path: root/50348-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50348 ***

ANNA OMASSA KODISSAAN

Kirj.

LUCY M. MONTGOMERY

Jatkoa kertomukseen "Annan unelmavuodet"

Suomentanut Hilja Wallden [Vesala]






WSOY, Porvoo, 1922.




SISÄLTÖ:

       I. Vihervaaran ullakolla.
      II. Haaveksittu koti.
     III. Häävalmisteluja.
      IV. Vihervaaran ensimmäinen morsian.
       V. Kotiintulo.
      VI. Kapteeni Jim.
     VII. Opettajan morsian.
    VIII. Ensimmäinen vieras.
      IX. Neljän tuulen niemessä.
       X. Leslie Moore.
      XI. Leslie Mooren tarina.
     XII. Leslie tulee vierailulle.
    XIII. Käynti Leslien luona.
     XIV. Marraskuun päiviä.
      XV. Jouluaatto.
     XVI. Uudenvuoden valvonta majakassa.
    XVII. Tulee täysi talvi.
   XVIII. Kevätpäiviä.
     XIX. Pilvi pimittää auringon.
      XX. Margareta, jonka turma vei.
     XXI. Muuri murtuu.
    XXII. Täti Cornelia ryhtyy neuvotteluihin.
   XXIII. Owen Ford saapuu.
    XXIV. Kapteeni Jimin elämänvaiheet.
     XXV. Kirja saadaan aikaan.
    XXVI. Owen Fordin tunnustus.
   XXVII. Hietasärkällä.
  XXVIII. Minkä mitäkin.
    XXIX. Anna ja Gilbert ovat erimielisiä.
     XXX. Leslie ratkaisee asian.
    XXXI. Totuus vapauttaa.
   XXXII. Täti Cornelialla on paljon kerrottavaa.
  XXXIII. Leslie palaa.
   XXXIV. Pieni matkamies.
    XXXV. Politiikkaa ja sen seurauksia.
   XXXVI. Anna puhuu lastenkieltä ja tervettä järkeä.
  XXXVII. Neiti Cornelia julistaa hämmästyttävän uutisen.
 XXXVIII. Punaisia ruusuja.
   XXXIX. Kapteeni Jim ehtii "taa tyrskyjen".
      XL. Ero haavemajasta.




I.

VIHERVAARAN ULLAKOLLA.


-- Nyt olen siis. Jumalan kiitos, päässyt geometriasta, päässyt
koettamasta sulloa sitä omaan pääpahaseeni tai toisten aivoihin,
sanoi Anna Shirley, heittäen ilkkuvin ilmein kuluneen ja kolhitun
Euklideen suureen kirjalaariin. Riemukkaasti paiskasi hän sitten
kannen kiinni ja istuutui laarille jääden katsoa tuijottamaan
Vihervaaran ullakon poikki Diana Wrightiin -- harmain silmin, jotka
muistuttivat aamutaivaan hohtoisaa pilvenhattaraa.

Tuo ullakko oli, kuten kaikkein ullakoiden olla tulee, hauska
vanha suojuspaikka, täynnä kattohirsien muodostamia pimeitä soppia
ja nurkkauksia ja omiansa nostattamaan mielikuvituksen hereille.
Avoimesta akkunasta, jonka ääressä Anna istui, tulvi elokuun
aurinkoisen iltapäivän lempeä, tuoksukas ilma lehahdellen sisään,
ja ulkona suhisivat tuulessa poppelien huojuvat oksat. Kauempana
oli metsä, missä Rakastavaisten polku suikerteli sammaltuneiden
puunrunkojen ja sanajalkavarvikkojen välitse, sekä vanha kasvitarha,
jossa omenapuut upeilivat runsain, punoittavin sadoin. Ja taustana
kuvastui etelän puolella sinitaivaalle mahtava vuorijono, jonka
muodostivat korkeuteen kohoavat lumivalkoiset pilvet. Vastakkaisesta
akkunasta häämötti kaukaa siintävä meri vaahtoharjaisine laineineen.
Kaunis St. Lorenzo-lahti se oli, mistä kohoaa upean vihreä Abegweit.
Mutta tuo lempeän ja vienon soinnukas intiaaninkielinen nimi on jo
aikoja vaihtunut arkipäiväisempään nimeen Prinssi Edwardin saari.

Diana Wright, joka viime näkemästämme on käynyt kolme vuotta
vanhemmaksi, on tällä välin lihonut hiukan ja saanut olentoonsa
jonkunmoista äidillistä arvokkuutta. Mutta hänen silmänsä ovat yhtä
mustat ja loistavat, hänen kasvojensa puna yhtä raikas, niiden
naurukuopat yhtä viehkeät kuin tuona kaukaisena ajankohtana,
jolloin hän ja Anna Shirley vannoivat toisillensa ikuista
ystävyyttä Mäntymäen puutarhassa. Hänellä oli nyt sylissänsä pieni
mustakiharainen nukkuva olento, joka jo kaksi onnellista vuotta oli
Avonlean maailmassa tunnettu nimellä Pikku-Anna Cordelia. Se, että
Diana oli antanut tytöllensä nimen Anna, oli kyllä ymmärrettävää,
mutta mistä hän oli saanut nimen Cordelia, sitä mietti moni päänsä
puhki. Cordeliaa ei tiedetty konsanaan olleen enempää Wrightin kuin
Barrynkaan suvussa. Rouva Harmon Andrews otaksui Dianan löytäneen
tuon nimen jostakin turhanpäiväisestä romaanista, mutta se häntä
ihmetytti, ettei Fredissä ollut miestä panemaan jyrkästi vastaan.
Mutta Diana ja Anna katsoivat toisiinsa nauraa myhähdellen. He
olisivat kyllä tietäneet selittää, miksi tyttönen oli saanut tuon
nimen.

-- Niin, geometriaan ei sinulla todellakaan ollut taipumusta, sanoi
Diana, ja tuon asian muisteleminen sai hänen huulensa hymyyn. --
Oivallan hyvin, kuinka mielissäsi olet päästessäsi nyt eroon kaikesta
opetuksesta!

-- Itse asiassa pidän varsin paljon opetustyöstä -- geometriaa
lukuunottamatta. Nämä Summersidessä viettämäni kolme viime vuotta
ovat olleet oikein hauskat. Tullessani kotiin sanoi rouva Andrews
minulle, että luopuessani opettajanurasta avioliiton takia en kenties
hyötyisi vaihdosta niin paljoa kuin kuvittelin. Varmaa hyvää ei
pitäisi vaihtaa oletettuun, arveli hän.

Hilpeänä ja vastustamatonna, kuten entisaikoina, joskaan ei enää
täysin niin tyttömäisenä, raikahti Annan nauru nyt ilmoille. Marilla,
joka paraikaa keitti luumuhilloa alhaalla keittiössä, kuuli sen ja
nauroi hänkin. Sitten hän huokasi ajatellessaan, kuinka harvoin tässä
talossa tulevina vuosina saataisiin kuulla tuota rakasta naurua.
Marilla ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut niin suurta iloa
kuin kuullessaan, että Anna aikoi mennä naimisiin Gilbert Blythen
kanssa, mutta varmaankin täytyi kaikkeen iloon liittyä myöskin
hitunen haikeutta. Noina kolmena vuotena, jolloin Anna oli ollut
opettajana Summersidessä, oli hän aina viettänyt lupa-ajat kotona
ja käväissyt siellä usein sunnuntainkin seutuvilla. Tästäpuoleen ei
varmaankaan ollut toivoakaan, että hän kävisi siellä useammin kuin
kahdesti vuodessa.

-- Ei sinun tarvitse välittää rouva Andrewsin puheista, sanoi Diana
nelivuotisen avioliiton suomalla tyynellä luottamuksella. -- Voihan
tietysti avioliitossakin väliin sattua pieniä vastuksia. Sinun ei
pidä odottaa, että kaikki kävisi aina kohdalleen toivomusten mukaan.
Mutta voin vakuuttaa sinulle, Anna, että jos vain saa sen, jonka on
saava, niin avioliitto tuottaa suurta onnea.

Annan täytyi hymyillä, -- oli niin huvittavaa tarkata tuota Dianan
esiintymisessä ilmenevää kokeneisuuden sävyä.

-- Mutta kenties minäkin esiinnyn samaan tapaan, kun olen ollut neljä
vuotta naimisissa, ajatteli hän. --Tosinhan se, jolla on huumorin
tajua, pyrkii pitämään varansa.

-- Onko kysymys tulevasta asuinpaikastanne jo ratkaistu? kysyi nyt
Diana, puristaen Pikku-Anna Cordeliaansa tuollaisella äidillisen
hellyyden ilmauksella, joka aina sai Annan sydämen tulvilleen
suloisia, sanattomia toiveita.

-- On kyllä. Siitä juuri halusin kertoa sinulle, soittaessani sinut
tänne tänään. Muutoin voin tuskin uskoa todeksi tuota, että me nyt
olemme saaneet puhelimen tänne Avonleahin. Se tuntuu minusta olevan
aivan liian uudenaikainen ja ihmeellinen keksintö soveltuaksensa
tähän rakkaaseen vanhaan paikkakuntaan, missä elämä aina on ollut
niin tyyntä ja hiljaista.

-- Avonlean nuoria "Yhteiskunnanparantajia" meidän on kiittäminen
puhelimen saannista, sanoi Diana. -- Emme ikinä olisi saaneet johtoa
taikka pylväitä, jolleivät he olisi ottaneet asiaa ajaaksensa
ja vieneet sitä perille. Ja sen tiedätkin, että kovasti siinä
pantiin vastaan. Mutta he eivät hellittäneet. Teit Avonlealle
ihanan palveluksen perustaessasi tuon yhdistyksen. Kuinka hauskaa
meillä olikaan kaikissa kokouksissamme! Muistathan kaiketi vielä
tuon räikeänsinisen käräjätalon ja Judson Parkerin maantieaitaan
maalattavan kauhean pilleri- ja laastari-ilmoituksen?

-- En tiedä sentään, olenko Parantajille niin erikoisen kiitollinen
puhelimen hankkimisesta, sanoi Anna. -- Tosinhan se on mukava käyttää
-- paljon mukavampi kuin meidän vanha merkkijärjestelmämme palavine
kynttilöineen ja kaihtimen kohotuksineen -- siitä ei kyllä ole
epäilemistäkään! Ja totta on sekin, mitä rouva Lynde sanoo: "Miksikä
Avonlean aina pitäisi olla jäljellä muusta maailmasta?" -- Mutta
sittenkin minusta tuntuu, etten tahtoisi idyllimäistä Avonleatamme
turmeltavan "nykyajan epämukavuuksilla", kuten setä Harrisonin on
tapana sanoa. Haluaisin säilyttää sen aina sellaisena kuin se oli
entisaikoina. Mutta sehän on typerää -- hempeämielistä ja mahdotonta.
Minusta on vain niin kiusallista, että heti kun soittaa jollekin
hyvälle ystävälle, kymmenkunta ihmistä kiiruhtaa linjan varrella
kuuntelemaan.

-- Niin, eikö se ole kauheata, huokasi Diana. -- On niin
harmillista kuulla, kuinka kuulotorviin tartutaan heti kun soittaa
jollekin. Kuulin juuri, että rouva Andrews välttämättömästi tahtoi
puhelimensa keittiöön, niin että hän voi kuunnella heti kun huomaa
keskustelun linjalla olevan käynnissä, ja samalla pitää silmällä
päivällisruokiansa... Eikö tuo ole katalaa? Ja tänään, kun sinä
soitit minulle, kuulin selvästi Pyen kellon kukkuvan. Tietysti Gertie
oli kuuntelemassa.

-- Vai niin -- senkövuoksi sinä sanoitkin: "Olette taitaneet saada
uuden kellon Vihervaaraan?" En voinut käsittää, mitä sinä tarkoitit.
Mutta juuri kun olit sanonut nuo sanat, kuulin kovaa kalinaa.
Tietenkin Pyen perheen kuulotorvi asetettiin paikoilleen, vieläpä
aikamoista vauhtia! Mutta puhutaan nyt hauskemmista asioista. Niin,
ystäväiseni, nyt on jo päätetty täysin varmasti, missä uusi kotini
tulee olemaan.

-- Mitä sinä puhut, Anna! Teidänhän _täytyy_ asettua näille seuduin!

-- Ei -- tuo asia tuotti minulle suuren pettymyksen... Gilbert aikoo
asettua asumaan jonnekin lähelle Neljän tuulen satamaa. Sinne on
täältä aika pitkä matka, varmaankin satasen kilometriä.

-- _Sata!_ Yhtä hyvin sitten voisi olla kuusisataa, sanoi Diana
pahoitellen. -- Minähän nykyisin töin tuskin pääsen kotoa edes
Charlottetowniinkaan saakka.

-- Mutta Neljää tuulta sinun täytyy kumminkin tulla katsomaan. Se on
koko saaren kaunein satama. Lahden pohjukassa on pieni kylä, Glen
S:t Mary nimeltään, ja siellä on tohtori David Blythe harjoittanut
lääkärinammattia viidenkymmenen vuoden ajan. Hänhän on, kuten tiedät,
Gilbertin isän setä. Hän aikoo nyt luopua toimestansa, ja Gilbert
ryhtyy sitä jatkamaan. Mutta tohtori Blythe jää kumminkin asumaan
sinne, joten meidän täytyy koettaa laatia itsellemme kuntoon oma
asunto. En tiedä vielä ollenkaan, missä tai millainen se on, mutta
olen mielikuvituksessani jo sisustanut mitä sievimmän tuulentuvan --
pienen haavelinnan, jota koristavat sirot tornit ja harjat!

-- Rakas lapsi... No, minne te lähdette häämatkalle?

-- Emme minnekään. Älä toki näytä noin kauhistuneelta! Muistutat
aivan rouva Andrewsia. Hän tulee kyllä sanomaan alentuvaisella
äänellä, että sellaisten ihmisten, joilla ei ole varaa lähteä
häämatkalle, on kyllä viisainta olla lähtemättä, ja sitten hän
samassa hengenvedossa muistuttaa minua siitä, että Jane oli
häämatkalla Euroopassa. Minä tahdon viettää avioliittoni ensi ajat
omassa rakkaassa haavemajasessani Neljän tuulen niemellä.

-- Ja olet päättänyt olla ilman morsiusneitoja?

-- Täällähän ei ole ainoatakaan saatavissa. Sinä ja Phil ja Priscilla
ja Jane olette kaikki tyyni ehtineet rouviksi ennen minua, ja Stella
on opettajattarena kaukana Vancouverilla. Muita sukulaissieluja ei
minulla ole, ja morsiusneidoiksi en tahdo ketään muita.

-- Mutta tottakai sentään hankit morsiushunnun myrtteineen? kysyi
Diana levotonna.

-- Se on selvää. En tuntisi olevani morsian, jollei minulla olisi
huntua ja kruunua. Muistan vielä, kuinka tuona iltana, jolloin
Matthew'n rattailla ajoin tänne Vihervaaraan, sanoin, etten luullut
koskaan joutuvani naimisiin, koska olin niin ruma, ettei varmaankaan
kukaan huolisi minusta -- jollei kenties joku ulkomaalainen
lähetyssaarnaaja. Mietin näet mielessäni, että lähetyssaarnaajat
eivät voineet olla niin vaativaisia ulkomuotoon nähden, jos he
halusivat julmien ihmissyöjien parissa säilyttää valittunsa hengissä.
Mutta olisitpa vain nähnyt tuon lähetyssaarnaajan, jonka kanssa
Priscilla meni naimisiin. Hän oli yhtä kaunis ja sorea kuin ne
kosijat, joiden lapsuudenpäivinämme haaveksimme tulevan anomaan
oikeutta tehdä meidät onnellisiksi. Niin komea hän oli, ettet
sinä ikinä ole nähnyt hänen vertaistansa, Diana, ja hän oli aivan
hurmaantunut Priscillan "hentoon" kauneuteen. Mutta Japanissa ei
tiettävästi olekaan ihmissyöjiä. --

-- Sinun morsiuspukusi on viehättävä, huokasi Diana. -- Tulet siinä
olemaan aivan kuin kuningatar -- sinähän oletkin niin pitkä ja
solakka. Mitä sinä oikeastaan teet, pysyäksesi noin hoikkana, Anna?
Minä lihon lihomistani -- pian ei minulla ole enää lainkaan vyötäröä.

-- Tuollaisiin seikkoihin nähden -- lihooko vai pysyykö hoikkana --
on turhaa pyristellä kohtaloaan vastaan, sanoi Anna. -- Ennen sain
aina Summersidestä palatessani kuulla: "Kas vain, Anna kulta, sinä
olet yhä vielä samanlainen kuikelo kuin ennenkin." Sinä valitset
sanasi oivallisesti, -- "kuikelo" kuuluu pahalta, mutta "pitkä ja
solakka" soinnahtaa aivan toisenmoiselta. -- Janen äiti puhui sinun
kapioistasi. Hän myöntää, että ne ovat melkein yhtä kauniit kuin
Janen, vaikka Jane, kuten hän sanoo, meni naimisiin miljoonamiehen
kanssa, ja sinä saat mieheksesi köyhän nuoren lääkärin, jolla on
tyhjä odotushuone.

Anna nauroi.

-- Pukuni ovat aika hauskat. Minä pidän kauneista vaatteista. Muistan
niin hyvin ensimmäisen kauniin puvun, jonka elämässäni sain, --
tuon sammalenvihreän villapuvun, joka oli koristettu samanvärisillä
silkkiruusukkeilla ja jonka Matthew lahjoitti minulle koulujuhlaan.
Kaikki mitä sitä ennen olin saanut, oli niin rumaa. Oli kuin tuona
iltana olisin joutunut aivan uuteen maailmaan.

-- Sinä samana iltanahan Gilbert lausui runon "Reinin linna" ja
katsoi sinuun, lausuessaan sanat: "Viel' tyttö toinen on, ei
läheinen kuin sisko..." Ja sinä suutuit niin kovin, kun hän pisti
povitaskuunsa vaaleanpunaisen silkkipaperiruusun, joka sinulta
oli pudonnut keijukaiskuningatarkuvaelmassa. Etpä tainnut silloin
aavistaa, että vielä menisit hänen kanssaan naimisiin.

-- Se oli kai sallimuksen määräys, naurahti Anna heidän
laskeutuessaan yhdessä portaita alas.




II.

HAAVEKSITTU KOTI.


Vihervaarassa vallitsi suurempi hälinä ja jännitys kuin koskaan koko
talon olemassaolon aikana. Yksin Marillakin oli niin hermostunut,
ettei hän pystynyt sitä salaamaan, -- ja siinäkin seikassa oli jo
ihmettä kerrakseen.

-- Tässä talossa ei ole vielä koskaan ennen vietetty häitä, sanoi hän
kuin puolustukseksensa hyvälle ystävällensä rouva Rakel Lyndelle. --
Lapsena ollessani kuulin erään vanhan papin sanovan, ettei mikään
talo ole oikea koti ennenkuin sen on siksi pyhittänyt lapsensyntymä,
häät ja kuolintapaus. Kuolintapauksia on täällä sattunut -- isäni
ja äitini kuolivat täällä ja samaten Matthew -- ja lapsikin on
täällä meidän asuinaikanamme kerran tullut maailmaan. Kauan sitten,
juuri tänne muutettuamme, oli meillä jonkun aikaa nainut renki, ja
hänen vaimonsa sai täällä lapsen. Mutta häitä ei täällä ole vielä
vietetty. On niin omituista ajatella, että Anna nyt menee naimisiin.
Hän tuntuu minusta tavallaan samalta pieneltä tytöltä, jonka Matthew
toi mukanansa tänne muuanna iltana täsmälleen neljätoista vuotta
sitten. Minun on niin vaikea käsittää, että hän nyt on täysikasvuinen
ihminen. En koskaan unohda, miltä minusta tuntui, kun Matthew ajoi
pihaan, tytöntyllerö rattaillaan... Kuinkahan lienee käynyt sen
poikasen, joka olisi tullut meille, jollei tuota erehdystä olisi
tapahtunut. Millaiseksi lienee hänen kohtalonsa muodostunut?

-- Niin, tuo erehdys oli sentään hyväksi, sanoi rouva Rakel Lynde.
-- Totta puhuen oli kyllä aika, jolloin minä olin toista mieltä,
-- muistanet kaiketi tuon illan, jolloin tulin ensi kerran Annaa
katsomaan ja tuo tenava käyttäytyi minua kohtaan niin perin
sopimattomasti?... Sellaista on tosiaankin vaikea sulattaa.

Rakel rouva huokasi, mutta kävi pian jälleen pirteälle mielelle. Kun
häät olivat tulossa, oli hän valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä
vääryydet.

-- Aion antaa Annalle kaksi virkattua koristepeitettäni, sanoi hän.
-- Toisen tupakanlehtimallisen, ja toisen, jossa on omenakukkia
ja kiemurtelevia köynnöksiä. Hän sanoi, että sellaiset alkavat
jälleen tulla muotiin. Niin, muodit vaihtelevat, niistä minä vähät
välitän, mutta se on varmaa, ettei vierashuonevuoteisiin voi saada
kauniimpaa koristepeitettä kuin on siisti valkoinen taiteellisesti
virkattu peite pumpularipsuineen. Minun täytyy panna ne hiukan
valkenemaan. Kirnumaidon ja Jumalan kirkkaan päivänpaisteen avulla
se käy oivallisesti. Ne ovat aina Thomaan kuolemasta saakka olleet
neulottuina palttinapusseihin ja ne ovat tietenkin kellastuneet aivan
kauheasti. Mutta onhan tässä vielä kuukausi aikaa.

-- Kuukausi vain! Marilla huokasi ja sanoi sitten ylvästellen:

-- Minä annan Annalle kaikki nuo kutomani räsymatot, jotka minulla
on ullakon konttorissa. En olisi ikänä uskonut, että hän niistä
välittäisi, -- nehän ovat niin vanhanaikaisia, ja nykyisin kaikki
tahtovat tehtaissa kudottuja juutemattoja. Mutta hän pyysi niitä
minulta -- sanoi panevansa ne lattioilleen mieluummin kuin mitään
muuta. Niin, siistejähän ne ovatkin. Leikkasin niihin kaikkein
kauneimmat räsyt ja joukossa oli paljon silkkisiäkin, ja raidat
onnistuivat aika hyvin. Tuo työ on ollut minulle kuin hauskana
seurana nämä viime talvet. Ja luumuhilloa minä keitän hänelle niin
paljon, että hänen ruokahuoneensa hyllyt ovat täynnä koko vuoden.
Omituista sentään, -- nämä siniluumuiset puut eivät ole edes
kukkineetkaan kolmeen vuoteen, ja tuumiskelin jo hiukan antaa kaataa
ne. Mutta nyt keväällä ne olivat kuin kukkavihkot, valkoisia kukkia
täynnänsä, ja sellaista luumusatoa ei täällä Vihervaarassa minun
muistinaikanani ole ollut.

-- Niin, on tosiaankin varsin hauskaa ajatella, että Annasta
ja Gilbertistä nyt sittenkin tulee pari. Sitä juuri olen aina
rukoillut, sanoi Rakel rouva sellaisella äänensävyllä, kuin olisi
hänen rukouksillansa aina aivan erityinen teho. -- Olipa vallan
erinomaista, ettei tuon kingsportilaisen vintiön onnistunut saada
Annan päätä sekaisin. Rikashan hän kyllä oli, se oli ilmeistä, ja
Gilbert on köyhä -- tai ainakin hän alkaa uransa tyhjin käsin --
mutta hän on edes syntynyt ja kasvanut täällä omalla saarellamme.

-- Ja on Gilbert Blythe, sanoi Marilla rauhallisen tyytyväisesti.

Mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla pukenut sanoihin tuota
ajatusta, jonka Gilbertin näkeminen aina tämän lapsuudenajoista
saakka oli herättänyt hänen mielessänsä, -- nimittäin että jos
silloin entisaikoina hänen oma ylpeytensä ja heltymättömyytensä
ei olisi ollut esteenä, olisi Gilbert voinut olla hänen poikansa.
Marillasta tuntui, että Gilbertin avioliitto Annan kanssa jollakin
ihmeellisellä tavalla sovitti tuon vanhan ristiriidan, ja katkeruus
suli pois hänen sydämestänsä kuten lumi päivänpaisteessa.

Ja Anna itse oli niin onnellinen, että hänet valtasi pelästys.
Niinhän väitetään, että jumalat kadehtivat kuolevaisilta liikaa
onnea. Se ainakin on varmaa, että jotkut inhimilliset olennot sitä
katselevat karsain silmin.

Kaksi tämäntapaista vierasta tuli eräänä harmaanpunertavana
hämyhetkenä tekemään parastansa hillitäkseen Annan nuoruudenriemua ja
hänen pilviähipovia toiveitansa. Nuo kaksi olivat tästä huolimatta
varsin kunnianarvoisia ja oikeastaan hyväntahtoisiakin naisia, jotka
eivät kantaneet mitään vihankaunaa Annalle, vaan päinvastoin olivat
häneen vilpittömästi kiintyneet ja olisivat puolustaneet häntä mitä
innokkaimmin, jos joku toinen olisi häntä parjannut. Mutta muutamille
luonteille on johdonmukaisuus täysin vieras ominaisuus.

Rouva Inglis -- syntyisin Jane Andrews, kuten sanomalehden ylhäisölle
omistetussa uutisosastossa sanottiin -- tuli vierailulle äitinsä
ja rouva Jasper Bellin kanssa. Mutta Janen hyvää sydäntä eivät
vuodet olleet muuttaneet, ja hänellä oli sitäpaitsi täysi syy olla
tyytyväinen osaansa. Huolimatta siitä tosiseikasta -- kuten rouva
Rakel Lynde sanoisi -- että hän oli naimisissa miljoonamiehen
kanssa, oli hänen avioliittonsa onnellinen. Rikkaus ei ollut
turmellut häntä. Hän oli yhä edelleen muinaisen neliapilan leppeä
ja ystävällinen Jane, joka otti sydämellisesti osaa entisten
koulutovereittensa onneen ja osoitti yhtäsuurta mielenkiintoa Annan
kapioiden jokaiseen yksityiskohtaan nähden, kuin jos nuo varusteet
olisivat voineet kilpailla hänen omien kahisevien silkkipukimiensa
ja jalokivikoristeittensa kanssa. Henkistä lahjakkaisuutta ei Jane
ollut saanut osaksensa, ja tuskinpa hän vielä koskaan elämässään oli
sanonut mitään mieleenpainettavaa. Mutta hän ei myöskään sanonut
koskaan mitään, joka olisi loukannut toisten tunteita, -- mikä ansio
ehkä kyllä oli hiukan kielteistä laatua, mutta silti monen muun
veroinen.

-- Ihme, että Gilbert kaikesta huolimatta pysyi sinulle uskollisena,
sanoi rouva Harmon Andrews, ihmettelevä sävy äänessään. -- Mutta
Blytheillä on tapana pitää sanansa, kun kerran ovat antaneet
lupauksensa. Kuinkas onkaan -- sinähän olet nyt viidenkolmatta
vuoden vanha, Anna? Minun tyttönä ollessani pidettiin viidenkolmatta
vuoden ikää Kyöpelin alarinteenä. Mutta sinähän näytät vielä oikein
nuorelta. Se etu punatukkaisilla on meidän toisten rinnalla. Ja
kesakkosikaan eivät ole enää niin silmäänpistäviä kuin ennen.

-- Punainen tukka on nykyisin hyvin muodikas, sanoi Anna koettaen
hymyillä, vaikka hänen äänensä kajahtikin kylmähköltä. Elämä oli
hänessä kehittänyt taipumusta leikillisyyteen, joka auttoi häntä
monissa vastuksissa, mutta tukkaansa nähden oli hän yhä edelleen
varsin arkatuntoinen.

-- On, on kyllä, myönteli rouva Andrews. -- Tuskinpa lienee
olemassa mitään niin käsittämätöntä ja oikullista kuin muoti.
Niin, Anna kulta, kapiosi ovat oikein sievät ja asemasi mukaiset,
vai mitä sanot, Jane? Toivon, että tulet onnelliseksi -- lausun
nyt onnitteluni jo etukäteen. Pitkät kihlaukset eivät useinkaan
ole hyväksi. Mutta eiväthän olosuhteenne ole jättäneet mitään
valitsemisen varaa.

-- Gilbert näyttää harvinaisen nuorelta ollaksensa lääkäri. Jumala
tiesi, voiko hän herättää ihmisissä mitään luottamusta, lausui rouva
Jasper Bell kuolonkolkolla äänellä.

Sitten hän puristi huulensa lujasti yhteen, kuin olisi lausumalla nuo
sanat täyttänyt velvollisuutensa ja pelastanut sielunsa. Hän kuului
siihen naislajiin, joilla aina on kähertämätön musta sulka hatussa ja
niskassa joukko tukkalaitteesta erinneitä suortuvia.

Nuo pisteliäät huomautukset häiritsivät jossakin määrin iloista
mielialaa, jonka vallassa Anna oli yrittänyt ryhtyä näyttelemään
häiksi hankkimiansa kauniita esineitä, mutta ne eivät pystyneet
samentamaan syviä onnenlähteitä, jotka pulppusivat hänen sydämessään.
Kun Gilbert vihdoinkin saapui, olivat kunnon rouvien pienet
neulanpistot jo aikoja unohduksissa. Kihlautuneet lähtivät nyt
astelemaan kohden puron varrella kasvavia koivuja, jotka Annan
tullessa Vihervaaraan olivat olleet hentoja vesoja vain, mutta nyt
häämöittivät heille vastaan lempeästä iltahämärästä ja tähtivalosta
muovaellun keijukaislinnan soleiden valkohohteisten pilareiden
kaltaisina. Niiden suojassa keskustelivat Anna ja Gilbert nuorten
rakastavaisten tapaan uudesta kodistansa ja elämästänsä siellä.

-- Olen löytänyt meille pienen sopukan, Anna.

-- Mitä sanotkaan! Mistä ihmeen paikasta? Toivottavasti et sentään
keskeltä kylää. Se ei olisi erikoisesti minulle mieleen.

-- Siitä ei ole pelkoa -- kylässä ei ollut mitään saatavissa. Se
on pieni valkoinen huvila lähellä merenrantaa, puolitiessä Glen
S:t Maryn ja Neljän tuulen niemen välillä. Se on hiukan syrjässä,
mutta mehän saamme puhelimen, joten se ei merkitse suuria. Paikka
on viehättävä. Kuistilta voimme ihailla auringonlaskua, edessämme
on aava siintävä ulappa satamineen. Hietasärkät eivät ole kovinkaan
kaukana, -- tyrskyt huuhtelevat niitä ja pirskottavat suolaräiskettä
aina meille saakka.

-- Mutta entä itse talo, Gilbert -- meidän uusi kotimme? Millainen se
on?

-- Ei juuri iso, mutta tarpeeksi tilava meille. Alakertaan
sisustamme muhkean arkihuoneen, jossa on avoin liesi, sekä hauskan
ruokasalin, joka on rantaan päin, sekä pienemmän huoneen, joka tulee
vastaanottohuoneekseni. Talo on kuutisenkymmentä vuotta vanha --
vanhin koko seudulla. Mutta se on säilynyt varsin hyvässä kunnossa,
ja kymmenen vuotta sitten toimitettiin siellä perinpohjainen korjaus,
-- katto katettiin uudelleen, huoneisiin pantiin uudet lattiat ja
talo maalattiin sisältä ja ulkoa. Se oli alun pitäin erityisen
huolellisesti rakennettu. Siihen näyttää liittyvän jokin romanttinen
tarina -- se rakennettiin jostakin erityisestä syystä -- mutta
vuokraaja ei tuntenut tuota asiaa sen tarkemmin. Hän sanoi, että
kapteeni Jim oli ainoa, joka vielä muisti nuo vanhat tapahtumat.

-- Kuka on kapteeni Jim?

-- Hän on vanha merikarhu, joka hoitaa Neljän tuulen niemen majakkaa.
Tuo valo sinua varmasti miellyttää, Anna. Se on vilkkumajakka ja se
tuikkaa komean tähden tavoin sumusta ja yön pimeästä. Voimme nähdä
sen arkihuoneemme akkunasta ja kuistiltamme.

-- Kuka tuon talon omistaa?

-- Se on Glen S:t Maryn seurakunnan omaisuutta, ja minä vuokraan sen
kirkon isännöitsijältä. Mutta aivan viime aikoihin saakka on sen
omistanut muuan hyvin vanha nainen, neiti Elizabeth Russell. Hän
kuoli keväällä, ja kun hänellä ei ollut mitään läheisiä sukulaisia,
jätti hän tuon pienen kiinteimistönsä perinnöksi seurakunnalle. Hänen
huonekalunsa ovat siellä vielä jäljellä, ja minä ostin suurimman
osan niistä -- hintaa sinäkin tulet pitämään varsin huokeana, sillä
ne olivat niin vanhanaikaisia, ettei kirkon isännöitsijä ollut
toivonutkaan saavansa niitä myydyiksi. S:t Maryn asukkaat pitävät
enemmän plyyshihuonekaluista ja peililasilla ja sorvatuilla palloilla
koristetuista astiakaapeista. Mutta neiti Russellin huonekalut ovat
oivallista tekoa ja hyvässä kunnossa, ja minä olen varma siitä, että
sinä tulet niistä pitämään.

-- Niin minäkin luulen, sanoi Anna, nyökäten miettiväisesti. --
Mutta, Gilbert, ihminen ei elä pelkistä huonekaluista. Et ole
maininnut sanaakaan eräästä varsin tärkeästä asiasta. Kasvaako talon
ympärillä ollenkaan puita?

-- Oi sinä pikku metsänneito -- aivan riittämään asti. Talon takana
on oikea kuusimetsikkö, pääovelle johtavaa ajotietä reunustaa
kaksinkertaiset poppelirivit, ja valkorunkoiset koivut muodostavat
piirin viehättävän puutarhan ympärille. Portti on kahden hongan
välillä. Saranat ovat kiinnitetyt toiseen ja säpin sinkilä toiseen.
Honkien oksat muodostavat holvikaaren tulijan pään yläpuolelle.

-- Oi, kuinka olen iloinen! Kuinka kauniilta tuo kaikki kuuluu! En
voisi asua paikalla, missä ei olisi puita -- minussa kuihtuisi ja
menehtyisi jotakin elämisen arvoista. Niin, kuultuani tuon kaiken
en enää rohjenne kysyä, onko siellä missään lähellä puroa?...Olisi
kaiketi liikaa sitä enää vaatia.

-- Armaani, siellä on puro, ja se viiltää suorastaan puutarhastamme
yhden nurkkauksen pois.

-- Niinkö, sanoi Anna, vetäen tyydytyksen vallassa syvään henkeä,
-- siinä tapauksessahan tuo löytämäsi talo on minun oma ilmetty
haavemajaseni!




III.

HÄÄVALMISTELUJA.


-- Oletko jo miettinyt, ketkä kaikki on kutsuttava häihin,
Anna? kysyi rouva Rakel Lynde, joka päärmäsi ruokaliinoja
pikajunanvauhdilla. -- Varmaankin sinun jo täytyy lähettää kortit,
vaikka kaikki käykin mahdollisimman yksinkertaisesti.

-- Minä en välitä liioista vieraista, sanoi Anna. -- Ainoastaan ne,
joista pidämme eniten, saavat tulla katsomaan, kun meidät vihitään.
Siis kutsumme Gilbertin läheisimmät sukulaiset, pastori ja rouva
Allanin ja setä Harrisonin rouvineen.

-- Muistan vielä varsin hyvin sen ajan, jolloin sinä et suinkaan
olisi lukenut herra Harrisonia lähimpiin ystäviisi kuuluvaksi, sanoi
Marilla.

-- Niin tosiaankin -- hi hi -- ensi kertaa kohdatessamme ei hän
minusta tuntunut erityisen viehättävältä, myönsi Anna. -- Mutta
lähemmin tutustuessamme hän esiintyi paljoa enemmän eduksensa,
ja rouva Harrison on suunnattoman herttainen ihminen. -- Neiti
Lavendelin tietysti myöskin kutsumme sekä Paulin.

-- Ovatko he päättäneet tänä kesänä käydä saarellamme? Luulin heidän
matkustavan Eurooppaan.

-- He luopuivat siitä tuumasta kuullessaan minun aikovan mennä
naimisiin. Sain tänään kirjeen Paulilta. Hän sanoo, että minun
häihini hänen täytyy tulla, -- Eurooppa saa huolehtia itsestänsä
parhaansa mukaan.

-- Tuo pojannaskali on aina jumaloinut sinua, Anna, sanoi rouva Lynde.

-- Pojannaskali on nyt yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, täti Rakel.

-- Siunatkoon, kuinka aika sentään rientää! sanoi Rakel rouva,
puraisten säikeen poikki.

-- Charlotta Neljäs liittyy kenties heidän seuraansa. Hän lähetti
Paulin kautta tervehdyksen, että hän tulee, jos saa miehensä
suostumuksen. Olisipa hauska tietää, vieläkö hän koristaa tukkaansa
sinisillä jättiläisruusukkeilla... Minusta olisi tosiaankin varsin
hauskaa saada Charlotta tänne -- mehän olemme jo kerran ennen
yhdessä olleet häissä... Heitä odotetaan ensi viikolla Kaikurantaan.
Sittenhän meidän on vielä kutsuttava Phil ja hänen papinpätkänsä...

-- Varo toki puhumasta hengen miehestä noin epäkunnioittavaan tapaan,
Anna! sanoi Rakel rouva nuhtelevasti.

-- Hänen omalla rouvallansa on tapana sanoa, että hän taputtaa pientä
lihavaa herttaista papinpätkäänsä...

-- Eikö hän sitten ollenkaan tunne kunnioitusta tämän pyhää virkaa
kohtaan?... Hyi, minä en pidä tuollaisesta kevytmielisyydestä, jatkoi
rouva Lynde.

-- Minä olen kuullut täti Rakelin itsensä antavan pappismiehille
ympäri korvia, kiusoitteli Anna.

-- Voihan kirkon miestä arvostella kaikessa ystävyydessä -- se ei ole
hänelle haitaksi. Mutta et koskaan ole kuullut minun nimittelevän
ketään sanan julistajaa liikanimillä, olipa hän nyt kirkkoherra tai
pelkkä vaatimaton apupappi.

-- Sitten täytynee kaiketi minunkin varoa sitä tekemästä, sanoi Anna
nauraa myhähdellen. -- No niin, lisäksi tulee sitten vielä Diana ja
hänen Fredinsä ja pikkaraisen pieni Fred ja Pikku-Anna Cordelia -- ja
Jane Andrews. Varsin kernaasti olisin myöskin halunnut saada tänne
kiltin opettajattareni neiti Staceyn ja täti Jamesinan ja Priscillan
sekä Stellan -- mehän vietimme niin monet hauskat hetket yhdessä
Karoliinan majassa! Mutta Stella on Vancouverilla ja Pris Japanissa
ja neiti Stacey on Kaliforniassa naimisissa ja täti Jamesina on
matkustanut Intiaan -- niin pahoin kuin hän pelkääkin käärmeitä --
tytärtänsä tervehtimään. Ihme sentään, kuinka ihmiset hajaantuvat yli
koko maapallon!

-- Se ei ikinä ole ollut meidän Herramme tarkoitus, sen minä sanon,
vakuutti Rakel rouva järkkymättömällä vakaumuksella. -- Minun nuorena
ollessani ihmiset kasvoivat ja ylenivät ja menivät naimisiin siellä,
missä olivat syntyneet, ja asettuivat sitten asumaan sinne tai
ainakin jonnekin aivan lähelle. Jumalan kiitos, että sinä ainakin
jäät tälle saarelle, Anna. Olin niin peloissani, että Gilbert
valmistuttuaan lääkäriksi kuljettaisi sinut täältä jonnekin maitten
ja merten taa.

-- Jos kaikki jäisivät sinne, missä ovat syntyneet, tulisi pian
tilanahtaus, täti Rakel.

-- En aio suinkaan ryhtyä väittelyyn kanssasi, Anna, minähän en
valitettavasti ole saanut akateemista sivistystä... No, mihin aikaan
päivästä tapahtuu vihkiminen?

-- Kello kaksitoista päivällä, niin olemme ajatelleet. Kenties
lukuunottaen akateemisen neljänneksen, koska täti mainitsi sen
sanan... Silloin ehdimme iltajunalla Glen S:t Maryyn.

-- Ja tuo! juhlallinen toimitus tapahtuu vierashuoneessa?

-- Ei millään muotoa -- ellei vain sattuisi satamaan. Meidät vihitään
puutarhassa, puiden latvojen ja sinisen taivaan alla ja keskellä
päivänpaistetta. Tiedätkö, kuinka järjestäisin vihkimisen, jos voisin
menetellä aivan oman mieleni mukaan? Se tapahtuisi päivänkoitteessa
-- kesäkuun aamuna, auringon noustessa kaikessa ihanuudessaan ja
ruusujen kukkiessa. Ja minä hiipisin hiljaa puutarhaan kohtaamaan
Gilbertiä, ja me menisimme käsi kädessä kauas pyökkimetsään -- ja
siellä, vihreässä lehtiholvissa, meidät vihittäisiin, kuin muhkeassa
tuomiokirkossa.

Marilla päästi suuttuneen äännähdyksen, ja rouva Lynde näytti
loukkaantuneelta.

-- Sinulla on aina ollut sellaisia pilviähipovia päähänpistoja, Anna.
Jumala tiesi, tokko sellaista vihkimistä edes voitaisiin katsoa
lailliseksikaan. Sillätavoin menettelevät kenties villit, jotka
eivät ole saaneet oppia parempaa, mutta sivistyskansat noudattavat
yleisiä tapoja. Ja ajatteles, kuinka ihmiset sinua siitä parjaisivat!

-- Niin, siinäpä se! sanoi Anna. -- Ajatelkaa, kuinka paljon hauskaa
elämässä saisi nauttia, ellei tuo "parjaaminen" aina olisi uhkaamassa.

-- Annalla on aina ollut romanttisia päähänpistoja, senhän hyvin
tiedät, sanoi Marilla sovitellen.

-- Niistä päähänpistoista avioliitto kyllä hänet parantaa, vastasi
Rakel rouva rauhoittavasti.

Anna nauroi ja pujahti huomaamatta Rakastavaisten polulle, mistä
Gilbert hänet löysi. Kumpikaan heistä ei näyttänyt pelkäävän tai
toivovan, että heidän tuleva avioliittonsa karkoittaisi kaiken
romantiikan heidän elämästänsä.

Kaikurannan perhe tuli seuraavalla viikolla ensivierailulleen, ja
koko Vihervaara raikahteli jälleennäkemisen riemusta. Neiti Lavendel
ei ollut sanottavasti muuttunut niinä kolmena vuotena, jotka olivat
kuluneet hänen käynnistänsä saarella, mutta Paulin nähdessään joutui
Anna hämmästyksiinsä. Voiko tuo komea kolme kyynärää täyttävä
nuorukainen olla pieni hento suurisilmäinen poika, joka mieluimmiten
seurusteli Luotoihmisten, Merimieskaksosten ja Kultaisen rotkonaisen
kanssa? -- Sehän oli aivan uskomatonta.

-- Katsoessani sinuun, Paul, tunnen olevani vanha, sanoi Anna. --
Minun täytyy myöskin tunnustaa, että sinä olet isompi.

-- Tuollainen opettajaneiti kuin sinä ei tule koskaan vanhaksi, sanoi
Paul. -- Et sinä eikä neiti Lavendel. En voi myöskään ikinä nimittää
sinua rouvaksi -- minuun nähden pysyt aina opettajaneitinä, joka
on opettanut minulle kaiken hyvän, mitä tiedän. Minulla on muutoin
sinulle hiukan näytettävää.

Tuo "hiukka" oli muistiinpanokirja täynnä runoja. Paul oli pukenut
runomuotoon muutamat kauneimmista haaveistansa, ja sanomalehtien
toimittajat eivät olleetkaan osoittautuneet niin taipumattomiksi
kuin heidän väliin väitetään olevan. Paulin runot herättivät
Annan mielessä todellista ihastusta. Ne henkivät ylevää, vienoa
tunteellisuutta, suoden runsaita lupauksia tulevaisuuteen nähden.

-- Sinä tulet vielä saavuttamaan kuuluisuutta, Paul. Minulla oli aina
haaveena saada edes yksi ainoa kuuluisa oppilas. Hänestä piti tulla
korkeakoulun rehtori, -- mutta suuri runoilija on vielä parempi.
Jonakin päivänä minä vielä voin kerskua sillä, että olen lyönyt
kuuluisaa Paul Irvingiä näpeille. Mutta kuinkas onkaan -- minä en
taitanut koskaan tulla sitä tehneeksi, vai kuinka, Paul? Minkä oivan
tilaisuuden olenkaan auttamattomasti päästänyt käsistäni!

-- Sinä voit itse vielä tulla kuuluisaksi, opettajaneiti. Olen nähnyt
varsin paljon tuotteita, jotka kolmena viime vuotena ovat lähteneet
kynästäsi.

-- Valitettavasti tunnen varsin hyvin kykyni rajoituksen. Voin kyllä
päästää mielikuvitukseni valloilleen ja kirjoittaa aika sieviä pikku
kyhäelmiä, jotka miellyttävät lapsia ja joista lehtien toimittajat
lähettävät minulle tervetulleita postiosoituksia. Mutta mitään
suurta en pysty saamaan kokoon. Ainoa keino, millä voisin saavuttaa
kuolemattomuuden täällä maan päällä, on että sinä omistaisit minulle
muistelmissasi jonkun sanan.

Charlotta Neljäs oli luopunut mahtavista sinisistä ruusukkeistaan,
mutta kesakot olivat yhtä lukuisat kuin ennenkin.

-- En ikinä olisi uskonut, että minun voisi käydä niin, että menisin
naimisiin yankeen kanssa, neiti Shirley, sanoi hän. -- Mutta kukaan
ei tiedä tulevia vaiheitansa, ja sitäpaitsi ei mieheni taida mitään
sille, että on yankee, se on hänessä synnynnäistä.

-- Ja sinähän olet itsekin nyt muuttunut yankeeksi, Charlotta, kun
kerran olet mennyt naimisiin yankeen kanssa.

-- Älkäähän toki, neiti Shirley, -- siksi en tule, vaikka menisin
kymmenesti naimisiin yankeen kanssa. Mutta hän on kiltti kunnon
mies, ja minä mietin mielessäni, ettei minun käynyt liiaksi
valikoiminen -- ken tiesi, vaikka lopuksi olisin jäänyt ilman. Tom
ei juo, eikä hän myöskään murise, vaikka panen hänet tornittamaan
kaikenmoisia askareita, niin että oikeastaan minä itse asiassa olen
varsin tyytyväinen olooni. Ja nyt neitikin on niissä puuhissa.
Niinpä niin... Minä olen aina ajatellut, että olisi kovin mukavaa
olla naimisissa tohtorin kanssa. Ei hätää mitään, vaikka lapset
sattuisivatkin saamaan ripulin tai hinkuyskän! Tom on vain
putkenlaskija, mutta hän on niin kiltti ja hyvä. Kun sanoin hänelle:
"Tom, saanko matkustaa neiti Shirleyn häihin? Aion kyllä lähteä,
sanoitpa niin taikka näin, mutta minusta olisi hauskempi saada
sinulta lupa", -- silloin hän sanoi: "Mene vain, Lotta kulta, jos
_sinulla_ on hauska, niin on _minullakin_." Onhan hän aika kiltti
ukko, kun puhuu noin, vai mitä neiti sanoo?

Philippa ja hänen arvoisa pastorinsa saapuivat Vihervaaraan häitten
edellisenä päivänä. Jälleennäkeminen saattoi Annan ja Philippan
myrskyisän riemun valtaan, joka vähitellen hiljeni kodikkaan
tuttavalliseksi jutteluksi -- kaikesta, mitä oli tapahtunut tai oli
tapahtumaisillaan.

-- Anna, sinulla on yhä vieläkin täydelleen kuningattaren ryhti ja
eleet. Minä olen laihtunut niin kauheasti pikkulasten synnyttyä. En
ole enää puoleksikaan niin hyvännäköinen kuin ennen, mutta herttainen
papinpätkäni pitää minusta siitä huolimatta. Kuinka olenkaan
ihastuksissani siitä, että sinä hyväksi lopuksi kumminkin menet
naimisiin Gilbertin kanssa! Roy Gardner ei olisi ollenkaan sopinut
sinulle -- sen käsitän nyt varsin hyvin, vaikka silloin, kun tuo
kaikki tapahtui, tunsin suuresti pettyneeni sinun suhteesi. Ja kyllä
minun täytyy sittenkin sanoa, että sinä kohtelit Roy-parkaa aika
pahoin.

-- Hänhän kuuluu jo sentään voittaneen surunsa, hymyili Anna.

-- Olet oikeassa. Hänellä on miellyttävä rouva, joka ihailee häntä.
Silloin kyllä kaikki käy hyvin. Niin sanoo sekä Joeni että Raamattu,
ja ne tietävät kyllä kumpikin, mitä puhuvat.

-- Ovatko Alec ja Alonzo jo naimisissa?

-- Alec on kyllä, mutta ei Alonzo. Kuinka tuo hauska aika jälleen
kuvastuu elävästi mieleeni sinun kanssasi jutellessa, Anna!
Ajatteles, kuinka meillä sentään oli äärettömän hauskaa!

-- Oletko äskettäin käynyt Karoliinan majalla?

-- Olen kyllä, käyn siellä varsin usein. Neiti Karoliina ja neiti
Maria istuvat kuten ennenkin avoimen lieden ääressä sukkaa kutoen.
Olipa hyvä, että puhe johtui heihin, -- minullahan on sinulle
häälahja heiltä, Anna. Arvaapa, mikä se on!

-- Siihen en pysty. Kuinka he tiesivät minun aikovan mennä naimisiin?

-- Minä kerroin heille. Kävin siellä viime viikolla. Asia tuntui
heistä perin mielenkiintoiselta. Kaksi päivää sitten kirjoitti neiti
Karoliina minulle pienen lipun, pyytäen minua käymään heillä. Hän
kysyi sitten, ottaisinko tuodakseni lahjan sinulle. Mitä tahtoisit
kaikkein kernaimmiten muistoksi Karoliinan majasta, Anna?

-- Eihän liene mahdollista, että tarkoittaisit neiti Karoliinan
lähettäneen minulle nuo molemmat posliinikoirat?

-- Pilkulleen! Ne ovat molemmat matka-arkussani. Ja minulla on
myöskin kirje sinulle. Odota hiukan, niin juoksen noutamaan sen.

"Rakas neiti Shirley", kirjoitti neiti Karoliina. "Maria ja minä
olemme suurella mielenkiinnolla vastaanottaneet tiedon Teidän
aiotusta avioliitostanne. Me lähetämme Teille sydämellisimmät
onnentoivotuksemme. Maria ja minä emme ole itse menneet naimisiin,
mutta meillä ei ole mitään vastaan, jos muut tekevät sen. Nyt
lähetämme me Teille posliinikoiramme. Aikomukseni oli jättää ne
Teille perinnöksi, siksi että Te vilpittömästi olitte niihin
kiintynyt. Mutta Maria ja minä toivomme Jumalan avulla saavamme elää
vielä kauan, ja siksi minä olen päättänyt antaa Teille koirat Teidän
vielä nuorena ollessanne. Arvelen Teidän kyllä vielä muistavan, että
Gog katsoo oikealle ja Magog vasemmalle."

-- Kuvittele noiden molempien herttaisten koirien istuvan valkean
ääressä minun haavemajassani, sanoi Anna haltioissaan. -- En ikinä
olisi aavistanut sellaisen onnen tulevan osakseni!

Sinä iltana puuhailivat Vihervaarassa monet toimeliaat kädet,
valmistellen huomispäivän merkkitapahtumaa, mutta hämärän tultua
pujahti Anna kenenkään huomaamatta pois. Hän aikoi tehdä pienen
toivioretken tyttöaikansa viime päivänä, ja sille retkelle hän ei
halunnut ketään seuralaista. Hän meni Matthew'n haudalle, Avonlean
pienelle, poppelien varjostamalle kirkkotarhalle, ja siellä hän
omisti hiljaisen hartaushetken vanhoille muistoille ja rakkaille
vainajille.

-- Kuinka iloinen Matthew olisikaan huomenna, jos hän vielä olisi
keskuudessamme, kuiskasi hän. -- Mutta minä luulen, että hän tietää
kaikki ja iloitsee -- jossakin muualla. Olen lukenut jostakin, että
vainajamme eivät ole todella kuolleita, ennenkuin me olemme heidät
unohtaneet. Minuun nähden ei Matthew tule koskaan olemaan kuollut,
sillä en voi unohtaa häntä koskaan.

Anna laski hänen hautakummullensa kukat, jotka hän oli tuonut
mukanansa, ja lähti sitten kulkemaan hitaasti loivaa rinnettä alas.
Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas
oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli
purppuranpunasta merivahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti
sopusuhtaisin värivivahduksin vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla
kimmelsi meri, auringonlaskua kuvastaen, ja tuulenhenkäysten mukana
tuli helakanvihreiden levävallien ja hietasärkkien reunustamasta
rannasta vuoroin vahvenevaa, vuoroin heikkenevää aallonkohinaa.
Maaseudun tyynen hiljaisuuden ympäröiminä kuvastuivat nyt Annalle
kaikki nuo ympäristön metsäiset harjut, kummut ja kedot, jotka olivat
hänelle niin rakkaita vanhoja tuttavia.

-- Kaikki toistuu tässä maailmassa, sanoi Gilbert, joka tuli ulos ja
liittyi häneen, Annan kulkiessa hänen veräjänsä ohitse. -- Muistatko,
kun ensi kerran kuljimme tätä rinnettä alas? Se oli muutoin
ensimmäinen kävelyretki, jonka teimme kahdenkesken.

-- Minä tulin hämärissä Matthew'n haudalta -- aivan kuten nytkin --
ja sinä tulit kotisi veräjästä. Ja minä nielaisin ylpeyteni, jota
vuosimääriä olin povessani säästänyt ja säilyttänyt, ja antauduin
puheisiin kanssasi.

-- Ja minun poveni vavahti ilosta, sanoi Gilbert. -- Kun sinä iltana
erosin sinusta sinun veräjälläsi ja sitten kuljin kotiin, tuntui
minusta elämäni alkaneen uudelleen. Olihan Anna antanut minulle
anteeksi.

-- Itselläsi sinulla oli eniten anteeksiannettavaa... Minä olin ilkeä
ja kiittämätön pieni marakatti -- ja kumminkin sinä olit pelastanut
henkeni, kun minä lummeneitona olin kiivennyt vihreälle, niljakalle
sillanpylväälle. Oi, mikä kammottava hetki se oli... Ja sitten sinä
tulit soutaen sillan alitse Harmon Andrewsin ruuhessa. Mutta et voi
kuvitellakaan, kuinka tuo kiitollisuudenvelka minua vaivasi! Minä en
ole ansainnut niin paljon onnea, kuin nyt olen saanut osakseni.

Gilbert nauroi ja puristi kiinteämmin tuota pehmeätä pientä kättä,
jossa hänen sormuksensa kimmelsi. Annan kihlasormusta koristi sen
ympäri ulottuva helmirivi, timanttikoristeista hän ei ollut tahtonut.

-- Timanteista en ole välittänyt senjälkeen kun minulle selveni,
etteivät ne ole ihanan purppuravärisiä, kuten aina olin kuvitellut.
Ne muistuttavat minua aina tuosta muinoisesta pettymyksestäni.

-- Mutta helmien sanotaan merkitsevän kyyneliä, oli Gilbert
vastustellut.

-- Niitä minä en pelkää. Kyyneliä voi vuodattaa sekä ilosta
että surusta. Onnellisimpina hetkinäni ovat silmäni aina olleet
kyynelissä, -- kuten silloin, kun Marilla sanoi minulle, että saisin
jäädä Vihervaaraan, taikka silloin, kun Matthew antoi minulle
ensimmäisen kauniin puvun, minkä koskaan olin omistanut, ja silloin,
kun kuulin, että kovassa kuumeessasi oli tapahtunut käänne ja että
pahin vaara oli ohitse. Anna minulle siis kihlasormus, jossa on
helmiä, Gilbert, ja minä otan kernaasti kantaakseni ne surutkin,
jotka elämällä voi olla minulle varattuina.

Mutta tänä iltana ajattelivat nuo nuoret, jotka olivat toisiinsa
niin hartaasti kiintyneet, ainoastaan iloa eikä surua. Olihan
seuraava päivä heidän hääpäivänsä, ja haaveksittu koti odotti heitä
terhenisen, vienon purppurahohteisen Neljän tuulen niemen nenässä.




IV.

VIHERVAARAN ENSIMMÄINEN MORSIAN.


Herätessään hääpäivänsä aamuna Anna näki päivänpaisteen virtaavan
sisään tuon pienen päätyhuoneen akkunasta ja syyskuun tuulahdusten
liehuttelevan ohuita akkunaverhoja.

-- Kuinka hauskaa, että aurinko tahtoo olla kiltti ja paistaa
minulle! oli hänen ensi ajatuksensa.

Hän muisteli ensi aamua, jolloin hän oli herännyt tässä samassa
ullakkokamarissa, auringon siivilöidessä valoaan sisään vanhan
Lumikuningattaren tiheäkukkaisen latvuksen lomitse. Onnea ei hän
ollut tuona hetkenä liioin tuntenut, sillä herääminen toi mukanaan
muiston edellisen illan suuresta pettymyksestä. Mutta sittemmin
oli tuo pieni huone käynyt hänelle rakkaaksi ja mieluisaksi noina
onnen vuosina, jolloin hän lapsena oli siellä luonut itselleen oman
iloisenraikkaan haavemaailmansa ja neitosena antaunut houkuttelevien
tulevaisuudenkuvien lumoihin. Vanhan ystävän tavoin oli se ottanut
hänet hellästi huomaansa, kun hän pitkän poissaolon jälkeen
taasen palasi sinne. Sen akkunajakkaralle oli hän polvistunut
tuona polttavan tuskan yönä, jolloin hän luuli Gilbertin olevan
kuolemaisillansa, ja tuon saman akkunan ääressä oli hän istunut,
ennen aavistamattoman onnentunteen vallassa, iltana, jolloin hän oli
Gilbertille antanut uskollisuudenlupauksensa. Monet yönhetket hän oli
siellä viettänyt valveilla, milloin ilon, milloin surun vallassa, ja
tänään oli hänen jätettävä se ainaiseksi. Nyt ei se enää ollut oleva
hänen omaisuuttansa, viidentoistavuotias Dora oli perivä sen häneltä
hänen muutettuansa. Eihän Anna toivonutkaan, että olisi toisin --
tuo pieni huone oli pyhitetty nuoruudelle ja tyttövuosille -- tuolle
ajanjaksolle, joka oli päättyvä tänään hänen seuratessaan sulhastansa
yhteiseen uuteen kotiin.

Sinä aamupäivänä vallitsi Vihervaarassa touhu ja kiire ja riemu.
Diana tuli hyvissä ajoin, Fred-poikanen ja Pikku-Anna Cordelia
mukanansa, auttaaksensa tarpeen mukaan. Davy ja Dora, Vihervaaran
kaksoset, ottivat heti pienokaisia kädestä ja livahtivat heidän
mukanansa puutarhaan.

-- Varokaa vain, ettei Pikku-Anna turmele hienoa pukuansa! huusi
Diana heidän jälkeensä.

-- Sitä sinun ei tarvitse pelätä, kun hän on Doran hoteissa, sanoi
Marilla. -- Se tyttö on huolellisempi ja ymmärtäväisempi kuin
monet äidit, joita olen nähnyt. Hän on todellakin omalla tavallaan
ihailtava -- aivan toista laatua kuin tuo hulivilineitonen, joka
myöskin on ollut kasvattinani.

Marilla loi kanamajoneesin takaa hymyilevän katseen Annaan. Tuosta
katseesta päättäen oli hulivili sentään ollut hänelle rakkaampi kuin
kukaan muu.

-- Kaksosten kehitys on tosiaankin käynyt erinomaisen ilahduttavaan
suuntaan, sanoi rouva Lynde, ehdittyään vakuuttautua, että he jo
olivat poissa kuuluvista. -- Dora on niin avulias ja toimelias, ja
Davysta tulee oikea reimapoika, jos kaikki käy hyvin. Mutta herrainen
aika, millainen rasavilli hän ensi aikoina oli! Kärsivällisyyteni
joutui silloin usein kovalle koetukselle.

-- En eläessäni ole tuntenut sellaista levottomuutta kuin
ensimmäisenä puolena vuotena hänen tänne tultuansa, sanoi Marilla.
-- Mutta kaikkeenhan sentään tottuu. Viime aikoina hän on alkanut
kovasti harrastaa maanviljelystä, ja nyt hän tahtoo, että ensi
vuodeksi uskoisin talon hoidon hänelle. Kenties se ei olisi niinkään
tyhmää, sillä Dianan isä haluaisi päästä arennista, joten tuo asia
kumminkin on järjestettävä uudelleen jollakin tavoin.

-- Kylläpä saatkin, Anna kulta, ihanan sään hääpäiväksesi, sanoi
Diana, piilottaen silkkisen komeutensa suunnattoman hihallisen
esiliinan suojaan. -- Sehän on kuin suorastaan tilattu.

-- Kunpa vain onnesi tulisi kestävämmäksi kuin kaunis sää, huokasi
rouva Lynde.

Hän toivoi sitä koko sydämestään ja uskoi myöskin niin käyvän,
mutta hän pelkäsi liian julkisen menestymisenilon ehkä yllyttävän
sallimusta muuttamaan menettelynsä. Hän luuli tekevänsä tytölle vain
palveluksen hillitsemällä hänen ylitsevuotavaa riemuansa.

Mutta tuo tähtisilmä, solakka neitonen -- Vihervaaran ensimmäinen
morsian -- säteili onnesta astellessaan ihanana syyskuun päivänä,
lyönnilleen kahdeltatoista, vanhoja kotikutoisilla matoilla
peitettyjä portaita alas, utuinen huntu päälaella hulmuavana, syli
täynnä ruusuja. Gilbert, joka odotti häntä alhaalla eteisessä,
kohotti ihaillen katseensa häneen. Vihdoinkin hän sai hänet
omaksensa, tuon aran, kauan kaihoamansa Annan, jonka hän oli
voittanut vuosia kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen. Nyt
Anna lähestyi häntä hänen hellänä ja lempeänä morsiamenansa. Oliko
hän tuollaisen morsiamen arvoinen? Voiko hän tehdä Annan niin
onnelliseksi kuin toivoi? Jollei hän voisi vastata Annan odotuksia --
jollei hän miehenä ja puolisona täyttäisi mittaa -- kuinka silloin
kävisikään?... Mutta silloin Anna ojensi hänelle kätensä, heidän
katseensa yhtyivät ja kaikki epäilykset väistyivät iloisen varmuuden
tieltä. He olivat luodut toisiansa varten -- se oli epäämätöntä --
mitä elämä sitten heille tarjoaisikin. Kummankin onni oli hyvässä
tallessa toisen huostassa, ja kummankin mielen täytti rohkeus ja
alttius.

Ympärillään rakkaat vanhat ystävät leppeinä, kasvot ilosta
loistavina, vihittiin morsiuspari päivänpaisteessa tuossa vanhassa
puutarhassa. Pastori Allan suoritti juhlatoimituksen, ja Priscillan
lämminsydäminen Jonas piti, kuten rouva Lynde sittemmin sanoi,
"kauneimman häärukouksen, minkä hän koskaan oli kuullut". Linnut
eivät usein laula syyskuussa, mutta puutarhassa oli yksi ainoa
väsymätön laulaja, joka hopeanheleällä äänellänsä viserteli
syrjäisellä oksalla Annan ja Gilbertin lausuessa pyhät lupauksensa.
Anna kuuli sen ja tunsi vienon ilonväreen povessansa, Gilbert kuuli
sen myöskin ja ihmetteli, miksi eivät kaikki maailman lintuset
liittyneet yhteen riemuitsevaksi kuoroksi, Paul kuuli sen ja sepitti
myöhemmin runon, joka henki keväimen viehkeyttä, Charlotta Neljäs
tarkkasi sitä, onnellisena varmasta tiedosta, että se merkitsi
suurta menestystä rakkaalle neiti Shirleylle. Lintu lauloi, kunnes
vihkimistoimitus oli lopussa, ja päätti sitten virtensä elämäniloa
uhkuvaan, riemukkaasti helmeilevään crescendoon.

Ei koskaan tuo harmaa vanha talo suojaavine puutarhoineen ollut
nähnyt niin iloista iltapäivää. Kaikki vanhat pilat ja kepposet,
jotka ammoisista ajoista ovat kuuluneet häähuvitteluun, toistettiin
nyt taas kerran ja vaikuttivat niin uusilta ja raikkailta ja
lystikkäiltä, kuin olisivat ne olleet uuden uutukaisia keksintöjä.
Juteltiin ja pidettiin hauskaa, ja kun Anna ja Gilbert, ehtiäksensä
ajoissa Carmodyn junalle, lausuivat jäähyväiset ja lähtivät Paulin
kyyditseminä matkaan, olivat kaksoset jo varanneet riisisuurimoita
ja vanhoja kenkiä, joiden heittämisessä Charlotta Neljäs ja setä
Harrison melkein veivät voiton kaikista. Marilla seisoi veräjällä,
katsoen vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat näkyvistä tuon pitkän
kujatien kultapiiskureunustuksen taa. Anna käännähti liehuttaakseen
viime hyvästit. Hän oli poissa -- Vihervaara ei ollut enää hänen
kotinsa, ja Marillan kasvot näyttivät vanhoilta ja väsyneiltä, kun
hän nyt palasi takaisin taloon, jonka Anna neljäntoista vuoden
aikana, yksin poissaollessaankin, oli täyttänyt valolla ja elolla.

Mutta Diana pienokaisineen, Kaikurannan perhe ja pastori Allan
rouvineen jäivät noiden kahden vanhan naisen luo, auttaaksensa
heitä voittamaan ensi illan yksinäisyydentunteen. Sitten seurasi
oikein hauska illallisateria, jolloin he istuen kaikki pöydän
ympärillä juttelivat päivän merkkitapauksista. Ja heidän siinä vielä
istuessaan, toisilleen seuraa pitäen, laskeutuivat Anna ja Gilbert
junasta Glen S:t Maryn asemalla.




V.

KOTIINTULO.


Tohtori David Blythe oli lähettänyt hevosensa rillarattaineen nuorta
avioparia vastaan, ja keskenkasvuinen poika, joka oli ylvästellyt
kuskinistuimella, livahti nyt tiehensä ymmärtäväinen virnistely
huulillaan, jättäen tulijat nauttimaan huvista saada matkata kahden
illan ihanuudessa.

Anna ei koskaan unohtanut viehättävää näköalaa, joka aukeni
heille, kun he ehtivät kylän toisessa päässä olevalle mäelle.
Tulevaa kotiansa hän ei tosin vielä voinut erottaa, mutta hän näki
edessään Neljän tuulen sataman vaalean punan ja hopean hohteessa,
suuren kiiltävän peilin kaltaisena. Kauempana häämötti satamansuu,
kellanharmaa hietasärkkien muodostama töyrämä toisella puolen ja
toisella korkea äkkijyrkkä punainen hietakivikallio, joka loi synkän
varjon veteen. Hietasärkkien takana hohti meri haaveellisena, tyynenä
ja mahtavana kuulakassa iltavalaistuksessa. Lahdenpohjukassa, missä
hietasärkät yhtyivät sataman rantamatalikkoon, sijaitsi pieni
kalastajakylä ranta-aittoineen ja varastohuoneineen, ja noiden
pikku mökkien akkunat välkkyivät kodikkaan ystävällisesti mailleen
menevän auringon kirkastamina. Suolaisen meriveden ja levien lemu
täytti ilman, ja koko maisema oli kuin hienoon hopeaharsoon verhottu.
Himmeästi hohtavin valkopurjein ajelehti pari alusta pitkin pimentoon
vaipuvia honkametsän reunustamia rantoja. Lahden vastakkaiselta
rannalta kuului pienen valkoisen kirkon tornista kellonsoittoa.
Vienon haaveellisena väreili tuo ääni yli vetten, sulaen maininkien
hiljaiseen solinaan. Satamansuun viereisellä kalliolla loistava
kirkas kullankeltainen valopilkku kuvastui säteilevänä pohjoisen
taivaan helmiäishohteeseen, sitten se himmeni hehkuvaksi pisteeksi,
joka jälleen laajeni, kasvaen hitaasti, kuin empien, jälleen
tuikkivaksi tähdeksi, merenkulkijoille oppaaksi ja lohduksi. Kaukana
taivaanrannalla näkyi ohikulkevan aluksen muodostama koukeroinen
harmaa savuviiru.

-- Kuinka kaunista, oi, kuinka kaunista! kuiskasi Anna. -- Minä tulen
rakastamaan Neljää tuulta, Gilbert! Missä meidän talomme sijaitsee?

-- Emme voi vielä nähdä sitä -- koivuhaka, joka lahden rannasta
laajenee maallepäin, on sen edessä. Sieltä on melkein kilometrin
matka Glen S:t Maryyn, ja yhtä pitkälti on meiltä majakalle.
Naapureita ei meillä ole monta, Anna. Aivan lähellä on vain yksi
ainoa talo, enkä tiedä, kuka siinä asuu. Tuleekohan sinun ikävä minun
matkoilla ollessani, niin että mielesi käy apeaksi?

-- Ei suinkaan -- tässä ihanassa ympäristössä ja iltailonani tuo
tuikkava tähtönen. -- Kuka asuu tässä talossa, Gilbert?

-- En tiedä. Ei näytä juuri siltä, että siellä voisimme toivoa
tapaavamme sukulaissieluja -- vai mitä ajattelet?

Rakennus, josta he puhuivat, oli tilava ja suuri ja maalattu
vihreällä värillä, niin räikeän silmäänpistävällä, että ympäröivä
maisema sen rinnalla näytti haalistuneelta. Talon takana sijaitsi
kasvitarha hedelmäpuineen, etualan peitti tasaiseksi leikattu ja
huolellisesti siistitty ruohokenttä, mutta kaikki tyyni vaikutti
omituisen autiolta ja epäkodikkaalta. Riihet, ladot, navetat, tallit
-- kaikki näytti täällä olevan erinomaisessa kunnossa, huolellisesti
puhdistettua ja hoidettua.

-- Ei tosiaankaan tunnu erityisen luultavalta, että henkilö, jolla
on tuollainen väriaisti, voisi olla sukulaissielumme, sanoi Anna. --
Ellei talo nimittäin ole saanut väriänsä jonkun erehdyksen johdosta,
kuten Avonlean käräjätalo. Olen varma, ettei siellä ole ollenkaan
lapsia. Minne katsookaan, on kaikki niin kiusallisen hyvässä
järjestyksessä, että tuntee kylmänväreitä sieluun saakka.

He eivät olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä kostealla punaisella
tiellä, joka seurasi rannan mutkia. Mutta juuri kun he tulivat
koivuhakaan, jonka takana heidän kotinsa sijaitsi, huomasi Anna
nuoren tytön, joka ajoi lumivalkoista hanhiparvea edellään tien
oikealla puolen kohoavaa ruohopeitteistä rinnettä pitkin. Ylempänä
kasvoi siellä täällä jokunen mahtava honka. Niiden runkojen
välitse voi erottaa huojuvia laihoja, kullanhohtoisia, rantakauran
koossapitämiä hietasärkkiä ja kaistaleita auringossa kimmeltävää,
siintävää mertä. Tuo tyttö oli pitkä ja hänellä oli yllään
vaaleansininen karttuunipuku. Hän asteli ryhdikkäänä, joustavin
askelin. Hän tuli hanhinensa ulos rinteen juurella olevasta
veräjästä, juuri kun Anna ja Gilbert ajoivat ohitse. Käsi veräjän
säpillä hän tuijotti heihin herkeämättä, kasvoillaan ilme, jonka
tuskin voi sanoa kuvastavan mielenkiintoa, mutta ei myöskään pelkkää
uteliaisuutta. Silmänräpäyksen ajan tuntui Annasta kuin olisi siinä
tuikahtanut esiin villan välähdys. Mutta valtavimmin vaikutti
häneen tytön kauneus, joka sai hänet suorastaan säpsähtämään --
kauneus, piirteiden ja värien puolesta niin häikäisevä, että sen
kaikkialla täytyi herättää huomiota. Tyttö käyskenteli hatutta,
ja hänen raskaat, kypsyvän vehnän väriset palmikkonsa olivat
kiedotut pään ympäri kruunun tavoin. Silmät olivat syvät ja siniset
kuin alppijärvi. Yksinkertainen karttuunipuku verhosi ylvästä,
soreata vartta, ja hänen huulensa olivat yhtä upean punaiset kuin
valmukimppu, jonka hän oli pistänyt vyönsä alle.

-- Gilbert, kuka oli tuo tyttö, jonka ohi ajoimme äsken? kysyi Anna
hiljaa.

-- En minä nähnyt mitään tyttöä, sanoi Gilbert, jonka huomio oli
tykkänään kiintynyt nuorikkoon.

-- Hän seisoi tuolla veräjän luona -- ei, älä katso sinnepäin! Hän
seisoo siellä vielä ja katsoo meidän jälkeemme. En ole koskaan
elämässäni nähnyt niin kauniita kasvoja.

-- En muista nähneeni mitään kauniita tyttöjä täällä asuessani.
The Glenissä on kyllä muutamia sieviä typyköitä, mutta eivät ne ole
senlaatusia, että niitä tulisi erityisesti huomanneeksi.

-- Mutta tähän tyttöön kiintyy huomio aivan ehdottomasti. Et
varmaankaan ole nähnyt häntä koskaan, sillä muutoin kyllä hänet
muistaisit. Häntä ei unohda niin helposti. Tuollaisia kasvoja en ole
ikinä nähnyt muualla kuin kuvissa. Ja entä tukka sitten! Hän voisi
hurmata sekä runoilijaa että maalaajaa.

-- Varmaankin hän on täällä tervehtimässä jotakin tuttua -- asuu
kenties lahden tuolla puolen sijaitsevassa suuressa kesähotellissa.

-- Se ei voi olla mahdollista -- hänellä oli valkoinen esiliina ja
hän kuljetti hanhiparvea.

-- Sen hän voi ehkä tehdä huviksensa. Katsos, Anna -- tuolla on
meidän talomme!

Anna katsoi katsomistaan, unohtaen hetkiseksi tykkänään tytön,
jolla oli niin komeat, uhmaa uhkuvat silmät. Hänen uuden kotinsa
näkeminen oli omiansa ilahduttamaan silmää ja mieltä -- se muistutti
siinä yksinäisyydessään suurta kermanväristä simpukkaa, jonka
laineet ovat heittäneet rannalle. Soleiden lombardilaisten poppelien
kahdenkertaiset rivit kuvastuivat taivaalle tumman purppuran
värittäminä. Matalan talon takana, suojaten puutarhaa liian navakalta
merituulelta, kohosi tiheä, tumma honkametsä, missä tuulet voivat
virittää kaikki kolkon hurmaavat sävelensä. Kuten kaikki metsät
näytti se syvimmissä sopukoissaan säilyttävän salaisuuksia, joiden
selvittäminen houkuttelee kärsivällistä tutkijaa. Uteliailta ja
välinpitämättömiltä katseilta suojaa niitä itsepintaiset, pauloihin
kiehtovat vihreät käsivarret.

Öiset tuulenpuuskat alkoivat jo vallattoman karkelonsa hietasärkillä
ja rantaniityillä, ja lahden toisella puolen sijaitsevasta
kalastajakylästä näkyi tuikkivia valopilkkuja, kun Anna ja Gilbert
saapuivat poppelikujan päähän. Pienen talon ovi aukeni ja pesävalkean
loimu tunki tervehtäen ulos hämärään. Gilbert nosti Annan alas
kevyistä vaunuista ja ohjasi hänet sisään puutarhaan veräjästä, jonka
molemmin puolin kohosi vaalein uusin lehvin koristetut hongat, ja he
astelivat nyt siistiä, punaisella hiedalla peitettyä polkua pitkin
eteisen portaille.

-- Tervetuloa kotiin, kuiskasi Gilbert, ja käsi kädessä astuivat he
yli uuden kotinsa kynnyksen.




VI.

KAPTEENI JIM.


Vanha tohtori Dave ja hänen rouvansa olivat tulleet tuohon pieneen
taloon tervehtämään nuorta avioparia. Tohtori Dave oli kookas ja
säyseä vanha herra, jolla oli valkoinen poskiparta, ja rouva oli
siro pieni nainen, jolla oli talviomenoita muistuttavat posket ja
hopeanharmaa tukka. Hän sulki heti Annan äidillisesti syliinsä.

-- Kuinka hauskaa, että nyt olet täällä, pikku ystäväni! Olet
varmaankin kovasti väsyksissäsi? Me olemme valmistaneet hiukan
illallista, ja kapteeni Jim on onkinut teille forelleja. Kapteeni
Jim, missä te olettekaan! Vai niin, hän on kaiketi mennyt
huolehtimaan hevosesta. Lähdetään tuonne yläkertaan, niin voit riisua
yltäsi päällysvaatteet!

Anna silmäili kaikkea iloisin ja kiitollisin katsein, seuratessaan
vanhaa tohtorinrouvaa portaita ylös. Hän oli varsin mieltynyt uuteen
kotiinsa. Hänestä tuntui Vihervaaran ilma täällä tulvehtivan häntä
vastaan sekä tuo entisyyden lemu, joka häntä niin viehätti.

-- Olisin varmaankin sopeutunut hyvin yhteen tuon vanhan neidin
kanssa, joka omisti tämän kaiken, kuiskasi hän itseksensä, jäätyään
yksin huoneeseensa.

Se oli hauska ullakkohuone, jossa oli kaksi akkunaa. Toisesta näkyi
lahti kalastaja veneineen ja hietasärkkineen sekä Neljän tuulen
majakka. Toisesta oli näköala laaksonpohjukkaan, missä puro kulki
kohisten läpi mehevän ruohikon. Samalla suunnalla, mutta kappaleen
matkaa kauempana, sijaitsi ainoa naapurikartano, säännöttömästi
rakennettu vanha harmaa talo, jonka akkunat pilkistelivät
piilipuitten himmeiden lehdistöjen takaa esiin arasti kuin pimeässä
pälyvät silmät. Anna olisi halunnut tietää ketä siellä asui, sillä
olivathan nuo ihmiset hänen lähimmät naapurinsa, ja hän toivoi heidän
olevan hauskaa väkeä. Äkkiä hän huomasi ajatustensa johtuneen tuohon
kauniiseen tyttöön, joka paimensi hanhilaumaa.

-- Gilbert ei luullut hänen kuuluvan tänne, ajatteli Anna, -- mutta
minä olen varma, että hän asuu täällä. Hänen olennossaan oli jotakin,
joka osoitti hänen kuuluvan yhteen meren ja taivaan ja lahden ja
kalastaja-alusten kanssa. Hän on Neljän tuulen lapsi.

Annan palatessa ullakolta seisoi Gilbert avoimen lieden ääressä,
puhellen tuntemattoman miehen kanssa. He käännähtivät molemmat Annan
tullessa sisään.

-- Kapteeni Boyd -- vaimoni, esitteli Gilbert.

Gilbert käytti nyt ensi kerran vierasten ihmisten kuullen nimitystä
"vaimoni", ja hän tunsi itsensä perin ylpeäksi ja onnelliseksi
niin tehdessään. Tuo vanha merimies ojensi Annalle jäntevän
kätensä, he hymyilivät toisillensa, ja samassa he olivat solmineet
ystävyydenliiton eliniäkseen. Kiintymyksen tunne voi syttyä äkkiä
kuin teräksestä kirpoava kipinä.

-- Onpa herttaisen hauskaa saada tutustua tähän pikku rouvaan!
Tulkaa yhtä onnelliseksi kuin ensimmäinen morsian, joka tänne
tiili! Parempaa en enää voisi teille toivottaa. Mutta miehenne ei
esitellyt minua oikealla tavoin. Minua sanotaan arkioloissa kapteeni
Jimiksi, ja kun tekin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulette
nimittämään minua sillä nimellä, niin voitte yhtä hyvin tehdä sen
alun pitäin. Sallikaa minun sanoa, rouva Blythe, että te olette
oikein suloisen miellyttävä nuori rouva, jonka näkeminen suorastaan
virkistää vanhan erakon mieltä.

Hän näytti aikovan tehdä lähtöä, mutta vanha tohtorinrouva pyysi,
että hän jäisi syömään illallista yhdessä heidän toisten kanssa.

-- Kiitän nöyrimmästi -- siinä asiassa minä en pane vastaan, rakas
rouva Dave. Minähän saan enimmäkseen syödä ateriani yksin -- ainoana
seuranani on vanhan naamani kuva, jonka näen vastakkaisella seinällä
riippuvassa peilissä. En saa usein tilaisuutta istua kahden niin
herttaisen ja rakastettavan naisen seurassa.

Kapteeni Jimin kohteliaisuudet vaikuttanevat kenties painettuina
esiintyessään hiukan liian rohkeilta, mutta hän lausui ne niin
vaatimattomasti ja niin kunnioittavin ilmein ja äänensävyin, ettei
se nainen, jolle ne omistettiin, koskaan raskinut pahastua noista
ihailun ilmauksista.

Kapteeni Jim oli oikea valiomies, hienoluonteinen, vilpitön ja suora,
katse ja sydän täynnä ikuista nuoruutta. Hänellä oli kookas ja hiukan
järeä varsi ja hän käveli vähän kumarassa, mutta koko hänen olentonsa
todisti suurta voimaa ja kestävyyttä. Sileiksiajellut kasvot olivat
täynnä ryppyjä ja ahavoituneet ja päivän paahtamat, ja tuuhea
raudanharmaa harja valui melkein hartioille saakka. Mutta jokaisen
huomio kiintyi eniten hänen ihmeellisiin sinisiin syvällisiin
silmiinsä, joiden katse oli väliin säteilevä, väliin haaveellinen,
ja jotka väliin suuntautuivat ulapalle raskasmielisin, salaperäisin
ilmein, kuin hakien jotakin kallisarvoista, joka häneltä oli joutunut
kadoksiin. Oli vielä tuleva päivä, jolloin Anna sai tietää, mitä
kapteeni Jim mereltä tähysteli.

Ei käy kieltäminen, että kapteeni Jim oli jokseenkin ruma mies. Hänen
karkearakenteinen alaleukansa, tuima suunsa ja kupera otsansa eivät
olleet vähääkään kauneudensääntöjen mukaisia, ja hän oli kokenut
paljon suruja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat jättäneet jälkiä sekä
hänen ruumiiseensa että sieluunsa. Mutta vaikka Anna ensi hetkenä
pitikin häntä jotenkin rumana, ei hän myöhemmin koskaan ajatellut
koko asiaa -- asustihan tuossa karkeassa kuoressa niin paljon sydämen
hyvyyttä.

Hilpein mielin istuuduttiin nyt illallispöytään. Avoimella liedellä
palava valkea levitti lämpöä syysillan koleuteen, ruokasalin akkuna
oli auki ja merituuli sai vapaasti puhaltaa sisään. Näköala oli
ihana, ulappa verhoutui haaveelliseen hämärään ja hietasärkkien
epämääräiset ääriviivat häipyivät usmaan. Rantakallioiden
punaisenruskea väritys oli vaihtunut harmaaseen. Pöytä oli täynnä
vanhan tohtorinrouvan herkkuja, mutta forellivati oli sentään saanut
kunniasijan.

-- Ajattelin, että ne kenties maistuisivat matkan jälkeen, sanoi
kapteeni Jim. -- Ne ovat aivan tuoreita, hyvä rouva. Kaksi tuntia
sitten ne vielä hypiskelivät reippaina ja iloisina koskessa.

-- Kuka hoitaa majakkaa tänä iltana, kapteeni Jim? kysyi tohtori Dave.

-- Sen tekee veljenpoikani Alec. Hän pystyy kyllä siihen yhtä hyvin
kuin minä. Mutta nyt voin kertoa, että olen oikein iloissani siitä,
että herrasväki pyysi minua jäämään illalliselle. Olen aika nälkäinen
-- päivälliseni laita oli tänään varsin kurjasti.

-- Te ette varmaankaan pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestänne siellä
majakassanne, sanoi vanha rouva. -- Teillä on niin paljon muuta
puuhaa, että tuskin tulette koskaan nauttineeksi kunnon aterian.

-- Te erehdytte aivan, pani kapteeni Jim vastaan.

-- Enimmäkseen elän vallan herkullisesti. Olin eilisiltanakin kylässä
ostamassa kaksi kiloa luutonta häränlihaa -- aioin siitä saada oivan
vatkulipäivällisen ja vielä muutakin.

-- No, kuinka häränlihan sitten kävi? kysyi tohtorinna.

-- Kadotitteko sen kotimatkalla?

-- Enhän toki -- Kapteeni empi hämillään. -- Juuri kun aioin mennä
levolle, tuli muuan kurja koiraparka anomaan minulta yömajaa.
Varmaankin se oli jonkun kalastajan koira. Enhän voinut ajaa pois
tuota raukkaa -- sillä oli yksi käpälä kipeä ja se juosta hölkytti
kolmen varassa. Siksi päästin sen sisään pieneen ulkoeteiseeni,
annoin sille vanhan säkin makuu-alukseksi ja palasin sisään. Mutta
kuinka olikaan, en saanut unta silmiini. Tulin ajatelleeksi, että
koira oli näyttänyt niin nälkäiseltä.

-- Ja te nousitte ja annoitte koiralle pihvilihan, koko tuon suuren
pihvilihapalan, sanoi tohtorinrouva vitkaan ja omituisella riemukkaan
nuhtelevalla äänensävyllä.

-- Niin, hyvä rouva -- mitäs muuta minä olisin sille antanut? vastasi
kapteeni Jim nöyrästi. -- Eihän minulla ollut muuta -- ainakaan
koiran maun mukaista. Ja nälissään se epäilemättä oli, sillä muistan
että lihasta tuskin tuli enempää kuin kaksi suupalaa. Minä nukuin
oivallisesti loppuyön, mutta päivälliseni laita oli hiukan huonosti
-- minulla oli vain perunoita, eikä edes kastiketta. Mutta koira
lähti aamulla hyvillä mielin kotiin. Kasvissyöjä ei se ainakaan
ollut, se on varmaa.

-- Sehän on hirveätä, että teidän täytyy paastota viheliäisen
juoksukoiran takia! kauhisteli tohtorinrouva.

-- Kenties se on hyvinkin arvokas omistajalleen, sanoi kapteeni Jim.
-- "Ei ole koiran karvoihin katsomista." Ensi perämiestä se tosin
ei ollenkaan miellyttänyt. Se ilmaisi tunteensa perin pontevasti --
sähisi ja syljeskeli. Mutta Ensi perämies on niin ennakkoluuloinen.
Ei kissasta ole koiran tuomariksi... No niin, päivälliseni meni sitä
tietä, joten tämä herkullinen illallisateria miellyttävässä seurassa
oli minulle perin mieluisa, kuten sanottu. Kuinka ihana asia onkaan
omistaa hyviä naapureita!

-- Kuka asuu tuolla puron viereisessä talossa, jonka ympärillä kasvaa
piilipuita? kysyi Anna.

-- Rouva Dick Moore, sanoi kapteeni Jim. -- Sekä hänen miehensä,
lisäsi hän, kuin olisi hän äkkiä tullut ajatelleeksi jotakin
erikoista.

-- Monta naapuria ei teillä ole, rouva Blythe, jatkoi kapteeni Jim.
-- Tämä puoli lahtea on hyvin harvasti asuttua. Suurin osa maasta
kuuluu eräälle herra Howardille, joka asuu The Glenin tuolla puolen,
ja hän vuokraa sen muille laidunmaaksi. Mutta sen enemmän väkeä
asuu kalastajakylässä -- ja totta puhuen se on varsin sekalaista
seurakuntaa.

Tohtori Dave, joka nelikymmenvuotisen virkauransa kestäessä oli
saanut käydä monet kovat ottelut tuon itsepintaisen kalastajaväestön
kanssa, veti suunsa nauruun ja nyökkäsi.

-- Kukas asuu tuossa hirvittävässä ruohonvihreässä talossa noin
neljänneskilometrin päässä täältä?

Kapteeni Jimin suu vetääntyi makeaan hymyyn.

-- Siellä asuu neiti Cornelia Bryant. Hän tulee kyllä pian tänne
vierailulle, koska herrasväki kuuluu presbyteriläiseen seurakuntaan
eikä metodisteihin. Jos olisitte metodisteja, ei hän koskaan astuisi
jalkaansa taloonne.

-- Peräti itsenäinen luonne, hihitti tohtori Dave. -- Piintynein
miestenvihaaja, joka koskaan on käynyt naisten kengissä -- 42
numeron, luullakseni.

-- Ovatko pihlajanmarjat sattuneet olemaan happamia? tiedusteli
Gilbert nauraen.

-- Ei, ei mitenkään, vastasi kapteeni Jim vakavasti. -- Cornelia
olisi nuorena ollessaan voinut valita mielensä mukaan. Ja nytkin
tarvitsisi hänen vain sanoa sana, saadaksensa vanhat leskimiehet
liikkeelle. Hänellä on terävin kieli ja parhain sydän koko Neljässä
tuulessa. Kun joku joutuu pulaan, on hän heti valmis tarjoamaan
apuansa mitä ystävällisimmällä tavalla. Toisesta naisesta hän ei ikinä
sanoisi pahaa sanaa, ja jos hän sättiikin meitä miespahuksia, niin
olemme me kyllä niin paksunahkaisia, että sen kestämme.

-- Teistä hän aina puhuu hyvää, kapteeni Jim, sanoi vanha
tohtorinrouva.

-- Niin, pelkään kyllä niin olevan. Se ei ole minulle ollenkaan
mieleen. Se herättää minussa sellaisen tunteen, kuin olisi minussa
jotakin eriskummallista, suorastaan luonnonvastaista.




VII.

OPETTAJAN MORSIAN.


-- Kuka oli ensimmäinen nuori rouva, joka tuli tähän taloon, kapteeni
Jim? kysyi Anna heidän käytyänsä illallisen jälkeen istumaan valkean
ääreen.

-- Kenties hänen vaiheensa kuuluvat tarinaan, jonka kuulin liittyvän
tähän taloon, sanoi Gilbert. -- Joku mainitsi teidän tuntevan sen,
kapteeni Jim?

-- Se pitää kyllä paikkansa. Luullakseni olen Neljän tuulen
elossaolevista asukkaista ainoa, joka vielä voi muistaa opettajan
morsiamen, sellaisena kuin hän oli tullessaan Prinssi Edvardin
saarelle. Hänen kuolemastansa on nyt jo kolmekymmentä vuotta, mutta
hän oli niitä naisia, joita ei unohda koskaan.

-- Kertokaa meille tuo tarina, pyysi Anna. -- Tahtoisin niin
mielelläni saada tietoja niistä naisista, jotka ovat asuneet tässä
talossa ennen minua.

-- Niin, niitä on kaikkiaan ollut ainoastaan kolme, viimeksi
Elizabeth Russel -- ja sitten vielä rouva Ned Russel ja opettajan
morsian. Molemmat ensinmainitut olivat kilttejä kunnon ihmisiä, mutta
opettajan morsiamelle eivät he vetäneet vertoja.

-- Opettaja oli nimeltään John Selwyn. Hän saapui tänne Vanhasta
maailmasta opettajaksi The Glenin kouluun, minun ollessani
kuudentoistavuotias poika. Hän ei ollut tuota tavallista laatua, jota
siihen aikaan pidettiin kyllin hyvänä meille. Ne olivat enimmäkseen
olleet nuoria miehiä, joilla tosin kyllä oli joukko tietoja, vaan
jotka olivat joutuneet hiukan huonoille jäljille ja hoitivat koulua
pohmelojen väliaikoina. Mutta John Selwyn oli kunnon poika, siivo
kaikin puolin. Hän asui kotonani täysihoidossa, ja hänestä ja
minusta tuli hyvin hyvät ystävät, vaikka hän oli kymmenen vuotta
minua vanhempi. Me luimme yhdessä ja teimme pitkiä kävelyretkiä ja
keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Luulen että hän tunsi
melkein kaiken runouden, mitä on kirjoitettuna, ja kävellessämme
illoin rannalla sain aina kuulla mitä kauneinta runonlausuntaa.
Isäukon mielestä sellainen oli vain ajanhukkaa, mutta hän ei sentään
sekaantunut asiaan, sillä hän toivoi noiden harrastusten parantavan
minut halusta mennä merille. No, siihen nähden ei mistään olisi
ollut apua -- äiti kuului vanhaan merimiessukuun, ja tuon halun olin
saanut vereeni. Mutta minusta oli hauskinta mitä tiesin kuulla Johnin
lukevan ja lausuvan runoja. Siitä on nyt likimmittäin kuusikymmentä
vuotta, mutta osaan vielä tänäkin päivänä ulkoa joukon runoja siltä
ajalta. Niin, niin, melkein kuusikymmentä vuotta!

Kapteeni Jim vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan hiipuvaan
hiillokseen, missä muistot piirsivät kuvakirjoitustaan punaan
ja harmaaseen. Huoahtaen hän ryhtyi sitten jälleen jatkamaan
kertomustansa:

-- Muistan erityisesti erään kevätillan, jolloin kohtasin hänet
hietasärkkien keskellä. Hän ikäänkuin loisti sisäisestä ilosta --
jokseenkin samoin kuin te, tohtori Blythe, tuodessanne tänä iltana
rouvanne tänne sisään. Heti teidät nähdessäni muistin hänet. Ja
silloin hän kertoi minulle, että hänellä kotimaassaan oli rakastettu,
ja että tyttö nyt oli tuleva tänne hänen luoksensa. Minä en
tullut siitä juuri erityisen iloiseksi, mutta se johtui pelkästä
itsekkyydestä -- sillä minä mietin sitä, että tuo uusi suhde tulisi
vieroittamaan meidät toisistamme. Mutta minulla oli sentään tarpeeksi
älyä salatakseni tuon ajatukseni. Hän alkoi nyt kertoa minulle minkä
mitäkin morsiamestansa. Hänen nimensä oli Persis Leigh. Hän olisi
jo heti seurannut sulhastaan tänne, mutta ei voinut lähteä vanhan
setänsä takia. Tämä oli sairaalloinen ja heikko, mutta hän oli ollut
kiltti veljentyttärelleen hänen vanhempiensa kuollessa, ja tyttö ei
ollut tahtonut lähteä hänen luotansa. Mutta nyt hän oli kuollut ja
nyt oli Persis tuleva sulhonsa luo, mennäkseen avioliittoon hänen
kanssaan. Siihen aikaan ei tuollainen matka ollut mikään helppo asia
yksinäiselle naiselle. On näet muistettava, ettei höyrylaivoja ollut
olemassa.

-- "Milloin odotat hänen saapuvan?" sanoin minä.

-- "Hän lähtee matkaan _Royal William_-aluksella kesäkuun
kahdentenakymmenentenä päivänä", sanoi hän, "ja silloin täytyy
hänen ehtiä tänne heinäkuun keskivaiheilla. Minun täytyy pyytää
rakennusmestari Johnsonia kyhäämään minulle kokoon tuvan. Hänen
kirjeensä tuli tänään. Tiesin jo ennenkuin olin ehtinyt avata sen,
että se sisälsi hyviä uutisia. Näin hänet muutama ilta sitten."

-- Minä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja silloin hän alkoi
selittää -- mutta siitä en tullut hullua harmaammaksi. Hän sanoi, että
hän omisti hengen lahjan -- tai kenties tuota kykyä oli katsottava
kiroukseksi. Aivan niin hän sanoi, rouva Blythe. Hyödyksikö se
oli vai kiroukseksi, sitä ei hän tiennyt. Hänen isoäidillään oli
myöskin ollut sama lahja, ja siitä syystä hänet oli noita-akkana
poltettu roviolla. Opettaja kertoi joutuvansa tuon tuostakin
ikäänkuin omituiseen unitilaan -- muistelin hänen sitä nimittäneen
selkeänäköisyydeksi. Onko sellaista olemassa, tohtori Blythe?

-- Epäilemättä on olemassa ihmisiä, joilla on selkeänäköisyyden
tiloja, vastasi Gilbert. -- Mutta tuo asia kuuluu pikemmin
sielutieteellisten tutkimusten kuin lääketieteen alalle. Ja mitään
lopullista selvyyttä ei siihen nähden ole suinkaan saavutettu. No,
millaisia olivat sitten nuo hänen näkynsä?

-- Hän näki aivan yksinkertaisesti unta, sanoi vanha tohtori
epäilevästi.

-- Hän sanoi tuossa tilassa voivansa nähdä tulevaisia asioita, jatkoi
kapteeni Jim empivästi. -- Minä toistan vain hänen omat sanansa. Hän
sanoi, että väliin tuo tuotti hänelle suurta iloa, väliin saattoi
hänet pelästyksiin. Neljä päivää sitten oli hän joutunut tuollaiseen
tilaan, istuessaan valkean ääressä siihen tuijottaen. Silloin hän
näki Persis Leighin edessään Englannissa eräässä vanhassa huoneessa,
jonka hän tunsi varsin hyvin entisajoilta, ja tyttö ojensi hänelle
kätensä ja näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Silloin opettaja
ymmärsi saavansa häneltä hyviä tietoja.

-- Niin, niin -- olihan se kaunis uni, ilveili vanha tohtori. -- Hän
istuu siinä valkean ääressä morsiantaan ajatellen ja torkahtaa uneen.

-- Sehän on kyllä mahdollista, myönsi kapteeni Jim. -- Sitä minäkin
heti sanoin. Olihan paljon rauhallisempaa ajatella sillä tavoin.
Minua kammotti ajatellessa, että hänellä olisi tuollaisia aavenäkyjä,
jotka hänelle ilmaisisivat muilta ihmisiltä salattuja seikkoja.

-- "Ei", sanoi hän, "unennäköä se ei ollut. Mutta jättäkäämme tuo
asia. Jos ajattelet sitä liiaksi, et pysy enää oikein ystävänäni
samalla tavoin kuin ennen."

-- Sanoin hänelle, että ystävyyttämme ei mikään voisi häiritä. Mutta
hän pysyi ajatuksessansa, pudisti päätänsä ja sanoi:

-- "Minä tunnen sen asian paremmin, poikaseni. Olen samasta syystä
ennenkin menettänyt ystäviä. En suinkaan lue sitä heille viaksi.
Mutta väliin tunnen sentään katkeruutta mielessäni. Tuo kyky, jonka
omistan, on yliluonnollista laatua, -- mutta hyvänkö vai pahan hengen
suoma, sitä ei ole helppo sanoa. Ja me kuolevaiset kammomme joutua
liian läheisiin kosketuksiin sekä Jumalan että pimeyden ruhtinaan
kanssa."

-- Juuri niin hän puhui. Muistan hänen sanansa niin selvästi kuin
hän olisi lausunut ne eilispäivänä. Mitä arvelette, tohtori, hänen
oikeastaan tarkoittaneen?

-- Siitä ei hän arvattavasti ollut itsekään selvillä, vastasi tohtori
Dave lyhyesti.

-- Minä luulen käsittäväni hänen tarkoituksensa, kuiskasi Anna.

Hän oli kuunnellut kertomusta jännittyneenä, tutussa asennossaan,
huulet puoliavoinna ja silmät loistavina. Oivaltaen hänen katseessaan
ilmenevän kehoituksen, jatkoi kapteeni Jim kertomustansa:

-- Ei tietysti kestänyt kauan, ennenkuin kaikki ihmiset The Glenissä
ja Neljässä tuulessa tiesivät, että opettajan morsian oli tulossa
sinne, ja kaikki iloitsivat siitä, sillä opettaja oli voittanut
kaikkien sydämet. Mielenkiinnolla seurattiin nyt hänen asuntonsa
valmistumista -- tämän samaisen talon, jossa nyt olemme. Itse hän
oli valinnut paikan -- sinne piti näkyä lahti kalastajaveneineen
ja kuulua aaltojen loiske. Hän laati kuntoon puutarhan käytävineen
ja kukkalavoineen sekä kasvistarhan ja poppelikujan. Ja The Glenin
koulun pikkutytöt istuttivat käytäväin varsille ruusupensaita, jotka
yhä vieläkin ovat paikoillaan, joskin useat niistä ovat hiukan
kituvassa tilassa, -- iloksi opettajan morsiamelle. Ja opettaja
sanoi, että vienon punertavat ruusut kuvasivat hänen morsiamensa
poskia ja tummemmat hänen huuliansa ja valkoiset hänen otsaansa...
Niin, hän oli niin runoutta tulvillaan, että hän väliin tuskin osasi
puhua tavallisen ihmisen tavoin...

-- Melkein jok'ikiseltä hän sai jonkin pienen lahjan kotinsa
sisustamiseksi. Itsellänsähän hänellä ei juuri ollut liikoja
sitä varten varattuna. Mutta rakkauden mitta oli siinä talossa
ylitsevuotavainen. Naiset lähettivät virkattuja peitteitä ja
kirjailtuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä, muuan ukko veisti piirongin,
toinen pöydän, mikä mitäkin. Vanha sokea täti Margaret Boyd palmikoi
pienen kopan mausteille tuoksuvasta rantakaurasta, ja siinä säilytti
opettajan rouva vuosikausia nenäliinavarastoansa.

-- No niin, lopuksi oli sitten kaikki valmista -- yksin halotkin
oli asetettu liedelle, -- nuorikon tarvitsi vain ottaa tulitikku
ja sytyttää ne. Liesi ei ollut aivan sama kuin nyt, mutta se oli
samassa paikassa. Neiti Elizabeth muurautti tämän tähän, kun talossa
toimitettiin korjauksia kymmenen vuotta sitten. Tuo entinen oli
suunnaton, avoin tulisija, joka ulottui syvälle muuriin ja johon
olisi mahtunut kokonainen härkä paistumaan. Olen istunut sen edessä
lukemattomat kerrat, laivurijuttujani kertoellen -- aivan kuten nyt...

Jälleen seurasi hiljaisuus, kapteeni Jimin loitsiessa eteensä
rakkaita vieraita, joita Annan ja Gilbertin ei ollut suotu nähdä,
-- nuo ystävät, jotka entisinä päivinä olivat istuneet tässä lieden
ääressä hänen kanssaan, hilpeyden ja elämänhalun väike silmissään,
ja jotka jo aikoja olivat vaipuneet lepoon kirkkotarhan multaan
tai äärettömän meren kehtoon. Nämä suojat olivat kerran raikuneet
lasten naurusta. Talvi-iltoina olivat ystävät kokoontuneet tänne.
Täällä oli laulettu ja karkeloitu ja laskettu leikkiä. Täällä olivat
nuorukaiset ja neitoset rakennelleet tuulentupia. Kapteeni Jim näki
talon täynnä olentoja, jotka pyrkivät esiin, muistuttaaksensa häntä
olemassaolostansa.

-- Talo valmistui heinäkuun ensi päiväksi. Sitten alkoi opettaja
laskea päiviä. Näimme hänen usein astelevan rantaan, ja silloin
tuumiskelimme aina keskenämme: "Ajatteles, pian hän käyskentelee
yhdessä vaimonsa kanssa!"

-- Morsiamen odotettiin saapuvan heinäkuun keskivaiheilla, mutta
hän ei saapunutkaan. Levottomaksi ei sentään kukaan siitä käynyt.
Tapahtui usein, että laivat myöhästyivät päivä- ja viikkomääriä.
_Royal William_ oli viipynyt viikkokauden yli määräajan -- se viipyi
kaksi ja viipyi kolme. Lopuksi jo aloimme pelätä pahaa -- ja tilanne
paheni yhä pahenemistaan. Tuli aika, jolloin en enää rohjennut katsoa
John Selwyniä silmiin. Tiedättekö, rouva Blythe -- tässä alensi
kapteeni Jim äänensä -- minusta niiden katse oli aivan samanlainen
kuin tuon vanhan isoäidin lienee ollut, kun hänet poltettiin
roviolla. Sanoja ei hän liioin hukannut ja työnsä koulussa hän hoiti,
mutta hän oli kuin unissakävijä, sielu oli toisaalla, ja heti kun
hän pääsi koulusta, hän kiiruhti rantaan. Siellä hän välistä voi
kuljeksia pimeän tulosta päivänkoittoon. Hänen synkkämielisyytensä
alkoi jo tuntua arveluttavalta. Odotettuun alukseen nähden olivat
kaikki jo luopuneet toivosta -- kahdeksan viikkoa oli jo mennyt
menojaan. Oli ehditty syyskuun keskivaiheille, ja opettajan morsian
ei ollut vieläkään saapunut -- ei ollut saapuva koskaan, niin
ajattelimme.

-- Sitten nousi kova myrsky, jota kesti kolme päivää, ja sen
tyynnyttyä menin illalla rantaan. Siellä seisoi opettaja, käsivarret
nojattuina kalliokielekkeeseen, ja hän tuijotti herkeämättä ulos
merelle.

-- Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut. Hänen katseensa
näytti olevan kiintynyt johonkin, jota minä en voinut nähdä. Kasvot
olivat jäykät kuin kuolleella.

-- "John, John", huusin minä hänelle, tuntien kalmankylmää läpi
luiden ja ytimien, sillä niin kummalliselta hän näytti, "herää --
herää!"

Silloin katosi tuo omituinen ilme hänen katseestansa. Hän käänsi
päätään ja katsoi minuun. En koskaan unohda hänen kasvojansa -- en
ennenkuin lähtiessäni viimeiselle matkalle...

-- "Kaikki on hyvin, poikaseni", sanoi hän. -- "Olen nähnyt Royal
William'm kiertävän East Pointin niemeä. Päivänkoitteessa se laskee
maihin. Huomisiltana istun morsiameni kanssa oman lieteni ääressä."

-- Luuletteko, että hän todella näki sen? keskeytti kapteeni Jim
äkkiä kertomuksensa.

-- Jumala tiesi, vastasi Gilbert hiljaisella äänellä. -- Ken pystyy
sanomaan, mitä ihmeitä suuri rakkaus ja suuri kaipaus yhdessä voivat
saada aikaan.

-- Minä olen varma siitä, että hän näki sen, sanoi Anna vakavasti.

-- Kaikki riippuu uskosta, sanoi tohtori Dave, mutta hänen
äänensävynsä ei ollut enää niin ivallinen kuin aikaisemmin.

-- No niin, nyt saatte kuulla ihmeellisiä asioita, sanoi kapteeni
Jim juhlallisesti. -- Seuraavana aamuna näkyi Royal William
päivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa, kaikki purjeet
pystyssä, ja pian laski alus satamassa ankkuriin. The Glenistä ja
koko rannikolta oli joka kynsi sitä vastassa. Opettaja oli istunut
koko yön rannalla odottamassa. Kuinka me hurrasimmekaan laivan
lähetessä rantaa!

Kapteeni Jimin silmät loistivat. Hän näki edessään Neljän tuulen
sataman tuona päivänä kuusikymmentä vuotta sitten, jolloin muuan
kulunut vanha englantilainen laiva saapui sinne päivännousun
hohteessa.

-- Ja Persis Leigh oli myöskin laivassa? kysyi Anna.

-- Niin oli -- se on tietty -- kapteenin vaimon seurassa. Heillä oli
ollut kauhea matka -- myrskyä myrskyn jälkeen -- ja lopuksi olivat
ruokavaratkin loppuneet. Mutta nyt he olivat vihdoinkin perillä! Kun
Persis Leigh nousi maihin, silloin otti John Selwyn hänet syliinsä
-- ja ihmiset eivät enää saaneet hurratuksi kyyneliltänsä. Minäkin
itkin, vaikka tosin olisin mieluummin puraissut kieleni poikki kuin
myöntänyt sen. Eikös olekin hullunkurista tuo, että pojat niin
häpeävät sitä, jos ovat joskus itkeneet?

-- Oliko Persis Leigh kaunis? kysyi Anna.

-- En oikein luulisi, sanoi kapteeni Jim miettiväisesti,-- että
häntä voisi sanoa nimenomaan kauniiksi. Oikeastaan ei koskaan tullut
harkinneeksi, oliko hän kaunis vai ei. Sillä kysymyksellä ei ollut
mitään merkitystä. Hänen olennossaan oli jotakin niin suloista ja
viehkeätä, että hänestä täytyi pitää. Mutta hän oli hyvin miellyttävä
ulkomuodoltaankin. Hänellä oli suuret kirkkaat ruskeat silmät ja
tuuhea ruskeankiiltävä tukka sekä englantilainen marjamaitohipiä.
Heidät vihittiin meidän talossamme samana iltana, juuri kun hämärissä
alettiin sytyttää valkeita, ihmisiä tuli idästä ja lännestä heitä
katsomaan, ja sitten me saatoimme kaikki tyyni heitä tänne uuteen
kotiin. Nuori rouva Selwyn sytytti itse valkean heteen ja me lähdimme
pois ja jätimme heidät tänne istumaan, juuri kuten John oli nähnyt
näyssänsä. Ihmeellistä se vain oli -- tosiaankin perin ihmeellistä!
Mutta minä olen elämässäni nähnyt paljon ihmeellistä.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä, näyttäen uhkuvan salattua viisautta.

-- Tuopa oli sievä kertomus, sanoi Anna, tuntien liikkuvansa
miellyttävän romanttisessa ilmakehässä. -- Kuinka kauan he sitten
saivat elää täällä yhdessä?

-- Viisitoista vuotta. Minä karkasin merille heti heidän mentyään
naimisiin -- minähän olin parantumaton poikaviikari. Mutta matkoilta
palatessani kiiruhdin aina heitä tervehtämään, ennenkuin edes olin
käväissytkään kotona, ja silloin tahtoi rouva Selwyn aina kuulla
kaikista seikkailuistani. Viisitoista onnellista vuotta! He olivat
kuin luodut olemaan onnellisia -- oletteko huomanneet, että on
sellaisia ihmisiä? He eivät voineet olla kauan onnettomia, mitä
sitten tapahtuikin. Pari kertaa he joutuivat epäsopuun, sillä olihan
heillä kummallakin sentään oma päänsä. Mutta kerran rouva Selwyn
sanoi minulle -- nauraen omaan herttaiseen tapaansa: "Minusta oli
kauheata, kun John ja minä muuanna päivänä jouduimme kiistaan, mutta
kaikesta huolimatta tunsin itseni niin onnelliseksi siitä, että
minulla oli niin viehättävä mies, jonka kanssa voin riidellä ja
sopia." Sitten he muuttivat Charlottetowniin, ja Ned Russell osti
tämän talon ja toi vuoroonsa tänne nuoren rouvansa. Silloin alkoi
täällä elo ja touhu, sen voin vakuuttaa. Tämän talon seinien täytyy
olla suorastaan naurulla ja leikillä kyllästettyjä! Te olette kolmas
morsian, jonka olen nähnyt käyvän tämän kynnyksen ylitse, rouva
Blythe, ja aivan empimättä voin vakuuttaa, että te olette niistä
kaunein.

Tuo suorasukainen kohteliaisuus, jota sanamuotonsa puolesta lähinnä
voisi verrata koreaan auringonruusuun, vaikutti kapteenin lausumana,
omituista kyllä, vienon viehkeältä kuin orvokin lemu ja tuotti
Annalle mielihyvää. Nuori rouva olikin tänä iltana aivan erityisesti
eduksensa, ruusunpuna poskillaan ja rakkauden hohde katseessaan.
Yksin juro vanha tohtori Davekin loi häneen hyväksyvän katseen,
mutisipa vielä kotimatkalla vaimolleen, että poika nähtävästi ei
ollut valinnut niinkään huonosti.

-- Nyt täytyy minun lähteä kotiin majakkaani, lausui kapteeni Jim. --
Tämä ilta on ollut harvinaisen hauska.

-- Sittenhän tulette varmaankin usein meitä tervehtimään, sanoi Anna.

-- Olisipa hauska tietää, kehoittaisitteko te minua sitä tekemään,
jos tietäisitte, kuinka halukas olen tulemaan, sanoi kapteeni Jim,
luoden Annaan tutkivan katseen.

-- Luuletteko kenties, ettei tulonne olisi minulle mieleen? hymyili
Anna. -- Vakuutan, että se minusta on hauskaa -- ja tämä on niin
totta, niin totta, niin toden totta, kuten koulussa aina sanoimme.

-- Siinä tapauksessa tulen kyllä. Tulen vaivaamaan teitä käynneilläni
mihin aikaan päivästä milloinkin sattuu. Toivon, että tekin miehenne
kanssa joskus käväisette luonani. Minulla ei yleensä ole muuta
puhetoveria kuin Ensi perämies, mirri-kissani, ja se kyllä on hyvä
kuuntelemaan, mutta vastaukset ovat hiukan vähissä. Te olette nuori,
minä olen vanha jöröjukka, mutta luulisin sittenkin, että meidän
sielumme ovat jokseenkin yhdenikäiset.

Annan saattaessa vieraita veräjälle oli kuu juuri kohonnut taivaalle.
Neljän tuulen lahti kuvastui haavemaisessa hohteessa -- kuin tyyni
satama tarumaassa, minne tuulet eivät löydä tietä. Kujaa reunustavat
poppelit vaikuttivat synkän ylväiltä kuin ylimmäiset papit, päässä
suipot, kuunhohteen hopeoimat hiipat.

-- Poppelit ovat aina olleet minun lempipuitani, sanoi kapteeni
Jim, viitaten niihin pitkällä käsivarrellansa. -- Ne ovat puita,
joiden alla prinsessojen sopii kulkea haaveilemassa. Mutta ne eivät
ole nykyisin muodissa. Ihmiset väittävät että ne kuihtuvat latvasta
eivätkä pysy tuuheina. Sehän kyllä voi olla mahdollista, mutta
jos panee henkipahasensa kaupalle ja kiipee keväällä kevyitten
tikapuitten varassa niitä puhdistamaan, niin ei niistä sitten
enää ole huolta mitään. Niin tein minä aina neiti Elizabethin
poppeleille, ja ne eivät koskaan yrittäneetkään kuihtua. Hän oli
erityisen ihastunut niihin -- hän sanoi, että niillä oli oman arvon
tuntoa ja että ne aina pysyttelivät erillään roskajoukosta. Ovathan
vaahterat kyllä hauskoja, mutta poppelien parissa tuntee liikkuvansa
hienoimmassa seurapiirissä.

-- Miten ihana ilta, sanoi vanha tohtorinrouva noustessaan tohtorin
kieseihin ja levittäessään huopapeitteen polvillensa.

-- Niin, sanoi kapteeni Jim, -- kun lahti tuolla tavoin väreilee
laajalti kuun hohteen hopeoimana, silloin tuskin tietäisin sanoa,
mitä ihanampaa taivas enää voi tarjota. Kas kuu, se on minun
ystäväni, rouva Blythe. Sitä olen rakastanut kaiken muistinaikani.
Ollessani viisivuotias palleroinen nukuin eräänä iltana puutarhaamme,
eikä kukaan huomannut, etten ollut tullut sisään. Keskellä yötä
heräsin sitten ja pelästyin melkein järjiltäni. Huh, miten mustia
varjoja ja outoa rapinaa! En uskaltanut hievahtaakaan paikaltani --
makasin siinä käppyrässä ja vavisten, lapsipahanen. Minusta tuntui
kuin ei maailmassa olisi ainoatakaan elävää sielua paitsi minä ja
maailma oli niin hirvittävän suuri... Mutta silloin huomasin äkkiä
kuun katsovan minuun vanhan omenapuun ryhmyisten oksien välitse,
herttaisesti kuin vanha ystävä. Tuostakos ihastuin ikihyväksi.
Rohkeus palasi rintaani ja astelin taloon uljaana kuin leijona ja
tuijottaen herkeämättä kuuhun. Monet yöt olen vaeltanut edestakaisin
laivani kannella, kaukaisilla merillä, silmäillen kuuta ja sille
nyökkäillen. -- Mutta miksikä te, hyvät ihmiset, ette käske minua
vaikenemaan vihdoinkin ja menemään tieheni!

Nauru ja hyvästelyt olivat vaienneet. Anna ja Gilbert käyskentelivät
hetkisen puutarhassa käsi kädessä. Puutarhan nurkkauksessa virtaava
puro keinutteli karehtien kiemurtelevilla laineillansa kuutamoa, ja
valkorunkoisten koivujen latvat suhisivat hiljaa. Tummina punoittivat
unikukat varjossa pitkin puron rantoja. Ilman täytti sulotuoksu,
-- ehkäpä lähtöisin kukkasista, joita tänne alkuaan oli istuttanut
tuo nuori, kaukaa tullut morsian. Menneitten aikojen muistot
tuntuivat leijailevan nuoren avioparin ympärillä. Anna pysähtyi
puolipimentoon,'tahtaaksensa kukkivan oksan.

-- On niin miellyttävää hengittää kukkien tuoksua pimeässä, sanoi
hän. -- Silloin saavuttaa helpommin niiden sielun. Oi Gilbert, tämä
pieni talo on juuri sellainen kuin olin kuvitellut! Ja iloitsen
siitä, että täällä jo ennen meitä on asunut kaksi rakastavaista,
jotka pitkän odotuksen jälkeen lopuksi olivat löytäneet toisensa.




VIII.

ENSIMMÄINEN VIERAS.


Syyskuu jatkui, tuoden mukanaan päiviä, joiden kullanhohteinen
auer illoin häipyi purppura-usmaan Neljän tuulen satamassa --
jälkikesäpäiviä -- ja öitä, joita kirkasti kuutamo ja kalvas
tähtivalo. Lahdella ei näkynyt mitään myrskyn ajelemia ärjyviä
aaltoja, puiden lehdet saivat rauhassa tuulenpuuskilta riippua
paikoillaan. Anna ja Gilbert puuhailivat parhaansa mukaan
saadaksensa pienen kotinsa kuntoon, purjehtivat lahdella, tekivät
pitkiä kävely- ja ajeluretkiä, käyden katselemassa kalastajakylää
ja muita lähiseudun pikku kyliä tai nauttien sanajalkain
reunustamien metsäteiden yksinäisyydestä. He viettivät sanalla
sanoen olemassaoloa, joka olisi saattanut kaikki maailman nuoret
rakastavaiset heitä kadehtimaan.

Jos elämämme päättyisi vaikka nyt heti, kuinka rikasta se olisikaan
ollut vain siksi, että se on lahjoittanut meille nämä viimeiset neljä
viikkoa, sanoi Anna. -- Neljää tällaista viikkoa emme varmaankaan saa
kokea enää koskaan, mutta mehän omistamme ne muistoina. Kaikki tyynni
-- tuulet ja sää, kiltit ihmiset, haavemajasemme -- on ollut omiansa
tekemään tämän ensi kuukauden suorastaan viehättäväksi. Ei ole ollut
ainoatakaan sumu- tai sadepäivää siitä saakka kun tänne tulimme.

-- Eikä edes sisälläkään, sanoi Gilbert. -- Me emme ole joutuneet
epäsopuun ainoatakaan kertaa.

-- Arvelenkin, että on parasta karttaa sitä mahdollisimman kauan,
sanoi Anna. -- Ja tiedätkös -- olen niin hyvilläni siitä, että
päätimme heti asettua tänne. Nyt kaikki avioliittomme ensi aikojen
hilpeät muistot tulevat liittymään tähän seutuun, sen sijaan että ne
olisivat hajalla lukemattomissa vieraissa paikoissa.

Tuon uuden kodin ilmakehässä tuntui kuin seikkailujen ja
romanttisuuden henkäys, jommoista Anna ei ollut koskaan tuntenut
Avonleassa. Olihan hän tosin sielläkin asunut niin, että voi kaukaa
nähdä meren, mutta sen vaikutus ei ollut koskaan ulottunut mitenkään
hänen elämäänsä. Neljän tuulen satamassa se oli alati läheisyydessä,
olemassaolostansa muistuttamassa. Uuden kotinsa joka akkunasta hän
voi seurata sen tarjoaman kuvan alati vaihtelevia vivahduksia.
Sen kohina tai hiljainen aallonloiske täytti yötä ja päivää hänen
korvansa. Joka päivä hän näki laivojen laskevan ankkuriin vanhan
rasahtelevan hirsisillan luo tai purjehtivan pois iltaruskon
kultaamina, matkalla satamiin, jotka voivat olla vastakkaisella
puolella maapalloa. Kalastaja-alukset kiitivät pullistunein purjein
päivänkoitteessa ulos satamansuusta ja palasivat illan tullen
täynnänsä vedenriistaa. Pitkin kiemurtelevia teitä, jotka kulkivat
rantaniittyjen ja hietasärkkien välitse, kuljeskeli hilpeitä ja
tyytyväisiä merimiehiä ja kalastajaukkoja. Aina siellä tuntui siltä
kuin olisi jotakin tekeillä, seikkailut houkuttelivat, ne, jotka
jo olivat niitä kokeneet, palasivat kotiin ja heillä oli paljon
kertomista ja näyttelemistä... Neljän tuulen tiet eivät olleet niin
tarkoin viitoitetut ja tasaiset kuin Avonlean, raikkaat tuulet
puhalsivat niillä jäljet umpeen, meri houkutteli ja veti puoleensa,
ja nekin, jotka eivät sen kutsua noudattaneet, tunsivat sentään
mielessään omituista levottomuutta, joka johti ajatukset tuhansiin
salaperäisiin mahdollisuuksiin.

-- Nyt käsitän hyvin, miksi monen täytyy lähteä merille, sanoi Anna.
-- Tuo kaipaus, jota jokainen meistä väliin tuntee, halu liitää
poikki tunturin, joka sulkee näköalan, purjehtia taa iltaruskon,
-- se on epäilemättä mahdoton vastustaa, jos se on synnynnäistä ja
pysyy alati vireillä mielessä. En ollenkaan ihmettele, että kapteeni
Jim karkasi kotoansa, siksi ettei voinut sitä vastustaa. Joka kerran
kun näen laivan liukuvan ulos satamansuusta tai kalalokin lentävän
poikki särkkien, herää minussa toivomus, että olisin tuossa laivassa
tai omistaisin siivet -- ei lentääkseni kuin kyyhky pesään, vaan
liitääkseni kalalokin tavoin sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.

-- Sinä pysyt kauniisti minun luonani, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert,
rauhallisena ja tyytyväisenä kuin pasha. -- En tahdo, että lennät
sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.

Oli myöhäinen iltahetki, ja he istuivat ulkona punaisella
hietakiviportaallansa. Ääretön rauha vallitsi maalla ja merellä ja
taivaan avaruudessa. Heidän päänsä ylitse lenteli hopeanvalkoisia
lokkeja. Loppumaton jono punertavia hattaroita vaelsi hitaasti
edelleen pitkin taivaanrantaa. Hiljaisessa ilmassa kuului vain lepoon
laskeutuvain laineiden ja tyyntyväin tuulahdusten lempeä suhina.
Asterit hohtivat kalpeassa valossa tuvan ja merenlahden välisillä
niityillä, jotka nyt usman takaa paistoivat ruskeilta.

-- Lääkärit, jotka ovat olleet valveilla koko yön pitääksensä
silmällä sairaita, eivät tietenkään voi olla niin erityisen
seikkailuhaluisia, sanoi Anna säälivästi. -- Jos olisit nukkunut
yhtä hyvin kuin minä, olisit varmaankin yhtä valmis retkeilyihin
mielikuvituksen siivin.

-- Minun onnistui viime yönä suorittaa eräs hyvä työ, Anna, lausui
Gilbert. -- Jumalan avulla pelastin ihmishengen. On ensi kerta,
jolloin todella rohkenen väittää sitä. Olenhan tosin muulloinkin
voinut olla siinä suhteessa avullisena, mutta jos en olisi jäänyt
Allonbylle taistelemaan vasten kasvoja kuoleman kanssa, olisi
vaimo aamun tullen jo maannut kalman saaliina. Turvauduin erääseen
kokeeseen, jota varmaankaan ei ole vielä koskaan tehty täällä.
Luulisin melkein, ettei tuota keinoa ole koetettu vielä muualla
kuin sairashuoneissa. Kingsportin sairaalassa käytettiin sitä viime
talvena ensi kerran. En ikinä olisi uskaltanut tuota yritystä, jos
en olisi tiennyt, ettei mitään muuta neuvoa enää ollut jäljellä.
Rohkenin siis sitä koettaa -- ja onnistuin. Hyvä puoliso ja äiti on
nyt, kuten toivon, pelastettu vuosikausiksi jatkamaan onnellista
ja siunausta tuottavaa elämää. Ajaessani aamulla kotiinpäin ja
nähdessäni auringon nousevan tyynen ja kirkkaan ulapan takaa kiitin
Jumalaa siitä, että hän oli sallinut minun joutua lääkärin uralle.
Olen taistellut hyvän taistelun ja saanut voiton elon vihamiehestä.
Jotakin sentapaista haaveksin aina, kun entisaikoina puhuimme siitä,
mitä elämässä aioimme saada aikaan. Se haave toteutui tänä aamuna.

-- Onko tuo ainoa haaveesi, joka on toteutunut? tiedusteli Anna.

Hän tiesi varsi hyvin, millainen vastaus olisi, mutta hän halusi
kuulla sen kerran jälleen.

-- Sen tiedät sinä itse parhaiten, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert
katsoen hymyillen häntä silmiin. Ja tuona hetkenä istui kaksi täysin
onnellista nuorta ihmistä The Glenin lahden rannalla sijaitsevan
valkoisen pikku talon porraskivellä.

Eräänä päivänä sanoi Gilbert Annalle:

-- Nähnenköhän ehkä näkyjä, sillä minusta on kuin poppelikujaamme
pitkin purjehtisi täydessä taklauksessa oleva alus.

Anna katsahti tielle päin ja hypähti pystyyn.

-- Varmaankin saamme joko neiti Cornelia Bryantin tai rouva Mooren
luoksemme vierailulle, sanoi hän.

-- Minä menen odotushuoneeseeni, mutta jos tulija on neiti Cornelia,
panen korvani ovenraolle voidakseni kuunnella, sanoi Gilbert. --
Sen perusteella, mitä olen kuullut puheenalaisesta neidistä, voin
ennustaa, että keskustelu on käyvä erittäin virkistäväksi.

-- Mutta ehkäpä tulija onkin rouva Moore?

-- Luullakseni rouva Moore ei ole tuota mallia. Näin hänet eräänä
päivänä työssä puutarhassaan, ja vaikka olin liian kaukana
erottaakseni hänet selvästi, sain kumminkin sen käsityksen, että
hän oli jokseenkin solakka ja hoikka. Hän ei liene liioin seuraa
rakastava, koska hän ei vielä ole välittänyt käydä meillä, vaikka on
lähin naapurimme.

-- Rouva Lynden tapainen ei hän ainakaan liene, muutoin olisi
uteliaisuus jo aikoja tuonut hänet tänne, sanoi Anna. -- Tämä tulija
on epäilemättä neiti Cornelia.

Hän oli oikeassa -- mutta älköön luultako, että neiti Cornelia oli
tullut vain lyhyelle, kohteliaisuuden vaatimalle vierailulle. Kaukana
siitä. Hänellä oli mukanansa käsityö, suunnattomassa, käsivarrelta
riippuvassa käsityöpussissa, ja kun Anna pyysi häntä istumaan, otti
hän heti päästään leveälierisen hattunsa, joka syyskuun vallattomista
vihureista huolimatta oli pysynyt hänen päässään, ollen kiinnitettynä
tiukalla kuminauhalla, joka kulki hänen pienen, kiinteälle kierretyn
harmaankirjavan hiusnutturansa alitse. Neiti Cornelia ei koskaan
käyttänyt hattuneuloja. Sitä nyt vielä olisi puuttunut! Kuminauha
oli kelvannut hänen äidillensä, ja se kelpasi hänelle myöskin.
Hänellä oli raikkaat, pyöreät, punakat kasvot ja pirteät ruskeat
silmät. Hän ei muistuttanut vähääkään sananparreksi käynyttä
vanhaapiikaa, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli sävy, joka tuota pikaa
valtasi Annan mielen. Annan synnynnäinen kyky tajuta heti sielujen
sukulaisuus saattoi hänet nyt tuntemaan, että hän tulisi pitämään
neiti Corneliasta tämän omituisista mielipiteistä ja ulkonaisista
omituisuuksista huolimatta.

Ei kenellekään muulle kuin neiti Cornelialle olisi voinut
pälkähtää päähän lähteä vierailulle sinivalkoviiruinen esiliina
vyötäröllä ja yllään höllä suklaanvärinen aamupuku, jonka ruskeata
pohjaa koristivat kankaaseen painetut suuret vaaleanpunaiset
ruusut. Ei myöskään kukaan muu kuin neiti Cornelia olisi voinut
näyttää muhkealta ja kunnianarvoiselta sellaisessa puvussa. Jos
neiti Cornelia olisi mennyt kuninkaalliseen linnaan vierailulle
kruununprinsessan luo, olisi hänen esiintymisensä ollut aivan
yhtä arvokasta ja tyyntä. Välinpitämättömästi hän olisi antanut
ruusukoristeisen laahuksensa lakaista marmorilattioita ja aivan
empimättä hän olisi ryhtynyt päästämään prinsessaa harhaluulosta,
että miehen omistaminen, olipa tämä talonpoika tai prinssi, olisi
ylvästelyn arvoista.

-- Olen ottanut mukaan käsityöni, rakas pikku rouva Blythe, sanoi
hän, ottaen esiin hyvin harsean ja utuisen käsityön. -- Minun on
kiire saada tämä valmiiksi enkä voi hukata vähääkään aikaa.

Anna katsoi hiukan ihmeissään valkoista kangasta, jonka neiti
Cornelia oli levittänyt leveään syliinsä. Hän valmisteli
lastenmekkoa, ja se oli koristettu erinomaisen sievästi hienoilla
laskoksilla ja poimuilla. Neiti Cornelia asetti silmälasinsa
paikoilleen ja alkoi ommella variksenpistoja erinomaisen
huolellisesti.

-- Ompelen tätä rouva Fred Proctorille, joka asuu The Glenissä,
selitti hän. -- Hän odottaa näinä päivinä kahdeksatta lastansa, eikä
hänellä ole varattuna sille mitään. Toiset seitsemän ovat kuluttaneet
kaikki, mitä hän ompeli ensimmäiselle, ja nyt ei hän ehdi eikä
jaksa valmistaa mitään uusia vaatteita. Tuo nainen on marttyyri,
sen saatte uskoa aivan sananmukaisesti. Kun hän meni naimisiin
Fred Proctorin kanssa, tiesin kyllä kuinka kävisi. Hän oli noita
ilkeitä, viehättäviä miehiä. Naimisiin mentyänsä hän lakkasi olemasta
viehättävä, mutta ilkeys, se oli pesunkestävää, se ei kulunut pois.
Hän juo eikä välitä perheestänsä. Mutta sellaisiahan ne ovat. En
käsitä, kuinka rouva Proctorin voisi onnistua pitää lapsiparkansa
ehyinä ja puhtaina, jos eivät naapurit tuon tuostakin avustaisi häntä
hiukan.

Mikäli Anna myöhemmin kuuli, oli neiti Cornelia ainoa naapuri,
joka erikoisemmin välitti Proctorin nuoren herrasväen eheydestä ja
puhtaudesta.

-- Kuullessani, että numero kahdeksan oli tulossa, päätin ommella
sille hiukan, ja tämä vaatekappale on viimeinen, jatkoi neiti
Cornelia. -- Siksi tahdonkin saada sen valmiiksi tänään.

-- Se on tosiaankin erinomaisen sievä, sanoi Anna. -- Minäkin menen
noutamaan työni, niin pidämme pientä ompeluseuraa kahden kesken.
Kuinka taitava te olettekaan käsitöissä, neiti Bryant.

-- No niin, olenhan kyllä taitavin näillä seuduin, myönsi neiti
Bryant, teeskentelemättä mitään turhaa vaatimattomuutta. --
Luonnollistahan se onkin. Olen valmistellut enemmän tämänlaatuisia
vaatteita kuin jos minulla olisi sata omaa lasta. Oikeastaanhan
on hassua, että minä vaivaudun kirjailemaan mekkoa kahdeksannelle
tenavalle! Mutta mitä tuo pieni raukka taitaa siihen, että se on
kahdeksas -- ja minusta tuntui suotavalta, että se saisi edes
yhden ainokaisen sievän puvun. Tuo kurja pikku olento on kaikkea
muuta kuin tervetullut, ja siksi minä laitoin tähän muutaman rivin
variksenpistoja ja tavallista enemmän reikäompelusta, niin että tuo
uusi tulokas voisi hiukan hienostellakin.

-- Tuollaisesta mekosta mikä vauva tahansa olisi iloinen ja ylpeä,
sanoi Anna, saaden aina varmemman vakaumuksen, että hän tulisi
pitämään neiti Corneliasta.

-- Olette kaiketi ihmetelleet, etten minä ole tullut tänne
vierailulle, jatkoi neiti Cornelia, -- mutta elonkorjuun takia
on ollut sellainen kiire, että minä olen saanut panna parastani.
Ylimääräisiä apulaisia on minun myöskin täytynyt hankkia kuinka
paljon tahansa, ja ne ovat pitäneet paljoa enemmän ruoasta kuin
työstä, kuten miehet ainakin. Oikeastaan olin aikonut tulla eilen,
mutta sitten meninkin rouva Mac Allisterin hautajaisiin. Minulla oli
niin kova päänpakotus, että pelkäsin, ettei minulla olisi siellä
hauska. Mutta tuo ihminen oli sadan vuoden vanha, ja minä olin aina
ajatellut, että hänen hautajaisiinsa minä menisin aivan varmasti.

-- Olivatko pidot onnistuneet? kysyi Anna, joka oli huomannut, että
odotushuoneen ovi oli auennut raollensa.

-- No se on varmaa -- oikein suurenmoiset... Hänellähän oli niin
hirveän paljon tuttavia. Ruumissaatossa oli yli satakaksikymmentä
vaunua. Sattui myöskin pari hullunkurista kohtausta. Luulin
menehtyväni siihen paikkaan nähdessäni vanhan Joe Bradshawin, joka
on vapaa-ajattelija eikä koskaan käy Herran huoneessa, avaavan
kitansa ja veisaavan "Jeesuksen armohelmassa", niin että kirkko
kaikui. Hän on näet niin ylpeä komeasta äänestänsä -- siksi hän
aina käy hautajaisissa. Vaimo parka -- hän ei suinkaan korottanut
ääntänsä liiaksi -- rasittunut ja rääkätty kun on. Väliin matkustaa
ukko kaupunkiin, muka ostamaan vaimollensa jonkun lahjan, ja
sitten hänellä tullessaan on lantatadikko tai jokin uudenaikainen
separaattori. Sellaisia miehet ovat. Mutta kuten sanottu, mitä
voi odottaakaan ihmiseltä, joka ei käy koskaan kirkossa, ei edes
metodistienkaan kirkossa. Mieleni oikein lämpeni nähdessäni teidät
ja nuoren tohtorinne ensimmäisenä sunnuntaina presbyteriläisten
kirkossa. En koskaan antaisi minkään tohtorin, joka ei tunnusta
oikeata uskoa, iskeä suontani tai tirkistää kurkkuuni.

-- Me olimme äskettäin metodistikirkossa iltajumalanpalveluksessa,
sanoi Anna viattomasti.

-- Voinhan hyvin käsittää, että tohtori Blythen täytyy väliin käydä
sielläkin, muutoinhan hän voisi menettää kaikki metodistipotilaansa.
Mutta jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin varokaa joutumasta
liiaksi tekemisiin senkaltaisten ihmisten kanssa!

-- Ettekö sitten usko, että metodistit pääsevät taivaaseen yhtä hyvin
kuin presbyteriläisetkin? kysyi Anna.

-- Sen asian ratkaiseminen ei kuulu meille. Se on korkeamman
olennon käsissä kuin meidän, sanoi neiti Cornelia juhlallisesti.
-- Mutta maan päällä minä en aio seurustella heidän kanssaan,
joskin ehkä, paha kyllä, joudun pakosta siihen taivaassa. Tämä
nykyinen metodistipastori on naimaton. Edellinen oli nainut mies,
ja varjelkoon millaisen typerän kanan hän oli hankkinut ristikseen.
Sanoin hänelle kerran, että hänen olisi pitänyt antaa hänen ensin
tulla aikaihmiseksi, ennenkuin meni naimisiin hänen kanssaan.
Tiedättekö mitä hän vastasi? Hän tahtoi itse kasvattaa hänet, sanoi
hän. Mutta sellaisia ne ovat.

-- Mutta lieneekin ehkä hiukan vaikea ratkaista, milloin itsekukin on
aikaihminen.

-- Siinä sanoitte toden sanan, rakas ystäväni. Toiset ovat
aikaihmisiä jo syntyessään, ja toiset eivät ole siksi ehtineet vielä
kahdeksankymmentä vuotta täyttäessäänkään, -- sen saatte uskoa!
Näihin viimemainittuihin kuului tuo rouva Mac Allister, jonka eilen
saatoimme hautaan. Hän oli samanlainen hepsukka täyttäessään sata
vuotta kuin lienee ollut kymmenvuotiaana.

-- Ehkä hän juuri siksi eli niin kauan.

-- Ehkä kyllä. Mutta minä puolestani elän mieluummin viisikymmentä
vuotta täysijärkisenä kuin sata hassahtavana.

-- Mutta ajatelkaas, kuinka maailma olisi hirveän yksitoikkoinen, jos
kaikki ihmiset olisivat noin tavattoman ymmärtäväisiä, tuumiskeli
Anna rukoilevalla äänensävyllä.

Neiti Cornelia ei ollut kuulevinaankaan tuota puolustelua, vaan
jatkoi:

-- Mutta kas, hänen suvussansa on aina ollut paljon hassahtavia tai
täysihulluja ihmisiä. Hänen oma sisarenpoikansa, Ebenezer Milgrave,
luuli olevansa kuollut ja torui aina vaimoparkaansa siitä, ettei tämä
tahtonut häntä haudata. Olisipa ollut minun asiani, niin minä olisin
siekailematta täyttänyt hänen tahtonsa.

Neiti Cornelian ilme oli niin tarmokas, että Anna jo oli näkevinään
hänet lapio kädessä.

-- Ettekö sitten tunne ainoatakaan kilttiä aviomiestä, neiti Bryant?

-- Epäilemättä -- koko joukon -- mutta ne ovat tuolla! sanoi neiti
Cornelia herttaisesti, ja hän viittasi avoimesta akkunasta kohden
kirkkotarhaa, joka sijaitsi lahden toisella puolen.

-- Mutta minä tarkoitan ilmi eläviä? tiedusteli Anna.

-- Tunnen kyllä -- parikin -- jotka ovat todisteena siitä, että
Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, tunnusti neiti Cornelia
vastahakoisesti. -- En tahdo kieltää, että jostakin yksityisestä
miesolennosta, joka hamasta nuoruudesta on ollut erityisen
silmälläpidon alaisena ja kasvatettu kurissa ja Herran nuhteessa,
on voinut tulla aivan mukiinmenevä ihminen. Teidän miehenne,
esimerkiksi, tuntuu kuulemani mukaan olevan tuollainen poikkeus.
Arvatenkin te siksi kuvittelettekin -- tässä loi neiti Cornelia
silmälasiensa ylitse läpitunkevan katseen Annaan -- että hänen
vertaistansa ei ole koko avarassa maailmassa?

-- Kuten ei olekaan, vastasi Anna aivan empimättä.

-- Ah, niin kuulin erään toisenkin nuoren rouvan äskettäin sanovan,
huokaili neiti Cornelia. -- Kun Jennie Dean meni naimisiin, luuli
hänkin tietysti, että toista sellaista miestä ei ollut maailmassa.
Eikä hän tiennyt, kuinka hän oli oikeassa... Mieslurjus teki hänet
onnettomaksi ja hakkaili täyttä päätä toista rouvaansa, Jennien
maatessa kuolinvuoteellaan. Toivon vain, että teidän luottamuksenne
olisi paremmilla perusteilla, rakas ystäväni. Nuori tohtori näyttää
rupeavan menestymään oikein hyvin. Aluksi minä pelkäsin, ettei hän
saisi potilaita, sillä tämän seudun ihmiset ovat tottuneet pitämään
vanhaa tohtori Davea ainoana, joka kelpaa johonkin. Ei silti, että
hienotuntoisuus juuri liioin kuuluisi tohtori Daven ominaisuuksiin --
hän ottaa ihmisten kanssa aina puheiksi heidän arimmat asiansa. Mutta
loukkaukset unohdettiin, kun saatiin vatsanväänteitä. Jos hän olisi
ollut pastori eikä tohtori, ei hänelle ikinä olisi annettu anteeksi.
Mutta jouduttuamme puheisiin papeista ja istuessamme tässä näin
tuttavallisesti kahdenkesken -- ilman metodisteja läheisyydessämme
-- haluaisin kysyä teiltä avomielisesti, mitä te pidätte _meidän_
papistamme.

-- Katsokaas -- tuo kysymys... alkoi Anna epäröivästi.

Neiti Cornelia nyökkäsi.

-- Aivan niin. Minä olen aivan samaa mieltä. Oli suuri erehdys, että
hän sai kutsun tänne. Hyvä Jumala, en unohda koskaan ensimmäistä
saarnaa, jonka hän piti tässä seurakunnassa. Aiheena oli se, että
jokaisen pitäisi valita se ala, joka soveltui hänelle parhaiten.
Aihe oli siis hyvä kyllä, mutta taivas sentään, millä tavoin hän
sitä käsitteli! Hän sanoi: "Jos teillä olisi lehmä ja omenapuu,
ja jos te sitoisitte omenapuun navettaanne ja panisitte lehmän
sorkat pystyssä kyökkitarhaanne, paljonko maitoa te saisitte
omenapuusta ja kuinka monta omenaa lehmästä?" Oletteko elämässänne
kuullut sellaista höpsötystä? Olin niin iloinen siitä, ettei ollut
ainoatakaan metodistia tuota kuulemassa -- he tietysti eivät ikinä
voisi olla meitä pistelemättä tuollaisen saarnan takia. Muutoin en
myöskään voi sietää tuota hänen tapaansa olla yhtä mieltä kaikkien
ihmisten kanssa, mitä ikinä hänelle sanookin. Jos hänelle sanoisi:
"Te olette aika lurjus!" niin hän yhtyisi tähän ja sanoisi imelästi
hymyillen kuten aina: "Niin kyllä -- olette aivan oikeassa." --
Papin täytyy olla mies puolestansa. Mutta tämän kaiken sanon teille
vain suurimmassa salaisuudessa -- jos metodisteja on läheisyydessä,
ylistelen häntä pilviin saakka. Jotkut ovat sitä mieltä, että hänen
vaimonsa pukeutuu liian koreasti, mutta minä puolestani sanon,
että kun hänen kerran täytyy aina nähdä rinnallaan tuollainen
tuonentanssi-naama, niin on luonnollista, että hän hankkii itsellensä
toisaalta hiukan hauskaa. Minä en koskaan parjaa ketään naista
siitä, että hän on ihastunut koreihin vaatteisiin. Olen vain niin
hyvilläni huomatessani, ettei mies ole mikään kitupiikki, vaan sallii
hänen pitää hiukan hauskaa. Ei silti, että minä itse vähääkään
välittäisin vaatteista! Naiset pukeutuvat hienoiksi ollaksensa
miesten silmäruokana, mutta minä puolestani en ole koskaan vajonnut
niin syvälle. Olen aina viettänyt onnellista ja hauskaa elämää, ja
se johtuu siitä, etten ole koskaan välittänyt hitustakaan noista
heittiöistä, jotka nimittävät itseänsä luomakunnan herroiksi.

-- Miksikä te olette niin vihoissanne kaikelle miesväelle?

-- Vihoissani? Vieläkö mitä! Sen arvoisia eivät ne ole. Minä vain
halveksin niitä. Mutta teidän miehestänne voisin luullakseni ruveta
pitämään, jos hän jatkaa, kuten on alkanut. Muutoin on maailmassa
ainoastaan kaksi miestä, joille minä annan arvoa, nimittäin vanha
tohtori ja kapteeni Jim.

-- Niin, kapteeni Jim on todellakin oikea valiomies, sanoi Anna.

-- Kapteeni Jim on oiva mies, mutta hänellä on eräs virhe. Häntä ei
saa ikinä suuttumaan. Minä olen nyt kahdenkymmenen vuoden aikana
parhaani mukaan koettanut ärsyttää häntä, mutta en ole nähnyt hänen
vielä koskaan nostavan harjaksiansa. Se aivan suututtaa. Se nainen,
joka hänen olisi pitänyt saada, sai arvatenkin miehen, joka äkämystyi
seitsemästi päivässä.

-- Kuka se sitten oli?

-- Sitä en suinkaan tiedä sanoa, rakkaani. En muista ikinä
kuulleeni, että kapteeni Jim olisi hakkaillut ketään. Ja nyt hän on
kuudenkahdeksatta vuotias. En ole koskaan kuullut syytä, miksi hän
on pysynyt naimatonna, mutta tietenkin siihen on jokin syy. Hän on
purjehtinut kaiken ikänsä, viittä viimeistä vuotta lukuunottamatta,
ja tuskinpa lienee sellaista maailmankolkkaa, jonne hän ei olisi
pistänyt nokkaansa. Hän ja Elizabeth Russel olivat aina hyvin hyvät
kumppanukset, mutta rakkaudesta ei tuossa suhteessa ollut milloinkaan
kysymys. Elizabeth ei mennyt naimisiin, vaikka monikin häntä kosi.
Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar. Sinä vuonna, jolloin
Walesin prinssi kävi saarellamme, oleskeli Elizabeth setänsä luona
Charlottetownissa, ja tämä oli valtionvirkamies, joten Elizabethkin
sai kutsun noihin juhlallisiin tanssiaisiin. Hän oli viehkein tyttö
koko salissa, ja prinssi tanssi hänen kanssaan, ja kaikki toiset
naiset, joiden kanssa hän ei tanssinut, olivat menehtyä kateudesta,
sillä heidän isänsä ja veljensä olivat yhtä arvoastetta Elizabethia
ylempänä, ja nyt oli tuo kunnia aivan aiheettomasti tullut hänen
osaksensa. Elizabeth oli aina hyvin ylpeä noista tanssiaisista. Pahat
ihmiset sanoivat, että hän pysyi naimatonna siksi, ettei hän enää
voinut tyytyä tavalliseen mieheen tanssittuansa prinssin kanssa.
Mutta se oli tuulesta temmattua. Kerran hän uskoi minulle syyn ja
se oli se, että hän pelkäsi ettei voisi pahan luontonsa takia elää
sovussa avioliitossa. Tottahan onkin, että hän oli kauhea äkäpussi.
Väliin hänen täytyi mennä huoneeseensa ja järsiä piironkinsa syrjää
purkaaksensa kiukkunsa jollakin tavoin... Mutta minä sanoin hänelle,
ettei hänen tuon takia suinkaan tarvinnut olla menemättä naimisiin.
Miksi miesten yksin tarvitsisi saada äkäillä ja näyttää kiukkuansa --
voitteko sanoa sen pikku rouva tohtorinna?

-- Kyllä minäkin olen väliin jokseenkin närkäs, sanoi Anna.

-- No se ei haittaa. Sitten ette myöskään salli tallata itseänne...
Mutta katsokaapa, kuinka kaunis teidän puutarhanne on! Se tuotti
Elizabeth paralle paljon iloa ja huvia.

-- Olen niin ihastunut siihen. Nuo vanhanaikaiset kukat ovat juuri
minun makuni mukaiset. Mutta kun nyt puhumme puutarhanhoidosta, niin
voisittekohan neuvoa meille jonkun, joka voisi kuokkia honkametsikön
takana olevan alan ja istuttaa sinne puutarhamansikoita. Gilbertillä
on niin paljon työtä, ettei hän varmaankaan ehdi ryhtyä siihen nyt
syksyllä.

-- Henry Hammond, joka asuu The Glenissä, suorittaa tuollaista
tilapäistä työtä. On parasta, että otatte hänet. Tosinhan häntä
paljoa enemmän huvittaa maksu kuin työ, -- mutta sellaisiahan
miehet ovat. Hänen ymmärryksensä laita on myöskin huonosti --
hänen isäukkonsa heitti kerran halon hänen päähänsä hänen pienenä
ollessaan. Näppärä ja hauska kuritus väline, eikö totta? Mutta mitä
muuta mieheltä voi odottaa! Henry on joka tapauksessa ainoa, jota
tiedän ehdottaa. Hän maalasi keväällä minun taloni. Ja sehän näyttää
oikein siistiltä ja hauskalta -- eikö totta?

Anna pelastui vastaamasta, kun kello samassa löi viisi.

-- Mitä ihmettä! -- onko kello jo niin paljon? ihmetteli neiti
Cornelia. -- Kuinka nopeasti aika kuluukaan, kun on hauska! Ei, nyt
minun täytyy kiiruhtaa kotiin.

-- Eihän toki! Te jäätte juomaan teetä meidän kanssamme, sanoi Anna
sydämellisesti.

-- Pyydättekö minua viipymään, siksi että katsotte sitä
asiaankuuluvaksi vai siksi, että todella tahdotte vielä pitää minua
luonanne? kysyi neiti Cornelia.

-- Siksi, että minusta olisi hauskaa, jos te viipyisitte. Tunnen
luonnossani, että meistä tulee hyvät ystävät, sanoi Anna hymyillen
miellyttävintä hymyänsä.

-- Johan me olemmekin ystävät, herttainen pikku tohtorinnani.
Ystävänsä voi, Jumalan kiitos, itse valita. Sukulaiset saa muitta
mutkitta pitää hyvänänsä ja saa olla kiitollinen, jos niiden joukossa
ei ole mitään nimenomaisia mätämunia. Ei siltä, että minulla niitä
olisi kovinkaan monta -- eivätkä ne ole sen läheisempiä kuin
pikkuserkkuja. Tiedättekös, rouva Blythe -- minä olen oikeastaan
varsin yksin maailmassa.

Neiti Cornelian ääni soinnahti surunvoittoiselta.

-- Ettekö voisi sanoa minua Annaksi? huudahti Anna vilkkaasti. -- Se
tuntuisi paljoa kodikkaammalta. Jok'ikinen täällä, paitsi mieheni,
nimittää minua rouva Blytheksi tai tohtorinnaksi, ja minä tunnen
itseni perin muukalaiseksi. Muutoin on teidän oma nimenne, yhden
kirjaimen erotuksella vain, juuri se nimi, johon minä lapsena olin
enin ihastunut. Minä inhosin "Annaa", ja ajatuksissani nimitin
itseäni aina Cordeliaksi.

-- Minä pidän Anna-nimestä. Se oli äitini nimi. Vanhanaikaiset
nimet pysyvät sentään alati parhaina. Jos teidän nyt täytyy mennä
laittamaan teetarjotin järjestykseen, niin voisitte lähettää nuoren
tohtorinne hetkeksi juttelemaan minun kanssani. Hän on maannut
odotushuoneensa sohvalla aina siitä saakka kun minä tulin tänne ja on
nauranut makeasti melkein kaikille minun puheilleni.

-- Mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? huudahti Anna
niin kauhistuksissaan neiti Cornelian melkein kammottavasta
kaikkitietäväisyydestä, ettei hän tullut saaneeksi esiin laimeatakaan
vastaväitettä tuohon neiti Cornelian mainitsemaan tosiseikkaan nähden.

-- Näinhän minä tänne tullessani, että hän oli teidän seurassanne, ja
ettekö luule minun olevan selvillä miesten kujeista? vastasi neiti
Cornelia. -- No niin, nyt on mekko valmis, ja nyt saa kahdeksas lapsi
tulla milloin tahtoo.




IX.

NELJÄN TUULEN NIEMESSÄ.


Oli jo ehditty pitkälle syyskuuhun ennenkuin Anna ja Gilbert saivat
tilaisuuden käydä lupaamallaan vierailulla Neljän tuulen majakassa.
He olivat jo usein olleet aikeissa lähteä sinne, mutta sitten oli
aina tullut jokin este. Kapteeni Jim puolestansa oli jo käväissyt
lukemattomia kertoja tuossa pienessä vieraanvaraisessa kodissa.

-- Minä en välitä muodollisuuksista, rouva Blythe, sanoi hän Annalle.
-- Minulle tuottavat käyntini täällä suurta iloa, ja siitä en aio
kieltäytyä, vaikka te ette vielä ole käynyt vastavierailulla. Minä
tulen, milloin voin, ja te tulette, milloin te voitte, ja jos siten
voimme saada hauskan jutteluhetken yhdessä, lienee yhdentekevää,
kummanko katon alla me istumme.

Kapteeni Jim ihastui suuresti Gogiin ja Magogiin, jotka istuivat
täällä kotilieden ääressä yhtä itsetietoisen arvokkaina kuin
aikaisemmin Karoliinan majassa.

-- Nepä vasta ovat lystikkäitä pikku elukoita, huudahti hän
ihastuneena, ja hän tervehti niitä aina ja sanoi niille jäähyväiset
yhtä kohteliaasti kuin isäntäväelle. Kapteeni Jim ei suinkaan ollut
sellainen henkilö, että hän olisi halunnut loukata kotijumalia
kunnioituksen puutteella.

-- Te olette tehneet tästä pienestä talosta oikean ihannekodin,
sanoi hän kerran Annalle. -- Se ei ole vielä koskaan ollut niin
hauska. Rouva Selwynillä oli kyllä myöskin erinomainen kaunoaisti,
kuten teillä, ja hän sai ihmeitä aikaan, mutta silloin ei vielä
ollut olemassa hauskoja kotikutoisia akkunaverhoja ja tauluja ja
korihuonekaluja ja sieviä pikku koriste-esineitä -- tai ainakaan
ei niitä tunnettu täällä. Mitä Elizabethiin tulee, hän eli
menneisyydessä. Mutta te olette niin sanoakseni tuoneet tänne
tulevaisuuden. Minä viihtyisin täällä niin erinomaisesti, vaikka en
saisi jutellakaan. Minulle olisi tarpeeksi siinäkin, että saisin
istua ja katsella teitä ja teidän taulujanne. Täällä on kovin
kaunista.

Kapteeni Jim oli harras kauneudenihailija. Kaikki kaunis, mitä
hän näki, tuotti hänelle sisäistä iloa, joka kirkasti hänen
elämänpolkunsa. Mutta hänellä oli varsin selvä käsitys siitä, kuinka
vaatimattomalta hän itse näytti maailman silmissä, jos kohta hän
olikin pitkä kasvultansa, ja se harmitti häntä.

-- Saan kyllä usein kuulla, että olen kiltti ja hyväluontoinen,
tuumiskeli hän eräänä päivänä hiukan äreästi, -- mutta minulle
olisi kyllä ollut enemmän mieleen, jos Herramme olisi antanut
minulle kiltteyttä vain puolen määrän ja sensijaan hiukan paremmin
huolehtinut ulkomuodostani. Mutta minun on kai uskominen, että hän
tiesi mitä teki, kuten hyvältä kapteenilta odottaa sopii. Toisten
meistä kaiketi täytyy olla rumia, että viehättävät joukossamme --
kuten te, tohtorinna -- vaikuttaisivat yhä viehättävämmiltä.

Vihdoinkin eräänä iltana lähtivät Anna ja Gilbert matkaan Neljän
tuulen majakalle. Päivä oli alkanut hiukan synkästi, tuoden mukanansa
harmaita pilviä ja sumua, mutta se päättyi komeaan purppuraan ja
kultaan. Hietasärkät kuvastuivat lahden takana läntiselle taivaalle
kalpein kellertävin värivivahduksin, ja kauempana hehkui iltaruskon
puna. Pohjoisessa peittivät taivasta heleänkeltaiset pilvenlongat.
Lahdensuussa näkyi laiva, joka purjeet iltaruskon värittäminä liukui
aavalle ulapalle matkalla palmujen maahan. Auringonlasku vuodatti
kirkasta valonhohdetta värittömälle hietasärkkä-alueellekin, jossa ei
ollut ruohomätästäkään yksitoikkoisuutta elvyttämässä. Yksin tuokin
vanha talo, joka sijaitsi puron varrella piilipuitten ympäröimänä,
joutui hetkiseksi tuohon valovirtaan, ja sen akkunat kimmelsivät
tuokion vanhaa katedraalia muistuttavassa väririkkaudessa. Ne
hehkuivat synkän harmaassa kehyksessään kuin ympäristön kahlehtiman
mielen kaihoisan kiihkeät mietteet.

-- Tuo vanha piilipuiden suojustama talo vaikuttaa minusta aina niin
yksinäiseltä ja autiolta, sanoi Anna. -- Vieraita ei sinne koskaan
näy menevän. Tosinhan sen kujatie eroaa suuresta maantiestä, jota
emme näe täältä, mutta minusta tuntuu sittenkin siltä, kuin ei sinne
menisi eikä sieltä tulisi koskaan ainoatakaan ihmistä. Ja kuinka
ihmeellistä, ettemme koskaan satu yhteen sen asukasten kanssa, kun
ei sinne sentään ole kuin neljännestunnin matka. Kenties olen nähnyt
heidät kirkossa, mutta siinä tapauksessa en ole osannut heitä erottaa
kirkkovierasten joukosta. Ikävää, että he ovat tuollaista seuraa
karttavaa väkeä, kun he ovat ainoat läheiset naapurimme.

-- Oletko koskaan päässyt selville siitä, kuka tuo hanhia paimentava
tyttö oli, joka sinun mielestäsi oli niin kaunis? kysyi Gilbert.

-- En. Kuinka lienee sattunut niin, etten ole koskaan muistanut
keneltäkään pyytää tietoja hänestä. Mutta tuosta ensi päivästä saakka
en ole koskaan nähnyt häntä, niin että hän varmaan sittenkin oli
jokin muukalainen. Voi sentään -- nyt aurinko vaipui kukkulain taa --
mutta katsos, tuolla tuikkaa majakka!

Illan yhä hämärtyessä ilmestyi heidän silmissänsä majakan lyhdyn
ympärille aina väririkkaampia renkaita, ja joka suuntaan levisi
valkoisia säteitä, jotka muodostivat laajan valoympyrän yli loivasti
yleneväin kenttien, sataman, hietasärkkien, joiden ääriviivat jo
olivat häipyneet hämyyn, sekä loitolle pimeään vaipuvalle merelle.

-- Minusta tuntuu kuin voisi tuo valo käydä minuun käsiksi ja heittää
minut peninkulmien päähän merelle, sanoi Anna, kun tuollainen kirkas
säde jälleen verhosi heidät häikäisevään valoon.

Ja hän tunsi kuin helpotusta heidän tultuansa niin lähelle majakkaa,
ettei heihin enää sattunut tuo kiusallinen kirkas valo, joka näytti
ikäänkuin halkovan pimeyttä, tuikahtaessaan aina määräajan jälkeen
heidän ylitsensä kautta avaran ympäristön.

Kääntyessään kapeammalle tielle, joka kenttien poikki johti
majakalle, kohtasivat he tuntemattoman miehen, joka näytti tulevan
majakalta päin ja jonka ulkomuoto vaikutti niin omituiselta, että
he ehdottomasti tulivat katsoneeksi häntä kiinteämmin. Oikeastaan
hänellä oli varsin komea ulkomuoto -- hän oli pitkä ja harteikas ja
hänellä oli tarmokkaat, säännölliset piirteet, vahvasti kaartuva nenä
ja harmaat avokatseiset silmät. Pukunsa puolesta hän oli kuin varakas
maanviljelijä pyhätamineissaan, ja sen puolesta hän olisi voinut olla
kuka tahansa kalastajakylän tai The Glenin asukkaista. Mutta hänen
rintaansa peitti vyötärölle saakka ulottuva tuuhea ruskea parta, ja
selkäpuolella aaltoili tummanruskea tukka harmaan vihreän huopahatun
alta esiin yhtä tuuheina kiharoina.

-- Onkohan hän jokin hiusvoiteen kaupitsija, joka arvelee tuollaista
ilmoittamistapaa soveliaimmaksi tässä vaatimattomuuden maailmassa?
kuiskasi Gilbert, vastaantulijan ehdittyä kuuluvista.

-- Siltä melkein näyttää, kuiskasi Anna vastaan, pidättäen nauruansa,
-- kuka kumma hän mahtanee ollakaan?

-- Sitä en tiedä, mutta jos kapteeni Jim kokoaa tänne majakkansa
seutuville tuollaisia kummituksia, niin en tule tänne enää koskaan
varaamatta taskuuni hiukan terästä niiden karkottamiseksi. Kotiutunut
merimieskään hän ei ollut -- siinä tapauksessahan hänen omituinen
ulkomuotonsa kenties olisi käsitettävissä. Varmaankin hän kuuluu
johonkin noista vanhoista suvuista, jotka asuvat lahden tuolla
puolen, -- setä Dave sanoo, että niissä on tavattavissa paljon
ihmeellisiä olentoja.

-- Setä Dave on hiukan yksipuolinen, olen ollut huomaavinani. -- Oi,
Gilbert, oletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?

Neljän tuulen majakka oli rakennettu merestä äkkijyrkkään kohoavan
punaisen hietakivikallion kielekkeelle. Toisella puolen, juuri
sataman suulla, sijaitsi hopeanhohtoinen hietasärkkä, toiseen
suuntaan jatkui miellyttävin kaarroksin kauas ulottuva jono jyrkkiä
punaisia kallioita, joiden välille meri muodosti sileiden piikivien
reunustamia pieniä lahdekkeita. Se oli ranta, ylvään suurenmoinen
sekä myrskyn vyörytellessä kirkkaan vihreitä hyökyaaltoja sitä
vastaan että sen levitessä tyynenä ja liikkumatonna tähtivalossa.
Sellainen ranta saa hereille voimakkaan yksinäisyydentunteen. Metsä
ei koskaan käy koleaksi -- siellä on aina iloista, salaperäistä
sipinää ja supinaa. Mutta meri on jättiläinen, joka huokailee ja
voihkii ainaisessa tuskassa jostakin haikeasta ja salaisesta surusta,
jonka se kätkee poveensa aikojen loppuun saakka. Sen syvimmistä
salaisuuksista emme koskaan pääse täysin selville -- pintapuolisinkin
kosketus niiden kanssa saattaa meidät mielenjärkytyksen ja kauhun
valtaan. Metsä kutsuelee meitä sadoin äänin, mutta meren ääni
on alati yksi ja sama -- mahtava kohina, joka tempaa sielun
sävel virtaansa. Metsät ovat inhimillisiä, mutta meri merkitsee
arkkienkelien seuraa.

Anna ja Gilbert tapasivat kapteeni Jimin istumassa penkillä majakan
edustalla, viimeistelemässä ihmeellistä, täydessä taklauksessa olevaa
leikkikalukuunaria. Hän nousi ja lausui vieraansa tervetulleiksi
hänelle ominaisella herttaisella kohteliaisuudella.

-- Tämä on ollut kauttaaltaan ihana päivä, rouva Blythe, ja nyt tuo
ilta mukanaan ihanimman kaikesta. Istuisimmeko ehkä vielä hetkisen
täällä ulkona, kun on vielä hiukan päivänvaloa? Minä olen juuri
valmistanut tämän lelun eräälle pikku sukulaiselleni, joka asuu The
Glenissä. Kaduin heti, että olin luvannut sen tehdä, sillä pojan äiti
ei ollut hyvillään asiasta. Hän pelkää, että poika jonakin kauniina
päivänä lähtee merille, ja hänen mielestänsä tuo halu on pahasta.
Mutta mitä muuta jäikään minulle neuvoksi, rouva Blythe, kuin pitää
lupaukseni? Minusta on anteeksiantamatonta rikkoa lapselle annettu
lupaus. Tulkaa nyt tänne ja käykää istumaan ja hoitakaa mukavuuttanne.

Tuuli kävi maalta päin, ja hopeanhohteiset pienet laineet
synnyttivät vain hiljaista loisketta. Hämärä levitti punervansinisen
vaippansa yli hietasärkkien ja niemien, joita lokit käyttivät
pesimispaikkoinansa. Taivaanrannalle oli kokoontunut joukko yhä
laajenevia, ihmeellisiä pilvenlonkareita. Iltatähti oli vartiossa
aallonhalkaisijan luona.

-- Eikö todella kannatakin tulla katsomaan tätä näköalaa? sanoi
kapteeni Jim, luoden ympärilleen katseita, joissa kuvastui
omistamisen iloa ja ylpeyttä. Täällä on erillään kaikesta maailman
touhusta ja puuhasta ja omanvoitonpyynnöstä. Pääsymaksua ei myöskään
tarvitse suorittaa -- saa ilmaiseksi taivaan ja meren. Nyt nousee
kuu pian, ja minä en väsy koskaan katsomasta, miltä näyttää, kun kuu
nousee näiden kallioitten ja mastojen ja tuon aavan ulapan takaa.
Joka kerta tuottaa vaihtelua ja uusia yllätyksiä.

He jäivät katsomaan kuunnousua, ja vaipuen äänettömyyteen, joka
todisti täydellisestä tyydytyksestä, he ihailivat kuutamon
esiinloitsimaa uutta maisemakuvaa. Senjälkeen menivät he majakkaan
ja kapteeni Jim selitti heille siellä vilkkuvalokoneen rakenteen.
Lopuksi he joutuivat alakerran suureen huoneeseen, missä avoimella
liedellä paloi meren kuljettamista puista laadittu leimuava roihu.

-- Tämän tulisijan olen itse muurannut, kertoi kapteeni Jim. --
Valtio ei kustanna majakanvartijoille sellaista ylellisyystavaraa.
Katsokaapa kuinka väririkkaan loimun noista puista saa! Jos tahdotte
hiukan ajopuita, lämmittääksenne arkihuonettanne, rouva Blythe, niin
minä varsin kernaasti jonakin päivänä tuon teille niitä kärryllisen.
Käykääpä nyt istumaan, niin minä keitän hiukan teetä.

Kapteeni Jim tarjosi tuolin Annalle, ajettuaan siitä ensin pois
suuren punakeltaisen kissan ja pantuaan pois sanomalehden.

-- Laittaudupa siitä pois, Ensi perämies, ukko kulta! Sinullahan on
oma paikkasi sohvalla. Minun täytyy panna tämä sanomalehti talteen,
kunnes ehdin lukea siitä kertomuksen. Se on nimeltään "Rakkauden
harhatiet". Tuollainenhan ei nyt oikeastaan ole minun ikäisiäni
varten, mutta minä luen sen kumminkin, nähdäkseni kuinka pitkälle
kirjailija voi venyttää kertomustansa. Me olemme nyt ehtineet
kuudenteenkymmenenteenkahdenteen lukuun, ja minun nähdäkseni häät
eivät ole nyt sen lähempänä kuin alussakaan. Kun pikku Joe tulee,
annan hänen aina lukea minulle ääneen merirosvojuttuja. Eikös ole
hullunkurista, kuinka ahnaita tuollaiset pienet viattomat olennot
ovat vertatihkuville jutuille?

-- Aivan kuten Davy-poikanen minun kotonani, sanoi Anna. -- Hän
tahtoo myöskin aina sellaisia kertomuksia, jotka ovat täynnä
konnankoukkuja ja verenvuodatusta.

Kapteeni Jimin tee osoittautui erinomaiseksi juomaksi. Hän
iloitsi lapsen tavoin Annan kehuskelusta, mutta koetti salata
tyytyväisyyttään.

-- Salaisuus on siinä, etten minä koskaan hutiloi kermaan nähden,
selitti hän. -- Kerman pitää olla kunnollista ja väärentämätöntä
tavaraa. Ja teeveden täytyy kiehahtaa aivan äkkiä.

-- Me kohtasimme äsken tiellä ihmeellisen olennon, joka näytti
tulevan teidän tyköänne, sanoi Gilbert, heidän syödä naperrellessaan
pikkuleipiä, jotka kapteeni Jim oli poiminut esiin läkkitötteröstä.
-- Kuka tuo tulija oli?

Kapteeni Jim nauraa virnisteli.

-- Hän oli Marshall Elliott, muuan oiva mies, joka on vain aivan
hiukan päästä vialla. Ihmettelitte kaiketi, mitä hän on tarkoittanut
sillä, että aikojen kuluessa on muuttanut itsensä jonkinmoiseksi
museo-esineeksi.

-- Onko hän jokin uudenaikainen nasiiri tai heprealainen profeetta,
joka on jäänyt elämään aikojen alusta? ihmetteli Anna.

-- Ei kumpikaan. Kaikki johtuu luonnollisesti politiikasta. Koko
tämän seudun asujamisto on politiikan läpitunkemaa. Täällä ovat
ihmiset syntyänsä vanhoillisia tai edistysmielisiä, kuinka kunkin
osaksi on tullut, ja sellaisina he myöskin elävät ja kuolevat. Ja
mihin he ryhtyvät taivaassa, jossa politikoiminen luultavasti on
kiellettyä, sitä minä en tosiaankaan pysty käsittämään. No, tämä
Marshall Elliott kuuluu edistysmielisiin. Niihin minäkin lukeudun
-- joskin maltillisimpiin joukosta. Mutta malttia ei Marshallilta
koskaan käynyt odottaminen. Noin viisitoista vuotta sitten olivat
puolueriidat erityisen kiihkeät, ja vaalit olivat tulossa. Marshall
taisteli hengenheimolaistensa puolesta kynsin ja hampain, ja hän
oli niin vakuutettu heidän voitostansa, että hän eräässä julkisessa
kokouksessa vannoi juhlallisesti, ettei hän ajaisi partaansa eikä
leikkaisi tukkaansa, ennenkuin edistysmieliset olivat päässeet
valtaan. No, he eivät päässeetkään voitolle eivätkä ole päässeet
vielä tänäkään päivänä -- hahaha -- ja nyt hän saa kuljeskella
tuollaisena kummituksena. Mutta sanassaan pysyvä mies hän on, sitä ei
käy kieltäminen.

-- Mitä hänen rouvansa siitä sanoo? kysyi Anna.

-- Hän on poikamies. Mutta jos hänellä olisikin vaimo, niin olen
vakuutettu, ettei tämä saisi häntä rikkomaan lupaustaan. Hän kuuluu
muutoin tunnetusti itsepäiseen ja taipumattomaan sukuun. Marshallin
veljellä Aleksanterilla oli pihakoira, josta hän piti paljon, ja kun
koira oli kuollut, tahtoi tuo mies saada sen haudatuksi kirkkotarhaan
vihittyyn maahan, "yhteen toisten kristittyjen kanssa", kuten hän
sanoi. Siihen ei luonnollisesti suostuttu, ja silloin hän hautasi
koiran aivan kirkkotarhan aidan viereen eikä enää koskaan astunut
jalkaansa kirkkoon. Mutta sunnuntaina hän ajoi perheineen kirkolle
ja kävi istumaan koiran haudalle, joka oli huolellisesti hoidettu ja
kukilla koristettu, ja sitten he lukivat Raamattua ja rukoilivat koko
jumalanpalveluksen ajan. Väitetään hänen kuolinvuoteellaan pyytäneen
vaimoansa hautaamaan hänet koiran viereen. Vaimo oli muutoin varsin
säyseä olento, mutta tällä kertaa hän tuimistui. Hän sanoi, että
hän puolestansa ei aikonut maata koiran rinnalla, niin valpas ja
herttainen kuin se oli ollutkin, mutta jos niin oli, että mies
itse mieluummin halusi saada viimeisen leposijansa koiran viereen
kuin hänen viereensä, niin hänen tahtonsa kyllä saisi tapahtua.
Aleksanteri Elliott oli muutoin itsepintainen kuin aasi, mutta hän
piti vaimostansa, ja niin hän antoi myötä ja sanoi: "No, hautaa minut
sitten, tuhat tulimaista, minne ikinä haluat. Mutta minä odotan,
että kun enkeli Gabriel toitottaa torveansa, uskollinen koirani on
kavahtava pystyyn yhtä valppaana kuin minäkin, sillä sielua oli sillä
ainakin yhtä paljon kuin kaikilla noilla kaksijalkaisilla hölmöillä,
olivatpa ne sitten nimeltään Elliott tai Crawford tai Mac Allister."
Nuo sanat olivat hänen viimeisensä. -- Mitä Marshalliin tulee, niin
olemme me kaikki jo ehtineet tottua häneen, mutta voinhan ymmärtää,
että hän muukalaiseen vaikuttaa peräti hullunkuriselta. Olen tuntenut
hänet kymmenvuotiaasta saakka -- nyt hän on viidenkymmenen vuoden
vanha -- ja minä pidän hänestä. Me olemme tänään olleet yhdessä
turskankalastuksella. Enhän minä pystykään enää juuri muuhun -- kuin
pyydystämään silloin tällöin turskan tai forellin. Mutta sellaista ei
ole aina ollut -- ennen oli minulla kyllä tapana tehdä muutakin.

Ensi perämies muistutti nyt olemassaolostansa hypähtämällä kapteeni
Jimin syliin. Se oli oikea kissasuvun loistoedustaja, täysikuuta
muistuttavine pyöreine naamoinensa, vilkkaine vihreine silminensä ja
mahtavine käpälöinensä, jotka se loikoessaan aina käänsi koukkuun.
Kapteeni Jim silitteli hiljaa sen sametinpehmoista turkkia, ja se
kohotti velttona ja tyytyväisenä häntänsä pystyyn.

-- Minä en ole juuri koskaan ollut ihastunut kissoihin, ennenkuin
löysin Ensi perämiehen, puheli kapteeni säestäen mirrin äänekästä
kehruuta.

-- Minä olen pelastanut sen kuolemasta, ja kun on tehnyt eläimelle
tuollaisen palveluksen, täytyy siihen myöskin kiintyä. Sehän on
melkein sama kuin jos olisi lahjoittanut sille elämän'. Tässä
maailmassa on kauhean ajattelemattomia ihmisiä. Muutamat noista
kaupunkilaisista, joilla on kesäasuntonsa lahden tuolla puolen, ovat
niin ajattelemattomia, että se jo lähenee julmuutta. Ne pitävät
kesällä kissoja ja hemmottelevat niitä, ruokkivat niitä makupaloilla
ja laittavat niille kaulaan silkkiruusukkeita ja kulkusia. Sitten ne
syksyllä matkustavat tiehensä ja jättävät kissat nälkään ja viluun.
Minä aivan kiukustun tuota ajatellessani... Viime talvena löysin
eräänä päivänä rannalta kuolleen kissaemoraukan, painautuneena kolmea
pientä poikastansa vastaan, jotka olivat niin laihat, että niissä
oli vain luut ja nahka. Kuollessaankin oli emo vielä koettanut niitä
lämmittää. Sen jäykistyneet käpälät olivat niiden ympärillä. Minä
itkeä tillitin, niin vanha kuin olenkin. Ja sitten kiroilin. Lopuksi
otin sitten nuo kolme pientä poikasta mukaani kotiin ja ruokin niitä
ja hankin niille hyvät kodit. Minä tunsin tuon matamin, joka oli
jättänyt kissan hoidotta, ja kun hän jälleen palasi tänne keväällä,
menin hänen luoksensa ja silloinkos hän sai kuulla kunniansa!

-- Mitä hän siihen sanoi? tiedusteli Gilbert.

-- Hän itki ja sanoi, että "sitä hän ei ollut ollenkaan tullut
ajatelleeksi." Mutta minä sanoin hänelle: "Luuletteko te, että tuo
kelpaa puolustukseksi, kun teidän tuomiopäivänä on vastattava tuon
emoparan hengestä? Mitä varten on Herra antanut teille aivot, jos ei
siksi, että käyttäisitte niitä ajattelemiseen?" Toiste hän varmaan
varoo jättämästä kissoja oman onnensa nojaan.

-- Oliko Ensi perämieskin tuollainen hylätty kissaparka? kysyi Anna,
tehden lähestymisyrityksen, jonka asianomainen suvaitsi armollisesti
pitää hyvänänsä.

-- Oli kyllä. Minä löysin sen eräänä kirpeän kylmänä talvipäivänä.
Silkkinauha, jonka jokin hölmö oli sitonut sen kaulaan, oli tarttunut
puun latvassa kiinni oksaan, ja paitsi sitä, että kissa oli nälkään
nääntynyt, oli se myöskin kuristumaisillaan. Olisittepa nähnyt sen
silmät, rouva Blythe! Sehän oli vain poikanen, mutta varmaankin se
oli voinut jo pitää huolta itsestänsä, kunnes se tarttui puuhun.
Kun minä olin saanut sen irti, nuolaisi se nopeasti minun kättäni
terävällä punaisella pikku kielellänsä. Silloin ei se ollut
tuollainen roteva merijätkä kuin nyt. Se oli lempeä ja hurskas kuin
karitsa. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ollaksensa kissa se on tullut
aika pitkäikäiseksi. Aika muhkea mirri, tämä minun Ensi perämieheni!

-- Olisin pikemminkin odottanut, että te olisitte pitänyt koiraa,
sanoi Gilbert.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

-- Minulla oli kerran koira. Se merkitsi minulle niin paljon,
etten sen kuoltua voinut hankkia toista sijaan. Se oli ystävä --
ymmärrättekö, rouva Blythe? Perämies on vain hyvä toveri. Minä
pidän Perämiehestä -- ja suureksi osaksi juuri sentähden, että se
on niin taitava keksimään kepposia -- niinhän kissojen laita aina
on. Mutta koiraani minä rakastin. Oikeastaan voin varsin hyvin
käsittää nuo tunteet, joita Aleksanteri Elliottilla oli koiraansa
kohtaan. Kunnon koirassa ei ole mitään vilppiä. Siksi ne kaiketi
ovat rakastettavampia kuin kissat. Mutta kissat ovat, kissa vieköön,
paljoa mielenkiintoisempia. Ei, tässä minä istun laverrellen
turhaa lorua. Miksikä te ette käske minua vaikenemaan! Mutta
koska nyt olette juoneet teenne, niin ehkä saan näyttää muutamia
pikkukapineita, joita teistä kenties olisi hauska katsella -- olen
koonnut ne ihmeellisiltä seuduilta, joita ennen maailmassa huvikseni
kävin katselemassa.

Kapteeni Jimin "pikkukapineet" osoittautuivat kokoelmaksi monenmoisia
harvinaisuuksia -- jotkut kammottavia, jotkut eriskummaisia tai
kauniita. Ja melkein jokaiseen niistä liittyi jokin ihmeellinen
kertomus.

Anna ei unohtanut koskaan, millä ihastuksella hän tänä kuutamoiltana
kuunteli noita vanhoja kertomuksia ihmeellisen ajopuu-roihun ääressä,
hopeahohteisen meren puhuessa heille tenhokieltänsä avoimen akkunan
takana ja laineiden loiskiessa kallioiden juurella.

Kapteeni Jim ei lausunut ainoatakaan kerskuvaa sanaa, mutta oli
mahdoton olla oivaltamatta, mikä sankari tuo mies oli ollut --
rohkea, vilpitön, neuvokas ja epäitsekäs. Siinä hän nyt istui
pienessä huoneessansa, loitsien kuulijoittensa eteen silminnähtävinä
kaikki nuo ihmeelliset seikat. Kulmien värähdys, lystikkään vallaton
irvistys, sana, liike valaisivat mitä havainnollisimmalla tavalla
jonkin tapahtuman tai luonteen esitystä.

Muutamissa kapteeni Jimin seikkailuissa tapahtui niin ihmeellisiä
käänteitä, että kuulijat miettivät mielessänsä, eikö hän ehkä hiukan
liiaksi käyttänyt hyväksensä heidän herkkäuskoisuuttaan. Mutta tuo
epäluulo oli täysin aiheeton, se selveni heille myöhemmin. Hänen
kertomuksensa olivat aivan pilkullensa totuudenmukaisia. Kapteeni
Jimillä oli synnynnäiset satukirjailijan lahjat, jotka saattavat
menneisyyden ja unhon usmaan vaipuneen jälleen kohoamaan esiin,
saamaan muotoa ja väriä, menettämättä silti houkuttelevaa ja
salaperäistä luonnettansa.

Kapteenin kertomukset vuoroin naurattivat Annaa ja Gilbertiä, vuoroin
värisyttivät heitä, ja kerran tunsi Anna silmiensä tulevan tulvilleen
kyyneleitä. Kapteeni Jim näki niiden vierivän pitkin hänen poskiansa
ja luki ne erityiseksi tunnustukseksi kertomataidollensa.

-- Minulle on mieleen, jos ihmiset tällaisina hetkinä panevat hiukan
itkuksi, sanoi hän. -- Katson sitä kohteliaisuudenosoitukseksi.
Mutta sittenkään en ole pystynyt esittämään kokemiani ja näkemiäni
seikkoja oikeassa valaistuksessa. Minulla on ne kaikki merkittyinä
muistiin "elämänvaiheissani", kuten tuota kokoelmaa olen nimittänyt,
mutta en pysty saamaan niitä oikeaan muotoon. Jos voisin keksiä
oikeat sanat ja panna ne paperille, sukeutuisi siitä oikein mukava
kirja. Se veisi voiton "Rakkauden harhateistä", ja luulen, että
Joekin lukisi sitä yhtä mielellään kuin merirosvojuttuja. Niin,
minä olen elämässäni ollut mukana monenmoisissa seikkailuissa, ja
tiedättekös, rouva Blythe, vanhus ikävöi yhä uusia. Minähän olen nyt
ainoastaan vanha ja hyödytön ukkorähjä, joka jo on joutunut istumaan
kuivalle maalle, mutta väliin tunnen niin valtavaa halua saada lähteä
purjehtimaan -- saada purjehtia kauas auringonlaskun taa ja -- jäädä
sille matkalle.

-- Te tahtoisitte Odysseuksen tavoin:

    "Kulkua auringon seuraten, retken purtenne johtaa
    Läntisten tähtien teille -- karttaen kuoloa maalla,"

sanoi Anna haaveksivalla äänensävyllä.

-- Odysseus? Hänestä olen kyllä lukenut! Hänellä oli siivo vaimo,
joka kutoi kangastansa ja oli hänelle uskollinen. -- Niin, siltä
juuri minusta tuntuu. Siltä tuntuu kaikista vanhoista merimiehistä,
luullakseni. Mutta arvatenkin minä saan kuolla kuin mikäkin
maamoukka. Minkä on tapahtuminen, se tapahtuu. Oletteko kuulleet
puhuttavan vanhasta William Fordista, joka ei koskaan suostunut
menemään veneeseen, siksi että hän pelkäsi hukkuvansa. Muuan
povari oli ennustanut hänelle niin käyvän. Eräänä päivänä hän sai
sitten pyörtymyskohtauksen ja kaatuessaan hän joutui suin päin
vesialtaaseen, joka oli tallin edustalla, ja hän tukehtui. --
Täytyykö teidän nyt jo lähteä? Tulkaa pian toiste ja käykää usein
minua katsomassa! Ensi kerralla on tohtorin vuoro pitää puhetta. Hän
tietää monenmoista, josta haluaisin päästä selville. Täällä minä
hiljakseen puuhailen päivät päästään, ja aika käy väliin varsin
pitkäksi. Tässä suhteessa pahenivat asiat Elizabeth Russellin
kuoltua. Me sopeuduimme niin hyvin yhteen.

Kapteeni Jimin äänessä soinnahti tuo syvällinen ja liikuttava tunne,
joka täyttää vanhuksen mielen, hänen menettäessään hyvät ystävänsä
toisen toisensa jälkeen -- ystävät, joiden paikkaa nuorempi sukupolvi
ei voi koskaan täysin täyttää, miten herttaisesti ja ymmärtämystä
osoittavasti se esiintyneekin. Anna ja Gilbert lupasivat molemmat
tulla pian jälleen käymään ja uudistaa käyntinsä usein.

-- Hän on herttainen vanhus, sanoi Gilbert, kun he nyt astelivat
kotiinpäin.

-- Hyvin herttainen. Minusta on vain niin vaikeata saada nuo hänen
hurjat seikkailunsa soveltumaan yhteen hänen vaatimattoman ja
sydämellisen olentonsa kanssa, sanoi Anna miettiväisesti.

-- Niin et ajattelisi, jos olisit, kuten minä, nähnyt hänet äskettäin
eräänä päivänä kalastajakylässä. Muuan Peter Gautier'in venekuntaan
kuuluva nuorukainen sanoi jonkin raakuuden eräästä tämän seudun
tytöstä. Olisitpa silloin nähnyt kapteeni Jimin! Hänen silmänsä
kipinöivät, kun hän iski ne tuohon poikaan! Hän oli kuin toinen
ihminen! Paljoa hän ei sanonut -- mutta hän sanoi sanottavansa
tarpeellisella tarmolla. Kuinka tuo toinen olikaan häpeissään! Ei,
kapteeni Jimin kuullen ei pidä puhua rumasti kenestäkään naisesta
hänen selkänsä takana.

-- Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt naimisiin, sanoi Anna. --
Hänellähän pitäisi oikeuden mukaan tässä iässä olla poikia, jotka
ohjaisivat aluksia, ja lapsenlapsia, jotka tarrautuisivat hänen
polviinsa, pyytäen häntä kertomaan jotakin... Se tuntuisi paljoa
luonnollisemmalta. Mutta hänellä on ainoastaan "muhkea mirrinsä".

Mutta Anna erehtyi. Kapteeni Jim omisti muutakin. Hän omisti erään
muiston.




X.

LESLIE MOORE.


-- Tänä iltana emäntänne lähtee pitkälle kävelyretkelle aina niemen
tuolle puolen, sanoi Anna Gogille ja Magogille eräänä tyynenä
lokakuun iltana.

Ei ollut muita, joiden kanssa hän olisi voinut keskustella,
sillä Gilbert oli lähtenyt kalastajakylään. Anna hoiti tuon
pienoismaailmansa niin mallikelpoisella tavalla kuin voi odottaa
henkilöltä, joka oli Marilla Cuthbertin kasvattama, ja hän voi
hyvällä omallatunnolla lähteä pois kotoa. Monta ihanaa kävelyretkeä
hän oli jo tehnyt rannikolla, väliin Gilbertin seurassa, väliin
kapteeni Jimin kanssa, väliin yksin omine ajatuksinensa ja uusine
hempeine haaveinensa. Hän piti rantatiestä, joka johti sataman hiljaa
keinuvien, tervalta tuoksuvien veneitten ohi, hän käyskenteli myöskin
mielellään hopeanhohtoisilla hietasärkillä, missä raikkaat merituulet
puhalsivat, mutta rakkain oli hänelle kallioranta jyrkänteineen ja
rotkoineen, aaltojen kiillottamme ja hiomine vierinkivineen ja syvine
lahdekkeineen, missä piikivet hohtivat kirkkaassa matalassa vedessä.
Ja sille rannalle hän nyt lähti tänä iltana.

Kolme päivää oli syysmyrsky riehunut, tuoden mukanansa
kovia sadekuuroja. Jymisten olivat ärjyaallot iskeneet
kallioihin, tyrskyjen valkoinen vaahto oli sinkoillut kauas yli
aallonhalkaisijan, ja vesi oli käynyt sameaksi tuossa muutoin niin
siintävässä ja peilikirkkaan tyynessä Neljän tuulen lahdessa. Mutta
nyt oli tuuli tyyntynyt, ja puhtaana hohti ranta huuhtelun jälkeen.
Ilmassa ei tuntunut lehahdustakaan, mutta vielä vyöriskelivät
mainingit, heitellen kaunista valkoista vaahtoa hiedalle ja
kallionlohkareille. Loppumattomana jonona ne lähestyivät rantaa,
välittämättä jo kaikkialla vallitsevasta tyynen ja rauhan tunnelmasta.

-- Oi, tämä on hetki, jonka takia kyllä kannattaisi pitää
viikkomääriä myrskyä ja sadesäätä, huudahti Anna antaen katseensa
liukua ylhäältä kallionlohkareelta, missä hän seisoi, yli tuon
keinuen liikehtivän vedenkalvon. Sitten hän laskeutui kapeata ja
jyrkkää polkua pitkin lahdekkeen luo, missä hän voi nauttia ihanasta
yksinäisyydestä kallioitten, meren ja taivaan ympäröimänä.

-- Minua niin haluttaisi laulaa ja tanssia, sanoi hän itseksensä. --
Minua ei näe ainoakaan ihminen -- ja kalalokit eivät juoruile. Täällä
voin käyttäytyä niin hassusti kuin ikinä tahdon!

Hän kohotti hamettansa ja jatkoi matkaansa kevyin tanssiaskelin
pitkin kovaa ja kiinteätä rantakaistaletta, töin tuskin turvassa
mainingeilta, jotka melkein huuhtelivat hänen jalkojansa värehtivällä
vaahdollansa. Pyörähdellen ja naureskellen kuin lapsi hän saapui
lopuksi pienelle lahden itäpuolella ulkonevalle niemekkeelle. Silloin
hän äkkiä pysähtyi, punehtuen kiihkeästi. Hän ei ollutkaan yksin,
läheisyydessä oli ollut henkilö, joka oli tarkannut hänen tanssiansa
ja kuullut hänen naurunsa.

Tuo Annan aikaisemmin näkemä kultakutrinen, sinisilmäinen tyttö istui
niemessä kivilohkareella, kallionkielekkeen takana, joka oli estänyt
Annan häntä havaitsemasta. Hän katsoi suoraan Annaan, kasvoillaan
ilme, jossa yhtyi hämmästys, myötätunto ja -- oliko tuo mahdollista?
-- kateus. Hän oli avopäin, ja muhkea, kiiltävä tukka oli kiedottu
hänen päänsä ympäri ja kiinnitetty heleänpunaisella nauhalla.
Hänellä oli tumma, hyvin yksinkertainen puku, mutta sitä piti koossa
hienorakenteisen, notkean vyötärön ympärillä silkkivyö, joka oli
samaa lämpöisen punaista väriä kuin tukkanauhakin.

Kädet, jotka hän oli pannut ristiin polvien ympäri, olivat ruskeat ja
ilmeisesti työhön tottuneet, mutta kaulan ja hempeitten kasvojen iho
oli kuulakanvalkoinen. Laskeva aurinko loi läntisellä taivaanrannalla
purjehtivien pilvien lomitse häipyvän säteen, joka osui muukalaisen
tukkaan. Ensi hetkenä voi luulla näkevänsä meren käsittämättömän
olennon henkilöitynä -- kaikkine salaperäisyyksineen, intohimoineen,
houkuttelevine ja pettävine viehätyksineen.

-- Te -- te varmaankin luulette, että minä olen hiukan päästä
sekaisin, sopersi Anna, koettaen tointua mielenhämmennyksestään.

Olipa tosiaankin harmillista, että tuo ylvään juhlallinen olento
oli nähnyt hänet sellaisen lapsellisen hilpeyden vallassa -- hänet,
tohtorinna Blythen, jonka olisi tullut esiintyä läpeensä arvokkaasti
kuten naidun naisen sopii.

-- En suinkaan, vastasi muukalainen tyttö hänen kysymykseensä, --
mitään sellaista en suinkaan ole ajatellut.

Enempää hän ei puhunut. Hänen äänensä oli välinpitämätön, hänen
esiintymisensä hiukan torjuvaa. Mutta hänen silmiensä ilme, joka oli
kiihkeän kaihoisa, mutta samalla arka, uhmaileva, mutta kumminkin
myös rukoileva, saattoi Annan muuttamaan päätöksensä lähteä pois. Hän
kävi nyt sen sijaan istumaan kivelle tytön viereen.

-- Emmekö voisi tehdä hiukan tuttavuutta? sanoi hän, turvautuen
hymyilyynsä, jolla hän aina oli voittanut luottamusta ja ystävyyttä.
-- Minä olen rouva Blythe ja asun pienessä valkoisessa tuvassa, joka
sijaitsee rantatörmällä lahden tuolla puolen.

-- Tiedän sen kyllä, sanoi muukalainen. -- Minä olen Leslie Moore --
rouva Dick Moore, lisäsi hän jäykästi.

Anna istui silmänräpäyksen vaieten, niin ihmeissään hän oli. Hän ei
ollut hetkeäkään ajatellut mahdollisuutta, että tuo muukalainen voisi
olla naimisissa -- hänessä ei ollut mitään rouvamaista. Ja hän olikin
tuo naapuri, jonka talossa Anna oli kuvitellut tavallisen toimeliaan
ja käytännöllisen maalaisrouvan hyörivän ja puuhailevan. Hänen
oli mahdoton tarpeeksi äkkiä muuttaa mielikuvaansa eittämättömän
todellisuuden mukaiseksi.

-- Siis -- siis te asutte tuossa harmaassa talossa, jonka ympärillä
kasvaa piilipuita, sopersi hän.

-- Niin kyllä. Minunhan olisi kaiketi jo aikoja sitten pitänyt käydä
teillä vierailulla..., sanoi rouva Moore.

Mutta hän ei yrittänytkään puolustaa tai selitellä laiminlyöntiänsä.

-- Pyydän teitä siis tulemaan varsin pian, sanoi Anna ehdittyään
joltisestikin tointua hämmästyksestään. -- Me olemme niin läheiset
naapurit, että meidän pitäisi tulla hyviksi ystäviksi. Neljän tuulen
ainoa vika on se, että ihmiset asuvat niin kaukana toisistansa.
Muutoinhan täällä on kaikin puolin ihanaa.

-- Pidättekö te seudustamme?

-- Pidänkö siitä! Minä rakastan sitä. En ole vielä koskaan nähnyt
mitään niin kaunista kuin Neljän tuulen niemi ja sitä ympäröivä
näköala.

-- Minulla ei ole ollut tilaisuutta nähdä paljoa maailmaa, sanoi
Leslie Moore hitaasti, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että täällä
on hyvin kaunista. Minäkin -- rakastan tätä seutua.

Kuten koko hänen olentonsa, kuvasti hänen puheensävynsäkin samalla
arkuutta ja voimakasta sisäistä tunnetta. Anna sai omituisen
vakuutuksen, että tuolla muukalaisella tytöllä -- tuosta käsitteestä
ei hän voinut vapautua -- olisi varsin paljon sanottavaa, jos hänelle
johtuisi mieleen avata sydämensä.

-- Minä tulen usein tänne rantaan, sanoi rouva Moore edelleen.

-- Niin minäkin, vastasi Anna. -- Kuinka ihmeellistä, ettemme ole
ennen sattuneet täällä yhteen.

-- Varmaankin te käytte täällä varhemmin illalla kuin minä.
Tavallisesti on jo myöhäinen -- melkein pimeä, kun minä tulen. Ja
minä tulen tavallisesti heti myrskyn jälkeen -- kuten tänään. Meri
ei miellytä minua samassa määrin silloin, kun se lepää uneliaana ja
tyynenä. Minä pidän taistelusta -- kuohusta ja pauhusta.

-- Minä pidän aina merestä, olkoonpa se millä mielellä tahansa,
vastasi Anna. -- Meri merkitsee minulle täällä Neljässä tuulessa
samaa, mitä minulle Avonleassa oli eräs tie, jota minä nimitin
"Rakastavaisten poluksi". Tänä iltana se vaikutti minusta niin
huolettomalta ja hilpeältä -- aaltojen kuohussa oli kuin laulua
ja soittoa -- ja sentähden minunkin täytyi antautua hilpeyteni
valtaan -- pelkästä myötätunnosta. Sentähden tanssin hietarannalla
kuin mikäkin hupakko. En tietysti voinut aavistaakaan, että joku
näkisi sen. Jos neiti Cornelia Bryant olisi nähnyt minut, olisi hän
tietenkin ennustellut kovia aikoja tohtori Blythelle.

-- Te tunnette siis neiti Cornelian? sanoi Leslie nauraen.

Hänen naurunsa oli viehättävää -- se helmeili esiin äkkiä ja
odottamattomasti ja siinä raikahti kuin pikkulapsen viattomuutta.
Se vaikutti Annaan vastustamattomasti, niin että hänkin tyrskähti
nauruun.

-- Tunnen kyllä! Hän on käynyt monta kertaa tervehtimässä minua
haavekodissani.

-- Haavekodissanne?

-- Niin, se on typerä ja herttainen nimi, jonka Gilbert ja minä
olemme antaneet meidän majasellemme. Me käytämme sitä vain
kahdenkesken. Se pääsi epähuomiossa pujahtamaan huuliltani.

-- Neiti Russellin pieni valkoinen talo on siis teidän haavekotinne,
sanoi Leslie, hämmästyksen sävy äänessään. -- Minulla oli myöskin
kerran haavekoti, -- mutta se oli palatsi, lisäsi hän nauraen
jälleen, mutta nyt naurua, jossa soinnahti katkera iva.

-- Ah, voitte uskoa, että minäkin kyllä olen haaveksinut palatsista,
kuten varmaankin useimmat tytöt. Ja sitten me muutamme ilolla
pieneen majaseen, jossa on kolme huonetta ja keittiö, mutta joka
lahjoittaa meille kaikki mitä sydämemme halajaa -- vain siksi, että
meidän prinssimme suvaitsee asua siellä. Mutta teidän paikkanne
olisi tosiaankin ollut palatsissa, tehän olette niin kaunis. Se
teidän täytyy sallia minun sanoa -- muutoin ei käy hyvin -- minun
täytyy saada lausua ilmi ihailuni. Te olette hurmaavin ilmiö, minkä
elämässäni olen nähnyt, rouva Moore.

-- Jos meistä on tuleva ystävät, täytyy teidän kutsua minua
Leslieksi, sanoi toinen, omituisen kiihkeä sävy äänessään.

-- Sen teen mielelläni. Ja minua ystävät nimittävät Annaksi.

-- Sanoitte minua kauniiksi, jatkoi Leslie, jääden synkkänä
tuijottamaan merelle. -- Ehkä niin lienee, mutta se ainakin on
varmaa, että minä vihaan kauneuttani. Toivoisin, että olisin aina
ollut yhtä ruskeaksi päivettynyt ja ruma kuin rumin ja päivettynein
tyttö tuolla kalastajakylässä. -- No, mitä te pidätte neiti Corneliasta?

-- Neiti Cornelia on hyvin herttainen minun mielestäni, sanoi Anna.
-- Gilbert ja minä olimme viime viikolla kutsutut hänen luoksensa
tee-illalliselle. Oletteko te kuullut puhuttavan pöydistä, jotka
notkuvat?

-- Muistelen lukeneeni sanomalehdistä, että niitä väliin on nähty
lasten kesäsiirtoloissa, sanoi Leslie, ja hänen kasvoillensa levisi
hymyilyn kajastus.

-- Niin, neiti Cornelian pöydät notkuivat -- luulen, että
ne suorastaan huokailivat, niin suunnaton taakka oli niillä
kannettavana. En voi vieläkään käsittää, kuinka hänelle oli johtunut
mieleen laittaa niin paljon ruokaa kahdelle tavalliselle ihmiselle,
kuten mieheni ja minä olemme. Hänellä oli muun muassa monta erilaista
kaakkua, mutta ei kumminkaan sitruunakaakkua. Hän kertoi saaneensa
sitruunakaakusta kerran kymmenen vuotta sitten ensimmäisen palkinnon
keittonäyttelyssä Charlottetownissa, mutta sen päivän jälkeen hän ei
ole uskaltanut valmistaa sitruunakaakkua, ettei vain epäonnistuisi ja
menettäisi kuuluisuuttaan.

-- Jaksoitteko te syödä hänen ruokiansa niin paljon, että hän oli
tyytyväinen?

-- Minä puolestani en siihen pystynyt, mutta Gilbert voitti hänen
sydämensä sullomalla sisäänsä niin paljon, että minä häpesin...
Neiti Cornelia sanoikin, ettei hän ollut koskaan nähnyt miestä,
joka ei pitäisi enemmän savustetusta lohesta pinaatin kera kuin
Raamatustansa. Tiedättekö, minä olen oikein ihastunut neiti
Corneliaan.

-- Niin minäkin, sanoi Leslie. -- Hän on paras ystävä, joka minulla
on tässä maailmassa.

Anna ihmetteli mielessänsä, miksikä neiti Cornelia ei ollut koskaan
puhunut hänen kanssaan rouva Mooresta, jos he kerran olivat
ystävykset. Muutoinhan neiti Cornelia oli ottanut puheeksi melkein
jokaisen elävän olennon Neljän tuulen niemellä ja sen ympäristössä.

-- Eikös tuo ole kaunista? kysyi Leslie hetken vaitiolon jälkeen,
huomauttaen Annaa erinomaisesta valovaikutuksesta, jonka
kallionhalkeaman lomitse siivilöityvä auringonsäde sai aikaan syvän
tummanvihreän veden pinnalla. -- Jos en olisikaan tällä retkelläni
nähnyt muuta kuin tuon, olisin kumminkin katsonut saaneeni tarpeeksi
korvausta käynnistäni.

-- Varjo- ja valoilmiöt tällä kalliorantamalla ovat ihmeellisiä,
sanoi Anna. -- Pieni huoneeni, jossa tavallisesti istun ompelemassa,
on lahdelle päin, ja minä istun siellä akkunan ääressä ja nautin
nauttimistani. Värivivahdukset ja varjojen muodot vaihtelevat hetki
hetkeltä.

-- Eikö teidän ole koskaan ikävä? kysyi Leslie äkkiä. -- Eikö koskaan
-- yksinkään ollessanne?

-- Ei. Luulen, etten ole vielä koskaan pitkästynyt aikaa, sanoi
Anna. -- Yksinkin ollessani minulla on hyvää seuraa -- mietiskelen
ja haaveilen ja suunnittelen minkä mitäkin... Olen mielelläni yksin
silloin tällöin, saadakseni rauhassa harkita ja punnita asioita.
Mutta minusta on hauska omistaa hyviä ystäviä -- ja jutella hetkinen
niiden kanssa, joiden seurassa viihdyn. Sanokaas -- ettekö tahtoisi
käydä minua tervehtimässä -- ja oikein usein? Olkaa kiltti ja tehkää
se! Luulen kyllä, lisäsi Anna naurahtaen, -- että te pitäisitte
minusta, jos tuntisitte minua lähemmin.

-- Mutta kuinka olisikaan -- pitäisitteköhän te minusta? sanoi Leslie
vakavasti.

Tuo ei ollut imartelun tavoittamista -- hänen katseensa oli synkän
ilotonna suuntautunut ulapalle, missä vaahtoharjaiset aallot
hopeisina hohtelivat kuutamossa.

-- Olen vakuutettu, että kiintyisin teihin, sanoi Anna. -- Ja
älkää luulko, että minä olen niinkään järjetön, vaikka näittekin
minun illan suussa tanssia hypiskelevän rantaa pitkin! Käyn kyllä
vähitellen arvokkaammaksi! Tiedättekö etten minä ole ollut vielä
kovinkaan kauan naimisissa? Minusta on kuin olisin vielä nuori tyttö,
niin, välistä tunnen itseni suorastaan lapseksi.

-- Minä olen ollut naimisissa kymmenen vuotta, sanoi Leslie.

Tuossa oli nyt jälleen melkein uskomaton seikka.

-- Mitä ihmettä! Tehän ette voine olla edes minun ikäisenikään!
huudahti Anna. -- Teidän on täytynyt olla vallan lapsi naimisiin
mennessänne.

-- Olin kahdeksantoista vuotias, sanoi Leslie, nousten paikaltaan ja
ottaen pienen päähineen ja viitan, jotka olivat hänen vieressänsä. --
Nyt olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. -- Mutta nyt minun kaiketi
täytyy lähteä kotiin.

-- Niin minunkin, Gilbert on varmaankin jo palannut. Mutta olen
niin iloinen siitä, että me tietämättämme panimme toimeen tämän
kohtaamisen ja olemme tutustuneet toisiimme.

Leslie ei vastannut mitään, ja tuo vaikutti Annaan hiukan
jäähdyttävästi. Hän oli vilpittömällä mielellä tarjonnut
ystävyyttään, mutta mitään ihastusta ei hänen tarjouksensa ollut
herättänyt -- tai kenties se oli suorastaan hylätty. Vaieten
kapusivat he rantakallioita ylös ja kulkivat sitten poikki
laidunmaan, jonka pehmoinen, nyt jo kellastunut ruohopeite kuutamossa
näytti kellertävältä sametilta. Heidän ehdittyään rantatielle
pysähtyi Leslie.

-- Minä lähden tätä tietä, rouva Blythe. Tehän tulette joskus minua
tervehtimään, eikö niin?

Annasta tuntui, kuin hän olisi sanonut nuo sanat vain siksi,
ettei katsonut voivansa olla sitä tekemättä. Kutsu tuntui hänestä
väkinäisesti lausutulta.

-- Minä tulen, jos te todella tahdotte, että sen tekisin, vastasi hän
kylmähkösti.

-- Tietysti minä tahdon -- sen vakuutan, huudahti Leslie pontevasti,
kuin vapautuen jostakin esteenä olleesta seikasta.

-- Siinä tapauksessa kyllä tulen. Hyvää yötä, Leslie!

-- Hyvää yötä, rouva Blythe!

Anna asteli nyt kotiin syviin ajatuksiin vaipuneena, ja tultuansa
perille hän heti kertoi Gilbertille äskeisestä tuttavuudenteostaan.

-- Siinähän olet nähtävästi saanut arvoituksellisen naisolennon
tutkittavaksesi, sanoi Gilbert. -- Hänen vertaistansa et ole
varmaankaan tavannut koskaan Avonleassa etkä seminaarissa.

-- En tosiaankaan, sen voin vakuuttaa. Hän on kyllä aivan
toisenlaatuinen kuin muut tämän seudun naiset. Hänen kanssaan ei voi
puhua voin- ja lihanhinnoista. Ja minä kun kuvittelin että hän olisi
rouva Rakel Lynden toisinto -- touhuava, toimelias ja arkipäiväinen.
Oletko koskaan nähnyt hänen miestänsä, Dick Moorea, Gilbert?

-- En. Olenhan tosin nähnyt useitakin miehiä työssä pelloillaan, vaan
enhän voi mitenkään tietää, ken heistä ehkä olisi voinut olla Moore.

-- Hän ei sanallakaan maininnut miestään. Olen varma, ettei hän ole
onnellinen.

-- Tuosta, mitä kerroit, voi hyvin tehdä johtopäätöksen, että
hän joutui naimisiin kauan ennen kuin voi käsittää, mitä tuo
merkitsi hänen elämäänsä nähden, ja niin hän huomasi liian myöhään
tehneensä erehdyksen. Tuollainen ei ole niinkään harvinaista,
Anna. Yleväluontoinen nainen olisi koettanut tyytyä kohtaloonsa
ja muodostella elämänsä parhaansa mukaan. Mutta rouva Moore on
nähtävästi vain käynyt mieleltänsä katkeraksi ja tylyksi.

-- Älkäämme lausuko hänestä arvostelua ennenkuin pääsemme selville
asioista, sanoi Anna. -- En luule, että hänen elämänkohtalonsa on
noin tavallista laatua. Tulet käsittämään, miksi hän vaikuttaa minuun
niin tenhoavasti, kun saat hänet tavata, Gilbert. Se ei johdu hänen
kauneudestansa.

Minä tunnen, että hän on luonne, jolla on paljon annettavaa,
vaan joka jostakin syystä torjuu kaikki luotansa, riistäen siten
luonnoltansa mahdollisuuden kehittyä ja puhjeta täyteen kukkeuteen.
Olen tehnyt parastani päästäkseni hänestä selvyyteen, mutta ainoana
tuloksena on tämä mainitsemani päätelmä. Nyt minun täytyy käydä neiti
Cornelian kimppuun, kuullakseni mitä hän tietää kertoa hänestä.




XI.

LESLIE MOOREN TARINA.


-- No niin, kahdeksas tenava tuli maailmaan kaksi viikkoa sitten,
sanoi neiti Cornelia syvältä keinutuolistansa, missä hän kiikkui edes
takaisin valkean ääressä kotonansa muuanna kylmänä lokakuuniltana.
-- Se oli tyttö. Fred piti pahaa ääntä, pauhaten muka toivoneensa
poikaa -- mutta vähissä hänen toivomisensa oli ollut. Jos se olisi
ollut poika, olisi hän tietysti pannut talon nurin siksi, ettei se
ollut tyttö. Heillä oli ennestään neljä tyttöä ja kolme poikaa, joten
minun mielestäni toisesta ei pitäisi olla enemmän syytä pauhata kuin
toisestakaan... Tenava on oikein sievä ja lepää niin herttaisena
kauneissa pikku pukimissaan. Lapsukaisella on mustat silmät ja mitä
siroimmat pikku kädet.

-- Minun täytyy mennä häntä katsomaan, sanoi Anna, huulillaan
hymyily, jonka herätti muuan ajatus, liian ihmeellinen ja pyhä
sanoihin puettavaksi. -- Minä olen niin kovin ihastunut pikkulapsiin.

-- Niin, nehän voivat olla varsin hauskoja, kun ihmiset vain eivät
hanki niitä itsellensä liian monta, sanoi neiti Cornelia, -- kuten
esimerkiksi Flora-serkkuni, joka asuu The Glenissä. Hänellä on
yksitoista lasta. Mies otti itsensä hengiltä kolme vuotta sitten.
Tavattoman mukava keino pelastautua pelistä. Mutta sellaisiahan ne
ovat!

-- Miksikä hän sen teki? kysyi Anna kauhistuneena.

-- No, kaiketi jokin asia kävi vasten hänen mieltänsä, niin hän
hyppäsi kaivoon. Peräti kevytmielistä, sanon minä. Ja kaivon hän
luonnollisesti turmeli. Flora-parka ei tahtonut enää käyttää sitä.
Hän antoi kaivaa uuden, ja se kävi hirveän kalliiksi, ja vesi oli
kovaa ja kalkkipitoista ja mitä kaikkea lienee ollutkin... Jos hänen
nyt välttämättömästi piti hukuttautua, niin olisihan satamassa
pitänyt olla vettä riittämiin asti. Ei, minä en voi sietää tuollaisia
kurjia miehiä ja itsekkäitä hirmuvaltiaita. Mikäli muistan, on meillä
täällä Neljässä tuulessa ollut ainoastaan kaksi itsemurhaajaa. Toinen
oli Frank West, Leslie Mooren isä. Tästä muistuu mieleeni eräs
seikka. Eikö Leslie ole käynyt vielä luonasi?

-- Ei, mutta me satuimme yhteen rannalla eräänä iltana ja tutustuimme
toisiimme, sanoi Anna heristäen korviansa.

Neiti Cornelia nyökkäsi.

-- Sepä oli hauskaa, rakkaani. Sitä juuri toivoinkin, että te
sattuisitte kohtaamaan toisenne. No, mitä pidät hänestä?

-- Minusta hän on erinomaisen kaunis.

-- Kieltämättä. Hänen vertaistansa, mitä ulkomuotoon tulee, ei ole
ollut koskaan Neljässä tuulessa. Oletko nähnyt koskaan sellaista
tukkaa? Kun hän päästää sen valloilleen, ulottuu se polviin. Mutta
minä tarkoitin kysyä, mitä muutoin pidit hänestä.

-- Luullakseni voisin pitää hänestä oikein paljon, jos hän vain
sallisi sen, vastasi Anna vitkaan.

-- Mutta hän ei salli sitä -- hän torjui sinut luotansa soveliaan
matkan päähän, eikö niin? Leslie parka! Mutta et olisi siitä
erityisesti ihmeissäsi, jos tietäisit millaista murhenäytelmää hänen
elämänsä on ollut -- kirjaimellisesti murhenäytelmää, toisti neiti
Cornelia painokkaasti.

-- Ah, jospa kertoisitte minulle siitä hiukan -- jos nimittäin voitte
tehdä sen pettämättä hänen luottamustaan.

-- Rakkaani, Leslie paran tarinan tuntee jokainen näillä tienoin. Se
ei ole mikään salaisuus -- ainakaan ulkonaisiin piirteisiinsä nähden.
Mutta sisäiset kokemukset tuntee vain Leslie itse, ja hän ei avaa
kenellekään sydäntään. Voin sanoa, että minä olen paras ystävä, jonka
hän maan päällä omistaa, mutta hän ei ole vielä koskaan lausunut
minulle valituksen sanaa. Oletko koskaan nähnyt Dick Moorea?

-- En koskaan.

-- No, siinä tapauksessa on parasta, että alan aivan alusta, niin
käsität kaikki tyyni. Kuten sanottu, Leslien isän nimi oli Frank
West. Hän oli lahjakas, mutta epäkäytännöllinen -- sellaistahan
sattuu usein. Hänellä oli hyvä lukupää ja hän oli kansanopistossa
kaksi vuotta. Sitten hänen terveytensä kävi huonoksi -- heidän
suvussansa on taipumusta keuhkotautiin. Hän palasi jälleen kotiin
ruvetakseen maanviljelijäksi. Hän meni sitten naimisiin Rose
Elliottin kanssa, joka oli kotoisin lahden tuolta puolen. Rose
oli hyvin kaunis -- Leslie on perinyt ulkomuotonsa häneltä. Mutta
Lesliessä on paljon enemmän pontta ja tarmoa kuin Rose parassa.
Sinähän tiedät, Anna, että minä aina olen ollut sitä mieltä, että
meidän naisten tulee vetää yhtä köyttä. Jumala tietäköön, että me
saamme sietää sangen paljon miehiltä, etkä usein saa kuulla minun
sanovan pahaa sanaa toisesta naisesta. Mutta tuo Rose Elliott,
hän oli minusta sentään liian sietämätön... Häntä oli hemmoteltu
lapsuudesta saakka, eikä hänestä koskaan tullut muuta kuin laiska ja
itsekäs ja vaivojansa ruikutteleva olento. Frank ei pystynyt työhön,
he olivat köyhiä kuin kirkonrotat. He elivät perunoista ja ihrasta.
Kaksi lasta heillä oli -- Leslie ja Kenneth. Leslie omisti äitinsä
kauneuden ja isänsä hyvän pään -- ja lisäksi vielä jotakin, jota
hän ei ollut perinyt heiltä. Hän oli iloisin, ystävällisin pikku
tyttönen, mitä voi kuvitella, Anna. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli
isänsä lemmikki, ja he olivat hyvin läheiset keskenänsä. Leslie ei
nähnyt isässänsä mitään virheitä -- ja hän olikin omalla tavallaan
varsin miellyttävä.

Leslien ollessa kahdentoista vuotias tapahtui ensimmäinen
onnettomuus. Hän jumaloi pikku veljeänsä Kennethiä, joka oli neljä
vuotta häntä nuorempi ja oli hyvin herttainen pikku poika. Hän putosi
eräänä päivänä suurelta heinäkuormalta, joka oli matkalla luuvaan,
pyörä kulki aivan hänen pienen ruumiinsa ylitse ja kuolema seurasi
heti. Ja ajattele, Anna, Leslie näki tuon. Hän seisoi ylhäällä
luuvan luukulla. Hän kirkaisi -- renki sanoi, että sellaista ääntä
ei hän ollut kuullut koskaan ennen, se oli soiva hänen korvissaan,
kunnes enkeli Gabrielin pasuuna saattaisi sen vaikenemaan. Mutta
sitten ei Leslie enää huutanut eikä itkenyt. Hän hyppäsi luukusta
heinäkuormalle ja heinäkuormalta maahan ja nosti tuon verta vuotavan
ja vielä lämpimän ruumiin syliinsä -- ja se täytyi suorastaan riistää
häneltä, Anna, sillä hän ei olisi tahtonut päästää sitä... Minut
noudettiin sinne -- ei, en voi puhua siitä...

Neiti Cornelia pyyhki kyyneleet herttaisista ruskeista silmistänsä ja
neuloi pari minuuttia äänettömyyden vallitessa.

-- Niin, jatkoi hän, -- siitähän ei olekaan sen enempää sanomista.
Pikku Kenneth haudattiin kirkkotarhaan lahden tuolle puolen,
ja jonkun ajan kuluttua lähti Leslie kouluun jatkamaan jälleen
lukujansa. Hän ei maininnut enää Kennethin nimeä -- en ole enää
koskaan kuullut sitä hänen huuliltansa. Varmaankin tuo vanha haava
nyt jo on mennyt umpeen, joskin arpi väliin kirvelee. Hänhän oli
silloin vain lapsi, Anna, ja aika armahtaa lapsia. Vähitellen palasi
nauru jälleen hänen huulillensa -- ja se oli erinomaisen viehkeätä
naurua, jommoista nykyisin enää harvoin kuulee.

-- Kuulin sen silloin illalla, sanoi Anna. -- Se oli erinomaisen
miellyttävää naurua.

-- Frank West alkoi käydä huonommaksi pikku Kennethin kuoleman
jälkeen. Eihän hänen terveytensä ollut ennestäänkään ollut vahva,
ja pojan kuolema kävi häneen kovasti, joskin Leslie oli hänen
lempilapsensa. Hän kävi synkkämieliseksi ja tylsäksi, ja eräänä
päivänä hirtti hän itsensä omassa halkoliiterissään. Ja siihen hän
oli vielä lisäksi valinnut hääpäivänsä. Tietysti täytyi myöskin
käydä niin, että Leslie parka ensiksi näki hänet siellä, -- hän meni
liiteriin pilkkomaan hiukan sytykkeitä. Silloin kohtasi häntä tuo
näky.

-- Kuinka hirveätä, sanoi Anna, ja puistatus kävi hänen lävitsensä.
-- Tyttöparka!

-- Yhtä vähän kuin Kennethin kuoltua itki Leslie isänsäkään
hautajaisissa, mutta hänen äitinsä ulisi kahden puolesta. Lesliellä
oli täysi työ häntä rauhoittaessaan ja lohduttaessaan. Rose
käyttäytyi todellakin oikein ikävästi, sitä mieltä olimme me kaikki,
mutta Leslie kohteli häntä mitä suurimmalla kärsivällisyydellä.
Hänhän piti äidistänsä, eikä hän koskaan sietänyt ainoatakaan
moitteen sanaa omaisistaan. Niin haudattiin sitten Frank West
poikansa Kennethin rinnalle ja Rose antoi pystyttää hänelle suuren
hautapatsaan. Se oli melkoista suurenmoisempi kuin konsanaan Frank
Westin luonne tai jälkimuisto. Ja varmaa on, että se oli suurempi
kuin Rosen varat olisivat sallineet, sillä kartano oli kiinnitetty
veloista aina savupiippuja myöten. Mutta pian senjälkeen kuoli
Leslien isän vanha äiti -- kelpo mummo, jolta Leslie varmaankin
on perinyt osan ominaisuuksistansa, -- ja hän jätti jälkeensä
hiukan rahaa Leslielle -- sen verran, että hän voi käydä vuoden
Charlottetownin opettajaseminaaria. Lesliellä oli mielessä koettaa
suorittaa opettajatutkinto ansaitaksensa sitten sen verran, että hän
voisi opiskella pari lukukautta Redmondin korkeakoulussa. Se oli
ollut hänen isänsä lempituuma -- hän tahtoi, että Leslie toteuttaisi
sen, mitä hän ei ollut voinut tehdä. Leslie oli erittäin lahjakas ja
varsin kunnianhimoinen. Hän suoritti tutkintonsa ja sai sitten paikan
The Glenin koulussa. Hän oli niin onnellinen ja toivehikas ja täynnä
eloa ja intoa. Ajatellessani, millainen hän silloin oli ja millainen
nyt, täytyy minun sanoa: paholainen vieköön kaikki miehet!

Neiti Cornelia puraisi ompelulankansa poikki keikauttaen tuikeasti
päätänsä.

-- Sinä kesänä ilmestyi sitten Dick Moore. Hänen isällänsä Abner
Moorella oli kauppapuoti The Glenissä, mutta Dick oli ihastunut
merimieselämään, ja hän oli tavallisesti kesäisin merellä ja seisoi
talvisin tiskin takana. Hän oli iso ja komea mies -- jolla oli pieni,
ruma sielu jossakin kookkaan ruumiinsa sopukassa. Hänellä piti aina
olla jotakin, jonka suhteen hän oli lyönyt vetoa, että se hänen oli
saatava -- mutta kun hän sen oli saanut, ei hän välittänyt siitä
enää. Muutoin oli hän kyllä jokseenkin sävyisä ja hyväluontoinen, kun
ei mikään käynyt vasten hänen mieltänsä. Mutta hän joi aika paljon,
ja ikäviä juttuja oli liikkeellä hänestä ja eräästä kalastajakylän
tytöstä. Hän ei olisi ansainnut olla edes rättinä Leslien jalkojen
juuressa. Mutta hän ihastui nyt silmittömästi Lesliehen, ensiksikin
hänen kauneutensa takia ja toiseksi siksi, ettei Leslie välittänyt
hänestä vähääkään. Hän vannoi pyhästi, että juuri Leslie hänen oli
saatava -- ja hän sai hänet.

-- Mutta kuinka ihmeessä se voi tapahtua?

-- Se oli alusta loppuun konnamaista peliä. Minä en voi antaa Rose
Westille anteeksi hänen menettelyänsä. Näetkös, rakas ystäväni, Abner
Moorella oli kiinnityksiä Westin tilaan, ja korkoja ei ollut maksettu
moneen vuoteen. Nyt meni Dick rouva Westin luo ja sanoi, että jos
Leslie ei ottaisi häntä, käskisi hän isänsä sanomaan irti lainat.
Rose nosti kauhean elämän -- pyörtyi ja itki ja pyysi ja rukoili,
ettei Leslie karkoittaisi häntä pois hänen vanhasta kodistansa. Eihän
häntä voi moittia, vaikka hänelle tuotti surua ajatus, että hänen
täytyisi jättää se, mutta tuskinpa kukaan sentään olisi uskonut
häntä niin itsekkääksi, että hän uhraisi oman lapsensa saadaksensa
jäädä vanhoihin huoneisiinsa. Mutta sen hän kumminkin teki. Ja
Leslie suostui noudattamaan hänen tahtoansa -- hän piti niin paljon
äidistänsä, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa säästääksensä
häntä surusta. Hän meni naimisiin Dick Mooren kanssa. Silloin ei
kukaan meistä vielä tiennyt, miksi se tapahtui. Vasta myöhemmin
saatiin tietää, että äiti oli kiusannut häntä, kunnes hän suostui.
Minä olin aina ollut vakuutettu, että tuohon asiaan kätkeytyi
jokin salaisuus, sillä Leslie oli aina esiintynyt hyvin tylysti ja
tuikeasti Dick Moorea kohtaan, eikä hän ollut sen luontoinen, että
hän niin helposti olisi muuttanut mieltä. Tiesinhän muutoinkin, ettei
Dick Moore ikinä voinut olla sellainen mies, että Leslie voisi häneen
kiintyä -- jos kohta hänen olentonsa muutoin kieltämättä tehosikin
naisiin. Suurista häistä ei tietysti voinut olla puhetta, mutta
Rose pyysi minut vihkiäisiin. Minä menin, mutta kaduin sitä sitten.
Olin nähnyt Leslien kasvot veljen ja isän hautajaisissa, ja nyt
minusta oli, kuin olisin ollut viettämässä hänen omia hautajaisiansa.
Mutta Rose loisti kuin aurinko, sen saat uskoa! Silloin oli Leslie
kahdeksantoista vuoden vanha.

Leslie ja Dick asettuivat asumaan Westin tilalle -- Rose ei muka
voinut erota tyttärestänsä. Ja siellä he asuivat sen talven. Keväällä
Rose sai keuhkokuumeen ja kuoli -- täsmälleen vuotta liian myöhään!
Leslie suri kovasti äitiänsä. Eikö ole kauheata, että toiset
arvottomat ihmiset saavat osaksensa niin paljon rakkautta, ja toiset,
jotka sitä ansaitsisivat paljoa paremmin, saavat käydä läpi elämän
saamatta sitä osaksensa juuri ollenkaan?

-- Mutta Dick väsyi pian elelemään tuossa suuressa talossa kahden
kesken vaimonsa kanssa. Hän halusi viettää vaihtelevaa elämää. Hän
matkusti Nova Scotiaan sukulaisia tervehtimään, ja pian hän kirjoitti
Leslielle, että eräs hänen serkuistansa, George Moore, aikoi lähteä
pitkälle meriretkelle, aina Havannaan saakka, ja hän aikoi lähteä
mukaan. Laivan nimi oli "Neljä sisarta", ja he arvelivat viipyvänsä
matkalla yhdeksän viikkoa.

Tuo matka tuotti Leslielle helpotusta. Mutta hän ei puhunut mitään.
Aina hääpäivästänsä saakka hän on ollut aivan samanlainen kuin nyt
-- kylmä ja ylpeä ja suljettu ja tyly sille, joka pyrkii häntä
lähestymään. Mutta nähkääs, minä puolestani en ole antanut hänen
torjua itseäni luotansa! Kaikesta huolimatta olen pitänyt kiinni
oikeudestani kiintyä häneen ja tilaisuuden sattuessa myöskin osoittaa
kiintymystäni.

-- Hän sanoikin minulle, että täti on hänen paras ystävänsä, sanoi
Anna.

-- Todellako! Vai sanoi hän niin! huudahti neiti Cornelia
ihastuneena. -- Se riemastuttaa vanhaa sydäntäni. Olen usein
mietiskellyt, mahtaneeko hän välittää minusta vähääkään -- sillä
jos niin on, osaa hän salata sen oivallisesti. Sinä olet ilmeisesti
saanut hänet virkoamaan enemmän kuin aavistatkaan, muutoin ei hän
olisi sanonut sinulle tuollaista seikkaa. Ah, tuota tyttöparkaa,
joka on hukannut elämänsä! Nähdessäni Dick Mooren tunnen aina halua
lävistää hänet puukolla.

Kevennettyään sydäntänsä ilmaisemalla tuon verenhimoisen halunsa
pyyhkäisi neiti Cornelia jälleen silmiänsä ja jatkoi:

-- Leslie jäi siis asumaan yksin tuonne taloon. Dick oli kyntänyt ja
kylvänyt ennen lähtöänsä, ja Abner ukko, hänen isänsä, oli luvannut
huolehtia sadon korjaamisesta. Kesä meni menojaan, mutta "Neljästä
sisaresta" ei kuulunut mitään. Nova Scotiassa asuvat sukulaiset
ryhtyivät tiedusteluihin, ja kävi ilmi että laiva oli saapunut
Havannaan, purkanut lastinsa ja otettuaan uutta lastia lähtenyt
kotimatkalle, mutta siinä olikin kaikki, mistä saatiin selkoa.
Vähitellen alkoivat ihmiset lukea Dick Mooren hukkuneiden joukkoon.
Melkein jokainen otaksui hänen jääneen sille tielleen, mutta eihän
siitä voinut olla varma, sillä on tapahtunut, että merimiehet,
joita jo vuosikausia on luultu kuolleiksi, äkkiä ovat ilmestyneet
elävinä tänne satamaan. Leslie ei koskaan uskonut hänen kuolemaansa
-- ja hän oli oikeassa. Niin onnellisesti ei saanut käydä, että
Dick olisi jo mennyt menojansa. Seuraavana kesänä kävi kapteeni Jim
Havannassa -- siihen aikaan hän vielä teki purjehdusretkiä. Siellä
pisti hänelle päähän, että hänen pitäisi ottaa asioista hiukan selkoa
-- sillä miehistä on aina hauska pistää nokkansa muiden asioihin
-- ja niin hän kävi tiedustelemassa kaikissa merimieskodeissa ja
muissa sellaisissa paikoissa, saadaksensa kuulla jotakin "Neljän
sisaren" miehistön kohtalosta. Tuon hän olisi saanut jättää tekemättä
-- sen olen aina sanonut ja sanon yhä edelleen. Niin hän tuli
kiertoretkellään erääseen -- niin, eiköhän se liene ollut suorastaan
turvakoti, ja siellä hän näkee miehen, jonka hän tuota pikaa tuntee
Dick Mooreksi, huolimatta suuresta parrasta, jonka Dick oli ehtinyt
kasvattaa. Kapteeni Jim ajatutti sen pois -- ja sitten ei ollut enää
epäilystäkään -- mies oli Dick Moore -- tai ainakin hänen ruumiinsa.
Järki oli mennyt tipo tiehensä, ja mitä sydämeen tulee, niin ei sitä
minun käsittääkseni ollut ikinä ollutkaan.

-- Mitä hänelle sitten oli tapahtunut?

-- Niin, jospa se vain tiedettäisiin! Turvakodin hoitajat olivat
kertoneet löytäneensä hänet noin vuotta aikaisemmin eräänä aamuna
kadulta kauheassa tilassa -- koko hänen päänsä oli vain verinen
möhkäle. Kaiketi hän oli ollut huonossa seurassa ja sekaantunut
johonkin tappeluun. He ottivat hänet huostaansa, voimatta ikinä
uskoa, että hän jäisi elämään. Mutta hän toipui henkiin, ja
toivuttuansa oli hän muuttunut jälleen lapseksi. Hänellä ei ollut
muistia eikä ymmärrystä eikä käsityskykyä. He koettivat ottaa
selville, kuka hän oli, mutta se ei onnistunut. Hän ei edes osannut
sanoa, mikä hänen nimensä oli -- hän osasi vain soperrella muutamia
sekavia sanoja. Hänellä oli ollut taskussaan kirje, joka alkoi
puhuttelulla "Rakas Dick!" ja jossa oli allekirjoitus "Leslie", mutta
siinä ei ollut mitään osoitetta, ja kuori oli poissa. He pitivät
hänet luonansa ja opettivat hänet hoitamaan muutamia yksinkertaisia
askareita, ja niin löysi sitten kapteeni Jim hänet. Hän toi hänet
mukanansa kotiin -- olihan tuo tosiaankin varsin kallisarvoinen
löytö, jota kannatti kuljettaa matkassansa, -- mutta kaiketi hän
katsoi sen velvollisuudeksensa. Hän tuumiskeli siten, että kun Dick
tulisi jälleen kotiin ja jälleen joutuisi entiseen ympäristöönsä,
silloin heräisi hänessä jälleen hitunen muistia ja järkeä. Mutta
vieläkös mitä -- kaikki jäi ennalleen. Niin hän on sitten aina siitä
saakka elellyt tuolla piilipuitten varjostamassa talossa. Hän on
yhä edelleen lapsen kehitysasteella. Väliin hän saa jonkunmoisia
kohtauksia, ja silloin hän on kiukkuinen ja itsepäinen, mutta
enimmäkseen hän on varsin kiltti ja sävyisä. Niin, niin, tiedätkös --
tuota kuormaa on Leslie kantanut yhdeksän vuotta, aivan yksin. Vanha
Abner Moore kuoli kohta senjälkeen kun poika oli tuotu kotiin ja
hänen kuoltuansa seurasi vararikko. Kun kaikki oli saatu osapuilleen
selville, jäi Leslielle ja hänen miesparallensa ainoastaan tuo vanha
talo, jossa he nyt asuvat. Leslie antoi sen arennille John Wardille,
ja tuolla arentirahalla on hänen nyt tultava toimeen. Väliin hän
ottaa kesäksi jonkun täysihoitolaisen. Mutta useimmat matkustavaiset
asuvat mieluummin lahden toisella puolen, missä hotellit ja
kesähuvilat sijaitsevat. Leslien talo on liian kaukana kylpyrannasta.
Hän hoitelee nyt Dickiä, yhdeksään vuoteen hän ei ole ollut poissa
hänen tyköänsä -- hän on sidottu tuohon tylsämieliseen mieheen koko
elämäniäksensä. Ja kun ajattelee kaikkia hänen muinoisia haaveitansa
ja toiveitaan! Voit ajatella, mitä tämä kaikki on merkinnyt hänelle,
rakas ystäväiseni -- niin kaunis ja itsetietoinen, kunnianhimoinen ja
lahjakas kuin hän aina on ollut! Hänhän on suorastaan kuin elävänä
kuollut.

-- Leslie parka! lausui Anna, vaipuen syviin mietteihin.

Hänen oma onnensa tuntui hänestä nyt kohtuuttomalta ja
ansaitsemattomalta. Mitä oikeutta hänellä oli jatkaa päivästä päivään
iloista ja tyytyväistä elämää, kun toinen ihmisolento aivan hänen
lähimmässä ympäristössään kantoi sellaista raskasta surujen taakkaa.

-- Tahtoisitko kertoa minulle aivan seikkaperäisesti, mitä Leslie
sanoi ja kuinka hän käyttäytyi tuona iltana, jolloin kohtasit hänet
rannalla? sanoi neiti Cornelia hetken kuluttua.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti Annan esitystä ja nyökkäsi sitten
tyytyväisenä.

-- Sinusta hän oli jäykkä ja tyly, mutta voin vakuuttaa, ystäväiseni,
että hän kohteli sinua harvinaisen avomielisesti. Nähtävästi hän heti
mieltyi sinuun. Kuinka iloitsenkaan siitä! Varmaankin sinä voit olla
hänelle suureksi avuksi. Minä olin hyvilläni kuullessani, että nuori
pari muuttaisi tänne, sillä ajattelin, että Leslie kenties voisi
saada ystävän. Sinähän tahdot kyllä ruveta hänen ystäväksensä, eikö
niin, pikku Anna?

-- Tahdon kyllä, jos hän vain suostuu siihen, sanoi Anna tuolla
hänelle ominaisella aina auliilla, mutta silti niin vakavasti
tarkoitetulla sydämellisyydellä.

-- Ei, niin ei sinun pidä sanoa. Sinun pitää tulla hänen
ystäväksensä, tahtoipa hän taikka ei, sanoi neiti Cornelia
painokkaasti. -- Älä välitä siitä, joskin hän välistä vaikuttaa
tylyltä -- älä ole sitä huomaavinasikaan! Muista, millaista hänen
elämänsä on ollut -- ja on yhä edelleen -- ja tulee aina olemaan,
Jumala paratkoon... Tuollaiset ihmisparat kuin Dick elävät
loppumattomiin. Näkisitpä vain, kuinka lihava hän nyt on. Kotiin
tullessaan hän oli vain luuta ja nahkaa. Voita Leslie ystäväksesi
-- sinä kuulut niihin, joilla on kyky voittaa ihmisten ystävyys!
Mutta närkäs et häneen nähden saa olla. Äläkä välitä siitä, jos
näyttäisikin siltä, ettei hän välitä käynneistäsi. Hän tietää, että
monet naiset eivät voi kestää Dickin läheisyyttä -- heidän mieltänsä
rupeaa muka etomaan... Koeta houkutella hänet tänne niin usein kuin
voit. Paljoa ei hän voi olla poissa kotoansa -- hän ei uskalla jättää
Dickiä pitkäksi aikaa yksin, sillä kuka tietää, mitä hän voisi keksiä
tehdä -- kenties pistää koko talon tuleen! Dioin voi hän saada hetken
joutoaikaa Dickin mentyä levolle ja nukuttua. Hän panee aina varhain
maata ja nukkuu sikeästi aamuun saakka. Silloin Leslie tavallisesti
menee rannalle hengittämään raitista ilmaa, ja niin sattui, että te
siellä kohtasitte toisenne.

-- Minä teen kaiken voitavani hänen hyväksensä, sanoi Anna
kyynelsilmin.

Tuo mielenkiinto, jota Leslie Moore oli herättänyt Annassa jo ensi
päivänä, tullessaan hanhilaumaa ajaen rinnettä alas, oli nyt neiti
Cornelian kertomuksesta käynyt monin verroin voimakkaammaksi. Tuo
nuori nainen oli yksin maailmassa, oli niin tarumaisen kaunis ja
kantoi sydämellään raskasta, hoivatonta surua -- tuo kaikki kutoi
kuin tenhokehän hänen ympärilleen. Anna ei ollut milloinkaan tuntenut
hänen kaltaistansa henkilöä, hänen ystävättärensä olivat olleet
iloisia ja reippaita tyttöjä, terveitä ruumiin ja sielun puolesta,
ja olemassaolon kärsimykset olivat kohdanneet heitä ainoastaan
tavallisten haihtuvain huolten ja harmien muodossa. Leslie Mooren
laita oli toisin, hän oli kuin naisen kärsimysten traagillinen,
ilmetty kuva. Anna oli päättänyt hankkia itselleen pääsyn tuohon
yksinäiseen sydämeen ja ottaa osansa niistä antimista, joita sillä
varmasti olisi ollut lahjoitettavana, ellei kohtalon kova käsi olisi
sitä sulkenut ahdistavaan kouristukseensa.

-- Ja sitten sinun on vielä muistettava muuan seikka, rakkaani, sanoi
neiti Cornelia, jolla ilmeisesti vielä oli jotakin sydämellään. --
Sinun ei pidä luulla, että Leslie on vieras uskonnolle, siksi ettei
hän käy koskaan kirkossa. Ja metodisti ei hän ainakaan ole, siitä
saat olla varma. Dickiä ei hän luonnollisesti voi ottaa mukaansa
kirkkoon -- ja erikoisen kirkollinen ei Dick ollut silloinkaan kun
hänellä vielä oli järkensä tallella! -- Mutta Leslie on sydämeltään
ja sielultaan aivan vilpitön presbyteriläinen -- siihen nähden voit
olla aivan levollinen, pikku Anna.




XII

LESLIE TULEE VIERAILULLE.


Leslie tuli haavemajaan eräänä viileänä lokakuun iltana, jolloin
huurreusma kuutamossa leijaili yli merenlahden ja paneutui
hopeaviiruina pitkin rantaniittyjä. Näytti melkein siltä kuin hän
olisi katunut tuloansa, kun Gilbert tuli avaamaan, mutta Anna lensi
miehensä ohitse, kävi käsiksi epäröivään vieraaseen ja toi hänet
riemuiten sisään.

-- Olipa oikein hauska, että tulit juuri tänä iltana, sanoi Anna
hilpeästi. -- Minä olen keittänyt erikoisen hyviä nekkuja, joissa on
paljon manteleita, ja ajattelin, että istuisimme valkean ääressä ja
juttelisimme kaikenlaista. Ehkäpä kapteeni Jimkin vainuaa poltetun
siirapin hajua ja tulee tänne! Oikeastaan tämä on juuri hänen iltansa.

-- Tuskinpa hän nyt tulee, sanoi Leslie. -- Kapteeni Jim on nyt
meillä. Hän minut tänne juuri lähettikin, lisäsi hän hieman
uhkamielisesti.

-- Sitten minä kiitän häntä siitä oikein erityisesti tavatessani
hänet ensi kerran, sanoi Anna, työntäen nojatuoleja valkean ääreen.

-- En tarkoita, etten itse olisi ollut halukas tulemaan, vakuutti
Leslie punehtuen. -- Minulla on kyllä ollut aikomus tulla -- mutta
minun on usein niin vaikea päästä kotoa.

-- Onhan selvää, että sinun on vaikea päästä herra Mooren luota,
sanoi Anna mitä luonnollisimmalla äänellä.

Hän oli päättänyt, että olisi parasta sopivassa tilassa mainita Dick
Mooren olemassaolosta huomioonotettavana asianhaarana, eikä tykkänään
vältellä tuon seikan puheiksi ottamista. Hänen tarkka vaistonsa oli
ohjannut hänet oikeaan, sillä Leslien käytös kävi heti vapaammaksi.
Hän oli mietiskellyt mielessänsä, minkä verran Anna tiesi hänen
olosuhteistansa, ja nyt hän helpotukseksensa huomasi, ettei ollut
tarpeen antaa hänelle mitään selityksiä.

Hän riisui yltään päällystamineet, ja tehden tyttömäistä mielihyvää
osoittavan liikkeen hän istuutui mukavasti suureen nojatuoliin, jonka
vieressä Magogilla oli paikkansa. Hän oli sievästi ja huolellisesti
puettu, ja hänellä oli kuten tavallisesti tumman pukunsa koristeena
hiukka kirsikanpunaa, tällä kertaa nauharuusuke kaulakaarteen
alapuolella. Hänen tukkansa kimmelsi kultasäikeiden tavoin valkean
lämpöisessä hohteessa. Hänen merensinisissä silmissänsä vilkkueli
hilpeys ja leikillisyys. Tänä hetkenä oli Leslie tuon pienen
haavemajasen ja sen ystävällisten asukasten vaikutuksen alaisena
jälleen nuori tyttö -- nuori tyttö, joka oli unohtanut menneisyyden
ja sen tuottamat kärsimykset. Häntä ympäröi tuon pienen talon
muistoilla kyllästetty, puhdas ilmapiiri, hänen mieltänsä lämmitti
yhdessäolo kahden raikasluontoisen, iloisen nuoren ihmisen kanssa,
jotka kuuluivat hänen omaan sukupolveensa, ja ympäristön tenhovoima
tempasi hänet vastustamattomasti mukaansa. Neiti Cornelia ja kapteeni
Jim olisivat tuskin uskoneet silmiänsä, ja Annankin oli vaikea uskoa,
että tuo kylmästi luotaan torjuva ja vähäpuheinen nuori nainen,
johon hän oli tutustunut rantakallioilla, oli sama olento kuin tämä
vilkasluontoinen tyttö, joka puhui ja kuunteli janoavan mielen
kiihkeydellä ja jonka raikas nauru oli sukua tuolle viattomalle
hilpeydelle, joka entisvuosina oli helkähdellyt tässä pienessä
talossa.

Kuinka kaihoisia katseita Leslie loikaan akkunoiden välissä oleviin
täysiin kirjahyllyihin!

-- Meidän kirjastomme ei ole suuri, sanoi Anna, -- mutta jokainen
kirjamme on ystävämme. Olemme koonneet kirjamme vuosien kuluessa,
minkä mistäkin, mutta emme ole ostaneet niistä ainoatakaan, ennenkuin
olemme sen ensin lukeneet ja huomanneet haluavamme lukea sen vielä
moneen kertaan.

-- Minulla on muutamia kirjoja -- muuten varsin harvoja -- jotka
ovat kuuluneet isälleni, sanoi Leslie. -- Olen lukenut ne niin
moneen kertaan, että melkein osaan ne ulkoa. Uusia en juuri saa.
The Glenissä on kyllä lukuyhdistys, ja minä kuulun siihen -- mutta
ihmisillä on niin erilainen maku, ja minä saan sieltä niin harvoin
mitään, joka todella rikastuttaisi mieltä.

-- Etkö tahtoisi käyttää meidän kirjastoamme mielesi mukaan, sanoi
Anna. -- Olet sydämellisesti tervetullut lainaamaan sieltä mitä
tahdot.

-- Silloin tulen oikein ahmimaan kirjoja, sanoi Leslie katsoen häneen
kiitollisesti. Kello löi kymmenen, ja hän nousi vastahakoisesti.

-- Minun täytyy lähteä. En olisi uskonut, että oli jo niin myöhäistä.
Kapteeni Jimin on tapana sanoa, että tunti häipyy niin äkkiä
iäisyyteen... Mutta nyt olen istunut täällä kaksi tuntia -- ja kuinka
hauska minulla on ollut! lisäsi hän koruttomasti.

-- Tule sitten pian jälleen! sanoi Anna, ja Gilbert yhtyi hänen
pyyntöönsä.

Anna ja Gilbert olivat nousseet ja seisoivat rinnakkain valkean
hohteessa. Tuo nuori, toiveikas, onnellinen aviopari oli melkein
armottoman havainnollinen kuva kaikesta, mitä Leslie kaipasi ja
aina tulisi kaipaamaan. Hilpeys katosi hänen katseestansa ja
kasvoiltansa -- nuori tyttö oli väistynyt pois ja tilalla oli sureva,
elämänonnensa menettänyt nainen, joka kylmällä hymyilyllä kiitti
kutsusta käydä talossa ja poistui nopeasti hyvästellen.

Anna seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi sumuisen
kolean illan pimeyteen. Sitten hän palasi hitain askelin oman
lämpöisen lietensä ääreen.

-- Eikö hän ole suloinen, Gilbert? Minä en saa kylläkseni hänen
tukkansa katselemisessa. Neiti Cornelia sanoo, että se ulottuu
polviin asti. Ruby Gillisillä oli myöskin kaunis tukka -- mutta
Leslien tukassa on kuin sisäistä henkeä -- jokainen säie on elävää
kultaa.

-- Hän on erinomaisen kaunis, sanoi Gilbert niin lämpimän vakaumuksen
sävy äänessään, että Annan mielestä vähempikin olisi riittänyt.

-- Gilbert, pitäisitkö enemmän minun tukastani, jos se olisi
samanlaista kuin Leslien? kysyi hän hiukan levottomasti.

-- En tahtoisi kaikesta maailman hyvästä tukkaasi vähääkään
toisenlaiseksi kuin se on, sanoi Gilbert, liittäen sanoihinsa
varmuuden vuoksi vielä pari toisenlaista todistetta. -- Et olisi enää
Anna, jos sinulla olisi kullankeltainen tukka -- taikka minkävärinen
tahansa, paitsi juuri --

-- Punainen, sanoi Anna harminsekaisella tyydytyksellä.

-- Niin juuri -- punainen luo ihoosi ja tähtisilmiisi oikean
värityksen. Kultatukka ei sopisi sinulle ollenkaan, Anna -- ja
kuningatar olet kyllä ilmankin -- tämän majasen ja minun sydämeni
valtiatar.

-- Sitten saat ylistää Leslietä mielin määrin, sanoi Anna
jalomielisesti.




XIII.

KÄYNTI LESLIEN LUONA.


Muutamana hämärähetkenä viikkoa myöhemmin päätti Anna lähteä
ketojen poikki matkaan vastavierailulle tuohon piilipuitten takana
sijaitsevaan taloon. Mereltä päin oli tullut harmaata sumua, joka
levisi hitaasti yli sataman ja alanteiden ja lähestyi hiljaa syksyn
väreissä hohtavaa metsänreunaa. Usman läpi kuului meren huokailua
ja voihkinaa. Neljän tuulen ulkomuoto oli muuttunut, ja Annasta
se tuossa synkkyydessään vaikutti kiehtovalta ja houkuttelevalta,
mutta samalla se herätti hänessä yksinäisyydentunteen. Gilbert oli
matkoilla ja hänen piti palata vasta vuorokauden kuluttua, hän aikoi
ottaa osaa lääkärienkokoukseen Charlottetownissa. Annan olisi tehnyt
mieli jutella hetken aikaa tuttavallisesti jonkun yhdenikäisen
ystävättären kanssa. Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat molemmat
omaan tapaansa erinomaisia, mutta nuoret kaipaavat nuoria.

-- Voi sentään, jos Diana tai Pris tai Stella voisi pujahtaa sisään
hetkiseksi juttelemaan, kuinka hauskaa se olisikaan! sanoi Anna
itseksensä. -- Hyi, kuinka tänä iltana on koleata! Olen varma,
että kaikki laivat, jotka konsanaan ovat lähteneet Neljän tuulen
satamasta ja joutuneet haaksirikkoon, voitaisiin nähdä satamaan
liukuvina, hukkunut miehistö kannella, jos sumuvaippa vain hetkiseksi
voitaisiin vetää syrjään. Minusta tuntuu kuin se piilottaisi
lukemattomia salaisuuksia, -- kuin seudun menneitten sukupolvien
haamut silmäilisivät minua tuon harmaan verhon takaa. Jos tämän
pienen talon entiset kuolleet valtiattaret palaavat takaisin sitä
katsomaan, eivät he voisi valita sopivampaa iltaa kuin tämä. Jos
minä istun täällä kauemmin, saan nähdä jonkun niistä istuvan minua
vastapäätä Gilbertin suuressa tuolissa. Täällä ei ole ollenkaan niin
kodikasta kuin tavallisesti. Yksinpä Gog ja Magogkin näyttävät siltä,
kuin heristäisivät korviansa ja kuulisivat näkymättömäin vierasten
askeleita. Minä lähden täältä tieheni, tervehtimään Leslietä,
ennenkuin vallan pelästytän itseni typerillä kuvitteluilla, kuten
muinoin kummitusmetsässä. Jätän haavetupani sen muinoisten asukasten
käytettäväksi. Liesivalkea on lausuva heidät tervetulleiksi -- mutta
toivottavasti he palatessani ovat lähteneet tiehensä, niin että saan
tupani jälleen omiin hoteisiini. Aivan varmasti kaikki kirkkotarhan
ja merenpohjan haamut ovat päättäneet kohdata toisensa tänä iltana
täällä.

Hän naurahti hiukan omille mielikuvitelmillensa, mutta tunsi
sittenkin selkäpiitänsä karmivan. Heittäen lentomuiskun Gogille ja
Magogille hän pujahti alas sumuun. Kainalossa hänellä oli Leslielle
pinkka uusia aikakauskirjoja.

-- Leslie on aivan hullaantunut kirjoihin ja aikakauslehtiin, oli
neiti Cornelia sanonut äskettäin, -- mutta niitähän hän ei saa
käsiinsä juuri koskaan. Hänellä ei ole varaa niiden ostoon eikä
tilaamiseen. Hän on niin köyhä, että se on suorastaan surkeata, Anna.
Minä en voi käsittää, kuinka hän voi tulla toimeen tuolla pienellä
arentimaksulla. Hän ei valita koskaan, mutta voinhan toki itsekin
nähdä, kuinka hänen laitansa on. Kaiken ikänsä hän on saanut kärsiä
köyhyyttä. Hän ei välittänyt siitä silloin, kun hän vielä oli vapaa
ja hänellä oli päämäärä, mihin pyrkiä, mutta nyt kärsii hän siitä
kahta kipeämmin, sen voit uskoa. Olen niin iloissani siitä, että hän
vaikutti niin elpyneeltä tuona iltana, jonka hän vietti luonasi.
Kapteeni Jim sanoi minulle, että hän oli saanut pujottaa hänen
kätensä takin hihoihin ja painaa päähineen hänen päähänsä ja heittää
hänet ulos ovesta. Mene nyt piakkoin vastaamaan hänen käyntiinsä.
Jos vitkastelet, niin hän arvelee sen johtuvan siitä, että sinä
pelkäät Dickiä, ja sitten hän vetäytyy jälleen kuoreensa. Dick on
iso ja kömpelö, hyvänsävyinen lapsi, mutta hänen tylsämielinen
virnistelynsä ja naurunsa käy liiaksi toisten hermoille. Minulla
puolestani, Jumalan kiitos, ei ole mainittavasti hermoja. Minä
pidän Dick Mooresta enemmän nyt kuin hänen täysijärkisenä ollessaan
-- mutta sehän tosin ei merkitse niin varsin paljoa. Olin eräänä
päivänä auttamassa Leslietä, kun hänellä oli suursiivous, ja seisoin
keittiössä paistinpannun ääressä paistamassa munkkeja ihrassa. Dick
pysytteli kuten tavallisesti lähettyvillä, saadaksensa maistaa niitä,
ja kuinka onkaan, hän ottaa aivan kuuman leivoksen, jonka minä
juuri olen onkinut pannusta, ja pistää sen niskaani, kun kumarrun
eteenpäin. Tiedätkös, Anna, sormiani oikein syhytti, niin teki
mieleni paiskata pannu kiehuvine ihroineen hänen päähänsä -- mutta
Jumalan kiitos, voin sentään hillitä itseni!

Anna nauroi neiti Cornelian suuttumukselle kiiruhtaessaan eteenpäin
pimeässä. Mutta hänen naurunsa taukosi pian -- salaperäinen
kauhuntunnelma, joka tuona iltana vallitsi kaikkialla, teki lopun
hänen hilpeydestänsä. Hänen mielensä oli jo käynyt varsin vakavaksi
hänen ehdittyänsä tuon piilipuitten ympäröimän talon edustalle.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Rakennuksen julkipuoli oli pimeä ja
autio, niin että Anna kiersi nurkan ympäri ja meni sisään pienestä
ovesta, joka johti kuistilta eteiseen. Sinne hän pysähtyi äänetönnä.

Viereisen huoneen ovi oli auki. Himmeästi valaistussa huoneessa
istui Leslie Moore käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Hän
itki hillittömästi -- hiljaisin, haikein, suonenvedontapaisin
nyyhkytyksin, kuin olisivat hänen sisimmät sieluntuskansa väkisin
purkaantuneet ilmoille. Suuri musta koira istui hänen vieressänsä
lattialla, kuono hänen polvellaan ja suurissa uskollisissa
silmissä mitä hartain myötätunnon ja osanoton ilme. Anna peräytyi
murheellisena. Hän tunsi tuollaiseen suruun nähden olevansa voimaton.
Hänen sydämensä täytti sääli, jota hän ei uskaltanut ilmaista. Jos
hän nyt olisi mennyt sisään, olisi hän samalla riistänyt itseltänsä
tilaisuuden suoda apua ja ystävyyttä. Sisäinen ääni sanoi Annalle,
että tuo ylväs ja suljettu luonne ei ikinä soisi anteeksi sille, joka
hänet yllättäisi lohduttoman surun vallassa.

Anna poistui hiljaa talosta ja pyrki hapuillen pihasta ulos. Jonkun
matkan päästä hän kuuli pimeästä puhetta ja näki himmeän valon
vilkkuvan siellä. Veräjällä tuli häntä vastaan kaksi miestä --
kapteeni Jim lyhty kädessä ja eräs toinen henkilö, jonka hän ymmärsi
Dick Mooreksi. Hän oli roteva, jokseenkin lihava mies, jolla oli
leveät ja pyöreät punaisenverevät kasvot sekä ilmeetön, harhaileva
katse. Tässäkin himmeässä valaistuksessa huomasi Anna, että hänen
silmissänsä oli jotakin luonnotonta.

-- Tekö täällä olette, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim. -- Teidän ei
pitäisi kuljeskella yksin tällaisena iltana. Voitte sumussa eksyä
helpommin kuin luulettekaan. Minä saatan vain Dickin sisään ja palaan
näyttämään teille tietä ketojen poikki. En tahdo joutua vastaamaan
tohtori Blythelle siitä, että olen hänen poissaollessaan antanut
teidän mennä mereen Cape Leforcen kallioniemeltä. Niin kävi eräälle
naiselle neljäkymmentä vuotta sitten.

-- Te olette käynyt tervehtimässä Leslietä, sanoi hän tultuansa
takaisin.

-- Aioin tehdä sen, mutta en mennytkään sisään, sanoi Anna ja kertoi,
mitä oli nähnyt.

Kapteeni Jim huokasi.

-- Leslie parka! Leslie parka! Hän ei itke hevillä, rouva Blythe --
hän on niin uljas ja tarmokas. Kun hän sen kerran tekee, silloin
hän kokee kovaa. Mutta sellainen ilta kuin tämä on erityisen raskas
naiselle, joka kantaa suurta surua. Ilmassa on jotakin sentapaista,
joka ikäänkuin kutsuu esiin kaiken mitä olemme kärsineet -- tai
pelänneet.

-- Siinä vilisee aaveita, sanoi Anna, ja väristys puistatti häntä.
-- Siksi lähdin tänne -- halusin puristaa ihmiskättä ja kuunnella
ihmisääntä. Tänä iltana on liikkeessä niin paljon ihmissukuun
kuulumattomia olentoja. Minun oma haavemajanikin oli niitä täynnä.
Ne karkoittivat minut suorastaan sieltä ulos... Sentähden pakenin
tänne saadakseni seuraa, jolla olisi lihaa ja verta kuten itselläni.

-- Oli oikein, ettette mennyt sisään, rouva Blythe. Leslie olisi
pahastunut siitä. Hänelle ei myöskään olisi ollut mieleen, jos minä
olisin mennyt Dickin kanssa sisään, kuten olisin tehnyt, jos en olisi
kohdannut teitä. Dick on ollut koko päivän minun luonani. Pidän häntä
mahdollisimman paljon luonani helpottaakseni hiukan Leslien taakkaa.

-- Eikö hänen silmissänsä ole jotakin eriskummallista? kysyi Anna.

-- Huomasitteko sen? On kyllä, toinen silmä on harmaan sininen ja
toinen ruskea -- hänen isänsä laita oli samaten. Siitä minä juuri
Cubassa tunsinkin hänet Dick Mooreksi. Muutoin ei suinkaan ollut
helppo tuntea häntä, niin riutunut hän oli ja takkuisen parran
peittämä. Arvatenkin te olette kuullut, että juuri minä hänet löysin
ja toin kotiin. Tuota syöttää nyt neiti Cornelia minulle alinomaa
-- hän sanoo, että minun olisi pitänyt antaa hänen jäädä sinne
missä oli. Mutta siinä suhteessa en voi olla yhtä mieltä hänen
kanssaan. Oli oikein tuoda hänet kotiin -- ja silloinhan siinä ei
ollut mitään valitsemisen varaa... Sehän on selvää ilman muuta.
Mutta vanhaa sydäntäni vihloo ajatellessani Leslietä. Hän on vasta
kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta hän on syönyt enemmän
kyynelillä kostutettua leipää kuin useimmat naiset ehdittyään
kahdeksankymmenen vuoden ikään.

He jatkoivat hetken vaieten kulkuansa. Vihdoin sanoi Anna:

-- Tiedättekö, kapteeni Jim, minä en ole koskaan kulkenut kernaasti
Lyhdyn valossa. Minulla on aina ollut niin ihmeellinen tunne, että
valopiirin ulkopuolella, juuri siinä, missä pimeys alkaa, ympäröi
minua lauma salaperäisiä ja pahasisuisia olentoja, jotka tuijottavat
minuun pimeästä pahansuovin silmin. Sama tunne on minulla ollut
lapsuudestani saakka. Mikähän siihen on syynä? Minusta ei koskaan
tunnu siltä ollessani täydessä pimeydessä -- kun se sulkee minut
tykkänään huomaansa -- silloin en pelkää vähääkään.

-- Minullakin on melkein sama tunne, sanoi kapteeni Jim. -- Luulen,
että kun pimeys täydelleen ympäröi meitä, se on ystävämme. Mutta kun
me koetamme torjua sitä luotamme -- tahdomme karkoittaa sen lyhdyn
valolla -- silloin se käy meille vihamieliseksi. Mutta nyt sumu alkaa
hälvetä. Kuten ehkä olette huomannut, puhaltaa lännestä raikas tuuli.
Ehdittyänne kotiin voivat tähdet jo näkyä.

Niin tapahtuikin, ja kun Anna jälleen astui haavemajaseensa, hehkui
pesässä vielä punainen tuhka, ja kaikki kammottavat ajatukset olivat
kuin poispuhalletut.




XIV.

MARRASKUUN PÄIVIÄ.


Neljän tuulen lehdoissa ja metsiköissä viikkomääriä vallinnut
väriupeus oli vaihtunut vienon siintävään syksyiseen harmauteen.
Tuli päiviä, jolloin kedot ja rantaniityt verhoutuivat tihkusateen
usmaan, tai merituulen henkäykset puhalsivat jäätävinä niiden
ylitse -- ja tuli myrskyöitä, jolloin Anna unesta heräten rukoili,
ettei vain ainoakaan laiva hyrskyissä joutuisi karien ja särkkien
reunustamalle pohjoisrannikolle. Sillä jos niin kävisi, silloin
ei edes majakan suuri lempeä silmä, joka loisti uskollisesti
halki pimeyden, voisi estää tuota onnetonta alusta menehtymästä
vaahtoharjaisiin kuohuihin.

-- Marraskuussa minusta väliin tuntuu, ettei kevät palaa
koskaan, huokaili hän surren muutosta, joka oli tapahtunut hänen
hallanpanemissa kukkalavoissansa.

Pieni väririkas puutarha, joka oli ollut opettajan morsiamen silmäin
ilo, näytti nyt autiolta ja kurjalta, ja poppelit ja koivut olivat
kuin "paljaiksi kuorittuja onkivapoja" -- kuten kapteeni Jimin oli
tapana sanoa. Mutta talon takana kasvava honkametsikkö oli vihreä ja
tiheä kuin ennenkin, ja yksin marraskuussakin tuli ihania päiviä,
jolloin päivä paistoi ja vuodatti vienoa purppuraa usmaan, jolloin
sataman pienet suippopäiset aallot karkeloivat yhtä hilpeästi kuin
keskikesällä ja ulappa lepäsi niin kirkkaansinisenä ja tyynenä, että
myrskyt ja vinhat tuulet joutuivat unhoon.

Varsin monta syysiltaa viettivät Anna ja Gilbert kapteeni Jimin
majakassa. Siellä oli aina kodikasta. Vaikka itätuuli lauleli synkkiä
säveleitään ja meri näytti harmaalta ja kuolleelta, tuntui siellä
aina vallitsevan päivänpaiste. Ehkäpä tuo seikka johtui siitä, että
Ensi perämies aina upeili mitä koreimmassa turkissa. Se oli niin
suuri ja loistava, että tuskin muistettiin kaivata aurinkoa, ja sen
äänekäs kehruu säesti perin miellyttävällä tavalla naurua ja hilpeätä
juttelua, jotka aina tekivät olon kapteeni Jimin lieden ääressä niin
viihtyisäksi. Täällä tuo iloisa isäntä ja Gilbert keskustelivat mitä
erilaisimmista ilmiöistä, joita taivaan ja maan välillä on nähtävissä.

-- Minusta on hauska mietiskellä monenmoisia ongelmoita, vaikka en
pystykään pääsemään niistä selville, sanoi kapteeni Jim. -- Isäni
oli sitä mieltä, ettei meidän koskaan pitäisi puhua asioista, joita
emme käsitä, mutta jos noudattaisimme tuota sääntöä, pelkään, että
keskustelumme pian tyrehtyisi kuiviin. Taivaiset vallat nauravat
kyllä väliin meidän tuumiskeluillemme, mutta mitäpä siitä, kun
vain muistamme olevamme heikkoja ihmisiä emmekä pyri jumalain
vertaisiksi tai luule olevamme päteviä ratkaisemaan hyvän ja pahan
eroa. Luullakseni meidän vähäiset keskustelukokouksemme eivät
haittaa ketään, niin syventykäämme siis, tohtori, jälleen kaikkeuden
salaisuuksiin.

Herrojen keskustellessa kuunteli Anna tai vaipui haaveihin. Väliin
lähti Lesliekin mukaan majakalle, ja hän ja Anna kuljeskelivat
silloin illan hämärtyessä rannikolla tai istuivat majakan viereisillä
kallioilla, kunnes pimeys pakotti heidät sisään, kodikkaan
takkavalkean ääreen. Ja silloin valmisti kapteeni Jim teetä ja
kertoeli:

    "Hän kuinka taisteli ja uhman murti
    Aallokon tuiman, karkeloiden kulki
    Ulapan teitä, missä hyrskyt hurjat
    Ain' turhaan valmisteli urhon turmaa."

Lesliellä näytti aina olevan kovin hauskaa noissa majakan
vaatimattomissa vieraspidoissa, hän kävi avomieliseksi ja
puheliaaksi, keksi lystikkäitä sanasutkauksia ja nauroi helkähtelevää
nauruansa. Väliin hän myöskin kuunteli toisten keskustelua henkeänsä
pidättäen, posket hehkuvina, silmät loistavina. Juttelu kävi
vilkkaammaksi, kokkapuheet nasevammiksi, kun Leslie oli läsnä. Ja
vaikka hän ei itse puhunut paljon, näytti hän kumminkin houkuttelevan
muut esiintymään mahdollisimman edulliselta puolelta. Kapteeni
Jim esitti kertomuksensa paremmin, Gilbert keksi nopeammin ja
osuvammin vastaväitteensä ja perustelunsa, ja Annalle tuli aina
uusia leikillisiä ja omintakeisia päähänpistoja -- Leslien olennon
kannustaessa itsekutakin antamaan parastansa.

-- Tuo tyttö on syntynyt johtavaan asemaan henkistä ja
yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä, kaukana Neljän
tuulen niemestä, sanoi Anna Gilbertille heidän astellessaan kotiin
eräänä iltana. -- Täällä hänen suuret lahjansa menevät hukkaan,
häipyvät tyhjiin...

-- Etkö tarkannut kapteeni Jimin ja allekirjoittaneen keskustelua,
kun eräänä iltana pohdimme juuri tuota kysymystä hiukan yleisemmältä
näkökannalta? Lopputuloksena oli tuo rauhoittava johtopäätös, että
kaikkeuden luoja todennäköisesti osaa hallita maailmaansa aivan yhtä
hyvin kuin me sen tekisimme ja että sellaista kuin "hukkaanmennyt
elämä" ei ole olemassakaan, ellei nimittäin asianomainen itse
ole hukannut elämäänsä turhuuteen. Ja sitähän ei Leslie Moore
toden totta ole tehnyt. Voisihan jokunen ajatella niinkin, että
henkilö, joka on saanut diploomin Redmondin korkeakoulusta ja johon
sanomalehdentoimittajat ja kirjainkustantajat jo alkoivat kiinnittää
huomiota, hukkaa elämänsä mennessään naimisiin nuoren ja kokemattoman
lääkärin kanssa, jonka toimena on laastaroida harvalukuista
potilasjoukkoa yksinäisessä maailmankolkassa nimeltä Neljä tuulta...

-- Gilbert!

-- Jos sinä olisit mennyt naimisiin Roy Gardnerin kanssa, olisit
voinut loistaa kirkkaana valona henkistä ja yhteiskunnallista
merkitystä omaavissa piireissä kaukana Neljän tuulen niemestä.

-- Gilbert Blythe!

-- Se on nimeni. -- Tiedäthän, kuinka sinä olit häneen silmittömästi
rakastunut aikoinaan.

-- Gilbert, nyt sinä käyttäydyt katalasti, harkitun katalasti
kuten kaikki miehet, sanoisi neiti Cornelia. En ole koskaan ollut
häneen rakastunut. Kuvittelin sitä vain. Sen sinä kyllä tiedät.
Tiedät myöskin, että minä mieluummin asun vaimonasi haavemajassamme
kuin asuisin kuningattarena palatsissa, jossa olisi pylväitä ja
marmoripermannot.

Gilbert ei vastannut sanoin. Mutta valitettavasti lienevät sekä hän
että hänen vaimonsa unohtaneet Leslie paran, joka kulki yksinäistä
polkuansa ketojen poikki kohden taloa, joka ei ollut marmoripalatsi
eikä ilmetty haavemaja.

Kuu alkoi juuri kohota esiin tumman meren takaa ja kirkasti sen
kalvon hohteellaan. Sen valo ei ollut vielä saavuttanut satamaa,
jonka kaukaisempi puoli vielä verhoutui salaperäiseen pimeään
himmeine lahtinensa, missä rantakalliot muodostivat veteen tummia
varjoja, joiden välisissä lahdenpohjukoissa näkyi loistavia
valoviiruja.

-- Mitä tuikkavaa valoa leviääkään pimeään tuolta ihmisten kodeista!
sanoi Anna. -- Tuo valoviiru lahden toisella puolen on kuin
helminauha. Ja The Glenistä hohtaa kokonainen tähtisikermä... Katsos,
Gilbert, tuo valopilkku näkyy meiltä. Olen iloinen, etten sitä
sammuttanut. Minusta ei ole hauska tulla pimeään taloon. Eikö olekin
suloista katsella valoa, joka tuikkaa omasta kodistamme, Gilbert?

-- Se on yksi maailman miljoonien kotien joukosta -- mutta meille se
merkitsee vartiotulta ja johtotähteä tässä matoisessa maailmassa...
Anna-tyttöseni, kenellä on oma koti ja herttainen, punatukkainen
vaimo -- mitä voisikaan hän enää pyytää elämältä?

-- Erästä pikkuseikkaa täytyy hänen sentään vielä pyytää, kuiskasi
Anna, pusertaen hellästi hänen käsivarttansa. -- Oi, Gilbert, minusta
tuntuu väliin kuin minun olisi mahdoton odottaa aina kevääseen asti.




XV.

JOULUAATTO.


Aluksi olivat Anna ja Gilbert tuumiskelleet matkustaa Avonleahin
joulua viettämään, mutta lopuksi he päättivät jäädä kotiin.

-- Ensimmäisenä jouluaattona, jonka vietämme yhdessä, tahdon olla
omassa kodissani, selitti Anna.

Siitä johtui nyt, että Marilla näytti siltä kuin olisi tehnyt
purjehdusretken maapallon ympäri. Hän ei ollut vielä koskaan ennen
ollut sadan kilometrin päässä kodistansa, eikä hän ollut koskaan
syönyt joulupäivällistä muualla kuin Vihervaaran talossa.

Rakel-täti oli valmistanut ja tuonut mukanansa suunnattoman luumu
vanukkaan. Tuon kunnon rouvan oli ollut mahdoton uskoa, että kukaan
nuoremman sukupolven jäsen -- ja lisäksi vielä akateemista sivistystä
saanut -- osaisi valmistaa syötävän luumu vanukkaan, mutta muutoin
hän kehuskeli Annan taloudenhoitoa.

-- Anna on oiva emäntä, sanoi hän Marillalle vierashuoneessa sinä
iltana, jolloin he olivat saapuneet. -- Olen tarkastanut hänen
leipäsäiliönsä ja sangon, missä on porsaanruokaa. Sen nimittäin
voin sanoa sinulle, että noiden molempain pitopaikkojen mukaan voi
arvostella emäntää. Sangossa ei ollut mitään, joka ei todella olisi
sinne kuulunut, ja leipäsäiliössä ei ollut puivia leipäpaloja.
Sehän on luonnollista, sillä hänhän on sinun kasvattamasi, mutta on
otettava lukuun, että hän sitten tuli korkeakouluun. Minä huomasin
heti, että hänellä on minun virkkaamani peite -- tuo, jossa on
tupakanlehtimalli -- täällä toisessa vierassängyssä, ja sinun
suuri palmikoitu mattosi on arkihuoneen uunin edessä. Tuollaiset
pikkuseikat tekevät olon heti kodikkaaksi.

Annan ensi joulu omassa kodissa muodostui niin hauskaksi ja
miellyttäväksi kuin hän ikinä voi toivoa. Oli kaunis päivä, ilma oli
kuulakka ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ohut kerros ensi lunta oli
satanut juuri jouluaatoksi kaunistaen maailman. Lahti aaltoili vielä
vapaana, auringossa kimmeltäen.

Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat kutsutut päivälliselle, joka
syötiin jo varhain. Leslie ja hänen miehensä olivat myöskin kutsutut,
mutta Leslie kiitti kieltäen -- he olivat aina setä Isac Westin luona
jouluna, sanoi hän.

-- Hänestä on parempi niin, uskoi neiti Cornelia Annalle. -- Hänestä
on liian raskasta ottaa miehensä mukaan vierasten seuraan. Joulu on
aina erityisen raskas aika Leslielle. Hänellä ja isällä oli aina
jouluna yhdessä niin paljon kepposia ja salaisuuksia.

Neiti Cornelia ja rouva Rakel eivät olleet erityisesti mieltyneitä
toisiinsa -- kumpikin oli tottunut tietämään kaikki asiat paremmin
kuin kukaan muu. Ei sattunut sentään mitään ikäviä yhteentörmäyksiä,
sillä täti Rakel pysytteli keittiössä auttamassa Annaa ja Marillaa
päivällisen laitossa, ja Gilbertin osaksi tuli pitää seuraa kapteeni
Jimille ja neiti Cornelialle -- tai oikeammin sanoen antaa heidän
pitää seuraa itsellensä, sillä noiden kahden vanhan ystävyksen
kinastelu ei käynyt koskaan ikävystyttäväksi.

-- Siitä on jo aikoja, kun tässä talossa on tarjottu
joulupäivällistä, rouva tohtorinna, sanoi kapteeni Jim. -- Neiti
Russel matkusti aina juhlapäiviksi kaupunkiin hyvien ystäviensä luo.
Mutta minä olin mukana ensimmäisillä joulu-päivällisillä, jotka
täällä laitettiin -- emäntänä oli opettajan nuori rouva. Siitä on
nyt täsmälleen kuusikymmentä vuotta -- ja sää oli melkein kohdalleen
samanlainen kuin nyt -- oli satanut hiukan lunta, joka peitti harjut,
ja lahti siinsi kuin kesäpäivänä. Minä olin vain poikanen, enkä
ollut koskaan ennen ollut päivälliskutsuissa. Ujostelin niin kovin,
etten syönyt itseäni kylläiseksi. Tuollaisesta häveliäisyydestä olen
sittemmin vapautunut, Jumalan kiitos.

-- Sen minä kyllä uskon, sanoi neiti Cornelia, joka ompeli ja
poimutteli minkä ehti.

Hänelle ei olisi voinut pälkähtää päähän istua kädet ristissä edes
joulunakaan. Pikkulapset eivät maailmaan tullessaan katso sitä, onko
pyhä vai arki, ja sellaista pientä vierasta odotettiin juuri erääseen
rutiköyhään perheeseen, joka asui Glen S:t Maryssä. Neiti Cornelia
oli lähettänyt voimakasta ruokaa päivälliseksi koko perheelle, joten
hän nyt voi hyvällä omallatunnolla itsekin nauttia päivällistä.

-- Sinähän olet kyllä kuullut, että tie miehen sydämeen käy hänen
vatsansa kautta, Cornelia, tuumiskeli kapteeni Jim.

-- Sen uskon täydellisesti -- jos hänellä nimittäin on sydän, vastasi
neiti Cornelia. -- Siksi kai niin monet naiset seisovat lieden
ääressä, kunnes kaatuvat -- kuten esimerkiksi Amelia Baxter parka.
Hän kuoli viime vuonna joulupäivän aamuna, ja kuolinvuoteellaan
hän sanoi, että se oli ensimmäinen joulu, siitä saakka kuin
hän meni naimisiin, jolloin hän ei ollut laittanut päivällistä
parillekymmenelle ihmiselle. Olihan tuo hänelle varsin hauskaa
vaihtelua. Niin, nythän hänen kuolemastansa siis on jo vuosi aikaa,
joten leskimies varmaankin pian pannaan kuulutuksiin.

-- Olen kuullut hänen käyvän kosiskelemassa, sanoi kapteeni Jim,
iskien silmää Gilbertille. -- Eikös hän äskettäin ollut sinun
luonasi, yllään mustat hautajaisvaatteensa, tärkkirinta ja kalvosimet.

-- Ei, ystäväni, ei hän ole ollut. Eikä hänen maksa vaivaa tullakaan.
Minä en huolinut hänestä edes entisaikoinakaan, jolloin hän sentään
ihmisten mielestä vielä näytti joltakin. Sekundatavaraa en tahdo,
vaikka sitä tarjottaisiin hopeatarjottimella. Horace Baxterista
kerrotaan muutoin, että hän kesästä vuosi sitten joutui rahapulaan,
ja silloin hän rukoili Herralta apua. Kun vaimo sitten kuoli ja hän
sai henkivakuutuksen, sanoi hän näkevänsä tuossa Herran sormen ja
että se oli ollut ihanaa rukouksen kuulemista. Mutta sellaisiahan
miehet ovat.

-- Onko sinulla todellakin jotain todistusta siitä, että hän sanoi
niin, Cornelia?

-- Ei muuta kuin hänen omat sanansa, mutta kenties niihin ei sovi
kiinnittää mitään huomiota. Horace Baxter puhuu totta ainoastaan
silloin kuin se hänestä tuntuu erityisen soveliaalta.

-- Kuules, Cornelia, nyt sinä jo olet liian ilkeä. Minun luullakseni
Baxter enimmäkseen puhuu totta, mutta hänen mielipiteensä muuttuvat
niin usein, että kuulostaa väliin siltä kuin ei hän pysyisi
totuudessa.

-- Niin, siltä kuulostaa kyllä tuhkatiheään. Mutta sehän on selvää,
että miesten pitää puolustaa toisiansa. Ei korppi korpin silmää noki,
sanoi neiti Cornelia, laitellen sitten äänetönnä poimukoristetta,
joka ei tahtonut luonnistua hänen mielensä mukaan.

Gilbert katsoi isäntänä olevansa velvollinen huolehtimaan, ettei
keskustelu pääsisi tyrehtymään, ja hän valitsi äkkiä aivan uuden
puheluaineen.

-- Neiti Cornelia puolustaa varmaankin naisten valtiollista
äänioikeutta, sanoi hän.

-- En minä välitä siitä niin paljoa oman itseni tähden, vastasi
neiti Cornelia halveksivasti. -- Minä tiedän, mitä merkitsee
siistiä miesten jälkeen. Mutta joskus tulevaisuudessa, kun he ovat
saaneet maailman niin sekaisin, etteivät he enää selviydy asioista,
he kenties suurella kiitollisuudella suovat meille äänioikeuden
saadaksensa kuorman siirretyksi meidän hartioillemme. Niin he ovat
kaiketi tuumineet tuon asian. Naisillahan on kyllä kärsivällisyyttä.
Muuta en minä tiedä sanoa siihen asiaan.

-- Job oli myöskin kärsivällinen, vaikka oli mies, virkahti kapteeni
Jim.

-- Niin kuuluu olleen. Siksi hän olikin niin harvinainen otus, että
hänen nimensä on säästynyt jälkimaailmalle, sanoi neiti Cornelia
ynseän halveksivasti. -- Mutta hyvä ei aina seuraa nimen mukana.
Muistatko Job Taylorin? Toista niin ärhäkkää ja kiukkuista ukkoa ei
varmaan ole koskaan asunut lahden tällä puolen.

-- Mutta hänellähän oli niin kauhistuttava kotiristi siedettävänä,
Cornelia. Sitä vaimoa et edes sinäkään voi puolustaa. En
unohda koskaan, mitä ukko MacAllister sanoi hänestä hänen
hautajaispäivänänsä: "Epäilemättä hän oli kristitty nainen, mutta
luonto hänellä oli sellainen kuin itse paholaisella."

-- Voihan hän kyllä koetella kärsivällisyyttä, myönsi neiti Cornelia
vastahakoisesti, -- mutta se seikka ei kumminkaan riitä hänen
miehellensä puolustukseksi siitä mitä hän sanoi hautajaispäivänä.
Hän palasi kirkkotarhalta samoissa vaunuissa kuin isäni, ja hän ei
avannut suutansa, ennenkuin he olivat melkein kotona. Silloin hän
oikaisi itseään, henkäisi syvään ja sanoi: "Usko tai älä, Stephen,
mutta tämä on elämäni onnellisin päivä." -- Mutta sellaisiahan
miehet ovat. No, pian hän meni uusiin naimisiin, ja silloin hän sai
rouvan, jolla oli pontta luonteessansa. Hän huolehti ensi työksensä
siitä, että Job Taylor pystytti ensimmäiselle rouvallensa komean
kultakirjaimin koristetun hautapatsaan. Siihen jätettiin tilaa
myöskin toisen rouvan nimelle -- sillä hän sanoi että varmaankaan
ei olisi ketään, joka muistuttaisi hänen miestään pystyttämään
hautapatsaan hänelle.

-- Taylorin perheestä muistuu mieleeni -- kuinkas onkaan rouva Lewis
Taylorin laita, joka asuu The Glenissä, tohtori? kysyi kapteeni Jim.

-- Hän kyllä paranee hiljakseen, mutta hänen täytyy tehdä liiaksi
työtä, vastasi Gilbert.

-- Hänen miehensä raataa myöskin otsansa hiessä -- hän lihottaa
porsaita näyttelyihin, sanoi neiti Cornelia. -- Hän on kuuluisa
muhkeista porsaistansa. Hän on paljon ylpeämpi porsaistansa kuin
lapsistaan. Porsaat lihovatkin ja kukoistavat, mutta lapsia ei
kannata liioin kehua. Hän valitsikin niille köyhän äitiraukan, joka
näkee nälkää kilpaa tenavien kanssa. Porsaat saavat kerman ja lapset
sinisen maidon.

-- Sattuu joskus, Cornelia, että minun täytyy myöntää sinun olevan
oikeassa, niin raskasta kuin se onkin, sanoi kapteeni Jim. -- Tuo
mitä sanoit Lewis Taylorista, on selvä, vastaanväittämätön totuus.
Kun näen hänen onnettomat lapsiraukkansa, joilta puuttuu kaikki mitä
lapset tarvitsevat, menetän ruokahaluni moneksi päiväksi.

Gilbert meni keittiöön, siksi että Anna oli viitannut hänelle. Anna
sulki oven ja piti hänelle pienen hyvää tarkoittavan ripityksen.

-- Gilbert, sinä ja kapteeni Jim saatte nyt lakata väittelemästä
neiti Cornelian kanssa. Olen kyllä kuullut kaikki -- ovi oli raollaan
-- ja nyt jo saa riittää.

-- Mutta sehän on hänestä itsestänsä niin kovin hauskaa, Anna.

-- Sehän on kyllä mahdollista, -- mutta kohtuus kaikessa -- hän voi
pian suuttua täydellä todella. Nyt on päivällinen valmis ja, Gilbert,
et saa antaa täti Lynden leikata hanhia! Tiedän että hän aikoo
tarjoutua tekemään sen, sillä hän luulee, ettet sinä osaa tehdä sitä
kunnollisesti. Mutta näytä hänelle että sinä kyllä pystyt siihen.

-- Niin, pitäisihän minun osata suorittaa se, sanoi Gilbert. --
Minähän olen jo neljä viikkoa harjoittanut teoreettisia opintoja
poikkileikkauksessa ja pitkinleikkauksessa. Mutta älä puhuttele
minua, Anna, silloin kun suoritan tuon leikkauksen, sillä minä
olen harjoitellessani käyttänyt apuna kirjaimin merkittyjä
mittausopillisia kuvioita ja voin helposti sekoittaa kirjaimet.
Muistanet kaiketi itse, kuinka hankalaa oli koulussa, kun opettaja
koetti saattaa oppilaat kiikkiin, käyttämällä toisia kirjaimia kuin
oppikirjassa oli tai kääntämällä kuvion nurin.

Gilbert leikkasi hanhet taidokkaasti kuin kuninkaallisen pöydän
hovimestari, varoen koskemasta sievästi vadille asetettuihin
luumuihin ja omena viipaleisiin. Yksin täti Rakelinkin täytyi kehua
hänen taituruuttaan. Ja kaikki söivät ja kehuivat hanhia herkullisine
lisineen oivallisiksi. Annan ensimmäinen joulupäivällinen menestyi
suurenmoisesti, ja hän loisti ylpeydestä. Istuttiin kauan pöydässä
ja mieliala oli mitä hilpein. Ja kun päivällinen oli lopussa
siirrettiin tuolit ja käytiin istumaan paukkuvan takkavalkean ääreen,
ryhtyen paistamaan omenoita ja särkemään pähkinöitä. Kapteeni Jim,
joka nyt istuessaan kylläisenä lämpimän lieden ääressä, tunsi
suurta tyydytystä, alkoi kertoella vanhoja ja silti alati uusia
kertomuksiansa, ja niitä kuunneltiin nyt kunnes aurinko jo lähestyi
taivaanrantaa, punaisena kuin japanilainen lyhty, ja poppelien
sinertävät varjot lankesivat pitkinä lumen peittämän kujanteen poikki.

-- Ei, nyt minun täytyy lähteä hoitamaan majakkaani, sanoi kapteeni
Jim lopuksi. -- Ehdin töin tuskin kotiin, siksi kuin aurinko menee
mailleen. Kiitoksia hauskasta joulusta, hyvä tohtorinrouva! Ottakaa
Davy mukaanne jonakin päivänä majakalle, ennenkuin hän jälleen
matkustaa kotiin.

-- Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä nuo kivijumalat, sanoi Davy,
kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen odottavan mitä suurinta huvia.




XVI.

UUDENVUODENVALVONTA MAJAKASSA.


Vihervaaran asukkaat matkustivat heti juhlapäivien kuluttua jälleen
omalle maallensa, Marillan annettua juhlallisen lupauksen palata
kevätpuoleen jälleen kuukauden ajaksi. Talviusmat alkoivat hälvetä,
tiheten untuvankaltaiseksi lumisateeksi, satama meni jäähän, mutta
merenlahti oli vielä sulana. Kellanruskeat tantereet olivat roudassa,
siellä täällä lumen peitossa.

Vanhan vuoden viimeinen päivä oli noita jäisen kirkkaita,
loistavia talvipäiviä, jotka herättävät ihailumme voimatta voittaa
rakkauttamme. Taivas oli kylmähkön sininen, ja lumikristallit
kimmelsivät ilotulituksen tavoin, lehdettömät puut ojentelivat
paljaita oksiansa kohden korkeutta, uhmaillen alastomassa
ihanuudessaan. Sinertävänmustain minareettien kaltaisina kuvastuivat
poppelit harjujen harmaaseen, lumen viiruttamaan taustaan. Varjotkin
olivat erityisen tummia ja selväpiirteisiä, kuten varjojen olla
tulee. Kaikki kaunis vaikutti kymmenin verroin kauniimmalta tässä
häikäisevässä hohteessa, kaikki ruma kymmenin verroin rumemmalta.
Ja kaikki oli joko rumaa tai kaunista. Ei ollut mitään väliasteita,
ei varjojen himmentämiä värivivahduksia tai ääriviivoja, kaikki
esiintyi selvästi ja räikeästi tuossa kylmästi kimmeltävässä
valaistuksessa. Honkametsä yksin säilytti tavallisen sävynsä -- honka
on salaperäisyyden ja pimennon puu, joka ankaran juhlallisena torjuu
tyköään liian nenäkkäät valovirrat.

Mutta vihdoin alkoi päivä käsittää että se rupesi vanhenemaan.
Silloin se verhosi kauneutensa haaveelliseen raskasmielisyyteen,
joka sai hohteen ja värit himmenemään ja vaihtumaan mitä lempeimpiin
ja vienoimpiin vivahduksiin. Terävät rajaviivat, räikeästi
loistavat valokohdat vaihtuivat pehmoisen aaltomaisiin varjoihin
ja miellyttävään valohohteeseen. Valkoinen satama alkoi verhoutua
vienoon harmaaseen ja kalpeaan punaan, ja kaukaiset harjut sukelsivat
punasiniseen usmaan.

-- Vanha vuosi eroaa kauniisti, sanoi Anna.

Hän, Leslie ja Gilbert olivat matkalla Neljän tuulen niemelle,
minne kapteeni Jim oli kutsunut heidät, viettämään majakkahuoneessa
uudenvuoden aattoa. Aurinko oli laskenut ja lounaisella taivaalla
komeili Venus kullanhohtoisena, niin lähellä maasisartansa kuin sen
on mahdollista päästä. Ensi kerran näkivät Anna ja Gilbert varjon,
jonka tuon loistavan iltatähden valo luo, tuon himmeän salaperäisen
varjon, jonka voi erottaa ainoastaan valkoisella lumella. Ja siinäkin
havaitaan tuo tuskin näkyvä varjokuva ainoastaan silloin, kun
silmämme vain vilahdukselta sattuvat siihen, ei koskaan katseemme
suuntautuessa suoraan siihen.

-- Se muistuttaa haamua, eikö sinustakin? kuiskasi Anna. -- Sen näkee
niin selvästi tien vieressä, katsoessaan suoraan eteen, mutta jos
kääntää päätä sitä katsoaksensa, -- heti se on silloin poissa!

-- Olen kuullut että iltatähden luoman varjon voi nähdä ainoastaan
kerran elämässään, ja vuoden kuluessa siitä kuin sen on nähnyt, saa
osaksensa elämän ihmeellisimmän lahjan, sanoi Leslie.

Mutta hänen äänensävynsä kajahti tuikealta, kenties hän ajatteli
ettei edes tuoliakaan taikakeinolla olisi voimaa tuottaa hänelle
mitään iloa elämässä. Anna hymyili lempeässä tähtivalossa, hän luotti
varmasti siihen, mitä tuo himmeä varjo hänelle lupasi.

Majakan luona he tapasivat Marshall Elliottin. Anna ei ollut aluksi
liioin hyvillään siitä, että tuo pitkätukkainen ja pitkäpartainen
muukalainen tunkeutui heidän tuttavalliseen piiriinsä. Mutta
pian kävi ilmi, että Elliott oli varsin hauska seuraihminen --
sukkelapuheinen, lahjakas ja tietorikas sekä itse kapteeni Jimin
veroinen taidossa kertoa hauskoja juttuja. Riemulla pyydettiin hänet
jäämään uudenvuoden valvontaan.

Kapteeni Jimin pieni sukulainen oli tullut viettämään
uudenvuodenjuhlaa kiltin sedän luona ja oli nukkunut sohvaan,
jalkojensa vieressä Ensi perämies, kiertyneenä käppyrään suureksi
punakeltaiseksi keräksi.

-- Hän on pieni herttainen poika, sanoi kapteeni Jim, katsoen häneen
hellästi. -- Minusta on niin miellyttävää katsoa pientä nukkuvaa
lasta, rouva Blythe, se on minusta kauneimpia näkyjä, mitä tässä
maailmassa voi olla. Hänestä on hauska tulla vähin minun luokseni
yöksi, sillä silloin hän saa maata sohvalla ja ojentaa itsensä
kunnollisesti suoraksi, kotona hän nukkuu kahden veljensä kanssa
yhdessä, ja siitä hän ei pidä. Hän osaa keksiä kysymyksiä, joista
oikein tyrmistyy. "Setä Jim, jos minä en olisi se joka olen, kuka
minä silloin olisin?" tai "Setä Jim, kuinka kävisi, jos Jumala
kuolisi?" Tuollaisilla kysymyksillä hän ahdisteli minua eilisiltana
riisuutuessaan. Ja entä sitä mielikuvituksen rikkautta! Hän laatii
kokoon mitä ihmeellisimpiä juttuja -- ja sitten hänen äitinsä sulkee
hänet vaatesäiliöön, siksi että hän valehtelee! Ja istuessaan sitten
pimeässä hän keksii uuden -- joka sitten on valmis kerrottavaksi heti
kun hän pääsee ulos. Mitä sainkaan kuulla eilisiltana heti hänen
tultuansa! -- "Setä Jim", sanoi hän ilme mitä vakavimpana, "minulle
sattui tänään eräs seikkailu The Glenissä." -- "Vai niin, poikaseni",
sanoin minä, "minkälaatuinen se sitten oli?"

-- "No minä kohtasin suden kylätiellä", sanoi hän, "suunnattoman
suden, jolla oli suuri punainen kita ja pitkät terävät torahampaat,
setä Jim". -- "En ole tiennytkään, että olisi susia täällä
lähettyvillä", sanoin minä. -- "Se tuli pitkän, pitkän matkan
päästä", sanoi Joe, "ja minä luulin että se söisi minut, setä Jim".
-- "Pelästyitkö sinä?" tiedustelin minä. -- "En vähääkään -- olihan
minulla suuri pyssyni, setä Jim, ja sillä ammuin sutta suoraan
naamaan, niin että se kaatui maahan kuolleena, setä Jim, -- ja sitten
se nousi taivaaseen ja puri yhtä pienimmistä enkeleistä jalkaan",
sanoi hän. Niin, minun täytyi oikein käydä istumaan, rouva tohtorinna.

Tunnit kuluivat nopeasti takkavalkean ääressä. Kapteeni Jim kertoi
juttujansa ja Marshall Elliott lauloi vanhoja skotlantilaisia
kansanlauluja kauniilla tenoriäänellänsä. Lopuksi kapteeni Jim otti
vanhan ruskean viulunsa seinältä ja alkoi soittaa. Hän vingutti ja
kihnutti sitä kaikin voimin ja hypitteli jousta kielillä, niin että
siitä syntyi mitä iloisinta musiikkia, joka tuotti huvia kaikille
-- paitsi Ensi perämiehelle, joka syöksähti sohvalta harmistuneesti
naukuen ja livahti ulos ovesta.

-- Minä en mitenkään voi saada tuossa kissassa kehitetyksi vähääkään
musiikkiaistia, sanoi kapteeni Jim. -- Se ei koskaan viivy sisällä
niin kauan, että ehtisi saada nautintoa esityksestä. Kun me olimme
hankkineet urut S:t Maryn kirkkoon ja uusi urkuri alkoi soittaa,
silloin syöksähti Elder Richards vanhus paikaltaan kuin paarman
pistämänä ja pötki tiehensä aika vauhtia. Se muistutti minua niin
elävästi, kaikista niistä kerroista, jolloin Ensi perämies on
livistänyt tiehensä päästäksensä kuulemasta minun viulunsoittoani,
että olin vähällä tyrskähtää äänekkääseen nauruun keskellä kirkkoa.

Tapa, millä kapteeni Jim soittaa liritteli viuluansa, vaikutti
omituisen kiihdyttävästi ja houkuttelevasti, ja pian tunsi Marshall
Elliott jalkojensa alkavan nytkähdellä. Hän oli nuoruudessaan ollut
kuuluisa tanssitaituri. Ei aikaakaan, niin hän hypähti paikaltaan
ja ojensi kätensä Leslietä kohden. Tämä oli heti valmis tanssiin.
Ja niin he alkoivat pyörähdellä takkavalkean valossa kevein ja
joustavin, mutta kumminkin tahdikkain liikkein. Leslie näytti koko
olentoineen olevan mukana tanssissa -- oli kuin soiton vuoroin
kiihkeät, vuoroin vienot ja hempeät sävelet olisivat saaneet hänet
tykkänään valtoihinsa ja hurmanneet hänet. Ihailevana seurasi häntä
Annan katse.

Sellaisena kuin tänä iltana, ei hän ollut nähnyt Leslietä vielä
koskaan. Kaikki tunteen rikkaus ja lämpö, joka asui syvinnä hänen
mielessänsä, näytti vapautuneen ja purppuroivan posket, sytyttävän
hohdetta silmiin ja vuodattavan viehkeyttä liikkeihin. Ei edes
Marshall Elliottin pitkä harja ja tuuheana tulvehtiva parta voineet
turmella tuon kuvan vaikutusta. Tuo omituinen ilmiö vain lisäsi
näytelmän tarumaista eriskummaisuutta. Marshall oli kuin joku
muinaisajan viikinki, joka pyöri karkelossa ihanan sinisilmäisen ja
kultatukkaisen pohjolan neidon kanssa.

-- Tuo oli kauneinta tanssia, mitä elämässäni olen nähnyt, ja olen
sentään nähnyt monenmoista siltä alalta, sanoi kapteeni Jim, kun
jousi vihdoinkin putosi hänen väsyneestä kädestänsä.

Leslie vaipui tuoliinsa nauraen hengästyneenä.

-- Minä olen aivan hullaantunut tanssiin, sanoi hän
hiljaisella äänellä Annalle. -- En ole tanssinut sittenkuin
kahdeksantoistavuotiaana -- mutta en tiedä mitään sen hauskempaa.
Soitto kiitää läpi suonieni kuin elohopea, ja minä unohdan kaiken --
kaiken -- paitsi nautinnon, jota sen mukaisesti liikkuminen tuottaa.
En tunne enää lattiaa allani, en näe seiniä tai kattoa -- minä
liitelen tähtien tietä.

Kapteeni Jim ripusti viulunsa sen paikalle. Vieressä riippui kehys,
jonka lasin taakse oli kiinnitetty joukko seteleitä.

-- Tunnetteko ketään toista, jolla olisi varaa verhota seinänsä
seteleillä? kysyi hän. -- Tässä on kaksikymmentä kymmenen dollarin
seteliä, jotka eivät ole edes niitä peittävän lasin arvoiset. Ne
ovat vanhoja seteleitä, jotka olen saanut Prinssi Edvardin saaren
pankista. Minulla oli ne hallussani, kun pankki meni nurin eikä
voinut enää lunastaa niitä, ja niin panin ne lasin taakse kehykseen,
osaksi muistaakseni niistä, että pankkeihin ei pidä luottaa, osaksi
saadakseni hiukan käsitystä siitä, miltä tuntuu olla miljoonamies. --
Nöyrin palvelijasi, Ensi perämies, tervetuloa takaisin! Älä pelkää
-- nyt on melu ja ilveily lopussa tältä illalta. Vanha vuosi viipyy
vielä täsmälleen tunnin luonamme. Seitsemänkymmenenkuuden uuden
vuoden olen minä nähnyt tulevan tuolta lahden takaa liukuen, hyvä
rouva.

-- Sinä saat nähdä sata, sanoi Marshall Elliott.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

-- Ei -- en tahtoisikaan -- ainakaan en niin luule. Kuoleman
kasvot käyvät aina leppeämmiksi, kuta vanhemmiksi tulemme. Mutta
kuinka onkaan -- kakkihan me sentään tahdomme pitää viikatemiestä
mahdollisimman kaukana luotamme. Ajatelkaapa vain Wallacen muoria,
joka asuu tuolla The Glenissä! Hänellä on ollut elämässään
kestettävänä kaikki mahdolliset surut, vaimoraukalla, ja kaikki
omaisensa hän on menettänyt. Aina hän sanoo tulevansa iloiseksi,
kun hänen vapautuksensa hetki lyö, hän on vaeltanut kyllin kauan
täällä surun laaksossa... Mutta jos hän saa pienimmänkään vamman,
silloin on heti toinen ääni kellossa. Kaupungista noudetaan lääkäri
ja tutkinnonsuorittanut sairaanhoitajatar sekä lääkkeitä sellainen
määrä, että ne riittäisivät myrkyttämään verikoiran. Elämä on kyllä
kyynelten laakso, sen uskon varsin hyvin, mutta on sentään aina
olemassa ihmisiä, joille kyynelten vuodattaminen tuottaa huvia.

He istuivat vanhan vuoden viimeisen tunnin hiljaisina valkean
ääressä. Pari minuuttia ennen keskiyötä nousi kapteeni Jim ja avasi
hiljaa oven.

-- Nyt päästämme uuden vuoden sisään, hän sanoi.

Ulkona kuvastui yö tummansinisenä. Välkkyvä kuutamoviiru kulki poikki
lahden. Aallonmurtajan luona keinuivat laineet hohdellen helmiäisen
väri vivahduksin. Siinä seisoi nyt tuo pieni seurue avoimella ovella
odotellen -- kapteeni Jim elämän kypsyttämänä kokeneena vanhuksena,
Marshall Elliott keski-iän täydessä voimassa, mutta silti köyhänä
onnesta, Gilbert ja Anna kalliitten muistojen ja suloisten toiveitten
vallassa, Leslie surren hukattuja nuoruudenvuosiansa ja toivotonta
tulevaisuuttaan. Kello, joka oli hyllyllä tulisijan yläpuolella, löi
kaksitoista.

-- Tervetuloa, uusi vuosi, sanoi kapteeni Jim syvään kumartaen,
kellon lyötyä loppuun. -- Toivotan teille kaikille onnellista uutta
vuotta, onnellisempaa kuin koskaan ennen. Uskallan toivoa, että
mitä uusi vuosi meille tuoneekin, voimme tyytyä siihen, mitä Suuri
kapteeni meihin nähden on päättänyt, -- ja kuinka kaikki muutoin
käyneekin, pääsemme kumminkin kukin aikanaan turvaan varmaan satamaan.




XVII.

TULEE TÄYSI TALVI.


Uusi vuosi toi mukanansa täyden talven. Tuon pienen valkoisen talon
ympärille kokoontui suuria kinoksia, ja kaikkia sen akkunoita
koristivat monihaaraiset hohtavat jääkukat. Sataman jääpeite kävi
aina kovemmaksi ja paksummaksi, ja pian voivat Neljän tuulen asukkaat
retkeillä sitä pitkin, kuten aina muulloinkin keskitalvella. Varmat
tiet viitoitti arvoisa kunnallishallitus kuusenlehvillä, ja päivin ja
öin kuului niiltä hilpeätä kulkustenkilinää. Kuutamoöinä makasi Anna
kuunnellen sitä kuin keijukaisten kellonsoittelua.

Koko merenlahti jäätyi umpeen ja kallioniemen majakan vilkkuva
valo oli sammunut. Niinä kuukausina, jolloin kaikki meriliike oli
seisauksissa, oli kapteeni Jimin toimi laiskurin virkaa.

-- Nyt ei Ensi perämiehellä ja minulla ole kevääseen saakka mitään
muuta tehtävää kuin pysytellä lämpiminä ja huvitella, sanoi kapteeni
Jim.

-- Entinen majakanvartija muutti aina talveksi majakasta pois, mutta
minä jään asumaan niemelleni. Ensi perämies voisi kauempana maalla
saada myrkkyä tai joutua koirien hampaisiin. Tosinhan aika käy hiukan
pitkäksi, kun ei ole seurana lyhtyä eikä vettä, mutta kun vain hyvät
ystävät väliin käyvät tervehtimässä, lienee talvi kestettävissä.

Kapteeni Jimillä oli jääpursi, ja Leslie, Gilbert ja Anna tekivät
usein hänen kanssaan ihania huviretkiä, jolloin he kiitivät huimaavaa
vauhtia yli lahden sileän, keinuvan jään. Anna ja Leslie kävivät
myöskin hiihtämässä pitkin ketoja, poikki jäätyneen sataman, kun
lumimyrsky oli riehunut, tai The Gleniin johtavilla metsäteillä,
missä puut nyt seisoivat jäykkinä, muodostaen liikkumattomia
holvikaaria. He sopeutuivat varsin hyvin yhteen noilla pitkillä
kävelyretkillä tai jutteluhetkinä takkavalkean ääressä. Kummallakin
oli jotain toiselle annettavaa -- kummallekin tuotti ystävällinen
ajatustenvaihto tai tuttavallinen vaitiolo hyötyä ja huvia,
mielihyvällä tunsi kumpikin, katsoessaan talojen välisten vaikeitten
aitojen takaa naapuritaloon, että siellä asui hyvä ystävä. Mutta
kaikesta tästä huolimatta oli Annasta kuin Leslien ja hänen
välillänsä olisi ollut ikäänkuin erottava muuri -- jokin väkinäinen
tunne, joka ei ottanut väistyäksensä.

-- En käsitä, miksi en voi päästä häntä lähemmälle, sanoi Anna
eräänä iltana kapteeni Jimille. -- Minä pidän hänestä niin paljon
-- ihailen häntä vilpittömästi -- soisin hänelle niin mielelläni
oikein lämpöisen paikan sydämessäni ja tahtoisin myöskin päästä hänen
sydämeensä. Mutta tuo muuri on aina esteenä.

-- Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe,
sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. -- Luulisin juuri tämän seikan
olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina
toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita
Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään
-- mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä
kumotuksi.

-- Minun lapsuuteni ei ollut kehuttavan onnellinen ennen Vihervaaraan
tuloani, sanoi Anna, jääden ajatuksiin vaipuneena ihailemaan
hiljaisen surumielistä, kuollutta kauneutta, joka ilmeni kuutamon
valaisemaan lumeen kuvastuvain alastonten puitten varjoissa.

-- Olkoonpa niinkin -- mutta siinä oli sentään kysymys vain
tuollaisesta ylimalkaisesta ikävän ja epätyydytyksen tunteesta,
joka täyttää hellivää huolenpitoa vailla olevan yksinäisen pienen
lapsen mielen. Mitään järkyttävää onnettomuutta ette te ole koskaan
kokenut, rouva Blythe. Ja Leslien koko elämä on ollut melkein pelkkää
murhenäytelmää. Luullakseni hän tuntee vaistomaisesti, olematta siitä
itse täysin selvillä, että hänen elämässänsä on monenmoista, jota hän
ei tahdo eikä voi uskoa teille, siksi että teillä ei ole edellytyksiä
voida sitä täysin käsittää. Te tiedätte, että jos meillä on jokin
arka kohta, niin varomme, kipua peläten, toisen ihmisen kosketusta.
Tämä soveltuu yhtä hyvin sieluun kuin ruumiiseen. Leslien sielu
on, niin sanoakseni, melkein ihoton, ja siksi ei ole ihme, jos hän
arastellen sen piilottaa.

-- Niin, jos se vain olisi kyseessä, en siitä välittäisi, kapteeni
Jim. Sen kyllä ymmärtäisin. Mutta sattuu väliin -- ei tosin usein,
mutta kumminkin joskus, -- että minun täytyy otaksua, ettei Leslie
pidä minusta. Väliin näen hänen katseessansa ilmeen -- niin, en voi
selittää sitä muuksi kuin vastenmielisyydeksi ja vihaksi, -- se
häipyy kyllä pian, mutta nähnyt sen olen, se on varmaa. Ja se loukkaa
minua, kapteeni Jim. Minä en ole tottunut siihen, ettei minusta
pidetä ja olen tehnyt parastani voittaakseni Leslien ystävyyden.

-- Te olette voittanut sen, tohtorinna hyvä. Älkää rasittako
mieltänne tuollaisilla järjettömillä kuvitteluilla, ettei Leslie
muka pitäisi teistä! Jos ei hän sitä tekisi, karttaisi hän teitä
tykkänään, ja tehän olette sentään varsin paljon yhdessä. Minä tunnen
Leslie Mooren -- uskokaa minua!

-- Kun näin hänet ensi kerran, hänen tullessaan hanhinensa Gilbertin
ja minun ajaessa maantiellä, oli hänellä juuri sama ilme minuun
katsoessaan, jatkoi Anna. -- Tunsin sen, vaikka hänen kauneutensa
juuri silloin vaikutti minuun niin valtavasti. Hänen katseensa
ilmaisi vihamielisyyttä sattuessaan minuun -- siitä ei voinut
erehtyä, kapteeni Jim.

-- Silloin satuitte varmaankin hänen tiellensä hänen ollessaan
erityisen synkällä mielellä. Tuon tuostakin hänelle tulee sellaisia
raskaita hetkiä... Eihän sitä voi ihmetelläkään. Täällä käyskentelee
Leslie, niin kauniina ja lahjakkaana että kelpaisi kuningattareksi,
ja sensijaan häntä pidetään häkissä, vailla kaikkea, mihin nainen
panee arvoa, ja hänen elämänsä koko sisältönä on hänen kurjan
mieshöperönsä hoitaminen. Mutta tahdon sanoa teille, rouva Blythe,
että luulen hänen kumminkin pitävän enemmän nykyisestä olostansa kuin
elämästänsä ennen Dickin poislähtöä. Tämä on perin arkaluontoinen
juttu... Mutta Lesliellä on ollut teistä paljon hyötyä -- hän on
muuttunut toiseksi ihmiseksi teidän tultuanne Neljään tuuleen. Me
vanhat ystävät huomaamme erotuksen, vaikka te itse ette huomaa. Neiti
Cornelia ja minä puhuimme siitä viime viikolla, ja tämä on niitä
perin harvinaisia asioita, joihin nähden olemme täysin yhtä mieltä.
Luopukaa siis tuosta mielettömästä ajatuksesta, ettei hän pitäisi
teistä!

Tuon kehotuksen noudattaminen ei sentään käynyt Annalle niinkään
helpoksi, sillä sattui yhä edelleenkin, että hän väliin tunsi
vaistolla, johon eivät mitkään järkisyyt tehonneet, Leslien jostakin
ihmeellisestä ja käsittämättömästä syystä kantavan kaunaa häntä
kohtaan. Väliin tuo salainen vakaumus riisti häneltä huvin, jota
heidän hyvä toveruutensa olisi tuottanut, mutta toisin ajoin hänen
onnistui karkoittaa se melkein tykkänään mielestänsä. Mutta tuo pieni
oka ei poistunut, ja Anna tunsi voivansa minä hetkenä tahansa saada
pistoksen. Tuo pelko toteutuikin haikealla tavalla sinä päivänä,
jolloin hän kertoi Leslielle, mitä kevät oli tuova mukanaan tuohon
pieneen haavekotiin. Leslie katsoi häneen silmin, joiden ilme oli
kalsean vihamielinen.

-- Vai niin, vai saat sinä vielä senkin kaiken lisäksi, sanoi
Leslie puoleksitukahtuneella äänellä. Ja lisäämättä ainoatakaan
sovinnollisempaa sanaa, hän käännähti ja meni kotiin ketojen poikki.

Anna oli syvästi loukkaantunut, ja hetken aikaa hänestä oli kuin
ei hän voisi enää koskaan pitää Lesliestä. Mutta kun Leslie eräänä
iltana pian senjälkeen tuli häntä tervehtimään, oli hän niin
ystävällinen ja sydämellinen ja hellä, ettei Anna voinut häntä
vastustaa, vaan antoi anteeksi ja unhotti kaikki. Mutta hän ei
maininnut Leslielle enää koskaan sanaakaan iloisista toiveistansa,
eikä Leslie myöskään ottanut tuota asiaa puheeksi. Mutta eräänä
iltana, lopputalven ja keväimen vaiheilla, tuli Leslie tuohon pieneen
valkoiseen taloon juttelemaan hämärissä, ja lähtiessään hän jätti
valkoisen kotelon pöydälle. Anna huomasi sen hänen lähdettyänsä
ja avasi sen ihmeissään. Se sisälsi pienen valkoisen mekon, joka
oli ommeltu mitä erinomaisimmalla huolella ja koristettu hienoin
kirjailuin, reikäompeluksin ja poimutelmin. Jokainen pistos oli
käsin suoritettu, ja kaulakaarre ja hihansuut olivat reunustetut
kallisarvoisilla pitseillä. Mukanaseuraavassa kortissa oli
kirjoitettuna: "Tervehdys Leslieltä."

-- Niin monen tunnin työn hän on uhrannut tähän, sanoi Anna. -- Ja
aineethan ovat maksaneet paljon enemmän kuin hänen varansa oikeastaan
sallisivat. Kuinka kilttiä, että hän muisti minua tuollaisella
lahjalla!

Mutta Leslie käyttäytyi kylmähkön torjuvasti Annan häntä kiittäessä
-- ja jälleen tuntui Annasta, ettei Leslie välittänyt hänen
ystävyydestänsä.

Leslien lahja ei ollut ainoa, joka saapui tuohon pieneen valkoiseen
taloon. Neiti Cornelia oli toistaiseksi lakannut ompelemasta
sellaisille pikkulapsille, jotka korkean järjestysnumeronsa takia
eivät olleet haluttua tavaraa, ja sensijaan ryhtynyt innokkaisiin
valmistuksiin hartaasti toivotun esikoisen hyväksi, jota odotettiin
avosylin. Philippa Blake ja Diana Wright lähettivät kumpikin sievän
pukineen ja täti Rakel Lynde lähetti useampia, joissa oiva aines
ja sirot pistokset saivat korvata kirjailut ja "turhat hetaleet".
Anna itse valmisti suurimman osan noista pikku varustuksista, joiden
pyhyyttä ei saanut tahrata mikään koneompelu, ja tuossa puuhassa hän
vietti tämän onnellisen talven onnellisimmat hetket.

Kapteeni Jim oli tuon pikku talon tavallisin vieras, ja
tervetulleempi ei kukaan voinut olla. Päivä päivältä Anna kiintyi
aina hartaammin tuohon suoraan ja vilpittömään vanhaan merikarhuun.
Hän oli raikas kuin suolainen merituuli -- huvittava kuin vanha
aikakirja. Anna ei koskaan väsynyt kuuntelemasta hänen kuvauksiansa
vieraista maista, ja kapteenin lystikkäät lisäykset ja mietteet
vaikuttivat häneen aina uutuudellaan viehättäen. Kaikissa noissa
esityksissä ilmeni kapteenin hyväsydämisyys ja leikillinen
maailmankatsomus, sulautuneina yhteen mitä sopusuhtaisimmalla
tavalla. Vastoinkäymiset ja harmit eivät näyttäneet koskaan voivan
turmella hänen hyvää tuultansa.

-- Minulla nyt on kerta kaikkiaan sellainen luonto, että minä
iloitsen melkein kaikesta, sanoi hän eräänä päivänä Annalle, joka oli
ilmaissut ihmettelynsä siitä, että kapteeni aina oli niin iloinen ja
tyytyväinen. -- Ja se on käynyt minussa niin tavaksi, että tunnen
mielihyvää yksin niistäkin ikävyyksistä, jotka väliin sattuvat minua
kohtaamaan. Kun luuvaloni ahdistaa minua, sanon minä: "Sinä ilkiö,
tuimat herrat kukistuvat äkkiä -- pian on valtasi mennyttä!" -- Ja
sitten levitän päälleni joitakin vanhoja vaatteita ja juon kupin
seljakeitettä -- eikä aikaakaan, niin tuo vanha hirmuvaltias päästää
otteensa ja minä olen jälleen ketterä kuin kili.

Eräänä iltana, kun Anna oli istunut majakkahuoneessa takkavalkean
ääressä, sattui hän näkemään kapteeni Jimin "elämänvaiheet".
Kapteeni Jimiä ei tarvinnut pyytää moneen kertaan, kun kyseessä oli
tuon paksun pinkan näyttäminen, vaan hän antoi sen jonkinmoisella
ylpeydellä Annan selailtavaksi.

-- Minä kirjoitan nämä muistiinpanot, jättääkseni ne jälkeeni pikku
Joelle, sanoi hän. -- Minusta tuntuisi niin ikävältä ajatella,
että kaikki, mitä minä olen nähnyt ja tehnyt, joutuisi unhoon,
minun astuttuani laivaan viimeistä retkeäni varten. Joe tulee
kyllä muistamaan nuo jutut ja kertomaan ne edelleen lapsilleen ja
lapsenlapsilleen.

Vanha nahkakantinen kirja se oli, jonka hän oli täyttänyt kuvauksilla
retkistään ja seikkailuistaan. Anna tunsi kadehtivansa kaikkia,
joilla oli kirjailijalahjat. Nuo muistiinpanot olivat tykkänään
kirjallista arvoa vailla, kapteeni Jimin taituruus rajoittui
suulliseen esitykseen ja petti, kun hänen oli turvauduttava
kynään ja musteeseen. Hänen mehevät juttunsa kutistuivat kokoon
kuivaksi tapahtumain luetteloksi, ja sekä oikeinkirjoitukseen että
lauserakennukseen nähden oli niissä paljon muistuttamisen varaa.
Mutta Anna tunsi, että jos nuo vaatimattomat kuvaukset vaarojen ja
seikkailujen täyttämästä kunnon miehen elämästä joutuisivat taitavaan
käteen, joka voisi muutamin piirroin loitsia niihin tarpeellisen
värityksen ja muodontäydellisyyden, niin sukeutuisi niistä
ihmeellinen kirja. Pirteä leikillisyys ja lamauttava pelko vilkuili
kaikkialta esiin kapteeni Jimin "elämänvaiheista" -- odottaen
mestarin taikasauvan kosketusta, herättääksensä tuhansissa lukijoissa
hilpeyttä, mielenkiintoa, jännitystä.

Anna mainitsi kotimatkalla tästä jotakin Gilbertille.

-- Miksi sinä et itse ryhdy tuohon yritykseen, Anna?

Anna pudisti päätänsä.

-- Ei -- minä tunnen liian hyvin kykyni rajoituksen. Mutta voi
sentään, kuinka hartaasti toivoisin, että voisin sen tehdä! Sinä
tiedät, Gilbert, mikä minun alani on -- haaveelliset, idylliset,
viehkeät aiheet. Voidaksensa muovailla kapteeni Jimin elämänvaiheet
täytyy omistaa ponnekas, naseva ja mehevä esitystapa, olla etevä
sielutieteilijä, synnynnäinen humoristi ja synnynnäinen traagikko.
Niin paljon hyvää tulee harvoin yhden ainoan osaksi. Paul pystyisi
kyllä tuohon tehtävään, jos hän olisi vanhempi. Joka tapauksessa
minä pyydän häntä tulemaan tänne kesäksi, niin että hän voi tutustua
kapteeni Jimiin.

-- Tule meidän rannikollemme, kirjoitti Anna Paulille.

-- Tosin pelkään, ettet sinä täällä tapaa Noraa etkä Kultanaista tai
Merimieskaksosia, mutta löydät parittoman vanhan merimiehen, joka voi
kertoa sinulle ihmeellisiä juttuja.

Mutta Paul kirjoitti, että hänen valitettavasti täytyi vastata
kieltävästi. Hän ei voinut tulla sinä kesänä, -- hänen täytyi lukea
korkeakoulussa kaksi vuotta tutkintoansa varten.

-- Tultuani valmiiksi tulen kyllä Neljään tuuleen, kiltti
opettajaneiti, kirjoitti hän.

-- Mutta sillä välin ehtii kapteeni Jim käydä vanhaksi, sanoi Anna
surunvoittoisesti, -- eikä ole ketään, joka kirjoittaisi hänen
elämänvaiheensa.




XVIII.

KEVÄTPÄIVIÄ.


Maaliskuun aurinko poltti lahden jäähän mustia pilkkuja ja teki sen
hauraaksi. Huhtikuussa aaltoili siintävä ulappa jälleen vapaana, ja
Neljän tuulen vilkkumajakka hohti jälleen tähden tavoin aina kun ilta
alkoi hämärtyä.

-- Minua ilahduttaa niin kovin, että majakka on jälleen sytytetty,
sanoi Anna samana iltana, jolloin se jälleen oli alkanut loistaa. --
Olen kaivannut sitä niin koko talven. Luoteinen taivas on vaikuttanut
niin tyhjältä ja autiolta ilman sitä.

Pensaat ja puut koristautuivat uuden uutukaisilla kullanpunaan
vivahtavilla pienillä lehdillä. The Glenin takaiset metsät
kuvastuivat smaragdinvärisessä usmassa. Ranta-alangoilla liiteli
päivänkoitteessa kevyitä sumuhattaroita.

Mereltä tuli tuulahduksia, tuoden mukanansa suolan ja leväin lemua,
väliin myöskin vaahtoräiskeen. Leveinä ja kimmeltävinä vyöryivät
mainingit. Kalastajakylä heräsi uuteen eloon. Ensi alukset olivat
tulossa, niiden valkoiset purjeet tulivat esiin kimmeltävien
aaltojen keskeltä, suurenivat nopeasti ja näkyivät pian satamansuun
harmaanpunaisten hietakivikallioiden ja pitkähköjen, aaltomaisten
hietasärkkien keskellä, joiden muotoa talvimyrskyt olivat muutelleet.

-- Kevätpäivänä sellaisena kuin tämä, sanoi Anna, -- tiedän minä
tarkalleen, mitä sieluni on tunteva ylösnousemisen päivänä.

-- Keväällä on hetkiä, jolloin tunnen, että minusta olisi voinut
tulla jonkunmoinen runoilija, jos olisin nuorena saanut harjoitusta,
sanoi kapteeni Jim. -- Yllätän itseni väliin muistelemasta vanhoja
runoja ja lauluja, joita kuulin opettajan sanelevan kuusikymmentä
vuotta sitten. Muina aikoina vuodesta saan olla niiltä rauhassa.
Mutta nyt pelkään pahoin, että minun täytyy mennä ulommaiselle
kallioniemekkeelle ja siellä päästää kevättunteeni valloilleen.

Kapteeni Jim oli pistäytynyt tuomaan kopan simpukoita puutarhaa
varten ja pienen tuoksumarattikimpun, jonka hän oli poiminut,
kuljeskellessaan alavilla rantaniityillä.

-- Tuoksumaratti alkaa nykyisin käydä harvinaiseksi, sanoi hän.
-- Pikkupoikana ollessani kasvoi sitä vielä runsaasti. Sen vieno
ryydintuoksu yllättää aina niin odottamattomasti vaeltajan.
Käyskentelee siinä sammalmätästen ja sanajalkojen keskellä,
omistamatta ajatustakaan tuoksumaratille -- ja silloin onkin äkkiä
joutunut mättäälle, joka on täynnä noita pieniä valkoisia tähtiä.
Minä pidän tuosta tuoksusta, se tuo aina mieleeni äitini. Se saattaa
minut aina ajattelemaan täysiä liinakaappeja ja varastohuoneita,
joista leviää sulotuoksua. Opettajan rouvalla oli aina tuoksumaratin
lehtiä nenäliinojensa välissä. Te voitte panna tämän pienen
vihkosen nenäliinasäiliöönne, rouva Blythe. Minä en pidä ostetuista
hajuvesistä, mutta hienon ja viehkeän naisen olentoon soveltuu hyvin
tuoksumaratin tai lavendelin lemu.

Annaa ei ollut juuri erikoisesti ihastuttanut tuuma reunustaa
kukkalavat simpukoilla, jotka hänestä tuntuivat jokseenkin
epäaistikkaalta ja turhalta puutarhakoristeelta. Mutta mistään
hinnasta ei hän olisi tahtonut loukata kapteeni Jimin tunteita, ja
hän kiitti häntä sydämellisesti hänen hyvästä tahdostansa. Ja kun
kapteeni Jim sitten suurella tyydytyksellä oli laatinut jokaisen
lavan ympärille kehyksen suurista kermavalkoisista simpukoista,
silloin huomasi Anna ihmeeksensä, että ne vaikuttivat varsin
miellyttäviltä. Huvilapuutarhassa ne eivät olisi olleet lainkaan
paikallaan eivätkä edes The Glenissäkään. Mutta tässä pienen
haavemajasen vanhanaikaisessa puutarhassa, minne meren pauhu
tavallisesti kuului, tuntuivat ne täysin soveltuvan ympäristöön.

-- Tuo näyttää todellakin oikein hauskalta, sanoi hän aivan täydellä
todella.

-- Opettajan rouvalla oli aina simpukoita lavojen ympärillä, sanoi
kapteeni Jim. -- Ja niin ihmeen hyvin hän osasi käsitellä kukkia.
Hän katsoi niihin -- kosketti niitä -- ja ne kasvoivat kuin hullut.
Toisilla on siinä suhteessa aivan erityisiä taipumuksia -- luulisin
että teidän laitanne on samoin, hyvä tohtorinna.

-- En tiedä, voisiko sitä juuri väittää... Mutta minä rakastan
puutarhaani ja minusta on hauska puuhailla siellä. Kun saa hoidella
vihannoivia kasveja, tarkata kuinka uusia vesoja ilmestyy joka
päivä, kuinka lehtihangoissa muodostuu sieviä nuppuja, -- silloin on
minusta kuin olisi avustamassa itse luomistyössä. Tällä haavaa on
minun puutarhani tosin vain täynnä lupauksia ja toiveita, -- mutta
odottakaapa vähäsen, niin saatte nähdä!

-- Minun täytyy aina ihmetellä, silmäillessäni noita pieniä,
ruskeita, kurttuisia siemeniä ja ajatellessani, mikä väririkkaus
niihin sisältyy, sanoi kapteeni Jim. -- Kun ajattelen siemeniä ja
niiden muutosta, ei minun ole ollenkaan vaikea uskoa, että niilläkin
on sielu, joka tulee jatkamaan eloansa uusissa olosuhteissa. Tuskin
voisi uskoa, että noissa pienissä turhanpäiväisissä esineissä, joista
toiset eivät ole tomuhiukkaa suuremmat, on eloa -- eloa, väriä ja
tuoksua, -- jos ei olisi omin silmin nähnyt tuota ihmettä.

Anna, joka laski odotuksenpäiviänsä samalla hartaudella kuin
uskovainen rukousnauhan hopeahelmiä, ei enää voinut tehdä pitkiä
kävelyretkiä majakalle taikka The Gleniin. Mutta neiti Cornelia ja
kapteeni Jim kävivät usein vierailulla tuossa pienessä talossa. Neiti
Cornelia oli Annan ja Gilbertin seurapiirin elähdyttävin aines.
Hänen mentyänsä he aina nauroivat menehtyäksensä, niin itsenäisiä
olivat hänen mielipiteensä ja niin tarmokasta hänen puheensa. Kun
kapteeni Jim ja neiti Cornelia sattuivat tulemaan yhtaikaa, silloin
saivat kuulijat juhlahetken. Silloin alkoi säälimätön sanasota,
neiti Cornelia oli hyökkäävänä puolena, ja kapteeni pysytteli
puolustusasennossa tehden vain silloin tällöin jonkin taitavasti
harkitun ryntäyksen.

Anna torui kerran kapteenia siitä, että hän aina ärsytteli vanhaa
ystäväänsä.

-- Ettehän toki tahtone riistää minulta elämäni suurinta huvia,
naureskeli tuo parantumaton vekkuli. -- Sitäpaitsihan minä aina
joudun alakynteen. Sanoja vailla ei Cornelia koskaan ole, ja jos
minä joskus puhun naislogiikasta, ei hän ota puhettani kuuleviin
korviinsakaan. Teillä ja puolisollanne, joka istuu ovenrakonsa
takana, on yhtä hauska kuin minullakin.

Eräänä toisena iltana toi kapteeni tullessaan Annalle kieloja.
Puutarha oli tulvillaan mullan ja versovan kasvullisuuden synnyttämää
kosteata, tuoksuvaa höyryä, jota kevätiltoina kohoaa maasta. Uusikuu
valaisi himmeästi taivaanrannalla kuvastuvaa maidon valkoista usmaa
ja tähdet olivat alkaneet nousta. Lahden toiselta puolen kajahteli
kirkonkellojen lempeä ääni. Tuo kirkas sointu helkähti läpi
hämärtyvän avaruuden, yhtyen vuoroin vahveten ja heikontuen meren
hiljaisesti pulpahtelevaan loiskeeseen. Kapteeni Jimin tuoksuvat
kielot kohottivat yhä kevätillan hempeän rauhallista tunnelmaa.

-- En ole nähnyt kieloja koko keväänä ja olen kaivannut niitä, sanoi
Anna painaen kasvonsa niihin.

-- Niitä ei kasva näillä seuduin, täytyy mennä aina metsämaille
saakka. Sieltä minun onnistui saada niitä teille. Luullakseni ne ovat
viimeiset, jotka saatte nähdä tänä keväänä, sillä ne olivat melkein
lopussa.

-- Kuinka kiltti ja huomaavainen te olettekaan, kapteeni Jim! Ei
kukaan muu, ei edes Gilbert -- hän teki päällään liikkeen miestään
kohden -- ole muistanut, että minä keväällä aina kaipaan kieloja.

-- Minulla on nykyisin runsaasti aikaa, hyvä rouva, sanoi kapteeni
Jim. -- En ole keksinyt mitään uutta luettavaa lopetettuani viime
viikolla "Rakkauden harhatiet". Sitä oli kaikkiaan satakolme lukua.
Rakastavaisten mentyä naimisiin päättyi kirja aivan äkkiä, joten
otaksun heidän koettelemustensa ja huoltensa silloin olleen lopussa.
Hauskaa, että edes kirjoissa käy siten -- todellisessa elämässä
lienee kyllä toisin.

-- Minä en lue koskaan jonkinjoutavia tusinaromaaneja, sanoi neiti
Cornelia luoden tuikean katseen silmälasiensa ylitse, -- mutta
tiedän kumminkin, että se, joka on pysynyt naimatonna, on säästynyt
paljosta pahasta.

Kuulitko, kuinka Georgie Russell voi tänään, kapteeni Jim?

-- Kävin kyllä kotimatkalla häntä tervehtimässä. Hän on paranemaan
päin, mutta pahassa pulassa, kuten tavallisesti. "Edestään löytää,
minkä taakseen jättää", mutta pulassaolo ei käy hauskemmaksi siitä,
että itse on siihen syypää.

-- Hän on kauhea pessimisti, sanoi neiti Cornelia.

-- Ei, pessimistiksi ei häntä voi sanoa. Mutta hän ei voi koskaan
järjestää asioitaan niin, että olisi oloonsa tyytyväinen.

-- No, silloinhan hän siis kaiketi lienee pessimisti.

-- Eipä suinkaan. Pessimisti on sellainen otus, joka ei edes
toivokaan voivansa koskaan tulla tyytyväiseksi. Niin pitkälle ei
Georgie ole vielä ehtinyt.

-- Sinä keksisit varmaankin jonkin puolustuksen itse paholaisellekin,
Jim Boyd.

-- En minä, mutta kenties eräs vanha nainen, joka kerran sanoi, että
hänen olennossaan on jotakin niin mielistelevää... Ei, Cornelia,
paholaisesta minä en keksisi sanoa mitään hyvää.

-- Kenties et edes uskokaan häneen? kysyi Cornelia vakavalla äänellä.

-- Ja tuollaista sinä voit kysyä, vaikka tiedät, kuinka puhdasoppinen
presbyteriläinen minä olen, Cornelia. Kuinka voisi presbyteriläinen
selvitä ilman paholaista?

-- Mutta sinä varmaankin selviät? kinasteli neiti Cornelia edelleen.

Kapteeni Jim kävi äkkiä vakavaksi hänkin.

-- Minä uskon siihen, mitä kerran kuulin erään pappismiehen
nimittävän mahtavaksi ja pahansuovaksi ja älykkääksi pahaksi
voimaksi, joka vaikuttaa maailman kaikkeudessa, vastasi hän. --
Siihen minä uskon, Cornelia. Saat sitten nimittää sitä pahaksi
hengeksi tai pahan periaatteeksi tai paholaiseksi tai miksi ikinä
tahdot. Se on olemassa, eivätkä kaikki maailman epäuskoiset ja
vääräuskoiset yhteensä voi tehdä sitä olemattomaksi -- yhtä vähän
kuin he voivat tehdä tyhjäksi Jumalan olemassaoloa. Se voima on
olemassa ja se ei laiskottele. Mutta minä uskon sittenkin, Cornelia,
että se lopuksi kukistetaan ja voitetaan -- sano sitten minun
sanoneeni.

-- Sehän olisi erinomaista, sanoi neiti Cornelia, mutta hänen äänensä
ei kuulostanut erityisen toivehikkaalta. -- Mutta mitä paholaiseen ja
hänen tekoihinsa tulee, niin olen varmasti vakuutettu, että hän on
riivannut Billy Boothin. Oletteko kuulleet, mitä hän nyt viimeksi on
keksinyt tehdä?

-- Emme, mitä sitten?

-- Hän on polttanut vaimonsa uuden ruskean verkapuvun, josta tämä
Charlottetownissa maksoi kaksikymmentäviisi dollaria. Billy väitti
herrojen katsoneen hänen vaimoonsa aivan liian ihailevasti, kun
hänellä oli tuo puku yllään ensi kerran kirkossa. Mutta sellaisiahan
ne ovat.

-- Rouva Booth on sangen kaunis nainen ja ruskea pukee häntä
parhaiten, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti.

-- Oikeuttaako se hänen miehensä pistämään hänen uuden, räätälillä
teetetyn pukunsa uuniin? Billy Booth on mustasukkainen houkkio, joka
tekee vaimonsa onnettomaksi. Vaimo on ollut itkemäisillään silmät
päästään tuon puvun takia. Ah, Anna, jospa minä osaisin kirjoittaa
kuten sinä! Silloin minä kyllä toimittaisin ne näytteille, useat
tämän seudun herroista, sen saat uskoa. Mutta Boothin suvun jäsenet
ovat melkein kaikki olleet päästään vialla, mikä enemmän, mikä
vähemmän. Tuon nuoren Johnny Boothin olisi eilen pitänyt viettää
häitä, mutta siitä ei voinut tulla mitään, sillä hän oli keksinyt
hankkia itselleen tuhkarokon. Ajatelkaas, kuinka kalliiksi kaikki
varustelut ovat tulleet, ja sitten hän panee kaikki tuumat sekaisin.
Oli sekin nyt oiva keksintö!

-- Mutta mitäs hän siihen taisi, että sai tuhkarokon, miesparka!

-- Sitäkin nyt kannattaisi puolustella! En minä tiedä, millä
tavoin hän sen hankki itsellensä, mutta sen tiedän erittäin hyvin,
että hääillalliset jo olivat melkein kuin pöydällä, ja nyt kaikki
pilaantuu. Sellaista tuhlausta! Kuinka sellainen voi pälkähtää
ihmisen päähän? Olisi hankkinut tuhkarokkonsa lapsena ollessaan.

-- Pikku Cornelia, nyt sinä minun mielestäni puhut pelkkää pötyä.

Neiti Cornelia ei kunnioittanut häntä vastauksella, vaan kääntyi
sensijaan Susan Bakerin puoleen. Tämä oli vanhahko, naimaton
naisolento, ruma ulkomuodoltaan, mutta kultaa sydämeltään, ja hän oli
luvannut lähiviikkoina hoitaa yksinpalvelijan tehtävät.

-- No, kuinkas täti Mandy parka voi tänään? kysyi neiti Cornelia.

Susan huokasi.

-- Ah, hän oli niin huono, Cornelia. Pelkään, että hän pian saa
laulaa Karitsan kiitosta taivaassa.

-- Varjelkoon, eihän hänen laitansa toki voine olla niin huonosti!
huudahti neiti Cornelia myötätunnon ja pelästyksen vallassa.

Kapteeni Jim ja Gilbert katsahtivat toisiinsa. Sitten he nousivat
nopeasti paikoiltaan ja poistuivat huoneesta.

-- On hetkiä, huohotti kapteeni Jim naurunpuuskien välissä, --
jolloin olisi kuolemansynti olla nauramatta. -- Ne ovat tosiaankin
verrattomia, nuo naiset, kun ne panevat parastansa!




XIX.

PILVI PIMITTÄÄ AURINGON.


Kesäkuun alussa, kun hietasärkkiä reunustavat villiruusupensaat
upeilivat täydessä kukoistuksessa ja omenakukat hohtivat jokaisessa
rinteiden puutarhassa, saapui Marilla poppelikujanteen takaiseen
pikku taloon, mukanaan suunnaton mustanruskea, mittausopillisia
kuvioita muodostavin messinkinauloin koristettu matka-arkku, joka oli
saanut puoli vuosisataa asuskella rauhassa Vihervaaran ullakolla.
Susan Baker, joka sen lyhyen ajan kuluessa, minkä hän oli ollut
talossa astioita ja lattioita pesemässä, jo oli ehtinyt ruveta
sokeasti jumaloimaan "nuorta tohtorinnaa", piti aluksi Marillaa
silmällä mustasukkaisen epäluuloisesti. Mutta kun Marilla ei
sekaantunut siistimiseen eikä ruoanlaittoon eikä osoittanut mitään
Susanin ihailulle haitallisia aikeita, tyytyi tuo kunnon apulainen
hänen läsnäoloonsa ja kertoi tuttavilleen The Glenissä, että neiti
Cuthbert oli sivistynyt ja arvokas henkilö, joka tiesi paikkansa.

Eräänä iltana, kun kuulakka avaruus vielä kuvasti iltaruskon hohdetta
ja punarintasatakielet tervehtivät riemuhymneillä illan ensi tähtiä,
havaittiin pienessä haavetuvassa äkillistä touhua ja liikettä. Sieltä
telefonoitiin The Gleniin, vanha tohtori Dave ja sairaanhoitajatar,
jolla oli valkoinen päähine ja käsivarren ympärillä valkoinen nauha,
saapuivat kiiruusti tuohon pieneen taloon. Marilla käyskenteli
edestakaisin puutarhan käytävillä valkoisten simpukkojen keskellä,
liikutellen huuliansa äänettömässä rukouksessa, ja kunnon Susan istui
keittiössä puuvillatukot korvissa ja esiliina heitettynä pään ylitse.

Leslie, joka katsoi ulos akkunastaan ja näki, että jokainen akkuna
tuossa pienessä haavekodissa oli valaistu, vietti unettoman yön.

Kesäkuun yö oli lyhyt, mutta niistä, jotka viettivät sen valvoen
levottomassa odotuksessa, se tuntui iankaikkisuudelta.

-- Oi, eikö tästä koskaan tule loppua? huokaili Marilla.

Sitten hän huomasi, kuinka vakavilta sairaanhoitajatar ja tohtori
Dave näyttivät, eikä rohjennut enää kysyä mitään. Entä jos Anna --,
ei sitä ajatusta ei Marilla kestänyt ajatella päähän asti.

-- Älkää sanoko, sanoi Susan kiihkeästi vastaukseksi Marillan
katseessa kuvastuvaan äänettömään tuskaan, -- että Jumala voisi olla
niin julma että ottaisi meiltä tuon rakkaan karitsan, josta me kaikki
pidämme niin paljon.

-- Hän on ottanut muita yhtä rakkaita, sanoi Marilla sortuneella
äänellä.

Mutta aamunkoitteessa, kun nouseva aurinko hajoitteli hietasärkkien
yläpuolelle kokoontuneita usmajoukkoja, muuttaen ne hohtaviksi
sateenkaariksi, muuttui levottomuus riemuksi tuossa pienessä talossa.
Annan henki oli pelastettu ja hänen vieressään lepäsi valkeissa
pukimissa pienen pieni neitonen, jolla oli äitinsä silmät. Gilbert,
jonka kasvot näyttivät harmailta ja riutuneilta tuon kammottavan yön
jälkeen, tuli kertomaan uutisen Marillalle ja Susanille.

-- Jumalan kiitos, sanoi Marilla päästäen helpotuksen huokauksen.

Susan nousi ja otti puuvillatukot korvistansa.

-- Sitten laitamme aamiaista, sanoi hän pirteästi. -- Luullakseni
pala ruokaa on hyväksi meille jokaiselle. Ja sanokaa te pikku
tohtorinnalle, ettei hän olisi ollenkaan levoton, -- Susan
hoitaa kyllä tehtävänsä. Hänen ei tarvitse välittää muista kuin
pienokaisesta.

Gilbert hymyili surunvoittoisesti poistuessaan heidän luotansa. Anna,
jonka valkoisilla kasvoilla vielä oli kärsimyksen leima, mutta jonka
silmät loistivat äitiyden pyhästä riemusta, ei tarvinnut varoituksia
huolehtia pienokaisestansa. Hän ajatteli yksinomaan häntä. Muutaman
tunnin ajan hän tunsi onnea niin suloista ja puhdasta, että hän
ihmetteli, eivätkö taivaan enkelit kadehtineet häntä.

-- Pikku Joyce, kuiskasi hän Marillan tullessa katsomaan
äskensyntynyttä. -- Me päätimme valita sen nimen, jos lapsi olisi
tyttö. Oli niin monta, joiden kaimaksi olisimme halunneet ristiä
hänet, valitseminen kävi oikein vaikeaksi, ja niin päätimme antaa
hänelle nimen Joyce -- voimmehan lyhentää se Joyksi -- se kuuluu
sievältä. Oi, Marilla, luulin jo ennenkin olevani onnellinen. Mutta
nyt tiedän, että silloin vain uneksin suloista unta onnesta... Tämä
on todellisuutta.

-- Sinä et saa puhella, Anna. Odota, kunnes käyt vahvemmaksi,
varoitteli Marilla.

-- Tiedäthän, kuinka vaikeneminen on aina ollut minulle vaikeata,
sanoi Anna hymyillen.

Aluksi oli Anna liian heikko ja onnellinen huomatakseen, että
Gilbert ja hoitajatar näyttivät vakavilta ja että Marillan silmät
olivat kyynelissä. Mutta vähitellen hiipi pelko hänen sydämeensä,
jähmettävänä kuin merisumu rantamille laskeutuessaan. Miksi ei
Gilbert ollut iloisempi? Miksi hän ei tahtonut puhua pienokaisesta?
Miksi hän ei ollut antanut hänen pitää lasta luonansa kuin tuon
ensimmäisen autuaallisen tunnin? Eikö -- eikö kaikki ollut hyvin?

-- Gilbert, kuiskasi Anna rukoilevasti, -- eihän -- eihän
pienokaiseen nähden ole mitään vaaraa? Sano, Gilbert -- sano!

Gilbert seisoi kauan katse käännettynä toisaanne, sitten hän kumartui
Annan puoleen katsoen hänen silmiinsä. Marilla, joka tuskan vallassa
kuunteli ovella, kuuli hiljaista, sydäntävihlovaa vaikertelua ja
pakeni keittiöön, missä Susan ääneen itkien puuhaili patojen ja
paistinpannujen kimpussa.

-- Oi tuo karitsa raukka -- tuo karitsa raukka! Kuinka hän voikaan
kestää sen, neiti Cuthbert? Hän menee samaa tietä, sen saamme nähdä.
Täällä hän on käyskennellyt iloisena ja onnellisena tulevaisia
tuumien! Mutta onhan täällä kaksi lääkäriä -- eivätkö he voi tehdä
yhtään mitään, neiti Cuthbert?

-- Luulen, ettei ole mitään tehtävissä. Lääkäritkään eivät voi tehdä
ihmeitä. Gilbert sanoo, ettei ole mitään toivoa. Lapsi oli niin kovin
heikko ja synnytys kesti niin kauan. Gilbert näki heti, ettei lapsi
voinut jäädä eloon.

-- Ja se on niin kovin sievä pieni olento, nyyhkytti Susan. -- En ole
koskaan nähnyt niin hienoja ja valkoisia pikku kasvoja -- enimmäkseen
vastasyntyneet ovat punaisia ja ryppyisiä. Ja kuinka ymmärtäväisesti
hän katsoi suurilla silmillään. Oi, tuota pikku tohtorinna raukkaa!

Auringonlaskun aikoina kohotti tuo pieni sielu, joka oli saapunut
päivänkoitteessa, siipensä lentoon, jättäen jälkeensä haikeata surua.
Neiti Cornelia otti kuolleen pienokaisen hoitajattaren lempeistä
mutta vieraista käsistä ja verhosi nuo hennot, vahan valkoiset
jäsenet kauniiseen valkoiseen pukuun, jonka Leslie kerran oli
ommellut odotetulle vieraalle. Sitä oli Leslie itse pyytänyt. Sitten
hän vei pienokaisen jälleen sisään ja laski hänet pikku äitiraukan
viereen, joka vuodatti kuumia kyyneleitä.

-- Herra antoi ja Herra otti, rakas lapsukaiseni, sanoi Cornelia
nyyhkyttäen. -- Siunattu olkoon Herran nimi.

Sitten hän poistui jälleen, jättäen Annan ja Gilbertin kahden
kuolleen pienokaisensa luo.

Seuraavana päivänä laskettiin pieni kalpea Joy valkoiseen
sametilla sisustettuun arkkuun, johon Leslie oli sirottanut
hentoja orvonkukkia, ja se vietiin kirkkotarhaan lahden toiselle
puolen. Neiti Cornelia ja Marilla panivat kätköön nuo suurella
rakkaudella valmistetut pienet vaatekappaleet ja kauniin vauvakorin,
joka oli sisustettu vanulla ja jossa pehmoiset patjat olisivat
tarjonneet mukavan lepopaikan pienille lihaville jäsenille ja
haituvapeitteiselle pikku päälle. Pikku Joy ei ollut lepäävä siinä
koskaan, hän oli löytänyt viileämmän ja ahtaamman leposijan.

-- Niin käy aina meidän korkealentoisten toiveittemme, huokasi neiti
Cornelia. -- Kuinka olenkaan iloinnut tästä lapsukaisesta -- ja olin
toivonut juuri tyttöä!

-- Minä olen niin kiitollinen siitä, että Annan henki säästyi, sanoi
Marilla, tuntien väristystä muistellessaan noita synkkiä yöhetkiä,
jolloin hänen rakas tyttösensä vaelsi läpi kuoleman varjon laakson.

-- Pikku karitsa raukka! Voikohan hän enää koskaan tulla iloiseksi!
sanoi Susan.

-- Minä kadehdin Annaa, huudahti Leslie äkillisesti ja kiihkeästi.
-- Ja minä kadehtisin häntä, jos hän olisi kuollutkin. Saihan hän
sentään olla äiti yhden ihanan päivän. Siitä antaisin ilolla henkeni.

-- Noin ei pidä puhua, Leslie kulta, sanoi neiti Cornelia lempeän
nuhtelevalla äänellä.

Hän pelkäsi, että arvokas ja aina tyyni neiti Cuthbert paheksuisi
tuota tunteenpurkausta.

Annan parantuminen edistyi hitaasti ja monet seikat tekivät tuon
ajan hänelle erityisen raskaaksi. Kukkaskomeus ja päivänpaiste eivät
enää herättäneet hänessä ihastusta, hän ei enää voinut iloita juuri
inistään, ja kun sade virtasi maahan, suri hän, että se runteli
lahden takana olevaa pientä hautaa, tuulen huokaillessa poppelien
latvoissa kuuli hän siinä surullisia ja valittavia ääniä, jotka ennen
olivat olleet hänelle outoja.

Ystävälliset vieraat loukkasivat häntä hyväätarkoittavilla
typeryyksillään, joilla he koettivat lohduttaa häntä hänen
kärsimästään tappiosta. Phil Blakelta tullut kirje teki hänen
kuormansa yhä raskaammaksi. Phil oli kuullut pienokaisen
syntymisestä, mutta ei kuolemasta, ja hän kirjoitti Annalle hilpeän
vallattoman onnittelukirjeen, joka vihloi hänen syvimpiä sydän
juuriansa.

-- Oi, kuinka tuo kirje olisi tuottanut minulle iloa, jos pikku
lapseni vielä eläisi, sanoi hän itkien Marillalle.

-- Mutta kun pienokainen on kuollut, tuntuu se aivan
häikäilemättömältä julmuudelta -- mutta tiedänhän hyvin, että Phil ei
millään ehdolla tahtoisi tuottaa minulle mielipahaa. Oi Marilla, en
voi käsittää, kuinka koskaan enää voin tulla onnelliseksi -- minusta
tuntuu kuin kaikki tuottaisi minulle tuskaa.

-- Aika tuo hoivaa, sanoi Marilla sydän sääliä tulvillaan, joskin hän
tapansa mukaan turvautui kuluneisiin puheenparsiin.

-- Minusta tässä maailmassa ei mikään käy oikeuden mukaan, vaan
kaikki on niin ihmeellistä, sanoi Anna kapinoivin mielin. --
Pikkulapsia syntyy maailmaan sinne, missä niistä ei yhtään välitetä
-- missä ne saavat kasvaa hoidotta ja huolenpidotta -- vailla kaikkia
kehittymisen edellytyksiä -- ja ne saavat jäädä eloon. Minä olisin
rakastanut pientä tyttöstäni niin hellästi -- olisin vaalinut häntä
niin huolellisesti -- tehnyt kaikki, mitä pienen hennon ihmistaimen
hyväksi voi tehdä... Mutta minä en saanut pitää häntä.

-- Se oli Jumalan tahto, Anna, sanoi Marilla tuntien olevansa
kykenemätön ratkaisemaan kaikkeuden arvoitusta, vastaamaan
ansaitsemattoman kärsimyksen kysymyksiin.

-- Ja pikku Joyn on paljon parempi siellä, missä hän nyt on.

-- Ei, sitä minä en vähääkään usko, sanoi Anna kipeän katkerasti. Ja
nähdessään Marillan kauhistuksen hän lisäsi kiihkeästi:

-- Miksi hänen sitten piti ollenkaan syntyä -- miksi syntyy
kukaan meistä -- jos olisimme kerran onnellisempia kuolleina
tai syntymättöminä? Minä en usko, että lapsen on parempi kuolla
syntyessään kuin saada elää elämänsä -- rakastavana ja rakastettuna,
-- oppia tuntemaan iloa ja kärsimystä -- voida suorittaa tehtävänsä
ja kehittää itselleen luonne, joka takaa hänelle olemassaolon
iankaikkisuudessa. Ja kuinka sinä tiedät, että Jumalan tahto oli että
hän kuolisi? Puhuimmehan eräänä iltana pahan voimasta. Ken tietää,
milloin se ryhtyy ohjaamaan elämäämme ja tapahtumain kulkua? Ja
siihen täytyy sitten tyytyä nöyrästi ja levollisesti.

-- Oi Anna, älä puhu noin, sehän on Jumalan pilkkaamista, sanoi
Marilla käyden todella levottomaksi, että Anna vaipuisi epäuskon
kuiluun. -- Me emme voi ymmärtää -- mutta uskoa meidän täytyy --
meillä täytyy olla varma vakaumus, että kaikki tapahtuu meidän
parhaaksemme. Minä tiedän, että sinun on vaikea nyt juuri ajatella
sillä tavoin. Mutta koeta olla luja -- Gilbertin tähden! Hän on niin
levoton ja huolestunut sinun tähtesi. Voimasi eivät rupea palaamaan
niin nopeasti kuin niiden pitäisi.

-- Oi, tiedän hyvin, että olen ollut kovin itsekäs, huokasi Anna.
-- Minä pidän Gilbertistä enemmän kuin koskaan ennen -- ja hänen
tähtensä tahdon elää. Mutta minusta tuntuu aivan kuin osa minun
omasta olennostani olisi haudattuna kirkkotarhaan tuolla lahden
takana. Se tuottaa niin kiihkeätä kipua sydämeeni, että pelkään
jokaista uutta päivää.

-- Tuo kipu tulee vähitellen lievenemään, Anna.

-- Ajatus, että se ehkä joskus lievenee, vaivaa minua enemmän kuin
mikään muu, Marilla.

-- Niin, minä käsitän sen kyllä, minulla on itselläni ollut
samanlainen tunne toisten seikkojen yhteydessä... Mutta mehän pidämme
kaikki sinusta niin paljon, Anna -- tahdothan toki elää! Kapteeni
Jim on ollut täällä joka päivä ja tiedustellut niin osaaottavasti
vointiasi -- ja rouva Moore harhailee täällä ympäristössä kuin
rauhaton sielu -- ja neiti Cornelia valmistelee sinulle herkkuja jos
mitä lajia. Susan ei ole siitä juuri mielissään. Mielestänsä hän osaa
valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin neiti Bryant.

-- Tuo kiltti Susan! Kaikki ovat olleet minua kohtaan niin herttaisia
ja enkelimäisen hyviä, Marilla. Minä en ole kiittämätön -- ja ehkäpä
sitten -- kun tuo tuimin tuska on hieman vaimennut -- voin tuntea, että
minun on mahdollista elää edelleen.




XX.

MARGARETA, JONKA TURMA VEI.


Anna huomasi voivansa elää edelleen, ja tulipa vielä sellainenkin
päivä, jolloin hän jälleen hymyili neiti Cornelian sanasutkauksille.
Mutta tuossa hymyilyssä oli jotakin Annan hymyilylle vierasta, joka
ei enää ottanut siitä häipyäksensä.

Ensimmäisenä päivänä, jolloin Anna voi lähteä ajelemaan, vei Gilbert
hänet Neljän tuulen majakkaan ja jätti hänet sinne, lähtien itse
veneellä erään kalastajakylässä asuvan potilaan luo. Vallaton tuuli
kiiti yli lahden ja hietasärkkien, ajaen vedenpinnalla pieniä
suippopäisiä valkoharjaisia laineita ja huuhdellen loivaa rannikkoa
pitkillä mainingeilla, jotka hajaantuivat hopeanhohtoisiksi pieniksi
kuohuiksi.

-- Minä olen todellakin ylpeä siitä, että te tulette ensiksi minun
luokseni, sanoi kapteeni Jim peräti hyvillään. -- Istukaa toki, olkaa
hyvä! Pelkään, että täällä on kovin tomuista tänään, -- mutta eihän
ole tarpeen katsella tomua, kun silmien edessä on tuollainen näköala,
-- vai mitä sanotte?

-- Tomu ei haittaa ollenkaan, sanoi Anna, -- mutta Gilbert sanoo,
että minun pitää olla mahdollisimman paljon raittiissa ilmassa.
Luulen, että menen istumaan tuonne kallioille.

-- Haluatteko seuraa vai tahdotteko mieluummin olla yksin?

-- Jos kyseessä on teidän seuranne, niin miellyttäisi se minua paljon
enemmän kuin yksinolo, sanoi Anna lempeästi hymyillen.

Sitten hän huokasi. Ennen hän oli varsin kernaasti ollut yksin, nyt
häntä kammotti yksinolo. Se täytti hänen mielensä aina niin haikealla
yksinäisyydentunteella.

-- Täällä on ihana pieni suojapaikka, johon tuuli ei käy, sanoi
kapteeni Jim heidän ehdittyänsä kallioitten luo. -- Täällä istun
usein. Tässä voi oivallisesti uneksia avosilmin.

-- Uneksia, sanoi Anna huokaisten. -- Minä en voi enää uneksia,
kapteeni Jim -- minulle on uneksiminen voitettu kanta.

-- Jopa jotakin, pikku rouva, tuo on vain luulottelua, sanoi kapteeni
Jim. Sitten hän lisäsi vakavammalla äänellä:

-- Tiedän kyllä, miltä teistä nyt tuntuu, -- mutta ei aikaakaan,
niin ilomielisyytenne palaa ja silloin alatte jälleen haaveksia
kuten ennen -- ja kiitätte Herraa siitä, että voitte sen tehdä. Jos
ei meillä olisi haaveitamme, ei olemassaolomme olisi paljonkaan
arvoista. Kuinka voisimme ollenkaan elää, jos emme omistaisi
kuolemattomuuden haavettamme. Ja se on haave, joka tulee toteutumaan,
siitä voitte olla varma, rouva Blythe. Tulee päivä, jolloin te saatte
nähdä jälleen pikku Joycenne.

-- Mutta silloin hän ei ole pieni sylilapseni, sanoi Anna vapisevin
huulin. -- Ah, kenties hän on, kuten Longfellow sanoo, "hempeä
neito, min verhona sulo on taivaan", -- mutta minä en tunne häntä --
hän on minulle muukalainen.

-- Jumala on kyllä järjestänyt sen asian paremmin, siitä olen
vakuutettu, sanoi kapteeni Jim.

Molemmat istuivat hetken vaieten. Sitten sanoi kapteeni Jim hyvin
lempeällä äänellä:

-- Pikku rouva, saanko kertoa teille Margaretasta, jonka menetin?

-- Varsin kernaasti, sanoi Anna lempeästi.

Hän ei tiennyt ollenkaan, kuka tuo Margareta oli, mutta hän ymmärsi,
että hän nyt saisi kuulla kapteeni Jimin elämäntarinan.

-- Minua on niin usein haluttanut kertoa teille hänestä, jatkoi
kapteeni Jim. -- Tiedättekö miksi, rouva Blythe? Siksi että tahdon,
että olisi olemassa joku, joka muistaa ja ajattelee häntä, kun minä
olen poissa. En voi sietää ajatusta, ettei olisi ainoatakaan ihmistä,
joka hänet muistaisi. Ja nyt olen minä ainoa, joka muistan turman
saaliiksi joutuneen Margaretan.

Ja niin kertoi kapteeni Jim tarinansa -- vanhan, aikoja sitten
unhoon joutuneen tarinan, sillä viisikymmentä vuotta oli jo kulunut
siitä kuin Margareta eräänä päivänä nukahti isänsä ruuheen ja joutui
vesille -- niin ainakin arveltiin tapahtuneen, sillä ei saatu koskaan
varmaa tietoa hänen kohtalostaan -- ja sitten liukui aallonmurtajan
ohi ulos ulapalle, missä sai tuhonsa kovan ukkosilman aikana, joka
äkkiä purkaantui valloilleen tuona tukahduttavan kuumana iltapäivänä
-- viisikymmentä vuotta sitten! Mutta kapteeni Jimistä ei tuo puolen
vuosisadan takainen aika tuntunut kaukaisemmalta kuin eilispäivä.

-- Minä kuljeskelin rantaa pitkin kuukausimääriä tuon päivän jälkeen,
jatkoi kapteeni vapisevalla äänellä, -- merihän antaa saaliinsa
takaisin, ja odotin sellaisella kauhulla ja ilolla hetkeä, jolloin
saisin nähdä hänen suloisen, rakkaan, pienen ruumiinsa. Mutta hän
ei palannut koskaan. Mutta kerran tulee kumminkin päivä, jolloin
saan nähdä hänet, rouva Blythe. Hän odottaa minua. Toivoisin voivani
kuvata teille tarkoin hänen ulkomuotonsa, mutta sitä en voi. Olen
nähnyt kevyen, hopeanhohtoisen usman leijailevan päivänkoitteessa
hietasärkkien yläpuolella, ja se oli hänen kaltaisensa, -- ja sitten
olen nähnyt The Glenin lehdossa solakan, valkoisen koivun, jonka
lehdistö on kuin hienointa harsoa, ja se muistutti myöskin hänestä.
Hänellä oli vaaleanruskea tukka ja valkoihoiset lempeät kasvot,
pitkät, kapeat sormet kuten teillä, rouva Blythe, mutta ruskeammat
kuin teidän, sillä hän oli rannikontyttö ja sai tehdä minkä
mitäkin. Väliin herään keskellä yötä ja kuulen meren kutsuvan minua
kuten muinoin -- ja silloin minusta on aivan kuin minua kutsuisi
Margaretani. Ja kun myrskyilee ja aallot vaikeroivat ja ähkyvät,
kuulen hänen valittavan ja nyyhkyttävän niiden mukana. Mutta kun ne
nauravat sellaisina päivinä, jolloin aurinko paistaa ja vesi hiljaa
karehtii -- silloin kuulen hänenkin nauravan -- hellää ja samalla
veitikkamaista nauruansa. Meri otti hänet minulta, Margaretani, mutta
tulee päivä, jolloin saan hänet jälleen, rouva Blythe. Merellä ei ole
valtaa erottaa meitä iankaikkisiksi ajoiksi.

-- Olitte kiltti, kun kerroitte tuosta minulle, sanoi Anna. -- Olen
usein ihmetellyt, miksi te lämpimine sydäminenne olette elänyt
elämänne yksin.

-- En ole voinut koskaan kiintyä keneenkään toiseen. Margaretani,
jonka menetin, vei sydämeni mukanansa -- tuonne kauas, sanoi
vanha kapteeni, joka oli viisikymmentä vuotta pysynyt uskollisena
hukkuneelle morsiamelleen. -- Ettehän pahastu, rouva Blythe, jos
väliin johdan puheen häneen? Nyt se tuottaa minulle iloa -- tuskan
oan on särky jo aikoja ajanut pois, ja sydämessäni on jäljellä
vain hänen siunattu muistonsa. Minä tiedän, että te ette unohda
häntä koskaan. Ja jos vuodet, kuten toivon, aikanaan tuovat uutta
pikkuherrasväkeä teidän taloonne, niin pyydän teitä lupaamaan, että
te kerrotte heille tarinan Margaretastani, jonka turma vei, niin
ettei hänen nimensä joudu unhoon niiltä, jotka elävät hänen jälkeensä.




XXI.

MUURI MURTUU.


-- Anna, sanoi Leslie, katkaisten äkkiä hetken vaitiolon, -- et
aavistakaan, kuinka hyvältä tuntuu saada istua jälleen täällä sinun
tykönäsi ja saada tehdä työtä, jutella -- tai vaieta -- kanssasi.

He istuivat yhdessä lemmikkimätästen keskellä puron partaalla Annan
puutarhassa. Vesi vieri hiljaa loristen pieninä pyörteinä heidän
ohitsensa, koivujen lehdistöt loivat heihin varjonsa, hietakäytäviä
reunustivat kukkivat ruusut. Aurinko läheni taivaanrantaa, ilma oli
täynnä vienoa musiikkia. Tuuli soitteli säveleitään talonviereisessä
honkametsikössä, toisia säveleitä saapui aaltojen huuhtelemalta
hietarannikolta ja tuulenhenkäysten mukana lahden takaa kirkolta.
Anna piti kirkonkellojen soinnista, mutta nyt se aina herätti
hänessä surunvoittoisia ajatuksia, -- sehän toi viestejä hänen pikku
sydänkäpyseltänsä, joka uinui kirkkotarhan muurin vieressä vihreän
kummun alla.

Hän katsoi kysyvästi Lesliehin, joka oli laskenut työnsä syliin ja
jutteli harvinaisen avomielisesti.

-- Tuona kauheana yönä, jolloin sinä olit niin sairas, jatkoi hän,
-- luulin, ettemme kenties saisi enää koskaan puhella keskenämme
ja käydä yhdessä kävelemässä ja työskennellä yhdessä. Ja silloin
ymmärsin niin hyvin, mitä sinun ystävyytesi vähitellen oli alkanut
merkitä minulle, -- nimittäin juuri sitä, mitä sinä aluksi tahdoit,
että se minulle merkitsisi, -- ja minä ajattelin, kuinka paha ja
kurja minä itse olin ollut.

-- Leslie, Leslie -- minä en salli kenenkään käyttää noin rumia
sanoja ystävistäni!

-- Mutta sehän on totta, -- olen ollut niin halpamielinen ja katala,
ettet voi sitä kuvitellakaan... Ja nyt minun täytyy tehdä sinulle
tunnustus, -- tiedän, että tulet minua halveksimaan, mutta en voi
siihen mitään. Voitko ajatella, että talven pitkään ja nyt keväällä
on ollut hetkiä, jolloin olen vihannut sinua.

-- Sen olen tiennyt, sanoi Anna tyynesti.

-- Tiesit sen?

-- Tiesin kyllä, näin sen silmistäsi.

-- Ja kumminkin sinä yhä edelleen pidit minusta ja olit ystäväni?

-- Ethän sinä vihannut minua kuin silloin tällöin, Leslie, Väliin
pidit minusta, luullakseni.

-- Sen tein kyllä. Mutta tuo toinen tunne oli aina jäljellä syvinnä
sydämessäni ja se turmeli kaiken. Minä hillitsin sitä -- väliin
unohdin sen tykkänään -- mutta äkkiä se saattoi tulla jälleen esiin
ja saada minut valtaansa. Minä vihasin sinua siksi, että kadehdin
sinua -- oi, väliin olin suorastaan sairas pelkästä kateudesta.
Sinulla oli herttainen pieni koti -- sait osaksesi rakkautta --
ja onnea -- sinulla oli onnelliset tulevaisuudenunelmasi. Omistit
kaikkea, mitä minä kaihosin -- enkä ollut koskaan saanut -- enkä
saa koskaan. Oi, en koskaan... Siinä juuri oli tuskani ota. En
olisi kadehtinut sinua, jos olisin uskaltanut toivoa, että elämäni
kääntyisi koskaan parempaan päin. Mutta sellaista toivoa ei minulla
ollut -- ja se juuri tuntui minusta niin järkyttävän kohtuuttomalta.
Oi, minä häpesin tuota tunnetta -- häpeän sitä nyt kanssasi
puhuessani -- mutta minun oli mahdoton voittaa se. Sinä yönä,
jolloin pelkäsin, ettet sinä enää toipuisi -- silloin luulin saavani
rangaistuksen halpamaisuudestani... Oi, kuinka pidinkään sinusta
silloin! Anna, minulla ei ole äitini kuoltua ollut ainoatakaan
ihmisolentoa, josta olisin voinut pitää -- ainoastaan Dickin vanha
koira -- ja on niin kauheata, kun ei voi pitää kenestäkään -- elämä
käy niin tyhjäksi -- eikä ole mitään niin kammottavaa kuin tyhjyys.
Sinusta olisin voinut pitää niin paljon -- jos ei tuota toista
kammottavaa tunnetta olisi ollut, joka turmeli kaikki...

Leslie vapisi, ja hänen puheensa kävi melkein sekavaksi, niin
järkytetty oli hänen mielensä.

-- Älä puhu noin, Leslie, rukoilen sinua! Käsitän sinut niin hyvin --
miksi kiusaat itseäsi itsesoimauksilla?

-- Minun täytyy saada puhua. Saatuani tietää, että jäisit eloon,
lupasin itselleni, että kertoisin sinulle kaikki, kun olisit jälleen
parantunut -- ja etten enää käyttäisi hyväkseni ystävyyttäsi ja
seuraasi, ilmaisematta sinulle, kuinka vähän niitä ansaitsen. Olen
ollut niin peloissani -- ettet sinä enää tahtoisi seurustella
kanssani, Anna.

-- Sitä ei sinun tarvitse pelätä, Leslie.

-- Oi, olen siitä niin iloissani -- et aavistakaan, Anna, kuinka
iloissani minä olen. -- Leslie pani ristiin päivettyneet kätensä,
joihin työ oli jättänyt jälkensä, hillitäksensä niiden vavistusta.
-- Mutta kun nyt olen alkanut, tahdon kertoa sinulle kaikki. Et
varmaankaan muista tuota iltaa, jolloin näin sinut ensi kerran, -- en
tarkoita kohtaamistamme rannalla...

-- Ei, sehän oli tuo ilta, jolloin Gilbert ja minä tulimme ajaen
tietä pitkin, -- se oli hääpäivämme ilta. Sinä ajoit hanhiasi
rinnettä alas. Muistan sen erittäin hyvin! Ihailin kauneuttasi --
viikkomääriä mietiskelin, kuka sinä olit.

-- Tiesin, ketä te olitte, vaikka en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan
teistä. Olin kuullut puhuttavan nuoresta lääkäristä, jonka piti
nuoren rouvansa kanssa muuttaa neiti Russelin pieneen taloon. Juuri
tuona hetkenä, Anna, sai vihantunteeni alkunsa.

-- Minä näin kasvojesi epäystävällisen ilmeen -- mutta koetin
uskotella itselleni, että olin erehtynyt -- sillä mistä olisikaan se
voinut aiheutua!

-- Sanopa se! Mutta se johtui siitä, että sinä näytit niin
onnelliselta. Nyt sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa
sanoessani, että olin ilkeä ja halveksittava -- ajatteles, että
vihasin toista naista siitä syystä vain, että hän oli onnellinen --
vaikkei hänen onnensa riistänyt minulta mitään! Siksi en tullut sinua
tervehtimäänkään. Tiesinhän hyvin, että minun olisi ollut tultava
-- yksin Neljän tuulen vaatimattomat seurustelutavatkin olisivat
sitä vaatineet... Mutta en voinut pakottautua siihen. Istuin usein
akkunan ääressä sinua tarkaten -- näin sinut miehesi kanssa illoin
kävelemässä puutarhassa -- ja usein sinä juoksit poppelikujannetta
pitkin häntä vastaan. Oi, mitä tuskaa silloin tunsin... Ja kumminkin
olisin toisaalta niin kernaasti tutustunut sinuun. Tunsin, että
olisin voinut pitää sinusta, jos en olisi ollut niin kurja -- ja
olisin voinut saada jotakin, mitä en koskaan ollut omistanut --
luotettavan, yhdenikäisen ystävättären. Ja muistatko vielä tuon
illan, jolloin kohtasimme toisemme rannalla? Pelkäsit minun luulevan,
että sinä olit hiukan päästä vialla. Pikemmin olisi sinulla ollut
syytä ajatella sitä minusta.

-- Eipä suinkaan -- mutta en todellakaan voinut oikein käsittää
sinua, Leslie. Toisena hetkenä osoitit halua tutustua minuun --
toisena torjuit minut luotasi. Ehdotit itse, että me sinuttelisimme
toisiamme, mutta erotessamme nimitit minua rouva Blytheksi.

-- Olin niin onneton sinä iltana. Tuo päivä oli ollut minulle niin
raskas. Dick oli ollut niin tavattoman itsepintaisella tuulella.
Tavallisesti hän on jokseenkin kiltti ja myöntyväinen. Mutta
väliin hän sattuu joutumaan pahalle tuulelle. Sydäntäni kirveli
niin kovin -- kiiruhdin siksi rantaan, heti kun olin saanut hänet
vuoteeseen. Se oli ainoa turvapaikkani. Siellä istuin ajatellen
kuinka isä parkani oli lopettanut elämänsä, ja minä mietiskelin,
eikö minun itseni vielä jonakin päivänä kävisi samaten. Oi, mieleni
oli tulvillaan synkkiä ajatuksia... Ja silloin sinä tulit tanssien
rantaa pitkin iloisen ja onnellisen lapsen kaltaisena. Silloin
-- silloin tunsin sinua kohtaan pistävämpää vihaa kuin koskaan
senjälkeen. Ja kumminkin käytin hyväkseni ystävällisyyttäsi. Tunteet
vaihtelivat sydämessäni hetkestä hetkeen. Kotiin tultuani minä itkin
ajatellessani häpeissäni, mitä sinä olitkaan miettinyt minusta. Mutta
on aina ollut juuri samanlaista täällä käydessäni... Väliin olen
ollut sopusointuisella mielellä, ja silloin on käyntini tuottanut
minulle pelkkää iloa. Mutta toisin kerroin on tuo inhottava tunne
saanut minut valtaansa ja turmellut kaikki. On ollut aikoja, jolloin
sinun ja koko talosi näkeminen on tuottanut minulle polttavaa tuskaa.
Sinulla oli niin paljon herttaisia, somia pikkukapineita, joita en
voinut sietää. Tiedätkös -- kuuluu hullunkuriselta -- mutta aivan
erikoisesti minä vihasin sinun posliinikoiriasi. Oli hetkiä, jolloin
sormeni oikein syyhyivät halusta ottaa Gogia ja Magogia niskasta ja
paiskata yhteen niiden mustat nykerönenät... Sinä hymyilet, Anna,
mutta minulle se ei ollut hauskaa... Tänne minä tulin ja näin sinut
ja Gilbertin kirjoinenne ja kukkinenne ja kotijumalinenne, kuulin
pilanne ja sanasutkauksenne, tarkkasin kuinka rakkautenne ilmeni
joka katseessanne ja sanassanne, itsenne siitä tietämättä -- ja
sitten palasin kotiin -- helvettiini! Oi Anna, minä en luule, että
luonnostani olen kateellinen tai halpamielinen. Nuorena tyttönä
täytyi minun olla vailla monenmoista, jota näin tovereitteni
omistavan -- enkä minä silti tuntenut mielenkarvautta! Mutta on kuin
viha ja kataluus viime aikoina olisivat saaneet sydämeni valtaansa! --

-- Leslie rakkaani, älä puhu itsestäsi noin kovia sanoja! Sinä et
ole kateellinen etkä halpamielinen. Se elämä, jota olet pakosta
viettänyt, ei ole tietysti voinut olla vaikuttamatta tunne-elämääsi
-- sehän ei olisi ajateltavissakaan -- mutta vähemmän hieno ja jalo
luonne kuin sinun olisi joutunut tykkänään harhatielle. En ole
tahtonut keskeyttää sinua, koska arvelin parhaaksi antaa sinun mielin
määrin keventää sydäntäsi. Mutta jätä nyt jo kaikki itsesoimaukset!

-- No, olkoon menneeksi! Mutta tahdoin, että näkisit minut oikeassa
valossa. Kun sinä kerroit minulle ilosta, jota keväällä odotit --
silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni. En koskaan voi unohtaa,
että silloin käyttäydyin niin anteeksiantamattomalla tavalla. Itkin
sitten kotona niin katkeran katumuksen vallassa. Ja monet hellät
ajatukset ja anteeksipyynnöt ompelin tuohon pieneen mekkoon, jonka
sinulle annoin. Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se mitä
minä valmistin, kelpasi ainoastaan -- kuolinvaatteeksi.

-- Leslie rakkaani, tuohan on sairaalloista kuvittelua -- koeta
vapautua sellaisista ajatuksista! Tulin niin iloiseksi saadessani
tuon mekon, ja minulle tuottaa tyydytystä ajatus, että pikku Joyceani
verhoaa puku, jonka sinä olet ommellut mieli täynnä ystävyyttä minua
kohtaan.

-- Anna, tiedätkös, -- minä luulen, että tulen aina pitämään sinusta
tämän jälkeen. En luule, että nuo kateelliset ja vihamieliset tunteet
enää koskaan saavat minua valtaansa... Tuntuu niin helpottavalta
saada puhua avomielisesti kanssasi. Tuntuu aivan siltä kuin olisin
avannut pimeän huoneen oven, katsoakseni jotakin inhottavaa hirviötä,
jonka arvelin olevan siellä vaanimassa... Mutta valon virratessa
sisään ilmenee, että hirviö olikin vain synkkä varjo, jonka valo on
karkoittanut. Ja nyt ei se enää saa asettua meidän välillemme.

-- Ei, ei koskaan, Leslie, nyt olemme löytäneet toisemme, ja olen
siitä niin iloinen.

-- Toivon, ettet käsitä minua väärin, jos sanon vieläkin erään
seikan. Anna, sydänjuuriani vihloi, kun sinä menetit pikku tyttösi,
ja jos olisin voinut pelastaa hänet hakkaamalla poikki toisen käteni,
olisin sen tehnyt. Mutta surusi on saattanut meidät lähemmäksi
toisiamme. Sinun sekoittamaton onnesi ei ole enää muurin tavoin meitä
erottamassa. Oi, älä käsitä minua väärin, rakkaani, en iloitse siitä,
ettei onnesi enää ole täydellinen -- sen voin vilpittömästi vakuuttaa
-- mutta on sittenkin niin, että tuon muutoksen jälkeen ei ole mitään
kuilua välillämme.

-- Käsitän senkin, Leslie. Ja nyt jätämme sikseen entiset ja
unohdamme kaikki ikävyydet. Nyt tulee kaikki muuttumaan. Näetkös,
Leslie -- minusta tuntuu aivan siltä, että elämällä on sinulle
varattuna jotakin oikein kaunista ja ihanaa.

Leslie pudisti päätänsä.

-- Ei, sanoi hän väsyneesti. -- Ei ole mitään toivoa. Dick ei parane
koskaan. Ja joskin hänen muistinsa ja muut sielunlahjansa palaisivat
-- oi Anna, silloin kävisi oloni vain pahemmaksi, paljon pahemmaksi
kuin se nyt on. Mutta tätähän sinä et voi ymmärtää -- sinä, joka
avioliitossasi olet onnellinen... Anna, onko neiti Cornelia kertonut
sinulle, mistä syystä minä otin Dickin?

-- On kyllä.

-- Se on hyvä, -- tahdoinkin, että tietäisit sen. Mutta en olisi
voinut pakottautua ottamaan tuota asiaa puheeksi, jos sinä et olisi
tiennyt siitä mitään. Anna, minusta tuntuu, että elämäni on ollut
niin raskasta aina siitä saakka, kun olin kahdentoistavuotias
lapsi... Sitä ennen oli minulla niin onnellinen lapsuus. Me olimme
kyllä hyvin köyhiä, -- mutta emme välittäneet siitä paljoakaan. Isäni
oli niin miellyttävä ihminen -- niin lahjakas ja hellä ja herttainen.
Me olimme kuin kaksi yhdenikäistä ystävää -- kaiken muistinaikani.
Ja äitini oli niin suloinen. Hän oli hyvin, hyvin kaunis. Minä olen
hänen näköisensä, mutta hän oli paljon kauniimpi.

-- Neiti Cornelia sanoo, että sinä olet vieläkin kauniimpi kuin hän.

-- Neiti Cornelia erehtyy -- taikka ehkä hän arvostelee
puolueellisesti. Kenties minulla on parempi ryhti -- äitini oli niin
hento ja hoikka ja hän kävi kovasta työstä kumaraharteiseksi --
mutta kasvot hänellä oli kuin enkelillä. Ne herättivät minussa pyhää
kunnioitusta. Me jumaloimme häntä kaikki -- isä, Kenneth ja minä.

Anna muisti, että neiti Cornelia oli antanut aivan toisenlaatuisen
kuvauksen Leslien äidistä. Mutta eikö rakkauden suoma käsitys ollut
oikeampi? -- Eihän sentään käynyt kieltäminen, että Rose West oli
menetellyt perin itsekkäästi houkutellessansa tyttärensä menemään
avioliittoon miehen kanssa, josta tämä ei välittänyt.

-- Kenneth oli veljeni, jatkoi Leslie. -- Oi, en voi sanoin selittää,
kuinka rakas hän minulle oli. Ja hän kuoli mitä kammotta vimmalla
tavalla. Oletko kuullut, kuinka se tapahtui?

-- Olen.

-- Anna, näin hänen pienet kasvonsa, kun pyörä kulki hänen ylitsensä.
Hän kaatui selälleen. Anna -- Anna -- näen sen edessäni vielä tänäkin
hetkenä... Tulen näkemään sen aina. Anna, ainoa pyyntöni hänelle,
joka asuu pilvien takana, on että tuo näky haihtuisi mielestäni... Oi
Herra Jumala!

-- Leslie rakkaani, älä puhu enää siitä! Minä tiedän kaikki -- jätä
nuo yksityiskohdat, jotka turhaan järkyttävät mieltäsi. Tuo näky
tulee haihtumaan. Ajattele pientä veljeäsi sellaisena kuin hän oli
leikkiessänne, kun istuit pitäen häntä sylissäsi...

Leslie pyrki tointumaan mielenliikutuksestansa ja jatkoi hetkisen
kuluttua:

-- Sitten alkoi isäni terveys heikontua ja hän kävi raskasmieliseksi
-- ei enää jaksanut punnita tekojansa... Ehkä olet kuullut siitäkin?

-- Olen kyllä, rakkaani.

-- Sitten oli minulla enää äitini jäljellä. Mutta minä olin
kunnianhimoinen ja minulla oli päämäärä, jota kohden pyrin. Aioin
hankkia itselleni hyvän valmistuksen ja ehtiä pitkälle... Opiskeluni
ohella aioin antaa opetusta ja ansaita. Minulla oli jokseenkin suuret
tuumat, sen saat uskoa... Mutta mitä hyödyttää puhua?... Jätän ne
siksensä -- sinähän tiedät, kuinka sitten kävi. En voinut kestää
ajatusta, että pikku äiti raukkani, joka kaiken ikänsä oli ollut
niin kovassa työssä, joutuisi pois kodistansa. Olisinhan kaiketi
voinut ansaita elatuksen meille molemmille. Mutta siihenhän olisi
kestänyt jonkunverran aikaa... Ja oli kysymys vanhasta kodistamme,
näetkös... Sinne oli hän tullut morsiamena -- ja hän oli pitänyt niin
paljon isästäni -- kaikki hänen muistonsa olivat siellä. En voi vielä
tänäänkään katua mitä tein ajatellessani, että tein hänen viimeisen
elämän vuotensa onnelliseksi. Mitä Dickiin tulee, niin en naimisiin
mennessäni tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä -- ainoastaan
välinpitämättömyyttä. Minä tiesin, että hänellä oli hiukan taipumusta
juoppouteen -- mutta en ollut koskaan kuullut hänen suhteestansa
tuohon kalastajakylän tyttöön. Jos olisin tiennyt siitä, en luule,
että huolenpito äidistäni olisi voinut taivuttaa minua menemään
avioliittoon hänen kanssaan... Sittemmin rupesin häntä inhoamaan --
mutta sitä ei äitini koskaan saanut tietää. Hän kuoli -- ja minä
olin yksin maailmassa. Olin vain yhdeksäntoista vuoden vanha -- ja
olin yksin. Dick oli matkustanut tiehensä aluksella "Neljä sisarta".
Toivoin, että hän vastedes oleskelisi paljon matkoilla. Merimiehen
elämä oli aina houkutellut häntä. Mitään muuta en voinut toivoa
tulevaisuudelta...No niin -- kapteeni Jim toi hänet jälleen kotiin,
kuten tiedät, ja sitten ei minulla ole juuri paljon lisättävää. Nyt
tunnet, Anna, minut kaikkein pahimmalta puolen -- olen paljastanut
kaikki... Tahdotko yhä edelleen olla ystäväni?

Anna katsoi koivunrunkojen välitse taivaalle, missä puolikuun
valkoinen sirppi purjehti kohden auringonlaskun merta. Hänen kasvonsa
olivat hyvin lempeät.

-- Minä olen sinun ystäväsi -- ja sinä minun -- ainiaan, sanoi hän.
-- Sellaista ystävää ei minulla ole ollut koskaan ennen. Minulla
on ollut monta rakasta ystävää, joista olen pitänyt paljon, mutta
sinussa, Leslie, olen löytänyt muutakin kuin noissa toisissa. Rikas
luontosi voi tarjota minulle enemmän -- ja minulla on myöskin enemmän
annettavaa kuin ollessani ajattelematon tyttönen. Me olemme molemmat
naisia -- ja ainaiset ystävät.

He puristivat toistensa kättä ja hymyilivät toisillensa läpi
kyynelten, jotka täyttivät sekä tummanharmaat silmät että
merensiniset.




XXII.

TÄTI CORNELIA RYHTYY NEUVOTTELUIHIN.


Gilbert tahtoi, että Susan jäisi tuohon pieneen taloon apulaiseksi
koko kesän ajaksi. Anna vastusteli aluksi.

-- Meillä on niin kodikasta ja hauskaa kahden kesken, Gilbert. Tuntuu
häiritsevältä, kun talossa on vieras henkilö. Susan on toimelias ja
herttainen, mutta eihän hän sittenkään kuulu meihin. Eikä minulle
koidu mitään vahinkoa siitä, jos suoritan yksin kaikki askareet.

-- Sinun täytyy noudattaa lääkärisi määräystä, sanoi Gilbert. --
Muistatko tuon vanhan sananlaskun, että suutarien vaimot käyvät
ilman kenkiä ja lääkärien vaimot kuolevat nuorina? En tahdo, että se
toteutuisi minun talossani. Sinä olet hyvä ja pidät Susanin talossa,
siksi kuin käyntisi käy jälleen joustavaksi ja poskesi pyöreiksi.

-- Olkaa vain aivan levollinen, pikku tohtorinna, sanoi Susan, joka
oli tullut huoneeseen Gilbertin puhuessa. -- Hoitakaa te itseänne,
huolehtimatta ruokahuoneesta ja aitasta. Susan ei aio laiskotella.
Eiköhän ole sentään hauska antautua toisten hemmoteltavaksi. Minä
kuljetan joka aamu kahvin sänkyyn.

-- Kiitoksia vain, mutta siihen minä en suostu, nureskeli Anna. --
Olen samaa mieltä kuin neiti Cornelia, nimittäin, että on häpeä
terveen naisen syödä aamiainen vuoteessa -- ja että sen, joka niin
tekee, ei kannata ihmetellä miesten järjettömyyksiä.

-- Corneliasta vähät! sanoi Susan sanomattoman halveksivasti. --
Hänestäpä juuri kannattaisi puhua! Toivon, että rouva on niin viisas,
ettei välitä Cornelia Bryantin lörpötyksistä. Minä en käsitä,
miksikä hänen aina täytyy haukkua miehiä, jos nyt onkin osunut
jäämään vanhaksipiiaksi. Naimatonhan minäkin olen, mutta ette silti
kuule minun koskaan sanovan pahaa sanaa miehistä. Pidän aina heidän
puoltansa. Minä olisin kyllä mennyt mielelläni naimisiin, jos olisi
siksi tullut. Eikös ole ihmeellistä, ettei kukaan ole kosinut minua
-- mitäs tohtorinna siihen sanoo? Enhän minä ole erityisen korea
katsoa, mutta enhän minä ole sen rumempi kuin useimmat tämän puolen
naiduista naisistakaan. Mutta minulla ei ole vielä koskaan ollut
ainoatakaan ihailijaa. Mikähän siihen mahtanee olla syynä?

-- Varmaankin oli siksi nähty, tuumiskeli Anna perin vakavana.

Susan nyökkäsi.

-- Siinä tohtorinna osasi oikeaan. Se oli kai määrätty kohtalokseni,
ja on lohdullista ajatella sillä lailla. Enhän minä harmittele sitä,
ettei kukaan ole minua tahtonut, jos Kaikkivaltias viisaudessaan on
niin määrännyt. Mutta välistä tulee epäilyksiä mieleeni. "Varokaa,
piru voi panna latingin pyssyyn!", sanoi isäukko aina, kun me lapset
kotona keittiössä tähtäsimme toisiamme haloilla. Ajatelkaas, jos tuo
onkin pahan juonia, että minun pitää käydä niin yksin ilman ystävää!
Silloin ei sitä voi kantaa yhtä kärsivällisesti. Mutta voisihan
olla niinkin, lisäsi Susan ja hänen kasvonsa kirkastuivat, -- ettei
vieläkään ole liian myöhäistä. Hyvää kannattaa odottaa kauemminkin.
Välistä muistelen muuatta vanhaa renkutusta, jota tätini usein
hyräili: "Ken hanhi-immen nähnyt on, niin ruman, pörröisen, Ettei se
syöntä uroksen vahaisi tenhoten." -- "Missä on vielä eloa, siellä
on toivoakin", sen tietää tohtori parhaiten, ja epätoivoon ei pidä
joutua ennenkuin makaa arkussaan... Mutta nyt minä menen laittamaan
vasikkapyytä persiljan ja hyvän kermakastikkeen kera. Olen huomannut,
että tohtori pitää vasikkapyystä, ja minusta on hauska laittaa ruokaa
herroille, jotka panevat arvoa sille vähälle, mitä laittaa.

Iltapäivällä tuli neiti Cornelia käymään saapuen taloon hengästyneenä
huohottaen.

-- Saatana ja maailma jättävät minut joltisestikin rauhaan, mutta
oma lihani tuottaa minulle hankaluutta, selitti hän vaipuen mukavaan
tuoliin. -- Sinä et koskaan näytä siltä, kuin kuumuus vaivaisi
sinua vähääkään, Anna hyvä. Minusta on kuin tuntisin kirsikkahillon
tuoksua ilmassa! Lämmin hillo on parasta, mitä tiedän. Rakkaani,
pyydäpä minut teelle ja tuo tänne hiukan hilloa leivän mausteeksi.
Olen tuskin syönyt ainoatakaan kirsikkaa tänä kesänä. Gilmanin
poikaviikarit ovat varastaneet kaikki minun kirsikkani, vaikka niitä
oli niin paljon, että puut taipuivat.

-- Odotapa hiukan, keskeytti hänet kapteeni Jim, joka oli istunut
huoneen kulmauksessa lukemassa erästä meriromaania. -- Sillä tavoin
ei sinun pidä sanoa Gilmanin äidittömistä poikaraukoista, ellei
sinulla ole täysin varmoja todisteita. Tosinhan heidän isässänsä on
hiukan varkaan vikaa, mutta eihän poikia silti sovi sanoa varkaiksi.
Varmaankin ovat harakat syöneet sinun kirsikkasi, niitä on ollut niin
hirveän paljon tänä kesänä.

-- Harakat? kertasi neiti Cornelia halveksivasti. -- _Harakat!_
Silloin ne ovat olleet kaksijalkaisia harakoita!

-- Aivan niin! Näillä seuduin ovat harakat enimmäkseen sitä mallia,
sanoi kapteeni Jim peräti vakavana.

Neiti Cornelia tuijotti häneen muutaman sekunnin. Sitten hän
painautui taapäin keinutuoliinsa antautuen mitä hiilittömimmän
naurunpuuskan valtaan.

-- Siinäpä pääsit nyt kerrankin voitolle, Jim Boyd. Katsos vain,
kuinka äärettömän hyvillään hän on, Anna. Suu ulottuu korviin saakka!
Mutta mitä harakkain jalkoihin tulee, niin jos niillä on pitkät,
paljaat, päivänpaahtamat sääret ja repaleiset siniset housut, jotka
huiskivat perin luisevien polvien ympärillä -- minkä kaiken näin
akkunastani hyvin selvästi eräänä aamuna viime viikolla -- niin pyydän
kyllä Gilmanin pojilta anteeksi. Kun ehdin alas, olivat ne poissa. En
voinut käsittää, kuinka ne ehtivät pakoon niin nopeasti, mutta nythän
sen tiedän, kuultuani kapteeni Jimin asianymmärtämystä osoittavan
selityksen. Ne lensivät tiehensä, se on selvää.

Kapteeni Jim nauroi ja lähti pois, mielipahaksensa estettynä
noudattamasta kutsua jäädä teetä juomaan ja syömään kirsikkahilloa
vehnäleivän kera.

-- Minä olen matkalla Leslien luo kysymään, tahtooko hän ottaa
täysihoitolaisen, kertoi nyt neiti Cornelia. -- Sain eilen kirjeen
Torontosta, eräältä rouva Dalyltä, joka asui kaksi vuotta sitten
jonkun aikaa minun luonani. Hän tahtoi, että minä ottaisin nyt
kesäksi erään hänen hyvän ystävänsä asumaan luokseni. Hänen nimensä
on Owen Ford ja hän on sanomalehtimies. Edelleen on hän tämän talon
ensimmäisen asukkaan, tuon opettajan, tyttärenpoika. John Selwynin
vanhin tytär meni naimisiin erään Ontariosta kotoisin olevan miehen
kanssa, jonka nimi oli Ford, ja tämä Ford on hänen poikansa. Hän
tahtoo nähdä tämän seudun, missä hänen äitinsä vanhemmat ovat
asuneet. Hän oli keväällä pahasti sairaana lavantaudissa eikä ole
vielä täysin toipunut, siksi on tohtori määrännyt, että hänen on
oleskeltava merenrannalla. Hän ei tahdo hotelliin, vaan haluaisi
saada kodikkaamman asunnon. Minä en voi ottaa häntä, sillä matkustan
pois elokuussa. Minut on valittu edustajaksi erääseen Kingsportissa
pidettävään suureen naiskokoukseen ja matkustan tietysti sinne. Enhän
tosin tiedä, haluaako Leslie nähdä vaivaa ottaa hänet, mutta sopiihan
kysyä, sillä ketään muuta en tiedä. Ellei Leslie häntä ota, täytyy
hänen kaiketi tyytyä asumaan jossakin noista lahden tuolla puolen
olevista vieraskodeista.

-- Kun olet käynyt hänen luonansa, niin tee hyvin ja palaa tänne,
että voit auttaa meitä kirsikkapaistoksen syönnissä, sanoi Anna. --
Ota mukaasi myöskin Leslie ja hänen miehensä, ellei heillä ole mitään
estettä. -- Vai matkustat sinä Kingsportiin. Kuinka sinun tulee
siellä hauska! Saan kaiketi lähettää sinne mukanasi kirjeen eräälle
hyvälle ystävälleni, rouva Jonas Blakelle.

-- Olen pyytänyt ja rukoillut rouva Thomas Holtia tulemaan mukaani,
sanoi neiti Cornelia äänensävyllä, josta ilmeni, kuinka turhia
hänen pyyntönsä olivat olleet. -- Hänelle tekisi niin hyvää tulla
virkistäytymään henkevässä naisellisessa ilmapiirissä. Hän tappaa
itsensä työllä. Tom Holt osaa virkata kauniita välipitsejä -- mutta
huolehtimaan perheestänsä hän ei pysty. Hän ei ikinä ehdi ajoissa
valmiiksi, jos on tehtävä jotakin kunnollista työtä, mutta hän on
oikea aamunvirkku, kun on kysymyksessä ottaa onkivapa ja matorasia ja
mennä kalastamaan. Mutta sellaisiahan ne ovat.

Anna hymyili. Hän oli oppinut oivaltamaan, että neiti Cornelian
arvosteluissa Neljän tuulen perheenisistä oli hiukan tinkimisen
varaa. Jos hän olisi luottanut niihin sokeasti, olisi hänen täytynyt
saada se käsitys, ettei koko maailmassa ollut runsaampaa kokoelmaa
heittiöitä ja rappiolle joutuneita miehiä ja orjuutettuja aviovaimoja
kuin Neljässä tuulessa. Niinpä tiesi Anna myöskin nyt kysymyksessä
olevasta Tom Holtista, että hän oli mallikelpoinen aviomies,
hellästi rakastettu isä ja erinomainen naapuri. Jos hänellä kenties
olikin hiukan taipumusta elää ilman huolta huomisesta ja jos hän
kernaammin harjoitti kalastusta, johon hän oli ollut mielistynyt
lapsuudestaan saakka, kuin maanviljelystyötä, mihin hänet oli
pakotettu -- ja jos hän vielä kaiken lisäksi huvittelihe kaikessa
viattomuudessa pitsinvirkkauksella ja koruompelulla -- niin ei
kukaan muu kuin neiti Cornelia liene voinut katsoa noita seikkoja
raskaiksi rikoksiksi. Holtin vaimo oli emäntä, joka hoiti talouttaan
innolla ja hartaudella, perhe tuli hyvin toimeen tilan tuotolla, ja
nuo vantterat ja voimakkaat lapset, jotka olivat perineet äitinsä
tarmon, pyrkivät jo kukin kantamaan kortensa yhteiseen pesään. Ei,
onnellisempaa perhettä kuin Holtin ei ollut koko Glen S:t Maryssä.

Neiti Cornelia palasi varsin tyytyväisenä Leslie Mooren tyköä.

-- Hän ottaa hänet, julisti hän. -- Hän ei tahtonut päästää sellaista
tilaisuutta käsistänsä. Hänen pitää ansaita hiukan rahaa, sillä
hän aikoo antaa kattaa talonsa uudelleen syksyksi, ja hän oli
ollut ymmällä, mistä hän sen saisi. Arvelen, että kapteeni Jimin
mielenkiinto herää, kun hän kuulee, että Selwynin tyttärenpoika
tulee tänne. Leslie sanoi, että hän on menehtymäisillään halusta
saada kirsikkapaistosta, mutta hän ei voinut tulla, sillä hänen piti
mennä hakemaan hanhilaumaansa, joka kaikesta päättäen oli lähtenyt
retkeilemään omin päin. Mutta hän sanoi, että jos paistosta jäisi
pala ylitse, niin voisit panna sen talteen ruokahuoneeseen, niin
hän tulisi noutamaan sen hämärissä, jolloin muutkin pedot käyvät
ympäri, etsien mitä voisivat niellä. Et usko, kuinka vanhaa sydäntäni
ilahdutti kuulla hänen lähettävän tuollaisen leikillisen tervehdyksen
ja nauravan aivan kuten muinoin. Viime aikoina hänessä on tapahtunut
suuri muutos. Hän nauraa ja laskee leikkiä kuin nuori tyttö, ja
mikäli olen ymmärtänyt, käy hän täällä varsin usein.

-- Joka päivä -- muutoin minä käväisen häntä katsomassa, sanoi Anna.
-- En tiedä, mitä tekisinkään, jos minulla ei olisi Leslien seuraa,
varsinkin nyt, kun Gilbert on niin kovassa työssä. Hänhän on tuskin
kotona milloinkaan muulloin kuin pikkutunneilla. Pelkään, että
hän rasittuu aivan liiaksi. Varsin useat niistäkin, jotka asuvat
lahden toisella puolen, lähettävät noutamaan häntä, kun sattuu jokin
sairaustapaus.

-- Minun mielestäni he voisivat varsin hyvin tyytyä omaan
tohtoriinsa, sanoi neiti Cornelia. -- Ei silti, että voin sitä
mitenkään paheksua, jos he kääntyvät jonkun toisen puoleen -- hänhän
on metodisti. Tohtori Blythen parannettua Allonbyn muorin luulevat
ihmiset hänen voivan herättää kuolleita. En ihmettelisi, vaikka
tohtori Dave olisikin hiukan kateellinen. Hänen mielestänsä tohtori
Blythellä on aivan liiaksi paljon uudenaikaisia temppuja. "Aivan
oikein", sanoin minä, "aivan uudenuutukainen sekin temppu oli, jolla
hän pelasti Allonbyn muori raukan. Jos te olisitte hoitanut häntä,
hän olisi saanut kuolla aivan omin neuvoin, ja sitten hän olisi
saanut hautakiven ja siihen kirjoituksen, että Jumala armossaan oli
nähnyt hyväksi kutsua hänet pois tästä murheen laaksosta." Minusta on
niin hauska, kun saan puhua suuni puhtaaksi tohtori Davelle, sillä
hän on niin monta vuotta pitänyt koko S:t Glenin valtansa alaisena ja
hänelle on hyödyksi nähdä, että hänen menettelytapansa ovat hiukan
muinaisaikaisia. Mutta tästä muistan erään seikan -- eiköhän tohtori
Blythe käväisisi katsomassa sitä suurta paisetta, jonka Dick Moore
on saanut niskaansa. Leslie pelkää, ettei hän pysty sitä hoitamaan.
Mutta sitä minä vain en käsitä, mitä Dick Moore oikeastaan tarkoittaa
sillä, että hankkii itselleen paiseita -- ikäänkuin hänestä ei olisi
tarpeeksi vaivaa ilmankin.

-- Ajatteles, -- minä olen päässyt kovasti Dickin suosioon, sanoi
Anna. -- Hän seuraa minua kuin koira ja hymyilee kuin lapsi, kun
katson häneen.

-- Eikö se tunnu sinusta inhottavalta?

-- Ei ollenkaan. Minusta Dick pahanen ei ole ollenkaan
vastenmielinen. Minusta on häntä niin kovin sääli.

-- Sinä et säälisi häntä, jos olisit nähnyt hänet pahalla päällä,
jolloin hän keksii jos joitakin ilkeyksiä, sen saat uskoa!
Mutta minua ilahduttaa, ettei hänen läsnäolonsa tuota sinulle
pahoinvointia, sehän on suuri helpotus Leslielle. -- Nyt hän saa
lisää työtä, kun hänen täysihoitolaisensa tulee. Kun hän nyt vain
olisi siivo mies! Sinä tulet tietysti pitämään hänestä -- hän on
kirjailija.

-- Minusta on ihmeellistä, miksi ihmiset aina ovat niin varmoja
siitä, että kahden ihmisen täytyy tuntea erityistä vetovoimaa
toistensa puoleen siitä syystä, että he kumpikin toimivat
kirjailijoina, sanoi Anna hiukan ivallisesti. -- Jos seppä kohtaa
toisen sepän, ei kukaan odota, että he heti syöksähtäisivät toistensa
syliin siksi, että molemmat ovat seppiä.

Siitä huolimatta herätti Owen Fordin tulo Annan mielessä hilpeän
uteliaisuudentunteen. Jos hän olisi nuori ja miellyttävä, voisi hän
tuottaa paljon hauskuutta Neljän tuulen seuraelämään. Sukulaissieluja
ei siellä toden totta kasvanut joka oksalla.




XXIII.

OWEN FORD SAAPUU.


Eräänä iltana soitti neiti Cornelia Annalle. Halloo! Halloo!

-- Sanomalehdentoimittaja saapui tänne äsken. Minä kyyditsen hänet
sinun luoksesi, niin sinä voit sitten näyttää hänelle tien Leslien
tykö. Sillä tavoin tulee matka lyhyemmäksi kuin suurta maantietä
pitkin, ja minulla on niin jumalaton kiire. Yksi Reesen tenavista on
seisonut päälaellaan ammeessa, jossa oli kuumaa vettä, ja he tahtovat
nyt minut heti sinne -- verhoamaan tenavan uudella nahalla, mikäli
ymmärsin. Rouva Reese on sellainen homsu, ettei hän pidä huolta
mistään, ja sitten hän odottaa, että muut korjaisivat kaiken pahan,
minkä hän saa aikaan huolimattomuudellansa. Tuotanko sinulle paljon
vaivaa, rakas ystäväiseni? -- Vai en, se on hyvä. Matka-arkkunsahan
hän voi saada huomenna.

-- Varsin hyvin, sanoi Anna. -- Kuules, minkä näköinen hän on?

-- Ulkopuolenhan saat itse nähdä, kun minä tuon hänet sinne. Mitä
sisäpuoleen tulee, tuntee sen parhaiten Jumalamme ja Herramme, joka
hänet on luonut. Enempää en sano, sillä huomaan, että jok'ikinen
ihminen The Glenissä istuu vahdissa puhelimensa ääressä...

-- Varmaankaan neiti Cornelialla ei ole liioin muistuttamista
herra Fordin ulkomuodosta, sillä siinä tapauksessa hän kyllä
sanoisi arkailematta ajatuksensa, vaikka koko seudun väestö olisi
kuuntelemassa, sanoi Anna. -- Siitä teen johtopäätöksen, rakas Susan,
että kirjailija Ford pikemminkin on kaunis katsoa kuin ruma.

-- Niin, rakas pikku tohtorinna, minä en tiedä sen mieluisampaa
silmäruokaa kuin kauniin miehen katseleminen, sanoi avomielinen
Susan. -- Mutta eikö meidän pitäisi tarjota hänelle jotakin? Olen
juuri valmistanut mansikkapaistoksen, joka on niin maukasta, että
sulaa suussa.

-- Ei, rouva Moore odottaa häntä ja on laittanut hänelle kuntoon
illallisen. Muutoin tahdon säästää tuon mansikkapaistoksen omalle
miesparalleni. Hän tulee kotiin vasta myöhään, pane esille paistos ja
lasillinen maitoa, Susan.

-- Voi, hyvä tohtorinna, kyllä siitä riittäisi useammallekin ja jäisi
vielä tähteitä... Emmehän me nyt sentään niin rutiköyhiä ole. Mutta
onhan kyllä niinkin, että on parempi syöttää omaa miestänsä kuin
vieraita, joiden aikeista ei ole tietoa... Ja onhan tohtorillammekin
erinomaisen edullinen ulkomuoto, se täytyy sanoa...

Kun Owen Ford saapui muhkeana purjehtivan neiti Cornelian
vanavedessä, täytyi Annan myöntää itseksensä, että hänellä tosiaankin
oli "edullinen ulkomuoto". Hän oli pitkä ja roteva, hänellä oli paksu
ruskea tukka, suora ja kaunismuotoinen nenä ja suuret loistavat
tummanharmaat silmät.

-- Huomasiko tohtorinna hänen korviansa ja kauniita hampaitansa?
kysyi Susan hiukan myöhemmin. -- Hänellä oli sievimmät korvat,
mitkä koskaan olen nähnyt miehenkallossa. Kas, minäni olen niin
tavattoman tarkka korviin nähden. Nuorena ollessani pelkäsin aina,
että saisin osakseni miehen, jolla olisi isot korvat. -- Se nyt oli
turhaa huolta, sillä minulle ei sitten ole ollut tarjona korvia
minkäänmallisia.

Anna ei ollut tarkannut Owen Fordin korvia, mutta hänen huomionsa
oli tosiaankin kiintynyt hänen terveihin ja kauneihin hampaisiinsa
Owen Fordin häntä hymyillen tervehtiessä. Hymyilyn poistuttua oli
muukalaisen kasvoille tullut surumielinen ja haaveksiva ilme, joka
melkein muistutti Annan kirjallisten haaveitten ylvään synkkää,
salaperäistä sankaria. Mutta hänen hymyilynsä kuvasti leikillisyyttä,
hilpeyttä, terävää älyä. Mitä tuli "ulkopuoleen", kuten neiti
Cornelia sanoi, oli Owen Ford varsin näyttökuntoinen nuori mies.

-- Ette voi aavistaa, kuinka iloitsen siitä, että olen täällä,
rouva Blythe, sanoi hän luoden ympärilleen harrasta mielenkiintoa
ilmaisevia katseita. -- Minut valtaa omituinen kotiintulon tunne...
Kuten ehkä tiedätte, on äitini syntynyt täällä, ja täällä hän on
viettänyt lapsuutensa. Hän puhui minulle usein vanhasta kodistansa.
Maantieteellisessä suhteessa tunnen tämän seudun yhtä hyvin kuin
kotitienooni, ja hän on luonnollisesti kertonut minulle, kuinka
talo rakennettiin ja kuinka isoisäni käyskenteli rannalla "Royal
Williamia" odotellen. Otaksuin, että niin vanha talo kuin tämä olisi
jo aikoja hävitetty, muutoin olisin kyllä tullut jo ennen sitä
katsomaan.

-- Vanhat talot eivät katoa niin helposti tällä tarumaisella
rannikolla, sanoi Anna hymyillen. -- Tämä on seutua, jossa ei tapahdu
liiaksi muutoksia ja kaikki säilyttää entisyyden sävyn. John
Selwynin talo on jokseenkin ennallaan, olen kuullut sanottavan, ja
ruusupensaat, jotka isoisänne omakätisesti istutti morsiamelleen,
kukkivat juuri nyt.

-- Tunnen näkymättömäin siteiden yhdistävän minua entisyyteen. Olisin
kiitollinen, jos sallisitte minun sopivassa tilassa tutustua tähän
ympäristöön.

-- Veräjämme on aina avoinna teille, sanoi Anna. -- Tiedättekö, että
vanha merikapteeni, joka nyt hoitaa Neljän tuulen majakkaa, nuorena
poikasena on tuntenut sekä John Selwynin että hänen morsiamensa? Hän
kertoi minulle heidän tarinansa samana iltana kuin tulin tänne --
tämän vanhan talon kolmantena morsiamena.

-- Todellako? Sepä oli hauska tieto. Hänet minun täytyy saada käsiini.

-- Se ei ole vaikeata, sillä hän on meidän lähimpiä tuttaviamme. Hän
on oleva yhtä kärkäs tutustumaan teihin kuin te häneen. Isoäitinne
kuvastuu hänen mielessänsä loistavana tähtenä. Mutta luulen rouva
Mooren odottavan teitä. Näytän teille lyhimmän tien hänen luoksensa.

Anna ohjasi häntä piilipuitten viereiselle talolle, poikki niityn,
joka hohti valkoisena kärsämöistä. Soutuveneestä kaukaa lahdelta
kuului laulua. Tuulenhenkäysten kaukaa kuljettamina saivat sävelet
kuin ylevän haavemaisen soinnin. Majakan loistotähti tuikki vuoroin
syttyen ja sammuen. Ihastuksen valtaamana silmäili Owen Ford
ympäristöä.

-- Tällaiselta siis Neljässä tuulessa näyttää, sanoi hän. -- En ikinä
olisi uskonut, että seutu on näin kaunis, vaikka äitini aina kehui
sitä pilviin saakka. Millaista värien ja muotojen ihanuutta! Täällä
kyllä toivun pian entisiin voimiini. Ja jos innostus johtuu kauneuden
vaikutelmista, niin voin kyllä pian ryhtyä kirjoittamaan suurta
kanadalaista romaaniani.

-- Eikö se ole vielä alulla? kysyi Anna.

-- Ah ei -- paha kyllä! Minusta tuntuu, kuin en vielä täysin
hallitsisi aihettani. Mutta kenties pääsen paremmin käsiksi
tehtävääni tässä hiljaisessa, ihanassa ympäristössä. -- Neiti Bryant
kertoi minulle, että tekin harjoitatte kirjailijatointa.

-- Senvertaisesta ei kannata puhua... Olen julkaissut hiukan
lastenkirjallisuutta... Ja naimisiin jouduttuani en ole kirjoittanut
mitään. Minun ei suinkaan käy miettiminen suuren kanadalaisen
romaanin kirjoittamista, naurahti Anna. -- Siihen ei kykyni millään
muotoa riittäisi.

Owen Ford yhtyi hänen nauruunsa.

-- Kenties ei minunkaan kykyni riitä. Mutta joka tapauksessa koetan
lähipäivinä tehdä yrityksen saada sen alulle, kun vain saan aikaa.
Sanomalehtimiehellä ei ole paljon aikaa omintakeiseen työhön. Olen
kirjoittanut aikakauskirjoihin pieniä kertomuksia ja novelleja, mutta
minulla ei ole koskaan ollut tarpeeksi aikaa ryhtyäkseni rauhassa
valmistelemaan suurempaa teosta. Nyt, kun minulla on kolme kuukautta
lomaa, ei tuon tehtävän pitäisi olla mahdoton suorittaa. Olen koonnut
joukon aineistoa -- mutta on kuin en siihen vielä olisi saanut
puhalletuksi henkeä ja eloa.

Annan mieleen tuli muuan tuuma -- niin äkkiä, että hän itsekin
hämmästyi. Mutta hän ei pukenut ajatustaan sanoihin, sillä he olivat
nyt ehtineet Mooren talon luo. Heidän tullessaan pihaan tuli Leslie
ulos verannalle ja tähysteli pimeästä odotettua vierasta. Hän seisoi
juuri avoimesta ovesta virtaavassa punertavassa valaistuksessa.
Hänellä oli yllään yksinkertainen kellertävänvalkoinen puuvillapuku
ja vyötäröllä tavallinen kirsikanpunainen vyönsä. Leslien puvussa
oli aina hiukkanen kirsikanpunaa. Hän oli kerran sanonut Annalle,
että hänestä tuntui kuin puuttuisi hänen puvustansa jotakin, ellei
hänellä ollut siinä koristeena edes täplä helakanpunaa, vaikkapa
kukkanen vain. Annasta tuo puna oli kuin vertauskuva Leslien
tulisesta luonnosta, jota pidettiin kahlehdittuna ja joka sai ilmetä
ainoastaan tuon vähäisen värihehkun muodossa. Leslien puku oli
hiukan avoin kaulasta ja lyhythihainen. Hänen käsivartensa olivat
kuin norsunluunväristä marmoria. Selväpiirteisinä kuvastuivat
ovesta lankeavan valon hohteessa hänen vartensa harvinaisen kauniit
muotoviivat vienoon hämyyn. Hänen tukkansa välkkyi kullanhohtoisena.
Siintäen kaartui avaruus hänen ylitsensä vielä kalpein tähdin
koristettuna.

Anna kuuli seuralaisensa huudahtavan hiljaa hämmästyksestä. Hämärästä
huolimatta hän havaitsi tuon yllätyksen ja ihailun ilmeen, joka äkkiä
kajasti hänen kasvoillansa.

-- Kuka on tuo kaunis nainen? tiedusteli muukalainen.

-- Hän on teidän tuleva emäntänne, rouva Moore, sanoi Anna. -- Niin,
hän on harvinaisen miellyttävä -- eikö totta?

-- Minä -- minä en ole koskaan nähnyt hänen vertaistansa, vastasi
Owen Ford hiukan hämmentyneenä. -- Sitä en olisi osannut aavistaa --

emäntää, jonka luo menee täysihoitoon, ei juuri kuvittele
jumalattareksi... Ajatelkaapa tuota naista Böcklinin tai Kntipferin
taulun aiheena --

aaltojen huuhtelemalla merikalliolla, leväseppele kulmilla, ihanat
jäsenet helmi- ja simpukkanauhoin koristettuina -- ympärillä
taistelevia tritoneja... Ja hän pitää täysihoitolaisia?

-- Jumalatartenkin täytyy elää, sanoi Anna. -- Muutoin ei Leslie
olekaan mikään jumalatar -- hän on vain harvinaisen viehkeä ja
miellyttävä nainen, aivan yhtä inhimillinen kuin ken tahansa meistä.
Onko neiti Bryant kertonut teille herra Mooresta?

-- On -- hänhän on heikko- tai tylsämielinen, mikäli käsitin. Mutta
rouva Mooresta ei neiti Bryant sanonut sanaakaan, joten otaksuin
hänen olevan noita tavallisia tarmokkaita ja puuhaavia maalaisrouvia,
jotka pitävät kesäisin täysihoitolaisia lisätäksensä talon tuloja.

-- Juuri niinhän Lesliekin tekee, sanoi Anna kevyesti. -- Mutta se
käy hänelle tosin hiukan hankalaksi. Kunpa vain Dick raukka ei teistä
tuntuisi kovin vastenmieliseltä! Mutta jos niin olisi, niin tehkää
hyvin ja salatkaa se Leslieltä! Hän on niin arkatuntoinen ja se
tuntuisi hänestä perin tuskalliselta. Dick on kuin suuri lapsi -- ja
väliin hän voi käydä oikein kiusoittavaksi.

-- Minä en ole häntä huomaavinanikaan. Muutoin tulienkin tuskin
olemaan kotona muulloin kuin ruoka-aikoina. Mutta on vallan kauheata,
että tuo nainen on kahlehdittu sellaiseen ihmiseen! Hänen elämänsä
täytyy olla sangen raskasta!

-- On kylläkin. Mutta säälistä hän ei pidä.

Leslie oli mennyt jälleen sisään ja tuli heitä vastaan pääovesta.
Hän tervehti Owen Fordia jäykän kohteliaasti ja sanoi huolellisen
emännän äänensävyllä, että illallinen oli valmis ja hänen huoneensa
järjestyksessä. Dick virnisteli hyvillään ja tallusti portaita ylös
kantaen vieraan matkalaukkua. Niin oli siis Owen Ford sijoitettu
täysihoitolaiseksi piilipuitten ympäröimään vanhaan taloon.




XXIV.

KAPTEENI JIMIN ELÄMÄNVAIHEET.


-- Minulla on muuan aate, joka on kuin ruskea kotelo, josta kenties
kerran, kun aika on täytetty, ilmestyy komea perhonen, julisti Anna
Gilbertille, palattuaan jälleen kotiin.

Gilbert oli palannut aikaisemmin kuin Anna oli luullut ja istui
nyt herkuttelemassa Susanin mansikkapaistoksen ääressä. Susan itse
pysytteli taustalla -- ei juuri ihanana, mutta sen suopeampana
suojelusenkelinä -- nauttien yhtä suuresti tohtorin syönnin
katselemisesta, kuin tämä itse nautti syönnistänsä.

-- Millaisen toukan sinä sitten olet kehrännyt tuohon koteloon? kysyi
Gilbert.

-- Sitä en sano vielä toistaiseksi, -- katsokaamme ensin, tuleeko
siitä mitään.

-- No, miltä Ford tuntuu?

-- Oikein siivolta -- ja hän on hyvin miellyttävä ulkomuodoltaan.

-- Ja niin kauniit korvat hänellä on, tietääkö tohtori, sekaantui
Susankin puheeseen mielihyvästä loistaen.

-- Hän on kaiketi noin kolmenkymmenen, kolmenkymmenenviiden ikäinen,
-- ja hän on aikeissa kirjoittaa romaanin, sanoi Anna. -- Hänellä
on miellyttävä ääni ja hänen kasvojensa ilme käy hyvin herttaiseksi
hänen nauraessaan. Hän on myöskin hyvin huolellisesti puettu. Kaiken
tämän ohella hän kuitenkin tuntuu hiukan raskasmieliseltä.

Owen Ford tuli seuraavana päivänä tuomaan kirjelipun Leslieltä
Annalle. Auringon laskiessa hän kierteli puutarhaa talonväen
seurassa, ja sitten lähdettiin kuutamossa lahdelle pienellä
soutuveneellä, jonka Gilbert oli antanut laatia kuntoon huviretkiä
varten. He olivat kaikki kolme ihastuneita Oweniin, ja heistä oli
kuin olisivat he tunteneet hänet jo vuosikausia, mikä oli hyvä enne
heidän tulevaan seurusteluunsa nähden.

-- On kovin hauska nähdä siivoa nuorisoa, pikku tohtorinna, sanoi
Susan vieraan lähdettyä.

Owen oli näet vakuuttanut Susanille, että niin erinomaista
mansikkahillopaistosta kuin hänen hän ei ollut ikipäivänä syönyt, ja
sillä oli hän voittanut ainaiseksi Susanin suopeuden.

-- Tavattoman miellyttävä hän on, tuo nuorukainen, ajatteli hän
ääneen, mennessään viemään illallisen tähteet ruokahuoneeseen.
-- Sangen merkillistä, että hän on naimaton -- eihän tuollaisen
miehen olisi tarvinnut kuin osoittaa siihen, jonka tahtoi. Kenties
hänen laitansa on kuten minun -- oikea ei ole vielä sattunut hänen
tiellensä.

Susan vaipui peräti hempeämielisiin ajatuksiin poimiessaan käytetyt
astiat lämpimällä vedellä täytettyyn soikkoon.

Kahta päivää myöhemmin Anna vei Owen Fordin mukaansa Neljän tuulen
niemelle esittääksensä hänet kapteeni Jimille. Raikas länsituuli
huojutteli rantaman apilaniittyjä, ja kapteeni Jim tarjosi nähtäväksi
mitä komeimman auringonlaskun. Itse hän oli juuri palannut kotiin
lahden toiselle puolen tekemältään souturetkeltä.

-- Olin saanut toimeksi mennä sanomaan Henry Pollockille, että hän
on kuolemaisillaan, kertoi hän. -- Kukaan muu ei uskaltanut sitä
tehdä. He arvelivat kaikki, että se koskisi häneen perin kovasti,
sillä heistä oli kuin olisi hän oikein tarmon takaa tarrautunut
kiinni elämään, ja hänellä oli loppumaton määrä syksyyn toteutettavia
tuumia. Vaimon mielestä hänen piti saada tieto tilastansa, ja niin
ollen määrättiin minut sanomaan hänelle, ettei hän enää paranisi.
Henry ja minä olemme vanhat ystävät -- me purjehdimme vuosikausia
yhdessä "Harmaalla lokilla". No, minä laittauduin sinne, istuuduin
yläpäähän vuoteen viereen ja sanoin hänelle kiertelemättä ja
kaartelematta: "Tiedätkös, toveri, luulen, että sinulle on tullut
määräys pitää purjeet valmiina lähtöön." -- Mutta kyllä minä tunsin
hiukan sisäistä varistusta, sillä eihän ole hauska sanoa miehelle,
joka siinä lepää mitään pahaa aavistamatta, että hän kenties ei elä
yli yön. Mutta voitteko ajatella, rouva Blythe -- mustat silmät
kirkkaina tuossa kuihtuneessa muodossa hän katsoo minuun hiukan
viiruillen, kuin miettisi jotakin sanasutkausta, ja sitten hän
sanoo: "Tuo oli vanha uutinen, Jim Boyd, sen olen jo tiennyt toista
viikkoa. Keksi parempaa, jos tahdot kertoa minulle jotakin." --
Ällistyin niin, että jäin istumaan sanatonna, mutta Henry alkoi
nauraa virnistellä. "Saapastelet tänne sennäköisenä kuin olisit
matkalla omiin hautajaisiisi, ja sitten käyt istumaan ja panet kädet
ristiin ja pyörittelet peukalonasi toistensa ympäri, ja lopuksi
puserrat esiin suuren uutisesi -- joka on niin vanha, että sinertää
homeesta... Tuolle ei kissakaan voisi olla nauramatta...", sanoi hän.
"Kuka kumma sinulle on siitä puhunut?" kysyn minä ja istun siinä kuin
kivettyneenä kummastuksesta. "Ei kukaan", sanoo hän, "ymmärsin sen
itsestänikin -- viime tiistain vastaisena yönä, jolloin en voinut
saada unta. Olinhan kyllä jo ennenkin epäillyt asioitten olevan sillä
kannalla, mutta silloin kävin varmaksi. Vaimoni takia en ole ollut
tietääksenikään koko asiasta... Olisihan kyllä ollut hauskaa, jos
olisin ehtinyt saada riihen valmiiksi, sillä Eben on aika hutilus,
eikä hänen työstään tule mitään kunnollista. Mutta sen saa nyt käydä
kuten käy. Nyt kun olet keventänyt vanhaa sydäntäsi, Jim, voit jättää
siksensä nuo hautajaiselkeesi ja kertoa minulle jotakin hauskaa." No
niin, sillä lailla olivat siis asiat. Kukaan ei ollut rohjennut puhua
hänelle, mitä oli odotettavissa, ja siinä hän oli maannut vuoteessaan
ja ollut koko ajan siitä selvillä. On tosiaankin ihmeellistä,
kuinka luonto väliin ilmaisee meille aikeensa ja ilmoittaa, milloin
armonaika on lopussa ja lähtöhetki lyö. Olenko minä koskaan kertonut
rouvalle siitä, kun Henry sai ongenkoukun nenäänsä?

-- Ette varmaankaan -- muistaisin sen kyllä...

-- Nauroimme molemmat tänään tuolle vanhalle jutulle. Se tapahtui
noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme eräänä päivänä -- hän
ja minä ja joukko muita -- pyydystämässä makrilleja. Taivas
sentään, mitä peliä kalat pitivät tuona päivänä -- ne tulivat niin
tiheinä parvina, että oli juuri kuin veden pinnalla olisi kihissyt
hopearahoja, ja kaikki olivat aivan suunniltaan ihastuksesta...
Siinä oli huutoa ja melua, ja äkkiä kävi niin hullusti, että Henry
sai ongenkoukun suoraan nenänpieleensä. No, siinä se oli kiinni,
ja toisella puolen oli väkiä, toisella suuri lyijypaino, niin että
lävitse sitä ei käynyt vetäminen. Olisimme tahtoneet viedä hänet heti
maihin, mutta hän teki tenää ja sanoi, että sellaisen kalaparven
luota hän ei lähde tiehensä ennenkuin saa munalukon huuliinsa...
Ja niin hän kalasti edelleen ja heitti makrillin toisensa jälkeen
alukseen, mutta välillä hän vikisi ja ähkyi, niin että tuli
surku kuullessa. Lopuksi oli parvi ehtinyt ohitse ja me nostimme
ankkurin. Silloin minä otin viilan ja aioin viilata poikki koukun,
joka Henryllä oli nokkaparassaan. Koetin olla niin kevytkätinen
kuin ikinä mahdollista, mutta olisittepa vain kuulleet, mitä Henry
sanoi! No, parempihan oli, että pääsitte sitä kuulemasta... Hyvä
oli, ettei lähettyvillä ollut naisväkeä. Henryn ei muutoin ollut
tapana kiroilla, mutta olihan hän kuullut minkä mitäkin laivoilla
liikuskellessaan, ja nyt hän purki sen kaikki suustansa, niin että
rikinkäry tuntui kauas... Lopuksi hän sitten sanoi, että hän oli
saanut kyliänsä, minähän rääkkäsin häntä oikein tarmon takaa. Silloin
panin viilan pois ja kyyditsin hänet Charlottetowniin tohtorin tykö,
-- sinne oli kuusi vanhaa peninkulmaa, mutta lähempänä ei ollut
lääkäriä -- ja koukku riippui kuten ennenkin hänen nokassansa. Ja
kun me olimme tulleet perille, otti vanha tohtori Crabb viilan ja
viilasi koukun poikki, juuri kuten ininäkin olin aikonut tehdä --
sillä erotuksella vain, että tohtori ei menetellyt likimainkaan niin
varovasti kuin minä, niin että Henry paralla nyt olisi ollut kylläkin
syytä kirkua ja voivotella...

Kun nyt kapteeni Jim ei näyttänyt enää aikovan jatkaa noiden vanhojen
muistelmiensa kertomista, käytti Anna tilaisuutta esittääkseen
yllättävän kysymyksen.

-- Tiedättekö, kapteeni Jim, kuka herra Ford on? sanoi hän. --
Tahdon, että koetatte arvata sen.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

-- Arvoitusten ratkaisemiseen en minä ole koskaan pystynyt, hyvä
rouva, sanoi hän. -- Mutta kun herrasväki tuli sisään, tuli heti
mieleeni ajatus: missä olenkaan nähnyt nuo silmät jo tätä ennen? --
Sillä nähnyt ne olen, se on varmaa.

-- Muistelkaapa muuatta syyskuun aamua vuosia sitten, sanoi Anna
lämpöisesti. -- Muistelkaa laivaa, joka näkyi päivänkoitteessa
satamansuulla, kulkien myötätuulessa kaikki purjeet pystyssä -- kauan
odotettua ja kaihottua laivaa, jonka luultiin uponneen aaltoihin...
Muistelkaa päivää, jolloin "Royal William" saapui satamaan ja näitte
ensi kerran opettajan morsiamen!

Kapteeni Jim ponnahti pystyyn.

-- Persis Selwynin silmät ne ovat, huudahti hän lujalla äänellä. --
Hänen poikansa te ette voi olla -- teidän täytyy olla hänen --

-- Tyttärenpoikansa, niin kyllä, olen Alice Selwynin poika.

Kapteeni Jim syöksähti petolinnun tavoin Owen Fordin kimppuun alkaen
pudistella hänen kättänsä.

-- Alice Selwynin poika! Herra Jumala -- sepä vasta on hauskaa!
Usein olen miettinyt, että missähän opettajan jälkeläiset mahtanevat
asua. Tiesin, että meidän saarellamme ei ole ketään heistä. Alice
-- Alice -- ensimmäinen lapsi, joka tuli maailmaan tuossa pienessä
talossa! Ei koskaan pieni lapsi ole tuottanut suurempaa iloa! Häntä
olen keinutellut käsivarsillani sadat kerrat! Kun hän alkoi opetella
tepastelemaan omin neuvoin, olin minä mukana häntä tukemassa. Minusta
on kuin näkisin edessäni hänen äitinsä kasvot, hänen katsoessaan
pienokaiseen -- ja siitä on nyt melkein kuusikymmentä vuotta.
Elääkö äitinne vielä?

-- Ei, hän kuoli minun poikasena ollessani.

-- Vai niin, vai kadotitte te kiltin äitinne niin varhain... Mutta
olipa tosiaankin hauska tavata teitä! Tunnen oikein nuortuneeni
sen johdosta. Tällaisia pieniä sydämenvahvikkeita saan minä vähin
rouva Blytheltä -- hänellä on erityinen taito keksiä sellaista, mikä
tuottaa ukolle iloa.

Kapteeni Jimin mielenkiinto lisääntyi yhä, hänen kuullessaan Owen
Fordin olevan "kynäniekka" -- kuten kapteeni sanoi. Hän loi häneen
katseita sellaisia, kuin olisi hän ollut yliluonnollinen olento. Hän
tiesi kyllä, että Annakin kirjoitteli hiukan, mutta tuota seikkaa
ei hän ollut koskaan käsitellyt vakavalta kannalta. Kapteeni Jimin
mielestä naiset olivat viehättäviä olentoja, joiden piti saada
äänioikeus ja kaikkea muuta hyvää, mitä he voivat toivoa, mutta hän
ei uskonut heidän osaavan esityksessään noudattaa johdonmukaisuutta.

-- Ajatelkaa nyt tuotakin romaania "Rakkauden harhatiet", sanoi
hän kerrankin. -- Tekijä on nainen ja katsokaas, hän on venyttänyt
sadaksikolmeksi luvuksi sen, minkä olisi hyvin voinut kertoa
kymmenessä. Kirjoituskiihkoinen nainen ei tiedä koskaan, milloin
hänen olisi lopetettava -- juuri Siinä on pahin paikka... Hyvän
kirjailijan tunnusmerkki on juuri se, ettei hän lavertele liikoja.

-- Herra Ford haluaisi kuulla muutamia teidän hauskoista jutuistanne,
kapteeni Jim, sanoi Anna. -- Kertokaa hänelle kapteenista, joka tuli
hulluksi ja kuvitteli olevansa lentävä hollantilainen.

Tuo oli kapteeni Jimin paras juttu. Siinä oli milloin kauhua, milloin
pilaa, ja vaikka Anna jo oli kuullut sen useita kertoja, nauroi hän
yhtä makeasti ja tunsi selässään yhtä viehkeitä kylmänväreitä kuin
konsanaan Owen Ford. Sitten seurasi muitakin juttuja, sillä nyt oli
kapteenilla mielensä mukainen kuulijakunta. Hän kertoi, kuinka eräs
höyrylaiva kerran ajoi kohden hänen alustaan ja oli vähällä upottaa
sen, kuinka malaijilaiset merirosvot sitä ahdistelivat, kuinka valkea
siellä pääsi vahoilleen, miten hän oli auttanut erään valtiollisen
vangin pakoon muutamasta etelä-afrikkalaisesta tasavallasta, kuinka
hän eräänä syksynä oli kärsinyt haaksirikon Magdalena-saarten
luona ja joutunut jäämään sinne talveksi, kuinka tiikeri oli hänen
laivassaan päässyt irti häkistään, kuinka miehistö oli kapinoinut ja
jättänyt hänet asumattomaan saareen... Useita muitakin juttuja kertoi
vielä kapteeni Jim -- surunvoittoisia, lystikkäitä, eriskummaisia.
Meren salaperäinen vetovoima, kaukaisten maiden ja seikkailujen
houkuttele vaisuus, suurkaupunkien kirjava vilinä kuvastui eloisan
havainnollisesti kuulijoiden mieliin. Owen Ford kuunteli pää
käden varassa, pitäen kehräävää Ensi perämiestä polvellaan ja
silmät loistavin katsein kiinnitettyinä kapteeni Jimin järeihin,
päivettyneihin kasvoihin, joiden ilme kertomisen kestäessä oli niin
virkeän vaihteleva.

-- Eikö herra Ford voisi saada nähdä teidän elämänvaiheitanne,
kapteeni Jim? kysyi Anna, kun kapteeni lopuksi selitti kertoneensa
kerrottavansa.

-- Eihän hänellä siitä voi olla mitään huvia, sanoi kapteeni Jim
vaatimattomasti.

Itse asiassa oli hänen hartain toivomuksensa saada ottaa esille tuo
paksu pinkka.

-- Minua huvittaisi suuresti saada nähdä muistiinpanonne, kapteeni
Boyd, sanoi Owen. -- Jos ne olisivat vain puoleksikaan niin
ihmeellisiä kuin teidän suulliset kertomuksenne, olisivat ne minusta
perin mielenkiintoisia.

Kapteeni Jim kursaili vastaan vielä hetken aikaa, mutta veti sitten
elämänvaiheensa esiin vanhasta merimiesarkusta ja ojensi pinkan
Owenille.

-- Teidän käy kyllä vaikeaksi ottaa selkoa minun töherryksistäni,
sanoi hän. -- Koulunkäyntini on ollut vähissä. Nuo muistiinpanot
olen oikeastaan kirjoittanut vain pikku sukulaiseni Joen huviksi.
Hän on aina niin halukas kuulemaan kertomuksia. -- Eilen kun minä
juuri hilaan veneestäni kymmenkiloista turskaa, tulee hän minun
luokseni ja sanoo ilme nuhtelevana: "Setä, eikö turska ole järjetön
luontokappale?" Olin näet sanonut hänelle, että järjettömille
luontokappaleille pitää olla kiltti eikä niille saa tehdä pahaa
millään tavalla. Jouduin nyt oikein ymmälle ja sopertelin jotakin
sentapaista, että eläimet, jotka kelpaavat syötäviksi, muka
muodostavat ikäänkuin poikkeuksen, niin että jos ei anna niiden
kiusaantua tarpeettomasti, niin sopii niitä kyllä pyydystää...
Mutta Joea ei tuo selitys näyttänyt tyydyttävän, enkä minä ollut
tyytyväinen itsekään... Ah, kuinka saakaan olla varovainen sen
suhteen, mitä sanoo lapsille -- ne kyllä pitävät silmällä, käykö
opetus ja elämä yhteen. Ne näkevät aivan ihmisen lävitse...

Puhuessaan kapteeni Jim piti koko ajan silmällä Owen Fordia, joka
tarkasti hänen elämänvaihekirjaansa. Ja kun hän hetken kuluttua
huomasi vieraansa vaipuneen sen lukemiseen, meni hän salavihkaa
hymyillen astiakaappinsa luo ja alkoi ottaa esille teekuppeja sekä
laittaa vettä tulelle. Owen Ford erosi kirjastansa vastenmielisesti
kuin saituri kultamöhkäleestä -- mutta pianhan tee oli juotu
ja silloin hän kävi jälleen käsiksi kirjaan yhä lisääntyvällä
mielenkiinnolla.

-- Sopiihan kirja ottaa kotiinkin, sanoi kapteeni Jim, ilmaisematta
mitenkään, että tuo paperipinkka oli hänen kallein aarteensa. --
Minun täytyy mennä rantaan vetäisemään veneeni hiukan ylemmäksi.
Nyt nousee pian tuuli. Aurinko laskee pilviin ja ilmassa vallitsee
jonkinmoinen levottomuus. En pidä noista pilvimöykäleistä.

Owen Ford tuli hyvin iloiseksi luvasta, että hän sai ottaa kirjan
mukaansa kotiin. Heidän kulkiessaan rantaniittyjen poikki kertoi Anna
hänelle Margaretasta, jonka kapteeni oli menettänyt.

-- Hän on omintakeinen ja miellyttävä henkilö, tuo vanha kapteeni,
sanoi Owen Ford. -- Kuinka paljon hän onkaan nähnyt ja kokenut!
Hänellähän on ollut enemmän seikkailuja viikkokauden kuluessa kuin
meillä muilla koko elämässämme. Luuletteko tosiaankin, että kaikki,
mitä hän kertoo, on _totta_? Puhutaanhan "laivurijutuista"...

-- Hän puhuu kyllä totta. Olen vakuutettu, ettei kapteeni Jim
ikinä valehtelisi -- hän ei edes liioittelekaan... Voivathan tämän
seudun ihmiset todistaa, että todellakin on ollut niin, kuten hän
kertoo. Aivan viime aikoihin saakka on täällä elänyt hänen vanhoja
tovereitaan hänen merimies-ajoiltaan. Hän on viimeisiä noista vanhan
kansan merikapteeneista. Se ihmislaatu on jo melkein hävinnyt
maailmasta.




XXV.

KIRJA SAADAAN AIKAAN.


Seuraavana aamuna tuli Owen Ford pieneen valkoiseen taloon peräti
innostuneena ja haltioissaan.

-- Rouva Blythe, tämähän on ihmeellinen kirja -- se on oikein
liikuttanut mieltäni... Jos saisin pitää sen ja käyttää aineistoa
romaanin aiheeksi, luulisin saavani kokoon teoksen, jonka
ehdottomasti täytyisi herättää huomiota. Luuletteko, että kapteeni
Jim suostuisi siihen?

-- Vielä sitä kysytte! Olen vallan varma, että hän olisi siitä
ihastuksissaan, huudahti Anna. -- Voin tunnustaa, että minulla oli
jotakin sentapaista mielessäni, kun eilen illalla otin teidät mukaani
hänen luoksensa. Kapteeni Jim on aina toivonut, että hän löytäisi
jonkun, joka voisi esittää hänen elämänvaiheensa.

-- Tulisitteko tänä iltana minun kanssani majakalle, rouva Blythe?
Puhun itse hänen kanssaan noista muistiinpanoista, mutta olisin
kiitollinen, jos te sanoisitte hänelle, että olette kertonut minulle
Margaretasta, jonka hän menetti, ja kysyisitte, saisinko liittää tuon
aiheen romantillisena lisänä varsinaisiin seikkailukuvauksiin.

Kapteeni Jim oli ylen ihastunut, kun Owen Ford esitti hänelle
tuimiansa. Vihdoinkin hänen ihanin unelmansa toteutuisi ja hänen
elämänvaiheensa lähtisivät maailmalle -- muodossa, jossa varmaankaan
ei olisi mitään moitteen varaa. Häntä ilahdutti myöskin, että hänen
Margaretansa tarina liitettäisiin niihin.

-- Sillä tavoin hänen nimensä säästyy unhoon joutumasta, sanoi hän
kaihomielisesti. -- Te pystytätte hänelle kauniin muistomerkin.

-- Työskentelemme yhdessä, ehdotti Owen. -- Kertomuksen sielu ja
henki on teidän antamanne, minä muovaelen vain sen ulkonaisen verhon.
Oi, kuinka erinomaisen kirjan me yhdessä laadimmekaan, kapteeni Jim.
Ja ryhdymme heti työhön.

-- Ja ajatelkaas, että elämänvaiheitteni kirjoittajaksi tulee
opettajan tyttärenpoika! huudahti kapteeni Jim. -- Poikaseni,
isoisäsi oli minun rakkain ystäväni! Kukaan ei mielestäni vetänyt
hänelle vertoja. Nyt vasta käsitän, miksi minun on täytynyt odottaa
niin kauan. Kirjaa ei saanut kirjoittaa kukaan muu kuin oikea
mies. Sinä kuulut tänne, olet meikäläisiä -- sinussa elää tämän
vanhan pohjoisen rannikon sielu -- sinä olet ainoa, jolla on kykyä
kirjoittaa tuo kirja.

Päätettiin, että pieni huone, joka sijaitsi majakan suuren
arkihuoneen vieressä, tulisi Owenin työhuoneeksi. Hän tarvitsi
kirjoittaessaan kapteeni Jimin lähettyvillään saadaksensa häneltä
yksityiskohtaisia tietoja merimiesten elämästä ja käsitemaailmasta,
johon hän ei juuri ollut perehtynyt.

Jo seuraavana aamuna ryhtyi Owen työhön ja hän syventyi siihen
täydellä hartaudella. Ja mitä kapteeni Jimiin tuli, oli hän sinä
kesänä seitsemännessä taivaassa. Pieni huone, missä Owen istui
kirjoittamassa, tuntui hänestä pyhätöltä. Owen neuvotteli kapteeni
Jimin kanssa useista seikoista, mutta käsikirjoitusta ei hän tahtonut
näyttää hänelle.

-- Ei, setä saa odottaa, kunnes se ilmestyy painosta, hän sanoi. --
Kun saa kaikki yhtaikaa, tuottaa se paljon suurempaa iloa.

Owen tutki noiden ihmeellisten "elämänvaiheitten" aarteistoa ja
käytti sitä hyväksensä aivan mielensä mukaan.

Turman omaksi joutunut Margareta oli alati hänen ajatuksissaan, ja
hän viipyi niin hellien tuossa aiheessa, että tyttönen pian kuvastui
hänelle elävänä olentona. Sitä mukaa kuin kirja edistyi ja tuon
runollisen juonen käsittely kehkeytyi aina taiteellisemmaksi, sai se
hänet täydellisemmin lumoihinsa, ja hän työskenteli kuumeentapaisella
innolla. Hän antoi Annan ja Leslien lukea käsikirjoituksen
ja lausua siitä arvostelunsa. Ja teoksen loppuluku, missä
kirjailijan kyky antaa omaperäisten, hellällä kädellä muovailtujen
ihmisolentojen vertauskuvallisesti edustaa voimaa, kärsimystä, onnea,
saavutti suurimman täydellisyytensä -- näin lausuivat sittemmin
ammattiarvostelijat -- oli laadittu Leslien esittämän suunnitelman
mukaan.

Annalle tuotti alati uutta iloa ajatus, että hänen tuumansa oli
toteutunut noin erinomaisella tavalla.

-- Heti ensi näkemältä huomasin, että Owen Ford olisi juuri omansa
tuohon tehtävään, sanoi hän Gilbertille. -- Hänen kasvoissaan
näin sekä leikillisyyden että tunteen valtavuuden ilmeen, ja ne
molemmat -- yhdessä kirjallisten taipumusten kanssa -- olivat
tarpeen sellaisen kirjan luomiseen. Hänellä oli kaikki onnistumisen
edellytykset.

Owen Ford teki tavallisesti työtä aamupäivällä. Iltapäivät hän vietti
enimmäkseen kävelyretkillä tai huvimatkoilla nuoren avioparin kanssa.
Usein seurasi Leslie mukana, sillä kapteeni Jim otti väliin Dickin
huostaansa vapauttaaksensa Leslien hänestä hetkiseksi. He soutelivat
lahdella tai jotakin noita kolmea lahteen laskevaa kaunista jokea
pitkin, he paistoivat kivillä herkullisia sinisimpukoita ja poimivat
lehdoista mansikoita. He pyydystivät kapteeni Jimin kanssa turskia
ja ampuivat rantaniityillä kurmitsoita ja lahtien kaislikosta
sorsia -- tai ainakin tekivät sitä herrat. Illoin he käyskentelivät
kärsämöitten koristamilla alanteilla kullanhohtoisen kuun valossa tai
he istuivat pienen valkoisen talon vierashuoneessa, minne viileän
merituulen käydessä usein tehtiin valkea ajopuista. Ja he juttelivat
kaikista niistä tuhansista seikoista, joista onnelliset, vilkkaat ja
lahjakkaat nuoret ihmiset keksivät jutella.

Aina siitä päivästä saakka, jolloin Leslie oli tehnyt tunnustuksensa
Annalle, oli hän ollut kuin toinen ihminen. Hänen entisestä
kylmäkiskoisuudestaan ja umpimielisyydestään ei näkynyt jälkeäkään,
katkeruus, jota hän ennen ei ollut aina voinut tukahduttaa, oli
häipynyt olemattomiin. Oli kuin nuo onnelliset tyttövuodet, jotka
olivat menneet häneltä hukkaan, olisivat palanneet jälleen, hänen
nyt jo kypsyttyään naiseksi. Hän oli kuin täyteen kukoistukseen
puhjennut hehkuva, tuoksuva kukka. Kenenkään nauru ei kajahtanut
iloisemmalta kuin hänen, hänellä oli äkillisimmät, lystikkäimmät
päähänpistot heidän istuessaan yhdessä hämyhetkinä tuona hurmaavana
kesänä. Kun hän ei voinut olla aviopuolisoitten ja Fordin mukana,
tunsivat he kaikki, ettei tunnelma ollut sama kuin Leslien sitä
hallitessa voimakkaalla olennollaan. Uuteen eloon Keräävä henki
vuodatti hehkua hänen kauneuteensa, kuten lampun punavalo kirkastaa
maidonvalkoisen alabasterimaljakon. Oli hetkiä, jolloin Annasta
tuntui kuin olisi Leslietä ympäröivä hohde suorastaan häikäissyt
häntä. Mitä Owen Fordiin tulee, oli hänen kirjansa Margaretalla
tosin tuon kuohuihin vaipuneen tytön pehmoinen ruskea tukka ja
keijukaiskasvot, mutta hänen olentonsa oli Leslie Mooren, sellaisena
kuin se ilmeni noina rauhallisina onnenpäivänä Neljässä tuulessa.

Kaiken kaikkineen muodostui tuosta kesästä muuan noita unohtumattomia
kesiä, joita harvoin suodaan ihmislapsille ja jotka jättävät
jälkeensä runsaan aarteen unohtumattomia muistoja -- kesä sellainen,
jonka ihanteellinen sää, miellyttävät ystävät ja hauska työskentely
saattavat lähentelemään täydellisyyttä siinä määrin kuin on
mahdollista tässä epätäydellisyyden maailmassa.

-- Nyt lähestyy loppu, sanoi Anna itseksensä hieman huokaisten
muutamana syyskuun päivänä, kun kylmä tuuli tuli puhaltaen ja lahden
veden räikeänsininen väritys ilmaisi hänelle, että syksy oli tulossa.

Samana iltana kertoi heille Owen Ford, että hän nyt oli saanut
kirjansa valmiiksi ja että hänen lomansa oli lopussa.

-- Minulla on kyllä vielä paljon viimeistelemistä -- täytyy tarkastaa
koko käsikirjoitus, parannella kieltä, jättää paikoin pois ja lisätä
toisin paikoin, -- mutta oleellisin osa työstä on nyt suoritettu.
Tänä aamuna kirjoitin viimeiset lauseet. Kun nyt vain saan
kustantajan, niin kirja varmaankin voi ilmestyä keväällä.

Owen ei vähääkään epäillyt, ettei hän saisi kustantajaa. Hän tiesi
kirjoittaneensa oivan kirjan -- kirjan, jota odotti suurenmoinen
menestys -- jonka menekki oli taattu. Hän tiesi, että se tuottaisi
hänelle mainetta ja rikkautta, mutta kun hän oli kirjoittanut sen
viimeisen rivin, vaipui hänen päänsä käden nojaan pitkäksi aikaa. Ja
hänen ajatuksensa eivät kohdistuneet oivaan työhön, jonka hän oli
suorittanut.




XXVI.

OWEN FORDIN TUNNUSTUS.


-- Olen niin pahoillani siitä, että Gilbertin täytyi lähteä pois
kotoa, sanoi Anna. -- Se ei ollut autettavissa. Allan Lyonille, joka
asuu The Glenissä, on sattunut jokin vakava tapaturma. Gilbert palaa
varmaankin vasta myöhään. Mutta hän käski minua tervehtämään teitä ja
sanomaan, että hän nousee varhain aamulla ja tulee lausumaan teille
jäähyväiset. Tämä oli tosiaankin harmillista. Susan ja minä olimme
tuumineet, että pitäisimme illalla oikeat vieraspidot.

Hän istui puutarhan lävitse virtaavan puron varrella, pienellä
oksista sommitellulla sohvalla, jonka Gilbert oli valmistanut
hänelle. Owen Ford seisoi hänen edessään nojaten kellastuvan koivun
solakkaan runkoon. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kasvoillansa
näkyi jälkiä yönvalvonnasta. Anna silmäili häntä miettien oliko
kesä todellakin vahvistanut hänen voimiansa, siinä määrin kuin oli
toivottu ja odotettu. Oliko hän rasittunut liiaksi kirjan takia? Anna
tuli nyt ajatelleeksi, ettei Ford viime viikolla ollut näyttänyt
oikein hyvin voimiselta.

-- Minuun nähden ei haittaa, että tohtori on poissa, sanoi Owen
vitkaan. -- Tahdoin juuri tavata teitä yksin, rouva Blythe. Minun
täytyy uskoa teille muuan seikka, muutoin pelkään tulevani hulluksi.
Koko viikon olen pyrkinyt rohkaisemaan mieltäni -- katsomaan
kohtaloani kasvoihin... Mutta se ei käy. Tiedän voivani luottaa
teihin -- ja sitäpaitsi -- te tulette minua ymmärtämään. Nainen,
jolla on silmät sellaiset kuin teillä, osoittaa aina ymmärtämystä.
Te olette niitä ihmisiä, jotka vaistomaisesti valitsee uskotuiksensa.
Rouva Blythe, minä rakastan Leslietä. Rakastan! Tuo sana on aivan
liian laimea...

Hänen äänensä petti -- niin voimakas oli hänen vaivoin hillitsemänsä
mielenliikutus. Hän käänsi päänsä toisaanne ja peitti kasvot
käsivarteensa. Koko hänen olentonsa vavahteli. Anna istui hiljaa
ja katsoi häneen, kalpeana ja kauhuissaan. Ei koskaan hän ollut
kuvitellut sellaista... Ja kuitenkin -- kuinka olikaan mahdollista,
ettei hän ollut tullut ajatelleeksi, että voisi käydä niin? Nythän se
tuntui niin luonnolliselta ja mahdottomalta välttää. Hän ihmetteli
sokeuttaan...

Mutta -- mutta -- tuontapaista ei tapahtunut koskaan Neljässä
tuulessa. Kaikkialla muualla voi kyllä tapahtua, että inhimilliset
intohimot kapinoivat yleisiä tapoja ja lakeja vastaan -- mutta ei
täällä... Lesliellä oli ollut täysihoitolaisia monena kesänä, mutta
seuraukset eivät olleet vielä koskaan olleet tällaiset. Mutta nuo
toiset kesävieraat eivät liene olleet Owen Fordin kaltaiset, ja
tuo vilkas, lämminverinen Leslie ei ollut sama ylväs ja luotaan
torjuva olento, joka edellisinä vuosina oli kylmän itsetietoisena
liikuskellut piilipuitten ympäröimässä talossa. Oi, jonkun heistä
olisi pitänyt tulla ajatelleeksi tuota mahdollisuutta! Miksi ei se
ollut pälkähtänyt päähän neiti Corneliallekaan? Neiti Corneliahan
oli muutoin aina niin varuillaan ja valmis nostamaan melua, kun vain
oli kysymys miehistä... Anna tunsi järjetöntä katkeruutta neiti
Corneliaa kohtaan. Sitten hän ikäänkuin voihkaisi sydämessään.
Olihan aivan yhdentekevää, kenen syy onnettomuus oli, -- sehän oli
joka tapauksessa tapahtunut... Ja entä Leslie? Kuinkahan oli Leslien
laita? Hänen takiansa oli Anna niin kovin huolestunut.

-- Tietääkö Leslie tästä, herra Ford? kysyi hän näennäisesti tyynenä.

-- Ei -- ellei hän nimittäin ole aavistanut sitä itsestänsä.
Ettehän toki luule, että minä olisin ollut kyllin katala ja julkea
ilmaistakseni hänelle salaisuuteni, rouva Blythe? En ole voinut olla
rakastumatta häneen -- siinä kaikki -- ja nyt kärsin enemmän kuin
voin kestää.

-- Ja entä hän -- vastaako hän tunteeseenne? kysyi Anna.

Samassa kuin tuo kysymys pujahti Annan huulilta,

tunsi hän, ettei hänen olisi pitänyt sitä tehdä. Owen Ford vastasi
kiihkeästi torjuen:

-- Ei -- ei, tietysti ei. Mutta minä voisin voittaa hänen
rakkautensa, jos hän vain olisi vapaa -- tiedän, että voisin.

-- Leslie pitää hänestä -- ja hän tietää sen, ajatteli Anna.
Ääneen hän sanoi osanottavaisesti, mutta jokseenkin ratkaisevalla
äänensävyllä:

-- Mutta hän ei ole vapaa, herra Ford. Ja ainoa, mitä voitte tehdä,
on, että katoatte hiljaa hänen elämästänsä.

-- Sen tiedän -- sen tiedän, vastasi Owen tuskin kuultavalla äänellä.
Hän istuutui tuolle kotitekoiselle istuimelle ja tuijotti toivotonna
puron keltaisenruskeaan veteen. -- Tiedän kyllä, ettei mitään ole
tehtävissä -- minun on vain sanottava jäykän kohteliaasti: "Hyvästi,
rouva Moore! Kiitoksia kaikesta ystävällisyydestä, jota olette
tänä kesänä osoittanut minulle!" -- juuri kuten olisin sanonut
tuolle toimeliaalle kelpo emännälle, jonka luulin kohtaavani tänne
tullessani. Sitten minä maksan, mitä olen hänelle velkaa, kuten
jokainen muukin kunnon vuokralainen tekisi, ja sitten matkustan
tieheni. Niin perin yksinkertaista on tuo kaikki tyynni! Ei
epäilyksiä -- ei epäröimisiä -- suoraa tietä vain eteenpäin. Ja sitä
tietä tulen käymään, rouva Blythe, -- siihen nähden voitte olla
levollinen! Mutta helpompi minun olisi käydä hehkuvilla raudoilla.

Hänen äänensävynsä saattoi Annan sydämen kuristumaan kokoon tuskasta.
Ja hänen oli niin vaikea sanoa mitään tähän hetkeen soveltuvaa.
Nuhteista ei voinut olla puhettakaan -- hänen neuvojansa ei Owen Ford
ollut pyytänyt -- osanotto kilpistyi voimatonna tuosta hillitystä
epätoivosta. Lämpöinen säälin ja surun tunne täytti hänen povensa.
Kuinka rajattomasti pahoillaan hän oli Leslien tähden! Eivätkö tuon
tyttöparan kärsimykset olisi olleet tarpeeksi suuret ilmankin tätä!

-- Minun ei olisi niin vaikea jättää häntä ja matkustaa täältä pois,
jos hän edes olisi onnellinen, jatkoi Owen yhä edelleen voimakkaan
mielenliikutuksen vallassa. -- Mutta hänhän on kuin elävänä kuollut
-- ajatelkaapa vain, mihin tilaan minä jätän hänet tänne! Se on
juuri kaikkein pahinta. Antaisin henkeni, jos voisin sillä tehdä
hänet onnelliseksi -- enkä voi edes tehdä mitään häntä auttaakseni
-- en mitään. Hän on ainaiseksi kahlehdittu tuohon heikkomieliseen
olentoon, häntä odottaa vain vuosi vuodelta sama sisällyksetön,
eloton, tarkoitukseton elämä. Tulen hulluksi sitä ajatellessani.
Ja minun puolestani täytyy elää elämäni näkemättä häntä koskaan,
mutta tietäen hyvin, mitä hänen on kärsittävä. Se on kauheata...
hirvittävää...

-- Hänen kohtalonsa on hyvin kova, sanoi Anna murheellisesti. -- Me,
hänen ystävänsä, tiedämme kyllä, kuinka säälittävä hänen osansa on.

-- Ja hänellä olisi niin runsaat lahjat elämää varten, jatkoi Owen
kapinoivalla äänensävyllä. -- Hänen kauneutensa on varmaankin
vähäisin hänen saamistaan luonnon antimista -- ja kumminkin hän
on kaunein nainen, minkä ikinä olen nähnyt. Ja ajatelkaa hänen
nauruansa! Koko kesän olen tehnyt parastani houkutellakseni esiin
tuon naurun -- vain saadakseni kuulla sen helmeilevän. Ja entä hänen
silmänsä! Ne ovat yhtä syvälliset ja siniset kuin tuo edessämme
lepäävä merenlahti. En koskaan ole nähnyt sellaisia hohtoisan sinisiä
silmiä. Mutta oletteko koskaan nähnyt hänen tukkansa valloillaan?

-- En. Oletteko te?

-- Olen kerran. Olin lähtenyt niemelle mennäkseni kalastamaan
kapteeni Jimin kanssa, mutta oli niin myrskyistä, ettemme
lähteneetkään vesille. Varmaankin hän oli luullut saavansa olla
rauhassa koko iltapäivän, ja käyttäen hyväksensä tilaisuutta
hän pesi tukkansa. Lähestyessäni paluumatkalla taloa hän seisoi
kuistilla sitä kuivattamassa. Se ympäröi hänen varttansa kultavirran
kaltaisena. Nähdessään minut hän kiiruhti sisään, ja tuuli kävi
käsiksi hänen tukkaansa ja verhosi hänet siihen, -- hän oli kuin
Danae kultapilvessä... Sinä hetkenä täytti mieleni ilmestyksen
tavoin tieto, että rakastin häntä -- olin häntä rakastanut aina
siitä illasta, jolloin näin hänen kuvastuvan hämärään punaisen
lampun valon hohteessa. Ja täällä hänen täytyy elää elämänsä,
hoidella miespahaistansa ja jaaritella hänen kanssaan, ahertaa ja
säästää heidän henkensä ylläpitämiseksi, minun hukatessa elämäni
toivottomassa kaihossa ja saamatta edes tarjota hänelle sitä apua,
mitä ystävän olisi lupa antaa... Kuljeskelin viime yönä rannalla
edestakaisin aina päivänkoittoon saakka miettien ja punniten
asioita, kunnes kaikki meni sekaisin aivoissani. Ja kaikesta
huolimatta en voi sittenkään pahoitella tuloani tänne Neljään
tuuleen. Kuinka tuskallista tämä onkin, tuntuu minusta, että olisi
vieläkin kauheampaa, jos en olisi koskaan saanut tulla tuntemaan
Leslietä. Hänen rakastamisensa ja hänen luotansa lähteminen tuottaa
tuskaa ja ahdistusta, mutta ajatus, etten olisi häntä koskaan
rakastanut, on kuin sulaa mahdottomuutta. Mitä teille nyt sanon,
tuntuu teistä varmaankin aivan sekavalta, -- tällaiset kiduttavat
ristiriidantunteet vaikuttavat aina niin mielettömiltä, kun koettaa
pukea ne sanoihin... Niitä ei pitäisi tuoda ilmoille -- ne olisi vain
kärsittävä ja kestettävä. Minun olisi pitänyt vaieta -- mutta minulle
on tuottanut kuin hivenen helpotusta -- saada avata sydämeni...
Ainakin on se suonut minulle voimaa lähteä aamulla varhain tieheni
rehellisenä miehenä, ilman mitään tunteenpurkausta. Tehän kirjoitatte
minulle joskus, rouva Blythe, eikö totta? Annatte minulle hiukan
tietoja hänestä -- senverran kuin niitä voi antaa.

-- Oi, mielelläni, sanoi Anna. -- Minusta on ikävä, että te
matkustatte pois, me tulemme kaipaamaan teitä niin kovin -- meillähän
on ollut niin hauska yhdessä. Jos ei olisi käynyt näin, olisitte
voinut palata jälleen ensi kesänä... Mutta kenties te sittenkin --
myöhemmin -- kun olette unohtanut...

-- En unohda _koskaan_ -- enkä palaa milloinkaan Neljään tuuleen,
sanoi Owen lyhyesti.

Puutarha vaipui hiljaisuuteen ja hämyyn. Kaukaa hietasärkiltä kuului
meren hiljaista, yksitoikkoista pulpahtelua. Iltatuuli sohahteli
poppelien latvoissa vanhan salaperäisen loitsulaulun kaltaisena --
tarinoiden unhoon joutuneista, surumielisistä muistoista. Erillään
seisova solakka nuori haapa kuvastui läntisen taivaan vienon
vaaleanpunan ja opaalinvärin vivahduksiin, ja sen värisevät oksat ja
lehdet olivat kuin pehmoiseen purppuraan verhottuja.

-- Eikö tuo ole kaunista? sanoi Owen viitaten puuhun.

Hän teki nähtävästi kiitettävän yrityksen tyyntyä ja osoittaa
mielenlujuutta ja levollisuutta.

-- On kyllä, sanoi Anna lempeästi. -- Se on niin kaunista, että
se herättää tunteen, jota minä lapsena nimitin "miellyttäväksi
sydämenpakotukseksi". Voitteko selittää, miksikä senkaltaisiin
sielunliikutuksiin aina pitää liittyä tuskantunne? Suremmeko me sen
katoavaisuutta, mitä ihailemme? Vai suremmeko sitä, että saamme nähdä
ainoastaan vilahduksia haaveksimastamme ihanuudesta tai siitä, mitä
parhaimpina hetkinämme olemme tunteneet?

-- Siitä, mikä on saavuttamattomissa, mitä on mahdoton voittaa,
sanoi Owen katse suunnattuna kauas avaruuteen. -- Juuri sitähän
minäkin pyydän -- ei siis ihme, jos kurotan käteni turhaan sitä
saavuttaakseni.

-- Taidatte puhua kuumehoureissa. Varmaankin te olette istunut illoin
liian kauan ulkona ja vilustunut. Menkää kotiin ja pyytäkää saada
kupillinen seljakeitettä ja laittakaa itsenne oikein lämpimästi
vuoteeseen, kuultiin neiti Cornelian äänen puhuvan.

Mainittu nainen oli tullut sisään honkien välillä olevasta pienestä
veräjästä, juuri parahiksi kuulemaan Owenin viime sanat. Neiti
Cornelia piti Owenista, mutta hänen perusohjeenaan oli, että jos
hän kuuli jonkun miehen, vanhan tai nuoren, ilmaisevan tunteensa
"mahtipontisin" sanoin, kuten hän sitä nimitti, piti hänen heti
nuijia häntä.

Neiti Cornelia edusti ilmettynä kuvana sitä hullunkurisuutta, joka
aina tirkistää esiin jostakin kulmasta elämän murhenäytelmässä.
Anna, jonka hermot olivat joutuneet jokseenkin kovalle koetukselle,
tyrskähti kouristuksentapaiseen nauruun, ja yksin Owenkin veti
hiukan suutaan hymyyn. Oli varma asia, että minne neiti Cornelia
ilmestyi, sieltä pakeni tunne ja intohimo tipotiehensä. Ja totta on,
että Annastakaan tilanne ei enää tuntunut täysin niin synkeältä ja
tuskalliselta ja toivottomalta kuin muutama minuutti sitten. Mutta
unta ei hän silti saanut sinä yönä silmiinsä.




XXVII.

HIETASÄRKÄLLÄ.


Owen Ford matkusti seuraavana aamuna Neljästä tuulesta. Illalla
meni Anna tervehtimään Leslietä, mutta ei tavannut ketään kotona.
Ovi oli kiinni, ja valoa ei näkynyt ainoastakaan akkunasta. Talo
tuntui tavallistakin kolkommalta ja autiommalta. Leslie ei tullut
tervehtimään seuraavana päivänä -- ja se tuntui Annasta huonolta
merkiltä.

Kun Gilbert illalla kutsuttiin kalastajakylään, meni Anna mukaan
niemelle saakka ja laskeutui siellä ajoneuvoista viipyäksensä
hetkisen kapteeni Jimin tykönä. Mutta majakan mahtava valo, joka loi
suunnattomia kellertäviä kolmioita syysillan sumuun, oli Alec Boydin
huostassa, ja kapteeni Jim oli poissa.

-- Mitä nyt aiot tehdä? kysyi Gilbert. -- Tuletko minun mukaani?

-- Minua ei haluta tulla kalastajakylään, mutta voin seurata mukanasi
vähän matkaa, niin sinä lasket minut rantaan ja minä kuljeskelen
hietasärkillä, kunnes palaat takaisin. Kallioranta on liian niljakka
ja pimeä tänä iltana.

Astellen yksin hietarannikon harjujen ja loppumattomain leväsäikeiden
keskellä antautui Anna illan tarumaisen tunnelman valtaan. Ilma
oli verrattain lämpöinen -- nythän oltiin jo syyskuussa -- ja
iltapäivällä oli seutu ollut verhoutunut jonkinmoiseen autereeseen.
Mutta nyt oli usva hiukan hälvennyt, ja täysikuu oli muuttanut
sataman ja lahden ja ympäröivän rannan omituisen haaveelliseksi,
himmeään hopeaharsoon verhotuksi tarumaailmaksi, mistä ankkuroitujen
laivojen taklaukset epäselvästi häämöttivät esiin aavemaisesti
muuttuneissa muodoissa. Kapteeni Josiah Crawfordin musta kuunari,
joka perunalastissa pyrki satamansuusta ulos ulapalle, muuttui
Lentäväksi hollantilaiseksi matkalla etäiseen kartoittamattomaan
maahan, joka kaukaa kajastaen vetäytyi aina loitommalle eikä ollut
koskaan saavutettavissa. Yläilmoista kuuluva näkymättömäin lokkien
kirkuna muuttui aaltoihin vajonneiden merimiesten valitushuudoiksi.
Hietikon poikki sinkoilevat pienet vaahtokuplat olivat rantarotkoista
ilmestyviä taikakaluja. Suuret kuperat hietasärkät muuttuivat
vanhojen pohjoismaisten satujen jättiläisiksi. Lahden toiselta
puolen kimmeltävät valot merkitsivät pettäviä majakoita kadotettujen
sielujen asumalla loihditulla Taimikolla. Vaeltaessaan tietänsä
edelleen kautta usman huvitteli Anna päästämällä mielikuvituksensa
valloilleen. Oli viehättävää kuljeskella siellä yksinäisyydessä ja
haaveilla ympäristö täyteen kammottavia ja salaperäisiä olentoja ja
esineitä.

Mutta _oliko_ hän yksin? Jonkun matkan päässä näki hän tumman ja
muodottoman olion liikahtelevan -- sen ääriviivat kävivät selvemmiksi
ja se tuli äkkiä häntä vastaan poikki hietikon, jonka pinnan hyrskyt
olivat muodostelleet aaltomaiseksi.

-- Leslie? huudahti Anna aivan ihmeissään. -- Mitä ihmettä sinä teet
täällä -- tällaisena iltana?

-- Niin, mitäs sinä täällä teet? kysyi Leslie vastaan koettaen
naureskella.

Yritys epäonnistui. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, mutta
nuo pienet vallattomat kiharat, jotka tunkivat esiin helakanpunaisen
päähineen alta, ympäröivät hänen otsaansa ja ohimoitaan kimmeltävien
kultarengasten kaltaisina.

-- Minä käyskentelen täällä odottaen Gilbertiä -- hänet kutsuttiin
kalastajakylään. Aioin viipyä sen aikaa majakalla, mutta kapteeni Jim
ei ollut kotona.

-- Minä tulin tänne siksi, että tahdoin kulkea -- kulkea -- kulkea,
sanoi Leslie haluttomasti. -- En halunnut jäädä kalliorannalle.
Meri kohisi, ja minusta tuntui kuin tukehtuisin sinne kallioitten
väliin... Minun täytyi tulla tänne -- pelkään, että minun muutoin
olisi käynyt hullusti... Soudin satamansuun poikki kapteeni
Jimin ruuhella. Olen ollut täällä tunnin ajan. Tule -- lähdetään
kävelemään. Minä en voi seistä hiljaa. Oi, Anna!

-- Leslie, rakkaani, kuinka onkaan laitasi? kysyi Anna, vaikka tuo
kysymys oikeastaan oli täysin tarpeeton.

-- En voi sanoa sinulle mitään -- älä tiedustele... En välittäisi
siitä, vaikka sen tietäisitkin -- päinvastoin se olisi minulle
mieleen -- mutta en voi sanoa sitä sinulle -- enkä kenellekään
muulle... Varmaankin on pääni ollut sekaisin -- ja nyt tuntuu niin
oudolta, kun pitää jälleen koettaa tyyntyä ja saada aivonsa selviksi.

Hän nauroi vihlovan katkeraa naurua. Anna laski kätensä hänen
ympärilleen.

-- Leslie -- onko käynyt niin, että sinä olet ruvennut pitämään Owen
Fordista?

Leslie irroittihe äkkiä hänestä.

-- Kuinka voit tietää sen? huudahti hän kiihkeästi. -- Anna, mistä
olet saanut tietää sen? Onko se kasvoissani kirjoitettuna jokaisen
luettavaksi? Onko se todellakin niin ilmeistä?

-- Ei, ei, älä pelästy! Minä -- en voi sanoa sinulle, millä
tavoin olen saanut tietää sen... Tulin vain ajatelleeksi sitä
mahdollisuutta, rakkaani... Leslie, älä katso minuun tuolla tavoin!

-- Halveksitko sinä minua? kysyi Leslie hiljaisella,
liikutetulla äänellä. -- Pidätkö minua katalana, velvollisuudestaan
välittämättömänä ihmisenä? Vai pidätkö minua ainoastaan mielipuolena,
joka olisi teljettävä lukkojen taa?

-- En kumpanakaan. Leslie, rakas ystäväiseni, puhukaamme hiukan
järkeä keskenämme, kuten voisimme tehdä jokaisessa muussa elämän
vakavassa tilanteessa. Sinä olet huolinesi sulkeutunut hiukan
liiaksi omaan itseesi, ja siten on elämänkatsomuksesi saanut hiukan
sairaalloisen sävyn. Sinä tiedät, että sinulla on taipumusta
tuonlaiseen umpimielisyyteen, ja olet kerta kaikkiaan luvannut
minulle taistella sitä vastaan.

-- Mutta tiedätkös -- on niin -- niin nöyryyttävää rakastaa häntä --
hänen pyytämättään rakkauttani -- ja kun en minä itse ole vapaa enkä
oikeutettu rakastamaan ketään! sanoi Leslie haikeasti. -- Se juuri
saattaa minut tuntemaan häpeätä...

-- Siihen ei sinulla ole mitään aihetta! Mutta olen suruissani siitä,
että sinä olet kiintynyt Oweniin, sillä nykyisellään tulevat asiat
saattamaan sinut yhä onnettomammaksi.

-- Tuo tunne ei ole ollut sellainen, jonka huomaisi vähitellen
kasvavan ja jota voisi varoa -- jos nimittäin on omaatuntoa, jatkoi
Leslie alkaen kulkea levottomasti rantaa pitkin. -- En käsittänyt
ollenkaan, kuinka laitani oli... Mutta sitten tuli päivä --
viikkokausi sitten -- jolloin hän sanoi minulle, että kirja oli
valmis ja että hänen täytyisi pian lähteä pois. Silloin -- silloin
oli kuin silmäni olisivat auenneet ja minä oivalsin tilani. Minusta
tuntui kuin olisin saanut voimakkaan iskun. En sanonut mitään --
puhekykyni petti -- en saanut sanaakaan esiin enkä tiedä miltä
näytin... Oi, minä menehtyisin häpeään, jos minun täytyisi ajatella,
että hän ymmärsi kaikki... tai edes aavistikaan, miten asiat olivat...

Anna kulki vaieten, mieli surullisena. Hänenhän täytyi pitää
Owenille antamansa vaitiolon lupaus. Leslie puhui edelleen,
kiihkeästi ja nopeaan, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut helpotusta
saada avata sydämensä.

-- Olen ollut niin onnellinen koko tämän kesän, Anna -- onnellisempi
kuin koskaan ennen elämässäni. Luulin sen johtuvan siitä, että kaikki
oli selvillä sinun ja minun välilläni ja että sinun ystävyytesi
teki elämäni niin rikkaaksi ja ihanaksi. Olinhan tosin siinä
osittain oikeassa, -- mutta kokonaan ei syy ollut siinä -- ah ei, ei
likimainkaan... Nyt tiedän, miksi kaikki on kuin muuttunutta... Ja
nyt on kaikki ohi -- nyt hän on poissa... Kuinka voin elää, Anna?
Kun tänä aamuna palasin kotiin, saatettuani hänet asemalle, tuntui
minusta elämäni kolkko tyhjyys melkein surmaniskulta.

-- Kun on kulunut vähän aikaa, ei se enää tunnu niin raskaalta, sanoi
Anna, joka aina tunsi niin lämmintä osanottoa ystäviänsä kohtaan,
että hänen oli vaikea puhua luontevasti ja sujuvasti lohdun sanoja.

Muutoin oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, kuinka parhaimmitenkin
tarkoitetut lausunnot olivat loukanneet häntä silloin, kun hän itse
oli surun murtama, ja hän pelkäsi rikkovansa ystäväänsä kohtaan
samalla tavoin.

-- Luulen päinvastoin, että tulen tuntemaan sen aina raskaammin,
sanoi Leslie toivottomalla äänensävyllä. -- Minullahan ei ole mitään
tulevaisuudentoivoa. Päivä koittaa toisensa jälkeen -- mutta hän ei
palaa -- ei palaa koskaan! Oi, kun ajattelen, etten saa nähdä häntä
enää koskaan, on kuin suuri ja julma käsi tarttuisi sydänjuuriini
ja tempoisi niitä ja punoisi ne sekaisin... Kerran, kauan sitten,
haaveksin rakkaudesta ja kuvailin silloin mielessäni, että se olisi
autuaallisen ihana tunne -- ja nyt se on tällaista... Matkustaessaan
pois eilisaamuna hän oli niin kylmä ja välinpitämätön. Hän sanoi:
"Hyvästi, rouva Moore", niin kalsealla äänellä kuin emme olisi olleet
edes ystäviäkään -- kuin en merkitsisi hänelle kerrassaan mitään.
Tiedänhän kyllä, etten merkitsekään -- enkä edes tahtoisikaan,
että hän pitäisi minusta -- siitä tämä kaikki vain kävisi yhä
sietämättömämmäksi -- mutta olisi hän sentään voinut olla hiukan
ystävällisempi!

-- Oi, jospa Gilbert tulisi! ajatteli Anna.

Hän tunsi mitä lämpimintä sääliä Leslietä kohtaan, mutta hänenhän
täytyi välttää kaikkea, mikä voisi ilmaista Owenin hänelle uskoman
salaisuuden. Hän tiesi, miksi nuo jäähyväiset olivat muodostuneet
niin kylmiksi -- miksi ne eivät edes tulkinneet emännän ja
täysihoitolaisen välillä vallinnutta hyvää toveruutta -- mutta
sitähän hän ei voinut sanoa Leslielle.

-- Minä en voi sille mitään, Anna -- en tosiaankaan voi sille mitään,
sanoi Leslie parka.

-- Tiedän sen kyllä.

-- Olenko sinun mielestäsi tehnyt itseni syypääksi suureen
kataluuteen?

-- En voisi soimata sinua ainoallakaan sanalla.

-- Ja kuule -- ethän kerro tästä Gilbertille?

-- Mutta Leslie! Voitko todellakin luulla, että tekisin sen?

-- Ah, en tiedä. Te kaksi, Gilbert ja sinä, voitte tuntea niin
erikoista luottamusta toisiinne... Minusta tuntuisi aivan
luonnolliselta, että sinä kertoisit hänelle kaikki.

-- Kerron hänelle kyllä kaikki, mikä koskee minua itseäni. Mutta
hyvien ystävieni salaisuuksia en minä kerro.

-- Minusta olisi aivan sietämätöntä tietää, että hän olisi
selvillä tästä. Mutta olen iloinen siitä, että sinä tiedät sen.
Tuntisin itseni aivan rikolliseksi, jos salaisin jotakin sinulta.
Toivottavasti täti Cornelia ei pääse tähän käsiksi... Väliin minusta
tuntuu kuin hänen hirveät, kiltit, ruskeat silmänsä näkisivät aina
sieluni syvyyteen saakka... Oi, minä toivoisin, ettei sumu koskaan
hälvenisi, jotta saisin piiloutua siihen ainaiseksi, turvaan
jokaiselta elävältä olennolta... En käsitä, kuinka voin enää elää!
Tämä kesä on lahjoittanut minulle niin paljon. Tuo kammottava
yksinäisyydentunne ei ole paneutunut hetkeksikään mieleeni. Ennen
Owenin tuloa oli minulla väliin hyvin vaikeita hetkiä -- kun olin
käynyt tervehtimässä Gilbertiä ja sinua ja minun sitten oli palattava
kotiin. Te kaksi käytte aina tietänne yhdessä, mutta minä -- minä
saan käydä yksin...

Owenin tultuahan me aina palasimme yhdessä kotiin illoin -- ja
me nauroimme ja juttelimme aivan kuten sinä ja Gilbert -- eikä
minulla enää ollut tuollaisia yksinäisiä hetkiä, jolloin mieltäni
kalvoi kateus muita kohtaan... Ja entä nyt! Olen ollut houkkio ja
haaveksinut houkkion tavoin... Mutta nyt olen hereillä. Ja nyt olen
myöskin sanonut kaikki sanottavani -- enkä koskaan enää aio vaivata
sinua tällä asialla.

-- Tässä tulee Gilbert, ja nyt sinä lähdet täältä meidän mukanamme,
sanoi Anna, jonka oli mahdoton jättää Leslie parka harhailemaan
yksin hietarannalla tuollaisena iltana ja sellaisessa mielentilassa.
-- Meillä on veneessämme hyvin tilaa kolmelle, ja sinun veneesi me
otamme matkaamme.

-- Niin, minä saanen jälleen ruveta viidenneksi pyöräksi, sanoi
Leslie parka nauraen katkerasti. -- Suo anteeksi, Anna, tuo oli
ilkeätä puhetta... Tietenkin minun pitäisi olla kiitollinen -- ja
niin olenkin -- siitä, että minulla on kaksi hyvää ystävää, jotka
ottavat minut kolmanneksi liittoonsa. Älä välitä siitä, että suuni
puhuu tylyjä sanoja! Mutta minusta on kuin koko olentoni olisi
hellänä, ja kaikki tuottaa minulle kipua...

-- Leslie oli kovin vähäpuheinen tänä iltana -- eikö sinustakin?
sanoi Gilbert, kun Anna ja hän olivat tulleet kotiin. -- Mitä ihmettä
hän teki yksin rannalla tässä usmassa?

-- Hän oli väsyksissä -- ja hänenhän on tapana mennä rantaan illalla,
kun Dick on päivän kuluessa ollut erikoisen rasittava.

-- Onpa tosiaankin suunnaton vahinko, ettei hän jo aikoja sitten
tavannut tuollaista siivoa miestä kuin Ford, jonka kanssa hän olisi
voinut mennä naimisiin, sanoi Gilbert miettiväisesti. -- Nuo kaksi
olisivat varmaankin soveltuneet erinomaisen hyvin yhteen, vai mitä
arvelet?

-- Hyvä Jumala, Gilbert, rupeatko sinäkin nyt naimiskauppoja
välittämään! On kauheata, kun miehet sekaantuvat sellaiseen,
huudahti Anna hieman kiivaasti, peläten, että Gilbert iskisi suoraan
totuuteen, jos jatkaisi samaa uraa.

-- Rakas Anna-tyttöseni, en suinkaan aio toimittaa ihmisiä yhteen --
minä en koskaan sekaannu ihmisten rakkaus- ja avioliittoasioihin,
sanoi Gilbert, hieman ihmeissään Annan puheensävystä. -- Ajattelen
vain, millaista olisi voinut olla.

-- Jätä sinä tuollaiset ajatukset! Sellaisen tuumiskeleminen on
hukkaanmennyttä aikaa, sanoi Anna. Sitten hän lisäsi äkkiä:

-- Oi Gilbert, jospa kaikki ihmiset voisivat olla niin onnellisia
kuin me!




XXVIII.

MINKÄ MITÄKIN.


-- Olen tässä lueskellut kuolinilmoituksia, sanoi neiti Cornelia,
laskien sanomalehden kädestänsä ja ryhtyen jatkamaan käsityötänsä.

Marraskuun kolean taivaan alla leveni merenlahti mustanharmaana
ja synkkänä, ja rantoja huuhtelivat valkoiset, pauhaavat hyrskyt.
Akkunalevylle oli myrsky lennätellyt yhteentahmaantuneita märkiä,
kuihtuneita lehtiä. Mutta sisällä tuossa pienessä talossa rätisi
hauska takkavalkea, ja Annan sanajalat ja kurjenpolvet upeilivat
vihreinä ja rehevinä.

-- Täällä sinun luonasi vallitsee aina kesä, oli Leslie sanonut
eräänä päivänä. Ja kaikilla, jotka olivat käyneet haavemajassa, oli
juuri sama tunne.

-- Tämähän on kauheata -- ihmisiä kuolee varmaankin nykyisin kuin
kärpäsiä, jatkoi täti Cornelia. -- Tässä on nyt Päivälehdessä enemmän
kuin kaksi palstaa kuolinilmoituksia, ja minä luen aina jok'ikisen
rivin. Se on minun huvejani, varsinkin kun surevaiset liittävät
loppuun jonkin tunteellisen omatekoisen runon. Tässä saat kuulla
oikein kauniin:

    "On työtä, vaivaa elo hälle ollut laaksossa tässä kyynelten.
    Nyt levon ainaisen hän vihdoin saanut on asunnossa autuuden."

-- Tässä on tietysti taas kysymyksessä tuollainen kurja kidutettu
vaimoraukka. Rohkeneeko sitten joku vielä väittää, ettei tällä
saarella tavata runoilijalahjoja! Oletko huomannut, Anna, kuinka
paljon rakkaita ja hellästi kaivattuja ihmisiä kuolee? Oikein
se herättää sääliä. Tässä on kymmenen kuolinilmoitusta, ja
pyhimyksiä ja esikuvia ovat ne kaikki olleet, yksin miehetkin. Yksi
niistä on Peter Simson-vanhus -- "suuri ystäväpiiri suree hänen
ennenaikaista poismenoansa". Tuo kuuluu muhkealta! Anna, tuo ukko
oli kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja kaikki, jotka hänet tunsivat,
olivat jo kolmekymmentä vuotta toivoneet hänen kuolemaansa. Lue
kuolinilmoituksia, kun olet alakuloisella mielellä, rakas lapseni
-- varsinkin ilmoituksia ihmisistä, jotka tunnet -- ja jos sinulla
on vähääkään taipumusta leikillisyyteen, niin voin vakuuttaa, että
ne vaikuttavat sinuun perin virkistävästi. Ja tiedätkös, Anna!
Vanhapiika minä olen ja sinä tulen varmaankin aina pysymään, mutta
minulle tuottaa niin miellyttävän tunteen se tieto, etten tule
koskaan olemaan kenenkään miehen "jälkeenjättämä".

-- Minustakin se on ruma sana, sanoi Anna nauraen. -- Avonlean
kirkkotarha on täynnä vanhoja hautakiviä, jotka ovat pyhitetyt
jonkun miehen "jälkeenjääneen vaimon muistolle". Minun täytyy aina
ajatella jotakin madon tai koin syömää. Samaten olisi minusta myöskin
jo aika lakata nimittämästä elotonta ruumista "jäännökseksi".
Hyi, minua aivan puistattaa, kun kuulen hautajaisissa toimitsijan
sanovan: "Ne, jotka tahtovat nähdä vainajan maalliset jäännökset,
tehkööt hyvin ja tulkoot tätä tietä!" Minusta tuntuu kuin minua
kutsuttaisiin katsomaan jäännöksiä ihmissyöjien pidoista.
Tarkoitan, että heillä olisi ollut vähän tanakampaa ruokaa kuin
hiukan lähetyssaarnaaja-leikkelettä. -- Mutta nyt muistan muutaman
seikan! Minä sain eilen kirjeen herra Owen Fordilta, ja hän lähetti
kunnioittavimmat terveisensä.

-- Paljon kiitoksia -- hyvät ovat olemassa ja yhtä hyvä olisi
ilmankin, sanoi neiti Cornelia tylysti.

-- Miksi ihmeessä sanot niin, täti? ihmetteli Anna. -- Luulin sinun
pitäneen hänestä.

-- Miksikä ei, pidinhän kyllä hänestä -- tavallaan. Mutta en anna
hänelle koskaan anteeksi sitä, mihin hän on syypää Lesliehin
nähden. Nyt tuo lapsiparka kärsii sydämentuskia hänen tähtensä --
ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi huolia ennestään -- ja
mies tietenkin kävelee Torontossa yhtä iloisena ja onnellisena kuin
konsanaan. Mutta sellaisia ne ovat.

-- Mutta täti kulta, kuinka sinä olet päässyt tuosta selville?

-- Rakas lapsi, onhan minulla silmät päässä. Ja minähän olen
tuntenut Leslien aina siitä saakka, kun hän oli pieni lapsi. Hänen
kasvoillansa on tänä syksynä näkynyt uusi alakuloisuuden ja tuskan
ilme, enkä ole epäillyt hetkeäkään, ettei syypäänä siihen olisi
juuri herra kirjailija. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, että
toimitin hänet tänne. Mutta en voinut aavistaa, että hän olisi
sentapainen mies kuin hän oli. Ajattelin, että hän olisi juuri noita
samoja miesolentoja, joita Lesliellä aina on ollut kesäisin --
ylvästeleviä ja itserakkaita nuoria hölmöjä, joista Leslie ei ole
välittänyt rahtuakaan... Eräs niistä koetti saada hänen kanssaan
alkuun hieman hauskaa armastelua, mutta silloin Leslie torjui hänet
tyköään kaikella tarpeellisella tarmolla, niin että hän loppukesän
pysyi siivolla. En voinut siksi ajatellakaan, että mitään vaaraa
olisi tarjona.

-- Älä suinkaan anna Leslien saada vihiäkään siitä, että tiedät hänen
salaisuutensa, sanoi Anna nopeasti. -- Luulen, että siitä koituisi
hänelle uutta tuskaa.

-- Varjelkoon, hyvä ystävä! Onhan minulla toki senverran
hienotunteisuutta... Ne ovat oikea synninrangaistus, kaikki nuo
miehet! Ensiksi on _yksi_ niistä turmellut Leslien koko elämän, ja
nyt tulee toinen samaa joukkuetta täydentämään kurjuuden. Tiedätkö,
tämä meidän maailmamme on sentään kauhea!

-- Maailmassa seikka moni huolta meill' jos tuottavi, uskomme ett'
kaitselmus kaikk' parhaaksemme johtaapi, tuumiskeli Anna.

-- Niin, voithan huviksesi kuvitella sitä! Ainakin pitäisi silloin
olla kysymyksessä sellainen maailma, joka on kemiallisesti puhdas
kaikesta miesväestä, sanoi täti Cornelia synkästi.

-- Mitä tuo inhottava miesväki nyt jälleen on saanut aikaan? kysyi
Gilbert, joka samassa tuli huoneeseen.

-- Harmia -- oikein ilkeätä kiusaa. Mitä muuta ne koskaan saavatkaan
aikaan?

-- Eevahan ensiksi puraisi hampaansa omenaan, neiti Cornelia.

-- No, mutta kukas poimi omenan ja tarjosi ja kehuskeli sitä hänelle?
Se oli muuan uroseläin, vastasi neiti Cornelia, vahingoniloa
äänessään.

Tohtori Gilbert jäikin ymmälle vastaukseen nähden.

Voitettuaan ensimmäisen kiihkeän epätoivonsa huomasi Leslie,
ettei sentään ollut aivan mahdotonta elää edelleen -- kuten
meidän useimmiten käy, riippumatta siitä, minkälainen vaiva meitä
ahdistaa. Voi väliin käydä niinkin, että hänellä oli oikein hauskaa
istuessaan haavemajassa tuon pienen iloisen piirin keskuudessa.
Mutta jos Anna ehkä oli toivonut, että Leslie unohtaisi Owen Fordin,
olisi hän huomannut erehdyksensä nähdessään tuon aran, kaihoisan
katseen, joka aina tuli Leslien silmiin heti kun Owen Fordin nimi
mainittiin. Hellän myötätuntonsa pakottamana Anna aina kertoi
Leslien läsnäollessa kapteeni Jimille tai Gilbertille uutisia Owenin
kirjeistä. Niitä tuli hänelle varsin usein. Silloin Leslie vuoroin
punehtui ja kalpeni, ja hänen herkät piirteensä ilmaisivat varsin
selvästi mielenliikutuksen, joka sellaisina hetkinä valtasi hänet.
Mutta Leslie itse ei maininnut hänestä Annalle enää sanaakaan, pitäen
siten sankarillisella lujuudella lupauksen, jonka oli antanut hänelle
hietarannikolla tuona muistorikkaana iltana.

Eräänä päivänä kuoli Leslien vanha koira, ja hän suri sitä katkerasti.

-- Se on ollut niin kauan minun ystäväni, sanoi hän murheissaan
Annalle. -- Se oli Dickin vanha koira, näetkös -- hänellä oli se
jo ennenkuin me menimme naimisiin. Hän jätti sen minun luokseni,
lähtiessään matkoille "Neljällä sisarella". Carlo oli hyvin kiintynyt
minuun ja sen rakkaus oli minun ainoana lohtunani tuona kammottavana
vuonna äitini kuoleman jälkeen, jolloin olin aivan yksin. Kuullessani
että Dick tuli takaisin, pelkäsin menettäväni sen rakkauden. Mutta
ajatteles, se ei välittänyt vähääkään Dickistä, vaikka aikaisemmin
oli ollut häneen niin ihastunut. Se pyrki häntä näykkimään ja murisi
hänelle, ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä koskaan ennen... No, siinä
tilassa kuin Dick oli, ei hän välittänyt siitä vähääkään, ja minä
puolestani olin iloissani. Oli niin hauska omistaa elävä olento,
jonka rakkaus kuului minulle yksin. Tuo vanha toveri on ollut minulle
niin suurena lohtuna, Anna. Syksyllä se kävi niin huonoksi, että minä
pelkäsin, ettei se eläisi enää kauan, mutta toivoin kumminkin voivani
hoidella sitä niin hyvin, että saisin pitää sen yli talven. Tänä
aamuna se tuntui aika virkeältä. Se makasi matollaan uunin edessä --
mutta äkkiä se nousi ja tassutti hiljaa minun luokseni. Sitten se
laski päänsä minun polvelleni ja katsoi minuun kauan herttaisilla,
uskollisilla silmillään. Sitten kävi väristys läpi sen ruumiin, ja se
vaipui maahan kuolleena. Oi, kuinka tulen sitä kaipaamaan!

-- Anna minun lahjoittaa sinulle uusi koira, Leslie, sanoi Anna. --
Olin aikonut lahjoittaa Gilbertille jouluksi erään oikein muhkean ja
kauniin setterin. Ehkä saankin antaa sen sinulle.

Leslie pudisti päätänsä.

-- Ei nyt vielä, rakkaani. En voi vielä ottaa uutta koiraa -- en
voi suoda sille mitään tunteita... Ehkä -- joskus myöhemmin -- jos
tahdot antaa minulle sellaisen lahjan. Tarvitsisin todellakin koiran
jonkinmoiseksi suojaksi. Mutta Carlossa oli melkein inhimillisiä
piirteitä -- se oli niin ymmärtäväinen ja herttainen...Tuntuisi
hiukan sydämettömältä hankkia kovin pian toinen koira tuon vanhan
uskollisen palvelijan sijaan.

Anna matkusti Avonleahin viikkoa ennen joulua ja viipyi siellä
jonkun aikaa juhlan jälkeen. Gilbert seurasi hiukan myöhemmin,
ja nyt vietettiin iloinen uudenvuodenpäivä Vihervaarassa, minne
Barryn, Blythen ja Wrightin perheet kokoontuivat osoittamaan kunniaa
päivälliselle, jota Marilla ja Rakel-rouva olivat valmistelleet niin
suurella huolella ja puuhalla. Kun Anna ja Gilbert palasivat Neljään
tuuleen, oli heidän pikku talosensa melkein uponnut lumeen, sillä
seudulla oli ollut kolmas lumituisku tuona talvena, joka sitten
muodostui harvinaisen ankaraksi, ja kaikkialle, missä jokin este oli
ollut vastassa, oli muodostunut oikeita lumivuoria. Mutta kapteeni
Jim oli lapioinut teitä veräjälle ja oville, ja neiti Cornelia oli,
huolellisesti verhottuna päällysvaatteihin, uskaltanut lähteä matkaan
ja oli nyt sytyttänyt tervetuliaisiksi valkean haavemajan takkaan.

-- Kuinka hauskaa, että olet täällä jälleen, rakkaani! Oletko koskaan
nähnyt tällaisia kinoksia? Mooren taloa et voi ollenkaan nähdä,
ellet mene ullakolle. Kuinka Leslie tulee iloiseksi, saadessaan
sinut takaisin -- hänhän on ollut melkein tykkänään erillään muusta
maailmasta. Onneksi Dick osaa lapioida lunta ja se on hänestä
hauskaakin... Susan lähettää terveisiä, että hän tulee tänne
huomenna. Minne tuli niin kiire, kapteeni?

-- Minun täytyy lähteä tallustamaan The Gleniin istuakseni hetkisen
Martin Strong-vanhuksen tykönä. Luulen, ettei hänellä ole enää
pitkälti aikaa elettävänä ja hän on niin yksin maailmassa. Hänellä ei
ole monta ystävää -- hänellä on ollut koko elämänsä ajan niin kiire,
ettei ole ehtinyt hankkia niitä. Mutta hän on ansainnut paljon rahaa.

-- No, hän ajatteli kaiketi niin, että koska ei voi palvella sekä
Jumalaa että mammonaa, niin oli varmempaa valita mammona, sanoi neiti
Cornelia tuikeasti. -- Älköön nyt sitten myöskään valittako, ettei
mammona yksin riitä hänelle seuraksi.

Kapteeni Jim lähti pois, mutta pihalla muistui hänelle mieleen eräs
seikka, ja hän palasi jälleen nopeasti sisään.

-- Olen saanut kirjeen Owen Fordilta, rouva Blythe, ja hän kirjoittaa
saaneensa kustantajan elämänvaihekirjalle ja se ilmestyy syksyksi.
Tulin oikein suunnattoman iloiseksi saadessani tuon tiedon.
Ajatelkaas, että hyväksi lopuksi kumminkin saan nähdä tuon kirjan
painettuna!

-- Tuo elämänvaihejuttu tekee hänet vielä aivan hassuksi -- luulisi
vanhalla miehellä sentään olevan hiukan enemmän ymmärrystä, sanoi
neiti Cornelia säälivästi. -- Minä puolestani olen sitä mieltä, että
maailmassa jo ennestäänkin on aivan liian paljon kirjoja.




XXIX.

ANNA JA GILBERT OVAT ERIMIELISIÄ.


Gilbert laski kädestänsä paksun lääketieteellisen teoksen, jota hän
oli tutkinut, kunnes maaliskuun illan yhä tihenevä hämärä pakotti
hänet keskeyttämään lukunsa. Hän nojautui taapäin tuolissaan ja
tuijotti ajatuksiin vaipuneena ulos akkunasta. Oli varhainen kevät
-- tuo aika, jolloin luonto on kenties kaikkein vähimmin eduksensa.
Ei edes auringonlaskukaan voinut hohteellaan elähdyttää tuota
kuollutta, kosteutta tihkuvaa maisemaa tai lahden mustapilkkuista
jääaavikkoa, missä siellä täällä näkyi kimmeltäviä vesilätäköitä.
Muita elonmerkkejä ei ollut näkyvissä, kuin suuri musta varis,
joka lentää leyhki raskain siivenlyönnein kedon poikki. Gilbertin
ajatukset kiintyivät varikseen. Oliko se perheenisä, jonka puoliso
-- musta, mutta sangen ihana -- odotti sitä The Glenin metsässä? Vai
nuori keikariko se oli, joka kenties oli kosioretkellä? Tai kenties
kyynillinen vanhapoika, joka piti kultaista vapauttaan perhe-elämää
parempana. Kuinka lienee ollutkaan -- joka tapauksessa oli varis
pian kadonnut pimenemistään pimenevään etäisyyteen, ja Gilbertin
huomio kiintyi paljoa miellyttävämpään näkyyn, joka hänellä oli aivan
lähettyvillä.

Takkatulen loimu leikitteli iloisesti seinillä ja lattialla, ja
sen hohde lankesi Gogin ja Magogin sileään valkoiseen ja vihreään
selkään sekä uunin edessä olevalla matolla loikoilevan koiran
hienopiirteiselle ruskealle päälle. Kimmeltäen heijastui se seinällä
riippuvien taulujen puitteista ja maljakosta, jossa puutarhasta
poimitut keltanarsissit upeilivat, ja se saavutti Annankin, joka
istui pienen pöytänsä ääressä, ompelutyö vieressään ja kädet ristissä
polven ympäri. Hän näki tulessa ihmeellisiä näkyjä -- tarulinnoja,
joiden sirot torninhuiput kohosivat korkeuteen, kuun valaisemain
pilvien ympäröiminä tai hehkuvan aamuruskon kultaamina -- laivoja,
jotka tulivat purjehtien Hyväntoivonniemestä matkalla Neljän tuulen
satamaan kallisarvoista lastia kuljettaen... Anna oli alkanut jälleen
haaveilla, joskin levottomuus tummana varjona öin päivin synkistytti
hänen unelmansa.

Gilbert oli jo tottunut ajattelemaan itseänsä "vanhana naineena
miehenä". Mutta Annaa hän silmäili yhä edelleen rakastajan
ihmettelevin, epäilevin katsein. Hän ei voinut uskoa todeksi tuota,
että Anna nyt oli kokonaan hänen omansa. Olisihan se voinut olla
unelma vain, jonka tämä ihmeellinen haavemaja oli loihtinut esiin.
Hänen sielunsa kosketteli Annaa mitä kevyimmin ottein peläten muutoin
heräämisen seuraavan ja karkoittavan haaveen.

-- Anna, sanoi hän vitkaan, -- käännäpä huomiosi minuun. Haluaisin
puhua kanssasi eräästä asiasta.

Anna katsoi häneen takkavalkean punaamasta hämystä.

-- Mitä nyt, kysyi Anna hilpeästi. -- Sinä näytät niin kauhean
juhlalliselta, Gilbert. Minä en ole tosiaankaan tehnyt tänään
ainoatakaan kepposta -- voit kysyä Susanilta.

-- En aio puhua sinusta enkä meistä. On kysymys Dick Mooresta.

-- Dick Mooresta? toisti Anna istuutuen nopeasti pystyyn tuolissaan.
-- Mitä ihmettä sinulla voi olla sanottavaa Dick Mooresta!

-- Olen ajatellut häntä varsin paljon viime aikoina. Muistatko,
kuinka kerran viime kesänä hoidin häntä, kun hänellä oli niskassa
suuria paiseita?

-- Muistan -- muistan kyllä.

-- Silloin käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkoin hänen päässään
olevat arvet. Minun mielestäni Dick lääketieteen kannalta aina
on ollut hyvin mielenkiintoinen olento. Anna, olen tehnyt sen
johtopäätöksen, että jos Dick Moore saataisiin ajanmukaiseen
sairashuoneeseen ja toimitettaisiin paikoin pääkopanavaus, voisi hän
saada takaisin sielunkykynsä -- hänen muistinsa palaisi jälleen...

-- Gilbert! Annan äänessä ilmeni mitä voimakkain vastalause. -- Tuota
et voine tarkoittaa täyttä totta?

-- Tarkoitan kyllä! Ja käsitykseni asiasta on se, että olen
velvollinen ensi tilassa ottamaan tuon asian puheiksi Leslien kanssa.

-- Gilbert Blythe, sinä et saa ryhtyä tuohon puuhaan, huudahti Anna
kiivaasti. -- Oi rakas Gilbert, luovu tuosta tuumasta, -- älä Jumalan
tähden toteuta sitä! Ethän toki voi olla niin julma! Lupaa minulle,
ettet sitä tee!

-- Jopa jotakin, Anna-tyttöseni, en toki luullut, että sinä
arvostelisit asiaa tuolla tavoin! Ole nyt toki ymmärtäväinen!

-- Ei, minä en tahdo olla ymmärtäväinen -- en voi olla ymmärtäväinen
-- ja sitäpaitsi juuri minä olen ymmärtäväinen. Mutta sinä puolestasi
et ole. Gilbert, oletko ollenkaan ajatellut, mitä seurauksia siitä
olisi Lesliehin nähden, jos Dick Moore saisi jälleen järkensä
takaisin? Koetapa tehdä hyvin ja miettiä sitäkin! Onnetonhan hän
tosin on nytkin, mutta elämä Dickin hoitajana ja auttelijana on
sentään tuhansin verroin siedettävämpää kuin elämä hänen vaimonansa.
Minä tiedän -- minä tiedän sen. Sitä on mahdoton kuvaillakaan! Eihän
sinulla ole mitään syytä ryhtyä kaitselmuksen tehtäviin! Anna kaiken
jäädä ennalleen!

-- Olen punninnut tarkoin tätä asiaa kaikkine mahdollisuuksineen,
Anna. Mutta minun vakaumukseni mukaan on lääkärillä oleva pääasiana
potilaan henkisen ja ruumiillisen terveyden palauttaminen, aivan
riippumatta siitä johtuvista seurauksista. Minun käsittääkseni on
lääkäri velvollinen koettamaan palauttaa terveyden ja järjen, jos on
toivoakaan, että se voi tapahtua.

-- Mutta eihän Dick ole ollenkaan sinun hoidokkejasi, sanoi Anna,
turvautuen uuteen perusteluun. -- Jos Leslie olisi kysynyt sinulta,
voidaanko tehdä jotakin hänen hyväksensä, silloin voisit ehkä olla
velvollinen sanomaan ajatuksesi asiasta. Mutta nyt ei sinulla ole
mitään oikeutta sekaantua tuohon asiaan.

-- Miksikä ei? Kymmenen vuotta sitten sanoi setä Dave Leslielle,
ettei mitään ollut tehtävissä. Tietysti hän uskoo niin olevan.

-- Kuinka setä Dave olisi voinut sanoa niin, ellei se olisi totta?
huudahti Anna voitonriemuisesti. -- Eikö hän osaa arvostella tuota
asiaa yhtä hyvin kuin sinä?

-- Ei luullakseni -- joskin ehkä tuntuu itserakkaalta ja kerskuvalta,
että sen sanon. Tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka yksipuolisesti
hän arvostelee "uudenaikaista ihmisten leikkelemistä". Hän ei hyväksy
leikkausta edes umpisuolentulehduksenkaan parannuskeinona.

-- Hän on oikeassa, huudahti Anna, tehden jälleen rintamanmuutoksen.
-- Minäkin luulen, että te uudenaikaiset lääkärit olette aivan liian
kärkkäitä kokeilemaan ihmisten lihalla ja verellä.

-- Rhoda Allonby ei enää tänään kuuluisi eläväisten joukkoon, jos
minulla ei olisi ollut rohkeutta kokeilla, vastusteli Gilbert. --
Minä otin vastuun kannettavakseni -- ja pelastin hänen henkensä.

-- Minä en pian enää jaksa kuulla puhuttavan Rhoda Allonbystä,
huudahti Anna -- tehden suurta vääryyttä Gilbertille, joka ei ollut
maininnut edes rouva Allonbyn nimeäkään sen päivän jälkeen, jolloin
hän oli kertonut Annalle uhkarohkean kokeensa onnistumisesta. Eikä
ollut hänen syynsä, että muut ihmiset usein olivat puhuneet tuosta
asiasta Annan kuullen.

Gilbert loukkaantui aika lailla, ja sitä ei voitane lukea hänelle
viaksi.

-- En olisi odottanut, että sinä arvostelisit tätä asiaa tuolla
tavoin, Anna, sanoi hän hiukan kylmähköllä äänellä, nousi ja lähti
astumaan vastaanottohuoneensa ovea kohden.

Tämä oli ensi kerta, jolloin heidän erimielisyytensä oli ollut
niinkin vakavaa laatua.

Mutta Anna kiiruhti hänen jälkeensä ja veti hänet mukaansa takaisin
huoneeseen.

-- Ei, Gilbert -- et saa mennä minun luotani "vihan vimmoissa".
Istuudu nyt tänne, niin pyydän oikein kauniisti anteeksi. Ei, en minä
tarkoita sitäkään... Mutta -- voi, jospa vain tietäisit...

Anna hillitsi itsensä viime hetkenä. Hän oli ollut vähällä ilmaista
Leslien salaisuuden.

-- Jospa vain tietäisit, millä tavoin naisen täytyy arvostella tuota
kaikkea, päätti hän varovasti lauseensa.

-- Voinhan ymmärtää sen varsin hyvin. Olen arvostellut tuota asiaa
joka näkökohdalta -- ja lopullinen johtopäätökseni on, että minä
olen velvollinen ilmoittamaan Leslielle, että Dick minun luullakseni
voi saada takaisin sielunkykynsä. Mutta siinä päättyy sitten minun
vastuuni. Hänen tehtävänsä sitten on ratkaista asia.

-- Mutta kysymyksessähän on pelkkä otaksuma, jatkoi Anna. -- No,
sinä ilmoitat siis Leslielle ajatuksesi asiasta, ja hän määrää,
että leikkaus on tapahtuva. Se tulee hyvin kalliiksi. Hänen täytyy
joko ottaa laina tai myödä pieni maatalonsa. Otaksukaamme edelleen,
että leikkaus epäonnistuu ja Dick jää ennalleen. Kuinka voi Leslie
sitten koskaan saada velkansa maksetuksi tai elättää itsensä ja tuon
avuttoman ahmatin, jos ei hänellä enää ole taloaankaan?

-- Niin, hankalaksihan se kaiketi kävisi... Mutta katson
velvollisuudekseni ilmoittaa hänelle asiasta. Siitä vakaumuksesta en
pääse mihinkään.

-- Et tietenkään... Minä tunnen kyllä Blythen suvun itsepintaisuuden,
vaikeroi Anna. -- Mutta rukoilen, ettet ota sitä yksin vastuullesi.
Neuvottele setä Daven kanssa!

-- Sen olen jo tehnyt, vastasi Gilbert väkinäisesti.

-- No, mitä hän sanoi?

-- Hän oli samaa mieltä kuin sinäkin, -- hänestä kaikki voi jäädä
ennalleen... Lukuunottamatta hänen ennakkoluulojansa uudenaikaisia
kirurgisia keksintöjä kohtaan näytti hän arvostelevan asiaa
yksinomaan samalta näkökannalta kuin sinäkin: älä tee sitä -- Leslien
takia!

-- Siinä sen näet! riemuitsi Anna. -- Minun mielestäni pitäisi sinun,
Gilbert, noudattaa hänen mielipidettänsä -- hänhän on likimmittäin
kahdeksankymmenen vuoden vanha ja hän on nähnyt jo minkä mitäkin
ja pelastanut monta ihmishenkeä... Onhan hänellä sentään suurempia
edellytyksiä voida arvostella asiaa oikein, kuin sinulla, joka hänen
rinnallansa olet vain poikanen.

-- Kiitän nöyrimmästi.

-- Älä naura -- tämä on perin vakava asia.

-- Niin minunkin mielestäni. Varsin vakava. On kysymyksessä mies,
joka on avuton ja muille raskaana taakkana. Hän voi saada järkensä
jälleen ja tulla hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi.

-- Jumala tiesi, oliko hän niin hyödyllinen entisaikoinakaan,
keskeytti Anna hänet.

-- No, sittenhän hänelle voi valmistaa tilaisuuden korjata
laiminlyöntinsä. Miksi ei sitten hänen vaimonsa näkisi sitä
kernaasti? Minun velvollisuuteni on sanoa hänelle, että tuollainen
mahdollisuus on olemassa. Siinä kuulet päätökseni.

-- Älä puhu vielä päätöksestä, Gilbert! Neuvottele jonkun toisen
kanssa. Kysy kapteeni Jimiltä, mitä hän ajattelee asiasta.

-- Kuten tahdot. Sen voin kyllä tehdä. Mutta lupaan olla välittämättä
hänen ajatuksestansa. Tässä on kysymyksessä asia, jonka olen
velvollinen ratkaisemaan omin päin. Tuntisin aina omantunnontuskaa,
jos en lausuisi julki järkkymätöntä vakaumustani. Täytyyhän minun
totella omaatuntoani.

-- Niin kyllä, omaatuntoasi, voihki Anna. -- On kai setä Davellakin
omatunto, vai kuinka?

-- Epäilemättä. Mutta se on hänen asiansa. Kuules nyt, pikku Annani
-- jos tämä asia ei koskisi Leslietä, vaan kysymys olisi asiasta
sellaisenaan -- etköhän silloin olisi yhtä mieltä minun kanssani?
Tiedät hyvin, että niin olisi.

-- En suinkaan, vakuutti Anna vastoin parempaa tietoansa. -- Voit
puhua minulle aamuun saakka, Gilbert, mutta et sittenkään saa minua
puolellesi. Kysy vain täti Cornelialta, mitä hän ajattelee.

-- Tuopa on tosiaankin köyhyydentodistus, Anna, että sinä nyt
vetoat neiti Corneliaan henkilönä, jonka arvostelulla olisi jotakin
merkitystä. Ja juuri tämänkaltaisessa asiassa! Hän sanoisi tietysti,
että "sellaisiahan ne ovat", ja sättisi meitä miehiä silmät
korvat täyteen. Mutta se on täysin yhdentekevää. Minä en edes aio
tiedustella neiti Cornelian ajatusta. Leslie saa yksin ratkaista
asian.

-- No niin, silloin tietää kyllä jo etukäteen, millaiseksi ratkaisu
tulee, sanoi Anna melkein itku kurkussa. -- Tunnemmehan kyllä Leslien
ylen ankarat käsitteet "velvollisuudesta". En voi käsittää, kuinka
haluat ottaa kantaaksesi sellaisen vastuun. Minä en voisi sitä tehdä.

-- Tiedätkö, minun mielestäni ihmisen ensi velvollisuus on sanoa
totuus, sellaisella kuin hän sen on käsittänyt, jos hän kerran
lujasti uskoo siihen.

-- Niin, niinhän Raamatussa sanotaan: Te tulette tuntemaan totuuden,
ja totuus on tekevä teidät vapaiksi, sanoi Anna. -- Mutta ei
tästä koidu vapautta Leslielle. Hänen kahleensa käyvät vain yhä
raskaammiksi. Oi Gilbert, et saa minua koskaan uskomaan, että
menettelet oikein.




XXX.

LESLIE RATKAISEE ASIAN.


Influenssa oli äkkiä alkanut raivota The Glenissä ja
kalastajakylässä, ja se piti Gilbertin kahden seuraavan viikon aikana
niin kovassa työssä, ettei hän saanut aikaa käydä kapteeni Jimin
tykönä, kuten hän oli aikonut. Anna alkoi jo hiukan toivoa, että hän
oli luopunut Dick Moorea koskevista tuumistansa, ja kartellen johtaa
niitä hänen mieleensä, ei hän enää maininnut koko asiaa -- mutta se
oli alati hänen mielessänsä.

-- Olisikohan ehkä oikeammin kertoa hänelle, että Leslie pitää
Owenista, ajatteli hän. -- Hän varoisi kyllä antamasta Leslien
koskaan aavistaa, että hän siitä tietää, joten Leslien ylpeys
ei siitä voisi loukkautua, ja kenties hän sillä tavoin tulisi
vakuutetuksi, että on parasta jättää Dick Moore oman onnensa nojaan.
Sanonko sen hänelle -- vain enkö sano? Ei, en voi kumminkaan sitä
tehdä. Lupaus on pyhä, eikä minulla ole mitään oikeutta ilmaista
Leslien salaisuutta. Mutta voi -- en ole koskaan elämässäni ollut
mistään asiasta niin huolissani ja suruissani kuin tästä. Se turmelee
koko kevääni -- turmelee kaikki.

Eräänä iltana Gilbert ehdotti aivan odottamattomasti, että he
menisivät tervehtimään kapteeni Jimiä. Anna suostui tähän toiveet
heikompina, ja he lähtivät matkaan. Kahden viikon päivänpaiste oli
saanut ihmeitä aikaan tuossa toivottomassa, kosteutta tihkuvassa
tienoossa, jonka ylitse Gilbertin varis oli lentänyt. Kuivina ja
ruskeina ja lämpöisinä levenivät siinä nyt harjut ja kedot, valmiina
puhkeamaan lehteen ja kukkaan, ulappa oli jälleen aurinkoisen
sininen ja rannikko eteni loppumattomiin kirkkaudessa, joka lopuksi
äärimmäisessä etäisyydessä kohotti sen väräjävänä kangastuksena
ilmoille. Maantie kiemurteli lahden rannikkoa pitkin kiiltävän
punaisen nauhan kaltaisena. Alhaalla hietasärkillä pyydystelivät
poikaset kuoreita, ja jotkut heistä olivat keksineet pistää tulen
edellisen vuoden pörhöiseen, kuivaan kaislikkoon. Liekit kuvastuivat
komeina tummansinistä lahdenpintaa vastaan, tuulenhenkäykset
kuljettivat niitä edelleen, ja ne loivat lehahtelevia kajastuksia
kalliojyrkänteihin ja ranta-aittoihin. Tuo oli ihana näytelmä, jota
Anna muulloin olisi katsonut suurella mielihyvällä, mutta tänään ei
hän voinut ollenkaan nauttia kävelyretkestänsä.

Gilbertin laita oli samaten. Hilpeästä toveruudesta ei tällä kertaa
ollut tuntuakaan, ja mielipiteet, jotka tavallisesti kävivät yhteen,
olivat nyt joutuneet surkeaan ristiriitaan. Kopea tapa, millä
Anna oikaisi niskaansa ja antoi lyhyet, kohteliaat vastauksensa,
ilmaisi selvästi paheksumisen, jota koko yritys herätti hänen
mielessänsä. Gilbertin yhteenpuserretut huulet todistivat Blythen
suvun itsepintaisuudesta, mutta hänen katseensa oli alakuloinen.
Hän oli päättänyt menetellä velvollisuudentuntonsa mukaisesti,
mutta epäsopuun joutuminen Annan kanssa -- se oli seuraus, joka oli
varsin raskas kantaa. Kaiken kaikkineen -- he olivat hyvillään,
kun saavuttivat majakan -- ja samalla tuo tunne tuotti heille
tunnonvaivoja.

Kapteeni Jim pani pois verkon, jota hän kutoi, ja lausui heidät
sydämellisesti tervetulleiksi. Kevätillan kirkkaassa valaistuksessa
näytti hän Annasta vanhemmalta kuin koskaan ennen. Hänen tukkansa oli
harmaantunut huomattavasti, ja tuo vahvarakenteinen vanha käsi vapisi
hieman. Mutta hänen siniset silmänsä olivat kirkkaat ja levolliset ja
ne kuvastivat rehellistä ja pelotonta mieltä.

Kapteeni Jim kuunteli äänetönnä hämmästyksestä Gilbertin esitystä
tuosta asiasta, joka vaivasi hänen mieltänsä. Hyvin tietäen, kuinka
tuo vanha kunnon mies jumaloi Leslietä, oli Anna edeltäkäsin varma
saavansa hänestä kannattajan, joskaan hän ei voinut liioin toivoa
sen vaikuttavan mitään Gilbertiin. Hänet valtasi siksi mitä suurin
hämmästys, kun kapteeni Jim, säyseästi ja tyynesti, osoittamatta
vähintäkään epäröimistä lausui ilmi ajatuksensa, että Leslien piti
saada tieto asiasta ja itsensä ratkaista se.

-- Oi, kapteeni Jim, en ikinä olisi uskonut teidän sanovan niin,
huudahti Anna nuhtelevasti. -- En luullut, että tahtoisitte tuottaa
hänelle yhä lisää huolia.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

-- Sitä en tahdokaan. Voin kyllä ymmärtää teidän tunteenne, rouva
Blythe -- tunsin itsekin jotakin samantapaista syvinnä sydämessäni.
Mutta emme voi tässä maailmassa ohjata kulkuamme tunteitten mukaan
-- jos niin menettelisimme, joutuisimme usein sekä matalikolle että
haaksirikkoon. On olemassa ainoastaan yksi varma kompassi, ja siihen
on meidän turvaaminen -- nimittäin se, mikä on oikein. Minä kannatan
tohtoria. Jos on toiveita Dickin suhteen, täytyy Leslien saada siitä
tieto. Minun nähdäkseni ei siinä ole ollenkaan epäröimisen varaa.

-- Vai niin, huudahti Anna epätoivon vallassa, -- odottakaapa vain,
kunnes molemmat joudutte neiti Cornelian käsiin!

-- Cornelia tulee kyllä suuntaamaan järeimmät tykkinsä meitä kohden,
sanoi kapteeni Jim. -- Te naiset olette niin äärettömän herttaisia,
hyvä rouva, mutta teillä on se vika, että te annatte tunteitten
hämmentää ymmärryksenne, niin että ette voi ajatella selvästi ja
johdonmukaisesti. Te, hyvä tohtorinna, olette hienosti kasvatettu
nainen ja Cornelian sivistys on jokseenkin pintapuolinen -- mutta
siinä suhteessa te olette yhtä maata. Ja hyvä Jumala -- eihän teitä
siitä voi parjata... Nyt minä keitän meille hiukan teetä, ja sitten
juomme sen ja puhumme samalla hauskemmista asioista, niin saamme
nähdä, eikö maailma meistä kaikista ala tuntua hiukan valoisammalta.

Kapteeni Jimin tee ja rauhoittava juttelu saattoi Annan mielen
senverran tasapainoon, ettei hän kotimatkalla ollut Gilbertille niin
pisteliään ilkeä kuin oli päättänyt olla. Hän ei edes viitannutkaan
tuohon päivän polttavaan kysymykseen, vaan jutteli luontevasti ja
vilkkaasti muista asioista, ja Gilbert käsitti tämän merkitsevän
anteeksiantoa, joskin hiukan väkinäistä.

-- Kapteeni Jim on tänä keväänä näyttänyt niin heikolta ja
huonovointiselta, sanoi Anna alakuloisesti. -- Minä pelkään, että hän
pian lähtee hakemaan kadonnutta Margaretaansa. Mutta se olisi niin
ikävää, etten tahdo sitä ajatellakaan...

-- Kapteeni Jimin "purjehdittua viime retkellensä", kuten hän kerran
sanoi, ei Neljä tuulta enää tule olemaan sama kuin ennen, lausui
Gilbert.

Seuraavana iltana Gilbert meni piilipuitten ympäröimään taloon. Anna
kuljeskeli halutonna kotosalla hänen paluutansa odotellen.

-- No, mitä Leslie sanoi? tiedusteli hän Gilbertin tullessa sisään.

-- Eipä juuri paljoa. Luulen, ettei hän vielä ollut voittanut
mielenliikutustaan.

-- Ja hän suostui leikkaukseen?

-- Hän harkitsee asiaa tehdäkseen päätöksensä.

Gilbert heittäytyi väsyneenä lieden ääressä olevaan

nojatuoliin. Hän näytti rasittuneelta. Hänestä ei ollut suinkaan
tuntunut helpolta ilmoittaa Leslielle tuo ihmeellinen asia. Eikä
myöskään ollut hauska muistaa tuota kauhua, joka kuvastui Leslien
silmissä hänen käsittäessään, mitä tohtorin sanat merkitsivät. Nyt,
kun arpa oli heitetty, alkoi Gilbertiä vaivata epätietoisuus, oliko
hän menetellyt oikein.

Anna katsoi häneen katuvaisena. Sitten hän laskeutui hänen viereensä
matolle ja painoi kauniin päänsä hänen käsivarteensa.

-- Gilbert, minä olen ollut sinulle niin paha tuon asian takia. Mutta
aion tehdä parannuksen. Sano nyt kostoksi minulle jotakin ilkeätä
punaisesta tukastani ja anna minulle sitten anteeksi!

Ja tuosta ymmärsi Gilbert, että päättyipä asia miten tahansa, niin ei
hänen tarvitsisi kuulla nuhdetta: "mitä minä sanoin?" Mutta tuo ei
sentään tuottanut hänelle täyttä lohtua. On helpompi tietopuolisesti
hyväksyä velvollisuuden täyttämisen periaate, kuin noudattaa sitä
käytännössä, varsinkin jos tunnollisuuden palkkana on naisen
kyyneltynyt katse.

Hienotunteisuudesta kartteli Anna Leslietä parina seuraavana päivänä.
Kolmantena iltana tuli Leslie pieneen valkoiseen taloon ja ilmoitti
Gilbertille, että hän nyt oli tehnyt päätöksen. Hän aikoi matkustaa
Dickin kanssa Montrealiin huolehtiaksensa leikkauksesta.

Hän oli hyvin kalpea ja hän näytti antautuneen jälleen entisen
umpimielisyytensä valtaan. Mutta hänen silmistänsä oli kadonnut tuo
kauhun ilme, joka oli vainonnut ja kiusannut Gilbertiä, niiden katse
oli kylmä ja kirkas, ja Leslie keskusteli vilkkaasti ja asiallisesti
Gilbertin kanssa asian yksityiskohdista. Siinähän olikin paljon
tuumimista ja harkitsemista. Saatuaan haluamansa tiedot lähti Leslie
kotiin. Anna olisi halunnut saattaa häntä hiukan matkaa.

-- On parempi, ettet tule, sanoi Leslie lyhyesti. -- Tänään on
satanut ja maa on kostea. Hyvää yötä!

-- Olenko menettänyt ystäväni? sanoi Anna huoaten. -- Jos leikkaus
onnistuu ja Dick Moore saa järkensä takaisin, sulkeutuu Leslie
jälleen omaan itseensä, niin ettei kukaan meistä enää voi lähestyä
häntä.

-- Ehkä hän hakee avioeron, sanoi Gilbert.

-- Sellaista ei Leslie ikinä tee, Gilbert. Hänellä on harvinaisen
luja velvollisuudentunto. Hän kertoi minulle kerran, että hänen
isoäitinsä, vanha rouva West, aina teroitti hänen mieleensä, että
jos on sitoutunut vastuuseen jostakin, niin ei saa koskaan koettaa
siitä vapautua, kävipä se kuinka raskaaksi tahansa. Tuo on ollut
hänen elämänsä perusohjeena. Mutta voihan se kenties tuntua peräti
vanhanaikaiselta.

-- Älä nyt ole katkera, Anna-tyttöseni! Sinä et pidä sitä
vanhanaikaisena -- sinullahan on itselläsi aivan sama käsitys
vastuunalaisuuden velvoituksista. Ja oikeassa sinä olet.
Velvollisuudentunnon puute on yhteiskunnallisen elämämme kirous --
ja se on tuon kaikkialla maailmassa vallitsevan tyytymättömyyden ja
levottomuuden alku ja lähtökohta.

-- Sanoo saarnaaja, lisäsi Anna ivallisesti.

Mutta ilveilystään huolimatta hän tunsi Gilbertin olevan oikeassa, ja
hänen sydäntänsä vihloi hänen ajatellessaan Leslietä.

Viikkokautta myöhemmin syöksähti neiti Cornelia lumivyöryn tavoin
tuohon pieneen valkoiseen taloon. Gilbert oli poissa, ja Anna sai
yksin ottaa vastaan ensi sysäyksen.

Neiti Cornelia ehti tuskin saada hatun päästään ennenkuin hän alkoi:

-- Anna, voiko tosiaankin olla totta tuo, mitä olen kuullut, --
että tohtori Blythe on sanonut Leslielle, että Dick voi parantua ja
että Leslien pitää mennä hänen kanssaan Montrealiin, jossa voidaan
toimittaa leikkaus?

-- Kyllä se on aivan totta, sanoi Anna uljaasti.

-- No hyvänen aika! Sehän on epäinhimillistä julmuutta -- sitä
se juuri on, sanoi neiti Cornelia aivan poissa suunniltaan. --
Luulin, että tohtori Blythe olisi kunnon mies. En ikinä olisi voinut
ajatella, että hän tekisi itsensä syypääksi sellaiseen -- niin, sanon
sen suoraan -- sellaiseen konnamaisuuteen.

-- Sepä oli ponnekas sana. Mieheni katsoi velvollisuudekseen sanoa
Leslielle, että Dick kenties voisi parantua, sanoi Anna hiukan
tulisesti. -- Ja minä puolestani, lisäsi hän päättäen asettua
Gilbertin puolelle, -- olen aivan samaa mieltä.

-- Vieläkös mitä, se ei suinkaan pidä paikkaansa, pikku ystäväni,
sanoi täti Cornelia. -- Ei ainoakaan ihminen, jolla on sydäntä, voi
olla sitä mieltä.

-- Kapteeni Jim hyväksyi sen myöskin.

-- Älä viitsi vedota tuohon vanhaan ukkorähjään, huudahti neiti
Cornelia. -- Hänen hyväksymisistään minä vähät välitän. Ajattelepa
vain, mitä tämä merkitsee tuolle kidutetulle tyttöraukalle!

-- Olemme kyllä harkinneet sitäkin. Mutta Gilbertin mielestä on
lääkärille oleva pääasiana potilaan henkisen ja ruumiillisen
terveyden palauttaminen, aivan riippumatta siitä johtuvista
seurauksista.

-- Aivan niin, sehän on täysin miesten katsantokannan mukaista.
Sellaisia ne nyt kerta kaikkiaan ovat, eivätkä ne taida siitä
muuttua, Jumala paratkoon. Mutta sinulta, Anna, olisin odottanut
parempaa, jatkoi täti Cornelia nyt jo pikemmin mielipahoissaan kuin
suuttuneena.

Sitten hän alkoi pommittaa Annaa täsmälleen samoilla
todistuskeinoilla, joilla tämä oli ahdistellut Gilbertiä, ja Anna
puolusti miestänsä uljaasti samoilla aseilla, joita Gilbert itse oli
käyttänyt häntä vastaan. Ottelu kävi pitkälliseksi, mutta lopuksi
täti Cornelia heitti pois aseensa.

-- Se on pöyristyttävää -- ihka ilmeinen häpeä, selitti hän itku
kurkussa. -- Ei, en sanaakaan minä peruuta, ilmeinen häpeä se on.
Leslie raukka!

-- Eikö tädin mielestä sitten ollenkaan kannata ottaa lukuun Dickiä
itseänsä? huomautti Anna.

-- Dickiä? Dick Moorea? Mikä hätä hänellä on? Hänhän viettää
huoletonta elämää jos kukaan! Hänestä on tullut paljon siedettävämpi
ja siivompi yhteiskunnanjäsen, kuin mitä hän oli siihen aikaan,
jolloin hänellä oli vielä niinsanottu järkensä tallella. Silloin hän
oli juopporatti ja kaikkea muuta huonoa, mitä olla voi. Ja nyt hänet
päästetään jälleen vapaalle jalalle, tekemään tuhojaan mielin määrin.

-- Ehkäpä hän on tehnyt parannuksen tänä pitkänä aikana, sanoi Anna
raukka, ärtyneen ulkonaisen vihollisen ja omien epäröimistensä ja
tunnonvaivojensa ristitulessa.

-- Paholainen ja sen isoäiti voivat tehdä parannuksen, mutta ei ikinä
hän, sähähti täti Cornelia. -- Dick Moore on saanut töittensä palkan.
Ne vammat, jotka ajoivat järjen hänen päästään, sai hän tapellessaan
humalapäissä. Hän ansaitsee kyllä kohtalonsa. Jumala lähetti sen
hänelle rangaistukseksi. Minä en usko ollenkaan, että tohtori Blythe,
olkoonpa kuinka etevä tahansa, on oikeutettu tekemään tyhjäksi
Jumalan rangaistukset. Se voi käydä hänelle itsellensä varsin
kalliiksi.

-- Mutta eihän kukaan tiedä, mistä Dickin pahoinpitely on aiheutunut,
täti Cornelia. Kenties ei hän ole ollutkaan juovuksissa eikä
tappelussa. Ehkä hänen kimppuunsa on käyty ryöstämisen tarkoituksessa.

-- Eikö mitä! Herralla on kyllä ollut jokin pätevä syy saattaa hänet
turmioon, sanoi täti Cornelia mahtipontisesti. -- Mutta minä näen
kyllä, mihin on jouduttu -- että asia nimittäin jo on ratkaistu ja
kaikki vastaväitteet turhia. Jos niin on, voin kyllä pitää suuni
kiinni. Jos jonkin asian täytyy tapahtua, niin minä kannan sen
tyynesti. Mutta ensiksi minun tulee saada vakuutus, että sen todella
täytyy tapahtua. Nyt olen vapautunut kaikesta edesvastuusta ja teen
parastani lohduttaakseni ja rauhoittaakseni onnetonta Leslie-raukkaa.
Sitäpaitsi -- täti Cornelian kasvot kirkastuivat -- ken tietää,
saavatko lääkärit mitään aikaan, niin taitavia kuin ovatkin! Ainakin
jää jäljelle hiven toivoa, että leikkaus voi epäonnistua.




XXXI.

TOTUUS VAPAUTTAA.


Kun Leslie kerran oli ratkaissut asian, jatkoi hän alkamaansa uraa
hänelle ominaisella tarmolla ja päättäväisyydellä. Mutta ensiksi oli
suuri kevätsiivous suoritettava, lankesipa elämän ja kuoleman arpa
sitten kuinka tahansa. Harmaassa talossa pestiin ja puhdistettiin
sisällä ja ulkona ja neiti Cornelia oli apuna joka nurkassa. Kun tuo
ponteva nainen oli saanut sydämensä ajatuksen lausutuksi Annalle ja
sittemmin myöskin Gilbertille ja kapteeni Jimille -- jolloin nuo
molemmat herrat kylläkin saivat kuulla kunniansa -- jätti hän asian
siksensä eikä maininnut Leslielle sanaakaan kiistastansa. Hän tyytyi
tosiseikkaan sellaisenaan, -- Dick oli toimitettava leikattavaksi --
ja hän viittasi vain lyhyesti asiaan, milloin se kävi tarpeelliseksi,
mutta ei ryhtynyt koskaan pohtimaan sitä sen enempää.

Leslie puolestansa ei myöskään ottanut tuota asiaa koskaan puheeksi.
Hänen esiintymisensä oli kylmähköä ja tyyntä näinä ihanina
kevätpäivinä. Hän kävi vain harvoin Annaa tervehtimässä, ja vaikka
hän aina oli kohtelias ja ystävällinen, oli juuri tuo kohteliaisuus
kuin hyinen muuri hänen ja pienen valkoisen talon asukasten välillä.
Muinoinen hilpeys ja leikillisyys, pila ja nauru oli tukehtunut
siihen.

Anna varoi päästämästä mieleensä loukkaantumisen tunnetta. Hän
tiesi Leslien olevan kammottavan kauhun vallassa -- kauhun, joka
ei sallinut hänen enää edes hetkeäkään tuntea iloa tai mielihyvää.
Kun hyvin voimakas tunne täyttää mielemme, karkoittaa se tieltänsä
kaikki muut tunteet. Koskaan elämässään ei Leslie Moore vielä ollut
tuntenut niin jäätävää kammoa tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta hän
vaelsi järkkymätönnä valitsemaansa polkua eteenpäin, hiljaisena ja
päämäärästään tietoisena, kuten muinaisajan marttyyrit, jotka hyvin
oivalsivat matkan päättyvän kuolemaan polttoroviolla.

Asian rahallinen puoli saatiin järjestetyksi paljon helpommin kuin
Anna oli uskaltanut toivoakaan. Leslie lainasi tarvittavan rahamäärän
kapteeni Jimiltä, joka hänen itsepintaisten pyyntöjensä johdosta otti
kiinnityksen tuohon pieneen maakartanoon.

-- Nyt ei siis edes _se_ huoli ole rasittamassa Leslie raukan mieltä,
sanoi neiti Cornelia Annalle. -- Eikä minunkaan mieltäni. Jos nyt
Dick paranee sen verran, että voi ryhtyä tekemään työtä, voinee hän
toki ansaita edes tuon velan korot, ja jollei hän voi, niin pitää
kapteeni Jim kyllä jollakin tavoin huolta siitä, ettei asia jää
Leslien niskoille. Näin hän sanoi minulle: "Minä alan käydä vanhaksi,
Cornelia, ja minullahan ei ole omia lapsia. Leslie ei tahdo ottaa
vastaan lahjaa keneltäkään, joka vielä on elossa, mutta kenties
hän ottaa henkilöltä, joka jo lepää haudassaan." Siinä suhteessa
on siis kaikki hyvin. Toivoisin vain, että kaikki muu voitaisiin
järjestää yhtä helposti. Mitä tuohon Dick-elukkaan tulee, niin on
hän ollut vallan kauhea nämä viime päivät. Luulen totisesti, että
häntä vaivaa riivaajainen. Leslie ja minä emme ole saaneet töitämme
tehdyiksi hänen ilkeitten keppostensa takia. Eräänä päivänä hän
ajeli Leslien hanhenpoikasia pihalla, kunnes useimmat niistä olivat
juosseet itsensä kuoliaiksi, viheliäiset pikku raukat. Ja hän ei
suostu tekemään meille ainoatakaan palvelusta. Tiedäthän, että
hänestä väliin voi olla oikein hyötyäkin, hän voi kantaa vettä ja
puita ja tehdä muuta sen semmoista. Mutta jos nyt olemme lähettäneet
hänet kaivolle, on hän halunnut laskeutua sinne. Kerran jo mietin
mielessäni: "Jospa kävisikin niin onnellisesti, että lentäisit sinne
pää edellä ja jäisit sinne, niin minä tanssisin ja hyppisin, niin
vanha kuin olenkin."

-- Mutta hyvä täti Cornelia!

-- Ei sinun tarvitse sen takia minua erikoisesti täditellä, rakas
ystäväni. Joka ihminen olisi ajatellut samaten. Jos Montrealin
lääkärit osaavat loitsia Dick Mooreen ihmistapoja, niin ovat ne
oikeita poppamiehiä.

Leslie matkusti Dickin kanssa Montrealiin toukokuun alussa. Gilbert
lähti mukaan ollaksensa apuna ja suorittaaksensa tarpeelliset
valmistukset. Hän palasi mukanaan tieto, että se etevä kirurgi, jolta
he Montrealissa olivat kysyneet neuvoa, arveli kuten hänkin, että oli
olemassa hyviä toiveita Dickin täydellisestä parantumisesta.

-- Sehän on erinomaisen ilahduttavaa, sanoi neiti Cornelia, puristaen
sitten huulensa yhteen.

Anna huokasi vain. Leslie oli heidän erotessaan ollut niin kalsean
umpimielinen. Mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Kymmenen päivän
kuluttua Gilbertin tulosta saapuikin kirje. Leslie kirjoitti, että
leikkaus oli onnistunut ja että Dick nyt oli paranemaan päin.

-- Mitä hän tarkoittaa tuolla, että leikkaus on onnistunut? ihmetteli
Anna. -- Tarkoittaako hän, että Dick todellakin on saanut muistinsa
takaisin?

-- Sitä tuskin luulisin -- koska hän ei mainitse siitä erittäin,
sanoi Gilbert. -- Hän tarkoittaa "onnistumista" kirurgin kannalta
katsoen. Leikkaus on toimitettu, ja parantuminen on edistynyt
säännölliseen tapaan. Nyt on vielä liian aikaista ratkaista, onko
Dick saanut takaisin sielunkykynsä -- täydellisesti -- tai osittain.
Ja erittäinkään muisti ei voine palata niin kädenkäänteessä. Se
tapahtuu vähitellen, jos se ollenkaan tapahtuu. Siinäkö on kaikki,
mitä hän kirjoittaa?

-- Niin on -- tässä on hänen kirjeensä. Se on hyvin lyhyt. Lapsi
parka -- hän elää kauheassa jännityksessä. Gilbert Blythe, haluaisin
sanoa sinulle monenmoista, mutta en tahdo käyttäytyä halpamaisesti.

-- Neiti Cornelia huolehtii siitä kyllä sinunkin puolestasi, sanoi
Gilbert surkeasti hymyillen. -- Hän sättii minua joka kerran,
kun hänet tapaan. Hän selittää minulle pitävänsä minua murhaajan
vertaisena, ja että oli synti ja häpeä, että setä Dave ollenkaan
päästi minut tähän tienooseen mellastelemaan. Eilen hän sanoi minulle
vasten kasvoja, että hän pitää yksin lahden tuolla puolen asuvaa
metodistilääkäriäkin suuremmassa arvossa kuin minua. Sen pontevampaa
paheksumislausuntoa ei neiti Cornelia enää voi antaa.

-- Jos Cornelia Bryant saisi jonkin vamman, niin ei hän totta
totisesti kutsuisi tohtori Davea eikä metodistilääkäriä, tuumiskeli
Susan. -- Jos häntä ahdistelisi jokin kipu, niin kyllä tohtori
Blythen puhelin silloin soisi, ja lisäksi vielä keskellä yötä, jos
niiksi tulisi. Ja kun hän sitten olisi saanut tohtorin vuoteesta,
sanoisi hän, että on vallan kauheata, millaisia palkkioita nuoret
lääkärit kiskovat ihmisiltä. Mutta älkää olko millännekään, tohtori!
Herramme tarhassa on monta ihme-eläintä, ja yksi niistä on Cornelia
Bryant.

Niin elettiin jälleen edelleen, eikä Lesliestä kuulunut sen enempää.
Tuli kevätpäiviä, toinen toistaan ihanampia, ja Neljän tuulen
lahtea ympäröivät rannikot viheriöitsivät ja pukeutuivat kaikkiin
sateenkaaren väreihin.

Kun Gilbert eräänä päivänä toukokuun lopulla palasi kotiin, oli Susan
häntä vastassa vaunuvajan tykönä.

-- Pelkään, että on tapahtunut jotakin, joka on saattanut tohtorinnan
levottomaksi, hyvä tohtori, sanoi Susan, näyttäen salaperäiseltä. --
Hän sai nyt iltapäivällä kirjeen, ja senjälkeen hän on kuljeskellut
puutarhassa puhellen itseksensä. Hänelle ei voi olla hyvä joutua
nyt juuri tuollaisen mielenliikutuksen valtaan... Ei hän nähnyt
hyväksi kertoa minulle, mitä tuossa kirjeessä oli, ja utelias minä
en ole, tohtori hyvä -- enkä ole koskaan ollutkaan, mutta on selvää,
että jokin seikka on käynyt hänen mielellensä, mikä se nyt sitten
lieneekin. Ja se ei ole, kuten sanottu, ollenkaan hyvä hänelle.

Gilbert kiiruhti aivan pelästyksissään puutarhaan. Oliko
Vihervaarassa tapahtunut jotakin? Mutta Anna, joka istui puron
vieressä oksista valmistetulla sohvallaan, ei ollut sennäköinen, kuin
hän olisi murheissaan, joskin toisaalta oli ilmeistä, että jokin
seikka oli suuresti järkyttänyt hänen mieltänsä. Hänen silmissään
näkyi harmaa tähdenhohde, ja poskilla paloivat hehkuvat punaiset
täplät.

-- Mitä on tapahtunut, Anna?

Anna päästi ihmeellisen naurahduksen.

-- Luulen, että sinä tuskin uskot minua, Gilbert, kun kerron sen
sinulle. En ole vielä itsekään ehtinyt tulla varmasti vakuutetuksi.
Minun laitani on, kuten Susan sanoi itsestänsä eräänä päivänä: "Minä
olen kuin talvikärpänen, joka virkoaa päivänpaisteessa eloon -- noin
hiukan päästä pyörällä." Kaikki tyynni on niin uskomatonta -- yli
ihmisymmärryksen käyvää... Olen lukenut tuon kirjeen toistakymmentä
kertaa, ja yhä se pysyy ennallaan -- mutta en voi sittenkään uskoa
silmiäni. Oi Gilbert, olit oikeassa -- niin oikeassa. Nyt käsitän sen
täydellisesti -- ja häpeän omaa itseäni... Voitko todellakin antaa
minulle anteeksi?

-- Anna, minä käyn sinuun käsiksi ja pudistelen sinua, jollet puhu
niin, että asioista saa tolkkua! Puhu selvästi ja ymmärrettävästi!
Saatat häpeään korkeakoulusi! Mitä siis on tapahtunut?

-- Sinä et usko sitä -- et voi sitä uskoa!

-- Nyt minä menen telefonoimaan setä Davelle, sanoi Gilbert ollen
muka aikeissa lähteä sisään.

-- Käy istumaan, Gilbert. Koetan kertoa sen sinulle. Olen saanut
kirjeen ja, Gilbert, se sisältää niin hämmästyttävän uutisen --
ken olisi voinut aavistaa -- niin, sinä et usko sitä -- se on
ihmeellisempää kuin mitä ihmeellisimmässä romaanissa.

Kohtaloonsa tyytyen kävi Gilbert istumaan ja lausui: -- Tällaisessa
tapauksessa lienee ainoana neuvona panna toimeen seikkaperäinen
kuulustelu. Keneltä olet saanut tuon kirjeen?

-- Leslieltä -- ja tiedätkö, Gilbert...

-- Leslieltä? -- Gilbert päästi pitkän vihellyksen. -- Mitä hänellä
on kerrottavaa? Mitä Dickistä kuuluu?

Anna ojensi kirjeen hänelle liikkeellä, joka oli melkein
mahtipontinen.

-- Dickiä ei ole olemassakaan! Se mies, jota olemme luulleet Dick
Mooreksi -- jota jok'ikinen Neljän tuulen asukas kymmenen vuoden
aikana on luullut Dick Mooreksi -- onkin hänen Nova Scotiasta
kotoisin oleva serkkunsa George Moore. Hän on aina ollut suuresti
serkkunsa näköinen. Dick Moore kuoli Kuban saarella keltakuumeeseen
yksitoista vuotta sitten.




XXXII.

TÄTI CORNELIALLA ON PALJON KERROTTAVAA.


-- Ja sinä tahdot todellakin väittää, että tuo onneton Dick Moore ei
olekaan Dick Moore, vaan aivan toinen henkilö? Niinhän käsitin sen,
mitä puhelimessa kerroit.

-- Aivan niin, täti Cornelia. Eikö se ole kauhean ihmeellistä?

-- On -- se minun täytyy sanoa... Niin, sellaisiahan ne ovat --
väliin, sanoi täti Cornelia hiukan hämillään.

Hän höllitti olkihattunsa kuminauhaa vapisevin sormin. Ensi kerran
elämässään tunsi täti Cornelia olevansa täysin hölmistynyt.

-- Minun järkeni toiminta on pysäyksissä, rakkaani, jatkoi hän. --
Kuulen kyllä, mitä sanot -- ja uskon sinua, -- mutta en voi käsittää
sitä. Dick Moore on kuollut -- on ollut kuolleena kaikki nämä vuodet
-- ja Leslie on vapaa?

-- Olet oikeassa. Totuus on vapauttanut hänet. Gilbert oli oikeassa
sanoessaan, että tuo lause totuudesta on Raamatun suurenmoisin kohta.

-- Kerro kaikki juurtajaksain, Anna, ole hyvä! Aina siitä saakka,
kun sinä soitit minulle, olen ollut aivan päästä sekaisin enkä jaksa
hevillä tointua järjilleni.

-- Erinäisen paljon kerrottavaa ei minulla olekaan. Leslien kirje
oli lyhyt. Hän ei maininnut mitään yksityisseikkoja. Tuo hänen
niinsanottu miehensä -- George Moore -- on saanut muistinsa takaisin
ja tietää, kuka hän on. Hän kertoo, että Dick oli saanut keltakuumeen
Kuballa ja että "Neljän sisaren" oli pakko lähteä matkaan ilman
häntä. George jäi häntä hoitamaan. Mutta Dick kuoli aivan kohta
senjälkeen. George ei kirjoittanut siitä Leslielle, siksi että hänellä
oli aikomus matkustaa suoraan kotiin ja kertoa hänelle suullisesti,
mitä oli tapahtunut.

-- No, miksi ei hän sitten tehnyt sitä?

-- Silloin kai tuo tapaturma tuli väliin. Gilbertin mielestä on aivan
luonnollista, että George Moore ei muista mitään siitä, mitä hänelle
tapahtui tai mistä tuo onnettomuus aiheutui, ja tuskinpa se asia
koskaan selvinneekään. Varmaankin tuo kaikki tapahtui heti Dickin
kuoleman jälkeen. Saamme varmaankin lähempiä tietoja, kun Leslie
kirjoittaa ensi kerran.

-- Mainitseeko hän mitään siitä, mitä aikeita hänellä nyt on? Milloin
hän palaa kotiin?

-- Hän kirjoittaa viipyvänsä Montrealissa, kunnes George voi lähteä
sairashuoneelta. Hän on ilmoittanut asiasta Georgen Nova Scotiassa
asuville sukulaisille. Nähtävästi on Georgen ainoa läheinen
sukulainen naimisissa oleva sisar, joka on paljon vanhempi häntä. Hän
eli Georgen lähtiessä matkaan "Neljällä sisarella", mutta eihän voi
tietää, mitä sittemmin ehkä on tapahtunut. Olitko joskus entisaikoina
nähnyt George Mooren, täti Cornelia?

-- Olin kyllä. Nyt selvenee minulle kaikki... Hän oli täällä
tervehtimässä setäänsä Abneria kahdeksantoista vuotta sitten,
jolloin hän ja Dick olivat noin seitsentoistavuotisia poikasia.
He olivat serkkuja sekä isän että äidin puolelta, ja äidit olivat
lisäksi kaksoissisaret. Poikaset olivat oikein hämmästyttävästi
toistensa näköiset. Eihän luonnollisesti ollut kysymys tuollaisesta
tavattomasta yhdennäköisyydestä, jommoisesta kirjoissa kerrotaan,
tuumiskeli täti Cornelia syvämietteisesti, -- että kaksi ihmistä
voi asettua toistensa tilalle eivätkä heidän omat vanhempansa
tai sisaruksensa voi heitä erottaa toisistansa... Siihen aikaan
voi varsin hyvin ratkaista, kumpi oli George ja kumpi Dick, jos
näki heidät yhdessä ja läheltä. Mutta jos heidät näki eriksensä
tai pitemmän matkan päästä, ei se ollut niinkään helppoa. Noista
molemmista veitikoista oli varsin hauska pettää ihmisiä ja tehdä
kaikenmoisia kepposia. George Moore oli hiukan pitempi ja melkoista
rotevampi kuin Dick, mutta lihavuuteen ei heillä kummallakaan siihen
aikaan ollut taipumusta, vaan he olivat molemmat luisevan laihahkoja
nuorukaisia. Dick oli punakampi kuin George, ja hänellä oli hiukan
vaaleampi tukka. Mutta piirteet olivat täsmälleen samankaltaiset, ja
kummallakin oli tuollaiset omituiset silmät -- toinen sinisenharmaa
ja toinen ruskea. Mutta luonteeltaan ja taipumuksiltaan he olivat
varsin erilaiset. George oli oikein herttainen poika, vaikka hän
tosin keksikin kaikenmoisia kujeita ja nuoresta iästään huolimatta
jo hiukan juopotteli. Mutta kaikki pitivät enemmän hänestä kuin
Dickistä. Täällä hän viipyi noin kuukauden. Leslie ei nähnyt häntä
ollenkaan, hän oli siihen aikaan ainoastaan kymmenen, yhdentoista
vuoden vanha, ja nyt muistan myöskin, että hän vietti koko sen talven
isoäitinsä, rouva Westin tykönä, lahden tuolla puolen. Kapteeni Jim
oli myöskin poissa -- juuri sinä talvena hän joutui haaksirikkoon
Magdalena-saarten luona ja sai jäädä niille seuduin koko talveksi. En
luule, että hän taikka Leslie ovat koskaan kuulleet puhuttavankaan
tuosta Nova Scotiassa asuvasta serkusta, joka oli niin Dickin
näköinen -- siinä tapauksessa ehkä jommankumman mielessä olisi voinut
herätä aavistus oikeasta asiantilasta... Häntä eivät he voineet
ajatella hetkeäkään, kun kapteeni Jim saapui kotiin, matkassaan tämä
Dick -- tai oikeastaan George. Me tosin kyllä havaitsimme, että
Dick oli muuttunut huomattavasti -- hän näytti niin pöhöttyneeltä
ja paksulta. Mutta arvelimme sen johtuvan hänen viimeaikaisista
vaiheistansa, ja arvattavasti olikin niin, sillä kuten äsken sanoin,
oli Georgekin aikaisemmin ollut jokseenkin laiha. Mitä voimme
muutoin tehdä tuohon asiaan, kun mies oli täysin sekaisin eikä
voinut vähääkään tehdä selkoa asioistansa? Minusta ei ole ollenkaan
ihmeellistä, että me erehdyimme. Mutta on aivan kauheata ajatella
tätä asiaa! Näin on Leslie hukannut parhaat elinvuotensa hoitamalla
vierasta miestä, jota kohtaan hänellä ei ollut minkäänlaisia
velvollisuuksia! Tuhat tulimmaista sentään tuota miesväkeä! Tekivätpä
ne niin taikka näin, aina siitä tulee jotakin hullua! Niin, täällä
hän on elänyt mukavasti ja pitänyt Leslietä passarinaan kaikki nämä
vuodet -- aivan kuin mikäkin ahnas ja röyhkeä käenpoika. Pian minä
joudun aivan raivoihini, kun vain ajattelenkin jotakin miesolentoa!

-- Gilbert ja Jim ovat myöskin miehiä, ja heitä on meidän kiittäminen
siitä, että totuus lopuksi tuli ilmi, sanoi Anna.

-- Niin, siinä olet tosiaankin oikeassa, rakkaani, myönsi täti
Cornelia vastahakoisesti. -- Ei ole ollut kiltisti, että olen
sättinyt tohtoria niin kovin. Olen tosiaankin sanonut hänelle minkä
mitäkin aina tavatessamme -- mutta siitä emme nyt enää välitä...
Voi mun päiviäni! -- onpa sentään ilmeinen hyvä työ, ettei Herra
kuule kaikkia meidän rukouksiamme. Minä olen koko ajan rukoillut --
oikein sydämeni pohjasta -- että leikkaus epäonnistuisi. Enhän tosin
sanonut sitä noin aivan kohdalleen... Mutta se oli kumminkin sisin
ajatukseni, enkä epäile ettei hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut,
olisi käsittänyt tarkoitustani.

-- Jumala on joka tapauksessa ymmärtänyt rukoustesi sisimmän
tarkoituksen. Sinä toivoit, ettei Leslien kuorma kävisi yhä
raskaammaksi, ja rukouksesi on kuultu. Voin tunnustaa sinulle, että
minäkin salaa toivoin, ettei Dick saisi järkeänsä takaisin, ja häpeän
sitä nyt kauheasti.

-- Vai niin, vai niin!... Kuinkahan Leslie suhtautuu tähän kaikkeen?

-- Hän kirjoittaa, että hän tuntee olevansa kuin huumauksessa --
hän, kuten mekin, on vielä aivan päästä pyörällä näiden tapahtumain
johdosta... "Kaikki tyynni tuntuu minusta kuin ihmeelliseltä unelta",
kirjoittaa hän. Tuo oli ainoa, mitä hän kirjoitti omasta itsestänsä.

-- Lapsi parka! Lienee tosiaankin niin, että kun elinkautinen
vanki pääsee kahleistansa, tuntuu hänestä aluksi kaikki oudolta ja
monimutkaiselta. Anna, minun tuli mieleeni muuan seikka... Ajattelen
Owen Fordia, tiedätkös! Tiedämmehän kumpikin, että Leslie oli
kiintynyt häneen. Onko sinulla koskaan ollut syytä ajatella, että hän
puolestansa pitäisi Lesliestä?

-- Ehkä kyllä -- sitä en voi kieltää, myönsi Anna, -- sen verran
arveli hän olevansa oikeutettu sanomaan.

-- Niin, minulla ei kyllä ollut mitään aihetta otaksua sitä, mutta se
ei minusta tuntuisi mitenkään uskomattomalta... Kuules Anna, minulla
ei suinkaan ole tapana välittää naimiskauppoja, Jumala varjelkoon
minua siitä, se on hulluinta, mihin voi ryhtyä... Mutta jos minä
olisin sinun sijassasi, istuutuisin kirjoituspöydän ääreen ja
tarttuisin kynään ja kyhäisin pienen epistolan tuolle herra Fordille,
ja siinä minä sitten mainitsisin, noin ohimennen vain, mitä on
tapahtunut. Niin minä tekisin.

-- Tietysti kerron siitä hänelle, kun kirjoitan ensi kerran, vastasi
Anna hiukan kartellen.

Olipa kuinka tahansa, niin ei häntä oikein haluttanut pohtia tuota
asiaa neiti Cornelian kanssa yhdessä. Kumminkin täytyi hänen myöntää,
että sama ajatus oli kytenyt hänenkin mielessänsä aina siitä saakka,
kun hän kuuli, että Leslie oli vapaa. Mutta hän ei tahtonut loukata
tuon asian pyhyyttä ottamalla sen julkisesti puheeksi.

-- No, onhan meillä hyvää aikaa -- meidän ei tarvitse suinkaan
hätiköidä. Mutta toisaalta on Dick Moore ollut jo yksitoista vuotta
kuolleena, ja tuntuu melkein kuin Leslie jo olisi käyttänyt tarpeeksi
pitkän ajan elämästään tuon heikkomielisen serkun hoitamiseen. Niin,
tässä on tosiaankin paljon selviteltävää... Mutta minun on sääli
tuota George Moorea, joka nyt on herätetty kuolleista ja joka meidän
täytyy saada sijoitetuksi jonnekin. Jos hän on jättänyt jälkeensä
jonkin tyhjän paikan, niin on se täytetty jo aikoja. Tietenkin,
tietenkin!

-- Hän on vielä parhaassa iässään, ja jos hän tulee aivan terveeksi,
lienee toki maailmassa tilaa hänellekin, -- jotakin työtä, jonka hän
voi suorittaa. Mutta ihmeelliseltä hänestä tuntunee, miesparasta!
Näiden tapaturman jälkeisten tyhjäin, kammottavien vuosien hän voi
antaa vaipua unhoon.




XXXIII.

LESLIE PALAA.


Kaksi viikkoa myöhemmin palasi Leslie Moore yksin tuohon vanhaan
taloon, jossa hän oli viettänyt niin monta raskasta vuotta. Kesäkuun
hämärässä vaelsi hän niittyjen poikki Annan luo ja ilmaantui äkkiä ja
odottamattomasti tuohon tuoksuvaan puutarhaan.

-- Leslie! huudahti Anna hämmästyneenä. -- Mistä sinä tulet?
Emmehän me ole tienneet sinun olevan edes tulossakaan. Miksi et ole
kirjoittanut? Olisimme tulleet sinua vastaan.

-- Minusta tuntui kirjoittaminen liian monimutkaiselta, Anna. Kynä
ja muste eivät tuntuneet pystyvän kaikkea kuvaamaan. Ja minä tahdoin
palata kotiin aivan salaa, -- kenenkään tietämättä minua tarkata.

Anna kietoi kätensä Leslien kaulaan ja suuteli häntä. Leslie vastasi
lämpöisesti tuon hyväilyn. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä ja
hän vaipui huoaten ruohikkoon suuren lavan viereen, missä kasvoi
narsisseja, jotka hohtivat kultaisten tähtien tavoin illan hämyssä.

-- Ja sinä olet palannut yksin, Leslie?

-- Niin olen. George Mooren sisar tuli Montrealiin ja otti hänet
mukaansa. Mies parka, hänestä oli ikävä erota minusta, vaikka aluksi,
hänen muistinsa palattua, olin hänelle täysin vieras henkilö. Hän
turvautui niin arasti minuun noina ensimmäisinä tukalina päivinä,
jolloin hän pyrki perehtymään ajatukseen, että Dickin kuolemasta
oli jo vuosikausia eikä muutamia viikkoja, kuten hänestä tuntui.
Tuo kaikki oli hänelle hyvin vaikeata käsittää. Minä autoin häntä
parhaani mukaan. Sisaren palattua hänestä tuntui kuin hänen olonsa
kävisi helpommaksi -- hänestä oli kuin he olisivat eronneet aivan
äskettäin. Onneksi ei sisar ollut juuri paljoakaan muuttunut, ja
sekin tuotti hänelle huojennusta.

-- Tuo kaikki on niin ihmeellistä ja eriskummaista, Leslie -- minusta
tuntuu mahdottomalta tajuta, että se on todellisuutta.

-- Minulle se on mahdotonta. Tullessani kotiin tunti sitten, tuntui
minusta, että tuon kaiken täytyi olla unta -- että Dickin täytyi
tulla minua vastaan, kasvoillaan tuo hourun hymy, joka niillä aina
asusti kaikki nämä vuodet. Anna, minä olen vielä kuin huumauksissa...
En ole iloinen enkä murheellinen enkä mikään. Minusta tuntuu kuin
elämästäni äkkiä olisi temmattu jotakin, jonka tilalle on jäänyt
kauhea ammottava aukko. On kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi
ihmiseksi enkä enää olisi oma itseni -- kuin olisin muuttunut
toiseksi, enkä vielä olisi tottunut uuteen olooni... Se tuottaa
minulle niin kauhean yksinäisyyden ja avuttomuuden ja ristiriidan
tunteen. On ihanaa tavata sinut jälleen -- minulla on tunne, kuin
olisit sinä harhailevan sieluni ankkuri. Oi Anna, minä pelkään
niin kaikkea -- juorua ja ihmettelyä ja urkkimisia. Ajatellessani
sitä toivoin, ettei minun ollenkaan olisi tarvinnut palata tänne.
Tohtori Dave oli asemalla junasta astuessani -- hän toi minut
kotiin vaunuissaan. Ukko parka, hän oli niin pahoillaan siitä,
että hän vuosia sitten sanoi minulle, ettei Dickiin nähden ollut
mitään tehtävissä. "Se oli varma vakaumukseni, Leslie", selitti
hän. "Mutta minun olisi pitänyt sanoa sinulle, ettet jättäisi asiaa
yksin minun mielipiteeni varaan -- minun olisi tullut neuvoa sinua
kääntymään jonkun mielisairastenlääkärin puoleen, joka olisi voinut
neuvotella kirurgin kanssa. Jos niin olisin tehnyt, olisi sinulta
säästynyt monet katkeran toivottomuuden vuodet ja Georgelta monet
hukkaanmenneet. Minulla on paljon katumisen aihetta, Leslie." Minä
sanoin hänelle, ettei hänen pitänyt ajatella sillä tavoin -- hänhän
oli toiminut vakaumuksensa mukaan ja tarkoittanut hyvää. Hän on aina
ollut niin kiltti minulle, Anna, ja sydäntäni vihloi nähdessäni hänet
niin alakuloisena.

-- Entä Dick -- tarkoitan George? Onko hänen muistinsa palannut aivan
täydellisesti?

-- Voi tosiaankin sanoa niin olevan. Onhan tietysti joukko
yksityisseikkoja, joita hän ei vielä voi muistaa, mutta ne
selvenevät hänelle vähitellen selvenemistään. Hän kertoi, että
hän meni kävelemään sen päivän iltana, jolloin Dick haudattiin.
Hänellä oli mukanaan Dickin rahat ja kello, jotka hän aikoi tuoda
kotiin antaaksensa ne minulle yhdessä kirjeeni kanssa. Hän myöntää
menneensä jonkinmoiseen viinianniskeluun, jossa merimiesten oli
tapana istuskella, ja hän joi -- pitemmälti ei hän muista... Anna, en
ikinä unohda sitä hetkeä, kun hän muisti nimensä. Näin hänen katsovan
minuun, silmissä älykäs, mutta hämmentynyt ilme, ja silloin sanoin:
"Tunnetko minut, Dick?" Hän vastasi:

"En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Kuka te olette? Ja minun nimeni
ei ole Dick. Minä olen George Moore, ja Dick kuoli keltakuumeeseen
eilisaamuna. Missä minä olen? Mitä minulle on tapahtunut?" Minä
pyörryin, tiedätkös, Anna. Ja siitä saakka olen ollut kuin
unissakävijä.

-- Perehdyt kyllä pian uuteen asiaintilaan, Leslie. Ja sinähän olet
vielä nuori -- sinulla on elämä edessäsi -- saat vielä nauttia
monesta ihanasta vuodesta.

-- Kenties jonkun ajan kuluttua voin tuntea sillä tavoin. Nyt
juuri tunnen olevani niin väsynyt ja välinpitämätön -- en jaksa
ajatella tulevaisuutta... Ja Anna -- voitko ajatella -- minun on
ikävä... Minä kaipaan Dickiä. Eikö se ole ihmeellistä? Ajattele,
olin sentään kiintynyt Dick parkaan -- tarkoitan Georgeen -- aivan
kuten olisin kiintynyt avuttomaan lapseen, joka olisi tykkänään
riippuvainen minusta. Sitä en olisi ikinä myöntänyt -- häpesin sitä
-- sillä näetkös, olen inhonnut ja halveksinut Dickiä niin kovin,
ennenkuin hän lähti tiehensä. Kun kuulin, että kapteeni Jim aikoi
tuoda hänet mukanaan kotiin, luulin, että tuo tunteeni pysyisi yhä
ennallaan, mutta niin ei käynytkään, vaikka muisto siitä, millainen
hän oli ollut, vielä vaivasi ja inhotti minua. Hänen tultuansa
kotiin tunsin ainoastaan sääliä häntä kohtaan -- usein olin siitä
itsekin ihmeissäni. Uskottelin itselleni sen johtuvan siitä, että
hänen onnettomuutensa oli saattanut hänet niin muuttumaan ja oli
tehnyt hänet niin avuttomaksi. Mutta nyt arvelen syyn olleen sen,
että kysymyksessä oli aivan toinen henkilö. Vanha Carlo oivalsi
sen -- nyt tiedän, että Carlo oli siitä selvillä. Minusta tuntui
aina niin ihmeelliseltä, että Carlo ei muka tuntenut Dickiä, vaan
murisi hänelle ja pyrki häntä näykkimään. Koirathan ovat muutoin
niin hyvämuistisia ja uskollisia. Mutta se näki, ettei tulija
ollut isäntä, vaikkei kukaan muu meistä sitä huomannut. Sinun on
otettava lukuun, etten minä ollut ikinä nähnyt George Moorea. Nyt
muistan kyllä, että Dick kerran tuli sattumalta maininneeksi, että
hänellä oli Nova Scotiassa serkku, joka oli niin hänen näköisensä,
kuin olisi ollut hänen kaksoisveljensä, mutta tuota seikkaa en
ollenkaan ajatellut sen enempää, eikä olisi ikinä pälkähtänyt päähäni
kiinnittää siihen sen enemmän huomiota. Enhän koskaan epäillyt, ettei
hoidokkini olisi Dick. Kaikkein muutosten -- sekä ulkonaisten että
sisäisten -- joita hänessä havaitsin, arvelin johtuvan tuosta häntä
kohdanneesta onnettomuudesta. Oliko se niin ihmeellistä?

-- Ei, rakkaani, sehän oli luonnollista. Kaikki tämän paikkakunnan
asukkaathan tekivät saman erehdyksen.

-- Oi, Anna, tuota iltaa, jolloin Gilbert tuli sanomaan minulle, että
hän luuli Dickin voivan parantua! En unohda sitä koskaan. Minusta
oli, kuin olisin ollut vankina kammottavassa kidutushuoneessa, ja
sitten oli ovi avattu ja minä olin päässyt ulos. Olin yhä edelleen
kahlehdittu tuohon huoneeseen, mutta en ollut enää siellä sisällä. Ja
tuona iltana tunsin, että julma käsi oli tarttunut minuun ja aikoi
vetää minut takaisin huoneeseen, kärsimään vielä julmempaa kidutusta
kuin ennen. Enhän silti lukenut sitä Gilbertille viaksi! Tunsin, että
hän oli oikeassa. Ja hän oli niin herttaisen kiltti -- hän sanoi,
että jos minä kulujen takia ja leikkauksen tulosten epävarmuuteen
katsoen en tahtoisi uskaltaa tuota yritystä, niin ei hän mitenkään
soimaisi minua siitä. Mutta minä tiesin kyllä, mikä päätös minun
oli tehtävä, -- ja minulla ei ollut voimaa ratkaista tuota asiaa.
Koko yön kuljin mielipuolen tavoin edestakaisin lattialla, koettaen
pakottautua kantamaan rohkeasti kohtaloani... Ei, se oli mahdotonta,
minä en voinut tehdä päätöstä. Ja kun aamu koitti, purin hampaani
yhteen ja päätin että minä en antaisi suostumustani. Kaikki saisi
jäädä ennalleen. Tuo oli paha teko, sen tiedän kyllä... Olisi ollut
kohtuullista, jos rangaistukseksi pahuudestani olisin saanut pitää
tuon päätökseni. Koko päivän pysyin lujana. Illalla täytyi minun
mennä The Gleniin suorittamaan joitakin asioita. Dick oli ollut koko
päivän tylsän tyyni, ja rohkenin siksi jättää hänet yksin. Olin
viipynyt poissa kauemmin kuin olin aikonut, ja hän oli kaivannut
minua. Hänen oli ollut ikävä. Kun minä tulin kotiin, juoksi hän
minua vastaan aivan lapsen tavoin, tyytyväinen hymyily kasvoillaan.
Ja tiedätkö, Anna -- juuri silloin tunsin sydämeni sulavan, minä
annoin myötä... Tuota hymyilyä hänen kurjilla sieluttomilla
kasvoillansa en voinut kestää. Minusta tuntui aivan kuin kieltäisin
lapselta kasvamisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Käsitin,
että minun täytyi suoda hänelle tuo mahdollisuus, kuinka sitten
kävikin. Ja siksi tulin tänne ja ilmoitin Gilbertille päätökseni.
Oi Anna, varmaankin katsoit minua vallan kauheaksi noina lähtöni
edellisinä viikkoina. En olisi tahtonut olla sellainen -- mutta en
voinut ajatella mitään muuta kuin kohtaloa, joka minua odotti -- ja
kaikkialla näin ainoastaan pimeyttä ja tuskaa...

-- Sen käsitän kyllä -- ymmärsin sen silloinkin, Leslie. Mutta nyt
on kaikki ohitse -- kahleesi on murrettu -- vankilaa ei ole enää
olemassa.

-- Ei ole enää vankilaa, toisti Leslie masentuneella äänellä,
silittäen ruohomätästä kapeilla ruskeilla käsillänsä. -- Mutta
-- näyttää siltä kuin ei olisi mitään muutakaan. Sinä -- sinähän
varmaankin muistat, mitä puhuin hulluudestani -- tuona iltana
hietarannikolla. Hulluudesta ei pääse niinkään helposti... Väliin
minusta tuntuu kuin olisi ihmisiä, jotka pysyvät kaiken ikänsä
sokeina houruina. Ja houruna oleminen -- senkaltaisena houruna -- on
melkein yhtä vaikeata kuin olo -- häkkilintuna.

-- Sinusta alkaa kyllä tuntua aivan toiselta, kun olet voittanut
puhtaasti ruumiillisen väsymyksesi ja rasituksen. Sinulla on nyt
juuri kestettävänä niinsanottu reaktsio, sanoi Anna.

Anna tiesi erään seikan, josta Lesliellä ei ollut tietoa -- siksi ei
Anna katsonut tarpeelliseksi ryhtyä pitämään mitään lohdutuspuhetta.

Leslie nojasi kullanhohtavan päänsä Annan polveen.

-- Joka tapauksessa minä voin turvautua sinuun, sanoi hän. -- Elämä
ei koskaan voi käydä oikein tyhjäksi, kun omistaa sellaisen ystävän.
Anna, taputa minua päähän -- kuin olisin pieni tyttö -- hyväile minua
hiukan -- ja salli minun nyt, kun itsepintaisen kieleni kahleet ovat
hetkeksi lauenneet, kertoa sinulle, mitä sinä uskollisena toverina
olet merkinnyt minulle aina tuosta illasta saakka, jolloin kohtasin
sinut ensi kerran tuolla kalliorannalla.




XXXIV.

PIENI MATKAMIES.


Eräänä aamuna, kun kultainen päivänkoitto lähetti valoaaltoja läpi
usman, tuli muuan varsin väsähtänyt haikara lentäen yli Neljän tuulen
satamansuun, matkalla iltatähden maasta. Sen toisen siiven alla
oli kyyryssä pieni olento, jonka suurissa harmaissa silmissä uni
vielä viipyi. Haikara oli väsynyt ja katsoi tähystellen ja hiukan
huolestuneena ympärilleen. Se tiesi olevansa lähellä määräpaikkaansa,
mutta ei vielä nähnyt sitä. Punaiselta hietakivikalliolta kohoava
majakka näytti houkuttelevalta, mutta ei ainoallekaan haikaralle,
jolla oli vähänkään arvostelukykyä, olisi pälkähtänyt päähän
jättää sinne uuden uutukainen, palleroinen ja sametinpehmoinen
vauva. Piilipuitten ympäröimä vanha harmaa talo, joka sijaitsi
lehdossa, missä puro lirisi ja metsäkukkaset nyökkäilivät, näytti
soveliaammalta, mutta ei haikaran matkan pitänyt käydä oikein
sinnekään. Kauempana sijaitsevaa räikeän vihreää rakennusta ei käynyt
edes ajatteleminenkaan. Mutta äkkiä kuvasti haikaran ilme suurta
tyytyväisyyttä. Se oli havainnut oikean paikan -- pienen valkean
majasen, joka tyynenä ja rauhallisena turvautui suureen suhisevaan
honkametsään ja jonka keittiönpiipusta kohosi ilmaan vaaleansinisiä
savukiemuroita -- majan sellaisen, joka näytti olevan juuri omiansa
pikkulapsille. Tyytyväisyydestä kotkotellen laskeutui haikara
talonharjalle.

Puolta tuntia myöhemmin kiiruhti Gilbert alas eteiseen ja nakutti
vierashuoneen ovelle. Unelias ääni vastasi, ja seuraavana hetkenä
ilmestyivät Marillan kalpeat ja pelästyneet kasvot ovelle.

-- Marilla, Anna lähetti minut sanomaan, että tänne saapui hetki
sitten muuan nuori herra. Matkatavaroita ei hänellä ollut mukanansa,
mutta ilmeisesti hänellä on aikomus jäädä taloon.

-- Mitäs sanotkaan! huudahti Marilla peräti hämmästyksissään.
-- Tarkoitatko tosiaankin, että kaikki jo on ohitse? Miksi ette
huutaneet minua, Gilbert?

-- Anna ei tahtonut, että häiritsisimme sinua, kun ei se ollut
tarpeellista. Ei kenelläkään ollut aavistusta asiasta ennenkuin kaksi
tuntia sitten. Tällä kertaa kävi kaikki varsin helposti.

-- Entä -- kuinka on, Gilbert -- jääkö tämä pienokainen eloon?

-- Epäilemättä! Hän painaa runsaasti viisi kiloa -- ja kuulepa vain,
mitä elämää hän pitää. Keuhkoissa ei ainakaan ole vikaa! Hoitajatar
sanoo, että hänelle tulee punainen tukka. Anna kiukustui siitä
hänelle, ja minä olen nauranut niin että olen menehtyä.

Pienessä haavekodissa seurasi nyt ihana päivä.

-- Nyt on ihanin unelmani toteutunut, sanoi Anna kalpeat kasvot
kirkastuneina. -- Oi Marilla, uskallan tuskin uskoa tätä todeksi,
muistellessani tuota kauheata päivää, joka minun täytyi kokea viime
kesänä... Minulla on siitä saakka ollut niin kova tuska sydämessäni
-- mutta nyt se on poissa!

-- Tämä pieni poika tulee täyttämään Joyn paikan, sanoi Marilla.

-- Ei toki -- ei suinkaan, Marilla. Sitä ei hän voi tehdä -- se
paikka ei voi koskaan tulla täytetyksi. Pojulla on oma paikkansa --
omalla rakkaalla sydänkäpyselläni! Ja pikku Joylla on oma paikkansa,
ja sen hän saa aina pitää. Jos hän olisi elänyt, olisi hän nyt
vuoden vanha. Hän olisi kulkea tepastellut pikku jaloillansa ja
jokeltanut muutaman pikku sanan. Näen hänet niin selvästi edessäni,
Marilla. Ah, nyt tiedän, että kapteeni Jim oli oikeassa sanoessaan,
että Jumala kyllä järjestäisi asiat niin hyvin, ettei pikku tyttöni
tuntuisi minusta muukalaiselta, kun näen hänet esiripun tuolla
puolen. Sen verran olen oppinut nyt kuluneena vuotena. Olen seurannut
hänen kehitystään päivästä päivään, viikosta viikkoon -- sen tulen
aina tekemään. Minä tulen tietämään, kuinka hän edistyy vuodesta
vuoteen -- ja kohdatessani hänet tunnen hänet heti jälleen -- ei
hän voi käydä minulle muukalaiseksi... Oi Marilla, katsopa pojuni
pieniä herttaisia varpaita! Eikö ole ihmeellistä, että ne ovat niin
tavattoman täydellisiä rakenteeltaan?

-- Ihmeellisempäähän olisi, jos olisi toisin, sanoi kuivaluontoinen
Marilla.

Nyt, kun kaikki oli ohi ja oli käynyt niin hyvin, oli Marilla jälleen
ennallaan.

-- Niin, voihan olla niinkin, mutta tarkoitan, että voisihan olla
niin, että ne olisivat vielä hiukan kuin keskentekoisia -- mutta
niinhän ei ole -- vaan ne ovat aivan valmiit sieviä pikku kynsiä
myöten. Ja entä hänen kätensä -- rukoilen sinua, Marilla, katso hänen
käsiänsä!

-- Minun mielestäni ne ovat sellaiset kuin kädet enimmäkseen ovat,
sanoi Marilla. -- Mutta ovathan ne tosiaankin äärettömän sievät.

-- Katsos, kuinka hän on tarttunut kiinni sormeeni. Olen vakuutettu,
että hän jo tuntee minut. Hän huutaa, kun hoitajatar ottaa hänet.
Oi Marilla -- sanos -- mitä luulet -- tuleekohan hänelle todella
punainen tukka?

-- En näe juuri minkäänväristä tukkaa, tuumiskeli Marilla. -- Tuosta
en minä liioin huolehtisi sinun sijassasi, ennenkuin se pilkistää
esiin, niin että sen voi nähdä.

-- Mutta Marilla kulta, hänellähän on tukkaa -- etkö näe noita
hienoja haituvia, jotka peittävät koko hänen päänsä. Muutoin sanoo
hoitajatar, että hän saa kirkkaanruskeat silmät, ja hänellä on juuri
samanlainen otsa kuin Gilbertillä.

-- Ja millaiset sievät pienet korvat hänellä on, pikku tohtorinna,
sanoi Susan. -- Aivan ensiksi minä katsoin hänen korviansa.
Tukkaan nähden voi pettyä, ja nenistä ja silmistä ei tiedä yhtään,
millaisiksi ne aikaa myöten muodostuvat, mutta korvilla on alun
pitäin varma muotonsa, ne eivät tuota mitään yllätyksiä. Katsokaapas
vain, kuinka sievä muoto niillä on -- ja kuinka korvalehdykät ovat
aivan kiinni hänen pienessä rakkaassa pääkopassansa. Noiden korvien
takia ei kenenkään tarvitse hävetä, pikku tohtorinna.

Annan parantuminen edistyi nopeasti. Ystävät ja tuttavat tulivat
kumartaen palvomaan äskensyntynyttä, kuten ihmiset ovat tehneet
kaikkina aikoina, jo paljoa ennen kuin tietäjät itäiseltä maalta
polvistuivat Betlehemin seimen ääreen, tarjoten antimiansa siinä
lepäävälle lapselle. Leslie, joka vähitellen alkoi tottua uusiin
oloihinsa, istui häntä kohden kumartuneena, kauniin kruunupäisen
madonnan kaltaisena. Neiti Cornelia hoiteli pienokaista yhtä hellästi
ja taitavasti kuin konsanaan jokin Israelin äideistä. Kapteeni Jim
piteli tuota pientä ihmislasta suurissa ruskeissa käsissänsä, katsoen
häneen hellästi, silmissä ilme sellainen, kuin näkisi hän edessään
omat syntymättömät lapsensa.

-- Mikä hänen nimekseen tulee? tiedusteli täti Cornelia.

-- Anna on jo määrännyt sen, vastasi Gilbert.

-- James Matthew -- niiden kahden oivallisimman miehen mukaan, jotka
koskaan olen tuntenut -- läsnäoleviakaan poislukematta, sanoi Anna,
luoden veitikkamaisen katseen Gilbertiin.

Gilbert hymyili.

-- En ole koskaan tuntenut Matthewia lähemmin -- hän oli niin
ujoluontoinen, että me poikaset emme koskaan päässeet häneen
tutustumaan. Mutta olen samaa mieltä kuin sinäkin, että kapteeni
Jim on niitä hieno- ja eheäluonteisia ihmisiä, joita ainoastaan
harvoin tapaa. Hän on kovin ihastuksissaan siitä, että aiomme ristiä
pienokaisemme hänen kaimaksensa. Varmaankaan ei ole ketään muuta,
joka olisi saanut nimensä hänen mukaansa.

-- Niin, James Matthew on nimi, joka vaikuttaa miellyttävältä ja
samalla on pesunkestävä, sanoi täti Cornelia. -- Olipa oivallista,
että te, jotka olette niin sivistyneitä, ette panneet tuon lapsiparan
kannettavaksi jotakin kirjallisuudesta otettua nimeä, jota hän sitten
saisi hävetä, kun tulee suureksi ja saa ymmärrystä. Rouva William
Drew, joka asuu The Glenissä, oli antanut nulikalleen nimen Bertie
Shakespeare. Sepä vasta kuuluu joltakin! Eikä teidän myöskään ole
tarvinnut erikoisesti tuhlata aikaa nimien valitsemiseen. Muutamille
ihmisille siitä koituu kauheata touhua. Kun Stanley Flaggin
ensimmäinen poika syntyi maailmaan, pidettiin hänen nimestänsä
sellaista ääntä ja melua, että poikaparka sai kaksi vuotta olla
nimetönnä. Sitten syntyi hänelle veli, ja sitten oli siellä Isoveikko
ja Pikkuveikko. Lopuksi sai Isoveikko isänisänsä mukaan nimen Peter
ja Pikkuveikko äidinisän nimen Isaak, ja molemmat kastettiin yhtaikaa
ja kirkuivat kilvan. Ja oletteko kuulleet tuosta skotlantilaisesta
perheestä Mac Nab, joka asuu lahden tuolla puolen? Heillä on
kaksitoista poikaa -- täysi tusina -- ja sekä vanhin että nuorin on
nimeltään Neil -- Iso Neil ja Pikku Neil. Varmaankaan eivät he enää
lopuksi voineet keksiä uusia nimiä.

-- Olen lukenut jostakin, sanoi Anna, -- että ensimmäinen lapsi on
runoelma, mutta kymmenes kuivahkoa proosaa. Varmaankin kahdestoista
lapsi oli rouva Mac Nabin mielestä vain vanha juttu, joka toistui
jälleen.

-- Kohtuus kaikessa, sanoi neiti Cornelia huoaten. -- Mutta minä
puolestani olisin suurten perheitten harras puoltaja. Minä olin yksin
kahdeksanvuotiaaksi saakka ja ikävöin niin kovin veljeä ja sisarta.
Äiti sanoi, että minun piti rukoilla niitä Jumalalta -- ja minä
rukoilin rukoilemistani, sen voin vakuuttaa. No, eräänä päivänä tuli
täti Nellie luokseni ja sanoi: "Cornelia, ylhäällä äidin huoneessa on
sinulle pieni veli. Saat mennä häntä katsomaan." Tulin niin iloiseksi
-- lensin suorastaan portaita ylös. Ja vanha rouva, joka musta laukku
mukanaan oli edellisenä iltana tullut taloon, nosti pienokaista, että
saisin nähdä hänet. Laupias taivas -- en elämässäni ole tullut niin
noloksi! Minähän olin rukoillut Jumalalta veljeä, joka olisi kahta
vuotta vanhempi minua ja kävisi isojen poikain koulua.

-- Paljonko aikaa tarvitsit tuon pettymyksesi voittamiseen? kysyi
Anna nauraen.

-- Tiedätkös -- olin varsin kauan vihoissani kaitselmukselle,
ja viikkoja kului, ennenkuin viitsin luoda katsettakaan pieneen
veljeeni. Kukaan ei käsittänyt syytä, sillä en sanonut sitä koskaan.
Mutta vähitellen hän alkoi vaurastua ja kurotti minua kohden pienet
kätensä, ja minä aloin pitää hänestä. Mutta oikein täyttä totta
kiinnyin häneen vasta eräänä päivänä, kun eräs koulutovereistani
tuli häntä katsomaan. Hän sanoi näet, että poikanen oli pienenlainen
ikäiseksensä... Minä suutuin niin, että sisuni kuohahti, ja minä
sätin toverini pahanpäiväiseksi, sanoen että hänellä ei ollut
käsitystä siitä, millainen herttaisen kapalovauvan piti olla, ja että
meidän pojumme oli maailman suloisin lapsi. Siitä päivästä saakka
minä jumaloin veljeäni. Äiti kuoli ennenkuin hän oli ehtinyt kolmen
vuoden ikään, ja itse hän eli vain hiukan yli kahdenkymmenen vuoden
vanhaksi, hän oli aina ollut heikonlainen. Poika parka, minä sain
olla hänelle sekä äitinä että sisarena. Minusta tuntuu, tiedätkös
Anna, kuin olisin ollut valmis luopumaan mistä tahansa, kun vain
olisin saanut pitää hänet elossa.

Neiti Cornelia huokasi. Gilbert oli mennyt alakertaan, ja Leslie,
joka oli istunut ullakonakkunan ääressä ja tuudittanut pikku James
Matthew'n uneen, laski pienokaisen varovasti koppaan ja lausui
jäähyväiset. Heti hänen ehdittyään kuuluvista kumartui täti Cornelia
eteenpäin ja julisti äänekkäästi kuiskaten:

-- Anna, tiedätkös, minä sain eilen kirjeen Owen Fordilta. Nyt
juuri hän on Vancouverilla, mutta hän tiedustelee, ottaisinko minä
myöhemmin hänet kuukaudeksi täysihoitoon. Ymmärrät kyllä, mitä tuo
merkitsee. Niin, toivon vain, että menettelemme oikein.

-- Meidän menettelymme ei vaikuta lainkaan tähän asiaan -- me
emme voisi pidättää Owen Fordia tulemasta Neljään tuuleen, jos
tahtoisimmekin, sanoi Anna nopeasti.

Naimakauppojen välittäminen oli Annasta vastenmielistä ja täti
Cornelian kuiskutus ja tähdellinen ilme herätti hänessä erinäisiä
ajatusyhtymiä. Mutta hän ei voinut kumminkaan vastustaa halua jatkaa
tuota keskustelua.

-- Pidä hänen tulonsa salassa Leslieltä, kunnes hän on täällä,
sanoi hän. -- Jos hän saisi siitä tiedon, olen varma, että hän
matkustaisi pois. Hän aikoo joka tapauksessa muuttaa täältä syksyllä,
-- sen sanoi hän minulle äskettäin eräänä päivänä. Hän aikoo lähteä
Montrealiin oppiaksensa sairaanhoitoa ja järjestääksensä elämänsä
niin hyvin kuin voi.

-- No, tuohan kuuluu ymmärtäväiseltä ja hyvältä, rakkaani -- ainahan
sopii laatia suunnitelmia, sanoi täti Cornelia, nyökäten rikkiviisain
ilmein. -- Nyt olemme me tehneet tehtävämme, -- nyt saa kaitselmus
ryhtyä jatkamaan.




XXXV.

POLITIIKKAA JA SEN SEURAUKSIA.


Kun Anna jälleen pääsi laskeutumaan alakertaan huoneestansa, tuskaili
sekä Prinssi Edvardin saari että Kanada tuollaisen levottomuuden
ja eripuraisuuden vallassa, joka käy yleisten vaalien edellä.
Gilbert, joka oli innokas oikeistolainen, huomasi joutuneensa
mukaan pyörteeseen, ja hänen täytyi usein esiintyä puhujana niillä
seuduin pidettävissä kokouksissa. Neiti Cornelia ei hyväksynyt hänen
sekaantumistaan politiikkaan, ja hän ilmaisi Annalle ajatuksensa
tavalliseen suorasukaiseen tapaansa.

-- Tohtori Dave ei tehnyt sitä koskaan. Tohtori Blythe huomaa kyllä
erehtyneensä menettelyssään, sen saat uskoa! Valtiollisiin asioihin
ei kenenkään kunnon miehen pidä sekaantua.

-- Pitäisikö maan hallituksen sitten jäädä lurjusten ja konnien
käsiin? kysyi Anna.

-- Miksikä ei -- kun ne vain ovat oikeistolurjuksia, sanoi täti
Cornelia, kasvoillaan ilme sellainen, kuin olisi noihin hänen
sanoihinsa sisältynyt maailmanarvoituksen selvitys. -- Neuvoisin
tohtori Blytheä joka tapauksessa välittämään vähät kaikesta
politiikasta. Jos hän saa jatkaa samaan tapaan kuin nyt, Jumala
paratkoon, näyttää alkaneen, käy niin, että hän jonakin päivänä
matkustaa Ottawaan puoleksi vuodeksi ja veisaa viisi koko
lääkärintoimestansa.

-- Riittäköön kullekin päivälle oma huolensa, sanoi Anna. -- Älkäämme
huolehtiko turhaan tulevista asioista, vaan katsokaamme mieluummin
pikku Jemiä. Eikös hän ole niin viehättävä, että hänet voisi syödä
suuhunsa? Katsopa noita kuoppia hänen kyynärpäissään! Me kasvatamme
hänestä oikeistolaisen, eikö niin, täti Cornelia?

-- Kasvata hänestä ylimalkaan hyvä mies, sanoi täti Cornelia. --
Niitä ei tosiaankaan kasva joka oksalla. Mutta puhuakseni totta --
en tahtoisi nähdä häntä vapaamielisten palopuhujana. Nyt ovat vaalit
tulossa -- voimme kiittää onneamme, ettemme ole lahden tuolla puolen.
Siellä ovat näinä päivinä kuumat ottelut käynnissä. Jokainen Elliott
ja Crawford ja Mac Allister on täydessä taistelutouhussa. Täällä
meidän puolellamme on verrattain rauhallista, siksi että täällä asuu
niin vähän miesväkeä. Kapteeni Jim kuuluu vapaamielisiin, mutta
luulen melkein, että hän häpeää sitä, sillä hän ei puhu koskaan
valtiollisista asioista. On täysin varmaa, että vanhoilliset tulevat
voittamaan suurella ääntenenemmistöllä.

Täti Cornelia erehtyi. Vaalien jälkeisenä aamuna tuli kapteeni
Jim käväisemään tuossa pienessä talossa kermaksensa uutisia. Niin
voimakkaasti vaikuttaa puoluepolitiikan basilli, yksin rauhalliseen
vanhaan mieheenkin, että kapteeni Jimin poskilla näkyi kiihkeä puna
ja hänen silmissään säihkyi entisaikojen hehku.

-- Rouva Blythe, vapaamieliset ovat voittaneet valtavalla
ääntenenemmistöllä. Kahdeksantoistavuotisen oikeistohallituksen
jälkeen alkanevat tässäkin kurjassa, sorretussa maassa puhaltaa
raikkaammat tuulet!

-- En koskaan ole kuullut teidän käyttävän niin katkeraa
puoluekieltä, kapteeni Jim. En luullut, että teillä olisi niin paljon
valtiollista myrkkyä suonissanne, naureskeli Anna, joka vastaanotti
tuon tuiki tärkeän uutisen suurella levollisuudella.

Pikku Jem oli sanonut aamulla "ä-dä". Mitä merkitsivät ruhtinaat
ja suurvallat, hallitsijasukujen valtaanpääsyt ja kukistumiset,
vanhoillisten tai vapaamielisten vaalitappiot noin ihmeellisen
tapahtuman rinnalla!

-- Se on kokoontunut vähitellen, sanoi kapteeni Jim hymyillen
anteeksianovasti. -- Luulin olevani maltillinen vapaamielinen, mutta
kun sanoma voitostamme tuli, silloin tunsin olevani kiihkoliberaali.

-- Tiedättehän kaiketi, että mieheni ja minä olemme oikeistolaisia?

-- Kyllä -- ja se onkin teidän ainoa virheenne, rakas lapseni.
Cornelia on samaa maata. Käväisin hänen luonaan The Glenistä
tullessani ilmoittaakseni hänelle tuon uutisen.

-- Eikö se merkinnyt teille suoranaista hengenvaaraa?

-- Kyllä kai, mutta en voinut vastustaa kiusausta.

-- No, miten hän otti vastaan tuon tiedon?

-- Verrattain tyynesti, pikku rouva, verrattain tyynesti! Hän
puhui tähän tapaan: "No niin, kaitselmus lähettää nöyryytyksen ja
koettelemuksen aikoja maille kuten yksityisillekin. Te vapaamieliset
olette saaneet kestää kylmää ja nälkää vuosikausia. Pitäkää nyt
varanne ja lämmitelkää ja pistäkää hiukan poskeenne, sillä kauan
ette tule pysymään vallassa." -- "Mutta, rakas ystävä", sanoin
minä, "kenties Kanada Herran mielestä tarvitsee oikein pitkällisen
nöyryytyskauden." -- Mutta silloin... Kas, hyvää iltaa, Susan!
Oletteko kuullut uutisen? Vapaamieliset ovat voittaneet.

Susan oli juuri tullut sisään keittiöstä, tuoden mukanaan maukkaiden
ruokien tuoksun, joka aina tuntui ympäröivän häntä.

-- Vai niin, sanoi hän miellyttävän välinpitämättömästi. -- Mikäli
olen huomannut, on leipäni aina kohonnut yhtä hyvin, hallitsivatpa
maata vapaamieliset taikka niinsanotut vanhoilliset. Ja jos
jompikumpi puolue, rakas pikku tohtorinna, voi toimittaa meille
kunnollisen sadekuuron ennen viikon loppua ja pelastaa kasvitarhamme
tykkänään turmeltumasta, niin Susan äänestää sitä puoluetta.
Mutta nyt ensi aluksi pyytäisin teitä katsomaan, mitä arvelette
piparjuurilihasta, joka oli aiottu huomiseksi päivälliseksi. Pelkään,
että se on aika sitkeätä ja että olisi parasta vaihtaa teurastajaa,
samalla kuin vaihdamme hallitusta.

Eräänä iltana viikkokautta myöhemmin meni Anna niemen majakalle
tiedustelemaan, voisiko hän saada kapteeni Jimiltä hiukan tuoretta
kalaa. Ensi kerran hän nyt lähti pois pikku Jimin luota. Jäähyväiset
muodostuivat täydelliseksi murhenäytelmäksi. Ja entä jos poikanen
alkaisi itkeä? Kenties Susan ei tiennyt oikein, mitä siinä
tapauksessa oli tehtävä?

Susan tuntui tyyneltä ja luotettavalta.

-- Olenhan minä hoidellut häntä yhtä paljon kuin pikku tohtorinna
itse -- vai mitä?

-- Niin, häntä kyllä -- mutta ette muita pikkulapsia. Pienenä
ollessani minulla oli hoidettavanani kolme kaksois-paria,
näettekös, Susan. Kun ne huusivat, niin annoin niille lusikallisen
kalanmaksaöljyä. Tuntuu varsin hullunkuriselta nyt jälkeenpäin
ajatella, kuinka aristelematta minä käsittelin noita tenavia ja
heidän kipujansa.

-- Olkaa aivan levollinen. Jos pikku Jem alkaa huutaa, panen minä
lämpimän vesipussin hänen pienelle vatsallensa, sanoi Susan.

-- Mutta se ei saa olla liian lämmin, sanoi Anna levotonna. Eiköhän
sittenkin ollut ajattelematonta lähteä hänen luotansa?

-- Älkää olko huolissanne, pikku tohtorinna! Ei olisi Susanin
tapaista polttaa tuollaisen pikku herran vatsa. Jumala tiunakkoon
häntä -- eihän hänen talvitte huutaa!

Lopuksi Anna sitten joutui matkaan, ja kävelyretki tuotti hänelle
suurta huvia. Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot kävivät pitkiksi.
Kapteeni Jim ei ollut majakan arkihuoneessa, vaan siellä istui muuan
toinen henkilö -- keski-ikäinen, komea mies, jolla oli sileäksiajettu
vahvarakenteinen leuka ja jota Anna ei tuntenut. Siitä huolimatta
alkoi muukalainen keskustella hänen kanssaan vanhan tuttavan tavoin.
Hänen juttelunsa ja esiintymisensä oli täysin hyvän tavan mukaista,
mutta tuollainen tuttavallisuus vieraan henkilön puolelta, joka ei
edes ollut välittänyt esitellä itseänsä, vaikutti Annaan kumminkin
vastenmielisesti. Hän vastasi perin kylmähkösti ja oli niin
harvasanainen, kuin kohteliaisuus suinkin salli. Mutta tuo outo mies
ei näyttänyt siitä joutuvan hämilleen, vaan jatkoi vielä hetkisen
rohkeasti jutteluansa. Sittenhän sanoi jäähyväiset ja lähti pois.
Anna olisi voinut vannoa, että hänen silmissänsä näkyi veitikkamainen
välkähdys, ja se harmitti häntä yhä enemmän. Kuka kumma tuo mies
olikaan? Hänen olentonsa tuntui hiukan tutulta, mutta Anna oli
vakuutettu, ettei hän ollut nähnyt häntä koskaan maailmassa.

-- Kapteeni Jim, kuka tuo oli, joka juuri tuli täältä ulos? kysyi
hän, kun kunnon kapteeni tuli sisään, sydämellisesti tervehtien.

-- Marshall Elliott, vastasi kapteeni.

-- Marshall Elliott? huudahti Anna. -- Oi, kapteeni Jim -- eihän se
voi olla mahdollista -- aivan niin, ääni oli hänen -- ja ajatelkaas,
minä en tuntenut häntä -- olin hänelle oikein epäkohtelias! Miksi
hän ei sanonut mitään! Täytyihän hänen huomata, ettei minulla ollut
aavistustakaan siitä, kuka hän oli.

-- Sen hän tahallansa piti salassa -- hänestä se oli huvittavaa.
Älkää välittäkö siitä, jos te kohtelitte häntä ynseästi -- se tuotti
hänelle vain hauskuutta. Niin, Marshall on nyt vihdoinkin ajanut
pois pitkän partansa ja leikkauttanut tukkansa. Hänen puolueensa on
päässyt voitolle, kuten kyllä tiedätte. Minä en myöskään tuntenut
häntä nähdessäni hänet ensi kerran. Hän oli The Glenissä Carter
Flaggin puodissa vaalipäivän illalla, odottaen yhdessä lukemattomien
muiden kanssa tietoja vaalien tuloksesta. Noin keskiyön tienoilla
tuli puhelimitse sana -- vapaamieliset olivat voittaneet. Marshall
nousi vain paikaltaan ja meni ulos -- huutamatta ja hurraamatta --
sen hän jätti toisten tehtäväksi, ja vähällä pitikin, etteivät ne
lennättäneet ilmaan Carterin pienen rihkamapuodin kattoa. Kaikki
oikeistolaiset olivat Raymond Russellin vastapäätä sijaitsevassa
sekatavarakaupassa. Siellä ei liioin hurrattu. Marshall astelee
pääkatua pitkin suoraa tietä Augustus Palmerin parturitupaan.
Augustus makasi kuorsaten sängyssään, mutta Marshall jymisytti hänen
oveansa, kunnes hän nousi ja tuli ulos sekä kysyi hyvin happamella
äänellä, mitä mokoma melu merkitsi.

-- Mene parturitupaasi suorittamaan paras työ, minkä ikinä
olet tehnyt, Gus, sanoi Marshall. -- Vapaamieliset juhlivat
rummuin ja torvin voittoansa, ja nyt sinun pitää lyhentää kunnon
vasemmistolaisen tukka ja parta ennen auringonnousua.

Gus oli pakahtua kiukusta -- osittain siksi, että hänen oli täytynyt
nousta mukavasta vuoteestansa, mutta ennen kaikkea sentähden, että
hän itse oli oikeistolainen. Hän vakuutti lujasti ja pyhästi, ettei
hänelle ikinä voinut pälkähtää päähän pitää liikettänsä avoinna
kahdentoista jälkeen yöllä.

-- "Nyt sinä teet kuten sanon, poikaseni", tuumiskeli Marshall,
"sillä muutoin panen sinut poikkipuolin polvelleni ja annan sinulle
selkäsaunan, jonka äitisi jätti sinulle antamatta."

Hän olisi pitänyt sanansa, sitä ei käynyt epäileminenkään -- ja sen
Gus kyllä tiesi, sillä Marshall on väkevä kuin karhu, ja Gus on vain
pieni hintelä rahjus. Hän ei siis rohjennut panna vastaan, vaan
toimitti Marshallin parturitupaan ja tuoliin istumaan ja saippuoi
hänet. Ja sitten hän sanoi: "Jokainen on heikompansa herra -- ja
nyt minä kyllä lyhennän takkusi, mutta jos hiiskahdat sanankaan
vapaamielisten voitosta sill'aikaa, niin leikkaan kaulasi poikki
tällä partaveitsellä korvasta korvaan." Kukapa olisi aavistanut,
että tuo pieni säyseä parturi olisi niin verenhimoinen. Siitä
näkee, mihin tuo siunattu politiikka johtaa... Marshall istui
hiljaa ja tyynenä, ja tukka ja parta katkesi kuin vilja syksyllä
viikatteen taittamana, ja sitten meni Marshall kotiin. Kun hänen
vanha taloudenhoitajattarensa kuuli hänen nousevan portaita ylös,
katsoi hän ulos ovestansa nähdäksensä, hänkö siellä tuli vai
renkipoika. Nähdessään ventovieraan miehen tulevan eteisestä, kädessä
kynttiläjalka, jossa oli palava kynttilä, alkoi taloudenhoitajatar
kirkua jotakin ryöväreistä ja murhaajista, ja sitten hän meni
tainnoksiin. Lääkäri oli noudettava, ennenkuin he saivat hänet
tointumaan, ja vasta monen päivän perästä hän voi nähdä Marshallia,
alkamatta väristä koko ruumiistansa.

Kapteeni Jimillä ei ollut kalaa. Tänä kesänä hän teki vain harvoin
veneretkiä ja hänen pitkät kävelyretkensä olivat myös lopussa. Hän
istui enimmäkseen merellepäin olevan akkunansa ääressä, silmäillen
lahtea ja satamansuuta, nopeasti vaikeneva pää nojattuna käteen. Niin
istui hän tänäkin iltana pitkän aikaa vaieten, menneisyyden muistojen
kuvastuessa hänen mieleensä. Anna ei raskinut häiritä häntä. Vihdoin
viittasi kapteeni läntisen taivaan sammuvaan hohteeseen ja sanoi:

-- Tuo on kaunista, rouva Blythe! Mutta jospa olisitte nähnyt
auringonnousun tänä aamuna! Se oli ihana -- ihana. Minä olen ollut
melkein kaikkialla maailmassa, mutta kauniimpaa auringonnousua kuin
kesäisin tämän lahden varrella en ole koskaan nähnyt. Kuolinhetkeänsä
ei kukaan voi määrätä, vaan on itsekunkin oltava valmis matkaan,
silloin kun Suuri kapteeni antaa lähtökäskyn. Mutta jos riippuisi
itsestäni, tahtoisin erota täältä aamun lähetessä yli ulapan. Olen
lukemattomia kertoja istunut tuota näytelmää katsoen ja ajatellut
itsekseni, kuinka ihanaa olisi liidellä tuon valkoisen hohteen läpi
kohden sitä, joka odottelee tuolla kaukana -- merelle, joka ei ole
merkittynä millekään inhimilliselle kartalle. Siellä, rouva Blythe,
luulen löytäväni kadonneen Margaretani.

Sen jälkeen kun kapteeni Jim oli kertonut Annalle tuon liikuttavan
nuoruudentarinansa, oli hän usein puhunut hänen kanssaan kuolleesta
morsiamestansa. Jokainen hänen äänenväreensä puhui tuosta rakkaudesta
-- rakkaudesta, joka ei voinut heiketä eikä unhottaa.

-- Toivon kumminkin, että kun hetkeni tulee, kaikki käy nopeasti
ja helposti. En luule olevani pelkuri, rouva Blythe -- olen
lukemattomia kertoja katsonut kammottavaa kuolemaa suoraan kasvoihin
silmää räpäyttämättä. Mutta pitkä kuolinkamppailu tuntuu minusta
kammottavalta -- se herättää mielessäni pelkoa.

-- Älkää puhuko sellaista, että lähtisitte luotamme, rakas, rakas
kapteeni Jim, pyysi Anna äänellä, joka puolittain tukahtui kyyneliin,
ja hän hyväili tuota vanhaa ruskeata kättä, joka kerran oli ollut
niin voimakas, vaan nyt ei enää pystynyt paljoonkaan. -- Kuinka
voisimme tulla toimeen ilman teitä!

Kaunis hymy levisi kapteeni Jimin kasvoille.

-- Ah, se käy kyllä varsin hyvin... Mutta te ette sentään unohda
tykkänään vanhusta, rouva Blythe -- ei, sitä en luule... Muistoni ei
tule tuottamaan tuskaa ystävilleni -- päinvastoin toivon ja uskon,
että heistä on oleva mieluista säilyttää se ja väliin omistaa sille
joku hetki... Ei kestä enää kauan, ennenkuin kadonnut Margaretani
kutsuu minua viimeisen kerran. Ja minä valmistaudun noudattamaan heti
hänen kutsuansa. Mutta olen ottanut tämän asian puheeksi siksi, että
tahtoisin pyytää teiltä yhtä ainoata pientä palvelusta. Se koskee
Ensi perämiestä -- tuota vanhusparkaa...

Kapteeni Jim kurotti kätensä, taputtaakseen hellävaroen tuota
suurta lämpöistä karvapalloa, joka loisti sohvassa niin korean
punakeltaisena. Ensi perämies pyörähti suoraksi, kuin olisi ponninta
painettu, ja se päästi mielihyvästä äännähdyksen, joka kuului
puolittain kehruulta, puolittain nau'unnalta, ojensi kaikki neljä
käpäläänsä ilmaan, paneutui jälleen kyljelleen ja kääriytyi taas
kerälle.

-- Se tulee kaipaamaan minua, kun minä lähden viimeiselle retkelleni.
En kestä ajatusta, että tuo eläinparka kenties joutuu näkemään
nälkää, kuten silloin, kun sen löysin. Jos minulle tapahtuisi jotakin
-- annatteko silloin Ensi perämiehelle palan ruokaa ja matonpätkän,
jolla se voi loikoa nurkassaan, rouva Blythe?

-- Lupaan sen. Olen oikein kiltti Ensi perämiehelle -- sekä sen
itsensä että sen rakkaan kapteenin tähden.

-- No, sitten olen levollinen, saatuani nyt lausutuksi sen, mikä on
ahdistanut sydäntäni... Teidän pikku Jim saa nuo muutamat ihmeelliset
esineet, jotka olen koonnut matkoillani -- siitä olen huolehtinut.

Mutta nyt en enää tahdo saattaa kyyneleitä pikku tohtorinnan
kauniisiin silmiin. Ehkä eloani jatkuu vielä kauankin... Kuulin
teidän viime talvena eräänä päivänä lukevan kauniin runon -- sanoitte
sen olevan Tennysonin sepittämän. Tahtoisin mielelläni kuulla sen
uudelleen, jos ehkä osaatte sen ulkoa ja tahdotte lausua sen minulle.

Merituulen hiljaisten henkäysten käydessä sisään avoimesta akkunasta
lausui Anna lempeällä, raikkaalla äänellänsä nuo kauniit säkeet
Tennysonin ihanasta joutsenlaulusta, joka on saanut nimen "Taa
tyrskyjen". Vanha kapteeni nyökäytteli hiljaa päätänsä runon
poljennon tahdissa.

-- Niin, rouva Blythe, sanoi hän Annan ehdittyä loppuun, -- tuo oli
kaunista... Hän ei ollut merimies, olette te sanonut minulle, mutta
on ihmeellistä, kuinka hän on osannut tuolla tavoin pukea sanoihin
vanhan merikarhun tunteet... "Hyvästelyt haikeat" eivät ole hänen
mielensä mukaiset eivätkä myöskään minun -- sillä kun vain pääsen
"taa tyrskyjen", silloin ei ole enää hätää...




XXXVI.

ANNA PUHUU LASTENKIELTÄ JA TERVETTÄ JÄRKEÄ.


-- Mitä uutta kuuluu Vihervaarasta, Anna?

-- Ei mitään erikoista, vastasi Anna, taittaen kokoon Marillan
kirjeen. -- Jake Donnel on ollut siellä laittamassa uusia päreitä
katolle. Hän on nyt täysinoppinut nikkari, joten hän siis ilmeisesti
on saanut noudattaa omaa makuansa elämänuransa valinnassa. Muistathan
kaiketi, että hänen äitinsä olisi tahtonut saada hänet professoriksi.
En unohda ikinä sitä päivää, jolloin hän tuli kouluun, nuhtelemaan
minua siitä, etten nimittänyt hänen poikaansa S:t Clairiksi.

-- Vieläköhän häntä sanotaan siksi?

-- Tuskinpa vain. Hän ei itse ole koskaan liioin välittänyt tuosta
ranskalaisesta romaaninimestä. Äiti näyttää myöskin tyytyneen
asiain nykyiseen tilaan. Olinkin aina vakuutettu, että poika, jolla
oli Jaken voimakas leuka, lopuksi saisi tahtonsa täytäntöön. Diana
kirjoittaa myöskin ja kertoo, että Doralla on "ystävä". Ajatteles
vain, -- hänhän on vasta lapsi.

-- Dora on seitsemäntoista vuoden vanha, sanoi Gilbert. -- Kun sinä
olit seitsemäntoistavuotias, Anna, olimme me, Charlie Sloane ja minä,
hullautuneet sinuun.

-- Me olemme nähtävästi jo ikäihmisiä, Gilbert, sanoi Anna,
hymyillen puolittain surunvoittoisesti, -- kun pikkutytöt, jotka
olivat kuusivuotisia, silloin kun me mielestämme jo olimme
aikuisia, hankkivat itsellensä ihailijoita. Doran "ystävä" on Ralph
Andrews, Janen veli. Minä muistan hänet pienenä palleroisena ja
liinatukkaisena poikana, joka aina istui luokan alapäässä. Mutta nyt
hän taitaa olla oikein komean näköinen nuori mies.

-- Dora menee varmaankin nuorena naimisiin. Hän on samaa laatua kuin
Charlotta Neljäs -- hän ei uskalla päästää käsistänsä ensimmäistä
tilaisuutta, vaan pelkää, että uutta ei enää ilmaantuisi.

-- Jos noista kahdesta on tuleva pari, niin toivon, että Ralphissa
on enemmän tarmoa kuin hänen veljessänsä Billyssä, sanoi Anna
miettiväisesti.

-- Niin, naureskeli Gilbert, -- toivokaamme, että hän pystyy itse
kosimaan. Anna, olisitko sinä ottanut Billyn, jos hän olisi itse
ilmaissut hellät tunteensa, sen sijaan että jätti sen sisar Janen
tehtäväksi?

-- Kenties se ei olisi ollut niin aivan mahdotonta, sanoi Anna,
tyrskähtäen hillittömään nauruun muistellessaan tuota ensimmäistä
kosintaa, joka oli tullut hänen osaksensa. -- Ken tietää, mitä olisin
tehnyt ensi hämmästyksen vallassa! Olkaamme iloisia siitä, että hän
kosi asiamiehen välityksellä.

-- Minä sain eilen kirjeen George Moorelta, sanoi Leslie nurkastansa,
missä hän istui lukemassa.

-- Vai niin, kuinkas hänen laitansa on? tiedusteli Anna hiukan
välinpitämättömästi.

Hänestä tuntui, että oli puhe hänelle täysin vieraasta henkilöstä.

-- Hän voi hyvin, mutta hänen on hankala perehtyä kaikkiin
muutoksiin, joita on tapahtunut hänen kodissansa ja hänen ystäviensä
keskuudessa. Keväällä hän aikoo jälleen mennä merille. Luonto vetää
häntä siihen, sanoo hän, ja sitä elämää hän ikävöi. Mutta hän
kertoi minulle erään seikan, josta olen iloissani tuon miesparan
puolesta. Ennen lähtöänsä purjehdusretkelle "Neljällä sisarella"
hän oli kihloissa erään kotiseutunsa tytön kanssa. Hän ei maininnut
hänestä mitään minulle Montrealissa, siksi että hän, kuten myöhemmin
kertoi, oli ollut varma, että tyttö oli unohtanut hänet ja jo aikoja
mennyt naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta hän puolestansa, jonka
käsitteet ajasta olivat aivan sekaisin, tunsi vielä olevansa täysin
rakastumisensa ja kihlaustunnelmansa vallassa. Häntä täytyi oikein
sääliä -- mutta kun hän sitten tuli kotiin, kävi ilmi, ettei tyttö
ollutkaan mennyt naimisiin, vaan oli yhä edelleen kiintynyt häneen.
Syksyllä he menevät naimisiin. Minä pyydän häntä tuomaan vaimonsa
hiukan vierailemaan, ja hän on itsekin halukas näkemään paikan, missä
hän on viettänyt niin monta vuotta voimatta käyttää järkeänsä.

-- Minä pidän tuosta hänen ihmeellisten vaiheittensa romantillisesta
lisästä, sanoi Anna hyvillään, hän kun aina oli niin ihastuksissaan
kaikesta, mikä tuoksahti romantiikalle. -- Ja ajatelkaas, lisäsi hän
katuvaisena huoaisten, -- jos olisi käynyt minun tahtoni mukaan,
ei George Moore koskaan olisi päässyt esiin siitä haudasta, mihin
tuo tieto, ken hän on, oli kätkettynä. Kuinka minä vastustinkaan
Gilbertin ehdotusta! Niin, minä olen saanut rangaistukseni! Tästä
puoleen en koskaan enää rohkene olla toista mieltä kuin Gilbert. Jos
milloin yritänkään ajatella omin päin -- silloin saan tuota pikaa
kuulla: kuinkas olikaan George Mooren laita? Minä tulen tuntemaan
itseni täysin nolatuksi.

-- Naista ei ole niinkään helppo nolata, kiusoitteli Gilbert. --
Mutta pyydän sinua -- älä muutu minun kaiukseni, Anna! Elämään
tarvitaan höysteeksi hiukan vastaaninttämistä. En tahdo saada
sellaista vaimoa kuin on Mac Allisterilla, joka asuu lahden tuolla
puolen. Mitä hän ikinä sanookaan, niin säestää vaimo häntä heti
kimeällä rääkkyvällä äänellänsä: "Niin juuri, olet aivan oikeassa,
ukkoseni."

Anna ja Leslie nauroivat. Annan nauru helkähteli hopealta, Leslien
kajahteli kullalta, ja ne sointuivat yhteen niin viehkeästi kuin mitä
kaunein musiikkiakordi.

Susan tuli sisään, mutta hän ei yhtynyt siellä vallitsevaan
hilpeyteen, vaan kevensi ahdistettua sydäntänsä raskaalla,
huokauksella.

-- Mikäs nyt on, rakas Susan? kysyi Gilbert.

-- Eihän vain pikku Jemille ole tapahtunut mitään, Susan? huusi Anna,
kavahtaen pystyyn.

-- Ei, ei suinkaan -- rauhoittukaa toki, pikku tohtorinna! Mutta
voihan tapahtua muita asioita, ja seikkoja... En ymmärrä, miksikä
kova onni on seurannut minua koko tämän viikon... Leipä ei kohonnut
-- no niin, senhän jokainen voi nähdä, niin tahmaista se oli -- ja
silittäessäni poltin tohtorin parhaan paidan rintamuksen -- ja rikoin
tohtorinnan suuren paistivadin... Ah, hyvä Jumala... Ja nyt saan
kaiken lisäksi sisareltani Matildalta kirjeen, että hän on taittanut
jalkansa, ja nyt hän tahtoo, että minä tulisin sinne joksikin aikaa
häntä hoitamaan.

-- Sehän on kauhean ikävää, -- tarkoitan sitä, että sisarellesi on
sattunut sellainen onnettomuus, huudahti Anna.

-- Niin, sanokaapa muuta... Mutta suremassa ja kärsimässähän
täällä maailmassa ollaan, ja jos ei satu yhtä niin toista. Mitä
nyt Matildaan tulee, niin tuntuu minusta perin oudolta, että hän
muka olisi taittanut jalkansa. Meidän suvussamme ei sellaista ole
tapahtunut vielä koskaan. Mutta olipa kuinka tahansa, niin onhan
hän sentään sisareni, ja tunnen olevani velvollinen lähtemään häntä
hoitamaan, jos tohtorinna tulee muutaman viikon toimeen ilman minua.

-- Tietysti, Susan. Voinhan hankkia jonkun toisen apulaisen siksi
aikaa, kun sinä olet poissa.

-- Jos siitä tulee hankaluutta, niin minä en lähde, pikku tohtorinna,
käyköön Matildan jalan sitten kuinka tahansa. En kaikkien koko
maailman taittuneiden jalkojen takia sallisi, että tohtorinna tulee
levottomaksi ja meidän rakas pikku poikalapsemme saa vihreän vatsan.

-- Kiitos, pikku Susan, mutta matkusta sinä vain heti sisaresi luo!
Minä voin kyllä saada kalastajakylästä jonkun tytön, johon voin
tyytyä toistaiseksi.

-- Anna, enkö minä voi tulla sinun luoksesi siksi aikaa, kun Susan
on poissa? huudahti Leslie. -- Oi, se olisi minusta niin hauskaa --
tekisit minulle todellisen laupeudentyön. Olen niin äärettömän yksin
tuossa suuressa autiossa talossa. Siellä on niin vähän tehtävää --
ja illoin minua niin kammottaa ja säpsähdän alinomaa pelästyksestä,
vaikka kaikki ovet ja akkunat ovat kiinni. Pari päivää sitten tapasin
keittiönovellani maankiertäjän.

Anna suostui ilolla tuohon ehdotukseen, ja seuraavana päivänä muutti
Leslie kimssuineen kamssuineen tuohon pieneen haavekotiin. Neiti
Cornelia oli peräti hyvillään siitä, että asiat kehittyivät tuolla
tavoin.

-- Tämä tuntuu minusta aivan kaitselmuksen johdatukselta, sanoi hän
salavihkaa Annalle. -- Onhan sääli Matilda Clowia, mutta kun hänen
nyt kerran oli taitettava jalkansa, ei se olisi voinut tapahtua
sopivampana ajankohtana. Leslie asuu täällä sen aikaa kun Owen Ford
on minun luonani täysihoidossa, ja The Glenin vanhat kissat eivät
saa tilaisuutta naukua koko asiasta, kuten ne olisivat tehneet,
jos Leslie olisi asunut yksin ja Owen Ford olisi käynyt häntä
tervehtimässä. Täällä juorutaan ja pidetään jo tarpeeksi ääntä
siitäkin, ettei Leslie käy surupuvussa. Minä sanoin eräällekin
äskettäin: "Jos tarkoitatte, että hänen pitäisi pukeutua surupukuun
George Mooren takia, niin minun mielestäni hän on pikemmin kuolleista
noussut kuin haudattu, ja jos taas tarkoitatte, että hänen olisi
surtava Dickiä, niin en käsitä, miksi hänen olisi pukeuduttava
mustiin miehen takia, joka kuoli yksitoista vuotta sitten -- eikä
siitä ollut vahinkoa silloinkaan..." Ja kun muori Louisa Baldwin
myöskin piti touhua tuosta asiasta ja sanoi minulle, että oli sangen
merkillistä, ettei Leslie koskaan epäillyt, ettei tuo hoidokki
ollutkaan hänen miehensä, silloin vastasin minä: "Sinäkään et yhtään
epäillyt, ettei hän ollut Dick Moore, ja kumminkin olit ollut
kaiken ikäsi hänen naapurinsa ja olet luonnostasi kymmenin verroin
epäluuloisempi kuin Leslie Moore." Mutta toisten ihmisten täytyy
saada panetella, rakkaani, muutoin ne eivät voi hyvin... Olen joka
tapauksessa oikein kiitollinen siitä, että Leslie saa asua kattosi
alla sen aikaa, kun Owen on täällä häntä kosiskelemassa.

Owen Ford tuli tuohon pieneen valkoiseen taloon eräänä elokuun
iltapäivänä, juuri Annan ja Leslien haltioituneina ihaillessa
pienokaista. Hän pysähtyi arkihuoneen avoimelle ovelle,
huoneessaolijain sitä havaitsematta, ja hän jäi kaihoisin katsein
silmäilemään tuota kaunista kuvaa. Leslie istui lattialla pienokainen
polvillaan ja tavoitellen ihastuneena hänen lihavia pikku käsiänsä,
jotka huitoivat ilmassa.

-- Oi sinä herttainen, rakas lapsukainen! kuiskasi Leslie, tarttuen
toiseen noista pienistä kätösistä ja peittäen sen suuteloilla.

-- Että voikin olla niin hilveän pieni ja helttainen ja tuloinen!
piipitti Anna, joka tuolin selkänojaa vastaan riipuksissa ihaili
tuota näytelmää. -- Nuo pienet lihavat tassut ovat maailman tievimmät
tattut, ja ne ovat pojun omat tattut.

Anna oli pikku Jeniin saapumisen edellisinä kuukausina lukenut
useita opettavaisia kirjoja ja erittäinkin omannut sen viisauden,
jota teos "Pikkulasten hoidon ja kasvatuksen ohjeita" tarjosi.
Siinä varoitettiin vanhempia, vedoten kaikkeen, mikä on pyhää,
puhumasta tenavillensa "pikkulastenkieltä". Pienokaisia olisi
ehdottomasti puhuteltava kieliopillisesti mallikelpoisin sanoin,
aina siitä saakka, kun he tulevat maailmaan. Sillä tavoin he
oppisivat alunpitäin puhumaan äidinkieltänsä virheettömästi. "Kuinka
voikaan äiti odottaa, että hänen lapsensa myöhemmin oppisi puhumaan
huolellista kieltä", tuumiskeli kirjan tekijä, "jos hän itse totuttaa
sen herkän kielen ja korvan sellaisiin virheellisiin puhetapoihin ja
jalon kielemme vääristelyihin, joihin ajattelemattomat äidit päivä
päivältä itsepintaisesti totuttavat noita avuttomia olentoja, jotka
on uskottu heidän hoitoonsa. Voiko lapsi, jota alati nimitetään
'hellanteltuksi' ja 'kultamuluksi', koskaan saada oikeata käsitettä
omasta olennostaan, kehitysmahdollisuuksistaan ja siitä asemasta,
joka sille maailmassa kuuluu."

Tuo oli vaikuttanut Annaan valtavasti, ja hän oli ilmoittanut
Gilbertille aikovansa mitä ankarimmin noudattaa sääntöä, ettei
koskaan missään olosuhteissa puhuisi pienokaisillensa "lastenkieltä".
Gilbert oli samaa mieltä, ja he tekivät asiasta juhlallisen
sopimuksen -- jonka Anna rikkoi heti mitä häpeällisimmällä tavalla,
kun pikku Jim ensi kerran laskettiin hänen käsivarrellensa. "Oi
tuloinen pieni tydänkäpyni!" huudahti hän, ja hän jatkoi sittemminkin
aivan empimättä tuota kielilakien rikkomista välittämättä vähääkään
juhlallisista lupauksistansa.

-- Äh, tuolla kirjailijalla ei ole koskaan ollut omia lapsia,
Gilbert, sanoi Anna, -- siitä voit olla varma, muutoin hän ei
varmaankaan olisi ikinä kirjoittanut tuonlaista pötyä. Tietysti
täytyy kapalovauvalle puhua pikkulastenkieltä! Muu olisi luonnotonta.
Olisi suorastaan epäinhimillistä puhua noille pienille hennoille
palleroisille samalla tavoin kuin pitkä-koipisille tytöille ja
pojille. Pikkulapset kaipaavat hyväilyä ja hemmottelua ja haluavat
kuulla niin paljon helttaitia ja tuloitia pikku tanoja kuin tuinkin,
ja pikku Jem taa kuulla niitä niin paljon kuin ikinä tahtoo -- oma
pikku halakanvalpaani!

-- Mutta sinähän olet pahimpia pahimmista, Anna, sanoi Gilbert, joka
ollen ainoastaan isä, eikä äiti, ei vielä ollut ehtinyt tulla täysin
vakuutetuksi tuon oppineen kirjailijan suunnattomasta erehdyksestä.
-- En ole ikimaailmassa kuullut sellaista sekamelskaa kuin tuo, jolla
sinä puhuttelet poikaamme.

-- Etpä suinkaan -- sitä ei käy ihmetteleminen -- sinähän et ole
liioin nähnyt äitejä etkä pikkulapsia... Sinun ei maksa vaivaa
ylvästellä, -- minähän kasvatin Hammondilla kolme paria kaksosia
ennenkuin olin täyttänyt yksitoista vuotta -- mitäs siihen
sanot? Sinä ja sinun arvoisa kirjailijasi -- te olette pelkkiä
kamarioppineita. Gilbert, rukoilen sinua, katsopa pienokaista! Hän
hymyilee minulle -- hän tietää, mistä me puhumme. Ja tinä olet tamaa
mieltä kuin äiti, sen voin nähdä sinusta, eikö totta, kullannuppuseni?

Gilbert laski kätensä heidän molempain ympärille. -- Oi, te äidit!
Jumala tiesi, mitä hän teki, luodessaan teidät!

Tällä tavoin juteltiin pikku Jemin kanssa, ja häntä hyväiltiin ja
hemmoteltiin, ja hän viihtyi ja vaurastui, kuten pikkulapsen sopii
ja tulee tehdä haavekodissa. Leslie oli aivan yhtä ihastunut häneen
kuin Anna. Kun he olivat päättäneet talousaskareensa eikä Gilbert
ollut lähettyvillä, panivat he toimeen todellisia palvonnan ja hellän
lörpöttelyn juhlahetkiä, -- ja juuri tällaisena hetkenä Owen Ford nyt
yllätti heidät.

Leslie huomasi hänet ensiksi. Vaikka jo hämärsi, voi Anna nähdä,
kuinka äkillinen kalpeus levisi noille kauniille kasvoille,
haihduttaen poskien ja huulten helakan punan.

Owen lähestyi häntä, mieli täynnä kiihkeätä kaihoa, ja ensi hetkenä
ei hän havainnut Annaa.

-- Leslie! sanoi hän kurottaen kätensä esiin.

Ensi kerran hän oli kutsunut Leslietä nimeltä. Mutta Leslien ojentama
käsi oli kylmä, ja hän oli koko illan hyvin vähäpuheinen, jota
vastoin Anna, Gilbert ja Owen juttelivat ja laskivat leikkiä kilvan
-- melkein kuten ennen. Ennenkuin Owenin vierailu oli päättynyt,
poistui Leslie omaan huoneeseensa, lausuen muutaman anteeksipyynnön
sanan. Owenin hilpeys oli poissa, ja hän sanoi pian jäähyväiset,
poistuen alakuloisin ilmein.

Gilbert katsoi Annaan.

-- Anna, mitä tämä kaikki merkitsee? Täällä on tekeillä jotakin,
jota minä en ymmärrä. Koko ilma on tänään ollut sähkötettyä. Leslie
istuu murhenäytelmän runottaren kaltaisena, Owen Ford koettaa näyttää
iloiselta ja ylläpitää hilpeätä ja leikillistä keskustelua -- mutta
Leslie täyttää hänen mielensä. Ja sinä puolestasi näytät olevan
pakahtumaisillasi salaiseen mielenliikutukseen, jota töin tuskin
pystyt hillitsemään. Suusi puhtaaksi! Mitä salakähmäisyyttä
täällä harjoitetaan, josta sinä koetat pitää herkkäuskoisen ja
hyväluontoisen miehesi erillään?

-- Älä nyt ole typerä, Gilbert, vastasi Anna aviovaimon
suorasukaisuudella. -- Mitä Lesliehin tulee, niin on hän mieletön
pikku hölmö, ja sen minä totta totisesti saatan hänen tietoonsa.

Anna tapasi Leslien tuon pienen kodikkaan ullakkokamarin akkunan
ääressä. Meren vahveneva ja heikkenevä kohina täytti koko huoneen.
Leslie istui kädet ristissä kalpeassa kuutamossa -- viehkeänä
ilmiönä, jonka ryhdissä sentään oli syytöksen ja nuhteen ilme.

-- Anna, sanoi hän hillityllä äänellä, -- tiesitkö sinä, että Owen
Ford tulisi Neljään tuuleen?

-- Tiesin kyllä, lapsukaiseni, vastasi Anna rohkeasti.

-- Oi, olisit kertonut siitä minulle, huudahti Leslie kiihkeästi. --
Jos olisin tiennyt sen, olisin lähtenyt tieheni -- en olisi tahtonut
jäädä tänne häntä tapaamaan. Sinun olisi pitänyt kertoa siitä
minulle. Et ole menetellyt hienotunteisesti -- Anna -- etkä oikein.

Leslien huulet vapisivat -- nähtävästi oli hermostunut itkukohtaus
tulossa. Mutta Anna tyrskähti mitä sydämettömimpään nauruun, kumartui
häntä kohden ja suuteli hänen ylöspäin kohotettuja, nuhtelevia
kasvojansa.

-- Leslie, sinä olet varmaankin oikein harvinaisen suuri tyhmyri
-- viehkeä ja suloinen tyhmyri. Kuvitteletko tosiaankin, että
Owen on lähtenyt matkaan Tyyneltämereltä Atlantille halusta saada
tavata minua? En myöskään luulisi, että ystävämme, täti Cornelia,
on herättänyt hänessä niin hurjan ja äkillisen intohimon. Nuo
surunvoittoiset kasvojenilmeesi joutavat siis pois -- voit panna ne
sievästi kokoon laventelissa säilytettäviksi -- et tarvitse niitä
enää. On ihmisiä, jotka voivat katsoa myllynkiven lävitse, jos siinä
on kolo keskellä, mutta sinulla ei näy olevan sitä kykyä. Minulla
ei tosin ole profeetan lahjoja, mutta uskallan kumminkin ennustella
hiukan tulevaisuudestasi. Elämäsi raskas ja katkera osa on takanasi.
Vastedes odottavat sinua onnellisen naisen riemut ja toiveet --
joskin myös hiukan suruilla sekoitettuina -- se on uskoni. Muistatko
tuon onnea ennustavan Venuksen varjon, Leslie? Sinuun nähden se
toteutui. Se vuosi, jolloin sen näit, tuotti sinulle elämän parhaan
lahjan -- rakkautesi Owen Fordiin. Mene nyt levolle ja nuku hyvin --
enempää en sano.

Leslie noudatti määräystä siinä suhteessa, että hän paneutui levolle,
mutta varsin epävarmaa on, nukkuiko hän myöskin hyvin. Tuskinpa hän
lienee uskaltanut antautua avosilminkään unelmien valtaan. Elämä oli
kohdellut Leslie parkaa niin pahoin -- polku, jota hänen oli täytynyt
vaeltaa, oli ollut niin kivinen ja ohdakkeinen, ettei hänen sydämensä
voinut aueta niille toiveille, jotka kajastivat taivaanrannalla.
Mutta hän lepäsi silmäillen tuota suurta tuikkavaa tähteä, joka
valaisi lyhyen kesäyön, ja hänen silmänsä kävivät jälleen lempeiksi
ja kirkkaiksi ja nuoriksi. Ja kun Owen Ford palasi seuraavana päivänä
ja pyysi häntä mukaansa kävelyretkelle rantaan, ei hän kieltäytynyt
noudattamasta tuota pyyntöä.




XXXVII.

NEITI CORNELIA JULISTAA HÄMMÄSTYTTÄVÄN UUTISEN.


Neiti Cornelia oli mukavassa kävelytahdissa vaeltaen tullut
pieneen valkoiseen taloon eräänä helteisenä iltapäivänä, jolloin
lahti kuvastui kuuman elokuun hiukan haalistuneessa sinessä ja
punakeltaiset liljat kurottivat esiin muhkeat kupunsa, täyttääksensä
ne sulalla auringon kullalla. Mutta neiti Cornelia ei tarkannut
paljonkaan tuota jokapäiväistä näkyä -- veltosti keinuilevia vesiä
tai päivänpaistetta janoavia liljoja. Hän istui siinä kiikkutuolissa,
joka hänestä tuntui mukavimmalta -- kädet jouten sylissä -- mikä oli
varsin ihmeellistä. Hän ei ommellut, ei kehrännyt. Ei hän myöskään
sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miesväestä. Lyhyesti sanoen -- neiti
Cornelian puheesta puuttuivat tänään kaikki kirpeät käänteet, ja
Gilbert, joka oli luopunut kalastusretkestänsä, jäädäksensä kotiin
sitä kuuntelemaan, oli jo hiukan huolissaan. Mikähän vaivasikaan täti
Corneliaa?

Alakuloiselta ei neiti Cornelia silti näyttänyt eikä synkältä, vaan
ainoastaan hiukan miettiväiseltä. Väliin voi hänen olennossaan
myöskin huomata jonkinmoista hermostuneisuutta, joka ei ollut
ollenkaan hänen luontonsa mukaista.

-- Missä Leslie on? kysyi hän -- ilmeisesti ainoastaan jotakin
kysyäksensä.

-- Owen ja hän ovat menneet poimimaan vattuja Leslien talon takana
olevasta metsästä, vastasi Anna. -- He palaavat vasta illalliselle --
jos silloinkaan.

-- Ei, heidän kellonsa ovat viime aikoina ruvenneet jättäytymään
huimaavasti jälkeen, sanoi Gilbert. -- Minä puolestani käyskentelen
täällä odotellen merkkejä ja ihmeitä -- te naisväki voisitte
varmaankin auttaa minut selville asioista, jos tahtoisitte. Mutta
Anna, tuo velvollisuutensa unohtanut puoliso, ei halua sitä tehdä!
Ehkäpä sinä auttaisit minua, täti Cornelia?

-- En, poikaseni. Mutta kerron teille jotakin muuta, jatkoi täti
Cornelia henkilön tapaan, joka rohkeasti ryhtyy vastenmieliseen
tehtävään päästäksensä siitä sitten vapaaksi. -- Tulin vartavasten
siitä kertomaan. Minä menen naimisiin.

Anna ja Gilbert vaikenivat. Jos täti Cornelia olisi julistanut
aikovansa mennä aallonmurtajalle heittäytyäksensä mereen, olisi tuo
tiedonanto kenties ollut mahdollinen uskoa. Mutta nyt jutteli hän
täysin mahdottomia. He odottivat siis vaieten. Ilmeisesti oli tuota
puhetta katsottava äkillisen mielenhäiriön oireeksi.

-- Te näytätte molemmat aikamoisen hämmästyneiltä, sanoi täti
Cornelia myhähdellen mielissään. Vapauduttuaan tuosta uutisesta oli
hän nyt jälleen ennallaan. -- Arveletteko, että olen liian nuori ja
kokematon mennäkseni avioliittoon?

-- Hyvä täti Cornelia -- tuo tuli niin odottamattomasti, sanoi
Gilbert, koettaen tointua hämmästyksestä, joka hänet tosiaankin oli
vallannut. -- Olenhan kuullut sinun sanovan toistakymmentä kertaa,
ettet sinä menisi naimisiin edes maailman hienoimman ja komeimman
miehen kanssa, vaikka hänet tuotaisiin hopeatarjottimella ja voisit
käsitellä häntä hopeapihdeillä.

-- Nyt ei suinkaan ole kysymys maailman hienommasta ja komeimmasta
miehestä, kuten sanoit. Tuo ei sovellu Marshall Elliottiin.

-- Mitä -- Marshall Elliottin kanssako täti menee naimisiin? huudahti
Anna.

Tuo uusi yllätys antoi hänelle takaisin hänen puhekykynsä, joka viime
hetkinä oli ollut lamassa.

-- Niin, tiedätkös. Olisin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana
voinut saada hänet milloin tahansa, jos vain olisin viitsinyt
viitatakaan häneen... Mutta luuletko, että olisin halunnut mennä
kirkkoon tuollaisen vaeltavan heinäauman kanssa?

-- Ihmettä ja kummaa... Tämä on oikein hauskaa... Toivotamme sinulle
oikein runsaasti onnea, sanoi Anna, hämillään ja päästä pyörällä
sanoja tavoitellen.

Tuollaista tapahtumaa ei hän ollut tiennyt odottaa -- ei konsanaan
hänelle olisi pälkähtänyt päähän, että hän vielä saisi onnitella täti
Corneliaa hänen aiotun avioliittonsa johdosta.

-- Paljon kiitoksia -- tiesinhän kyllä, että toivoisit minulle onnea,
sanoi täti Cornelia. -- Sinä olet ensimmäinen hyvistä ystävistäni,
joka saa asiasta tiedon.

-- Mutta kuinka ikävää, että menetämme sinut, rakas täti Cornelia,
jatkoi Anna, joka tunsi käyvänsä hiukan alakuloiseksi ja
hempeämieliseksi.

-- Rakkaani, ette te minua menetä, rauhoitteli häntä neiti
Cornelia. -- Ethän toki luule, että asetun asumaan lahden tuolle
puolen Crawfordien ja Mac Allisterien ja muun roskaväen sekaan?
Ei tule kysymykseenkään. Marshall muuttaa minun luokseni. Olen
niin vihoissani ja kyllästynyt kaikkiin noihin renkeihin. Tuo Jim
Hastings, jonka sain tänä kesänä, on ehdottomasti pahin laatuansa.
Hän voisi saattaa kenet tahansa ottamaan aviomiehen. Ajatteles vain
-- eilen hän kaatoi kumoon koko kirnuuksen, niin että oiva paksu;
kermani valui yli pihan. Ja luuletko hänen välittäneen vähääkään
siitä, että voi meni hukkaan? Vieläkös mitä, ei puhettakaan siitä.
Hän vain nauroi typerää nauruansa ja sanoi: "Kerma on hyvää
maalle"... Eikös olekin miehen tapaista tuo, että keksii sanoa sillä
tavoin? Sellaisiahan ne ovat. Mutta minä sanoin hänelle, ettei
minulla ole tapana lannoittaa takapihaani paksulla kermalla.

-- Minäkin toivotan sinulle onnea kaikissa mahdollisissa muodoissa,
täti Cornelia, sanoi Gilbert juhlallisesti. -- Mutta, lisäsi
hän, voimatta vastustaa kiusausta, Annan rukoilevasta katseesta
huolimatta, -- minä pelkään että kultainen vapautesi on nyt mennyttä
kalua. Kuten tiedät, on Marshall Elliott mies puolestansa.

-- Minä pidän miehestä, joka tietää mitä tahtoo, julisti täti
Cornelia. -- Amos Grant, joka aikoinaan juoksi minun kintereilläni,
oli oikea akka. Hän ei suinkaan tiennyt, mitä tahtoi. Eräänä päivänä
hän hyppäsi lammikkoon hukuttautuaksensa -- niin, ei minun tähteni --
ja ehdittyään onnellisesti vedenpinnan alle alkoi hän uida rantaan.
Täytyy tosiaankin olla mies osoittaaksensa sellaista päättäväisyyden
puutetta... Toista on Marshall Elliott -- jos hän olisi päättänyt
hukuttautua, olisi hän myöskin suorittanut sen kunnollisesti.

-- Ja sitten hänellä lienee myöskin hyvin kiivas luonto -- niin olen
kuullut, jatkoi Gilbert.

-- Eihän hän olisikaan Elliott, ellei niin olisi. Siitä olen
hänelle kiitollinen. Tulee olemaan oikein suunnattoman virkistävää
ärsyttää hänet oikein vihan vimmoihin. Miehen, joka helposti
tulistuu ja silloin tekee mielettömyyksiä, voi saada mihin tahansa,
hänen ehdittyään rauhoittua. Mutta mitä mahtaakaan miehelle, jonka
tyyneyttä mikään ei voi häiritä?

-- Tiedäthän, että hän on vasemmistolainen, täti Cornelia?

-- Siinäpä se -- muutoinhan ei hänen olisi tarvinnutkaan kulkea
suurinta osaa elämästään elävänä ihmeenä. Eikä taida olla
suuria toiveita, että saisin hänet käännytetyksi, sanoi neiti
Cornelia hieman tyytymättömällä äänellä. -- Mutta ainakin hän on
presbyteriläinen. Saanen kaiketi tyytyä siihen.

-- Menisitkö naimisiin hänen kanssaan, jos hän olisi metodisti, täti
Cornelia?

-- En, siitä voit olla varma. Politiikka kohdistuu tähän elämään,
mutta uskonto kumpaankin.

-- Ja ajatteles, jos täti Cornelia kumminkin lopuksi tulee
esiintymään kuolinilmoituksessa "jälkeenjääneenä".

-- Enpä suinkaan. Marshall tulee elämään kauemmin kuin minä, siitä
olen varma.

-- Milloin häät pidetään? kysyi Anna.

-- Kuukauden kuluttua. Morsiuspukuni tulee olemaan merensinistä
silkkiä. Ja sitten halusin kysyä sinulta, arveletko, että minulla
voisi olla huntu tuon merensinisen puvun kanssa? Olen aina ajatellut,
että olisi niin hauskaa morsiamena olla huntu päässä. Marshall
sanoo, ettei siinä hänen tietääksensä voi olla mitään estettä. Mutta
miehillähän on yleensä niin huono arvostelukyky.

-- Miksi ei sinulla voisi olla huntua, jos niin tahdot? sanoi Anna.

-- No, kas, eihän toki kukaan tahdo kernaasti erota muista, sanoi
täti Cornelia, joka ei ollut sanottavasti kenenkään kaltainen koko
maan pinnalla. -- Kuten sanottu, pitäisin paljon hunnusta. Mutta
kenties se sopii ainoastaan valkoisen puvun kanssa yhteen? Rakkaani,
sano suoraan, mitä ajattelet! Noudatan sinun neuvoasi.

-- Luullakseni huntuja ei juuri käytetä muutoin kuin valkoisten
pukujen kanssa, sanoi Anna, -- mutta sehän on tykkänään makuasia, ja
minun nähdäkseni herra Elliott on oikeassa, täti Cornelia. En näe
mitään syytä, miksi sinä et panisi huntua, jos kernaasti tahdot sen
tehdä.

Mutta täti Cornelia, joka tavallisesti aamupäivävierailuillaan
oli puettuna ruskeakukkaiseen karttuuniseen aamupukuun, pudisti
paheksuvasti päätänsä.

-- Jos ei se ole yleisen tavan mukaista, en tahdo suinkaan pukeutua
siihen, sanoi hän, omistaen hiljaisen huokauksen pettyneelle
toiveellensa.

-- Koska nyt olet päättänyt mennä aviosäätyyn, täti Cornelia,
sanoi kujeilija Gilbert, -- niin voin sanoa sinulle kolme oivaa
sääntöä, jotka koskevat tapaa, miten aviomiestä on käsiteltävä.
Isoäitini antoi ne ohjeiksi äidilleni hänen mennessään isäni kanssa
avioliittoon.

-- Luulisin tosin osaavani käsitellä Marshall Elliottia ilmankin
sääntöjäsi, sanoi täti Cornelia. -- Mutta annapa sentään kuulla!

-- Ensi sääntö on: Saata hänet valtoihisi!

-- On jo tehty. Edelleen!

-- Toinen sääntö: Ruoki häntä hyvin.

-- Kyllä. Paahtopaistilla ja lammasmuhennoksella. Entä sitten?

-- Kolmas ja neljäs sääntö: Pidä häntä silmällä!

-- Tuo oli tosi sana, sanoi neiti Cornelia ponnekkaasti.




XXXVIII.

PUNAISIA RUUSUJA.


Pienen haavemajan puutarhassa surisivat mehiläiset ja elokuun
punaisimmat ruusut loistivat täydessä värihohteessa.

Majasen asukkaat oleskelivat paljon ulkosalla. He söivät
vaatimattomat illallisensa istuen rehevässä ruohikossa mäen juurella
varjoisassa puutarhannurkkauksessa ja he tekivät illoin kävelyretkiä
lempeässä puolihämyssä. Eräänä iltana tapasi Owen Ford Leslien yksin
puutarhassa. Anna ja Gilbert olivat poissa, ja Susania odotettiin
tosin juuri tänä iltana, mutta hän ei ollut vielä saapunut.

Pohjoinen taivas hohti opaalin- ja vaaleanvihreän värisenä honkien
latvojen yläpuolella. Ilma oli viileä, sillä oli jo ehditty elokuun
ja syyskuun vaiheille, ja Lesliella oli kirsikanpunainen olkahuivi
kevyesti heitettynä valkoisen pukunsa ylitse. Hiljaa kulkivat
he nyt rinnakkain noita kapeita, varjoisia, kukkien reunustamia
hietakäytäviä. Owenin täytyi pian matkustaa pois. Hänen lomansa oli
lopussa. Leslie tunsi sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän tiesi, että
tässä rakkaassa puutarhassa lausuttaisiin ne sitovat sanat, jotka
lujittaisivat heidän sanoitta solmitun liittonsa.

-- Väliin illoin tuovat tuulenhenkäykset tässä puutarhassa mukanansa
omituisen tuoksun, joka on kuin jonkin hienon ja heikon hajuveden
lehahdus, sanoi Owen. -- Minun ei ole koskaan onnistunut löytää juuri
sitä kukkaa, josta se leviää. Se haihtuu pian ja siinä tuntuu olevan
salaperäistä ja ihmeellistä suloa. Minä rakastan ajatella, että siinä
liitelee isoäiti Selwynin sielu, joka on halunnut viivähtää hetkisen
tällä hänelle rakkaalla paikalla. Tämän pienen talon ympärillä
mahtanee olla kokonainen parvi ystävällisiä henkiä.

-- Minä olen asunut sen katon alla kuukauden vain, sanoi Leslie, --
mutta rakastan sitä enemmän kuin koskaan tulen rakastamaan tuota
suurta taloa, missä olen viettänyt koko elämäni.

-- Tämä talo rakennettiin ja pyhitettiin rakkaudelle, sanoi Owen. --
Tällaisten talojen täytyy jossakin määrin vaikuttaa asukkaihinsa.
Ja tämä puutarha -- se on yli kuusikymmentä vuotta vanha, ja nämä
kukkakuvut tietävät kertoa tuhansista toiveista ja riemuista. Toiset
näistä kukista ovat todellakin opettajan morsiamen istuttamia,
ja hänen kuolemastansa on nyt kolmekymmentä vuotta. Kumminkin ne
kukkivat joka kesä. Katsokaa näitä punaisia ruusuja, Leslie -- kuinka
ne kuningatarten tavoin kohoavat muita ylemmäs!

-- Minä rakastan punaisia ruusuja, sanoi Leslie. Anna pitää eniten
vaaleanpunaisista ja Gilbert valkoisista. Mutta tummanpunaiset ovat
minun lempikukkiani. Ne tyydyttävät sydämeni kaihoa tavalla, jota
mikään muu kukka ei voi tehdä.

-- Nämä kukat ovat hyvin myöhäisiä -- ne kukkivat vasta kun
toisten kukkimisaika on jo ohitse ja ne uhkuvat hedelmöittävän
kesän kypsyyttä ja lämpöä, sanoi Owen poimien muutamia noista
hehkuvanpunaisista, puoliavoimista nupuista. -- Ruusu on rakkauden
kukka -- sen on maailma jo vuosisatoja tunnustanut. Vaaleanpunaiset
ruusut ovat toiveikkaan, sitovan rakkauden ruusuja -- valkoiset
merkitsevät kuollutta rakkautta -- mutta tummanpunaiset ruusut --
sano, Leslie, mitä ne merkitsevät?

-- Rakkautta, joka voittaa kaikki esteet, sanoi Leslie hiljaa.

-- Niin, rakkautta, joka vihdoinkin on ehtinyt päämääräänsä...
Leslie, sinä tiedät, ymmärrät kaikki... Leslie, olen rakastanut
sinua siitä hetkestä saakka, jolloin näin sinut ensi kerran. Ja minä
tiedän myöskin, että sinä pidät minusta -- minun ei tarvitse kysyä
sitä. Mutta tahtoisin kumminkin kuulla sen huuliltasi -- rakkaani,
tahdothan ilahduttaa minua...

Leslie sanoi jotakin hyvin hiljaisella ja vapisevalla äänellä.
Heidän kätensä ja huulensa yhtyivät, heidän elämänsä ylevin hetki
oli tullut -- ja heidän seisoessansa tuossa vanhassa puutarhassa,
johon liittyi niin paljon muistoja rakkaudesta ja onnesta, tuskasta
ja kaipauksesta, kiinnitti Owen Leslien kimmeltävään tukkaan
tummanpunaisen ruusun, voittavan rakkauden vertauskuvan.

Anna ja Gilbert palasivat vihdoinkin kotiin, kapteeni Jim seuranaan.
Anna sytytti avoimeen takkaan valkean ajopuista, nähdäksensä
moniväristen liekkien leimuavan, ja he istuivat valkean ääressä
tunnin ajan tuttavallisesti keskustellen.

-- Katsellessani ajopuitten liekkiä ei minun ole ollenkaan vaikea
kuvitella, että olen jälleen nuori, sanoi kapteeni Jim.

-- Voitteko liekeistä ennustella tulevaisia asioita, kapteeni Jim!
tiedusteli Owen.

Kapteeni Jim silmäili heitä kaikkia herttaisella, lämpöisellä
katseellansa, mutta sitten kiintyi se Leslien punoittaviin poskiin ja
loistaviin silmiin.

-- Minun ei tarvitse katsoa tuleen päästäkseni selville teidän
tulevista kohtaloistanne, sanoi hän. -- Näen muutoinkin
onnen odottavan teitä kaikkia -- kaikkia -- Leslietä ja Owen
Fordia -- tohtoriamme ja rouva Blytheä -- ja pikku Jemiä -- ja noita
toisia pienokaisia, jotka eivät vielä ole syntyneet, mutta jotka
vielä ilmestyvät maailmaan... Onnea saatte te kaikki osaksenne --
mutta muistakaa, ettette silti vältä huolia ja koetuksia. Niiden
täytyy tulla -- sillä ei ainoakaan talo, olkoonpa palatsi tai pieni
haavemaja vain, pääse niistä tykkänään vapaaksi. Mutta ne eivät voi
lannistaa teitä, jos kannatte ne yhdessä, rakkauden ja uskollisuuden
yhdistäminä. Jos ne ovat luotsina ja kompassina, silloin voi kestää
mitkä myrskyt tahansa.

Ja vanha mies nousi äkkiä ja laski toisen kätensä Leslien, toisen
Annan päähän.

-- Kaksi herttaista, suloista naista, sanoi hän. -- Vilpittömiä ja
uskollisia ja luotettavia. Te tuotatte kunniaa miehillenne -- teidän
lapsenne varttuvat suuriksi ja rukoilevat teille Herran siunausta.

Tuo vähäinen näytelmä herätti omituisen juhlallisen tunnelman. Anna
ja Leslie taivuttivat päänsä kuin ottaen vastaan siunauksen, Gilbert
pyyhkäisi nopeasti silmiänsä ja Owen Fordin ilmeikkäillä kasvoilla
näkyi kuin kirkastus. Kaikki istuivat he hetkisen vaieten. Pieni
haavemaja oli muistojensa varastoon saanut lisäksi vieläkin yhden
voimakkaan tunteen läpitunkeman unohtumattoman hetken.

-- Nyt minun täytyy lähteä, sanoi kapteeni Jim lopuksi vitkaan.

Hän otti hattunsa ja loi viivähtävän katseen huoneeseen.

-- Hyvää yötä nyt kaikki tyynni, sanoi hän mennessään ulos.

Anna, jonka herkkä korva oli tajunnut tuossa jäähyväistervehdyksessä
ilmenevän harvinaisen surumielisyyden, kiiruhti ovelle hänen
jälkeensä.

-- Tulkaa pian jälleen, kapteeni Jim, huusi hän vanhuksen poistuessa
pienestä veräjästä, jonka patsaina olivat molemmat korkeat hongat.

-- Kiitos kutsusta! huusi kapteeni vastaan hilpeällä äänellä. Mutta
kapteeni Jim oli istunut viimeisen kerran tuon pienen haavemajan
takkavalkean ääressä.

Anna meni hitaasti takaisin toisten tykö.

-- Minun on niin sääli kapteenia, jonka täytyy nyt mennä aivan yksin
takaisin yksinäiselle niemellensä, sanoi hän. -- Eikä siellä ole
ketään toivottamassa häntä tervetulleeksi. No niin, Ensi perämies
kylläkin, jos se on valveilla...

-- Kapteeni Jim on niin oiva seura toisille, että täytyy ajatella
hänen olevan hyvänä seurana itselleenkin, sanoi Owen. -- Mutta
useinhan hänen olonsa mahtanee tuntua yksinäiseltä. Nyt tänä iltana
hänen olennossaan oli jotakin ennustajan tapaista, -- hän puhui sen
tavoin, jolla on jotakin julistettavaa... Niin, minun on kai myöskin
lähdettävä nyt.

Anna ja Gilbert poistuivat hienotunteisesti huoneesta, mutta Owenin
mentyä tuli Anna takaisin. Hän tapasi Leslien seisomassa takkatulen
hiipuvan hiiloksen ääressä.

-- Oi Leslie, minä tiedän... olen niin äärettömän iloinen, rakas
ystäväni, sanoi hän, sulkien hänet syleilyynsä.

-- Anna, onneni pelästyttää minua, kuiskasi Leslie. -- Se on minusta
liian suuri voidakseni uskoa siihen -- pelkään siitä puhua... Minusta
on kuin se olisi haave vain -- tämän pienen haavemajan synnyttämä --
kuin haihtuisi se olemattomiin heti kun täältä lähden.

-- Sinun ei pidäkään lähteä täältä, ennenkuin Owen tulee sinua
noutamaan. Sinun täytyy siihen saakka olla minun luonani. Voitko
tosiaankin luulla, että sallisin sinun palata takaisin tuohon
yksinäiseen, synkkään vanhaan taloon?

-- Kiitos, rakkaani! Aioin juuri kysyä sinulta, eikö kävisi päinsä,
että jäisin teille. Minua on oikein kammottanut ajatellessani, että
muuttaisin takaisin tuonne talooni -- on kuin palaisin jälleen
entisen elämäni koleuteen ja yksinäisyyteen. Anna, Anna, millainen
ystävä oletkaan ollut minulle -- herttainen, suloinen nainen,
vilpitön, uskollinen ja luotettava -- kapteeni Jim lausui sinusta
aivan oikean arvostelun!

-- Hän puhui naisista -- ei naisesta, hymyili Anna. -- Kapteeni
Jim näkee meidät kenties aivan erikoisessa valaistuksessa... hän
pitää meistä paljon ja ajattelee meistä hyvää. Ja mehän voimme
ainakin koettaa järjestää elämämme siten, ettemme petä hänen hyviä
ajatuksiansa meistä.

-- Muistatko, Anna, sanoi Leslie vitkaan, -- että sanoin kerran --
tuona iltana, jolloin rannalla kohtasimme toisemme ensi kerran --
surevani sitä, että minulla muka oli hiukan miellyttävä ulkomuoto?
Niin kyllä teinkin -- silloin. Minua vaivasi aina ajatus, että
jos olisin ollut juuri samaa mallia kuin ihmiset yleensä, ei Dick
ikinä olisi kiinnittänyt minuun huomiota. Vihasin ulkomuotoani,
siksi että se oli houkutellut hänet minun tyköni, mutta nyt -- nyt
iloitsen siitä. Muuta ei minulla ole tarjottavana Owenille, mutta se
ilahduttaa hänen taiteilijantieltänsä. Se suo minulle tunteen, etten
tule hänen luoksensa aivan tyhjin käsin.

-- Owen rakastaa kauneuttasi, Leslie. Ken ei sitä tekisi? Mutta on
mieletöntä, jos sanot tai uskot, että siinä on kaikki, mitä sinulla
on hänelle lahjoittaa. Sen hän kyllä itsekin sanoo sinulle -- minun
ei tarvitse sitä tehdä. Mutta nyt kaiketi jo suljemme oven yöksi.
Odotin Susania tänä iltana, mutta hän ei näy tulleen.

-- Tulen kyllä, pikku tohtorinna, tässä minä olen, sanoi Susan,
ilmestyen äkkiarvaamatta keittiönovelle. -- Olen kulkea tallustanut,
niin että henki oli vähällä lähteä. Tänne on The Glenistä aika matka.

-- Tervetuloa takaisin, Susan! No, kuinkas sisaresi laita on?

-- Hän saa istua, mutta käydä ei hän tietysti vielä voi. Ja nyt hän
selviää varsin hyvin ilman minua, sillä hänen tyttärensä on tullut
kotiin kesälomalle. Tuntuu oikein hyvältä olla täällä jälleen, pikku
tohtorinna. Matildan sääri oli tykkänään poikki, siinä ei ollut
epäilemisen varaakaan -- mutta kielessä ei ollut mitään vikaa. Hän
oli vähällä lörpötellä minut hengiltä -- niin, tohtorinna hyvä,
sitä en peruuta, niin sisar kuin hän onkin. Hän on aina ollut niin
kauhea pieksämään kieltänsä ja kumminkin hän pääsi miehelään ensiksi
meistä kaikista. Eihän hän ollut niin erikoisen halukas ottamaan
James Clowia, mutta hän ei tahtonut pahoittaa häntä, sillä James on
niin kunnollinen ja siivo mies. Ainoa seikka, mikä minulla olisi
hänestä sanottavana, on että hän alkaessaan lukea pöytärukousta aina
ensiksi ähkyy ja puhkuu niin, että minulta aivan menee ruokahalu.
Vaikka kyllähän se sitten väliin taas palaakin. Mutta miehistä ja
avioliitosta muistan muutaman seikan, tohtorinna hyvä. Onko totta,
että Cornelia Bryant myöskin on naimispuuhissa ja aikoo ottaa
mieheksensä tuon pitkäkarvaisen hirviön, joka voi pelästyttää pakoon
sekä ihmiset että elukat?

-- Totta se on, Susan. Mutta mies on nyt niin sileäksi ajeltu ja
hieno kuin ikinä mahdollista.

-- Niin, mutta se minun täytyy sanoa, että tässä maailmassa on
ihmeellinen järjestys. Hyvä pikku tohtorinna, minähän en ole ikinä
sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miehistä, ja kumminkaan ei kukaan
tule minua kosimaan -- ei, ne pitävät kyllä varansa... Mutta Cornelia
Bryantin, joka ei ikinä ole tehnyt muuta kuin sättinyt niitä,
tarvitsee vain kurottaa kätensä, ja heti on yksi niistä kiinni...
Kuten sanottu, tämä maailma on sangen merkillinen.

-- Mutta onhan olemassa toinenkin maailma, sen kyllä tiedät, Susan.

-- Onpa tietenkin, huokasi Susan haikeasti, -- mutta senhän
tohtorinna kyllä tiennee, ettei siellä naida eikä huolla.




XXXIX.

KAPTEENI JIM EHTII "TAA TYRSKYJEN".


Eräänä päivänä syyskuun lopulla tuli Owen Fordin kirja vihdoinkin.
Kapteeni Jim oli kuukauden ajan vaeltanut joka päivä uskollisesti
postikonttoriin toivoen, että siellä olisi hänelle jotakin. Mutta
tänään ei hän ollut siellä käynyt, ja Leslie otti mukaansa hänen
kirjansa yhdessä omansa ja Annan kirjan kanssa.

-- Me viemme sen hänelle tänään iltapäivällä, sanoi Anna hilpeänä ja
touhuissaan kuin koulutyttö.

Vaellusretki niemelle merenlahtea kiertävää punaista tietä pitkin
muodostui viehättäväksi kirkkaan illan sulossa. Aurinko laski
lännessä hietakumpujen taa, joille valahti äkillinen hohde, ja
samassa silmänräpäyksessä syttyi tuo suuri tähti niemen valkoisessa
tornissa.

-- Kapteeni Jim suorittaa tuon tehtävänsä aina sekunnilleen
täsmällisesti, sanoi Leslie.

Ei Anna eikä Leslie unohtaneet koskaan, miltä kapteeni Jimin
kasvot näyttivät, kun he antoivat hänelle tuon kirjan -- hänen
oman kirjansa -- muovailtuna ja jalostuneena, mutta kumminkin niin
tuttuna. Vanhuksen poskille, jotka viime aikoina olivat olleet niin
värittömät, kohosi kiihkeä puna, ja hänen silmissään hohti nuorekas
hehku. Mutta hänen kätensä vapisivat, kun hän avasi sen.

Sen nimenä oli aivan yksinkertaisesti "Kapteeni Jimin seikkailuja",
ja kansilehdellä oli molempain yhdessä toimineitten kirjailijain
nimet, Owen Ford ja Jim Boyd. Sen yläreunassa nähtiin valokuva
kapteeni Jimistä itsestänsä hänen seistessään majakkansa ovella
lahdelle tähystellen. Owen Ford oli valokuvannut hänet eräänä
päivänä, muistiinpanoja viimeistellessään. Kapteeni Jim oli kyllä
huomannut sen, mutta hän ei ollut tiennyt, että valokuva tuli uuden
kirjan kansilehden koristeeksi.

-- No jopa jotakin, sanoi nyt kapteeni, -- siinähän tuo vanha
merikarhu seisoo ihka elävänä aivan oikean, painetun kirjan
kannella. Tämä on elämäni suurin päivä, tyttöset -- kun ei vaan
suuruudenhulluus vahaisi minua vanhoilla päivilläni!... Tänä yönä en
aio ummistaakaan silmiäni! Luen ennen auringonnousua kirjan loppuun.

-- Sitten me lähdemme nyt, niin että voitte alkaa heti, sanoi Anna.

Kapteeni Jim oli pidellyt kirjaa kädessään kuin ihailevan
kunnioituksen valtaamana. Mutta nyt hän sulki sen ja pani pois.

-- Ei puhettakaan, ette saa lähteä ennenkuin olette juoneet kupin
teetä vanhuksen kanssa, tuumiskeli hän. -- Siihen en ikinä suostuisi
-- vai mitäs sinä sanot, Ensi perämies? "Seikkailut" eivät karkaa
tiehensä minun luotani. Olen vuosikausia odottanut hetkeä, jolloin
saisin nähdä ne -- koottuina ja luettavassa kunnossa -- enkä ollut
suinkaan varma, että se hetki tulisi koskaan... Voin kyllä odottaa
vielä hiukkasen saadessani ilon nähdä ystäviä ympärilläni.

Kapteeni Jim puuhaili laitellen tulta öljykeittiöön ja vettä
kattilaan. Sitten hän otti esiin leipää ja voita ja läkkirasian,
jossa hänellä oli pikkuleipiä. Mutta hänen hilpeästä innostuksestansa
huolimatta ei hänen liikkeissänsä näkynyt tavallista reippautta ja
joustavuutta, vaan ne tuntuivat hitailta ja epävarmoilta. Anna ja
Leslie eivät kumminkaan tarjoutuneet auttamaan häntä. He tiesivät,
että se olisi loukannut vanhuksen tunteita.

-- Mikä onni, että te tulitte tänne juuri tänä iltana, sanoi
hän, ottaen kaakun kaapistansa. -- Pikku Joen äiti lähetti tänne
tänään koko kopallisen tuoreita rinkilöitä ja pari suurempaa
kaakkua. Jumalan kiitos, että maailmassa on kilttejä emäntiä,
sen sanon! Katsokaapa tätä kaakkua, kuinka muhkea se on hienoine
sokerikoristeineen ja pähkinänpuolikkaineen! Näin oivallista
tarjottavaa ei minulla tosiaankaan ole usein. Käykääpä nyt käsiksi,
pikku tytöt, käykää käsiksi! Nyt juomme teekupeistamme kaikkien
vanhojen rakkaiden muistojen maljan.

Pikkutytöt "kävivät käsiksi" suurella ihastuksella. Tee osoittautui
erinomaiseksi ja kaakku oli verraton -- maukas ja murakka ja
täytteeltään mestariteos. Kapteeni Jim oli mitä kohteliain isäntä, ja
hän varoi antamasta katseittensa eksyä nurkkaan, missä kirja komeili
resedanvihreän ja kullan hohteessa. Mutta suljettuansa vihdoin oven
jälkeensä ymmärsivät Anna ja Leslie kapteenin kiiruhtavan suoraa
päätä kirjan luo, ja kotiin vaeltaessaan he kuvittelivat, miten
vanhus mielihyvin selaili noita painettuja sivuja, joissa hänen oma
elämänsä oli esitettynä todellisuuden kirkkain ja lämpöisin värein.

-- Tahtoisin tietää, mitä hän pitää lopusta -- tuosta lopusta, jonka
juonen Owen sai minulta, sanoi Leslie.

Hän ei tullut tietämään sitä koskaan. Anna heräsi varhain seuraavana
aamuna ja näki Gilbertin seisovan kumartuneena häntä kohden. Tohtori
oli täysissä pukimissa ja hänen kasvoillaan oli levoton ilme.

-- Onko sinua kutsuttu jonkun sairaan tykö? kysyi Anna
unenhorroksissa.

-- Ei, Anna, mutta pelkään, ettei niemellä kaikki ole oikealla
tolalla. Auringonnoususta on jo toista tuntia, mutta majakanlamppu
palaa yhä. Tiedäthän, että kapteeni Jim on pitänyt kunnianasiana
sytyttää tuon valon samassa silmänräpäyksessä kuin aurinko laskee
taivaanrannan taa, ja sammuttaa sen heti, kun se nousee.

Anna nousi mieli hämmentyneenä. Akkunastaan hän näki majakan valon
kuvastuvan kalpeana siintävälle aamutaivaalle.

-- Ehkä hän on nukahtanut kirjan ääreen luettuaan sitä koko
yön, sanoi Anna levotonna. -- Tai kenties se on niin tykkänään
kiinnittänyt hänen mielensä, että hän sen takia on unohtanut majakan
lampun.

Gilbert pudisti päätänsä.

-- Se ei olisi kapteeni Jimin tapaista. Joka tapauksessa minä menen
sinne katsomaan.

-- Odota hetkinen, niin minä tulen mukaan, sanoi Anna. -- Kyllä minun
täytyy lähteä mukaan -- pikku Jem nukkuu vielä tunnin ja minä sanon
Susanille, että lähden. Voit tarvita naisen apua, jos kapteeni Jim on
sairas.

Oli ihana aamu, taivas kaartui korkeana ja sinisenä, kevyinä kiitivät
valkoiset hattarat tietänsä edelleen. Lahden vesi kimmelsi ja
hymyili, hietasärkkien yläpuolella näkyi liiteleviä kalalokkeja,
niemen ja aallonmurtajan takana levisi ääretön, hiljaa kohoava
ulappa. Opaalinhohtoinen aamuvalaistus kirkasti yökasteen virkistämät
rantaniityt. Mereltä tuli raikkaan vallattomia tuulenpuuskia --
hiljainen ja soinnukas aallonkolina päätti yön viehkeän tyvenen.
Noille kahdelle, jotka nopein askelin vaelsivat eteenpäin, aukeni
loistavan kirkkauden, onnen ja elpymisen maailma. Ellei käsittämätön
valo, joka näkyi niemen tornista, olisi täyttänyt heidän mieltänsä
pelokkaalla ihmettelyllä, olisi tuo kävelyretki ollut ihana.

Nyt hiljensivät he askeleensa, vaieten pelon valtaamina. Heidän
nakutukseensa ei tullut vastausta. Gilbert avasi oven ja he menivät
sisään.

Tuossa vanhassa huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Illallispitojen
jäännökset olivat vielä pöydällä, öljylamppu paloi yhä nurkassa
hyllyllänsä. Ensi perämies makasi käppyrässä uneen vaipuneena
päivänpaisteessa sohvan luona.

Mutta sohvalla lepäsi kapteeni Jim, ristissä olevat kädet nojattuina
tuohon ihmeelliseen kirjaan. Se oli auki viimeisen sivun kohdalta
ja oli vaipunut hänen povellensa. Silmät olivat ummessa, ja hänen
kasvonsa kuvastivat mitä täydellisintä rauhaa ja onnea -- kertoellen
mielenkaihosta, joka vihdoinkin on saanut tyydytyksen.

-- Nukkuuko hän? kuiskasi Anna vapisevin äänin.

Gilbert meni sohvan luo ja seisoi hetkisen kumartuneena.

Sitten oikaisi hän itsensä.

-- Kyllä, hän nukkuu -- rauhaisaa unta, sanoi hän hiljaa. -- Anna,
kapteeni Jim on ehtinyt "taa tyrskyjen".

He eivät voineet tarkoin ratkaista, mihin aikaan kapteeni oli
kuollut, mutta Anna ajatteli aina, että hän oli saanut erota elämästä
aamun koittaessa lahden takana. Nuo loistavat valoaallot olivat
kuljettaneet hänen henkensä läpi kirkkaan avaruuden kohden satamaa,
missä hänen Margaretansa häntä odotti -- satamaa, missä ei tyven eikä
myrsky enää voi tuottaa haittaa.




XL.

ERO HAAVEMAJASTA.


Kapteeni Jim haudattiin merenlahden toisella puolella sijaitsevaan
kirkkotarhaan, aivan lähelle kumpua, minkä alla Annan pieni
sydänkäpynen uinaili. Sukulaiset pystyttivät hyvin suuren ja komean
hautapatsaan -- patsaan sellaisen, että kapteeni itse olisi katsellut
sitä veitikkamaisesti ja viirusilmin, jos olisi nähnyt sen eläessään.
Mutta todellisen muistomerkkinsä oli hän itse pystyttänyt niiden
sydämiin, jotka olivat hänet tunteneet, sekä tuon kirjan lehdille,
jota monet sukupolvet tulivat lukemaan ja rakastamaan.

Leslie suri sitä, ettei kapteeni Jim ollut saanut elää nähdäksensä
tuon kirjan tavattoman menestyksen. Se kävi kaupaksi niin hyvin, että
se herätti hämmästystä.

-- Kapteeni olisi ollut niin ihastuksissaan arvosteluista -- nehän
ovat kaikki suopeita ja kehuvia. Ja ajatteles, hänen kirjansa on
ylinnä parhaiten kaupaksi käyvien kirjojen luettelossa -- oi, jospa
hän olisi elänyt niin kauan, että olisi voinut nähdä sen, Anna!

Mutta Anna voi lohduttaa häntä, surustansa huolimatta.

-- Hän ei välittänyt muusta kuin itse kirjasta, Leslie -- ei
siitä, mitä siitä sanottaisiin -- ja kirjanhan hän ehti saada. Hän
oli lukenut sen alusta loppuun. Tuo viimeinen yö tuotti hänelle
epäilemättä mitä suurinta onnea -- ja aamulla seurasi sitä sellainen
äkillinen, tuskaton kuolema, jommoista hän aina oli toivonut.
Iloitsen Owenin ja sinun tähtesi siitä, että kirjalla on suuri
kirjallinen menestys -- mutta kapteeni Jim oli tyytyväinen omalla
tavallaan, sen tiedän.

Majakan tähti lähetti kuten ennenkin valoansa pimeyteen, tilapäinen
majakanvartija oli lähetetty Neljän tuulen niemeen siksi kuin
kaikkiviisas hallitus ehti ratkaista, kuka monista hakijoista sopi
parhaiten tuohon toimeen. Ensi perämies oli muuttanut pieneen
valkoiseen taloon, missä se nyt eleli Annan, Gilbertin ja Leslien
hemmottelemana ja Susanin suvaitsemana -- hän ei ollut koskaan voinut
sietää kissoja.

-- Koetan suvaita sitä kapteeni Jimin takia, pikku tohtorinna,
sillä pidin tuosta vanhuksesta. Ja kyllä se saa ruokaa kuppiinsa
ja jok'ikisen rotan, jonka löydän pyydyksestä. Mutta älkää
pyytäkö minulta sen enempää, hyvä tohtorinna. Kissat ovat kissoja
vaikka niitä pyörittäisi leivänmuruissa ja paistaisi puhtaassa
meijerivoissa, ja muuksi eivät ne ikinä muutu, sen sanon sekä minä
että Susan. Ja rukoilen, hyvä tohtorinna, että pidätte sen kaukana
enkelistämme, joka nukkuu kopassansa. Ajatelkaas, kuinka kammottavaa
olisi, jos se imisi hänestä hengen ja veren.

-- Sepä olisi tosiaankin pöyristyttävää, sanoi Gilbert.

-- Tohtori nauraa, mutta ei siinä tosiaankaan ole mitään naurettavaa.

-- Kissat eivät koskaan ime lapsista henkeä ja verta, sanoi Gilbert.
-- Tuo on sulaa taikauskoa.

-- Ei siihen mitään taikoja tarvita, kyllä minä sen ilmankin tiedän,
että ne niin tekevät. Lankoni veljenpojan vaimon kissa istui kerran
kätkyessä imien kapalovauvan kurkkua, ja tuo kurja lapsiraukka oli
jo hengenlähdössä, kun se huomattiin ja kissavintiö hätistettiin
pois. Ja olipa se taikaa taikka ei -- jos minä tapaan tuon keltaisen
hylkiön väijymässä meidän hempukkaamme, niin silloin lyön sen
mäsäksi, sen minä lupaan.

Herra ja rouva Marshall elivät sovussa ja rauhassa ruohonvihreässä
talossansa. Leslie ompeli tarmon takaa, sillä hän ja Owen aikoivat
jouluna viettää häät. Anna ihmetteli, millaiseksi hänen elämänsä
muodostuisi Leslien lähdettyä.

-- Kaikki muuttuu aina kokonaan. Juuri kun on ehtinyt tulla oikein
hauska, menee kaikki nurin.

-- Morganin vanha maakartano The Glenissä on kaupan, sanoi Gilbert --
näennäisesti ilman mitään yhteyttä Annan viime sanojen kanssa.

-- Vai niin, sanoi Anna välinpitämättömästi.

-- Niin, on. Nyt kun herra Morgan on kuollut, aikoo hänen leskensä
muuttaa Vancouveriin lastensa luo. Hän on määrännyt verrattain
halvan hinnan, sillä ei ole helppo saada siksikin suurta maakartanoa
myydyksi kalastajaväestön asumassa seudussa.

-- No, tuollaiselle kauniille kartanolle ilmaantunee kyllä ostajia,
sanoi Anna hajamielisesti.

Hän mietiskeli juuri, ompelisiko reikäompeleen vai variksenpistoja
pikku Jemin pitkiin valkoisiin mekkoihin, nyt kun ne piti lyhentää.
Hänestä piti ensi viikolla tulla "iso poika", jolla olisi lyhyet
mekot -- ja Annalle nousi itku kurkkuun tuota ajatellessa.

-- Entä jos me ostaisimme sen? jatkoi Gilbert tyynesti.

Anna päästi ompeleensa jääden tuijottamaan häneen.

-- Sitä sinä et tarkoita, Gilbert!

-- Tarkoitan kyllä, rakkaani.

-- Ja jättäisimme tämän rakkaan paikan -- haavemajasemme? sanoi Anna
ihmetellen. -- Oi Gilbert -- sehän ei ole -- se ei ole mahdollista.

-- Kuules, rakas ystäväni. Ymmärrän varsin hyvin tunteesi, sillä
siltä minustakin tuntuu. Mutta olemmehan aina tienneet, että meidän
jonakin päivänä täytyy muuttaa täältä pois.

-- Niin kyllä, mutta ei niin pian, Gilbert -- ei nyt vielä.

-- Mutta kenties ei toiste enää ole tarjona tällaista tilaisuutta.
Jos me emme osta Morganin taloa, ostaa sen joku toinen, eikä The
Glenissä ole mitään muuta taloa, jonka me haluaisimme saada, eikä
myöskään mitään muuta oikein hauskaa paikkaa, mihin voisi rakentaa
talon. Meidän pieni haavemajasemme on merkinnyt meille enemmän kuin
mikään muu talo koskaan voi tulla meille merkitsemään, sen kyllä
myönnän, mutta tiedäthän, että se on hiukan syrjässä soveltuaksensa
lääkärin asunnoksi. Olemmehan tunteneet tuon epämukavuuden, joskin
kaikki siitä huolimatta on käynyt verrattain hyvin. Ja kodiksemme se
on jo nytkin hiukan ahdas. Kun joku vuosi on kulunut ja Jem haluaisi
saada oman huoneen, käy se aivan liian pieneksi.

-- Niin, tiedän kaiken -- tiedän kaiken, sanoi Anna, ja kuumat
kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. -- Tiedän hyvin, mitä varjopuolia
sillä on, mutta minä pidän siitä niin paljon ja täällä on niin
kaunista.

-- Sinusta tuntuisi täällä varsin yksinäiseltä, kun Leslie on
poissa -- ja kapteeni Jim myöskin. Morganin maakartano on ihana, ja
vähitellen rakastuisimme kyllä siihenkin. Muistathan, Anna, että olet
aina ihaillut sitä.

-- Niin kyllä -- mutta -- mutta -- tämä tulee niin kauhean äkkiä,
Gilbert. Menin aivan päästä pyörälle... Minullahan ei kymmenen
minuuttia sitten ollut pienintäkään ajatusta, että tulisin jättämään
tämän rakkaan paikan. Olen juuri miettinyt, mitä kaikkea istuttaisin
keväällä puutarhaan. Ja jos me lähdemme täältä, kuka muuttaa tänne
meidän jälkeemme? Tämä asunto on syrjässä, arvatenkin tänne tulee
jokin köyhä, muutteleva perhe, jonka lapsilauma tallaa kaikki maahan
-- joka päästää kaikki ränsistymään -- oi, tänne ei jää tuumankaan
leveydeltä alaa, johon ei tuo pyhätön häväiseminen ulottuisi... Oi,
se vihloo suorastaan sydäntäni...

-- Ymmärrän sen kyllä. Mutta me emme voi ottaa huomioon sellaisia
seikkoja, kun todellinen etumme on kysymyksessä, Anna-tyttöseni.
Morganin talo sopii meille aivan jokaista pienintä yksityiskohtaa
myöten, emmekä tosiaankaan voi päästää sellaista tilaisuutta
käsistämme. Ajattele tuota suurta nurmikenttää komeine vanhoine
lehmuksineen -- sen takana sijaitsevaa lehtoa vaahteroineen ja
kastanjoineen! Ja siitä alkaa sitten varsinainen suuri metsä --
sitä on kaksitoista acrea. Tuo nurmikenttä ja lehto kelpaisi
tosiaankin leikkipaikaksi lapsillemme! Lisäksi siellä on vielä muhkea
hedelmäpuutarha, ja sinähän olet aina ihaillut korkeata punaista
tiilimuuria, joka kiertää puutarhaa ja jossa on portti -- olet aina
sanonut, että tuo puutarha omenapuineen ja muureineen oli kuin
satukirjasta otettu... Ja koko tuolta alueelta, sekä rakennuksesta
että puutarhasta, on meillä melkein yhtä kaunis näköala merenlahdelle
ja hietasärkille kuin täältä.

-- Sieltä ei voi nähdä majakan tähteä.

-- Voi kyllä. Voit nähdä sen ullakon akkunasta. Ja siinä on vieläkin
yksi ansiopuoli, Anna -- sinähän pidät suurista ullakoista, joissa on
pimeitä soppia ja nurkkauksia.

-- Miatta puutarhassa ei ole puroa.

-- Ei, se on kyllä totta, mutta vaahteralehdon lävitse virtaa puro,
joka laskee lähellä olevan Glen-järveen. Sinä voit kuvitella, että
olet saanut takaisin oman Tumman päilyvän aallokkosi.

-- Niin, olehan nyt vaiti hetkinen ja anna minun ajatella tuota
asiaa, Gilbert. Minun täytyy saada aikaa perehtyä siihen -- tottua
tuohon ajatukseen.

-- Kuten tahdot. Eihän ole kiirettä. Mutta -- jos päätämme tehdä
kaupat, olisi hyvä, jos voisimme muuttaa ja saada kaikki kuntoon
ennen talven tuloa.

Gilbert meni pois ja Anna laski pois Jimin lyhyet mekot vavahtelevin
käsin. Hän ei voinut enää ommella sinä päivänä.

Kasvot kyynelten kostuttamina hän vaelteli tuolla pienellä alueella,
jonka onnellinen valtijatar hän tähän saakka oli ollut. Morganin
talo oli juuri sellainen, jollaiseksi Gilbert oli sitä kuvaillut
-- sillä oli monta hyvää ominaisuutta... Ympäristö oli kaunis,
talo tarpeeksi vanha vaikuttaaksensa tyynen arvokkaalta ja siihen
liittyi myöskin muistotaruja -- ja toisaalta se oli tarpeeksi uusi
ollaksensa mukava ja hyvin hoidettu. Anna oli aina ihaillut sitä --
mutta ihailu ei ole samaa kuin rakkaus, ja pientä haavekotiansa hän
rakasti. Hän rakasti kaikkea, mitä siihen kuului -- puutarhaa, jota
hän oli hoitanut ja jota niin monet muut naiset olivat hoidelleet
ennen häntä -- puutarhan nurkkauksessa hilpeästi virtailevan puron
kimmeltäviä pyörteitä -- noiden kahden suhisevan, natisevan hongan
välillä olevaa veräjää -- vanhoja punaisia hietakiviportaita --
komeita lombardilaisia poppeleita -- arkihuoneen avoimen lieden
yläpuolella olevia pieniä lystikkäitä lasikaappeja -- ravistunutta ja
kieroksi vääntynyttä ruokahuoneen ovea -- yläkerran hauskoja pieniä
ullakkoakkunoita -- keskellä portaita olevaa komeroa, missä talon
ainoa pohjoiseen antava akkuna oli... Oi, kaikki nuo esineet olivat
käyneet kuin osaksi hänen omasta itsestänsä! Kuinka hän voisikaan
erota niistä!

Kuinka äärettömän rakkaaksi oli tuo pieni talo, joka entisaikoina
oli pyhitetty rakkaudelle ja ilolle, käynyt hänellekin sen onnen ja
tuskan takia, mitä hän täällä oli kokenut! Tänne oli hän muuttanut
nuorena morsiamena, täällä oli pikku Joyce elänyt ainoan lyhyen
päivänsä, täällä oli Jem-poikasen syntymä jälleen suonut hänelle
onnen nauttia äitiyden suloudesta, täällä olivat hänen korvaansa
ilahduttaneet nuo ihanat sävelet, jotka raikahtelevat pikkulapsen
riemastelussa ja livertelevässä naurussa, täällä olivat rakkaat
ystävät istuneet hänen lietensä ääressä. Ilo ja tuska, heräävä elo ja
kuolema olivat ainaiseksi pyhittäneet tämän pienen haavekodin.

Ja nyt hänen täytyi luopua siitä. Sen oli hän jo tiennyt pyrkiessään
panemaan vastaan kaikin voimin ja pitämään kiinni tästä rakkaasta
paikasta. Mutta pieni talo oli käynyt liian ahtaaksi. Gilbertin etu
vaati muutosta -- niin menestyksellistä kuin hänen toimintansa oli
ollutkin, vaikeuttivat sitä kumminkin epäsuotuisat asunto-olot. Anna
käsitti, että heidän olonsa tässä rakkaassa ensi kodissa lähestyi
loppuansa ja että hänen täytyi rohkeasti tyytyä tuohon tosiseikkaan.
Mutta kuinka hänen sydäntänsä kirvelikään ja pakotti!

-- Tuntuu aivan siltä, kuin elämästäni olisi riistetty jotakin,
nyyhkytti hän. -- Jospa edes rohkenisin toivoa, että tänne muuttaa
kunnollisia ihmisiä meidän sijaamme -- tai että talo tykkänään
saisi olla tyhjänä! Se olisi melkein parempi kuin että tänne tulisi
olentoja, jotka eivät ole perehtyneet tämän haaveinaan maantietoon
eivätkä tunne niitä elämänkohtalona, jotka ovat suoneet tälle
talolle sen sielukkaisuuden ja sen selväpiirteisen henkilöllisyyden.
Ja jos sellainen lammaslauma tulee tänne, niin saa nähdä, että
kaikki rappeutuu ja pirstoutuu varsin lyhyessä ajassa -- vanha talo
menee pian pilalle, ellei sitä hoideta huolellisesti. He tallaavat
puutarhani ruohikon ja antavat lavojen peittyä rikkaruohoon --
poppelit saavat olla karsimatta -- säleaidasta putoilevat säleet,
niin että se lopuksi on kuin hampaaton suu -- katosta sataa
huoneisiin -- laastitus irtaantuu -- he pistävät pieluksia ja rääsyjä
paikoiksi rikkinäisiin akkunoihin, ja kaikki käy epäsiistiksi ja
ränstyneeksi.

Annan vilkas mielikuvitus saattoi tuon pienen talon otaksuttavan
rappeutumisen ja alennustilan esiintymään hänelle niin räikein
värein, että hän suri sitä kiihkeästi kuin jo tapahtunutta
konnantyötä. Hän istuutui ulkoportaille ja nyt seurasi pitkällinen
ja kiihkeä itkukohtaus. Susan tuli ulos jollekin asialle ja kysyi
osaaottavasti, mitä surullista oli tapahtunut.

-- Onko rouva kenties riitaantunut tohtorin kanssa -- vai kuinka?
Siitä ei pikku tohtorinnan pidä olla niin pahoillaan. Sellaista
sattuu parhaimmissakin perheissä, olen kuullut sanottavan,
vaikeatahan on avioliitossa aina ylläpitää sopua... Tohtori katuu
kyllä, jos hän on sinkauttanut rouvalle jonkin harmillisen sanan, ja
sitten tarvitsee vain sopia ja taputella toisiansa.

-- Ei, ei, Susan, emme me ole joutuneet epäsopuun... On vain kysymys
siitä, että Gilbert tahtoisi ostaa Morganin vanhan tilan, niin että
me sitten muuttaisimme The Gleniin. Sen takia minä itken silmät
päästäni.

Susan ei käsittänyt ollenkaan Annan tunteita. Päinvastoin
häntä ihastutti toivo saada muuttaa tiheämminasuttuun seutuun.
Ainoa seikka, mitä hän olisi voinut muistuttaa tuosta pienestä
haavemajasta, oli että se oli niin syrjässä ja erillään muusta
maailmasta.

-- Mutta rakas pikku tohtorinna, sehän on vallan mainiota! Sellainen
suuri huvila muhkeine puutarhoineen, ja metsä aivan vieressä! Mitä
itkemistä siinä on?

-- Minä inhoan suuria huviloita, nyyhkytti Anna.

-- Ah, te ette suinkaan inhoa niitä sitten, kun teillä on
ympärillänne puoli tusinaa lapsia, sanoi Susan, pystymättä oikein
oivaltamaan Annan ajatuksenjuoksua. -- Tämä talohan on jo nytkin
liian ahdas meille. Vierashuonettakaan ei meillä ole, nyt kun rouva
Moore asuu täällä, ja ruokahuone on kurjin komero, missä koskaan
olen syötävää säilyttänyt. Kääntyipä siellä niin taikka näin, niin
aina iskee kyynärpäänsä johonkin. Sitäpaitsi täällä on aivan liian
yksinäistä -- täällä tulee ikävä... Eihän täällä ole kerrassaan
mitään muuta kuin pelkkää luontoa.

-- Minun ei ole koskaan ollut täällä ikävä, Susan, ja minulle
merkitsee luonto niin äärettömän paljon... Mutta nähtävästi me
tunnemme ja ajattelemme eri tavalla, sanoi Anna hymyillen heikosti.

-- Vieläkös mitä, sitä en juuri sanoisi, -- mehän sovimme yleensä
varsin hyvin yhteen... Vaikka tohtorinnan hieno kasvatushan minulta
kyllä puuttuu. Mutta sen minä sanon, että jos tohtori ostaa
Morganin huvilan, niin tekee hän perheelleen oikean hyväntyön, sen
tohtorinnakin kyllä tulevaisuudessa huomaa. Vesijohto siellä on ja
likavesijohto myöskin, ja siellä on erinomaisia säilytyshuoneita
ja seinäkaappeja, ja sitten siellä on vielä sementillä laskettu
kellari, jonka toisessa päässä on pesutupa -- toista sen veroista ei
taida olla koko Prinssi Edvardin saarella. Tämä kellari, joka pikku
tohtorinnalla täällä on ja jossa on rottia ja sarvijaakkoja ja jos
mitä -- se on ollut minun ainaisena huolenani ja sitähän en myöskään
ole salannut.

-- Että voitkin puhua tuolla tavoin, Susan, sanoi Anna
epätoivoissaan. -- Likavesijohdot ja ruokahuoneet ja sementillä
lasketut kellarit pysykööt kunniassaan -- mutta eiväthän ne muodosta
_kotia_! Miksi et voi itkeä itkeväisten kanssa?

-- Tuollainen ruikuttelu ei ole koskaan soveltunut minun äänelleni,
pikku tohtorinna. Minä olen paremminkin sentapainen, että minä koetan
rohkaista murheellisia ja lohduttaa heitä. Älkää nyt enää itkekö ja
turmelko kauniita silmiänne! Tämä talo on kyllä hyvä ja on tehnyt
oivan palveluksen, mutta nyt on herrasväen tosiaankin jo aika saada
parempi.

Useimmat ihmiset arvostelivat tuota asiaa samalta kannalta kuin
Susan. Leslie oli ainoa, joka täysin tajusi Annan tunteet. Hänkin
itki ja nyyhkytti sydämen pohjasta saatuansa tiedon tuosta uutisesta.
Sitten pyyhkivät he kyyneleensä ja ryhtyivät valmistelemaan tulevaa
suurta muuttoa.

-- Kun sen nyt kerran on tapahduttava, niin käykäämme käsiksi asiaan,
niin on kaikki sitten ohitse, sanoi Anna tyytyen mieli haikeana
kohtaloonsa.

-- Tiedäthän kyllä, että sinä kiinnyt myöskin tuohon ihanaan vanhaan
maakartanoon, kun olet asunut siellä niin kauan, että siihen on
ehtinyt liittyä rakkaita muistoja, sanoi Leslie. -- Hyvät ystäväsi
tulevat sinne, kuten ovat tulleet tännekin -- onni luo siihen
hohdettansa... Toistaiseksi se sinusta tuntuu talolta vain -- tulevat
vuodet muuttavat sen teidän kodiksenne.

Anna ja Leslie itkivät kilvan seuraavallakin viikolla, kun pikku
Jemistä äkkiä tuli "iso poika". Muutos saatiin aikaan sillä
verrattain yksinkertaisella keinolla, että pitkät mekot leikattiin
poikki. Anna käyskenteli koko päivän mieli apeana, -- vasta illalla
hän tunsi saaneensa "pikkupoikansa" jälleen, nähdessään hänet
puettuna pitkään yöpaitaan.

-- Ensi kerralla hän saa polvihousut, -- sitten seuraavat pitkät
housut, -- ei aikaakaan, niin hän on jo iso täysikasvuinen mies,
huokasi hän.

-- Eihän tohtorinna sentään toivone, että hän olisi pikkulapsi kaiken
ikänsä? kysyi Susan. -- Jumala siunatkoon tuota pientä sokeritoppaa
-- hän on niin kovin helttainen lyhyessä mekossaan, jonka alta pienet
tassut näkyvät... Ja ajatelkaa, kuinka paljon vähemmän vaivaa pesusta
ja silityksestä on!

-- Anna, sain juuri kirjeen Owenilta, huudahti Leslie tullen sisään
kasvot loistavina. -- Et voi ajatella, miten hauska asia minulla on
kerrottavana! Hän kirjoittaa aikovansa ostaa sinun pienen haavemajasi
kirkonisänniltä, pitääksensä sen kesähuvilana. Anna, etkö ole iloinen
siitä!

-- Oi Leslie, "iloinen" on aivan liian lievä sana... Nyt en ole
puoleksikaan niin pahoillani muutosta, kun tiedän, että vieraat
kädet eivät tule loukkaamaan tämän pienen kodin pyhyyttä ja ettei
se myöskään jää rappeutumaan. Oi kuinka viehättävää -- suorastaan
hurmaavaa! --

Eräänä lokakuun aamuna heräsi Anna tuohon kalseaan todellisuuteen,
että hän oli nukkunut viimeisen kerran pienen haavemajan katon alla.
Mutta muuttokiireet estivät häntä antautumasta surumielisen tunnelman
valtaan, ja illan tultua olivat tuon pienen talon seinät paljaat ja
kujilla näkyi syviä pyöränjälkiä. Anna ja Gilbert olivat jääneet
kahden taloon, sitä hyvästelemään. Leslie oli lähtenyt Susanin
ja pikku Jemin kanssa viimeisessä muuttokuormassa The Gleniin.
Auringonlaskun hohde virtasi verhottomista akkunoista sisään.

-- Minusta kaikki näyttää niin surevalta ja nuhtelevalta, sanoi
Anna. -- Eikö sinustakin? -- Oi, kuinka koti-ikävä ensi yönä tulee
vaivaamaan minua tuossa uudessa talossa!

-- Me olemme olleet täällä hyvin onnellisia, eikö totta,
Anna-tyttöseni? sanoi Gilbert hyvin lempeällä äänellä.

Mutta ääni tukehtui Annan kurkkuun, hän ei voinut puhua. Gilbert
odotti veräjällä honkien luona, Annan kiertäessä taloa lausuen
jäähyväiset joka huoneelle. Hänen oli lähdettävä pois, mutta
pieni talo oli jäävä paikoilleen, silmäilemään merelle pienine
epäsäännöllisine akkunoineen. Ähkyen ja huokaillen tulivat syystuulet
käymään sen ylitse, harmaa sade oli huuhteleva sitä, mereltä kohoavat
valkoiset usmajoukot verhoavat sen vaippaansa. Kuutamo oli kirkastava
sen ja valaiseva vanhat lehtikäytävät, missä opettaja ja hänen
morsiamensa olivat astelleet. Tällä kalastajarannikon kulmalla oli
viehkeitten tarujen henkäys tuntuva vielä kauan -- tuuli oli suhiseva
tuhatvuotisia säveliään hopeanhohtoisten särkkien vieressä kasvavassa
kaislikossa -- pulpahdellen ja solisten syvissä lahdekkeissa
punertavien rantakallioiden välissä tulivat laineet yhä edelleen
lähettämään ilmoille houkuttelevan kutsunsa.

-- Mutta me emme ole enää täällä, sanoi Anna kyyneliä vuodattaen.

Hän lähti, painoi oven kiinni ja lukitsi sen. Gilbert seisoi odottaen
häntä katse hymyilevänä. Majakan tähti loisti pohjoisen puolella.
Pieni puutarha, missä kehäkukat vielä komeilivat, verhoutui jo
hämyyn. Anna kumartui suutelemaan kulunutta vanhaa kiviporrasta, jota
hän oli noussut morsiamena taloon tullessaan.

-- Hyvästi, rakas pieni haavemaja, sanoi hän.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50348 ***