään mitään pahaa?

-- Mihinkäs muuhun kuin suruttomiin, selitti Hartikainen varmasti.
Kaikki kuuluvat niihin, jotka vaan eivät käy sananharjoituksissa.

-- Vähäpä niitä sitten onkin muita kuin suruttomia, tunnusti Paavokin.

-- Paljoko sinä olet luullut olevan. Rippeiksi niitä vain on.

-- Tottahan nyt yksi kymmenestä.

-- Ei ole niinkään paljon.

-- No tottahan nyt yksi kahdestakymmenestä.

-- Se saattaisi olla paremmin suunnilla, myönnytti Hartikainen.

Paavo jo innostui asiaan.

-- Se on viisi prosenttia, hän virkkoi, etsien liitupalasta.
Miljoonittain niitä sittenkin karttuu, sillä maapallolla on
toistatuhatta miljoonaa asukasta.

-- Ettäkö rupeat sitä numeroilla laskemaan? kysyi Hartikainen.

-- Se on sukkelaan tehty: viidellä vaan kertoo nuo miljoonat ja
sadalla jakaa.

-- Heitä, heitä kädestäsi se liitupalanen, sanoi Hartikainen aivan
kauhistuneena. Se asia on niin kallis ja vakava asia, etten minä
salli sitä silmieni edessä liidulla tuhrittavan.

Paavo aivan ällistyi.

-- Saapi minulta olla laskematta, jos se siitä pahenee, hän virkkoi
ja kiipesi uunille nukkumaan.

Sen hän teki tästä lähtien aina, kun näki tulevan sellaisia, joiden
tiesi alottavan puheen tuosta suruttomuuskysymyksestä.

Hartikainen mahtoi myöhemmin katua kiivastumistaan, koska muutamien
viikkojen kuluttua tuli hyvin ystävällisenä miehenä Peltoniemelle.

-- Kotonakos Paavo on, hän kyseli, kun ei sitä näkynyt.

-- Tuolla se on uunilla levottelemassa, selitti veljen emäntä. Tule
puhuttelemaan vierasta. Taitaa olla asiata.

Paavo käännähti toiselle kyljelleen.

-- Olisihan minulla yksi lasku lasketettava, vaan taitaa nukkua.

-- En minä niin raskaasti nuku, kuului uunilta. Onko se velan koron
laskua?

-- Ei se ole kuin muu mutkikas lasku, jota harvat uskaltavat
yrittääkään, selitti Hartikainen.

Paavoa jo nauratti.

-- Jokohan on sellainen lasku, etten minäkään uskalla yrittää. Keltä
sinä sen kuulit?

-- Joku tuttava sen kertoi, ja kun kuuli, että sinä olet mainio
laskija, niin käski käydä sinulla laskettamassa.

Paavo oli harvoin tullut niin sukkelasti uunilta kuin nyt.

-- Onko se sitä laskettanut muilla?

-- En kysynyt, vaan on se sitä itse laskenut päässään monta kertaa.

-- Vai päässään, naurahti Paavo. Semmoisia minä lasken useita yhden
piipun palama-aikana. Ala jo sanella, niin kohta sen kuulet.

-- Lasku on tällainen, alkoi Hartikainen. Kaukana meren takana on
timanttivuori: peninkulmaa pitkä, peninkulmaa leveä ja peninkulmaa
korkea.

-- Nyt minä jo ymmärrän, että se on kuutiolasku, virkkoi Paavo kesken
kiireen. Niitä eivät pojat puoletkaan pysty laskemaan, kun eivät
tunne muuttolukua.

-- Sinäpähän sen ymmärrät, myönnytti Hartikainen. Kerran tuhannessa
vuodessa lentää tälle vuorelle eräs lintu ja hioo siihen nokkaansa.
Kun vuori on hiomisesta kulunut loppuun, silloin on kulunut
ensimäinen sekunti iankaikkisuudesta. Laske nyt se.

-- Taitaapa olla pitkä lasku, tunnusti Paavo. Mutta jos vain jollain
keinolla pääsen perille minkä verran vuori kuluu kerta-hiomisesta,
niin kyllä minä sen lasken.

-- Etkö usko yrittämättä.

-- En usko.

-- Milloinka luulet olevan laskettu?

-- No käyhän parin päivän perästä tietämässä, lupasi Paavo.

-- Vai menee siihen kumminkin kaksi päivää, hymähti Hartikainen.
Mutta jos saat ennen selväksi sen ensimmäisen sekunnin pituuden,
niin alahan laskea, kuinka monta sekuntia on niissä vuoren
kulumisvuosissa. Ja jos saat senkin lasketuksi, niin alahan ajatella
helvetin piinan pituutta, jossa suruttomana kuollut tuntee jokaisen
sekunnin tuhannen vuoden pituiseksi.

-- Täysillä tuhansilla kertominen on kaikkein huokeinta,
selitti Paavo. Pyöräyttää vain kolme nollaa perään. Mutta tuo
kerta-hiomisella kuluminen, se se on kaikkein vaikein kohta.

-- Etköhän tuosta löydäkään sen vaikeampaa paikkaa, arveli
Hartikainen ja lähti sen sanottua kotiinsa.

Paavo jäi tuumimaan millä keinolla pääsisi alkuun. Hän ajatteli
kokeeksi hangata luisella piippunsa varrella juomalasin laitaa,
mutta luopui siitä ja määräsi summamutikassa timanttikuutiotuuman
kulumisajaksi tuhat miljoonaa vuotta. Siinä ajassa se kuluu, jos on
kuluakseen.

Hän alkoi laskea vuorta kuutiotuumiksi, jonka summan perään tarvitsi
vain liittää nuo yhdeksän nollaa. Lasku kävi niin huokeasti, että
Paavoa nauratti. Hartikainen luuli tätä kovinkin vaikeaksi. Suurin
vastus oli enää saada sopimaan numerot taululle.

Paavo oli niin innostunut, että aikoi yhteen kyytiin laskea
sekunneiksikin, mutta se jäi kesken -- ja on kesken tänäkin päivänä.
Aamupuolella yötä alkoi kertominen mennä sekaisin. Täytyi jättää
huomiseksi. Mutta silmiin ei tullut unta. Ajatukset kiintyivät noihin
tuhannen vuoden pituisiin sekunteihin. -- Kyllä pitää olla tavaton
tuska jos sekunti, joka on vain silmänräpäyksen aika, tuntuu niin
pitkältä.

Hän oli tätä asiata ajattelemassa, kun muu joukko nousi ylös ja
vaimoväki korjasi vuoteet kokoon. Paavon täytyi nousta uunille.
Täällä hän pääsi heti kohta unen päähän kiinni eikä jaksanut nousta
aamiaisellekaan. Kuului vain kuivasti päräjävä kuorsaus, joka
muistutti palokärjen pärrytystä kevätaamuna.



IV. MITEN PAAVO HERÄSI.


Veljen emäntä oli vetänyt hiilet uunista ja työntänyt hiilikoukun
uunin päälle, kun sieltä alkoi kuulua nukkuissaan uneksivan kamalata
hätähuutoa. Emäntä säikähti kovasti, mutta nousi sitten uunille ja
alkoi kiskoa Paavoa kädestä.

-- Kuule! kuule! mikä sinulla on?

Nyt kohosi Paavo kauhistuneen näköisenä istualleen ja alkoi
läähättäen kertoa, että hän oli helvetissä, jossa polttaa kamalasti.

-- Vieläpä sinä olit helvetin takana, kun kuuman uunin päällä, sanoi
veljen emäntä säikähdyksestä harmistuneena.

-- Ihan varmaan olin, väitti Paavo. Nytkin vielä polttaa.

-- Mitä paikkaa se polttaa?

-- Kättä polttaa.

Paavo näytti kättänsä, jossa todellakin oli sormen levyinen palaman
jälki kalvosen kohdalla.

-- Ihmekö on jos polttaa. Aikamies nukkuu niin raskaasti, että
työntää kuumaan hiilikoukkuun kätensä.

Paavo ei puhunut mitään, laskeutui vaan hoitelemaan palaman jälkeä.
Hän ei enää vilkaissutkaan laskuihinsa, vaan alkoi katsella
vaatteitaan ja kysyi:

-- Missähän on minun sarkahousuni?

-- Aittaan vein penkin pyyhkeenä olemasta, vastasi emäntä.

-- Nyt minä tarvitsen ne jalkaani, sanoi Paavo. Hän pukeutui
sarkatamineihin, jota ei ollut tapahtunut kuukausiin, ja lähti
Hartikaisen luokse. Tämä luuli laskujen valmistuneen ja kysyi:

-- Joko tuli selväksi iankaikkisuuden pituus?!

-- Ei siitä tulekaan selvää, vastasi Paavo väräjävällä äänellä. Ei
pidä kenenkään ruveta laskemaan sellaista laskua.

-- Joko sait kyliäsi, ähitteli Hartikainen.

-- Jo sain. Et usko, hyvä naapuri, mitä minulle tänä päivänä
tapahtui. Minun annettiin maistaa helvetin tuskaa ja iankaikkisuuden
pituutta.

-- Sitä minä toivoinkin. Kunpa olisi polttanut oikein.

-- Älä hyvä naapuri toivota tuollaista. Kyllä se oli niin pitkä ja
hirveä aika, että voi tokiinsa.

Ja Paavo aivan vapisi kertoessaan miten pirut köyttivät hänen kätensä
ja vetivät hirmuisen kuumaan ja suureen uuniin, jossa toiset pirut
pitkissä riveissä tanssivat ja irvistelivät hänelle, ja niiden
hirmuisen pitkät hampaat olivat numeroiden näköisiä.

Kerrottuansa loppuun tämän kauhean unen, hän kysyi rukoillen:

-- Sano, hyvä naapuri, pitääkö minun joutua tuollaiseen tuskaan?

-- Se on oma tahtosi, vastasi Hartikainen. Mutta jos vaan elät tuota
entistä, surutonta elämääsi, niin sinne sinun täytyy joutua.

-- Neuvo sinä, mitenkä minun pitäisi elää.

-- Itsekin olen neuvon tarpeessa, sanoi Hartikainen. Vaan jos haluat
kokeneimpain miesten neuvoja, niin saat minulta lainaksi kirjan,
jossa sanotaan, mitä sinun on tehtävä.

-- Minä otan heti lainaan. Ja siitäkö tietää kaikki?

-- Tietää siitä, sillä se on "Uskon speili", vakuutti Hartikainen.

Paavo sai kirjan ja aikoi lähteä heti kohta kotiinsa lukemaan.

-- Istuhan vielä, pysäytti Hartikainen. Tuohonko vanhaan kuoreen sinä
aiot ruveta rakentamaan uutta ihmistä?

Paavo ei oikein ymmärtänyt.

-- Mihinkä kuoreen? hän kysyi.

-- Tuohon suruttomaan takkiin ja noihin...

-- Minulle tehtyjä nämä ovat.

-- Sinulle, mutta sanoppa, miksikä et teettänyt tällaisia?

Sitäkään ei Paavo osannut sanoa.

-- Siksi, selitti Hartikainen, että olet ollut suruton, jolle kelpaa
puvuksi vaikka riikinkukon höyhenet.

Paavo vilkasi noihin höyheniinsä, joissa näkyi merkkejä piipun
porosta ja uunin noesta. Vähitellen alkoi selvitä, että hänen
nuttunsa helmasta puuttui nuo kolme halkoa.

-- Kyllä minäkin teetän nyt halkohelman nutun, lupasi Paavo.

-- Se on helposti sanottu ja tehty, virkkoi Hartikainen. Mutta
onkohan sinussa miestä kestämään suruttomain pilkkaa ja maailman
ylenkatsetta?

-- Minä en menekään heidän pilkattavakseen.

-- Vai et mene. Ehkä nukut talvikaudet uunilla kuten ennenkin.

-- En minä nuku pitkältä tämän varoituksen perästä, vakuutti Paavo.
Nyt pitää lukea ja tehdä parannusta.

-- No menepä häntä tekemään, mutta ehkä siinä vielä hikoilet, sanoi
Hartikainen ennustavasti.

Kotiinsa tultuaan riisui Paavo ensi töikseen nuo synnin pukineet ja
asettui aivinaisissaan istumaan arvokkaimmalle paikalle pöydän päähän.

Nyt alkoi lukeminen.

Hän oli sitä tähän asti tehnyt hyvin harvoin ja senkin vähän
kinkerilukujen pelosta.

Senpätähden tekivät vaikeimmat sanat kovasti vastarintaa. Mutta
Paavo ei antanut perään. Alkukirjaimista vauhtia ottamalla hän
mutisti niitä kokoon, kuten juurikoita kesällä. Harvat sanat siinä
rynnistyksessä säilyivät kokonaisina. Vakavimmistakin sanoista,
kuten "vieraat ja muukalaiset", saattoi syntyä "virrat mukulaiset".
Mutta ääni pysyi aina hartaana ja lukunuotti nousi ja laskeutui
säännöllisesti.

Velimies ja sen vaimo eivät ensinkään ihailleet tätä Paavon uutta
harrastusta. He olisivat voineet sanoa siitä hyvinkin tylysti,
jos ei tuo heidän pienelle Paavolleen luvattu perintö olisi ollut
alituisena muistuttajana pysymään kärsivällisenä. Mutta renki-Pekka,
jolla ei ollut mitään maallisen hyvyyden toivoa enempi itselleen kuin
olemattomalle pojalleenkaan, ei malttanut kuunnella monta päivää
äänetönnä, vaan keskellä hartainta lukua sanoa mäikäsi:

-- Tästä meidän Paavosta se taitaa viime herkuksi tulla pappi.

Paavo käsitti tämän pilkkapuheeksi ja pysäyttäen lukunsa virkkoi:

-- Niin se suruton sanoo, mutta kunhan näytettäisiin sinullekin
helvetti, niinkuin minulle näytettiin, niin et pilkkaisi heränneitä.

Pekka ei noin vähästä säikähtänyt.

-- Sanoppa sinä, valveellaolija, minkälainen ahjo tuo oli.

-- Sinä et suruttomassa tilassasi ymmärrä siitä mitään.

-- Sinäkö paremmin ymmärrät, torristautui Pekka vastaan. Tämän viikon
alussa et ollut yhtään surullisempi minua, koska mittasit helvetin
pituutta.

-- Senpä synnin tähden se minulle näytettiin.

-- Vai sen, hymähti Pekka. Hätäkö tässä sitten. Jos se on suurin
synti, niin en pyri leveyttäkään mittaamaan, jopa että pituutta.

Paavo yritti jo suuttua näin hävyttömästä ivasta, mutta ennätti
muistaa Hartikaisen sanat, että "onkohan sinussa miestä kestämään
suruttomain pilkkaa". Hän jätti Pekalle viime sanan, ja se oli oleva
ensimäinen voitto.



V.

TIE- JA LAIVAPUUHAT.


Paavo oli istunut Raamatun ääressä lähes puoli vuotta, nimittäin
Pärttylistä Kynttilänpäivään. Päästyään "kannesta kanteen" hän alotti
heti uudestaan ja oli jo Kuningasten kirjaa lukemassa, kun naapuri
Hartikainen tuli häiritsemään muilla puuhilla.

-- Yhä sinä vaan lukea jauhattelet, hän virkkoi.

-- Mitäpä minä muutakaan tekisin talviseen aikaan, vastasi Paavo
oudoksuen, kun vanha herännyt mies arvostelee hänen lukemistaan noin
välinpitämättömästi.

-- Olisi sitä tekemistä talvellakin, sanoi Hartikainen. Sinä
joutaisit parhaiten puuhaamaan meidän kylään maantietä, josta on
ollut aina vähäväliin puhetta, mutta ei kukaan pane asiata alulle.

-- Pidätkö maantiepuuhaa tärkeämpänä kuin Raamatun lukemista? kysyi
Paavo jotenkin pontevasti.

-- On se ainakin yhtä tärkeätä, vastasi Hartikainen.

Paavo siirti kirjan syrjemmä ja tarttui tositoimella keskusteluun.

-- Enpä olisi odottanut sinun suustasi tällaista sanaa. Maantien
puuha yhtä tärkeätä kuin Raamatun lukeminen? Huokeastipa sitten
vältetään kadotuksen kita ja päästään kaidalle tielle. Oletko sinä
kääntynyt takaisin lavealle tielle, kun noin puhut!

Näin ahdistelevista sanoista jo Hartikainenkin harmistui.

-- Lukemisellako sinä luulet pääseväsi kadotuksesta. Aiotko
tuomiopäivänä kehastella sillä, että olet talvet istunut Raamatun
ääressä. Ei sinulta siellä kysytä osaatko edes lukeakaan, vaan sitä
sinulta kysytään mitä olet tehnyt.

Tiedän minäkin sen, että tekoja siellä kysytään, mutta ei siellä
ainakaan maantien tekoa kysytä, vastasi Paavo varmasti.

-- Kysytään sitäkin, kivahti Hartikainen. Minä selitän sinulle
tämän asian. Väitä vastaan, jos uskallat. Ajattele että
pimeänä, myrskyisenä syysyönä tulee veljesi tai kummipoikasi
hengenvaarallisesti sairaaksi. Tarvitsisi noutaa pappi tai lääkäri.
Pääsetkö veneellä suuren selän ylitse? Et pääse. Sairas saattaa
kuolla ennen myrskyn asettumista. Mutta jos on sileä maantie, niin
kyllä hevonen osaa kulkea pimeässäkin. Voitko viimeisellä tuomiolla
puolustaa itseäsi sillä, ettei ollut maantietä. Luuletko, ettei
siellä tiedetä miksi ei ollut. Sentähden, kun istuit talvikaudet
Raamatun ääressä, etkä asettanut tikkua ristiin tie-asian hyväksi.
Tiedätkö minkä tuomion saat... helvettiin nakataan, vaikka olisit
lukenut Raamatut läpi sata kertaa.

Paavon pää painui alas. Kauhistutti ajatus, että veli kuolisi
saamatta puhutella pappia, ja kipeästi koskisi sekin, jos kummipoika
kuolisi maantien puutteessa.

Paavosta tuli nöyrä mies ja hän tunnusti:

-- Kyllä olet, naapuri, oikeassa. Minä en ole tätä asiata ennen
ymmärtänyt.

-- Hyvä että nytkään ymmärrät, sanoi Hartikainen lempeämmin. Ehkäpä
ryhdyt aivan ensi päivinä maantie-asiaan.

-- Vaikka paikalla, jos vaan osaat neuvoa miten tätä asiata ajetaan,
sanoi Paavo, painaen Raamatun kiinni pistettyään päretikun lehtien
väliin merkiksi.

-- Osaan minä neuvoa aluksi ja itse saat kysellä lisää tietävämmiltä,
sanoi Hartikainen. Ensin on kirjoitettava anomus ja kerättävä sen
alle kaikkien nimet, jotka tätä tietä tarvitsevat.

-- Mutta jos ne pelkäävät kustannuksia eivätkä kirjoita nimeänsä,
epäili Paavo.

-- Ei niitä moni pelkää, vakuutti Hartikainen. Ja jotka pelkäävät,
niille on sinun selitettävä miten tärkeä tämä asia on.

-- Ja mitä sitten, kiirehti Paavo.

-- Sitten on saatava kuntakokoukselta puoltolause ja ryhdyttävä
hakemaan valtio- apua.

-- Mutta jos ei kuntalaiset katso tietä välttämättömän tarpeelliseksi
eivätkä anna puoltolausetta.

-- Ne antavat, kun käyt vähää ennen puhuttelemassa kaikkia
suuri-äänisiä ja selität niille asian tärkeyden.

-- Mutta on siinä puuhaa, arveli Paavo.

-- Vähäkö on sinulla aikaa.

-- No onhan sitä aikaa, myönnytti Paavo. Hän oli jo seuraavana
päivänä nimienkeruumatkalla ja alkoi osata melkeinpä paremmin kuin
Hartikainen kuvailla sen kauhean edesvastuun, mihin ne joutuvat
syyllisiksi, jotka eivät tätä tietä puolusta. Hän ei jättänyt
yhdessäkään talossa selittämättä miten käypi, jos myrskyisenä
syysyönä joku sairastuu vaarallisesti. Tämä hidastutti nimien
keruuta, niin että tieto tästä hommasta ennätti kerääjän edelle.
Osasipa moni ulkoa nuo painavimmat pykälät.

       *       *       *       *       *

Tämä Paavon uusi harrastus huvitti Siltasuon Lappalaista ja hän
varustautui tekemään kiusaa, vastustamaan. Kun Paavo saapui ja pääsi
sairaita koskevan pykälän loppuun, virkkoi toinen:

-- Kyllähän tie olisi tarpeellinen, mutta en minä voi yhtyä
anomukseen, jos on tarkoituksena estää luojan kuritukset.

Paavo hämmästyi tällaisesta vastauksesta ja kysyi:

-- Mitenkä sinä sanoit?

-- Niin minä sanoin ja sanon vieläkin, että tämä on aivan samallainen
homma kuin jos naapurit tekisivät liiton estääkseen minut omaa
lastani rankaisemasta, olipa se vaikka kuinka tottelematon.

Paavo olisi pitänyt pilapuheena koko selitystä, mutta puhujan naama
näytti aivan vakavalta.

-- Jopa sinä olet suuressa ereyksessä, täytyi Paavon ihmetellä.
Onhan Luojalla keinoja rangaista sittenkin, vaikkapa tie laitetaan.
Lienethän kuullut miten minuakin rangaistiin hirveällä unella, kun
rupesin numeroilla laskemaan iankaikkisuuden pituutta.

Lappalainen hairahtui naurahtamaan, kun sanoi:

-- Ei unet tepsi kaikkiin eikä olisi tepsinyt sinuunkaan, ellet olisi
kiivennyt kuuman uunin päälle.

-- Voi, kun sinä puhut leikkiä vakavista asioista, vaikeroi Paavo.
Heitä jo pois turhat väitteet ja kirjoita nimesi.

-- En kirjoita niiden syiden perusteella, mutta jos voit todistaa
tiestä olevan aineellista etua, niin sitten ehkä.

Paavo ihastui.

-- Aineellista etuahan siitä enimmän onkin. Maatilojen arvo kohoaa
puolella. Entäs eläinten ja kaiken maamiehen tavaran hinta, kun
ostajat pääsevät mihin aikaan hyvänsä. Voit kasvattaa vaikkapa
juoksijahevosia, kun on maantie, jossa saapi kärrien edessä opettaa.
Ja enhän minä näin yhtäkkiä kaikkia etuja muista luetellakaan.

-- Ehkäpä ei olekaan enempää. Jos voisit mainita vielä yhdenkään,
mutta hyvän.

-- On niitä paljonkin, vakuutti Paavo. Ajattelehan, kun poikasi
joutuvat aikaisiksi ja alkavat etsiä emäntiä itselleen,
niin on varma, että rikkaatkin tyttäret tulevat mielellään
maantienvierustaloon.

-- Se sinun piti mainita aivan ensimäiseksi, ihastui Lappalainen.
Jospa lisäät siihen, että itsekin otat emännän aivan samassa kun
maantie valmistuu, niin ei ole nimi kinttusiteissä.

Paavon käsi kohosi korvalliselle.

-- Mitä sinä minusta vanhasta sotket niihin asioihin. Eikä siitä
olisi sinulle mitään hyötyä.

-- Täytyy sitä ajatella huviakin. Saataisiin suuret häät.

-- Saadaan ne häät toki minuttakin, sanoi Paavo ihastuen. Jahka
minun kummipoikani, pieni Paavo ottaa emännän, niin meillä on suuret
häät... Nyt sinulla ei ole enää mitään esteitä.

-- On vielä. Ne häät joutuvat milloin joutuvat, ja jos poika tulee
kummiinsa, niin emäntä jääpi ottamatta.

-- Ei jää, vakuutti Paavo.

-- Oletko varma siitä.

-- No ihan varma. Kyllä minä muistutan kummipoikaa.

-- Mutta jos ei sittenkään ota, niin otatko itse? Paavo mietti vähän
aikaa ja vastasi päättävästi:

-- Minä otan, jos ei pieni Paavo ota.

-- Nyt kirjoitetaan nimi, mutta muistakin lupauksesi.

-- Se muistetaan, lupasi Paavo kättänsä vilhauttaen.

Nyt hän pääsi toiseen taloon.

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta ja vähän päällekin kului Paavolta tässä maantietouhussa.
Edellisinä vuosina hän ei ollut vetänyt talvikausiin jalkaansa
sarkahousuja, nyt kului viikkoja, ettei joutanut niitä heittämään
pois yöksikään. Kruunun palvelijoita ja kunnan virkailijoita hän ei
ennen tavannut juuri muualla kuin joskus kotonansa, milloin sattuivat
siellä käymään; nyt oli Paavo melkein joka viikko heidän luonansa
tie-asiasta kyselemässä. Kiireisimmät yrittelivät tuskastuakin
alituisiin kiirehtimisiin. Mutta sitten tulikin tie päätetyksi ja
tehdyksi sellaiseen kuntoon, että Paavo jo toisen kesän lopulla sai
istua kärryihin kotiveräjällä. Hän oli tyytyväinen ja valmistautui
viettämään talvea Raamatun ääressä. Ennättipä jo lukea muutamia
lukuja Kuningasten kirjasta, kun naapuri Hartikainen tuli juttelemaan
uusista kulkuneuvoihin kuuluvista hankkeista.

-- Oli se maantiepuuha vähän liika aikaista, hän sanoi.

-- Mistä sinä sellaisen ajatuksen olet saanut, kummasteli Paavo.

-- Siitä, kun tätä meidän järvestä juoksevaa virtaa ruvetaan valtion
varoilla syventämään laivoilla kuljettavaksi.

-- Ei maantie jää sen tautta tarpeettomaksi, lohdutteli Paavo.

-- Jos ei aivan, mutta ei sitä paljokaan tarvita. Etkö ole ajatellut,
että tällä rannalla asuvien on hankittava laiva, oma laiva, jolla
pääsee joka aamu lähtemään.

-- Ei ruveta niin suuriin puuhiin ja kustannuksiin, kun on tie saatu,
esteli Paavo.

-- Kuulehan naapuri, sanoi Hartikainen. Minun täytyy taas selittää
sinulle. Laiva on laiva, varsinkin oma laiva. Sillä pääsee myrskyllä
ja sateella. Omasta rannasta vaan astuu katoksen alle ja istuu
kuin huoneessa ainakin. Ei väsy kirkossa käydessään. Jos on sairas
kuljetettavana lääkäriin, ei tarvitse koluuttaa rattailla. Ja entä
kun saapi joka aamu lähettää kermat suureen meijeriin... Kyllä se
asia on sillä lailla, että meidän on hankittava oma laiva. Jos siihen
meneekin satanen tai puoli talostaan, niin kyllä se vuosien kuluessa
tulee takaisin.

Hartikainen toivoi Paavon innostuvan asiaan, mutta tämä tuumaili:

-- Laittakaa vaan, en minä tahdo olla vasten.

-- Ei se sitä ole. Sinun on otettava laivan hankkimispuuha omaksi
asiaksesi ja aivan paikalla.

-- Minunko, ja nyt talvella? ihmetteli Paavo.

-- Aivan talvella. Kesän tullessa täytyy laivan olla valmiina,
muuten muu syrjäinen yhtiö panee laivansa tänne, joka käypi missä on
edullisinta ja ottaa laivamaksua minkä haluttaa.

-- Tuokoon vaan, arveli Paavo. Jos vaatii kovin kalliin maksun, niin
minä ajan hevosella.

Hartikaisen täytyi löytää vaikuttavampia syitä.

-- Toivoin sinun ajattelevan pitemmälle, hän sanoi. Mutta etkö luule
koskaan tulevan kysymystä siitä, mitä varten täytyi hevosesi juosta
viisi kuusi peninkulmaa mäkistä tietä. Minä sanon sen sinulle nyt ja
hevosesi sanoo viimeisellä tuomiolla, että siitä syystä sen täytyi
juosta, jotta saisit itse istua talven lämpimässä tuvassa ja että
sitten kesällä säästäisit muutamia pennejä. Onko jäänyt lukematta
vanhasta virsikirjasta se kohta, jossa sanotaan, että viimeisellä
tuomiolla luontokappaleetkin kantavat ihmisten päälle.

Tämä puhe vaikutti.

-- Kyllä sinä olet oikeassa, tunnusti Paavo. Laitetaan laiva.

-- Se on oikein. Ryhdy vaan nyt keräämään osakkeita.

Samalla viikolla oli Paavo osakekirjoineen seutulaistensa kimpussa.
Niiden täytyi tulla siihen vakaumukseen, että sekä ajallinen että
iankaikkinen onni on suuressa vaarassa, ellei tätä laivaa hankita.
Jos se saadaan, on kaikki hyvin.

Siltasuon Lappalainen oli yrityksen hartain kannattaja, mutta ettei
Paavo pääsisi poistumaan talosta parilla sanalla, asettui hän
vastustajain puolelle.

-- En minä kirjoita nimeäni tähän paperiin, hän sanoi.

-- Minkä tähden, tiedusteli Paavo.

-- Sen tähden, ettei näistä puuhista näytä tulevan loppuakaan.

-- Kyllä tästä tulee loppu heti, kun saadaan tarpeeksi osakkeita,
vakuutti Paavo.

-- Mutta minä pelkään sinun olevan vuoden tai parin perästä
puuhaamassa rautatietä.

Paavo oli pelännyt pahempaakin. Tämä häntä nauratti ja hän virkkoi:

-- Jottako rautatie olisi vihattava. Sillähän pääsee kesällä ja
talvella. Jospa saataisiinkin se.

-- Tuostahan minä jo kuulen, sanoi vastustaja. Tuskin ennättäisi
rautatie kulua yhtään, kun sinä olisit listan kanssa puuhaamassa
ilmalaivaa. Ja siinä pelossa minä en halua kirjoittaa.

-- Ilmalaivan pelossako, ihmetteli Paavo. Oletko sinä päästä vialla,
vai luuletko minun olevan. Minäkö puuhaisin Peltoniemen kylälle
ilmalaivaa.

-- Ei niitä puuhiaan näy edeltäpäin tietävän, epäili Lappalainen.

Eikä Paavo saanut nimeä osakelistaan ennenkuin oli aivan tosissaan
vakuuttanut, ettei hän, vaikka kuinka vanhaksi eläisi, ryhdy
puuhaamaan Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.




JUNNUKKA.


Kun Junnukka tuli kylään ja astui huoneeseen, hipasi hän äänetönnä
hattunsa laitaa, joka merkitsi jotenkin samaa kuin hyvää päivää.
Sitten hän käveli hiipettelevillä askelilla penkin luokse, istahti
siihen huulet hiukan hymyssä, ikäänkuin ajattelisi: tunnetaan minut
monessa talossa... minä olen Junnukka, tämän seudun työmiehiä.
Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan piipun, käänteli sitä, täytti
tupakalla, sytytti, vetäsi muutamia savuja ja taas katseli.

Saattoi sattua, ettei hänen puolen piipun palama-aikana tarvinnut
suutaan avata, mutta nyt kysäsee joku:

-- Milloinka on Junnukka viimeksi vaihtanut piippua?

Näytti kuin Junnukka olisi odottanut tätä kysymystä. Hän naurahti,
vilkasi piippuunsa ja virkkoi:

-- En ole vaihtanut moneen päivään enkä taida vaihtaakaan. Tästä
lähtee niin hyvät savut.

-- Et taida uskaltaakaan, jatkaa joku. Annukka saattaisi torua.

Hänellä oli tämän niminen vaimo.

-- Ei se toki saa torua.

-- Kerrotaanpa sen tukistaneenkin sinua takin kaupasta.

-- Valehtelevat ilman aikojaan. Ei toki aikamiestä tukisteta.

Oli hyvin tarpeellista, että Junnukka huomautti olevansa aikamies,
sillä vaikka hän oli ikänsä puolesta yli kolmenkymmenen, omisti
piipun, vaimon ja pari lastakin, ei häntä juuri kukaan puhutellut
kuten aikamiestä, eikä hän sellaiselta näyttänytkään. Vartalon
pituus oli kyllä aikamiehen, kasvotkin laihat ja pitkänpuoleiset,
mutta muuten niin vähä miehuutta ilmaisevat, että pienet poikaset
pitivät luonnollisena asiana puhutella häntä vertaisenaan. Tulipa
ihmettelemään miten hän oli saanut vaimonkin, vieläpä niin tarmokkaan
Annukan, joka kykeni huonojen kauppojen päällisiksi tukistamaan. Se
oli sittenkin tapahtunut asia, vaikka Junnukka koetti sitä väittää
valheeksi.

       *       *       *       *       *

Sattuipa sitten kevättalvella, viimeisten jääkelien aikana, että
Junnukka kohotti arvoansa. Varsinkin pienet pojat olivat aivan
hämmästyneinä.

-- Junnukalla on hevonen! huusivat he jokaiselle vastaantulijalle.

-- Jokohan, epäilivät aikaihmiset.

-- Ihan varmasti, vakuuttivat pojat. Me nähtiin ja saatiin olla
reessäkin.

-- Minkälainen hevonen?

-- Aivan oikea hevonen. Viisitoista markkaa oli maksanut.

-- Pysyikö tuo omin apuinsa seisaallaan?

-- Sekö seisaallaan! Joka juoksikin! Meitä oli kolme poikaa reessä ja
Junnukka ohjasti aivan kuin juoksijata.

Pojat olivat ylpeitä Junnukan puolesta. Sehän oli jotenkin samaa
kuin jos jollakin heistä olisi oma hevonen. Muut eivät niin selvästi
ymmärtäneetkään sitä iloa, minkä se tuotti Junnukalle. Hän eli nyt
uutta elämää, kykeni puhumaan hevoskaupoista, sai istahtaa omaan
rekeensä ja ajaa minne halutti. Ja kun rekikeli oli loppumaisillaan,
liikkui hän lyhyetkin matkat hevosella ja oli erittäin mielissään,
jos poikaset tulivat rekeen ja kehuivat hevosta ja sen juoksua.

Mutta tämä ilo loppui lyhyeen. Vaikka Junnukka hoiti hevostaan yhtä
huolellisesti kuin äiti lastaan, syötti ja harjasi parhaansa mukaan,
ei se enää muutamana päivänä noussutkaan jaloilleen. Ensimäiset
huolen pilvet ilmestyivät Junnukan kasvoille, ja kun hevonen eräänä
aamuna, jäiden lähdön aikana, oikasi koipensa, itki hän niin
hartaasti, ettei tuo kolmenkymmenen vanha ruuna ollut koskaan osannut
toivoa niin sydämellistä surua kuolemansa jälkeen.

Murhemielin toimitti Junnukka hautauksen, otettuaan ensin nahkan
lyhytaikaisen toveruuden muistoksi. Muisto jäikin elämään. Jokikinen
päivä kiertyi puhe tähän omaan hevoseen. Piipun kaupat olivat nyt
pieniä asioita. Rohkenipa hän jo puhua toisen hevosen ostamisesta ja
teki siinä toivossa työtä entistä ahkerammin. Ja tämä Junnukan toivo
toteutuikin, vaikka toista tietä.

Miehensä tietämättä otti Annukka hevosen nahan ladon ovelta, jonne
Junnukka oli sen vesissä silmin levittänyt, möi nahkurille ja osti
saamillaan rahoilla porsaan. Kun porsas kasvoi suureksi, möi hän sen
ja osti lehmän, josta oli enää vaan yksi askel uuteen hevoseen.

Junnukka voi nyt puhua lehmästä ja lukeutua varallisten joukkoon.
Puuttui vaan hevonen, ja siinä toivossa hän kulki kaikissa lähiseudun
huutokaupoissa, joiden ilmoituksissa mainittiin annettavan
luotetuille velaksi. Hyvin miehevänä hän selitti olevansa hevosen
huutaja, ja kun se aika joutui, oli hän aina toisena miehenä
sanomassa: vielä yksi markka. Ja se oli Junnukalle juhlahetki, kun
hänen huutonsa päälle "lyötiin" ja kysyttiin: kenen huuto?

-- Minun! ilmoitti Junnukka rohkeasti. Mutta sitten seurasi tällainen
kysymys:

-- Onko Junnukalla takausmiehet?

-- Ei ole, mutta minulla on hyvä lehmä.

-- Ei riitä lehmä. Kenen oli edellinen tarjous? Näin nolosti päättyi
aina hevosen huuto. Hän koetti kerran onneansa pienemmässä kaupassa
ja pääsikin luotettavien joukkoon. Hänelle "lyötiin" hieho ja sitä
kauppaa ei peruutettu. Kotikylän pojat tulivat taas lyödyiksi
hämmästyksellä.

-- Tiedättekö, kun Junnukka on ostanut huutokaupasta toisen lehmän.

Vanhempi väki ei enää ivaillut, vaan joku virkkoi aivan vakavana:

-- Niin se on tässä maailmassa. Junnukkata pidetään naurun-alaisena,
mutta se saattaa mennä edelle monesta viisaammasta.

Vuoden kuluttua oli heillä kaksi lypsävätä lehmää, ja Annukka aikoi
jo ilmoittautua meijeriosakkaaksi, mutta se puuha meni myttyyn.
Junnukkaan oli tarttunut taas hevos-innostus, pahempi kuin koskaan
ennen. Hän tuli syyskesällä kotiinsa niin hyvän mielen vallassa kuin
olisi löytänyt suuren aarteen. Heti ovesta astuttuaan hän huudahti:

-- Nyt minulla on tiedossa hevonen, nelitalvias ruuna, niin kaunis ja
vireä, ettei herroilla parempaa.

-- Kuka lienee taas narrannut, epäili Annukka.

-- Sepä ei olekaan narria. Näreikön mökin Antti itse tuli tarjoamaan,
kun sillä on toinenkin hevonen, ja sanoi, että hän saattaa tehdä
kaupat vaikka tänä päivänä, kun vaan sinä suostut.

-- Minäkö, sanoi Annukka. Saat kaiketi minulta ostaa, kun vaan on
millä maksat ja elätät.

-- Ei sille tarvitse penniäkään rahaa, hyvitteli Junnukka. Antti
antaa niin hyvällä kaupalla, että tukka tukasta meidän lehmien kanssa.

-- Minä jo arvasin, sanoi Annukka. Siinä mielessä se Antti meidän
lehmiä sivu kulkiessaan kiittelikin, ja nyt sinä antaisit ne
ruuna-kuttelosta.

-- Kunhan näet, niin et sano kutteloksi, kehui Junnukka. Se on
lihavakin.

-- Olkoon, mutta lehmät ovat minun, päätti Annukka.

Junnukkakin tiukkeni:

-- Minun ostama on toinen, hän sanoi.

-- Minäpä sen maksamiseen voita säästin ja olen hoitanut ja kerännyt
heiniä, että kynnet ovat verissä.

-- Niitin minäkin heiniä. Ja kukas osti ja maksoi hevosen, jonka
nahkalla sait porsaan, jolla ostit lehmän.

-- Kukas kasvatti porsaan.

-- Vähät siitä. Minun on lehmät ja minä niillä kaupat teen.

-- Etpään tee!

-- Teenpään!

-- Nähdäänpähän. Jos hyvin intoilet, niin minä näytän, uhkasi Annukka
ja nousi seisaalleen.

Silloin ei Junnukka enää uskaltanut hiiskahtaa. Hän odotteli,
kunnes Annukan luonto lauhtui, ja puhui sittenkin muista asioista,
aivan kuin ei riitasanaa olisi vaihdettu. Vasta toisina päivinä hän
mainitsi varovasti hevosesta ja oli tuiki onnellinen, kun Annukka
salli hänen sitä kiitellä. Löytyikin siitä kiittelemistä. Annukka
vain kuunteli valmista. Viimein hän virkkoi:

-- Saathan sinä sen sanoa vaikka kuinka hyväksi, kun en ole nähnyt.

-- Minäpä tuon sen sinun nähdäksesi, innostui Junnukka.

-- Mitä sinä siitä. Eikä se anna hevostaan sinun talutettavaksi.

-- Antaa varmasti.

Junnukka sai uutta toivoa. Hän olisi tehnyt vaikka mitä Annukan
mieliksi. Ensi yönä hän jo meni hakemaan hevosta, ja kyllä sen karva
ja jouhet olivat moneen kertaan harjatut aamusella Annukan eteen
tuotaessa. Kun se nyt vaan näyttäisi kyllin hyvältä.

-- Kehuinko liikaa? hän puheli ja ääni pyrki vapisemaan. Onhan se
niin siro, ettei ole jokaisessa talossakaan parempata. Ja entäs kun
me talven tultua ajetaan omalla hevosella kirkossa ja markkinoilla...
Mitä sinä niistä lehmistä suret. Minä lähden heti rekikelin tultua
tukkimetsään ja liikun siellä tämän kanssa kevättalvelle, niin että
meillä on rahaa ostaa kesäksi kaksikin lehmää.

-- Mutta jos menee syödessä minkä saakin, epäili Annukka, vaikka
huulet olivatkin jo hymyssä.

-- Minä en hävitä syömällä, lupasi Junnukka. Sinulle tuon kaikki
rahat, mitä jääpi yli hevosen evään ostolta. Itselleni en tahdo
voitakaan.

-- Jospa niin tekisit.

-- Niin minä teen, vakuutti Junnukka. Ja jos en tee, niin silloin
saat...

Hän oli vähällä antaa tukistamis-luvan, mutta pysäytti, että jos
muuten suostuisi. Ja Annukka suostuikin.

-- Jos annettaneen sillä puheella.

Ei voi kukaan kuvata Junnukan ihastusta, kun hän törmäsi
taputtelemaan ruunan kaulaa ja hoki:

-- Nyt sinä olet minun ja nyt sinut nimitetään Puteksi... Putte,
Putte, Putte minun Putte... meidän Putte.

-- Älä nyt vielä omistele, kielteli Annukka. En minä anna lehmiä
parhaana lypsyaikana.

-- Milloin tahansa, kunhan annat tehdä kaupat... Putte, Putte, minun
Putte...

-- Se sinun pitää myös luvata, että pysyt työssä ja viet hevosen
muutamiksi viikoiksi omille laitumilleen.

-- Kyllä minä pysyn, kun on Putte minun... Putte se on minun Putte,
meidän Putte...

       *       *       *       *       *

Junnukka ei aavistanut, kuinka vaikeata oli erillään olo Putesta
kaupan päätyttyä. Oltuaan pari päivää näkemättä, tulivat tunnit niin
ikävän pitkiksi, että täytyi lähteä keskellä päivää Annukan luokse
juttelemaan. Oli ruvennut ripeksimään vettä ja tuulemaan pohjoisesta,
joten sitä saattoi sanoa tulonsa aiheeksi.

-- Missähän Puttekin sadetta pitänee, hän surkutteli.

-- Menköön kuusen juurelle, sanoi Annukka.

-- Kylmäpä se on sielläkin näin pohjatuulella.

-- Laukkailkoon lämpimikseen.

-- Pahapa siellä on metsässä laukkailla... sattuu jalka soljahtamaan
puun juuren alle.

-- Mikä sen nyt soljauttaa pahemmin kuin ennenkään.

-- Ei sitä tiedä. Olen minä kuullut, että hevonen piehtaroidessaankin
säkeytyy mätästen lomaan ja kuolee siihen.

-- No, jos sinua huolettaa tapaturmat, niin sillähän siitä pääsee,
kun käypi purkamassa pois koko kaupan.

Junnukka aivan hätääntyi.

-- Ei, en minä sitä... ajattelin vaan, että jos olisi käydä
katsomassa.

-- Jo minä arvasinkin, sanoi Annukka terävästi. Anna vaan hevosen
olla siellä ja mene työhösi. Minkä hyvänhuomenen sinä sille
katsomalla saat...

Allapäin kävellä törpötteli Junnukka työpaikalleen. Hän asetti nyt
itselleen määrätyöt kunkin päivän osalle, ja sillä tavoin tuli
muutamissa päivissä niin paljo voitettua aikaa, ettei Annukka
kykenisi juonittelemaan jouten juoksentelemisesta, vaikka kävisikin
Puttea katsomassa. Mutta jos se sittenkin sanoo, että kauppa on
purettava, koska sitä ei uskalla pitää laitumella vahtimatta. Niin
se saattaisi sanoa. Junnukka oli kahden tulen välissä. Mitä tehdä,
ketä totella. Eikä lopulta auttanut muu kuin mennä salaa, niin salaa
syrjäteitä myöten, ett'ei kukaan lähiseutulainen näkisi häntä tällä
matkalla ja sieltä kautta tieto itäisi Annukalle. Yritys onnistui.
Hän sai taputella Puttea keskellä viikkojakin.

Niin kului kesä ja viimein koitti se odotettu ilon päivä, jolloin he
saivat ajaa omalla hevosellaan kirkolle. Junnukka piti aivan varmana,
että kaikki ihmiset huomaavat hänen Puttensa ja miten se juoksee.

-- Katsoipa kanttorikin ohi mennessään Putteen, hän virkkoi
mielissään Annukalle.

-- Muuten ehkä sattui päätään kääntämään, sanoi Annukka.

-- Minä näin, että Putteen katsoi. Annukka ei ruvennut väittämään.
Olihan tämä oma hevonen hänestäkin hyvä, vaikka joka päivä ne
lehmätkin muistuivat mieleen, ja usein tuli sanotuksi, että
tokkohan enää saanee omasta lehmästä kirnuta. Silloin joutui aina
Junnukka lohduttelemaan. Älä hätäile, hän sanoi. Kyllä me Puten
kanssa lehmärahoja hankitaan. Ja tukin vetoon lähtiessään hän viime
sanakseen virkkoi: jos onni on oikeallaan, niin tällä tiellä sieltä
yhden lehmän hinta tulee.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut muutamia viikkoja, kun tuiskuisena iltana joulukuulla
Junnukka astui mökkiinsä, pää kääreessä ja kaikin puolin kovin
surkean näköisenä.

-- Hyvä isä siunatkoon! huudahti Annukka. Puuko sinun pääsi on
särkenyt?

Hän sai kysyä toisen ja kolmannenkin kerran, ennenkuin Junnukka
urahti:

-- Ei sitä puu...

-- Mikäs? Sano hyvä mies, vai onko sinulta kuulokin mennyt.

-- Kuulen minä, urahti taas Junnukka.

-- Sano sitten, oletko sinä muutenkin särkynyt?

-- Ei kun pää...

-- Mikä sen särki?

-- Hevonen sen...

-- Putteko potkasi?

-- Ei sitä Putte...

Hän alkoi pyyhkiä vesiä silmistään.

-- Enpä minä uskonut sinun palautuvan noin surkeana. Sielläkö se
Puttekin seisoo tuiskussa?

-- Ei se ole siellä, vastasi Junnukka ja alkoi, melkein ääneensä
itkeä.

-- Hyvä jumala kuitenkin! siunusteli Annukka.

Mikä sinulle on tullut. Eikö sinulla ole enää hevostakaan.

Hän hyökkää ulos ja kiertää huoneen, mutta ei siellä näkynyt mitään.
Kohta hän tuli takaisin ja kysyi tiukasti, vaikka itsekin itkua
pusertaen:

-- Missä Putte, kun sitä ei näy?

-- Kuulehan... älä suutu, rukoili toinen. Ne veivät minulta Puten...

-- Veivät! Kuka ja missä?

-- Markkinoilla.

-- Markkinoillako? Eihän täällä ole ollut markkinoita.

-- Ei täällä, vaan siellä toisessa kaupungissa.

-- Ja sinä menit yksinäsi vieraan kaupungin markkinoille; Niinkö?

-- Meni sinne muitakin ja ne houkuttelivat mukaansa. Sanoivat, että
pistäytään vaan huvin vuoksi.

Annukka alkoi nyt vuorostaan itkeä, jolla aikaa toinen jatkoi
kertomustaan.

-- En minä mennessäni aikonut ruveta hevoskauppoihin, vaan kun siellä
monissa miehin houkuttelivat ja sanoivat, että olen vättö mies, kun
en oriiseenkaan vaihda, niin enhän minä malttanut olla vaihtamatta,
kun sain kymmenen markkaa päällisiäkin. Mutta kun se entinen omistaja
meni pois, niin rupesi ori niin vihaiseksi, että kiskasi hampaillaan
ison haavan tuonne takaraivolle. Ja kun se sattui sellainen, niin
minä vaihetin taas, kun sain kolmekymmentä markkaa väliä. Mutta se
kolmas sattui semmoinen, että kaupungin herrat ottivat sen väkisin
viidellä markalla ja minne lienevät vieneet.

Annukka tointui itkustaan ja virkkoi:

-- Vai sitä tietä meni Putte, jolla piti hankkia lehmärahat. Näytäpä,
onko sinulla nekään päällisrahat tallella.

Vastaan väittämättä luki Junnukka Annukan käteen 45 markkaa, joka
itkua vastaan taistellen katseli niitä vähän aikaa äänetönnä ja
sitten virkkoi:

-- Siinä se on kahden lehmän hinta. Joko nyt uskot, ettei sinussa ole
hevosen eikä minkään tavaran haltiata, jos sattuisit saamaankin. Joko?

-- Jo, vastasi toinen itku kurkussa.




RAHAKAUPPIASTA TERVEHTIMÄSSÄ.


Isäntä Rantanen ajaa ratuutti keveässä pärelaitareessä kaupunkia
kohti. Hevonen hölkkäsi tasaista tahtia ja kolmikielinen kuppitiuku
soida liritteli luokissa. Matka oli puolitiessä. Alkoi jo
kaupunkitunnelmat kuvastella mielessä, varsinkin sikaarit ja naukut,
joita vielä siihen aikaan annettiin puotiloissa kaupanpäällisiksi.

Ollapa jo nyt hyvä ruunariima hampaissa savuamassa, hän ajatteli
siinä mukavasti istuissaan. Ja saanhan minä sen, kun poikkean tuonne
kauppias Kuperaiselle hevosta syöttämään. Onhan se vähän syrjässä,
mutta ei kovin paljoa. Ehkäpä kutsuu ukko puheilleen ja tarjoaa
tupakat aivan ilmaiseksi... Nälkäjärveläisten rahajumala... Eipäs
kuollut, kiskuri, vaikka kuuluu huonona sairastaneen... Jospa menen
aivan kutsumatta ukon puheille, sanon olevani rahan tarpeessa... Niin
minä teenkin.

Rantanen myhäili keksinnölleen ja kiirehti ruunaansa. Kohta hän
olikin kauppiaan kartanolla. Sinne oli varustettuna ulkorakennuksen
seinämälle apelaatikot ja kiinnipitimet ostajain hevosille.

Ollapa joka talossa näin mukavasti, hymähti Rantanen kauroja
kaataessaan. Jospa olisi kauratkin valmiina, niin ei ainakaan hevoset
kanteleisi ukon päälle viime tilissä.

Hän ennätti parhaiksi saada hevosensa ruokituksi ja peitellyksi,
kun itse kauppias Kuperainen kömpi rappuja alas. Rantanen kohotti
hattuansa oikein juhlallisesti ja lausui:

-- Hyvä päivä, herra kauppias!

-- Päivää, päivää, vastasi Kuperainen ja alkoipa erityisen uteliaana
tirkistellä tunteaksensa tätä näin kohteliasta ja arkailematonta
tervehtijää.

-- Terveisiä sieltä meidän puolelta, Savonlahdelta, lisäsi Rantanen
auttaakseen kauppiaan muistia.

-- Kiitoksia, kiitoksia! Nythän minä alan olla jäljillä. Onko se
isäntä Rantanen?

-- Sillä nimellä ne ovat muutkin nimittäneet.

-- Niin, aivan oikein. Tutut miehet, tutut miehet. Minnekä matka?

-- Kaupunkiin on matka, poikkesin vaan tuttuun taloon hevosta
syöttämään.

-- Oikein, aivan oikein. Sopii se hevonen talliinkin.

-- Hyvä sillä on tuossakin.

-- No mennään sitten huoneeseen. On oikein hauska tavata senkin
puolen ihmisiä.

-- Eikö täällä ole sattunut muita käymään?

-- Kyllä, kyllä niitä aina käypi... käypi niitä väliin enempi kuin
toivoisikaan... Mutta niillä on väli miehillä ja miehillä... Turkki
naulaan ja sitten istumaan... Tässä on tupakkaa... Eipä kestä
kiittää... Niin, mistä minä puhuinkaan?

-- Että miehillä on väli.

-- Niin, aivan oikein. Miehillä on väli. Jos kysyt yhdeltä, miten on
se ja se asia, niin rehellinen mies katsoo rohkeasti silmiin ja sanoo
yrkäilemättä, että niin on asia. Tulee toinen mies, kysyt siltä miten
on se asia. Niin ja niin hyvästi on muka asiat. Mutta tämä mies ei
katso suoraan silmiin eikä sano sanottavaansa rohkeasti. Se on niitä
miehiänsä, joille en tarjoa tupakkatakaan, jopa että rahoja uskoisin.

-- Niitä ehkä ujostuttaa ilmaista köyhyyttään.

-- Vielä niitä mikä ujostuttaa. Valehdella vaan pitää rahaa
saadakseen. Mutta minä näen miehen silmistä, milloin se valehtelee.
Ne Savonlahden pitäjään miehet ovat yleensä rehellisiä miehiä.

-- Onhan siellä koetettu totuuden tynkää säilytellä, vaikka paha
se on kulumaan, nauratteli Rantanen. Monella on suuri halu hiukan
kaunistella tai korjailla muilta kuulemiansa asioita. Nytkin tänä
talvena liikkui siellä huhu, että kauppias on sairastanut ja vielä
hyvin huonona. Olikohan siinä puheessa mitään perää?

-- Se on ollut ihan totista totta, tunnusti Kuperainen. Minä olin
niin huonona, että kaikki, yksin tohtorikin, luuli kuoleman tulevan.

-- Niin puhuttiin sielläkin yleisesti. Nyt ovat siihen lisänneet,
että kauppias on tämän sairauden perästä ruvennut lainaamaan rahaa
tavallisella korolla. Ehkä on sekin totta.

-- Se ei ole enää totta, kielsi Kuperainen päätään pudistellen. Se
on jo puhdasta valetta. Sitä en tee elämässä enkä kuolemassa... Ja
vähätpä siitä, onko ne sen seutulaiset vaurastumaan vaiko köyhtymään
päin?

-- Jotkut vähän vaurastuvat, mutta enin osa taitaa pysytellä
tasapainossa.

-- Hyvä se on sekin, jos tasapainossa. Täällä on monen miehen paperi.
Ovatko ne Niemen Niiraset vaurastumaan päin?

-- Ehkä vähän sinne päin.

-- Hyvä, hyvä. Entäs Lammin Nousiaiset?

-- Tasallaan taitavat pysytellä.

-- Kunhan pysyisivät, kunhan pysyisivät.

-- Muistaako kauppias kaikki velkamiehensä näin ulkoa, kirjasta
katsomatta? kysyi Rantanen.

-- Mikä ne kaikki muistaa.

-- Onkohan se Heikki Hentiläinen maksava tänne?

-- En jaksa muistaa. Vaan miksikä sitä kysyt? Mikä sillä on?

-- Ei erittäin mitään. Näyttää vaan siltä että se köyhtyy.

-- Vai köyhtyy! Se saattaisi olla maksava ja köyhtyy.

Kuperainen otti hyllyltä paksun nimikirjan, selaili sen lehtiä ja
sormeansa vetäen poikki nimien toisteli harvakseen:

-- Heikki Hentiläinen... Heikki Hentiläinen. Mikähän helvetin Heikki
Hentiläinen sekin on, joka köyhtyy... Heikki Hentiläi... ja tuossa
se nyt on sama kappale... Onhan se vielä velkaa, sata markkaa, ja
nyt köyhtyy. Millä juuttaan kurilla se on saanutkin? Enpä minä usein
anna niin köyhtymisen partaalla oleville ilman takausta. Sillä on
ollut aikaisemmin puolustuslause varallisuudesta. Se on merkittynä
tänne kirjaan. Mihinkähän minä olen sen pistänyt, että näkisi kuka
sen on antanut? Minä olen luottanut sen Savonlahden papin antamiin
varallisuustodistuksiin tähän asti.

-- Jospa tämä Hentiläinen on saanutkin todistuksensa muilta,
huomautti Rantanen. Se muutti Nälkäjärven seurakunnasta viime syksynä.

-- Nyt minä sen ymmärrän! huudahti Kuperainen. Nälkäjärven papit ovat
pässinpäitä teidän papin rinnalla. Ne kirjoitella lotikoittelevat
todistukseensa, että tämä on hyvämaineinen, rokotettu ja ripillä
käynyt. Mitä helvettiä minä näillä tiedoilla teen! Se on minulle
yhdentekevä, vaikka ei olisi nähnytkään ripillä käynyttä. Se on
pääasia, että onko sillä varoja lunastaa vekselinsä. Ja teidän
pitäjään pappi on kunnon mies. Se ei kirjoittele muuta kuin että tämä
mies vastaa niin ja niin suuren velan.

-- Ehkä ne Nälkäjärven papit arvelevat, että kyllä se hyvämaineinen
ja ripillä käynyt mies maksaa velkansa, virkkoi Rantanen salaa
naurahdellen.

-- Nähdään se nyt tuosta Hentiläisestä, kiivastui Kuperainen. Minä en
ota pennin arvosta niitä rokotuksia ja ripityksiä, jos sillä ei muuta
ole. Onko sillä oma maa?

-- On sillä ollut, vaan se on jo muiden nimissä.

-- Entä eläimiä?

-- Muiden nimissä ne ovat nekin.

-- No eikö sillä ole enää mitään omissa nimissään?

-- On sillä lapsia.

-- Lapsia! Mikä hyöty minulle niistä on?

-- Eipä tiedä, jos lapsista tulee niin kykeneviä, että maksavat
isänsäkin velat.

-- Ei minun rahani jouda siellä seisomaan, niiden pitää olla
liikkeessä.

-- Mutta kun ne pyrkivät liikkeessä häviämään, niin eikö olisi
parempi pitää pankissa.

-- Minäkö tyytyisin niihin rippeisiin, mitä pankki antaa! Ei ikinä.
Nahjukset pitäkööt rahojaan pankissa, vaan en minä.

-- Ennenkö lainaatte Heikki Hentiläisellekin!

-- En toista kertaa sille, mutta on niitä muitakin miehiä.

-- Jokohan minäkin saisin?

-- Arvele tuota. Vaikka tuhansia, jos tarvitset.

-- En minä tuhansiin asti, vaan viisisataa otan, jos korolla sovitaan.

-- Sovitaan niillä. Kun otat siihen yhteen sen Hentiläisen paperin
täydestä arvostaan, niin saat puoleksi vuodeksi kahdeksalla korolla.
Voitko sanoa nylkyriksi?

-- Ei pahasti, jos vaan sovitaan Hentiläisen paperin täysiarvosta.

-- Se on selvä paperi. Siirretään sinulle... Jatka tupakkata.

Kuperainen meni laatikolleen ja selaili tyytyväisenä papereitaan.
Rantanen sytytti uuden sikarin ja otti hatun käteensä, ettei olisi
hakemisessa, jos tulee kiire lähtö.

-- Tuossa se on, virkkoi Kuperainen. Joko kirjoitan siirron... voiton
ja tappion uhalla?

-- Eikä tarvitse kirjoittaa, jos se arvostaan tulee.

-- Mutta ei tämä ole siirtämättä sinulle mistään arvosta.

-- On se roskapaperin arvosta.

Kuperainen katsoi tuimasti.

-- Mitä sinä puhut? Tämähän on sadan markan arvopaperi.

-- Ei sen numeroilla ole mitään arvoa, väitti Rantanen.

-- No otatko vai...?

-- Otan paperin arvosta.

-- Mene hiiteen paperin arvoinesi. Ei sinulla ole rahantarvista.

Kuperainen vei laatikkoon arvopaperinsa ja katseli vähän kierosti
vieraaseensa. Tämä arvasi viisaimmaksi lähteä tielle ja nousten
seisomaan virkkoi:

-- Ei taida siitä rahan lainuusta tulla mitään.

-- Ei tule. Eläkä vasta mainitse leikilläsikään rahan lainaamisesta,
jos et tarvitse.

-- Eikö siihen asiaan leikki sovi? kysäsi Rantanen naurahtaen.

-- Ei siihen sovi. Minä en halua puhella raha-asioista niiden kanssa,
jotka uskaltavat tinkiä.

-- Minä luulin, ettei kauppias pane pahaksi tinkimistäkään.

-- Se on toista muun tavaran kaupassa, ostajalla on lupa tinkiä,
mutta ei myöjällä. Ja puhtaan rahan kaupassa olen minä ostajana.

-- Siinä se on meillä erimielisyys, virkkoi Rantanen. Minäkin luulin
olevani Hentiläisen paperin ostaja.

-- Niin, niin; olithan sinä tavallaan, mutta kun minä ennätin
ajatella toisin, niin ei sitä käy muuttaminen. No poikkea talossa
vastakin, että saisi tietää kuka rikastuu.

-- Onhan se luottamustoimi, naurahteli Rantanen. Saanenko antaa
varallisuustodistuksiakin?

-- Anna vaan, lupasi Kuperainen. Mutta muista se, ettei siinä saa
olla joutavia laverruksia lapsista ja muista.

He erosivat hyvinä ystävinä, ja Rantanen lähti ajelemaan kaupunkia
kohti vedellen sikariansa.




KUNNAN "ROHTOSATSI".


I.

Kusto Kesänen oli viidenkymmenen vuoden ikään asti "terve kuin
puteli", kuten hän itse usein kehuskeli. Sillä jos kenenkään, niin
sopi Kuston ainakin pitää pulloa terveytensä esikuvana. Se oli hänen
ystävänsä, sanoisinko rakkaimpansa, ainakin täysinäisenä ollessa.
Armahin äiti ei kanna pienokaistaan hellemmin kuin Kusto kantoi
pulloansa, olipa se sitten olut- tai viinapullo. Tämän hellyyden
huomasivat muutkin, jotka Kustonkin tunsivat. Ja jos jonkun sydämen
hellyys oikein tunnetaan, ei se voi olla vaikuttamatta, varsinkaan
niihin, joilla on samoja taipumuksia. Heidän täytyi tuntea sääliä,
nähdessään Kuston seisovan tai kävelevän suruissaan joko ilman
pulloa taikka tyhjä pullo kainalossa, joka merkitsi sitä, että nyt
ei ole Kustolla rahaa. Mutta vaikka näinkin sattui, ei Kustosta
tullut matelevaista anelijaa. Anoa kyllä täytyi, mutta se ei saanut
tapahtua kerjäläisen eikä ryövärin tavalla. Hänen ei tarvinnut
tehdä monta kertaa turhaan tätä kysymystä: "onko olutpullon hinta
Kustolle?" kun murhe poistui vähäksi aikaa. Ja tyytyväiseksi jäi
avunantajakin. Hän sai näin pienellä rahalla nähdä, miten jykevätkin
kasvot voivat kaunistua, kun sydämen pohjasta pulpahtanut ilo niitä
koskettaa. Ainoastaan antamalla Kustolle olutpullon hinnan, voi nähdä
tällaisen ilon pulpahduksen ja päälliseksi askeleita niin varmoja ja
harkituita, ettei katsoja jäänyt epätietoiseksi minne ne vievät.

Mutta sitten tapahtui Kuston terveydessä harmillinen käänne. Siinä
ei ollut enää kehumisia, ei "ropparin" otettuakaan, jolloin hän
terveenä ollessaan aina virkkoi: "nyt taas se syntinen ruumis
jaksaa rynnistää!" Rynnistäminen muuttui kyhnimiseksi, ja viimein
täytyi kokonaan lakata työnteosta. Ja tämä tapahtui juuri silloin,
kun Kustolla olisi ollut edessä oikeat onnenpäivät. Hän oli näet
saanut vakinaisen ja tuottavan työpaikan, vielä päälliseksi läheltä
olutkauppaa, jossa ei tarvinnut olla yhtään rupeamata ilman
"ropparia". Mutta kun terveys petti, täytyi jättää tämä "mesimätäs"
ja siirtyä kotikylälle, hyvien ihmisten turviin. Siellä hän sitten
kyhnysteli, muistellen menneitä paratiisin päiviä. Tuttavat
säälittelivät hauskaa ja rehellistä Kusto-rukkaa.

"Kyllä sinun täytyy mennä lääkäriin", neuvoi asuntotalon isäntä
osaaottavaisesti.

"Milläpä varoilla minä sinne mennen", sanoi Kusto.

"Pitää käydä kunnan varoilla."

Isännän sanat lähtivät ikäänkuin painon alta ja Kusto ymmärsi syynkin
siihen. Siksipä hän virkkoi:

"Tokkopa ne minulle mielellään kunnan varoja antanevat."

"Mikäpä siinä auttanee", sanoi isäntä. "Kalliimmaksi se tulee
kunnalle, jos täytyy työtönnä elättää."

"Antakoot kuolla", tuumaili Kusto.

"Ei Kustoa nälkään tapeta", naurahti isäntä. "Mene vaan nyt voimain
aikana kylänmiehen luokse, niin se antaa köyhän todistuksen. Siihen
käyt ottamassa vaivaishoitohallituksen esimiehen nimen, ja silloin se
on valmis."

"Paljopa siinä taitaa olla puuhaa", epäili Kusto.

"Eihän se niin sukkelata ole kuin jos omasta kukkarostaan maksaisi.
Mutta ovat taitaneet Kustonkin rahat mennä siihen suurusjuomiseen."

"Siihenpä ne ovat menneet", tunnusti Kusto.

"Sitten siinä ei auta muu kuin käveleminen", päätti isäntä.

Kustoa ei jokainen pyöräyttänyt sormensa ympäri, mutta jos asia tuli
oikein selitetyksi, ei hän ollut taipumatonkaan. Hän laittautui
taipaleelle, ja matka sujui paremmin kuin oli alussa luullutkaan.
Sekin pelko, että kylänmies juonittelisi todistusta antaessaan,
näyttäytyi aivan turhaksi. Pyytämättä kutsui syömään ja erotessa
selitti oikein juurta jaksain miten on meneteltävä.

"Kun sinä saat tähän paperiin sen toisen nimen, niin mene sinä kunnan
lääkärin luokse. Kustokin ymmärtää, että niitä rohtoja antaa vain
kunnan lääkäri. Äläkä sinä yhtään hätäile, vaan selitä tautisi aivan
tarkalleen. Se on hyvin taipuvainen mies, vaikka on tohtori. Saapi
sille selittää asiansa. Eikä se pahastu siitäkään, jos taitavasti
mainitset, että sinut on laitettu siinä toivossa matkalle, että
tulisit terveeksi, ja että jos tohtori antaisi oikein kunnollisen
'rohtosatsin'. Ei siitä tule kunta sen köyhemmäksi. Ja ehkäpä tohtori
sinut tunteekin."

"Tuntee se", sanoi Kusto. "Olenhan minä käynyt joskus kysymässä
työtä."

"Kaikessa tapauksessa tohtori koettaa parastaan", vakuutti kylänmies.
"Mutta ei se pahentaisi asiata, jos somisteleisit jonkun verran
ulkomuotoasi. Partasi törröttää aivan pahimmoillaan ja tukkakin on
liika pitkänä."

Näin paljoon puuhaan ei Kusto taipunut.

"Lyhenteleepä heitä sitten, jos paranee", tuumaili vaan.

Sen verran hän kumminkin sirosteli, että pesi silmänsä ja kampasi
pitkän tukkansa.

       *       *       *       *       *

Hyvillä toiveilla lähti Kusto astumaan, kunnan lääkelippu taskussaan.
Alkuhankkeet olivat onnistuneet hyvin. Hän tunsi voimainsakin
vahvistuvan, vaikka oli lähteissään peljännyt uupuvansa tielle. --
Ihmeellinen voima näillä kunnan rohdoilla taitaa ollakin, ajatteli
Kusto kävellessään. Jos vain saisi sen toisen nimen yhtä vähällä
vaivalla ja sitten tuon kunnan "rohtosatsin", niin ehkäpä minusta
vielä mies tulisi...

Samana päivänä hän joutui vaivaishoitohallituksen esimiehen kotiin
eikä tämäkään kohdellut tylysti. Nurisematta kirjoitti nimensä ja sen
tehtyä kysäsi:

"Onko Kustolla ollut ruokaa?"

Kustossa heräsi toivo raha-avusta ja hän selitteli:

"Onhan nuo hyvät ihmiset antaneet sen verran kuin on ollut syöjääkin,
mutta tästä puoleen saattaa tulla tiukempi, niin että hyvän tekisi,
jos saisi parisen markkaa ruokaan."

Esimies naurahti.

"Tulisikohan nuo käytetyksi ruokaan. Eivätköhän vaan menisi olusiin."

Kusto ei ryhtynyt väittelemään, tuumaili vaan:

"Jospa päätettäisiin olla ostamatta olusia näillä rahoilla."

"Eivät ne niin pikaiset päätökset tahdo pitää paikkaansa", epäili
esimies. "Eikä rahan antaminen olekaan minun vallassani. Mutta voisin
minä luvata hoitolaan, jos on kova puute."

"Koetanmahan vielä kiertää sitä taloa", sanoi Kusto ja aikoi lähteä
pitemmittä puheitta astumaan.

Esimies huomasi hoitolatarjouksensa pahoittaneen Kuston mielialaa
ja kehoitti odottelemaan illallista ja olemaan talossa yötä.
Alakuloisuus vaivasi sittenkin koko yöseudun. Hän koetti syödä
kovasti, että voimistuisi. Eikä se taitanut aivan hukkaan mennäkään.
Aamusella nousi jalka jonkun verran keveämmin kuin edellisenä
päivänä. Saattoi siihen vaikuttaa sekin, että nyt oli varma tieto
"rohtosatsin" saamisesta ja sieltä kautta hyvä toivo päästä taaskin
omalla rahalla ostamaan olusia.


II

Ennättääkseen ensimäisenä lääkärin vastaanottotunnille, astui Kusto
niin kaiken voimansa perästä, että hiki kohosi hattuun. Melkein
ensimäiseksi hän joutuikin.

Lääkäri näkyi tuntevan Kuston erittäin hyvin, koska vuoron tultua
ensi sanakseen kysäsi: "Mikäs Kustoa vaivaa?"

Kusto alkoi selittää juurta jaksain, kuten kylänmies oli neuvonut.
Lääkäri ei jaksanut kuunnella loppuun, vaan sanoi:

"Heitähän vaatteita vähemmäksi." Sitten hän alkoi kuunnella ja
kysellä joka puolelta. Kustosta eivät kaikki taudin tutkimustavat
olleet oikein mieleisiäkään, mutta täytyi niihin taipua, kun lääkäri
varoitteli, ettei täällä saa jupistella. Tähän kaikkeen kului aikaa
pitkäkin puolituntinen. Kusto tuli vakuutetuksi siitä, että kyllä hän
nyt saapi tuon kunnollisen "rohtosatsin", vaikkapa ei erityisesti
pyytäisikään.

Sitä enemmän hän hämmästyi eikä tahtonut uskoa omia korviansa, kun
lääkäri antoi tällaisen määräyksen:

"Kusto ei tarvitse mitään lääkettä, kun vaan lopettaa väkijuomain
nauttimisen."

"Silläkö se sitten", virkkoi Kusto nyreänä.

"Sillä se on autettu", vahvisti lääkäri.

"Mutta mikä tästäkään tulee, kun minä en kykene työhön!"

"Kohta kykenet, kun vaan et juo ja hankit sen verran vaatetta
päällesi, ettet vilustu."

"En minä nyt oikein sitä usko", alkoi Kusto väitellä vastaan. "Olisi
nähnyt parantua. Olen ollut jo parisen viikkoa aivan maistamatta."

"Aivanko maistamatta?"

"Yksi vaivainen olutpullo taisi tulla ostetuksi ja siihen sekaan
vähän hokmannia."

"Siinä nyt oli se maistamattomuus. Vieläpä parasta herkkua, kun
olutta ja hokmannia."

"Sehän on rohtoa", puolusteli Kusto.

"On se sitä Kuston rohtoa. -- Mutta muista nyt se, että varsinkaan
olutta et saa maistaa moneen kuukauteen tippaakaan, ja sen parempi
terveydellesi, jos et maista milloinkaan."

Kusto halusi lopettaa tällaiset joutavat puheet ja virkkoi:

"Mitäpä me noista. Antakaahan sitä oikeata rohtoa ja parasta lajia.
Jospa se kuitenkin..."

"Etkö usko minua?" kysyi lääkäri.

"Uskon minä sitten, kun saan sitä rohtoa."

Lääkäriltä alkoi loppua kärsivällisyys.

"Nyt on Kuston mentävä ulos. En minä jouda tässä väittelemään."

Ei Kustokaan ollut oikein tyytyväinen, vaan jupisi:

"Silläkö koputtelemisella ja kuuntelemisella minä paranen. Vai
semmoistako se kunnan rohto on kaikille muillekin."

"Nyt on Kuston mentävä ulos", sanoi lääkäri päättävästi ja työnsi
työntämällä ulko-ovelle asti.

Mutta kun jonkun tunnin kuluttua viimeinen sairas oli tutkittavana,
työntäytyi sieltä taas Kusto. Lääkäri katsoi jo lujemmin ja kysyi:

"Sitäkö samaa asiata Kusto tuli vielä jankuttamaan?"

"Niinhän minä tulin, kun minulla on tämä kunnan rohtolippu."

"Sekö se säälittää. Työnnä uuniin, joten pääset tuosta vaivasta."

"Enkä työnnä. Kävelemistäpä sitä hankkiessa oli."

"Ei sinun tautisi ole kävelemisestä pahentunut."

"Paheni tai parani, mutta on tässä vaan ollut sen verran vaivaa, että
täytyy tällä saada edes yksi satsi koetteeksi."

"Eikö Kusto usko muuten?"

"Enpä osaa uskoa."

"Sitten tulet saamaan."

Samassa oli lääkärin käsi Kuston tukassa ja pyöritti sitä niin, ettei
äitivainajakaan liene antanut parempaa tukkapöllyä.

"Mitä tämä! Mitä tämä!" ökisi Kusto.

"Tämä on nyt se 'rohtosatsi'", sanoi lääkäri pidellen vielä tukasta
kiinni. "Joko nyt uskot, vai tahdotko toisen?"

"Jo tuota taisi tullakin täksi kerraksi", sanoi Kusto.

"Niin minäkin luulen", virkkoi lääkäri irrottaen kätensä. "Ja nyt ala
mennä hakemaan työtä äläkä juo."

"Pitää lähteä."

Kusto osasi taluttamatta ovelle. Ulkona hän painoi hatun päähänsä ja
alkoi kupeilleen katselematta astua kotikylää kohti.

Alkumatkalla tahtoi suuttumus pullistella mokomata rohtosatsin
antajata vastaan. Mutta kun tukan juurruksia herkesi kirvelemästä,
leppyi Kustokin vähitellen ja ajatteli, että olihan siihen hänenkin
syytänsä.

Asuntotaloon päästyä hän kysyi ensimäiseksi työtä ja turkkia.

"Ettäkö työhön kykenet", ihmetteli isäntä.

"Täytyy tässä yrittää", sanoi Kusto.

"Taisipa sattua hyvät lääkkeet", arveli isäntä. "Antoiko miten monta
lajia?"

"Yhtä lajia tuo antoi."

"Onpa se sattunut hyvää, kun niin heti tehosi. Näytäpä tuota
minullekin."

"Ei sitä tullut mukaan. Se otettiin siellä", selitti Kusto.

"On se ollut ainetta", päätteli isäntä. "Siinä on mahtanut olla
myrkkyä lujasti, koska ei ole uskaltanut antaa mukaan. Maistoiko tuo
pahalle?"

"Pahalle pakana maistoi."

"Ei se mitään, kun apu tulee", lohdutteli isäntä. "Oli meillä sentään
hyvä onni kunnan lääkäriä valitessa. Siinä on mies omalla paikallaan.
Uskot sen nyt Kustokin, että lääkäristä on apua, vaikka ennen lähtöä
epäilit, ettei sieltä mitään tule. Vai etkö usko vieläkään?"

"Kyllä minä nyt uskon", tunnusti Kusto.

Seuraavina päivinä oli isännästä erityisen haluista kertoa naapurien
isännille, että Kusto on melkein terve ja että se parani kunnan
lääkärin yhdestä lääke- annoksesta. Sattuipa sitten kylänmieskin
käymään ja kun tämä sai tietää asian, innostui hän siitä vielä
enemmän kuin muut. Hän oli vakuutettu, että tämä erinomainen tulos
on ainakin puoleksi hänen ansionsa. Eikä hän tätä ajatustansa
salannutkaan.




MITEN VESAPURON VELJEKSET PYSYIVÄT YHTENÄ TALONA.


Vesapurolla oli kaksi veljestä, Antti ja Aapeli. He eivät olleet
vielä kahdenkaan kymmenen ikäisiä, kun isä kuoli ja heidän täytyi
oppia hoitamaan taloa omin neuvoin. Hyvin se kävikin, sillä he olivat
ahkeria ja tekivät ja päättivät kaikki asiat yhteisen sopimuksen
perästä. Viimein he tekivät senkin sopimuksen, etteivät koskaan
eroa eri taloksi. Siihen antoi aihetta, kun vanhinta veljestä olisi
halulla toivottu erääseen hyvin velkaantuneeseen taloon kotivävyksi.
Tämä olikin jo jonkun verran tuumaan taipuvainen ja esitteli, että
nuorempi veli, Aapeli, ostaisi hänen osansa, jotta saisi maksetuksi
appiukon velat. Mutta silloin huomasi nuorempi veli joutuvansa pahaan
rahapulaan ja alkoi ensimäisenä pyydellä, että olisivat ainaisesti
yhdessä, sillä onhan heillä tässä maata molemmille. "Jos tuo tyttö
on mieleisesi, niin tuo tähän", hän lisäsi lopuksi. Sillä tavalla se
asia tuli päätetyksi ja pysyi muuttumattomana heidän ikänsä loppuun
asti. Mutta vaikka veljekset eivät koskaan joutuneet riitaan, niin
olipa heillä sittenkin monta kiusauksen hetkeä. Molemmat ottivat
vaimon ja nämäpä eivät sopineetkaan veljesten tavalla neuvottelemaan.
Vanhemman veljen vaimo olisi tahtonut ensiksi tulleen oikeudella
olla emäntänä ja käskeä toista. Mutta tämä toinen oli tuonut
taloon suuremmat myötäjäiset ja katsoi niiden perusteella olevansa
oikeutettu olemaan emäntänä. Siitä syntyi riita. Antin vaimo valitti
miehelleen, että Aapelin vaimo on laiska, ei lähtisi navettatöille,
pihatöihin vaan työntäytyy ja pitää itsellään paremmat ruuat.

-- Sepä on paha, sanoi Antti. Mutta järjestäkää nyt eteenpäin siten,
että käytte yhdessä navettatöillä ja sitten tulette pihatöille.

-- Käynhän minä lypsämässä, mutta se tahtoisi, että minun pitäisi
luoda lanta, ruokkia ja juotella lehmät ja hän vaan leketteleisi
kepeimmillä töillä.

Niin puhui Antin vaimo.

-- Teidän täytyy oppia pitämään työt ja ruuat yhteisinä, niinkuin
mekin veljekset pidetään, sanoi Antti vakavasti. Minä sanon
Aapelille, että sekin puhuu samaa vaimolleen.

-- Puhukoon vaan, mutta se on niin ruoja akka, että eri töissä se
saapi olla.

-- Ei toki sanota niin pahasti oman talon ihmisestä, kierteli Antti.

Vaimo oli äänetönnä.

Tästä puoleen keskustelivat veljekset usein vaimojensa riitaisuudesta
ja aina välillä kehottelivat niitä sovintoon. Mutta Aapelin vaimolla
oli aivan samat syytökset kuin Antinkin ja vielä lisäksi sellainen
herjaus, että se on köyhä rutale hänen rinnallaan.

-- Ei toki rutaleeksi nimitellä, kierteli Aapeli. Ei se saa sinun
perinnöstäsi yhtään penniä. Kyllä teidän täytyy elää sovinnossa, eikä
me veljekset erota vaikka päällänne pyörisitte.

Puheet eivät auttaneet yhtään, riita vaan kiihtyi. Veljesten läsnä
ollessa he kyllä olivat sanasotaan ryhtymättä, ainoastaan vihaisesti
mulkoilivat toisiinsa, mutta kun joutuivat kahden kesken, niin
silloin olivat ruojat ja rutaleet siivoimpia sanoja satojen joukossa.

Veljekset olivat joutua neuvottomiksi.

-- Mitä nyt tehdään, sanoi Aapeli veljelleen, kun olivat salaisesti
kuunnelleet vaimojensa sanasotaa. Me ei erota ja tuotakaan ei jaksa
vuosittain kuunnella.

-- Annetaan selkään, ei tässä muu auta, sanoi Antti.

-- Sitä olen minäkin ajatellut, sanoi Aapeli. Mutta se pitäisi sattua
yhtä aikaa ja yhtä kovasti ettei kumpikaan pääsisi kehumaan.

-- Sattuuhan se yhtaikaa, kun kuunnellaan milloin ne ensi kerran
kylpytiellään riitelevät, niin annetaan silloin.

-- Niin kyllä, myöntyi Aapeli. Ja vielä tasaisempi siitä kuivasta
kylvystä tulee, kun antaa samalla vitsalla, samasta kädestä, vuoroon
toista ja toista.

-- Kumpiko siihen rupeaa? arveli Antti.

-- Vanhemman veljen se on tehtävä.

-- Kyllä minä, jos vaan luotat, että se tapahtuu tasaisesti.

-- Kehenkä minä sitten luotan.

-- No, se on päätetty. Mutta sinun pitää olla ovea pitelemässä ja
sanomassa, että kylvetys tapahtuu kumpaisenkin tahdosta.

-- Mitenkäs muuten.

Veljesten mieli virkistyi. He olivat niin varmoja suunnitellusta
parannuksestaan, että olisivat varmaan olleet pahoillaan, jos heidän
vaimoiltaan olisi seuraavalla kylpymatkalla torailu unohtunut. Mutta
ei se toki unohtunutkaan. Aapeli oli tahallaan varustanut vähän
virikettäkin kolistelemalla saunassa käydessään toisesta pesuastiasta
vanteet, joten ei ollut tilaisuutta peseytyä erillään. Siitä
kinastelu syntyikin. Mutta sanojen parhaillaan sinkoillessa astui
Antti saunaan, kädessä sujakka vitsa, jolla alkoi sanaakaan puhumatta
sätkiä vuoroon toista ja toista. Parkuen töytäsivät vaimot ovea
kohti, vaan siinä seisoi Aapeli takana ja sanoi:

-- Ei ulos ennenkuin tora ja huuto loppuu.

Tora oli kyllä loppunut, mutta huudon lopettamiseksi sai vitsa vielä
useita kertoja heilahtaa. Viimein kuului vaan tuskaista ähkimistä.
Silloin pysäytti Antti vitsansa ja virkkoi:

-- Nyt sen tunnette selässännekin, että ollaan Pajupurolla, jossa
täytyy taipua yhtä hyviksi sisaruksiksi kuin mekin ollaan veljeksiä.

-- Velimiehen sana on totta, vahvisti Aapeli. Ja kun joudutte, niin
tulkaa tupaan hyvinä ystävinä.

Tupaan he kyllä tulivat, mutta ystävyys näytti hyvin epäilyttävältä.
Veljet huomasivat, etteivät emännät enää menneetkään yhtä aikaa
kylpemään, tuvassakin harvoin istahtivat samalle penkille, vaikka
se olisi ollut kuinka pitkä. Hyvä niinkin, kunhan eivät riitelisi,
ajattelivat he.

Ei kuitenkaan kulunut monta kuukautta, kun kuiva kylpy unohtui ja
riita oli entisellään. Veljekset kävivät tuumailemaan.

-- Nyt on sinun vuoro keksiä keino, sanoi Antti. Ei niitä enää saa
yhtä aikaa saunaankaan.

-- Eipä näy saavan vitsan voimalla, myönnytteli Aapeli. Pitäisi
löytää joku tepsivämpi keino.

-- Mikäpä sen tepsivämpi olisi.

-- Nälkä tai vilu.

-- Mitenkäpä niillä toinen ihminen voisi rangaista.

Niin juttelivat veljekset ja viimein he keksivätkin keinon, jonka
panivat heti toimeen. He valitsivat apulaisekseen vilun. Kun oli
kylmän puoleinen talvi-ilta, niin talutti kumpikin vaimonsa kylmään
riiheen, jonne jättivät yöksi, kova pönkä oven päälle ja yhden
lammasnahkaisen peiton, jota ei voinut paljain käsin kahtia jakaa.

Vihaisina miehilleen ja ehkei kovin suopeina toisilleenkaan, jäivät
vaimot kylmään riiheen yöksi. Siellä täytyi pahankin sisun lauhtua.
Kun veljekset hiipivät aamulla varhain sydänkäpysiään katsomaan,
kupottivat ne selkä selkää vasten samojen nahkasten alla. Vilu oli
heidät viimeinkin yhdistänyt sisaruksiksi ja tämän yön perästä ei
Pajupuron veljesten tarvinnut kuunnella vaimojensa riitelyä, eikä
myöskään alituista kuihnuttamista, että pitäisi erota eri taloksi.

Tämä tapahtui vanhaan aikaan, jolloin miehet olivat itsevaltiaita.




KOHTAUS.


Pekka Rytkösellä oli valtamaantien varrella pieni mökki, jossa
hän on Karoliinansa kanssa asunut aina siitä lähtien, kun kävivät
"vannetta puristamassa" ja lupaamassa auttaa toisiaan myötä- ja
vastoinkäymisissä. Kun he ovat pysyneet uskollisina toisilleen ja
hyvissä väleissä naapuritalojensa kanssa, joiden palvelijoina olivat
ennen olleet, niin ei heiltä ole työ eikä leipä puuttunutkaan.
Mutta heidän keskinäinen hyvä sopunsa, varsinkin yksimielisyys,
yritti mennä aivan pilalle, kun nykyajan aatteiden mukaan köyhät
nousivat vaatimaan oikeuksiansa. Pekka kuunteli niitä puheita
ainoastaan toisella korvallaan, mutta Karoliina oli kiihkeämpi ja
kiepsautti pois huivinkin korviensa päältä, kun mökkiin poikennut
puoluepuhuja alkoi kaivella rikasten syntiluetteloa. Vähitellen hän
edistyi niin paljo tiedossa, että kykeni puhumaan "roletaarien"
taistelusta "kapitalisteja" vastaan. Jopa hän kerran selitti aivan
tolkussaan Pekalle, miten nuo kapitalisti-porvarit anastavat heidän
vaivannäkönsä.

-- Hym, vai niin, hymähti Pekka. Mitä ne ovat sinultakin anastaneet?

Karoliinaa harmitti tämä Pekan porvarillisuus ja hän kivahti:

-- Minultako! Vähäkö minä niille tein työtä nuorena ollessani.

-- Joutenko sinua olisi pitänyt elättää?

-- Ennemmin jouten kuin sellaisella palkalla, päätteli Karoliina.
Ja vähäkö sinä olet tehnyt ja yhäkin teet, kun vaan rikkaat sinua
hyvittelevät.

Pekka vain hymähteli ja virkkoi:

-- Niinhän minä olen tehnyt ja teen edeskin päin, sillä tehdystä
näkyy aina jotain tulevan, vaan tekemättömästä ei mitään.

-- Tulee siitä rikkaille...

Karoliina keskeytti lauseensa, sillä vieras, tuntematon mies
pistäytyi tupaan. Se oli nuori, jotenkin hyvissä vaatteissa oleva
mies. Karoliinaa vähän hävetti, että jos se luulee hänen riidelleen,
ja alkoi hyvin sävyisällä äänellä kysellä mistä vieras on.

-- Tuolta minä olen Etelä-Suomesta, vastasi tämä.

Kyselyjen kautta selvisi, että mies palautui Pohjolasta ja oli
poikennut mökkiin pyytämään ruokaa rahalla.

-- Ne on niin kuivat ruuat näin pienissä paikoissa, selitti
Karoliina. Olisihan tässä lähellä suuria taloja, joissa on antaa
uutta jos kystäkin.

-- Niin, jos antavat, sanoi vieras. Ja vaikkapa antaisivatkin, niin
en sittenkään mene heitä pokkuroimaan, sillä minä tunnen rikkaat
liiankin hyvin. Ne ovat kaikki niitä proletaarien sortajia.

Karoliina naurahti mielissään ja virkkoi:

-- Vai on vieras tullut sellaiseen käsitykseen rikkaista. Tämä meidän
mies se ei niitä moiti. Niistä tämä on hyvänsä löytänyt ja niiden
takinliepeessä tämä kulkee.

Vieras ei tahtonut kovin kovasti painostaa mökin isäntääkään, joskin
on jäänyt jälelle ajastaan, vaan puheli rauhallisesti.

-- Niinhän täällä on moni muu kulkenut, kunnes on saanut silmänsä
auki. Harvassa sentään löytyy enää proletaareja, jotka eivät
oivaltaisi, että luokkarajat ovat pidettävät selvinä. Tuolla suurissa
savottatöissä sen oppii, jos ei missään muualla. Oletteko ollut
koskaan niissä?

Vieras teki tämän kysymyksen Pekalle, joka oli noussut jonnekin
lähteäkseen.

-- En ole ollut savottatöissä, vastasi Pekka.

-- Tarvitsis olla, vakuutti vieras.

-- Mahtaisipa tarvita.

Pekka ei joutanut pitempään keskusteluun. Hänellä oli parin virstan
päässä asuvan sepän pajalla viikate vasarrettavana, ja se oli
haettava sieltä, sillä heinäaika lähestyi. Paluumatkalla tuli mökkiin
jäänyt vieras vastaan. Pekka ei tuntenut erityistä vetovoimaa
seisahtua sitä puhuttelemaan, mutta vieras pysähtyi ja virkkoi:

-- Minä söin ja vaimonne määräsi vain viisitoista penniä ruuasta.
Mutta minulle sattui kaksikymmentäviisi penniä pientä rahaa ja
vaimollanne ei ollut vastata.

-- Eipä taitanut olla, sanoi Pekka. Ehkäpä minulla on.

Hän kaivoi kukkaronsa ja löysi sieltä kymmenpennisen, jonka pisti
miehelle. Nyt he erosivat ja Pekka käveli mökilleen.

Karoliina oli siellä pyyhkimässä pöytää ja heti oven avattua kääntyi
kysymään:

-- Tuliko se mies sinua vastaan?

-- Tuli, vastasi Pekka, ja minä annoin sille kymmenpennisen, kun
sinulla ei kuulunut olleen vastata viisikolmattaisesta.

-- Mistä viisikolmattaisesta? Maksamatta se roikale meni.

-- Niinkö, ihmetteli Pekka. Maksaneensa minulle sanoi ja uskonhan
minä miestä tuon verran.

-- Niin, sinä uskot kaikkia, torui Karoliina. Nyt se söi minulta
ilmaiseksi ja sinulta vei kymmenen penniä. Jo sinäkin olit...

-- Tuo yksi lantti ei ansaitse pitkältä puhua, keskeytti Pekka. Oppia
tämä on minulle ja pitäisi sen olla sinullekin. Tuo mies, jota nyt
nimitit roikaleeksi, oli tunti takaperin parhaita miehiä ja minä
tuollainen pilkattava rikasten turkinhelmassa ryömijä. Sinä olet
koko viime talven ja tämän kesää ihaillut noiden tuonlaisten, muka
köyhien ystävien puheita ja niiden mukana panetellut talollisia,
jotka kovalla työllä koettavat rehellisesti elättää itseänsä ja
muitakin. Minä olen ollut tyhmä ja tollo, kun en ole huutanut samaa.
Sinä olet puhunut proletaareista, miten ne elättävät muita. Nyt näit
sen oikean proletaarisi, ja näit senkin, elättääkö se muita. Tehneekö
vieläkin mielesi kulkea niiden turkinliepeessä. Minä en kulje ja
ennemmin jään tyhmäksi, ennenkuin lähden savotoihin oppimaan miten
työansiot juodaan ja sitten köyhistä mökeistä syödään ilmaiseksi.
Minä toivoisin, että sinäkin pysyisit erilläsi koko sakista.

Karoliina ei virkkanut myöten eikä vastaan. Häntä harmitti, että
sattuikin tuon vieraan tupaan tullessa olemaan puhe näistä asioista.
Nyt tuota Pekkaa ei käännytä enää mikään, vaikka itsekin pysyisi
aatteelle uskollisena. Jos voisi saada selville, ettei tuo mies ollut
oikea proletaari, joksi sitä Pekka väittää. Mutta jos se on oikea,
niin mitä tässä osaa uskoa.

Karoliinan kuunteluhalu laimeni, eikä hän enää ollut oikein
hetas ruokaa laittamaan, vaikka pyytäjä olisi osannut puhua
proletaaristakin.




SUUTTUU SUUNNANKIN MIES.


Kun Kalle Kovanen erosi palveluspaikastaan ja otti vaimon, ei
hänellä ollut sen suurempia takavarikoita kuin vaatteensa ja kirves.
Mutta hän tunsi jäntevyyttä jäsenissään ja arveli, että ehkäpä
tässä eletään, kun puristaa kovasti kirvesvartta. Sitä hän sitten
puristikin talven ajat läpeensä ja kesät lapion ja viitakkeen vartta.
Hän eli näillä ryskätöillä yhtä hyvästi kuin nekin, jotka kykenivät
kirvestään käyttelemään tuottavammissa rakennustöissä. Mutta kun
leipäkannikan kuluttajain luku alkoi hipua yli puolen tusinan, niin
jopa kohosi Kovasen käsi korvalliselle. Ennen oli jauhosäkillä
päässyt kuukauden ja enemmänkin, mutta nyt siitä alkoi pohja paistaa
parin, kolmen viikon perästä. Olihan hänellä apulaisia joutumassa,
terveitä ja virkeitä poikia, mutta ne olivat nuoria ja tarvitsivat
käydä kansakoulua. Viimein sai vanhin oppimääränsä suorittaneeksi.
Nyt meni Kovanen lähistöllä asuvan sahanomistajan luokse kysymään
olisiko täällä hänen pojalleen sopivaa työtä.

-- Onhan täällä työtä, jos vaan poika haluaa tehdä, sanoi sahan
isäntä.

-- Sittenpähän näkisi haluaako, sanoi Kovanen. Sen kumminkin lupaan,
että jos poika on laiska tai tottelematon, niin lähettäkää pois
samana päivänä.

-- Onko niin, sanoi sahan isäntä. Sellainen lupa panee aavistamaan,
että poika on kunnon poika.

-- En rupea kehumaan, mutta kunnollisesti tuo kävi kansakoulun.

-- Se on aina parempi, virkkoi sahan isäntä. Antaa pojan tulla aivan
heti.

Asia oli sillä päätetty.

Viikon kuluttua kävi Kovanen kysymässä miten hänen poikansa on
käyttäytynyt.

-- Ahkerampaa ja kunnollisempaa poikaa meillä ei ole ollut
milloinkaan, sanoi lähin työnjohtaja.

Kovanen ei ollut koskaan palannut kotiinsa tyytyväisemmällä mielellä.
Ja viikko eteenpäin hän oli vieläkin tyytyväisempi, kun sai tuoda
vaimolleen poikansa ansaitseman jauhosäkin.

-- Ei näy tarvitsevan katua nuorena naimistaan, hän virkkoi iloisena.

-- Joko sinä yritit katua? kysyi vaimo.

-- Jopa yritin. Mutta nyt kun meitä on kaksi miestä hankkimassa, niin
laulellaan taas.

Se ei ollut tyhjää kehumista. Elämä todellakin alkoi taas
tuntua elämisen arvoiselta. Jo ylettyi joku markka henkisiinkin
harrastuksiin. Kun tarjottiin työväen lehteä, niin hän tilasi sen.
Hän alkoi tuntea olevansa yhteiskunnan jäsen niinkuin muutkin
ja melkein häpesi sitä, ettei ollut edellisinä vuosina joutanut
ajattelemaan juuri muuta kuin joukolleen leivän hankkimista. Nyt
saattoi pistäytyä työväen kokouksissakin, jonne niin halulla
pyydettiin tulemaan. Kuuntelijana hän siellä tosin oli, eikä alussa
oikein ymmärtänyt, mitä varten ne pitivät niin kovin suurta melua.
Kaikki valta pitää tulla työväelle, joka tekee raskaimmat työt. Niin
ne huutivat. Ja sitten alas porvarit.

-- Eikö tämä ole joutavata tällainen touhu, hän arveli naapurimökin
Kustolle. Mitä valtaa me tarvitaan, kunhan tullaan hyvästi toimeen.

-- Sinussa on vielä porvaria, sanoi Kusto, joka oli kiivaimpia
sosialisteja. Valtaa me etupäässä tarvitaan, muuten porvarit
laativat lait oman mielensä mukaan, joilla sortavat ja näännyttävät
köyhälistöä.

-- Eihän nuo ole ennenkään tehneet niin hulluja lakeja, sanoi Kovanen.

-- Vähäkö ovat tehneet, väitti Kusto. Kaikki porvarien lait ovat
puristuslakeja. Ainoat oikeat lait ovat ne, jotka sosialidemokraatit
laativat. Lue enemmän meidän kirjallisuutta, niin tiedät paremmin.

Kovanen huomasi joutuvansa vihattavaksi, jos yhäkin väittää vastaan,
ja taipui ostamaan niitä kirjasia, joissa selitettiin samaa asiaa.
Hän alkoi vähitellen taipua uskomaan, että oikeassa ne taitavat olla.

       *       *       *       *       *

Oli tullut entistä enemmän vilkkautta pieniinkin mökkeihin, sillä
eduskunta oli taas hajoitettu ja määrätty uudet vaalit. Tuskin kului
yhtään iltaa, ettei joku tullut Kovasenkin tuvalle selvittämään miten
nyt on tehtävä, miten toimittava.

-- Nyt otetaan porvareilta viimeisetkin edustajapaikat ja lähetetään
oman paikkakunnan miehiä, intoili naapurimökin Kusto.

-- Kukapa täällä niin viisas olisi, uskalsi Kovanen epäillä.

-- Kuka tahansa, joka vaan ajaa meidän asiata, päätteli Kusto.
Sinäkin olisit monta vertaa kykenevämpi kuin viisainkin porvari. Et
ainakaan äänestäisi puristuslakien puolesta.

-- Ei minusta ole sinne, sanoi Kovanen. Mutta sinä siellä kyllä
kykenisit puhumaan, jos valitsisivat.

-- Mitä sinä minusta, esteli Kusto mielissään. Kuka se oman kylän
miestä äänestäisi. Mutta lähtäänhän sunnuntaina sinne suureen
kokoukseen, jossa ehdokkaita asetellaan. Ja meidän pitää asettaa
ehdolle uudet miehet. Viime kerrallakin valittiin äänettömiä
tuppisuita. Mikä sen tietää mitä ne äänestävätkin. Nyt asetetaan
tiettyjä oman seudun miehiä, jotka uskaltavat puhua suunsa puhtaaksi.
Niin kai sinäkin tahdot.

-- Niin toki.

He menivät suureen kokoukseen ja Kustoa todellakin mainittiin siellä
varamiehenä. Tästä tämä niin innostui, että riensi ulkokylien
kokouksiin, ja Kovanen oli saatava mukaan. Jos ei muuten saanut
lähtemään, niin Kusto pani hevosensa, ja tottahan nyt valmiiseen
kyytiin piti lähteä.

Tämän touhun kanssa supistuivat ansiot niin vähiin, että Kovanen
viimein kyllästyi ja virkkoi:

-- Ei tällä eletä. Nyt täytyy lähteä tukinhakkuuseen.

-- En minä vielä malta lähteä, sanoi Kusto. Mutta tulen minä sinne
pariksi viikoksi vaalien edellä.

Kovanen ei odottanut. Hän nakkasi kontin ja kirveen olalleen ja
painautui Suojärven salolle. Mutta sama touhu oli sielläkin. Tuon
tuostakin tuotiin ilmoitus, että lähikylälle on tullut etevä työväen
puhuja, jota pitää mennä kuulemaan. Kovanenkin meni ensimäisellä
kerralla, mutta kun sai pari pitkää tuntia seista ja peninkulman
verran hiihtää pimeässä yössä, niin päätti vasta painautua nukkumaan.

Ehkäpä hän olisi muiden kehoituksilla pysynytkin päätöksessään,
mutta kun Kusto joutui ja vaalien edellisellä viikolla tuli vielä
yksi puhuja, niin pitihän sinne lähteä. Se olikin kaikista puheista
kiivain. Siinä kasattiin kaikki kurjuus ja köyhyys porvarien niskaan.
Ne olivat petojakin pahempia. Peto raatelee ainoastaan kynsillään ja
hampaillaan, mutta porvareilla on kymmenetkin kiristyslait, vankilat
ja poliisit. Peto on armelias, se lopettaa uhrinsa kärsimykset, mutta
porvari ei ole niin armollinen. Se rientää auttamaan sen verran, että
henki vielä säilyisi ja kärsimystä kestäisi. Sitä varten se rakentaa
köyhäintalot ja palkkaa lääkärit ja papit, jotka pitävät henkeä yllä
ja kehoittavat kärsimään.

Alkupuoli oli tuollaista ja lopussa lausuttiin hirveitä tuomioita
niille, jotka jäävät pois äänestyksestä taikka äänestävät porvareita.
Ihan viimeiseksi näytettiin se lista, johon punainen viiva on
vedettävä.

Täynnä vaali-intoa palasivat tukkimiehet majapaikoilleen.

-- Menikö hukkaan jalkavaivasi? kysyi Kovasen naapuri, Kusto. Nyt
kuultiin mitä on porvarit, niiden lait ja laitokset. Nyt ei ole
kukaan epätietoinen ketä äänestetään.

-- Olisi tuon uskonut vähemmälläkin, virkkoi siihen Kovanen.

       *       *       *       *       *

Vaalipäivän aattona palasivat naapurukset tukkityöstä ja Kovanen
pyysi poikkeamaan sahan isännän kaupassa, että saisi jauhosäkin
menemään hevosessa. Kusto taipui siihen mielellään. Mutta kun kaupan
kartanolla sattui olemaan miehiä, jäi Kusto sinne väittelemään
vaaliasioista sinä aikana, kun Kovanen osteli ostoksiaan.

Kovanen osti ensiksikin sarkaa itselleen ja pojilleen, sitten
palttinata ja kenkätarpeita.

-- Jauhosäkin minä otan pojan työn nimiin, ei näy siihen rahat
riittävän, hän virkkoi lopuksi.

-- Kyllä se sopisi muuten, mutta poika ei ole ollut enää pariin
viikkoon meidän työssä, sanoi puotimies.

-- Lähtikö se pois vai tuliko kipeäksi? kysyi Kovanen ihmetellen.

-- Ei, mutta muuten se on täytynyt laittaa pois.

-- Minkä vuoksi?

-- Isäntä sen parhaiten tietää, käykää häneltä kysymässä.

Kovanen meni kiivaana miehenä isännän puheille.

-- Poisko minun poikani kuulutaan laitetun sahan työstä?

-- Niin täytyi laittaa, ikävä kyllä, sanoi isäntä. Nyt juuri on
astunut voimaan sellainen laki, ettei saa pitää alaikäisiä tehtaan
työssä. Tänne tuli sellainen ammattitarkastelija, joka käski pois ja
uhkasi sakottaa, jos vastakin otetaan.

-- Kuka on laittanut sellaisen lain ja sellaiset tarkastelijat? kysyi
Kovanen kiivaasti.

Isännän selitellessä oli hänen mieleensä iskenyt ajatus porvarien
puristuslaista, joista oli viime aikoina niin paljon kuullut.

-- Kyllä ne ovat teidän itsenne laatimia niin lait kuin
tarkastelijatkin, sanoi sahan isäntä rauhallisesti.

-- Kenenkä teidän?

-- Teidän työväen, eli toisin sanoen sosialistiakitaattorien, joita
työväki äänestää eduskuntaan.

-- Niidenkö laatimia... en usko.

-- Jos et usko, niin lue tästä, sanoi isäntä ja otti hyllystä
painetun vihkosen. Tässä se laki on ja katso vaan vuosiluvuista,
niin näet että se on laadittu aivan sosialisti-eduskunnan aikana ja
juuri heidän kiivaista vaatimuksistaan. Ja eikä se siihen pääty, saat
uskoa, vielä ne laativat sellaisiakin lakeja, ettei aikuisetkaan saa
tehdä työtä niinkuin itse tahtovat.

-- Kaikkia minä kuulen, tuskaili Kovanen. Mitä ne aikoo...

-- Ne suojelevat työväkeä rasittumasta. Poika muka rasittuu siinä,
kun latoo pieniä rimahalkoja pinoon.

-- Vie... Kovaselta pääsi kirous.

-- Saanko minä lainaan tuon vihkon?

-- Saat tämän aivan omaksesi, on täällä toinenkin.

-- Hyvä on... Vieläköön nuo... minua sokaisevat.

Hänen täytyi päästä väljempään paikkaan. Kartanolle tultuaan hän
alkoi kiroilla niin karvaasti, että kaikki keräytyivät hänen
ympärilleen.

-- Mikä sinulle tuli? kyseli Kusto ihmetellen.

-- Mikä... Kun poika on ajettu pois työstä ja nyt jäi jauhosäkki
saamatta.

-- No niin, ilakoi Kusto. Sitä ne porvarit tekevät.

-- Porvaritko... Pidä sinä turpasi kiinni... Siinä ei ole porvarien
syytä, vaan niitä h--n halunkkeja, niitä sosialistien akitaattoreja
minä haluaisin tavata ja kysyä, että tämäkö se on sitä nälkäisille
leivän laittamista, kun heidän asetuksiensa tautta minun poikani
ajetaan pois työstä.

-- Nyt sinua ovat porvarit narranneet, väitti Kusto. Ei sosialistit
laita sellaisia lakeja.

-- Sinäkin muka tiedät, kivahti Kovanen. Se on tuossa se asetus,
jonka tähden minun poikani on ajettu työstä, ja se laki on
sosialistien laittama, siitä et pääse mihinkään. Se kuuluu muka
suojelevan työväkeä rasittumasta liika nuorena. Ne eivät saa enää
halkojakaan latoa, saanevatko tuoda tupaankaan. Niitä pitää elättää
aivan jouten ja kasvattaa niistä yhtä laiskoja roikaleita kuin ne
akitaattorit itsekin ovat. Tokko saanevat kättä työhön laskea,
ennenkuin ovat ensi työkseen äänestäneet heitä eduskuntaan yhtä hyviä
uusia lakeja laatimaan. Ne ovatkin vaahdossa-suin huutaneet miten
porvareilta otetaan valta ja sitten tehdään ne ihanat lait. Siinä
se nyt on jo yksi ihana laki, ja sen siunauksesta minä saan kävellä
kotiini ilman leipäjauhoja.

-- Ereys siinä on sinulla, väitti Kusto.

-- On siinä se ereys, että harmittaa, kun minäkin noita kuuntelin,
vieläpä uskoin, että ne, oikeita asioita ajavat. Mutta kyllä minä ne
nyt tunnen ja toivoisin, että joku armelias ihminen upottaisi joka
ikisen akutaattorin järven syvimpään paikkaan, jossa eivät olisi
nuotta-apajiakaan pilaamassa.

-- Älä puhu liikoja, kielteli Kusto.

-- En ole puhunut tarpeeksikaan, kivahti Kovanen ja lähti astumaan.

Kusto meni kääntämään hevostaan tielle ja huusi:

-- Tule rekeen!

-- Omia matkojanipa olen taas ajatellut kävellä, virkkoi Kovanen eikä
kääntänyt päätänsäkään.




EI SE OLLUTKAAN KONE.


Pieni Kattilaharjun kylä oli maaemon pinnalla sattunut säkeytymään
niin pahaan pohjukkaan, ettei siellä uudenaikaisemmista
harrastuksista tiedettynä ennenkuin aikojen kuluttua, jolloin
jo muualla maailmassa ajateltiin aivan toisia asioita. Suuren
vapaaviikonkin ne vetää kiskoivat muikunnuottaa, ja kylän
kansakoulussa jämättiin todistuksen-majan mittoja, sanavartalon
päätteitä ja kertotaulua niin totisella toimella, kuin ei koko
maailmassa olisi mitään tämän tärkeämpää. Sekä nuottamiehet että
koulukkaat pääsivät vasta viikon loputtua tietämään, että muualla
on oltuna lakossa. No, kernaasti hekin olisivat suoneet tuon levon
muikuille ja sanavartalon päätteille, mutta tehty seisoo.

Tulipa sitten talvemmalla Kattilaharjun kylään puuseppä Purhonen.
Hän suosi uudenaikaisempia, vapaampia harrastuksia ja ihmetteli
kovasti miten takapajulla tässä kylässä oltiin. Tyttäret esimerkiksi
haukkuivat puuseppää akalliseksi ukoksi ja tarjoilivat halolla,
jos meni niitä hyväilemään. Eivätkä ne ollenkaan ottaneet
viisastuaksensa, vaikka Purhonen selitti, ettei sosialistisessa
yhteiskunnassa pidetä tuollaisia pikkumaisia rajoituksia. Ne ovat
vaan ahneiden pappien keksimiä, jotka tahtovat hyötyä kaikellaisista
toimituksistaan. Ja yhtä tyhmiä olivat tämän kylän miehetkin. Ne
märehtivät vanhettuneita lakipykälöitään ja suosivat virkavaltaa.
Pappi muka tarvitaan ja nimismieheltä pitää hakea lupa iltaman
pitoon. Purhonen ei sanonut tarvitsevansa kumpaakaan herraa. Jos hän
pitää tanssi-iltaman ja kantaa sisäänpääsymaksun, niin se ei ole
varastamista, eikä siinä ole kellään sanan sijaa.

Mutta tyhmyys ei ole niinkään sukkela eroamaan. Purhonen arveli
oppinsa tehottomuuteen suurimmaksi syyksi sen, että on ennättänyt
tulla liika tutuksi. Profeetta ei näet ole minkään arvoinen omalla
maallaan. Tämän asian hän sai tietää siihen aikaan, jolloin oli vielä
niin houkka, että luki tuota kirottua kristinoppia. Sitä oppiahan
nämäkin moukat sanovat seuraavansa, mutta eivätpäs olleet siitä
sitäkään vähää viisastuneet, että osaisivat antaa arvon oman puolen
profeetalle. Jos mistään, niin tästä sen näki, että koko oppi oli
aivan tarpeeton.

Purhosen täytyi ruveta puuhaamaan mahtavammaksi luultua miestä
puhumaan näille puupäille. Hän meni kaupunkiin ja selitti siellä
sosialistiaatteen harrastajille, millaisessa pimeydessä tuo
Kattilaharjun kylä vielä vaeltaa. Ei hän tosin tullut maininneeksi
tarkalleen kaikkia yksityiskohtia tuosta pimeydestä, kuten naisten
halolla tarjoilemista ja ukkojen väitteitä omin luvin pidetyistä
iltamista, vaan selitti siihen suuntaan, että jos siellä näin
vähäarvoinen kansalainen rupeaa opettamaan uuden ajan aatteita, niin
ne miltei päälle käyvät.

-- Ohoh, kylläpä siellä ollaan vanhoillisia, surkuttelivat kaupungin
sosialistit. He eivät voineet kieltäytyä tulemasta esitelmän pitoon,
sillä tämän miehen pyyntö muistutti paljon sitä avun huutoa, jonka
Paavali muinoin kuuli Aasian puolelle europpalaiselta Makedonian
mieheltä.

Esitelmäpäiväkin määrättiin, eräs sunnuntai-ilta. Purhonen lupasi
pitää huolen kokoushuoneesta ja joukon kutsumisesta.

Hän palasi nyt Kattilaharjun kylälle rehtevänä miehenä, kuten
ainakin se, joka on jotain tehnyt kansan valistamiseksi. Saatuansa
kokoushuoneen hän alkoi joutohetkinä levitellä tietoa ja selitti,
että nyt sieltä tulee oikea sosiaalitemokraatti puhumaan, jollaista
ei ole ennen kuultuna koko kylällä.

-- Mikä se on se sosialitemokraatti? kyselivät kyläläiset.

-- Sitäpähän minä rupean selittämään, vastasi Purhonen mahtavasti.
Eihän se minun selitykseni ole ennenkään teille kelvannut.
"Susilistiksi" olette vaan nimitelleet. Nyt sieltä tulee mies, jota
ette uskalla sanoa "susilistiksi", sillä se on oikea temokraatti,
sosiaalitemokraatti ja vielä paras niistä. Tulkaa kuuntelemaan, niin
sitten sen tiedätte.

Kaikkien täytyi uskoa, että Purhosen puheessa on perää, ja nyt ei
mennyt yhtään päivää, ettei olisi puhuttu temokraatista.

Sunnuntaina, puolisen syötyä alkoi lähtötouhu. Kylän poikasilla sinne
oli kaikkein kovin kipa päästä. Joilla ei ollut itsellään rahaa, ne
ruikuttivat äidiltään kymmenpennistä.

-- Jospa se antaa poikasten kuunnella 5 pennillä, kitsaili Joppilan
emäntä pojille lanttia katsellessaan.

-- Ei se ehkä anna, epäilivät pojat. Kymmenen penniä se otti sekin
ukko, joka syksyllä kuljetti sitä ramohvoonia.

-- Mutta soittaako se vai laulaa tämä temokraatti? kyseli emäntä
tietääkseen, ettei poikain raha menisi aivan hukkaan.

-- Ei se Purhonen sitä ole sanonut, vaan hyväksi on kehunut.

Pojat saivat kun saivatkin kymmenpenniset ja nyt he henki hampaissa
laukkasivat Pylkkölätä kohti, jossa olivat syksylläkin kuulleet tuota
ihmeellistä "ramohvoonia". Pian tulivat tuvan penkit täyteen miehiä.
Purhosen täytyi ajella poikasia seisomaan. Kohta saapui odotettu
puhuja. Kaikki katsoivat siihen kuin ihmeolentoon. Ja pulska mies
se olikin: tukka pystyyn kammattu, kova, kiiltävä kaulus punaisine
rusetteineen, sekä muutkin pukimet aivan vasta neulalta heitetyt.
Purhonen tomelehteli toverina turkkia naulaan nostamassa ja asettui
sitten nähtävimmälle paikalle pöydän eteen. Temokraatti meni istumaan
pöydän päähän ja alkoi ystävällisesti puhella:

-- Onhan tänne kokoontunut kansalaisia siksikin runsaasti. Täytyy
vaan ihmetellä, ettei ole yhtään naista saapunut.

Kaikki kurkistivat kupeilleen ja nyt hekin huomasivat, ettei siellä
ollut hameväkeä. Muutamat naurahtivat, ja vanha Lassi Lappalainen
virkkoi:

-- Jospa tämä Purhonen ei ole niitä kutsunutkaan.

-- Kyllä minä niitä kutsuin, mutta tämän kylän naiset ovat niin
ylpeitä, ettei ne näin halvan kutsumalla tule, selitti Purhonen.

-- Kaupunkipaikoissa jo ymmärtävät naisetkin nousta etujansa
valvomaan, lisäsi temokraatti.

Lassi tahtoi pitää kylänsä naisten puolta ja sanoi:

-- Valvoo ne täälläkin sillä vanhalla tavallaan.

-- Mitenkä ne valvovat, sanoi Purhonen vastaan. Eivät toki ymmärrä
mitään sosialistiaatteista.

-- Kyllä Purhonen tuntee sen asian parhaiten, sanoi sivupenkillä
istuva Reittu Tapaninen. -- Tämähän niitä on koettanut neuvoksia
paremmalle tielle.

Miehet purivat huultaan ja Purhonen istui punakkana, mutta ei
vastannut mitään.

Temokraatti ei oikein käsittänyt keskustelun sisältöä ja nousten
seisomaan virkkoi:

-- Jospa minä asiallisemman keskustelun pohjaksi puhun muutamia
sanoja.

Hän alkoi Suomen vanhasta eduskuntalaitoksesta, tehden selkoa
jokaisen eri säädyn kokoonpanosta ja tuli lopullisesti siihen
tulokseen, että koko laitos on kelvottomana hyljättävä ja
laitettava aivan uusi, kansanvaltaiselle pohjalle, jossa jokaisella
puhdasmaineisella, täysi-ikäisellä miehellä ja naisella on yhtä suuri
sananvalta. Kun puhuja puheensa perästä kehoitti keskustelemaan tämän
asian johdosta, niin ei kellään ollut siihen lisättävää eikä pois
tingittävää. Kaikki myönnyttivät, että se on aivan oikein.

Purhonen yksinään olisi kaivannut vielä jotakin tämän lisäksi ja
alkoi tehdä kysymyksiä.

-- Täällä ei olla oikein selvillä siitä sosiaaliaatteesta, hän
virkkoi. Tuleeko se olemaan sillä lailla, että kun tämä aate pääsee
valtaan, niin kirkot poltetaan ja papit ajetaan muihin maihin.

-- Ei se niin ole, selitti temokraatti. Kirkot saavat olla paikallaan
ja kukin saapi palkata itselleen papin, jos tarvitsee sitä.

-- Tämäkö kristinoppi se sittenkin tulee olemaan uskontona? kysyi
Purhonen.

-- Ei sitten pakoiteta ketään mihinkään uskoon. Jokainen saapi valita
minkä uskon haluaa, vaikka uskoisi kiven tai kannon päälle.

-- Niin, mutta nämäpä täällä Kattilaharjun kylällä sanovat, että
kristinusko on ainoa, joka tekee ihmiset onnellisiksi.

-- Ei se asia ole aina niin, selitti temokraatti. Kyllä kristinuskon
nimessä on tehty hirveitä töitä, on poltettu elävältä ja piinattu
ihmisiä vuosikausia. Monet pakanat ovat paljo onnellisempia kuin
kristityt.

Lassi Lappalainenkin tarttui taas keskusteluun ja virkkoi:

-- Niinpä taitavat olla. Pakanat vaan nutistavat pois hengen ja
pistelevät poskeensa paistamatta.

-- Eivät läheskään kaikki pakanat ole raakoja ihmissyöjiä, eivätkä
vanhat suomalaisetkaan ole olleet, huomautti puhuja.

-- Ovatpa voineet silloin parempain puumetsäin aikana vähän tulitella
nuotiossa, sanoi Lassi vetäen suutansa veulaan. -- Mutta nyt uuden
pakanuuden aikana saattaa tulla raakana syönti, kun nuo tehtaalaiset
vievät kaikki puut.

-- Jättää ne tänne oksat. Saapi niillä pisimmät ihokarvat
käryytetyksi, virkkoi Reittu Tapaninen.

-- Ja onhan täällä Purhosella kuivia lastuja, lisäsi kolmas.

-- Ei Purhosen lastut jouda paistopuiksi, sanoi Reittu. Tämä
tarvitsee ne kirkkoja sytytelläkseen.

Puheenjohtaja pahastui näin sopimattomasta leikistä ja lopetti
keskustelun. Joukot alkoivat hajaantua, tuumaillen toisilleen, että
nyt se on sekin kuultuna.

Poikaset eivät olleet ensinkään innostuneita kotiin palatessaan.
Jotenkin noloina toivat Joppilankin pojat takaisin rahojansa.

-- No oliko siellä se temokraatin näyttelijä? kyseli emäntä.

-- Oli se mies, mutta ei sillä ollut temokraattia, selitti poika.

-- Olipahan, väitti toinen poika. Temokraatti se kuului olevan.

-- Sekö mies?

-- Niin se mies, joka sieltä pöydän päästä huusi ja haukkui herroja,
ja jolta Purhonen kyseli siitä...

-- Nyt sinä hupatat joutavata, keskeytti toinen poika. Karrinen sen
sukunimi kuului olevan eikä temokraatti.

-- Mutta jos se on temokraatti-koneiden tekijä, arveli emäntä. Jospa
Purhonenkin aikoo ruveta niitä tekemään.

-- Tokko tuo tämäkään osannee niitä koneita tehdä, sanoi vanhempi
poika.

-- No mitä se Purhonen siltä kyseli?

-- Kirkkojen polttamista.

-- Kirkkojenko polttamista! huudahti emäntä. Kuka niitä aikoo polttaa?

-- Se Purhonen sitä taitaa tahtoa.

-- No nyt te vätystelette joutavia, alkoi emäntä epäillä.

-- Eikä vätystellä, väittivät pojat. Kysyi se, ja Anttilan
renki-Pekka, vielä arveli että Purhosen tekee sentähden mieli
kirkkoja polttamaan, kun sillä nikkarimiehellä on hyvät sytyt.

-- Nyt te poika-rukat olette höperönä, taikka on maailma aivan
mullinmallin, päivitteli emäntä. Ihan pitää mennä kyselemään
tietävämmiltä ihmisiltä, että joko on maailman loppu tulossa, vai
ovatko ihmiset tulleet hulluiksi.

Emäntä sitasi huivin päähänsä ja kiirehti naapuritaloon. Ei toki
kuuluttu päätetyn kirkkoja poltettaviksi, mutta kylläpä häntä
sittenkin huokasutti, jos pitänee vanhoilla päivillään pakanaksi
ruveta ja palvella kiviä ja kantoja, kuten, kokouksessa olleet
hänelle selittivät.

                                        Keväällä 1906.




HERRA JA RENKI.


Olivathan ne entisajan herrat nykyajan herroihin verraten paljoa
"karskimpia", mutta eipä heidän alamaisiltaankaan puuttunut keinoja
herrojaan hallita. Kuuluisimpia karskiudestaan oli ruununvouti
Jobfors, jonka nimi kansan suomentamana kuului Jorokki.

Voudilla kun oli hevonen ja lehmiä, niin pitihän silloin
olla renkikin. Mutta siihen toimeen ei ollut poikasista eikä
hätähousuista. Ne (nimittäin housut) rupesivat lepattamaan, kun vouti
sai aihetta karjahtaa. Ja ainahan sitä aihetta löytyi.

Onnistuipa hänen sitten saada mukaisensa renki, Matti Mehtonen. He
olivat voimiltaan tasaväkisiä ja pelko ei puistellut kumpaakaan.
Ja kun Matti ei näyttänyt kovistakaan sanoista hätäilevän, niin
koetti vouti vähäväliin taivuttaa käsivoimillaan. Mutta siitäkään
ei tullut sen parempata, paitsi jos sattui ottelun aikana syrjäisiä
saapuville. Silloin jäi Matti sen verran alakynteen, että kykeni
vaatimaan sovinnoita. Ja kun Matti ei ollut sovinnoissaan ilkeän
voiton pyytäjä, ainoastaan muutamia markkoja tupakkarahoiksi, niin
vouti maksoi mieluummin sovinnot kuin erosi rengistään tai lähti
oikeuspaikkaan. Väliajoilla olivat miehet kuin veljekset.

Mutta se seikka, että jokaisesta voitosta täytyi maksaa rahat,
sai voudin vähitellen hallitsemaan pikaista luontoaan. Ottelut
harvenivat, vaikkei Matti ollut vielä läheskään mallikelpoinen.
Niinpä hän kerrankin keskitalvella halkometsään hankkiutuessaan
katkaisi uudesta köydestä pätkän ja kävi siitä tekemään rekeensä
saverikkoa. Vouti näki tämän kamarinsa ikkunasta ja hyppäsi
heti tukka hartona kartanolle. Matin teko oli voudin mielestä
niin ilkivaltainen, että hän päätti antaa muutamia ropsauksia
köydenpäällä. Mutta eikös vaan nytkin kaksi ukkoa tulla tallustellut
aivan lähellä. Vouti huomasi tulijat ja heti johtui sovinnot mieleen.
Hän päätti tyytyä sanoilla rankaisuun ja karjasi:

-- Mistä sinä tolvana teet rekeen saverikkoa?

-- Tuostahan minä köydenpäästä, vastasi Matti rauhallisena.

-- Niin! Siitähän sinä! Mutta tiedätkö, vetelys, kuka siitä on rahat
maksanut. Olenko minä sanonut, että se on ostettu katkottavaksi!

-- Ei tässä ollut muutakaan ja piti joutua halkoja hakemaan.

-- Niin. Eihän sitä ole, kun ei jouda makuultaan katselemaan
kapineitaan ennenkuin lähtöhetkellä.

Ukot olivat joutuneet voudin portille, mutta kiivasta puhetta
kuullessaan seisattuivat siihen.

Vouti päätti kärsivällisyytensä lisäksi olla armollinenkin ja
ääntänsä alentaen sanoi miehille:

-- Saapi tänne tulla, jos on asiata.

Miehet katsoivat parhaaksi seurata kehoitusta ja nostaen hattuansa
astuskelivat lähemmäksi. Vouti halusi nolata Mattia vähän enemmänkin
ja jatkoi:

-- Minä luulen näidenkin miesten voivan todistaa, ettei kukaan kunnon
renki katkaise uutta köyttä saverikoksi. Vai mistä teidän seudulla
saverikot tehdään?

-- Vitsaksista niitä on tähän asti tehty, vastasi rohkein mies.

Vastaus oli voudin mieleinen.

-- Niinhän minäkin olen kuullut, mutta ei tämä meidän Matti rupea
niin suureen puuhaan.

Ukkojen ihmeeksi osasi vouti nauraakin sanojensa päälliseksi. Sepä
koski Mattiin enemmän kuin monet nuhdesaarnat ja pyöräyttäen rekeään
hyvin kipakasti porttia kohti, virkkoi:

-- Jospa tässä minäkin opin, kun neuvotaan.

       *       *       *       *       *

Todellakin oli Matti ottanut neuvon varteen, sillä hänellä oli
iltasella metsästä palatessaan pieniä koivuvitsoja kuormansa päällä
moneenkin rekeen saverikoiksi. Vouti olisi varmaankin ihastunut
renkinsä edistymisestä, vaan hän oli virkatoimissaan. Mutta seuraavan
päivän iltana hän jo sai tästä asiasta tiedon, vaikka toista tietä.
Voudin virkahuoneeseen tuli lähikylästä eräs isäntä, joka ei aivan
ensi kysymyksellä näyttänyt haluavan ilmaista asiatansa. Vouti
kummasteli miehen käytöstä ja tiukkasi:

-- Sanokaa vaan selvästi mikä on asia.

-- Se on vähän ikävä asia, alkoi mies viimeinkin. Minun maaltani on
otettu luvattomasti koivusia vitsaksia.

-- Mitä se minuun kuuluu, tiuskasi vouti. Ei tämä ole käräjäpaikka.

-- Eihän tämä ole, sanoi mies. Mutta kaikki merkit ja katkottujen
vitsaksien kannot osoittavat, että ne on tuotu tähän taloon.

Vouti jo "kirkastui".

-- Ettäkö uskallat tulla syyttämään minua vitsaksien varkaaksi?

-- En minä ole sanonut voutia varkaaksi, mutta ehkäpä itse tiedätte
onko kukaan teidän talosta liikkunut siellä päin.

-- En ainakaan minä.

-- Entä renkinne?

-- Kävi Matti eilen halkoja noutamassa, mutta minä en ole käskenyt
häntäkään varastamaan.

Mieskin jo lujeni.

-- En minäkään ole velvollinen ottamaan selvää siitä kuka ne on
ottanut, mutta voudin halkoliiterin nurkasta löysin yhtä monta
koivuvitsasta kuin minulla on täällä taskussa vitsasten kantoja.

Samassa alkoi mies lappaa niitä taskustaan ja yksi putosi
lattiallekin.

-- Älä tiputtele niitä siihen! hihkasi vouti ja hyökkäsi rappusille.

-- Matti! Missä on Matti! huusi hän, että kartano kajahteli.

Matti ilmestyi kartanolle ja kysyi:

-- Mikä on hätänä?

-- Tule tänne heti.

Kohta he seisoivat kolmisin vastatusten, ja vouti alotti:

-- Tämä isäntä syyttää sinun varastaneen hänen maaltaan vitsaksia.
Onko se totta?

-- En minä ole varastanut, väitti Matti.

-- Mutta tämä sanoo meidän halkoliiterin nurkasta löytyvän heidän
maaltaan otettuja vitsaksia.

-- On siellä vitsaksia, tunnusti Matti. Mutta en minä ole niitä
varastanut.

-- Mistä sinä ne sitten otit?

-- Tuolta Pajupuron notkosta.

-- Kenenkä maata se on?

-- En minä tiedä.

-- Se on minun maatani, selitti isäntä.

-- Mitä varten sinä menit ottamaan kenenkään maalta?

-- Herra voutihan käski tehdä saverikot vitsaksista.

-- Käski!... käski...! Mutta sanoppa, käskinkö minä niitä ottamaan
kenenkään maalta luvattomasti.

-- Ei siitä ollut puhetta, vaan minä luulin, että voudin rekeen saapi
ottaa saverikko-vitsaksia mistä vaan löytää... ottaa ne muutkin.

-- Niin sinä luulit, mutta älä luule enää tästä eteenpäin. Jos vaan
katkaset varvunkaan lupaa kysymättä, niin toimita takaisin. Ja mene
nyt heti viemään nämäkin vitsakset tämän isännän kotiin.

-- Ei niitä tarvitse sinne tuoda, epäsi isäntä. Ei katkaistusta
puusta ole enää kasvajaksi.

-- Mitäs niille sitten? kysyi vouti.

-- Se on teidän asia. Minä vaan vaadin korvauksen puista ja
vaivoistani.

-- Maksakoon Matti korvauksen.

-- En minä maksa, väitti Matti. Siinä oli kuulijat, kun vouti sanoi,
että täytyy tehdä saverikot vitsaksista.

-- Kuulijat, äyhki vouti, muistaen entisiä sovinnon maksuja. On
sinulla aina ne kuulijat.

Tämä oli tavallaan anteeksi-anto Matille ja hän sai poistua. Vouti
suoritti isännälle 10 markkaa korvausta, mutta sitä ei olisi
tapahtunut, jos hän olisi tietänyt, että koko jupakka oli Matin
toimeenpanema ja että hän se oli toimittanut isännälle nuokin
katkotut kannot.




HYVÄ ON.

(Tarina entisajoilta.)


Konttiharjun renki-Risto ja piika-Maija olivat vuoden varrella
katselleet toisiinsa niin usein ja pitkään, että he tuossa
heinäkuun lopulla tekivät sopimuksen mennä avioliittoon. Nykyaikana
sanottaisiin päätöksen aiheutuneen rakastumisesta. Mutta jos joku
olisi mennyt antamaan heidän liitolleen tuollaisia turhuudelle
vivahtavia nimityksiä, olisi ainakin Risto siitä pahastunut ja
sanonut, että tämä avioliitto on alettu niin rehellisesti ja ilman
tyhjiä "kutmasteluja", ettei sitä tarvitse haukkumanimillä nimitellä.
Risto oli tuollainen tolkun mies, joka otti asiat vakavalta kannalta
ja halusi, että muutkin huomaisivat mitä hän on tehnyt taikka aikoo
tehdä.

Jos hän oli käynyt tukkimassa niityn veräjän, ei isäntä jäänyt
epätietoiseksi siitä, onko veräjä tukittu. Risto muisti samana
päivänä selittää kyselemättä, miten hän sen teki, mainitsipa senkin,
kuinka monta puuta siihen tuli. Jos ei isäntä muistanut sanoa: hyvä
on, hyvä on! selitti Risto saman asian kohta uudestaan. Mutta heti
kohta kun tuo "hyvä on" tuli sanotuksi, lähti Risto tyytyväisenä
toista työtä toimittamaan, taikka jos oli aikaa istua, nakkasi
jalkansa toisen polven päälle ja istui niin miehevänä kuin ansaitsee
istua sen, joka on jotain toimittanut ja saanut siitä tunnustuksen.

Isännällensä hän ensimäiseksi ilmaisi avioliittoaikeensakin. Hän
oli toivonut tämän sanovan nuo tutut sanat: hyvä on, mutta isäntä
sanoikin: mikäpä siinä on, menee vain.

Moni renki tulee palvelusaikansa loppupuolella laiskemmaksi työn
tekoon, mutta Risto kiihtyi. Muina vuosina oli riihen lämmitys
saanut olla isännän huolena, mutta kun tänä syksynä oli Ristolla
jouto-aikaa, hökeltäytyi hän isäntänsä toveriksi kantamaan halkoja ja
katsomaan, milloin on ikkuna tukettava. Tällä palvelevaisuudella oli
tarkoituksensa. Se tuli riihen puintiaikana ilmi. Muutamana päivänä
hän jo kysyi:

-- Rupeaako isäntä minulle ja Maijalle puhemieheksi, käyttämään
pappilassa, kuulutuksiin toimittamassa?

-- Mikäpä siinä on, vastasi isäntä aivan epäröimättä.

Kohta oli Risto kertomassa tätä tietoa Maijallekin. Siitä oli niin
iloista, että nauru ja itku taistelivat.

-- On se isäntä hyvä!

-- On se hyvä, vahvisti Risto.

Ensi perjantaina he jo kolmisin ajaa köröttivät pappilaan. Ja kun
näin tolkun ihmiset olivat taipaleella, ei asian onnistumista ollut
epäileminenkään. Risto kävi kuitenkin ensi sunnuntaina varmuuden
vuoksi kirkossa kuulemassa sanotaanko siellä heidän nimensä.
Kauniistipa sanottiinkin: renki, nuorimies Risto Reissi Haavistolta
ja piika Maija Makkonen samasta kylästä. Sanasta sanaan hän kertoi
sen tultuansa Maijallekin, mutta eipä tämäkään uskonut sitä muiden
sanomisella. Ensi sunnuntaina täytyi päästä hänenkin omin korvin
kuulemaan, ja niin suloiselta se kuului, että itku ja nauru
taistelivat.

Isäntä tarjoutui kolmantena kuulutuspyhänä käyttämään taas hevosella
kirkossa ja sillä tiellä vihityttämään. Mutta se ei tyydyttänyt
kumpaakaan.

-- Meillä on aikomus pitää vapaaviikon aikana oikeat häät, selitti
Risto.

-- Oikeat häät, sanoi isäntä ihmetellen. Missä te ne pitäisitte?

-- On tuumattu pyytää isännältä tuota vanhaa tupaa.

-- Vai vanhaa tupaa, toisteli isäntä. Siellä on niin paljo
kaikellaista rojua. Jos pidettäisiin tässä asuintuvassa, oman joukon
kesken?

Risto ei vaan ruvennut taipumaan.

-- Maija haluaisi niin mielellään oikeita häitä ja kun minäkin olen
tullut käyneeksi muiden häissä, pitää sitä nyt itsekin vuorostaan.

-- No pitää sitten antaa tupa, myönnytti isäntä.

Kohta oli tämäkin ilosanoma Maijan tiedossa, joka ei taaskaan
löytänyt kyllin kauniita sanoja isäntää kiitellessään.

Ensi yönä he jo yhdessä raikkosivat joutavan rojun vanhasta tuvasta.
Seuraavina öinä alkoi peseminen ja viikon lopulla oli seinät
ja lattia hangattuna niin valkeiksi, ettei sitä enää entiseksi
roju-tuvaksi tuntenutkaan. Maija pistäytyi siellä töiden lomassa
monta kertaa päivässä.

Risto piti huolta ulkoasioista. Kaikille hän kertoi, että hää-tupa
on jo pestynä ja kutsui tulemaan häihinsä. Sunnuntaipäivinä hän
käveli ahkerasti talosta taloon ja mökistä mökkiin häihin kutsujana.
Eikä kukaan toimittane sitä tehtävää huolellisemmin kuin Risto sen
toimitti.

Häntä itseänsä ei tosin oltu kutsuttu muiden kuin Pekka Hassisen
häihin, mutta siitä oli jäänytkin niin ihana muisto, ettei hän
tahtonut jättää ketään tuntemaansa ihmistä osattomaksi tästä ilosta.
Palattuaan hän kertoi Maijalle ja isännälle ketä kaikkia oli taas
kutsunut. Maijasta oli kaikki hyvin, mutta tahtoi kumminkin tietää,
tuliko sen ja sen talon emäntä varmasti kutsutuksi.

-- Varoitin toki moneen kertaan, vakuutti Risto.

-- Sanoitko, että minä olen aivan erityisesti käskenyt kutsua?

-- Aivan nimenkin mainitsin, että Maija käski.

-- Hyvä on.

Isäntä oli ottanut käytäntöön entisen lauseensa ja kuunneltuaan
Riston kutsuttujen luettelon, nauraa höräytti ja sanoi:

-- Hyvä on!

Kerran hän siihen lisäsi:

-- Mutta kestääköhän sen vanhan tuvan seinät, jos kaikki tulevat.

Risto keksi tähän keinon:

-- Olkoon liika väki ulkona ja annetaan oven olla auki.

Kekrin lähestyessä oli taas uusi asia isännälle kerrottavana.

-- Nyt on Maija tuottanut naulan kahvia ja kaksi naulaa ryynejä.
Käski vaan kysyä saisiko isännältä puolen leiviskää jauhoja, että
alkaisi leipoa hääleipiä.

Isäntä alkoi ihmetellä:

-- Onko teillä aikomus antaa ruokaakin?

-- Mitkäs häät ne muuten olisivat, vastasi Risto uhkeasti.

-- Hyväpä tulee, virkkoi isäntä. Pitää antaa jauhoja. Puoli
leiviskääkö siihen riittää?

-- Niin se Maija sanoi.

Isännän epäilyt eivät tarttuneet Ristoon. Hänen mielestään oli kaikki
hyvin. Viinaa vielä puuttui, mutta kun hän sitäkin sai hankituksi
kaksi pullollista, ei silloin puuttunut mitään.

Maija oli ollut palvelusaikanaan sen verran ruokapuuhissa, ettei
luottanut ollenkaan omiin eväisiinsä, vaan hän uskoi, että emännät
tuovat häihin tullessaan. Siinä tarkoituksessa hän oli pitänytkin
erityistä huolta emäntien kutsumisesta. Oli jo valmiiksi ajateltuna
miten hän vierasten tullessa ottaa vastaan täyteen ahdetuita
eväskoreja ja vakkoja, ja minne hän latelee leivät, lihat ja voit.
Sitten hän asettaa oman talon emännän pöydän päähän istumaan ja siitä
alkaen toisten talojen emännät. Sitten viimeisiksi isännät, jos niitä
ensimäisiin pöytiin näyttäisi sopivan.

Hääpäivänä kävi kumminkin aivan toisin kuin Maija oli suunnitellut.
Joutilaana kävelevää joukkoa oli kyllä keräytynyt kolmesta
kyläkunnasta, mutta ei niissä näkynyt yhtään emäntää eväskorin
kanssa. Risto oli vieraisiinsa aivan tyytyväinen ja, kun oli hänen
hääpäivänsä, kätteli kutsumattomatkin. Iloinen koetti olla Maijakin,
vaikka kovasti häntä huoletti, kun ei yhtään eväskoria ilmestynyt.
Viimein hän tapasi naapuritalon piian ja kyseli:

-- Eikö teidänkään talon emäntä tule häihin?

-- Ei sanonut tulevansa, vastasi piika.

-- Mikähän sillä on esteenä?

-- Ei tuo puhunut mitään esteistään. Sitä kuulin sanovan, että jos
Maija olisi viettänyt häänsä muuna aikana, olisi siellä käynyt, mutta
ei nyt lähde ruokkimaan eväillään kaiken maailman joutilaita.

-- Voi kuitenkin! valitteli Maija. Mitenkä minä en tullutkaan
laittaneeksi sanaa, että emännät ruokitaan ensiksi.

Ei ollut enää aikaa erehdyksen korjaamiseen. Täytyi alottaa omilla
eväillä, sillä Risto oli kutsuissaan ilmoittanut, että siellä
ruokitaan kaikki vieraat. Sen verran tahtoi Maija kumminkin
toteuttaa ohjelmaansa, että meni kutsumaan talon emäntää ja isäntää
pöydänpäävieraiksi. Mutta sekin meni turhaan.

-- Minäkö, vanha ihminen, tulisin sinne huimapäiden keskeen... en
toki, sanoi emäntä.

Näin jäi kuviteltu emäntien pöytä aivan olemattomaksi. Kunniapaikalle
joutui istumaan Pekka Hassinen, sama, jonka häissä Risto oli ollut
edellisenä syksynä. Pekka näkyikin tietävän, että hänellä on
tässä joukossa suurin etuoikeus, ja huomatessaan leivän loppuvan,
leikkasi ennakolta itselleen tavallista suuremman kannikan, jota
sitten vilautteli toisille, jotka jäivät istumaan joutilaina leivän
puutteessa.

Morsian oli huomannut miten leiville kävi ja istui allapäin nurkassa.
Sulhanen ei nähnyt muuta kuin että vieraat nousivat pöydästä
naurusuin, ja silloinpa siihen sopi käskeä toisia.

-- Joutuin pöytään keiton lämminnä ollessa! Mutta vaikka hän uudisti
monta kertaa tämän kehoituksensa, ei ilmestynyt yhtään ruuanhaluista.

-- Syyttäkää itseänne, syyttäkää itseänne, kun ette mene, sanoi hän
nähdessään, ettei kehoituksista ollut apua.

"Huomentuopin" juonti kävi jotenkin yhtä sukkelasti. Pari pullollista
oli pian tyhjennettynä ja siitä kertynyt tulos meni soittajalle
palkaksi.

Tanssi olikin ainoa tarjous, joka ei loppunut kesken. Sitä riitti
aamupuoleen yötä ja olisi ollut vieläkin, mutta nälkä pakoitti
hajoamaan.

Nälkä oli jo Ristollakin. Hän kysäsi Maijalta leipää, mutta tämä
selitti sen loppuneen ja neuvoi pyytämään talosta. Risto odotteli
kunnes isäntä nousi vuoteeltaan ja meni sitten selittämään:

-- Sattui tulemaan vieraita niin paljo, että minä jäin syömättä.
Saisinko minä vielä syödä?

-- Mikäpä siinä on, sanoi isäntä. Mene vaan sinne ruokahuoneeseen.

Erittäin hyvältä maistui Ristosta kala ja leipä. Hän pureskeli
oikein miehen tavalla. Kun oli lopettanut, oli asian mukaista käydä
isännälle sanomassa, että:

-- Nyt minä jo söin.

-- Hyvä on, kuului isännän vastaus.




METKA.



ENSI VUODET.


Metka ei ollut hänen oikea nimensä. Sen olivat sepittäneet
koulutoverit, joilla on merkillinen halu väännellä kauneinkin nimi
mitä jokapäiväisimmäksi. Tässäkään ei ollut kuin pari kirjainta
alkuperäisestä nimestä, nekin nimen keskeltä, joka oli kauneimpia
mitä almanakasta löytyy.

Metka oli siskoparven nuorin. Vanhimmat lapset olivat tyttäriä ja
niin paljon vanhempia, että saivat veljen synnyttyä olla osallisina
nimen valinnassa. Niinpä näiden ja vanhempien monipäiväisten
ponnistusten perästä sai poika näin kuuluvan nimen: Klaus Klemens
Wladimir. Kaksi ensimäistä olivat siskojen ja äidin keksimiä, mutta
kolmannen lisäsi isä kenenkään aavistamatta, ajatellen että kolme
nimeä näyttää komeammalta. Isä, ollen itsekin virkamies, toivoi pojan
kohoavan korkeammalle kuin hän. Jospa tuo nimi kerran maailmassa
saisi paikkansa Valtiokalenterin ensi lehdillä, niin siltä varalta on
hyvä, että nimiä on kolme. Itse ei ollut saanut nimeänsä kohotetuksi
varsin keskivirkamiesluokan tasallekaan. Syynä voi olla se, ettei
suku ollut vielä kyllin etäällä talonpoikamaisuudesta. Lukanderit,
joihin hän kuului, eivät olleet kohonneet etuoikeutettujen paikalle,
mutta vähitellen ne tulevat kohoamaan. Isä näki jo nyt, että Klaus
Klemensille muodostuu huomattavasti jykevämpi nenä kuin suvun
muille jäsenille. Se oli hyvä merkki. Ja kun poika alkoi katsella
ympärilleen ja sommitella ensimäisiä sanoja, oli tämän katseessa ja
äänessä jotain valtiomiehen jylseyttä. Isä hymyili näille merkeille.
Sisaret päinvastoin olivat huolissaan, kun ei heidän pieni veljensä
taipunut lallattelemaan neuvon mukaan, vaan ärjähteli vastaan. Ja
jos jolloinkin houkutuksilla ja namusilla saivat taipuvaiseksi,
eivät sanat sittenkään lähteneet niin yhtäjaksoisesti ja "fiinisti"
kuin siskot olisivat toivoneet. Pieni (lilla) Klemens, jota nimeä
he suosivat, tuli heidän alituisen huolehtimisensa esineeksi. Jos
muut alkuopinnot sujuivat hitaasti, niin seuratapojen oppiminen ja
niiden noudattaminen teki pahinta kiusaa. Paikkakunnan nuoret herrat
alkoivat käydä sisarusten kotona "fisiteillä", ja silloin olisi
pikku Klemensin pitänyt olla niin tottelevainen ja huomaavainen
kuin enkeli. Jos ei käytös ollut mallikelpoista, seurasi siitä
vierasten mentyä monet neuvot ja varoitukset. Klemens ei osannut
parempaa keinoa kuin että istui seuraavilla kerroilla äänettä ja
liikkumatta jossain nurkassa. Mutta istuessaan hän toivoi sitä
aikaa, jolloin saisi poistua mieleiseensä seuraan ja näyttää, että
osaa hänkin haastella, vaikka ei niin sukkelaan ja liprakasti kuin
nämä. Ja istuttuaan parisen vuotta latinakoulun penkillä alkoi olla
tuttavapiiriä ja vapautta tarpeeksi asti. Klemens-nimi jäi kotona
ja koulussa kuultavaksi, jolloin ei ollut mitään kiirettä, vaikkapa
se lausuttiin ankarallakin äänenpainolla. Mutta Metka-nimen kuultua
olivat huomio- ja toimintahermot heti liikkeessä. Kiireesti ei
Metkakaan toiminut, mutta mitä tuli toimituksi ja sanotuksi, ne
säilyivät toverien muistossa vuosikymmeniä.



MIKSEI METKASTA TULLUT KORKEATA VIRKAMIESTÄ.


Koska häntä oli syntymästään saakka ajateltu virka-uralle, vieläpä
mahdollisimman korkealle, niin eihän sellainen harras ja sydämellinen
toivo voinut olla kokonaan toteutumatta. Hän olisi kenties
kiivennyt tuonnekin kaikkein korkeimmalle rapulle, senaattorin
"salkun" hoitajaksi, mutta monenmoiset vastoinkäymiset pysäyttivät
apulais-nimismiehen laukkuun. Pahin noista vastuksista oli kielen
kampeluus. Hän oli puhetaidossa sukua vanhan ajan Moosekselle, joka
tosin hoiti korkeata virkaa hänkin, mutta käyttämällä apulaista
sanojen sepityksessä. Metkakin tiesi tämän. Olihan latinakoulun
uskonnon opettaja monta kertaa ärähtänyt: sinä olet toinen Mooses,
jolta ei saa suusta sanoja ei kiskomallakaan. Tästä ymmärsi Metka,
että hänen olisi palkattava apulainen puhumaan. Mutta kun ei ollut
veljeä, Aaronia, eikä olisi ehkä hyväksytty syrjäistäkään apulaista
kouluaikana, ryhtyi hän korjaamaan ääni- elimiänsä lääkkeillä.
Metkan koulukaupungissa ei ollut vielä näinä aikoina erityistä
ääni-elinten lääkäriä. Kansa hoiteli muitakin tautejaan omatekoisilla
kotilääkkeillä. Kaupungissa oli kumminkin erityinen tehdas, jossa
valmistettiin lääkettä puhetaidon ja äänen vahvistukseksi. Koko sen
maakunnan väestö, johon Metkakin kuului, harrasti näet erityisesti
puhetaitoa ja käytti ahkerasti tehtaan lääkettä. Sitä sai lääkärin
määräyksettä eikä ollut kallistakaan, ainoastaan noin 80 penniä
entisajan "hallin" pullo. Tätä lääkettä ryhtyi Metkakin nauttimaan ja
niin hyvällä menestyksellä, että puolueettomat asian arvostelijat,
kuten koulutoverit, tunnustivat yksimielisesti hänen puhetaitonsa
kohonneen moninkertaiseksi. Mutta mitenkäs opettajat ymmärsivät tämän
edistyksen? Tietäähän tuon sanomattakin miten pöllöpäät ymmärtävät:
Metka sai alituisia nuhteita ja varoituksia lääkkeen nauttimisesta.
Salpasivatpa "karsseriinkin" lukkojen taakse, vaikka hän totuuden
nimessä selitti nauttineensa lääkettä parantaakseen huonoa
terveyttään. Uskoivatko nämä sitäkään! "Vielä sinä, juopporatti,
puhut huonosta terveydestäsi: mies kuin mikähän syöttiläs." Tämä
oli kyllä totta mitä ruumiinrakennukseen tulee. Mutta heidän olisi
oppineina miehinä pitänyt ymmärtää, että terveyden hoito tarkoitti
ääni-elimiä, jonka oppilas jätti häveliäisyydestä mainitsematta,
koska "vamma" oli synnynnäinen. He vaan jankuttivat omaa "orteliaan",
uhkasivatpa erottaa koulustakin, vaikka suvun hyvän maineen vuoksi
lykkäsivät tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi. Viimein he ryhtyivät
uhkaustaan toteuttamaan, jolloin Metka pyysi erotodistuksen ja sanoi
hyvästit "karssereille" ja koko koulupuuhalle.



KOULUSTA EROTTUA.


Noin kymmenen vuotta oli Metka painanut latinakoulun penkkiä,
säännöllisesti kaksi vuotta luokallaan. Ei siis ollut ihme, että hän
sieltä päästyänsä lepäili ja hoiteli terveyttään.

Isä, joka vielä eli, olisi kiirehtinyt valitsemaan jonkun virkauran.
Mutta kun sisaretkin olivat menneet miehelään, niin ei Metka
halunnut jättää isää yksinänsä. Hän otaksui kiirehtimisen aiheutuvan
kunnianpyynnöstä nähdä poika virkamiehenä ja otti mielellään vastaan
pienet nuhteet. Olihan jaloa olla vanhempansa luona vanhuuden
päivinä. Ja Metka osasikin oikeaan.

Kun isälle tuli tuonen tuville muutto, ei tarvinnut ainoalle
pojalle lähettää kiireellisiä sähkösanomia eikä ajaa kyytihevosia
näännyksiin. Poika oli kotona ja kaikeksi onneksi aivan vuoteen
vierellä, kun isä vetäsi viimeisen henkäyksensä. Hän vuodatti
vilpittömiä murheen ja kaipauksen kyyneleitä ja ompelutti surunauhan
takkinsa hihaan. Mutta eivät ulkonaiset merkit eivätkä kyyneleetkään
antaneet kylliksi lohdutusta. Sydän kaipasi sisällistä lääkettä.
Mutta vaikka hän sitä suun kautta lääkitsi vähintään kolme kertaa
päivässä, yhtä hyvin pullahtivat kyyneleet silmiin ja pääsi syvä
huokaus, kun tuttavat isän kuolemata mainiten ilmoittivat osanottonsa
suruun. Ei häirinnyt sekään, että jalomielisimmät ystävät lausuivat
suruvalituksensa monta kertaa samana päivänä. Vaikutus oli aina sama.

Hän oli niin surunsa vallassa, ettei olisi tointunut hautajaisiakaan
järjestämään, elleivät sisaret tulleet avuksi. Nämä saivat puuhata
keittäjät ja paistajat. Esimerkin innostamana virkistyi Metkakin
ja tilasi vieraille ja itselleen surunhuuhtelulääkettä kokonaisen
tynnyrin, vieläpä puolta parempaa kuin mitä itse oli käyttänyt.
Sisaret häntä moittivat näin suuresta tuhlauksesta. He eivät
käsittäneet, ettei yksinäiseksi jääneelle orvolle riittäneet muutamat
hautajaispäivät. Toista oli heidän, joilla oli mies ja lapset.

Metka viettikin isänsä hautajaisia lähes kaksi vuotta, milloin
yksinään, milloin ystävien seurassa. Halulla hän olisi viettänyt
niitä vaikka koko ikänsä, mutta hautajaisvarat loppuivat ja sitä
mukaa vieraatkin vähenivät.



VIRKAURALLA.


Kun viimeinenkin penni oli käytetty isän muiston kunnioittamiseen,
saattoi hyvällä omallatunnolla antautua virkauralle. Sisarten miehet
olivat jo vuosia sitten kohonneet arvokkaiksi lain ja oikeuden
valvojiksi. Yksi niistä palveli läänin keskusvirastossa ja hänen
suosituksellaan ja vastuullaan pääsi Metkakin sinne ylimääräiseksi.
Hän oli nyt isän toivon mukaan virkamies ja kynä rapisi kuten
muillakin herroilla. Virkaan astuessa oli pitänyt antaa lupaus,
ettei enää vietä hautajaisia. Mutta lupaus ei ollut niinkään helppo
täyttää. Ylimääräiselläkin oli jonkun verran palkkaa. Niinpä joka
kerta, kun rahat helähtivät kukkarossa, muistui mieleen isä-vainaja,
ja illan hämärtäessä, joka on surun suotuisin hetki, veti
vastustamaton voima jonnekin "rohtolaan". Siellä meni usein koko yö,
ja lankomies sai pitkään odotella tärkeitten asiapaperiensa puhtaaksi
kirjoittajaa.

Viipyminen meni alussa ruumiillisen sairauden syynä, mutta kun näitä
sairauspäiviä alkoi tulla useita viikossa, täytyi lankomiehen ruveta
ajattelemaan sukulaiselleen terveellisempää virkaa ja asumapaikkaa.
Sellainen sattuikin ilmestymään, ja niinpä muutamana päivänä saatiin
lukea virallisesti, että ylimääräinen kopisti herra Klaus Klemens
j.n.e on määrätty apulaisnimismieheksi K:n nimismiespiiriin. Tuo
piiri oli tosin läänin itäisimmässä kolkassa, mutta vähätpä siitä.
Tuttavat toivottivat onnea uuteen virkaan ja lankomies lainasi
matkarahat aivan pyytämättä.

Tämä oli Metkan elämässä merkkipäivä, jota ei sopinut sivuuttaa aivan
kuivin suin. Hän kutsui kokoon ystävät ja piti heille niin hyvät
lähtiäiset kuin matkarahat suinkin sallivat. Loppuhan niistä tuli,
mutta onneksi sattui lähtiäispitoihin entinen hauska koulutoveri
Tupakainen, joka eleli varakkaana maanviljelijänä syrjäisessä
Tuikkuniemen hovissa. Tämä ystävä lainasi Metkalle matkarahat,
vieläpä runsaalla mitalla.

Nyt hän oli valmis matkustamaan piiriinsä. Lainattuun susiturkkiin
kääriytyneenä hän ajoi mahtavan virkamiehen tapaan. Kansan miehenä
hän kumminkin esiintyi majataloissa. Suvaitsipa pakkas- ja
piiskaryyppyjä ottaessaan tarjota majatalon isännillekin, joten
heille jäi mieluinen muisto herra nimismiehestä.

Yhtä kyytiväliä ennen matkan päämäärää oli suurehko kirkonkylä.
Täälläkin hän tapasi pari kolme entistä koulutoveria, vieläpä
virkaveljensäkin, naapuripiirin nimismiehen apulaisen. Tämäkin
oli sijoitettu tänne terveellisemmille seuduille. Näin onnellista
yhtymistä ei voinut jättää käden puristukseen, vaan oli vahvistettava
iloisella illanvietolla. Ystävien seura lämmitti niin, että Metka
jätti vähäksi aikaa susiturkkinsa sen majatalon isännän huostaan,
jossa oli iloja vietetty.

Nyt hän matkusti esimiehensä luokse saamaan toiminta-ohjeita. Sieltä
annettiin pitkä verorästiluettelo, joten sai heti kohta tutustua
piirin kaikkiin kolkkiin. Metka ymmärsi, ettei häntä näillä matkoilla
oteta vastaan avosylin. Täytyi siis valita joko korskea ryöstöherran
ryhti taikka olla tavallisena ihmisenä ja pyrkiä ystäväksi. Metka
valitsi jälkimäisen. Hän otti osaa heidän huoliinsa, mutta kun ei
voinut auttaa velkojen ahdistamia rahalla, niin hän esitteli, että
jos saataisiin "naukku" murheeseen. Sekin auttoi. Synkät kasvot
muuttuivat iloisiksi, ja moni, joka oli vapissut herran taloon
tullessa, syleili häntä erotessa parhaana ystävänä. Niin mukautuvaa
herraa ei oltu nähty miesmuistiin.

Maine kulki edeltä, ja usein sattui, että tavallisesti peljättyä
ryöstöherraa pyydettiin poikkeamaan talossa ja tarjottiin
mitä parasta löytyi. Asukkaista tuntui tämän jälkeen paljoa
turvallisemmalta. Nyt ei herra hätyyttele ainakaan syyttömästi.
Ehkäpä puolustaakin sellaisessa asiassa, kun heiltä syyttömästi
peritään.

Hän oli vähässä ajassa saavuttanut ainakin velkaisten suosion.
Mutta ei ole vielä koskaan elänyt ihmistä, joka voisi olla kaikkien
mieliksi. Aina löytyy tyytymättömiä. Niinpä, kun hän matkan vaivoista
väsyneenä lepäili ja hoiteli terveyttään, tuli tuon tuostaan asiamies
kyselemään onko hänen saamisensa käyty perimässä. Jos ei ollut
peritty, alkoivat rohkeimmat laususkella korvin kuullen moitteitaan.

Kaikista kiusallisin oli eräs vekselikauppias, vaikka Metka oli
matkoillaan juonut hänenkin kanssaan veljenmaljat. Sillä oli
perimisiä joka ilman suunnalla ja jos ne vähänkin viivähtivät,
niin uhkaili tehdä valituksen. Muutaman kerran se oli erityisesti
kärsäyksissä, niin ettei Metka malttanut kuunnella aivan äänettömänä,
vaan virkkoi:

-- Älähän tuossa joutavata jurise, kyllä minä käyn perimässä.

-- Se ei ole joutavata, koveni mies. Minun saamiseni hukkuu sinne,
jos ei peritä kiireelle... Miksi et kirjoittanut siltäkin Pekka
Kanasen leskeltä, vaikka olit käynyt talossa?

-- Kävinköhän minä, arveli Metka.

-- Ei se edes muistakaan. Olit käynyt ja kysynyt, että onko se
Pekka-vainaja kotona.

-- Ky... kyllä minä nyt muistan, myönnytti Metka. Kävinhän minä,
mutta se ei ollut kotona.

Nyt jo vekselimies kiivastui.

-- No etkö sinä... humalaisenakin älyä, ettei kuollut ole kotona,
vaikka kävisit kymmenen kertaa kysymässä.

-- Niin... niinhän se taitaa olla, myönteli Metka. Ky... kyllä minä
nyt ensi matkalla perustelen sen asian tarkemmin.

-- Se on tehtävä kiireelle, muuten haihdut virastasi, uhkaili mies ja
meni vihoissaan tiehensä.

Metka jäi yksikseen ja tuumaili:

-- Raaka ja sivistymätön mies tuokin. Köyhältä leskeltä pitäisi
ryöstää ainoat lehmät, vaikka Pekka-vainaja kuuluu velan maksaneen.

Hänen hyvänsuopaista sydäntään painosti ihmisten säälimättömyys ja
ahneus. Hän halusi takaisin kaupunkiin. Olihan sielläkin vastuksensa,
nuo säännölliset virastotunnit. Mutta seuratoverit olivat toista
lajia, eikä ollut puutetta illanviettopaikoista. Täällä ne etsivät,
menipä mihin hyvänsä.

Kun tulisi taas se kesä.



KESÄTYÖT JA KESÄMATKAT.


Tuli viimein mitä kaunein kevät. Oli se monen mielestä liika kuiva ja
kuuma. Kynnöspellot ja tiet pölisivät, niin että niillä liikkuminen
oli aivan kiusallista. Mutta ohrahalmeitten viertäjät olivat
tyytyväisiä. Puut paloivat kuin parhaat tervakset. Mustaa maata tuli
vähässä ajassa oikein ololta, kun vaan jaksoi palavia puita kyllin
sukkelasti siirrellä.

Metka matkusteli parhaan helteen aikana maanteitä tarkastelemassa.
Toisenkin kerran hän tällä matkallaan pyristeli sieraimiansa ja
puhkuili: pyh pyh tätä pöläkkätä. Viimein hän saapui piirinsä
rajalle, jonne myöskin toisen piirin apulaisnimismies kohta ajoi.

Virkaveljet löivät kättä, ja Metka virkkoi:

-- Pölisee.

-- Niinkuin riihessä, vahvisti toinen.

-- Kurkku on täynnä pölyä, jatkoi Metka rykästellen.

-- Niinpä on, eikä täällä saa mitään, ei kunnollista vettäkään.

-- Saisi sataa.

-- Niin saisi, mutta sataakos.

-- Odotellaan.

-- Täälläkö?

-- Niin ja lepäillään.

-- Jos olisi jotain ajankuluksi, myönnytti toinen.

-- Kuuluu löytyvän, tiesi Metka.

-- Sama se, jos löytyy.

Keskustelukieli oli lautamiehille tuntematon, joten he arvasivat
olevan kysymyksen salaisista virka-asioista. Ja mitäpä muuta se
olikaan, sen he kuulivat, kun Metka itsensä ja virkaveljensä puolesta
ilmoitti:

-- Koska tarkastus on päättynyt, niin saatte mennä kukin kotiinne.
Minä ja tämä virkaveli jäämme tänne lähimpään majataloon kirjallisia
töitä lopettelemaan.

Lautamiehet salavihkaa nauraa myhähtelivät toisilleen ja erosivat
sitten. Metkan mukana olleet lautamiehet kävivät kumminkin ennen
paluumatkalle lähtöään majatalossa ja ennättivät nähdä, että nuo
kirjalliset työt alkoivat aivan niinkuin he aavistivat: laukut ja
takit naulaan ja pullo pöytään.

Viikon kuluttua tapasi varsinainen nimismies toisen lautamiehen
ja alkoi tältä kysellä mihin hänen apulaisensa hävisi teitten
tarkastusmatkalla.

-- Se jäi sinne majataloon kirjallisia töitä lopettelemaan, selitti
lautamies naurahdellen.

-- Ne olisi ennättänyt lopettaa täälläkin. Sano suoraan jäikö se
juopottelemaan.

-- Ei toki sanota noin rumasti nuoresta nimismiehestä, virkkoi
leikillinen lautamies. Kyllä se jäi minun lähtiessäni virkaveljensä
kanssa pöydän ääreen istumaan. Mutta sitten tuli joku sieltä päin
ja kertoi, että ne ovat ryhtyneet "viertämään". Siellä mäkimailla
ovat kaikki muutkin näinä aikoina viertotöissä, niin onko se mikään
moitittava teko, että herratkin heitä vähän auttavat.

Vanha nimismies nauraa hymähti lautamiehen pakinalle ja sanoi:

-- Kunpa ne vekkulit olisivatkin halmeella viertämässä, niin vähemmän
se harmittaisi ja koettaisi sovitella asioita jollain tavalla. Mutta
jääppäs viikon päiviksi sinne ihmisten vastuksiksi, vaikka olisi
kiireellisiä verorästien perimisiä ja monta muuta.

-- Se on mieleinen vahinko velallisista, tuumaili lautamies. Ja kyllä
ne sieltä kotiutuvat, kunhan saavat vähän aikaa vapaudessaan kelliä.

-- Vähät minä siitä toisesta, virkkoi vanha nimismies. Mutta minun
apulaisellani ei ole aikaa näin pitkiin kellimisiin, muuten saapi
kelliä koko kesän. Sano tällaiset terveiset, jos tapaat.

Lautamies huomasi, ettei hänen leikinlaskunsa antanut asioille yhtään
lievennystä, ja lupasi pitemmittä puheitta viedä terveiset.

Viimein olivat viertotyöt lopussa ja Metka saapui tarkastuskirjoineen
esimiehensä puheille.

-- Menipä siellä aikaa, sanoi tämä virallisen kuivasti.

-- Menihän siellä, myönnytti Metka. Oli kovin kuumat päivät ja
pölyiset tiet.

-- Mutta lautamies sanoi tarkastuksen päättyneen viikko sitten,
huomautti esimies.

-- Kyllä se päättyi, tunnusti Metka. Mutta tapasin siellä virkaveljen
ja hänen seurassaan tulin viivähtäneeksi.

-- Ymmärrän, ymmärrän, saneli vanha nimismies vakavasti. On kumminkin
aivan sopimatonta viivytellä asiakirjoja, vaikkapa itse viipyisikin.

-- Ei minullakaan ollut tarkoitus viivytellä, mutta aika solahti
aivan huomaamatta.

-- No olkoonhan tämä kerta tänään, kun ei vaan enää solahtaisi.

Muistutus ei ollut tämän ankarampi, mutta siitäkin jo Metka ymmärsi
ettei ole helppo olla herranakaan. Säännöt ja määräykset ovat
tarkalleen noudatettavat. Sen hän tiesi virkaan astuessaankin,
vaikkei uskonut, että niitä noin hiuskarvalleen on seurattava.



MERKKIPÄIVIEN VIETTO.


Mutta näitten virallisten sääntöjen ulkopuolella on toisia, aikojen
kuluessa vakaantuneita sääntöjä, joita valistuneessa seurassa
kasvanut ei voi koskaan sivuuttaa. Yksi sellainen on nimipäivän
vietto. Metkakin tahtoi sen viettää virkamiehen arvolle sopivalla
tavalla. Varsinaisen asuinpaikan lähistöllä ei ollut kyllin tilavata
huoneustoa, ja siksipä hän matkusti tätä merkkipäiväänsä viettämään
naapuri-kirkonkylän majataloon, samaan, jossa oli tuliaiskemutkin
vietetty. Hän oli muistutuksen saatuansa elellyt tavallista
säännöllisemmin ja säästävämmin, joten ei ollut puutetta varoistakaan.

Klemensin päivä on marraskuun lopulla, melkeinpä lyhimmän ja
pimeimmän päivän aikana. Kemut alkoivat iltasella ja kestivät
tietysti koko yön. Aamusella, vierasten poistuessa, nukkui päivän
sankari ja havahti vasta toisen pimeän tultua. Hän oli isävainajansa
hautajaisajoilta tottunut siihen, että osasi jatkaa yksinäänkin,
jos eivät muut joutaneet. Nytkin hän jatkoi, ja muitten laskelmien
mukaan oli tätä jatkosta kokonainen viikko, vaikka nimipäiväsankari
luuli tätä yhdeksi yöksi, kun ei sattunut koskaan olemaan valveella
päiväseen aikaan. Olisi luullut, ettei kellään ole mitään
muistuttamista, jos niin merkillisellä miehellä kuin Metkalla olisi
pitempikin nimipäivä. Niin ei kuitenkaan ollut. Kun hän palasi
virka-alueelleen, sai hän esimieheltään tietää olevansa vuoden
vaiheessa vapaa apulaisen toimesta. Syynä kuului olevan tuo pitkä
nimipäivän vietto.

Metka ei viitsinyt ryhtyä mihinkään selityksiin. Olihan tämä vaan
hyvin tavallinen viran vaihdos, vaikkapa ei vielä ollutkaan nimitystä
toiseen virkaan. Hätäilemättä hän lopetteli töitänsä ja teki
matkavalmistuksia. Hän tiesi kokemuksesta, ettei tuntemattomissa
majapaikoissa, varsinkaan hotelleissa olla kyllin huomaavaisia
sellaisille matkustajille, joilla ei ole matkalaukkua, n.s.
"kapsäkkiä". Siksipä hän vähää ennen lähtöänsä sai muutamalta
tuttavaltaan käytetyn matkalaukun, jonka täytti heinillä, että se
herättäisi suurempaa kunnioitusta hotellien palvelijoissa.

Eron hetken tultua ei Metka lähtenyt niin kuin jänis haavalta,
vaan valmisti erokekkerit samassa paikassa, jossa oli viettänyt
nimipäivänsäkin ja tuliaiset. Joku ystävä yritti puhettakin
pitämään ja pitikin, vaikkei siinä tullut sanotuksi muuta kuin että
"koska tämä meidän ystävämme muuttaa pois, niin... niin... niin...
ryypätään, eli juodaan..." Ja niin tapahtuikin.



SUORITUKSIA.


Kekkerin lopulla toi majatalon isäntä laskun, johon oli merkitty sekä
ruoka että juomapuolet. Metka katsahti vain loppusummaan ja virkkoi:

-- Aivan oikein. Merkitse minun tililleni, minä sitten tuonnempana
suoritan.

-- En minä tyydy siihen, virkkoi isäntä. Sinä matkustat pois tältä
paikkakunnalta ja tuskin muistat milloinkaan suorittaa.

-- Älä nyt epäile, kyllä minä muistan.

-- Epäilen minä. Se on suoritettava heti.

-- Sinäpä nyt... ei minulla ole rahaa.

-- Silloin minä otan matkalaukkusi.

-- Sama se... ota vaan.

Niin pääsi Metka taipaleelle. Mutta kun rahat olivat todella
vähissä kannoissa ja tuokin luottoa lisäävä matkalaukku oli jäänyt
ensimäiseen majataloon, täytyi hänen hankkia itselleen kyytimies,
joka vei pitemmän matkan kuin mitä majatalosta annetaan. Hän oli
liikemiesten sanontatavan mukaan "hyvittänyt" yhden velkamiehensä
ja kun ei tullut monen peninkulman mutkaa, päätti hän "hyvittää"
toisenkin ja käski kyytimiehensä ajaa Tuikkuniemeen. Tänne päästyä
tuli isäntä vanhaa koulutoveriansa vastaan kartanolle ja alkoi
kysellä minnekä nyt matka.

-- Tulin vaan sinun luonasi käymään, selitti Metka. Satuin
muistamaan, että minä olen sinulle velassa, ja kun olen kuullut,
että muutamat velalliset kiertävät saamamiestään, niin tulin,
ettet minusta sellaista luulisi. Ja maksahan nyt tuolle miehelle
kyytipalkka.

Vanha koulutoveri maksoi aivan viivyttelemättä. Puoli kuukautta
vierailtuaan virkkoi Metka:

-- Kyllä sinä jo uskonet, etten minä kierrä saamamiestäni. Laitapahan
nyt kyyti kaupunkiin.

-- Kyllä minä uskon, vakuutti Tupakainen ja lähti sitten itse kyytiin
aina kaupunkiin asti.

Näin oli Metkan ensimäinen virkavuosi päättynyt.



LANKONSA KIRJURINA.


Metkan viipymisellä koulutoverinsa luona oli toinenkin tarkoitus,
eikä siis vain varmuuden antaminen siitä, ettei kierrä velkamiestään.
Hän arveli viraston herrojen tällä aikaa toimittavan hänelle toisen
virkapaikan. Siinä toivossa hän meni lankonsa luokse ja kysyi:

-- Jokohan minulle on annettu määräys toiseen virkaan?

-- Toiseen virkaan! jamasi tämä vähemmän ystävällisellä äänellä.
Olisit ollut kunnollisesti, siellä, missä olit.

-- Olinhan minä aikani.

-- Olit siten, että jätit vähä väliä virkatehtäväsi viikon päiviksi
ja menit juopottelemaan.

-- Onko sieltä sellaistakin kerrottuna.

-- On. Ja kyllä silloin saapi odottaa määräystä.

-- Kaikkia minä kuulen, tuumaili Metka. Mutta samapa se.

-- Eihän se ole aivan sama, huomautti lanko. Pitäisi kai sinun jotain
tointa etsiä.

-- Laita vaan, kyllä minä teen.

-- Pitäneehän sinulle laittaa.

Metka sai omakseen pienen kammarin ja lanko toimitti kirjoitustyötä.
Tämä olikin mukavampaa kuin matkusteleminen kylästä toiseen
velkaantuneiden maalaisten tavaroita kirjoittelemassa ja myömässä.
Lähellä olivat lääkkeetkin, jos tarvitsi illan tullen väsynyttä
ruumistaan virkistää.

Mutta ihmeen paljon olivat ihmiset ennättäneet muuttua yhden vuoden
aikana. Ne olivat tulleet vähemmän kohteliaiksi ja kitsaammiksi.
Halullisia rahan lainaajia oli hyvin harvassa ja jos meni ostamaan
"tavaraa", niin ei rahatta uskottu ensinkään. Metka ei käsittänyt,
mikä pilasi ennen niin avuliaat ihmiset, kunnes joku typeryydessään
ilmaisi, että sisar on käynyt kieltämässä.

-- Ei silläkään ollut muuta tekemistä, virkkoi Metka
loukkaantuneena... Mutta samapa se.

Hän päätti ostaa tästä puoleen käteisellä, vaikkei se ollut
oikein arvokasta, eikä mukavaakaan, kun täytyi pyytää langolta
kirjoituspalkkoja kovin pienissä erissä. Kerrankin hän meni pyytämään
kuutta markkaa.

-- Mistäpä minä antanen, sanoi lanko kiusaantuneena. Ei ole
itsellänikään yhtään markkaa.

-- Vai ei ole sinullakaan, virkkoi Metka ja lähti kävelemään.

Tuskin oli tunti kulunut aikaa, kun hän palasi ja levitti lankonsa
eteen pöydälle kolmesataa markkaa eri kokoisia rahoja ja sanoi:

-- Siinä on rahaa. Annappa nyt kuusi markkaa.

Lanko ihmettelemään.

-- Mistä sinä nämä sait?

-- Tuolta kauppaneuvos J:ltä.

-- Miten sinä sanoit?

-- Sanoin vaan, ettei sinulla ole rahaa yhtään markkaa.

-- No, mutta sinähän alennat tällaisilla teoilla minun maineeni.

-- Ole joutavata, sanoi Metka. Ei raha alenna mainetta. Se tuo on
häpeä, ettei sinun arvosellasi miehellä ole rahaa... Annahan ne kuusi
markkaa.

Markat tulivat, sillä nyt ei ollut mitään esteitä. Lanko sai
toimittaa rahat takaisin, mutta samalla hän selitti, ettei ole
vastaisuudessa annettava hänen maksuansa vastaan.

Kun nuo kuusi markkaa olivat loppuneet ja Metka tuli pyytämään
rahaa, ällistyi hän ihmeesti, kun lanko ilmoitti antaneensa pienten
raha-asiain hoidon rouvalleen, Metkan sisarelle, jolta niitä nyt on
pyydettävä.

-- Sinäkö sen niin järjestit? kysyi Metka.

-- Itse häntä halutti ottaa hoitaakseen.

-- Ja sinä myönnyit... Olen pitänyt sinua tarmokkaana miehenä, ja nyt
tuollaiseen suostuit.

-- Pitäähän täällä taipua naistenkin tahdon alle.

Lanko sanoi näin Metkaa rauhoittaakseen, ettei tämän ja uuden
rahastonhoitajan välit kovin kiristyisi. Pitempiaikaista sovintoa
hän ei sittenkään uskonut syntyvän, päätellen siitä, kun sisar
oli uhannut rahastonhoitajaksi ruvetessaan antaa ainoastaan
tosi-tarpeisiin. Harvoin on kahdella ihmisellä samat käsitykset
tosi-tarpeista, lähisukulaisilla vieläkin harvemmin.

Tosi-tarpeellisia olivat sisaren mielestä ruoka ja vaate, joita taas
Metka piti aivan sivuasioina.

Ja kun yksimielisyyden saavuttaminen näyttäytyi aivan mahdottomalta,
päätti Metka jättää koko talon ja muuttaa toiseen paikkakuntaan.
Siihenkin tarvittiin rahaa, ja kun ei ollut toivoa sisarelta, meni
hän vanhan tuttavansa kauppaneuvos J:n luokse ja sanoi:

-- Lainaapa kolmekymmentä markkaa, minun täytyy matkustaa pois.

-- Miksikä pois? Eikö langollasi ole enää työtä?

-- Olisihan siinä, mutta sisar on herennyt niin häjyksi, että pois
minä matkustan.

-- Taidat puhua liikoja, epäili kauppaneuvos. Eipä siitä ihmisestä
ole ennen sellaista kuulunut.

-- Ei se nytkään muille, vaan minulle, selitti Metka. Jokaisesta
markasta pitäisi tehdä tili mihin sen panee. Kuka tätä kärsii.

-- Kyllä sisaresi on oikeassa, puolusti kauppaneuvos. Jokaisessa
hyvin järjestetyssä liikkeessä ja taloudessa merkitään pennikin, jopa
että markka.

-- Ei minun taloudessani merkitä, sanoi Metka. Annahan kolmekymmentä
markkaa, että pääsen lähtemään.

-- Älä lähde minnekään, ole paikallasi.

-- En ole.

Kun kauppaneuvos huomasi taivuttelunsa turhaksi, antoi hän pyydetyn
summan.

Lähtö ei kumminkaan tapahtunut aivan määrälleen. Luonnollisena
viivykkinä oli ensinnäkin läksiäisten vietto, monta muuta lisäksi.
Suoraluontoinen mies ei poistu paikkakunnalta järjestämättä
asioitansa. Niinpä Metkakin vielä lähtönsä viime hetkenä poikkesi
kauppaneuvoksen luokse ja virkkoi:

-- Poikkesin ennen lähtöäni sanomaan, että koska sinä haluat
pitää tarkan ja järjestetyn kirjanpidon taloudessasi, niin ehkäpä
merkitsetkin ne minulle lainaamasi kolmekymmentä markkaa epävarmojen
saamisten joukkoon.

Kauppaneuvos ei tuosta yhtään hämmästynyt.

-- Merkitään vaan... taikka jos haluat, niin pyyhkäistään pois
kirjoista.

-- Älä nyt toki, kielteli Metka. Ei sitä vielä niin tarkkaan tiedä.

-- Tehdään vaan kuten haluat.

Ja Metkan velka siirrettiin epävarmojen saatavien joukkoon.



TOISEN LANKONSA APULAISENA.


Jo vanhanaikaisessa katekismuksessa oli vakava varoitus siitä, ettei
pidä kenenkään hyvää nimeä eikä arvoa millään tavalla turmella.
Tämän oli Metkakin lukenut jo koulupoikana, mutta vasta lankonsa
huomautuksesta hän oikein käsitti, miten varovainen siinä asiassa
täytyy olla. Siksipä hän matkustaessaan toisen lankonsa, maalla
asuvan kihlakunnan tuomarin luokse, tilasi viimeisestä majatalosta
kaksi hevosta. Tosin eivät ajopelit olleet kahdelle hevoselle
varustetut, mutta kun kyytimies solmeili köydenpään vara-aisaksi,
niin kaksivaljakko siitä tuli kuin tulikin. Vastaan tulevat
väistyivät hyvin kunnioittavasti tien syrjälle.

Valjakon lähestyessä määräpaikkaa istui arvoisa lanko, kihlakunnan
tuomari, pöytänsä ääressä ikkunan edessä, josta näki etäälle
koivukujaa pitkin. Huomasipa hänkin kaksivaljakon.

-- Kukahan sieltä kahdella hevosella tulee, hän virkahti.

Ylhäiset tuttavat muistuivat mieleen ja hän nousi mennäkseen
muuttamaan päällensä juhlallisempaa pukua. Katsahti kumminkin vielä
kerran kujalle, ja kun ajopelit näyttivät kovin kapeilta, niin jäi
odottamaan. Eivät nuo olleet vaunut, mutta mitkä ne sitten olivat.
Nyt ne jo lähestyivät taloa ja kyytimies hyppäsi avaamaan porttia.
Tuomari asetti rillit nenälleen.

-- No, mutta kenet minä näen... Metka totisesti...!

Tuomarin huudahdus osoitti, ettei kaksivaljakko ollut turhan tautta.
Arvoa se lisäsi. Kyytimieskin teki mitä vähänkin osasi herransa
avustukseksi rattailta laskeutuessa. Epäilemättä oli tämä suuri
herra, jonka näki siitäkin, että tuomari itse seisoi rappusilla
vastaanottamassa.

Kyytimies alkoi kääntää hevosiaan, joita tuomari yhäkin katseli, ja
pistettyään Metkalle kättä, kysyi:

-- Mikä rakkine se on tuo?

-- Mikä tuo?

-- Tuo jolla tulit.

-- Etkö ole ennen nähnyt parihevosia?

-- En tuollaisten kyytikärrien edessä ole nähnyt enkä ymmärrä mitä
varten niitä on kaksi.

-- Luulinpa sinun ymmärtävän, ettei kihlakunnan tuomarin kotiin sovi
ajaa yhdellä hevosella.

-- Siitäkö tämä johtuukin!

-- Ajattelitko minun itseni vuoksi?

-- En tässä osannut ajatella mitään, ihmettelin vaan, mutta nythän
minä ymmärrän, että tämä on "hunööri" minulle.

-- Tietysti sinulle ja tottahan nyt mielihyvällä maksat kyytimiehelle
palkan.

-- Kukapa ei näin harvinaisesta kunnioituksesta maksaisi vaikka
paljonkin.

Kohta tiesivät muutkin pitäjän herrat miten arvokkaasti heidän
uusi tuttavansa on saapunut. Ja kun Metka viipyi paikkakunnalla,
niin ei hän jättänyt muitakaan aivan osattomiksi samansuuntaisista
"hunööreistä".

Metkan tulo sattui otolliseen aikaan. Entinen kirjuri oli
kuollut, ja kukapa hänen paikalleen olisi ollut soveliaampi. Hän
pääsi heti kohta työhön, ja kun istuntokausi joutui, tuli hänen
toimia pöytäkirjan pitäjänä, joka oli paljoa arvokkaampaa kuin
jäljennösten kirjoittaminen kaupunkilangon luona. Muutenkin oli
maaelämä muhkeampaa. Hauskoja toti-iltoja vietettiin tuon tuostakin,
joihin pitäjän herrat kokoontuivat. Se oli toista kuin ryyppyjen
naukkiminen jossain nurkkakapakassa. Metka olisi vaan toivonut, että
jokainen ilta olisi ollut toti- ilta. Onhan yksi päivä yhtä hyvä
kuin toinenkin. Hän huomautti tästä lankoansa, mutta tämä katsoi
sen mahdottomaksi ja virkkoi: mistä sitä riittäisi, hyvä kun kerran
viikossakaan.

Metka jäi siihen käsitykseen, että suurimpana esteenä oli aineen
puute. Kuka vaan sen poistaisi, niin olisi kaikki hyvin. Ja tulikin
se kerran poistetuksi. Lanko laittoi hänet ennen käräjien alkamista
ostamaan kaupungista leimamerkkejä ja antoi sitä varten viisisatasen.
Kyyti oli kotoa, samoin eväät, joten ei rahaa muuhun tarvinnutkaan.
Oli käytävä kiireesti, joten tehtiin varma määrä milloin on
jouduttava takaisin. Metka oli aivan samaa mieltä ja meni heti
kaupunkiin tultua toimittelemaan asioitansa. Ensimäinen ja tärkein
oli tietysti konjakkikauppa.

-- Tunnettehan minut... hän esitteli itsensä ja käski mittaamaan
kaksi kannua parasta konjakkia sekä merkitsemään hänen laskuunsa.

-- Kyllä herra tunnetaan, sanoi myöjä, mutta konjakkia ei anneta
laskuun.

Jos tällainen vastaus olisi annettu kotikaupungissa, ei hän olisi
yhtään ihmetellyt, mutta kun täällä pienessä, vähemmän tunnetussa
kaupungissa rohjettiin sanoa tuolla tavalla, niin se oli jo liikaa.

-- Vai ei anneta, sanoi Metka arvonsa tuntevalla äänenpainolla. Onkos
teillä sellainen astia, joka maksaa viisisataa markkaa.

-- On, jos vaan herralla on rahaa.

Metka levitti pöydälle viisisatasen ja ilmoitti mihin astia on
tuotava.

-- Ja sen pitää olla hyvää, hän muistutti lähtiessään.

-- Parasta mitä löytyy, vakuutti myöjä.

Nyt hän meni leimamerkkien myymälään ja esitteli itsensä.

-- Varmaan tunnette kihlakunnan tuomari B:n, lankoni. Antakaa hänen
laskuunsa viidensadan markan edestä leimamerkkejä.

Täällä ei tehty pienintäkään vastaväitöstä.

Nyt olivat asiat toimitetut, mutta paluumatkalle lähtö jäi huomiseen.
Täytyi tutkia onko tavara sopimuksen mukaista ja, jos siksi
tunnetaan, palkata hevonen astiata kuljettamaan. Tutkimiseen kului
yö ja puolet seuraavasta päivästäkin. Sitten alkoi matka. Herra ajoi
edellä, pieni tutkimusnassakka mukanaan ja perästä tuli ison astian
vetäjä. Tätä kallista kuormaa täytyi kuljettaa varovasti, joten matka
kului hitaasti. Ja kun eväitä oli näin runsaasti, poikkesivat he
tavallista useammin tienvierustaloihin syöttämään. Täten kului aikaa
paljo pitemmälti kuin oli lähtiessä laskettu.

Tuomaria alkoi huolestuttaa. Käräjäin alkamispäivä oli käsissä eikä
leimamerkkien hakijoita kuulunut eikä näkynyt. Jokohan varotuksista
huolimatta ryhtyi ryyppimään ja tulee milloin tulee, tyhjin käsin.
Minkä se vähäinen renkipoika taitaa. Tuomari tähysteli vähä väliä
tielle ja harmitteli. Nyt tässä sotku syntyy. Rahat menivät, ja uusi
reissu.

Kun Metka viimeinkin ajoi rappusten eteen, kiirehti tuomari
vastuukseen ja ensi sanakseen kysyi:

-- Saitko leimamerkkejä?

-- Sain, örähti Metka, ja onpa vielä muutakin.

-- Kyllä huomaan, että on ollut muutakin, mutta pääasia on
leimamerkit.

Samassa joutui toinenkin hevonen ja pysähtyi edellisen jälkeen.

Nyt sen huomasi tuomarikin ja kyseli:

-- Mikä se tuo on? Mitä tynnöriä se vetää?

-- Siinä sitä on, selitti Metka.

-- Mitä siinä on?

-- Siinä on konjakkia ja onkin hyvää.

-- Konjakkiako ja täysi tynnöri?!

-- Täysi.

Tuomari ei osannut muuta kuin ihmetellä. Hän ei vähään aikaan
ymmärtänyt, miten tästä selviää ja miten tuon runsauden sarven kanssa
menetellään.

Metka toimitti asiansa loppuun asti ja antoi neuvoja kyytimiehelle.

-- Vieritä tynnöri tuonne kellarin eteen, mutta vieritä varovasti ja
tule sitten saamaan palkkasi.

Nyt ei tarvinnut valittaa aineen vähyyttä, vaikkapa valmisti
totipöydän joka illaksikin.

Mutta kun alkavilla käräjillä oli lain mukaan sakotettava
salaviinankauppiaita, koetti tuomari löytää entistä enemmän
lieventäviä asianhaaroja, sillä Metkan tuomaan tynnöriin täytyi ottaa
maksuosallisiksi muitakin pitäjän herroja.



HAUTAJAISET.


Kun merkillinen henkilö kuolee, on hänen elämäkertansa ja pitkä
ansioluettelo seuraavan päivän sanomalehdessä. Siinä luetellaan
tarkalleen mitä kouluja vainaja on käynyt, milloin minkin tutkinnon
suorittanut ja missä viroissa ja luottamustehtävissä toiminut. Sen,
että nämä tiedot tulevat näin sukkelaan haalituiksi, arvelevat monet
mahdolliseksi ainoastaan siten, että elämäkerta on kirjoitettu
viikkoja, ehkäpä vuosiakin aikaisemmin, johon ei kuolonsanoman
saavuttua tarvitse lisätä yhtään sanaa, kun elämäkerta alkaa
sanoilla: eilen vaipui j.n.e.

Asianomainen olisi varmaan eläessäänkin utelias tietämään mitä
hänestä kuoltua sanotaan, ja se toivo toteutuisikin, jos sanomalehdet
olisivat yhtä herkkäuskoisia kuin yksityiset ihmiset ennen aikaan.
Silloin näet sattui, että jotkut kuuluisat henkilöt saivat kuolla
useita kertoja. Metkakin joutui tästä kunniasta osalliseksi,
vaikkei hän ollut mikään kuuluisuus eikä muutenkaan ikäloppu. Hän
oli vuosien kuluessa ennättänyt asua monissa paikoissa ja toimia
viroissa, milloin tuomarien milloin nimismiesten apulaisena ja väliin
itsenäisenä maalaisten asianajajana. Tästäkö muuttelevaisuudesta
lienee johtunut, mutta niin se sattui, että monet huhut hänen
kuolemastaan osottautuivat perättömiksi.

Kerrankin hän oleskeli N:n pitäjässä odottelemassa käräjien
alkamista. Puheenjohtajana tuli siellä toimimaan virkaa tekevä
varatuomari Böklin, hauska mies ja Metkan hyvä tuttava. Vanha tuomari
ei enää matkustellut kihlakuntansa maaseudun käräjillä, vaan asui
kaupungissa. Siellä varatuomarikin asui istuntojen väliaikoina. Mutta
juuri kun hänen piti lähteä N:n pitäjän käräjille, oli levinnyt
tieto, että Metka on kuollut. Kun hän lähtöpäivänään meni käymään
esimiehensä, vanhan tuomarin kotona, tuli siellä ensimäisenä puheeksi
juuri tuo asia.

-- Metkako kuuluu kuolleen ja aivan äkisti.

-- Niinpä kerrotaan, vastasi varatuomari vakavana, vaikka hänelläkin
taisi olla osansa tuon huhun liikkeelle laskemiseen.

Vanha tuomari huokasi.

-- Vai jo päättyi hänenkin elämänsä ura. Monesti toimittiin yhdessä,
ja olkoonpahan miten hyvänsä, mutta kaipauksella häntä muistelen.
Tulisin saattamaan viimeiseen lepoonkin, vaan on niin etäällä.
Haluaisin kumminkin jollain tavalla ottaa osaa hänen muistonsa
viettämiseen. Oletko niin ystävällinen ja toimit minun puolestani.

-- Ky-kyllä, jos vaan...

Varatuomarin mieleen jylkähti, että häntä ehkä pyydetään
hautaseppeleen laskijaksi.

-- En minä mitään erikoista, sanoi vanha tuomari. Ajattelin
vaan, että veisit mennessäsi hiukan juomavaroja ja tarjoaisit
hautajaispäivän iltana paikkakunnan herroille totilasit.

Varatuomari ihastui. Juuri tätä hän oli odottanut ja virkkoi nyt
varmalla äänellä:

-- Hyvin kernaasti minä sen toimitan.

Hän aprikoi, kysyisikö miten hautajaisvarojen kanssa menetellään,
jos huhu on perätön, mutta katsoi viisaimmaksi olla vaiti. Täytyihän
vanhan lakimiehen ymmärtää, että asialla on aina kaksi puolta: jos
ei ole syytä surujuhlan viettoon, on vietettävä ilojuhla ja sitä
suuremmalla syyllä, koska varatut aineet siihen hyvin soveltuvat.

Iloisena lähti varatuomari toimittamaan ostoksia ja panipa omiakin
varojansa lisäksi. Saavuttuaan virantoimitus-alueelleen ei siellä
kuulunut mitään Metkan kuolemasta eikä hän sitä kysellytkään.
Kumminkin hän lähetti heti kohta kutsut kaikille niille herroille,
jotka olivat ennenkin osoittaneet olevansa kykeneviä ja halukkaita
milloin mitäkin kuollutta "hautaamaan".

Muissa hautajaisissa ei itse asianomainen ota osaa mihinkään
menoihin, ei ainakaan ruumiillisesti, mutta Metka kilisti ja kallisti
yhtä ahkerasti kuin toisetkin. Ja kaikki nyt muistivatkin kilistää ja
juoda hänen terveydekseen. Menojen jatkuessa muutamat kilistivät niin
rajusti, että lasit lohkeilivat, ja huusivat: eläköön Metka! Ei hän
nytkään havainnut olevansa sen enempää huomattu, touhusi vaan toisten
mukana. Kokoonkutsuja oli varottanut, ettei asiata ilmaista ainakaan
alussa. Viimein meni joku Metkan rinnalle istumaan ja kysyi:

-- Tiedätkö sinä tämän illanvieton merkitystä?

-- En minä tiedä, vastasi Metka.

-- Nämä ovat sinun hautajaisiasi.

-- Mi... mi... mitä tämä on, en minä ymmärrä, kyseli Metka
ällistyneenä.

Varatuomari jouduttautui selittämään.

-- Niin, kyllä nämä ovat sinun hautajaisiasi. Kaupungissa oli näet
levinnyt huhu, että sinä olet äkkiä kuollut, ja herrassyötinki A.
lähetti konjakkia ja valtuutti minun pitämään sinulle hautajaiset, ja
nyt näitä on pidetty ja pidetään.

Kaikki odottivat selityksen vaikutusta. Mutta he tulivat jotenkin
noloiksi, kun ei Metkan suusta lähtenyt yhtään sanaa, vesikarpalot
vaan kihosivat silmistä ja valuivat alas kasvoille. Varatuomarikin
nolostu, mutta alkoi kumminkin lohdutella.

-- Älä nyt kuitenkaan ota tätä asiata noin vakavalta kannalta äläkä
suinkaan loukkaannu. Leikkiähän tämä on.

Metka pyyhkäsi vedet silmistään ja kohauttaen olkapäitään virkkoi:

-- Vähät minä semmoisista... Siitä minun mieleni tuli liikutetuksi,
kun huomaan, että minulla on todellisia ystäviä... Olkoonpahan
elämäni mennyt muuten miten hyvänsä, mutta kun on saanut elää
tämmöisiä hetkiä, niin on se kuitenkin suloista.

Nolostuneet kuulijat pääsivät entiselleen. Kaikilla oli jotain
sanomista. "Oikein, Metka." -- "Oletko sinä epäillyt, ettei sinulla
olisi ystäviä." -- "Eläköön Metka!"

Vieläkin pyrkivät vedet kihoilemaan Metkan silmistä. Mutta viimein
hän pudisti pois kaikki liikutuksen jäljet ja polveensa lyöden
huudahti:

-- Tahtoisin minä vaan tietää, löytyykö toista, joka on ollut
"pätkässä" omissa hautajaisissaan!

Sitäpä ei yksikään tietänyt, ja se onkin "rekorti", jota ei jokainen
saavuta.




YKSI KERRALLAAN.


Vanha Partanen ei viskellyt vihojaan "jumalanviljalle", vaan ei
myöskään käyttänyt väärin. Harvoin hän sitä osti itselleen, mutta
oli kaupungissa käydessään valmis tuomaan köyhälle tai rikkaalle,
joka vaan antoi rahan. Ja vaivoistaan ei vanha Partanen ottanut
penniäkään. Sen verran tuli toki jokaisen auttaa lähimaistaan. Ja
ettei kukaan ajattelisi hänen kuljettelevan "jumalanviljaa" nautinnon
toivossa, vielä vähemmin himossa, ei hän koskaan ottanut hyvästä
työstään kuin yhden ryypyn, senkin aina hatun heittäen. Jos sitten
jonakin toisena päivänä sattui uusi tarjous, niin se tuli muusta
naapurien ystävyydestä ja oli aivan eri asia.

Ja tätä hän ei salannut pojaltaankaan, nuorelta Samulilta. Se sai
olla aivan vierellä katsomassa. Ja jos joku halusi tarjota tällekin,
oli vanha Partanen kehottamassa poikaansa ja puhui hyvin vakavasti
aivan näillä sanoilla:

-- Ota pois, kun annetaan, älä houkututa. Ei se miestä pahenna, jos
ei mies itseänsä. Minä olen maistanut polven korkuisesta ja tiedän
sanoa mitä se on ja miten sitä on käytettävä. Se on yhtä virkistävää
kuin leipäkin, sillä se on valmistettuna samoista jumalanviljoista.
Mutta kun tähän on erotettu ainoastaan virkistävin, puhtain
ravintoaine, niin ei sitä saa nauttia samalla tavalla kuin leipää,
miten paljon milloinkin. Yksi ryyppy kerrallaan ja sekin niin pieni,
ettei jalat vähintäkään horjahtele. Ja pää pitää pysyä aina selvänä,
että olkoonpa toimitettavana miten tärkeitä asioita hyvänsä, ei saa
tulla hairahduksia. -- Jos, poikani, seuraat näitä sääntöjä, niin ota
ryyppy, kun annetaan, mutta älä ota toista.

Samuli-poika muisti tämän säännön ulkoa ja kunnioitti kultaisena
ohjeenaan. Hän oli päättänyt sitä seurata järkähtämättä ja suoritti,
erittäinkin isänsä läsnä ollessa, tuon "jumalanviljan" nauttimisen
kaikella kunnioituksella: hatun heittäen ja isän tavalla kiittäen,
jotta tämä ja muutkin näkisivät, ettei pojasta polvi muutu. Vanha
Partanen näki sen ja iloitsi. Hän saattoi olla tyytyväinen sekä
itseensä että poikaansa. Hänellä on poika, jota ei maailman myrskyt
horjuttele.

Tyytyväinen oli Samulikin. Sopi olla ystävänä kaikkien kanssa. Jos
juopommat alkoivat tyrkyttää lakkaamatta "jumalanviljaansa", torjui
Samuli tämän tuumittelemalla: yhteen se minulta asettuu, ei enempää.
Hän pääsi aikamieheksi kertaakaan poikkeamatta isän tavoista. Olisi
ehkä päässyt pitemmällekin, mutta kerran kylän poikain kanssa
ryypiskellessä huomasi naapurin Pekka tuon Samulin selityksen kovin
yksipuoliseksi. Samuli oli silloinkin lausunut, että yksi kerrallaan,
ei enempää, jolloin Pekka paukautti sanoa:

-- Kuka sinulle tarjoaakaan kahta yhtäaikaa. En minäkään ole ottanut,
en ikäpäivänä kahta ryyppyä samalla kerralla.

-- Pitää olla välillä aikaa, puolusteli Samuli.

-- No onhan tässä ollut aikaa, eikä iankaikkisuutta, tenäsi Pekka.
Vai luuletko sinä tulevasi toisen kerran tänne maailmaan ja sitten
vasta otat uuden ryypyn.

Samuli jäi sanattomaksi. Todellakin hän oli ajatellut ajan
määräämistä kovin ahtaasti. Eihän siihen tarvinnut päiviä. Ottihan
isäkin jo toisessa talossa, vaikkei talon väliä kulkiessaan
olisi viipynytkään kovin monta minuuttia. Mutta kuluuhan aika
kävelemättäkin, niin ettei siinä tule mitään virhettä, jos joskus
ottaa lyhemmänkin väliajan perästä. Isän sääntöjen pääpykälähän
onkin se, ettei jalat horjahtele ja että pää pysyy selvänä. Samulia
hiukan harmitti, ettei ennen huomannut tätä, vaan on tuon toisen,
paljoa vähäisemmän säännön tähden kinastellut vuosikausia tuttaviensa
kanssa. Nyt hän seuraa tätä toista tärkeämpää pykälää, pitää päänsä
mittarinaan ja välittää vähät ajan kulusta. Sen hän kumminkin pitää
niin varmasti, ettei isä eikä kukaan kykene sanomaan sanallakaan.

Samuli pääsi kuin pahasta painajaisesta. Nyt hän vasta tunsi ensi
kerran nauttivansa toverien seurasta. Ei tarvinnut muistella milloin
on ottanut. Joskus vaan toisten huomaamatta pudisti päätään, että voi
olla varma sen selvyydestä. Ja selvä se oli, kun hän viimein erosi
ystävistäänkin ja alkoi astua kotiinsa. Hän käveli yhtä jalaksen
jälkeä ja melkein hoipertelematta pysyivät jalat samassa suunnassa.
Eikä siinä liukkaassa jalaksen uurnassa pysy kenenkään jalka aivan
horjahtelematta. Mutta jos tie olisi yhtä suora ja kova kuin tuvan
lattia, niin varmaan pysyisi. Samuli oli siitä asiasta aivan varma.
Hän oli niin varma, ettei siitä tarvitse kenenkään epäillä. Ja
hän näyttää sen todeksi jokaiselle. Hän ei välittänyt enää kulkea
jalaksen jälkeä, astuipahan mihin astui, mutta tuvassa hän sen
näyttää.

Kun Samuli joutui kotinsa tupaan, seurasi hän tiellä tekemäänsä
päätöstä, alkoi heti kävellä tuiki vakavana yhtä sillan rakoa myöten
ja puheli lakkaamatta:

-- ... ja minä uskallan näyttää sen vaikka kelle, että minun jalkani
ei horjahtele. Tällä lailla ei kävele se, jonka pää ei ole aivan
selvä... mutta minä saatan tätä tehdä vaikka päiväkaudet... Yks,
kaks... näin minä marssin kuin sotamiehet ja jalan pitää sattua mihin
minä vain tahdon... Ja jos kirjoitatte numeroita peräkkäin, niin
minä lasken yhteen. Saatte kirjoittaa vaikka taulun täyteen, niin
minä lasken, ja summa pitää tulla oikein. Mutta jos ette usko, niin
koettakaa... Vai luuletteko ettei summa satu paikalleen... Sen pitää
sattua, sillä minun ajatukseni juoksu ei ole ollut milloinkaan tämän
selvempi...

Vanha Partanen istui jotenkin myrtyneen näköisenä nurkassa ja katseli
äänetönnä poikansa kävelynäytteitä. Mutta vaikka hän näki, että
poika astuu aivan hänen määräystensä mukaan, horjahtelematta, niin
sittenkin... niin sittenkin... ja vielä sittenkin... on hänen oma
esikoisensa ja ylpeytensä melkeinpä sikahumalassa.

Tätä seikkaa ei vanha Partanen enää oikein ymmärtänyt.




YRJÖ SARKANEN.

(Haudankaivajan juttu.)


-- Kysytte, onko täällä koskaan kummitellut, virkkoi haudankaivaja
Kaaperi istahtaen helteisenä heinäkuun päivänä nurmittuneen
hautakummun laiteelle, vastapäätä muutamia nuoria miehiä, jotka ohi
kulkiessaan olivat poikenneet hautausmaata katselemaan ja pysähtyivät
nyt leikkisäksi tunnettua "viimeistä virkamiestä" puhuttelemaan.

-- On täällä kummitellut, vakuutti hän uudestaan -- toissa iltana
viimeksi. Haluatteko kuulla sen jutun?

-- Halutaan toki, vastasivat nuoret miehet yhteen ääneen.

-- Mutta teillä täytyy olla aikaa. Se ei ole aivan lyhyt. Se alkaa
kymmenien vuosien takaa.

-- Vaikkapa alkaakin, kunhan päivässäkään tulee kerrotuksi.

-- Sillä puheella... Te ette tiedä mitään Sarkamäen Yrjöstä, jolla
minä 30 vuotta takaperin palvelin renkinä. Se oli rehti isäntä,
joka piti hyvän ruuan työväelleen, eikä palkkaa maksaessa kuulunut
kitinätä. Mutta sille piti tehdä työtä kummallakin kädellä. Ja
mielellään sille tekikin, sillä hän itse teki enemmän kuin yksikään
muu työmies, eikä kumminkaan koskaan kehunut eikä heikompivoimaisia
halveksinut. Hän oli oikea työhullu, jolle työttömät ajat
olivat ikävimmät. Heinäkuun iltoina auringon laskun aikana ja
sunnuntaipäivinä hän joskus leikillään (mutta varmasti, puoliksi
tosissaan) virkkoi, että muuten on luoja luonut kaikki hyvästi, vaan
loi yöt ja pyhäpäivät. Ei se sitä sanonut pyhäpäiviä halveksiessaan.
Yrjö kävi kirkossa useammin kuin muut, jotka hyvin kokolla koprin
pyhäpäivää odottavat. Mutta iltapuoli siitä jo oli ikävä viettää
joutilaana ja usein hän meni työpaikkoja katselemaan.

Yrjö luuli olevansa rautaa, joka kestää ainaisesti. Siinä hän
kumminkin erehtyi. Hän olisi alkanut tarvita ruoka-unetkin, mutta
sellaiseen ajan tuhlaukseen hän ei antautunut, vaan rupesi illan
suussa hiipivää väsymystä karkoittamaan kotikorvessa keitetyllä
"vanhalla miehellä". Sitä oli nyt aina povitaskussa litteässä
pullossa ja siitä hän kävi salavihkaa pajukon tai ladon suojassa
kulauttamassa. Kulauksen päälle hän kohautti olkapäitään, ja silloin
sai arvata, että nyt ei taas pysy poikaset perässä olipa tehtävänä
mikä työ tahansa.

Sitä tekoa kului vuosi, ehkäpä toistakin. Litteän pullon sisällys
ei enää riittänyt rupeamaksi. Täytyi käydä keskelläkin täyttämässä.
Varasto hupeni sitä mukaa, mutta silloin meni Yrjö aittaan, mittasi
rukiita säkkiin ja vei hevosella Kotakorven mökkiin, jonka vaimo,
vanha viinankeittäjä, valmisti rukiista jäsenten jännittäjää.
Sellainen valmistustapa oli jo kiellettyä, mutta Yrjö ei katsonut
millään tavalla lakia rikkovansa, kun ei keitättänyt kellekään
myötäväksi, ainoastaan omaksi tarpeekseen. Mökin mies, sorakielinen
ukko, kantoi valmistuneen aineen suurella leilillä Sarkamäelle. Leili
oli ulkopuolelta tervattu ja jos vastaantulija sattui kysymään,
mitä leilissä on, vastasi ukko: tervaa. Ettei ruunun miehet eivätkä
muutkaan pahansuovat pääsisi heidän hommistaan tietämään, käyttivät
he samaa nimitystä keskenäänkin puhellessaan, ja minä kuulin
kerrankin mökin ukon kysyvän: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?"

En muista mitä Yrjö siihen vastasi, mutta sen huomasi syrjäinenkin,
että tervan maussa se oli aina. Työtä se oli vieläkin tekevinään,
vaikka se supistui siihen, että tuli työpaikalle, tarttui aseeseen,
nujerti sillä muutaman minuutin ajan ja lähti sitten astua
junnaroimaan pihaan ottamaan lisävoimia. Potattia nostettaessa kävi
viimeksi pellolla. Tonkasi yhden kerran taikollakin, mutta siihen se
työnteko loppui.

Pois pani taikon ja lähtiessään örähti: tarkkaan. Tarkoitus oli kai
varoittaa, että pitää ottaa tarkkaan kaikki potatit. Yrittelipä pois
mennessään entiseen tapaan jalallaan potkia multaa, nähdäkseen oliko
huonosti harattu, mutta eipä jalka totellutkaan enää. Ne tarvitsivat
olla tanakasti maassa kiinni ja ainoastaan arvelun perästä uskalsi
toksautella toista toisen edelle. "Vanhaa miestäkään" ei kyennyt enää
laskemaan pienempään astiaan, vaan täytyi kulautella suuren lekkerin
suulta.

Sen kupeella hän istuksikin enimmät ajat ja ennenkuin potatit olivat
kuopassa, tuli Yrjö niin läpeensä tervatuksi, että jäikin siihen
aitan lattialle selälleen köllöttämään.

Emäntä oli ensimäiseksi huomannut ja kutsui kaikkia muitakin
katsomaan. Siinä sitä katseltiin ja käänneltiin, ja päätökseksi tuli,
että kuollut mikä kuollut. Kotakorven mökin vaimo haettiin pesemään.
Muori, joka oli tähän asti pitänyt huolen sisäpuolen huuhteluveden
keittelemisestä, pesi nyt viimeksi kotiliedellä lämmitetyllä vedellä
ulkopuolenkin ja puki sitten päälle puhtaan, vasta neulalta heitetyn
liinapaidan ja samoin tanakasta toimikkaisesta ommellut uudet
housut. Sellaisena sitten asetettiin Yrjö laudalle, jonka toinen pää
oli jyvähinkalon laidalla ja toinen vanhan viinatynnyrin päällä.
Hautajaisten valmistusaikana kävivät naapurit pitkälle matkalle
lähtenyttä katsomassa ja hyvittelivät surevia sukulaisia sillä, että
on aivan yhtä punakka kuin eläessäänkin.

Hautajaisissa syötiin ja juotiin kaksi päivää. Siinä välissä käytiin
Yrjö tuomassa tänne "pitkän pellon piertanolle". Kun minä sitten
kymmenien vuosien kuluttua pääsin tämän pellon käsin kyntäjäksi, niin
tulin usein pysähtyneeksi entisen isäntäni hautakummun viereen ja
muistui mieleeni, että vieläköhän lienet yhtä punakka kuin ennenkin.
Toissa iltana minä sitten sain sen tietää, josta alkaa kertomukseni
toinen osa.

       *       *       *       *       *

Yrjön emäntä eli vanhaksi. Muutamia päiviä takaperin tuotiin
sana, että nyt on hänkin kuollut ja minun pitää valmistaa hänelle
lepopaikka. Siinäpä ei ollut aprikoimista mihin tuon valmistaisi:
tietysti miehensä viereen. Kun tiesin kymmenissä vuosissa mullan
kerinneen painua vieremättömän lujaksi, uskalsin ruveta uutta hautaa
kaivamaan aivan entiseen kiinni. Se sattuikin niin tarkalle, että
pohjalle tultua hipasi lapio Yrjön arkun kuvetta. Kiitollisuudesta
entistä emäntääni kohtaan, joka oli kymmeniä kertoja ojentanut
renkipojalle vahvan voipalasen keskellä rupeamaakin, kaivoin hänen
hautansa ainakin puolen kyynärää syvemmäksi kuin Yrjön hauta.
Viimeisen multalapion viskattua nojasin selkäni haudan seinustaan,
levähtääkseni. Silloin löyhähti nenääni renkiys-ajoilta tuttu "vanhan
miehen" haju.

Muistojen uudistuessa tulin vähän vallattomalle päälle ja matkien
mökin ukon ääntä, samalla kopauttaen arkun laitaan lapiollani,
kysyin: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?" Lienen kopauttanut
liika kovasti, sillä arkun laita loheta hösähti aivan avonaiseksi.
Tuosta jo vähän kammahdin ja aloin kiivetä ylös. Mutta en ennättänyt
vielä seisaalleni, kun kuulin tutun äänen: uh, uh, ja kun käännyin
katsomaan, niin näin, että Yrjö oli vyöräyttänyt itsensä uuden
haudan pohjalle ja kömpi parhaallaan seisaalleen. Arvaatte sen, että
minä ihmettelin. Aloin kumminkin ymmärtää, ettei tämä ollut mikään
kuolleista herääminen, olipahan vain pitkänpuoleinen pohmelolepo.
Eihän se kuolleena olisi niin punakka ollutkaan, kun silloin arkkuun
pantaessa oli. Nyt se heräsi siitä pohmelostaan ja minä odottelin,
että kääntyyköhän tuon kieli paremmin kuin silloin potattimaalla.

Jo rykäsi muutamia kertoja, sitten kohotti päätänsä ja kysyi:
"Missä minä olen?" Minä vastasin: "Haudassa." "Haudassa", jamasi
Yrjö. "Sinäkö minut tänne toit?" "Oli niitä tuomassa muitakin",
vastasin minä. "Muitakin", virkkoi taas Yrjö ja kysyi: "Kuka sinä
olet?" "Kaaperi minä olen", vastasin. "Meidän Kaaperiko? Et ikinä.
Sinähän näytät vanhalta ukolta." Selitin, että vanha minä olenkin,
sillä siitä taitaa olla yli kolmekymmentä vuotta, kun viimeksi
tavattiin. Yrjö yritti suuttua ja väitti aivan vasta tavanneensa
Kaaperia potattipellolla. Sanoi minun luulevan häntä juopuneeksi,
mutta että hän on nyt selvempi kuin pitkiin aikoihin. Kuoppaa väitti
potattikuopan tekeleeksi, johon hän on voinut kävellessään pudota ja
nukkua siellä pitkän rupeaman. "Ei väitellä tyhjän tautta", sanoin
minä. "Nouse tarkastelemaan, ollaanko nyt Sarkamäen kuoppa- harjulla."

Laskin portaat haudan pohjaan, ja Yrjö kiipesi ylös
toimikashousuissaan. Olivatpa ne säilyneet lahoamatta, kun olivat
lähellä hyväksi karaistua ihoa. Kestipä meidän kotvan aikaa
keskustella, ennenkuin Yrjö uskoi mitenkä asiat ovat. Sitten se
ajatteli vähän aikaa ja virkkoi: "Kyllä minä mahdan olla joutava,
mutta mennäänhän kumminkin katsomaan miten siellä Sarkamäessä nyt
eletään." "Aivan oikein", myönnytin minä. "Ja onhan siellä emännän
hautajaiset. Käskettiin sinne minuakin hautajaisiin."

Sitten me lähdettiin yötä myöten yhdessä astua teilaamaan. Ennen
matkalle lähtemistä arvelin Yrjölle, että jos täältä kirkonkylän
telefooni-asemalta ilmoitettaisiin tulostamme Sarkamäelle, etteivät
hämmästyisi ja että tulisivat hevosella vastaan.

"Ilmoitettaisiin Sarkamäelle", ihmetteli Yrjö ja sanoi minun
höpisevän, kun aion ilmoittaa kahden peninkulman päähän. Minä
selitin, ettei se ole höpisemistä. Yksi noihin pylväisiin
kiinnitettyjä lankoja menee Sarkamäellekin ja kun langan päähän
sanoo, niin se kuuluu yhtä selvästi toiseen päähän kuin meidän puhelu
tässä. Yrjö katseli puhelinlankoja ja virkkoi: "Jos tuo on totta,
niin ihmeitähän täällä on opittuna sinä aikana." En ennättänyt
vastata mitään, kun Yrjö keksi uuden ihmeen ja loikaten ojan toiselle
puolelle kysyi: "Tuleeko tuolta kummitus?" "Ei se ole kummitus eikä
se tule päälle", selitin minä. "Kauppiaan poika näkyy ajelevan
polkupyörällä." Yrjö katseli pitkään polkupyöräilijän jälkeen ja
virkkoi: "Joka kummemmalla hevosella ajaa, niin sanokoon."

Tuskin oli ennätetty virstan verran kävellä, kun tien mutkasta
ilmestyi tehtailijan automobiili. "Mennään syrjään", ennätin sanoa,
kun Yrjö ryntäsi metsään, että oksat ruskivat. Minä huutelemaan
jälkeen, ettei täällä ole mitään hätää, se jo meni. Silmät pyöreinä
pelosta hiipi Yrjö metsästä ja kysyi: "Ihmisten laitoksiako se oli
tuokin?" Koetin selittää, että se on vain tulen voimalla kulkeva
kärri. Yrjö ei väittänyt vastaankaan, sanoi vaan luulleensa
pääpaholaiseksi, kun oli niin punanen ja suhisi kuin käärme. Sitten
hän kysyi tokko täällä onkaan enää hevosia. Minä selitin, että
on ne hevoset vielä ennallaan, vaikkei niiden nyt tarvitse vetää
rahtikuormia, kun tavarat kuljetetaan rautatietä myöten. Yrjö ei
ymmärtänyt mikä on rautatie. Muisteli ennen aikaan Sarkamäellä
ollessaan kuulleensa jotain rautatiestä, mutta arveli, että se mahtaa
olla vielä hirveämpi kummitus kuin se äskeinen sähisijä. "Vielä se
Sarkamäkeen mennessä nähdään sekin", sanoin. Yrjö rupesi ehtimiseen
pälymään taakseen, ja kun kysyin mitä hän sieltä katsoo, niin sanoi
pelkäävänsä, että jos se rautatie ryntää takaapäin päälle.

"Sillä on aivan erityinen oma tiensä, jossa ei ole mäkiä eikä
tiukkoja mutkia", rauhottelin minä. "Me saadaan astua aivan
pelkäämättä." "Oma tiensä, jossa ei ole mäkiäkään", ihmetteli Yrjö
ja kysyi, että millä voimalla ne mäet tasoitetaan. Hän ei ottanut
uskoakseen, että se tapahtuisi ihmisvoimilla. Kun sitten jouduttiin
kulkemaan rautatieaseman kautta ja katseltiin kaikkia vehkeitä,
niin ei Yrjö sanonut enää ihmettelevänsä vaikka näkisi mitä. Kun
vielä matkan varrella katseltiin suurta meijeriä, puimakonetta ja
tuulimoottoria, joka nostaa veden järvestä, niin Yrjö aivan innostui
ja sanoi, että jopa täällä nyt sopii elää. Ihmisten ei tarvitse enää
muuta kuin kyntää ja niittää. Minä kerroin, ettei enää tarvitse
niittääkään eikä haravoida, ne työt toimitetaan hevosella. "Jopa ovat
hevosetkin tulleet viisaiksi!" huudahti Yrjö. "Ennen ei tahtonut
heinä katketa tyhmältä mieheltäkään ja nyt sitä osaavat tehdä
hevosetkin. Missä täällä näkisi hevosen niittävän ja haravoivan?"
Sanoin, että jos ei tänä yönä satuta näkemään niittämässä ja
haravoimassa, niin ainakin työaseet nähdään. Kun siihen satuin
lisäämään, että ne maksavat yhteensä noin 500 markkaa, niin Yrjö
aivan ällistyi ja huudahti: "Mahtaa niissä olla rautaa. Jaksaako
niitä hevonenkaan heilutella?" Minä selitin, että jos ei yksi
hevonen jaksa, niin pannaan kaksi. Yrjö ei sanonut enää ymmärtävänsä
miten kaksi hevosta niittää yhdellä viitakkeella ja pyörälle sanoi
joutuvansa siitäkin rahan menosta, jos joka hevoselle ostetaan satoja
markkoja maksava viitake. Ja hän alkoi kysellä osataanko täällä tehdä
rahaakin, kun on antaa viisisataa viitakkeesta ja haravasta, jotka
eivät ennen maksaneet viittäkään markkaa. Minä selitin, ettei näitä
viitakkeita tarvita kuin yksi talossaan, suuremmissa kaksi ja että
rahaa saadaan voilla ja puilla.

"Puillako", virkkoi Yrjö ja katseli ympärilleen. "Senkö tähden täällä
ei näykään muita kuin hierinpuita?" Yrjö tuli jo tästä pahalle
tuulelle ja kun Sarkamäen lähelle jouduttua näki parhaat peltonsa
heinämaina, niin alkoi intoilla, että minä olen suotta ylistellyt
näiden laiskain tekoja. Rakennellaan kaikellaisia kummituksia eikä
kynnetä peltojaan. "Mitä varten ne ovat nuo ristikkoseipäät ja nuo
punaset häkkyrät?" kyseli Yrjö harmistuneena. Minä selitin, että
seipäissä kuivataan heiniä ja nuo maalatut häkkyrät ovat hevosen
viitake ja harava. "Siinäkö ne nyt ovat", sanoi Yrjö ja kiipesi
yli aidan koneita katsomaan. Sahaksi se sitä ensin väitti, mutta
myönnytti kumminkin, että tasaisen laistin se tekee.

Meillä oli kulunut yö kävellessä ja katsellessa. Kun jouduttiin
Sarkamäen kartanolle, olivat vaimot maitomyllyä pyörittämässä.
"Kehrätäänkö täällä nyt kesälläkin", ihmetteli Yrjö. Sanoin, että
taitavat kehrätä rautaisella rukilla. "Kaikki teillä on raudasta,
tiet ja rukitkin." Mentiin katsomaan "rukkia". Yrjö seisoi kotvan
aikaa avossa suin ja kysyi: "Mitä tämä merkitsee?" "Sillä erotetaan
kerma maidosta." Yrjö kyseli, että tokko pyttyjä enää tarvitaankaan.
Kun hän kuuli, että pytyt ja kirnut ovat aikoja sitten poltetut,
virkkoi hän: "jopa on teille herra helpon antanut. Ei tarvitse
niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä. Kaikki käypi
pyörimällä. Eivät tarvinne nykyiset rengit ja piiat valittaa, että on
kova työ." Sepä olisi saanut olla sanomatta. Alkoi kuulua mutinata,
että mistä se ilmestyi tuo hullu ukko, joka ei tiedä miten täällä
työntekijän hiki ja verikin imetään. Yrjö tuli minun korvani lähelle
supattamaan, että näyttää kuin eivät työntekijät nytkään olisi oikein
tyytyväisiä. Siitäpä näyttää. Mentiin puhuttelemaan talonväkeä.
Minut, joka olen tärkein virkamies, osotettiin heti kamarihuoneeseen,
mutta Yrjö neuvottiin menemään tupaan tai kävelemään toisiin
taloihin. Kun sanoin, että me ollaan matkakumppanit ja tavallaan
saman talon väkeä, sai Yrjökin tulla kammariin. "Taitaa olla teidän
haudankaivuu-apulainen", arveli talon isäntä. Myönnytin niin olevan.
Isäntä kysyi, että onko tämä apulainen täällä hautajaisten ajankin.
"Jos saapi olla", sanoin minä. "Kyllähän muuten, mutta vaatetus
ei ole aivan sopiva." "Eihän sillä ole", sanoin minä. "Mutta jos
löytyisi isäntävainajan vanhoja vaatteita lainaksi." "Kukapa niitä
lienee kymmeniä vuosia säilyttänyt", sanoi isäntä. Sen kuullessaan
Yrjö näkyi tulevan pahalle tuulelle ja puhkailtuaan vähän aikaa
kysäsi: "Minkälainen mies se isäntävainaja oli?" Nykyinen isäntä
ei halunnut keskustella tuollaisen toimikashousu-ukon kanssa,
vaan ettei näyttäisi ylpeältä sanoi minulle: "Kova työmies kuului
isävainaja olleen, mutta sitten oli ratkennut juomaan." Yrjö ei
heittänyt siihen. "Vai ratkesi juomaan", sanoi. "Jättikö tuo talon
velkaiseksi kuollessaan?" Isännän täytyi alentua ukkoa puhuttelemaan
ja vastasi: "Ei tuo velkaiseksi jättänyt, vaan ei kuulu jääneen paljo
rahojakaan." "Kuinka monta kymmentä tuhatta nyt on rahoja, kun ei ole
enää se juoppo isäntä?" kysyi Yrjö. "Kymmentäkö tuhatta", ihmetteli
isäntä. "Mitenkä nyt rahoja karttuisi, kun on työväki kallista
ja kaikki kallista." "Vai niin", murahti Yrjö. "Eikö nyt olekaan
isännällä lupa tehdä työtä?" "On kyllä lupa", sanoi isäntä, "mutta
eipä siihen jouda. Yhden miehen aika menee liikeasiain hoitamisessa,
kun täytyy pitää huoli kuoletuslainoista, maanviljelyslainoista ja
vielä monista muista vekselilainoista." "Vai niin", murisi Yrjö ja
lisäsi: "Minä nyt en tuota epistolaa enää oikein ymmärrä, mutta
merkitseekö se sitä, että olla korviaan myöten velassa ja niiden
kanssa rimpuilla kuin kärpänen verkossa." Isäntä ei näyttänyt
enää oikein tyytyväiseltä tähän ukon kysymykseen, vaan vastasihan
kuitenkin. "No, saattaahan sen vanhoillaan olijat niinkin selittää,
mutta ei se mitään rimpuilemista ole, se on tavallista nykyajan
elämätä. Semmoista se on näinä kalleina aikoina kaikilla." "Vai
niin", murisi Yrjö. "Mutta täytyykö nykyaikana ostaa kaikkea kallista
mitä näkee? Onko niitä pakosta ostettava?" Isäntä jo vähän kiivastui.
"Ei ole pakosta, vaan kun niitä tarvitsee, niin täytyyhän niitä
ostaa." Mutta Yrjö kiivastui kahta kovemmin ja tempasi ensimäiseksi
kammarin nurkasta sylillisen kalosseja ja sateenvarjoja ja kyseli:
"Tarvitaanko näitäkin talossa, puohtimiako nämä ovat vaiko hierimiä?
Tarvitaanko huoneen seinillä tuollaiset kuvapaperit ja ikkunain
edessä tuollaiset hörtylät? Ja missä kudotut teillä on vaatteet
päällänne? Tunnetteko te enää tällaista housuvaatetta kuin minulla
on. Olisitte säilyttänyt ne isäntävainajan vanhat vaatteet, niin
olisittehan saanut nähdä, että tuollaisissa pukimissa sitä silloin
käveltiin, jolloin joudettiin veloilta työntekoon. Jos minä lähden
katselemaan läpi tämän talon, niin sieltä löytyy hevoskuormittain
tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt kotona
tai ollut ilman." Minä menin Yrjöä rauhottelemaan, että annetaan
olla talon tapoineen, ja sitten selitin isännälle, että tuo minun
apulaiseni on muita miehiä omituisempi, johon ei pidä pahastua. Kyllä
se rauhottuu, jos talosta löytyisi joku ryyppy vähän karvaampata.
Isäntä meni katselemaan ja toi konjakkia. "Vai konjakkia", murahti
Yrjö. "Saapihan tuota maistaa, mutta oman otsan hiellä hankittua sitä
ennen aikaan ryypättiinkin."

Yrjö rauhottui ja sai päällensä vanhat verkavaatteet ja varrettomat
patiinit. Hän jäi vielä sinne Sarkamäelle, mutta erotessa suhahti
korvaani, että hän ehkä tulee minulle apulaiseksi kaivelemaan hautoja
taikka asettuu sinne Sarkamäen pellon piertanolle variksen pelätiksi.
Pukimiensa puolesta sanoi olevansa sopivampi tähän viimeiseen virkaan.

-- Sen pituinen se kummitusjuttu oli, sanoi Kaaperi. -- Jos menette
Sarkamäelle päin, niin katsastakaapa onko hän jäänyt maanviljelyksen
palvelukseen, vai tuleeko hyvinkin tänne tärkeimpään virkaan.




HAUKI.


Kalamiehillä on omat, salaiset merkkinsä, milloin hauki harnasee
uistinta ja milloin ahven onkea tokasee. Maisteri Elosella oli
nämä merkit tarkasti muistossa, sillä hän oli sekä uisteluun
että onkimiseen erittäin innostunut. Näitä varten valitsi hän
kesäasuntonsa etäälle kaupungista, pienen kirkonkylän läheisyyteen,
jossa oli paljo järviä.

Maisterin nuori rouva, joka oli kasvanut kaupungissa, ei antanut
alussa mitään arvoa koko kalastusharrastuksille. Ongella istuminen
kauniina kesäiltana alkoi kumminkin viehättää, ja ennenkuin kesä oli
kulunut, innostui hän uisteluunkin. Se tapahtui sinä aikana, kun
maisteri oli koulumiesten kokouksessa pohtimassa heidän ammattiinsa
kuuluvia asioita, joihin ei rouvalla ollut harrastusta, ja jäi
mielellään kotiin piika-Miinan kanssa.

Ei tämä matka ollut oikein mieluisa maisteristakaan.

"Menee paras hauen uisteluaika", virkkoi hän laitellessaan kauluksia
kaulaansa. "Toista se olisi soudella järvellä, kuin istua junassa ja
kävellä kaupungin katuja juhlatamineissa."

"Minäpä uistelen sillä aikaa", sanoi rouva.

"Ei sinusta ole uistelijaksi."

"Minustako", ihmetteli rouva. "Muistelepa kuka sai suurimman ahvenen,
kun oltiin ongella."

"Onkiminen on paljoa yksinkertaisempaa", selitti maisteri. "Siinä on
pääasia, ettei ongen kärki jää näkyviin. Mutta uisteleminen on aivan
toista. Uistin saattaa tarttua käteenkin, jos sitä varomattomasti
liikuttelee."

"Eipä onkikaan tarttunut", kehahti rouva iloisesti.

"Niin, mutta ongessa on vain yksi koukku, ja minäpä siihen usein
madon pujotin."

"Kyllähän sinä estelet, mutta saatpa kuulla, kuinka monta haukea minä
olen vetänyt."

"Sallin minä sen huvin sinullekin, jos vaan ei vaaraa tulisi",
virkkoi maisteri. "Mutta älä mene yksinäsi, ota Miina soutamaan."

"Niin minä otankin."

"Soudelkaa sitten saarien ja niemien rantamia, niistä ne parhaiten
tarttuvat", neuvoi maisteri. "Ja jos sattuu tarttumaan iso hauki,
niin ei pidä kiskoa väkisin venheeseen, vaan antaa myöten ja sillä
tavalla uuvuttaa."

"Mikä siitä tulee, jos ei anna myöten?" kysyi rouva.

"Siitä tulee sama juttu kuin ihmistenkin kesken", naurahti maisteri.
"Jos ei toinen eikä toinen anna perään, niin ystävyyssiteet katkeavat
ja kumpikin lähtee omille teilleen."

"Kyllä minä nyt osaan", vakuutti rouva.

"Älähän kehu", kielteli maisteri. "Ainakin yksi neuvo on vielä
tarpeen. Kun kala tarttuu, niin ei pidä seisottaa venettä, vaan
soutaa entistä lujemmin."

"Mutta eihän se ole myöten antamista", huomautti rouva.

"Eihän pienimmille tarvitse antaakaan myöten, ainoastaan suurille
ja sillä tavalla, että antaa siiman juosta sormien välistä järveen
takaisin."

"Mistä sen järveen tietää, suuriko se on vai pieni."

"Tietää sen siitä, että suuri hauki nykäsee uistinta kovasti."

Nyt oli saatuna kaikki tarpeelliset tiedot, eikä maisteri joutanut
niitä enää antamaan, kun täytyi joutua matkalle.

Rouva Elonen kertoi jo samana päivänä Miinalle, että nyt kuuluu
alkavan haukien syöntiaika ja että he lähtevät yhdessä uistelemaan.
Sepä ei ollut Miinasta tervalle. Hänkin oli asunut ikänsä kaupungissa
ja kuullut vain kuulemalla, että herrat uistelevat. Nyt pääsee
itsekin samasta huvista osalliseksi.

"Lähtään nyt paikalla", hän virkkoi innostuksissaan.

"Ei me tänä päivänä, kun ei ole ennen etsittyjä matojakaan", selitti
rouva.

"Pian minä etsin", lupasi Miina. "Kuinka monta niitä pitää olla?"

"Pitäähän niitä olla kymmenittäin, kun siinä uistimessa on monta
väkäkoukkua."

"Kuinka monta?"

"En minä muista, mutta pian sen tiedät, kun käyt lukemassa. Se uistin
on tuolla eteisen naulassa."

Miina kävi lukemassa koukut ja toi sen tiedon, että niitä on yhdeksän.

"Minä etsin siis yhdeksän matoa." "Ei se riitä. Yksi haukihan ne
syöpi ja onhan maisteri tuonut kerrallaan viisikin haukea. Otetaan
mekin niin monta, jos saadaan." "Otetaan toki", vahvisti Miina. Pian
hän selvisi keittiötöistä ja temmattuaan käteensä kivikupin ja vanhan
hierimen, oli valmis matoja kaivamaan. Mutta mistä? Täytyi mennä
rouvalta kysymään.

"Lastukasasta maisteri näkyy etsivän", tiesi tämä. Kohta oli lastukko
pöläkässä, kun Miina sitä hierimellä kuopalti. Hierimen haarat
katkeilivat aivan alkaessa, mutta olipa varsi jäljellä.

Tukalin työ oli kiemurtelevien matojen kuppiin nosteleminen. Siinä
pyrki innostus laimenemaan. Mutta kun muisti, että näillä madoilla
vedellään suuria haukia, niin se lisäsi rohkeutta.

Miinalla oli kova halu päästä heti uistelemaan, mutta rouva tahtoi
näyttää, että hän jaksaa olla maltillinen ja virkkoi:

"Ei me lähdetä iltasilla. Aamusilla maisterikin uistelee."

"Mutta missä nämä madot säilytetään?"

"Vie johonkin ulos."

Miina asetti matokupin portaan kupeelle heinikkoon ja oli vähän
tyytymätön emäntäänsä. "Aina tässä pitää maisterin tapoja seurata,
vaikka ei olisi kotonakaan. Nyt olisi niin tyyni soudella."

He aikoivat nousta aamusilla varhain ja virittivät varmuuden vuoksi
herätyskellon keittiön pöydälle.

Mutta yöllä näki Miina ihmeellisen unen: suuri hauki tuli keittiön
rapun alta ja kätkeytyi matokuppiin. Kun hän meni sitä hierimellä
hämmettelemään, niin se muuttui veneeksi järvelle. Eikä se ollut enää
venekään, vaan pieni laiva, joka mennä sytkitti samassa tahdissa kuin
kahvipannu kiehui. Miina koetti hierimellä karustaa vastaan, että
rouva joutuisi yhteen matkaan, mutta silloin tarttui hauki hierimen
haaraan ja kahvipannu rupesi kuohumaan. Siihen hätään heräsi Miina ja
hyppäsi katsomaan kelloa. Mutta yö ei ollut vielä puolessakaan.

Aamusilla hän arvasi mitä tämä uni merkitsi. Madot olivat madelleet
kupista tiehensä. Hyvän aikaa he sitä harmittelivat, mutta ei siinä
muu auttanut kuin mennä etsimään uusia.

Mutta sitten se töitä työläämpi työ alkoi, kun piti ruveta
pujottamaan matoja uistimen koukkuihin.

"Täyttele Miina tuon pienemmän häkkyrän koukut, minä pistelen tähän
suurempaan", neuvoi rouva.

Vaikka toinen asettui toiselle puolelle uistinta, tahtoi päille tulla
ahtaus.

"Rutistat minun hattuni", huomautti rouva.

"Eihän tässä muista varotella, kun ei tuokaan mato pidä päätään
yhdessä kohti", valitti Miina.

"Katsohan kun minä..."

Rouva Elonen aikoi olla urhakka ja näyttää miten mato sujahtaa
koukkuun. Matopa aavisti pahaa ja alkoi hännällään huiskia ympäri
sormia.

"Hui!" huudahti rouva ja Miina vastasi siihen "ai!" sillä koukku oli
pelontempauksessa toksahtanut sormeen. "Voi, voi! minäkö sen tein!"
valitti rouva. "Ei toki jäänyt siihen. Kääritään, kun juoksee verta."

Nyt he tunnustivat todeksi maisterin sanan, että uistin on
vaarallinen tarttumaan käteen.

"Pujotellaan vuorotellen", ehdotti rouva. "Jos Miina pitelisi madon
häntäpuolta, kun se sitä niin tavattomasti kipruuttelee."

"Jos koukku tarttuu taas", epäili Miina.

"Ei se nyt tartu", vakuutti rouva. "Minä lujitan luontoni."

Ja kyllä hän lujittikin. Kasvolihakset pinnistyivät tehtävän
tarkkuudesta. Ja vaikka Miina oli tällä kertaa pitelijänä, syntyi
hänellä samat kasvonliikkeet. Mutta menipä kuin menikin mato
koukkuun. Voitonriemulla he sitä katselivat.

"Semmoinen vötkäle. Kyllä siihen pitäisi tarttua."

Tuli Miinan vuoro. Sillä aikaa selitteli rouva miten oli soudettava,
jos hauki tarttuu, ja miten isolle hauelle on annettava myöten,
uuvutettava.

"Pitääkö sille antaa myöten", nauroi Miina. "En minä malttaisi antaa."

"Pitäähän ihmisillekin antaa..."

"Antaa kelle antaa", arveli Miina.

Vihdoin oli pyydys kunnossa ja se olikin sellainen matorykelmä, ettei
hauki ollut ennen nähnyt moisen palan kitansa editse vaeltavan.

Uistelijoilla oli kiire jouduttaa pyydys syöttien tuoreina ollessa
veteen. Miina tarttui tanakasti airoihin ja kelan kiivaasti
pyristessä solui siima suoraksi.

"Sepä raskaalta tuntuu. Jokohan hauki tarttui."

"Katsotaan", kehoitti Miina. "Nytkö minä soudan kovasti?"

"Nyt!"

Molemmat vetivät niin, että jos siellä vaan hauki oli, niin ei se
joutanut kupeilleen katselemaan.

"On kala, ja painaa!" ihasteli Miina.

Ei siellä kumminkaan kalaa ollut. Uistin vaan oli kiireessä menossa
kohonnut vedenpinnalle ja tulla hössötti alkuperäisessä lastissaan.
Rouva huomasi ensiksi erehdyksen ja alkoi laskea siimaa järveen.

"Pitääkö sitä uuvuttaa?" kysyi Miina.

"Ei siinä ollut kalaa", selitti rouva.

Samaan liittoon sotkeutui siima.

"Tule, hyvä Miina, selvittelemään."

Kului siinä kotvan aikaa, ja kun he lähtivät eteenpäin, alkoi uusi
ihmettely.

"Nyt se vasta raskas on. Mikähän sille tuli."

Miina oli halukas uskomaan, että siinä oli kala.

"En usko, mutta raskas se vaan on."

"On siellä. Se on tarttunut siiman selvittelyaikana."

Jo piti rouvankin kallistua samaan uskoon, ja kova soutu alkoi. Eikä
uistin näyttänytkään vedenpintaan kohottua aivan entisen näköiseltä.

"Mikähän musta siinä mahtaa olla", ihmetteli rouva siimaa lappaessaan.

"Mustako! Hyi! Jos se on mikä muu elävä. Onko nyt pyhäpäivä?"

Rouva ei joutanut vastaamaan. Miina lakkasi soutamasta ja katsoi
silmät pyöreinä mustan lähestymistä. Se olikin jo veneen vieressä.

"Mitä se on?" tutkasi hän yhä.

"Järvenpohjasammalta", selitti rouva. "Mutta miksikä Miina luuli, kun
kysyi, että onko nyt pyhäpäivä?"

"Minä pelkäsin, että jos se on musta vesikäärme. Semmoinen oli
tarttunut miehen onkeen, kun meni pyhäpäivänä onkimaan."

"Ei se tule meidän uistimeen arkipäivänä. Tätä törkyä tuli järven
pohjasta. Mutta nyt ei annetakaan veneen seisattua."

Siima meni nyt suoraksi sotkeutumatta ja joka jäsen jännitettynä he
lähtivät vetämään tuota paljon lupaavaa pyydystä.

"Nyt tulee niemi, siinä pitää olla varuillaan."

Kunhan tuntisi milloin se tarttuu. Tuskin uskalsi hengittää siltä
pelolta. Jokohan tuo... jos se nyt... ehkä se nyt... Ohitse oli
niemi. Ei tarttunut. Pääsi toki vapaasti huokumaan.

Toisen niemen kohdalla oli jännitys paljoa pienempi. Alkoi haihtua se
hyvä luulo, että siellä järven pohjassa on haukia kuin halkoja, jotka
suu auki odottavat, ja että niitä vaan vetelee veneeseensä. Näytti
olevan aikaa ajatella talousasioitakin ja rouva Elonen virkkoi:

"Ilmankos kalat ovat kalliita, kun niitä on niin kovin harvassa. Näin
pitkältä soudettu, ja ei yhtään."

"Jos yksikään saataisiin..."

Miina ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun rouva Elonen hypähti
kohona istuimeltaan ja kiljasi:

"Nyt se tarttui!"

Miina tiukalti soutua ja hätäili, ettei vaan hauki pääsisi irti.

"Kiinni on vielä, mutta kovasti vetää", läähätti rouva. "Mutta
uskallanko minä lappaa. Soudahan, niin annetaan jo myöten, että
uupuisi... Kun nyt saataisiin veneeseen... Älä aivan niin kovasti,
minä lapan taas... Käännä pois ruohokosta."

Miina ei joutanut hätäpäissään ohjaamaan veneen kulkua.

"Nyt siihen tarttui toinen!" huudahti rouva. "Voi, voi! Jokohan siima
katkeaa... Souda keskemmä järveä, että uuvutetaan... Kunhan eivät
kiihtyisi tappelemaan, mikä ne silloin erottaa."

"Ei soudeta selälle päin", rukoili Miina. "Jos ovat niin suuria, että
kaatavat veneen."

"Älä nyt turhia", lohdutteli rouva.

Hänen täytyi näyttää rohkealta, vaikka hätä oli itselläänkin. Ja
siinä hätäillessä sotkeutui taas uistimen siima, eikä voinut enää
uuvuttaa. Täytyi vetää nuo pelottavat pedot niine voiminsa. Ne
kohosivatkin jo näkyviin.

"Ovatko suuria?" kyseli Miina.

Rouva ei vastannut mitään. Hän ennätti nähdä, että nuo uuvutetut
hauet ovatkin ruohoja. Niin totisesti. Kaksi pitkää ruohoa sieltä
tulla pötkötti, eivätkä potkineet yhtään. Rouva kiskasi ne harmissaan
irti uistimesta ja virkkoi:

"Nyt lähtään pois. Tämä työ ei näy meitä elättävän."

Hän sysäsi jalallaan uistinvehkeet veneen pohjalle yhteen myttyyn.

Miinalla oli vielä toivoa.

"Jospa paluumatkalla saataisiin hauki."

"Vielä sieltä mitä. Olkoot."

He olivat kuvitelleet aivan toisenlaiseksi takaisin tulonsa. Veneen
pohjalla potkimassa suuria haukia, joita vastaantulijain ihmetellessä
kantavat kotiin. Nyt oli vain tuo sotkeutunut uistinlaitos ja
matokuppi. Eipä näin tyhjin käsin palaamista olisi tarvinnut
kenenkään nähdä. Mutta sattuipa vaan vanha lukkarin leski tulemaan
vastaan ja alkoi kysellä mistä tullaan. Täytyihän vanhalle ihmiselle
sanoa totuus ja hyvin osaaottavaisesti se surkuttelikin heidän huonoa
kala-onneansa. Huomasipa syynkin siihen.

"Rouvalla on ollut huonot syötit", hän selitti. "Kanttorivainajalla
oli aina syöttinä särki ja kyllä se sai kaloja."

"Jopa me oltiin typeriä, kun ei tarkemmin kysytty, mitä syöttinä
pidetään", jahkaili rouva Elonen. "Meidän täytyy onkia särkiä ja
lähteä iltasella uudestaan."

Heidän toivonsa virkosi. Sotkeutunut siima selviteltiin ja iltasella
uusilla voimilla järvelle. Mutta vaikka heillä oli kolmekin särkeä
uistimessa ja vetelivät sitä aina auringon laskun jälkeen, niin ei
ainoakaan hauki tarttunut. Tämä oli jo merkillistä. Heillä on nyt
varmasti oikeat syötit ja paras syöntiaika, eikä sittenkään. Miina
tästä pahimmin tuskaantui ja teki sen johtopäätöksen, että hauet
ovat suuria lurjuksia, naisten halveksijoita. Olla vaan uistinta
vetelemässä joku vanha lukkari, tai mies mikä hyvänsä, niin kyllä
silloin tarttuvat. Rouva oli suopeammalla päällä ja lohdutteli:

"Hyvä on, että miehetkään saavat, ja niille minä tämän työn uskonkin
tämän päivän perästä."

"Samoin minä, jos ei pakkoa tule", lisäsi Miina.

He pysyivätkin päätöksessään ja tyytyivät maitoruokiin.

Mutta maisterin kotiintulon edellä sattui tulemaan mies haukia
kaupalle ja rouvan päähän juolahti sukkela ajatus ostaa iso hauki ja
sanoa omaksi saamakseen. Hän oli kuullut, että herrat tekevät usein
samalla tavalla metsästys- ja kalastusretkeltä palatessaan, kun eivät
saa mitään taikka sattuu kulumaan aika kuppien ääressä.

Miina täytyi saada yhteen tuumaan ja tämä lupasi säilyttää
salaisuuden. Että maisteri oikein ihastuisi, päätti rouva ilmoittaa
asian vasta ruokapöydässä.

Maisteri palasikin odotettuna päivänä. Hän oli oikein hyvällä
tuulella, kun pääsi kotiinsa ja sai heittää kaulukset nurkkaan.

"Nyt se kalastus alkaa taas", hän virkkoi iloisena. "Kävitkö
uistelemassa?"

"Kohta saat tietää", naurahti rouva ja alkoi kysellä kokouksesta.

Joutui aterian aika ja Miina kantoi pöydälle suuren hauen, joka oli
keitetty ja maustettu keittokirjan kaikkien sääntöjen mukaan.

Rouva myhähti salaperäisesti ja virkkoi:

"Kysyit äsken olenko käynyt uistelemassa. Miltä tämä näyttää?"

"No älähän mitään!" ihastui maisteri. "Onko tämä sinun saamasi?"

"On, vaikka luulit, ettei meidän uistelusta tule mitään."

"Enhän minä niin... Mutta olipa se hauska, että sinulla on
tulijaisiksi tarjota oma uistelemasi hauki. On sitä ollut hauska
vetää veneeseen. Siitäkö sait Ruohoniemen nenästä?"

"Siitä."

"Niin, siitä se useimmin tarttuu. Mutta olet sinä mahtanut saada
montakin näinä päivinä."

"En saanut ensi kerralla mitään", selitti rouva. "Sitten vasta tuli,
kun tuo lukkarin leski neuvoi, että siinä pitää olla särkisyötti."

"Särkisyötti", ihmetteli maisteri. "Paremminko otti särkeä."

"Paremmin. Eivät ne matosyöttiä nykäisseetkään."

"Oliko teillä matosyötitkin?"

"Oli, kun et muistanut neuvoa, enkä arvannut kysyä."

Maisteri ei jaksanut kysellä pitemmältä, vaan räjähti nauramaan
ja nauroi niin makeasti, että vedet tulivat silmiin. Rouva yritti
loukkaantua, mutta rupesi itsekin nauramaan ja kyseli:

"Mikä sinua niin tavattomasti naurattaa? Onko tuo minun pieni
erehdykseni niin kovin kumma?"

"Suo anteeksi, suo anteeksi", pyyteli maisteri. "Tämä erehdys on niin
hauska, ettei sille jaksanut olla nauramatta. Vieläkin hauskempaa on,
kun kerrot ensin tämän ja sitten samalla koetat minua narrata."

"Mitenkä narrata", ihmetteli rouva. "Etkö usko minun saaneen tätä
haukea?"

"Sinä sen olet saanut, mutta jollakin muulla keinolla."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Siitä, kun on ollut uistimessa särki."

"Nyt minä joudun ihan ymmälle", ihmetteli rouva. "Jos miehet saavat
uistimella hauen, niin se on kaikille uskottava asia, mutta jos minä
saan, niin sitä ei usko kukaan. Onko se niin?"

"Niin se on, jos samalla tietää minkälainen on ollut uistin.
Tämä meidän uistin ei ole täkyuistin, jollainen on varmaan ollut
lukkari-vainajalla. Tässä meidän uistimessa ei pidetä mitään syöttiä,
vaan hauki luulee sitä kirkasta, hopeoitua lusikkaa pieneksi kalaksi.
Jos tähän pannaan syötti, mikä hyvänsä, niin ei hauki tartu, ja siitä
minä arvasin, että tämäkin on saatuna muulla keinolla. Arvasinko
oikein?"

"Oikein arvasit. Ostinhan minä tämän!"

Ja rouva kertoi kumpaisenkin uistinmatkan, vieläpä senkin, miten
hän ruohoja uuvutti. Tämä kaikki huvitti maisteria enemmän kuin
tavalliset kalastuskertomukset ja hän virkkoi:

"Myöntänethän jo, että kalastaminen on hauskaa, vaikkei saisi muuta
kuin ruohoja."

"Eipä se minusta ollut niinkään hauskaa", sanoi rouva. "Ja yhäkin
ihmettelen haukien typeryyttä, kun menevät ottamaan suuhunsa kovaa ja
koukkujen ympäröimää metallia, mutta jos sen mukana on syötävää, niin
se ei kelpaa. Miten sinä selität tämän?"

"Se on hyvin helposti selitetty", sanoi maisteri. "Ensinnäkin sinä
unhotat, että vaikkakin metalli on kovaa, niin se kiiltää. Jos nuori
herrasmies lähtisi kalastelemaan itselleen elämänkumppania leipäpussi
ja lihakinkku kainalossa, niin saisi ehkä ikänsä kävellä, eikä
yhtään toivottua tarttuisi. Mutta annas olla, kun kengät ja pukimet
välähtelevät, ja rinnoilta ja taskusta kultaa vilahtelee, niin kohta
tarttuu, vaikka useita. Hauki on samanlainen."

"Niin, ja haukiakin hullumpia ovat siinä suhteessa miehet", väitti
rouva.

"Myönnetään -- usein", myhäili maisteri ja iski pöytähaarun hauen
kylkeen.

Tämä siinä sittenkin taidettiin hulluimmaksi arvata, koska joutui
ensimäisenä syötäväksi.








End of the Project Gutenberg EBook of Savolaisia, by Kauppis-Heikki

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 51007 ***