path: root/50067-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50067 ***

KERTOMUKSIA KIRKKOHISTORIAN ALALTA II

Keski-aika

Kirj.

M. ROSENDAL






K. F. Kivekäs, Oulu, 1890.




SISÄLLYS:

Toinen osa. Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).

I. Ensimmäinen aikakausi (600-1073).

    I. Muhammed Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.
   II. Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
       Konstantinopolissa (680).
  III. Winfrid eli Bonifacius.
   IV. Kaarle Suuren aikakausi.
    V. Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
   VI. Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.
  VII. Paavi Nikolaus I.
 VIII. Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
   IX. Kyrillus ja Methodius.
    X. "Pimeä" vuosisata.
   XI. Hildebrand.
  XII. Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.

II. Toinen aikakausi (1073-1309).

      1. Paavi Gregorius VII.
     II. Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
    III. Ensimmäinen ristiretki.
     IV. Kanterburyn piispa Anselmus.
      V. Abailard ja Heloise.
     VI. Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.
    VII. Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
   VIII. Paavikunnan valta kasvaa.
     IX. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
      X. Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella.
     XI. Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.
    XII. Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.
   XIII. Paavi Innocentius III.
    XIV. Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
     XV. Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
    XVI. Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
         Dominikanit.
   XVII. Thüringin kreivitär Elisabet.
  XVIII. Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
    XIX. Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
     XX. Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
    XXI. Birger jaarlin ristiretki Suomeen.
   XXII. Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
  XXIII. Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet.
         Tuomaslaiset ja Skotuslaiset.
   XXIV. Rantamäen piispat.
    XXV. Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
   XXVI. Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
  XXVII. Turun tuomiokirkko.
 XXVIII. Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.

III. Kolmas aikakausi (1309-1500).

     I. Avignonin paavikunta.
    II. Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
   III. Juhana Vikleff.
    IV. Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
     V. "Pyhä" Birgitta.
    VI. Pisan kirkolliskokous.
   VII. Juhana Hus.
  VIII. Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu.
        Hieronymus Pragilaisen marttyyrikuolema.
    IX. Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
     X. Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.
    XI. Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
   XII. Tuomas Kempiläinen.
  XIII. Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
   XIV. Böhmin veljet.
    XV. Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
   XVI. Juhana Wessel.
  XVII. Girolamo Savonarola.
 XVIII. Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.






Toinen osa.

Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).






I.

Ensimmäinen aikakausi (600-1073).




I.

Muhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.


    Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja
    sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja
    sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.

Lounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa,
oli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan
kirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot
ovat kiinnitetyt näihin seutuihin -- eipä kummallista, ettei se
kernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua. Vielä keski-ajan
kynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin,
ikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin
noina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen
kristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä
on toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon
silmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen
ääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut
sukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla. Tähän
asti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa,
ei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita
hävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä
seutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään
myrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä
piirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan
muistorikkaissa maissa.

Lounaisen eli n.s. _Onnellisen Arabian_ asukkaat harjoittivat jo
ikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat
olivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin
aavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä
ankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi
tässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja
taistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa
ja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu
juutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia.
Heidän merkillisin kansallistemppelinsä oli _Kaaba_ Mekassa, jonka
rakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli
oli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten
kansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat,
tutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten
valmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen
alle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan
mädänneissä oloissa.

V. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa _Abul Kasem Muhammed_. Hänen
sukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa
muurissa olevaa kuuluisaa _"mustaa kiveä"_. Jos jo tämä seikka oli
omiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen
luonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa
ennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa.
Kristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon
hän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa
pakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan
alhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista,
alkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi.
Juutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää
Lohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus
tuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma
kaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä
sanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen _Gabriel_
enkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.

Muhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa
jälkeen Arabialaisten pyhä, _Koran_ niminen kirja muodostettiin,
ovat seuraavat: _Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa_.
Tätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat "katsella Jumalan
kasvoja". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet
taistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi
täynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on
jumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty.
Säilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi
Muhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset
autuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty,
vaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt.
-- Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan
mielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja,
koko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle,
sen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin
päässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.

V. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta
uskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut
häntä, ja hänen täytyi paeta _Medinaan Heinäkuun 15 p. 622_. Vaan
tältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän
arvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan
yhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen
sotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin
antautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin
temppeliksi. Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti
voittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä
sai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä,
ylönluonnollisen voiman tukema profeeta. -- Muhammed kuoli V. 632,
jättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa
perinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä
tuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.

Jo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen
yllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina,
masennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien
astuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä.
Asettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan,
puolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien
hautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän
syntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: "Jumala on meitä
vastaan": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille.
Muhammedin jälkeiset, joita sanotaan _kaliifeiksi_, valloittivat
muutaman vuosikymmenen kuluessa _Syyrian, Palestinan, Egyptin,
Persian,_ ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko
Pohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan
ikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen
kirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen,
suostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin. Ristin merkki, joka
näissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa
kieltänsä Hänestä, joka on "tie, totuus ja elämä", poistetaan
kaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse
Jerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.

Jo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista,
kun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän
elävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan
ennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä
kynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa
maahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä
keskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja
Pohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. -- Voi sitä kansaa, joka
ei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten
esi-isien sille jättämää perintöä! Se kypsymistään kypsyy Herran
tuomiolle; "katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille."




II.

Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
Konstantinopolissa (680).


    Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy
    turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.

Jo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta
keisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja
Persialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys,
kelvottomat hallitsijat -- kaikki todistaa, että Justinianus I:sen
tälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu.
Harvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella,
ja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan
voimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä
tukeita. Yksi näitä oli _Heraklius_. Voitettuaan Persialaiset ja
pakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan,
koetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä
kirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä
hänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa),
joita löytyi hyvin paljon. Retkellään Persialaisia vastaan oli hän
tutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada
heitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan
valtioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen
vakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt
totuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu. Sitä
paitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa
olivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan
itse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden
kirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä
peritty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko,
aikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla,
valtioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä,
keisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen
kirkon rappiotilaa. Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!

Neuvoteltuaan piispa _Cyruksen_ kanssa, jonka hän korotti
Aleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan
_Sergiuksen_ kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän
opinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa,
vaan ainoastaan _yksi tahto_. Tätä oppia, joka on tunnettu
_monoteletismin_ nimellä, otti Roomankin piispa _Honorius_
kannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän
syvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut
kuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista.
Niin lausui esim. Jerusalemin patriarkka _Sofronius_: "missä kaksi
luontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen
ja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain
harha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto".
Tuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla
tavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan
menneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa
häiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan
(638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan
kahdesta tahdosta. Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman
jälkeen (641). _Johannes IV_, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt
Rooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin
hänen jälkeisensä _Teodorus_, joka v. 646 julisti Konstantinopolin
silloisen piispan _Paavalin_ pannaan, tämä kun oli puolustanut
monoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli
vielä rohkeampi. Hän kutsui kokoon ensimmäisen _lateraanikokouksen_
[Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi,
jonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti
omakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman
piispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen
rakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat
lateraanikokoukset.] Roomaan v. 649. Se oppi, joka Kristuksen
molempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa,
jumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu
edellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat
kirottiin samoinkuin kaksi keisari _Konstans II:sen_ monoteletismin
puolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta
astuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa,
sen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista
uskonoppia. On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka
jo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille,
todistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun
valtani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty
asemaanne puolustamaan!

Konstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna
Martinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa
paavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä
hyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina
Nakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta.
Nöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka
puolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa
keisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että
hänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten
marttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin
kehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä
taistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan? Menneiden
päivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten
kovina päivinä -- paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin
eikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima
tulee ylhäältä -- Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa
kristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin
muutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa
uhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. -- Vuoden kuluttua
tuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas,
suljettiin hän vankilaan. Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä.
Tutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä
rikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen
sijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin
kahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia
pahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä
kestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon _Kersoniin_, missä hän
vihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään
kuoli Syyskuun 16 p. 655.

Yhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti _Maximus_,
joka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä
väitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä
mahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä
luopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän
oli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen
pelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään
totuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin
jonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen
tutkittavaksi. Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein
uskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen
mestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä.
Sitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei
kuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan
siihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät
uskollisina loppuun asti.

Tällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä
kauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas
Jumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen
toimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?

Martinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään
Konstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui
paavi _Adeodotus_ jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä
rikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari
Konstantinus _Pogonatuksen_ aikana solmittiin rauha jälleen v.
680. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin
_kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen_, jonka keskustelut
päättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin _Agathoksen_
vaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään,
laadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin
vastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. -- Tällä tavoin
saatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä
ajaksi säilymään. Ainoastaan _Libanonin_ vuorella tapaamme pienen
Monoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän
luostarin ensimmäisenä abbotina oli _Maro_, jonka mukaan näitä
eriuskoisia nimitetään _Marolaisiksi_.

Kuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko
vielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä
se on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen
voimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus,
ei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia
vuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä
surkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman
äänettömyys! Se on Jumalan tuomio. Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen
pitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti
estää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä
paatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa
eikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä
varoittava muistutus kaikille kristityille kansoille! "Jolle paljo
annettu on, siltä myös paljo vaaditaan", todistaa "Herra, joka ei
anna itseänsä pilkata."




III.

Winfrid eli Bonifacius.


    Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat
    hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.

Kolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne
historia, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme.
Sumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen
toivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa
virittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee,
miten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen
kaikkivaltiaan äänensä: "tulkoon valkeus". Viitaten tähän pelastuksen
Jumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin,
kertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta
vähitellen poistui kristinuskon tieltä.

Jo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista
voitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa
jatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka
siemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa
nykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen
oppilaansa _Gallus_ (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat
_Emmeran, Ruprecht_ ja _Korbianus_ julistivat evankeliumia
Baijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä
Belgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset _Amandus_ ja
_Eligius_ sekä anglosaksilainen _Willibrord_. Viimmemainitun määräsi
paavi v. 696 _Utrechtin_ arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen
lähetyssaarnaaja oli _Winfrid_ eli _Bonifacius_.

Tämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä
halu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua,
vastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat.
Winfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa,
jossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun
ajan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan
nimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän
ajan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia.
Laaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi
edistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat
uudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa
kokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan
tarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra,
jolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan
keski-ajan pimeänä yönäkin. Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten
kehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin
hiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille,
jotka vielä "istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa." Me
kuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia
_Friesiläisille_. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka
Frankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle
pakanalliselle vapaudelleen. Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia
vaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi
hän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän
varustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta
Frankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan
Longobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen
ruhtinasten kanssa. Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse
uskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan
ollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan
mahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat
"Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana,
mutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta.
Oleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen
paavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti
Bonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä
nimitetään "jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi", Friesiläisten
maalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi
hän _Hessiin_. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta
tuhatta pakanaa.

Lukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen
kokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti
hyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään
lähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista.
Bonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan
toimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään
sikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä
tarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen
saada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen,
järjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka
yölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä
valtaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi
rakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset
ainekset. Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut
suurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä
työ, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka
hänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät.
Etsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja
pappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen.
Hän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen
uskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi
määräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan,
antoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin
puolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan.
Samankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille
sekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee
Gregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän
ei ainoastaan _puolla_ Bonifaciusta, hän _käskee, vaatii, uhkaa_.
Varustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella
lakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle
lahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän
Pietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman
patriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle
kirkolle uskollisina. Se kuului: "minä lupaan sinulle, pyhä Pietari,
ensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle
ja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen
kirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa
samaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun
kirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää,
sekä sinun sijaisesi hyväksi. Ja jos kirkkokuntain johtajien
järjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään
yhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka
muussa tapauksessa asian uskollisesti kertoa paaville".

Frankilaisten silloiselta hallitsijalta _Kaarle Martelilta_, jolle
hän antoi Gregoriuksen kirjeen, sai Bonifacius suojeluskirjeen
lähetystointansa varten. Itse hän eräässä kirjeessä tunnustaa, ettei
hän ilman tätä frankilaisruhtinaan suojelusta olisi saanut mitään
aikaan. Sen tukemana esiintyi hän Hessiläisten keskuudessa. Heidän
maassaan löytyi ikivanha, ukkosen jumalalle pyhitetty tammi, jota
sanottiin vahingoittumattomaksi. Taikauskoinen kansa luuli jumalien
vihan heti saavuttavan sen, joka uskaltaisi väkivaltaisesti koskea
tuohon pyhään puuhun. Bonifacius lähestyi paikkaa suuren väkijoukon
häntä seuratessa. Hän tarttui kirveesen hakataksensa kuuluisaa tammea
poikki. Hämmästyneenä katseli kansa, miten iskut tähtäsivät yhä
syvempään puun ytimeen, odottaen jumalain kostoa tuolle rohkealle
piispalle, vaan kun tämä vahingoittumatta jatkoi työtään, kunnes
tammi alkoi kallistua ja vihdoin romahti maahan, tunnustivat kaikki
saapuvilla olevat jumaliensa mitättömyyden ja antoivat kastaa itsensä
kristinuskoon.

Tämän jälkeen kääntyi Bonifacius _Thüringiin_, joka maa jo nimeksi
oli kristitty. Kun puuttui kelvollisia pappeja, tuotti hän semmoisia
Englannista, missä hänen nimensä oli saavuttanut erinomaisen
maineen. Innostuksella liittyi moni hänen kansalaisistaan hänen
lähetystyöhönsä. Mainitaanpa muutamia naisiakin, niinkuin pyhä
_Tekla_ ja _Walborg_. Näiden hoidettaviksi uskoi Bonifacius omat
luostarit.

Sillä välin oli Gregorius II kuollut (731). Hänen seuraajansa
_Gregorius III_, joka iloiten ihmetteli Bonifaciuksen uskollista ja
suurta työtä, vahvisti hänelle ennen annetut valtakirjat, nimitti
hänen arkkipiispaksi ja paavin sijaiseksi itäfrankilaisen Saksan
kristittyihin seurakuntiin, määräämättä kumminkaan hänelle vakinaista
asuinpaikkaa, sekä lähetti hänelle palliumin [Arkkipiispan viitta.]
(732). Nyt lähti Bonifacius Baijeriin. Sikäläinen katolinen kirkko
oli päässyt verraten suureen kukoistukseen, vaan kaipasi järjestystä
ja yhdyshenkeä. Epäilemättä herätti Bonifaciuksen esiintyminen
ja hänen tuumansa tässä maassa vastarintaa, koska me vähän tämän
jälkeen jälleen tapaamme hänen Roomassa (738). Paavi antoi hänelle
puoltokirjeen, jossa Baijerin ja Allemannien piispoja kehotettiin
Bonifaciuksen johdolla kokoontumaan kirkolliskokoukseen. Mutta
kun sikäläiset piispat ja luostarit, jotka olivat harjaantuneet
oman kansallistapansa mukaan hoitamaan kirkkoa, eivät taipuneet
noudattamaan Roomasta tulleita käskyjä, kääntyi Bonifacius Baijerin
herttuan puoleen, jonka avulla hänen onnistui niin masentaa
vastarinta, että täällä perustettiin neljä uutta hiippakuntaa.
Semmoisia syntyi väsymättömän arkkipiispan toimesta myöskin
Thüringissä ja Hessissä. Saatuansa nämä valmistavat työt toimeen,
alkoi hän uudelleen tuumia kirkolliskokousta. Monien vastuksien
perästä onnistui Bonifaciuksen vihdoin saada Saksanmaan _ensimmäinen
kirkolliskokous_ koolle. Se pidettiin v. 742, tietämätöntä missä.
Siinä tehtiin monta varsin tärkeätä, jumalanpalvelusta, kirkkokuria
ja siveyttä koskevaa päätöstä.

Huomattava on myös Bonifaciuksen suuri merkitys munkkilaitoksen
historiassa. Hänen toimestaan perustettiin monta luostaria, jotka
ennen pitkää saavuttivat suuren maineen. Kuuluisin niistä oli
_Fuldan_ luostari, jonka ensimmäisenä ahbotina oli Bonifaciuksen
oppilas _Lullus_. Se perustettiin v. 744 ja pyhitettiin hiljaiselle
miettimiselle ja lihan kidutukselle. Vasta myöhemmin alkoivat
sikäläiset munkit opintoja harjoittaa.

Väsymättömästä, monesti hyvin vaivaloisesta työstä riutuneina
alkoivat Bonifaciuksen voimat uupua. Kummastelisimmeko, että iän
vihdoin halasi vakituista asuinpaikkaa, missä rauhassa voisi
viettää levottoman elämänpäivänsä illan. Tämä toivo täytettiin,
kun Bonifacius v. 745 määrättiin _Mainzin_ piispaksi. Hänen
arkkipiispakuntaansa kuului 14 hiippakuntaa, joita hän väsymättömällä
innolla ja uutteruudella hoiti. Mutta nuoruuden muistot heräsivät
vastustamattomalla voimalla vanhuksen sydämmessä, muistuttaen häntä
tuosta hänen suuresta lähetystoimestaan pakanamaissa, joka niin
monessa paikassa oli jäänyt aivan puolitekoiseksi. Etenkin muisteli
hän usein Friesiläisiä, joiden maassa pakanuuden valta vielä oli
murtumaton. Nämä ajatukset eivät myöntäneet hänelle sitä lepoa, johon
hänen ikänsä ja asemansa kehottivat. Tuon harmajapäisen vanhuksen
silmissä välkkyi jälleen lähetyssaarnaajan innostus yhtä kirkkaana,
kuin nuoruuden päivinä, eikä aikaakaan, niin näemme hänen vaeltavan
Friesiläisten luo. -- Oli Kesäkuun 5 p. 755. Bonifacius puhutteli
ja neuvoi muutamia vasta kastettuja Friisiläisiä, kun yhtäkkiä
joukko pakanoita hyökkäsi esille piilopaikastaan aseet kädessä.
Piispan seura, johon kuului 52 miestä, varustautui vastarintaan,
vaan tyyneenä lausui tämä: "luopukaat taistelusta, olkaat väkevät
Herrassa, väkevät hengessä; älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin
tappavat, turvatkaat Jumalaan. Jo kauan olen odottanut tätä hetkeä".
Kuolemanhetken kauhut eivät vanhukselta himmentäneet ijankaikkisen
elämän autuaallista toivoa! Raivosat pakanat poistuivat vasta kun
lähetystoimen kaikki miehet olivat, saaneet surmansa. Bonifaciuksen
ruumis, joka tavattiin pää nojautuneena evankeliumikirjaan -- ainoa
ase, jolla hän oli itseään suojellut! -- haudattiin hänen monesti
ennen lausumansa toivon mukaan Fuldan luostariin.

Näin päätti päivänsä saksalaisen lähetystoimen suurin mies,
itä-euroopalaisen kirkon ensimmäinen varsinainen pylväs. Moni
on häntä moittinut siitä, että hän kiinnitti saksalaisen kirkon
paavikuntaan, jonka kasvavaa, sittemmin niin rasittavaa valtaa
hän tällä tavoin suuresti kartutti. Mutta pintapuolinen on tämä
arvostelu. Jo ennenkuin Bonifacius esiintyy näyttämöllä on kirkon
kehitys suistunut tälle uralle, jota paitse häntä puoltaa semminkin
se seikka, että paavikunta oli ainoa ulkomuoto, johon keski-ajan
kirkko voi pukeutua säilyäksensä ajan myrskyissä. Että tämä
paavikunta ylpeytensä ja maailmallisen mielensä pettämänä aikojen
kuluessa kävi yhä enemmän vieraaksi Jesuksen Kristuksen Hengelle,
joka on nöyryyden, itsensä- ja maailmankieltämisen Henki, se ei
ole niiden syy, jotka rakkaudesta Herraan ja Hänen kirkkoonsa
olivat alttiit uhraamaan kaikki kirkon eduksi. Siinäkin, missä
ajanhenki saastuttaa tätä heidän rakkauttaan, tulee meidän heitä
arvostellessa muistaa, että Jumala katsoo sydämmen aivoitukseen ja
tuomitsee sen mukaan. Keski-ajankin turmeltuneista oloista, sen
maailman rasittamasta, usein kokonaan eksyneestä parannustyöstä
kuuluu kuitenkin huokaus "lähestyköön sinun valtakuntas". Se nousee
tämä huokaus ijankaikkisen armahtajan puoleen kaikkien niiden
sydämmestä, joiden silmämääränä Hänen kunniansa on. He ovat suola,
joka estää kirkon mätänemistä, kunnes heidän huokauksensa, joka
vuosisatojen vieriessä käy yhä enemmän itsetietoiseksi, synnyttää
uskonpuhdistuksen suuren työn. Siihen se tähtää, sitä se valmistaa.
Joka muuten luulee esim. Bonifaciuksen ehdottomasti hyväksyneen
paavikuntaa, jommoisena tämä hänen aikanaan esiintyi, hän suuresti
erehtyy. Uskonpuhdistusta tarkoitti tavallaan hänkin, vaikkei
tietysti sanan tavallisimmassa merkityksessä. Niinpä kirjoittaa
hän eräässä kirjeessä paaville: "taitamattomat Saksalaiset,
Baijerilaiset ja Frankilaiset arvelevat, jos he joskus Roomassa
sattumalta näkevät semmoista pahaa [Tarkoittaa lähinnä sitä
pakanallista ja epäsiveellistä tapaa, jolla erästä juhlaa Roomassa
vietettiin. Bonifacius nuhtelee paavia, kun ei tämä estänyt näitä
moitittavia menoja.], että papit sitä sallivat; he silloin meitä
moittivat ja itse pahentuvat, niin että meidän saarnamme ja meidän
opetuksemme tulee estetyksi". Toisessa kirjeessä, jossa hän puhuu,
miten vastahakoiset neustrialaiset piispat ovat kutsutut Roomasta
vastaanottamaan palliuminsa, moittii hän peittelemättä paavia hänen
papeilta kiskomistaan suurista rahasummista. Ei ole paavi hänen
silmissään erehtymätön, hän on vain kirkollisen järjestyksen korkein,
Jumalan säätämä valvoja.

Uskonpuhdistuksen suurta aatetta valmisti Bonifacius siinäkin, että
hän, mikäli hänen oli mahdollista, koetti edistää kansan sivistystä.
Jokaiselta papilta vaati hän ainakin niin paljon saksankielen taitoa,
että hän tällä kielellä osasi lukea synnintunnustuksen, toimittaa
kasteen sekä rukoilla "Isä meidän." Itse Bonifacius hyvin osasi
niiden kansojen kieltä, joiden keskuudessa hän lähetyssaarnaajana
työskenteli.

Bonifaciuksen luonnetta ja uskonnollista kantaa kuvaavat paraiten
hänen kirjeensä ja saarnansa. Rakkauden suuresta käskystä,
Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa niissä puhutaan, vaan ei
milloinkaan pyhimysten eikä paavin avuksihuutamisesta. Lainaamme
tähän otteen eräästä hänen saarnastaan. Se on alkuansa kirjoitettu
saksaksi, sittemmin käännetty latinaksi. Se pidettiin kääntyneille
Friesiläisille.

"Taivaan autuuden on Herra luvannut niille, jotka pitävät Hänen
käskynsä; ensin puhuu Hän nöyryydestä: autuaat ovat hengellisesti
vaivaiset. Älkäämme pitäkö niitä autuaina, jotka pakosta ovat köyhiä,
vaan ne ovat totisesti autuaat, jotka hengellisesti nöyrtyvät, vaikka
he omistavat paljon maallisia tavaroita, eivätkä anna näiden tavarain
vietellä itseään ylpeyteen, vaan nöyryydessä ylistävät Jumalaa,
Sillä nöyryys on kaiken maallisenkin hyvän perustus. Ylpeytensä ja
tottelemattomuutensa kautta menetti ihminen taivaan valtakunnan,
sentähden tulee meidän voittaa se nöyryydellä ja tottelevaisuudella.
Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta -- isokaamme
niin, ett'emme milloinkaan luulottele itseämme, että olemme
täydellisesti vanhurskaat, vaan rukoilkaamme alituisesti Jumalaa
lisäämään avujamme. Sillä se, joka luulee itsellään olevan kylliksi
vanhurskautta, hän ei isoo vanhurskautta, vaan kopeilee ylpeästi ja
on väleen lankeava. Mutta nöyrä on kehittyvä hyveestä toiseen".




IV.

Kaarle Suuren aikakausi.


    -- Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. Joh. 18: 36.

Keski-ajan kansoista vetävät etenkin Frankilaiset kirkkohistorian
huomion puoleensa. Mutta surkea on heidän historiansa alku.
Sisällinen eripuraisuus, alituiset ryöstö- ja valloitus-retket,
mitä julmimmat ja kavalimmat salavehkeet ja murhat, joihin
semminkin naiset tehokkaasti ottivat osaa, tahrasivat johtavien
henkilöiden maineen; raakuus ja kerrassaan pakanallinen mieli
vallitsi alamaisissa. Työläs on kristinuskon juurtua tässä kansassa!
Valtakunnan mahtavat anastavat itselleen kaiken vallan. Merovingien
suvun kelvottomat kuninkaat hallitsevat ainoastaan nimeksi. Etenkin
kohosivat mahtaviksi n.s. _majores domi_ s.o. kuninkaan hovimestarit,
joiden käsissä hallitusohjat olivat. Yksi näitä oli ennen mainittu
Kaarle Martel. Hän löi Arapialaiset, jotka, tultuaan Gibraltarin
salmen ylitse, v. 711 olivat valloittaneet Espanjan ja nyt uhkasivat
läntistäkin kristikuntaa perikadolla, seitsemän päivää kestäneessä
kuuluisassa _Poitiersin_ tappelussa (752) ja pakotti heidät
peräytymään. Kaarlen kuoleman jälkeen (741) jakoivat hänen poikansa
_Karlman_ ja _Pipin_ hovimestarin viran keskenänsä. Edellinen luopui
kuitenkin "rakkaudesta Jumalaan ja taivaallisen isänmaan ikävästä"
ennen pitkää maailmasta ja sulkeutui Monte-Kassinon luostariin, missä
oleskeli elämänsä loppuun asti. Tällä tavoin peri Pipin, historiassa
tunnettu liikanimellä "Pieni", yksin isänsä viran. Kuninkaana, vaan
ainoastaan nimeksi, oli _Kilderik III_. Frankilaiset, jotka olivat
väsyneet varjokuninkaisinsa, valitsivat Pipinin kuninkaaksi, ja
valtakunnan piispat vihkivät ja voitelivat hänen vanhan testamentin
tavan mukaan (752). Jo sitä ennen oli paavi _Sakarias_, jonka
puoleen Pipin oli kääntynyt saadaksensa papistoa hyväksymään aiottua
vallankumousta, vakuuttanut siihen suostuvansa. Paavia ahdistivat
nimittäin Longobardilaiset, joita vastaan heikko itäinen keisarikunta
ei voinut mitään, ja hän etsi maallista puolustusta heitä vastaan.
Hänen jälkeisensä _Stefanus II_ lähti Franskanmaalle ja voiteli itse
p. Denysin tuomiokirkossa Pipinin "kuninkaaksi Jumalan armosta"
(754). Juuri tähän aikaan alkoi Longobardilaisten valta käydä
paaville yhä vaarallisemmaksi. Heidän sotaisa, saaliinhimoinen
kuninkaansa _Aistulf_ esiintyi suurella sotajoukolla Roomaan
edustalla, uhaten pyhää kaupunkia perikadolla. Hädässään kirjoitti
Stefanus Pietarin nimessä Pipinille: "Minä, apostoli Pietari,
rukoilen Teitä, Pipin, _Kaarle_ ja _Karlman_ [Pipinin pojat.],
kristillisimmät kuninkaat, sekä koko Franskan kansaa; Jumalan
neitsyellisen äidin ja koko taivaallisen joukon nimessä rukoilen
Teitä: pelastakaat kallis Rooman kaupunki! Jos kiirehditte, lupaan
teille paraimmat ja loistavimmat asuinsijat taivaassa sekä paratiisin
ilon. Älkäät erotko Rooman kansasta, jotta ei Teitä erotettaisi
Jumalan valtakunnasta ja ijankaikkisesta elämästä. Enemmän kuin muita
kansoja rakastan minä Frankilaisia. Kuulkaat, tulkaat, joutukaat,
niin Herra Kristus minun rukoukseni tähden suo Teille pitkän ijän,
voiton ja ijankaikkisen autuuden pyhimysten ja enkelein luona." Kun
ei Pipin näistä rukouksista taipunut, lähti Stefanus häntä tapaamaan.
Sydäntalvella 755 kulki hän p. Bernhardin ylitse. Valtakunnan rajalla
tulivat häntä vastaanottamaan muutamat ylimykset. Pipinkin saapui
paavia vastaan, astui alas ratsunsa selästä ja seurasi vähän matkaa
Jalkasin ratsastavaa vierastansa. Erään toisen kertomuksen mukaan
esiintyi paavi seuransa kera katumuspukuun puettuna seuraavana
päivänä kuninkaan hovissa, heittäytyi hänen jalkainsa juureen,
rukoillen Jumalan nimessä apua kirkon vihollisia vastaan. Tässä
asemassa odotti hän, kunnes Pipin tarttui hänen käteensä, vaatien
häntä nousemaan ylös. Oli miten olikaan: Frankilaisten kuningas johti
sotajoukkonsa Pohjois-Italiaan, löi Aistulfin kahdessa tappelussa ja
pakotti hänen luopumaan Longobardilaisten valloittamista alueista
(755). N.s. eksarkatin sekä Rooman kaupungin lahjoitti Pipin
paaville, mutta Itä-Rooman keisari oli kuitenkin vielä nimeksi
kysymyksessä olevan alueen korkein suojelusherra. Tämä Itä-Rooman
varjovalta katosi kuitenkin ennen pitkää nimeksikin.

Haikein sydämmin on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen
näistä tapahtumista. Maalliseen mahtavuuteen pyrkii paavikunta,
salaten itseltänsä ja kristikunnalta kirkon Herran sanat: "minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Surkea on kuulla, miten
paavit, saadaksensa maallista valtaansa lisätyksi pienellä
maanliuskalla, liehakoiden kohtelevat tämän maailman mahtavia
unohtaen kokonaan Hänen, jolta ainoalta heidän tulisi armoa kerjätä.
Ja kuitenkin sanovat he itseään Pietarin jälkeisiksi, vieläpä
Jesukeen Kristuksen sijaisiksi maan päällä. Ken uskaltaa ajatella
sitä tuomioa, jonka he tämän kautta vetivät päällensä?

Pipin pieni kuoli v. 768. Häntä seurasi valtaistuimella hänen
poikansa _Kaarle Suuri_ (k. 814), joka, veljensä _Karlmanin_ eräässä
sodassa kaaduttua (771), korotettiin Frankilaisten yksinvaltiaaksi
kuninkaaksi. Jos kukaan, on Kaarle ansainnut nimen "Suuri", jonka
historia on hänelle antanut. Ihmeteltävän syvään loi hän tarkan
silmänsä aikansa tarpeisin; tavattomalla voimallaan ja nerollaan
sai hän epäjärjestyksen ja sekasorron riehuvat aallot niihin määrin
asettumaan, että läänityslaitos, tuo keski-ajan ainoa mahdollinen
yhteiskunnallinen järjestys, pääsi juurtumaan Itä-Euroopassa;
taitavalla kädellä ja tuolla jalolla uskalluksella, josta suuret
henkilöt tunnetaan, kynti hän raakaan maahan syviä vakoja henkiselle
viljelykselle, kylväen niihin rakkaudella ja valistuneella mielellä
sivistyksen siemeniä. Kirkkaana valotornina, jota kuohuvat aallot
turhaan koettavat kukistaa, kohoaa Kaarle aikansa myrskyisästä,
sumujen peittämästä merestä niin valtaavan suurena, ettei hänen
vertaistansa hallitsijaa monesti ole löytynyt. Tarkoituksemme ei voi
olla koettaa kokonaisuudessaan kuvata tämän merkillisen miehen suurta
elämäntyötä; tahdomme ainoastaan viitata Kaarle Suuren merkitykseen
kirkkohistoriallisena henkilönä.

Frankilaisten koillisena naapurina oli _Saksilaisten_ jo
kansainvaelluksen ajoilta kuuluisa _liitto_, johon kuului monta
Weserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö,
pakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset
tietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia.
Turhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa
koettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä
vallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä
kerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri
silmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan,
valloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa
_Erseburgin_ ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten
lähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän
maassaan. Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä
on silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava
uskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim.
hyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa
suunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut,
sillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama
ja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi
hänen sydämmensä. Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa
jättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti
aikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt
kauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen
henkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä
loisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo
maailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta
näyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille
kansoille. Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät
varjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin
muureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa
Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Alkava sivistystyö,
järjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot,
paavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen
heräjäviin kansoihin -- kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen
kristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle
henkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta. Heikkona,
pimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan,
jonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille
totuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala
varjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo,
kun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan
vähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa
tuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan
valaisemana särkee ne Hengen miekalla.

Kaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja
käännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa
kaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas _Desiderius_
alkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän
kehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija,
oli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi
sotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten
pääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski
valtikkansa alle, lopun (774). Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa,
jossa uudisti liiton paavi _Hadrianus I:sen_ kanssa ja vahvisti
isänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.

Maallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä
likeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka
juuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus
Pietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat;
edelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi,
viimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan
voimaa.

Hadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin _Leo
III_. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja
omasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta
vaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia
ylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät
kirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa
merkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka
nämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan. Siinä tapaamme muiden kera
nämäkin sanat: "meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla
miekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä
ja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon
ylläpitämisellä. Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan
puoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt
kansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina
kaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi
tulisi kirkastetuksi koko maailmassa." Ihmeellistä kristillistä
aistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta,
mutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille
vieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.

Ei aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle
osottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa.
Eräs Hadrianuksen sukulainen _Paskalis_, joka oli nauttinut
tämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin
ja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut
säilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin
p. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti
juhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät
häntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät
vaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena
kadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa
onnetonta. Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät
paavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen
surmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta.
Hän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä
solvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot
juuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia
Saksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan.
Leo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin
hallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen
Kaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia
syytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että
Leon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän
otettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.

Uteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa.
Hän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän
papiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin
kirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat.
Puettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä
päivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi
tulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen
päämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja
paavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat
saapuvilla olevat piispat yksimielisesti: "emme uskalla olla
osallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien
kirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei
kukaan tuomitse." Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa,
ja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan
viattomuutensa. Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle
valtiollisista syistä suurta lempeyttä.

Joulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus.
Kun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut
Pietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen
kruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena
huusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: "Kaarlelle,
hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa
suojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!" Nyt voiteli
Leo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain
keisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan. Tyhjää
seremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä
vain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli
tuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona,
ja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä
silminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti
koko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan
vielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan
myöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan
ajattelivatkin. Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen
keisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan
on ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla.
Kansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa
kristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen
maailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa
kaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen
Kristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa
Herran tosi valtakunnan, joka "ei ole tästä maailmasta." Mutta
totuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen
varjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se
keski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.

Kaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti
olivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista
uskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin
täytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti
evankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä
"pyhässä sodassa" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken
inhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon
väkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi
lapsille ja lastenlapsille.

Monessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen
olemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen
pakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin
näiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan
henkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen
sivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on
sitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen
eikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi
kirjoittamaan. Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata
sitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa
sekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa.
Paraiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa,
tuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja
tietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi
siveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän
itse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä
hurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten
ystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen
kaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan
merkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa
kirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren. Kaarle Suuren
aikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä
muodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.

Vaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen
olemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan
saarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten
pimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen
ja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan,
oli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja
muut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston
päätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa
kaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa.
Suurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan
viljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä
työhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat
toimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä
sitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi
ovat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat
keski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi
niistä on Metzin piispan _Krodegangin_ (k. 766). Auttaaksensa
papiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja
elämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he,
erotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa
tieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä
hartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, "seitsemästi
päivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden",
määrättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään
sitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu. Näitä kokouksia
kutsuttiin "capitula" [Krodegangin järjestämistä "capituloista"
saivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu
tästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku
raamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus
sivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä,
koetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön. Tämän
laatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan
_Ludvig Hurskaan_ aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi
kaikkialla frankilaisvaltakunnassa _Achenin_ kokouksessa (816). Monen
papin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän
painava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko
tarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin
ennen arvaamattomaan eloon.

Jumalanpalveluksenkin järjestämisen suhteen on Kaarle Suuri
vaikuttanut paljon. Hän perusti erityisiä kouluja Gregorius Suuren
kirkkoveisun opettamista varten, jotta nuo juhlalliset säveleet
pääsisivät Jumalaa ylistämään kansainvaellusten kansojenkin huulilla.
Achenin tuomiokirkossa kuultiin Kaarle Suuren aikana germanilaisen
kristikunnan ensimmäisten urkujenkin soivan. Ne oli Itä-Rooman
keisari Mikael I hänelle lahjoittanut. Senaikuiset kirjailijat
kiittävät niiden ääntä valtaavan mahtavaksi ja ihmeen suloiseksi.

Alppien pohjoispuolella löytyvät kirkot olivat tähän aikaan vielä
yksinkertaiset ja pienet sekä miltei kaikki puusta. Keskiajan
rakennustaide, joka myöhemmin loi niin ihmeteltävän jaloja
rakennuksia, oli vielä kehdossaan. Mutta sitä nähtävämpänä ovat
sen sijaan nuo taikauskon ja väärälle uralle eksyneen kristinuskon
synnyttämät turmiolliset ilmiöt, jotka myöhempien aikojen rakentamien
kirkkojen komeiden holvien suojassa vuosisatojen kuluessa
eksyttävät ihmisiä. Ukkosenilman, vihollisen sotajoukon tahi muun
onnettomuuden lähestyessä soivat kirkonkellot, joita tältä ajalta
ruvettiin käyttämään. Niiden luultiin nim. voivan poistaa pahojen
henkien tuhotöitä. Kaarle Suuri kielsi tämän taikauskoisen tavan,
niinkuin myöskin kirkonkellojen "pyhällä öljyllä" voitelemisen ja
siunaamisen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka tavan taikauskon
varjostama, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut kristinusko oli
keksinyt. Kuinka suuressa määrässä hän oli päässyt kohoamaan aikansa
katsantotavan yli, todistaa muun ohessa myöskin hänen käsityksensä
kirkonkuvista. Kuten vasta saamme nähdä, riideltiin itäisessä
kirkossa juuri hänen aikanaan tästä asiasta, ja yhä suuremmalla
innostuksella vaativat Konstantinopolin kristityt, sekä oppimattomat
että oppineet, itselleen oikeutta saada kuvia palvella. Kun tähän
vielä lisäämme, että sama eksyttävä tapa jo Gregorius Suuren ajoista
alkaen runsain käsin oli kylvänyt myrkyllisiä siemeniään läntisenkin
kirkon jumalanpalvelukseen, täytyy meidän todellakin ihmetellä Kaarle
Suuren käytöstä tämän kysymyksen suhteen. Hänen kehotuksestaan
kirjoitti hänen oppinut ystävänsä _Alkuin_ (k. 804) kirjan, jossa
muun ohessa huomautetaan siitä, ettei Jumalan ja pyhimysten töitä
voida aistillisesti kuvata, ne kun ovat hengellistä laatua. "Niillä
mahtanee olla kehno muisti, joita ei kuvien välityksettä voi saada
Jumalaa kiittäen palvelemaan, niiden henki on epäilemättä heikko,
jotka eivät kuvien avutta pääse kohoamaan aistillisuuden yli. Yleensä
ei Jumala ole etsittävä näkyväisistä, vaan sydämestä; salaisuutemme
ovat hengellistä laatua," kirjoittaa hän. Mutta toiselta puolen
ei Kaarle Suuri myöskään tahtonut millään tavoin kannattaa
vastapuolueen, etenkin itäisessä kirkossa raakaan väkivaltaisuuteen
pukeutuvaa vaatimusta, että kysymyksessä olevan paheen estämiseksi
kaikki kuvat ja koristukset olivat kirkoista poistettavat. Hänen
kauneudenaistinsa tarjosi tässä kohden, niinkuin monessa muussakin
suhteessa, kättä hänen valistuneelle uskonnolliselle käsitykselleen.
Vaikka paavi Hadrianus I, joka puolusti kuvien palvelemista
kirkoissa, julkisesti vastusti Alkuinin kirjaa, pysyi Kaarle
mielipiteissään, koettaen saada frankilaisen kirkon pappeja niitä
noudattamaan. V. 794 pidettiin tässä tarkoituksessa kirkolliskokous
_Frankfurt am Mainissa_. Siellä päätettiin, että kirkkoja kyllä saisi
kuvilla kaunistaa, vaan kuvien palveleminen kiellettiin jyrkästi. Ei
pääse ajanhengen mahtava virta tempaamaan mukaansa kaikkia oloja,
niinkauan kuin Kaarle Suuren voimallinen käsi sille salpoja rakentaa;
kun tämä käsi hervosi, kävi kuvainpalveleminen länsimaissa yhä
yleisemmäksi.

Olemme maininneet _Alkuinin_ nimen. Hän syntyi _Yorkin_ kaupungissa
Euglandissa v. 735. Ensimmäiset tietonsa kokosi hän kotikaupunkinsa
piispankoulussa, jonka johtajaksi hän, kehitettyään sivistystään
matkoilla Franskassa ja Italiassa, pääsi. Kun hän jonkun ajan
kuluttua jälleen lähti ulkomaille, tapasi hän Kaarle Suuren Paviassa
y. 781. Tämä oli ennen kuullut mitä kiitettävimpiä arvosteluja
miehen opista ja kyvystä ja pyysi häntä muuttamaan Franskaan. Alkuin
piti kutsumusta Jumalan viittauksena ja saapui seuraavana vuonna
muutamien oppilastensa kera Kaarle Suuren hoviin. Jo sitä ennen
oli sivistystä harrastava frankilaiskuningas kutsunut luoksensa
muita oppineita, joista etenkin _Paavali Warnefrid_ ja _Pietari
Pisalainen_ ovat saavuttaneet suuren maineen. Kaarle Suuren hovi
tuli ennen pitkää ajan sivistystyön keskustaksi, josta valon
säteet herättäen ja virkistyttäen levisivät kaikkialle. Olemme jo
viitanneet Alkuinin tarkkaan, ajan turmeltunutta henkeä vastustavaan
uskonnolliseen aistiin. Vielä selvempänä esiintyy tämä kuitenkin
hänen p. raamatusta lausumistaan mielipiteistä. Niinpä kirjoitti
hän eräälle englantilaiselle piispalle: "pyhä raamattu olkoon
usein sinun kädessäsi, jotta itse saisit ravintoa sielullesi ja
voisit johdattaa muita laitumelle." Muuan toinen hänen Kanterburyn
seurakunnalle kirjoittamansa kirje päättyy näillä sanoilla: "Ilman
raamattua ei voi löytyä mitään tietoa Jumalasta. Jos sokea taluttaa
sokeata, niin he molemmat lankeavat kuoppaan. Hankkikaat itsellenne
opettajia, jotka teille raamattua opettavat, jotta ei totuuden lähde
teidän keskuudessanne kuivuisi. Kun rukoilemme, puhumme me Jumalan
kanssa, kun luemme Hänen sanaansa, puhuu Hän meidän kanssamme." Oudon
kirkasta valoa säteilee näistä sanoista meitä kohtaan kahdeksannen
vuosisadan pimeästä yöstä!

Kaarle Suuren kehotuksesta toimitti Alkuin raamatunselityksiä, jotka
kaikki huomauttavat meitä miehen nerosta ja kristillisestä mielestä,
jos niitä nimittäin arvostellaan _hänen_ aikansa kehityskannan mukaan.

Ihmeteltävä on tosiaan tuo väsymätön harrastus kristillisen
sivistyksen korottamiseksi, jonka tähän aikaan tapaamme Kaarle Suuren
hovissa. Sen tuloksena oli monen muun siellä silloin syntyneen
ansiokkaan teoksen kera myöskin eräs _postilla_ eli saarnakirja,
johon mukaelemalla oli koottu vanhan kirkon suurimpain saarnaajain
saarnoja. Sen toimitti Warnefrid, Kaarle Suuren pyynnöstä.
Kirjan silmämääränä oli estää saarnaa pappien oppimattomuuden ja
epäkristillisen mielen vuoksi suistumasta väärälle uralle tahi
kerrassaan vaikenemasta. Ei olisi valistunut keisari tähän yritykseen
saattanut valita parempaa apumiestä. Sydämmestään harrasti myös
Alkuin puhtaan Jumalan sanan julistamista kansalle. Eikä kukaan ollut
alttiimpi kuin hän käymään käsiksi niiden esteiden poistamiseksi,
jotka hidastuttivat ja estivät evankeliumin sanaa löytämästä tietä
ihmisten sydämmiin. Papinvirka oli hänen silmissään pyhä tämän
sanan oikeassa merkityksessä, kansan johtaminen pimeydestä totuuden
ihmeelliseen valoon kaikista toimista kalliin. Kauniisti kirjoittaa
Alkuin Orleansin piispalle _Teodulfille_, joka vasta oli saanut
palliuminsa Roomasta: "niinkuin kalliitten kivien loisto kaunistaa
kuninkaan kruunua, niin tulee saarnakyvyn jalostuttaa piispanviittaa.
Muista, että papillisen arvon kieli on taivaan valtakunnan avain.
Sentähden, älä lepää, vaikene, äläkä pelkää puhua, sillä Kristus
itse seuraa sinua työssäsi ja matkoillasi. Eloa on paljo, mutta vähä
työntekijöitä; sitä ahkerampien tulee näiden harvojen olla."

Yksissä Alkuinin ja muiden tieteellisyyttä ja kristillisyyttä
harrastavien ystäviensä kanssa valvoi Kaarle Suuri tarkkaan
valtakuntansa pappien elämää. Kelvottomat erotettiin virastaan,
joll'eivät varotukset ja nuhteet auttaneet. Yleensä käytti keisari
säälimätöntä ankaruutta missä vain huomasi, että hänen säätämiään
lakeja laiminlyötiin tahi niiden noudattamista kierrellen kartettiin.
Kirkon kuri, jonka määräyksiä vanhan ajan viimmeiset epäsiveelliset
vuosisadat, kristinuskon tnrmeltuminen sekä kansainvaelluksen
myrskyt olivat heikontaneet, määrättiin hyvinkin ankaraksi, jokaisen
täytyi oppia ainakin "Isä meidän" ja apostolinen uskontunnustus
äidinkielellään ulkoa, Huolimattomia pakotettiin tottelemaan
paastolla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin.

Tehokkaasti otti Kaarle Suuri osaa oppiriitoihinkin, mikäli
niitä hänen aikanaan ilmaantui. Itäinen kirkko, jonka tehtävänä
kristillisen opin puolustaminen ja kehittäminen oli ollut, ei
enään pystynyt tätä suurta tehtäväänsä jatkamaan. Totuuden Henki
oli siitä poistunut; se oli vanhentunut, väsynyt. Sen laatimista
opinsuunnitelmista kaipasi etenkin oppi Pyhästä Hengestä
täydentämistä. Kirkkoisä Augustinus oli kehittänyt toisen yleisen
kirkolliskokouksen päätöstä, ja viidennellä vuosisadalla syntyneesen
Atanasiuksen uskontunnustukseen (I osa) tehtiin se lisäys, että P.
Henki käy ulos myöskin Pojasta. Suuren kirkkoisän käsitys tästä
syvästä totuudesta on aivan raamatunmukainen, jos kysymystä Jumalan
sanan valossa tarkastetaan. Jesus kyllä sanoi opetuslapsilleen:
"koska Lohduttaja tulee, jonka minä teille Isältä lähetän, totuuden
Henki, joka _Isästä käy ulos_, se on minusta todistava", vaan sama
Herra on myöskin lausunut "Isä ja minä olemme yksi," siten selvään
viitaten siihen, että Isän Henki myöskin käy ulos Pojasta, ja samaa
todistaa koko raamatun oppi Jumalan kolminaisuudesta. Vaan tälle
kannalle ei menneiden aikojen laatimiin, kaavoihin jähmettynyt
itäisen kirkon oppi päässyt kohoamaan. Se riippui ykspuolisesti
Konstantinopolin kokouksen päätöksessä, syyttäen läntistä kirkkoa
Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen väärentämisestä.
Asiaa tutkittiin ensi kerran ennen mainitussa Toledon kokouksessa
(589), missä kuningas Reccared teki uskontunnustuksen (I osa) uuden
tunnustuksen mukaan. Tästä alkaen tuli tämä tunnustus yleiseksi
tavaksi länsimaissa. Kaarle suuren aikana keskusteltiin ja
kirjoitettiin paljon tämän riitakysymyksen johdosta, josta itäinen
kirkko tuon tuostakin moittien muistutti. Frankfurt am Mainin
kokous hyväksyi lisäyksen "Pyhä Henki käy ulos myöskin Pojasta," ja
_Achenin kokous_ vahvisti tämän päätöksen, julistaen sen läntisen
kirkon opiksi v. 809. Tähän riitaan otti Alkuin tehokkaasti osaa.
Leo III hyväksyi itse opin, vaan koetti estää lisäyksen ottamista
Nicaealais-Konstantinopolilaiseen tunnustukseen.

Vaikka Arabialaiset olivat laskeneet suurimman osan Espanjaa
valtansa alle, koetti sikäläinen kristikunta säilyttää kirkkoansa ja
kristillistä tunnustustaan joutumasta perikatoon. Tämä onnistuikin
Kaikkivaltiaan armosta, vaikka valloittajien ies oli raskas. Vaan
luonnollista on, että sen vaikutus on huomattava monessa suhteessa.
Itse kristillisen opinkin alalla ilmaantuivat seuraukset jo varhain.
Arabialaiset pilkkasivat tätä oppia muun ohessa siitäkin, että se
väitti Jumalalla olevan pojan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon,
etteivät Länsi-Gotilaiset monofysiitillisen riidan vaiheissa,
kuten kirkko yleensä, olleet hyljänneet Teodorus Mopsvestialaisen
teoksia, joissa Vapahtajan luonnot hyvin jyrkkään toisistaan
erotetaan, vaan päinvastoin mieltymyksellä olivat lukeneet niiden
latinalaista käännöstä, ei ole kummallista, että Nestoriuksen
opista muistuttava harhaoppi täälläkin syntyi. V. 785 esiintyi
Toledon piispa _Elipandus_ oppilaansa _Feliksin_ puolustamana sillä
väitöksellä, ettei Jesus olekaan Jumalan Poika sanan varsinaisessa
merkityksessä. "Maria" -- niin hän opetti -- "oli vain Jumalan
palvelija eikä semmoisena saattanut synnyttääkään kuin ainoastaan
palvelijan." Opettaen, että Vapahtaja vasta koko maallisen elämänsä
aikana osotetun kuuliaisuutensa vuoksi palvelijan asemasta oli
korotettu Jumalan Pojaksi sanan täydellisessä merkityksessä, sortui
Elipandus Nestoriuksen erehetykseen. Tätä uutta harhaoppia, joka
kirkkohistoriassa on tunnettu _Adoptianismin_ nimellä, vastustivat
Kaarle Suuren teologit. Sekä Warnefrid että Pietari Pisalainen
kirjoittivat sen edustajia vastaan. Frankfurt am Mainin jo ennen
mainittu kokous, johon oli saapunut 300 piispaa, hylkäsi miltei
yksimielisesti Adoptianismin (794). Feliks taipui peruuttamaan
mielipiteensä, turhaan koetettuaan niitä puolustaa 9 päivää
kestäneessä väittelyssä Achenin kokouksessa (799), missä nerokas
Alkuin kumosi kaikki hänen vastaväitöksensä. Elipandus sitävastoin
pysyi erehdyksessään kuolemaansa asti.

Voitollisesti taisteli läntinen kirkko harhaoppisuutta vastaan
Kaarle Suuren aikana, jos nim. pidämme silmällä ainoastaan
kahden viimmemainitun erehdyksen poistamista. Mutta jos luomme
silmämme syvempään senaikuisen kirkon tilaan, ei arvostelumme
ole sama. Keski-ajan yö ei kyllä enää ole niin pimeä kuin
edellisenä vuosisatana: sen taivaalla välkkyy moni kirkaskin
tähti, luoden kristillisen sivistyksen valoa kaukaisiin
maihin; mutta ikäänkuin aavistaen tuon syntyvän maallisen
Kristus-valtakunnan kykenemättömyyttä oikein hoitamaan noita
kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra kirkollensa on uskonut,
uupuu kristikunnan ijankaikkisuuden toivo, etsien lohdutustaan
maallisissa. Tyydyttäen itseänsä sillä pettävällä lohdutuksella, että
yön himmeä valta on päivän kirkkautta, ei tämä aika aavistakaan,
miten kova taistelu vielä on oleva, kun kristikunta herää unestaan.
Mutta näinäkin öisinä hetkinä, valmistaa kaikkivaltias Jumala
näkymättömän valtakuntansa voittoa maan päällä, käyttäen kaikkia
voimia, itse niitäkin, jotka silminnähtävästi vastustavat Häntä,
viisasten tarkoitustensa perille saattamiseksi. -- "Hänen neuvonsa on
ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa."




V.

Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.


    Ei sinun pidä tekemän sinulle kuvaa, eikä jonkun muotoa, ei
    niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla
    ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.

    Ei sinun pidä kumartaman niitä eikä myös palveleman niitä. 2
    Moos. 20: 4-5.

Vaiennut on jo aikoja sitten itäisen kirkon suurten saarnaajain
ääni, lakastunut sen hengellinen elämä, sammunut sen kirkas
valo. Semminkin on Konstantinopolin seurakunta, lyötyään tuuleen
Krysostomuksen valtaavan herätyshuudon, vaipunut yhä sitkeämpään
uneen. Vaikka mahtavat viholliset kaikkialta uhkaavat valtakunnan
rajoja, vaikka karttuva henkinen ja aineellinen kurjuus päivä
päivältä yhä julkisemmin pilkaten nuhtelee tuota ulkonaista
prameutta, joka maailmalta koettaa salata sen surkean tilan,
ei nöyrry sikäläinen kristikunta parannusta tekemään, vaan
kokoo mielettömän kevytmielisyyden hurmaamana syntiä synnille.
Pimittymistään se pimittyy, eksyen jos minkäkaltaisiin hullutuksiin.
Paljo kyllä keskustellaan keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina
uskonnollisista asioista itäisessä kristikunnassa, ja etenkin
Konstantinopolissa ovat ihmiset puuhassa, vaan millainen on tämä
puuha, mikä on keskustelun esineenä? Ei meidän tarvitse kuin
silmäillä jumalanpalvelusta, jommoisena se tähän aikaan ilmaantuu
pääkaupunginkin kirkoissa, tietääksemme, ettei totuuden Henki ole
vaikuttanut sitä levottomuutta, joka kaikkialla on nähtävänä.
Seuratkaamme noita suurilukuisia väkijoukkoja kirkkoon. Mitä siellä
kuulemme, mitä näemme? Saarna on väsyttävää ja pintapuolista, se
koettaa miellyttää kuulijoita, vaan ei herättää, se nukuttaa, vaan
ei lohduta ketään, jonka sydämessä vielä kytee ijankaikkisen elämän
kipinä. Sointuvana kaikuu veisu urkujen ja muiden soittokoneiden
säestämänä, mutta se ei ilmaise hengen kohoamista Herran puoleen,
vaan sielullisen elämän nautinnonhimoista eloa. Kirkko on komeasti
rakennettu, sitä valaisee lukemattomain kynttiläin valo, mutta uskon
silmä ei erota kuin pimeyttä vain. Henkimaailman salaisuudet eivät
täällä viihdy ihmisten sydämmissä, vaikka lukemattomat kuvaukset,
toinen toista viehättävämpiä, kaunistavat seiniä, kehottaen heitä
pitämään kanssakäymistään taivaassa ja viihtymään noiden suurten
uskonsankarien elämänvaiheita tutkimassa, niistä oppiaksensa, millä
tiellä syntinen ihminen pääsee tästä ajallisesta, synnin turmelemasta
varjoelämästä taivaan kirkkauteen ja iloon. Nämä kuvat eivät ole
se "suuri todistusten joukko", josta apostoli puhuu, eivät ne saa
ihmisiä "panemaan pois kuormaa ja syntiä", ne päinvastoin kahlehtivat
heidän henkensä ja himmentävät heiltä uskon silmän. Tuossa polvistuu
vanhus pyhimyskuvan edessä, huokaelee ja rukoilee _siltä_ apua.
Tuossa koskettaa äiti sairaan lapsensa vaipalla pyhän neitsyn kuvaa,
jotta siitä vuotava Ihmeitätekevä voima parantaisi hänen lemmittynsä.
Toisesta maalauksesta karvii joku salaa maalia, sekoittaaksensa
sitä ehtoollisviiniin, jotta sakramentin voima olisi suurempi,
toisen kuvatun pyhimyksen kättä tavottaa muuan ehtoollisleivällä,
hankkiakseen tälle leivälle todellista siunausta. Ja tämä on
Krysostomuksen kirkko, marttyyrein lasten jumalanpalvelusta! Kuinka
kauhean surkea on nyt tämän kirkon tila!

Muhammedilaisetkin, jotka, valloitettuaan itäisen kristikunnan maita,
kummastellen katselivat tätä ristiinnaulitun Herran tunnustajain
taikauskoa ja julki pakanallista jumalanpalvelusta, pilkkasivat
heitä ylönkatseellisesti, mutta ei avannut sekään kristittyjen
silmiä. Kuvainpalveleminen kävi yhä yleisemmäksi, pukeutuen mitä
törkeimpiin muotoihin. V. 726 ryhtyi keisari _Leo III Isaurialainen_,
joka jo kauan inholla oli katsellut tämän paheen karttuvaa valtaa,
kuten näyttää tehokkaisinkin toimiin, rakentaakseen taikauskolle
kestävät salvat. Hän näet kielsi lainsäädännöllä kuvainpalveluksen,
vannoen Hiskian tavoin poistavansa tämän pakanallisen tavan Herran
seurakunnasta. Mutta hän erehtyi, olettaessaan keisarillisen
mahtisanan voivan muuttaa ihmisten mieliä. Turhaan käski hän
ripustaa kuvat niin korkealle, ettei kukaan voisi niihin käsin
koskea, turhaan antoi hän joukottain hävittää niitä: kansan
sydän oli niin kiintynyt tuohon taikauskoiseen tapaan, että sen
väkivaltainen estäminen ainoastaan tuotti sille uusia puolustajia.
Kaksi puoluetta, _kuvainpalvelijat_ ja _kuvainraastajat_ taistelevat
tästä alkaen verivihollisina toinen toistansa vastaan, kuluttaen
hurjassa vimmassaan onnettoman keisarikunnan viimmeisiä voimia ja
tuoden ilmi mitä kamalimpien intohimojen purkauksia. Länsimaissa,
missä pyhäinjäännöksiä ja kuvia oli ruvettu pitämään yhä suuremmassa
arvossa, jos kohta tämän kunnioituksen takana piilevä taikausko ei
täällä vielä ollut pukeutunut yhtä törkeään muotoon kuin itämaissa,
seurattiin keisarin toimia suurella mielipahalla. Paavit, jotka eivät
enää saattaneet turvautua horjuvaan bysantinolaiseen keisarikuntaan,
uskalsivat julkisesti vastustaa kuvien halveksimista. Gregorius III
piti kirkolliskokouksen Roomassa v. 732, jossa kaikki kuvienraastajat
kirottiin. Turhaan koetti keisari kukistaa uppiniskaista paavia.
Hänen ankarat uhkauksensa, vaikuttivat ainoastaan sen, että side,
joka vielä yhdisti Rooman itäiseen keisarikuntaan, höltymistään
höltyi. Leon voimakas poika _Konstantinus V Kypronymus_ astui isänsä
jälkiä. Hän piti kirkolliskokouksen _Konstantinopolissa_ (754),
jonka päätöksen mukaan kaikki pyhimyskuvat olivat poistettavat
sekä kirkoista että kodeista, "Kirotut, kirotut olkoot kaikki
kuvienpalvelijat" -- niin huudettiin tässä tilaisuudessa --
"perkele vihaa kirkon kauneutta, senvuoksi on hän tuonut siihen
tämän uuden epäjumalanpalveluksen; ainoa Kristuksen kuvaus on
Herran ehtoollinen." Päätös pantiin toimeen heti. Pyhäinkuvat joko
riistettiin pois kirkonseinistä tahi maalattiin uudestaan kuvaamaan
maisemia, metsästysmatkoja y.m.s. Vastapuolueen kiihko yltyi entistä
hurjemmaksi, ja uhkaava kapina, johon tyytymättömät papit ja munkit,
käsityöläiset, taiteilijat, vieläpä naisetkin ottivat osaa, syntyi
Konstantinopolissa. Se masennettiin valovoimalla ja uppiniskaiset
rangaistiin säälimättä kuolemalla, maanpaolla tahi vankilalla,
mutta vaikka hetkeksi näytti kuin olisi keisari voittanut,
paljastivat hänen väkivaltaiset toimensa, kuinka kiitettävä
niiden tarkoitus sitten olikaan, ennen pitkää voimattomuutensa.
Konstantinuksen poika _Leo IV_ oli kyllä kuvainraastaja vaan kun
tämän puoliso _Irene_, jonka käsiin hallitusohjat Leon kuoltua
joutuivat, vapaasti pääsi mielipiteitään ilmaisemaan, kääntyi voitto
kerrassaan kuvainpalvelijain puolelle. Tämä keisarinna liittyi
nimittäin julman ja vallanhimoisen naisen rajattomalla kiivaudella
heihin. V. 787 kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen _Nicaeaan_.
Täällä kumottiin edellisten hallitsijain ja kirkolliskokousten
päätökset ja kirkolle annettiin kuvat takaisin. Nyt saivat munkit
jälleen työnansiota; he toimittivat uusia, entisiä komeampia
kuvia kirkkoihin, ja hetkeksi säikähtynyt taikausko astui ylpeänä
julkisuuteen kiittämään pyhimyksiä voitosta. Mutta eläköön-huutojen
kaikuessa keisarinnan kunniaksi, loi kuoleman yö synkät varjonsa
itäisen kirkon turmeltuneisin oloihin, ennustaen sille yhä kolkompaa
tulevaisuutta. Ne harvat ponnistukset, jotka vielä tehtiin kuvien
palvelemisen poistamiseksi, olivat yhtä turhat kuin voimattomat.
Keisarinna Teodora lopetti tämän surkean taistelun hyväksymällä
kuvien palveluksen. Helmikuun 19 p. 842 nähtiin hänen tuhansien
tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa kulkevan uudestaan
koristettuun Sofiankirkkoon, siellä riemastuneen väkijoukon kanssa
viettääksensä "puhdasoppisuuden" voittoa. Vielä tänä päivänä viettää
itäinen kirkko n.s. _"ortodoksian juhlaa"_ tämän tapahtuman muistoksi.

Katsellessamme tämän riidan surkeita vaiheita, olemme tuon tuostakin
alttiit kysymään: eikö jo joku uskonsankari astu esille totuuden
voimallisella sanalla herättämään tuota onnetonta kirkkoa uuteen
eloon? Mutta turhaan etsimme tämmöistä henkilöä. Ainoa mies, joka
senaikusessa itäisessä kristikunnassa on omiaan herättämään suurempaa
huomiota, on _Johannes Damascenus_ (k. noin 760), vaan mikään
uskonsankari ja valistunut kristitty hän ei ollut. Hän oli kyllä
siihen aikaan tavattomalla opillaan saavuttanut suurenkin maineen,
vaikkei hän luonut mitään uutta, vaan ainoastaan taitavasti toisiinsa
sovitteli suurten kirkkoisien mietelmiä, mutta ei oikeuta tämä seikka
vielä meitä häneltä odottamaan mitään todellisesti jaloa ja suurta.
Eikä kelpaa miehen runollinen mieli, joka sepitteli kauniitakin
virsiä, hänestä muodostamaan uskonpuhdistajaa. Hänen runoilijakykynsä
paraat tuotteet ovat heikkouden voimatonta valitusta tämän elämän
viheliäisyydestä. Eivät riitä oppineimmankaan teologin tiedot eikä
suurimmankaan runoilijan nero luomaan uskonsankaria, joka Jumalan
sanan valaisemana näkee aikansa kipeimmät tarpeet ja Hengen voimalla
taistelee niitä vastaan.

Ei meidän tarvitse kuin silmäillä Johannes Damascenuksen esiintymistä
kuvariidassa, tietääksemme, että hän kaiken maineensa uhalla oli
kerrassaan kelvoton ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle uralle.
Niinpä kirjoitti hän kuvain puolustukseksi muun ohessa seuraavat
sanat: "Vanhan testamentin aikana Jumala kyllä kielsi kansaansa
kuvia käyttämästä, mutta me kristityt emme enää ole lain orjuuden
alla. Juutalaisilta oli Jumala salattu, meille kristityille on Isä
ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Kristus itse on näkymättömän
Jumalan kuva; Hänessä näemme Ijankaikkisen kasvot. Kaikkialla pyhässä
raamatussa alistuu Jumala puhumaan meille kuvallisesti, miksemme siis
olisi oikeutetut kuvaamaan Kristusta, joka itsekin on Jumalan kuva?
Jos me ajattelemme Jumalaa kuvallisesti ja puhumme Hänestä vertauksen
tavoin, emmekö saisi jumaluutta aistillisesti nähtäväksikin kuvata?"
Leo Isaurialaisen kuvainpalvelijoita hätyyttäessä, kirjoitti sama
mies erään köyhän nimessä: "En jaksa ostaa kirjoja. Kun saavun
kirkkoon, on sydämmeni täynnä maallisia ajatuksia, mutta kirkon
loistavat värit viehättävät minua, niinkuin kukkiva nurmi: ennenkuin
huomaankaan, suikahtaa Jumalan kunnia sieluuni. Minä näen marttyyrien
kruunun ja tunnen sydämmessäni pyhän tulen, joka vaatii minua
kilvoittelemaan, niinkuin he kilvoittelivat. Minä polvistun, palvelen
Jumalaa marttyyreissä ja vastaanotan pelastuksen. Herra sanoi
opetuslapsiaan autuaiksi, he kun näkivät ja kuulivat niin paljon;
samankaltaista autuutta pääsemme me kuvien kautta nauttimaan." Ei
kukaan meistä ole altis hyväksymään tämmöisiä sanoja, ja epäilemättä
arvostelemme yksimielisesti sen kirkon tilaa, jonka etevin
edustaja puhuu tähän tapaan, hyvin surkeaksi. Olkoon vain jokainen
varoillansa, jotta ei meidän aikamme kuvainpalvelus, joka niin
monessa paikoin on alentanut taiteen tuon pakanallisen riemuhuudon
"suuri on Efesilaisten Diana" palvelijaksi, pääsisi tahraamaan hänen
arvosteluansa.




VI.

Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.


    O kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajain jalat vuorilla,
    jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden
    ilmoittavat. Jes. 53: 7.

Jo kauan olivat kaukaisen pohjolan pakanalliset asukkaat
viikinkiretkillään häirinneet kristityn Euroopan rantamaita. Heidän
nimensä herätti pelkoa kaikkialla, missä se mainittiin, sillä
ryöstön ja hävityksen oma oli jokainen paikka, jonne he laivoillaan
saapuivat, Ei kukaan ruhtinas uskaltanut varustaa sotajoukkoa,
taivuttaaksensa kuuliaisuuteen heidän vapaita, hyisten ja sumujen
peittämien merten suojelemia rannikkoja. Kristinusko oli ainoa voima,
joka saattoi asettaa viikinkien hillitsemätöntä taistelunhalua
ja saaliinhimoa. Jo Kaarle Suuri oli tuuminut lähetysretkeä
skandinavialaisiin maihin, mutta vasta hänen poikansa keisari _Ludvig
Hurskaan_ aikana toteutuivat nämä hankkeet. Viimmemainitun hovissa
tapaamme noin v. 826 tanskalaisen kuninkaan nimeltä _Harald_. Hän on
paennut Franskaan, saadaksensa täältä apua valtaistuintaan uhkaavaa
kapinallista hanketta vastaan. Ludvig lupasi auttaa maanpakolaista
kuningasta, jos tämä puolestaan antaisi kastaa itsensä sekä suostuisi
kristinuskon levittämiseen Tanskassa. Harald myöntyi, antoi kastaa
itsensä (826) ja palasi samana vuonna kahden lähetyssaarnaajan
seuraamana takaisin valtakuntaansa. Toinen näistä oli _Ansgarius_,
jolle historia on omistanut nimen "pohjoismaiden apostoli."

Tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista tiedämme
hyvin vähän. Sen verran on kuitenkin saatu selville, että Ansgarius
sai ensimmäiset tietonsa _Korbein_ jo siihen aikaan kuuluisassa
luostarissa, missä hän jo nuorena harjaantui itsensäkieltämiseen ja
rukouksiin. Kaarle Suuren kuoleman kerrotaan tehneen häneen syvän
vaikutuksen. Hän oli nähnyt mainion keisarin ja ihaillut hänen
kruununsa loistoa. "Kuolema ei säästänyt häntäkään, katoavaista
on maailman kunnia, kaikki on turhuutta", ajatteli hän, päättäen
tästälähin pyhittää elämänsä yksin Herralle. Vielä voimallisemmin
kehotti häntä siihen kuitenkin eräs toinen seikka. Korbein luostarin
munkkien kera oli Ansgarius vasta viettänyt Helluntain pyhää juhlaa,
kun hän eräänä yönä näki yhtä kauniin kuin ihmeellisen unen. Hän
oli sairastavinaan viimmeistä tautiaan. Pietari ja Johannes Kastaja
seisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä. Nämä veivät hänen sielunsa
hiljaa, ensin valtaavaan kirkkauteen, sitten kiirastuleen, missä
hänen täytyi tuskitella kolme päivää. Ne päivät olivat hänestä niin
pitkät kuin tuhat vuotta. Sitten tulivat jälleen nuo molemmat Herran
valitut ja veivät hänen sanomattoman kirkkauden läpi taivaasen.
Täällä oli pyhien lukematon joukko; kaikki loivat silmänsä itäänpäin.
Keskellä seisoi 24 vanhinta. Herrasta valuva, taivaankaaren
muotoinen kirkkaus ympäröi heitä, ja sanomattoman kauniilta kaikui
heidän ylistysvirtensä. Itäänpäin oli sanomaton kirkkaus, ääretön
kuni rannaton meri, valkeutta valkeudessa, ilman alkua ja loppua.
Siihen katosivat aurinko ja kuu, mutta sen loisto oli sanomattoman
lohduttavaa. Kun Ansgarius autuaallisten tunteitten valtaamana
katseli tätä kirkkautta ja hänen sydämmensä huokaeli "tuolla asuu
Jumala", oli hän kirkkaudesta kuulevinaan äänen, joka hänelle sanoi:
"lähde ja palaja sitten minun luokseni." Pietari ja Johannes astuivat
jälleen esille ja toivat hänen sielunsa ruumiisen. "Matkalla" -- niin
lopettaa Ansgarius kertomuksensa -- "he eivät lausuneet ainoatakaan
sanaa, vaan he katsoivat minuun hellemmin, kuin yksikään äiti ainoaan
poikaansa." -- Itse piti Ansgarius tätä enemmän näkynä, välittömänä
jumalallisena ilmestyksenä, kuin unena, ja siitä hetkestä oli
marttyyrikruunun saavuttaminen hänen hartain maallinen toivonsa.

Arvostelkoot meidän aikamme henkimaailman salaisuuksille
vieraantuneet järki-ihmiset tätä hänen aavistavaa käsitystään miten
lapselliseksi tahansa -- jonka sydän sykkii ijankaikkisen autuuden
toivosta, hän ei ole altis ajattelemaan samaan tapaan. Haihtukoot
tämän maailman suruttomain lasten unelmat unohduksen pimeään --
ne ovat katoavaiset, niinkuin se maailma, jonka pettävät ilmiöt
mielikuvituksen kuvastimessa niissä näkyi: joka valvoo ja nukkuu
Herrassa, hän elää henkimaailman yli-ilmoissa, joskus nähdenkin ja
kuullen sanomattomia. Tällä emme suinkaan ehdottomasti tahdo väittää
Ansgariuksen unta näyksi, mutta että Herra tuona merkillisenä yönä,
jonka kalliit muistot sittemmin monessa ahdingossa ja kärsimisessä
poistivat epäuskon sumut hänen sydämmestään, oli häntä erinomaisen
lähellä, sen todistaa hänen jalo elämäntyönsä, jonka vaiheita nyt
lähdemme silmäilemään.

Silminnähtävästi ei Ansgarius saanut sanottavia toimitetuksi
Juutinmaalla. Kuitenkin onnistui hänen täällä perustaa koulu, jossa
vapaiksi ostetuille orjille opetettiin kristinuskon päätotuuksia,
jotta nämä voisivat lähetyssaarnaajina toimia pakanallisten
kansalaistensa keskuudessa. Levittäessään evankeliumin valoa
Tanskassa, sai Ansgarius yhtäkkiä keisari Ludvigilta kehotuksen
lähteä Ruotsiin. Erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on
vähän epäluotettava, oli viimmemainitusta maasta saapunut
lähetystö pyytänyt keisaria toimittamaan lähetyssaarnaajia sinne,
koska moni Ruotsalainen halusi ruveta kristityksi, ja heidän
kuninkaansa oli taipuvainen laskemaan lähetyssaarnaajia maahansa.
Epäilyksettä suostui Ansgarius lähtemään. Häntä seurasi eräs toinen
lähetyssaarnaaja nimeltä _Witmar_ sekä muutamia muita apulaisia.
Matkalla joutui laiva viikinkien käsiin. Ansgarius ja hänen
kumppaninsa menettivät kaikki matkavaransa, muun ohessa ne lahjat,
jotka Ludvig Hurskas oli pyytänyt heitä viemään Ruotsin kuninkaalle.
Miltei kaikkien toivo oli kokonaan sammua: he vaativat Ansgariusta
palajamaan takaisin. Mutta tämä ei horjunut. Uskonsankarin
luottamuksella lausui hän: "minä annan sieluni ja ruumiini Herran
käsiin." Uiden ja kahlaten saavuttuaan erääsen saareen, jatkoivat
he nyt vaivaloista ja vaarallista matkaansa, osittain jalkasin
synkkiä metsiä ja asumattomia erämaita, osittain meritse laivoilla ja
veneillä. Korutonta oli tämä retki, kaikenkaltaiset hankaluudet ja
vastukset, joita ei maailma silloin tuntenut eikä nyt aavistakaan,
tekivät noiden yksinäisten matkustajain askeleet monesti hyvinkin
raskaiksi, mutta kunnian ja voiman Jumala oli heidän kanssansa ja
antoi heille enemmän, kuin maailma voi antaa. Vielä samana vuonna
(829) saapuivat he Ruotsiin, missä kuningas _Björn_ ja ruhtinas
_Hergeir_ ystävällisesti ottivat heitä vastaan. Paikkaa kutsutaan
senaikuisissa kertomuksissa nimellä _Birka_, luultavasti nykyisen
Sigtunan seutu. Sekä kuningas että Hergeir antoivat kastaa itsensä,
ja viimmemainitun maatilalla rakennettiin nyt Ruotsin ensimmäinen
kirkko. Puolitoista vuotta työskenneltyään tämän Ruotsinmaan
ensimmäisen kristillisen seurakunnan hyväksi, palasivat Ansgarius ja
Witmar Franskaan.

Jo Kaarle Suuri oli Elben pohjoispuolella olevista maakunnista
aikonut muodostaa itsenäisen hiippakunnan. Ludvig Hurskas pani
tämän tuuman käytäntöön. Siten syntyi _Hamburgin_ hiippakunta,
jonka ensimmäiseksi piispaksi Ansgarius määrättiin (831). Suurella
juhlallisuudella vihki Metzin arkkipiispa hänen tähän virkaan, ja
paavi _Gregorius IV_, jonka luona Ansgarius keisarin kehotuksesta
kävi Roomassa, antoi hänelle palliumin sekä nimitti hänen paavin
istuimen lähettilääksi pohjoismaissa.

Hamburgin hiippakunta oli laajin koko kristikunnassa. Se oli
ainakin aluksi suurimmaksi osaksi ainoastaan lähetystoimenaluetta
ja vaati johtajaltaan väsymätöntä ahkeruutta ja uhraavaisuutta.
Ansgarius täytti nämä vaatimukset alttiiksiantavaisen kristityn
nöyrän urhoollisella mielellä. Monesti kyllä hänen uskonsa alkoi
uupua, monesti se peittyi epätoivon pimeään, mutta semmoisinakin
aikoina loi hän silmänsä tuonne ylös, mistä Herran kirkkaus ennen
niin ihmeen ihanasti oli säteillyt valoansa hänen sydämmeensä, ja
marttyyrikuoleman suuri voitto, jota hän yhä hartaammin odotti, tuki
jälleen hänen horjuvaa toivoansa. Etenkin raskas oli hänelle vuosi
838. Hän sai nim, silloin sen surusanoman Ruotsista, että pakanat,
surmattuaan erään hänen sinne lähettämän lähetyssaarnaajan olivat
karkottaneet kaikki evankeliumin saarnaajat maasta, Samaan aikaan
saapui suuri viikinkijoukko Hamburgiin. Sikäläinen luostari ja kirkko
-- kumpikin oli syntynyt Ansgariuksen toimesta -- hävitettiin ja
koko kaupunki poltettiin. Piispa menetti kaiken omaisuutensa, muun
ohessa kalliin, Ludvig Hurskaan hänelle lahjoittaman kirjaston,
ja hänen täytyi nyt koditonna etsiä turvaa mistä sai. Eräs rikas
leski lahjoitti hänelle pienen maatiluksen, Verdenin hiippakunnassa
muutamia penikulmia Hamburgista, ja täältä Ansgarius muutamia
vuosia köyhänä ja nöyränä hoiti suurta hiippakuntaansa. Vasta kun
Bremenin piispa v. 847 kuoli, koitti hänelle maallisessa suhteessa
turvallisempi aika. Mainzissa v. 848 pidetyn kirkolliskokouksen
päätöksen mukaan yhdistettiin nimittäin avonaiseksi jäänyt
hiippakunta Hamburgin hiippakuntaan, ja Ansgarius pääsi muuttamaan
_Bremeniin_ (849).

Haikein sydämmin muisti Ansgarius monesti Birkan nuorta seurakuntaa,
joka pakanuuden ahdistamana taisteli kovaa taisteluansa kaukana
pohjolassa. Turhaan kehotettuaan sieltä paenneita lähetyssaarnaajia
palajamaan työnalalleen, päätti hän itse lähteä. Tanskan kuningas
Eerik, jonka suosion hän suuressa määrässä oli saavuttanut,
auttoi häntä matkaa varten, ja v. 853 saapui Ansgarius muutamien
miesten kera toisen kerran Birkaan. Surkealta näytti sikäläisen
seurakunnan tulevaisuus. Kaikkialta uhkasi pakanuuden murtumaton
valta, ja kristinuskosta näkyi tuskin jälkiäkään. Vaan Ansgariuksen
usko ei horjunut, ylönluonnollisen voiman tukemana vastasi hän
seuralaisilleen, kun nämä kehottivat häntä luopumaan yrityksestä:
"kernaammin minä kärsin vaikka kuoleman." Kuninkaana siihen aikaan
oli _Olov_ niminen mies. Hänen luoksensa lähti nyt Ansgarius.
Annettuaan hänelle kirjeen ja lahjoja sekä keisarilta että Tanskan
kuninkaalta, sai Ansgarius Olovin niihin määrin suostumaan
kristinuskon saarnaamiseen Ruotsissa, että hän lupasi ottaa tämän
kysymyksen keskusteltavaksi pian kokoontuvissa kansankäräjissä,
Vaan miten oli tämä kansa, joka vasta oli sammuttanut pakanallisen
kostonhimonsa lähetyssaarnaajan vereen sekä karkottanut maastansa
uuden uskon julistajat, vastaanottava Ansgariuksen rohkean pyynnön?
Hurjat huudot vanhojen jumalien puolustukseksi kuuluivat käräjissä
miltei kaikkien huulilta, ennustaen perikatoa Ansgariuksen työlle.
Vihdoin sai eräs vanha mies sananvuoroa. Hän lausui: "kuulkaat minua,
kuningas ja kaikki muut. Kristittyin jumalasta tietää joka mies,
että hän on hyvä auttamaan, sen on moni meistä kokenut ollessaan
hädässä merellä tahi muussa vaarassa. Miksi tahtoisimme kaivata häntä
tahi, niinkuin moni tekee, etsiä häntä kaukaisista vieraista maista.
Ottakaamme vastaan sen jumalan palvelijat, joka on kaikkia muita
jumalia voimallisempi ja jonka suosio on hyvä ainakin silloin, kun
omat jumalamme osottavat itsensä heikoiksi." Kilpien kalske seurasi
näitä sanoja todistukseksi, että puhuja oli puhunut kansan mieliksi,
eikä aikaakaan, niin nähtiin Birkan hävitetyn kirkon raunioilla
uusi samankaltainen rakennus. Pian rakennettiin muitakin kirkkoja
Ruotsissa, missä lähetyssaarnaajat saivat luvan vapaasti julistaa
ristiinnaulitun Herran evankeliumia. Uskottuaan sikäläiset kristityt
_Eribertin_, Ruotsin ensimmäisen piispan hoidettaviksi, palasi
Ansgarius kotiin.

Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, jolloin maailmallinen mieli,
hengellinen pimeys ja lukemattomat erehdykset niin yleisesti
tahraavat Herran palvelijain maineen, on virkistyttävää tavata
ainakin muutamia, joiden silmistä ijankaikkisen elämän suuri
salaisuus kirkkaana säteilee. Ansgarius on yksi näitä harvoja.
Usein kyllä hänen kyyneleensä meiltä himmentävät tämän valon, vaan
älkäämme silti epäillen arvostelko hänen uskoansa. Ei hän sitä
sure, että hän on käyttänyt kaikki tulonsa luostarein perustamiseen
ja kirkkojen rakentamiseen, niin että hänen vanhoilla päivillä
joskus täytyy puutettaki nähdä, eikä valita hän sitä, että hänen
ankara, munkintapainen elämänsä on tehnyt hänen ruumiillisesti
heikoksi ja sairaaksi. Ansgarius on pyhittänyt elämänsä Herralle,
Hänen valtakuntansa aarteita hän kokoo, Hänen vanhurskauttansa hän
isoo ja janoo, katuvaisen syntisen sairautta hän valittaa. Eikä
antaudu hän epätoivoon, vaikka nuo monet nuorukaiset, jotka hän
on ostanut orjista vapaiksi ja sittemmin perustamissaan kouluissa
kasvattanut lähetystointa varten, monesti huonostikin palkitsevat
hänen alttiiksiantavaisen rakkautensa monet vaivat ja uhraukset,
sillä Hän tietää, että jos ihmiset vaikenevat, niin kivet todistavat.
Hän luottaa turvallisesti siihen, että Jumalan valtakunnan voitto,
joka on hänen kalliin toivonsa, on varma, kuinka kauhean voimallinen
pakanuuden ja pimeyden valta maan päällä sitten vielä onkin. Aivan
toisesta lähteestä valuvat ne kyyneleet, jotka tuon tuostakin näkyvät
tuon väsyneen matkamiehen rypistyneillä poskilla, Ansgariuksen
seuraaja Hamburg-Bremenin arkkipiispanistuimella, _Rimbertus_, joka
on kirjoittanut hänen elämäkertansa, kertoo hänen vuosi vuodelta yhä
kiiruummin noilla lyhyeillä välitunneillaan, jolloin hän oli vapaana
työstä, kiirehtineen yksinäiseen huoneesensa, tuohon "surujensa
kammioon" siellä rukouksissa Herran edessä koti-ikävänsä kyyneleitä
vuodattamaan. Täytyikö hänen luopua marttyyrikuoleman toivosta,
tuosta nuoruutensa kalliista morsiamesta, joka oli hänelle rakkaampi
kuin kukaan ihminen olisi voinut olla? Kova oli taistelu, mutta
ei sortunut vanhus epäuskon valtaan. Yhä paremmin harjaantui hän
käyttämään niitä sota-aseita, jotka Herra on omillensa uskonut,
kunnes hän voitti. Luopuen toivostaan, huokasi hän nöyrempänä kuin
milloinkaan ennen: "Herra, Sinä noudatat oikeutta, ja Sinun tuomiosi
on oikea." -- Kului muutamia vuosia, joiden vaiheissa vanhus yhtä
väsymättömästi kuin ennen hoiti painavaa paimentointansa. Yhä
suuremmalla kunnioituksella katselivat hänen ystävänsä hänen Herralle
pyhitetyn elämänsä iltaa, joka ihmeen kauniina lähestyi loppuansa.
Syksyllä v. 864 sairastui Ansgarius kovaan tautiin. Se oli hänen
viimmeinen tautinsa, mutta sitä kesti neljä kuukautta. Nöyränä,
katuvaisena syntisenä, vaan uskollisen Herran kilvoittelijan lujassa
toivossa odotti hän pelastuksensa suurta päivää. Se joutui Helmikuun
3 p:nä 865. Muutama hetki, ennenkuin vanhuksen elämä sammui, kuultiin
hänen huuliltansa nämä sanat: "Herra, Sinun hyvyytesi tähden, muista
minua armosi jälkeen! Jumala ole minulle syntiselle armollinen!
Sinun käsiisi annan minä henkeni, Sinä lunastit minun, Herra, Sinä
uskollinen Jumala!" Ne olivat hänen viimmeiset sanansa.




VII.

Paavi Nikolaus I.


    -- nyt te kerskaatte teidän ylpeydestänne. Kaikki senkaltainen
    kerskaus on paha. Jaak. 4: 16.

Kaarle Suuren luoma frankilainen keisarikunta ei kauan pysynyt
koossa. Jo hänen poikansa Ludvig Hurskas (k. 840) jakoi sen
kolmelle pojallensa, _Lotar I:lle, Kaarle Paljaspäälle_ ja
_Ludvig Saksalaiselle_ (817). Pahasti kohdeltuaan heikkoa, vaan
hyväntahtoista isäänsä, jota he monesti sodallakin hätyyttivät, sekä
taisteltuaan kauan keskenänsä riidanalaisista alueista, suostuivat
nämä vihdoin _Verdunin jakoliittoon_ (843). Lotar sai keisarinarvon,
Lotringin ja italialaiset maat, Kaarle Franskan ja Ludvig Saksan.
Kaikki kolme hallitsivat valtakuntiansa aivan itsenäisesti, ja tästä
alkaen kulkivat germanilaiset ja romaanilaiset kansat kehityksessään
eri teitä. Kirkon edustajat, jotka olivat harjaantuneet turvautumaan
maalliseen valtaan, eivät hyväksyneet tätä "Jumalan valtakunnan"
hajoittamista, vaan turhat olivat heidän ponnistuksensa säilyttää
Kaarle Suuren valtakuntaa. Hajonneen maallisen vallan liitosta
ei kirkko kuitenkaan luopunut, se tahtoi yhä edelleen säilyttää
Länsi-Rooman keisarin kruunua tämän liiton merkiksi. Mutta päivä
päivältä paljasti kirkollisen ja maallisen vallan ystävyys
yhä selvemmin heikkouttansa, mahdottomuuttansa, kun nimittäin
kumpikin itsekkäisyytensä kiihoittamana pyrki kaikki määräämään.
Alkamaisillaan on tuo pitkä taistelu keisarikunnan ja paavikunnan
välillä, jonka vaihtelevat vaiheet täyttävät niin monta lehteä
keski-ajan historiassa.

V. 858 astui _Nikolaus I_ Pietarin istuimelle. Hän on ensimmäinen
paavi, jonka pään päällä kruunu välkkyy, ennustaen suurta maallista
valtaa kristikunnan ylimmälle edustajalle, vaan samalla vallanhimon
ja ylpeyden turmiollista pahetta sille valtakunnalle, joka ei ole
tästä maailmasta ja jonka alamaisten ensimmäinen ja viimmeinen
ominaisuus on nöyryys. Eräs senaikuinen kirjailija lausuu tästä
miehestä: "Gregorius I:sen päivistä asti ei ole Pietarin istuimella
istunut Nikolauksen vertaista ylimmäispappia; kuninkaita ja tiranneja
on hän kukistanut ja herrana hallinnut; hurskaille papeille osotti
hän isän sydäntä, tunnottomille oli hän kauhistuksena, niin että
todella saattaa sanoa uuden Eliaan esiintyneen hänessä." Niihin
määrin asti kannatettiin jo siihen aikaan sitä antikristuksen
henkeä, joka, ollen liitossa maailman kanssa, luo paavikunnan
mahtavuuden-ajan ja vuosisatojen kuluessa salaa kristikunnalta ristin
Herran evankeliumin salaisuuden. Tämän hengen palveluksessa toimi
Nikolauskin, vaikka hänen oikeutta harrastava luonteensa ja monessa
suhteessa jalot tuumansa sekä hänen siveellinen elämänsä ovat omiaan
herättämään meissä kunnioitustakin. Missä määrässä hän itse oli
syypää tuohon hengelliseen sokeuteen ja arveluttavaan erehdykseen,
jonka kannattajana hän niin tehokkaasti on ollut osallisena kirkon
maallisen vallan korottamisessa, sitä emme uskalla arvostella -- sen
tietää yksin Hän, joka "tutkii sydämmet ja munaskuut."

Lotar I:sen pojan, kuningas Lotar II:sen käytös puolisoansa
_Teutebergaa_ kohtaan antoi Nikolaus I:lle ensiksi aihetta
osottamaan paavillista valtaansa. Asian laita oli seuraava. Lotar
oli mieltynyt erääsen naiseen ja voidaksensa naida hänen, syytti hän
puolisoansa uskottomuudesta. Vaikka Teuteberga ajan taikauskoisen
tavan vaatimusten mukaan oli alistunut n.s. _"jumalantuomion"_
tutkittavaksi ja todistanut syyttömyytensä, kun kuuma vesi ei häntä
vahingoittanut, vaati kuitenkin julma Lotar eroa avioliitostaan,
väittäen hänen jumalantuomiossa petosta harjoittaneen. Kun
valtakunnan piispat eivät suostuneet julistamaan kuninkaan
avioliittoa peruutetuksi, antoi tämä vangita kuningattaren, joka
vihdoin, kauan kärsittyään säälimätöntä kohtelua, kidutusten
pakottamana häätyi tunnustamaan itsensä syylliseksi. Teuteberga
vedettiin kirkollisen oikeuden eteen, joka pidettiin Achenissa
(860). Sitä johtamassa olivat, paitse tuo kuninkaan lemmitty,
kuningattareksi pyrkivä nainen, arkkipiispat Guntar ja Thiedgaud,
jotka kuningas oli rahalla ostanut. Teuteberga julistettiin
syylliseksi ja kuningas vapautettiin avioliitostaan. Mutta vaikka
toinenkin samassa kaupungissa pidetty kokous vahvisti tämän
päätöksen, löytyi kuitenkin niitä, jotka kristillisen siveyden
nimessä ja sääliväisyydestä syytöntä Teutebergaa kohtaan, ankarasti
vastustivat Lotarin aiottua uutta avioliittoa. Pakottaaksensa
moitetta vaikenemaan vetosi tämä paaviin, pyytäen häntä vahvistamaan
Achenin kokouksen päätöstä. Nikolaus I ei ollut se mies, joka asiaa
tutkimatta tuomitsi kuninkaallekaan mieliksi. Vaikka nuo Lotarin
ostamat yllämainitut piispat saapuivat Roomaan ja imartelijain
mitä taitavimmalla viekkaudella koettivat puolustaa ruhtinaansa
vaatimuksia, ei paavi sittenkään pettynyt. Hän antoi Roomassa
tutkia asiaa sillä seurauksella, että Lotar sai käskyn uudistaa
Teutebergan kanssa solmimansa avioliiton. Sitä paitse erotti
Nikolaus Guntarin ja Thiedgaudin heidän viroistansa sekä vaati
kuninkaan syrjävaimoa Roomaan kirkollisoikeuden rangaistavaksi.
Lotar raivosi, virastaan erotetut arkkipiispat tuumivat kostoa,
mutta kristikunta loi kunnioittaen silmänsä "Pietarin jälkeiseen",
joka ketään pelkäämättä valvoi totuutta ja oikeutta. Jonkun ajan
kuluttua nähtiin Lotarin veljen, keisari _Ludvig II:sen_ sotajoukolla
lähestyvän pyhää kaupunkia, pakottaaksensa Nikolausta peruuttamaan
mainituita päätöksiä, vaan paavi löysi turvapaikan Pietarinkirkossa,
minne keisari ei miekka kädessä uskaltanut häntä seurata; eikä
aikaakaan, niin täytyi Lotarin kirkon mahtavalta ruhtinaalta pyytää
anteeksi tästä veljensä väkivaltaisesta hankkeesta, johon hän oli
syypäänä, sekä suostua antamaan kirkon siunauksella uudestaan
vahvistaa avioliittonsa Teutebergan kanssa. Hän kyllä sittemmin
koetti kavaluudella saavuttaa mitä ei väkivalta ollut voinut hänelle
hankkia, kun hän pakotti Teutebergan itse paavilta pyytämään
avioeroa, mutta Nikolauksen tarkka silmä huomasi heti tämänkin
petoksen. Hän vastasi kuningattaren kirjeesen kehottamalla häntä
kunnioittamaan Jumalaa ja totuutta ja pysymään avioliitossaan, miten
onneton tämä sitten olikaan. Lisäksi toimitti hän Saksan ja Franskan
hoveihin lähettiläitä, joiden tehtävänä oli ankarasti kieltää
jokaista sekaantumasta Lotarin avioliitto-kysymykseen. Ainoana
tuomarina -- niin nämä lähettiläät lausuivat -- on tässäkin asiassa
paavi.

Tarkkaan piti Nikolaus I huolta siitä, ettei arkkipiispojen valta
pääsisi kohoamaan liika mahtavaksi. Estellen sitä sortoa ja
väkivaltaista kohtelua, jota piispojen usein täytyi arkkipiispoiltaan
kokea, koetti tämä paavi niin likeisesti kuin mahdollista liittää
ensimainituita Roomaan, jotta pyhän kaupungin ja sen hengellisen
johtajan merkitys kristikunnan keskipisteenä ja päänä yhä selvemmin
esiintyisi. Niin hän esim. pakotti Reimsin uppiniskaisen piispan
_Hinkmarin_, joka paaville asiasta mitään ilmoittamatta oli erottanut
erään piispan hänen virastaan, peruuttamaan tämän tuomion. Hinkmarin
arvo supistui Nikolauksen kunnian rinnalla tämän kautta kaikkien
silmissä hyvinkin pieneksi, ja paavin valta, jonka karttuvaa voimaa
kristikunta jo kauan oli harjaantunut ihmetellen kunnioittamaan,
sai tämänkin tapauksen kautta uuden tukeen. Juuri se seikka, että
papisto, sekä kirkon ylhäiset että sen alhaisemmat palvelijat,
vähitellen taipui kaikissa asioissa ennen kaikkea kysymään neuvoa
Roomasta, on arvaamattoman suuressa määrässä kartuttanut paavien
kasvavaa valtaa.

"Mutta" -- niin saattoi moni eperöiden kysellä -- "millä oikeudella
vaatii Rooman piispa itselleen tuommoista, ennen aavistamatonta
valtaa?" Tähänkin kysymykseen on paavikunta keksinyt vastauksen.
Vaatimuksiaan tukemaan veti Nikolaus I esille erään muka hyvinkin
vanhan kirkkolakeja sisältävän kirjan. Sitä väitettiin Sevillan
arvokkaan, yleisesti kunnioitetun piispan _Isidoruksen_ (k.
636) tekemäksi, vaikka se silminnähtävästi oli saanut alkunsa
toisten toimesta. Luultavasti syntyivät nämä n.s. _Isidorilaiset
vale-dekretalit_, joilla paavikunta Nikolaus I:sen ajoilta alkaen
monta vuosisataa [Vasta uskonpuhdistuksen aikoina paljasti
tutkimus tämän petoksen.] petti kristikuntaa, vasta yhdeksännellä
vuosisadalla frankilaisessa kirkossa. Tätä petosta ei pystynyt
keski-aika toteennäyttämään. Silloisen kristikunnan alhainen
kristillinen ja tieteellinen kanta oli päinvastoin altis uskomaan,
että kysymyksessä oleva lakikokoelma oli oikea, vaikka suurin osa
siinä löytyviä sääntöjä, joiden rohkeasti väitetään syntyneen
kirkon vanhimpina aikoina, silminnähtävästi vasta paljon myöhemmin
keksittiin. Isidorilaisten vale-dekretalein tarkoitus on koettaa
näyttää toteen, että paavi Pietarin seuraajana on kirkon johtaja
ja Kristuksen sijainen maan päällä, ja että kaikkien ehdottomasti
tulee häntä kunnioittaa ja totella. Näin ovat apostolit itse muka
säätäneet, samalla kuin he myönsivät papistolle, "hengellisille"
yleensä, äärettömän paljoa suuremman vallan kuin "lihallisilla",
maallikoilla voi olla. Jos esim. joku maallikko, vaikka itse keisari,
asettuu vastarintaan pappia vastaan, tekee hän kuolemansynnin. --
Näitä ynnä muita samaan suuntaan tähtääviä määräyksiä sisältävät
vale-dekretalit. Miten kauas on kristikunta eksynyt Jumalan sanan
kirkkaasta valosta, kun se ei näin julkista petosta huomaa! Jo kauan
on tämän maailman jumala sitä nukutellut suruttomuuden uneen; yhä
rohkeammin on hän tästälähin esiintyvä. Mikä varottava esimerkki
meidänkin aikamme kirkolle! Ei riitä protestanttinen uskontunnustus
meitä suojelemaan sielunvihollisen petollisilta vehkeiltä.
Kavalammin kuin milloinkaan koettaa hän saada meitä tyytymään
nimikristillisyyteen, joka on ystävyydessä maailman kanssa, lainaten
jos minkäkaltaisille ilmiöille kristillisen nimen. Herra yksin voi
meitä auttaa, ja Hän auttaa kaikkia niitä, jotka kieltäen itsensä
suostuvat seuraamaan ristin Herraa ristin tiellä. Keski-ajan kirkko
poikkesi tältä tieltä mukavampia polkuja vaeltamaan. Paavikunnan
lukemattomat erehdykset ilmaisevat meille seuraukset.

Itäisenkin kirkon oloihin sekaantui Nikolaus I, vaatien sikäläistäkin
kristikuntaa tunnustamaan paavikunnan kohoavaa valtaa. Nuoren
Itä-Rooman keisarin _Mikael III:nen_ setä _Bardas_, jonka inhottavan
epäsiveellinen elämä herätti mielipahaa Konstantinopolissakin, oli
saavuttanut suuren vallan hallituksessa. Kaupungin kunnioitettava
patriarkka _Ignatius_ moitti saarnoissaan hovin jumalattomuutta
sekä sulki Bardaan oikeudesta käydä Herran ehtoollisella. On
meistä kuin kuulisimme kaiun Krysostomuksen jalosta todistuksesta
Herrasta! -- Mahtava hoviherra mietti kostoa. Hänen toimestaan
erotettiin Ignatius virastaan (859) ja hänen puolustajansa joutuivat
kovan sorron ja vainon alaisiksi. Patriarkaksi korotettiin
_Fotius_, keisarillisen henkivartiaston entinen päällikkö. Tämä
oli kyllä hyvin oppinut mies ja on kirjailijana uskonnollisella
alalla tiedemiehenä saavuttanut hyvinkin suuren maineen, vaan
hänen kristillisyytensä oli enemmän kuin epäiltävä. Sitä paitse
oli aivan kirkkolakia vastaan korottaa maallikkoa niin korkeaan
kirkolliseen virkaan. Fotiuksen patriarkaksi-määräämistä ei nim.
voitu puolustaa sillä, että hän sitä ennen yhtäkkiä oli läpikäynyt
pappisviran alimmat asteet. Asettaaksensa Ignatiuksen ystäväin vihaa
pyysi hovi Nikolaus I:tä riitaa ratkaisemaan. Tämä lähetti kaksi
lähettilästä Konstantinopoliin. Heidän läsnäollessaan tutki täällä
pidetty kirkolliskokous, johon oli saapunut 300 piispaa, asiaa.
Yksimielisesti vahvistettiin Fotiuksen vaali -- keisarin uhkaukset
ja rahat saivat totuuden, itse Nikolaus I:sen lähettiläidenkin
vastalauseet vaikenemaan. Nyt vetosi Ignatiuskin paaviin, joka antoi
Roomaan v. 863 kokoontuneen kirkolliskokouksen tutkia Fotiuksen ja
Ignatiuksen välistä riitaa. Seurauksena oli, että Nikolaus julisti
viimmemainitun Konstantinopolin ainoaksi lailliseksi patriarkaksi,
julisti Fotiuksen pannaan, rikkoi kaiken yhteyden hänen puolueensa
kanssa sekä erotti viroistaan nuo molemmat Konstantinopolissa
käyttämänsä lähettiläät. Fotius vastasi vastapannalla, jossa
hän, huomauttaen läntisen kirkon menetyksestä toisen yleisen
kirkolliskokouksen päätöksen suhteen, syytti sitä harhaoppisuudesta.

Jo kauan oli ylpeyden virittämä ja kaikenkaltaisten paheiden
kartuttama eripuraisuus vieroittanut läntistä ja itäistä kirkkoa
toisistansa. Nikolaus I:sen ja Fotiuksen välinen riita ilmaisee
jo selvään, että tuo heikko niiden välillä vielä nimeksi oleva
yhdysside ennen pitkää kokonaan katkeaa. Ei ole Nikolauskaan syytön
tähän eroon, vaikka hän puolustaa oikeaa asiaa vastustaessaan
Fotiuksen itsekkäisiä vaatimuksia. Sanottakoon hänestä mitä tahansa,
ja esiintyköön hän vaikka kuinka jalona oikeuden puolustajana:
hänen jaloutensa on ylpeän kirkkoruhtinaan jaloutta eikä nöyrän
Herran palvelijan tosi suuruutta. Näyttäköön paavikunnan nyt alkava
mahtavuus vaikka kuinka voimalliselta, ja olkoon sen historiallinen
tehtävä kuinka tärkeä tahansa: heikko se kuitenkin on, kelvoton
tyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta, Ennenkuin keski-ajan
vuosisadat kuluvat umpeen, on historian paavikunnasta lausuma tuomio
vahvistava Herran sanan horjumattoman todistuksen: "Jumala seisoo
ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa Hän armon." -- Nikolaus I kuoli
v. 867.




VIII.

Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.


    Älkäät henkeä sammuttako. Älkäät profetiaa katsoko ylön.

    Koetelkaat kaikki, ja pitäkäät se, kuin hyvä on.
    1 Thess. 5: 19-21.

Ihmishengen syvää tarvetta päästä vapautumaan tietämättömyyden
siteistä ei keski-ajan pimeä yökään voinut kokonaan nukuttaa. Jo
varhain ilmaantui siellä täällä tieteellisiä harrastuksia, niinkuin
esim. Kaarle Suuren hovissa, ennustaen valosampaa aikaa ihmiskunnan
suurelle sivistystyölle, jota kansainvaelluksen myrskyt olivat
perikadolla uhanneet, Mutta kun tämän ajan tiedemiehet luonnollisista
syistä miltei kaikki toimivat uskonnollisella alalla, on selvä,
että kristillinen oppi ennen pitkää joutui väittelyn esineeksi.
Täten syntyi jo varhain oppiriitojakin, miten kykenemätön silloinen
kristikunta olikin niitä käsittelemään.

Eräs saksalainen kreivi oli jättänyt nuoren poikansa _Gottschalkin_
Fuldan luostariin siellä munkiksi kasvatettavaksi. Mutta nuorukainen
alkoi ikävöidä vapautta ja pyysi päästä vapaaksi munkkilupauksestaan.
Mainzin kirkolliskokous hyväksyi hänen pyyntönsä (829), vaan
Fuldan silloinen abboti, oppinut _Rabanus Maurus_ (k. 856) lausui
ankaran vastalauseen kokouksen päätöstä vastaan. Haikein sydämmin
lähti Gottschalk Franskaan, missä hän alkoi tutkia Augustinuksen
teoksia. Suuren kirkkoisän syvät mietteet tekivät häneen valtaavan
vaikutuksen, kehottaen häntä uskonopillisiin tutkimuksiin. Etenkin
veti armonvalitsemisoppi hänen huomionsa puoleensa, Niinkuin
ennen on kerrottu, ei Augustinus rohjennut lausua oppinsa jyrkkää
johtopäätöstä tämän kysymyksen suhteen. Puolitekoisena oli myöskin
Arausion kokous (I osa) jättänyt tämän opinkohdan myöhempien
aikojen tutkittavaksi. Gottschalk oli ensimmäinen, joka keski-ajan
kuluessa ryhtyi sitä käsittelemään. Perustaen mietteensä siihen
totuuteen, että Jumala on muuttumaton, puolusti hän jyrkästi
oppia kahdenlaisesta edeltäpäin-määräämisestä, sanoen Jumalan
ehdottomasti valinneen toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Itse
teossa hän hyvin vähän eroaa Augustinuksesta, vaikka hän käyttää
toisenkaltaisia sanoja ja lausetapoja. Rabanus Maurus, joka sillä
välin oli päässyt Mainzin arkkipiispaksi, tarttui kynään ja
kirjoitti Gottschalkia vastaan ankaran kirjan. Puolustaaksensa
itseänsä siinä löytyviä syytöksiä vastaan, joista useat olivat
kerrassaan perusteettomat, saapui tämä Mainziin (848.) Rabanus
Maurus kutsui seudun etevimmät papit ja maallikot kokoukseen, joka
oli tutkiva Gottschalkin kirjallisesti sepitettyä vastalausetta.
Kokous, jonka puheenjohtajana Rabanus Maurus itse oli, tuomitsi
Gottschalkin opin harhaopiksi; hän itse lähetettiin arkkipiispansa,
ennenmainitun Reimsin piispan Hinkmarin valvottavaksi. Tämä oli
suvaitsematon ja vallanhimoinen mies, -- häneltä ei Gottschalk
voinut odottaa minkäänlaista sääliväisyyttä. _Chiersyssa_ v. 849
pidetty kokous tuomitsi onnettoman uudelleen, turhaan koetettuaan
pakottaa häntä peruuttamaan mielipiteitään. Eikä siinä kylliksi.
Keski-ajan suvaitsemattomuus kaikkia niitä kohtaan, jotka uskalsivat
lausua kirkonopista poikkeavia mielipiteitä, ryhtyy jo tähän aikaan
väkivaltaisiin toimiin. Kärsittyään kovia kidutuksia, suljettiin
Gottschalk puolikuolleena erääsen luostariin. Ei kukaan koettanutkaan
häntä Jumalan sanalla neuvoa ja oikealle uralle ohjata, häntä vain
uhattiin, kidutettiin. Kummastelisimmeko, että hän eksyi pitämään
kärsimisiään marttyyrin kärsimisinä ja että hän, totuutta kuin hän
etsi, jyrkästi puolusti mielipiteitään? Turhaan vetosi Gottschalk
paaviin; ei sieltäkään apua tullut. -- Monta vuotta kärsittyään
mitä kovinta kohtelua, tunsi hän vapauttamishetkensä vihdoinkin
lähestyvän. Hän kääntyi Hinkmarin puoleen, rukoillen häneltä Herran
ehtoollista. Ei heltynyt arkkipiispan sydän tästäkään. Gottschalk sai
sen vastauksen, ettei kirkko voi hänelle minkäänlaista apua suoda,
ei sitäkään, että se siunaisi hänen ruumiinsa haudan lepoon, kun hän
ei harhaoppiansa peruuttanut. Mielipiteitään muuttamatta kuoli hän
ihmisten vainoomana ja kirkon hylkäämänä v. 868.

Niiden joukossa, jotka tarttuivat kynään, kumotaksensa Gottschalkin
eksyttäviä mietteitä, oli myöskin _Johannes Skotilainen Erigena_ (k.
891). Tämä mies, joka nerollaan ja opillaan on saavuttanut suuren
maineen, oli syntyperältään skottlantilainen. Kasvatuksensa sai hän
luultavasti jossakussa irlantilaisessa luostarissa ja harjaantui
jo nuorena syvämielisen miettimisen vaikeaan työhön. Ja pitkälle
hän pääsi tässä työssä, syvään hänen neronsa tunkeutui, jos hänen
mietteitänsä ihmisjärjen vaalia punnitaan. Johannes Skotilaisesta
tuli ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä: keski-ajan
vaikea sivistystyö on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta
jos tätä merkillistä miestä arvostellaan kristinuskon valossa, täytyy
meidän todistaa, että hän arveluttavassa määrässä eksyi Jumalan sanan
osottamalta tieltä ja sekoitti kirkon oppiin hyvinkin vaarallisia
aineksia. Paljon oli hän Herralta saanut, mutta sitä suurempi on
myöskin hänen vastuunalaisuutensa, kun hän ei käyttänyt rikkaita
lahjojaan, rakentaaksensa Jumalan valtakuntaa yksin Hänen sanansa
kalliolle. Turvaten omaan ajatuskykyynsä, "sammutti hän itseltänsä
hengen", eksyttäen monta, jolle Jumala suuret lahjat antoi, "lihassa
kylvämään." Ei hän raamatusta halveksien puhu, se on kyllä totta,
kyllä hän siitä viisautta tahtoo ammentaa ja ahkeraan hän sitä
viljelee, vaan hän ei nöyränä alistu Pyhän Hengen koulun vaatimusten
alle, ei tyydy opetuslapsen alhaiseen asemaan, ja senvuoksi hän
eksyy, pimittyy, miten suuri hänen neronsa sitten onkin. Johannes
Skotilainen antautui mielikuvituksensa ja järkensä johdatettaville,
selittäen raamattua aivan mielivaltaisesti ja sortuen tällä tiellä
mitä arveluttavimpiin erehdyksiin. Jumala on hänen käsityksensä
mukaan puhdas oleminen, ehdottomasti määräämätön, itsellensäkin
salaisuus. Luominen on vain Jumalan laajentumista: Jumala on kaikessa
ja kaikki on Jumala. Maailma ei siis hänestä ole Jumalan luoma, se on
Hänen ilmoitustaan, jumaluuden näkymättömän olemuksen kuvastumista.
Vaikka Johannes Skotilaisen ajatukset siis silminnähtävästi eksyvät
panteismin ansaan, jossa ne eivät enää erota maailman yli korotettua
Jumalaa Hänen luomastansa maailmasta, löytyy hänen kirjoituksissaan
tuon tuostakin kohtia, jotka selvään ilmaisevat hänen syvämietteisen
henkensä tarvetta seurustella elävän, persoonallisen Jumalan
kanssa. "Oi Jumala" huokaelee hän: "sinä meidän pelastuksemme ja
sovintomme, anna meille armoa, kirkasta valosi niille, jotka täältä
varjojen maalla sinua etsivät, korota kätesi meille heikoille, sillä
ilman sitä ei taida kukaan luoksesi tulla, puhkaise pilvet ja anna
meidän luoda silmämme Sinun näkemiseesi, Sinun lepoosi!" Mutta niin
kestävillä siteillä oli hänen oma viisautensa hänen vanginnut, ettei
hän päässyt orjuudesta vapauteen. Ainoastaan nöyriä, katuvaisia
syntisiä, jotka eivät tahdo säilyttää mitään omaa, ohjaa totuuden
Henki kirkkaudesta toiseen; syvämietteisimmänkin tiedemiehen nero
on eksytysten aavalla merellä kehno opas. Kyllä puhuu Johannes
Skotilainen synnistäkin, osottaen, ettei hän ole saattanut ummistaa
silmiään siltä surkealta totuudelta, että maailman turmelus on suuri,
mutta kun hän tyytyy tuohon yleiseen todistukseen synnistä, joka ei
semmoisena vielä ole altis näkemään oman sydämmen surkeata tilaa,
niin hän jää eksytystensä pimeyteen, vieläpä eksyy yhä kauemmas
oikealta tieltä. Moni yksinkertainen ja oppimaton on löytänyt mitä
tämä suuri ajattelija lukemattomain muiden kera turhaan on etsinyt.
Ja miksi? Selityksen antaa Hän, joka luoden silmänsä taivasta kohti
lausui: "minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet
kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut
pienille."

Omituinen on Johannes Skotilaisen käsitys Jumalan sanasta. "Raamatun
rikkaus on loppumaton; monikarvaisena kuin riikinkukon höyhenet
se kuvastuu" lausuu hän, myöntäen oikeaksi jos kuinka rohkeasti
kuvannollisen raamatun selityksen. Jo vanhan kirkon aikoina saavutti
raamatun mielivaltainen selittäminen monesti hyvinkin suuren vallan,
ja nuo suuret kirkkoisätkin eksyivät joskus, niinkuin esim. Origines,
tälle uralle, vaan tuskin oli vielä kukaan rohkeammin kuin Johannes
Skotilainen selitellyt kirjojen kirjaa. Jokaisella raamatunlauseella
on hänen käsityksensä mukaan lukemattoman monta eri merkitystä.
Perustuen tähän vaaralliseen erehdykseen, lausuu hän tuon tuostakin
mitä kummallisimpia mietteitä raamatun selvimmistäkin totuuksista.
Niin sanoo hän esim. luomishistoriaa käsitteen "ihminen" eri asteiden
kuvannolliseksi esitykseksi, hyvän ja pahan tiedon puu paratiisissa
on laki, paratiisin vaimo kuvaa lihallista mieltä, Herran sanat:
"kivulla pitää sinun lapsia synnyttämän", merkitsevät: ainoastaan
monen vaivaloisen johtopäätöksen kautta voitte tämän jälkeen
päästä totuuden tietoon j.n.e. Tämän ajallisen elämän tarkoitusta
kuvaa hän seuraavaan tapaan: Samassa määrässä kuin synti sortuu,
pääsee kaikki sulamaan yhteen Jumalan kanssa. Yhtä vähän kuin
soittajaisissa toisistansa voi erottaa eri soittokoneiden säveleitä,
tahi valaistussa salissa noita lukemattomia valonsäteitä itse valon
lähteistä, yhtä vähän saattaa maailman silloin Jumalasta erottaa.

Kuinka syviä mietteitä me tapaammekin Johannes Skotilaisen
kirjoissa, miten kauas hän tiedemiehenä ja ajattelijana onkin
ehtinyt aikansa edelle: paljon vahinkoa on hän tehnyt Jesuksen
Kristuksen viljavainiolla. Sovittaen kristinuskoa oman fllosofillisen
järjestelmänsä kaavoihin, on hän eksynyt järkensä mitan mukaan
arvostelemaan Häntä, "jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksemme",
ja onnistuaksensa tässä työssä on hän mielikuvituksensa avulla
raamatusta poistanut kaikki esteet, jotka kielsivät häntä olettamasta
ihmisjärjen kykyä ja merkitystä raamatun arvoiseksi. Käsitys
synnistä ja armosta, Kristuksen persoona ja lunastustyö, Jumalan
kolminaisuus, sanalla sanoen Jumalan sanan kaikki syvimmät totuudet
haihtuvat hänen järjestelmässään mielikuvituksen sumuihin, missä
kuolemattoman ihmishengen tulevaisuuden toivo perustuksetta,
sisällyksettä koditonna häälyy sinne tänne, ja ijankaikkinen elämä
kadottaa kaiken todellisuutensa. Ei voi tämmöinen ajattelija, miten
ihmeteltävä hänen tieteellinen kantansa sitten monessa suhteessa
onkin, ohjata eksyvää aikakauttansa oikealle tielle, ei kelpaa hän
Jumalan välikappaleeksi johdattamaan etsiviä sieluja pimeydestä
Herran ihmeelliseen valoon. Suotta hän esim. kirjoitti Gottschalkia
vastaan, sillä hänen oma käsityksensä synnistä ja armosta oli paljoa
pintapuolisempi kuin tämän olikaan. Hän vain lisäsi häiriötä, eksytti
ihmisiä, esimerkillään houkutellen heitä yhä enemmän laiminlyömään
jumalallisen sanan oikeata tutkimista. On kyllä totta, ettei Johannes
Skotilainen omalle aikakaudelleen tuottanut aivan paljo vahinkoa,
hän kun oli siksi syvämietteinen ja tieteellisesti oppinut, ettei
häntä silloin vielä ensinkään käsitetty, vaan myöhempien aikojen
uskonoppi oli sitä suuremmassa vaarassa eksyä samoja eksyttäviä
jälkiä vaeltamaan, kuin hänen neronsa keksimä tie oli viehättävä ja
taitavasti viitoitettu.

Samaan aikaan kuin Gottschalkin synnyttämä riita häiritsi kirkkoa
ja Johannes Skotilainen kylvi filosofiansa vaarallisia siemeniä
sen maahan, veti eräs toinenkin harhaoppi yhä suuremmassa määrässä
kaikkien ajattelevien huomion puoleensa. Se koski Herran ehtoollista.
V. 831 julkasi Korbein luostarin silloinen abboti _Paschasius
Radbertus_ (k. 865) "Herran ruumiista ja verestä" nimisen kirjan,
joka oli omiansa suistamaan oppia Herran pyhästä ehtoollisesta
kerrassaan väärälle uralle. Aluksi ei tämä kirja herättänyt mitään
suurempaa huomiota, mutta kun saman luostarin munkki _Ratramnus_,
joka vihasi esimiestänsä ja pyrki hänen sijallensa, v. 844 kirjoitti
vastakirjan, koettaen saada Radbertusta epäluulon alaiseksi, syntyi
asiasta vilkas ja kiivas kiista. Tässä tulee meidän huomata,
että oppi Herran ehtoollisesta vielä oli kehittämättä, sekä että
Radbertuksen ja hänen vastustajainsa toisistaan eriäviä mielipiteitä
tapaamme jo kirkkoisien kirjoissa. Nyt syntyvä riita ei siis edusta
uusia mielipiteitä, vaan jo aikoja sitten kuultuja, mietteitä,
vaikka niiden kokoaminen ja muodostaminen vastakkaisten ja keskenään
riitaisten puolueitten väitteiksi antaa niille omituisen, vanhan ajan
käsitystavasta jossain määrin eroavan muodon. -- Mukaantuen aikansa
aistillisuuteen uupuneen katsantotavan mukaan, opetti Radbertus,
että Herran ruumis ja veri pyhässä ehtoollisessa papillisen
siunauksen kautta _muuttuvat_ Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Jotta eivät ihmiset kammoksuisi syödä ja juoda Herran ruumista
ja verta -- niin hän käsitti tämän salaisuuden -- säilyttävät
ehtoollisaineet alkuperäisen ulkomuotonsa, hajunsa ja makunsa, vaikka
ne täydellisesti ovat muuttuneet, Radbertuksen ehtoollisoppi eksyy
tämän lisäksi toisessakin kohden. Hän näet väittää, että ainoastaan
uudestasyntyneet Kristuksen ruumiin jäsenet voivat kohota siihen
korkeuteen, jossa tämä kallis armonlahja on tarjona; uskottomat
eivät ensinkään nauti Herran ruumista ja verta. Hänen opissaan
yhtyvät sittemmin aivan vastakkaisten puolueitten mielipiteet. --
Vastustaessaan abbottiansa, huomautti Ratramnus siitä, että Herran
ehtoollisessa löytyy jotain näkymätöntä, jota vain uskon silmä näkee.
"Tuo pyhä ruoka alttarilla ei ole Herran varsinainen ruumis, vaan
tämän ruumiin kuva, samassa merkityksessä kuin leipä kuvaa Kristuksen
uskovaista seurakuntaa," kirjotti hän, siten kieltäen Herran
ruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa.

Vaikka ajan etevimmät teologit, Rabanus Maurus, Johannes
Skotilainen y.m. asettuivat Ratramnuksen puolelle, vastustaaksensa
Radbertuksen eksyttäviä väitteitä, saavuttivat nämä aikojen
kuluessa yhä enemmän kannatusta, kunnes hänen ehtoollisoppinsa n.s.
_transubstantiationioppi_ (muuttumisoppi), kuten vasta saamme nähdä,
ennen pitkää määrättiin kirkon opiksi. Turhaan huomautettiin jo tähän
aikaan sitä vastaan: Jos meidän täytyy kaikki nähdä voidaksemme
uskoa, eihän sitten uskoa ensinkään enää tarvitakaan, -- keski-aika
ei jaksa näkemättä uskoa, se luottaa kernaammin jos minkälaisiin,
aistillisuuden orjuuteen sortaviin kertomuksiin, kuvauksiin ja
toimituksiin, kuin Herran sanan horjumattomiin todistuksiin.
Kummastelisimmeko, että se eksymistään eksyi?




IX.

Kyrillys ja Methodius.


    Peljätköön Herraa kaikki maa: häntä peljätköön kaikki maan piirin
    asuvaiset. Ps. 33: 8.

Jo kuudennella ja sittemmin kahdeksannella vuosisadalla oli
_slavilaisia_ uudisasukkaita Tonavan pohjoispuolelta muuttanut
tämän virran eteläpuolella oleviin maihin. Kreikkalaisen kirkon
toimesta pääsivät nämä vähitellen kristinuskon osallisuuteen, ja
sama kirkko rupesi tähän aikaan julistamaan pelastuksen sanomaa
myöskin Itä-Rooman keisarikunnan rajojen ulkopuolella asuville
slavilaisille kansoille. Tämänkin lähetystoimen syrjäinen työ on
säilyvä kirkkohistorian lehdillä, vaikkei se ole omiansa herättämään
niiden huomiota, jotka arvostelevat ihmiskunnan menneitä vaiheita
ulkonaisesti loistavain urotöiden pettävän mitan mukaan. Etenkin
muistettavat ovat veljekset _Kyrillus_ ja _Methodius_, joille
historia on omistanut nimen "Slavilaisten apostolit".

Kertomuksen mukaan olivat nämä miehet kotoisin Thessalonikasta. He
olivat ylhäistä sukua ja hyvin rikkaita. Kyrillus sai kasvatuksensa
Konstantinopolissa. Tuo mahtava, hovin suosima ja oppinut Fotius oli
hänen opettajansa, ja loistava tulevaisuus oli hänellä maailmassa
tarjona, vaan ijankaikkisen elämän valo, joka pääkaupungin silloisen
turmeluksen uhallakin oli löytänyt tien hänen sydämmeensä,
vaati häntä myymään kaiken tämän ja pyhittämään elämänsä sille
Herralle, jonka valtakunnan aarteet eivät ole löydettävissä kuin
itsensäkieltämisen ja alentumisen lihalle ja verelle vaikealla
tiellä. Hän antoi vihkiä itsensä papiksi ja oleskeli jonkun ajan
eräässä luostarissa. Myöhemmin tapaamme hänen erakkona vuoriseudussa,
yksinäisyydessä miettimässä tulevaisuuttansa. Tänne saapui hänen
veljensä Metodiuskin, joka, kyllästyneenä tämän maailman lumoaviin
lupauksiin, oli luopunut korkeasta valtionvirastaan, palvellaksensa
yksin Herraa. Työttömyydessä eivät veljekset kuitenkaan aio
aikaansa viettää, he tahtovat uhrata kaikki voimansa julistaaksensa
pakanoillekin sitä pelastuksen sanomaa, joka niin monesti oli
täyttänyt heidän sydämmensä sanomattomalla ilolla. Ensin loivat
he silmänsä Mustanmeren pohjoispuolella asuviin _Katsarilaisiin_,
jotka v. 838 olivat solmineet jonkunlaisen liiton Itä-Rooman
kanssa. Tämän pakanallisen kansan keskuudessa löytyi jo ennestään
ainakin muutamia kristityitä, mutta Jumalan valtakunnan tulevaisuus
siellä näytti hyvinkin kolkolta. Paitse pakanuuden vastustusta
täytyi nim. sikäläisen kristinuskon kestää myöskin Juutalaisten ja
Muhammedilaisten yrityksiä levittää uskontoansa näillä seuduin.
Aavistaen vaikean asemansa, lähettivät Katsarilaiset keisari Mikael
III:lle näin kuuluvan kirjeen: "Lähetä meille oppinut mies, joka
meitä voi neuvoa katolisessa uskossa, sillä milloin koettavat
Juutalaiset, milloin Muhammedilaiset meille uskontoansa tyrkyttää,
vaan emme tiedä, minne kääntyä. Sentähden olemme päättäneet
kysyä neuvoa korkeimmalta ja katoliselta keisarilta." Nyt sai
Kyrillus, jota myöskin kutsutaan nimellä Konstantinus, kehotuksen
saarnata evankeliumia Krimin niemimaalla. Hän lähti matkalle, oppi
Katsarilaisten kieltä ja toimitti jonkun ajan lähetyssaarnaajan
vaikeata työtä heidän keskuudessaan. Epäilemättä oli tämän
lähetysmatkan näkyvä tulos, josta muuten emme mitään varmuudella
tiedä, hyvin vähäpätöinen. Ostettuaan muutamia orjia vapaiksi,
kasvattaaksensa näitä sikäläisen lähetystoimen jatkajiksi, palasi
Kyrillus kotimaahansa, jättäen Katsarilaisten pakanalliseen maahan
kylvämänsä ijankaikkisen elämän sanat elon Herran siunattaviksi. --
Samaan aikaan levisi kristinuskon valo _Bulgariaankin_. Sikäläisen
ruhtinaan _Bogoriksen_ kerrotaan antaneen kastaa itsensä, kun hänelle
näytettiin erään munkin _Methodiuksen_ maalaama taulu, joka kuvasi
ijankaikkisen kadotuksen, tuskia. Oliko tämä Methodius Kyrilluksen
veli, vai toinen mies, sitä ei varmuudella tiedetä. Itse kertomus
Bogoriksen kääntymisestäkin kätkeytyy, niinkuin tämän lähetystoimen
vaiheet yleensä tarujen hämärään.

Luotettavammat tiedot on meillä Kyrilluksen ja hänen veljensä
Methodiuksen vaikutuksesta Mährissä. Tämä maa oli Kaarle Suuren
aikana joutunut frankilaisvallan alle, ja sen pieni kristillinen
seurakunta, jota maan pakanalliset asukkaat uhkasivat perikadolla,
oli uskottu Salzburgin piispan valvottavaksi. Kun mähriläinen
ruhtinas _Radislaw_, joka vihasi Frankilaisia, kääntyi kreikkalaisen
kirkon puoleen, saadaksensa lähetyssaarnaajia kansaansa opettamaan,
saapuivat Kyrillus ja Methodius keisari Mikael III:nen kehotuksesta
hänen maahansa (862). Heidän vaikutuksensa Mährissä osottaa selvästi,
minkätähden historia heille on omistanut kunnianimen "Slavilaisten
apostolit." Väsymättömällä ahkeruudella koetti etenkin Kyrillus
oppia Maurilaisten kieltä, voidaksensa menestyksellä toimia
heidän keskuudessaan. Hän perehtyikin siihen niihin määrin, että
hän ennen pitkää hankki heille slavilaisen aapiston sekä käänsi
ainakin suurimman osan raamattua ja tärkeimmät jumalanpalveluksessa
tarvittavat kirjat tälle kielelle. Kyrilluksen nimi on siis
slavilaisen kirjallisuushistoriankin ensimmäinen nimi. Näiden
vaiheiden ohessa oli Radislaw muuttuneiden valtiollisten olojen
vuoksi alkanut lähestyä läntisiä naapurikansoja ja latinalaista
kirkkoa. Näin asiain ollen päättivät Kyrillus ja Methodius,
jotka ilolla näkivät, miten heidän työnsä Mährissä alkoi kantaa
hedelmiä, lähteä Roomaan suostuaksensa paavin kanssa lähetystoimensa
jatkamisesta. _Hadrianus II_ ei tahtonut loukata Slavilaisten
mainehikkaita lähetyssaarnaajia, joiden alttiiksiantavaisesta
kristillisyydestä ja kyvystä ei saattanut olla kuin yksi mieli,
vaikka heidän uskonnollinen katsantotapansa muutamissa kohdissa
poikkesi latinalaisessa kirkossa vallitsevista mielipiteistä, eikä
määrännyt heille uusia ohjesääntöjä noudatettaviksi. Methodius
sai esteettömäsi itse Roomassakin toimittaa messun Slavilaisten
kielellä. Kyrillus jäi Roomaan, hänen voimansa olivat jo uupuneet.
Hän kuoli samana vuonna (867) eräässä luostarissa. Methodius
sitä vastoin, jonka paavi v. 868 vihki Mährin arkkipiispaksi,
palasi jälleen työalallensa. Innostuksella ja voimalla ryhtyi hän
työtänsä jatkamaan, julistaen suurella menestyksellä evankeliumin
sanomaa pakanoille, sekä neuvoen, varottaen, vahvistaen niitä,
jotka jo olivat kastetut kristinuskoon. Arvaamattoman suuressa
määrässä edistytti hänen työtänsä se seikka, että hän toimitti
jumalanpalvelusta kansan omalla kielellä. Läntisen kirkon tänne
toimittamat lähetyssaarnaajat ja papit sitä vastoin eivät nähneet
mitään sanottavia hedelmiä työstään, sillä he eivät poikenneet
kirkkonsa tavasta, vaan säilyttivät itsepäisesti latinaa
kirkkokielenä. Eikä siinä kylliksi. Ennen pitkää alkoivat he kadehtia
Methodiuksen voittoja, ja syyttivät häntä Roomassa harhaoppisuudesta,
kun hän näet ei tunnustanut Pyhän Hengen käyvän ulos myöskin
Pojasta, sekä soimasivat häntä uutistenpuuhaajaksi, joka halveksi
kirkon kieltä ja loukkasi uskonnon pyhyyttä käyttämällä raakaa
slavilaista kieltä jumalanpalveluksessa. Paavi _Juhana VIII_ kutsui
Methodiuksen Roomaan tekemään tiliä toimestaan (879). Aluksi oli
Juhana hyvinkin altis noudattamaan piispan vihamiesten vaatimuksia,
ja hänen tarkoituksensa oli silminnähtävästi pakottaa Methodiusta
luopumaan slavilaisen kielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa
ja muissa kirkollisissa toimituksissa, vaan jota kauemmin hän
mietti asiaa ja keskusteli etevän määriläis-piispan kanssa, sitä
selvemmin hän huomasi, ettei hän tässä saanut laatia jyrkkää kieltoa.
Vaikkei Methodius taipunut myöntämään latinalaisen kirkon oppia
Pyhästä Hengestä ainakaan täydellisesti oikeaksi, myönsi paavi
hänelle oikeuden vaatia slavilaista kieltä käytettäväksi Mährin
kirkoissa. Kuitenkin tuli pappien ensin lukea evankeliumi latinaksi,
jonka jälkeen se oli käännettävä kansan kielelle. Jos ruhtinas
kernaammin kuunteli latinankielistä kuin slavilaista messua, tuli
papin toimittaa se latinaksi. Kuinka mieltynyt Juhana muuten oli
Methodiukseen ja hänen työhönsä, näkyy muun ohessa eräästä hänen
v. 880 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa muiden kera löytyvät
nämäkin sanat: "sitä aapistoa, jonka eräs filosofi Konstantinus
[Kyrillus] on keksinyt, jotta Jumalan ylistys säällisesti kaikuisi
silläkin kielellä, kiitämme täydestä syystä. Sillä p. raamattu
kehottaa meitä ylistämään Herraa, ei ainoastaan kolmella kielellä
[Jumalanpalveluksen kieliksi kelpaavina pidettiin ainoastaan
heprean, kreikan ja latinan kieliä.] vaan kaikilla kielillä ja
murteilla. Apostolikin kehottaa meitä rakentamaan seurakuntaa
kielillä-puhumisella."

Ilomielin palasi Methodius Mähriin työtänsä jatkamaan, vaan ei
aikaakaan, ennenkuin uusia esteitä ja vaikeuksia ilmaantui. Hän oli
nim. tuonut muassaan piispa _Vichingin_, toivoen hänestä paljon
hyvää, mutta nämä toiveet pettyivät piankin. Viching liittyi
esimiehensä vastustajiin ja hänen onnistui saada Radislawin
jälkeisen, ruhtinas _Swatoplukinkin_ puolellensa, niin että Methodius
ja hänen ystävänsä joutuivat vähemmistöön. Väsymätön arkkipiispa
ei kuitenkaan suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin, vaikka hänen
asemansa monesti oli hyvinkin vaikea. Methodius erotti Vichingin
hänen virastaan sekä julisti Swatoplukin pannaan, vaan eivät
nämäkään keinot auttaneet, kun samaan aikaan muutkin valtiolliset
syyt liittyivät estämään hänen työtänsä. Mitä hän näissä vaiheissa
kärsi, sitä ei ole historia lehdillänsä säilyttänyt. Methodiuksen
kävi samoin, kuin jalojen henkilöiden usein käy: hänen elämänsä
työ kävi yhä raskaammaksi, jota heikoimmiksi hänen voimansa
riutuivat. Ihmiset eivät mitanneet hänen tuskaansa eivätkä lukeneet
hänen kyyneleitänsä, yhtä vähän kuin hän itse oli altis suruansa
heille valittamaan, vaan sitä rakkaammaksi kävi hänelle Herra. Ja
vaikka Methodiuksen täytyikin nähdä, että hänen jalot toimensa
säilyttää kansan kieltä jumalanpalveluksen kielenä olivat tuomitut
kuolemaan hänen kanssansa, vaikka ei kukaan ole jälkimaailmalle
kertonut hänen viimmeisistä toivottomista ponnistuksistaan, ja
vaikka pintapuolisuus, kaivaten historiallisia todistuksia, etenkin
semmoisia, jotka olisivat omiansa sen vaatimuksia tyydyttämään, ei
ole altis häntä kunnioittaen muistamaan, pysyy horjumattomana Herran
todistus: "-- koska kaikkinainen rangaistus käsissä on, niin ei se
käy meille iloksi, vaan murheeksi; mutta sitte antaa hän rauhallisen
vanhurskauden hedelmän niille, jotka siinä harjoitetut ovat."
Methodiuksen kuolinvuotena pitävät toiset vuotta 885, toiset 892.

Mähriläis-valtakunta hajosi v. 908, jolloin toinen puoli siitä
yhdistettiin Unkariin, toinen Böhmiin. Mutta äidinkielinen
jumalanpalvelus säilyi monessa paikoin todistukseksi, ettei
Kyrilluksen ja Methodiuksen jalo aate voinut kokonaan joutua
perikatoon.




X.

"Pimeä vuosisata."


    Me haparoitsimme seiniä, niinkuin sokiat, ja pitelimme niinkuin
    ne, joilla ei silmiä ole; me loukkaamme itsemme puolipäivänä
    niinkuin hämärissä, me olemme pimeydessä niinkuin kuolleet. Jes.
    59:10.

Jos paavikunta yhdeksännellä vuosisadalla oli kohonnut ennen
aavistamattomaan mahtavuuteen, paljastaa kymmenennen vuosisadan
historia mitä kauheimmalla tavalla sen perikadon enteitä. Vanhan
pakanallisen Rooman kurjimpien hallitsijain epäsiveellisyys ei luo
silmiemme eteen inhottavampaa turmelusta, kuin "pyhän kaupungin" ja
kristikunnan hengellisten ruhtinasten elämä kymmenennen vuosisadan
pimeinä vuosina. Häveliäisyys kätkee kernaasti unohduksen pimeään
tämän paavikunnan ulkonaisestikin niin kauhean surkean alentumisajan,
mutta historian tuomitseva valo valaisee pimeän, vaatien meitä
silmäilemään sitä lokaista, kaikkien intohimojen likaamaa tietä, jota
kymmenennen vuosisadan paavit vaelsivat ijankaikkisuutta kohti. Se
on opettava meille, tämä tie, miten epäluotettava kaikki ihmiskunnia
ja voima on, se on muistuttava meitä siitä, että paavikunta, vaikka
tämä sittemmin kohoaa vielä korkeammille kunnian kukkuloille kuin
milloinkaan ennen, rakentaa huonolle perustukselle ja että sen kunnia
noina vasta koittavan loiston ja mahtavuuden aikoinakaan ei ole kuin
tyhjä varjo vain.

Kaarle Suuren suku ei milloinkaan luopunut vaatimuksistaan hallita
kirkkoa, vaan yhä kehnommiksi kävivät heidän yrityksensä säilyttää
tätä valtaa. Kun _Kaarle Paksu_, joka yhdeksi valtakunnaksi
yhdisti suuren kantaisänsä hallitsemat maat, v. 888 erotettiin
hallitsijavirastaan ja tuo suuri valtakunta jälleen hajosi, oli
tämä suku jo ehtinyt hautansa partaille. Se sammui Saksassa jo v.
911, josta alkaen tämän maan uusi hallitsijasuku yhä suuremmalla
menestyksellä sekaantuu kirkon hallitukseen. Paavikunta, joka
Karolingein sortuessa ajaksi pääsi riippumattomaksi keisareista,
joutui sensijaan vielä vaarallisemman vallan orjaksi. Italiassa
taistelivat keskenänsä riitaiset aatelissuvut herruudesta, ja näiden
mielivallasta riippuivat paavit kokonaan, koettamattakaan säilyttää
kunniaansa ja piispallista arvoansa, V. 915 kruunasi paavi _Juhana X_
Friaulin herttuan _Berengarin_, joka voitettuaan vastustajansa oli
päässyt Italian herraksi, Länsi-Rooman keisariksi. Uutta hallitsijaa
vastustamaan syntyi toinen puolue, jonka johtajina olivat Toskanan
kreivi _Adalbert_ ja hänen lemmittynsä tuo siveettömyydestään
kuuluisa _Teodora_ sekä hänen irstaiset tyttärensä _Teodora_ ja
_Marozia_. Saavuttaaksensa suurempaa valtaa pitivät nämä tarkkaan
silmällä paavikuntaa, jonka edustajat he ennen pitkää kokonaan
kietoivat; verkkoihinsa. Asettaen paavin istuimelle lemmittyjänsä,
jotka julkisesti rypösivät kaikissa paheissa, syöksivät nämä kurjat
ihmiset paavin istuimen mitä inhottavimpaan lokaan. Tämänaikuisten
paavien joukossa, joiden nimenä tavallisesti oli Juhana [Kertomus
että mieheksi pukeutunut nainenkin tähän aikaan olisi ollut paavina
on silminnähtävästi peruuton. Hänen nimensä olisi ollut _Johanna_,
vaan tällä nimityksellä tarkoitetaan mahdollisesti kaikkia noita
kurjia Juhana nimisiä paaveja, jotka tuon inhottavan naisvallan
suojelemina toinen toisensa jälkeen istuivat "Pietarin istuimella."],
näemme muiden kelvottomain kirkonjohtajien kera myöskin Marozian
pojan, Juhana XI. Hänen aikanaan kasvoi hävyttömyys kauhean
suureksi, vaan vieläkin julkisemmin rohkeni hänen seuraajansa
_Juhana XII_, joka ainoastaan 19 vuoden ikäisenä, vaan perehtyneenä
jos minkälaiseen siveettömyyteen, v. 955 korotettiin paaviksi,
tyydyttää himojansa. Italialaisetkin, jotka näinä jumalattomina
aikoina kyllä olivat tottuneet kaikenlaisiin paheisin, puhuivat
hänestä inholla. Laterani-palatsi tehtiin siveettömyyden ja törkeän
Jumalan pilkan kodiksi, ja Rooman maine tahraantui kristikunnan
silmissä niihin määrin asti, ettei yksikään siveellinen nainen enää
kehdannut pyhiinvaeltajana kaupunkia lähestyä. Muuten on _Juhana
XII_ (hänen alkuperäinen nimensä oli Oktavianus) ensimmäinen paavi,
joka, astuttuaan "Pietarin istuimelle", muutti nimensä, kuten
paavit sittemmin tekivät. Tahtoiko hän tällä jossain määrin salata
kehnoa maineitaan, vai koettiko hän sillä erottaa virkansa arvoa
epäsiveellisestä elämästään, sitä emme tiedä, vaan varma on, että hän
syöksi paavikunnan perikadon partaille. Sitä oudompaa on meistä, että
Saksan mainio kuningas _Otto I Suuri_ alensi itsensä polvistumaan
tämmöisen paavin jalkain juuressa. Mutta maailman kunnia häikäsi
hänen silmiänsä, valtioviisaus ohjasi hänen askeleensa. Miten me
ruhtinailta odottaisimme kristillistä mieltä, kun kirkon johtavat
henkilöt tallaavat kaiken siveyden jalkojensa alle? -- Berengarin
ahdistamana oli Juhana XII kääntynyt Oton puoleen saadaksensa häneltä
apua. Tämä älysi, miten sopiva tilaisuus oli vahvistaa valtaansa
ja hankkia itselleen keisarinkruunun. Hän saapui syksyllä v. 961
Italiaan, jonka maan hän jo ennen oli valloittanut. Berengarin puolue
luopui johtajastaan, kaikki kaupungit ja linnat avasivat Otolle
porttinsa. Helmikuussa v. 962 tuli hän Roomaan, missä Juhana XII
kruunasi hänen Rooman keisariksi. Mutta tuskin oli Otto lähtenyt
pois Italiasta, ennenkuin uskoton heittiö liittyi Berengariin,
koettaen yksissä hänen kanssaan saada Saksalaisten vihollisia
sotaan keisaria vastaan. Vaan tyhjiin nämä hankkeet raukesivat. Jo
seuraavana vuonna välkkyi jälleen Oton voittoisa miekka Italiassa.
Hän saapui Roomaan, piti Pietarinkirkossa kirkolliskokouksen,
joka oli tutkiva paavia vastaan tehtyjä kanteita. Itse oli hän
puheenjohtajana. Säälien Juhana XII nuoruutta, lausui keisari: "hän
on vielä lapsi, kentiesi hän parantaa tapojansa"; mutta kun paavi ei
ensinkään saapunutkaan kokoukseen, vaikka häntä vaatimalla pyydettiin
tulemaan, vaan sen sijaan käytti itsensä mitä röyhkeimmällä tavalla,
loppui Oton kärsivällisyys. Ankaruuteen kehottivat häntä sitä
paitse läsnäolijani huudot: "hän on kentiesi metsästysretkellä,"
"hän on susi lammasvaatteissa" y.m.s., sekä nuo kauheat syytökset,
jotka kaikkialta lausuttiin kirkon korkeinta edustajaa vastaan.
Otto erotti Juhanan hänen virastaan ja määräsi kansan ja papiston
jo ennen valitseman Leo XIII:nen paaviksi. Samassa tilaisuudessa
vannotti hän Roomalaisia: "ett'eivät he enää milloinkaan saisi
valita eikä vihkiä paavia ilman keisarin nimenomaista suostumusta
ja vahvistusta." Roomalaiset kyllä tuon tuostakin koettivat päästä
vapaiksi tästä keisarin "suojelusherruudesta," mutta Oton miekka ja
hänen ankarat rangaistuksensa pakottivat heitä joka kerta luopumaan
näistä yrityksistä. Noiden rettelöiden vaiheissa onnistui kyllä
Juhana XII:nen lyhyeksi ajaksi saada virkansa takaisin, mutta
hänen armonaikansa olikin jo lopussa. V. 964 tempasi vanhurskaan
Jumalan kosto hänen korkeamman oikeuden tuomittavaksi. Äkillinen
halvauksenisku teki lopun hänen kurjasta elämästään, hänen paraikaa
täyttäessään synteinsä kauheata mittaa.

Otto Suuri kuoli v. 973. Hänen jälkeistensä oli monesti hyvinkin
työläs säilyttää saksalaista valtaa Italiassa, vaan paavikunnan
yhä jatkuva kurja tila oli kuitenkin omiansa estämään kirkkoa
ryhtymästä mihinkään tehokkaisiin toimiin keisarein uhkaavaa
valtaa vastaan. Paavikunnan mainetta halventamaan ja sen oikeuksia
loukkaamaan esiintyi nyt Franskankin kuningas _Hugo Kapet_. Hän
oli Karolingien suvun sammuttua Franskassa v. 987 päässyt tämän
valtakunnan kuninkaaksi, vaan Reimsin piispa _Arnaulf_ oli koettanut
auttaa erästä Karolingein suvun polvelaista valtaistuimelle. Hugo
vaati paavi _Juhana XV:tä_ erottamaan kapinallista piispaa hänen
virastaan. Kun ei rangaistuksesta mitään kuulunut, päätti kuningas
itse asettua tuomariksi. Hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen
Reimsiin v. 991. Huomattavat ovat Sensin piispan tässä tilaisuudessa
lausumat sanat: "Ken on paavi komeassa puvussaan ja loistava kruunu
päänsä päällä? Jos häneltä puuttuu rakkautta ja hän ainoastaan
kerskaelee opistansa, niin on hän antikristus, joka on ottanut
asuaksensa Jumalan temppelissä; mutta jos häneltä puuttuu oppiakin,
niin hän on mykkä epäjumala, kuvapatsas, jolta ei kenenkään tulisi
neuvoa kysyä." Huolimatta paavista erotti kokous Arnaulfin hänen
virastaan, jonka sai oppinut _Gerbert_. Tämän kyllä täytyi jonkun
vuoden kuluttua luopua piispanistuimestaan, kun paavi, jonka käskyä
hän alussa vastusti, kutsuen häntä "Rooman syntinen piispa, joka on
pidettävä huppanana ja pakanana", sai kannatusta taikauskoiselta
kansalta, mutta tuntuvia iskuja oli paavikunta tässäkin riidassa
saanut. Kaikkialta kuulemme moitetta, kuka tahansa uskaltaa
asettua paavia vastustamaan, tämän maailman mahtavat hallitsevat
mielensä mukaan paavikuntaa, jonka valtaa sitä paitse turmeluksen
kauhea rutto lannistuttaa, masentaa! Onko sen mahtavuudenaika jo
mennyt, kuolemanenteitäkö nämä kaikki ovat? Jos milloinkaan, niin
olemme kymmenennen vuosisadan surkeita vaiheita silmäillessämme
oikeutetut näin kysymään. Turhaan koettaa _Sylvester II_ (999-1003)
korottaa paavikunnan sortuvaa valtaa: hänen kuoltuansa syöksyi se
jälleen turmeluksen syvyyteen, luoden uudestaan silmiemme eteen
tuota loppumatonta kurjuutta, joka jo toista vuosisataa on ollut
sen ainoana tuntomerkkinä. Ja ikäänkuin aavistaen äärettömän
syntivelkansa huokaelee kristikunta, kun kymmenennen vuosisadan ilta
joutuu: "nyt tulee maailman loppu ja viimmeinen tuomio." Pellot
heitettiin kylvämättä, rakennustyöt keskeytyivät, ja muut maalliset
toimet jäivät sikseen, sillä yleisesti luultiin, että maailman
loppu oli käsissä. Tietämättömyys ennusti ja taikausko uskoi vuotta
1000 aikojen viimmeiseksi vuodeksi. Mikä varoittava muistutus,
mikä voimallinen herätyssaarna itse tämä erehdyskin! Mutta kun tuo
kammoksuttu vuosi oli kulunut umpeen, ei kristikunnan katseessa
näkynyt katumuksen kyynelten jälkiä, vaan kevytmielisyyden iloa siitä
että vaara muka oli ohitse. Luopunut on kirkko morsiuslupauksestaan;
se ei enää, niinkuin menneinä päivinä, odota ylkänsä tuloa ilosta
sykkivin sydämmin, se pelkää, kammoksuu sitä nyt!

Kymmenettä vuosisataa kutsutaan täydestä syystä "pimeäksi
vuosisadaksi." Jos jo yksin silloisen paavikunnan surkea tila
oikeuttaisi meitä käyttämään tätä nimitystä, esiintyy se yhä enemmän
oikeutettuna, jos luomme silmämme siihen kristikuntaan, joka "sokeana
haparoitsee" tuon tahratun "Pietarin istuimen" juuressa. Menneiden
aikojen tieteelliset harrastukset ovat miltei kerrassaan lakanneet:
kymmenes vuosisata ei synnytä, ainoatakaan etevää tiedemiestä,
joka pystyisi jatkamaan edellisen vuosisadan suurella vaivalla ja
nerokkailla ponnistuksilla aljettua sivistystyötä. Jo alkoi aamu
koittaa, kun yhdeksännen vuosisadan tähdet sammuivat keskiajan
taivaalla, vaan yö tulikin, ja vaikka se, oli pitkä, ei syttynyt
uusia tähtiä virittämään uutta valoa. Turhaan koettaa jumalanpalvelus
pukeutua entistä viehättävämpään ulkomuotoon, pyytäen kauniilla
maalauksilla ja sointuvammalla veisulla kehottaa kristikuntaa
hartauteen, turhaan rakennetaan komeimpia kirkkoja, joihin kootaan
yhä enemmän pyhäinjäännöksiä muistuttamaan menneiden aikojen jaloista
Herran tunnustajista: taikausko, hengellinen sokeus ja maallisiin
kiintynyt mieli sekoittaa myrkkyänsä kaikkiin oloihin, estäen
niitäkin, jotka halasivat pelastusta ja vapautta, sammuttamasta
ijankaikkisuuden janoansa. Tämän maailman kaavoihin pakotetaan
kristinuskon ilmiöt toinen toisensa perästä. Ei siinä kylliksi,
että paavi yhä suuremmassa määrässä tuli riippuvaksi keisarista;
arkkipiispatkin ja piispat sortuivat läänityslaitoksen orjuuttavaan
palvelukseen, kun he ruhtinailta vastaanottivat suuria maanalueita,
joita he kyllä rikkaina kirkonruhtinaina monesti hallitsivat hyvinkin
vapaasti, vaan jotka myöskin velvottivat heitä maksamaan veroa
sekä sotapalveluksella ja muilla kuuliaisuudenosotuksilla nöyrästi
palvelemaan läänitysherrojaan. Sormus ja sauva, jonka he n.s.
_investiturin_ kautta virkaan astuessaan näiltä saivat, kuvasivat
tätä pappissäätyä alentavaa orjuutta. Jota suuremmassa määrässä
papiston maailmallinen mieli houkutteli sitä halajamaan korkeita ja
tuottavia virkoja, sitä tavallisemmaksi tuli myöskin tuo turmiollinen
_simonia_ [Nimi johtuu Simonista, joka apostoleilta pyysi rahalla
ostaa voimaa tehdä ihmisiä osallisiksi Pyhän Hengen lahjasta (Apost.
T. 1. 8).] eli hengellisten virkojen rahasta myyminen. Millaisia
nuo ostetut arkkipiispat ja piispat olivat, miten he saarnasivat
parannusta mahtaville suosijoillensa ja lukuisille alamaisillensa,
joiden uskollisuudesta heidän asemansa monesti kokonaan riippui, on
helppo käsittää. Miten surkea papiston tila oli, käy selville esim.
Veronan piispan _Rateriuksen_ (k. 974) eräästä meille säilyneestä
kertomuksesta. Hän taisteli kiitettävällä innolla ja voimalla kirkon
ja sen palvelijain karttuvaa turmelusta vastaan, jonka vuoksi hän
saikin paljon kärsiä. Lainaamme tähän otteen hänen kertomuksestaan:

"Mitkä tuskat odottanevatkaan niitä, jotka laiminlyövät heille
uskotun lauman ruokkimisen eivätkä lakkaa rypömästä paheiden loassa.
Heidän alituisena toimenansa ovat maailmalliset huvit, metsästykset
ja linnunpyynnit -- he vieraantumistaan vieraantuvat raamatulle.
He tietävät paremmin, paljonko pelissä erehtyminen maksaa, kuin
mitä pelastustotuus vaatii. He pitävät enemmän näyttelijöistä kuin
papeista, enemmän vekkuleista kuin hengellisistä, enemmän juomareista
kuin tiedemiehistä, enemmän irstaisista kuin kainoista ihmisistä.
He halajavat kreikkalaisia koristuksia, babylonialaista komeutta ja
ulkomaalaista loistoa. Heidän ateriansa ovat monet ja vaihtelevaiset;
joka niissä rohkein on, hän on etevin, arin herkkusuu paras, suurin
ahmatti kiitettävin. Viinin nauttimisesta pullistunein poskin
istahtavat he kuorsuvien, kultaisten ohjasten ja hopeaketjujen
koristamien oristen selkään, samoten kaikenkaltaisiin humalan
määräämiin huveihin. Ei silloin muisteta Häntä, joka istui aasin
selässä suurena ja taistelussa voimallisena. Maailman kuninkaita
koetetaan voittaa loistossa, vaan ei suinkaan pyritä apostolein
kaltaisiksi köyhyydessä."

Jos luomme silmämme luostareihin, huomaamme piankin, että ajan
yleinen turmelus on rohjennut astua näidenkin itsensäkieltämisten
ja rukousten hiljaisten turvapaikkojen kynnysten yli. Abbotina on
usein joku siveetön maallikko, joka ylöllisellä ja hävyttömällä
esimerkillään houkuttelee munkit pitkälle turmeluksen tiellä.
Naisluostareihinkin pääsevät ennenpitkää juurtumaan kaikenkaltaiset
paheet, joita ei nunnien menneiltä ajoilta peritty pyhyyden maine
enää riitä salaamaan. Arveluttavan usein on esim. näiden maailmasta
eronneiden naisten pyhiinvaellukset Roomaan sitä laatua, että aivan
toinen nimi paljon paremmin soveltuisi heidän matkoilleen. Mutta
totuuden Henki, joka pimeimpinäkin aikoina vaikuttaa seurakunnassa,
ei nytkään ole poistunut kirkosta. Jos tarkkaan tutkimme kymmenennen
vuosisadan vaiheita, huomaamme kaiken tuon äärettömän turmeluksen
uhallakin paremman ajan enteitä. Juuri luostarein muurien sisässä
kytee vielä siellä täällä ijankaikkisen elämän liekki, ja kirkon
surkeata tilaa katselevat näistä vakaalle miettimiselle pyhitetyistä
laitoksista ainakin muutamat hurskaat kyynelsilmin. Eikä ilmaise
tämä hiljainen suru ainoastaan heikkoutta, voimattomuutta! Näissä
kyyneleissä kuvastuu ajan omatunto, joka Herran armosta ei ole
päässyt kokonaan nukkumaan.

Kaukaisessa Englannissa, missä kuningas _Alfred Suuri_ (871-890)
jalolla sivistystyöllään oli koettanut auttaa tuota vanhaa
kristillistä sivistystä, jonka Tanskalaisten ryöstöretket olivat
miltei kokonaan hävittäneet, uuteen eloon, näemme kymmenennen
vuosisadan pimeässä jalon _Dunstanin_ taistelevan raakuutta
ja siveettömyyttä vastaan. Tämä merkillinen mies oli saanut
kasvatuksensa Glastonburyn luostarissa, missä hän ennen pitkää
herätti huomiota nerollaan ja hurskaalla elämällään. Kun hänen
kadehtijansa moittivat häntä siitä, että hän niin ahkeraan kokoeli
itselleen maallisia tietoja, päätti hän uhrata kaiken aikansa
raamatun tutkimiseen. Jos hänen maineensa jo tähän aikaan oli
suuri, kasvoi se nyt kasvamistaan, kun hän lisäksi sai laajemman
vaikutusalankin. Oltuaan jonkun aikaa hovin rippi-isänä, määrättiin
hän nim. jo v. 942 Glastonburyn luostarin abbotiksi. Dunstan oli
yksi noita harvoja, joita ajan voimallinen virta ei jaksanut
temmata muassaan. Jota suurempi turmelus kaikkialla oli, sitä
miehuullisemmin hän asettui vastarintaan. Hänen kädessään loisti
sivistyksen ja kristillisyyden tulisoitto, uhaten polttaa tuhaksi
nuo nimikristillisyyden ja siveettömyyden kehnot majat, joita tähän
aikaan runsaasti löytyi hänen isänmaassaankin. Kyllä koettivat
ihmiset monesti turmeluksen mereen sammuttaa tätä tulisoittoa, vaan
yritykset eivät onnistuneet, sillä sitä piteli rautainen käsi,
josta sitä ei ollut helppo temmata pois. Harvinaisella voimalla ja
uskonnollisella innostuksella perkkasi Dunstan omansa ja monen muun
englantilaisen luostarin, korottaen isänmaansa munkkielämän korkealle
kannalle. Profeetan pyhällä kiivaudella saarnasi hän elämällään ja
työllään niin jalosti ajan turmelusta vastaan, että kaiku kuului
kaukaisiinkin maihin. Ja jos hän ei aina säilyttänytkään tuota
kristillistä malttia ja tosi viisautta, josta Herran valistuneet
välikappaleet tunnetaan, niin siunasi armon Jumala kuitenkin
hänen työtään, kasvattaen hänen kylvöstään rikkaita hedelmiä
vielä syntymättömien sukupolvien hyväksi. Kuningas _Edwy_, jonka
avioliittoa erään sukulaisen kanssa Dunstan oli ankarasti moittinut
ja laittomaksi julistanut, ajoi hänen maanpakolaisuuteen ja ryhtyi
sitten hävittämään tuon ankaran uskonpuhdistajan työtä. Mutta
kansa nosti kapinan kuningasta vastaan, ja tämän täytyi kutsua
ankara munkki kotia. _Barfordissa_ v. 959 pidetty kirkolliskokous
nimitti Dunstanin suuren hiippakunnan piispaksi ja seuraavana
vuonna korotettiin hän Kanterburyn arkkipiispaksi. Tässä virassa on
hän vaikuttanut sanomattoman paljon hyvää siunaukseksi Englannin
kirkolle. Hän hoiti sitä väsymättömällä voimalla kuolemaansa
asti v. 988. -- Katsellessamme Dunstanin voitollista taistelua
jumalattomuuden ruttoa vastaan, on meistä kuin kymmenennen vuosisadan
pimeässä kuulisimme suuren Paimenen äänen: "minä olen teitä läsnä
joka päivä maailman loppuun asti."

Vielä suuremman merkityksen kuin Englannissa saavutti munkkilaitos
eräässä toisessa maassa. Tarkoitamme _Burgundia_, missä kreivi
_Berno_ v. 909 perusti _Klugnyn_ kuuluisan luostarin. Se asetettiin
välittömästi paavin suojeluksen alaiseksi, eikä siis riippunut,
niinkuin tämän ajan luostarit yleensä, kenenkään piispan tahi
mahtavan ruhtinaan mielivaltaisista määräyksistä. Abboteinsa _Odon_
ja _Odilon_ johtamana kasvoi Klugnyn luostarin maine ennen pitkää
arvaamattoman suureksi Kaikki kiittivät sen viehättävän kaunista
jumalanpalvelusta ja sen munkkien ankaran siveellistä elämää. Jonkun
ajan kuluttua liittyi luostari toisensa perästä lähellä Klugnyn
seutuja ja kaukanakin niistä liittoon tämän luostarin kanssa,
muodostaen sääntönsä ja alistaen elämänsä sen määräysten mukaan.
Arvaamattoman suuresta merkityksestä on tämä liitto kristikunnan
kehitykselle. Sen silmämääränä oli kirkon vapauttaminen tuosta
kurjasta alentumisentilasta, johon etenkin kymmenennen vuosisadan
surkeat olot olivat sen sortaneet. Jo seuraavan vuosisadan vaiheet
tietävät kertoa suuria tästä yhdistyksestä, johon ennen pitkää
kuului 2000 luostaria. Tässä huomautamme vain siitä, että Klugnyn
luostarista astui esille se mies, jonka hallitsemana paavikunta
kohosi ennen tuntemattomaan mahtavuuteen.

Ennenkuin kymmenennen vuosisadan aurinko menee mailleen, näemme sen
valossa, miten kristinuskon siemenet alkavat itää kirkkohistorialle
vielä aivan vähän tunnetuissa, vieläpä kokonaan vieraissakin maissa.
Se lupaa, tämä aurinko, laskiessaan enemmän kuin puolipäivän
sumuisina hetkinä. V. 972 kastettiin Tanskan ensimmäinen kuningas
_Harald Sinihammas_, ja hänen Englannissa kasvatettu poikansa
_Knut Suuren_ aikana vakaantui kristinusko Tanskassa. Samaan
aikaan työskentelivät anglosaksilaiset lähetyssaarnaajat Norjassa
sillä menestyksellä, että valtakunnan kuninkaatkin alkoivat
masentaa pakanoitten vastarintaa. _Olov Tryggvason_ (996-1000)
pakotti alamaisensa kristinuskoon valitettavasti monesti
hyvinkin väkivaltaisilla keinoilla. Kaukaiseen _Islantiin_,
vieläpä _Grönlantiinkin_ ehti jo tähän aikaan pelastuksen sanoma
todistukseksi, ettei pimeinkään aika voi tyhjäksi tehdä Herran sanaa,
joka todistaa: -- "kaikki pakanain luodot pitää Häntä kumartaman,
kukin paikastansa". -- Ruotsin toinen kuuluisa lähetyssaarnaaja
oli "pyhä" _Sigfrid_, joka v. 1007 kastoi _Olov Sylikuninkaan_. --
V. 973 asetettiin piispanistuin _Pragin_ kaupunkiin Böhmiin, johon
maahan kristinusko Mähristä oli levinnyt. Samaan aikaan valaisivat
evankeliumin ensimmäiset säteet myös _Unkarin_ ja _Puolan_ asukkaita,
"taivuttaen heidänkin jalkansa" pakanuuden pimeiltä poluilta "rauhan
tielle."

Kymmenennen vuosisadan historiaan kuuluu myöskin kertomus sen
kansan kääntymisestä, joka nykyjään muodostaa maailman suurimman
valtakunnan. Vielä kauan sen jälkeen kuin _Rurik_ v. 862 perusti
_Venäjän_ valtakunnan, kätkeytyi sen asukasten vaiheet pakanuuden
pimeään. Muhammedilaiset uhkasivat uskonnollaan riistää tältä
kansalta sen tulevaisuuden suuren tehtävän olla kristinuskon
itäisenä suojelusmuurina pakanamaailmaa vastaan. Mutta kaikkivaltias
Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, ei sitä sallinut.
Kristinuskon ensimmäiset vaiheet Venäjällä ovat seuraavat. Ruhtinas
_Igorin_ leski _Olga_ lähti v. 955 Konstantinopoliin, missä hän
kastettiin kristinuskoon. Hänen poikansa poika oli _Wladimir_,
tunnettu liikanimellä "suuri", jonka aikana Venäjän kansa kääntyi
kristinuskoon. Tämän ruhtinaan elämä ei suinkaan ollut omiansa
ennustamaan mitään hyvää kristinuskolle. Wladimir oli julma, hänellä
oli 800 vaimoa ja hän oli hyvin mieltynyt kansansa pakanallisiin
jumaliin. Hänen kääntymisestään kertoo historia seuraavaa. Sekä
kristityt että juutalaiset ja muhammedilaiset lähetyssaarnaajat
olivat saapuneet Wladimirin luokse, kaikki kehottaen häntä kääntymään
uskontoonsa. Muhammedilaisille vastasi ruhtinas: "me emme saata
elää viinatta", ja kun Juutalaiset hänelle kertoivat, miten heidän
Jumalansa viha oli hajoittanut heidät kaikkiin maihin, tiuskasi hän:
"te Jumalan hylkäämät uskallatte tulla muita neuvomaan; me emme
tahdo menettää isänmaatamme". Läntisen kirkon lähetyssaarnaajille
lausui Wladimir: "meidän esi-isämme eivät ole uskoneet paaviin",
eikä miellyttänyt häntä itäisenkään kirkon tänne lähettämä oppinut,
vaikka tämä kyllä koetti parastansa tehdä. Kuitenkin päätti Wladimir
lähettää muutamia luotettavia miehiä omin silmin tutkimaan, mikä
hänelle tarjotuista uskonnoista olisi paras. Kun nämä palasivat
matkaltansa, kertoivat he ihastuksella kreikkalaisen kirkon
loistavasta jumalanpalveluksesta, jota Sofian kirkossa ihmetellen
olivat ihailleet, sekä lausuivat: "jos kreikkalainen laki ei olisi
kaikkia muita parempi, niin ei suinkaan sinun kantaäitisi Olga, tuo
ihmisistä viisain, olisi päättänyt antautua sen turviin". Nyt kokosi
Wladimir suuren sotajoukon, marssi Kersoniin, jonka hän valloitti,
ja vaati nyt Konstantinopolin hovilta keisarin sisarta _Annaa_
puolisokseen. Vaatimukseen suostuttiin, luvattiinpa uhkaavalle
vieraalle vielä ehdottomasti taivaan valtakunnan autuus, jos Wladimir
antaisi kastaa itsensä kristinuskoon. Muukalainen ei enää epäillyt,
vaan antoi itsensä kastaa (988), toi pelosta vapisevan morsiamensa
_Kieviin_, ajoi pois kaikki vaimonsa ja ryhtyi heti kansansa
kääntämiseen. Kaikki epäjumalankuvat hävitettiin, mikä milläkin
tavalla, ja kansa, ylhäiset ja alhaiset, miehet, naiset, lapset
-- kaikki saivat määrätyllä hetkellä käskyn astua Dnjepervirtaan.
Kreikkalaiset papit, jotka Wladimir oli tuonut muassaan, lukivat
rukoukset, ja kun kansa tällä tavoin oli kastettu, siunasi Wladimir
"uusia lapsiaan". Tämmöinen on kertomus -- miksi koettaisimme sitä
koristella? Ihmeiden Jumala, jonka sallimuksesta tämä tapahtui, voi
saada evankeliuminsa valoa säteilemään tuhansiin sydämmiin, jos alku
näyttäisikin vaikka kuinka arvottomalta ja kehnolta!

Väsyneenä, nimettömän turmeluksen rasittamana uupui kymmenes
vuosisata hautaansa. Mutta ei sekään siirtynyt pois, opettamatta
meille paljon. Sen vaiheet säilyvät historian lehdillä, kertoen
kaikille, jotka tahtovat niistä jotain oppia, suuria Jumalan
vanhurskaudesta ja armosta.




XI.

Hildebrand.


    Totisesti on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla:
    totisesti on Israelin autuus ainoassa Herrassa meidän
    Jumalassamme. Jer. 3: 23.

V. 1033 astui _Benediktus IX_ paavien istuimelle. Hän oli vasta
12 vuoden ikäinen, mutta harjaantunut jos minkälaisiin synteihin.
Roomalaisetkin, joiden siveellisyydentunteet kyllä olivat
veltostuneet kymmenennen vuosisadan turmeltuneissa oloissa,
katselivat mielikarvaudella kuuluisan piispanistuimensa rappiotilaa.
He karkoittivat Benediktuksen ja valitsivat hänen sijaansa _Sylvester
III:nen_ (1044). Mutta jo muutaman viikon kuluttua palasi Benediktus
Roomaan ja valloitti lateranipalatsin. Kevytmielisen lapsen tavoin
möi hän sitten kruununsa _Gregorius VI:lle_, joka suostui tähän
simoniakauppaan pelastaaksensa paavikuntaa perikadosta. Eikä siinä
kylliksi. Jonkun ajan kuluttua alkoi Benediktus katua kauppaa ja
esiintyä paavina jälleen. Gregorius ei luopunut virastaan, ja kun
Sylvesterkin puolestaan piti itseään ainoana oikeutettuna "Pietarin
jälkeisenä", oli siis Roomassa yhtaikaa kolme paavia. Syvään on
paavikunta vaipunut!

Saksan kuninkaana oli tähän aikaan Henrik III. Hän oli vakava,
älykäs ja oikeutta harrastava ruhtinas, ja sitä paitse oli hänen
sydämmensä altis kannattamaan ajan paraita uskonnollisia pyrinnöitä.
Vallanhimonsa ja maallisen mielensä pimittämänä hän ei kyllä näe,
että Herra yksin voi auttaa kristikuntaa sen surkeasta tilasta,
mutta hän koettaa kumminkin rakentaa salpoja tuolle äärettömälle
sekasorrolle ja siveettömyydelle, joka uhkaa kaikki turmella ja
ansaitsee tästäkin syystä kunnioitusta. Vahvistettuaan valtaansa sekä
idässä, pohjassa että lännessä, esiintyi Henrik Italiassa v. 1046.
_Sutrissa_ pidetty kirkolliskokous erotti kaikki kolme simoniaan
vikapäätä paavia heidän virastaan ja valitsi uuden, joka sitten
Pietarinkirkossa kruunasi Henrikin Rooman keisariksi. Mieltymys
oli niin yleinen, että Roomalaiset, sekä hengellinen sääty että
maallikot, vapaaehtoisesti tarjosivat keisarille Pietarin istuimen
isännyyden. Lisäksi tehtiin se päätös, ettei vastedes ilman keisarin
suostumusta paavia valittaisi eikä vihittäisi, Näin oli paavikunta
siis kerrassaan joutunut maallisen vallan alamaiseksi; keisari
yksin asetti seuraavat paavit heidän virkaansa. Kun esimerkiksi v.
1047 paavinistuin joutui avonaiseksi, kääntyivät Roomalaiset Henrik
III:nen puoleen, pyytäen häntä määräämään uuden paavin. Ei ollut
keisari hidas noudattamaan tätä pyyntöä, sillä hän pyrki kaikkialla
vahvistamaan kasvavaa valtaansa. Hän asetti erään sukulaisensa,
Toulin piispan _Brunon_, joka paavina on tunnettu nimellä _Leo
IX_, kirkon johtajaksi. Vaan jo onkin se aika koittamassa, jolloin
paavikunta herää pitkästä unestaan ja alkaa taistella vapauttamisensa
puolesta. Kun Leo IX saapui Roomaan, oli hänen muassaan se mies,
jonka valtaava henki ja rautainen tahto oli johtava kirkon kehityksen
uudelle uralle. Tämä mies oli munkki _Hildebrand_.

Tähän nimeen liittyvät ikäänkuin keskipisteesen senaikuisen
kristikunnan jaloimmat aatteet, asettaen historian näyttämölle
miehen, jonka vertaista ei joka aika synnytä. -- -- Hildebrand syntyi
talonpoikaisista vanhemmista pienellä maatilalla Toskanassa lähellä
_Soanan_ kaupunkia. Ensimmäisen kasvatuksensa sai hän eräässä Rooman
luostarissa, missä hän alusta alkaen harjaantui ankaruuteen itseänsä
kohtaan. Täällä hän myöskin tutustui Klugnyn veljeskunnan mietteisin.
ja nuori munkki päätti uhrata kaikki voimansa niiden toteuttamiselle.
Hänen heikko, pienenlainen ruumiinsa ei luvannut paljoa, vaan sitä
enemmän tuo verraton äly ja miltei masentumaton tahdon lujuus, jotka
jo tähän aikaan hänessä ilmaantuivat. Kun jalomielinen Gregorius
VI, joka Sutrin kokouksessa nöyrästi tunnusti itsensä kelvottomaksi
istumaan Pietarin istuimella, hän kun oli simoniaan vikapää, lähti
pois Roomasta, seurasi Hildebrand häntä maanpakolaisuuteen. Hän
ei saattanut ottaa osaa Roomalaisten riemuun, sillä tuo maallisen
vallan tukema ja hallitsema paavikunta ei hänestä ollut kuin surkeata
ivaa vain. Sydämmestään hän suree kirkon kurjaa tilaa, jos kukaan,
niin toivoo juuri hän parempaa tulevaisuutta Herran seurakunnalle
ja aikoo panna viimmeiset voimansa alttiiksi tälle suurelle työlle;
vaan maallisen vallan apuun kirkko ei saa turvata, se on päinvastoin
vapaana tämänkin orjuutensa alentavista kahleista omin voimin
kohoava alentumisensa syvyydestä kunniaan ja mahtavuuteen. Tämä
aate saa Hildebrandin sydämmen sykkimään, vaan hän on vaiti vielä.
Suurten nerojen tavoin vartoo hän maltillisesti aikaansa. Klugnyn
luostarista, missä hän tähän aikaan oleskeli, loi hän silmänsä
avaraan maailmaan, ja paljon ilmaisi tämä katse! Siinä välkkyi suuri
lupaus uudelle, vasta heräjävälle aikakaudelle: "minä olen poistava
turmeluksen kristikunnasta, särkevä kirkon orjuuden kahleet ja
korottava paavikunnan kaikkia valtakuntia, itse keisarikuntaakin
mahtavamman vallan kunniankukkulalle." Ajatus on monessa suhteessa
jalo, sitä ei kukaan pysty kieltämään, vaan onko se kristillinen,
se on toinen kysymys. Monesti oli Hildebrand tyytymättömänä tuohon
ulkonaiseen itsensäkieltämiseen, jolla keski-ajan ihmiset yhä
yleisemmin jo tähän aikaan koettivat Jumalalle kelvata, huokaellut
Herran puoleen: "armahda Herra minua syntistä?" vaan tähän
kerjäläisasemaan hän ei milloinkaan päässyt perin pohjin perehtymään.
Hänen sydämmensä pohjassa on ylpeys murtumatonna, se pimittää hänen
silmänsä ja eksyttää hänen askeleensa pois rauhan tieltä. Mahtavaksi
maailman silmissä hän kyllä kohoaa, vaan "suureksi Herran edessä" hän
ei pääse. Pyrkiessään vapauttaa kirkkoa maallisen vallan orjuudesta,
laskee hän kristikunnan sensijaan paavien raskaan ikeen alle. Hyvän
tarkoituksensa jalostuttamana eksyy hän ylpeytensä ja ajanhengen
pettämänä odottamaan apua paavilta, unohtaen, että Herran valtakunta
on hengellinen valtakunta, jonka turvana ja väkevyytenä Hän yksin
saattaa olla. Suuret lahjat oli Jumala tälle miehelle uskonut. Jo
Hildebrandin ensimmäiset askeleet historian näyttämöllä viittaavat
selvään siihen, että hän ennen pitkää tuntuvasti on koskeva
kirkon, tuon maailman sumuisella merellä purjehtivan suuren laivan
peräsimeen, vaan ei ole vaikea heti aavistaa, että hän on ohjaava sen
kulkua väärälle uralle. Ajan turmelusta vastaan on hän taisteleva,
vaan pystymättä ihmisten sydämmistä hävittämään tämän turmeluksen
myrkyllistä juurta, sillä hän ei ole taisteleva nöyrän kristityn
hengellisillä aseilla, vaan vallanhimoisen, maailmallisen mielen
eksyttämän hallitsijan tavoin. Marttyyrikunnian kirkkaus ei ole
valaiseva hänen elämäntyötänsä, sen koristuksena on oleva paavikunnan
himmeä loisto.

Matkallansa Roomaan tutustui Leo IX Hildebrandiin. Miehen vakaa
käytös ja hänen etevät lahjansa tekivät kristikunnan uuteen
ylipaimeneen syvän vaikutuksen, ja hän pyysi Hildebrandia
seuraamaan muassaan Roomaan. Munkki miettien epäili -- se oli koko
kristikunnalle ratkaiseva hetki! Hildebrand suostui, vaan sillä
ehdolla, että paavi katumuspuvussa saapuisi Roomaan, siten tunnustaen
väärällä tiellä päässeensä virkaansa, sekä alistuisi kansan
valittavaksi kirkossa vallinneen vanhan säännön mukaan. Leo myöntyi
tähän. Kunnioittaen, ylistäen tervehtivät Roomalaiset (1048) uutta
paaviansa, joka näin nöyränä, ainoastaan halvan munkin seuraamana,
astui virkaansa; he eivät nähneet, että tuon näennäisen nöyryyden
vaipan alla piileili vallanhimoisempia ja ylpeämpiä aatteita, kuin
paavikunta milloinkaan ennen oli edustanut.

Tästä hetkestä alkaen on Hildebrand paavikunnan johtajana, vaikkei
kukaan hänen valtaansa vielä aavistakaan. Verrattomalla taidolla
salaa hän Leolta ja tämän jälkeisiltäkin, miten hän käyttää heitä
tuumiensa perillesaattamisen välikappaleina, luulotellen heille, että
he toimivat aivan itsenäisesti. Jo v. 1049, kun Roomalaiset olivat
valinneet Leon paaviksi, alkavat Hildebrandin tuumat vähitellen
esiintyä. Useat Italian, Franskan ja Saksan piispoista erotettiin
nim. simonian vuoksi viroistaan. Yleensä noudatettiin suurta malttia
ja varovaisuutta, niin että esim. katuvaiset piispat saivat pienemmän
rangaistuksen. Kaikkialla saavuttivat nämä uudistamishankkeet
kansan kannatusta, eikä keisarikaan niitä vastustanut, niin kauan
kuin hän luuli vallitsevansa paavia. Kymmenen vuotta myöhemmin
ryhtyi Hildebrand vielä tehokkaampiin toimiin korottaaksensa
paavikunnan kasvavaa valtaa. Paavi _Nikolaus II:sen_ Roomassa v. 1059
pitämässä kokouksessa sai hän näet sen päätöksen laadituksi, että
n.s. _kardinaalikunta_ vastedes valitsisi paavin. Tähän kuuluivat
ainoastaan _kardinaalit_ s.o. Rooman kaupungin pääkirkkojen papit
ja lähiseudun piispat. Tarkoitus on selvä: Hildebrand tahtoo
tehdä "Pietarin jälkeisen" vaalin riippumattomaksi niin keisarin
vahvistuksesta kuin roomalaisten ylimyssukujen vaikutuksesta. Tästä
alkaen rupesivat paavit käyttämään kaksoiskruunua [14:nen vuosisadan
alulla tuli kolmoiskruunu käytäntöön.] ilmaisemaan sitä aatetta,
että "Jumala ja p. Pietari olivat vallan suorastaan jättäneet Rooman
piispoille." Maalliseen mahtavuuteen ja loistoon pyrkii paavi, vaan
ei sen Herran kaltaiseksi, jonka koristuksena oli orjantappurakruunu!

Kun Nikolaus II v. 1061 kuoli, koettivat Hildebrandin vastustajat
saada Henrik III:nen leskeä _Agnesta_, joka poikansa _Henrik IV:nen_
alaikäisyyden aikana hallitsi Saksassa, määräämään uuden paavin.
Pelkäämättä Saksan uppiniskaisen papiston vastarintaa, jota Rooman ja
Lombardian ylimykset voimakkaasti tukivat ja Kölnin mahtava piispa
Hanno johti, sai Hildebrand kuitenkin aikaan, että kardinaalit
valitsivat _Aleksanteri II:sen_ paaviksi. Agnes vastusti, Baselissa
pidetty kirkolliskokous valitsi _Honorius II:sen_ vastapaaviksi,
tämä saapui voittajana Roomaan, vaan tämäkin uhkaava vaara muuttui
ennen pitkää Hildebrandin täydelliseksi voitoksi. Hanno, joka näiden
vaiheiden ohessa oli päässyt Agneksen sijaan Saksan perintöruhtinaan
holhojaksi, alkoi nim. käyttää suurta valtaansa sovinnon toimeen
saamiseksi, ja _Augsburgissa_ v. 1062 pidetty kirkolliskokous
hyväksyi Aleksanterin paaviksi valitsemista. Roomassa kasvoi
Hildebrandin maine päivä päivältä, ja että Lombardiankin pappien
ja ylimysten vastustus alkoi masentua, todistaa se seikka, että
jo v. 1064 myöskin _Mantuan_ kirkolliskokous vahvisti Aleksanteri
II:sen vaalin. Monien vaikeuksien ja taistelujen vaiheissa on
Hildebrandin aate vapauttaa kirkko maallisen vallan herruudesta ja
korottaa paavi kaikkien valtakuntien korkeimmaksi hallitsijaksi
kypsynyt, vakaantunut. Muutamia vuosia vain, ja hän on istuva paavien
istuimella voimallisempana kuin kukaan ennen häntä. Mennyt on
paavikunnan niin sanoaksemme alaikäisyyden aika, sen mahtavuuden aika
on jo käsissä, Seisoessamme näiden aikakausien rajalla, sopii meidän
tarkastaa niitä periaatteita, joiden mukaan paavikuuta aikoo maailmaa
hallita. Niiden pääpiirteet löydämme Hildebrandin kirjeistä, joista
tähän lainaamme muutamia otteita:

"Maailmaa valaisemassa on kaksi valoa: suuri valo, aurinko, ja pieni
valo, kuu. Apostolinen valta on aurinko, ruhtinaan valta on kuu.
Niinkuin kuu loistaa ainoastaan auringon valolla, niin ovat keisarit,
kuninkaat ja ruhtinaat olemassa ainoastaan paavin kautta, joka on
saanut valtansa Jumalalta. -- Paavi on Jumalan sijainen, hän maailman
valtakuntia ohjaa; ilman häntä ei ole mitään valtakuntaa, ilman
häntä joutuu kaikki herruus häviöön niinkuin vuotava laiva. Niinkuin
maalliset asiat kuuluvat keisarin vaikutusalaan, niin kuuluvat
Jumalan asiat paavin toimintapiiriin. Paavi siis irroittakoon
alttarin palvelijat niistä siteistä, joilla maallinen valta heitä
kahlehtii. -- Koska paavi on Jumalasta, on kaikki hänen vallassaan;
kaikki maalliset asiat ovat alistettavat hänen tuomittavikseen. Hänen
tulee opettaa, kehottaa, rangaista, ojentaa, tuomita ja päättää.
Kirkko on Jumalan tuomioistuin, se tutkii ihmisten synnit; se osottaa
vanhurskauden tien ja on Jumalan sormi. Korkea ja mahtava on paavin
asema, sillä kirjoitettu on: 'sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle
tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä sitä
voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet, ja mitä
sinä maan päällä sidot, sen pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä
sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.' Niin
puhui Jesus Kristus Pietarille; Pietarista alkoi roomalainen kirkko,
jolla on päästävä voima, ja Pietariin perustuu Kristuksen kirkko.
Emäkirkkona hallitsee Rooman kirkko kaikkia muita kirkkoja ja kaikkia
niiden jäseniä, keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, arkkipiispoja,
piispoja, abboteja ja muita uskovaisia," -- Pian on maailma kokeva,
millä tavoin Hildebrand on toteuttava nämä periaatteet.

Hildebrandin ohjatessa paavikuntaa sille uudelle uralle, johon
olemme viitanneet, katkesi lopullisesti se heikko side, joka
tähän saakka oli yhdistänyt latinalaisen ja kreikkalaisen kirkon
toisiinsa. Kylmä on väli jo kauan ollut, kateus, ylpeys ja
alituiset riidat ovat jo aikoja sitten uhanneet kahtia jakaa Herran
yhtä seurakuntaa, vaan yhteys niiden välillä säilyy kuitenkin,
jos kohta ainoastaan nimeksi, vielä kahdennentoista vuosisadan
alussa. Onko tämä yhdysside yhä edelleenkin kestävä? Vastauksen
antavat paavikunnan yhä ylpeämmät ja jyrkemmät vaatimukset, jotka
eivät suinkaan ole omiansa vahvistamaan tuota kirkkojen välistä
heikkoa ystävyyttä. Juuri nyt on aika tullut, jolloin kummankin
kirkon johtavat henkilöt rohkeasti esiintyvät erottamaan mitä
Jumala on yhdistänyt. V. 1024 koettivat Kreikkalaiset saada
paavia vertaiseksensa tunnustamaan Konstantinopolin patriarkkaa.
Turha oli tämä yritys, se herätti vain katkeruutta italialaisessa
papistossa, joka nyt olisi rikkonut kaiken yhteyden Kreikkalaisten
kanssa, ellei Konstantinopolin keisari valtiollisista syistä kaikin
tavoin olisi koettanut rauhaa säilyttää. Riita asettui vielä tällä
kerralla, kunnes se muutaman vuosikymmenen kuluttua jälleen leimahti
ilmituleen. Ulkonainen syy oli seuraava. Konstantinopolin patriarkka
_Mikael Cerularus_ oli muutamista bulgarialaisista luostareista ja
kirkoista poistanut latinalaisen jumalanpalveluksen menoja, joita
tässä maassa siellä täällä vielä säilyi muistona läntisen kirkon
lähetyssaarnaajain toimesta näilläkin seuduin. Sitä paitse kirjoitti
hän eräälle italialaiselle piispalle kirjeen, jossa hän moittien
puhui läntisen kirkon "harhaoppisuudesta." Vielä kiivaampi oli
bulgarialaisen piispan Leon samaan aikaan kirjoittama kirje. Se
vaati jyrkästi latinalaista kirkkoa heti luopumaan happamattoman
leivän käyttämisestä Herran ehtoollisessa (tämä oli muka juutalaista
harhaoppisuutta) y.m. muka eksyttävistä ja syntisistä tavoista,
jotta Kreikkalaisten ja Latinalaisten usko olisi sama. Kumma
kyllä ei puhuta mitään tuosta vanhasta, oppia Pyhästä Hengestä
koskevasta riitakysymyksestä. Kardinaali Humbert, joka sai käsiinsä
viimmemainitun kirjeen, antoi sen latinaksi käännettynä Leo IX:lle.
Tämä kirjoitutti pitkän vastalauseen, huomauttaen muun ohessa
siitäkin, että Rooman kreikkalaisten kirkkojen jumalanpalveluksessa
seurattiin kreikkalaisen kirkon ohjeita, sekä muistuttaen ulkonaisten
tapojen vähäpätöisyydestä. Vaan turhat olivat kaikki sovinnolliset
puheet: uusia, yhä maltittomampia kirjoituksia ilmaantui kummaltakin
puolelta, ja kiihtymistään kiihtyi riita. Keisari kyllä koetti
hieroa sovintoa, vaan kun paavin Konstantinopoliin lähettämät
lähettiläät entistä jyrkemmässä muodossa esittivät latinalaisen
kirkon vaatimuksia, ja Konstantinopolin patriarkka vastasi samaan
tapaan, oli ratkaiseva hetki tullut. Roomalaisen lähetystön johtaja,
kardinaali Humbert laski juhlallisesti papiston ja suuren väkijoukon
läsnäollessa Sofiankirkon alttarille näin kuuluvan kirjoituksen;
"Kirottu olkoon Mikael, joka nimittää itseään patriarkaksi, kaikkine
puolustajineen, kirottu himon noidan, Ariuksen, Donotuksen ja Manin
puoluelaisten, kaikkien Jumalan vihollisten, perkeleen ja hänen
enkeliensä kera." Kolmesti kerrottu "amen" päätti kirjoituksen,
vakuuttaen, että kirkkojen yhteys ainaiseksi oli rikottu. Tämä
tapahtui Heinäkuun 16 p. 1054.

Tästä alkaen ovat latinalainen ja kreikkalainen kirkko ventovieraat
toisillensa. Viimmemainittu jää vastedes miltei kerrassaan historian
ulkopuolelle, jähmettyen menneiltä ajoilta perittyjen ulkomuotojen
kaavaan, sillä historia kertoo elämästä, ja täällä vallitsee kuolema.
Aivan väärälle uralle on latinalaisenkin kirkon kehitys suistunut,
mutta sen helmassa itää kuitenkin uskonpuhdistuksen siemen, ja
sentähden on sillä historia. Erotus on suuri, arvaamattoman suuri!
Mutta kun keski-ajan toisen aikakauden kynnykseltä luomme silmämme
niihin maihin, joissa profeetat ja apostolit saarnasivat ja Herra
itse kerta vaelsi, ja joissa sittemmin niin monet kristikunnan
jaloimmista edustajista taistelivat totuuden suurta taistelua,
niin vaativat nuo kristikunnan paraat muistot, joiden loisto ei
vuosisatojen etäisyys konsanaan ole himmentävä, meitä vuodattamaan
kiitollisuuden ja rakkauden kyyneleitä, ja luovuttaen tuomion
Herralle, rukoilemme Häneltä vielä näinä viimmeisinä aikoina armoa
sille kirkolle, jossa taivaan valtakunnan kunnia muinoin säteili niin
ihmeen kirkkaana.




XII.

Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.


    Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa
    pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat
    syntiä synnin päälle;

    Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani,
    varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä
    Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.

Raakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun
vanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille
kansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan
kehkeymisessä -- käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla.
Olemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä
aikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että
kansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei
voittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset
erehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin
alusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa
valaisemasta ihmisten sydämmiä. Suurimmaksi osaksi oli keskiaika
perinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta
tuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen
pakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin,
jota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia,
jotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden
suurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta. Sydämmessään kyllä
kristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat
luopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia
palvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien
nähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä. Tämä
tapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta
jo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että "Jumala on henki
ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa
häntä rukoileman." Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman
yli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa
pukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin
kirjaviin vaatteisin. Eksyessään tälle uralle, vieraantuu
kristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen
salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen
noudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen
vaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja
Jumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen
välittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä,
joiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä
kristittyjen parannuksesta vielä puuttuu. Augustinuksen syvä oppi
synnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus
juurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus
tälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena
on esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan _Elegiuksen_
(k. 659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: "Se on siis
hyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään
vaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat,
usein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän
on uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä
ota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja
jumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja
'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän,
hän on totisesti hyvä kristitty. Veljeni, te olette kuulleet, kutka
ovat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi
olisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja
täyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin
kauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte
päästä. Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen
rauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa,
älkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat
kymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille
paikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja
'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten
esirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat
lähimmäistänne niinkuin itseänne. Jos olette kaiken tämän täyttäneet,
niin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen
ja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet,
armahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me
olemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt. Anna meille nyt mitä
luvannut olet." -- Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata
saarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin
ohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta
he voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on
meidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut
henki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta. Alkuinin jalot
opetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset,
joiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon
todellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan
ihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä,
olivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen
noudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla
kykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan
harvassa. Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit
puhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen
aikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu
hän muun ohessa "joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman
parannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin
tulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille
muuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme
jalkojemme alle. Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne
alentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa
syntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse
itseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi,
ei konsanaan ole elävä. Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa,
niin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan
tuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut
nuhtelevat meitä niistä." Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen
mieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen
keneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.

Se muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä
tämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei
totuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse
määräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat
säännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset
polut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se
kuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta
Jumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa
ja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee
taivaan oven ja avaa sen. Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti
on aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista
turmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä
vähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan.
Joukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset
ryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa -- kirkko
vastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!

Samoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen
kallista oikeutta "pitää kanssakäymistään taivaassa", minne nuo
suuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun
asti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa
taikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota
pyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta
kauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit
uskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v.
804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan _Henrik I:sen_ kerrottiin
v. 935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä
naulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan
syntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa.
Hurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa,
vaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein
joutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä
omaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä _Romuald_ töin
tuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen
kuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata.
Rooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa
valtaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja
tietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa
sitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan. Hävyttömämmin
kuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa
petosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri
tähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: "Muinoin sinä Rooma
hirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän
luitaan." Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä
ja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan,
ansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä
löytyy. Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa _Agobardia_,
joka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä
kuuluisampi on Turinin piispa _Klaudius_. Perustuen Augustinukseen,
jonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan
Jumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä
vastaan. Rohkeasti hän lausui paavista: "minä tunnustan paavin
apostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä", ja pelkäämättä
Roomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset,
jotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi.
Mutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen
luopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin,
että Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä
aikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja.
Niin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää
seuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla,
kellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui,
poimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät
jauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään
saastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat
tarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan
jyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten
tehtävänsä. Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa
sekä sitten leivottaessa. -- Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri
hengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!

Yhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen,
yhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät,
ehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä
vaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin
kohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva
niitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta
katsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen
pannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja
sen sai piispa langettaa. Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta
ja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka
sulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja
yhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä
kirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin
itselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se,
joka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä
pakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti,
oli vikapää samaan rangaistukseen. Että tuomio kohtasi kirkon
paraita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli
uskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti
aivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko
maakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot,
jumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei
kastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat
alttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.

Mutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen
evankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit,
sivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa
lukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset
usein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta
keski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli
esim. v. 1041 käytäntöön astunut sääntö _"Jumalan rauhasta"_, joka
määräsi, että "keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun
asti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja
vierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin
että jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki
nauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta
jumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä." Mutta
valitettavasti kirkko "ilman Jumalatta pitää neuvoa," laatiessaan
lakejaan. Se ei etsi "Hänen henkensä varjelusta", vaan hakee turvaa
muualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin
korottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset
sitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä
Herran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus
Suuren ajoista asti on kirkko harjaantunut "menemään alas Egyptiin"
etsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä. Keski-aika kulkee
ahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä
elävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän "asuu
korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä
sydän on," vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut
saarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän
Hengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan
kristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka
siellä asuu. Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta,
joka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee
kuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on
nöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman
henki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen,
hän johdattaa, "Egyptin varjojen" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.

Milloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua
seurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? "En minä jätä teitä
orvoiksi" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa,
"jonka suussa ei petosta löytty."

            Minun kansani on tullut kadonneeksi
        laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet
    ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että
          he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja
                 ovat unohtaneet majansa.

                       Jer. 50: 6.






Toinen aikakausi (1073-1309).




I.

Paavi Gregorius VII.


    Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että
    sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä
    tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin
    sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.

Huhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan
paavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous
oli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun.
Kun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta
ääni: "Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen."
Hämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi
estää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali _Hugo_
korotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi
nimellä _Gregorius VII_. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä,
huutaen innostuneina: "me olemme valinneet hänen, tahdotteko
häntä?" "Tahdomme" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand
puettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja
hän asetettiin paavien istuimelle. Kyyneleet valuvat Hildebrandin
silmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako
tämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin
päättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka
käytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla
ohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata. Noissa
hänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät
rukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset
ajatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien
häntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi.
Ja tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa.
Onko rakennus seisova?

"Jumalan kunniaa ei yksikään ruhtinas rakasta; Roomalaiset,
Lombardialaiset, Normannilaiset ovat Juutalaisia ja pakanoita
pahemmat, ja minua itseä painaa synteini taakka enkä näe pelastusta
missään muualla kuin Jesuksen armossa." Nämä sanat, jotka tapaamme
paavi Gregorius VII ensimmäisessä kirjeessä, ilmaisevat, ettei
kirkon uusi ylipaimen ole välinpitämätön kirkon turmeluksen suhteen.
Hän ryhtyykin heti työhön, mutta valitettavasti pukeutuu hän oman
voimansa heikkoon asepukuun, suistaen taistelun jo alusta alkaen
väärälle uralle.

Yhä julkisemmaksi oli moite papiston turmeluksesta ja maailmallisesta
mielestä tullut, yhä kuuluvammin vaati ajanhenki kirkon johtavia
henkilöitä lyhtyinään tehokkaisin toimiin tämän paheen poistamiseksi.
Vaan millä tavoin olivat papit irroitettavat tämän maailman turhista
menoista, joissa miltei kaikki tuhlasivat aikansa ja vieraantumistaan
vieraantuivat kalliin virkansa vaatimuksille? Gregorius tiesi,
että yleinen mielipide jo aikoja sitten vaatimalla oli vaatinut
kirkon opettajia luopumaan avio- ja perhe-elämän huolista, jotta
he esteettömästi voisivat uhrata kaiken aikansa seurakuutansa
palvelukseen. Jo monta vuotta oli hän ankaran munkin innolla
kannattanut tätä käsitystä ja työskennellyt sen eduksi, mutta
vasta paaviksi päästyään saattoi hän pukea tuumansa ehdottomasti
noudatettavan lain muotoon. Ajanhenki, jonka palvelukseen hän
on antautunut, estää häntä kysymästä neuvoa Jumalan sanalta ja
säälimästä lukemattomien ihmisten hellimpiä tunteita. V. 1074 kutsui
Gregorius kokoon kirkolliskokouksen Roomaan. Täällä vahvistettiin
kirkon jo monesti ennen laatimat päätökset pappien naimattomuudesta.
Ei siinä kylliksi, että papiksi pyrkiväin tuli sitoutua
naimattomuuteen, -- jokaisen naineen papin täytyi heti luopua
vaimostaan. Joka ei siihen suostunut, oli virastaan erotettava. Tämä
laki julistettiin koko kristikunnassa. Monessa paikoin herätti se
mitä katkerinta mielipahaa, kaikkialla levottomuutta. Etenkin oli
vastarinta ankara Saksassa. Monen sikäläisen piispan keskeytti kansa
huudoilla ja kivien heittämisillä, hänen julistaessaan paavin käskyä.
Mutta Gregorius pysyi jäykästi vaatimuksissaan. Turhaan uhkasivat
kapinalliset hankkeet hänen tuumaansa -- hän ei horjunut; turhaan
vedottiin järjellisiin syihin ja raamatun todistukseen -- hän ei
luopunut mielipiteestään eikä peruuttanut sanojaan. Rukouksiin,
selityksiin, uhkauksiin vastasi hän käskemällä, vaatimalla.
Gregoriuksen vastuunalaisuus on sitä suurempi, kuin hän monesti
sai kuulla vastaväitteitä, joiden pätevyyttä hänen omatuntonsa ei
saattanut kieltää. Niinpä lausuivat esim. Saksan papit eräässä
tilaisuudessa: "koska paavi unohtaa Herran Math. 19: 12 lausuman
sanan, 'jota eivät kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu
on', koska paavi kokonaan unohtaa sekä tämän sanan että Paavalin
todistuksen (1 Kor. 7: 9), niin tahtoo hän tirannin kovuudella
pakottaa ihmisiä elämään enkelein tavoin. Lyödessään tuuleen
luonnonlakienkin selvät opetukset, avaa hän irstaisuudelle oven selki
seljälleen. Ellei paavi suostu peruuttamaan näitä päätöksiä, on hän
kokeva, että papit kernaammin luopuvat virastaan kuin vainioistaan,
ja silloin hän koettakoon ihmisten sijaan, joita hän pitää liika
syntisinä hoitamaan papinvirkaa, saada enkeleitä seurakuntia
johtamaan." -- Vaikka Gregoriuksen rohkeus ja hänen luottamuksensa
itseensä monesti täytyi kokea mitä jyrkintä vastustusta, kävi pappien
naimattomuus vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi tavaksi kristikunnassa.

Tuskin oli naineiden pappien vastarinta vähän alkanut lannistua,
ennenkuin Gregorius antautui toiseen vielä vaarallisempaan
taisteluun. Hän ryhtyi nim. mitä jyrkimpiin toimiin poistaaksensa
simonian turmiollista pahetta kristikunnasta. Ankarasti kiellettyään
jokaista, ken tämä sitten olikaan, myymästä tahi ostamasta
hengellisiä virkoja, kutsui hän v. 1075 kirkolliskokouksen Roomaan
tutkiaksensa tuota ruhtinasten ja muiden mahtavain maallikkojen
anastamaa oikeutta sauvan ja sormuksen lahjoittamalla tehdä kirkon
palvelijoita maallisen vallan vasalleiksi. Gregoriuksen tarkoitus on
vapauttaa kirkko tämän maailman mahtavain vaarallisesta orjuudesta,
mutta kun hän aikoo heiltä riistää investiturioikeuden, unohtaa hän,
mistä tämä kirkolle niin vahingollinen tapa on alkunsa saanut. Se
perustuu pappien vallanhimoon ja maailmalliseen mieleen, joka jo
satoja vuosia on harjoittanut heitä etsimään tämän maailman kunniaa
ja rikkautta. Ensimmäisenä heistä on paavi pyrkinyt maalliseen
valtaan, ja muut ovat noudattaneet hänen esimerkkiään. Siten on
papisto takertunut keski-ajan monimutkaisten yhteiskunnallisten
olojen pauloihin. Valtiolliselta kannalta oli aivan luonnollista,
että papit omistivat maansa samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki
muutkin; kun he kerta olivat maailmaan eksyneet, tuli heidän myös
tyytyä niihin sääntöihin, joiden mukaan tämän maailman aarteita
siihen aikaan koottiin ja säilytettiin. Jos he kieltäen itsensä
olisivat maistaan luopuneet, niin he samalla olisivat riistäneet
maallisen vallan ikeen niskoiltansa ja päässeet vapaiksi loukkaamatta
valtion oikeuksia. Vaan tähän he eivät suinkaan olleet alttiit, ja
viimmeisenä kaikista olisi paavi siihen suostunut. Kun Gregorius
pyrki vapaaksi maallisen vallan herruudesta ja koetti saada
kirkkoa ja papistoa riippumattomiksi läänityslaitoksen säännöistä
luovuttamatta vähintäkään niistä eduista, joita kristikunnan
hengelliset palvelijat maailman liittolaisina nauttivat, syöksi hän
kirkon pitkälliseen taisteluun, jonka vaiheet usein mitä selvimmällä
tavalla osottavat, miten kauas Herran seurakunta on eksynyt elämän
kapealta tieltä.

Ennen pitkää sai kristikunta kokea, mitä Rooman kokous oli päättänyt.
Kaikissa maissa antoi Gregorius julistaa, ettei yksikään piispa eikä
abboti vastedes saisi sitoutua keisarin, kuninkaan, herttuan tahi
kenenkään muun maallisen herran vasalliksi eikä siis heiltä myöskään
vastaanottaa sauvaa ja sormusta. Aluksi näytti uusi laki kerrassaan
voimattomalta: kaikkialla harjoitettiin simoniaa ja investituria
niinkuin ennenkin. Gregoriuksen valtioviisaus älysi, missä taistelu
oli alotettava. Tyyneesti jättäen Franskan kuninkaan _Filipin_
rauhassa toimimaan esi-isiensä tavoin ja tyytyen äänetönnä siihenkin,
että _Wilhelm Walloittaja_ yhtä vähän huoli coelibatisäännöstä kuin
simonia- ja investiturilaista, loi hän silmänsä Saksaan, aikoen ensin
taivuttaa kuuliaisuuteen sen nuorta ruhtinasta _Henrik IV:ttä_,
joka, päästyään täysi-ikäiseksi, v. 1065 oli saanut hallitusohjat
käsiinsä. Tämä ruhtinas omisti kyllä hyviäkin ominaisuuksia, vaan
oli jo varhain vallanhimoisen Hannon y.m. huonon kasvatuksen
alaisena harjaantunut maltittomuuteen, huikentelevaisuuteen,
irstaisuuteen ynnä muihin paheisin, jotka ennustivat monta estettä
Gregoriuksen tuumille. Lisäksi sai tämä kokea, että Henrik, joka
vasta voitollisesti oli masentanut Saksilaisten kapinan, Saksan
tyytymättömän papiston tukemana röyhkeästi tallasi paavin julistamat
lait jalkojensa alle sekä että hän, liittyen Lombardilaisten
kapinallisiin hankkeisin Roomaa vastaan, pyrki anastamaan itsellensä
loistavamman keisarinkruunun kuin kukaan ennen häntä oli kantanut.
Taistelu oli välttämätön. Lähettilästen kautta uhkasi Gregorius
sulkea Henrikin kirkon yhteydestä, ellei tämä selvästi näyttäisi
muuttaneensa mieltään, sovittaisi niitä rikoksia, joista häntä
yleisesti syytettiin, sekä karkoittaisi luotaan kirkonkiroukseen
julistetut piispat ja neuvonantajat. Ja tähän toimeen ryhtyi
Gregorius, _normannilaisherttuan Robert Guiskardin_, jonka hän,
levittäessään valtaansa Etelä-Italiassa, oli pannaan julistanut,
häntä ahdistaessa -- siihen aikaan, jolloin Henrik oli kunniansa
kukkuloilla, ja Lombardialaisten kiihko paavin kasvavaa valtaa
vastaan kiivaimmallaan. Näin huonojen enteiden uhkaamana ei olisi
moni rohjennut taisteluun antautua.

Henrik suuttui silmittömästi. Hän kutsui kokouksen Wormsiin. Se
avattiin Tammikuun 24 p. 1076. Kardinaali Hugo -- sama mies, joka
oli julistanut Gregoriuksen paaviksi, vaan sittemmin, kun ei saanut
toivottua palkintoa, luopunut hänestä -- ehdotti nyt, että hän oli
virastaan erotettava, "koska hän käytti valtaansa mielivaltaisesti,
ryhtyen yhä vahingollisimpiin uudistustoimiin". Kaikkien läsnäolevien
piispojen allekirjoittamana lähetettiin päätös Roomaan. Siihen
liitti Henrik omakätisen kirjeen, jossa Gregoriuksen "laiton
paaviksi-valitseminen", hänen "huono elämänsä ja omavaltainen
hallituksensa" todistettiin vielä ankarammilla ja valheellisemmilla
syytöksillä kuin itse pääkirjoituksessa. Kokouksen lähetystö
saapui Roomaan paastonaikana, Gregoriuksen paraikaa johtaessa
suurta kokousta lateraani-palatsissa. Tyyneenä kuunteli paavi
keisarin kirjettä, joka alkoi tähän tapaan: "Henrik Jumalan armosta
Hildebrandille, joka ei enää ole paavi, vaan petollinen munkki!
Tämmöisen tervehdyksen olet sinä ansainnut. Sinä olet polkenut
piispoja ja pappeja jalkasi alla ja siten päässyt rahvaan suosioon."
Töin tuskin sai Gregorius kansan estetyksi surmaamasta keisarillista
lähettilästä, jonka kädestä hän nyt otti kirjeen lukien sen
maltillisesti loppuun. Se päättyi seuraavilla sanoilla: "Sentähden,
astu alas istuimeltasi sinä, jonka tämä meidän käskymme ja piispojen
tuomio on tuominnut, ja luovuta apostolinen istuin toiselle, joka ei
väkivaltaisilla toimilla solvaa uskonnon pyhyyttä ja joka julistaa
Pietarin puhdasta oppia. Minä, kuningas Henrik Jumalan armosta, ja
kaikki meidän piispamme vaatien käskemme: astu alas, alas." Gregorius
ei säikähtynyt, Hän ryhtyi heti arvaamattoman rohkeisin keinoihin.
Julistaen kuninkaan sekä ne, jotka tavalla tahi toisella olivat
ottaneet osaa tähän tuumaan, pannaan, vapautti hän lisäksi Henrikin
alamaiset heidän uskollisuudenvalastaan. Monessa kohden merkillinen
on se Gregoriuksen kirje, joka oli maailmalle ilmaiseva tämän
päätöksen. Se kuuluu:

"Autuas Pietari, sinä apostolein ruhtinas, kallista hurskaat
korvasi meidän puoleemme ja kuule minua, sinun palvelijaasi,
jota hänen lapsuudestaan tähän päivään asti olet ravinnut sekä
vapahtanut pahojen vallasta, jotka ovat vihanneet ja vieläkin
vihaavat minua uskollisuuteni tähden sinua kohtaan. Sinä sekä minun
hallitsijattareui, Jumalan äiti, sinun veljesi autuas Paavali ja
kaikki pyhimykset ovat minun todistajinani, että pyhä roomalainen
kirkkosi vasten tahtoani on kutsunut minun hallitsemaan itseänsä,
sekä etten ole lukenut saaliiksi astua sinun istuimellesi, että
päinvastoin kernaammin olen halannut pyhiinvaeltajana päättää
päiväni kuin maailmallisen kunnianhimon ohjaamana anastaa sinun
paikkaasi. Minä uskon sentähden, että armosta eikä suinkaan minun
hyvien tekojeni tähden on sinulle kelvannut ja vielä kelpaa, että
se kristitty kansa, joka etenkin on minulle uskottu, myöskin
etupäässä on minua totteleva sinun käskyläisenäsi ja että Jumala
sinun tähtesi on uskonut minulle vallan sitoa ja päästää taivaassa
ja maan päällä. Luottaen tähän ja suojellen kirkon kunniaa ja turvaa
kiellän minä, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimessä ja sinun valtasi ja arvosi voimalla, kuningas Henrikin,
keisari Henrikin pojan, joka äärettömässä ylpeydessään on nostanut
kapinan kirkkoa vastaan, hallitsemasta Saksan ja Italian valtakuntia
ja vapautan kaikki kristityt heidän hänelle valalla vakuuttamastaan
kuuliaisuudesta sekä kiellän heitä häntä koskaan kuninkaana
palvelemasta, sillä se, joka koettaa alentaa kirkkosi kunniaa, hän
ei ansaitse sitä kunniaa, joka hänellä näennäisesti on. Ja koskei
hän kristityn tavoin ole tahtonut totella eikä ole palannut Jumalan
tykö, jonka hän on hyljännyt, vaan päinvastoin seurustelee pannaan
julistettujen kanssa, on vikapäänä moneen epärehelliseen tekoon,
sekä ylönkatsoo niitä varoituksia, joita hänen pelastuksekseen ja
sinun todistajana ollessasi olen hänelle kirjallisesti lähettänyt,
ja on eronnut sinun kirkostasi kylvääksensä siihen eripuraisuutta,
niin minä sinun sijaisenasi sidon hänen pannan siteillä, ja turvaten
sinuun sidon hänen niin, että kansat saavat tietää ja kokea, että
sinä olet Pietari, ja että elävän Jumalan Poika on rakentanut
kirkkonsa niin, etteivät helvetin portit voi sitä voittaa."

Näin rohkeita sanoja ei kukaan paavi vielä ollut uskaltanut lausua.
Gregoriuksen ystävätkin kysyivät eperöiden: "onko paavi oikeutettu
vapauttamaan alamaisia heidän uskollisuudenvalastaan, kehottamaan
kansoja kapinaan laillista esivaltaa vastaan?" Niinpä esim.
Verdunin piispa _Teoderik_ eräässä Gregoriukselle kirjoittamassaan
kirjeessä huomautti Josuasta, joka ei vapauttanut Israelin lapsia
heidän uskottomille Gibeonilaisille vannomastaan valasta (Jos.
9). Hildebrandilaisuuden jyrkimmät kannattajat viittasivat paavin
valtaan sulkea kirkon yhteydestä jokaisen tottelemattoman, oli tämä
sitten vaikka kuinka mahtava ruhtinas, sekä muistuttivat siitä,
että koska kirkon lait estivät kaikkia seurustelemasta pannaan
tuomitun kanssa, niin oli semmoista hallitsijaa totteleminen vielä
ankarammin kielletty. Mutta ontuva oli tämä puolustus, eivätkä
menneiden aikojen esimerkitkään, joilla sitä koetettiin tukea,
olleet kylliksi pätevät. Kun esim. viitattiin Sakaria paaviin, joka
erotti viimmeisen Merovingin hallituksesta, niin unohdettiin, ettei
hän ollut oikeutettu sitä tekemään; ja kun koetettiin puolustaa
Gregoriuksen tekoa Ambrosiuksen esimerkillä, niin ei otettu huomioon,
että tämä mainio piispa kyllä sulki Teodosiuksen kirkon yhteydestä,
vaan ei suinkaan syössyt häntä valtaistuimelta. Tällaisiin
ristiriitaisuuksiin takertui paavikunta, koettaessaan anastaa
kirkolle maallista valtaa. Miten onneton on sen maailman kanssa
solmima liitto aina ollut!

Henrikistä luopuneet kapinalliset ruhtinaat alkoivat pitää paavia
paraana liittolaisenaan ja iloitsivat kuninkaansa kohtalosta. Tämän
täytyi nöyrtyä, miten ylpeästi hän vastikään olikin esiintynyt.
_Oppenheimiin_ Lokakuussa v. 1076 kokoontuneille ruhtinaille, jotka
eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet ryhtyä uuteen kuninkaanvaaliin,
kun ei Klugnun luostarikaan tätä heidän tuumaansa kannattanut, täytyi
hänen myöntää rikkoneensa apostolista istuinta vastaan, luvata
julkisesti tehdä parannus sekä kaikissa asioissa alistua paavin
vallan alaiseksi. Muut häntä vastaan tehdyt syytökset vakuutti
kuningas todistavansa perättömiksi joko todistajain kautta tahi
jumalan-tuomiolla; jos hänen ei onnistuisi tällä tavoin näyttää
toteen viattomuuttaan, oli hän altis katumusteoilla korvaamaan
kaikki. Synninpäästö, jonka ainoastaan paavi voi julistaa, oli
tapahtuva viimmestään Helmikuun 22 p. v. 1077. Lisäksi päätettiin
kutsua Gregorius Helmikuun 4 p. Augsburgissa pidettäviin
herrain-päiviin ratkaisemaan ruhtinasten ja kuninkaan välistä riitaa
sekä tuomitsemaan viimmemainitun rikosasiassa.

Kopeana voitostaan, vaan viisaan valtiomiehen varovaisuuden
ohjaamana, jätti Gregorius Rooman matkustaaksensa Augsburgiin.
Vaan myöskin Henrik oli lähtenyt matkalle. Pannan kirous painoi
häntä, eikä hän jaksanut odottaa, kunnes paavi saapuisi Saksaan.
Sydäntalvella oli turvaton ruhtinas puolisonsa ja pienen poikansa
seurassa monen koetuksen ja vaaran kestettyään päässyt Alppien ylitse
ja oli nyt Italiassa. Paavikunnan vihamiehet Lombardiassa liittyivät
joukottain Henrikkiin, niin että varovaisuus kehotti Gregoriusta
etsimään turvaa _Kanossan_ vankassa linnassa Modenassa. Sen omisti
hurskas kreivitär _Mathilda_, joka oli Gregoriuksen innokkaimpia
puolustajia ja tehokkaasti kannatti hänen periaatteitansa. Turhaan
tarjosivat Lombardian ylimykset, Henrikille apua: hän ei nyt tahtonut
tietääkään muusta kuin miten pääsisi paavin armoihin jälleen.
Tammikuun 25 p. 1077 nähtiin Kanossan linnanpihalla outo näky.
Siellä seisoi katumuspukuun puettuna Saksanmaan vasta niin mahtava
kuningas avojaloin talven kylmässä, rukoillen pienen seurueensa kera
päästäksensä paavin puheille. Kolme päivää täytyi hänen odottaa,
ennenkuin Gregorius vihdoin laski hänen luoksensa. Kyyneleet nousivat
tuon ylpeän paavinkin silmiin, hänen katsellessaan jalkainsa juuressa
polvistuvaa, armoa kerjäävää kuninkaallista perhettä. Valtasiko
Gregoriuksen loistava voitto, jonka vertaista paavikunta tuskin on
historiansa lehdille piirtänyt, niihin määrin hänen sydämmensä, ettei
hän saattanut kyyneleitään hillitä, vai säälikö hän noita onnettomia?
Miten jalomielisiksi moni kentiesi olisi altis olettamaan hänen
tunteitaan tällä hetkellä: katumuksen kyyneleitä hän ei vuodata,
sille rakkaudelle, joka ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa
etsi, ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei hän sydäntänsä avaa!

Gregorius vei katuvaiset vieraansa kirkkoon, rukoili heidän
puolestaan, suuteli heitä sekä luki messun. Sitten otti hän
ehtoollisleivän käteensä, mursi sen ja lausui: "hyvin tiedän,
että moni syyttää minua simoniasta, väittäen minun sillä tavoin
päässeen paaviksi, mutta Jumala on todistajani, että olen syytön.
Todistukseksi nautin nyt Herran ruumista, jotta kaikkivaltias Jumala
minun päästäisi, jos syytön olen, taikka äkillisen kuoleman kautta
tempaisi minun pois, jos olen syyllinen." Levollisesti nautittuaan
sakramentin, kehotti hän Henrikkiä samanlaisen jumalan-tuomion
kautta todistamaan viattomuuttaan, vaan tämä ei suostunut. Miten
inhottavan vaikutuksen tekee tämä kertomus, kun muistamme, että
Gregorius varmaan tiesi kuninkaan olleen vikapään moneen rikokseen!
Kristikunnan ylipaimen rohkenee alttarilla siunattu leipä kädessään
esiintyä valtioviisauden kujeiden mukaan!

Ennen pitkää muuttuivat olot. Saksan papiston ja Lombardialaisten
yllyttämänä alkoi Henrik katua paavin kanssa tekemäänsä sopimusta
ja tarttui aseisin. Mutta kun Saksan ruhtinaat valittivat _Rudolf
Schwabilaisen_ kuninkaaksi, palasi Henrik Saksaan, jonka verinen
sisällinen sota ennen pitkää täytti kauhuillaan. Huolellisesti
salasi Gregorius, kumpaako ruhtinasta hän oikeastaan kannatti.
Valtioviisaus määrää nytkin hänen käytöksensä, hän odottaa, kunnes
sodan ratkaiseva hetki on tullut. Täydellä syyllä lausui Neuburgin
piispa _Woltram_, sodan hävittäessään hänen isänmaataan: "jos
ruhtinaat olisivat pitäneet keisarille vannomansa valan, niin
ei valtakunnan olisi tarvinnut kärsiä tätä eripuraisuutta, joka
on tuottanut kirkolle ja valtiolle tämän turmiollisen sodan."
Jo on voitto Rudolfin puolella, ja Gregorius julistaa Henrikin
uudestaan pannaan, vaan ei aikaakaan ennenkuin Rudolf saa surmansa
_Merseburgin_ tappelussa v. 1080, ja paavin kostonhimoinen
vastustaja seisoo voittajana taistelutantereella. Jo sitä ennen
oli Henrik marssittanut sotajoukkonsa Italiaan, sekä _Bresciassa_
pidetyssä kokouksessa erottanut Gregoriuksen hänen virastaan ja
määrännyt _Klemens III:nen_ paaviksi. Saatuansa täydellisen voiton
vastustajistaan, lähestyi hän uhkaavana Roomaa. Kaksi vuotta raivosi
sota Tiberin rannoilla sekä Etrurian ja Latiumin vuoristossa, kunnes
pyhä kaupunki vihdoin antautui Henrikille (1083). Gregoriuksen täytyi
paeta Enkelilinnan muurien turviin. Mutta turhaan tarjosi Henrik
hänelle sovintoa, voittajana hän siihen olisi saattanut suostua,
vaan voitettuna ei konsanaan. Periaatteellensa uskollisena aikoo
hän elämänsä loppuun asti taistella nöyryyttääksensä valtioa kirkon
kuuliaiseksi palvelijaksi. Tämmöinen tahdon lujuus, jota eivät
kovimmatkaan iskut voi masentaa, olisi omiansa herättämään meissä
mitä suurinta kunnioitusta, ellei Gregoriuksen aate olisi kirkon
pyhälle tarkoitukselle ventovieras ja ellei hän, koettaessaan sitä
toteuttaa, käyttäisi kiellettyjä välikappaleita. Niinpä turvaa hän
nytkin maailmaan, vieraantumistaan vieraantuen sille totuudelle,
ettei Jesuksen Kristuksen valtakunta, jonka puolesta hän luulee
taistelevansa, ole tästä maailmasta. Hän näet kutsui avuksensa
pannasta vapautetun normannilaisherttuan Robertin, jonka vallassa
Etelä-Italia siihen aikaan oli. Tämä kyllä vaati mahdottoman suurta
korvausta, vaan kun eivät muut keinot auttaneet, suostui Gregorius
vallanhimoisen herttuan vaatimuksiin. Jo istui Klemens III "Pietarin
istuimella," jo oli Henrik uudelta paavilta saanut keisarinkruunun
ja varmana voitostaan lähtenyt pois Roomasta, kun Normannilaisten
sotajoukot lähestyivät pyhää kaupunkia. Keisarin tänne jättämä
sotajoukko lyötiin ja Gregorius vapautettiin Saksalaisten käsistä.
Mutta ennenkuin voittajat lähtivät pois, hävittivät he Roomaa mitä
kauheimmalla tavalla. Ken oli syypää verenvuodatukseen, kenen
tähden nuo lukemattomat, jotka nyt vaikeroiden kodittomina kulkivat
ryöstetyn kaupungin kaduilla, olivat sukulaisensa ja omaisuutensa
menettäneet? Roomalaisten viha kääntyi paavia vastaan, ja tämän
täytyi paeta Normannilaisten turviin (1084). Epäluotettava on
maailman ystävyys, katoova sen kunnia!

Mitä mietti maanpakolainen tuolla syrjäisessä _Salernon_ kaupungissa?
Hänen ruumiin voimansa ovat riutuneet, hänen toiveensa joskus vielä
päästä "pyhään kaupunkiin" peittyvät toivottomuuden sumuihin; hän
viettää aikaansa rukouksilla ja lukemisella. Mutta viimmeiseen
hetkeensä asti on hän sama murtumaton Gregorius VII kuin ennenkin,
päästäen ja sitoen vielä kuolinpäivänänsä. Kun hänen viimeinen
hetkensä Toukokuun 25 p. 1085 joutui, lausui hän nämä sanat: "minä
olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sentähden kuolen
maanpakolaisena."

"Korkeaksi niinkuin kotka oli hän pesänsä tehnyt," mutta Jumala
"kukisti hänen." Gregoriuksen täytyi kuolla voitettuna. Jos edes
hänen elämänsä viimmeiset kovat vuodet olisivat nöyryyttäneet hänen
sydämmensä, niin kentiesi olisi Herran armo avannut hänen silmänsä
näkemään, miten horjuva se perustus oli, jolle kirkko jo kauan oli
tulevaisuutensa rakentanut. Kuinka jalon opetuksen olisi Gregorius
siinä tapauksessa jättänyt perinnöksi tuleville sukupolville, jotka
sen sijaan eksyivät yhä rohkeammin kannattamaan hänen turmiollista,
epäkristillistä aatettaan. Hänen rohkeat toiveensa kyllä toteutuvat:
keisarit ja kuninkaat polvistuvat ennen pitkää paavien valtaistuimen
juuressa, mutta juuri tuon loistavan vaipan alla, johon Siionin
muurein Herrasta luopuneiden vartijain kunnianhimo ja maailmallinen
mieli kirkon pukevat, kärsii taivaan valtakunta vaarallisempaa ja
kovempaa väkivaltaa kuin milloinkaan ennen.




II.

Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.


    Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa
    itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.

Muistaessamme Herran sanoja: "ottakaat, syökäät: tämä on minun
ruumiini, -- -- juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen
uuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi
antamiseksi," ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne
lausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka
taivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat.
Ja kuitenkin -- kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan
valtaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa
eksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin
pyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka
niin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi,
kuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen
salaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle,
merkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut
väärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen
pitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä
katsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana
tuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin
suhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden
esimerkkein ohessa _Berengarius Toursilaisen_ esiintyminen, jota nyt
lähdemme silmäilemään.

Tämä mies syntyi _Toursissa_ yhdennentoista vuosisadan alkupuolella.
Jo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota
paitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja
rohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan
Ratramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän
vastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti
_Bek_ nimisen luostarin silloiselle abbotille _Langfrankille_, jonka
kanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä
siitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä
kirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa
paikoin Berengariuksen "harhaoppisuudesta." Roomassa v. 1050 pidetty
kirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna
kokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla
kummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand
paavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen,
jonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia.
Keskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton
arvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin
onnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat
niihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa.
Silminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt
Berengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen
mielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille
latinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen,
Hieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet
tuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun
Berengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon
Herran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi
tyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin
helpolla olisi päässyt.

Jota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen,
sitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon
oppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen,
että leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen
oli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen
ajanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi
olettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin
siunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän
säilyttimiksi; _uskovaiset_ vastaanottavat näiden välikappalten
kautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen
nauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme
hänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden
yleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja
mielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen,
johon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi.
Vaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti
puolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa
vastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen
lukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy
kiihtymistään -- onko Berengarius kestävä taistelussa?

V. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta
ja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli
osottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä
tarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi
Nikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva
Berengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että
yleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän
aikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin
hän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu
siitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan
sanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen
mitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin:
"leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole
kuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras
hampaillaan pureskelee ja nielee." Berengariusta uhattiin
tuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja
valalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi.
Hän hämmästyi -- paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella
Herran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella
marttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja -- vannoi!

Palattuaan Franskaan, peruutti hän katkerain omantunnon nuhteiden
rasittamana onnettoman tekonsa ja kirjoitti Humbertiä vastaan
ankaria sanoja, kutsuen häntä muun ohessa antikristuksen jäseneksi.
Sitä paitse kehitteli hän oppiansa muutamissa kirjoissa, osottaen
mitä selvimmillä todistuksilla, kuinka väärät kirkon edustamat
mielipiteet olivat. Vastustajat kiivastumistaan kiivastuivat, niin
että Berengarius töin tuskin pääsi _Poit'ersissä_ v. 1075 pidetyn
kokouksen käsistä.

Näiden vaiheiden ohessa oli Hildebrand, kuten tiedämme, astunut
paavinistuimelle. Säälien Berengariusta koetti hän välittää. Tässä
tarkoituksessa kutsui hän kokoon uuden kirkolliskokouksen Roomaan
v. 1079. Muutamia päiviä ennenkuin Berengariuksen kristikunnan
pääkaupungissa uudelleen tuli esiintyä, sai hän paavilta näin
kuuluvan kirjeen: "en epäile, että käsität Kristuksen uhrin oikein,
vaan koska minun tapani on kysyä neuvoa neitsy Marialla, niin olen
kehottanut erästä munkkia rukouksilla ja paastoomisilla koettaa
Marialta saada tietää, miten minun tässä asiassa tulee käyttäytyä."
Huonoja enteitä Berengariukselle! Mutta Herra itse tarjoutui häntä
auttamaan, hänen horjuvaa uskoansa tukemaan! Onko ihmispelko tälläkin
kertaa sortava hänen lankeemukseen, vai onko hän luottaen Herraan
marttyyrin verellä piirtävä muistonsa kirkkohistorian lehdille?
-- Turhaan koetti Berengarius puolustaa mielipiteitään, turhaan
vetosi hän Gregoriuksen entisiin lupauksiin: mahtavan paavin
ankaruudella vaati tämä häntä luopumaan mielipiteistään ja vannomalla
vakuuttamaan aina pysyvänsä kokouksen määräämässä opissa. Lisäksi
kiellettiin häntä milloinkaan enään kirjoittamasta tahi muulla tavoin
väittelemästä tästä kysymyksestä. Paavikunnan loisto painoi hänen
uskonsa maahan: hän vannoi ja lupasi totella.

Ja hän tottelikin. Ei enää kuulu hänen ääntänsä kokouksissa
ja kynänsä on hän ainaiseksi laskenut pois. Ainoastaan hänen
rauhattomassa sydämmessään riehuu taistelu, vaatien häntä usein
vuodattamaan katumuksen katkeria kyyneleitä. Còme saarella lähellä
Toursia, minne hän on vetäytynyt karttaaksensa ihmisten seuraa,
taistelee hän kovaa taisteluaan yksinänsä. Maailma ei siitä tiedä,
eikä historiakaan meille siitä mitään kerro, vaikka se päättyi vasta
v. 1088, jolloin taistelijan riutuneet voimat uupuivat.

Berengariuksen esiintyminen olisi voinut virittää kirkasta valoa
keski-ajan pimeässä, jos hän ihmisiä pelkäämättä olisi taistellut
sen totuuden puolesta, jota hän oli kutsuttu julistamaan ja Jesuksen
veritodistajana puolustamaan; -- mutta lopullinen tuomio on sen
Herran, joka ei ansion mukaan tuomitse katuvaisia syntisiä.




III.

Ensimmäinen ristiretki.


    Jesus sanoi --; -- -- se aika tulee ettette tällä vuorella eikä
    Jerusalemissa Isää rukoile.

    -- -- -- totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja
    totuudessa. Joh. 4: 21, 23.

Gregorius VII:nen tuuma korottaa kirkko maailman mahtavimmaksi
valtakunnaksi näytti olevan tuomittu kuolemaan tuon rohkean
edustajansa kera. Hänen seuraajansa _Viktor III:tta_ ahdisti keisarin
asettama vastapaavi _Klemens III_, ja tämän valta tuntui vielä
seuraavan paavin _Urbanus II:sen_ (1088-1099) hallituksen alussa
hyvinkin haitalliselta. Mutta juuri siihen aikaan sattui tapahtuma,
joka arvaamattoman suuressa määrässä oli tukeva Gregoriuksen aatetta.
Alkamaisillaan on nim. ristiretkien aikakausi, tuo merkillinen,
keski-ajan omituista luonnetta niin selvään ilmaiseva aika
uskonnollisine innostuksineen, rohkeine toiveineen, urhoollisine
sankareineen, voittoineen ja tappioineen. Kaikkialla kristikunnassa
kaikuu huuto: "Jumala tahtoo." Se kokoo lukemattomat joukot ristin
lippujen alle, ja johdattaa heidän askeleensa pyhään maahan, joka
on vapauttettava pakanain vallasta. "Kristuksen sijainen" elähyttää
näitä "pyhiä retkiä" siunauksillaan, lupauksillaan, ja paavikunnan
arvo kasvaa kasvamistaan kansojen silmissä.

Niinkuin tiedämme, harjaantuivat kristityt jo varhain vaeltamaan
niille seuduille, joihin kristinuskon kalliimmat muistot ovat
kiinnitetyt. Nämä pyhiinvaellukset eivät lakanneet, vaikka pyhä
maa joutui muhammedilaisten käsiin ja pakanalliset menot ennen
pitkää solvaten havittelivat itse Jerusalemiakin. Päinvastoin on
juuri keski-ajan rohkea, näkyväisiin juurtunut mielikuvitus ja
eksynyt uskonnollinen innostus omiansa pitämään niitä vireellä,
vieläpä kartuttamaan niitä ennen arvaamattomassa määrässä. Mutta jo
Arabialaisten omistaessa nämä seudut, oli pyhiinvaeltajain asema
monesti hyvinkin vaikea ja vaarallinen. Ei siinä kylliksi, että
heidän täytyi kokea, miten pakanuuden kauhistus oli rakentanut
majansa noiden kallisten muistojen pyhimpiin paikkoihin:
lukemattomilta ryöstivät maan saaliinhimoiset omistajat kaiken
omaisuuden, toisia kidutettiin tahi surmattiin mitä julmimmalla
tavalla. Vielä vaikeimmiksi kävivät nämä pyhiinvaellukset, kun ennen
tuntemattomat, Keski-Aasiasta historian näyttämölle astuneet Islamin
uskoon kääntyneet kansanheimot alkoivat taistella Arabialaisten
jo sitä ennen eri osiin hajonneen vallan kanssa Länsi-Aasian
omistamisesta. Alituisten sotien julmuudet täyttivät kristinuskon
emämaat kauhuillaan, uhaten surmalla niitä, jotka uskalsivat
lähestyä pyhää maata. Voimaton bysantinolainen keisarikunta ei
yrittänytkään suojella kristittyjen pyhiinvaelluksia, vaikka
sen oma turvallisuus nyt, jos milloinkaan, vaati sitä ryhtymään
tehokkaisin toimiin rajoiltaan poistaakseen tuota uhkaavaa vaaraa.
Etenkin kun _seldscukkilais-turkkilaiset_ alkoivat levittää
valtaansa Länsi-Aasiassa, kävi heikon keisarikunnan tila hyvinkin
turvattomaksi. Hädässään kääntyi Konstantinopolin keisari _Aleksius
Komnenus_ länsimaiden puoleen, rukoillen apua pakanain uhkaamalle
valtakunnalleen, jonka kuuluisa pääkaupunki komeine kirkkoineen
ja kalliine pyhäinjäännöksineen oli joutua uskottomain käsiin.
Samaan aikaan kertoi eräs Palestinasta palannut munkki _Pietari
Amiensilainen_, kulkien aasin selässä maasta toiseen, kaupungista
kaupunkiin, siitä kauheasta väkivallasta ja häväistyksestä, jonka
alaisina pyhiinvaeltajat olivat, kehottaen innostuttavilla puheillaan
länsimaiden kristityitä vapauttamaan Jerusalemia ja turvaamaan
niitä, jotka uskonnollisen innostuksensa vaatimina halasivat vaeltaa
muistojen pyhään maahan.

Kun yön varjot peittävät maan, miten oudon kauniilta ja ihmeen
viehättävältä näyttää kaikki kuutamon himmeässä valossa! Hengellisen
yön pimittämänä, jota eksynyt kristinusko osittain vain valaisee,
luulee keski-aika näkevänsä jos minkälaisia ihmeitä tuolla kaukana
lupauksen pyhässä maassa. Pietari Amiensilaisen sanat kehottavat
vastustamattomalla voimalla sen sotaisiin urotöihin ja rohkeisin
seikkailuretkiin alttiita lapsia taisteluun kristinuskon sortajia
vastaan. Läheltä ja kaukaa kokoontui ihmisiä hänen ympärillensä, ja
jo v. 1096 johti hän innostunutta väkijoukkoa itäänpäin vapauttamaan
pyhää maata pakanain käsistä. Aseet olivat huonot, eväät samoin,
järjestys kehno, useimmat eivät tienneet matkan suuntaakaan, mutta
hartautensa tahi oikeammin hehkuvan kiihkonsa innostuttamana kulki
tuo kirjava joukko, johon kuului jos jonkinlaista väkeä, eteenpäin,
karttuen matkalla päivä päivältä yhä lukuisammaksi. Rukous oli
sille muka kaikki tarpeet hankkiva, innostus poistava kaikki esteet
sen tieltä! Mutta joka olettaa näiden ihmisten kulkeneen eteenpäin
nimenomaan kristinuskon turvissa, hän suuresti erehtyy. Varain puute
sai heidät ennen pitkää kerjäämään, varastamaan ja ryöstämään;
eripuraisuus, alituiset riidat ja kaikenkaltaiset paheet, joihin he
yhä julkisemmin antautuivat, paljastavat mitä surkeimmalla tavalla
sen totuuden, etteivät nämä ihmiset vaeltaneet valkeudessa Jumalan
kasvoin edessä, vaikka heidän matkansa kulki Herran haudalle.
Luonnollisena seurauksena oli, että ne kansat, joiden maiden
kautta he matkustivat, tarttuivat aseisin heitä vastustaaksensa
ja surmasivat heitä joukottain. Vähitellen ehtivät kuitenkin eri
laumojen jäännökset toinen toisensa perästä Konstantinopoliin,
minne samaan aikaan meritse tulleita joukkoja Pohjois-Italiasta
saapui. Kaikkiastaan oli heidän lukunsa noin 100,000 henkeä.
Keisari, jolle nämä ryöstönhimoiset vieraat; pian alkoivat käydä
hyvinkin vaivaloisiksi, sai heidät siirtymään salmen toiselle
puolelle, vaan täällä heidän asemansa tuli hyvin tukalaksi. Kateus
ja riita, puutteet, taudit ja kaikenlaiset muut rasitukset, joita
kotoa lähdettäissä ei oltu ehditty lukuun ottaa, heikonsivat heidän
jo ennen järjestyksettömiä rivejään. Sitä paitse ahdistivat heitä
Seldscukkilaiset päivä päivältä yhä kauheammin. Turhaan korotti
Pietari Amiensilainen äänensä, kuvaten seuralaisilleen matkan
suurta tarkoitusta ja kehottaen heitä luottamaan Jumalan ihmeitä
tekevään voimaan: ei kukaan häntä enää uskonut, todellisuuden
ankaruus karkoitti mielikuvituksen luomat kauniit unelmat. Toivotonna
vetäytyi vanhus Konstantinopoliin, ja ristijoukko hajosi ennen pitkää
kokonaan. Ainoastaan muutamat kokivat yksitellen pyrkiä Jerusalemiin.

Näiden vaiheiden ohessa ja kaikkien noiden surkeiden uutisten
uhallakin, joita näiden etujoukkojen kurjalta matkalta palanneet,
kotia saavuttuaan, kertoivat vaivoistaan ja kärsimisistään, oli
kuitenkin järjestetty ristijoukko kokoontunut lippujen alle ja seisoi
jo valmiina lähtemään matkalle. Sitä eivät tukeneet ainoastaan
Pietari Amiensilaisen innostuttavat puheet ja lupaukset, se oli
hyvästi varustettu, päällikköjen johtama sotajoukko, joka miekka
kädessä aikoi taistella ja voittaa. Vaan että sekin lähti matkalle
kristinuskon nimessä, todisti tuo sotilasten oikeaan olkapäähän
ommeltu punainen ristinmerkki ja heidän uskonnollista innostusta
säteilevät silmänsä. Paavi Urbanus II on pitänyt kirkolliskokouksia
Piacenzassa ja Klermontissa v. 1095 -- kirkon korkein johtaja on
itse kauniilla puheilla kehottanut kristikuntaa valloittamaan
nuo pyhät paikat, luvaten syntien-anteeksiantamista ja siunausta
tässä ja tulevassa elämässä kaikille, jotka, noudattaen Herran
sanoja, "ottivat ristin päällensä." Väärin on väitetty Pietari
Amiensilaisen koonneen ensimmäisen ristiretken osanottajat lippujen
alle: paavin sanat vaikuttivat verrattoman paljon enemmän. Kun
"Kristuksen sijainen," jonka tahtoa kristikunta jo kauan oli
harjaantunut kunnioittaen tottelemaan, itse puolusti yritystä ja
kehotti siihen, silloin ei kukaan enää epäillyt, että "se oli
Jumalan tahto." Ruhtinasten taistelunhalu ja maineenhimo innostui
hillitsemättömäksi, ja kaikki nuo lukemattomat yksityiset edut, joita
ajan rohkea mielikuvitus kuvasi jos kuinka suuriksi, sai tuo yleinen
uskonnollinen hurmaus sopimaan yhteen kristinuskon kanssa.

Eri osissa lähestyivät ristijoukot Konstantinopolia. Niiden
johtajista mainittakoot Ala-Lotringin herttua _Gottfrid
Bouillonilainen_ ja veljensä _Balduin_, Franskan kuninkaan veli
_Hugo Vermandoista_, Flanderin kreivi _Robert_, Tarentumin ruhtinas
_Bohemund_, Robert Guiskardin poika, hänen serkkunsa _Tankred_ sekä
Toulousen kreivi _Raimund_. Yhteensä oli varsinainen sotajoukko noin
300,000 miehen suuruinen; jos vaimot ja lapsetkin, jotka useat olivat
ottaneet mukaansa, lasketaan, karttuu ensimmäiseen ristiretkeen
osanottajain luku tavattoman suureksi. Kun kaikki nämä 1096 vuoden
lopussa ja seuraavana keväänä lähestyivät Konstantinopolia, hämmästyi
keisari Aleksius. Sopisi olettaa hänen koettaneen ristiretkeläisiä
kaikin tavoin auttaa, vaan sitä hän ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin
viivytteli hän ruhtinaita kaikenlaisilla estelemisillä ja
vaatimuksilla, niin että vihdoin joutui ilmi sotaan Gottfrid
Bouillonilaisen kanssa. Vaan jota kurjemmin mädännyt keisarikunta
etujansa valvoi, sitä rohkeammin kulkivat ristijoukot eteenpäin.
Monet vaivat ja taistelut Seldscukkilaisia vastaan hidastuttivat
kyllä heidän matkaansa, vaan urhoollisuus ja tuo yleinen innostus,
jonka monet muistorikkaat paikat ja nimet herättivät uuteen
voimaan, avasivat ristijoukolle jo v. 1098 kuuluisan Antiokian
portit. Mutta nyt vasta vastukset alkoivat. Tuskin olivat kristityt
päässeet viimmemainittuun kaupunkiin, ennenkuin 300,000 miehen
suuruinen vihollinen sotajoukko saapui paikalle ja rupesi heitä
piirittämään. Sen johtajana oli Mosulin sulttaani _Kerbog_, johon
Alepon, Damaskuksen ja Jerusalemin ruhtinaat olivat liittyneet.
Kristittyjen urhoollisuus horjui: oliko Jumala heidät hyljännyt?
Yhtäkkiä kuului huuto: "pyhä keihäs on löydetty," ja katumuksen
kyyneleitä vuodattaen katselivat piiritetyt retkeläiset sitä
keihästä, jonka terä muka kerta oli tunkeunut Kristuksen pyhään
kylkeen. Hätä oli keksinyt keinon, ja taikausko uskoi. Kaikki
nauttivat Herran ehtoollista, ja vastustamattoman innostuksen
valtaamina tekivät kristityt rynnäkön vihollista vastaan. Piispa
_Ademar_ ja muut papit kulkivat edellä huutaen: "Jumala tahtoo
sen," ja Turkkilaisten rivit, jotka eivät voineet aavistaakaan tätä
äkkiarvaamatonta ja ylön rohkeata hyökkäystä, murtuivat. Kristityt
voittivat äärettömät saaliit, ja heidän uskalluksensa varmeni
jälleen, jota vastoin muhammedilaiset antautuivat toivottomuuteen.
Kerrotaanpa, että 300 Kerbogan sotamiestä kääntyi kristinuskoon
tämän Jesuksen tunnustajain ihmeellisen voiton jälkeen. Vaan kovia
vastuksia oli kristityillä vieläkin. Suurin näistä oli epäilemättä
ruhtinasten eripuraisuus, joka oli saanut heitä perustamaan
valtakuntia valloitetuissa seuduissa ja nyt uhkasi tehdä lopun
koko ristiretkestä, ennenkuin sotajoukko oli saapunutkaan matkansa
perille. Mutta retkeläisten palava into kehotti eteenpäin, kunnes
vihdoin saavuttiin Emauksen kukkuloille. Nyt ei riemastuksella
enää ollut rajoja. Tuolla näkyi pyhä kaupunki, tuolla nuo pyhistä
pyhimmät paikat! Kristityt lankesivat maahan, kiittäen ja ylistäen
Jumalaa. Kaikkien silmät vuodattivat kyyneleitä, ja "Jerusalem,
Jerusalem" oli ainoa sana, joka kuului sotilasten huulilta. Pieneksi
oli sotajoukko supistunut -- se ei lukenut kuin 22,000 miestä --
ja puolikuun merkki kaupungin muureilla, muhammedilaiset moskeat
niiden sisäpuolella sekä etenkin nuo sotaiset varustukset kaikkialla
puhuivat todellisuuden ankaraa kieltä, mutta pyhän kaupungin kalliit
muistot, joita uskottomat solvaten tallasivat jalkojensa alla,
kehottivat vielä vastustamattomammalla voimalla taisteluun. Heti
ryhdyttiin piiritykseen, ja Heinäkuun 15 p. 1099, eräänä perjantaina,
kello 3 i.p. eli samana hetkenä, jolloin Herra kuoli ristillä,
ryntäsi ristijoukko kaupunkiin. Kristittyjen voitto-riemu antautui
ennen pitkää mitä säälimättömimmän kostonhimon hirmutöihin: 70,000
muhammedilaisen, suurimmaksi osaksi naisten ja lasten veri juoksi
tulvana kaduilla! Vasta kun tämä julma toimi oli lopetettu, laskivat
voittajat aseensa pois ja vaelsivat hartaina ylösnousemisen kirkkoon,
missä he itkivät katumuksen kyyneleitä ja kiittivät Jumalaa.

Jerusalemin kristityn valtakunnan ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin
Toulousen Raimund, mutta kun hän ei suostunut ruhtinaan kruunua
kantamaan siinä kaupungissa, jossa Herra orjantappurakruunun
seppelöimänä oli kärsinyt kuoleman, tarjottiin hallitus Gottfrid
Bouillonilaiselle, joka otti arvonimekseen "pyhän haudan suojelija."
Vasta veljensä Balduin, joka hänen kuolemansa jälkeen v. 1100 pääsi
valtakunnan hallitsijaksi, otti itselleen kuninkaan nimen.

Vapaasti halveksikoot meidän realistisen aikakautemme orjat, jotka
ovat niin alttiit käsittämään historian urotöitä hyödyn, markan ja
pennin määräämän arvon mukaan, tätä yritystä: joka pystyy asettumaan
menneiden aikojen kannalle, hän arvostelee asiaa toisin. Ainoastaan
pintapuolisuus ja oppimattomuus pysyvät välinpitämättöminä aatteiden
suurelle taistelulle ja niiden ihmisten uhrauksille, jotka tässä
taistelussa ovat panneet kaikki alttiiksi. Ja jos se aate, jonka
innostuttamina Balduin, Tankred, Gottfrid sekä lukemattomat muut
sankarit lähtivät uskottomain käsistä Jerusalemia miekan terällä
valloittamaan, onkin ristiriidassa kristinuskon vaatimusten kanssa,
niin emme silti saa halveksien unohtaa tämän merkillisen retken
vaiheita, sillä ne opettavat meille paljon. Haikein sydämmin näemme,
miten kristikunta maailman kanssa solmimansa liiton raskaan ikeen
alla on uupunut näihin maallisiin. Sielulliset tunteet ja maalliset
toiveet himmentävät siltä henkimaailman salaisuudet, eksyttäen
sitä etsimään taivaan valtakunnan aarteita maan päältä. Ja tämä on
sitä surkeampaa, jota enemmän keski-aika uhraa löytääksensä mitä
se kaivaten hakee. Turhaan se Jerusalemissa vuodattaa katumuksen
kyyneleitä, turhaan se siellä huokaa Jumalan puoleen, sillä eivät
kelpaa senkaltaiset uhrit Hänelle, joka on "henki" ja jota tulee
lähestyä "hengessä ja totuudessa." Mikä varoittava esimerkki meidän
aikamme kristityille, jotka niin kernaasti antautuvat sielullisten
tunteiden ja luulouskon pettäväin unelmain helmaan! Erotus on vain
se, että keski-aika oli altis uhraamaan paljon uskonsa edestä, jota
vastoin meidän aikamme luulokristityt suurimmaksi osaksi kammoksuvat
kaikenkaltaista itsensäkieltämistä. Kummanko velka on oleva suurempi
sen Herran tuomioistuimen edessä, joka tutkii sydämmet ja munaskuut?




IV.

Kanterburyn piispa Anselmus.


    Älköön kenkään itseänsä pettäkö: jos joku teistä itsensä luulee
    viisaaksi tässä maailmassa, se tulkoon tyhmäksi, että hän
    viisaaksi tulis. 1 Kor. 3: 18.

Jota enemmän aika edistyi, sitä suuremmaksi kävi myöskin kristikunnan
tiedonhalu. Vaan hitaasti kehittyi tiede keski-ajan kolkkoina
vuosisatoina. Ainoat oppilaitokset olivat pitkään aikaan luostari- ja
katedralikoulut, eikä niissä käsitelty kuin tieteiden alkeita.
Edelliset koulut olivat yhdistetyt luostareihin, viimmemainitut
syntyivät ja kehittyivät piispanistuinten turvassa. Mutta miten
alkuperäiset nämä oppilaitokset olivatkin, kokoontui niihin aikojen
kuluessa yhä enemmän oppilaita. Etenkin suureksi kasvoi semmoisen
koulun oppilasluku, jonka johtava opettaja oli saavuttanut tavallista
suuremman maineen. Näissä oppilaitoksissa sai vähitellen alkunsa
sekin tieteellinen harrastus, joka, tunnettuna _Skolastisuuden_ [Nimi
johtuu latinalaisesta sanasta schola = koulu.] nimellä, on niin
arvaamattoman suuresta merkityksestä kirkon kehitykselle.

Skolastikot koettivat järjestää ja tieteellisesti käsitellä kirkon
oppia, jommoisena tämä oli olemassa silloisessa uskonnollisessa
katsantotavassa. Esityksensä muodon lainasivat he Aristoteleksen
teoksista. Ei siinä kylliksi, että he ottivat puolustaaksensa kirkon
p. raamatusta saatuja opinmääräyksiä: kaikkia noita lukemattomia
erehdyksiä, jotka aikojen kuluessa olivat sekaantuneet kristilliseen
tunnustukseen ja jo kauan olivat eksyttäneet kristikuntaa, pidettiin
yhtä suuressa arvossa, ja asettuen turmeltuneen ajanhengen
palvelukseen tarjoutui tiede niitä ehdottomasti oikeiksi todistamaan.
Skolastikkojen suurena tehtävänä oli luoda keski-ajan uskonnollinen
tiede, koota sekä kokonaisuudeksi järjestää ijankaikkisen totuuden
hajalla olevat ainekset, mutta kun he eivät alistaneet kirkon oppia
raamatun sanan arvosteltavaksi, korjattavaksi ja tuomittavaksi,
vaan päinvastoin pitivät kirkkoisien teoksia, paavien julistuksia
ja kirkolliskokousten päätöksiä tämän sanan arvoisina, eksyivät
he jo alusta alkaen väärälle uralle, kietoutuen aikojen kuluessa
yhä arveluttavampiin ristiriitaisuuksiin. He kyllä harjaantuivat
sukkelaan todistamistapaan, joka ihmisiltä kauan salasi, miten
petollinen ja pintapuolinen heidän viisautensa oli, mutta jota
rohkeammin he alkoivat käyttää tämänkaltaisia keinoja, sitä
selvemmin he myöskin paljastivat kykenemättömyytensä tyydyttää
kristikunnan kipeintä tarvetta. Herättämällä tieteellistä
harrastusta ja esimerkillään kehottaen ihmisiä miettien tarkastamaan
kristinuskon syviä totuuksia on skolastisuus valmistanut tietä
uskonpuhdistukselle, mutta toiselta puolen on sen oma kehnous,
jota ei kaikki sen oppi eivätkä nuo sukkelat tieteelliset kujeet
riittäneet salaamaan, herättämistään herätellyt kristikuntaa
luulouskon ja valeviisauden petollisesta unesta ja vaatimalla
vaatinut sitä Jumalan eksymättömän sanan ohjeiden mukaan etsimään
totuuden kallista aarretta, joka vuosisatojen pölyn peittämänä oli
miltei tietämättömiin kadonnut. Viimmemainitussakin suhteessa ovat
skolastikot jouduttaneet uskonpuhdistuksen suurta aikaa.

Aivan väärin olisi kuitenkin väittää kaikkien skolastikkojen
nimenomaan edustaneen niitä erehdyksiä, joihin olemme viitanneet,
päinvastoin tapaamme heissä monta jaloa henkilöä, joiden elämäntyö
on omiaan herättämään meissä ehdotonta kunnioitusta. Todistuksena on
esim. Kanterburyn piispa _Anselmus_.

Tämä mies oli kotosin Piemontista. Jo nuorena halusi hän ruveta
munkiksi, vaan isänsä koetti kaikin tavoin tukehuttaa tätä taipumusta
ja saada poikaansa viihtymään maailman iloisissa oloissa. Kova oli
Anselmuksen taistelu. Kodin joutavat iltaseurat ja muut synnilliset
huvitukset iskivät syviä haavoja hänen heränneesen omaantuntoonsa,
eikä hän voinut kenellekään huoliaan ilmaista, sillä ei kukaan olisi
häntä ymmärtänyt. Miten monen lapsen sydämmestä on vanhempain ja
sukulaisten kevytmielinen seuraelämä säälimättä ryöstänyt kaiken
tosi-ilon, kuinka monen heikko usko on joutunut haaksirikkoon oman
kodin kevytmielisyyden muodostamalla karilla! Anselmus oli noita
harvoja, jotka eivät lapsinakaan saata mieltyä tämän maailman
joutaviin menoihin, vaan vaistomaisesti niitä kammoksuvat. Päästyään
sitten käsittämään elämän ja kuoleman suurta kysymystä, halasi
hän päivä päivältä yhä hartaammin päästä pois, kauvas pois. Kodin
myrkyttävää ilmaa hän ei enää saata hengittää, se tuottaa -- sen
hän tuntee -- hänelle ennen pitkää ijankaikkisen kuoleman, ja nuo
kiiltävät lattiat polttavat hänen jalkojaan: hänen täytyy lähteä!
Ilman varoja pakeni nuorukainen eräänä yönä isänsä rikkaasta kodista.
Sinne hän jätti suuren perintönsä etsiäksensä toista ja parempaa.
Kolme vuotta oli hän koditonna, kulkien paikasta toiseen. Vihdoin
saapui hän matkoillaan Normandieaan. Täällä sai hän kuulla Bekin
luostarista, jonka johtajana Langfrank siihen aikaan oli. Tähän
paikkaan mieltyi rauhaa etsivä nuorukainen. Oltuaan jonkun ajan
luostarin oppilaana, pääsi Anselmus munkiksi v. 1060. "Täällä on
minun leposijani oleva" huudahti hän "täällä on Jumala yksin oleva
minun pyrintöni päämääränä, Hänen rakkautensa minun tutkimiseni
esineenä, Hänen autuaallinen ja elävä muistonsa minun lohdutukseni
ja iloni." Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut. Vuodesta 1078
hoidettuaan Bekin luostarin abbotinvirkaa, kutsuttiin Anselmus v.
1093 Kanterburyn piispaksi. Hän kyllä koetti saada jäädä rakkaasen
luostariinsa, etenkin koska hän sitä paitse hyvin tiesi, miten
vaikea piispanviran hoitaminen investituririidan riehuvissa
vaiheissa oli, vaan kun kaikki vastaväitökset olivat turhat, täytyi
hänen jättää hyvästi sille kodille, jossa hän niin kauan kenenkään
häntä häiritsemättä oli saanut toimittaa miettimisen hiljaista,
Jumalalle pyhitettyä työtä. Anselmus muutti Kanterburyyn, jenka
suuren hiippakunnan piispanvirkaa hän sitten uskollisesti toimitti
kuolemaansa asti v. 1109.

Vaikka Anselmus hyvin taitavasti hoiti hänelle uskotut virat,
vaikka hän voimiaan säästämättä ja etuaan katsomatta aina oli altis
uhraamaan kaikki sen Herran kunniaksi, jonka palveluksessa hän oli,
sekä koko elämässään kuvaa kotia pyrkivän kristityn muukalaisuutta
täällä synnin maailmassa, ei tämä kaikki olisi riittänyt valmistamaan
hänen nimelleen sijaa kirkkohistorian lehdille. Ellei hän olisi
muuta toimittanut, niin olisi hänen muistonsa lukemattomien muiden
samankaltaisten kera, historian unohtamana, tunnettuna ainoastaan
Hänelle, joka ei pidätä armonsa palkkaa ainoaltakaan viinamäkensä
uskolliselta työntekijältä, miten vähäpätöinen heidän työnsä sitten
ihmisten silmissä olikin; mutta Anselmuksen elämäntyö on siksi
julkista laatua, sen vaikutus niin tuntuva kirkon kehityksessä, että
ainoastaan oppimattomuus on oikeutettu pysymään sille vieraana. Hän
oli tiedemies ja ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä,
ja sitä paitse yksi noita harvoja, jotka, itse totuutta etsien, ovat
asettaneet kaikki voimansa sen palvelukseen. Kuulkaamme muutamia
hänen mietteitään:

"En koeta käsittää voidakseni uskoa, vaan minä uskon, jotta voisin
älytä. Sillä senkin uskon, että uskon kautta voin päästä käsittämään.
Älköön kristitty vältellen kiistelkö, ettei niin ole kuin katolinen
kirkko uskoo ja tunnustaa, vaan epäilyksettä tulee hänen riippua
tässä uskossa ja elää sen mukaan sekä, mikäli hän voi, nöyrästi
tutkia, miksi niin on. Jos hän voi käsittää, miksi asian laita on
semmoinen, niin hän siitä kiittäköön Jumalaa; jos ei, niin älköön
hän asettuko vastustamaan, vaan kumartuen hän palvelkoon Jumalaa.
Ensin tulee meidän uskon kautta puhdistaa sydämmemme, masentaa
lihallisuutemme, elää Hengen mukaan, ennenkuin antaumme keskusteluun
uskon syvyyksistä. Joka ei usko, häneltä puuttuu kokemusta, eikä
hän mitään älyä". -- Jos kaikki uskonopin kirjailijat, noudattaen
Anselmuksen neuvoa, olisivat asettaneet ylpeän järkensä nöyrän uskon
palvelukseen, niin olisi epäilemättä moni syvämietteinen lause, joka
eksytti lukemattomat ihmisviisauden pettävällä valevalolla, saanut
toisen sisällyksen ja kelvannut ohjaamaan ihmisten askeleita rauhan
tielle. Vaan ollen pettyneen aikansa lapsi, ei pääse Anselmuskaan
vapaaksi silloisen kristikunnan alentavasta orjuudesta, joka vaatii
häntä olettamaan kirkon oppia raamatun sanan arvoiseksi. Hän ei jaksa
murtaa näitä kahleita, ei uskalla tämmöistä taistelua ajatellakaan,
vaan kantaa kahleita nöyränä, vieläpä pitää tätä alentavaa orjuutta,
joka estää häntä edistymästä totuudessa, Jumalan ehdottomana
vaatimuksena. -- Miten kauhean suuri on valheen hengen valta
keski-ajan kristikunnassa, kun jaloimmatkaan henkilöt eivät uskalla
asettautua taisteluun sitä vastaan!

Ihmeteltävän neronsa ohjaamana on Anselmus luonut, n.s. _ontologisen
todistuksen_ Jumalan olemisesta. Jo ennenkuin hän rupesi sitä
miettimään, oli hän eri teoksessa ehdottomasti korkeimman olennon
käsitteestä kehittänyt opin Jumalasta. Vaan oliko tämä käsite
olemassa ainoastaan hänen käsityksessään ja puuttuiko siltä
todellinen oleminen? Syvä oli kysymys, vaan jota vaikeampaa laatua
se oli, sitä viehättävämmällä voimalla vaati se ajattelijaa panemaan
kaikki voimansa alttiiksi; jotta hän voisi päästä sen salaisuuksien
perille. Anselmus mietti lakkaamatta, hän valvoi monet yöt, kunnes
vihdoin luuli keksineensä vaikean arvoituksensa selityksen. Jos
kohta tämä selitys onkin ontuva, on se aina puolustava paikkansa
kirkkohistorian lehdillä, sillä se on tieteen kauniimpia
muistopatsaita keski-ajan henkisistä voitoista köyhällä maalla.
Anselmuksen todistus kuuluu: "Se, jota suurempaa ei voida ajatella,
ei saata olla olemassa ainoastaan ihmisen mielikuvituksessa. Sillä
siinä tapauksessa voi sitäkin käsittää olevaksi, joka on suurempi.
Tämä on niin totta, että vastakohta on mahdoton. Siinä suhteessa on
viimmeksi ajateltu suurempi kuin se, jota ei saata pitää olevana.
Ensinmainittu on Jumala, jota ei ajatus voi pitää olemattomana."

Siihen aikaan oli tieteellinen kiista yleiskäsitteiden suhteesta
todellisuuteen vetänyt yhä enemmän huomiota puoleensa. Toiset
väittivät, etteivät nämä yleiskäsitteet ole kuin tyhjiä nimiä vain,
toiset puolustivat niiden todellisuutta. Edellisen mielipiteen
kannattajat ovat tunnetut nimellä _nominalistat_, viimmemainitun
edustajia kutsutaan _realistoiksi_. Ajanhengen pakottamana
siirtyi riita ennen pitkää uskonnollisellekin alalle, Nominalista
_Roscellinus_ alkoi sovitella mielipiteitään Jumalan kolminaisuuteen,
uhaten suistaa koko tämän opin aivan väärälle uralle. Asettuen
realismin kannalle, taisteli Anselmus voitollisesti häntä
vastaan, lausuen monta syvää ja mietittävää sanaa, samoinkuin hän
kolminaisuusopin suhteen muissakin tilaisuuksissa jalosti puolusti
mainettansa ajattelijana, ja kristittynä.

Kirjassaan "Miksi tuli Jumala ihmiseksi?" koettaa Anselmus
kehittää pelastuksen suurta kysymystä. Jos kohta ei käy kieltäminen
hänen tässäkin teoksessaan osottavan suurta syvämietteisyyttä ja
esiintuovan uusia näkökohtia, on meidän toiselta puolen myöntäminen
hänen eksyneenkin käsitellessään tätä salaisuuksien salaisuutta.
Vasten aikansa pintapuolisen vanhurskauttamisopin tekopyhyyttä, johon
etenkin munkkilaitos yhä selvemmin sortui, puolustaa hän vakaasti
sitä peruuttamatonta totuutta, ettei syntien anteeksiantamista
voi löytyä ilman Kristuksen täydellistä sovintouhria, jolla Hän
maksoi syntivelkamme Jumalalle. Mitä moni vanhan kirkon jaloimmista
edustajista, niinkuin Atanasius, Krysostomus, Augustinus y.m.,
aavistivat, on Anselmus järjestetyn opin muodossa kehittänyt,
käsitellessään kysymystä Herran sovintokuolemasta. Hänen
esiintymisensä tämän kysymyksen suhteen on semminkin siitä syystä
huomattava, että hän vastustaa tuota aikansa väärää käsitystä, jonka
mukaan Kristuksen kärsiminen on pidettävä perkeleelle maksettuna
lunnaana. Myöntää kyllä täytyy, että hän yksipuolisesti puhuu Herran
kuolemasta, jättäen syrjään Hänen elämänsä maan päällä, sekä että
hän käsittää koko kysymyksen nimenomaan laillisen oikeudenkäynnin
kannalta, jossa ei ole sijaa Jumalan armahtavalle rakkaudelle, joka
kuitenkin on pelastustyön vaikutin ja sisin ydin, vaan Anselmuksen
kirja ansaitsee kuitenkin mitä suurinta huomiota, sillä se sisältää
monta ihmeteltävän syvää mietettä ja on epäilemättä monessa suhteessa
vaikuttanut paljon hyvää, valmistaen tietä uskonpuhdistukselle.

Anselmuksen elämäntyö ei ole omiansa herättämään niiden huomiota,
jotka arvostelevat historian ilmiöitä ulkonaisesti loistavain
urotöiden mukaan. Hän toimitti hiljaisen miettimisen korutonta
työtä, eikä miellytä tämmöinen työ niitä, jotka ovat uupuneet näihin
näkyväisiin ja joiden ajatukset aina hiipivät maata myöten. He eivät
älyä, että nuo suuret aatteet, joiden taistelussa ihmiskunnan vaiheet
ratkaistaan, syntyvät ja kypsyvät ajatuksen hiljaisissa ahjoissa.
Mitä skolastisuuden perustaja Anselmus yksinäisyydessä, kaukana
riehuvan maailman meluavista oloista, kirjojensa ääressä mietti, se
antoi sittemmin aihetta moneen suureen ja ratkaisevaan taisteluun.
Sentähden on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Ja
jos hän monessa kohden erehtyikin, on hänen vaatimattomuutensa ja
nöyryytensä, jotka estivät häntä unohtamasta, että uskon salaisuudet
ovat ihmisjärkeä suuremmat, meitä muistuttamassa, kenen palveluksessa
hän on. "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän
armon" todistaa Herran sana.




V.

Abailard ja Heloise.


    Jokaisen teko tulee julkiseksi; sillä se päivä sen on selittävä,
    joka tulessa ilmaantuu: ja minkäkaltainen kunkin teko on, sen
    tuli koettelee.

    Jos jonkun teko pysyy, kuin hän sen (Kristuksen) päälle
    rakentanut on, niin hän saa palkan:

    Jos jonkun teko palaa, niin hän saa vahingon; mutta hän tulee
    itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. 1 Kor. 3: 13-15.

Jota kauemmin ihmiskunta oli haparoinnut oppimattomuuden pimeässä,
sitä vilkkaammin pyrki vihdoinkin heräjävä tiedonhalu levittämään
valoa keski-ajan yöhön. Kahdennentoista vuosisadan alkupuolella
näemme nuorukaisten ja miesten kilvan rientävän jonkun kuuluisan
opettajan luokse ammentamaan oppia ja viisautta hänen puheistaan
ja esitelmistään. Tämä oli sitä välttämättömämpää, jota vaikeampi
ihmisten oli hankkia itselleen kirjoja. Luonnollista oli, että ne
jotka tiedonhalunsa kehottamina täten kokoontuivat samaan paikkaan,
liittyivät toisiinsa ja ennen pitkää muodostivat yhdistysliiton.
Olihan sitä paitse juuri tämä aika kuntayhdistysten aika, jolloin
papit, ritarit, käsityöläiset y.m. edustivat pieniä yhteiskuntia,
ja luonnollista oli, että nekin, jotka yhteinen tiedonhalu oli
koonnut yhteen paikkaan, ennen pitkää saivat erityiset lakinsa ja
omituisen hallitusmuotonsa. Täten syntyivät yliopistot. Huomattava
on, ettei näissä oppilaitoksissa kaikkia tieteitä viljelty, vaan
toisissa tutkittiin toisia, toisissa muita oppiaineita. Niin
oli keskiajan toisella aikakaudella esim. _Salernon_ yliopisto
lääketieteen kuuluisa koti, _Bolognassa_ harjoitettiin lakitiedettä,
ja _Pariisin_ yliopisto saavutti suuren maineensa uskonopin ja
filosofian tutkimisen alalla. Jo varhain vetää viimmemainittu
opinahjo kirkkohistorian huomion puoleensa Sen vireä henkinen työ ja
harvinaisen varhainen kukoistus viittaa loistavaan tulevaisuuteen.

Niistä opettajista, jotka kahdennentoista vuosisadan alussa
Pariisissa levittivät tieteen valoa, on _Pietari Abailard_ kuuluisin.
Sammumaton tiedonhalu vaati häntäkin jo nuorena luopumaan rikkaasta
kodistaan ja suuresta perinnöstään. Saavuttuaan Pariisiin, missä hän
muun ohessa kuunteli mainion _Wilhelm Champeauxlaisen_ luentoja,
himmensi hän etevillä lahjoillaan ennen pitkää kaikkien maineen. Ei
aikaakaan, niin syntyi hänen ja Wilhelmin välillä erimielisyyttä. Se
kasvoi viimmemainitussa valeen kateudeksi ja vihaksi, kuu Abailard
voitti opettajansa monessa väittelyssä, Abailardin ympärille
kokoontui päivä päivältä yhä runsaammin oppilaita, niin että hän
jo siihen aikaan, vaikka hänen oppiaikansa oli ollut hyvin lyhyt,
saattoi perustaa oman koulun ensin _Meluniin_, sitten _Corbeiliin_.
Wilhelmin oppisalit sitä vastoin jäivät tyhjiksi. Epäilemättä
puuttui Abailardilta perusteellisia tietoja ja sitä syvyyttä, josta
tiedemies sanan oikeassa merkityksessä tunnetaan, mutta hänen terävä
järkensä ja vilkas ajatusjuoksunsa, hänen sukkeluutensa ja innostunut
esitystapansa sekä ennen kaikkea tuo hänen verraton puhelahjansa,
joka puki hänen ajatuksensa mitä viehättävimpään muotoon -- kaikki
oli omiansa lumoamaan hänen kuulijakuntaansa ja kartuttamaan sen
lukua. Sitä paitse oli hän nuori ja ulkomuodoltaan kaunis. Mutta
ventovieras oli Abailard siihen aikaan vielä taivaan valtakunnan
salaisuuksille. Hän kyllä eli nuhteettomasti, olipa monessa suhteessa
ankarakin itseänsä kohtaan, mutta vaikka hänen ajatuksensa viihtyivät
aatemaailman yli-ilmoissa, oli hän kaukana Herrasta ja Hänen
totuudestaan. Pääasiallisesti tutkikin hän siihen aikaan logiikkaa.

Jonkun ajan kuluttua asettui Abailard jälleen Pariisiin, missä
alkoi pitää luentoja filosofiassa ja teologiassa. Jos hänen
maineensa jo ennen oli ollut suuri, kasvoi se etenkin tästä alkaen
kasvamistaan. Kaikkialta saapui hänen luoksensa tiedonhaluisia
nuorukaisia ihailemaan nuoren opettajan loistavia esitelmiä, Mutta
tähän aikaan sattui myöskin ratkaiseva käänne Abailardin elämässä.
Eräs vanha tuomioherra _Fulbert_, jonka talossa hän asui, valitsi
hänen veljensätyttären _Heloisen_ opettajaksi. Ei ollut vielä kukaan
niin innostuneena seurannut Abailardia tieteiden viehättäville
nurmikoille, kuin tämä oppilas. Heloise oli nuori, kaunis ja
erinomaisen lahjakas: hän valloitti ennen pitkää opettajansa
sydämmen ja antautui itsekin kokonaan maallisen rakkautensa
valtaan. Kirkkohistoria luovuttaa kernaasti romaanikirjallisuudelle
kertomuksen tämän rakkauden vaiheista, se vain mainitsee pääkohdat
osottaaksensa, miten väärälle uralle silloinen kristillinen
katsantotapa oli eksynyt. Sama aika, joka innostuneena kuunteli
trubaduurien hehkuvia lemmenlauluja, kielsi pappeja rupeamasta
avioliittoon. Kristikunta on vieraantunut sille totuudelle, että
ainoastaan se, "joka vähemmässä on uskollinen, se on myös paljossa
uskollinen." Unohtumistaan unohtuvat Jumalan säätämät lait,
ihmissäännöt astuvat niiden sijalle, määräten ulkonaisesti loistavan
jumalanpalveluksen, silmiinpistävän itsensäkieltämisen ja erinomaiset
teot kristillisyyden nimenomaisiksi tuntomerkeiksi. Ja kun tähän
väärään katsantotapaan vielä liittyy sekin erehdys, että muka koko
maailma on kristitty, että kaikki henkiset riennot ja pyrinnöt, jotka
vain jollain tavoin viittaavat edistymiseen, ovat kristillisyyden
varsinaisia ilmiöitä, niin eivät ihmiset enää erota Jumalan
valtakunnan ja maailman välistä rajaa, vaan antautuvat yhä rohkeammin
ajanhengen palvelukseen. Tuo menneiden aikojen nöyrä kuuliaisuus
Herran muuttumattomille vaatimuksille eksyy Jumalan sanan osottamalta
tieltä, sortuen totuuden vapaudesta mielikuvituksen ja luulouskon
orjuuteen. Niinpä kirjoittaa Heloise, jonka syntiin sortuneen
rakkauden Fulbertin raaka julmuus ja vanhurskaan Jumalan sallimus
ainaiseksi oli suruun kätkenyt, lemmityllensä: "Jumala tietää,
että kaikissa elämän vaiheissa tähän asti olen enemmän peljännyt
sinun kuin Jumalan loukkaamista: haluni on olla enemmän sinulle
mieliksi kuin Hänelle. Sinun käskysi on minun saattanut uskonnon
pitämiseen eikä jumalallisuuden rakkaus." Suojellaksensa armastansa
Fulbertin vihalta oli Abailard kyllä saanut rakastettunsa suostumaan
avioliittoon, mutta heidän romantillinen rakkautensa salaa heiltä
kokonaan kristillisen perhe-elämän pyhyyden. Sitä paitse oli Heloise
aina vastustanut heidän avioliittoon menemistään etenkin siitä
syystä, että se ajan käsityksen mukaan olisi himmentänyt Abailardin
mainetta tiedemiehenä.

Sortuneena, vaan nöyrästi tunnustaen syntinsä, asettui Abailard,
erottuaan Heloisesta, pyhän Denysin luostariin. Itse hän myöhemmin
tunnusti vetäytyneensä yksinäisyyteen enemmän kovan onnensa kuin
hurskauden vaatimana. Kaikki kehotti häntä nyt antaumaan yksin
uskonopin tutkimiseen. Haikein sydämmin ryhtyi Abailard tähän työhön,
etsien siitä sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Mutta tällä tiellä ei
hän lepoa saavuttanut, sillä tosi rauha on löydettävissä ainoastaan
Jesuksessa Kristuksessa. Hän yksin "on meille Jumalalta tehty
viisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi, ja lunastukseksi."
Abailard kyllä tavallansa perusti työnsä tälle kalliolle, vaan
kun hän ei itse tuntenut Herraa, tuli rakennus huonoksi. Järkensä
ohjaamana "rakensi" hän tälle perustukselle "heiniä ja olkia," jotka
jo historian tuomio on tuhaksi polttanut.

Moni kirkkohistorijoitsia on pitänyt Abailardin nimenomaan
skeptillisen filosofian edustajana, arvellen hänen perustaneen
uskonoppinsa siihen väitteesen, että muka kaikki tosi uskonnollinen
tiede saa alkunsa epäilyksestä; vaan tämä arvostelu on
silminnähtävästi väärä. Semmoinen epäilijä Abailard ei ollut. Hän
kyllä järjenmukaisesti käsittelee uskon salaisuuksia ja selittää
monesti raamattua aivan mielivaltaisesti, suoden epäilevälle
ajatukselleen usein arveluttavan suurta valtaa, vaan tämä hänen
epäilynsä koskee kuitenkin pääasiallisesti kirkon oppia. Kirkkoisien
usein keskenään riitaisista väitteistä ja silloisen kirkon väärästä
tunnustuksesta pyrkii hän apostolein ja Kristuksen oppiin, jonka
verratonta ylevyyttä hän ainakin aavistaa, jos kohta hän ei pääse
sitä omistamaan. Abailard edustaa sitä skolastisuutta, jonka
tehtävänä on saada kristikuntaa epäilemään kirkon opin totuutta, ja
tärkeä on senvuoksi hänen merkityksensä, vaikka hän valitettavasti
ei ole pystynyt antamaan kristikunnalle mitään sen opin sijaan,
jonka tukeita hän koettaa saada horjumaan. Päinvastoin on hän
väärentänyt muuttumattomasti oikeitakin opinkohtia, kuten esim.
kolminaisuus-oppia, sekä käsitellyt toisia niin pintapuolisesti,
ettei häntä mitenkään voi lukea niiden joukkoon, jotka suoranaisesti
ovat valmistaneet uskonpuhdistuksen suurta työtä. Kuitenkin
ansaitsevat muutamat kohdat hänen opistaan huomiota valoisamman
ajan enteinä. Vastustaen Anselmuksen ykspuolista käsitystä Herran
sovintokuoleman merkityksestä, teroittaa Abailard esim. sitä
totuutta, että tämä kuolema tarkoittaa herättää meissä rakkautta
Häneen, joka ensin on meitä rakastanut, jota paitse hän huomauttaa
Jesuksen pyhästä mielestä, josta sovintouhrin ijankaikkinen voima
riippuu. Miten ykspuolinen ja pintapuolinen hänen käsityksensä
pelastustyöstä onkin, on viimmemainittu kohta kuitenkin, samoinkuin
muutamat muut hänen oppinsa valonsäteet, omiaan kaukaa ennustamaan
parempaa tulevaisuutta uskonopin tieteelliselle kehitykselle.

Abailard oli erinomaisen tuottelias kirjailija. Hänen
kirjoituksistaan mainittakoot "Roomalaiskirjeen selitys" sekä
hänen kirjeensä, joista viimmemainituista "Kertomus Abailardin
onnettomuuksista" on merkillisin. Hän tunnustaa tässä eräälle
onnettomalle ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä elämänsä
erehdykset ja synnit. Rehellisyyttä, Herran armon kaipua ilmaisee
joka rivi, ja kirjoittajan elävä itsensätunteminen todistaa, ettei
hän ole sulkenut sydäntään Pyhän Hengen nuhteilta. Kirje muistuttaa
Augustinuksen "Tunnustuksista."

Pyhän Denysin luostarissa heräsi vilkas henkinen elämä, kuuluisan
Abailardin sinne muutettua. Vuosina 1118-1121 piti hän
täällä eräässä syrjäisessä huoneessa luentoja jumaluusopissa.
Kuulijakuntansa kasvoi päivä päivältä. Mutta Abailardin lukuisat
vihamiehet olivat valveilla. Epäilemättä oli heillä syytä
vastustaa hänen harhaoppisuuttaan, vaan silminnähtävästi oli
heidän häntä vastaan nostamansa kanteen varsinaisena vaikuttimena
heidän oma halpamielisyytensä. He kadehtivat Abailardin jälleen
kasvavaa mainetta ja koettivat siitä syystä häntä masentaa. V.
1121 pidettiin kokous _Soissonsissa_. Sinne kutsuttiin Abailard
vastaamaan opistaan. Tutkinto oli lyhyt ja aivan pintapuolinen.
Abailard ei saanut puolustaa mielipiteitään, sillä vihamiehet
pelkäsivät syytetyn tavatonta väittelijäkykyä. Tuomio julistettiin
heti. Abailard pakotettiin itse polttamaan erään kirjansa, jossa
hän oli käsitellyt kolminaisuus-oppia, sekä suljettiin pyhän
Denysin luostarin vankilaan. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kyllä
vapaaksi, vaan munkkien katkera viha väijyi häntä, niin että hänen
ennen pitkää täytyi paeta luostaristaan. Pakomatkallaan saapui
hän erääsen _Klairvauxen_ seuduilla olevaan viehättävän kauniisen
laaksoon. Ainoastaan yksi uskollinen ystävä oli häntä seurannut.
Seutu miellytti pakolaisia, ja he heti ryhtyivät työhön tänne
rakentaaksensa itsellensä asumusta. Puunoksista rakensivat he pienen
majan, jossa jonkun aikaa viettivät erakkoelämää. Mutta tuskin
saivat Abailardin oppilaat tietoa hänen piilopaikastaan, ennenkuin
heitä sadottain alkoi saapua hänen luoksensa. Tuon yksinäisen majan
ympärille, jolle pakolainen oli antanut nimeksi "Parakleitos"
(Lohduttaja), syntyi monta uutta, ja väleen oli vilkas henkinen työ
kotiutunut tähän vasta autioon seutuun.

Siihen aikaan oli Heloise _Argenteulin_ luostarin johtajattarena.
Turhaan oli hän koettanut masentaa tunteitaan: eivät saaneet
nunnaelämän huolet, eivät rukoukset eikä parannustyöt maallisen
rakkauden liekkiä sammutetuksi hänen sydämessään. Ei sekään näy
muuttaneen hänen mieltään, että hän joutui kodittomaksi, kun näet
hänen luostarinsa lakkautettiin. Aina hän vain muisteli Abailardia,
seuraten levottomana tämän lukuisain vihamiesten hankkeita. Mutta
pelastuksen Jumala oli kuitenkin hänenkin kanssaan, vetäen häntä
puoleensa äärettömällä rakkaudellaan. Peläten vihamiestensä väijyvää
vihaa, vastaanotti Abailard tähän aikaan pyhän _Gildaan_ luostarin
abbotinviran, jonka sikäläiset munkit hänelle tarjosivat. Tällä
tavoin jäi "Parakleitos" kylmille. Abailard antoi sen onnettomalle
vaimolleen ja hänen nunnilleen kodiksi. Tänne siirtyi nyt Heloise
huolineen, taisteluineen. Onko hän milloinkaan vapautuva, onko hän
konsanaan löytävä sitä rauhaa, jota hän kaivaten etsii? Eräässä
Abailardille kirjoittamassaan kirjeessä kuulemme hänen miltei
toivotonna valittavan: "Oi, jos voisin tehdä semmoista parannusta,
joka Jumalalle kelpaa! Mutta huolissani, unessa, messussa muistelen
vain sinun rakkauttasi. Minä, jonka tulisi syntejäni surra,
huokaelen ainoastaan sitä, jonka olen kadottanut. Minä viheliäinen
ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista." Mutta näistä
toivottomista sanoista säteilee kuitenkin salattu toivo. Sen on
sytyttänyt sen Herran rakkaus, jonka sana vakuuttaa: "Särjettyä
ruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaa kynttilänsydäntä ei
pidä hänen sammuttaman." Abailard vastasi: "-- -- -- minä olin
ansainnut kuoleman ja sain elämän. Sinua valmistaa Herra kiusausten
kautta kruunua perimään. Luo, sisareni, silmäsi ijankaikkiseen
Ylkääsi, itke Hänen ristinsä juuressa! Hän, joka osti sinun
verellänsä, rakastaa sinua, vaan en minä. Sillä ei ollut minun
lempeni rakkautta. Herra, sinä uskollinen Jumala, joka yhdistit
meidät ja armosta erotit meidät toisistamme, yhdistä meidät
ijankaikkisesti taivaassasi. -- Niin, elä onnellisena Kristuksessa,
Kristuksen morsian, ja elä Kristukselle! Amen."

Näin puhdistui Abailardin ja Heloisen rakkaus puhdistumistaan
kärsimisten pätsissä, Pyhän Hengen koulussa. Herra on ihmissydäntä
voimallisempi! Albailardin ja Heloisen kirjeenvaihto koskee tästä
alkaen luostarein tilan parantamista ja niiden asukasten korottamista
korkeampaan sivistykseen sekä puhtaampaan siveyteen ja todellisempaan
jumalanpelkoon. Suurella kunnioituksella puhuu Abailard näissä
kirjeissä naisen tehtävästä Jumalan valtakunnassa maan päällä. Niitä
lukiessamme täytyy meidän todellakin ihmetellä tämän keski-ajan
miehen ihmeellisen tarkkaa aistia.

Mutta vielä eksyi Abailard mielikuvituksensa ja maailman osottamalle
tielle. Hän tarttui jälleen kynään saavuttaaksensa mainetta, alkoi
taasen mieltyä yhä karttuvan kuulijakuntansa kunnianosotuksiin. Hänen
silmässään ei enää näkynyt katumuksen terveellisiä kyyneleitä: siinä
hehkui jälleen vanhan ihmisen innostuksen vaarallinen tuli. Vaan jota
suuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä levottomammiksi kävivät
hänen lukuisat vastustajansa. He alkoivat häntä jälleen soimata
harhaoppiseksi, vaatien asianomaisia vihdoinkin ryhtymään tehokkaisin
toimiin, jotta tuo puhdasoppisuuden vaarallinen häiritsijä vihdoinkin
saataisiin vaikenemaan. Abailard vetosi kirkolliskokoukseen.
Semmoinen kutsuttiinkin heti koolle: v. 1140 saapui suuri joukko
pappia _Sensin_ tuomiokirkkoon, missä Abailardin harhaoppisuus
lopullisesti oli tutkittava. Uteliaisuus oli koonnut tavattoman
paljon kansaa kaupunkiin; Franskan kuningaskin oli kokouksessa
saapuvilla. Syytöksiä johtamassa oli ajan etevin henkilö, _Bernhard
Klairvauxlainen_, joka tässä tilaisuudessa kaiken hurskautensa uhalla
sortui toimittamaan enemmän itsekkäisen vihollisen kuin puolueettoman
totuuden vartijan virkaa. Jo niistä saarnoista, joilla tämä valmisti
kokousta, saattoi Abailard helposti arvata, miten hänen asiansa oli
päättyvä. Tuomio kuului: Abailardin kirjat ovat poltettavat, hän
itse erotettava kirkon yhteydestä sekä suljettava vankilaan. Paavi
vahvisti tämän päätöksen.

Haikein sydämmin oli Abailard jo ennenkuin tuomio julkaistiin
lähtenyt Roomaan, saadaksensa kannatusta paavilta. Vaan hän oli jo
vanha ja kivulloinen eikä kestänyt matkan vaivoja. Hänen täytyi
jäädä Klugnyn luostariin, jonka abboti _Pietari Kunnianarvoinen_
rakkaudella otti hänen vastaan. Pelastuksen Jumala esti väsynyttä
matkamiestä, jonka uskon kehno alus eksytysten aavalla merellä oli
joutua kokonaan haaksirikkoon, turvaamasta ihmisten apuun ja veti
häntä Pyhän Hengen voimalla Poikansa luokse, jonka armo yksin meille
turvan suo elämän myrskyissä ja kuoleman taistelussa. Abailard rupesi
opettamaan Pietarin munkkeja, mutta enimmän aikansa käytti hän
rukouksiin ja hiljaisiin miettimisiin. Ennen oli hänen maailmallista
innostusta hehkuva katseensa etsinyt suurta kuulijakuntaa, nyt
sammuttelivat katumuksen kyyneleet tuota saastaista loistoa,
ja Hän, joka on "maailman valkeus", viritti yksinäisyydessä
taistelevan vanhuksen silmiin ijankaikkisuuden toivon hiljaista
valoa. Pietari Kunnianarvoisen onnistui hankkia vieraalleen paavin
anteeksiantamisen, joka vapautti onnettoman Sensin kirkolliskokouksen
kiroustuomiosta, niin että hän sai nauttia ulkonaista rauhaa
elämänsä loppuun. Pitkäksi ajaksi Abailard ei enää tätä rauhaa
tarvinnutkaan, sillä jo oli hänen eronsa hetki lähellä. Kun hänen
voimansa riutumistaan riutuivat, lähetti Pietari hänen _Marselluksen_
luostariin, toivoen hänen vielä paranevan sen terveellisessä ilmassa.
Mutta Jumala, jolta tämä monen tuulen ajelehtama, kovien kärsimisten
mies yhä hartaammin rukoili apua, oli toisin päättänyt. V. 1142
pääsi Abailard siihen lepoon, jota eivät ajan myrskyt enää häiritse.
Lepoon? Täynnä erehdyksiä oli hänen elämänsä, ja hänen lausumansa
uskonnolliset mielipiteet ovat viimmeiseen asti omiansa herättämään
meissä epäilystä hänen lopullisen kohtalonsa suhteen, mutta vaikka
hänen elämäntyönsä onkin tuomittu poltettavaksi, koska hän opissaan
on eksynyt kauas raamatun osottamalta tieltä, ja vaikka hän itse
järkensä pettämänä "sai vahingon," sammui hänen vaihteleva maallinen
elämänsä viittaamalla sen Herran armoon, joka voi tämmöisetkin
pelastaa, jos kohta "niinkuin tulen kautta." Abailardin viimmeinen,
vähää ennen hänen kuolemaansa Heloiselle kirjoittama kirje päättyy
näillä sanoilla: "-- -- Tämä on minun uskoni. Raivoavat myrskyt eivät
tempaa minua muassaan, sillä minä perustan toivoni Kristus-kalliolle.
Hänen nimensä on ainoa nimi, jossa tahdon autuaaksi tulla. Usko se
minusta, sisareni, ja karkoita kaikki epäilykset sydämmestäsi."
Pietari Kunnianarvoinen, jolta Heloise vähän myöhemmin sai kirjeen
rakkaan ystävänsä kuolemasta, vakuuttaa myöskin tämän turvautuneen
ainoastaan Kristukseen.

Abailard haudattiin "Parakleitoon". Vasta 22 vuotta myöhemmin
kaivettiin hänen hautansa viereen Heloisen viimmeinen maallinen
lepokammio.




VI.

Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.


    -- kaikki kuin maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja
    elämän koreus, ei se ole Isästä, vaan se on maailmasta.

    Ja maailma katoo ja hänen himonsa; mutta joka tekee Jumalan
    tahdon, se pysyy ijankaikkisesti. 1 Joh. 2: 16-17.

Keski-ajan toinen aikakausi on paavikunnan mahtavuuden aika, emmekä
voi käsittää tämän aikakauden kirkkoa ottamatta huomioon, miten
"Pietarin jälkeiset" vuosi vuodelta anastivat itselleen yhä suurempaa
valtaa. Täydellinen kertomus sen pitkän taistelun vaiheista, joka
korottaa paavikunnan maallisen kunnian kukkuloille, ei kuitenkaan
olisi paikoillaan kirkkohistoriassa, koska tämän päätehtävänä on
kuvata niitä ilmiöitä, joihin Herran tosi seurakunnan tulevaisuus ja
voitto liittyy. Miten ulkonaisesti mahtava paavikunta onkin, on se
tuomittu kuolemaan, sillä "maailma katoo ja hänen himonsa". Herran
sana todistaa, että ainoastaan "se joka tekee Jumalan tahdon, pysyy
ijankaikkisesti." Tämän sanan valossa kadottaa kaikki maallinen
loisto lumousvoimansa, ja jos sen ohjaamina tahdomme seurata Jesuksen
Kristuksen valtakunnan vaiheita maan päällä, käypi itse paavikunnan
jättiläistaistelu maallisen vallan edustajia vastaan arvottomaksi
ja me tyydymme kernaasti kertomukseen, joka meille kuvaa ainoastaan
tämän taistelun pääpiirteet.

Niinkuin ennen on kerrottu, korotti ensimmäinen ristiretki
arvaamattoman suuressa määrässä paavikunnan arvoa silloisen
kristikunnan silmissä. Urbanus II:sen seuraaja _Paskalis II_
(1099-1118) riitaantui _Henrik IV:nen_ pojan, Saksan kuninkaan
_Henrik V:nen_ (1106-1125) kanssa, jonka isäänsä vastaan nostamaa
kapinaa hän oli kannattanut. Riidan syynä oli tuo vielä ratkaisematon
investiturikysymys. Henrik marssitti sotajoukkonsa Italiaan. V. 1110
tehtiin sopimus _Sutrissa_. Paavi myöntyi siihen, että papiston
tulisi luopua tiluksistaan ja tyytyä kymmenyksiin sekä maallikkojen
vapaaehtoisiin lahjoihin, kuitenkin sillä ehdolla, että papit siihen
suostuisivat. Henrik puolestaan lupasi luopua investiturista.

116

Gregorius VII:nen aate vapauttaa kirkko maailman orjuudesta ilmenee
tässä rauhanesityksessä puhtaampana kuin milloinkaan ennen. Miten
onnellista, jos se tässä muodossa olisi päässyt toteutumaan!
Mutta viekas Henrik, joka vasta oli saanut keisarinkruunun, älysi
aivan hyvin, että paavin myöntymys herättäisi mitä kiivainta
tyytymättömyyttä kaikkialla Saksassa. Piispat hylkäsivät sopimuksen,
soimaten paavia kirkon pettäjäksi. Paskalis esitti nyt Henrikille
uusia sovinnonehtoja. Hän näet luovutti mahtavalle vastustajalleen
investiturioikeuden, kieltäen maalliselta vallalta ainoastaan
simonian. Mutta tämä vain herätti suurempaa mielipahaa paavikunnan
mahtavuuden puolustajissa. Vaikka Paskalis julkisessa samana vuonna
pidetyssä lateraanikokouksessa tunnusti "ehtyneensä," oli pappien
viha häntä kohtaan leppymätön, kun hän ei peruuttanut keisarille
antamaansa lupausta. Huolimatta paavin tahdosta julistivat
kardinaalit Henrikin pannaan. Tämä saapui sotajoukon kanssa Roomaan
1116, Paskalis pakeni kaupungista ja kuoli maanpakolaisena kaksi
vuotta myöhemmin.

Seuraava paavi _Gelasius II_ ei pystynyt asemaansa puolustamaan. Hän
hallitsi ainoastaan yhden vuoden, jonka kuluessa hänen tuon tuostakin
täytyi paeta kaupungista karttaaksensa tyytymättömäin Roomalaisten
vihaa. Vasta hänen seuraajansa _Kalikstus II_ saavutti niin vakaan
aseman Roomassa, että hän uskalsi jatkaa investituritaistelua.
Hylättyään keisarin ehdottaman sovinnonesityksen, kutsui hän kokoon
kirkolliskokouksen _Rheimsiin_ (1119). Se julisti Henrikin pannaan
ja erotti hänen hallituksesta. Mutta ihmiset olivat jo väsyneet
noihin maallisen vallan ja paavikunnan alituisiin taisteluihin,
yhä julkisemmin alkoi ajanhenki vaatia niiden lopettamista.
Chartresin piispa _Ivo_, Vendomin luostarin abboti _Gottfrid_
y.m. etevät kirjailijat vastustivat Gregorius VII:nen halveksivaa
käsitystä valtiosta sekä muistuttivat Herran sanoista: "antakaat
keisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat."
Miten todellisilta nämä väitteet näyttävätkin, semminkin kun niiden
puolustukseksi vedetään raamatun pyhät sanat, ilmaisevat ne mitä
selvimmällä tavalla kristikunnan maailmallista katsantotapaa, joka ei
suinkaan ole altis ehdottomasti noudattamaan Jesuksen muuttumatonta
todistusta: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Herran
seurakunnan opettajain maallinen valta on säilytettävä, vaikka kohta
se ei saa sortaa valtion oikeuksia tämä on ajanhengen vaatimus. Papit
ovat jo liiaksi kauan harjaantuneet palvelemaan "Jumalaa ja mammonaa"
tahtoaksensa luopua niistä tiluksista ja maallisista eduista, joissa
"lihan himo, ja silmäin pyyntö, ja elämän koreus" saa tyydytystä,
ja jos kukaan, on paavi mieltynyt siihen ulkonaiseen mahtavuuteen
ja loistoon, johon kristikunnan, turmelus on hänen korottanut.
Kirkon maallinen valta on siis säilytettävä, ystävyydenliitto tämän
maailman mahtavain kanssa solmittava. Tämmöiset ajatukset ohjasivat
kristikuntaa, kun tuo pitkällinen investituritaistelu vihdoin
lähestyi loppuansa. V. 1122 selvitti _Wormsin sovinto_ riidan niin,
"että piispat ja abbotit vastedes vapaasti valittaisiin keisarin tahi
hänen asiamiehensä läsnäollessa, jonka jälkeen keisarin tuli antaa
heille _valtikka; sormuksen_ ja _sauvan_ antamisesta sitävastoin
tulisi hänen luopua, koska ne olivat hengellisen viran merkkejä."

Täten olivat siis valtaistuin ja alttari solmineet liiton. Keisari
ja paavi olivat jälleen muutaman vuoden kuluessa hyvässä sovussa
keskenänsä, mutta ettei rauhaa voinut kauan kestää, sitä ei ollut
vaikea ennustaa. Paavikunta on astunut maallisten valtakuntien
näyttämölle, sillä on paljon maallisia etuja valvottavina, ja
Gregorius VII:nen ylpeän vallanhimoinen aate elähyttää sitä yhä
edelleen. Vaikka sen täytyykin Wormsin sovinnossa osaksi luopua
vaatimuksistaan, ei ole se silti vastedes tyytyvä yhtä vähään. Se on
polvistunut tämän maailman jumalan eteen, ja hän on luvannut sille
kaikki antaa. Jota enemmän maallisia tavaroita paavikunta omistaa,
sitä enemmän se halajaa niitä. Ja kuitenkin sanoo se edustavansa
Häntä, joka lausui: "mene pois saatana" ja joka maan päällä
vaeltaessaan oli niin köyhä, että Hän itsestään todisti: "ketuilla
on luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei
ole, kuhunka hän päänsä kallistaa." Kauas on totuuden Henki poistunut
kristikunnan mahtavista vallanpitäjistä!




VII.

Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.


    -- ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja
    rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.

    Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen.
    Room. 14: 17-18.

Jota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi
levittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti
munkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme
halveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka
luostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää
elämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman
vanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta
suljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat
kiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos
alusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole
kukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä
ilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin
tulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana
lukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta,
nautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta,
joka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan
eksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin
luostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi
nunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma
voi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa
nähdä. He ovat _tahtoneet_ luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen
itsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä
ihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria,
että juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät,
virittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle
seurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia
ilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.

Klugnyn munkkikunta, joka menneinä aikoina niin tehokkaasti oli
ottanut osaa kirkon puhdistamiseen ja pappien korottamiseen parempaan
siveyteen, alkoi vähitellen itse taantua ja turmeltua. Samoin kävi
Benediktinuslaistenkin. Pyhällä elämällään olivat nämä munkkikunnat
nim. saavuttaneet maailmallistenkin ihmisten kunnioitusta, ja heidän
luostarinsa saivat vuosi vuodelta yhä runsaampia lahjoja noilta
lukemattomilta, jotka tällä tavoin luulivat voivansa sovittaa
syntejänsä. Mutta samassa määrässä kuin luostarit rikastuivat,
antautuivat munkit ylöllisyyteen, ja tämä pahe synnytti ennen pitkää
toisia. Abbotit eivät enää esiintyneet nöyrinä ja vaatimattomina,
vaan, pukeutuen piispan pukuun, etsivät he sitä kunniaa, jota
maailma rakastaa ja jonka orjiksi kirkon opettajat yhä yleisemmin
sortuivat. Kyllä koettivat muutamat etevät abbotit estää turmeluksen
ruttoa ja saada munkkikuntia palajamaan menneiden aikojen ankaran
yksinkertaiseen elämään, vaan työläs oli heidän rakentaa salpoja
turmeluksen tulvalle. Tähän suuntaan työskenteli Klugnyn luostarin
ennen mainittu abboti _Pietari Kunnianarvoinen_ (k. 1156), jonka
luostarissa Abailard sai turvan vanhoilla päivillään. Haikein
sydämmin oli hän kokenut, miten munkit vain turvasivat munkkielämän
näennäiseen pyhyyteen, jonka pintapuolisuuden heidän päivä päivältä
karttuva siveettömyytensä mitä törkeimmällä tavalla paljasti, ja
vaati heitä luopumaan ylöllisyydestä ja muista synneistä, viitaten
sydämmen parannukseen, jota paitse kaikki jumalanpalvelus ei ole kuin
valhetta vain. Niinpä kirjoitti hän eräälle erakolle: "tuo ulkonainen
eroaminen maailmasta ei ole sinua hyödyttävä, jos sinulta puuttuu
ainoa sydämmesi syvyydestä tulvaavaa pahaa vastustava suojelusmuuri.
Tämä muuri on Vapahtaja. Hänen yhteydessään on sinulla turva
vihollisia vastaan". Huomiota ansaitsee myös _Bingenin_ luostarin
perustajatar ja johtajatar _Hildegard_ (k. 1178), jonka varoittava
ääni monesti vaati kristikuntaa taisteluun karttuvaa turmelusta
vastaan. Tämän merkillisen naisen heikossa ja rujostuneessa
ruumiissa asui ylevä, ylhäältä syntynyt henki, joka profetissan
pyhällä kiivaudella yhtä rohkeasti nuhteli ylhäisten kuin alhaisten
syntejä. Hänen Hengen koulussa kirkastunut silmänsä näki selvemmin
kuin tavallisten ihmisten ajan paheet; jumalattomat pelkäsivät
häntä, hurskaat miltei jumaloiden häntä kunnioittivat. Bernhard
Klairvauxlainen, joka kävi hänen luonansa Bingenin luostarisia,
lausui hänestä: "tässä hurskaassa neitsyeessä on profeetain henki
jälleen tullut voimalliseksi".

Vanhempien munkkiyhdistysten turmelus, kristikunnan yhä karttuva
maailmallinen mieli vaativat ja keski-ajan taipumus miettimiseen
ja haaveksivaan mielikuvitukseen saivat monen hurskaan miehen ja
naisen miettimään uusien munkkikuntien perustamista. Jo toisella
aikakaudella syntyi semmoisia, joista muutamat tässä mainittakoot.

V. 1080 vetäytyi Reimsin katedralikoulun rehtori, tuomioherra
_Bruno_, joka ei jaksanut katsella siveettömän piispansa hurjaa
elämää, muutamien ystäviensä kera Kartreuseen, [Lat. Cartusia,
josta sanasta tämän munkkikunnan nimi johtuu.] missä he rakensivat
itselleen majoja elääksensä täällä kaukana meluavan maailman
syntisistä oloista. Heidän ankara, yksinkertainen ja pyhitystä
harrastava elämänsä, jonka vertaista näihin aikoihin tuskin missään
nähtiin, teki heidän ennen pitkää hyvinkin kuuluisiksi. Niinpä kutsui
Urbanus II näiden munkkien johtajan luoksensa, voidaksensa tämän
ankaran munkin avulla ylläpitää kirkonkuria, mutta Bruno ei saattanut
kauan oleskella paavin ylöllisessä hovissa, vaan lähti Kalabriaan.
Siellä perusti hän toisen luostarinsa vähää ennen kuolemaansa 1101.
Hänen ruumiinsa vietiin Kartreusen emäluostariin. _Kartusianein_
munkkikunta, joka ennen pitkää omisti monta luostaria, on tunnettu
ankarasta kuristaan. Munkit eivät saaneet syödä muuta ruokaa kuin
leipää ja palkohedelmiä, ja heidän pukunsa oli tehty karvoista.
Jumalanpalvelus oli aivan korutonta: kaikki kalliit astiatkin
olivat kielletyt. Puhuminen oli miten mahdollista kartettava. Jotta
kaikki häiritsemättä voisivat pyhittää elämänsä Herralle, ei saanut
kukaan ääneen rukoillakaan. Mutta työnteko ei ollut kielletty, ja
Kartusianit käyttivätkin kaiken joutilaan aikansa siihen. Paljon
ovat he hyödyttäneet ihmiskuntaa muun ohessa kirjojen puhtaaksi
kirjoittamisella.

Keski-aika on herättänyt eloon apostolisen aikakauden
armeliaisuus-laitokset. Eräs kova rutto, jota luultiin pahojen
henkien vaikuttamaksi, uhkasi uhrikseen vaatia myöskin franskalaisen
kreivin _Gastonin_ pojan. Hädässään kääntyi isä rukouksissa pyhän
Antoniuksen puoleen, sillä häntä arveltiin ainoaksi, joka voisi tuota
kauheata tautia masentaa. Jos poika paranisi, lupasi Gaston rakentaa
sairaskodin pyhimyksen kunniaksi. Jumala katsoi armossa onnettoman
isän puoleen, vaikka tämä taikauskonsa pimittämällä ei rukoillutkaan
ainoaa auttajaa avuksensa. Gastonin poika jäi eloon. Heti ryhtyi
kreivi lupaustaan täyttämään. Hän rakensi sairashuoneen ja sen
läheisyyteen kirkon. Eikä siinä kylliksi. Isä ja poika pukeutuivat
munkinpukuun, päättäen tästälähin uhrata elämänsä sairasten
hoitamiseen. Päivä päivältä liittyi heihin muita samanmielisiä, niin
että he ennen pitkää muodostivat munkkiyhdistyksen. Se on tunnettu
nimellä _Antonius-veljet_ ja sai paavin vahvistuksen v. 1096.

Kuuluisin kaikista tähän aikaan syntyneistä munkkiyhdistyksistä
on _Cistersiensien_ veljeyskunta. Tyytymättömänä _p. Mikaëlin_
luostarin höllään kuriin, erosi eräs _Robert_ niminen munkki tästä
luostarista perustaaksensa uuden. Kaksikymmentä samanmielistä veljeä
seurasi häntä. He asettuivat autioon _Citeaux_ (Cistercium) paikkaan
Dijonissa (1098). Paavi Paskalis II vahvisti heidän sääntönsä, jotka
olivat niin ankarat, että alussa ainoastaan harvat olivat alttiit
rupeamaan tämän munkkiyhdistyksen jäseniksi. Nämä säännöt, jotka
luostarin kolmas abboti _Tapani Harding_ järjesti, säätivät muun
ohessa, ettei Cistersiensein kirkoissa saanut löytyä mitään kalliita
koristuksia eikä muita maalauksiakaan kuin Kristuksen kuva. -- Ei
siinä kylliksi, etteivät nämä munkit saaneet mitään omistaa: heidän
luostarinsakin olivat velvoitetut ehdottomaan köyhyyteen.

Eräänä päivänä v. 1113 kolkutti muuan kalpea nuorukainen Citeauxen
portille, pyytäen päästä munkiksi tähän luostariin, jonka sääntöjä
hän oli kuullut kiitettävän ankarammiksi kuin minkään muun. Ei
lausunut hän monta sanaa, mutta hänen kauniissa silmissään välkkyi
innostuksen pyhä tuli, kirkastaen hänen sydämmensä hartaimman
toiveen: kuolla synnille ja elää Jumalalle. Eikä tarvinnut Citeauxen
ankarain munkkien, joille kaikki kevytmielisyys ja pintapuolisuus
oli kauhistus, katua että avasivat luostarinsa oven tälle
nuorukaiselle. Hän on, tämä nuorukainen, saattava Cistersiensein
munkkikunnan arvaamattoman kuuluisaksi, ja hänen maineensa on
leviävä kaukaisimpiin maihin, kaikkialla herättäen mitä suurinta
kunnioitusta. Hän on oleva yksi noita harvoja, joiden historia on
heidän aikakautensa historia. -- Silmäilkäämme tämän merkillisen
miehen elämänvaiheita.

_Pyhä Bernhard_ eli _Bernhard Klairvauxlainen_ syntyi Burundissa
lähellä Dijonia v. 1091. Varhain kuoli hurskas äitinsä, mutta
ne siemenet, joita hän oli lapseensa kylvänyt, itivät vakaan ja
syvämietteisen Bernhardin sydämmessä, harjoittaen hänen ajatuksiaan
jo varhain viihtymään henkimaailman yli-ilmassa. Vieraantumistaan
vieraantui hän maallisen elämän huolille ja toimille, yhä hartaammin
hän halasi päästä niistä kokonaan vapaaksi. Tämmöiseen sydämmeen ei
voinut munkkielämän Jumalalle pyhitetty hiljaisuus ja salaperäinen
lumousvoima olla vaikuttamatta. Bernhardin päätös oli pian tehty. Se
johdatti hänen askeleensa Citeauxen luostariin. Muutamien vuosien
perästä sai nuorukaisen syvä uskonnollinen innostus, jonka valtaavaa
kehitystä ainoastaan pintapuoliset saattoivat välinpitämättöminä
seurata, hänen isänsä, veljensä ja sisarensakin jättämään hyvästi
maailmalle ja siirtymään luostarein pyhien muurien turviin.

Ei ollut Bernhard kauan oleskellut Citeauxen luostarissa, ennenkuin
siihen alkoi tulla yhä enemmän munkkeja. Pian kävi tila liika
ahtaaksi, jonka vuoksi Bernhard 12 munkin kera asettui erääsen
syrjäiseen Aube-joen laaksoon, missä perusti Klairveauxen luostarin.
Hän valittiin sen ensimmäiseksi abbotiksi, vaikka hän siihen aikaan
ei ollut kuin 24 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin Bernhard kuoli,
kuului tähän luostariin 700 munkkia. Äänetön hiljaisuus vallitsi
seudussa kaikkialla. Ainoastaan lintujen viserrys ja silloin tällöin
muutamat hiljaiset virrensäveleet liittivät äänensä ahkerain munkkien
työnasetten kolinaan. Bernhard johti työtä yhtä huolellisesti
kuin munkkien hartaudenharjoituksia ja jumalanpalvelusta. Itse
luostarin taloudestakin, sen tuloista ja menoista, teki hän tarkat
tilit. Hän piti tätäkin tointa Jumalan hänelle uskomana pyhänä
velvollisuutena, jota hänen tuli sitä huolellisemmin toimittaa, jota
vastahakoisemmalta se hänestä, tuosta rukouksen ja syvän miettimisen
ahkerasta harjoittajasta, monesti tuntui.

Jo varhain saavutti Cistersiensien munkkikunta tavattoman
maineen ja kukoistuksen, niin että veljeskunta kolmannellatoista
vuosisadalla omisti luostaria läntisen kristikunnan kaikissa
maissa. Niitä löytyi kaikkiaan noin 8000. Kaikki nämä luostarit,
joista useammat olivat nunnaluostareita, tunnustivat Bernhardin
varsinaiseksi perustajakseen, ja varmaan onkin hänen valtaava
henkensä, jonka vaikutus on niin silminnähtävä koko aikakauden
vaiheissa, arvaamattoman suuressa määrässä elähyttänyt Cistersiensein
munkkikuntaa, jonka jäseniä jo Bernhardin aikana kutsutuinkin
_Bernhardineiksi_.

Bernhardin nimeen liittyy keski-ajan _Mystisyyden_ varsinainen
synty. Tämä merkillinen uskonnollinen katsantotapa, jonka edustajat
ovat saavuttaneet niin kuuluisan nimen kirkkohistoriassa, on
skolastisuuden vastakohta. Se tunnetaan tuosta syvämietteisestä,
haaveksivan uneksivasta pyrkimisestään, jonka silmämääränä on päästä
välittömään yhteyteen jumaluuden kanssa. Skolastikot perustuivat
järjen voimaan, ajatustaitoon ja sukkelaan puheviisauteen.
_Mystikot_ sitä vastoin ihmissydämmen sisälliseen, salaperäiseen
valoon, jonka ohjaamina he pyrkivät kohota aistillisuuden synnin
varjostamista olosuhteista henkimaailman yli-ilmoihin. Niinkuin
olemme maininneet, valmistivat edelliset tietä uskonpuhdistukselle
virittämällä tieteen valoa sekä paljastamalla dialektisillä
kujeillaan, miten väärä se puolustus oli, jolla he koettivat
toisiinsa sovitella kirkon keskenään riitaisia, pyhästä raamatusta
yhä kauemmas poikkeavia opinkohtia. Mystikot sitä vastoin kehottivat
opillaan ja esimerkillään ihmisiä luomaan silmänsä oman sydämmen
salaisuuksiin, jotta he tällä tiellä harjaantuisivat kohoamaan
henkimaailmaan, jonka keskus on Jumala. Epäilemättä oli tässä
uskonnollisessa katsantotavassa paljo jaloa ja syvää totuutta, jota
ei skolastilaisuuden pintapuolisuuteen taipuva, hedelmättömiin
kiistoihin ja väittelyihin tuon tuostakin eksyvä viisaus
aavistanutkaan, ja varmaan on mystisyys pitämällä vireellä sammuvaa
uskonnollista tunnetta ja sydämmen hartautta ollut skolastisuuden
edustaman järjen uskonnon terveellisenä vastakohtana, vaan ei
kelvannut sekään ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle tielle.
Raamatun pyhä sana, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo
meidän tiellämme", ei näet saanut pitää mystikkojen haaveksivaa
mielikuvitusta kurissa, ei päässyt yksin virittämään, kasvattamaan ja
puhdistaen kehittämään heidän uskoansa, vaan tuo oma suureksi luultu
valistus, "sisällinen sana" eli "valo," jonka ohjattaviksi he tuon
tuostakin eksyivät, salasi heiltä totuuden oikean tien. Sitä paitse
perustuivat he 5:llä vuosisadalla syntyneisin _Dionysius Areopagitan_
kirjoittamiksi väitettyihin teoksiin, joissa itämaalaisten
panteismi oli jäänyt perinnöksi tuleville sukupolville. Läntinen
kristikunta tutustui näihin teoksiin Johannes Skotilaisen kautta,
joka käänsi ne latinaksi. Niiden johtavana aatteena on se väite,
että kaikki tosi oleminen on jumaluudessa, niin että kaikki Jumalan
ulkopuolella on vain tyhjää, itsenäistä olemista kaipaavaa varjoa.
Panteistillis-uusplatonilainen filosofia koettaa näissä teoksissa
pukeutua kristilliseen muotoon, kehottaen kristityitä mietiskelevän
tutkimisen kautta perehtymään jumaluuden välittömään tuntemiseen.
Tämmöinen kristinusko jääpi kokonaan vieraaksi synnin ja armon
painavalle kysymykselle, jota paitse se vieraantumistaan vieraantuu
niille velvollisuuksille, jotka pelastuksen Jumala on määrännyt
ihmisten noudatettaviksi käytännöllisen elämän alalla. Augustinuksen
oppi oli kuitenkin siksi syvään juurtunut läntisen kristikunnan
katsantotapaan, ettei tämä saattanut käydä aivan välinpitämättömäksi
kristinuskon tehtävälle jokapäiväisen elämän suhteen, jonka
vuoksi länsimaalaiset mystikot välittömän miettimisensä ohessa
koettivat virittää käytännöllistäkin kristinuskoa. Ja juuri tämän
viimmemainitun tarkoituksen palveluksessa ovat heidän syvät
mietteensä monesti olleet arvaamattoman suureksi siunaukseksi
keskiajan pimitetylle, monen tuulen ajelehtamille ihmisille.
Semminkin on Bernhard Klairvauxlainen tehokkaasti ottanut osaa
aikansa käytännölliseenkin kristinuskoon, vaatien ihmisiä kaikkialla
luopumaan synnistä ja vaeltamaan valkeudessa Jumalan edessä.
Ennenkuin lähdemme silmäilemään, miten tarkkaan tämä merkillinen
mies seurasi aikansa hengellisiä pyrintöjä, niin seuratkaamme
häntä yksinäisyyteen tutustuaksemme niihin mietteisin, joihin hän
munkkikammionsa hiljaisuudessa uskonnollista innostusta säteilevin
silmin antautui.

"Suurin on se," lausuu hän, autuaallisen tunteen valtaamana,
"joka hyläten näkyväisten esineiden ja aistimensa välityksen,
mikäli tämä inhimilliselle heikkoudelle on sallittu, joskus äkkiä
kohoaa korkeuteen eikä ainoastaan vähitellen, aste asteelta."
Tähän väitteesen johtuu Bernhard, ajatellen Paavali apostolin
näkyä (2 Kor. 12: 4), vaan ei hän silti _miettimistä_ halveksi.
Päinvastoin antaa hän sille suurta arvoa ja kehittää tarkkaan sen
käsitettä. Hän erottaa siinä kolme astetta: se miettiminen, joka
käytännöllisesti järjestää inhimilliset, käyttäen niitä lähimmäisen
hyödyksi; yksinkertainen miettiminen, joka varovasti tutkii esineet
löytääksensä niissä Jumalan jälkiä. Korkein on "spekulativinen"
miettiminen, joka Herran sille suoman armon mukaan inhimillisistä
oloista vetäytyy itseensä tarkataksensa Jumalaa. Miten syvät nämä
mietteet ovatkin ja kuinka oikea Bernhardin oppi, että paljas luulo,
joka ei mitään varmaa omista, on tarkkaan erotettava _uskosta_ ja
jumalallisten kysymysten _selvästä käsittämisestä_, onkin, eksyy
hän epäilemättä itse tuon tuostakin juuri luulojensa valtaan, jotka
häneltä himmentävät taivaan valtakunnan salaisuudet. Vaan toiselta
puolen on mahdoton kieltää hänen viettäneen noita tosi onnellisia
hetkiäkin, joina uskovainen jo täällä voi nauttia Herran suloista
läsnäoloa. Jumalallisen rakkauden salaisuus kirkastui monesti
hänellekin ja hän sai kokea, miten "Sana korkeudesta alentaa itsensä
inhimillisen luonnon omistettavaksi, ja miten Jumalan rakkaus
korottaa ihmisen taivaallisen Yljän yhteyteen." Todistuksena ovat
hänen omat sanansa, joiden todellisuutta emme ole oikeutetut epäillen
hylkäämään. Hän lausuu: "usein tuli Herra sisään minun sydämeeni,
enkä aina huomannut, milloin Hän tuli sieluuni. En tiedä, mistä Hän
tuli enkä minne Hän meni, kun Hän lähti ulos. Mutta mistä tiedän,
että Hän on sydämmessäni? Hän on elävä ja Hän tekee työtä, Hän
liikuttaa, taivuttaa, haavoittaa sydäntäni, joka on kivenkova. Hän
ilmoittaa itsensä minulle herättämillään liikutuksilla. Ainoastaan
sydämeni liikutuksista tunsin Hänen läsnäolonsa, paheiden ja himojen
pakenemisesta huomasin hänen voimansa."

Bernhardin mystisismi on vielä raittiimpi ja puhtaampi kuin
myöhempien aikojen mystikkojen, joista useat eksyivät arveluttavan
pitkälle panteismin vaarallisille poluille. Mutta tämän eksytyksen
juuret ovat jo havaittavina hänen teoksissaan.

Niinkuin tiedämme, oli paavikunta Bernhardin aikoina saavuttanut
suuren mahtavuuden. Mutta sen sisällinen heikkous paljastaa nytkin,
miten horjuva sen perustus oli. Niin esim. taistelivat juuri
tähän aikaan _Anekletus II_ ja _Innocentius II_ kahdeksan vuotta
keskenään Pietarin istuimen omistamisesta, herättäen tyytymättömyyttä
Roomalaisissa, levottomuutta ja surua kaikkialla kristikunnassa.
Semminkin koski häiriö kipeästi Bernhardiin, joka sydämmessään oli
vakuutettu siitä, että Rooman piispan arvo perustui apostoliseen
säätämään. "Miten katkera on elää" huudahtaa hän "paljoa vaikeampaa
kuin silloin, jolloin marttyyrit vuodattivat verensä, ja kirkko
taisteli harhaoppisuutta vastaan. Silloin uhkasi ulkoa vaara
kirkkoa, nyt väijyy se kirkossa." Puolustaen Innocentiusta, joka
jonkun ajan oleskelikin hänen luonansa, koetti Bernhard kaikkialla
saada riitaa ja siitä riippuvaa häiriötä asettumaan. Kun esim. eräs
mahtava kreivi, joka vehkeillään ja vallanhimoisilla tarkoituksillaan
viritteli eripuraisuutta puolueiden välillä, lähestyi kirkkoa,
missä Bernhard toimitti jumalanpalvelusta, riensi tämä kiivautta
sädehtivin silmin ja ehtoollisleipä kädessään häntä vastaan, lausuen:
"Jumalan palvelijain joukko rukoili sinua luopumaan onnettomasta
taistelusta, mutta sinä ylönkatsoit heitä. Nyt tulee neitsyen
Poika, kirkon Herra ja pää, Hän jota sinä vainoot. Katso tässä
(leivässä) on tuomarisi, uskallatko Häntäkin halveksia, niinkuin olet
halveksinut Hänen palvelijoitaan?" Ikäänkuin halvauksen masentamana
vaipui kreivi maahan. Yhtä valtaavan vaikutuksen teki Bernhardin
vakaa esiintyminen kaikkiin, joiden läheisyyteen hän tuli, ja hänen
sanojensa paljas kaiku herätti mitä ehdottominta kunnioitusta
etäälläkin asuvissa. Hän oli yksi noita omituisen viehättäviä
henkilöitä, joiden rukouksia ihmiset eivät saata vastustaa ja joiden
vihaa he pelkäävät. Innocentius pääsi paavien istuimelle (1138).
-- -- Mutta kristikunnan sydämmessä kyti sammumaton tuli, jota
ei suurinkaan nero jaksanut hillitä eikä viisainkaan ajattelija
pystynyt sammuttamaan. Tyytymättömyys paavikuntaan ilmaantuu jo
Bernhardin aikoina hyvinkin selvästi, vaikkei se silloin vielä älyä
käyttää oikeita aseita ja siitä syystä on voimaton. Aikansa lapsena
on Bernhard käynyt käsiksi tämän tulen tukehuttamiseen, hän kun
ei erota itse sitä suurta päämäärää, johon se ennustaen viittaa,
niistä väkivaltaisista, itsekkäisyyden tahraamista keinoista, joihin
sen edustajat turvaavat. Tuskin oli Innocentius päässyt paaviksi,
ennenkuin paavikuntaa uhkaava kapinallinen liike syntyi Roomassa.
Sen johtajana oli _Arnold Brescialainen_. Hän oli ollut Abailardin
oppilaana, ja hänen rohkea mielikuvituksensa ja uskonnollinen
innostuksensa kiihoittivat häntä kiihottamistaan taisteluun
kristikunnan turmelusta vastaan. Kirkon oppia ei hän aio korjata,
sillä hän silminnähtävästi ei tiedä, miten väärä se monessa kohden
on, mutta sen hän älyää, että papiston elämä on mitä hirvittävimmässä
ristiriitaisuudessa sen sanan kanssa, jota he saarnaavat. Apostolisen
kirkon esikuva silmiensä edessä moitti Arnold semminkin paavin ja
papiston maallista rikkautta ja mahtavuutta, ja hänen oma ankaran
vakaa, Herralle pyhitetty elämänsä sekä verraton puhelahjansa kokosi
hänelle ennen pitkää lukemattomia innostuneita puolustajia. Hänen
hankkeitaan puolustamassa oli sitä paitse lombardialaisten kaupunkien
vapaudenpyrinnöt, joita Pohjois-Italian piispat, säilyttääksensä
suuria tulojaan, karsain silmin katselivat. Brescian piispa syytti
häntä Roomassa kapinallisten puolueiden toimeensaamisesta, ja Arnold
sai paavilta käskyn poistua Italiasta. Hän totteli, mutta jo oli
hänen oppinsa ehtinyt heittää kipinöitä pyhään kaupunkiin, mistä
kapinan hävittävä tuli pian karkoitti paavin. Käyttäen tilaisuutta,
saapui Arnold Roomaan (1140), innostuttaen sen kansaa hehkuvilla
puheillaan ja kehottaen heitä herättämään eloon tasavallan jaloja
aikoja. Vasta paavi _Eugenius III:nen_ (1145-1153) onnistui masentaa
tämä kapina, mutta siinä ilmaantuneet mielipiteet kytivät monessa
paikoin, ennustaen perikatoa paavikunnan maalliselle mahtavuudelle.

Tähän taisteluun otti Bernhard tehokkaasti osaa. Hän vastusti
ankarasti Arnoldin hankkeita. Mutta kyllä näki hänkin selvästi,
että paavikunta oli eksynyt aivan väärälle uralle, etsiessään
turvaa maailmalta. Niinpä kirjoitti hän Eugenius III:lle, joka v.
1149 maanpakolaisuudestaan saapui Roomaan, muiden ohessa seuraavat
ihmeen valoisat sanat: "älköön mikään olko sinulle kauheampaa kuin
vallanhimo, jotta ei hän, jonka istuimella istut, sinua kieltäisi.
Tämä on Pietari, josta ei tiedetä, että hän silkin, kalliitten
kivien ja kullan koristamana, sotamiesten ja meluavain palvelijain
saattamana valkoisen hevosen selässä olisi kulkenut paikasta toiseen.
Tässä kohden et ole noudattanut Pietarin, vaan Konstantinuksen
esimerkkiä. Turhaan koetat hallitsijana olla apostolin seuraajana
tahi apostolin seuraajana hallita. Jommastakummasta täytyy sinun
luopua. Jos kumpaakin halajat, olet kaikki menettävä." Se kirja,
jossa nämät sana löytyvät, sisältää sitä paitse merkillisiä neuvoja
paavikunnan hoitamisen suhteen. Silminnähtävästi älysi Bernhard,
miten paavikunta likenemistään likeni perikadon syvyyttä, jos se ei
luopuisi noista vallanhimoisista yrityksistään, joiden pettämänä se
jo kauan oli turmellut kristikuntaa.

Bernhardin luonteesen on keski-ajan ritarillinen henki painanut
leimansa. Vaikka hän on hiljaisen miettimisen mies, itsensä
kieltämiseen harjaantunut munkki, loistaa hänen silmistään
tämän maailman aseisin luottautuvan urhoollisuuden uljas tuli.
Tuo kuuluu oudolta, vaan jos asiaa likemmin tarkkaamme, ei ole
selitys vaikea. Vuosisatojen kuluessa on kristikunta harjaantunut
mukaantumaan tämän maailman katsantotavan mukaan, sen uskoa ovat jo
kauan mielikuvituksen haaveet saastuttaneet, sen eksynyt toivo ei
jaksa kohota ijankaikkisuuden henkipiiriin, vaan etsii väsyneenä
tukeita aistillisuudesta, sen rakkaus Herraan ei pääse vapautumaan
lihallisuuden orjuudesta. Bernhardkin oli aikansa lapsi. Hän kyllä
kaivaten halasi päästä tuohon taivaalliseen Jerusalemiin, missä
kristityn koti on, vaan maalliseen Jerusalemiin eksyivät hänen
ajatuksensa tuon tuostakin, vaatien häntä kannattamaan tuota
kristikunnan yleistä innostusta, jonka pyhän maan omistaminen
oli kaikkialla herättänyt. Jota vaikeammaksi kristittyjen
Palestiinassa perustaman valtakunnan säilyttäminen kävi, sitä
suurempiin ponnistuksiin oli ryhdyttävä. Bernhard on tässäkin
kohden ollut ajanhengen voimallisena äänenkannattajana, hän on
tehokkaammin kuin kukaan muu virittänyt kristikunnan uskottomain
hyökkäyksistä ja voitoista lannistunutta toivoa uuteen eloon. Hänen
suonissaan juoksee Franskalaisen ritarillista verta, siitä virtaa
maallisten tunteitten innostus hänen sydämmeensä, eksyttäen häntä
viihtymään näissä näkyväisissä. Maailman julki syntisiä pyrinnöitä
ja nautinnoita hän kyllä ylönkatsoo, mutta kun ne pukeutuvat
kristillisyyden pukuun, niin hän ei enää erota niitä tämän maailman
ilmiöistä, vaan tahtoo niitä Jumalan valtakunnan aarteina omistaa.
Tämmöinen aarre on hänen silmissään semminkin pyhä maa, vaikka sen
kurja tilakin selvään osottaa Herran siitä poistuneen. Bernhard
korottaa äänensä, vaatien kristikuntaa varustautumaan puolustamaan
tätä kallista omaisuutta. Vaikka hän on hengen mies, jonka tulisi
luottaa ainoastaan hengellisiin aseisin, kehottaa hän kristikuntaa
tarttumaan miekkaan puolustaaksensa Palestinaa vihollisten
hyökkäyksiltä. Tämän eksytyksen vaurastuttamana syntyi ja kehittyi
_hengellisten ritarikuntain aate_, ja v. 1119 perusti _Payensin
Hugo "Temppeliherrain ritarikunnan"_ pyhiin vaeltajain ja pyhän
maan suojelukseksi. Innostuneena valmisti Bernhard sille sääntöjen
suunnitelman. "Jalo" huudahtaa hän "on tuommoinen kaksinkertainen
taistelu lihaa, verta ja pahuuden hengellisiä valtoja vastaan.
Siinä kestääksensä pukeutuu Herran sotilas sisällisesti uskoon,
ulkonaisesti turvautuu hän miekkaan. Varma on hän autuudestaan,
kun hän kaataa vihollisen, mutta vielä varmempi, kun hän itse
taistelussa kaatuu. Miten Juuda iloitsee, kuinka Jerusalemin tyttäret
riemuitsevat." -- -- "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta,"
-- -- "Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekalla hukkuvat" kuuluu
Herran todistus.

Temppeliherran ritarinvala sitoi hänen olemaan ensimmäisenä
taisteluun ryhdyttäessä, viimmeisenä, sotajoukon peräytyessä.
Aseissakin ollessaan ja sotarivissä seisoessaan, tuli hänen veisata
määrätyt virtensä. Puku oli valkea ja varustettu punaisella
ristillä. -- Kun tämän ritarikunnan kukoistus oli korkeimmallaan,
kuului siihen noin 20,000 sotilasta. V. 1291, jolloin kristittyjen
viimmeinen linna Palestinassa joutui uskottomain käsiin, siirtyivät
Temppeliherrat Franskaan.

Samana vuonna kuin Temppeliherrain ritarikunta perustettiin, syntyi
toinenkin samankaltainen munkkikunta nim. _Johanniitain ritarikunta_.
Senkin jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Franskalaisia. Myöhempinä
aikoina oli Kypro, sittemmin Malta, tämän ritarikunnan varsinaisena
kotina.

Mutta miten suuriin ponnistuksiin kristikunta ryhtyikin
puolustaaksensa valtaansa Palestiinassa: alusta alkaen paljasti koko
tämä yritys tuon tuostakin mahdottomuutensa. Jo kahdennentoista
vuosisadan alkupuolella näytti Jerusalemin kuningaskunnan tila
hyvin toivottomalta. Ei siinä kylliksi että pyhiinvaeltajain luku
vähenemistään väheni, kun uskottomain väijyvä viha ja saaliinhimo
jälleen alkoi heitä väijyä: Mosulin urhoollinen hallitsija _Nureddin_
valloitti vankan _Edessan_ ja lähestyi verenhimoisine sotajoukkoineen
Jerusalemin kuningaskunnan rajaa. Tämä sanoma herätti surua ja
hämmästystä kaikkialla kristikunnassa, vaan keski-ajan uskonnollinen
innostus ja ritarillinen mieli ei ollut altis vähällä luopumaan
toivonsa, rakkautensa pyhästä maasta. Mielikuvituksensa pettämänä
on se vielä toista vuosisataa pitkittävä tätä turhaa taistelua,
ennenkuin se uupuneena sen vaivoista ja aavistaen erehdyksensä
vihdoin peräytyy taistelutantereelta. Edessan menettäminen ja
Nureddinin uhkaavat sotajoukotkin olivat vain omiaan herättämään sen
miekkailuhalun uuteen eloon. Bernhard kulki kaupungista kaupunkiin,
valtakunnasta toiseen, innostuttaen kaunopuheliaisuudellaan kansoja
varustaumaan tuohon pyhään sotaan. Niissäkin paikoin, missä ei
hänen sanojansa ymmärretty, sai hänen silmänsä kirkas loisto, hänen
kärsimisistä ja ruumiinkidutuksista kalpeat kasvonsa sekä koko
hänen esiintymisensä, jolle hänen ääretön maineensa oli valmistanut
tietä, sydämmet sykkimään. V. 1147 nähtiin jälleen suurten
ristijoukkojen vaeltavan itäänpäin taistelemaan uskottomia vastaan.
Niitä johdattivat Franskan kuningas _Ludvig VII_ ja Saksan kuningas
_Konrad III_. Mutta huonosti päättyi tämä _toinen ristiretki_. Suuret
joukot surmasivat Turkkilaisten miekat, tuhansia kuoli nälkään
ja kulkutauteihin, toiset jäivät Aasiaan kitumaan uskottomain
orjina. Tyhjin toimin täytyi molempien kuningasten palata maihinsa.
Jerusalemin horjuvan kuningaskunnan tila kävi tämän onnettoman retken
kautta yhä surkeammaksi vain.

Ennen pitkää sai Bernhard kokea, miten tämä yritys, josta hän
oli niin paljon toivonut, oli päättynyt. Eikä siinä kylliksi.
Kristikunnan valituksesta kuului mitä katkerinta moitetta tämän
ristiretken toimeenpanijoita vastaan. Bernhard oli masentunut.
Voittoa oli hän ennustanut, häpeään olivat hänen lupauksensa
joutuneet. "Kansojen synnit ovat kääntäneet Jumalan tahdon tappioksi"
huokasi hän haikein sydämmin. Hänen voimansa ovat murtuneet, surun
pilviin peittyy hänen elämänsä ilta. Mutta loppuun asti on hän sama
kuin ennen, valliten aikansa taistelut, vastustaen vääryyttä sekä
kehottaen ihmisiä sanoillaan ja esimerkillään itsensäkieltämisen
tiellä palvelemaan Herraa. Ja jälleen leviää hänen maineensa
kaikkialle, hänelle omistetaan miltei jumalallinen kunnioitus.

Kun vuosisatojen etäisyydestä arvostelemme tätä merkillistä miestä,
supistuu suuressakin määrässä hänen oman aikansa kiitos, mutta
siitä jää kuitenkin paljon, jota kirkkohistoria aina on lehdillään
säilyttävä. Bernhard on _tahtonut_ uhrata koko sydämmensä sille
Herralle, jota hän rakasti, ja maksoi minkä maksoi, kieltää itsensä
Kristuksen tähden. Ei hän omaa etuansa katsonut: Herran kunnia oli
hänen elämänsä silmämääränä. Joka niin elää, hänen elämäntyönsä
viittaa siihen autuaalliseen kotiin, missä ajan sumut ja ihmisten
keksimät eksytykset eivät enää estä näkemästä Jumalan kirkkautta. --
Bernhard kuoli v. 1153.




VIII.

Paavikunnan valta kasvaa.


    Parempi on nöyränä olla siveitten kanssa, kuin jakaa suurta
    saalista ylpeitten kanssa. San. l. 16: 19.

Jo Gregorius VII:nen ajoista oli paavikunta valvonut valtaansa
kristikunnan kaukaisimmissakin maissa lähettämällä kaikkialle
lähettiläitä eli _legaateja_, jotka, toimien paavin nimessä,
säätivät lakeja etäälläkin asuvien kansojen noudatettaviksi. Täten
pakotettiin kirkolliset olot kaikkialla noihin paavin määräämiin
ja hänen valtaansa kartuttaviin kaavoihin, joiden rasittamana
keskiajan kirkko vuosisatojen kuluessa turhaan vapautta huokaelee.
Kaukaiseen Skandinaviaankin saapui jo kahdennellatoista vuosisadalla
tämmöinen legaati järjestämään sikäläisen kirkon oloja. Hänen
nimensä oli _Nikolaus Breakspear_ eli _Nikolaus Albanensis_, joksi
häntä tavallisesti kutsutaan, hän kun tähän aikaan oli _Alban_
kardinaalipiispana. V. 1152 saapui hän Norjaan. Hän järjesti
tämän maan kirkollisia oloja, saavuttaen vakaalla ja lempeällä
käytöksellään yleistä mieltymystä kansassa. Nikolauksen Norjassa
käynnin huomattavin tulos oli se, että tämä maa nyt julistettiin
riippumattomaksi Bremenin hiippakunnasta, kun näet _Trondhjemin_
piispa vihittiin Norjan arkkipiispaksi.

Yhtä johdonmukaisen valtioviisauden kuin kunnianhimon ohjaamana,
esti paavikunta mahtavia arkkipiispoja saavuttamasta valtaa, joka
voisi olla sen omalle vallalle haitallinen. Mitä erittäin Bremenin
hiippakuntaan tulee, oli tämä aikojen kuluessa kohonnut hyvinkin
mahtavaksi. Niinpä oli esim. kuuluisa _Adalbert_, joka Hildebrandin
aikoina edusti tätä hiippakuntaa, työskennellyt korottaaksensa
sitä itsenäiseksi, Roomasta riippumattomaksi patriarkakunnaksi.
Tämänkaltaiset yritykset, joihin mahtavain ja vallanhimoisten
hengellisten hankkeet siellä täällä tähtäsivät, kehottivat
paaveja rajoittamaan ja supistamaan mahtavimpain arkkipiispojen
valtaa perustamalla uusia arkkipiispanistuimia. Matkallaan
Pohjois-Euroopassa koetti Nikolaus myöskin Ruotsille toimittaa
oman arkkipiispan. Saavuttuaan viimmemainittuun maahan, piti hän
kirkolliskokouksen _Linköpingissä_ (1152). Tässä tilaisuudessa
laadittiin monta Ruotsin kirkolle varsin tärkeää ja hyödyllistä
päätöstä, jotka liittivät sen likempään yhteyteen länsimaiden
muun kristikunnan kanssa. Muun ohessa määrättiin, että Ruotsin
kirkon vastedes tuli suorittaa n.s. _Pietarin veroa_ Roomaan, jota
maksamaan paavikunnan muutkin maat olivat velvoitetut. Mutta kysymys
arkkipiispan määräämisestä Ruotsille raukesi tällä kertaa tyhjiin.
_Svealaiset_ ja _Götalaiset_, joiden vanhaa, pakanuuden ajoilta
perittyä riitaa yhä kesti, eivät sopineet miehestä eivätkä uuden
arkkipiispan asuinpaikasta, ja turhaan koetti Nikolaus kehottaa heitä
yksimielisyyteen.

Kaksi vuotta myöhemmin tapaamme Nikolauksen Roomassa. Siellä
olivat olot hyvinkin rauhattomat. Tuo ennen mainittu Arnold
Brescialainen oli palannut takaisin, herättäen innostuneella ja
rohkealla saarnallaan yhä suurempaa levottomuutta kristikunnan
pääkaupungissa. Eugenius III:nen oli täytynyt kokea, miten oikeassa
jalo ystävänsä Bernhard Klairvauxlainen oli, varoittaessaan häntä
turvaamasta maalliseen valtaan ja etsimästä maallista rikkautta.
Uhkaavana oli Rooman kapinallinen väestö pakoittanut hänen luopumaan
vaatimuksistaan ja pakenemaan. Hänen sijaansa valittiin nyt (1154)
Nikolaus Albanensis paaviksi. Semmoisena on hän tunnettu nimellä
_Hadrianus IV_.

Saksan kuninkaana oli tähän aikaan _Fredrik I Barbarossa_, tuo
jäntevä _Hohenstaufi_, joka oli alottava mainion sukunsa 50 vuotista
jättiläistaistelua paavikuntaa vastaan. Järjestettyään valtakuntansa
oloja ja turvattuaan sen rajoja, saapui Fredrik Pohjois-Italiaan
vaatimaan sikäläisiä ruhtinaita ja kaupunkeja, jotka kasvavan
voimansa kiihottamina jo kauan olivat pyrkineet itsenäisyyteen,
vannomaan uskollisuudenvalaa. Mutta _Ronkalin kentällä_, minne hän
tässä tarkoituksessa oli kutsunut Lombardian ylimykset ja missä
hän tavallisuuden mukaan piti sotaväen-tarkastusta täytyi hänen
kokea uhkaavaa vastarintaa (1154). Mahtavin ja keisarin vallalle
vaarallisin Pohjois-Italian kaupungeista oli _Milano_. Ambrosiuksen
kirkossa olisi Fredrik tahtonut asettaa Lombardian kuningaskruunun
päähänsä, vaan hän ei uskaltanut lähestyä kaupunkia. Hänen täytyi
tyytyä siihen, että kruunaus toimitettiin _Paviassa_, joka oli hänen
puolellaan.

Samaan aikaan taisteli uusi paavi Rooman kapinoitsevaa väestöä ja
mahtavia ylimyksiä vastaan. Valtansa vahvistaminen hänelläkin oli
silmämääränä, kunnian kukkulalle hänkin pyrki. Mutta jo itävät
kansojen syvissä riveissä uudet aatteet, jotka eivät ole alttiit
mukautumaan hänen vaatimustensa mukaan. Kaukana on kyllä vielä
se aika, jolloin nämä aatteet, päästyään selville tarkoitustensa
suhteen ja kypsyttyään, riistävät paavikunnan raskaan ikeen
kansojen niskoilta ja luovat heille valoa pimeässä, mutta näiden
aatteiden enteet ilmenevät jo nyt siksi selvinä, ettei paavin käy
niiltä silmiään ummistaa. Kaksi mahdollisuutta oli kristikunnan
hengellisillä johtajilla tarjona. Toinen vaati luopumaan maallisen
vallan lumoavasta loistosta, luvaten sitä voittoa, joka Herran
palvelijoille on tarjona itsensäkieltämisen ja ristin tiellä, toinen
kehotti jatkamaan taistelua, kunnes paavi kristikunnan itsevaltiaana
kenenkään häntä vastustamatta laatisi lakeja maailmalle. Kummanko
tien paavikunta valitsee? Jos milloinkaan, niin esiintyy tämä jo
monesti ennen uudistunut painava kysymys selvänä Hadrianus IV:nen
aikana. Varoittavana äänenä kaikuu Arnold Brescialaisen innostunut
saarna maasta maahan, kaupungista toiseen, eikä saata kukaan kieltää
tuon ankaran munkin monessa suhteessa olevan oikeassa, ja uhkaavina
vastustavat kapinalliset Roomalaiset paavia, mutta Hadrianus päättää
noudattaa edeltäjäinsä esimerkkiä ja jatkaa taistelua. Hän sulkee
Arnoldin kirkon yhteydestä ja julistaa pyhän kaupungin kiroukseen.

Kasvamistaan kasvoi häiriö, kunnes Rooman riitaiset puolueet pyysivät
keisaria välittäjäksi. Tämä ratkasi asian paavin eduksi. Ystäväinsä
hylkäämänä pakeni Arnold kaupungista. Matkalla joutui hän paavin
lähettämäin vainoojien käsiin, vaan eräs Kampanialainen kreivi, joka
kunnioitti häntä profeetana, tarjosi hänelle turvapaikan linnassaan.
Täällä hän ei kuitenkaan saanut kauan olla. Fredrik oli näet
saapunut Roomaan ja solmittuaan ystävyydenliiton Hadrianuksen kanssa
suostunut noudattamaan tämän pyyntöä, että Arnold oli tuotava Roomaan
rangaistavaksi. Tuon urhoollisen saarnaajan, jonka silmässä välkkyi
onnellisemman ja vapaamman ajan toivo, vaikka keski-ajan sumut vielä
estivät häntä näkemästä sitä tietä, jota hänen olisi tullut vaeltaa,
täytyi astua keisarin ja paavin uhkaavan tuomioistuimen eteen. Hän
hirtettiin Roomassa v. 1155 ja hänen ruumiinsa poltettiin.

Ennen pitkää sai maailma kokea, miten epäluotettava keisarin ja
paavin solmima liitto itse teossa oli. Tuskin oli näet Fredrik,
saatuaan paavilta keisarinkruunun, saapunut kotia, ennenkuin tuo
vanha eripuraisuus kristikunnan mahtavain yliherrojen välillä
jälleen rikkoi rauhan. Kumpikin alkoi ilmaista tyytymättömyyttänsä
syyttämällä vastustajaansa velvollisuuksien laiminlyömisestä, ja
_Besansonissa_ v. 1152 pidetyillä _ruhtinastenpäivillä_ leimahti
riita ilmituleen. Tässä tilaisuudessa, jossa Burgundin ylimykset
kunnioittaen tunnustivat mahtavan Fredrikin yliherruutta, esiintyi
myöskin kardinaali _Roland Bandinelli_, antaen hänelle kirjeen
paavilta. Siinä syytettiin keisaria kiittämättömyydestä paavia
kohtaan, joka hänelle oli jakanut niin suuria "beneficejä." [Sana
merkitsee sekä "hyvää työtä" että "läänitystä".] Kirje herätti
tyytymättömyyttä, koska paavi tällä sanalla silminnähtävästi
tarkoitti, että keisarikunta oli pidettävä paavin läänityksenä, ja
kun rohkea kardinaali selitykseksi kummastellen lausui: "keneltä
sitten saa keisari kruununsa, ellei paavilta?" ilmaisivat saapuvilla
olevat ruhtinaat mielipahansa mitä selvimmällä tavalla. Kiivas _Otto
Wittelsbach_ veti miekkansa surmatakseen Bandinellin, joka töintuskin
hengissä pääsi pois.

Noudattaen Gregorius VII:nen rohkeata esimerkkiä, koetti Hadrianus
saada Saksan ruhtinaita ja papistoa kapinaan Fredrikiä vastaan,
siten masentaaksensa mahtavan vastustajansa. Mutta keisarin vakaat
sanat: "en ole saanut kruunuani paavilta, vaan Jumalalta," tekivät
valtaavan vaikutuksen hänen alamaisiinsa. Hadrianuksen rohkea yritys
raukesi tällä kertaa tyhjiin. Vaan ei luovu paavikunta vieläkään
toiveistaan päästä mahtavammaksi tämän maailman valtakunnista.
Valtioviisauden neuvomana hieroi Hadrianus sovintoa Fredrikiltä ja
saikin jonkinmoisen rauhan solmituksi. Sen pettäviin lupauksiin
mieltyneenä, valmistautui hän uusiin taisteluihin tämän maailman
mahtavain taistelutantereella, kun äkillinen kuolema tempasi hänen
tuonelaan (1159).

Kirkollisen puolueen kardinaalit korottivat yllämainitun Ronald
Bandinellin, joka paavina on tunnettu nimellä _Aleksanteri III_,
keisarillismieliset _Viktor IV:nen_ paavinistuimelle. Kun keisarin
_Paviaan_ v. 1160 kokoonkutsuma kirkolliskokous kannatti Viktoria,
näytti Aleksanterin tappio varmalta. Mutta mahtava Hohenstaufi oli
ennen pitkää kokeva, että hänen vastustajansa ei vieläkään aikonut
luopua Besansonin ruhtinastenpäivillä länsimaataan rohkeista
mielipiteistä. Aleksanterin kyllä täytyi poistua Roomasta ja ajaksi
luovuttaa valtansa keisarin asettamille paaveille, vaan tämä
näennäinen tappio oli ennen pitkää tuottava hänelle loistavan voiton.
_Sensin_ kaupungissa Franskassa, missä hän maanpakolaisena oleskeli,
seurasi karkoitettu paavi tarkasti ajan vaiheita, taitavasti
valmistaen tappiota voimalliselle vastustajalleen. "Jakaaksensa
suurta saalista ylpeitten kanssa" hän taistelee, kunnianhimo ohjaa
hänen tuumansa, valtioviisaus määrää aseet. Ja kuitenkin luulee hän
edustavansa Jesuksen Kristuksen valtakuntaa maan päällä ja valvovansa
sen etuja!

Uhkaavana seisoi Fredrik keisari Lombardiassa, pyrkien päästä
Italian kaikkien tunnustamaksi yliherraksi. Kuuliaisena noudattaa
Viktor IV hänen käskyjään, ja Lombardian mahtavat kaupungitkin
nöyrtyvät toinen toisensa perästä. Milano yksin tekee vastarintaa,
vaan jo v. 1162 täytyy senkin avata porttinsa voittajalle. Mutta
voitonriemua häiritsee ja uusia taisteluja ennustaa _Aleksanteri
III:nen_ Franskasta julistama kirous, joka seuraavana vuonna
kohtaa keisaria ja hänen asettamaansa paavia. Tuskin oli Fredrik
palannut Saksaan, ennenkuin hänen jälleen täytyi valmistautua
retkelle Italiaan. Viktor IV kuoli nim. jo v. 1164, vaan ennenkuin
keisarin hänen jälkeisekseen määräämä paavi _Paskalis III_ ehti
astua virkaansa, saapui Aleksanteri Roomaan, ja senaatti tunnusti
hänen kirkon päämieheksi. Jo välkkyy jälleen siellä täällä kapinan
liekki Lombardiassa, vaikka keisarilliset ylivoudit ovat koettaneet
sitä tukahduttaa, eikä aikaakaan, ennenkuin koko Pobjois-Italia on
solminut liiton riistääksensä tuota saksalaisten raskasta ijestä
niskoiltaan. Taitavasti on Aleksanteri maanpakolaisuudestaan
viritellyt tätä kapinaa, nyt häntä koko Lombardia kiittäen ylistää,
tarjoutuen puolustamaan häntä kirkon ja vapauden vihattua sortajaa
vastaan. Sodan verinen lippu liehuu jälleen Italiassa, kehottaen
kirkonkin edustajia turvautumaan miekan terään. Johtaen voimallista
sotajoukkoa lähestyy Fredrik Roomaa. Kaupungin porvarijoukko, joka
yritti vastarintaa, lyötiin verisessä tappelussa, Aleksanteri pakeni
Normannilaisten turviin, ja Paskalis toimitti Pietarinkirkossa
ylistysrukouksen Jumalalle, joka oli suonut siunauksensa Fredrikin
aseille. Lannistunut oli kaikki vastarinta, itse Lombardian
urhoolliset kaupungitkin tottelivat jälleen nöyrinä keisarillisten
voutien käskyjä. Mutta äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Tuskin oli
Fredrikin sotajoukko valloittanut Rooman, ennenkuin kauhea rutto
alkoi raivota sen riveissä. Tätä vihollista vastaan ei auttanut
sotilasten urhoollisuus, ei sitä miekka karkoitetuksi saanut:
hävittävä kuumetauti tempasi tuonelaan tuhansia sotilaita, niiden
joukossa monen uljaan ritarin ja hyvän päällikön. Keisarilla ei
ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä pois pelastaaksensa edes osan
tuosta urhoollisesta sotajoukosta, jonka voitto vasta oli korottanut
hänen kunnian kukkulalle. "Sanherib pakenee pyhän kaupungin
edustalta" riemuitsivat hänen vastustajansa, ja kun keisari lähestyi
Pohjois-Italiaa, olivat nuo uppiniskaiset kaupungit solmineet
liiton, vannoen uhrata kaikki vapautensa edestä. Töin tuskin pääsi
Fredrik hengissä Saksaan (1168). Vaan ei luopunut tuo jäntevä
Hohenstaufi vieläkään toivostaan Italian suhteen. Järjestettyään
Saksan oloja ja vahvistettuaan valtaansa Unkarissa ja Puolassa,
kokosi hän voimallisen sotajoukon pakoittaaksensa Lombardialaiset
vihdoinkin tunnustamaan hänen yliherruuttaan. V. 1174 marssi hän
jälleen Alppien yli uudistaaksensa valtakuntansa hävinnyttä valtaa
Pohjois-Italiassa. Mutta eivätpä olleet Lombardian kaupungitkaan
ristissä käsin käyttäneet rauhan aikaa. Ne olivat päinvastoin
laajentaneet ja vahvistaneet liittoansa sekä rakentaneet uuden
linnan, jolle keisaria vihoittaakseen olivat antaneet nimen
_Alessandria_. Tätä linnaa kohti suunnitteli Hohenstaufi retkeään.
Neljä kuukautta sitä turhaan piiritettyään, täytyi hänen alkaa
rauhaa hieroa, kun näet sotajoukkonsa melkoisesti oli heikontunut
eikä hän saamatta apua Saksasta uskaltanut antautua ratkaisevaan
taisteluun. Yhä vaikeammaksi kävi hänen asemansa, kun eräs hänen
mahtavimmista ruhtinoistaan kieltäytyi lähtemästä Saksasta häntä
auttamaan, ja saapunut apujoukko tämän kautta supistui odottamattoman
pieneksi. Oliko hänen luopuminen taistelusta, täytyikö hänen
jälleen voitettuna palata kotia? Varovaisuus kehotti häntä siihen
ja keisarin urhoollisimmatkin neuvonantajat vaativat samaa. Mutta
uljaan Hohenstaufin kunnianhimo ei enää kestänyt näin kovia iskuja,
kostonhimo valtasi hänen sydämmensä ja hän päätti turvata voittoisan
miekkansa onneen. _Legnanon_ luona ryntäsi hän Lombardialaisten
paljoa voimallisempaa sotajoukkoa vastaan (1176). Urhoollisesti
taistelivat Saksalaiset, Fredrik itse nähtiin aina tappelun
tulisimmissa liekeissä, vaan turhat olivat kaikki ponnistukset.
Lombardialaiset saivat loistavan voiton.

Näiden vaiheiden ohessa oli Aleksanteri III ihmeteltävän taitavasti
säilyttänyt asemaansa keisarin asettamia vastapaaveja vastaan,
odottaen viisaan valtiomiehen tavoin sitä hetkeä, jolloin hän
saisi koko maailmalle näyttää, kummanko puolella voitto oli.
Anagin kaupungista, missä hän tähän aikaan oleskeli, oli hän
tarkkaan seurannut sodan vaiheita. Nyt saapuivat hänen luokseen
keisarin lähettiläät, jotka tunnustivat hänen kirkon lailliseksi
päämieheksi sekä vakuuttivat Fredrikin luopuvan keisarillisesta
suojelusherruudestaan Roomassa. Aleksanteri suostui rauhaan näillä
ehdoilla, tarjoutuen puolestaan rauhan välittäjäksi keisarin
ja Lombardialaisten välillä. Seuraavana vuonna vahvistettiin
_Venedigissä_ juhlallisesti tämä paavin ja keisarin solmima liitto.
Markuksen-kirkon portailla otti Aleksanteri vastaan Fredrikin, joka
nöyrtyneenä suuteli hänen jalkojaan. Sitte mentiin kirkkoon, missä
tuon ylpeän Hohenstaufin täytyi kuunnella paavin nuhdesaarnaa. Kun
Jumalan palvelus oli päättynyt, astui Aleksanteri ratsun selkään,
keisari käveli vieressä jalastinta pitäen.

Tämän maailman valtakuntien olosuhteisin takertuneena ja niiden
turmelemana pyrkii paavikunta kunnian kukkulalle. Näiden aikojen
kirkkohistoria on sen vuoksi suureksi osaksi valtiollista historiaa.
Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa ei näe kuin siellä
täällä, ja niihinkin paikkoihin, joissa sanan miekka vielä on estänyt
sitä kasvamasta kokonaan umpeen, luovat kirkon synti ja maailman
turmelus synkät varjonsa. Mistä koittaa valoa pimeässä? "Minä olen
maailman valkeus," todistaa Herra. Auttamatonko on kirkon turmelus?
"Minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä" vakuuttaa
sama Herra. Se totuus juuri, ettei Jumalan valtakunta milloinkaan voi
sortua, luo kirkkohistorian pimeimmillekin lehdille niin ihmeellisen
lohdullista valoa.

Aleksanteri III:nen aikana saavutti paavikunta toisenkin loistavan
voiton taistelussaan valtiota vastaan. Siihen aikaan, jolloin
paavi maanpakolaisena oli Franskassa, tapaamme hänen luonansa
Englannin arkkipiispan _Thomas Becketin_. Hänkin on riitaantunut
maallisen vallan kanssa, hänkin tarjoutuu korottamaan paavikuntaa
maallista valtaa mahtavammaksi. Becket oli monta vuotta kanslerina
uskollisesti palvellut Englannin kuningasta Henrik II:ta, ja tämä oli
kiitollisuudesta määrännyt hänet Kanterburyn arkkipiispaksi (1162).
Tuskin oli Becket päässyt uuteen arvoonsa, ennenkuin hän esiintyi
kerrassaan toisena kuin ennen. Halveksien kaikkea tuota ulkonaista
loistoa, jonka koristamana hän valtion palveluksessa oli prameillut,
pukeutui hän munkin halpaan pukuun, osottaen koko käytöksellään
tästälähin aikovansa asettua mitä jyrkimpään vastarintaan maailman
tapojen ja valtion suhteen. Kirkon etu ja kunnia oli tästä hetkestä
oleva hänen silmämääränään. Kiivaasti vaati hän kuninkaalta
takaisin niitä tiluksia, joita valtio oli riistänyt Kanterburyn
arkkihiippakunnalta. Kuningas, joka nyt selvään näki, miten oli
erehtynyt toivoessaan saada Becketistä kuuliaista piispaa, kutsui
valtakuntansa mahtavat _Klarendoniin_ asiasta tuumimaan (1164).
Täällä supistettiin pappien oikeudet suuressa määrässä muun ohessa
senkin säädännön kautta, joka kielsi heitä kuninkaan tuomiosta
vetoamasta paaviin. Kaikki piispat kirjoittivat nimensä uuden lain
alle. Becket, joka kuninkaan ja piispojen pakottamana oli suostunut
tähän kirkonvaltaa solvaavaan myöntymiseen, katui heti heikkouttansa
ja pakeni Franskaan saadaksensa paavilta synninpäästöä. "Pietarin
jälkeiseltä" rukoili hän saavansa mitä ankarimmalla parannuksella
sovittaa syntinsä, eikä ollut tämä tyhjää puhetta, sillä säälimättä
hän kidutti ruumistansa kauan aikaa. Vasta kun paavi oli päästänyt
hänen synnistä, oli hän altis ryhtymään taisteluun kirkon puolesta.
Peläten että suuttunut Henrik rupeisi liittoon Fredrik Barbarossan
kanssa, koetti paavi saada Becketiä sopimaan edellisen kanssa.
Franskan kuninkaan Ludvig VII:nen välityksellä saatiinkin sopimus
aikaan, vaan se oli yhtä epäluotettava kuin lyhyt. Becket palasi
Englantiin, kansa otti hänen vastaan suurilla kunnianosotuksilla;
mutta jos kuningas alussa koettikin salata vihaansa tuota paavikunnan
taipumatonta puolustajaa kohtaan, kävi asema yhä vaikeammaksi, kun
näet arkkipiispan kannattamat mielipiteet mitä johdonmukaisimmalla
tavalla pyrkivät saada valtion ja kuninkuuden etuja luovuttamaan alaa
kirkon kasvavalle vallalle. "Eikö toki kukaan noista kurjista, jotka
syövät minun leipääni, voi vapauttaa minua kapinallisesta papista"
huudahti Henrik kerran, kun hänelle kerrottiin Becketin rohkeista
tuumista. Muutamat ritarit, jotka kuulivat nämä sanat, riensivät
nopeasti Kanterburyyn ja surmasivat piispan kirkon alttarilla, hänen
paraikaa jakaessaan Herran ehtoollista (1170). Aavistaen sanojensa
onnetonta vaikutusta, oli kuningas heti lähettänyt sanansaattajat
estämään ritareja verta vuodattamasta, mutta kun sanansaattajat
heidät saavutti, oli rikos jo tehty. Katkerasti täytyi Henrikin katua
varomatonta pikaisuuttaan. Paavi julisti Becketin pyhimykseksi,
Englannin kansa kunnioitti häntä veritodistajana, asettuen uhkaavaan
asemaan hallitusta vastaan, eikä aikaakaan, niin nostivat kuninkaan
pojat kapinan isäänsä vastaan. Ei ollut turvattomalla Henrikillä
muuta neuvoa kuin nöyrtyä kerjäämään armoa samalta kirkolta,
jonka kasvavaa valtaa hän vasta oli luullut voivansa masentaa.
Peruutettuaan Klarendonissa tehdyt päätökset, vaelsi hän avojaloin
Becketin haudalle, missä paljasti selkänsä munkkien ruoskittavaksi.
Syvään nöyrtyi siis Englantikin paavikunnan valtaistuimen juuressa.

Becketiä on moni historioitsija arvostellut ylpeäksi ja petolliseksi
mieheksi, jonka silmämääränä oli oma etu ja välikappaleina monesti
hyvinkin epärehelliset tuumat. Epäilemättä on tässä arvostelussa
liikaa moitetta. Päinvastoin hän uskollisesti elämänsä loppuun
taisteli keski-ajan kirkon puolesta, sen maallista mahtavuutta hän
tehokkaasti puolusti. Mutta kristityksi papiksi häntä ei myöskään saa
sanoa. Becket on tuon eksyneen kristikunnan jäseniä, joka ei käsitä
Kristuksen valtakuntaa hengelliseksi valtakunnaksi, sentähden että
paavikunnan maallinen mahtavuus häikäisee sen silmiä. Se aate, jonka
toteuttamiseksi hän uhrasi elämänsä työn ja jonka marttyyrinä hän
kuoli, on kyllä maailmallisessa mielessä suuri aate, mutta varkaan
tavoin on se yön pimeässä tunkeunut Herran seurakuntaan eksyttämään
sitä väärälle uralle. Ventovieras Jesuksen Kristuksen hengelliselle
valtakunnalle on tämä aate, eikä kirkkohistoria milloinkaan aseta
sen edustajia, miten uskollisesti nämä sitten ovatkaan taistelleet,
Herran veritodistajain riveihin.

Saman aatteen kannattajana seisoo Aleksanteri III:kin jälkimaailman
tuomion edessä. Viisaat olivat hänen tuumansa, taitavasti hän valvoi
paavikunnan etuja sen taistelussa valtiota vastaan, tehokkaasti ja
voittoisasti valmistaen sitä aikaa, jolloin Rooma jälleen on maailman
pääkaupunkina ja kaikki ruhtinaat ja kansat nöyrinä tottelevat sen
käskyjä, mutta ei tarkoittanut kirkon Herra tämänkaltaista voittoa,
lausuessaan: "älä pelkää, piskuinen lauma! sillä teidän isällänne
on hyvä tahto antaa teille valtakunnan." Ja niinäkin aikoina, joina
paavikunta voitollisesti edistyy mahtavuudessa, ilmaantuu sen
heikkous tuon tuostakin. Kyllä esim. Aleksanteri III:nen valta hänen
hallituksensa loppupuolella näyttää hyvinkin loistavalta, hänen
v. 1179 _kolmannessa suuressa lateraanikokouksessa Roomassa_ 300
hengellisen läsnäollessa laatiessaan lakeja paavikunnan tukeeksi,
mutta hänen täytyi heti tämän jälkeen taas paeta pyhästä kaupungista,
ja kun hän kaksi vuotta myöhemmin kuoli ja hänen ruumiinsa tuotiin
Roomaan siunattavaksi maan lepoon, saattoi kansa kirouksilla ja
kivenheittämisillä häntä hautaan. Jo kiehuu kansan syvissä riveissä
vihaa paavikuntaa vastaan, vaikka tämä viha, ollen maailmallista
sekin, taipuu kuuliaisuuteen, kun paavikunnan ulkonainen mahtavuus
sen jälleen pakoittaa asettumaan. Vaan ei ole vapauteen luotu
ihmishenki aina tyytyvä tähän orjuuteen, se on vihdoin särkevä
kahleensa ja kostava sortajilleen. Ainoastaan se valta, joka
perustuu Herran horjumattomaan sanaan, pysyy ijankaikkisesti, sillä
se on rakennettu kalliolle. Paavikunta rakentaa sannalle: "sade
on lankeava, virrat tulevat ja tuulet puhaltavat ja sitä huonetta
sysäävät, ja se on kukistuva ja sen lankeemus on oleva suuri."




IX.

Ensimmäinen ristiretki Suomeen.


    Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja
    tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle,
    joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen.
    pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.

Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi
ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty
Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja
vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi
osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu
historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti
eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun.
Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja
tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa,
jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen
isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he
kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen
syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä
totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän
uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.

Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä
semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat
he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset
voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi
mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli
heidän luulonsa mukaan täynnä _Haltijoita_, joilla eri olopaikkojensa
ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: _Ilmatar, Päivätär, Kivutar,
Terhenetär_ y.m. Veden Jumala oli _Ahti_, metsien hallitsija _Tapio_.
Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä
nimitettiin alkuansa nimellä _Jumala_, vaan kun tätä sanaa myöhemmin
alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen
sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi _Ukko_. Puhtaampana
kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt
käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä
ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko
asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen
vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin
vapaina, hänestä riippumatta.

Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia
noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän
ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme.
Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala
sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta,
joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää
vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys
äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, _sanan_
voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana
Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon
kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa
ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään,
tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka
onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton
löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät,
tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli _Tuonela_,
kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka
keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun
kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä,
vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta,
eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut
sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota
he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat.
Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on
niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma
heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne
kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen
kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin
kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.

Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on
tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme
historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että
kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella
oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen
käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko
silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko
läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan _Sverker_
(k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan
siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan
nimeltä _Eerik_, historiassa tunnettu nimellä _Eerik IX Pyhä_,
joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin
hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen.
Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset
pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että
"Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin
Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista
asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa
temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan
kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui,
ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan.
Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla
Upsalan piispa _Henrik_, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista
sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.

Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt
Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme
tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se
kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä
pohjolassa."

Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet
Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten
hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun
Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä
taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen,
oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka
Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin
vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan,
jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan
määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään
varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni
seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli
_Aura-joen_ suu eli nykyisen _Turun_ seutu.

    "Kaks oli pyheä miestä,
    Kaksi kansan ruhtinasta
    Ristiveljeä jaloa;
    Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
    Toinen maalla vierahalla.
    Lapsi maalta vierahalta
    Se on Hämeen Henterikki,
    Vaan joka Ruotsissa yleni,
    Se on Eerikki ritari,
    Ruotsin kuuluisa kuningas."

Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka
jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen
tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei
kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne

    "Paikalle papittomalle,
    Maalle ristimättömälle,
    Kivikirkot teettämähän
    Kappelit rakentamahan."

Eerikin kerrotaan tarjonneen Suomalaisille rauhaa, jos he
suostuisivat antamaan kastaa itsensä ja vastaanottaisivat
kristinuskon. Uhkaavana seisoi valloittaja Suomen rannalla, miekka
toisessa, risti toisessa kädessä, tarjoten raa'alle ja vapaalle
kansalle aarretta, jonka arvoa se ei osannut aavistaakaan -- vaan
samalla vieraan vallan herruutta, jonka ikeen alle sen jäykkä
niska ei vielä konsanaan ollut nöyrtynyt. Suomalaiset asettuivat
vastarintaan: verinen tappelu eikä vapaaehtoinen myöntyminen oli
ratkaseva heidän kohtalonsa. Ruotsalaiset saivat loistavan voiton:
taistelutantereella makasi joukottain kaatuneita Suomalaisia ja
jälellä olevat pakotettiin taipumaan kristinuskoon. Vanhan tarun
mukaan kastettiin ensimmäiset Suomalaiset Kupittaan lähteen luona
lähellä Turkua. Ristijoukko riemuitsi, mutta Eerikin sanotaan
vuodattaneen kyyneleitä, ajatellessaan miekkansa surmaamia pakanoita,
"jotka olisivat saaneet ijankaikkisen elämän, jos olisivat kääntyneet
kristinuskoon, vaan jotka nyt olivat joutuneet kadotukseen." Se oli
hänen keskin aikainen käsityksensä pelastuksen Jumalan neuvosta,
mutta miten vajava se olikin, siunaa Suomen kansa sitä hetkeä,
jolloin nämä sanat lausuttiin. Jo kaikui ijankaikkisen elämän sana
Suomenkin rannalla, kutsuen sen asukkaita pakanuuden pimeydestä
Herran ihmeelliseen valoon. Uusi aika on koittamassa syrjäiselle
isänmaallemme, vaikka yön sumut vielä estävät meitä näkemästä, että
tuo heikko, taivaan reunaalla ruskottava valo todellakin ennustaa
aamua.

Vielä samana kesänä purjehti Eerik takaisin Ruotsiin, jättäen
Suomeen Henrik piispan sekä muita pappeja lähetyssaarnaajain
vaikeata työtä toimittamaan. Kuinka vähän tiedämmekin tuon kuuluisan
piispan elämänvaiheista ja hänen toimestaan täällä pakanallisten
esi-isiemme keskuudessa, on ainakin selvä, että hän oli noita
keski-ajan urhoollisia lähetyssaarnaajia, jotka olivat alttiit
uhraamaan kaikki suuren tehtävänsä edestä. Historia omistaa hänelle
kunnianimen "Suomen lähetyssaarnaaja," ja siinä on todistusta
kylliksi, miten vaillinaiset aikakirjojen kertomukset hänestä sitten
ovatkin. Semmoista mainetta, semmoista nimeä ei saavuteta kuin
ankaran itsensäkieltämisen vaikealla tiellä. Ei liioittele legenda
["Pyhän Henrikin elämä ja ihmetyöt."] lausuessaan Henrikistä:
"miten suuri oli usko ja jumalallisen rakkauden liekki hurskaan
piispan sydämmessä, hänen luopuessaan ylöllisyydestä, ystävistään ja
loistavasta asemastaan, jota kaikkea hänellä oli tarjona Upsalassa,
ja pelastaaksensa muutamia köyhiä lampaila antautuessa lukemattomiin
vaaroihin, joissa kuolema häntä uhkasi. Hän noudatti paimenen
esimerkkiä, joka jätti nuo yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen
etsiäksensä tuota ainoata kadonnutta lammasta ja, löydettyään sen,
omalla olkapäällään kantoi sen lammashuoneesen". Joka luotettavien
historiallisten yksityisseikkojen puutteen vuoksi ei ole altis
myöntämään tätä arvostelua oikeaksi, hän ei aavistakaan, miten
vaikea lähetyssaarnaajan koruton työ raakojen pakanoiden keskuudessa
on. Että Henrik todellakin on julistanut evankeliumia Jumalan
valtakunnasta pakanallisille Suomalaisille, sen todistaa tuo
tunnettu "Piispa Henrikin surma" niminen runo, josta vasta kerroimme
muutamat säveleet. Sen saduntapainen luonne, jossa taikauskoinen
mielikuvitus todellisuudesta huolimatta vapaana sanelee, ei suinkaan
ole omiansa tarjoomaan luotettavia tietoja Henrikin lähetystoimesta,
vaan ainakin se käy siitä selväksi, että hän pelkäämättä astui
Suomen synkkiin saloihin, saarnaten niiden asukkaille pelastuksen
sanomaa. Mahdotonta olisi olettaa Henrikin niihin määrin saavuttaneen
Suomalaisten kunnioitusta, että heidän taipumuksensa pukea tunteensa
ja ajatuksensa laulun muotoon hänen vaiheistaan olisi saanut aihetta
sepittää tuon merkillisen runon, ellei hän todellakin olisi sitä
ansainnut. Älkäämme halveksiko tuota esi-isiemme Suomen ensimmäisestä
lähetyssaarnaajasta antamaa todistusta, vaan seuratkaamme sen
runollista kertomusta Henrik piispan viimmeisistä elämänvaiheista.
Se on opas, joka ei tahdo meitä pettää, jos kohta se lapsellisessa
herkkäluulossaan monesti eksyy kauaskin todellisuuden vakavalta
tieltä. Runo kertoo Henrikin kerran talvella matkoillaan saapuneen
eräälle _Köyliöjärven_ saarelle, missä _Lallin_ talo oli. Emäntä
oli yksin kotona, ja häneltä pyysi piispa ostaa ruokaa. Kun sitä ei
hänelle annettu, käski hän palvelijansa ottaa, vaan jätti lähtiessään
maksun kaikesta. Saavuttuaan kotia ja kuultuaan vieraan talossa
käynnistä, lähti Lalli heti piispaa takaa ajamaan. Eräs latinalainen
legenda kertoo Lallin verenhimoisen vihan syyksi senkin seikan,
että piispa oli tuominnut hänen maksamaan sakkoa miestaposta.
Oli miten olikaan, ainakin se lie varma, että Suomen ensimmäinen
lähetyssaarnaaja sai surmansa tämän miehen kädestä. Jääkööt tässä
kertomatta runon tarinat tämän tapauksen yksityisseikoista ja
Lallin kohtalosta, sillä ne astuvat rohkeasti todellisuuden rajojen
ulkopuolelle. Kerrassaan arvottomiksi niitä ei kuitenkaan saata
väittää, koska ne osottavat minkä rajattoman kunnioituksen Henrik
piispa vaivaloisilla ja vaarallisilla lähetysmatkoillaan saavutti
kansassa. Ei hän tätä kunnioitusta kaipaa, se on kyllä totta:
evankeliumin marttyyrin kunnia on suurempi ja ohjaa ajatuksemme
eksyväin ihmisten todistuksista uskollisen Jumalan todistukseen,
mutta kiittäen ihmeiden Herraa viittaa Suomen kirkon historia
kuitenkin näihinkin runon taikauskoisiin liiallisuuksiin, sillä nekin
ennustavat uutta aikaa isänmaallemme ja sen kansalle.

Henrik piispa näkyy työskennelleen koko sillä alalla, joka oli
Varsinais-Suomalaisten hallussa. Kenties kävi hän Kokemäellä
saakka. Niin ainakin tarina kertoo, ja vielä tänä päivänä löytyy
viimmemainitussa pitäjässä vanha lato, jossa Henrikin sanotaan
saarnanneen. Sen suojaksi on kivestä rakennettu pieni kirkon näköinen
rakennus.

"Pyhän Henrikin" muisto saavutti jo varhain suuren maineen, ja
häntä alettiin kunnioittaa kristityn Suomen suojelushaltijana.
Taikauskoinen kansa rukoili häneltä apua tuskissaan, ja legenda
kertoo monesta hänen tekemästään ihmetyöstä. Mainittakoon tässä pari
semmoista, kertomukset kun samalla kuvaavat sen aikuisen kristinuskon
eksynyttä kantaa. Eräs tyttö, Lucia Antintytär Vehmaalta, kuoli.
Vanhemmat surivat katkerasti lastaan, he rukoilivat pyhää Henrikkiä
avukseen, ja hänen ihmevoimansa vaikutuksesta virkosi kuollut
jälleen. Kyröstä kotoisin oleva vaimo, joka jo vuoden ajan oli ollut
ihan sokea, sai näkönsä, kun hän avukseen huusi tuota merkillistä
pyhimystä, joka oli tuonut kristinuskon Suomeen ja kansan varman
luulon mukaan nyt taivaassa rukoili heidän puolestaan. _Nousiaisten_
kirkolle, missä piispan ruumista ensin säilytettiin, saapui ihmisiä
läheltä ja kaukaa voittaaksensa hänen suosiotaan, ja nämä häntä
tarkoittavat pyhiinvaellukset kävivät yhä yleisemmiksi, kun tuo
kallis pyhänjäännös v 1300 muutettiin Turkuun. -- Henrikin muistoksi
vietettiin katoolisella aikakaudella kaksi juhlaa: Tammikuun 19
p., jota sanottiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän kertomuksen
mukaan sinä päivänä kärsi marttyyrikuoleman ja silloin muutti uuteen
elämään, ja Kesäkuun 18 p., jona päivänä hänen maalliset jäännöksensä
muutettiin Turkuun. Vielä meidän aikoinamme muistuttavat Turun
markkinat, joita pidetään Tammikuun 19 p:nä, Henrik piispasta, jonka
kunniaksi keskiaikana mainitussa kaupungissa sinä päivänä vietettiin
loistava juhlallisuus Turun tuomiokirkossa. Silloin kokoontui
kaupunkiin paljo väkeä ihailemaan jumalanpalveluksen loistoa. Pyhän
Henrikin muistosta kertoo myöskin Turun tuomiokapitulin sinetti,
jossa on katkaistu peukalo sormuksineen. Legenda tietää, että
marttyyrin peukalo, jonka Lallin kirves oli katkaissut, kevään
tullessa, löydettiin vedellä liikkuvalta jääkappaleelta. Korppi,
joka sitä noukki, oli näet herättänyt ihmisten huomion ja siten
ilmiantanut kalliin löytynsä.

Älkäämme tästä kuitenkaan päättäkö, että kristinusko tässä
katoolisessakaan muodossa pääsi heti juurtumaan pakanallisten
esi-isiemme sydämmissä. Päinvastoin. Hitaasti iti Jumalan sanan
siemen Suomen kylmässä maassa. Kauan vielä oli isänmaamme
ulkomuodoltaankin miltei kokonaan pakanamaan näköinen. Niinpä ei
siinäkään osassa maata, jossa Henrik oli saarnannut, pitkään aikaan
löytynyt kuin muutamia pieniä puukirkkoja, jos noita halpoja jumalan
palvelusta varten hankittuja rakennuksia ensinkään saattaa kirkoiksi
nimittää. Ensimmäiset rakennettiin luultavasti _Nousiaisiin_ ja
_Räntämäelle_. Aurajoen suussa kohosi kyllä jo siihen aikaan
kristittyjen pystyttämä vankempi ja komeampi rakennus, mutta se ei
ollut pyhitetty hartaudelle eikä rauhan evankeliumin saarnalle.
Tarkoitamme _Turun linnaa_, tuota Ruotsin vallan myöhempinä aikoina
niin kuuluisaa tuotetta Suomessa. Sen voimaan turvautui maamme
pieni seurakunta vielä kauan. Samoinkuin kirkko miekan terällä oli
valloittanut itselleen alaa pakanallisten Suomalaisten maassa,
puolusti se itseään ja laajensi valtaansa kauan samankaltaisilla
aseilla. Älkäämme tätä oudoksuko, älkäämme epäilkö armon ja voiman
Jumalaa, miten ventovierasta tämä onkin pelastuksen sanoman pyhälle
saarnalle, joka kovimmassakaan taistelussa ei saa turvautua kuin
totuuden omaan sisälliseen voimaan. Ajanhenki oli semmoinen, ja sen
orjaksi oli, kuten tiedämme, katoolinen kirkko sortunut. Jumala on
ihmeiden Jumala ja armon. Hän on kaiken inhimillisen heikkouden ja
turmeluksen uhallakin siunaava senkin sanansa siemenen, jonka Hän
tuona historiamme sumuisena ja hyisenä kevät-aamuna kätki isiemme
maahan.




X.

Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella


    Kaikki minun puheeni ovat oikeat: ei ole siinä mitään petosta eli
    vääryyttä;

    Ne kaikki ovat selkeät niille, jotka niitä ymmärtävät, ja oikeat
    niille, jotka taidon löytävät. San. l. 8: 8-9.

Nähtyämme kristinuskon himmeän aamukoiton Suomessa, palajamme jälleen
silmäilemään Jumalan valtakunnan vaiheita Euroopan sivistysmaissa.
Miten erinkaltaista on näköala! Jo aikoja sitten kukistetut ovat
täällä pakanuuden muistomerkit kaikkialla: kirkko yksin hallitsee,
ja ihmiset noudattavat nöyrästi sen käskyjä. Vaan turmeltunut
on tämä kirkko, yhä suuremmassa määrässä se eksyy Jumalan sanan
osottamalta tieltä. Ei siinä kylliksi, että paavin ja muun papiston
kasvava maallinen valta sekä tuo tämän maailman mukainen kirkollinen
hallitus painaa vieraan leiman Herran seurakunnan ulkomuotoon: kirkon
oppikin eksyy eksymistään, salaten ihmisiltä pelastuksen tien.
Viimmemainitun paheen syynä on epäilemättä ainakin suuressa määrässä
tuo keski-ajan oppimattomuus ja alhainen sivistys, joka estää
ihmisiä perusteellisesti tutkimasta ja tehokkaasti vastustamasta
kirkon traditsioonin erehdyksiä. Nekin harvat henkilöt, jotka tähän
aikaan uskonnollisten kysymysten suhteen pyrkivät päästä totuutta
käsittämään ja omistamaan, olivat arveluttavan suuressa määrässä
ajanhengen orjia. Ei kiellä kukaan mystikkojen ja skolastikkojen
suurta merkitystä kirkon kehkeymisen historiassa, mutta kuinka
paljon hyvää he ovatkin toimittaneet, on moni arveluttava erehdyskin
juuri heidän kautta juurtunut kristikunnan katsantotapaan ja kirkon
oppiin. Paitse ennen mainittuja skolastikkoja ja mystikkoja esiintyy
kahdennellatoista vuosisadalla muitakin heidän hengenheimolaisiaan,
joista tässä muutamat mainittakoot.

Kun Abailardin loistavat luennot alkoivat himmentää tuon ennen
kuuluisan Vilhelm Champeauxlaisen mainetta, vetäytyi tämä Pariisin
läheisyydessä olevaan _p. Viktor_ nimiseen kappeliin, missä hän
perusti koulun. Tämä luostarintapainen opinahjo, joka on tunnettu
nimellä _p. Viktorin koulu_, saavutti ennen pitkää suuren maineen.
Sinne tulvasi oppilaita läheltä ja kaukaa, ja etenkin Englannissa
pidettiin sitä suuressa arvossa. Sen kuuluisin edustaja oli _Hugo_
(k. 1144). Hän oli syntyperältään saksilainen ja ryhtyi ensimmäisenä
germanilaisesta kansanheimosta keski-ajan tieteelliseen työhön, jota
siihen saakka yksinomaan romanilaiset kansat olivat edustaneet.
Pian kohosi hän oppilaan alhaisesta asemasta opettajaksi, vaan
luostarin johtajaksi ei hän milloinkaan päässyt. P. Viktorin Hugo on
keski-ajan kuuluisimpia mystikkoja. Hänelle omistettiin kunnianimi
"toinen Augustinus." Tämän miehen povessa sykkii harras sydän,
jossa keski-aikainen usko vaikutti suuria. Hänen ovat nuo syvät
sanat: "me tunnemme Jumalan samassa määrässä kuin Häntä rakastamme;
jokainen älyää niin paljon totuudesta, kuin hän itse on totuus." Hugo
koetti yhdistää skolastisuuden oppia ja järjellisyyttä mystisismin
syvämietteisyyteen ja sydämmen elävään uskoon Jumalaan. Hänen
sivistyksensä oli hyvin monipuolinen, vaan se ei eksyttänyt häntä
uskon salaisesta, järjelle käsittämättömästä yhteydestä Herran
kanssa. Se vain esti häntä antautumasta tunteitten ja mielikuvituksen
valtaan, jonka orjina myöhemmän ajan mystikot niin monesti suistuivat
kauas tuon raittiin, p. raamatun mukaisen uskon tieltä. "Jos näet,
niin se ei ole uskoa," oli hänen lempilauseensa. Mystikkojen tapaan
puhuu Hugokin ihmisten erinkaltaisista kyvyistä, erottaen toisistaan
"aistillisen silmän," jolla näemme ulkopuolellamme olevat esineet,
"järjen silmän," joka näkee mitä meissä on, sekä "miettimisen
silmän," jolla pääsemme jumalalliset asiat käsittämään; mutta ollen
Augustinuksen oppilas, ei hän itseltään salaa sitä totuutta, että
itse tuo "miettimisenkin silmä" on synnin himmentämä ja turmelema
eikä siis erehtymätön. Ennenkuin ihminen voi päästä varmaan tietoon
Jumalasta, on hänen _uskossa_ edistyminen. Usko on Hugon käsityksen
mukaan välittävä aste horjuvan luulon ja varman tiedon välillä. Että
skolastisuus on vaikuttanut häneen, se ilmaantuu muun ohessa myöskin
siinä, että hän on hyvin taipuvainen jaoittelemaan käyttämiään
käsitteitä alaluokkiin, joita hän sitten käyttää merkitsemään
käsitteiden eri asteita. Siitä riippuu hänen määräämänsä erehdyttävä
erotus _luulon, uskon_ ja _varman_ vakuutuksen välillä, joka häneltä
monesti himmentää tosi uskon oikean luonteen. -- P. Viktorin Hugo
oli aikansa lapsi hänkin, mutta yksi niitä, joissa keski-aika
voimallisesti viittaa totuuden kaivattuun valoon. Hänen monista
teoksistaan mainitsemme tässä ainoastaan tuon hänen nerokkaan ja
syvämietteisen kirjansa _"Sielun pantista."_

Samaan suuntaan kuin Hugo työskenteli p, Viktorin toinen kuuluisa
edustaja _Rikhard_. Hän pääsi v. 1160 luostarinsa johtajaksi ja
hoiti tätä virkaa kuolemaansa asti v. 1173. Hänenkin ainoa ilonsa
olivat miettimisen hiljaiset hetket. Ihmisen suurin autuus -- niin
opetti Rikhard -- on siinä, että hänen henkensä kokonaan sulaa yhteen
Jumalan hengen kanssa, niin että Jumalan rauha käsittää kaiken hänen
miettimisensä, tahtomisensa ja pyrkimisensä. Tähän onnelliseen tilaan
päästäksemme täytyy meidän puhdistaa henkemme peili, jotta Jumalan
kuva siinä näkyisi. Vaan tämä ei onnistu, ellemme pakene maailman
saastaisista ja meluavista oloista, sillä ainoastaan yksinäisyydessä
voimme luoda silmämme omaan itseemme ja puhdistua syntisistä himoista.

Näissä mietteissä ilmenee terveellinen totuus, huomattava etenkin
aikana, jolloin ihmiset luulivat saavuttavansa Jumalan suosion
noudattamalla ulko-elämää koskevia sääntöjä. Kaiken haaveksimisen
ja erehdyksen uhallakin virittivät mystikot paljon tosivaloa
hedelmättömiin sääntöihin jähmettyvään kirkkoon, estäen hengellistä
elämää kokonaan kuolemasta yön pitkinä, kylminä hetkinä. Ellei heitä
olisi löytynyt, olisi skolastikkojen järjenmukainen uskonto ennen
pitkää tukehuttanut kaiken hengellisen elämän, joka oli kirkon
uudistumisen tärkein ehto silloin, niinkuin aina muulloinkin.
Ihmeellinen on Herran kuljetus, käsittämättömän viisaat Hänen
neuvonsa pimeimpinäkin aikoina!

Silmäillessämme kahdennentoista vuosisadan tieteellisiä pyrinnöltä,
vaatii huomiotamme etenkin Pariisin piispa _Pietari Lombardus_
(k. 1164). Hän oli köyhän miehen poika Novaran kaupungista ja
sai kasvatuksensa p. Viktorissa. Lempeällä ja vaatimattomalla
luonteellaan, ahkeruudellaan ja suurella kyvyllään saavutti hän
jo varhain monta ystävää, ja perehdyttyään opintoihin aikoi hän
tuolla väsymättömällä innolla ja uutteruudella, jolla keskiajan
tiedemiehet voittivat niin monet esteet, sepittää mainiota teostaan
_"Libri IV sententiarum"_ (neljä mietelmisen kirjaa), joka on
keski-ajan tärkeimpiä kirjallisia tuotteita. Skolastikkojen tapaan
koettaa Lombardus yhdistää kirkon ja raamatun oppia. Kirjansa
tarkoituksen sanoo hän olevan uskon suojelemisen lihallisten ihmisten
erehdyksiltä. Se saavutti ennen pitkää tavattoman suuren maineen ja
sitä käytettiin sitten koko keski-aikana oppikirjana uskonnossa.
Lombardus tukee väitteensä raamatun ja kirkon opin todistuksilla,
jotka hänestä ovat yhdenarvoiset. Hän antautui ajanhengen
uskolliseksi palvelijaksi, puolustaen yhtä hartaasti kaikkia noita
arveluttavia erehdyksiä, joihin silloisen kirkon oppi oli takertunut,
kuin niitä totuuksia, joita tämä oppi vielä kaiken turmeluksen
uhallakin sisälsi. Varsinaisen, mystisyydestä eronneen skolastisuuden
perustajana on hän luonut opinjärjestelmän, jonka pettävälle
perustukselle hänen jälkeiset hengenheimolaiset sittemmin rakensivat
nuo ulkonäöltään komeat tieteelliset järjestelmänsä, joiden tukemana
kirkon horjuva oppi pitkät ajat vallitsi sivistyneidenkin ihmisten
omattunnot. Missä määrässä Pietari Lombardus on vastauksen alainen
niistä erehdyksistä, joiden puolustajaksi ja kehittäjäksi hän
antautui, sen tietää yksin Herra, sydänten tutkija, kaikkitietävä,
vanhurskas tuomari.

Alussa vastustettiin Lombarduksen mietteitä, vaan jo seuraavan
vuosisadan alussa pääsivät ne, kuten vasta saamme nähdä, ehdottomasti
voitolle. Hänen vastustajistaan mainittakoon p. Viktorin johtaja
_Valter_ (k. noin 1180), joka Rikhardin kuoltua sai hänen virkansa.
Tulisella innolla kirjoitti hän skolastisuuden erehdyksiä vastaan,
moittien yhtä rohkeasti kunnioitettua Lombardusta, kuin harhaoppisena
pidettyä Abailardia.

Samaan aikaan kuin nämä miehet käsittelivät kirkon oppia ja
uskonnon syviä salaisuuksia, kuului kristikunnassa etenkin yksi
ääni, joka ei suinkaan ole suotta kaikunut, miten vähäpätöisiltä
sen vaikutukset sitten monen mielestä tuntunevatkin. Se on kyllä
vaatimattoman naisen ääni, joka ei suinkaan tahdo herättää suurta
melua, mutta puhdasta ja ihmeen syvää on sen kaiku. Tarkoitamme
_Eibingenin_ naisluostarin johtajatarta, "pyhää" _Hildegardia_. Jo
lapsena jätettiin hän tätinsä kasvatettavaksi, joka oli naisluostarin
johtajattarena. Hildegard mieltyi luostarin hiljaiseen, Jumalalle
pyhitettyyn elämään ja päätti ruveta nunnaksi. Tätinsä kuoltua
v. 1148 lähti hän yhdentoista benediktiniläis-nunnan seuraamana
Bingeniin, missä hän perusti yllämainitun luostarin, jota hän
sitten erinomaisella taidolla ja kristillisellä viisaudella johti
kuolemaansa asti (v. 1179). Hän on kuuluisa etenkin lausumistaan
ennustuksista kirkon tulevaisuudesta. Ihmeen selvästi näkee tämän
jalon naisen kirkas silmä, miten turmeltunut kirkko on, eikä hän
pelkää tätä totuutta julki lausua. Mutta yhtä ihmeteltävä on hänen
horjumaton luottamuksensa kirkon tulevaisuuden suhteen, vaikka hän
tuon tuostakin varoittaen puhuu niistä kovista koetuksista, joiden
alaiseksi sen täytyy joutua. Näistä koetuksista -- niin hän ennustaa
-- on Herran seurakunta astuva esille puhtaampana ja jalompana, kun
uusi, valoisampi aika koittaa. Ja etteivät hänen mietteensä olleet
vain haaveksivan mielikuvituksen tuloksia, sitä todistavat semminkin
hänen noille uteliaille ihmisille, jotka häneltä etsivät tyydytystä
taikauskolleen, antamansa neuvot. Hildegard kehotti heitä nim.
tutkimaan p. raamattua, josta kaikki tosi viisaus valuu. Itse oli hän
paljon lukenut tuota kirjojen kirjaa, sen valossa oli hän löytänyt
_Kristuksen. Hänen_ luoksensa, joka on ainoa välittäjä Jumalan ja
ihmisten välillä, kehotti hän ihmisiä rientämään, jotta he saisivat
sen rauhan, jota ei kukaan muu antaa voi. Vaikka Hildegard tarkkaan
noudatti luostarin sääntöjä, ei hän eksynyt tyytymään noihin hyviin
töihin, joiden sannalle senaikuiset ihmiset perustivat ijankaikkisen
elämän toivon. Hänen turvansa oli Jesus Kristus, ja tällä kalliolla
tahtoi hän _uskossa_ kilvoitella loppuun asti.

Hildegard oli kirjevaihdossa etevimpäin tiedemiesten ja ruhtinasten
kanssa, ja hänen syvät sanansa herättivät huomiota kaikkialla.
Bernhard Klairvauxlainen piti häntä erinomaisessa kunniassa; hänen
ehdotuksestaan julisti paavi Trierin kokouksessa (1147) Hildegardin
profetissaksi. Mutta paremman muistopatsaan on kirkkohistoria hänelle
pystyttänyt, kun se todistaa hänen kannattaneen niitä horjumattomia
totuuksia, joiden helmasta uskonpuhdistuksen kirkas aurinko nousi.




XI.

Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.


    Kuulkaa Herran sanaa te, jotka Hänen sanaansa pelkäätte; teidän
    veljenne, jotka teitä vihasivat, ja erittivät teidän heistänsä
    minun nimeni tähden, he sanovat: olkoon Herra ylistetty! vaan
    ilmaantukoon Hän teidän iloonne; mutta heidän pitää häpiään
    tuleman. Jes. 66: 3.

Olemme nähneet, miten paavien hallitsema kirkko yhä arveluttavammassa
määrässä mukaantui ihmisten laatimain sääntöjen mukaan. Hengelliseen
uneen uupunut kristikunta harjaantui vähitellen tyytymään tuohon
ulkonaiseen pyhyyteen, jonka lohdutuksena oli maallisesti
mahtavan kirkon suosio. Mutta vaikka kaikki näyttää tyyneeltä,
vaikka paavikunnan ies painaa ihmisten hartioilla niin raskaana,
että vapautuminen tuntuu miltei mahdottomalta, ei vapauteen
luotu ihmishenki kuitenkaan voi taipua tuohon kirkon vaatimaan
ehdottomaan kuuliaisuuteen, vaan jo varhain huomaamme vapautumisen
pyrinnöltä. Ne ennustavat uutta aikaa kristikunnalle, vaikka niiden
edustajat monesti eksyvät arveluttaville harhateille. Omantunnon
oikeus on Jumalan määräämä oikeus, eivätkä riitä ihmisvoimat sitä
masentamaan. Kaikkina aikoina on tämä totuus nähtävänä, vaikka
se tietysti erinkaltaisissa olosuhteissa ilmaantuu eri tavoin.
Jo ennen olemme nähneet, miten puhtaamman hengellisen elämän
tarve sekä tyytymättömyys vallitseviin oloihin siellä täällä
herätti ihmisiä vastustamaan kirkkoa. Kahdennentoista vuosisadan
kuluessa ilmaantui tämä vastarinta paitse yksityisten henkilöiden
esiintymisessä myöskin muutamissa lahkoissa, jotka olivat omiansa
herättämään suurta huomiota. Älkäämme kuitenkaan olettako näiden
lahkojen aina edustaneen totuuden jaloa taistelua kirkon väärää
oppia ja sen jäsenten turmelusta vastaan. Päinvastoin sortuivat
ne monesti arveluttaviinkin erehdyksiin ja muodostuivat usein
tosi kristillisyyden irvikuviksi, kuinka he sitten ylpeytensä
pettäminä kerskasivatkin ylönluonnollisesta valosta ja viisaudesta,
joka heitä muka elähytti. Mutta semmoisinakin ovat ne suuresta
merkityksestä kirkon kehkeymiselle, sillä ne ovat olleet tuomiona
tuolle elävältä kuolleelle kristikunnalle, pakottaen kaikkia, jotka
eivät vielä kokonaan olleet antauneet unen valtaan, "ajattelemaan
mitä heidän rauhaansa sopi." Näissäkin eksytyksissä ja häiriöissä
huomaamme Jumalan viisaat neuvot, ja jota vaarallisemmille teille
lihallisen mielen synnyttämät lahkot joutuivat, sitä likempänä oli
totuuden Henki silloinkin kaikkia niitä, jotka Hänelle sydämmensä
avasivat. Kuinka usein nähdään kirkkohistoriassa, että Jumalan
valtakunnan kunnia loistaa kirkkaana juuri synkimmän pimeyden
läheisyydessä! Kuolleessa, ulkomuotoihin jähmettyneessä itäisessä
kirkossakin ilmaantui yhdennentoista vuosisadan loppupuolella eräs
lahko, jonka edustajat ankarasti moittivat kirkkoa, vaikkeivät
julkisesti uskaltaneet sitä tehdä. He ovat tunnetut nimellä
_Bogomilit_. Muistuttaen itäisen kirkon vanhoista harhaopeista,
niinkuin Gnostisismistä, Montanuslaisuudesta y.m., opettivat
he, että _Kristus_, "Jumalan toinen poika," valeruumiissa tuli
maailmaan vapahtamaan ihmisiä synnin vallasta, johon nämä Jumalan
langenneen pojan _Satanaelin_ vaikutuksesta olivat joutuneet.
Erottuaan valeruumiistaan, astui Kristus taivaasen, josta hän Pyhän
Hengen kautta vaikuttaa maailmassa, kooten itsellensä langenneesta
ihmissuvusta pienen joukon _henki-ihmisiä_, joita hän valmistaa
pääsemään korkeimman Jumalan yhteyteen. Kirkon toimittama kaste oli
heistä arvoton. He hyväksyivät ainoastaan _n.s. henkikasteen_, jonka
he toimittivat laskemalla kätensä kastettavan pään päälle. Inhoen
katoolista kirkkoa, hylkäsivät Bogomilit kuvien ja pyhäinjäännösten
palvelemisen, vastustivat avioliittoa ja vaativat ankaraa lihan
kidutusta. -- Kauan toimivat Bogomilit hiljaisuudessa, etenkin
Trakiassa ja Vähässä-Aasiassa kirkon heistä tietämättä, kunnes he
huomattiin. Kirkko ryhtyi heti ankariin toimiin masentaaksensa
tätä lahkoa: heitä suljettiin vankiloihin, karkotettiin maanpakoon
tahi väijyttiin muulla tavoin, ja heidän johtajansa _Basilius_
kuoli roviolla Konstantinopolissa v. 1119. Vielä kolmannellatoista
vuosisadalla löytyi heitä kuitenkin siellä täällä itämaissa.

Likeistä sukua Bogomilein kanssa olivat ne harhaoppiset lahkot,
jotka kahdennellatoista vuosisadalla _Katharein_ [Nimi johtuu
kreikkalaisesta sanasta, joka merkitsee puhdas.] nimellä esiintyivät
länsimaissa. Nämä muodostivat yhdistyksiä Etelä-Franskassa,
Espanjassa, Italiassa, vieläpä Saksassa ja Englannissakin. Heidän
oppinsa, joka perustui Gnostikkojen katsantotapaan, pukeutui
monenkaltaisiin muotoihin, keksien jos kuinka monta totuuden tieltä
kauvas johtavaa harhapolkua. Hyödytöntä olisi luetella näitä
eksytyksiä, etenkin koska samankaltaisista ennen on kerrottu, jota
paitse ne eivät suinkaan ole omiaan ylentämään mieltämme, vaan
päinvastoin. Painavin ja kristikunnan kehitykselle tärkein totuus,
joka on havaittavana Katharein opissa, on heidän väitteensä,
että kirkko on turmeltunut eikä semmoisena voi olla Kristuksen
seurakunta. Kerskaten puhtaudestaan ja pitäen itseään Herran
ainoana seurakuntana, tahtoivat he uudistaa alkuperäistä, puhdasta
kristinuskoa, jonka sanoivat kirkon turmelleen. Jaloa on aikana,
jolloin kaikki ehdottomasti tottelivat maallisesti mahtavaa kirkkoa,
omantunnon vaatimana uskaltaa iskeä sen mätähaavoihin, tahtoa
panna maallisen onnensa alttiiksi totuuden tähden, mutta Katharit
eivät ammentaneet viisautta Jumalan sanasta, vaan noudattivat
oman lihallisen mielensä ohjeita, ja sentähden he eksyivät mitä
arveluttavimmille teille, joilla heidän hyvät tarkoituksensa eivät
voineet tuottaa kuin pahoja hedelmiä. Heidän ankara kirkonkurinsa,
jossa dualistinen periaate kaikkialla ilmenee, ei voinut estää
heitä eksymästä yhä vaarallisempiin erehdyksiin kristinuskon
päätotuuksien suhteen, ja hengellinen ylpeys painoi leimansa heidän
lahkoihinsa todistukseksi, etteivät he suinkaan, kuten luulivat,
edustaneet Herran tosi seurakuntaa maan päällä. Hekin puhuivat paljon
henkikasteesta, vaan kaikki todistaa, etteivät aavistaneetkaan, mikä
tämä kaste on.

Opettavaa on nähdä, miten kirkon turmelus ja sen puutteet
kaikkina aikoina jossain määrin ilmaantuvat niissä harhaoppisissa
lahkoissakin, joissa eksyneet ihmiset koettavat löytää mitä tuo
kuolematon henki kaipaa. Todisteena on kahdennentoista vuosisadan
lahkotkin, miten kauas useimmat heistä sitten ovatkin eksyneet
raamatun raittiin sanan osottamalta tieltä. Apostoli todistaa: "ei
kukaan taida kutsua Jesusta Herraksi paitse Pyhän Hengen kautta."
Pimeydessä on jokainen, jolla ei ole tätä Henkeä, luulouskon
pettämänä hän haparoitsee sinne tänne, tietämättä mikä on totuus.
Vieraantunut oli kristikunta Jumalan Pyhälle Hengelle, joka sitä
menneinä aikoina niin voimallisesti elähytti, että pakanatkin
ihmetellen kunnioittivat Jesuksen tunnustajia. Itse saarnakin oli
miltei kokonaan unohtanut Helluntaipäivän ihmeen. Henki oli salattu
seurakunnalta, Hän ei saanut vaikuttaa, kuin siellä täällä niissä
harvoissa, jotka, ollen totuudesta, Hänelle sydämmensä avasivat.
Mutta totuuden kaipuu tuntui itse noina öisinä hetkinä unessakin, ja
tämä kaipuu, joka oli pyhän Hengen työtä sekin, sai sokeatkin ihmiset
ainakin aavistamaan mikä puuttui. Vaan kun ei Henki saa työtänsä
jatkaa, käyttää sielunvihollinen tilaisuutta, luoden valekuvan tuon
kaivatun totuuden sijaan. Lahkojen historia on tässäkin suhteessa
varoittavan opettava. Ei Henkeä kukaan saa perustamalla eriseuroja
ja antaumalla lahkojen valtaan; se vain pääsee tämän Hengen
osallisuuteen, joka rukoillen Häntä etsii ja kuuliaisena Herran
kuljetukselle Häntä vartoen halajaa. Herran herättäminä alkoivat
ihmiset kahdennellatoista vuosisadalla ikävöidä Hänen Henkeänsä
ja tästä Hengestä utellen puhua, mutta kun he ryhtyivät lahkoja
perustamaan, ollaksensa "henki-ihmisiä," poikkesivat he jo oikealta
tieltä ja kadottivat mitä he etsivät, sillä "ei Jumalan valtakunta
tule niin, että se taitaisiin nähdä."

Kuinka taipuvainen aika muutoin oli käsittelemään oppia Pyhästä
Hengestä, todistaa sekin seikka, että muutamat oppineetkin perustivat
lahkon, joka kirkkohistoriassa on tunnettu nimellä _Pyhän Hengen
lahko_ ja jonka opin pääkohtana juuri tämä kysymys oli. Parisin
yliopiston teologit _Amalarik Benasta_ ja _David Dinantosta_
julistivat nimittäin sitä panteismiin perustuvaa villioppia, että
Jumala kaikkina aikoina on ilmaantunut ihmisissä. Niin oli Isä
ilmoittanut itsensä Abrahamissa, ja Uuden Testamentin aikana Jumalan
Poika Kristuksessa. Nyt -- niin he opettivat -- on jumalallisen
ilmestyksen kolmas aikakausi, jolloin Pyhä Henki on tullut lihaksi.
Ennen oli Jumala ilmaantunut ainoastaan muutamissa harvoissa, nyt on
suuri käänne tapahtunut, nyt on Hänen Henkensä kaikissa uskovaisissa.
Perustuen tähän väitteesen hylkäsi lahko armonvälikappaleet ja kaiken
ulkonaisesti järjestetyn jumalanpalveluksen. Paavia pitivät he
Antikristuksena, kirkon he kutsuivat Babeliksi. -- Amalarikin täytyi
vähää ennen kuolemaansa (1204) peruuttaa vaaralliset väitteensä,
mutta lahkon toinen perustaja yllämainittu David Dinantosta, jatkoi
hänen tointansa yhä hurjemmalla innolla, kooten ympärilleen melkoisen
joukon lahkolaisia. V. 1209 tuomitsi Pariisiin kokoontunut synodi
Amalarikin opin harhaopiksi, ja tämän jälkeen joutui "Pyhän Hengen
lahko" vainon alaiseksi, joka sen ennen pitkää kerrassaan hävitti.

Samaan aikaan, jolloin keski-ajan kirkko alkoi saada
opinjärjestelmänsä valmiiksi ja harhaoppiset lahkot turhaan
taistelivat kristikunnan turmelusta vastaan, astui näyttämölle eräs
maallikko, p. raamattu kädessä, elävää uskoa säteilevin silmin,
taistellaksensa hänkin Jumalan valtakunnan puolesta, Tämä mies oli
_Pietari Valdus_. Hän oli menestyksellä harjoittanut kauppiaan
ammattia Lyonin kaupungissa, kunnes hänessä v. 1170 yhtäkkiä heräsi
elämän ja kuoleman painava kysymys. Syyksi sanovat toiset erään
hänen ystävänsä äkillisen kuoleman, toiset väittävät hänen heränneen
suruttomuudenunesta kuullessaan saarnaa rikkaasta nuorukaisesta.
Oli miten olikaan, Valdus päätti myydä kaiken omaisuutensa,
lahjottaa rahat köyhille ja uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan
palvelukseen. Haikein sydämmin näki hän kirkon turmeluksen, papiston
epäsiveellisyys ja kykenemättömyys koski häneen syvästi, ja hän
alkoi Lyonissa saarnata evankeliumia. Ei ollut hänen sanansa tuota
pintapuolista, kurjaan tekopyhyyteen kehottavaa ja ihmissääntöihin
perustuvaa oppia, jota siihen aikaan kirkon saarnatuoleilta
julistettiin, eikä siinä kuulunut lahkolaisten kiihkoisia,
harhateille eksyttäviä yllytyksiä: Valdus ammensi p. raamatun
kirkkaasta lähteestä, hän puhui siitä parannuksesta, joka Jumalalle
kelpaa, ja uskosta Jesukseen Kristukseen, jonka hän tunsi ainoana
välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Ja voimallinen oli hänen
saarnansa vaikutus, se herätti lukemattomia synnin unesta elävää
Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. Levottomina katselivat
nuo suruttomat papit, joiden pettäminä sokeat ihmisraukat siihen asti
nöyrinä olivat nukkuneet hengellisen välinpitämättömyyden kamalaa
unta, miten Valduksen kuuliakunta päivä päivältä karttui ja heidän
oma maineensa väheni, vieläpä oli joutua kokonaan häpeään. Valdus
kehotti sanankuulijoitaan tutkimaan kirjojen kirjaa, eikä aikaakaan,
niin löytyi heidän keskuudessaan raamatunkäännöksiä kansan omalla
kielellä, niin että jokainen Herran omasta sanasta itse sai tutkia,
millainen hänen uskonsa perustus oli sekä tämän sanan valossa
arvostella kirkon tilaa. Ihmeteltävän nopeasti oppivat Valduslaiset
lukemaan ja kirjoittamaankin, ja tuon tuostakin toimittivat he
muitakin evankelisen hengen elähyttämiä pieniä kirjoja herätykseksi
ja lohdutukseksi niille, jotka Herraa etsivät. Se on kevään
salaisuus, että muutamat lämpöiset päivät saavat laaksot kukkimaan
ja nurmet viheriöitsemään. Ne kevätpäivät, joista tässä on kysymys,
saivat suuria aikaan, sillä niitä valaisi armonaurinko Jesus Kristus.

Alussa rajoittivat Valduslaiset vaikutuksensa Lyoniin. Kaupungin
arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, mutta he vastasivat: "enemmän
tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä," eivätkä pelänneet uhkauksia. Kun
he sitten saman arkkipiispan toimesta karkoitettiin kaupungista,
siirtyivät he maaseudulle jatkaen voittoretkeään, joka ennen pitkää
oli hämmästyttävä koko katolista kirkkoa. Kun Aleksanteri III v.
1179 Roomassa piti kolmannen lateraanikokouksen, josta ennen on
kerrottu, esitettiin hänelle kaksi kirjaa, jotka ennustivat perikatoa
koko keski-ajan paavikunnalle, nim. kaksi Valdulaisten toimittamaa
franskalaista raamatunkäännöstä, jolle nämä pyysivät vahvistusta.
Tämäkin seikka todistaa selvään, etteivät nämä evankeliumin
julistajat tahtoneet erota kirkosta, vaikka tietysti kysymys ei
voinut muuten kuin erolla päättyä. Mutta tämä ei ollut Valduslaisten
syy, vaan kirkon, joka maailmallisen mielensä ja ylpeytensä pettämänä
pakkokeinoilla luuli voivansa sammuttaa kaiken tosi valon, tukehuttaa
kaiken hengellisen elämän. Lateraanikokous ei suostunut Valduslaisten
pyyntöön; eräs pappi lausui: "he esiintyvät nyt nöyrinä, mutta jos
annamme heidän rauhassa toimia, niin he vielä karkoittavat meidät."
Mikä kurjan voimaton arvostelu niistä, jotka eivät pyytäneet kuin
saada viljellä Jumalan sanaa ja elää sen mukaan! Turhaan koetti
kirkko Valduslaisilta sammuttaa Jumalan sanan valon; eivät kiellot,
eivät vaivatkaan voineet tätä aarretta heiltä riistää. Ja turhaan
koetettiin heille näyttää toteen, että muka olivat väärässä. He
olivat löytäneet totuuden sanan ja turvallisesti he siihen ainoaan
luottivat, todistaen raamatusta: "se on Jumalan sana, sielun
pelastus, isoovain ravinto, uskollisten opetus, särjettyin lohdutus;
kun luemme raamattua, niin Jumala meille itse puhuu." Mutta jota
laajimmissa piireissä Valduslaiset, tottelematta kirkon kieltoa,
levittivät evankeliumia kansassa, sitä kiivaammin vastustivat heitä
papit. Epäilemättä oli tämän vihan pääsyynä se, että Valduslaiset,
terottaen sanankuulijoihinsa apostolisen aikakauden tapoja, vaativat
ihmisiä luopumaan maailman ylellisyydestä ja turhista menoista,
kuolemaan synnille ja elämään vanhurskaudelle. Tämmöistä saarnaa ei
suruton maailma voi kuulla, eikä ollut kahdennentoista vuosisadan
papisto, joka ylpeänä kilpaili maailman mahtavain kanssa loistossa
ja prameudessa, altis luopumaan suurista maallisista eduistaan
elääksensä apostolein tapaan köyhänä ja maailman silmissä halpana.
Tuon tuostakin toimitettiin valituksia Roomaan, kunnes paavi _Lucius
III Veronan_ kirkolliskokouksessa julisti Valduslaiset pannaan (1184).

Valduslaiset hajosivat nyt Rhein-laaksoon, Italiaan, Espanjaan y.m.
Valduksen sanotaan saapuneen Böhmiin ja siellä kuolleen Herran kiitos
huulillaan v. 1179. Minne vain nämä keskiajan ensimmäiset evankeliset
saarnaajat saapuivat, siellä syttyi monessa sydämmessä ijankaikkisen
elämän valo. Siitä ajasta alkaen, jolloin kirkko sulki heidät
yhteydestään, koettivat he muodostaa pientä itsenäisiä uskonnollisia
yhdistyksiä, vaikka tämä tietysti niiden vainojen tähden, joiden
alaisiksi he ennen pitkää joutuivat, oli hyvinkin vaikeata. Nämä
yhdistykset saavuttivat kaikkialla kunnioitusta; vihollisetkin
kiittivät monesti Valdulaisten kristillistä perhe-elämää ja
nuhteetonta vaellusta. "Ei sitä kaupunkia taideta peittää, joka
vuorella on."

Mitään tarkkaan määrättyä opinjärjestelmää eivät Valduslaiset
tietysti voineet luoda. Kuvataksemme heidän opetustapaansa, kokoamme
tähän lyhennetyssä muodossa muutamia heidän saarnoissaan käyttämiään
lempilauseita:

"Roomalainen kirkko ei ole Kristuksen kirkko, vaan kaikkien
eksytysten äiti; paavi ei ole Kristuksen sijainen. Uskovain
kastettujen seurakunnalla on korkein valta. Te katolilaiset kiellätte
hurskaita maallikoita saarnaamasta, vaikka vanhimman kirkon
aikana sekä papit että maallikot opettivat. Teidän pappinne ovat
fariseusten ja kirjanoppineiden kaltaiset, teidän kirkollismenonne
villityksiä täynnä. Pyhiinvaellukset, paastoomiset, messut kuolleiden
puolesta, pyhimysten palvelemiset eivät tuota autuutta, vaan ne
ovat keksityt papiston eduksi. Parannus vain ja tosi usko saattavat
autuaaksi. Kiirastulta ei löydy, lapsenkaste ei semmoisena auta
ketään, leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi
Herran ehtoollisessa. Toimittaessanne loistavaa jumalanpalvelusta
ja laatiessanne tarkkoja sääntöjä kristittyjen noudatettaviksi,
jätätte sydämmen pyhityksen sikseen. Yhtä hyvin voi rukoilla
taivasalla tahi tallissa kuin kirkossa, sillä tosi kirkko ei ole
kivestä, vaan se on pyhäin ihmisten yhteys. Kaikki erehdyksenne
vuotavat siitä, ettette yksinomaan turvaa raamattuun. Ainoastaan mitä
raamatussa löytyy, se kuuluu uskoon; vaan te vetoatte suullisiin
kertomuksiin ja kaikellaisiin taruihin. Sentähden me luovumme teistä,
opettaen että uusisyntyminen tapahtuu ainoastaan uskon kautta ja
että synnit uskovaisille annetaan anteeksi Jesuksen Kristuksen
kautta. Hän on ainoa välittäjä, Häneen ainoaan me turvaamme. Kun
niin teemme, tulee oikea kuri ja siveellisyys itsestään, rauha
säilyy, emme Hänen yhteydessään ollen rakasta maailmaa, laiskuus
pakenee, sydän puhdistuu; Hänen seuraamisessa me ristiinnaulitsemme
lihamme, kartamme pahoja seuroja ja joutavia, syntisiä huveja,
opimme armeliaisuutta harjoittamaan, nöyrinä kärsimään ja totuutta
rakastamaan."

Tähän tapaan todistivat Valduslaiset ristiinnaulitusta Herrasta,
kahdennentoista vuosisadan pimeinä hetkinä. Mikä ihmeellinen valo,
mikä ihmeellinen herätyssaarna! Joko seisomme uskonpuhdistuksen
kynnyksellä, joko nousee uuden ajan aurinko, poistaen keski-ajan
sumut? Ei, pitkä on matka vielä ja pimeä tie! Ei ole aika
vielä kypsynyt. Valo, jonka tässä näemme, ennustaa keski-ajan
marttyyriaikaa, ja semmoisina aikoina välkkyy totuus aina kirkkaana.




XII.

Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.


    Minä vihaan ja hyljään teidän juhlapäivänne, en myös tahdo
    haistaa teidän uhrianne.

    Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä; sillä en minä voi
    sinun kanteleittes laulua kuunnella. Am. 5: 21-23.

Monet olivat syyt noihin keski-ajan lukemattomiin erehdyksiin
ja kirkon niistä riippuvaan väärään oppiin, jonka kahlehtimana
kristikunta valheen ja pimeyden orjana huokaeli. Emme kuitenkaan
erehtyne, jos sanomme pääsyyn olleen sen seikan, että p. raamattua
niin vähän tutkittiin ja että muille todistuksille annettiin sama
arvo kuin Jumalan erehtymättömälle sanalle. Missä tätä sanaa
ei viljellä, siinä on inhimillisen synnin tähden aina erehdys
jossain muodossa valmiina. Ylpeä katolinen kirkko, joka rohkeasti
väitti Pyhän Hengen yhä edelleen johdattavan seurakuntaa samoin,
kuin apostolisen aikakauden vaiheissa, ei peruuttanut sanaakaan,
vaan kehitti johdonmukaisesti niitä vääriä periaatteita, jotka
sen helmassa itivät ja kypsyivät. -- Silmäilkäämme tässä niitä
erehdyksiä, jotka näihin aikoihin ovat huomattavina katolisen kirkon
opissa.

Suurimmalta kirkkoisältään, Augustinukselta, oli läntinen kirkko
perinyt opin synnistä ja armosta, jonka perustukselle, raamatun
mukaan rakentaen, se olisi voinut kehittyä kirkkaudesta toiseen.
Mutta tuon syvämietteisen, Herran koulussa kasvatetun opettajan
opinjärjestelmä ei ajanpitkään soveltunut kristikunnan yhä
pintapuolisemmaksi käyneesen katsantotapaan. Kirkko vieraantui
sille jo varhain, muodostaen käsityksensä synnin ja armon painavan
kysymyksen suhteen semipelagianismin pettäväin ohjeiden mukaan.
Ei Augustinuksen oppia vääräksi sanottu -- sitenhän kirkko olisi
joutunut ristiriitaan itsensä kanssa, se kun väitti Pyhän Hengen aina
laatineen sen päätökset, siis senkin, joka, hyväksyen Augustinuksen
opin, oli tuominnut hänen vastustajansa harhaoppisiksi -- mutta
totuutta kiertämällä suistivat kirkon johtavat henkilöt, ajanhengen
kannattamina, vähitellen opin mainittuun suuntaan. Tiedemiehetkin
harjaantuivat liikkumaan pinnalla ja siten karttamaan itse
kysymyksen ydintä. Ja kun tuo painava totuus, että syntinen ihminen
vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen, ilman
lain töitä, katosi kristikunnan tajunnasta, niin ryhtyi kirkko
määräämään kaikkia noita lukemattomia ansiokkaita töitä, joiden ies
yhä raskaampana painoi ihmisten hartioilla, estäen heitä lähestymästä
armonistuinta ja Häntä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä."
Omatunto nuhteli synnistä, mutta sitä esteltiin heräämästä sillä
valheellisella lupauksella, että ihminen omin voimin ainakin jossain
määrin voi tyydyttää Jumalan vaatimuksia. Kirkko määräsi tehtävät,
papisto valvoi että ne suoritettiin, ja pettyneet ihmiset tottelivat
uskoen. Tällä tavoin kehittyi vähitellen keski-ajan oppi katumuksesta
ja parannuksesta, joita alettiin pitää _sakramenttinä_.

Vielä yhdennellätoista vuosisadalla oli se käsitys yleinen, että
Jumala yksin antaa synnit anteeksi, mutta jo silloin oli syntien
anteeksisaaminen _ansaittava_ rukouksella, paastoomisella,
almujenantamisella y.m. hyvillä töillä. Kahdestoista vuosisata
lisäsi tähän käsitykseen sen luulon, että syntien anteeksisaamisen
peruuttamattomana ehtona myöskin on niiden tunnustaminen papille. Ei
mikään paremmin soveltunut kunnianhimoisen papiston ohjelmaan kuin
tämä käsitys. Se oli tietysti omiaan kartuttamaan n.s. hengellisten
jo ennen suurta valtaa. Eikä siinä kylliksi. _Neljäs lateraanikokous
Roomassa_, joka v, 1215 laati lakeja kristikunnalle, määräsi:
"jokaisen täysi-ikäisen uskovaisen tulee vähintäin kerran vuodessa
salaa papillensa tunnustaa syntinsä ja voimainsa mukaan koettaa
täyttää tämän määräämät rangaistukset; pappi olkoon varovainen
ja harvapuheinen, jotta hän kokeneena lääkärinä voisi vuodattaa
viiniä ja öljyä haavoihin. Tarkkaan hän tutkikoon kaikki hänelle
tunnustettuun syntiin kuuluvat yksityisseikatkin, jotta hän tietäisi,
mitä hänen tulee antaa, mitä armonvälikappaleita käyttää." Pappi
on siis välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä, vieläpä sielujen
lääkärinäkin. Häneen luo pettynyt kristikunta silmänsä; hänen
sanoihinsa luottaa kevytmielisesti maailman suruton lapsi, joka,
totellen kirkon lakia, hänelle tunnustaa jonkun törkeän synnin, hänen
suustansa odottaa tuo katuvainen syntinen, joka kyyneleet silmissä
hänelle huolensa valittaa, lohdutusta särjetylle omalletunnollensa,
alttiina toimittamaan jos kuinka vaikeita tehtäviä, kun vain saa
kaikki sovitetuksi ja syntinsä anteeksi.

Mutta aavistaen, ettei tämä kaikki, miten tarkkaan kirkon sääntöjä ja
rippi-isän määräämiä rangaistuksia sitten noudatettiinkin, riittänyt
puhdistamaan synnistä, turvautui kristikunta noiden lukemattomani
pyhimysten esirukouksiin, joiden voimasta ja toimittamista ihmetöistä
löytyi jos minkälaisia kertomuksia, Etenkin pidettiin neitsy Mariaa
jo varhain suuressa kunniassa, ja tämä kunnioitus kasvoi keski-ajan
kuluessa julkiseksi epäjumalanpalvelukseksi. Niin lausui esim.
Bernhard Klairvauxlainen: "kentiesi pelkäät Kristuksen jumalallista
kunniaa, Hän kun ei milloinkaan lakannut olemasta Jumala, vaikka Hän
tuli ihmiseksi. Halajatko puolustajaa Hänenkin luona? Pakene neitsy
Marian puoleen; Poika on kuuleva äitinsä esirukouksen, ja Isä on
antava mitä Poika anoo." Ken voi luetella kaikkia villityksiä, joihin
tämänkaltaiset, kristikunnan katsantotapaan yhä syvempään juurtuvat
luulot antoivat aihetta? Pyhän neitsyn kunniaksi sepitettiin virsiä,
häntä rukoiltiin ja palveltiin jos kuinka loistavilla juhlamenoilla.
Muiden pyhimysten jo ennen tavattoman suureksi karttunut luku kasvoi
kasvamistaan, heidän muka toimittamistaan ihmetöistä sepitettiin
uusia, entisiä rohkeampia taruja, ja näiden tarujen _n.s. legendain_
opettaminen kansalle oli miltei ainoa uskonnollinen tieto, jota
keskiaika ihmisille tarjosi. Näihin eksytyksiin liittyi vielä
pyhäinjäännöstenkin palveleminen. Johdonmukaisesti vaati nimittäin
ajan katsantotapa ihmisiä etsimään välittäjiä taivaassa asuvain
pyhimysten ja uskovaisten ihmisten välille, ja tällä tavoin tuli
pyhäinjäännösten kokoaminen, säilyttäminen ja palveleminen yhä
yleisemmäksi. Ennen pitkää harjoitettiin mitä törkeintä petosta
kaikenkaltaisilla esineillä, joille tämmöinen uskonnollinen arvo
keksittiin. Niin esim. säilytettiin parrankarvaa, jota erään
hurskaan kreivin sanottiin pitäneen kaulansa ympärillä, se kun muka
oli Jesuksen parrankarvoja, toisessa paikassa kivi, jota perkele,
kiusatessaan Herraa, kehotti Häntä muuttamaan leiväksi, neitsy
Marian maitoa, maankappale josta Aadam luotiin, Herran hame, Hänen
ristinsä kappaleita y.m.s., puhumattakaan taikauskon vielä raaemmista
keksinnöistä. Sivistyneet ja hurskaat henkilöt kyllä koettivat
vastustaa näitä hurjia väärinkäytöksiä ja tätä törkeätä petosta,
vaan ajan luonne oli semmoista, eikä taipunut pahojen henkien
valtaan sortunut kristikunta uhraamasta näille taikauskonsa luomille
kultaisille vasikoille.

Kirkon pintapuolisesta parannus- ja katumusopista kehittyi Vähitellen
myöskin _anekauppa_. Parannuksen tärkeimpänä kohtana pidettiin alussa
sydämmen katumusta. Kirkko tahtoi tähän kuuluvilla määräyksillä
luoda katuvaisen sisällistä tilaa osottavan näkyväisen muodon. Vaan
kun kaikkea tätä, niinkuin jo mainitsimme, aljettiin pitää Jumalan
silmissä ansiokkaana, muuttui katumus ulkonaiseksi tekopyhyydeksi,
joka salaamistaan salasi ihmisiltä Kristuksen ja riisti uskon
armonlahjan heidän sydämmistään. Kirkon määräämät rangaistukset,
joiden kautta kristityt luulivat voivansa sovittaa syntinsä, olivat
alussa monesti hyvinkin ankarat. Aikojen kuluessa myönsi höltynyt
kirkonkuri vähitellen yhä suurempaa lievitystä rangaistusten
suorittamisessa. Määrättyä rangaistusta saattoi katumuksenalainen
näet joko vaihtaa toiseen tahi kokonaan siitä päästä, jos hän
nimittäin suostui maksamaan määrätyn rahasumman. Tämä turmiollinen
väärinkäytös, joka kerran oli oleva uskonpuhdistuksen lähinnä syynä,
on kirkkohistoriassa tunnettu nimellä anekauppa. Sitä puolustettiin
seuraavaan tapaan. Kristus ja pyhimykset ovat tehneet enemmän kuin
Jumala heiltä vaati; samoin myös kaikki, jotka, noudattaen esim.
munkkilupauksia, ovat _liikatöitä_ toimittaneet. Näistä hyvistä
töistä on kokoontunut loppumaton aarre, jonka omistajana ja hoitajana
kirkko on. Se saa käyttää tätä aarretta sillä täyttääkseen mitä
heikkojen ihmisten parannuksesta puuttuu. Näin jyrkässä muodossa ei
kyllä ainakaan anekaupan ensi aikoina asiaa selitetty, päinvastoin
tehtiin tarkka erotus kirkon tuomitsemain rangaistusten ja Jumalan
anteeksiantamisen välillä, jota viimmemainittua ei suinkaan
saavutettu toimittamalla muutamia hyviä töitä, vaan yleisestä
katsantotavasta katosi ennen pitkää tämä erotus, eikä kirkon tämän
maailman mukainen hallitustapa suinkaan vaatinut pappeja sitä
kansalle terottamaan. Päinvastoin tuli anekauppa juuri tällä tavoin
käsitettynä yhä yleisemmäksi, raha riitti sovittamaan veripunaisetkin
synnit. -- Suuri on Jumalan kärsivällisyys ja pitkämielisyys!

Ennen on kerrottu, kuinka ehtoollisoppikin vähitellen muuttui
keski-ajan maallisen katsantotavan mukaiseksi. Turhaan oli
Berengarius Toursilainen y.m. valistuneet miehet koettaneet estää
tämän kalliin opin suistumista sille väärälle uralle, johon ajanhenki
sitä pakottaen työnsi. Papin siunauksen kautta -- niin opetti kirkko
-- _muuttuvat_ leipä ja viini Kristuksen ruumiin ja veren aineeksi.
Herran ehtoollisen ytimenä pidettiin yhä edelleen Kristuksen verisen
uhrin veretön toistaminen, jonka vaikuttimena oli papillinen siunaus.
Sakramentin nauttimista tärkeämpää oli papin toimitusta tarkkaan
katsominen ja messua kuuleminen. Tämä katsantotapa hyväksyttiin
kirkon opiksi neljännessä lateraanikokouksessa, joka myöskin vahvisti
muuttumisopin. Muuten arvosteltiin tätäkin pyhää toimitusta saman
maallisen laskutavan mukaan, joka esim. keksi opin liikatöistä.
Laajuus määrää kaikki, ei laatu. Jotta ei ehtoollista jaettaessa joku
pisara Kristuksen kalliista verestä joutuisi hukkaan, kiellettiin
maallikoilta kalkin nauttiminen. Väärinkäytöstä muka puolustettiin
sillä, että Kristuksen ruumiissa myöskin on hänen vertansa. Tämä
käsitystapa pääsi jo varhain vallalle läntisessä kirkossa, vaikka
vasta Kostnitzin kokous hyväksyi sen (1415). -- Huomattava on, että
itäinen kirkko, vaikka se kyllä omisti muuttumisopin, jyrkästi
hylkäsi länsimaisen kristikunnan siitä johtamat johtopäätökset,
jakaen esim. maallikoille Herran ehtoollisessa sekä leipää että
viiniä.

Olemme maininneet, että katumusta aljettiin pitää sakramenttina.
Ei kaipaa kukaan, joka vähänkin on perehtynyt raamattuun,
todistusta siihen, miksi tämä käsitys on väärä, ja yhä selvemmäksi
käy hänelle katolisen kirkon erehdys, kun kahdennentoista
vuosisadan kirkkohistoria hänelle kertoo, miten sakramenttien
luku kasvoi seitsemäksi. Paitse _kastetta, Herran ehtoollista_ ja
_katumusta_ omisti yleinen katsantotapa sakramentin arvon ja nimen
seuraaville kirkollisille toimituksille: _papiksi-vihkimiselle,
konfirmatsioonille_ (kasteenliiton vahvistaminen),
_avioliiton-vihkimiselle_ ja _viimmeiselle voitelemiselle_,
jolla viimmemainitulla toimituksella kirkko otti turvataksensa
ijankaikkisuuteen muuttavan autuaallista kuolemaa. Ensimmäinen,
joka tieteellisesti esitti tämän sakramenttiopin, oli Pietari
Lombardialainen. Hän kannatti tätä oppia ja ilmaisi siten mitä
yleinen mielipide jo ennen hänen aikojaan vaistomaisesti oli
miettinyt, ja kirkko hyväksyi hänen selityksensä oikeaksi. Ei ollut
keski-aika raittiin, raamatun mukaisen kritiikin aika.

Länsimaiden rakennustapa, jonka, merkillisimpänä tuloksena olivat
keski-ajan jalot kirkot, oli yhdeksännestä vuosisadasta alkaen
_romaaninen_. Basilika kyllä pysyi vielä rakennustaiteellisen,
suunnitelman perusmuotona, mutta tuon vaakasuoran katon muodostaminen
puolipyöreäksi ristiholviksi antoi koko rakennukselle uuden
muodon. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi tämä rakennustapa
sijaa _gotilaiselle_ eli _germaanilaiselle n.s. teräväkaariselle
rakennustavalle_. Hylkäämällä entisen raskasmuotoisen
kupurakennuksen, joka kokosi kaiken painon ja voiman yhteen paikkaan,
ruvettiin käyttämään keveitä ja solakasti ylös pyrkiviä teräviä
kaaria, jotka antoivat kirkoille erinomaisen ylevän muodon. Koko
rakennusta sievisteltiin runsailla vertauksellisilla koristuksilla ja
niihin liitettiin korkealle ilmaan kohoavat tornit kellotapuleilleen.
Kirkkojen rakentaminen todistaa keski-ajan uskonnollisesta
innostuksesta. Se luulo, että Jumala papin sanan kautta oli
aistillisesti läsnä alttarilla, kehotti ihmisiä rakentamaan yhä
kauniimpia kirkkoja. Ei mitään uhrauksia pidetty liiaksi suurina,
kun tämmöinen työ oli kysymyksessä. Se sukupolvi, joka oli alottanut
kirkonrakennuksen, ei monesti toivonutkaan nähdäksensä sitä valmiina,
vaan luovutti kernaasti tämän ilon lapsille ja lastenlapsille,
jotta siitä tulisi Hänelle otollinen asunto, jonka kunnia täyttää
taivaat ja maan ääriin ulottuu. Muuten ei tarvinne huomauttaakaan,
että kirkkoja rakentamista pidettiin hyvin ansiokkaana työnä; moni
ruhtinas ja rikas mies luuli sillä sovittavansa suuret synnit. Usein
määräsivätkin papit tämän työn sovittavaksi katumus-rangaistukseksi.
Kirkkojen sisustamisessa tehtiin se muutos, että _saarnatuoli_
asetettiin jonkun sivupilarin ääreen, sekä että yhä useampia
alttareita hankittiin monien messujen vuoksi, Kuuluisimmat kirkot,
joiden rakentamiseen keski-aikana ryhdyttiin, ovat Magdeburgin
tuomiokirkko, p. Elisabetin kirkko Marburgissa, Freiburgin,
Strassburgin ja Kölnin tuomiokirkot. Viimmemainittua, jota pidetään
maailman kentiesi jaloimpana rakennuksena, ruvettiin rakentamaan
v. 1240. Vasta viimme aikoina on se täydellisesti valmistunut.
Pohjoismaissakin nähtiin jo keski-aikana ainakin muutamia kauniita
kirkkoja. Kuuluisimmat näistä ovat Trondjemin ja Upsalan tuomiokirkot.

Keski-aikana olivat muutkin taiteet kirkon palveluksessa. Tämä
kuuluu kyllä kauniilta ja jalolta, mutta jos asiaa likemmin
tutkimme, ilmaantuu juuri tuossa taiteitten väsymättömässä
viljelemisessä katolisen kirkon heikkojakin puolia. Kaikki pyrkii
nim. tekemään uskontoa niin aistillisesti käsitettäväksi kuin
suinkin, jumalanpalvelus muuttuu yhä enemmän sielulliseksi,
se pyytää tunteita liikuttaa, vaan jättää omantunnon rauhassa
nukkumaan. Yhä edelleen säilytettiin Gregorius Suuren asettamaa
laulukuntaa, joka jumalanpalveluksessa yksin veisasi latinalaisia
virsiä, Semmoisia sepitettiin paljon keski-aikana; toiset
niistä, niinkuin esim. Bernhard Klairvauxlaisen kirjoittamat,
ovat hyvin kauniita ja sisällyksensäkin puolesta eteviä. Tavaksi
tuli myöskin ylistää Jumalaa ja pyhimyksiä äidinkielellä, vaan
yhteisessä jumalanpalveluksessa ei näitä kansan sepittämiä virsiä
saatu käyttää, paitse yhtä, tuota tunnettua "Kyrie Eleison",
johon saksalaiset sanat toimitettiin. Hengellisiä äidinkielisiä
virsiä veisattiin sitä useammin muissa tilaisuuksissa, niinkuin
pyhiinvaellus-retkillä, hautausmatkoilla y.m. senkaltaisissa
juhlatiloissa. Kuvanveistotaide ja maalaustaide asettuivat nekin
nimenomaan uskonnon ja kirkon palvelukseen. Jos jo raamatun
kertomusten kuvaaminen ja hengellisten salaisuuksien maallisen
silmän nähtäviksi asettaminen on arkaluontoista ja ainakin monesti
arveluttavaa semminkin kaikkien niiden mielestä, jotka tahtovat
palvella Jumalaa "hengessä ja totuudessa", niin ilmaisee keski-ajan
rohkea hengellinen taide usein hyvinkin loukkaavalla tavalla, miten
vaarallista tämä uskonnolliselta kannalta on. Ja tältä kannalta
kaiketi on asia arvosteltava, sillä muutoin sortuu uskonto taiteen
välikappaleeksi, ja sen tarkoituksena on silloin lihallisten ihmisten
miellyttäminen, esteellisen nautinnonhimon tyydyttäminen. Keski-aika
oli tässä kohden yhtä suvaitsevainen, kuin se omantunnon vapauden ja
sekoittumattoman totuuden suhteen oli suvaitsematon. Mielikuvituksen
suomalla rajattomalla rohkeudella koristi silloinen kristikunta
komeita kirkkojaan noilla kuuluisilla kuvilla ja maalauksilla, joita
maailma vielä tänään ihailee, vaan joita kristikunta vuosisatojen
kuluessa polvistuen palveli. Mitä törkeintä aistillisuutta ja raainta
taikauskoa ilmaisivat nämä taideteokset monesti, kuten olettaa
sopiikin, kun ajattelemme, kuinka alhaisella kannalla silloisten
ihmisten uskonnollinen tieto oli. Mitä muuten tulee maalaus- ja
kivenveistotaiteesen, niin on huomattava, että niiden kukoistus
kuuluu keski-ajan kolmanteen aikakauteen. Olemme kuitenkin tahtoneet
asiasta jo tässä huomauttaa, koska jo toinen aikakausi selvään
osottaa, mihin suuntaan ajanhenki alkaa toimia.

Jota suuremman vallan ja loistavamman muodon jumalanpalveluksen
ulkomenot saavuttivat, sitä harvinaisemmaksi kävi saarna.
Silminnähtävästi ryhtyivät papit ainoastaan poikkeustilassa
selittämään Jumalan sanaa kirkkoon saapuneille ihmisille.
Jumalanpalveluksen tärkein osa oli messu-uhri, joka vihki leivän ja
viinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Salaperäisen juhlalliselta
kuuluu papin ääni, kun hän tuolla vieraalla kielellä rukoilee
kuolleitten edestä ja siunaa leivän ja viinin, laulukunnan hiljaa
veisatessa. Kun hän on päättänyt tämän toimituksen, ilmoittaa
pieni kello, että ihme, s.o. leivän ja viinin muuttuminen on
tapahtunut. Peite, joka tähän asti on estänyt kansaa näkemästä,
mitä alttarilla on, poistetaan nyt, hyvänhajuinen savu levittää
tuoksuansa kirkon kaukaisimpiin holviin, Herran ruumis ja veri
viedään juhlasaatossa seurakunnan nähtäväksi ja palveltavaksi. Ja
ihmetellen kansa polvistuu, tunteittensa valtaamana se vapisee,
jättäen mielikuvituksensa selitettäväksi uskonnon suuret salaisuudet,
Toisen alttarin luona kuiskaa joku katuvainen synnintunnustuksensa
sielunpaimenen korvaan, toisessa paikassa määrää toinen kaikkivaltias
pappi, millä tavoin jonkun muun parannusta tekevän synti on
sovitettava.

Messut olivat kahta lajia: elävien puolesta ja kuolleitten edestä.
Viimmemainitut saivat alkunsa siitä luulosta, että toiset ihmiset
kuoltuansa joutuivat _kiirastuleen_. Jolleivät nimittäin eläessään
olleet tehneet kylliksi parannusta eivätkä sovittaneet syntejään,
täytyi heidän kuoleman ja viimmeisen tuomion välillä olevassa
tuonelassa kärsiä paljon tuskia puhdistuakseen synneistänsä.
Lievittääksensä näitä heidän tuskiansa, toimitti kirkko tuon
tuostakin messuja heidän puolestaan. Miten turmiollinen tämä
käsitys oli, nähdään siitäkin, että aljettiin toimittaa muitakin
"hyviä töitä" kuolleitten hyväksi, ja kun messuista maksettiin,
tuli se luulo ennen pitkää hyvinkin yleiseksi, että rikkaan ihmisen
sukulaiset hänen kuoltuansa voivat kirkon välityksellä sovittaa
kaikki hänen syntinsä ja siten hankkia rauhan hänen kiirastulessa
tuskittelevalle sielulleen.

Kun tähän vielä lisäämme, että jumalanpalveluksen pienimmillekin
sivuseikoille, papin puvulle, kirkon astioille, oville ja seinille,
sanalla sanoen kaikelle, jota silmä näki ja korva kuuli tässä
kirjavassa monenkaltaisuudessa, omistettiin joku muka hengellinen,
salaperäisesti syvä merkitys, jota sitten mielikuvitus ja taikausko
kilvan selittelivät, sekä että joskus kirkoissakin toimitettiin noita
uskonnollisia näytelmiä, johon keski-aika oli niin taipuvainen,
olemme viitanneet ainakin uskonnollisen katsantotavan ja
jumalanpalveluksen pääpiirteisin, jommoisina nämä jo kahdennentoista
vuosisadan kuluessa ilmaantuivat.

Haikein sydämmin muistelemme tässä vanhan kirkon yksinkertaista
jumalanpalvelusta ja sen syvää hengellistä elämää. Kauas on kirkko
eksynyt raamatun osottamalta tieltä, röyhkeästi on turmelus astunut
kaikkein pyhimpään. Ei riitä tuo ulkonainen loisto, joka silmiämme
häikäsee keski-ajan komeissa kirkoissa, salaamaan sitä totuutta, että
Henki on poistunut seurakunnasta. Mutta syy siihen, ettei vanhurskaan
Jumalan lopullinen tuomio vielä kohtaa kristikuntaa, vaikka Hän vihaa
semmoisia epäjumalisia juhlia ja uhria, on se, että tuossa eksyneessä
laumassa, jota sudet raatelevat maailman korvessa, löytyy monta,
monta, jotka Hän vielä tuntee omiksensa.




XIII.

Paavi Innocentius III.


    -- -- -- kansain kuninkaat hallitsevat heitä, ja joilla valta on
    heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi.

    Mutta ette te niin; vaan joka teistä suurin on, se olkoon
    niinkuin nuorin, ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se,
    joka palvelee. Luuk. 22: 25-26.

Voimatta lopullisesti ratkaista tuota jo kauan kestänyttä
jättiläistaistelua paavikunnan ja maallisen vallan välillä, lähestyy
kahdestoista vuosisata väsyneenä loppuansa. Mutta ennenkuin se lakkaa
sankaritöillään maailmaa hämmästyttämästä, luo se silmiemme eteen
vielä etenkin yhden taistelun, joka on omiaan sekin muistuttamaan
meitä, miten väärälle uralle kirkon pyrinnöt ovat eksyneet, miten
maallinen valta, suuruus ja loisto painaa leimansa kristikunnan
uskonnolliseen katsantotapaan. Tarkoitamme _kolmatta ristiretkeä_,
joka jälleen kokosi Euroopan parhaat sotavoimat tuohon turhaan
taisteluun pyhän maan omistamisen edestä, joka taistelu niin monesti
vieroitti kristikuntaa sille totuudelle, ettei Jumalan valtakunta ole
tästä mailmasta.

Nureddinin maaherra _Saladin_ oli v. 1187 valloittanut miltei
kaikki kristittyjen Palestinassa ja sen läheisyydessä omistamat
maat ja kaupungit. Itse Jerusaleminkin oli kolmen viikon kestäneen
piirityksen jälkeen täytynyt antautua voittajalle. Tämä sanoma
herätti kaikkialla Euroopassa hämmästystä ja toivottomuutta; paavi
_Urbanus III:nen_ kerrotaan kuolleen surusta (1187), kun hän sai
kuulla, että pyhä hautakin jälleen oli uskottomain hallussa. Vaan
ei vallinnut tämä alakuloinen mieliala kauan Euroopan ruhtinaita
ja kansoja, ennenkuin yleinen innostus valloittaa pyhät seudut
uskottomain käsistä valtasi koko kristikunnan. V. 1189 lähtivät
Franskan kuningas _Filip II_ ja Englannin kuningas _Rikhard I_
liikkeelle, marssittaen suuret armeijansa itäänpäin, ja heihin liittyi
tuo vanha sotasankari Fredrik Barbarossakin, vaikka hän siihen aikaan
jo oli 70 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin nämä varsinaiset sotajoukot
saapuivat Aasiaan, oli Euroopasta joukko toisensa perästä joko
omilla tahi Välimeren rantakaupunkien laivoilla rientänyt itämaille
taistelemaan uskottomia vastaan. Muutta kuinka suuri innostus olikin
ja miten vankat ne sotavoimat, jotka se sai liikkeelle: voimaton oli
kristikunta Saladinin valtioviisautta ja Muhammedilaisten hurjaa
taistelunhimoa vastaan. Koko yritys raukesi tyhjään, ruhtinaat
palasivat, voimatta mitään toimittaa, kotia, Filip v. 1191 ja
Rikhard 1192. Vanha Fredrik oli jo sitä ennen päättänyt vaiherikkaan
elämänsä. Hän näet hukkui Kalykadnus-jokeen, johon hän, halaten
taistelua, maltittomana kannusti ratsuaan (1190). Vuosisatoja
eli Saksan kansassa se tarina, että salainen voima oli temmannut
hänen pois ihmisten ilmoilta ja että hän kerta vielä oli palajava
isänmaansa ikionneksi. -- Ristiretken ainoana näkyväisenä tuloksena
oli _Saksan ritarikunnan_ perustaminen v. 1190. Se oli alkuansa
yhdistys pohjois-saksalaisten ristiretkeläisten sairasten auttamista
ja hoitamista varten.

Kerrottuaan kristikunnan turhista ponnistuksista Muhammedilaisia
vastaan, kääntää kirkkohistoria huomionsa jälleen tuohon paavikunnan
ja maallisen vallan taisteluun maailman herruudesta. Fredrik
Barbarossa oli kuollut, mutta hänen poikansa _Henrik VI_, joka isän
vielä eläessä oli valittu hänen seuraajakseen valtaistuimella, uhkasi
paavikuntaa suuremman vallan voimalla kuin kukaan ennen häntä,
Hän oli nim. naimisissa Neapelin ja Sicilian perintöruhtinattaren
Konstantian kanssa, aikoen yhdistää nämäkin maat jo ennen mahtavaan
valtakuntaansa. Turhaan koetti paavi _Celestius III_ (1191-1198)
estää häntä ottamasta näitä maita haltuunsa: Henrik valloitti
puolisonsa perintömaat, siirsi kirkkovallan rajat pyhän kaupungin
edustalle, vaati ja sai hätääntyneeltä paavilta keisarinkruunun sekä
pakotti Rooman asukkaatkin kuuliaisuuteen. Paavikunnan vallanhimoiset
tuumat olivat joutua kokonaan tappiolle, kun äkkiarvaamatta
merkillinen muutos tapahtui taistelun vaiheissa. V. 1197 kuoli nim.
Henrik VI, ja seuraavana vuonna sammui vanhan paavinkin elämä.

Levoton oli aika, ikäänkuin olisi se aavistanut, että ratkaisun hetki
oli lähellä. Vuosisatoja oli paavikunta työskennellyt saavuttaaksensa
vihdoinkin maailman herruutta, kirkon oppi oli muodostunut tämän
aatteen mukaiseksi, papisto, tiede, munkkilaitos y.m. uskonnollisen
elämän ilmiöt olivat alttiit sitä kannattamaan ja maallisen vallan
puolelta uhkaava vaarakin oli jälleen poistettu -- vaan oliko
paavikunta kuitenkaan nytkään pääsevä tarkoituksensa perille? Jo ovat
kristityt siellä täällä alkaneet vastustaa turmeltunutta kirkkoa --
vielä on tilaisuutta ainakin ajaksi masentaa tämä vastarinta, mutta
ennen pitkää on se mahdotonta. Ei uhkaa maallinen valtakaan tällä
hetkellä paavikuntaa -- Hohenstaufien edustaja _Fredrik II_ lepää
vielä pienenä lapsena kehdossa -- vaan pian on hänkin osottava,
että Sakarein verta juoksee hänen suonissaan. Tilaisuus on suotuisa
paavikunnalle, mutta nyt jos milloinkaan tarvitaan myös mies, joka
pystyy sitä käyttämään.

Kun Celestius III oli kuollut, kokoontuivat kardinaalit Tammikuun 8
p. 1198 uutta paavia valitsemaan. Heidän joukossaan oli eräs nuori
mies nimeltä Lotar, joka nerollaan ja opillaan oli saavuttanut
virkaveljiensä yksimielisen kunnioituksen, vaikka hän siihen aikaan
oli vasta 37 vuoden ikäinen. Ollen mahtavaa _Conti_-sukua, oli hän
ollut tilaisuudessa kehittämään suurta kykyään ja esteettömästi
harjoittamaan opintoja maailman etevimmissä sivistysajoissa.
Roomassa, Pariisissa ja Bolognassa oli hän tavattomalla menestyksellä
lukenut jumaluusoppia ja tutkinut kanoonista lakia, kunnes hän
30 vuoden ikäisenä etevyytensä tähden ja mahdillisen sukunsa
vaikutuksesta pääsi kardinaaliksi. Tämän miehen valitsivat
kardinaalit nyt yksimielisesti paaviksi. Lotar hämmästyen epäili,
sillä jos kukaan, piti hän kirkon korkeinta virkaa arvossa, vaan
luottaen "Häneen, joka raadollisille on armollinen", astui hän
Pietarin istuimelle, ottaen nimekseen _Innocentius III_.

Järjestettyään taloudelliset asiansa ja määrättyään yksityisen
elämänsä mitä yksinkertaisimpain vaatimusten mukaiseksi, ryhtyi
Innocentius turvaamaan valtaansa. Hänen täytyi päästä muista
riippumattomaan asemaan Italiassa, voidakseen saavuttaa sitä
maailmanvaltaa, johon hän alusta alkaen pyrki tuolla tavattomalla
nerolla ja voimalla, jonka vertaista maailma ei milloinkaan
ollut kokenut paavien istuimelta. Jo hallitusaikansa toisena
päivänä pakotti Innocentius Rooman kaupungin prefektin vannomaan
uskollisuudenvalan sekä karkoitti Keski-Italiassa hallitsevat
saksalaiset herrat, siten osottaen, kuka tästä alkaen oli oleva pyhän
kaupungin ja sen ympäristön hallitsijana. Kaikkialla vetosi hän
Italialaisten vapaudentuntoon, sanoen paavin velvollisuudeksi lähinnä
valvoa tämän maan etua. Sen jälkeen loi hän silmänsä Ala-Italiaan.
Siellä olivat olot hänelle hyvin suopeat, ja taitavasti hän niitä
hyväksensä käytti. Kansa, joka vihasi julmaa Henrik VI:tta vielä
hänen kuolemansakin jälkeen, uhkasi nim. karkottaa Konstantian
ja hänen lapsensa, _Fredrik II:sen_, maasta, ja säilyttääksensä
asemaansa pyysi turvaton ruhtinatar paavia vahvistamaan nuoren
Hohenstaufin valtaa Etelä-Italiassa. Innocentius puolestaan pakotti
Konstantian luovuttamaan kirkolle sicilialaisten ruhtinasten entiset
oikeudet, Eikä siinä kylliksi. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta,
menetteli hän, niin taitavasti, että Konstantia jätti lapsensa hänen
holhottavakseen. Täten joutui koko Etelä-Italia Innocentiuksen käsiin
(1198).

Äitinsä ja kirkon hoitamana sai Fredrik verraten hyvän kasvatuksen,
mutta hänen suonissaan juoksi Hohenstaufein verta, ja epäilyksellä
seurasi hän paavin tuumia. Ja olipa hänellä kyllä syytä
epäluuloonkin, sillä Innocentius tarkoitti kaikkialla saksalaisen
vallan supistamista. Monenmutkaiset olivat Saksan sisälliset
olot, mutta taitavasti valvoi paavi etuaan. Jo v. 1198 valitsivat
muutamat saksalaiset ruhtinaat nuoren Fredrikin sedän Schwabin
herttuan _Filipin_ kuninkaaksi. Welfiläinen puolue taas kannatti
_Otto IV:ttä_, ja näiden välillä syttyi kymmenen vuotta kestävä
sisällinen sota, joka arveluttavassa määrässä kysyi Saksan jo ennen
masentuneita voimia. Innocentius lähetti erään piispan Saksaan
julistamaan Oton kuninkaaksi. Hän kyllä myönsi ruhtinaille oikeuden
valita kuninkaan, vaan ilmoitti jyrkästi, että vaalin vahvistaminen
ja keisarinkruunun antaminen kokonaan riippui hänestä. "Vanhan liiton
papit", niin kuuluvat hänen sanansa, "eivät antaneet, vaan ottivat
kymmenyksiä, he vihkivät ja voitelivat, vaan heitä ei vihitty eikä
voideltu; sentähden ovat he korkeammat kuin ne, jotka vihitään ja
voidellaan. Kristus on sanonut Pietarille, etteivät helvetin portit
ole kirkkoa voittavat; ruhtinasten valta käsittää ainoastaan tämän
maailman, pappien ulottuu taivaasen. Edelliset vallitsevat ruumista,
viimmemainitut sielua; edellisten vallassa ovat yksityiset maakunnat
ja valtakunnat, Kristuksen sijaisena hallitsee paavi koko maanpiiriä.
Pappeus on Jumalan asettama, maallinen valta perustuu Nimrodin,
tuon voimallisen metsästäjän, anastukseen. Kuninkuus määrättiin
Juutalaisille rangaistukseksi heidän Jumalasta luopumisen tähden,
paavikunta on Jumalan lahja kansojen pelastukseksi. Missä vain
maallinen valta on uskaltanut kirkkoa vastustaa, on se sortunut,
Koranin lahkon yrityksestä hamaan tähän päivään".

Mutta jyrkästi vastusti Filipin puolue paavin sekaantumista maallisen
vallan asioihin. Se toimitti Innocentiukselle kirjoituksen,
jossa ankarasti moitittiin hänen legaatiensa käytöstä Saksassa.
Puolue vaati itselleen täydellistä vapautta kuninkaanvaalin
ratkaisemisessa. Tyytymättömyys karttui niihin määriin, että joukko
Saksan mahtavimmista papeistakin liittyi Filipin puolueesen.
Taitavan valtiomiehen tavoin alkoi Innocentius nyt solmia sovintoa
kuninkaanehdokkaiden välillä. Tällä kannalla olivat asiat, kun Filip
odottamatta poistui näyttämöltä. Hän näet sai surmansa murhaajan
kädestä (1208). Nyt julisti Innocentius Saksan kansalle, joka ainakin
hetkeksi oli kyllästynyt noihin alituisiin sisällisiin taisteluihin,
että "Jumalan tuomio oli määrännyt Oton kuninkaaksi". V. 1209
vihki hän Roomassa juhlallisesti tämän ruhtinaan keisariksi, ja
napisematta suostui siihen Saksan kansa. Vaan ennen pitkää ilmaisi
welfiläinen keisari hyvinkin selvästi, ettei hän suinkaan aikonut
olla niin kuuliaisena paaville, kuin tämä oli olettanut. Huolimatta
sovinnonehdoista marssi hän sotajoukkoineen Italiaan, laskeakseen
valtansa alle kirkkovallan ja paavin muut omistamat maat, jotka oli
luvannut kirkolle. Lisäksi koetti hän liittää valtakuntaansa Sicilian
kuningaskunnankin, riistääksensä sen Rooman suojelusherruudesta
ynnä paavin ja Hohenstaufein yhteisestä läänityskuninkuudesta.
Rohkea yritys, jonka Innocentiuksen valtioviisaus ja rautainen
voima ennen pitkää oli tekevä tyhjäksi! Nuori Fredrik oli juuri
tähän aikaan päässyt lailliseen ikään. Innocentius julisti Oton
pannaan ja lähetti holhottinsa Saksaan valvomaan Hohenstaufien
sorrettuja oikeuksia (1210). Laajentaen kirkkovaltaa ja tukien
muutenkin asemaansa Italiassa, odotti Innocentius tyyneenä Oton
perikatoa. Fredrik otettiin riemulla vastaan; turhaan koetti Otto
häntä, tuota mainehikkain esi-isäin toivorikasta, paavin siunaamaa
ja tukemaa nuorukaista vastaan asemaansa säilyttää. Supistumistaan
supistui hänen puolueensa, kunnes _Fredrik II Hohenstaufi_ v. 1214
tunnustettiin yksimielisesti Saksan kuninkaaksi ja kruunattiin
keisariksi Achenissa (1215).

Innocentius oli voittanut: paavikunnan yliherruus Saksansa oli
syvään juurtunut kansan katsantotapaan. Mutta etäämmälle loi hän
silmänsä. Tarkkaan seurasi hän koko kristikunnan vaiheita, sillä
kaikkia sen maita piti hän suurena valtakuntanaan, niiden ruhtinaita
ja kuninkaita palvelijoinaan, joiden lakina hänen käskynsä oli
oleva. Onneton se, joka uskalsi vastustaa; kaikkein täytyi taipua,
nöyrtyä. Portugalin ja Arragonian kuninkaat pakotettiin suostumaan
vuotuisen veron suorittamiseen, Puolan, Unkarin, Böhmin, Serbian
ja Bosnian ruhtinaille laati hän lakeja. Kuninkaiden ja kansain
hyvät niinkuin pahat ominaisuudet, ystävyydenliitot ja rauhat,
väkivaltaiset pakkokeinot ja vapaudenyritykset, sanalla sanoen kaikki
valtiollisenkin elämän ilmiöt käytti hän Rooman maailmanvallan
hyväksi.

Semminkin on Innocentiuksen suhde Englantiin omiansa osottamaan,
että paavikunta, hänen kirkkoa hallitessa, oli kohonnut kunnian ja
mahtavuuden kukkulalle, jos nim. sen kunnia ja mahtavuus mitataan
tämän maailman pettävällä mittanuoralla. Viimmemainitussa maassa
hallitsi siihen aikana _Juhana maaton_. Kun Kanterburyn arkkipiispa
v. 1205 kuoli, eivätkä sikäläiset tuomioherrat sopineet hänen
jälkeistään valittaessa, määräsi Innocentius kenestäkään huolimatta
kardinaali _Tapani Langthonin_ virkaan (1207). Kun kuningas ei
tahtonut suostua tähän laittomuuteen, kirjoitti Innocentius hänelle
uhkaavan varoituksen: "Rakas poikani, älä paaduta itseäsi äläkä
syöksy arvaamattomaan onnettomuuteen; sillä vaikka sinua rakastamme
ja vaikka et kernaasti joutuisi kirkon rangaistuksen alaiseksi,
niin täytyy meidän, ellet kolmen kuukauden sisään ole täyttänyt
tahtoamme, erottaa sinut uskovaisten yhteydestä. Katso, joutsi on
jännitetty, pakene, pakene sitä nuolta, joka ei lennä taaksepäin,
jotta se ei iskisi sinuun syvää haavaa, jonka arpi ei katoa, vaikka
haava paranisikin". Eikä ollut tämä vain tyhjä uhkaus. Kun ei
Juhana taipunut näistäkään sanoista, julisti paavi hänen ja koko
hänen maansa kirkonkiroukseen. Yhä vaan vastusti kuningas. Mutta
Innocentius, jonka tapana ei ollut luopua vaatimuksistaan, vapautti
nyt hänen alamaisensa uskollisuudenvalasta sekä kehotti Franskan
kuningasta Filipiä valloittamaan Englannin. Joka ottaisi osaa
tähän valloitusretkeen, saisi kaikki syntinsä paavilta anteeksi.
Uhkaava vaara sai kehnon kuninkaan pelosta vapisemaan: hän oli altis
suostumaan vaikka kuinka suuriin myönnytyksiin. Hierottuaan sovintoa
paavin kanssa, vannoi hän tämän legaatille tyytyvänsä kirkon tuomioon
ja antoi hänelle näin kuuluvan kirjoituksen: "Olen rikkonut kirkkoa
vastaan; saadakseni Jumalalta armoa, luovutan minä -- en pakosta
enkä pelosta, vaan Pyhän Hengen vaatimana -- koska ei minulla ole
parempaa antaa, omien ja sukuni syntien lunnaaksi, Jumalalle ja
Hänen apostoleilleen, Pietarille ja Paavalille, äidilleni, pyhälle
roomalaiselle kirkolle, herralleni, paavi Innocentiukselle ja hänen
katolisille seuraajilleen Englannin kuningaskunnan ynnä Irlannin,
vasallina vastaanottaakseni nämä maat Jumalalta ja roomalaiselta
kirkolta" (1213). Sitte lähti hän kirkkoon, riisui siellä kruunun
ja muut kuninkaallisen vallan merkit päältään sekä vannoi omansa
ja jälkeläistensä puolesta vasallivalan paaville. Ylpeänä tallasi
paavin legaati Juhanan veronalaisuuden merkiksi hänelle antamat rahat
jalkojensa alle. Vasta kun kuningas oli kutsunut takasin maanpakoon
karkoitetun Langthonin, vapauttivat piispat Innocentiuksen käskystä
Englannin kirkonkirouksesta. Mutta kohtasipa riemuitseva paavikunta
juuri tässä maassa, jossa se vietti suurimman voittonsa, vastarinnan,
jota vastaan se aikojen kuluessa oli oleva kerrassaan voimaton.
Tarkoitamme uuden ajan vapaudenhenkeä, joka juuri samaan aikaan ensi
kerran ilmenee, Ei suostunut Englannin kansa siihen orjanasemaan,
johon kehno hallitsija oli sen koettanut laskea. Muutamat
mahtavat paroonit ottivat Lontoon haltuunsa ja pakottivat Juhanan
kirjoittamaan nimensä tuon kuuluisan _Magna Cartan_ alle, joka on
Englannin vapaan hallitusmuodon perustus (1215). Innocentius kirosi
tapansa mukaan, kielsi Juhanaa pannan uhalla voimassa pitämästä
Magna Cartan määräämiä kansan oikeuksia, vaati uppiniskaisia
parooneja kuninkaalta pyytämään rikoksensa anteeksi sekä toimittamaan
lähettiläitä Koomaan paavin suusta kuulemaan, kummoinen Englannin
hallitus oli oleva. Samalla verrattomalla johdonmukaisuudella ja
rautaisella voimalla kuin aina muulloinkin masensi Innocentius
tämänkin vastarinnan. Masennettuna, maahan tallattuna, täytyi
Englannin totella. Mutta jos Innocentius olisi kuullut ja ymmärtänyt
Englannin kansan tukehutetun vapauden huokaukset, niin olisi hän
kauhistuen tietänyt, että ne valmistivat perikatoa sille aatteelle,
jonka toteuttamiselle hän uhrasi neronsa ja voimansa. Mutta ei
kuullut hänen korvansa näitä huokauksia eikä nähnyt hänen silmänsä
noita uuden ajan valon enteitä, joita jo alkaa näkyä keski-ajan
pilviin peittyneen taivaan reunalla.

Jo ennenkuin Innocentius ryhtyi yllämainittuun taisteluun
Englannin kanssa, oli hän pakottanut Franskan mahtavan kuninkaan
Filipinkin tunnustamaan, että kirkon valta oli kaikkea maallista
valtaa suurempi. Filip oli nim. saanut piispansa julistamaan
laittomaksi hänen tanskalaisen prinsessan _Ingeborgin_ kanssa,
johon hän oli kyllästynyt, solmimansa avioliiton, sekä mennyt
uusiin naimisiin. Tanskan kuningas _Knut_, joka oli Ingeborgin
veli, pyysi Innocentiusta puolustamaan syyttömästi hyljätyn
kuningattaren oikeutta. Heti vaati Innocentius Filipiä luopumaan
luvattomasta avioliitostaan ja ottamaan Ingeborgin puolisokseen.
Kuningas ei huolinut paavin uhkaavasta vaatimuksesta senkään
verran, että olisi saapunut _Dijonin_ kirkolliskokoukseen, missä
asia oli tutkittava. Hänen valtuuttamana esiintyi sen sijaan
lähetyskunta, jyrkästi vastustaen kirkolliskokouksen oikeutta
sekaantua koko kysymykseen. Mutta Innocentius oli edeltäpäin antanut
legaatilleen käskyn epäröimättä ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin.
Puoliyön aikana ilmoitti kirkonkellojen kumiseva ääni, että kirkon
tuomio uhkasi Franskan kansaa. Sitten lähdettiin tulisoittojen
valaisemassa juhlasaatossa tuomiokirkkoon, missä legaatti alttarilta
"Jesuksen Kristuksen nimessä" julisti Franskan kuninkaan koko maan
kirkonkiroukseen. Päätös ilmoitettiin 20 päivän perästä koko maassa.
Kaikki jumalanpalvelus lakkautettiin, ainoastaan välttämättömimmät
kirkolliset toimitukset toimitettiin ja nekin hiljaisuudessa,
ikäänkuin varkain. Synkkämielinen alakuloisuus valtasi koko kansan,
uhkaamalla uhaten milloin tahansa purkautua ilmi kapinaan. Mutta
vielä oli kuningas taipumaton, väijyen leppymättömällä vihalla
niitä pappeja, jotka, kuuliaisina paaville, tarkkaan noudattivat
kirkonkirouksen määräyksiä. Vaan ei aikonut Innocentius peräytyä.
Vielä oli hänellä yksi keino käyttämättä, joka oli masentava kopean
kuninkaan. Filip tiesi sen, hän älysi, että koko kansa nostaisi
kapinan häntä vastaan, jos paavi julistaisi _hänen_ pannaan.
Peläten tätä iskua, lähetti hän lähettiläitä Roomaan pyytämään,
että riitakysymystä uudestaan tutkittaisiin. Jyrkästi kieltäytyi
Innocentius, mitään peruuttamatta vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta.
Vihasta kuohuen huudahti rohkea kuningas, tuo uljas ristiretkeläinen:
"ennen tahdon ruveta uskottomaksi. Kuinka onnellinen on Saladin,
hänellä ei ole paavia!" Mutta tämä oli hänen viimmeinen paavia
vastaan lausumansa uhkaus. Jo v. 1201 sopi Filip julkisesti
Ingeborgin kanssa ja rikkoi julkisesti toisen avioliittonsa.

Tällä tavoin hallitsi Innocentius tämän maailman mahtavia, kaikkialla
toteuttaen periaatettaan: "hengellinen valta on aurinko, maallinen
kuu, joka loistaa vain lainatulla valolla". Ennenkuin päätämme tämän
merkillisen miehen elämäkerran, tulee meidän vielä silmäillä, miten
hän valvoi kirkon hengellisiä etuja ja kristikunnan sisällistä
kehkeytymistä. Tälläkin alalla esiintyy hän tuona voimallisena
johtajana ja itsevaltiaana hallitsijana, joka säätää maailmalle
lakeja. Vaan näissäkin toimissaan kääntää hän aikansa huomion
ulospäin tuohon ulkonaiseen loistoon ja mahtavuuteen, johon koko
hänen elämänsä työ tavalla tahi toisella tähtää. Taistelun melske
estää ihmisiä kuulemasta sydämmen syvimpiä tykityksiä, ulkonainen
loisto häikäsee heidän silmänsä, jos Jumalan sanan valossa tahtovat
tutkia mitä tuon kiiltävän kuoren alla on. Tahallansako tahtoi
Innocentius hallitsemaltaan kristikunnalta, joka polvistui hänen
valtaistuimensa juuressa, salata totuuden, jotta pääsisi toteutumaan
hänen lempiaatteensa: hengellisen vallan korottaminen kunnian ja
mahtavuuden kukkulalle? Koettakaamme vastata tähän kysymykseen
tarkemmin silmäilemällä hänen vaikutustaan kristikunnan edustajana ja
kirkon johtavana henkilönä.

Olemme nähneet, miten kristikunta murtunein voimin palasi kolmannelta
ristiretkeltä. Jo hallituksensa ensimmäisenä vuotena kehotti
Innocentius länsimaiden mahtavimpia ruhtinaita lähtemään uudelle
ristiretkelle, jotta kristikunta vihdoinkin saisi omikseen nuo pyhien
muistojen maat. Viittaamalla Jesuksen sanoihin: "joka minua tahtoo
seurata, hän ottakoon ristinsä päällensä", esitti hän kehotuksensa
ristin Herran ehdottamana vaatimuksena, väittäen noiden sanojen
nimenomaan tarkoittavan juuri ristiretkiä uskottomia vastaan.
Valtioviisauttako, tahallista Jumalan sanan väärentämistäkö oli
tämmöinen puhe? Joka niin arvelee, hän ei muista, että Innocentius
oli eksyneen aikansa lapsi, ja että häntä tässä elähyttää ajatus,
jota ei ainoakaan hurskas ihminen siihen aikaan olisi tahtonut
vastusta. Että tähän sitten epäilemättä liittyi vallanhimoisiakin
tuumia, se on toinen asia, vaan se ei koske arvostelun ydintä. Ettei
Innocentiuksen hallitsijasydän jäänyt kylmäksi tuolle keski-ajan
monessa suhteessa valtaavan jalolle uskonnolliselle innostukselle,
joka sai risti-joukot liikkeelle, se ei suinkaan tahrannut
hänen mainettaan, sillä keski-ajan kristittynä on hän tietysti
arvosteltava. Eikä sekään seikka alenna Innocentiusta jälkimaailman
silmissä, ettei tämäkään ristiretki tuottanut mitään pysyväisiä
hedelmiä, että se oli turhaa ponnistusta, niinkuin edellisetkin
olivat olleet. Tuohan oli koko aikakauden yhteinen erehdys, josta ei
häntä saa syyttää enemmän kuin muita sen ajan johtavia henkilöitä.
Uskonnollinen innostus esti heitä ottamasta lukuun varovaisuuden ja
maltillisen valtioviisauden vaatimuksia.

Mitä muutoin tämän _neljännen ristiretken_ vaiheisin tulee, ovat
sen pääpiirteet seuraavat. Ristijoukot kokoontuivat _Venedigin_
mahtavaan merikaupunkiin, jatkaaksensa sieltä meritse matkaansa
itämaihin. Autettuaan kaupungin hallitsijaa eräässä sodassa, antoivat
ristiretkeläiset houkutella itsensä asettamaan Konstantinopolin
karkoitetun keisarin _Iisak Angeluksen_ hänen valtaistuimelleen.
Mutta kun heille luvattua rahasummaa ei maksettu, valloittivat
he Konstantinopolin, joka nyt tuli uuden n.s. _latinalaisen
keisarikunnan_ pääkaupungiksi (1204). Liiaksi varhain riemuitsi
Innocentius tästä näennäisestä voitosta, sillä uusi valtakunta ei
pystynyt mitään toimittamaan Palestinan valloittamiseksi. Vaan
tästä huolimatta kehotti hän kristikuntaa jatkamaan taistelua
uskottomia vastaan, luvaten jokaiselle Palestinaan rientävälle
ristiretkeläiselle tahi yritystä muulla tavoin kannattavalle täyden
synninpäästön. Mikä eksyttävä, vaarallinen lupaus! Jos Innocentius
armonkerjäläisenä olisi nöyrtynyt Hänen eteensä, jolla ainoalla on
valta antaa synnit anteeksi, niin ei olisi hän tähän tapaan puhunut.
Mutta hän on pyrkinyt ja päässyt hallitsijan asemalle, jolta hän ei
voinut käsittää evankeliumin salaisuutta, vaikka Valduslaiset sitä
juuri siihen aikaan totuuden Hengen kutsumina maailmalle julistivat.
-- -- Että Innocentius, innostuttaessaan kristikuntaa taisteluun
uskottomia vastaan, edustaa sen ajanhengen vaatimuksia, joka ei
vähällä aivo luopua pyhän maan omistamisesta, sen todistaa ennen
kaikkea n.s. _lasten ristiretki_. Meidän raitisjärkisen aikakauden
ihmisten on vaikea uskoa todeksikaan, että monta kymmentä tuhatta
alaikäistä jätti hyvästi vanhemmilleen ja kodilleen uhrataksensa
itsensä tuon saman suuria tavottavan aatteen edestä. Eräs
franskalainen paimenpoika hänen nimensä oli _Tapani_ -- kulki v. 1212
kylästä kylään, kaupungista toiseen, kehottaen poikia ja nuorukaisia
seuraamaan häntä ristiretkelle Palestinaan. "Herra Jesus Kristus anna
meille pyhä risti", kaikui hänen hento äänensä, ja ennen pitkää oli
hänen seuraajiensa luku kasvanut 30 tuhanteen. Kun heiltä kysyttiin,
minne matkustivat, vastasivat he säteilevin silmin: "me menemme
luokse Jumalan ja tahdomme etsiä ristiä tuolla puolen merta". Mutta
väleen oli katkera todellisuus poistava nämä kauniit toiveet heidän
sydämmistään. Saavuttuaan Marseilleen, joutuivat he orjankauppiasten
käsiin. Viisi laivaa vei suurimman osan näistä keski-ajan
mielikuvituksen eksyttämistä uhreista Egyptiin, missä he myytiin
orjiksi, muut kaksi joutuivat haaksirikkoon Sardinian luona. Samaan
aikaan lähti Mainzin seuduilta toinen parvi -- sen lukua arvostellaan
7,000 -- Genuaan, mistä jumalallisen ihmeen kautta toivoivat
pääsevänsä pyhään maahan. Nämäkin lapset joutuivat matkalla rosvojen
käsiin, ei ainoa heistäkään saanut nähdä pyhien toivojensa ihmemaata.
-- "Nämä pojat ovat nuhteena meille" lausui Innocentius III, saatuaan
kuulla tämän lasten ristiretken ihmeellisistä vaiheista. Älkäämme
vastustako hänen sanojaan, vaikka ne suureksi osaksi perustuvatkin
keski-ajan erehdyksiin, sillä ne sisältävät herättävän totuuden, joka
meillekin voi paljon opettaa, jos vain oppia tahdomme.

Innocentius III:nen aika on ristiretkien aikakausi. Paljon verta
silloin vuodatettiin "Jesuksen nimessä". Paitse noita varsinaisia
ristiretkiä pyhään maahan, kertovat silloiset aikakirjat
muistakin verisistä taisteluista pakanoita vastaan. V. 1202 astuu
taistelutantereelle silloin perustettu _Kalpaveljesten ritarikunta_,
joka tulella ja miekalla levitti kristinuskoa _Virossa, Liivin_ ja
_Kuurinmaalla_. Yhdyttyään Saksalaisten ritarein kanssa (1237),
pakottivat he myöhemmin _Preussinkin_ pakanalliset asukkaat, joiden
keskuudessa jo aikuisemmin kristinuskoa oli saarnattu, kovan ja
pitkällisen taistelun jälkeen nöyrtymään kirkon orjuuttavan ikeen
alle. Sanomme sitä orjuuttavaksi ikeeksi, sillä semmoiselta se näistä
pakosta kääntyneistä ihmisistä kauan tuntui. Vasta heidän lapsensa,
jotka jälleen saivat autioksi hävitetyn maan kasvamaan, oppivat
valistuneemman ajan koittaessa vähitellen käsittämään Jesuksen
sanoja: "minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä". --
Innocentiuksen kunniaksi tulee meidän mainita, että hän, monesti
ankarasti moittien kristittyjen julmuutta, kehotti ristiretkeläisiä
sääliväisyydellä kohtelemaan pakanoita.

Mutta kertoopa kirkkohistoria toisestakin "ristiretkestä", jossa
tuo mainehikas paavi ei suinkaan esiintynyt sääliväisenä ja jonka
veriset vaiheet tuomiten todistavat häntä vastaan. Olemme kertoneet
Valduslaisista ja heidän keski-ajan yön pimeässä virittämästään
kirkkaasta valosta. Tätä valoa ei kirkko suvainnut, sillä säälimättä
se paljasti eksyneen kristikunnan paheet, vetäen niitä Jumalan
sanan tuomioistuimen eteen. Paavin kiellosta huolimatta jatkoivat
he siunauksesta rikasta työtään, kooten evankeliumin saarnalla
yhä enemmän sieluja Herralle. Etenkin huomattavana oli heidän
vaikutuksensa Etelä-Franskassa, missä heitä _Albigeois_ nimisen
maakunnan mukaan kutsuttiin _Albigenseiksi_. Tuon tuostakin
valittivat piispat paaville "harhaoppisuuden" leviämistä, eikä ollut
Innocentius III, jonka tuumiin näiden evankeliumin julistajain toimet
eivät ensinkään soveltuneet, hidas ottamaan valituksia korviinsa.
Ratkaisun hetki tuli, kun eräs hänen Albigensein luo lähettämänsä
legaati matkallansa murhattiin. Tietysti syytettiin Albigensejä
murhasta, ja Innocentius uskoi syytöksen todeksi, vaikka se oli
aivan perätön. Hän tarttui kynään ja kirjoitti: "aseisiin kristityt
sotilaat, ja sinä, kristitty kuningas [Hän tarkoitti Franskan
kuningasta Filipiä, jota hän ennenkin oli muistuttanut kirkon
ystäväin velvollisuuksista harhaoppisten kukistamiseksi.], kuule,
miten veren ääni vaatii kostoa". Kaikille seikkailijoille antoi hän
luvan ryöstäen hyökätä Albigensein rikkaisin maihin -- lupasipa
heille synnit anteeksi, kun vain ottaisivat hävittääkseen nuo kirkon
kirotut vastustajat. Saaliinhimo ja eksynyt, hurja uskonnollinen into
kokosi ennen pitkää 100,000 miehen suuruisen ristijoukon, joka julman
_Simon Montfortilaisen_ johtamana v. 1209 alkoi kauheaa verityötään
noiden jalojen totuuden puolustajain riveissä. Albigensit, joiden
päällikkönä oli _Toulousen_ kreivi _Raimund_, tuon ennenmainitun
kuuluisan ristiretkeläisen polvelainen, koettivat puolustaa
itseään, vaan kaatuivat joukottain totuuden marttyyreina. Sen
voiton Herra heille soi, ja se on voitoista suurin. Etenkin verinen
oli _Beziersin_ kaupungin valloitus. Kun ristijoukko rynnäköllä
oli saanut kaupungin haltuunsa, alkoi kauhea hävitys; taistelussa
kaatuneitten, poltettujen tahi muulla tavoin surmattujen luku oli
20,000. Joskus epäilivät itse nuo raa'at sotamiehetkin jatkaisivatko
veristä työtään, koska kaupungissa saattoi löytyä oikeauskoisiakin,
vaan paavin lähettiläs _Arnold_, joka tarkkaan valvoi herransa
julistaman tuomion toimittamista, kehotti heitä vaatimalla
tehtäväänsä toimittamaan, lausuen: "surmatkaat, surmatkaat, kyllä
Herra löytää ja tuntee omansa". Tämmöiset kehotukset poistivat
jälleen tuon hetkisen sääliväisyyden heidän sydämmistään. Nehän
olivat paavin, Kristuksen sijaisen lähettilään sanoja! Julmemmin
ei pakanallinen Rooma muinoin vuodattanut Jesuksen tunnustajain
verta, kuin kristitty Rooma tässä tilaisuudessa. Veritodistajain
kirkosta on tullut julma itsevaltias, joka säälimättä tahraa
kätensä viattomalla verellä. Oi, että se toki jo näkisi, "mistä
se on langennut", tahi ainakin lakkaisi vainoomasta tuota pientä
joukkoa, joka, kuuliaisena Herran sanalle, virittää evankeliumin
valoa yön pimeässä! Vaan se ei näe surkeata tilaansa, sillä se ei
tahdo sitä nähdä, eikä lakkaa se Albigensejä vainoomasta. Raimund
kreivi koetti aikaansaada sovintoa, ja itse Innocentiuskin näytti
olevan siihen taipuvainen, mutta Simon Montfortilainen, joka paavin
suostumuksella oli ottanut Albigensien alueen haltuunsa ja salaa
oli liitossa tuon julman Arnoldin kanssa, esitti vastustajalleen
niin ankarat ehdot, että Albigensit päättivät taistella viimmeiseen
asti. Yhä hurjemmaksi kävi taistelu; mitä hirvittävimpiä ilkitekoja
tehtiin molemmin puolin. Ihmisiä poltettiin, hirtettiin ja mestattiin
joukottain, ei enää säälitty niitäkään, jotka, peläten kuolemaa,
lupasivat olla kirkolle kuuliaiset. Tuon tuostakin koetettiin saada
aikaan rauhaa, vieraat ruhtinaatkin puuttuivat tässä tarkoituksessa
asiaan, vaan vallanhimoisen Simon kreivin verenhimo ei tyytynyt,
ennenkuin Albigensit olivat kokonaan masennetut ja heidän maansa
autiona erämaana. Kaksikymmentä vuotta kesti tätä veristä näytelmää.
Sen loppuvaiheet eivät enää kuulu Innocentiuksen aikakauteen, jonka
vuoksi niistä paremmin sopii kertoa toisessa paikassa, Kylliksi
olemmekin silmäilleet tämän taistelun kauhuja, voidaksemme arvostella
Innocentiuksen kantaa ajan painavimman kysymyksen suhteen. Totuuden
Henki vaikutti voimallisesti näissä Albigenseissä, mutta -- miksi
epäilisimme sitä lausua -- Innocentius rakasti enemmän pimeyttä
kuin valkeutta. Ankaralta kuuluu tämä tuomio, vaan ken voi väittää,
etteivät nämä samat ainakin suuressa määrässä sovellu häneen.
Ylpeästi hän nimitti itseään Pietarin seuraajaksi, vaan miten
noudatti hän Herran tälle apostolille lausumaa kehotusta: "ruoki
minun karitsojani, kaitse minun lampaitani?" Parhaan ravinnon hän
laumaltaan kielsi, karkottaen sitä miekka kädessä Jumalan sanan
viheröitsevältä laitumella takaisin erämaahan. Totta on, ettei hän
itse tätä laidunta tuntenut, mutta siitä emme saa yksin syyttää
sitä eksynyttä aikaa, jonka lapsi hän oli. Vaan mihin määrin hän on
syyllinen, sen tietää yksin sydänten tutkija, kaikkinäkevä Jumala.
Hänen on lopullinen tuomio, eikä ihmisten.

Seitsemäntoista vuotta oli Innocentius johtanut kristikuntaa,
verrattomalla nerolla ja taidolla oli hän korottanut kirkon
ennen arvaamattomaan mahtavuuteen, vaan toteuttamatta oli vielä
hänen lempitoivonsa: Herran haudan vapauttaminen uskottomain
käsistä. Ei tahtonut hän luopua tuosta toivosta, ja siinä
tarkoituksessa kutsui hän koko kristikunnan suureen kokoukseen
Roomaan. Se pidettiin v. 1216 ja on kirkkohistoriassa tunnettu
nimellä _neljäs lateraanikokous_. Ei milloinkaan ennen ollut
maailma niin loistavaa kokousta nähnyt. Itämainen kirkkokin oli
noudattanut kutsumusta, vaikka se jo aikoja sitten oli rikkonut
kaiken yhteyden roomalaisen kirkon kanssa. Tämän vaikutti yhteinen
vihollinen idässä, latinalaisen keisarikunnan perustaminen, joka
liitti länsi- ja itämaat entistä likempään yhteyteen toisiinsa,
vaan epäilemättä suuressa määrässä myöskin Innocentiuksen tavaton
maine, joka täytti koko maailman hämmästyksellä ja uteliaisuudella.
Nuo neljä patriarkkaakin olivat joko itse saapuneet Roomaan
tahi lähettäneet edustajia. Paitse heitä nähtiin kokouksessa 71
arkkipiispaa ja metropoliittaa, 412 piispaa, 900 abottia, miltei
kaikkein länsimaisen kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä y.m. --
yhteensä 2,283 henkeä. Innocentius avasi kokouksen juhlallisella
puheella, jossa hän, viitaten ajan paheisin, etenkin lahkolaisten
karttuvaan lukuun, moitti, pappia velvollisuuksien laiminlyömisestä
ja kehotti heitä paremmin kuin ennen valvomaan kirkonkuria sekä
ahkerammin saarnaamaan. Ei häntä pilkattu, hänen näitä lausuessaan,
sillä hän oli itse etevä saarnaaja ja järjestyksen mies, joka
inhosi epäsiveyttä ja jumalatonta menoa. Kuten edellisestä luvusta
tiedämme, vahvisti kokous kirkon silloisen opin ja muun tavaksi
tulleen järjestyksen. Moni näistä päätöksistä luo synkät varjot
Innocentiuksen aikakauteen, vaan toiset olivat suureksi siunaukseksi
keski-ajan kansoille, jotka vasta olivat oppimassa kristinuskon
alkeita ja jotka sen mukaan olivat johdatettavat. -- Tuumiessaan
yleistä ristiretkeä pyhään maahan, jonka ajatuksen innostuttamana
kristikunta vielä lähes sata vuotta oli taisteleva, erehtyi kokous
niinikään, vaan tämä erehdys on aivan toista laatua kuin siihen
liittyvä tuuma, tulella ja miekalla taistella "harhaoppia vastaan",
johon tuumaan kirkon johtajat nyt yksimielisesti sitoutuivat. Nuo
kristikunnan turhat verenvuodatukset itämaissa eivät syökse kirkkoa
perikatoon -- ne yritykset raukeavat itsestään, sillä ne perustuvat
ihmisten unelmiin, jotka jo raitis järkikin ennen pitkää älyää
vääriksi. Mutta totuuden vainoominen on perkeleen työtä, ja se
seurakunta, joka hänen pettämänä näin julkisesti ottaa toimittaakseen
tätä työtä, on perikadon partaalla.

Innocentius III on ihmiskunnan merkillisimpiä henkilöitä. Hänen
tavaton hallitsijakykynsä laski maailman kansat ja ruhtinaat
hänen valtaistuimensa juureen, nöyryyttäen heitä palvelemaan sitä
aatetta, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi kaikki voimansa. Tämä
aate on paavikunnan korottaminen mahtavuuden ja kunnian kukkulalle.
Arvosteltuna paavikunnan kannalta on Innocentius suuri, verrattoman
suuri. Mutta itse aate on väärä, sillä se sotii kristinuskoa vastaan,
ja on siis sortuva, miten jaloilta ja historiallisesti oikeutetuilta
sen ilmiöt sitten monesti näyttänevätkin. -- Joka kieltäen itsensä
ja maailman seuraa Jesusta, hän ei puhu eikä toimi Innocentiuksen
tapaan. Pieneksi supistuu kristinuskon kannalta tämän paavikunnan
mahtavimman edustajan maine.

Innocentius III kuoli Heinäkuun 16 p. V. 1216, 56 vuoden ikäisenä.
Äkillinen kuumetauti tempasi hänen tämän elämän varjoelosta, missä
silmä pettää ja lukemattomat äänet eksyttävät, todellisuuden vakaviin
oloihin, missä erehtymätön _totuus_ yksin on tuomarina.




XIV.

Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.


    Raadolliset ja köyhät etsivät vettä, ja ei ole; heidän kielensä
    kuivettuu janosta; mutta minä, Herra, tahdon heitä kuulla, minä
    Israelin Jumala en tahdo heitä hyljätä. Jes. 41: 17.

Kun kirkkohistorian suurelta näyttämöltä Euroopan sivistysmaissa
palajamme syrjäiseen Suomeen, nähdäksemme mitä hedelmiä Henrik
piispan täällä kylvämä siemen on kantanut, aukeaa eteemme kolkko
näköala. Pakanain ympäröimänä ja monen myrskyn hävittämänä taistelee
tuo pieni seurakunta kovaa taistelua, jossa sen heikot voimat
monesti ovat kokonaan uupua. Historia ei pitkään aikaan kerro paljon
mitään Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan surman jälkeen,
ikäänkuin epäilisi se lukea omakseen kansan, joka tällä tavoin on
kohdellut evankeliumin saarnaajaa. Äänetönnä toimittaa pitkä hallayö
tuhotöitään kirkon pienellä viljavainiolla esi-isiemme maassa.
Toivottomalta näyttää pitkään aikaan kristinuskon tulevaisuus
Suomessa.

Niistä niukoista tiedoista Suomen seurakunnan vaiheista Henrik
piispan kuoleman jälkeen, jotka ovat tarjona venäläisissä
aikakirjoissa ja muutamissa paavien kirjeissä, käy selville, että
alituiset sodat hävittäen estivät kristinuskon juurtumista maassa.
Pakanalliset Hämäläiset ja Karjalaiset, joihin Venäläiset monesti
liittyivät, tekivät tuon tuostakin hävitysretkiä Lounais-Suomeen,
eivätkä pysyneet Suomalaisetkaan alallaan, vaan hätyyttivät usein
itäisiä naapureitaan sodalla. Niin tekivät he v. 1164 laivoilla
jonkunlaisen ristiretken noita Ruotsin vallan yhteisiä vihollisia
vastaan, tunkeutuen Nevajokea myöten aina Laatokan kaupunkiin, missä
he kuitenkin lyötiin. Tämä retki on merkillinen siitäkin syystä,
että se oli ensimmäinen noista Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista,
joiden hävitysten alaisena isänmaamme sittemmin niin monesti oli.
Ruotsin hallituksen toimeenpanema retki ei kuitenkaan liene ollut,
vaan kirkonmiesten ja yksityisten ristiretkeläisten. Tästä emme
suinkaan saa päättää kristinuskon vakaantuneen Varsinais-Suomessa.
Kaikki osottaa päinvastoin, että itse kansa hyvinkin vastahakoisesti
taipui uuden uskonnon ja vieraan vallan alle.

Miten tarkkaan Rooman paavit seurasivat lähetystointa etäisissäkin
maissa, todistaa se seikka, että jo Aleksanteri III eräässä kirjeessä
vuodelta 1171 tahi 1172 puhuu Suomen nuoresta seurakunnasta.
Valittaen Suomalaisten epäuskollisuutta, kertoo kirje, miten
he, vihollisten heitä hätyyttäessä, turvautuivat Ruotsalaisiin,
vakuuttaen pysyvänsä kristittyinä ja pyytäen saarnaajia, jotka
heille opettaisivat kristinuskoa, vaan että he, saatuansa rauhan
vihollisiltaan, heti olivat alttiit luopumaan kirkosta. Aleksanteri
kehottaa Ruotsalaisia pakottamaan Suomalaisia papeille luovuttamaan
kaikki varustetut paikkansa, jos heillä semmoisia oli, tahi ainakin
vaatimaan heiltä semmoista takausta, etteivät enää voisi pettää
kirkkoa. -- Tämä merkillinen kirje osottaa selvästi, miten vaikea
Suomen heikon seurakunnan tila oli noiden alituisten sotien hurjassa
melskeessä. Jos sen säilyminen olisi riippunut ihmisten takauksista
ja lupauksista, olisi se ollut perikadon oma, vaan sen tulevaisuus
oli Herran hallussa ja sentähden se ei ollutkaan toivoton, vaikka
kuinka pimeältä näyttikin.

Silminnähtävästi ei Suomi vielä siihen aikaan ollut eri
hiippakuntana. Se näkyy selvästi yllämainitusta paavin kirjeestä,
jossa puhutaan Ruotsin arkkihiippakunnasta. Sen alle kuuluvina
sanotaan nim. _Skaran, Linköpingin_ ja _Vesteråsin_ hiippakuntain
olevan, vaan Suomen piispaa ei mainita. Epäilemättä kuului Suomen
seurakunta silloin vielä Upsalan hiippakuntaan, jonka piispa
_Stefanus_ v. 1164, Aleksanteri III:nen ollessa maanpaossa Franskassa
_Sensin_ kaupungissa, vihittiin Ruotsin arkkipiispaksi, kuitenkin
sillä ehdolla, että hän ja hänen jälkeisensä yhä edelleen olisivat
Lundin arkkipiispan ylivallan alaisina. Mainitaan kyllä kaksi Ruotsin
miestä, _Rudolf_ ja _Folkvinus_, jotka p. Henrikin jälkeen paimenina
hoitivat Suomen seurakuntaa, mutta vaikka heidän jälkeistään, piispa
_Tuomasta_, Ruotsin piispankronikassa nimitetään Suomen neljänneksi
piispaksi, olivat he selvästikin ainoastaan Upsalan piispan tänne
lähettämiä lähetyssaarnaajia. Semmoisena vaikutti Rudolf Suomessa
vuosina 1158-1178, vaan mitä hän tällä rauhattomalla ajalla sai
aikaan Suomen sorretun seurakunnan hyväksi, siitä emme mitään tiedä.
Yksi tieto hänestä on kuitenkin säilynyt. Se todistaa, että hän
uskollisesti hoiti vaikeata paimentointaan loppuun asti, pakenematta
niitä vaaroja, jotka alituisesti uhkasivat hänen pientä laumaansa. V.
1178 kävivät Karjalaiset -- niin kertoo kronika Suomen seurakunnassa,
veivät Rudolfin vankina muassaan ja surmasivat hänen. Moni kuuluisa
uskonsankari on turhaan toivonut saavansa tämmöistä muistopatsasta
haudalleen!

V. 1186 tekivät Novgorodilaiset ryöstöretken Hämäläisten maahan.
Kentiesi tarkoittivat Venäläiset jo tällä sotayrityksellä estää
Ruotsin vallan leviämistä itäänpäin, taikkapa oli se vain noita
tavallisia eri heimojen ja kansakuntien otteluja, joista keskiajan
historia miltei joka lehdellä kertoo. Edellistä otaksumista
kannattaa se seikka, että Karjalaiset, epäilemättä Novgorodilaisten
yllytyksestä, tekivät sotaretken Ruotsiin asti. Eivätkä olleet nämä
roomalaisen kirkon viholliset pohjassa vähäpätöisiä vihollisia, joita
oli helppo pakottaa peräytymään. Ruotsinkin, joka siihen aikaan
jo saattoi turvautua jonkunmoiseen sivistykseen ja jossain määrin
järjestettyihin yhteiskunnallisiin oloihin, täytyi monesti pelätä
heidän hurjaa sotaintoaan. Viimmemainitulla retkellään he esim.
Polttivat kukoistavan _Sigtunan_ kaupungin ja surmasivat Upsalan
silloisen arkkipiispan _Johanneksen_, joka silloin sattui olemaan
niillä seuduin. Miten vaikea Suomen turvattoman, oman onnensa nojaan
jätetyn seurakunnan asema oli näissä myrskyisissä oloissa, on helppo
arvata. V. 1191 purjehtivat Novgorodilaiset ja Karjalaiset jälleen
länteenpäin, ryöstäen ja hävittäen Hämäläisten aluetta, ja muutamia
vuosia myöhemmin, v. 1198 uhkasivat he Suomen kirkkoa täydellisellä
perikadolla. Suomalainen piispankronika kertoo nim., että he
viimmemainittuna vuonna saapuivat _Turkuun_ [Ruotsiksi Abo, Åbo.
Turkua pidettiin jo tähän aikaan Suomen pääkaupunkina, vaikka nimi
vasta sanotussa piispankronikan kertomuksessa ensi kerran mainitaan
historiassa.], jolla nimellä tarkoitetaan linnan ympärille vähitellen
syntynyttä kaupunkia. Maahan tasotettiin nyt tämä Ruotsin vallan ja
kristinuskon vankin tue Suomessa. Seurakunnan esimiehenä oli siihen
aikaan Rudolfin jälkeinen Folkvinus. Mahdollisesti sai hän surmansa
tässä tilaisuudessa, koskei hänen kuolemastaan missään mainita.

Tämmöisten koetusten myrskyissä laskettiin Suomen kirkon perustus.
Kolmannentoista vuosisadan koittaessa, näkyi täällä kristinuskosta
tuskin jälkiäkään enää. Hyödyllistä on meidän, koetuksiin
harjaantumattomien, jotka nautimme tämänkin kovan taistelun
hedelmiä, muistaa, miten vaikea kristinuskon istutus isiemme maassa
oli. Totta on, että tämmöiset muistot eivät ole omiaan täyttämään
sydämmiämme suruttomuuden kevytmielisellä riemulla, vaan nöyrtymisen
tie onkin ainoa, jolla pääsemme käsittämään ja ylistämään Jumalan
käsittämätöntä armoa. -- Opettakoot nämäkin Suomen kirkon kovat
koetusvuodet, joiden verisiä vaiheita nyt olemme silmäilleet, meitä
salmistan kanssa tunnustamaan: "ei meille Herra, ei meille, vaan
sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden".

Etteivät vihollisten hävitysretket kuitenkaan saaneet kristinuskon
valoa Suomessa kokonaan sammutetuksi, todistaa se seikka, että
suomalainenkin mies mainitaan niiden lähetyssaarnaajaa joukossa,
jotka kolmannentoista vuosisadan alussa levittivät kristinuskoa
_Virossa_. Hänen nimensä oli _Pietari Kaikkivalta_. Mutta tämä onkin
ainoa tähän suuntaan viittaava näiltä ajoilta säilynyt todistus.
Toisenkin kertomuksen ovat aikakirjat säilyttäneet, vaan se on
aivan toista laatua. Tarkoitamme Innocentiuksen kirjettä Lundin
arkkipiispalle vuodelta 1209. Siinä kuvataan Suomen seurakunnan
tilaa mitä synkimmillä väreillä. Kysymys piispan eli seurakunnan
johtajan asettamisesta isänmaahamme näkyy olleen paavin tarkoitus.
Moittien Suomalaisten uppiniskaisuutta ja valittaen maan kovaa
ilmanalaa, puhuu Innocentius sielunpaimenen vaikeasta asemasta
tuossa pakanallisessa maassa, pitäen kelpo miehen saamista tähän
vaikeaan virkaan miltei mahdottomana asiana. Vaikeuksien pakosta
vapauttaa hän erään miehen, joka, vaikka olikin syntynyt laittomasta
avioliitosta eikä kirkon sääntöjen mukaan äpäränä olisi saanut
papinvirkaa toimittaa, muutamia vuosia oli Suomessa saarnannut
kristinuskoa ja jota kirjeessä sanotaan hyvinkin kykeneväksi, siitä
kiellosta, joka esti häntä sielunpaimenen työtä toimittamasta, sekä
määräsi hänen Suomen piispaksi Kuka tämä mies oli, sitä ei tiedetä,
ja vielä seitsemän vuotta myöhemmin näyttää Suomen kirkko olleen
järjestämättä. V. 1216 kirjoittaa nim. Sama paavi Ruotsin silloiselle
kuninkaalle _Eerik Knuutinpojalle_, antaen hänelle apostolisen
vahvistuksen sen maan omistamiseen, "jonka kuninkaan edeltäjät ovat
pakanain vallasta temmanneet". Sama kirje sisältää senkin määräyksen,
että Suomeen oli asetettava yksi tahi kaksi piispaa, joiden lähinnä
tarkastajana oli oleva Upsalan arkkipiispa.

Kauan etsivät nuo harvat Suomen kirkon raunioilla huokaelevat
kristityt ravintoa sieluilleen, mitään löytämättä. Mutta "ei tahtonut
Israelin Jumala heitä hyljätä", vaikka Hän heiltä kauan oli kasvonsa
salannut. Väleen oli Hän jälleen korottava kätensä Suomen sorretun
kirkon avuksi.




XV.

Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.


    Kuule minun rukoukseni, Herra, ja ota minun huutoni korviis, ja
    älä vaikene minun kyynelteni tähden; sillä minä olen muukalainen
    sinun tykönäs ja vieras, niinkuin kaikki minun isäni. Ps. 39: 13.

Keski-aika on vastakohtien aika. Tämä totuus ilmaantuu selvästi
uskonnollisenkin elämän ilmiöissä. Ulkonaisesti mahtavan kirkon
helmassa pukeutuu kristillisyys kernaasti loistavaan muotoon, mutta
ajanhenki synnyttää ennen pitkää aivan vastakkaisiakin pyrinnöltä,
kehottaen ihmisiä etsimään tyydytystä sieluillensa mitä ankarimman
itsensäkiduttamisen koruttomalla tiellä. Jos kukaan, niin on se
mies, jonka elämäkertaa tässä aivomme silmäillä, omiaan edustamaan
viimmemainittua katsantotapaa.

"Pyhä" _Fransiskus_ syntyi Assisin kaupungissa v. 1182. Hänen isänsä
oli rikas kauppias. Pojan omituinen, eriskummallisiin taipuva
luonne ja vilkas äly herättivät jo varhain vanhempain ja perheen
tuttavain huomion. Jotain hänen hehkuva mielikuvituksensa halasi,
vaan mitä, sitä ei hän eivätkä muut vielä tietäneet; tulevaisuus
oli sen osottava. Nuorukaisena eli Fransiskus muutamia vuosia
hyviä tuhlaavaisesti ja hurjasti. Muut moittivat häntä siitä,
arvellen hänen ennen pitkää joutuvan haaksirikkoon, mutta hänen
äitinsä (tarkka on äidin silmä!) Lausui: "hänestä tulee vielä
Jumalan lapsi". Yhtäkkiä tapahtui Fransiskuksessa perinpohjainen
muutos, vaan vielä toivottomammalta näytti monenkin silmissä nyt
hänen tulevaisuutensa. Tuo suruton, elämän nautinnoihin mieltynyt
nuorukainen, alkoi näet käydä arveluttavan miettiväiseksi ja
alakuloiseksi. Ei häntä enää nähty tämän maailman iloisissa
huvituksissa, vaan aivan toisenkaltaisissa toimissa. Kieltäytyen
elämän välttämättömimmistäkin tarpeista, etsi hän, kerjäläisen pukuun
puettuna, kurjimpia sairaita, etenkin semmoisia, jotka sairastivat
inhottavia tauteja. Näitä hän lähestyi ja hoiti mitä hellimmällä
rakkaudella; ilosta säteili hänen silmänsä, kun hän esim. Suuteli
spitaalisten haavoja. Turhat olivat kaikki varoitukset ja nuhteet,
eivät saaneet isän ankarat rangaistuksetkaan Fransiskusta luopumaan
tuosta kummallisesta käytöksestä. Ihmiset pitivät häntä mielipuolena.
Eräänä päivänä saapui hän kotikaupunkinsa _Portiunkula_ nimiseen
kirkkoon, jonka hän oli lahjaksi saanut ja sittemmin korjannut ja
kauniiksi koristanut. Siellä kuuli hän saarnan, jonka ohjeena olivat
Jesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: "Ei teidän pidä varustaman
itseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskea teidän vyöllenne, eikä.
Evässäkkiä. Matkalle, eikä kengillä eikä sauvalla". Innostuksen
tuli silmissään huudahti Fransiskus: "juuri tuota minä halajan",
päättäen siitä hetkestä, kuuliaisena Herran käskylle ja luottaen
yksin Hänen apuunsa, saarnata parannusta suruttomuuteen vaipuneelle
kristikunnalle. Hän ei aivo omistaa _mitään_ maallista omaisuutta,
sillä semmoiseen itsensäkieltämiseen vaativat Fransiskuksen
käsityksen mukaan nuo Herran opetuslapsilleen lausumat sanat, vaan
kurjimman kerjäläisen muodossa, eläen almuista, kulkea kylästä
kylään, kaupungista kaupunkiin, herättääksensä ihmisiä synnin unesta.
"Köyhyys on Kristuksen morsian, kaikkien hyveiden juuri ja kulmakivi.
Älköön kukaan hävetkö kerjätä, sillä kerjäläinen valmistaa antajalle
autuutta, koska Kristus on sanonut: autuaampi on antaa kuin ottaa"
-- niin kuului tuon alttiiksiantavan Herran palvelijan eksynyt
todistus. Ei mikään ravinto hänestä ollut niin hyvää kuin kerjätty
leipä. Täydellä syyllä sanoo eräs kirkkohistorioitsija Fransiskusta
kerjäläisleivän ahmatiksi. Miten taitavasti kietoo sielunvihollinen
nöyrimmätkin ylpeyden ansaan!

Fransiskuksen esiintyminen, hänen nöyrä, ehdoton
alttiiksiantavaisuutensa, joka tyytyväisenä kärsi jos minkälaisia
solvauksia, hänen vakaat, pilkkaajille ja vihollisille yhtä
ystävällisesti kuin ystäville kaikkialla lausumansa tervehdyssanat:
"rauha olkoon teille" ja ennen kaikkea tuo innostunut, sydämmeen
tähtäävä parannussaarna teki valtaavan vaikutuksen lukemattomiin.
Moni heräsi synnin unesta todistukseksi, että tuo omituinen
parannussaarnaaja kaiken eksytyksen uhallakin oli elon Herran
viinimäkeensä lähettämä työmies. Jo v. 1210 oli Fransiskus koonnut
ympärilleen 11 oppilasta, joiden joukossa oli yksi pappikin. Hän
lähetti heidät, Herran esimerkkiä noudattaen, kaksittain maailmaan
julistamaan ihmisille pelastuksen sanomaa. Heidän ohjesääntönsä oli
yhtä yksinkertainen kuin se oli tarkkaan noudatettava. Se vaati
_puhtautta, kuuliaisuutta_ ja _köyhyyttä_. Etenkin terotti Fransiskus
munkeillensa viimmemainittua määräystä, pitäen sitä perustamansa
munkkikunnan perustuksena ja voimana. "Palatsista on vaikeampi päästä
taivaasen kuin mökistä. _Alastonna_ tulee sinun heittäytyä Vapahtajan
syliin" lausui hän. Eräs toinen hänen todistuksensa kuuluu: "Jumalan
Pojan kautta, joka meidän tähtemme tuli köyhäksi, on köyhyys tullut
kuninkaalliseksi avuksi, valittujen leimaksi. Köyhä ihminen on
Kristuksen kuva; joka köyhää soimaa, hän pilkkaa Kristusta. Köyhyys
on munkkiyhdistyksen perustus. Jos munkit luopuvat köyhyyden
vaatimuksista, kukistuu koko yhdistys".

Fransiskus on virittänyt uuden aatteen munkkilaisuuden historiassa.
Kieltäen maailman, olivat munkit siihen asti eläneet erikseen muista
ihmisistä, hankkien itselleen elatusta viljelemällä luostareinsa
maita. "Ulos maailmaan" kuului Fransiskuksen kehotus, ja hänen
munkkiensa saarna kaikui ennen pitkää kristikunnan kaikissa maissa.
Mutta Fransiskanit eivät saaneet omistaa _mitään_; minkä elatukseen
tarvitsivat, tuli heidän kerjäämällä hankkia.

Y. 1210 saapui Fransiskus pienen seuransa kera Roomaan, saadakseen
paavin vahvistusta perustamansa munkkiyhdistyksen säännöille.
Innocentius kohteli häntä ensin hyvin kopeasti, jyrkästi kieltäytyen
hyväksymästä hänen esitystään. Pelkäsikö tuo mahtava paavi, joka
oli pakottanut koko kristikunnan nöyrään kuuliaisuuteen, noita
kurjannäköisiä kerjäläisiä, jotka pyysivät saavansa saarnata
Jumalan sanaa ihmisille? Oliko hänen syytä olettaa, että he
Valduslaisten tapaan vastustaisivat kirkkoa ja paavikuntaa?
Fransiskuksen munkkisäännöissä oli määräys, joka riitti kumoamaan
kaikki senkaltaiset epäilykset. Hän velvoitti nim. Munkkinsa
uskolliseen kuuliaisuuteen kirkolle sekä sen määräämän opin
ehdottomaan noudantaan. Hän vaati heitä jyrkästi vastustamaan
kaikkea harhaoppisuutta, sitoen heidät lujilla siteillä katoliseen
kirkkoon. Kirkkohistoria todistaakin, että harhaoppisuus väheni ja
katolilaisuuden aate juurtui syvempään ihmisten sydämmiin kaikkialla,
missä nämä munkit vain liikkuivat. Ei Innocentiuskaan heitä pelännyt,
jos kohta se epäluulo, että kirkkoa vastustava henki, jonka vaikutus
jo siihen aikaan siellä täällä ilmaantui, Fransiskaneinkin kautta
pääsisi vaikuttamaan kansan syvissä riveissä, alussa häntä arvelutti.
Silminnähtävästi ei häntä miellyttänyt Fransiskuksen kurjan halpa
ulkomuoto, ja mitä uuden munkkikunnan sääntöihin tulee, piti hän
niitä luonnottoman ankarina; niiden noudattaminen oli hänestä
mahdotonta. Vihdoin hän kuitenkin antoi Fransiskaneille luvan
saarnata. Heidän tuli vain joka paikassa, minne saapuivat, papistolta
pyytää lupaa, ennenkuin saisivat esiintyä. Vaikkei Fransiskus vielä
saanut vahvistusta säännöilleen, huomasi hän selvästi, että paavin
mieli oli muuttunut. "Menkäät" -- niin lausui Innocentius nim.,
jättäessään hyvästi Fransiskaneille -- "saarnatkaat parannusta. Jos
Jumalan armo lisää lukuanne, niin ilmoittakaat se meille; siinä
tapauksessa myönnämme teille enemmän".

Lisääntymistään lisääntyi Fransiskanein luku, ja valtaava oli heidän
vaikutuksensa katolisen kirkon palveluksessa, Etenkin oli perustajan
esiintyminen omiaan herättämään ihmisiä välinpitämättömyyden unesta.
Fransiskuksesta löytyy mitä kummallisimpia kertomuksia, joiden
todenperäisyyteen emme suinkaan saa ehdottomasti luottaa, koska
legendat ovat hänen elämäkertaansa ylinmäärin koristaneet. Vaan
löytyypä paljon tosikertomuksiakin, ja nämä osottavat selvään, ettei
hän suinkaan ollut mikään tavallinen mies, vaan yksi niitä, jotka
todellakin ansaitsevat huomiotamme. Fransiskus oli harvinaisen
runollinen henkilö. Itse hänen elämäkertansa heikkoihin puoliin,
jotka monesti tekevät hänen esiintymisensä naurettavaksikin, painaa
viehättävä, sydämmeemme vaikuttava runollisuus sovittavan leimansa,
ohjaten ajatuksemme jokapäiväisen elämän pienistä oloista aatteiden
yli-ilmoille. Joka näki hänen säteilevät silmänsä ja älysi mikä
niille tuon omituisen loiston antoi, hän ei inhonnut Fransiskuksen
ruokotonta ulkomuotoa, ei tuota pitkää, takkuista partaa eikä hänen
kalpeita, kärsimisistä rujostuneita kasvojaan eikä halveksinut hän
miehen ryysyistä ja likasta munkkipukua. [Fransiskanit käyttivät
harmaata pukua, johon oli liitetty niskassa riippuva päähine. Vyön
verosta käyttivät he köydenpäätä. Jalat olivat paljaat. Mallin sai
Fransiskus Assisin seudun paimenilta, joiden puku oli semmoinen.]
Päinvastoin oli hän altis kunnioittaen palvelemaan tuota "pyhää"
miestä, jonka innostuneet sanat polttavan tulen tavoin tunkeutuivat
sydämmeen, vaatien valtaavalla voimallaan sanankuulijoita kieltämään
itsensä ja pyhittämään elämänsä Jumalalle. Vielä voimallisemmin
kuin sanoillaan, jotka hänen kyyneleensä monesti keskeyttivät,
saarnasi Fransiskus hurskaalla elämällään surutonta maailmaa vastaan.
Yksinäisyyteen vetäytyi hän kernaasti, vaan ei hän silti yksinänsä
ollut. Semmoisina hetkinä hän puhutteli Jumalaa ja pyhimyksiä, ja
harrasta oli hänen rukouksensa. Monet yöt hän tällä tavoin vietti,
antaen hehkuvalle mielikuvitukselleen rajattoman vallan, luoden
itselleen jos kuinka autuaallisia hetkiä. Tällä tavoin harjaantui hän
valittamatta kiduttamaan ruumistansa mitä luonnottomimmalla tavalla,
vieläpä pitämään kituvan ruumiinsa tuskia nautintonakin. Näin eksyi
Fransiskuksen hehkuva rakkaus, joka ei pitänyt mitään uhria liika
suurena, keski-ajan pimeyden pettämänä, arveluttavan väärälle
uralle. Mutta miten pimeä yö olikaan ja kuinka vaarallinen hänen
erehdyksensä, ei sammunut tuo hänen palava rakkautensa Jumalaan ja
lähimmäiseen, joka on lain ydin. Herra itse oli sen sytyttänyt ja Hän
tahtoi sitä myös varjella haaksirikkoon joutumasta maailman tohinassa
ja eksytysten aavalla merellä.

Perustettuaan useita luostaria Italiassa ja jätettyään munkkikuntansa
johdannon _Elias_ nimiselle veljelle, lähti Fransiskus v. 1219
muutaman munkin seuraamana matkalle itämaihin julistaaksensa
pelastuksen sanomaa pakanoillekin. Muut tahtoivat miekalla taistella
"uskottomia" vastaan, Fransiskuksen lämmin sydän paloi rakkaudesta
heihin. Egyptissä joutui hän sultaani Malek al Kamelin vangiksi, vaan
hänen sanansa: "en tule ihmisten, vaan Jumalan lähettämänä näyttämään
sinulle ja kansallesi autuuden tietä" sekä hänen muutenkin jalo
käytöksensä tekivät sultaaniin syvän vaikutuksen, ja Fransiskus sai
vapaasti jatkaa matkaansa. Muuten on tämä kronikan kertoma retki mitä
yksityisseikkoihin tulee, niin epäluotettava, ettei kirkkohistoria
siitä sen enempää kerro.

Palattuaan kotia, sai Fransiskus kuulla, että eripuraisuuden
myrkyllinen siemen oli itämässä hänen munkkikunnassaan. Sen
oli kylvänyt yllämainittu Elias, joka oli koettanut lieventää
munkkikunnan ankaria sääntöjä. Etenkin tahtoi hän myöntää veljille
maallista omaisuutta. Vastustajain johtajana oli _Antonius Paduasta_,
joka saarnaajana oli saavuttanut äärettömän maineen ja jyrkästi vaati
Fransiskuksen sääntöjen noudattamista, semminkin ehdotonta köyhyyttä
koskevaa määräystä tahtoi hän säilytettäväksi. Fransiskus erotti
Eliaksen yhdistyksestä, vaan sopi ennen kuolemaansa hänen kanssaan.
Ajan höltynyt kuri, joka kaikkialla pyrki vallalle uskonnollisellakin
alalla, valmisti kuitenkin ennen pitkää sijaa Eliaksen mielipiteille
Fransiskaneinkin keskuudessa, etenkin kun paavitkin edustivat samaa
katsantotapaa. Seuraus oli, että Fransiskanein luostarit, jotka
tuon vaatimattoman perustajan määräyksen mukaan alussa olivat
halpoja, mökin tapaisia rakennuksia, pian kasvoivat hyvinkin
komeiksi ylöllisyyden kodeiksi. Tuota tarkkaa määräystä ehdottomasta
köyhyydestä oli helppo kiertää. Luostari -- niin arveltiin -- sai
olla rikas, kun vain sen asukkaat olivat köyhät.

Monta kertaa koetti Fransiskus turhaan saada paavin vahvistusta
säännöilleen. Niitä pidettiin liika ankarina. Vasta _Honorius III_
vahvisti Fransiskanein munkkikunnan v. 1223. Perustuskirjassa
sanotaan nimenomaan, etteivät munkit millään ehdolla saisi
vastaanottaa rahoja eivätkä mitään omistaa, jota paitse heitä
velvoitetaan kuuliaisuuteen paaville. Sillä välin oli munkkikunta
jo levinnyt useihin maihin. Paitse Italiassa omisti se jo siihen
aikaan luostareita Espanjassa. Franskassa, Kreikassa, Englannissa ja
Unkarissa, ja v. 1220 päätti munkkikunnan yleinen kokous Roomassa
lähettää saarnaajia Syyriaan, Egyptiin ja Airikaan.

Miten taipuvainen ajanhenki oli kannattamaan Fransiskuksen aatetta,
näemme siitäkin, että jo v. 1213 syntyi _nunnayhdistyskin_, joka
oli järjestetty _kerjäläismunkkien_ [Tällä nimellä kutsuttiin niitä
munkkeja, jotka sitoutuivat elämään almuista. Niinkuin vasta saamme
nähdä, syntyi samaan aikaan muitakin semmoisia munkkiyhdistyksiä.]
Ohjesääntöjen mukaan. Eräs rikas 18-vuotias neiti Italiasta -- hänen
nimensä oli _Klara_ -- joka oli tunnettu kauneudestaan, päätti nim.
Jättää hyvästi maailmalle ja rikkaalle kodilleen pyhittääksensä
elämänsä Herralle ja edistääksensä Hänen valtakuntaansa. Klaran
esimerkin viehättäminä ja omantunnon rauhaa kaivaten, kokoontui hänen
luoksensa muitakin naisia. Ennen pitkää muodostivat nämä pienen
_kerjäläis-nunnayhdistyksen_, jonka johtajattareksi Klara rupesi. He
ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä _Klaralais-nunnat_. Asettuen
Fransiskuksen ylitarkastuksen alle, sai tämä nunnayhdistys häneltä
vahvistuksen säännöilleen (1224).

Fransiskuksen tarkka silmä huomasi pian, etteivät kaikki, jotka
pyrkivät hänen munkkikuntaansa, suinkaan ajanpitkään olisi alttiit
noudattamaan hänen sääntöjään. Näitä kaikkia varoitti hän luopumasta
omaisuudestaan, yhteiskunnasta ja perhe-elämästä, kehottaen heitä
vain määräaikoina pukeutumaan katumuspukuun sekä muuten laikkaan
noudattamaan hartautta ja tosi kristillisyyttä. Tällä tavoin syntyi
hänen vaikutuksestaan maailman ja varsinaisen munkkikunnan välillä
toimiva liitto, joka viritti sekin uutta elinvoimaa kuolleisiin
ulkomuotoihin jähmettyneesen kirkkoon. Se on tunnettu nimellä
_Tertiarein_ yhdistys.

Jo varhain alkoivat Fransiskuksen puutteesta ja alituisista
kidutuksista riutuneet voimat uupua. Niitä kulutti sitä paitse
mielikuvituksen hehkuva tuli, jonka uhriksi hän yhä innokkaammin
antautui. Fransiskus eli täydestä sydämmestä tuota keski-ajan
omituisen runollista uskonnollista elämää, joka, vieraana raittiin,
Jumalan sanan määräämän totuuden vaatimuksille, ei älyä, että
Herra itse tahtoo määrätä jokaisen kristityn ristin ja itse sen
kantamiseen voimaa antaa. Fransiskus rukoili ja rukoili hartaasti,
hän sepitti hengellisiä runoja, liikkui mielikuvituksessaan
henkimaailman yli-ilmoissa; kaikki, aurinko, kuu, tähdet, eläimet,
puut olivat hänestä hengen salaperäisiä ilmiöitä, joiden kanssa hän
oli likeisesti sukua. Mutta miten lähellä hänestä Jumala olikin
ja miten hänen sydämmensä riemuitsikin tuossa luulossa, oli hän
kuitenkin kaukana totuuden oikeasta tunnosta. "Hän oli muukalainen
ja vieras Herran tykönä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä", joiden
eksynyt lapsi hän oli. Älkäämme silti häntä tuomitko. Jumala
katsoo sydämmeen, ja Fransiskuksen sydän paloi rakkaudesta Häneen.
Joka Jumalan sanan valossa tarkemmin tutkii tämän merkillisen
miehen elämänvaiheita, hän ei voi muuta ajatella. Kernaasti
unohtukoot Fransiskuksen taikauskoisen ajan väitteet, että hänen
jaloissaan ja käsissään nähtiin ristiinnaulitun Herran merkit,
jommoisilla kertomuksilla katolinen kirkko monesti on koettanut
todistaa "pyhimysten" erinomaista pyhyyttä: mutta kirkkohistorian
todistus hänen sydämmensä uhraavaisesta rakkaudesta, joka "kaikki
uskoi, kaikki toivoi, kaikki kärsi, eikä koskaan väsynyt", ei ole
milloinkaan unohtuva.

Fransiskus kuoli 45 vuoden ikäisenä v. 1226. Hän oli saapunut
Portiunkulakirkkoon rukoilemaan, että "sisarensa", kuolema, tulisi.
Hänen kuihtuneita jäseniään peitti erään veljen puku. Vielä
kuollessaankin saarnasi hän köyhyydestä.

Fransiskanein munkkikunta on merkillinen ilmiö kirkkohistoriassa,
niinkuin sen perustajakin epäilemättä on keski-ajan huomattavimpia
henkilöitä. Herätyssaarnallaan ovat he vaikuttaneet arvaamattoman
paljon hyvää aikana, jolloin kirkon hengellinen elämä oli kokonaan
kuolla. Kuuluisin kaikista Fransiskanein lukuisista saarnaajista
oli _Bertold Regensburgista_ (k. 1272). Häntä kuulemaan kokoontui
monesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänen saarnansa, joista muutamia
on säilynyt, olivatkin monessa suhteessa ihmeteltävän etevät.

Mutta ennen pitkää paljasti Fransiskanein munkkikunta maailman
nähtäväksi ja pilkattavaksi sen turmeluksen hedelmiä, joiden siemenet
jo alusta alkaen olivat itäneet sen helmassa. Ei tiennyt "pyhä"
Fransiskus, kuinka turmeltunut ihmissydän on!

Pukunsa tähden olivat Fransiskanit tunnetut nimellä _"harmajat
veljet"_; vaatimattomuuden osotteeksi käyttivät he itse niinenään
_"pienemmät veljet"_. Tavattoman nopeasti kasvoi tämä munkkikunta,
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolella omisti se noin 8,000
luostaria ja siihen kuului 200,000 munkkia.




XVI.

Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
Dominikanit.


    -- teidän kätenne ovat saastutetut verellä, ja teidän sormenne
    vääryydellä; teidän huulenne puhuvat valhetta, ja teidän kielenne
    latelevat vääryyttä.

    Ei ole yhtään, joka saarnaa vanhurskautta eli tuomitsee
    uskollisesti. Turhuuteen luotetaan ja puhutaan kelpaamattomia;
    onnettomuudesta ovat he raskaat ja, synnyttävät tuskan.
    Jes. 59: 3-4.

Neljäs lateraanikokous määräsi Simon Montfortilaisen Albigensein
maan omistajaksi. Lukemattomain onnettomain verellä ja kyynelillä
oli tämä omistusoikeus ostettu, vaan ei hän vieläkään saanut sitä
rauhassa nauttia. Kirkko oli päättänyt kerrassaan sammuttaa sen
tulen, jonka Valduslaiset ja heihin liittyneet uskonsankarit olivat
virittäneet Etelä-Franskassa. Ristiretkeä jatkettiin. Sitä johti
yhä edelleen Montfortin verinen kreivi. Mutta Raimundinkin lippujen
alle kokoontui sotilaita; viimmeiseen asti tahtoivat Albigensit
puolustaa uskoansa. Simonin sotajoukko karkoitettiin Toulousesta
ja hän itse sai surmansa kaupungin edustalla. Mutta vähän sen
jälkeen kuoli urhoollinen Raimundkin, eikä voinut hänen poikansa
asemaansa säilyttää. Franskan kuningas _Ludvig VIII_, joka halvasta
voitonhimosta otti toimittaaksensa kirkon verituomion, valloitti
_Avignonin_ (1226), ja kun hän saapui Toulousen edustalle, luopui
toivoton nuori _Raimund_ vastustuksesta, luovuttaen maansa Franskan
kruunulle, Kaupunki toisen perästä antautui; Albigenseista pakenivat
toiset Italiaan, toiset kääntyivät pakosta katoliseen uskoon, toiset
taas koettivat salaa yhä edelleen palvella Jumalaa Valduslaisten
opetuksen mukaan. Mutta löytyipä paljon niitäkin, jotka kärsimisiä ja
kuolemaa pelkäämättä uskonsankareina ylistivät Herraa vankiloissa,
mestauslavoilla ja rovioilla. Vasta v. 1229 päättyi tämä verinen
sota. Sitä oli kestänyt 20 vuotta! Katolinen kirkko pystytti lippunsa
Albigensein hävitetyssä maassa, joka nyt oli autiona erämaana. Mutta
noiden lukemattomani uskonsankarein veri huusi kostoa paavikunnalle
ja totuuden sortajille. Ei kuullut turmeltunut kirkko sitä huutoa,
mutta Herra kuuli sen. Koston päivä oli tuleva.

Jo neljäs lateraanikokous laati sääntöjä, joista nuo julmat
_inkvisitsiooni-oikeustot_ ennen pitkää saivat alkunsa. V. 1229
_Toulousessa_ pidetyssä _kirkolliskokouksessa_ määrättiin asia
tarkemmin. Tuskin on katolinen kirkko milloinkaan pahemmin
tahrannut mainettaan kuin tässä tilaisuudessa. Ei siinä kylliksi,
että kaikki kansan kielellä löytyvät raamatut päätettiin
poltettaviksi ja maallikkoja ankarasti kiellettiin lukemasta
kirjojen kirjaa: Toulousen kokous on myöskin perustanut järjestetyn
_inkvisitsioonilaitoksen_ "harhaoppisuuden" hävittämiseksi. Se nim.
Päätti, että joka pitäjän piispan tuli asettaa vakituinen toimikunta,
jonka tehtävänä oli "harhaoppisten" etsiminen ja oikeuden eteen
vetäminen. Jokaiseen tämmöiseen toimikuntaan määrättiin kuuluviksi
yksi pappi ja muutamia vannotettuja miehiä.

Mutta kaikkien inkvisitsioonin väkivaltaisuuksien uhallakin, ja
vaikka kirkko tarkkaan piti huolta siitä, etteivät totuuden sorretut
puolustajat saisi ravintoa sieluilleen Jumalan erehtymättömästä
sanasta, ei Valduslaisten virittämä tuli milloinkaan kokonaan
sammunut. Franskan ja Italian välisessä vuoristossa säilyi pieniä
valduslaisia seurakuntia kautta vuosisatojen, ja ken arvaa,
kuinka suuri heidän osuutensa on tuossa _vastustamattomassa_
herätyshuudossa, joka uuden ajan koittaessa saa paavikunnan
perustukset horjumaan? Sitä totuutta, jonka perustuksena on Jumalan
sana ja kallio Jesus Kristus, ei voi kukaan masentaa. Turhaan
koettavat maailman myrskyt, turhaan helvetin portit sitä kukistaa.

Kun eivät piispat kirkon johtavaan vallanpitäjäin mielestä kylliksi
ankarasti vainonneet harhaoppisia, tehtiin inkvisitsioonin
suhteen muutoksia. V. 1232 asetti paavi _Gregorius IX_ uudet
inkvisitsiooni-oikeustot. Näiden oikeustojen jäsenten tuli paavin
nimessä vangita jokainen epäluulonalainen henkilö, kidutuksilla
pakottaa häntä tunnustamaan harhaoppinsa sekä polttaa tällä tavoin
syylliseksi tuomittu roviolla. Maallinen oikeus oli auttava tuomion
toimeenpanemista. Tämä kauhea valta uskottiin Dominikanimunkeille,
jotka hoitivat sitä säälimättömällä julmuudella. Emme siis väärin
kohtele tätä uutta munkkikuntaa, jos kerromme sen synnystä yhteydessä
niiden veristen muistojen kanssa, joita tässä luvussa olemme
silmäilleet.

Dominikanein munkkikunnan perustaja on espanjalainen _Dominikus
Guzman_. Hänen vanhempansa määräsivät hänen varhain "hengellistä
säätyä" varten ja antoivat hänelle hyvän kasvatuksen. Jo nuorena
oli Dominikus hyvin ankara itseänsä kohtaan. Köyhille oli hän
armelias. Päätettyään opintonsa, aikoi hän ruveta Cistersiensein
munkkikunnan jäseneksi, mutta samaan aikaan kutsui _Osman_ piispa
_Diego_ hänen tuomiokapitulinsa jäseneksi. Dominikus antoi vihkiä
itsensä papiksi ja vastaanotti tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin
tapaamme hänen piispansa seurassa matkoilla Etelä-Franskassa (1204).
Katolisen kirkon surkea tila ja "harhaoppisten" yhä kasvava luku
koski syvästi häneen. Oi, jos olisi hän laskenut totuuden sanan, joka
tällä matkalla kaikkialla oli hänelle tarjona, sydämmeensä, sillä
tuo oli ratkaisun aika hänen elämässään! Mutta hän tukki korvansa
sen ääneltä ja eksyi kauas rauhan tieltä. Montpellierin kaupungissa
tapasi Dominikus muutamia Cistersiensimunkkia, jotka olivat sinne
saapuneet Diegon kanssa keskustelemaan, mihin toimiin kirkon tulisi
ryhtyä "harhaoppisten" kääntämistä varten. "Te kuljette" lausui
hän "hevosilla, jotka kantavat vaatteenne ja ruokanne; sentähden
vastustavat harhaoppiset teidän saarnaanne, lausuen: katsokaat,
miten nuo ritarit saarnaavat Kristuksesta, Hänestä, joka matkusti
jalkasin, huomatkaat, miten nuo rikkaat herrat kunnioittavat
köyhiä ja ylenkatsottuja! Jos tahdotte nähdä työnne hedelmiä, niin
täytyy teidän luopua kaikesta prameudesta ja apostolein tavoin
kulkea seudusta toiseen halvissa vaatteissa ja avojaloin. Jos niin
tekisitte, niin tekin saarnallanne jotakin vaikuttaisitte". Siitä
hetkestä alkaen alkoi Dominikus harjoittaa ankaraa itsensäkidutusta,
valiten monesti leposijakseen jonkun kirkon kovan kivilaattian. Hänen
ihanteensa oli ankara munkkielämä. Päätettyään jäädä Etelä-Franskaan
saarnaamaan eriuskolaisia vastaan, muodosti hän jonkun ajan kuluttua
muutamien ystäväin kera pienen munkkiyhdistyksen, jolle muutamat
Toulousen varakkaat lahjoittivat kaupungin lähellä olevan talon.
Mutta tänne ei Dominikus kuitenkaan jäänyt, hän lähti katsomaan
tuon verisen taistelun vaiheita, seuraten saarnaajana Simon
Montfortilaisen sotajoukkoa. Mutta saarnaajasta tuli ennen pitkää
inkvisitori: Dominikus tutki harhaoppisuudesta syytettyjä, tuomitsi
heitä kuolemaan ja valvoi tarkkaan tuomion toimeenpanemista. Hän on
astunut veriselle tielle, jolta hän ei enää palaja!

Kuten tiedämme, ei ollut Innocentius III halukas vahvistamaan
Fransiskuksen munkkikunnan sääntöjä. Epäilemättä olisi hän kieltäynyt
suostumasta Dominikuksenkin tuumaan perustaa munkkiyhdistys, ellei
Anjoun piispa _Fulko_, joka säälimättä vainosi Albigensilaisia,
innokkaasti olisi sitä kannattanut. Paavi suostui ehdotukseen,
vaan vasta Honorius III antoi _Dominikanein munkkikunnalle_
vahvistuskirjan (1216). Ankara itsensäkieltäminen, köyhyys,
paastoominen ja vaitioleminen olivat sääntöjen päämääräykset.

Jos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat
kerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon
vaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä
suuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa
kumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen
henkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen,
miettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen
haaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki.
Jo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen
ja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli
julma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman
aatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen
ja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä,
huomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä
eripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon
pääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa,
ne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä
selvimmällä tavalla.

Sekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina
ja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat
maallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä,
viimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin
aloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna,
katumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja
sisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi
osaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten
riveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he
rakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän
nimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin
synteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.

Näistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa _Augustinuksen_
munkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan
kerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v.
1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.




XVII.

Thüringin kreivitär Elisabet.


    Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.

Historia ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan
noita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät
ajattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin
näennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken
levähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko
näitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia
hiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole
arvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon
henkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän
ei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras
rukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän
vuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden
hämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä
aikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä
tämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan
yksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä
oloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: _Thüringin kreivitär
Elisabet_.

Tämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan _Andreas II:sen_
tytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi
hänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu
Thüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville _Ludvigille_, ja ajan
tavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain
täytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa
läksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa
määrässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää,
johon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua.
Häntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin
äiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset
kokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden
viattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin
Herra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen,
harjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.

Vuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi _Herman I_ kuoli, oli
hänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä
morsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin
iloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi
julistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui
hän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa.
Molemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta
aivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi.
Se solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden
ikäinen.

Onnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä
edelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin
ja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa,
vaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään
ja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen,
jota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää.
Ennen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui
kristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan
asukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille.
Miehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä
perusti _Eisenachiin_ fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä
Saksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin
armeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen
säätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän
tuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä
haavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua
hänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän
sitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä,
se oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi
maailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli
Herraa. -- Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä
huveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat
lukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi,
monet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille
ja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se
estää arvaamattomat onnettomuudet. Ja "autuaat ovat laupiaat, sillä
he saavat laupiuden".

V. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka
oli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan
Apuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt
täyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen
häneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä
täytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi
turvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa
_Ekbert_, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan.
Ekbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen
avioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä,
ennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti
kesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen
kuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun
Ludvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin
tuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet
turvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin.
Jumala oli hänen sydäntänsä suurempi!

Jo v. 1225 oli _Konrad Marburgista_ päässyt Thüringin hovin
rippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään
tuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli
etevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön,
suvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli
hän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen
katolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan
sen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen
ihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän
autuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli
hänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan
eksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään
kauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v.
1233.

Tämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad
vaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti
totteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli
tämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta
kohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon
joutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan
kiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin
luonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän
elämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin
ja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo
helläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli
hoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia
lapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka
hänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana
lohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin
oli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä
vuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet
sitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden
parannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin
kyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.

Nuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä
estämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli
tämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati
rippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti
tuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan
uskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton
alttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on
valheen valta maan päällä!

Pian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän
tuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten
korotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen
kyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen
palkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat
onnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka
oli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet
oli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli
kehottanut heitä ylistämään.




XVIII.

Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.


    Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten
    lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.

Innocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja
hyväntahtoinen _Honorius III_ (1216-1227). Edeltäjältään oli
hän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken
toimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain
käsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut
maallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin
omiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia
pyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan
_Fredrik II Hohenstaufi_. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt
etelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään
saksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli
hän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi
jatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa
vastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän
taisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon
suureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan
turhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin
valmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut
täyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui
nyt _Gregorius IX_. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta
teräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen
innostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä
ja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi
piankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla
tyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä
täyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle
jo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut
Brundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä
toistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin
pannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan,
väittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija
yhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin,
joille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan
kirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: "Siten
Rooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen
takana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä;
nimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin.
Kun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari
aseisiin, tietäen mitä hänen virkansa ja kunniansa häneltä vaativat,
mutta mitä me teemme, kristikunnan isän, Pietarin jälkeisen,
Kristuksen maaherran meitä hätyyttäessä?"

Paavin kirouksesta huolimatta lähti Fredrik aivotulle ristiretkelle
v. 1228. Hänen onnistui aikaansaada 10 vuotinen aselepo uskottomain
kanssa. Mutta kun voittaja saapui pyhän haudan kirkkoon, ei ainoakaan
pappi siunaten astunut häntä kohtaan, ei mitään jumalanpalvelusta
toimitettu, äänetön hiljaisuus kaikkialla! Fredrikhän oli
kirkonkirouksen alainen, ken olisi tahtonut häntä ystävänä
lähestyä? Kun hän sitten palasi kotia, oli Apulian väestö paavin
yllyttämänä nostanut kapinan häntä vastaan. Uusia vaikeuksia vain
oli ristiretki hänelle tuottanut. "Kirottu olkoon rauha Kristuksen
ja Belialin välillä" oli Gregorius lausunut, kuultuaan keisarin
verraten onnellisista toimista itämaissa. Seuraavana vuonna solmivat
nuo mahtavat viholliset kyllä rauhan, vaan heidän sydämmissään
kyti leppymätön viha. Uudet rettelöt rikkoivat muutamien vuosien
kuluttua tuon heikon ystävyydenliiton: v. 1239 julisti Gregorius
jälleen Fredrikin pannaan. Kaikki viittaa yhä selvemmin siihen,
ettei taistelu voi loppua, ennenkuin toinen noista mahtavista
vihollisista on sortunut. Ja "tässä viheliäisessä vaivassa vaivaavat
itseänsä" kristikunnan johtavat henkilöt vuosisatoja! Mutta näiden
vaiheiden vaihtelevissa ilmiöissä, joissa inhimillinen turhuus ja
kunnianhimo kuluttaa kristikunnan voimia, valmistaa "herrojen Herra,
ja kuningasten kuningas" uutta, onnellisempaa aikaa eksyneelle
ihmissuvulle.

Sekä paavi että keisari koetti kaikkialla kristikunnassa
levittämillään kirjoituksilla voittaa yleistä mielipidettä
puolelleen. Edellinen syytti vastustajaansa jumalanpilkkaajaksi,
väittäen hänen monessa tilaisuudessa lausuneen harhaoppisia ja julki
jumalattomia mielipiteitä kristinuskon päätotuuksista; keisari
puolestaan nimitti Gregoriusta Antikristukseksi, sovittaen häneen
Ilmestyskirjan varoittavat ennustukset. Kaikin tavoin koettivat
he saattaa toisiaan epäluulonalaisiksi kristikunnan silmissä.
Etenkin silminnähtävä on Gregoriuksen kiivaus ja viha. Ei hänen
korkea ikänsäkään saa häntä luopumaan taistelusta; hän aikoo sitä
jatkaa viimmeiseen asti. Kerrassaan kukistaaksensa vastustajansa
kehottaa hän legaattiensa kautta Fredrikin alamaisia ehdottamaan
uutta keisaria. Vaan ei menestynyt tämä rohkea yritys. Ruhtinaat
vastustivat sitä jyrkästi, ja siellä täällä asettui papistokin
vastarintaan. Niinpä lausui esim. Salzburgin arkkipiispa _Eberhard_
Baierin piispojen kokouksessa v. 1241 seuraavat merkilliset sanat:
"jollemme ole sokeita, näemme julman suden piileilevän paimenen
puvussa. Roomalaiset papit ovat tarttuneet aseisin, käyttääksensä
niitä kaikkia kristityltä vastaan. He surmaavat lampaat, karkottavat
rauhan ja yksimielisyyden maan päältä, hankkien alituisesti uusia
sotia ja kapinoita helvetin kidasta. Nuo Babelin papit tahtovat
yksinänsä hallita eivätkä lepää, ennenkuin ovat anastaneet kaiken
vallan ja kunnioituksen itselleen. Tyydyttämätön on heidän
rahanpyyntönsä ja kunnianhimonsa. Anna heille yksi sormi, niin
he pyytävät koko käden. Hän, joka nimittää itseään palvelijain
palvelijaksi, pyrkii päästäksensä herrojen herraksi, puhuen
suuria, niinkuin olisi hän todellakin herra. Hänen otsallansa
on kirjoitettuna tuo herjaava nimi: minä olen Jumala enkä saata
erehtyä". -- Miten oli taistelu päättyvä?

Ennen pitkää täytyi Gregoriuksen huomata, että hän oli ollut
liika rohkea. Useimmat ruhtinaat olivat häntä vastaan, niihin
liittyi Franskan kuningas _Ludvig IX:kin_, ja Fredrikin sotajoukot
piirittivät Roomaa. Turhaan koetti hän saada Fredrikiä saapumaan
yleiseen kirkolliskokoukseen Roomaan, missä riitakysymys oli
tutkittava: Hohenstaufi ei totellut, hän sulki sotamiehillä Italiaan
johtavat solat ja otti vangiksi kokoukseen pyrkiviä pappeja. Ei
jaksanut vanha paavi kantaa tätä tappioa. -- Toivottomuuteen päättyi
varsinaisen inkvisitsioonin perustajan elämä! Gregorius IX kuoli
surusta ja mielipahasta v. 1241.




XIX.

Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.


    Herra, kuin minä ajattelen, kuinka sinä maailman alusta tuominnut
    olet, niin minä lohdutetaan. Ps. 119: 52.

Gregoriuksen jälkeläinen hallitsi ainoastaan 14 päivää, ja hänen
kuolemansa jälkeen kului kaksi vuotta, ennenkuin kardinaalit saivat
uuden paavin valituksi. On meistä kuin olisivat he epäilleet,
kenelle uskaltaisivat uskoa tuon suuren taistelun jatkamisen.
Vihdoin korottivat he paavinistuimelle _Innocentius IV:nen_ (1243).
Jo nimikin, jonka tämä paavikunnan uusi johtaja oli valinnut,
osotti selvästi minkä hengen lapsi hän oli. Paettuaan rauhattomasta
Roomasta Lyoniin, kutsui Innocentius kokoon kirkolliskokouksen
viimmemainittuun kaupunkiin v. 1245, missä paavikunnan Fredrikiä
vastaan tekemät vanhat syytökset olivat tutkittavat. Fredrik ei
itse saapunut kokoukseen, mutta hänen edustajansa todisti selvään,
että kanteet olivat perättömät. Sopisi olettaa, että Innocentius
olisi tähän tyytynyt, etenkin kun keisari tarjosi hänelle sovintoa
edullisilla ehdoilla, ja että rauha ainakin ajaksi tekisi lopun
tuosta pitkästä taistelusta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Uusi paavi
oli rohkea, hän aikoi korottaa hengellisen vallan vielä suurempaan
mahtavuuteen kuin hänen edeltäjänsä Pietarin istuimella. Hän sai
kokouksen, joka oli loukkaantunut muutamista Fredrikin lähettilään
käyttämistä sanoista, puolelleen ja julisti keisarin pannaan.
Toimitus oli hyvin juhlallinen. Siihen otti osaa monta kardinaalia,
jotka, kuvaten paavin tuomion voimaa, sammuttivat tulisoittonsa,
lausuen: "niin hänen valtansa sammukoon". Saatuansa tämän kuulla,
lausui Fredrik: "nyt on asemani paljon parempi, nyt ovat kaikki
kunnioituksen ja ystävyyden siteet katkaistut", ja laskien kruunun
päähänsä, huudahti hän, tulista vihaa sädehtivin silmin: "ken
uskaltaa minulta tämän kruunun ryöstää?"

Urhoollisesti puolusti Fredrik sankarisukunsa mainetta. Turhaan
koettivat paavin asettamat vastakuninkaat säilyttää asemaansa:
he sortuivat taistelussa toinen toisensa perästä. Näin kului
muutamia vuosia, ja niiden vieriessä joutui Fredrikin elämän
ilta. Hän kuoli v. 1250. Mitä hänen suhteesen kirkkoon semmoisena
tulee, täytyy myöntää, ettei hän siitä paljon näy välittäneen.
Huomattava on kuitenkin eräs hänen Englannin kuninkaalle Henrik
III:lle kirjoittamansa kirje, jossa tapaamme nämä sanat: "aina olen
koettanut saada kaikkia pappeja, semminkin mahtavimpia, vaeltamaan
apostolein tavoin ja noudattamaan Herramme esimerkkiä nöyryydessä
ja itsensäkieltämisessä". Monella tavalla on tämän kuuluisan miehen
uskonnollista kantaa arvosteltu, etenkin mikäli asia koskee hänen
elämänsä viimme aikoja, jolloin hän, puettuna cistersiensimunkin
halpaan pukuun, katumusta tehden kehotti poikaansa luovuttamaan
kirkolle kaikki maallisen vallan siltä vääryydellä ryöstämät
oikeudet. Mutta ken ei kernaammin muistele hänen eroaan tämän elämän
vaihtelevista vaivoista, kuin hänen vastustajansa loppua? Fredrik
II:sen kuolinvuoteelta kuuluu kumminkin jonkunlainen parannuksen
huokaus, Innocentius IV kerskaa loppuun asti mahtavuudestaan,
sillä hänen todistuksensa kuuluu: "Kristus perusti papillisen
kuningaskunnan ja antoi sekä taivaan valtakunnan että maallisen
vallan avaimet p. Pietarille".

Pannaan julistettuna kuoli Fredrik II:sen poika _Konrad IV_ v.
1254, ja samana vuonna katkesi Innocentius IV:nenkin elämänlanka.
Paavikunnan taistelu Hohenstaufeja vastaan likenee loppuansa sekin,
vaan ennenkuin se päättyy, luo se silmiemme eteen vielä yhden
surunäytelmän, jonka tärkeimmät kohdat ovat seuraavat. Konradin pojan
_Konradinin_ puolesta, joka vielä oli alaikäinen, koetti _Manfred_,
viimmemainitun velipuoli, saada Sicilian valtakuntaa haltuunsa.
Yritys onnistui: Manfred kruunautti itsensä Sicilian kuninkaaksi
(1258). Mutta kun hän ei suostunut paavi Aleksanteri IV:nen
(1254-1261) vaatimuksiin, alkoi tämä kaikin tavoin virittää kapinaa
häntä vastaan, tarjoen Sicilian kruunun Franskan kuninkaan Ludvig
IX:nen veljelle _Kaarle Anjoulaiselle_. Näitä toimia Hohenstaufien
kukistamiseksi jatkoi vielä leppymättömämmällä vihalla _Urbanus IV_
(1261-1264). Kaarle Anjoulainen kokosi suuren sotavoiman ja ryntäsi
Manfredia vastaan. Tämä ei voinut kestää taistelussa monta vertaa
voimallisempaa vihollista vastaan, vaan puolusti itseään kuitenkin
sankarin urhoollisuudella, kunnes kaatui _Beneventumin_ tappelussa
(1266). Paavi _Klemens IV_ (1265-1268) kruunasi Kaarlen Sicilian
kuninkaaksi. Ei häntä huolettanut Manfredin vaimon ja lasten kovat
kärsimiset Kaarlen vankiloissa eikä muut julmuudet, joita valloittaja
harjoitti. "Kristuksen sijainen" ajatteli valtaansa eikä onnettomain
kyyneleitä!

Raskaana painoi voittajan ijes Sicilialaisten niskoilla; moni heistä
muisteli kaipuulla Hohenstaufien aikaa. Tuskissaan kääntyivät he
nuoren Konradinin puoleen, joka ainoana vielä oli jälellä tuosta
mainiosta suvusta. Saksassa ei ollut hallitsijaa; ruhtinasten
eripuraisuus, jota paavit taitavasti olivat pitäneet vireillä, oli
kieltänyt häneltä tämän isiensä maan, Lombardilaiset vastustivat
häntä myös, he pyrkivät vapaiksi Saksalaisten vallasta: Konradin
päätti lähteä valloittamaan Hohenstaufien perintöä Ala-Italiassa.
Voitollisesti marssi hän eteläänpäin, riemulla otettiin hän vastaan
itse Roomassakin, ja v. 1267 oli hän astunut Neapelin rajan yli.
Mutta hän tunkeutui eteenpäin liika rohkeasti, hänen sotajoukkonsa
lyötiin, hajoitettiin, ja hänen täytyi etsiä suojaa Asturan
kaupungissa. Täältä Kaarle Anjoulainen pian sai hänen käsiinsä ja
tuomitsi hänen mestattavaksi (1268). Tuomio pantiin toimeen Lokakuun
29 päivänä.

Tällä tavoin sammui tuo mainio suku, joka toista vuosisataa
voimallisesti oli vastustanut Rooman vallanhimoisia tuumia.
Paavikunta oli voittanut. Mutta täyttymäisillään oli sen syntimitta,
ja horjuva, heikko sen valta. Pari viikkoa Konradinin surman jälkeen
kuoli Klemens IV. Se ei ole sattumusta vain, että jalon Konradinin
verinen haahmo näkyy historian näyttämöllä juuri samaan aikaan,
vaatien kostoa paavikunnalle. Koko tuota suurta taistelua jonka
viimmeisiä vaiheita tässä olemme silmäilleet, samoinkuin kaikkia sen
yksityisseikkoja, ohjasi Hän, "joka maailman alusta on tuominnut".




XX.

Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.


    -- ei hän köyhää peräti unohda; ja raadollisten toivo ei huku
    ijankaikkisesti. Ps. 9: 19.

Jota toivottomammalta tulevaisuus näyttää, sitä likempänä on Herra
niitä, jotka Häntä odottavat. Tämä totuus on selvillä kirjaimilla
kirjoitettu Suomenkin historian lehdille. Ei Jumala tätä köyhää
kansaa milloinkaan ole unohtanut, vaikka Hän on sitä kasvattanut
kärsimisten koulussa, jotta se nöyrtyneenä Hänelle ainoalle kunnian
antaisi. Hänen voimansa tuki sitä koetusten pimeimpinäkin hetkinä,
kunnes päivä jälleen valkeni. Totta on, että yö monesti oli pitkä,
vaan sitä seurasi kuitenkin aina aamu.

Olemme nähneet, miten surkea Suomen seurakunnan tila oli
kolmannentoista vuosisadan alkaessa. Vaan "ei hukkunut raadollisten
toivo" silloinkaan. Noin v. 1220 sai Suomen sorrettu kirkko paimenen,
joka ihmeteltävällä jäntevyydellä ryhtyi parantamaan sen tilaa. Tämä
mies oli ensimmäinen varsinainen piispamme _Tuomas_. Hän oli kotosin
Englannista ja kuului Dominikanein munkkikuntaan. Ennenkuin Suomen
seurakunnan hoito hänelle uskottiin, oli hän kaniikina palvellut
Upsalan tuomiokirkossa.

Löytyy useita paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Suomen seurakunnan
tilaan Tuomaan aikoina. Jo se seikka, että sen ajan paavit, joiden
huomio, kuten tiedämme, oli kiinnitetty tuohon suureen taisteluun
maailman mahtavimpia ruhtinaita vastaan, tuon tuostakin muistivat
tätä syrjäistä maata, osottaa selvästi, miten tehokkaasti uusi piispa
hoiti virkaansa. Saadaksensa apua kristikunnan pääkaupungista,
piti hän nim. Huolta siitä, että Suomen seurakunnan ahdinko tuli
Rooman tiedoksi. Ja myöntää täytyy, etteivät paavit olleet kuuroja
täällä pohjan perillä asuvien kristittyjen valituksille, vaan
että he koettivat pitää silmällä Suomenkin kirkkoa sekä tehdä
minkä voivat sen tilan parantamiseksi. Niinpä ilmaisee esim.
Honorius III Tuomaalle v. 1221 kirjoittamassaan kirjeessä ilonsa
siitä, että Suomen seurakunta uudestaan oli päässyt totuuden
tuntoon, huomauttaen samalla siitä ahdingosta: jonka alaisena
tämä seurakunta oli, sitä kun barbarikansat yhä edelleen kovasti
ahdistivat. Jotta pakanain väkivalta edes jossain määrin asettuisi,
kieltää kirje kirkonrangaistuksen uhalla kristityltä pitämästä
mitään kaupankäyntiä heidän kanssaan. Vaan ettei Suomen pieni
seurakunta tämmöisten kieltojen turvaamana, jos niitä olisikin
voitu noudattaa, ajan pitkään olisi saattanut viihtyen vaurastua,
on selvä. Tehokkaampiin toimiin oli ryhtyminen, jotta se pääsisi
kohoamaan siitä uupumistilasta, johon se pakanain hätyyttämänä oli
sortunut, Tuomas älysi sen ja hän tiesi myöskin, että kristinuskon
levittäminen Suomessa oli ainoa keino, joka voisi luoda pysyväistä
tulevaisuutta Henrik piispan alottamalle työlle. Hän toimitti
lähetyssaarnaajia Hämäläisten maahan, ja heidän työnsä näkyy
aluksi menestyneen hyvinkin hyvästi. Vaan uusi vaara idästä uhkasi
kuitenkin ennen pitkää jälleen Suomen seurakuntaa. Levottomina olivat
Novgorodilaiset seuranneet roomalaisen kirkon leviämistä Suomen
lahden pohjoispuolella, etenkin kun tämä kirkko samaan aikaan levitti
valtaansa Itämerenmaakunnissa, uhaten siis Venäjän valtakuntaa
ja uskontoa kahdelta taholta. Tämän uhkaavan vaaran estämiseksi
lähettivät he pappeja kastamaan Karjalaisia kreikkalaisen kirkon
uskoon, ja samaan aikaan toimitettiin meritse sotaretki Hämäläisten
kukistamiseksi. Nämä yritykset olivat suureksi haitaksi Tuomas
piispan aikeille. Kreikkalaiset lähetyssaarnaajat kastoivat paljon
Karjalaisia, "miltei koko kansan", käyttääksemme venäläisen kronikan
sanoja, ja Hämäläisiä vietiin joukottain pois vankeina. Suomesta
tehtiin kyllä jo seuraavana vuonna kostoretki itäänpäin. Vaan se
päättyi onnettomasti: Suomalaiset voitettiin verisessä taistelussa,
jossa he menettivät paljon väkeä, ja heidän täytyi tyhjin toimin
palata kotia. Melkein varmaan saatamme olettaa, että Tuomas piispa
oli tämän retken alkuunpanija, vaikkei sitä missään nimenomaan
mainita.

Masentumatta kuitenkaan näistäkään vastuksista jatkoi Tuomas
vaivaloista työtään. Hänen sydämmensä kristillisyydestä emme
varmuudella tiedä mitään, sillä aikakirjat eivät siitä kerro,
vaan että hän oli erinomaisen jäntevä mies, joka väsymättömällä
uutteruudella suoritti tehtävänsä, siitä ei voi olla kuin yksi
mielipide. Suomen hajonneesta seurakunnasta koetti hän rakentaa
pysyväisen kokonaisuuden, ja ihmeellisesti nämä pyrinnöt
onnistuivatkin, vaikka esteet olivat monet ja suuret. Että
kristinusko Varsinais-Suomessa Tuomaan aikana ja hänen toimestaan
pääsi vakaantumaan kansassa, todistaa muun ohessa Gregorius IX:nen
kirje Tammikuun 31 p:ltä 1229, Tämä kirje vahvistaa nim. Suomen
kirkon omistamisoikeuden niihin lehtoihin ja pyhiin paikkoihin,
joissa pakanat ennen olivat toimittaneet jumalanpalvelustaan,
vaan jotka muutamat Tuomaan kääntämät kristityt olivat kirkolle
lahjoittaneet. Uuttera piispa oli ilmoittanut asiasta paaville, joka
ei ollut hidas vahvistamaan hänen esitystään, etenkin koska tämä
esitys hyvästi soveltui ajan katsantotapaan. Köyhässä Suomessa, missä
kirkon aineellinen toimeentulo tietysti monesti oli hyvinkin vaikea,
oli tämä Tuomaan toimi epäilemättä suureksi hyödyksi kristinuskon
edistymiselle täällä pohjan perillä.

Toiset arvelevat, että Tuomas näillä ja muilla toimillaan koki
saada Suomesta vapaan, Ruotsista riippumattoman hengellisen
ruhtinaskunnan, joka paavin välittömän suojeluksen turvaamana
saavuttaisi suurta mahtavuutta, vaan tämä otaksuminen tuntuu meistä
oudolta. On kyllä totta, ettei hän Ruotsista pyytänyt apua Suomen
seurakunnalle, vaikka itäiset naapurit kovasti sitä ahdistivat,
totta sekin, että piispa _Albrecht_ vähää ennen Kalpaveljesten
avulla oli perustanut tuommoisen hengellisen ruhtinaskunnan, _Riika_
keskustana, ja että tämä esimerkki tavallaan oli omiaan kehottamaan
Suomen jäntevää piispaakin samoja tuumimaan, vaan nämä seikat eivät
riitä kysymyksessä olevaa olettamista puolustamaan. Kun Ruotsin
puolelta pitkään aikaan tuskin mitään oli tehty Suomen seurakunnan
suojelukseksi, ei ole kummallista, ettei Tuomas sieltä apua toivonut,
ja mitä Albrechtin yritykseen tulee, oli se siksi vähän tunnettu ja
laadultaan miltei ainoa, ettei se voinut muuttaa Ruotsista tulleen
keski-ajan miehen katsantotapaa näin tärkeässä asiassa. Että Tuomas
piti Suomea eri hiippakuntana, kutsuen itseään "Suomen ja Turun
piispaksi", on aivan toinen asia, joka ei millään tavoin todista
hänen pyrkineen erikseen Upsalan arkkipiispan esivallasta. Olihan
Ruotsissakin eri hiippakuntia -- niiden luku oli siihen aikaan 5 --
vaan ne olivat kaikki Upsalan arkkipiispan johdannon alaisina, ja
viimmemainittu itse riippui Lundin arkkipiispasta eli _primaksesta_,
joksi häntä nimitettiin. Miltei mahdotonta on olettaa, että Tuomas,
päästyään Suomen seurakunnan johtajaksi, niihin määrin olisi
vieraantunut tuolle katsantotavalle Pohjoismaiden piispojen suhteesta
toisiinsa, johon hän Ruotsissa ollessaan oli harjaantunut, että
olisi koettanut katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänen Ruotsin
kirkkoon. Eivätkä paavit, joiden erinomaisessa suosiossa Suomen uusi
piispa silminnähtävästi oli, millään tavoin kirjeissään ilmaise,
että semmoinen tuuma olisi ollut tekeillä. Gregorius IX sanoo
kyllä eräässä kirjeessä vuodelta 1229, että hän oli ottanut Suomen
piispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen suojaan, uhaten
kirkon kirouksella jokaista, joka millään tavoin uskaltaisi häiritä
heitä, vaan tämä ei mitenkään osota hänen tahtoneen välittömästi
hoitaa tätä hiippakuntaa. Huomattava on nim., että lännestäkin,
etenkin Gottlannista, vielä tuon tuostakin oli tehty ryöstöretkiä
kristittyjen Suomalaisten alueelle. Näitä Ruotsin kristityltä
häpäseviä retkiä, eikä mitään muuta, tarkoittavat selvästi paavin
vasta mainitut sanat, niinkuin muutkin näiltä ajoilta säilyneet
paavinkirjeet huomauttavat samasta ikävästä epäkohdasta.

Todistukseksi siihen, ettei ainakaan Gregorius IX tahtonut erottaa
Suomen seurakuntaa Ruotsin kirkosta, on eräs hänen kirjeensä
Tammikuun 23 p:ltä, v. 1229. Siinä kehotetaan Linköpingin piispaa ja
kahta muuta Ruotsin kirkon pappia tiedustelemaan, missä löytyisi hyvä
paikka Suomen tuomiokirkolle, sekä toimittamaan, että, tämä rakennus
saisi mukavamman aseman, koska "Suomen piispa oli ilmoittanut, että
tuomiokirkko silloin kuin kristinusko ensin istutettiin maahan,
oli rakennettu varsin huonolle paikalle, ja siitä syystä pyytänyt
piispanistuimen muuttamista, koska katolinen usko Jumalan armosta
niillä seuduin oli yhä levinnyt ja varttunut ja monta tuomiokirkolle
sopivaa paikkaa löydetty". Useat todistukset viittaavat siihen,
että Suomen piispanistuin, joka sitä ennen luultavasti oli ollut
Nousiaisissa, Tuomas piispan toimesta ja mainitun paavinkirjeen
johdosta, nyi muutettiin Räntämäelle. Mahdollisesti ruvettiin jo
siihen aikaan rakentamaan Turun tuomiokirkkoa.

Vaikka Tuomas väsymättömällä innolla ja jäntevyydellä valvoi Suomen
seurakunnan parasta, näytti katolisen kirkon tulevaisuus maassamme
monesti hyvinkin epätietoiselta. Itäisten naapurein hyökkäykset
uudistuivat näet uudistumistaan, estäen kristinuskon leviämistä
etenkin Hämeessä. Eräs paavinkirje vuodelta 1230 valittaa pakanain
kristittyjä vastaan tekemäin ryöstöretkien niihin, määrin uhkaavan
Suomen kirkkoa, että oli pelkääminen kristinuskon häviämistä koko
maasta, elleivät katolisen uskon puolustajat miehissä tarttuisi
miekkaan ja vastustaaksensa näitä hurjia vihollisia. Paavi kehottaa
mainitussa kirjeessä Upsalan arkkipiispaa ja kaikkia, hänen
alapiispojaan vaatimaan Ruotsin asukkaita taisteluun pakanoita
vastaan. Huomattava on, että kirje, joka luettelee moniaita Suomen
kirkkoa väijyviä pakanakansoja, ei näiden joukossa mainitse
Hämäläisiä eikä Satakuntalaisia. Tämä seikka todistaa, että
kristinusko Tuomas piispan väsymättömien toimien kautta niihin
määrin oli päässyt varttumaan Hämeessä ja Satakunnassa, että näiden
maakuntien asukkaat eivät tähän aikaan ottaneet osaa itäisten
naapuriensa ryöstöretkiin kristittyyn Suomeen, vaan päinvastoin itse
olivat näiden retkien esineenä. Muistakin viimmemainitun kirjeen
sanoista näkyy selvästi, että Suomen seurakunnan johtaja miehen
tavoin oli vaikeaa paimentointaan hoitanut.

Kun ei yllämainituista paavien kehotuksista pakanoitten
vastustamiseen ollut apua, kääntyi Gregorius IX Kalpaveljesten
puoleen, pyytäen heitä lähtemään Suomeen ja käyttämään voittoisaa
miekkaansa siellä sorretun katolisuuden puolustukseksi (1232). Hän
pyysi heitä neuvottelemaan Suomen piispan kanssa, miten tehokkaasti
voitaisiin vastustaa noita voimallisia vihollisia, luvaten heille
täydellisen synninpäästön, jos lähtisivät semmoiselle ristiretkelle.
Nämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Päinvastoin luopuivat
tähän aikaan Hämäläisetkin kristinuskosta, harjoittaen mitä kauheinta
raakuutta ja väkivaltaa kristittyjen veljiensä alueilla. Gregorius
kertoo eräässä kirjeessä vuodelta 1237, että he lähikansojen
yllytyksistä olivat kiihtyneet aivan hillitsemättömään vihaan
kristityltä kohtaan, uhranneet kastetuita lapsia epäjumalilleen,
ajaneet aikaihmisiä puiden ympäri, kunnes heittivät henkensä,
puhkaisseet papeilta silmät, silvonneet jäsenet sekä polttaneet
toisia oljilla peitettyinä tulessa. "Herran käsi" huudahtaa vanha
paavi "on istuttanut viinimäen, jota Hänen poikansa veri on
kostuttanut, jotta istutus Vapahtajan kyljestä juoksevan puron
hedelmöittämällä kasvaisi viiniä, jonka suloinen neste tuottaisi
puutarhan korkealle istuttajalle iloa; mutta, oi surkeutta! Tätä
viinimäkeä hävittää nyt metsäsika perin pohjin; peto turmelee sitä.
Sillä kansa nimeltä Hämäläiset, joka suurella vaivalla ja innolla
joku aika sitten saatiin kääntymään katoliseen uskoon, on nyt lähellä
asuvien ristin vihollisten yllyttämänä palannut entisen villityksensä
uskottomuuteen ja muutamien barbaarien kera perkeleen avulla
juurinensa hävittänyt Jumalan kirkon uuden istutuksen Hämeessä".
Gregorius pyytää Ruotsin pappeja kaikkialla varoittaen kehottamaan
mannermaan ja saariston kristityltä ristisotaan noita uskonheittoja
ja barbaareja vastaan, luvaten jokaiselle ristiretkeläiselle
synninpäästön. Vihdoinkin ryhdyttiin tehokkaisin toimiin, niin että
v. 1240 suuri ristijoukko saatiin kokoon. Siinä kerrotaan olleen
paitse Ruotsalaisia ja Norjalaisia myöskin Varsinais-Suomen ja
Hämeenkin miehiä sekä joukko pappejakin. Tarkoitus oli näet kastaa
voitetut pakanat ja kreikanuskoon kuuluvat katolisen kirkon uskoon.
Jättäen pakanalliset Hämäläiset sikseen, kulki ristijoukko Novgorodia
kohti. Syytä oli toivoa hyvää menestystä tälle yritykselle, sillä
juuri samaan aikaan uhkasivat _Mongolilaisetki_, jotka vastikään
olivat laskeneet melkein kaikki Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alle,
Novgorodia. Mutta Herra oli toisin päättänyt. _Aleksanteri Newski_
kokosi Novgorodilaisten sotavoimat, joilla hän perin pohjin voitti
ristiarmeijan Nevajoen luona. Tappelun kerrotaan olleen hyvin verisen
ja Ruotsalaisten sotajoukosta kaatuneen paljon miehiä. Murtunein
voimin täytyi ristijoukon paeten palata kotia. Yhtä huonosti päättyi
saksalaisten ritarein Virosta seuraavana vuonna Novgorodilaisia
vastaan tekemä ristiretki. Murtumatonna uhkasi pakanuus yhä edelleen
kristittyjen Suomalaisten itäistä rajaa, ja kreikkalainen kirkko
levitti oppiansa Itä-Suomessa. Katolisen kirkon tulevaisuus maassamme
peittyi jälleen epätoivon pimeään.

Näiden kovien onnettomuuksien häiritsemänä likeni Tuomas piispan
elämän ilta. Monissa myrskyissä, joissa tavalliset miehet heti
olisivat sortuneet, oli hän seisonut jäykkänä, murtumattomana,
vaan jo alkoi hänkin horjua. Itseään säästämättä oli hän uhrannut
kaikki voimansa Suomen kirkon hyväksi, toivoen saavansa nähdä
vaivaloisen työnsä hedelmiä. Vaan mitä oli hän saanut aikaan, kuinka
surkeasti olivat hänen toiveensa pettyneet! Hävittävä rajuilma
likeni likenemistään Suomen kirkkoa, uhaten perikadolla hänen
työtään. Miten voimaton hän oli, kuinka kykenemätön vaaraa estämään!
Neuvotonna seisoi nyt tuo tähän asti jäntevä piispa, turvatonna kuni
häälyvä ruoko ajan myrskyissä. Ja kaikkiin näihin onnettomuuksiin
liittyi vielä omantunnon syyttävä ääni, joka nuhteli veripunaisista
synneistä. Tuomas oli nim. Väärentänyt erään paavinkirjeen ja
jossakin tilaisuudessa, kentiesi papillista tuomarinvaltaansa
harjoittaen, antanut silpoa muutamaa ihmistä niin kovasti, että
onneton seurauksista kuoli. Haikein sydämmin tunnusti hän paaville
syntinsä, pyytäen eroa virastaan. Tämä pyyntö myönnettiin, ja v. 1245
luopui Tuomas murtunein voimin Suomen hiippakunnan hoidosta.

Suuren miehen vaikuttimia ei ole helppo arvostella, etenkin kun hänen
tekonsa yksityisseikat ovat vähän tunnetut. Emme kuitenkaan erehtyne,
jos väitämme, että Tuomas piispan katumus, joka silminnähtävästi oli
tehokkaana syynä hänen eronpyyntöönsä, ei ollut tuota tavallista
laatua, joka saa pintapuoliset ihmiset piankin syntinsä unohtamaan,
vaan syvempää. Kernaasti myönnettäköön, että yllämainittu julma
teko, joka kuitenkin sekin on arvosteltava keski-ajan katsantotavan
mukaan, todistaa Tuomaan olleen rajuluontoisen miehen, vaan mies
hän oli, ja ennenkuin hän tunnusti itsensä mahdottomaksi istumaan
piispanistuimella, jota hän niin suurella kunnialla oli edustanut,
oli hänen täytynyt nöyrtyä ja nöyrtyä syvään. Sillä epäluotettavalta
näyttää se luulo, että toivottomuus Suomen kirkon tulevaisuuden
suhteen olisi ollut pääsyynä hänen luopumiseensa piispanvirasta.
Kolmattakymmentä vuotta oli Tuomas piispa vaaroja pelkäämättä
seisonut, taistelutantereella miten olisi hän vanhoilla päivillään
pelosta lähtenyt pakoon? Mutta kun omatunto saa synnistä tuomita,
silloin uupuu rohkeakin uskaliaisuus. Ja tältä kannalta tahdomme
arvostella Suomen ensimmäistä varsinaista piispaa, seuratessamme
häntä _Visbyn_ luostariin, missä hän vielä muutamia vuosia munkkina
taisteli sisällistä, ihmisiltä salattua taistelua, jonka tuomarina
Herra yksin on. Tuomas kuoli Visbyssä v. 1248.




XXI.

Birger jaarlin ristireti Suomeen.


    Herra tekee pakanain neuvot tyhjäksi: Hän saattaa kansain
    ajatukset turhaksi. Ps. 33: 10.

Jos milloinkaan, tarjosi aika Tuomas piispan virastaan luopumisen
jälkeen tilaisuutta Suomen pakanallisille asukkaille ja heidän
itäisille liittolaisilleen tarttumaan aseisin maan lounaisessa osassa
asuvia kristityltä vastaan. Ristijoukon suuri tappio Nevajoen luona
teki katolisen kirkon ystävät toivottomiksi, lisäten samassa määrässä
heidän vihollistensa urhoollisuutta, eikä kuulunut enää Turun
piispanistuimelta Tuomaan urhoollisuuteen kehottava ääni. Poistunut
on näyttämöltä tuo jäntevä paimen, joka Aurajoen rannalta puhui
vakavia sanoja taisteluun vihitylle laumalleen, ja masentuneet ovat
hänen seurakuntansakin voimat. Mutta miten uhkaava vaara olikin, ei
sortunut Suomen seurakunta nytkään. Herra riensi sen avuksi, "tehden
pakanain neuvot tyhjiksi".

V. 1248 kävi paavin legaatti, Sabinan kardinaali-piispa _Vilhelm_
Ruotsissa, tarkastamassa maan kirkollisia asioita. Pitkälliset
sisälliset metelit olivat nim. Suuressa määrässä häirinneet
kristinuskoa läntisessä naapurimaassamme sekä estäneet sikäläisen
kirkon järjestämistä kristikunnan erämaissa käytännössä olevien
ohjesääntöjen mukaan. Vilhelm piti kirkolliskokouksen _Skenningen_
kaupungissa (1248), missä maan kirkolliset olot tarkemmin määrättiin.
Muun ohessa säädettiin tässä tilaisuudessa pappien naimattomuus
Ruotsissakin noudatettavaksi laiksi. Kun kokous oli päättänyt työnsä,
kävi kardinaali erittäin kuninkaan puheilla, ja luultava on, että
hän kehotti häntä ristiretkeen Hämäläisiä vastaan, sillä näiden
luopuminen kristinuskosta ja Suomen kirkon tukala asema oli, kuten
tiedämme, Roomassa hyvin tunnettu.

Ruotsin mahtavin mies oli siihen aikaan Bjälbon jaarli _Birger
Maununpoika_. Hän oli nainut kuninkaan sisaren, ja maan hallitus oli
kokonaan hänen käsissään. Vilhelm Sabinalainenkin mainitsee eräässä
Skenningen kokouksen jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä, että Birger
melkein yksin hallitsi Ruotsia. Järjestettyään valtakunnan sisällisiä
oloja, päätti tämä mahtava ja jäntevä mies lähteä ristiretkelle
Suomeen. Siihen vaativat häntä tehokkaasti Ruotsin valtiollinen etu
ja uskonnollisiin urotöihin taipuva ajanhenki, jonka lapsi hän oli.

Ruotsalainen kronika pukee kertomuksen tästä ristiretkestä, joka
tehtiin v. 1249, runon viehättävään muotoon. Se kertoo, miten
sankarit, suuren tehtävänsä innostuttamina, ottivat isien ruostuneet
miekat seinästä taistellaksensa Jumalan kunniaksi, jättäen vaimonsa
ja morsiamensa rannalle itkemään ja purjehtien iloisina vieraille
maille. Onnellisesti saapui Birgerin laivasto matkansa perille.
Paikasta, jossa maalle astuttiin, ei kronika anna mitään tietoja.
Eräs myöhempi kirjailija sanoo Birgerin saapuneen "Hämäläisten
satamaan", vaan missä tämä oli, sitä ei ole voitu varmuudella
päättää. Luultavinta on kuitenkin, että tuolla nimellä tarkoitetaan
jotakin paikkaa Suomenlahden rannalla Hankoniemen itäpuolella.
Hämäläiset asettautuivat vastarintaan, mutta joutuivat taistelussa
tappiolle. Voitollisesti tunkeutui ristijoukko heidän sydänmaihinsa.
Joka suostui antamaan kastaa itsensä, sai pitää henkensä ja
tavaransa, joka yritti vastarintaa, sai surmansa ristiretkeläisten
miekasta. Väkivalta tuki saarnaa, ja vastahakoisesti taipuivat
Hämeen vapaat asukkaat vieraan vallan ja tuntemattoman uskonnon
kuuliaisuuteen. Kolkko ja sumuinen on kristinuskon aamu Suomen
synkissä saloissa, mutta päivä, jonka koittoa se ennustaa, on
poistava sumut, sillä se on Herran armonpäivä.

Saavuttuaan Vanajanreitin varrelle, alkoi Birger rakennuttaa linnaa
kristinuskon ja Ruotsin vallan tukeeksi Hämeessä. Vielä tänä päivänä
kertovat tämän linnan, _Kruununlinnan_ eli _Hämeenlinnan_ vankat
muurit kristityn Suomen asukkaille, miten sitkeä pakanuuden valta
isiemme maassa muinoin oli.

Tästä ajasta alkaen taipuivat Hämäläiset vähitellen kristinuskoon.
Ainakaan eivät aikakirjat enää kerro heidän yrittäneenkään mitään
yleisempää kapinaa Ruotsin valtaa vastaan. Jätettyään "kristittyjä
miehiä maahan", purjehti Birger jaarli seuraavana vuonna takaisin
Ruotsiin, jonka valtiolliset olot vaativat hänen läsnäoloaan.
Kirkollisessa suhteessa liitettiin Hämäläisten maa Suomen
hiippakuntaan, joka samassa tuli likeisempään yhteyteen Ruotsin
valtakuntaan. Birger omisti nim. Ruotsin kruunulle sen veron, jonka
Suomalaiset siihen asti olivat maksaneet piispallensa. Muuten on
tunnettu, että tämä merkillinen mies, jonka nimi on etevimpiä
Ruotsin historiassa keski-aikana, laati valtakunnalle monta aivan
tärkeää lakia, joiden suojassa kristinuskolle koitti turvallisempi
tulevaisuus. Hän näet sääti, että sisaren (naisilla ei sitä ennen
ollut mitään perimisoikeutta) piti periä puolet veljen osasta, sekä
vahvisti "koti-, kirkko- ja nais-rauhan". Nämä lait, joita vähitellen
aljettiin noudattaa Suomessakin, tarjosivat kirkollemme vielä
vankemman tukeen, kuin Kruununlinnan kivimuurit, valmistaen samalla
kansan sydämmissä jaarlille muiston, joka on valloittajan mainetta
suurempi.




XXII.

Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.


    -- -- -- miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?

    Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.

Maallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut.
Miltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen.
Kukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön
sisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti
oli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa,
puhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki
paavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta,
nim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää
saava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet.
Ennenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä
näennäinen rauha, jonka kestäessä "Pietarin jälkeiset" laativat
lakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on
tapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi
vuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa
etsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot
särkevät ne vihdoinkin.

Kolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa _Ludvig
IV_, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä _"Pyhä"_. Arvosteltuna
keski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän
nimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan
syntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa
kansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä
ja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan
kuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan
ja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran
armonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja
nöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen
antajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa
rippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä
hänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan
kristityn ruhtinaan kaunis esikuva.

Tämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä
ratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse
oli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa
tautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että _Kovaresmialaiset_,
eräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut
palvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen
asukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain
luut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti,
että hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun
uskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin.
Mutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa
mahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä
noihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo
rajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret
ristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät
kuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai
kuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle
v. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen
käsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja
hän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten,
suuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa
Palestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen
vallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi
supistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat
hänen palajamaan kotia (1254).

Mitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi
mukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä
veronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen
jumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan
alamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan
enteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta.
Vastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on
ehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas,
vaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas
Ludvigkin asettuu tälle kannalle.

Mutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan
tuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää
maata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka
hänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei
enää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä
ristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan
kansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista,
Ristijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät,
kun huomasivat, että kuningas pyrkikin _Tunesiaan_, ja ennustivat
onnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen
matkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut
veljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen
oli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta,
kuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle,
vaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä
päivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus
synnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui
kuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan
hänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle.
Luoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet
ristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p.
1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: "Herra, minä lähden sinun
huoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja
ylistää sinun nimeäsi".

Paavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut
avoinna, korotettiin v. 1271 _Gregorius X_. Hän koetti tukea
paavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja
sääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes
saataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se
päätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä
edellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa
ankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä
paavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan
valvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee
paavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin
mielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim.
Kysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli
piankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä.
Kaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat,
että innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut,
vieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä,
väittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku
paavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi
niiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.

Tämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään
puolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa
itämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes
ainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa _Ptolemais_, enää
oli jälellä. V. 1291 ryntäsivät _Sarasenilaiset_ viimmemainittua
kaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla
urhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä
1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän
asti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa,
voittajalle.

Tällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa,
jonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt
200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut.
Ja turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina
jäi pakanain käsiin. Niin -- turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos
sitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme
ristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri.
Yleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat
tärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten
katsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta
koskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi
ristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena,
jonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se
eksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa
ulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa
ja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa
itse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana,
että Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä
on tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva
"yksi lammashuone". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus,
joka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut
kristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen
heitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka
olivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä
niiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän
sen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta,
ja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan
"Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket
saarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin
toivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut
tuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.

Kauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja
maallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin
vanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui
pääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä
käsittämään tuota suurta sanomaa "ei hän ole täällä, mutta nousi
ylös". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan
neuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se
rukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.




XXIII.

Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja
Skotuslaiset.


    -- mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.

Skolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen
olemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen
teokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu,
lainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan
synnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin
kääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta
elinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa
elämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan,
joka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys
inhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin
kaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika
kipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan
kipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että
skolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne
kun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle
eksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin
jo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien
ihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale
järjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin
syystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten
suoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät.
-- Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä
tiedemiehistä.

Ensimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen
filosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli
_Aleksanteri Halesista_ (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan
Pietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa
tämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle
muidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä
Lombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin
oppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen
ja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan
heikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin
kuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan,
hänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa
saa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän
tiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen
kirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa
lausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla
Aadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö
y.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä,
joista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.

Kolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja.
Aleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan,
ja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä
oppineita. Emsimmäinen näistä oli _Albertus_, joka suuren oppinsa ja
terävän järkensä tähden sai liikanimen "Suuri". Suurimman maineensa
saavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan
tapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti
lapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.

Dominikanein etevin teologi oli _Tuomas Aqvinolainen_. Hän vaikutti
opettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa
y.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka
hän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin
orjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä
oppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin
mielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle
vainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun
hänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske
syrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen.
Hän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle
katsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli
vieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin
siihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja
muilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan
edessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä
tämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden
koskevan opin puolustukseksi.

Tuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin
siveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän
tiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä
uskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut
kristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede,
vaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se
nimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä
raamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset
ihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän
Hengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille
ihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen
tietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo
synkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä
evankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä
oppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli
v. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.

Samana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä
tiedemies, fransiskanimunkki _Bonaventura_. Häntäkin kiitetään
erinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä
"Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt". Tuo on keskiajan
pintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta,
joka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja
hänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle,
jälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras
kristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin
perehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan
rakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja
puhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen
tieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta
ilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä
enemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen
opin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä
mielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin _Johannes Duns
Skotuksen_ (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus
kahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, _Tuomaslaiset_
ja _Skotuslaiset_. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen
katsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa
muodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen
armon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen
Johannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan.
Toinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee
käsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli,
kuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo
Bernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen
kuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella
tavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki
epäilykset, lausuivat he rohkeasti, että "pyhä äiti" sikisi ja syntyi
perisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.

Omituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon
kirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden
välinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen
oman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin
tutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen
ulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön
sana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten
sumuisessa ilmassa.




XXIV.

Räntämäen piispat.


    Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on,
    niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen
    kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka
    ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.

Sortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta
paimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia
vastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia
Tuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä
käytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana
ja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin
Turkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin
hallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä
oli _Bero_. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia
vuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että
hän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten
piispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme
muuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet,
koetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on
kyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei
suinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon
etuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä
Suomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi
Ruotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan
toista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja
sanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko
keskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras;
miksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme?
Arvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka
kuuluu: "antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat". -- Bero kuoli
luultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.

Hyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot
Suomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten
vähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa
kristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme
niitä siis.

Beron jälkeinen Turun piispanistuimella oli _Ragvald I_ (1258-1266).
Hänkin oli Ruotsista kotosin ja oli ollut kuninkaan kanslerina.
Ragvald pani alkuun n.s. "ruokalisän" eli vapaaehtoiset lahjat
kirkolle, joista piispa sai osan, seurakunnan pappi loput. Muuta ei
piispankronika mainitse hänen työstään Suomen seurakunnan johtajana.
Epäilemättä oli Ragvald kykenevä mies, koska häntä käytettiin
valtiollisissakin toimissa. Hän kuoli v. 1266 ja sai hautansa hänkin
Räntämäen kirkossa.

Miten tarkkaan Ruotsin hallituskin jo tähän aikaan piti Suomen
kirkollisia oloja silmällä, näkyy siitäkin, että kuninkaan kansleri
jälleen määrättiin Turun hiippakunnan johtajaksi. Miehen nimi
oli _Katillus_. Hänen aikanaan lakkautettiin Ruotsin kuninkaan
omavaltainen oikeus määrätä Suomelle piispa. Jo v. 1250 oli paavi
Innocentius IV Ruotsin kirkon noudatettavaksi määrännyt, että kaikki
piispat olivat asetettavat virkaansa kanonisen vaalijärjestyksen
asetuksen mukaan sekä ettei kuninkaalla, valtakunnan mahtavilla eikä
talonpojilla olisi mitään oikeutta kutsua tahi valita piispaa, vaan
että _tuomiokapituleilla_ yksin olisi tämä oikeus. Sama bulla määräsi
myöskin, että tuomiokapitulit toimitettaisiin kaikkiin hiippakuntiin,
joissa semmoisia ei vielä löytynyt, jotta kirkon hengellinen valta,
jonka oikeuksia ei maallinen valta millään ehdolla saisi itselleen
anastaa, olisi kaikkialla tunnustettu. Jokaiseen tuomiokapituliin
piti kuulua yksi pappi ja vähintäin viisi kaniikia eli tuomioherraa.
Näitä määräyksiä ryhtyi Katillus, piispaksi tultuaan, panemaan
käytäntöön Suomessakin. Hän sai aikaan tuomiokapitulin, johon kuului
viisi miestä, nim. Piispa ja neljä kaniikia. Viimmemainittujen
tehtävänä oli yksissä piispan kanssa valvoa hiippakunnan hoitoa
sekä hänen kuoltuaan valita hänen jälkeisensä. Täten toimitettu
piispanvaali, johon ei kuningas saanut millään tavoin sekaantua, oli
viimmeksi lykättävä paavin vahvistettavaksi [Tätä lakia sopii pitää
lisäyksenä Skenningen kirkolliskokouksessa tehtyihin päätöksiin.] --
Piispa Katillus, joka kuoli v. 1286, haudattiin, samoinkuin hänen
edeltäjänsäkin, Räntämäen kirkkoon.

Suomen ensimmäinen, kanonisen lain mukaan valittu piispa
oli _Johannes I_ (1286-1290), joka ennen oli ollut Sigtunan
dominikaniluostarin priiorina. Hänen vaikutuksestaan Turun
hiippakunnan johtajana ei löydy minkäänlaisia tietoja. Sen vain
tiedämme, että paavi _Nikolaus IV_ v. 1290 päästi hänen "siitä
siteestä, jolla hän oli Turun seurakuntaan sidottu", Johannes kun
näet samana vuonna oli valittu Upsalan arkkipiispaksi, johon virkaan
hän nyt siirrettiin. Hän kuoli jo seuraavana vuonna.

Räntämäen piispojen aikana ei vielä löytynyt kuin yksi ainoa,
luostari Suomessa, nim. Dominikani-luostari Turussa. Vuosilukua,
jolloin se perustettiin, ei varmuudella voida määrätä. Mahdollista
on, että se syntyi jo Birger jaarlin ristiretken aikana. Se oli
tietysti aivan vähäpätöinen ja köyhä, niinkuin se maa, jossa se
sijaitsi. Mutta sekin todistaa kuitenkin, että katolinen kirkko oli
päässyt juurtumaan Suomessa. Jo kohosivat Aurajoen rannalla myöskin
Turun tuomiokirkon korkeat seinät, vaikka rakennus vasta muutamia
vuosia myöhemmin valmistui. Herra piti huolta istutuksestaan,
lähettäen tänne paimenia ja siunaten heidän työtään.




XXV.

Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.


    Jumala! Me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille
    luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.

    Sinä olet ajanut pakanat pois kädelläs; mutta heitä sinä olet
    istuttanut jälteensä: sinä olet kansat kadottanut mutta heitä
    sinä olet levittänyt. Ps. 44: 1-2.

Katolisen kirkon varttuessa maamme lounaisosassa, oli itäsuomi
vielä pakanuuden pimeässä. Sitä paitse koetti kreikkalainen kirkko,
joka levitteli oppiansa länteenpäin, saada uskontoaan istutetuksi
Karjalaisiin, jotka siten olisivat tulleet erotetuiksi muusta
Suomesta. Itäpuolelta alituisesti uhkaava vaara oli kehottanut
Ruotsalaisia levittämään valtaansa ja tukemaan sitä naapurien
hyökkäyksiä vastaan. Näin asiain ollen, ei sovi kummastella, että
Venäläisetkin puolestaan asemaansa suojellaksensa koettivat turvata
valtakuntansa itäistä rajaa. Karsain silmin he katselivat Ruotsin
kasvavaa valtaa, joka likenemistään likeni heitä. Noiden kahden
Pohjois-Europan herruuteen pyrkivän valtakunnan huomio, johon liittyi
kahden toisilleen vieraantuneen ja riitaisen kirkon lähetystoimi,
kääntyi yhä suuremmassa määrässä Itä-Suomeen. Karjalaisten kohtalo
oli nyt ratkaistava.

Kuollessaan oli Ruotsin mainio kuningas _Maunu Latolukko_ alaikästen
lastensa hoitajaksi määrännyt _Torkel Knuutinpojan_ (1290). Parempiin
käsiin eivät valtionohjat olisi voineet joutua. Torkel oli voimakas
ja älykäs mies, joka uhrasi kaikki voimansa valtakunnan eduksi. Hän
päätti heti ryhtyä toimiin rakentaakseen salpoja Novgorodilaisten
alituisille ryöstöretkille. Luultavasti oli Ruotsissa jo edellisinä
vuosina tuumittu ristiretkeä Karjalaan, vaan tuumasta ei ollut
valmista tullut, vaikka Suomen itäiset naapurit tuon tuostakin
olivat sen tarpeellisuudesta uhaten muistuttaneet. Kuinka julmasti
Novgorodilaiset jälleen olivat kohdelleet kristittyjä Suomalaisia,
käy selville eräästä paavi _Gregorius X:nen_ kirjeestä noin vuodelta
1270. Siinä kerrotaan, miten Karjalaiset olivat polttaen ja
hävittäen hyökänneet Ruotsalaisten alueelle, kauheasti surmanneet
kristityitä, solvanneet heidän jumalanpalvelustaan ja pyhiä
paikkojaan sekä vieneet muassaan kastetuita lapsia, kasvattaaksensa
heitä "jumalattomassa opissaan". Kirje kehottaa Ruotsalaisia
ristiretkeen näitä kirkon julmia vihollisia vastaan. Kun jäntevä
Torkel Knuutinpoika pääsi hallitukseen, ei hän viivytellyt hanketta.
Siihen häntä kehotti sekin seikka, että Karjalaiset juuri siihen
aikaan osottivat taipumusta luopumaan liitostaan Novgorodilaisten
kanssa ja liittymään Ruotsalaisiin. Koottuaan melkoisen sotajoukon,
purjehti hän v. 1293 itäänpäin. Viipurin lahden rannalla astuivat
ristiretkeläiset maalle. Karjalan avara maa oli nyt valloitettava
Ruotsin kruunulle, sen pakanallisen kansan sydämmet voitettavat
katoliselle kirkolle. Kertomus tästä vaikeasta tehtävästä kuuluu
miltei kokonaan yleiseen historiaan. Se käsittää monta verellä
kirjoitettua lehteä, joihin rauhan evankeliumi ei säteitään luo kuin
vilahdukselta vain.

Ruotsin vallan ja katolisen kirkon turvaksi Karjalassa rakennutti
Torkel Knutinpoika _Viipurin linnan_. Vielä samana kesänä palasi
hän takaisin Ruotsiin. Lähetystointa johtamaan oli hänen muassaan
seurannut Vesteråsin piispa _Pietari_, vaan eivät kerro aikakirjat
mitään tämän miehen vaikutuksesta. Ettei hän voinut paljo toimittaa,
on helposti ymmärrettävä siitäkin, että ei osannut kansan kieltä.
Alituiset sodat Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä, joiden esineenä
ja näyttämönä Karjalan maa pitkät ajat oli, tekivät lähetystoimen
monesti sittemminkin miltei mahdottomaksi. Myöhään juurtui
kristinusko Itä-Suomen pakanallisiin asukkaisin. Mutta sotajoukkojen
Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, kukisti kuitenkin pakanuuden
vallan sielläkin, levittäen katolisen kirkon alaa isänmaassamme --
sen kirkon alaa, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Väinön
kannel vaikeni vähitellen Itä-Suomen saloissa; Saima-vetten saarilta
ja Vuoksin rannoilta haihtuivat, vaikka myöhään, pakanuuden öiset
unelmat, ja Karjalankin kansan huulilta alkoi kuulua elävän Jumalan
ylistys.




XXVI.

Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.


    Sinun sydämmes ylpeys on sinun vietellyt, ettäs vuorten rotkoissa
    asut, sinun korkeissa linnoissas, ja sanot sydämmessäs: kuka
    taitaa minun syöstä maahan?

    Vaikka ylös korkialle menisit niinkuin kotka, ja tekisit pesäs
    tähtein keskelle; niin minä kuitenkin syöksen sinun alas sieltä,
    sanoo Herra. Obad. 3-4 v.

Monesti oli maalliseen mahtavuuteen pyrkivä paavikunta, niinkuin
tiedämme, joutunut Italian herruudesta taistelevain ruhtinasten
ja valtiollisten puolueiden orjaksi. Kaiken tuon suuren valtansa
uhallakin täytyi sen turvautua ystäviin, jotka ennen pitkää
esiintyivät sen ilmi vihollisina. Itse mahtavuutensa aikanakin sortui
paavikunta usein maallisen vallan voimattomaksi leikkikaluksi.
Kolmannenkintoista vuosisadan vaiheet ilmaisevat selvään, miten
mutkainen ja epäluotettava se tie oli, jolla "Pietarin jälkeiset",
edeltäjäinsä tuumaa noudattaen, koettivat valtaansa säilyttää ja
kartuttaa. Tappion enteitä ilmaantuu tuon tuostakin, vaan paavikunta
noudattaa samaa ohjelmaa yhä edelleen, kunnes Herra sen syöksee
maahan.

Kun _Nikolaus IV_ v. 1292 kuoli, kului kaksi vuotta, ennenkuin uusi
paavi valittiin hänen sijaansa. Lyonin kirkolliskokouksen määräystä,
jonka mukaan vaali heti olisi ollut toimitettava, ei voitu noudattaa
muutamain Rooman ylimyssukujen eripuraisuuden tähden. Vihdoin sopivat
keskenään eripuraiset puolueet valitsemaan _Coelestinus V:nen_, tämä
kun oli alakuloinen, erakkoelämään taipuvainen vanhus, jolta ei ollut
mitään pelättävää. Mutta samaan aikaan esiintyy näyttämöllä mies,
joka koettaa korottaa paavikuntaa sille mahtavuuden kukkulalle,
jolta se viimme aikoina oli alkanut painua alaspäin. Tämä mies
oli kardinaali _Gaetani_. Äärettömän kunnianhimonsa kiihottamana
ja kavaluutensa neuvomana, sai hän Coelestinuksen pois viralta ja
astui nyt itse nimellä _Bonifacius VIII_ paavinistuimelle v. 1294.
Neapelista, missä edellinen paavi oli asunut, saapui vallananastaja
tavattoman komeassa juhlasaatossa Roomaan. Neapelin ja Unkarin
kuninkaat taluttivat hänen kullalla ja hopealla koristettua ratsuaan,
lukematon väkijoukko seurasi tulisoitot kädessä. Kevytmieliset
Roomalaiset riemuitsivat, ja vallanhimoinen Bonifacius unohti, että
"Jumala seisoo ylpeitä vastaan".

Uuden paavin ensimmäinen toimi todistaa selvästi, minkä hengen
lapsi hän oli. Saatuaan vihiä siitä, että eräs häntä vastustava
puolue aikoi korottaa Coelestinuksen valtaistuimelle, antoi hän
sulkea vanhuksen, jonka käytös ei millään tavoin antanut aihetta
epäluuloihin, kehnoon vankilaan, missä onneton kärsimisistä
masentuneena pian heitti henkensä. Muillakin väkivaltaisilla toimilla
koetti hän alusta alkaen tukea valtaansa, käyden yhä rohkeammaksi,
jota paremmin hänen vallanhimoiset juonensa onnistuivat. Kuollessaan
sanotaan Coelestinuksen hänestä lausuneen: "Bonifacius anasti
valtansa ketun kavaluudella, hän hallitsee jalopeuran tavoin ja on
kuoleva kuin koira". Jos kertomus onkin myöhemmin keksitty, niinkuin
toiset väittävät, ansaitsevat nämä sanat huomioa, sillä ne kuvaavat
sattuvasti Bonifaciuksen elämänvaiheita.

Noudattaen Gregorius VII:nen ja Innocentius III:nen periaatteita,
aikoi Bonifacius "asua korkeassa linnassa". Häntä ei enää jalostuta
edes paavikunnan suuruus semmoisena: oma kunnia ja korkeus on hänen
silmämääränään. Ja muuttunut on aikakin. Tuo kuolemaan tuomittu
maallinen Kristus-valtakunta, jonka loiston häikäseminä länsimaiden
kansat siihen asti olivat kannattaneet paavien vaatimuksia, ei enää
innostuta unen vallasta heräjävää kristikuntaa, ja aikansa lapsena
vieraantuu paavikin itse aatteelle semmoisena, Mutta ei hän silti
vaatimuksistaan luovu. Asettuen mitä alastomimman kunnianhimon
kannalle, kysyy hän ylpeämmin kuin kukaan ennen häntä: "kuka taitaa
minun syöstä maahan?"

Bonifaciuksen vaarallisin vastustaja oli Franska, Tämän maan
hallitsijana oli siihen aikaan _Filip IV Kaunis_. Hän oli
vallanhimoinen ja juonikas, niinkuin paavikin. Kumpikin pyrki
mahtavuuteen. Tuo pitkä, kautta vuosisatojen kestänyt taistelu
paavikunnan ja maallisen vallan välillä, on vihdoinkin joutunut niin
pitkälle, että ratkaisun hetki on käsissä.

Filip kävi sotaa Englantia vastaan. Saadaksensa rahoja sen
jatkamiseen, oli hän kiskonut Franskan kirkolta suuria veroja. Tämä
seikka tarjosi Bonifaciuksen vallanhimolle tilaisuutta koettamaan
rajoittaa kuninkaan kasvavaa valtaa. Hän kielsi jyrkästi Filipiä
vaatimasta kirkolta veroa ja Franskan papistoa noudattamasta
kuninkaan käskyä (1296). Jokaista uppiniskaista uhkasi hän
pannalla. Filip vastasi: "kirkkoon kuuluu sekä hengellisiä että
maallikkoja; kirkon vapaus on jaettuna kummankin säädyn välillä".
Huomattuaan, ettei Franskan papistokaan ollut altis kannattamaan
hänen tuumaansa, peräytti Bonifacius vaatimuksensa. Taitavasti
salasi hän tappionsa, koettaen ystävyyden-osotteilla kietoa
kuningasta verkkoon. Hän pääsikin niin pitkälle, että Filip suostui
lykkäämään sotansa Englannin kuninkaan kanssa paavin ratkaistavaksi.
Mutta kun Bonifacius ei ollut taipuvainen valvomaan Franskan etua
kuninkaan vallanhimoisten tuumien mukaan, lykkäsi tämä lopullisen
rauhanteon Englannin kanssa kuukaudesta toiseen, osottaen sen ohessa
ystävyyttä Bonifaciuksen vihollisille sekä solmien liiton _Albrekt
Itävaltalaisen_ kanssa, jonka valitsemista Saksan kuninkaaksi paavi
jyrkästi vastusti. Yhä vaikeammaksi kävi asema, kiihtymistään
kiihtyi riita. Kumpi on sortuva taistelussa, Filip vai Bonifaciusko,
kuninkuus vai paavikuntako? Kolmatta mahdollisuutta ei aika enää ota
kannattaakseen.

Ylpeänä, maailmallisen kunniansa loistavaan pukuun puettuna,
valmistautui paavikunta ratkaisevaan taisteluun. Tammikuussa v.
1300 liikkuivat lukemattomat väkijoukot pyhän kaupungin kaduilla.
Semmoista oli kyllä ennenkin uuden vuosisadan alkaessa nähty
Roomassa, vaan ei milloinkaan ennen ollut pyhiinvaeltajain luku
ollut niin suuri. Kristikunnan etäisimmistäkin maista saapui ihmisiä
Roomaan: lapsia ja täysi-ikäisiä, miehiä ja naisia, ylhäisiä ja
alhaisia. Eräs historioitsija, joka oli juhlassa saapuvilla,
arvelee kaupungissa joka päivä olleen 200,000 vierasta. Bonifacius
VIII oli nim. kirkollisesti vahvistanut tämän kristikunnan vanhan
tavan, luvaten jokaiselle, joka nyt, vuosisatain vaihtuessa,
kävisi jossain määrätyssä Rooman kirkossa, synnit anteeksi. Tälle
juhlalle antoi hän historiallisen nimen "riemuvuosi", verraten sitä
vanhan testamentin riemuvuoteen, jolloin kaikki velat annettiin
anteeksi. Maailman ruhtinaana esiintyi paavi kansan ihailtavaksi,
rukoiltavaksi. Hänen edellänsä kannettiin miekkaa, valtakunnan omenaa
ja valtikkaa, ja kuuluttaja huusi: "kas, tässä on kaksi miekkaa!
Tässä Pietarin seuraaja! Tässä Kristuksen sijainen!" Riemastuneet
pyhiinvaeltajat lahjoittivat tavattomat rahasummat paavin rahastoon,
mieltymys oli yleinen, ja entistä rohkeampana loi Bonifacius silmänsä
tulevaisuuteen. Pettävä toivo, sannalle rakennettu valta!

Näiden vaiheiden ohessa oli Filip Kaunis asettautunut yhä jyrkempään
vastarintaan. Bonifacius, joka tarkkaan seurasi hänen hankkeitaan,
päätti Innocentiuksen tavoin kerrassaan masentaa uppiniskaisen
vastustajansa. Uhaten kielsi hän Franskan pappeja kuninkaalle
veroa maksamasta, ja kun tämä kielto ei auttanut, vaati hän heitä
kirkolliskokoukseen Roomaan, missä asia oli lopullisesti tutkittava,
julistaen jokaisen, joka ei noudattaisi viimmemainittua käskyä,
kerettiläiseksi (1302). Filip julmistui. "Joka ei älyä, että kuningas
maallisissa asioissa on kaikista ihmisistä, siis paavistakin,
riippumaton, hän on hassu" lausui hän paavin vaatimusten johdosta.
Sitten kutsui hän säädyt (aateliston, papiston ja porvarit) Pariisiin
(1302). Kokouksessa oli yleinen mielipide ehdottomasti kuninkaan
puolella. Mutta vaikka Bonifacius tiesi sen, laati hän samaan
aikaan, tuon röyhkeän "Unam sanctam" [paavien bullien -- käytetään
niitä sanoja, joilla ne alkavat.] nimisen bullan, jonka vertaista
paavikunta ei ennen ollut julistanut. Sen pääkohdat ovat seuraavat:

"Löytyy pyhä, apostolinen ja katolinen kirkko, jolla ei ole kahta
päätä, vaan yksi, nim. Kristus ja Kristuksen sijainen, Pietari ja
hänen jälkeisensä. Evankeliumeista tiedämme, että kirkolla on kaksi
miekkaa, toinen hengellinen, toinen maallinen. Sillä kun apostolit
lausuivat Herralle: katso, tässä on kaksi miekkaa, niin ei Hän
vastannut: se on liiaksi, vaan: se on kylliksi. Kumpikin miekka on
kirkon palveluksessa, hengellistä käyttää kirkko itse, maallinen on
käytettävä kirkon puolesta, edellistä hoitaa pappi, viimmemainittua
kuninkaan käsi sodassa, vaikka kuitenkin ainoastaan papin viittauksen
mukaan. Mutta toisen miekan täytyy olla alistetun toisen alle,
maallinen valta on hengellistä valtaa alhaisempi. Järjestys häviäisi,
ellei toinen olisi toista korkeampi. Jos maallinen valta eksyy
oikealta tieltä, on hengellinen valta sen tuomarina. Mutta jos
korkein hengellinen valta erehtyy, niin tuomitsee sitä Jumala yksin,
niinkuin apostoli todistaa: 'hengellinen tuomitsee tosin kaikkia,
vaan ei kukaan häntä tuomitse' (1 Kor. 2: 15). Joka vastustaa Jumalan
asettamaa valtaa, hän vastustaa Jumalan määräämää järjestystä,
Manilaisten tavoin olettaen löytyvän kaksi perusvoimaa. Sentähden
säädämme, lausumme, julistamme ja määräämme, että ehdoton kuuliaisuus
on jokaisen ihmisen pelastumisen välttämätön ehto".

Vielä hillitsi Franskan kuningas vihaansa, mutta kun Bonifacius
uhkasi häntä kirkon kirouksella, ellei hän nöyrtyisi, ei Filip enää
aikomustaan salannut. Syyttäen vastustajaansa jos minkälaisista
rikoksista, vaati hän häntä yleiseen kirkolliskokoukseen puhdistamaan
itseään koko kristikunnan nähden ja kuullen. Nämä syytökset olivat
kyllä yhtä perättömät kuin vallanhimoisen kuninkaan aivottu päätös
oli mielivaltainen, vaan ei ollut Bonifacius syytön siihen Jumalan
tuomioon, joka näissä vaiheissa hävittävänä rajuilmana uhkasi häntä
ja koko paavikuntaa. Hän päätti kuitenkin taistella viimmeiseen asti.
Hän päätti julistaa Filipin pannaan. Juhlallisuus oli toimitettava
Syyskuun 8 p. 1303. Mutta edellisenä, päivänä hyökkäsi kuninkaan
lähetystö, johon oli liittynyt Bonifaciuksen vihollisia Italiasta
sekä paljo rahalla ostetuita ihmisiä, paavin asuntoon. Ulkonäöltään
arvokkaana odotti vanhus, paavilliseen viittaansa puettuna, kuolemaa
tuon jumalattoman joukon kädestä. "Minä olen petetty, niinkuin
Kristuskin petettiin, ja altis: kuolemaan, niinkuin Hän", lausui hän
kyynelet silmissä, vaan tyyneenä, vakavana. Mutta Herra ei suonut
hänelle tätä näennäistäkään voittoa. Filipin lähetystö sulki hänen
vankilaan. Sieltä hän kyllä pääsi pakenemaan, vaan jo oli hänen
aikansa loppunut masennettuna, "maahan syöstynä" päätti Bonifacius
VIII, joka, röyhkeästi oli sanonut itseään "elävien ja kuolleitten
tuomariksi", päivänsä jo Lokakuussa v. 1303.

Loppuansa likeni paavikunnan mahtavuuden-aikakin. Raskaana painoi
sitä vanhurskaan Jumalan rankaiseva käsi. Bonifaciuksen jälkeinen,
_Benediktus XI_, kyllä koetti korvata edeltäjänsä toimia tekemällä
myönnytyksiä Franskalle, siten turvataksensa paavikunnan horjuvaa
voimaa, mutta äkillinen kuolema tempasi hänen pois, ennenkuin hän oli
ehtinyt saada mitään aikaan. Vallanhimoinen Filip käytti tilaisuutta
kerrassaan masentaaksensa paavikuntaa. Hän kutsui luoksensa
Bordeauxin piispan _Bertrandin_, jonka valitsemista paaviksi hän
oli valmistanut, kiihotti hänen kunnianhimoaan vakuuttamalla, että
hänellä, kuninkaalla, oli valta korottaa hänen paavinistuimelle.
Tätä valtaansa lupasi hän käyttää, jos vain Bertrand, paaviksi
päästyään, sitoutuisi noudattamaan kuninkaan käskyä. Kurja piispa
suostui ja valittiin Lyonissa paaviksi nimellä _Klemens V_. Viekas
kuningas oli voittanut. Se oli vanhurskaan tuomarin sallimus. Klemens
V jäi Franskaan ja v. 1309 määräsi hän julkisesti _Avignonin_
paavinistuimen kodiksi. Suuri käänne on tapahtunut: Gregorius
VII:nen, Aleksanteri III:nen, Innocentius III:nen, Bonifacius
VIII:nen y.m. Noiden mahtavaan paavien aika on loppunut. Herra syöksi
paavikunnan mahtavuuden korkealta kukkulalta alas maahan.




XXVII.

Turun tuomiokirkko.


    Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te
    sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille. Ps. 48: 14.

Terveellistä on meidän, suopeamman ajan lasten, muistella esi-isien
kovia taisteluja menneiden vuosisatojen kovaonnisina päivinä. Se
hillitsee tuota monesti kevytmielistä iloamme ja vaatii meitä
miettimään, miten olemme säilyttäneet ja kartuttaneet heidän
meille jättämäänsä perintöä. Eikä puutu meiltä kehotuksia siihen.
Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme
aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan,
miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan
maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen
pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää
kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä
muistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.

Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä
paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö
jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Markuksen
kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa,
ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin
tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen
ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket
niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi,
ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä
köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen
rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat
valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista
alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten
vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä
huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen
innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan
jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin,
vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi.
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat
erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko
siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa
muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua
historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.

Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan
oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä
toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen
aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät,
löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat
neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291
kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin
virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta.
Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta,
Jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät
he yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja
yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa
noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius
kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan
muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin
puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen
piispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies
oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme
hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka
painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin
Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen
suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on
kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät
muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa
maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse
kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa
Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.

Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saaduksensa Turun tuomiokirkkoa
valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille
"katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina
palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin
kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta
1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin
Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri lyö
edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä,
jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan
Turkuun.

Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine
taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan
vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin
kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan
vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin
enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset
kilvan Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa.
Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen
kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat
pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin,
missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo.
Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme
aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan,
miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan
maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen
pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää
kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä
muistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.

Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä
paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö
jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Marian kunniaksi
vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei
kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme,
oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan
myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin
monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi,
ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä
köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen
rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat
valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista
alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten
vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä
huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen
innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan
jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin,
vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi.
Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat
erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko
siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa
muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua
historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.

Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan
oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä
toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen
aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät,
löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat
neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291
kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin
virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta.
Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta,
jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät
he yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja
yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa
noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius
kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan
muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin
puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen
piispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies
oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme
hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka
painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin
Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen
suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on
kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät
muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa
maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse
kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa
Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.

Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saadaksensa Turun tuomiokirkkoa
valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille
"katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina
palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin
kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta
1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin
Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri työ
edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä,
jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan
Turkuun.

Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine
taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan
vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin
kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan
vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää
muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan.
Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen
innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat,
sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain
huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä
odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Mutta
aikakirjat kertovat, että lukemattomat ihmiset sieltä palasivat
turmeltuneina, siellä kun juotiin syntiä niinkuin vettä. Se juhla ei
ollutkaan kristillinen juhla, vaikka ihmiset niin olivat luulleet,
ei elähyttänyt se, se vain nukutti, paadutti. Jos sen toimeenpanija,
Bonifacius VIII, olisi ymmärtänyt sitä oikein arvostella, niin olisi
hän lausunut noille lukemattomille juhlavierailleen: viettäkäämme
paavikunnan mahtavuuden hautajaispitoja, sillä sen kunnia on
kuolemaan tuomittu. -- Vuonna 1300 vietettiin juhlaa köyhässä
Suomessakin, ei läheskään niin loistavaa, se on totta, mutta paljon
parempaa ja onnellisempaa, ei kevytmielisiä peijaiskemuja, vaan
toivorikkaan tulevaisuuden riemujuhlaa. Paljo kansaa on kokoontunut
Turun tuomiokirkkoon, joka nyt on vihittävä Herran huoneeksi. Jalon
temppelin vankat muurit, sen juhlallisesti kaartuvat holvit, joita
sekä gotilainen, että romaaninen rakennustapa olivat valmistaneet,
sen kalliit alttariastiat, nuo lukemattomat kynttilät, pyhä savu,
jota papit suitsuttivat kaikkialle -- kaikki teki valtaavan
vaikutuksen erämaiden vähävaraisten mökkien asukkaisin. Ihmetellen
he katselivat kristinuskon ja viljelyksen voittoa Suomessa.
Ei yksikään heistä enää tahdo puolustaa Lallin veristä työtä,
vaan siunaten ajattelevat he pakanallisten isiensä ensimmäistä
opettajaa, p. Henrikkiä, jonka maalliset jäännökset, kätkettyinä
hopea-arkkuseen, ovat muutetut uuteen kirkkoon. Uusi päivä on
koittanut Auran rannalla, kallisten toivojen pyhä päivä. On kyllä
totta, että katolisen kirkon erehtynyt oppi, pyhimysten palveleminen,
synninaneet, latinalaiset messut ja rukoukset y.m. Vielä kauan
salaavat Suomen kansalta kristinuskon oikean valon, mutta juuri
Turun tuomiokirkossa on kahden vuosisadan kuluttua vielä kaikuva
uskonpuhdistuksen ensimmäinen suomenkielinen saarna siunaukseksi
nouseville sukupolville. Ensin on Suomen kansa katolisen kirkon
kasvatuslapsena neuvottava ja opetettava, ennenkuin Herran viisas
kuljetus suo sille paremman kasvattajan. Älkäämme halveksien tuomitko
tätä kansamme kasvatusäitiä, vaikka hän monesti erehtyikin, sillä
paljo hän isillemme opetti.

Turun tuomiokirkon aikuisimpiin vaiheisin liittyy likeisesti
Maunu piispan muisto. Vähän hänestä tiedämme, mutta todistaapa jo
tuomiokirkon valmistuminen ja sen vihkiminen sekä tuomiokapitulin
muuttaminen Turkuun, ettei hän ollut mikään toimeton mies. Kaikki
voimansa uhrasi hän lavean hiippakuntansa hyväksi, joka näkyy
siitäkin, ettei hän ensinkään sekaantunut Ruotsin valtiollisiin
rettelöihin. Karjalaisen lähetystoimenkin kunnian luovutti hän,
kuten edellisestä tiedämme, Vesteråsin piispalle, voidaksensa
Turussa jotakin pysyväistä saada aikaan. Maunu piispa näkyy olleen
lempeäluonteinen mies, jonka silmämääränä ei ollut oma etu. Kun esim.
Venäläiset hänen aikanansa olivat kovasti hävittäneet Hämäläisten
maata, niin hän viimmemainituille soi sen lievityksen, että niistä
neljästä oravannahasta, jotka jokainen täysikasvanut mies vuosittain
maksoi piispalle, neljännen nahan maksaminen toistaiseksi annettiin
anteeksi. -- Maunu I kuoli v. 1308 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon.




XXVIII.

Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.


    Katso, minä tulen tykös, sinä vahingollinen vuori, joka koko
    maailman turmelet, sanoo Herra, ja ojennan minun käteni sinun
    ylitses, ja vieritän sinun alas vuorelta, ja teen poltetun vuoren
    sinusta. Jer. 51: 25.

Ken ei ole altis ihmetellen muistamaan kirkon vaiheita keskiajan
toisen suuren aikakauden merkillisinä vuosina, mutta ken ei samalla
myöskin kauhistuen ajattele kaikkia noita veripunaisia syntejä,
joilla turmeltunut kristikunta saman aikakauden kuluessa lisäsi
syntimittaansa? Levoton oli tämä aika, jättiläisvoimia pani se
liikkeelle päästäksensä aavistamiensa tarkoitusten perille -- ja
kuitenkin täytyi sen väsyneenä luopua monesta yrityksestä, johon se
innostuneena oli yhtynyt. Voimallisena seisoo aikakauden kynnyksellä
Gregorius VII, vaatien mahtavimpia ruhtinaitakin nöyrinä tunnustamaan
Rooman yliherruutta. Hän sortuu taistelussa, mutta aate jää eloon,
saavuttaen yhä innokkaampia edustajia. Askel askeleelta kohoaa
paavikunta mahtavuuteen, väsymättä pyrkii se eteenpäin, hämmästyttäen
kristikuntaa voitoillaan. Kuinka monta suurta valtiomiestä, miten
monta valtaavan voimallista hallitsijakykyä esiintyy tänä paavikunnan
mahtavuuden-aikana "Pietarin istuimella!" Kuka hallitsija on
taitavammin valvonut valtakuntansa etuja kuin Aleksanteri III, ken
voimallisemmin pakottanut mahtavat ruhtinaat kuuliaisuuteen kuin
Innocentius III, ken on rohkeammin kuin Bonifacius VIII jatkanut
voitollisten edeltäjäin työtä? Niin -- hämmästyttävän suuri
oli näiden miesten nero, valtaava heidän voimansa. Mahtavimmat
ruhtinaat kukistuivat taistelussa heitä vastaan, voimallisimmat
valtakunnat taipuivat, nöyrtyivät. Masentuneena sortui Hohenstaufien
sankarisuku, armoa kerjäsi voitettu Englanti, voimatonna
huokaeli Saksa sisällisten, paavien virittämien eripuraisuuksien
raatelemana, veroa maksoivat Unkarit, Portugaalit, Siciliat. Mitä
hillitsemättömimpiin taisteluihin harjaantunut keski-aika, jota
eivät urhoollisimmat ruhtinaat voineet taivuttaa kuuliaisuuteen,
tyyntyy, rauhoittuu -- sen riehuvat aallot asettuvat "Pietarin
jälkeisen" käskystä ja laskeuvat lepoon paavien valtaistuimen
juureen. Ristiretkeläisten miekat linjoittavat vastustajain, noiden
pannaan julistettujen "kerettiläisten" rivit, inkvisitsioonin roviot
pakottavat "harhaoppiset" saarnaajat vaikenemaan. Kenen on tämä
vastustamaton valtakunta, mikä masentumaton voima Rooman herruutta
tukee ja kannattaa? Kummastelisimmeko, että paavikunnan loiston
häikäisemä kristikunta, jota keski-ajan pimeä yö pitkät vuosisadat
on nukuttanut, uskoen tunnusti: se on Kristuksen valtakunta, Jumalan
voima?

"Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta" kuuluu Herran
todistus. Jesus Kristus, joka on "sama eilen ja tänäpänä ja niin
ijankaikkisesti", ei tunnustanut omakseen tuota maailmallista
Kristus-valtakuntaa, jolle paavikunta varkaan tavoin oli anastanut
"kunnian ja voiman". Likenemistään likenee sen tuomio, ja tuomarina
on Hän, "jolle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä".
Hän "vierittää alas vuorelta" paavikunnan ja paljastaa sen häpeän.
Neljännentoista vuosisadan alkaessa loppuu Rooman mahtavuuden-aika.

Missä raamatun sana on tuntematon, siinä usko eksyy. Koettaessaan
hyvillä töillään päästä Jumalan suosioon, antautui hartaus joko
luulojen valtaan, kuvaten tuon kirkolle kuuliaisen tilan jos kuinka
autuaaksi, tahi sortui se toivotonna valittamaan vain, kun lain
ijes yhä raskaampana painoi maahan, suomatta lepoa ja virvoitusta
koskaan. Sumuinen oli mystikon luultu taivas maan päällä, rauhaton
munkin kolkko kammio. Eikä voi kirkon loistava jumalanpalveluskaan,
miten viehättävään muotoon se sitten pukeutuukin, antaa, mitä
kuolematon ihmishenki aavistaen kaipaa. Turhaan lisätään juhlapäivien
lukua, turhaan keksitään uusia, entisiä rohkeampia kertomuksia
pyhimysten ihmetöistä, pappien vallasta, "Kristuksen sijaisen"
erehtymättömyydestä: syvä huokaus, monesti toivoton valitus, jolle
ei kirkko neuvoa tiedä, kuuluu kaikkien tosi kristittyjen huulilta.
Mutta juuri tämä huokaus, jolle mahtavuuteen kohonnut kirkko käy yhä
kuurommaksi. Juuri tuo vankien valitus on paavikunnan tuomio. Kirkko
on maallisesti rikastunut, tavattomat rahasummat kiskoo se vuosittain
ruhtinailta ja kansoilta, mutta hengelliset aarteensa on se tuhlannut
tahi kaivanut maahan. Sentähden vastasi Tuomas Aqvinolainen eräälle
ylimykselle, joka, osottaen kullalla täytettyä vihkivesiastiaa,
hänelle lausui: "katsokaa, arvoisa isä, nyt ei saata p. Pietari enää
sanoa: hopeaa ja kultaa ei minulla ole": "vaan ei hän myöskään voi
sanoa: nouse ja käy".

Mutta vaikka kirkko onkin turmeltunut, vaikuttaa ihmeiden Jumala
kuitenkin suuria sen kautta. Paavikunnan mahtavuudenaikana, jolloin
kristikunta oli nääntyä lain raskaan ikeen alle, viritti lähetystökin
kristinuskon valoa kaukaisissa, ennen tuskin nimeksikään tunnetuissa
pakanamaissa, uusia yliopistoja syntyi, tieteet ja taiteet
virkistyivät uuteen eloon, armeliaisuuslaitoksia perustettiin,
tavat kävivät hienommiksi, sivistys tuli yleisemmäksi, samalla kuin
aavistus uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta vähitellen alkoi varttua
itsetietoiseksi vaatimukseksi. Mitä erittäin meihin Suomalaisiin
tulee, on historiamme ensimmäisille lehdille kirjoitettuna se
totuus, että elämän sana juuri tuona paavikunnan mahtavuudenaikana,
joka tuon tuostakin eksyi mitä vaarallisimmille harhateille, ensi
kerran tarjottiin Suomen kansalle ja pääsi juurtumaankin esi-isiemme
sydämmiin.

Turhat olisivat ihmisten ponnistukset olleet, yön ja valheen
valtaan olisi kirkko jäänyt, ellei Herra, joka ei lupaustaan
milloinkaan unohda, olisi ollut sitä läsnä. Hän kutsui eksynyttä
kristikuntaa pois Jerusalemin raunioilta, Rooman meluavilta kaduilta,
skolastikkojen eksyttäviltä poluilta ja mystikkojen luulojen
varjostuttamilta teiltä oman erehtymättömän sanansa ääreen. Hän on
kuullut kaikkien niiden rukoukset, jotka keski-ajan öisinä hetkinä
sydämmestään ovat huoanneet: "lähestyköön Sinun valtakuntas". Se
lähestyy tämä valtakunta, vaikkei se tule niin, että sen nähdä? Voi,
eikä sillä tavoin, kuin lyhytjärkiset ihmiset odottavat. Se lähestyy
hiljaa ja ulkonaisetta loistotta, mutta vastustamattomalla voimalla
ja katoomattomalla kunnialla. Sokeaksi käynyt kristikunta ei pitkään
aikaan Herran tuloa huomaa, se luo vielä kauan silmänsä maahan
kukistettuun paavikuntaan, odottaen siltä, apua, vaikka Herra on
riistänyt koristukset "Pietarin istuimesta" ja paljastanut sen häpeän
kaikkien nähtäväksi.

Mutta Jumala on uskollinen, kärsivällinen ja sangen hyvä, Hän
toimittaa työtänsä monessa särjetyssä sydämmessä, valmistaen
vanhurskaudessa ja armossa uutta, valoisampaa aikaa kirkollensa.

    Minä neuvon sinua minultani ostamaan kultaa tulella
       Selitettyä ettäs rikastuisit, ja valkiat vaatteet
        Joillas sinus pukisit, ettei sinun alastomuutes
              Häpy näkyisi; ja voitele silmäs
                  Voiteella ettäs näkisit.

                      Ilm. k. 3: 18.






III.

Kolmas aikakausi (1309-1500).




I.

Avignonin paavikunta.


    Näin sanoo Herra, Herra: voi niitä hulluja profeetoja, jotka
    heidän omaa henkeänsä seuraavat, ja ei ole mitään nähneet!

    Israel, sinun profeetat ovat niinkuin ketut korvessa.
    Hes. 13: 3-4.

Samana vuonna, jolloin ihmiset kokoontuivat Roomaan viettämään
Bonifacius VIII:nen julistamaa suurta riemuvuotta, alkoi mainio
italialainen runoilija _Dante_ (k. 1321) sepittää kuuluisaa
_"Jumalallista komediaansa"_. Merkillinen sattumus tuo! Verrattomalla
nerollaan kuvaa Dante runossaan aikakauden ristiriitaiset ilmiöt,
luoden rohkean mielikuvituksensa, jota kyllä katolisen kirkon
oppi eksyttäen kiihottaa, vaan sen ohessa myöskin koittava
sivistys ja puhtaamman uskonnon aavistus virkistyttäen elähyttää,
ijankaikkisuuteen, missä ihmisten rikokset rangaistaan, hyveet
palkitaan ja synnit tuomitaan. Monesti iskee hän kovastikin
paavikuntaan, ennustaen muun ohessa, että Rooman kirkko, joka
toisiinsa sekoittaa kahdenkaltaisen vallan, hengellisen ja
maailmallisen, velkoineen, kuormineen on lokaan uupuva. Jo alkaa
kristikunta aavistaa, miten onneton kirkon tila on. Vapauteen pyrkii
aika, mutta millä tiellä se on saavutettava, sitä ei vielä tiedetä.
Ei kelpaa Dantenkaan valtaava nero oppaaksi, ei runous, eivät tieteet
eivätkä taiteet. Mutta niidenkin kautta valmistaa Herra uutta,
onnellisempaa aikaa kristikunnalle, joka jo alkaa herätä pitkästä
unestaan.

"Pietarin jälkeinen" oli Avignonissa Franskan kuninkaan vankina.
Kauan on maallisen vallan täytynyt kantaa paavikunnan rasittavaa
ijestä; nyt se kostaa ja kostaa kovasti. 70 vuotta kestää tätä
paavien orjuudenaikaa. Se on historiassa tunnettu nimellä,
_paavikunnan 70 vuotinen Baabelin vankeus_.

Johdonmukaisesti jatkoi vallanhimoinen Filip Kaunis taistelua
sortaaksensa kirkkoa ja turvataksensa omaa valtaansa. Eikä
epäillyttänyt häntä välikappaleet, kun vain saavutti tarkoituksensa.
Sen näemme esim. Hänen käytöksestään Temppeliherrain ritarikuntaa
kohtaan. Nämä olivat kyllä irstaan elämänsä ja muun siveettömyytensä
tähden joutuneet pahaan maineesen ja siihen katsoen kypsyneet
Jumalan tuomiolle, vaan tämä seikka ei suinkaan ollut sen vainon
syynä, jonka alaisiksi he Filipin toimesta joutuivat. He omistivat
paljon rikkauksia, ja niitä kuningas tahtoi. Sitä paitse muodosti
ritarikunta, joka pyhän maan menettämisen jälkeen suurimmaksi osaksi
oli asettunut Franskaan, oman pienen valtakunnan, jonka itsevaltiaana
ruhtinaana heidän suurmestarinsa oli. Filip, jonka silmämääränä
oli kuninkuuden korottaminen ja rikastuttaminen, päätti anastaa
Temppeliherrain tavarat ja tehdä lopun heidän yhdistyksestään. Äkisti
vangitutti hän ritarikunnan suurmestarin _Jaakop Molayn_ ynnä kaikki
Franskassa silloin oleskelevat ritarit (1307). Englanninkin kuninkaan
sai hän taivutetuksi samoin kohtelemaan hänen maassaan asuvia
Temppeliherroja. Syyttäen vainotuita jos minkälaisista rikoksista,
joita hän kuninkaallisten julistusten ja kerjäläismunkkien saarnojen
kautta kaikkialla koetti saada tunnetuiksi, valmisti hän veristä
loppua ritarikunnalle. Inkvisitsioonin kidutuskoneet pantiin
käytäntöön, jotta onnettomilta saataisiin ongituksi niitä tietoja,
joita heidän kuolemaan tuomitsemista varten tarvittiin. Klemens
paavi koetti estää vainoa, vaan mitä hän voi vaikuttaa? Voimaton
oli paavikunta, kykenemätön sorrettu kirkko rakentamaan salpoja
kuninkuuden kasvavalle vallalle. Samaan aikaan otti Filip puheeksi
Bonifacius VIII:tta vastaan tehdyt syytökset, joita ei vielä oltu
tutkittu. Klemens älysi tuskallisen asemansa. Bonifacius vainajan
tuomitseminen olisi ollut koko paavikunnan mitättömäksi julistamista.
Yritys jäi kuitenkin sikseen, kun Temppeliherrain säälittävä kohtalo
alkoi herättää yhä yleisempää mielipahaa koko kristikunnassa, ja
valtioviisaus kehotti Filipiä vähän varovammin kohtelemaan paavia.
Kiitollinen Klemens suostui sen sijaan puolustamaan Temppeliherrain
sortamista. Kun useat näistä, kärsittyään mitä kauheinta kidutusta,
olivat saaneet surmansa, otti Pariisin kirkolliskokous tutkiaksensa
nääntyvää ritarikuntaa vastaan nostettuja kanteita. Edellisiä
kauheammat kidutukset ja uudet roviot julistivat onnettomille
kokouksen tarkoituksen ja päätöksen. Eikä siinä kylliksi. _Viennen_
kirkolliskokouksessa lakkautti Klemens kokonaan Temppeliherrain
ritarikunnan (1312). Toisia ritareja otti hän itse tuomitakseen,
muut jätettiin maallisen oikeuden käsiin. Edellisten joukossa oli
Jaakop Molay. Hänen sekä muutaman muun ylhäisen ritarin tuomitsi
Klemens elinkautiseen vankeuteen. Mutta kun onneton vakuutti
ritarikunnan olevan syyttömän sitä vastaan tehtyihin syytöksiin,
ratkasi Filip äkkiä hänen kohtalonsa. Kaksi rovioa valmistettiin;
toiselle täytyi Molayn astua, toiselle eräs ritari, joka oli puhunut
samaan tapaan (1314). Kuollessaan ennusti Molay Jumalan kostoa
julmalle Filipille ja tuolle kurjalle paaville, joka kokonaan riippui
kuninkaan mielivallasta. Hän ei erehtynyt. Ennenkuin vuosi ehti kulua
umpeen, oli vanhurskas Jumala kutsunut sekä Filipin että Klemensin
tuomioistuimensa eteen.

Kaksi vuotta oli Avignonin häväisty paavinistuin ollut edustajatta,
kun paaviksi valittiin _Juhana XXII_. Miten voimattomilta kuuluvat
tämän vaatimukset, kun hän, rohkeasti sekaantuen Euroopan
valtiollisiin oloihin, alkaa uudistaa Innocentius III:nen ja
Bonifacius VIII:nen vaatimuksia! Franskan hallitukselle eihän mitään
voi, sen suhteen täytyy hänen nöyränä vaieta, mutta sitä ylpeämmin
koettaa hän muissa maissa korottaa paavikunnan masentunutta valtaa.
_Ludvig Baijerilainen_ ja _Fredrik Itävaltalainen_ taistelivat Saksan
kruunusta. Viimmemainittu joutui tappiolle, mutta Juhana julisti
voittajan ja hänen alamaisensa kirkonkiroukseen (1324). Ludvig vetosi
yleiseen kirkolliskokoukseen, sanoen paavia kerettiläiseksi. Siellä
täällä alkoi kuulua yhä jyrkempiä väitteitä paavikuntaa vastaan,
vaan Juhana ei tahtonut mielettömistä vaatimuksistaan luopua. Miten
muuttunut ajanhenki oli, todistaa paraiten erään Ludvigin ystävän
_Marsilius Padualaisen_ juuri siihen aikaan kirjoittama kirja nimeltä
_"Rauhan Puolustaja"_. Tekijä lausuu suoraan sen ajatuksen, että
pelastuksen saavuttamiseen ei ole välttämätöntä totella paavia.
Erehtymättömän totuuden omistaa hän ainoastaan raamatulle ja
ensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokousten päätöksille. Toinen
piispa ei ole toista piispaa korkeampi, piispa ei ole presbyteriä
arvokkaampi niin jatkaa kirja, kysyen: miksi olisi Rooma Antiokiaa
ja Jerusalemia etevämpi, kun Pietari on molemmissa viimmemainituissa
kaupungeissa piispana vaikuttanut? Lisäksi lausuu Marsilius
myöskin tuon painavan sanan, jonka herätyshuuto myöhemmin sai koko
kristikunnan liikkeelle: riitaiset kysymykset ovat ratkaistavat
yleisessä kirkolliskokouksessa, jonka keisarin tulee kutsua kokoon.
Huonoja enteitä paavikunnan tulevaisuudelle! Vielä kyllä veisattiin
tuota vanhaakin virttä paavien muka rajattomasta vallasta, mutta
se pukeutui yhä röyhkeämpään muotoon, siten yhä selvemmin vain
paljastaen mitättömyyttään. Niinpä kirjoitti esim. Kerjäläismunkki
_Augustinus_ "Rauhan Puolustajaa" vastaan kirjasen, joka kannattaa
sitä mielipidettä, että paavi on oikeutettu pitämään huolta kaikista
kuningaskunnista, koska Jumala on niiden perustaja ja hallitsija.
Tämän aatteen innostuttamana omistaa hän paaville nimityksen: "Herra,
meidän Jumalamme maan päällä". Pitkälle on ehditty!

Yleisen mielipiteen kannattamana marssi Ludvig Baijerilainen,
sovittuaan Fredrikin kanssa, Roomaan, missä hän antoi kruunata
itsensä keisariksi. Kaksi piispaa toimitti kruunauksen. Avignonin
vanki ei voinut sitä estää.

Juhana XXII kuoli v. 1334. Hän jätti jälkeensä voimattomien
ylistysten pilkkaaman, vallanhimoisen muiston ja -- runsaan,
miljooniin nousetan rahaston. Paavikunnan vallanhimolle tarjosi tästä
alkaen kättä ääretön, mitä halveksittavimpaan muotoon pukeutuva
ahneus, joka kiskomistaan kiskoi uusia veroja kristikunnalta. Rikkaus
synnytti ylöllisyyttä, ylöllisyys juoppoutta ja muuta törkeää
epäsiveyttä. Jatkaessaan kertomustaan Avignonin paavikunnasta,
paljastaa kirkkohistoria lukijalle vuosi vuodelta yhä selvemmin
inhimillisen turmeluksen pohjatonta kuilua.

Näiden vaiheiden ohessa pyrki maallinen valta yhä voitollisemmin
vapaaksi paavikunnan yliherruudesta. Niin esim. Päättivät Saksan
kuuriruhtinaat _Rensenin_ kokouksessa (1338), että keisarin
valitseminen riippui heistä eikä ensinkään kaivannut paavin
vahvistusta. Paavina oli siihen aikaan _Benediktus XII_. Hän kyllä
koetti puolustaa asemaansa Saksassa, vaan ei hänen äänensä kauas
kuulunut.

V. 1342 astui _Klemens VI_ paavinistuimelle. Se uupui hänen
hallituksensa aikana, jota kesti 10 vuotta, yhä syvempään.
Kun paavikunnan tulot Italiasta vähenemistään vähenivät,
kirkkovaltakin kun oli jaettuna pieniin, miltei aivan itsenäisten
ruhtinasten hallitsemiin alueisin, täytyi yhä ylöllisempään
elämään harjaantuneitten paavien koettaa hankkia itselleen varoja
muualta. Klemens VI oli tässä suhteessa hyvin toimelias. Ei häntä
huolestuttanut paavikunnan sorrettu asema, ei sen maanpakolaisuus
eivätkä muut uhkaavat ajanenteet. Noudattaen edeltäjäinsä
katsantotapaa, päätti hän rikastua ja Franskan kuninkaan turvissa
elää iloisia päiviä Avignonissa.

Menneiden päivien muistojen ja tulevaisuuden toiveiden välillä horjuu
kristikunta sinne tänne, tietämättä mihin toimiin on ryhtyminen.
Kaikkialla taistelua vain, tyytymättömyyttä vallitseviin oloihin ja
levottomuutta tulevaisuuden suhteen. Klemens ei ajatellut ajan suuria
kysymyksiä, hän vain mietti, miten voisi tulojaan, kartuttaa. V. 1348
osti hän Neapelin ja Unkarin kuningattarelta, jota epäiltiin miehensä
murhaajaksi, vaan jonka hän oli vapauttanut omantunnon nuhteista ja
kirkon rangaistuksesta, Avignonin kaupungin ynnä siihen kuuluvan
alueen. Kaksi vuotta myöhemmin (1350) julisti hän riemuvuoden
vietettäväksi koko kristikunnassa. Bonifacius VIII, joka oli
pannut nämä paavikunnan rahankiskomiselle edulliset juhlat alkuun,
oli kyllä määrännyt, että ne olivat vietettävät joka vuosisadan
alkaessa, vaan Klemens tarvitsi rahoja ja lyhensi sentähden aikaa
50 vuodella. Kevytmielinen aika hyväksyi hänen keksimänsä kehnot
selitykset. Ja kuitenkin painoi vanhurskaan Jumalan rangaistus juuri
siihen aikaan kristikuntaa, tarkoittaen sen herättämistä synnin
unesta. _"Hirmukuolema"_ levitti kauhujaan Euroopan maissa, temmaten
tuonelaan monessa paikassa puolen osan ihmisiä, toisissa paikoissa
vielä enemmän. Milloin on onneton kristikunta vihdoinkin huomaava,
"mitä sen rauhaan sopii?"

Vähän paremman maineen saavutti _Innocentius VI_ (1352-1362).
Hän eli säästäväisesti ja koetti ylläpitää kirkonkuria, vaan
kristikunnan kurjaa tilaa ei hän voinut auttaa. Vielä vähemmin
pystyi hän hankkimaan Avignonin häväistylle paavinistuimelle arvoa
kristikunnan silmissä. Sen maine oli siksi tahrattu, ja tuo alentava
vankeus Franskan kuninkaan maassa siksi julkinen, ettei sillä voinut
tulevaisuutta olla. Kun sentähden kuuluisa runoilija _Petrarka_ (k.
1374), joka monta kertaa oli kehottanut paaveja palajamaan "väärän
lemmikin luota (Avignonista) laillisen, vaan hyljätyn puolison,
Rooman, syliin", v. 1366 kirjoitti _Urbanus V:lle_ (1362-1370):
"paavi olet sinä kaikkialla, mutta Roomassa olet vain piispa; näytä
että olet hyvä paimen etkä mikään palkkalainen" -- ja kun lisäksi
Roomalaisten tyytymättömyys alkoi käydä yhä huolettavammaksi, päätti
Urbanus lähteä pyhään kaupunkiin. V. 1367 toimitti hän messun
Pietarinkirkossa. Bonifacius VIII:nen ajoista asti eivät Roomalaiset
olleet paavia kaupungissaan nähneet. Riemu oli rajaton. Miten vähään
he tyytyivät!

Urbanus palasi kuitenkin takaisin Avignoniin, missä hän kuoli (1370).
Hänen jälkeisensä _Gregorius XI_, joka oli hyväntahtoinen mies,
ei saattanut olla kuurona niille alituisille kehotuksille, jotka
rukoilemalla ja vaatimalla pyysivät häntä muuttamaan paavinistuinta
Roomaan. Hän lähti sinne v. 1377. Kuollessaan (1378) sanotaan
hänen katuneen, että oli noudattanut ihmisten neuvoja ja muuttanut
paavinistuimen Roomaan, sekä ennustaneen siitä syntyvän arvaamattomia
haittoja ja vaaroja kirkolle.

Häväistynä, äärettömän syntivelan rasittamana säilyy Avignonin
paavikunnan muisto historian lehdillä. Täydellisempi kertomus siitä
olisi vain inhimillisten himojen keksimien paheiden kuvaamista.




II.

Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.


    -- halajatkaat sitä terveellistä sanan rieskaa, niinkuin
    äskensyntyneet lapsukaiset, että te sen kautta kasvaisitte.
    1 Piet. 2: 2.

Turhaan olivat skolastikot koettaneet virittää eloa elävältä
kuolleesen kristikuntaan. Jo neljännellätoista vuosisadalla alkoi
koko se tieteellinen menetystapa, jota he noudattivat, vähitellen
joutua huonoon maineesen, kun skolastisuuden heikot puolet vuosi
vuodelta yhä selvemmin ilmaantuivat. Sitä suurempaa huomioa herättää
sitä vastoin mystisyys. Kirkon kurja tila, sen veltostunut kuri, tuo
yhä pintapuolisemmaksi käynyt oppi hyvistä töistä, tyhjiä loruja
sisältävät saarnat, pappien karttuva turmelus ja seurakuntien kasvava
siveettömyys -- kaikki kehottikin jokaista ajattelevaa ihmistä
rukouksen ja hurskaan miettimisen hiljaisina hetkinä etsimään sitä
sydämmen pyhyyttä, jota paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä, ja sitä
rauhaa, jota Hän yksin voi antaa. Eipä kummallista, että mystisyyden
varsinainen kukoistus juuri tähän aikaan alkaa. Saksalaisten taipumus
syvään miettimiseen, vaan ennen kaikkea ajanhengen vaatimus loi
neljännellätoista vuosisadalla monta jaloa mystikkoa, joiden syvät,
Jumalaan pyrkivät mietteet kaikkien erehdyksiensä uhallakin ovat ajan
turmeluksen ja kevytmielisyyden virkistyttävänä vastakohtana.

Ensimmäisenä saksalaisista mystikoista vetää _Eckart_ huomiomme
puoleensa. Hän syntyi luultavasti Thüringissä noin v. 1260.
Saksalaiset Dominikanit, jotka eivät yleensä, niinkuin heidän
romaanisissa maissa asuvat veljensä, antauneet kirkon opin jyrkiksi
puolustajiksi ja inkvisitsioonin välikappaleiksi, vaan olivat
taipuvaiset mystilliseen elämään, miellyttivät Eckartia, ja hän
päätti ruveta heidän munkkikuntansa jäseneksi. Hän oleskeli sittemmin
monessa paikassa, milloin toimittaen jonkun luostarin priiorin
virkaa, milloin vaikuttaen opettajana Pariisissa, Strassburgissa,
Kölnissä y.m., saavuttaen kaikkialla rakkautta ja kunnioitusta. Ja
epäilemättä hän monesta syystä tämän ansaitsikin. Hän oli erinomaisen
syvämietteinen mies; aatteiden yli-ilmoissa liikkui hänen totuutta
etsivä henkensä, ja sinne tahtoi hän muitakin maan tomusta nostaa.

Eckartin uskonopillista kantaa, jota semminkin hänen saarnansa
kuvaavat, on arvosteltu eri tavalla. Toiset ovat väittäneet
hänen edustaneen mitä jyrkintä panteismia, toiset sitävastoin
arvostelleet häntä kirkon opille uskollisena mystikkona, jonka
ainoana silmämääränä on itse päästä ja johdattaa muita tosi kristityn
elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Jos olisimmekin alttiit asettumaan
viimmemainittujen kannalle, ei meidän kuitenkaan sovi heidän kanssaan
sanoa Eckartin panteismin esiintyvän vain muutamissa liiallisissa
sanoissa, joita hän ei tarkoin punninnut, sillä epäilemättä oli
juuri siihen suuntaan tähtäävä erehdys hyvin syvään juurtunut koko
hänen katsantotapaansa. Mutta kaikessa tapauksessa tapaamme hänen
teoksissaan, joita vasta viimme aikoina on koottu ja tarkemmin
tutkittu, paljon hyvääkin. Niin lausuu hän esim. Rakkaudesta: "ei
millään koeta Jumala meitä niin puoleensa vetää, kuin rakkaudellaan.
Rakkaus on kuin kalastajan onki. Ei saa kalastaja kalaa, ennenkuin
se on tarttunut onkeen. Mutta kun se on kiinni koukussa, niin tietää
kalastaja sen omistavansa, miten se sitten ponnistaakin vastaan.
Semmoinen on rakkauskin. Jonka se on vanginnut, hän kantaa kestävää,
vaan samalla suloista ijestä. Ei mikään niin tee sinua Jumalan omaksi
eikä Jumalaa sinun omaksesi, kuin tämä suloinen kahle. Joka on tämän
tien löytänyt, hän ei toista etsi; joka on kiinni siinä koukussa,
hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämmensä, sanalla sanoen koko
hänen olemuksensa on Jumalan oma. Tässä rakkaudessa lepääminen
tuottaa enemmän autuutta ja on Jumalalle otollisempaa, kuin kaikki
hyvät työt ja kaikki hurskaat toimitukset, jotka eivät valu rakkauden
elävästä lähteestä".

Jos näistä ja muista Eckartin saarnoissa tuon tuostakin esiintyvistä
samankaltaisista sanoista päättäisimme hänen olleen kokonaan
välinpitämättömän kristinuskon käytännöllisille kysymyksille, niin
suuresti erehtyisimme. Hän päinvastoin teroitti niitäkin, etenkin
armeliaisuutta köyhiä kohtaan sanankuulijoilleen. Niinpä lausuu hän
esim.: "jos joku saisi kokea pyhää innostusta, vaikka semmoista,
jonka valtaamana Paavali oli, kun hän temmattiin kolmanteen
taivaasen, ja hän tietäisi jonkun köyhän tarvitsevan ruokaa,
niin palvelisi hän Jumalaa paremmin luopumalla innostuksestaan
ja auttamalla tuota köyhää, kuin viihtymällä autuaallisissa
näyissä". Ei -- Eckart tahtoi noudattaa kristinuskon vaatimuksia
jokapäiväisissäkin oloissa ja toimissa. Mutta niin usein kuin Herra
sen hänelle soi etsi hän yksinäisyyttä, miettiäksensä hengellisen
elämän salaisuuksia ja nähdäksensä noita autuaallisia unia, joita
hänen tavattoman rikas mielikuvituksensa, milloinkaan väsymättä, aina
oli altis luomaan.

Olemme viitanneet Eckartin uskonnollisen katsantotavan varjopuoliin.
Tunteittensa viehättämänä eksyi hän monesti luulojen sumuiseen
ilmaan, missä hän ei enää nähnyt tuota ääretöntä pyhän Jumalan ja
syntisen ihmisen välistä erotusta. Siinä suhteessa edustaa hän
mystisyyden arveluttavinta erehdystä. Ja juuri tämä seikka esti häntä
näkemästä ajan kipeintä tarvetta ja häntä itseä halajamasta ennen
kaikkea Jumalan "sanan terveellistä rieskaa".

Eckartin mielipiteet herättivät monessa paikassa epäluuloakin, jos
kohta hänen ihailijaansa luku olikin suuri. Juhana XXII tuomitsi 17
hänen mietteistään harhaoppisiksi. Ennenkuin tämä paavin päätös tuli
hänen tiedokseen, kuoli Eckart v. 1327.

Ennen pitkää syntyi uskonnollisia yhdistyksiäkin, jotka niinikään
pyrkivät tuohon salattuun, välittömään yhteyteen Jumalan kanssa,
jonka etsiminen on mystisyyden varsinainen tuntomerkki Kuuluisin
näistä yhdistyksistä on neljännellätoista vuosisadalla ilmaantuva
_"Jumalan ystäväin"_ liitto. Ankaran itsensäkieltämisen tiellä
pyrkivät he maistamaan, kuinka suloinen Herra on. Turvaten Pyhän
Hengen valistukseen ja Herran välittömiin ilmoituksiin enemmän kuin
Jumalan sanaan, eksyivät he monesti haaveilun sumuisille teille,
mutta ijankaikkisuus oli silmämääränä, ja "Jumalan rakkaus, joka
kaiken ymmärryksen ylitse käy", elähytti heitä. "Luovu kaikesta
omastasi ja vaivu Jumalan pohjattomaan armahtavaisuuteen, niin
olet löytävä mitä etsit" oli heidän tapansa sanoa Itä-Franskassa,
Pohjois-Italiassa, Schweitzissä y.m. Löytyi heitä paljo. Yleensä
pitivät he liittoaan salassa, mutta heidän vaikutuksensa ulottui
kuitenkin kauas yhdistyksen rajojen ulkopuolellekin, "Jumalan
ystävät" saarnasivat nim. Kansalle, ollen monelle rasitetulle ja
totuutta etsivälle sielulle jumalallisen armon välikappaleina!
Sitä paitse vaikuttivat he paljon hyvää levittämällä hengellisiä
kirjoja kuolleitten paimenten unohtamissa seurakunnissa. Yhdistyksen
johtajana oli tuo kuuluisa mystikko _Nikolaus Baselista_. Paljon
olisi hänestä kertomista, jos historia olisi lehdillänsä säilyttänyt
mitä hän pitkillä matkoillansa Saksassa, Italiassa, Franskassa,
Unkarissa y.m. Vaikutti Jumalan valtakunnan palveluksessa, mutta
hänen työnsä oli ainakin suureksi osaksi tuota maailmalta salattua
työtä, jonka suurimmat voitot ovat historialle tuntemattomat.
Nikolaus kyllä monesti puhui herätyksen sanoja suurille
ihmisjoukoille, vaan enimmiten työskenteli hän kaukana julkisuudesta,
puhuen elämän sanaa sairasten kuolinvuoteen ääressä, luostarein
hiljaisissa kammioissa ja yksityisten kodeissa.

Nikolaus ei ollut noita pintapuolisia, omaa kunniaansa etsiviä
saarnaajia, jotka heti tahtovat nähdä työnsä hedelmän. Hän tyytyi
odottamaan, uskoi, vaikkei hän suuria nähdä saanut, rukoili ja teki
työtä, jättäen myötä- ja vastoinkäymiset, tappiot ja voitot sen
Herran haltuun, jonka palveluksessa hän oli.

Semmoinen mies, kuin "Jumalan ystävä" Nikolaus oli, ei saattanut olla
näkemättä kirkon turmelusta. Haikein sydämmin huomasi hän, miten
paavikunta vuosi vuodelta yhä syvempään uupui lokaan, ja kristikunnan
surkea tila koski kipeästi hänen hellään, Pyhän Hengen koulussa
valistuneesen sydämmeensä. Vaan ei hän silti epätoivoon sortunut.
Hänen tarkka silmänsä näki ijankaikkisen elämän valon säteilevän
monesta silmästä, ja se todisti, ettei pelastuksen Jumala vieläkään
ollut seurakuntaansa hyljännyt. Nikolaus jatkoi työtään. Yhä
valtaavammaksi kävi hauen saarnansa, yhä voimallisempana kaikui hänen
herätyshuutonsa. Köyhäin mökeissä kuului hänen äänensä, kehottaen
ihmisiä Kristuksen seuraamiseen, ruhtinasten loistavissa saleissa
puhui hän vakavia sanoja tämän elämän turhuudesta ja ijankaikkisuuden
painavasta todellisuudesta. Ihmissydämmen salaisimpiinkin koteroihin
loi hän tarkan, ylönluonnollisen valon valaiseman silmänsä, ja
ihmeellisesti olivat henget hänelle alamaiset. Viisaan sielunpaimenen
tavoin älysi hän mitä kukin paraiten tarvitsi, sovittaen taitavasti
sanansa ihmisten erinkaltaisen tilan mukaan.

Kauan tarvitsi Herra Nikolausta viinimäkensä työssä, mutta jota
vanhemmaksi tämä uskollinen palvelija tuli, sitä innokkaammin
hän vain jatkoi työtään. Mystisyyden haaveksivat mietteet, jotka
neuvoivat häntä uskomaan noita mielikuvituksensa kauniita unelmia
Jumalan hänelle suomiksi välittömiksi ilmoituksiksi, eksyttivät hänen
epäilemättä monesti harhateille, mutta että Herran armo tuki hänen
työtään, sen todistavat monessa paikassa tapahtuneet herätykset,
joiden siunauksesta rikasta vaikutusta tulevien aikojen suureen
tehtävään ei kukaan arvaa. Paras todistus on kuitenkin Nikolauksen
kuolema. Vähän siitä, etteivät aikakirjat varmuudella tiedä mainita
hänen kuolinvuottaan. Pääasia on, että hän totuuden tunnustuksen
tähden, jota eivät kirkon suruttomat johtajat ajanpitkään kestäneet
kuulla, inkvisitsioonin tuomitsemana poltettiin. Nikolaus on siis
luettava niiden joukkoon, joiden marttyyrikuoleman kautta Herra
valmisti uskonpuhdistuksen suurta aikaa.

Saksalaisen mystisyyden etevin edustaja oli _Tauler_ (k. 1361).
Samoinkuin Eckart, kuului hänkin Dominikanein munkkikuntaan. Jo monta
vuotta oli hän hämmästyttänyt maailmaa voimallisella saarnallaan, kun
hän v. 1346 tutustui Nikolaus Baselilaisen kanssa. Tauler oli siihen
aikaan 50 vuoden ikäinen. Tuo kuuluisa "Jumalan ystävä" oli kuullut
paljon puhuttavan hänestä ja saapui hänen luoksensa Strassburgiin,
kuullaksensa "mainion mestarin" saarnaa. Tauler saarnasi, vaan
Nikolaus, joka ei tyytynyt tavallisten ihmisten vaatimuksiin, lausui
suoraan, ettei saarna miellyttänyt häntä. Ei häntä viehättänyt tuon
ylistetyn puhujan loistava esitystapa eikä hänen verraton taitonsa
saksankielen käyttämisessä saarnasta puuttui hänestä henkeä, jota
paitse kauniimmatkin sanat ovat tyhjää ihmispuhetta vain. Tauler
pyysi vierastansa viipymään luonansa, lausuen sen toivon, että hän
pitemmän ajan kuluessa saisi kuulla ainakin jonkun saarnan, johon
hän mieltyisi. Nikolaus vastasi: "te olette kyllä kunnon pappi ja
oppinut mies, vaan te ette elä, niinkuin saarnaatte. Ette ole vielä
maistaneet Pyhän Hengen suloisuutta, te riiputte lain puustavista
ja olette farisealainen". Nämä sanat, joiden painavaa, sydämmen
sisimpään tähtäävää totuutta puhujan ankaran vakaa käytös tuki.
Tekivät syvän vaikutuksen Tauleriin. Suuri muutos tapahtui hänessä:
hän nöyrtyi totuuden tuomittavaksi. Hengellinen köyhyys, se köyhyys,
joka on Herran mielen mukaan, oli tämän nöyrtymisen seuraus, uusi
elämä Jesuksessa Kristuksessa sen hedelmä. Kahteen vuoteen ei Tauler
uskaltanut saarnata, ja kun hän vihdoin sanankuulijoittensa suureksi
iloksi astui saarnatuoliin, niin ei hän saanut mitään sanotuksi:
kyynelet tukehuttivat hänen äänensä.

Dominikanit suuttuivat kovasti, kun heidän etevin puhujansa
kykenemättömyys yhtäkkiä tuli yleiseksi puheenaineeksi koko
kaupungissa, ja pilkkaavia huhuja levitettiin Taulerista kaikkialle.
Mutta tämä ei masentanut häntä, eikä hän ehtinyt kuunnella maailman
ivaa, sillä hän oli alituisesti sen Herran seurassa, joka hänen oli
kutsunut "pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Ja jos vanhat ystävät
hänen ylenkatseellisesti hylkäsivätkin, niin olipa sama Herra pitänyt
huolta siitäkin, että hänellä nyt oli ystävä, joka paremmin kuin muut
ihmiset ymmärsi hänen surunsa ja hänen ilonsa: tuo jalo totuuden
puolustaja Nikolaus Baselista. Hänelle uskoi Tauler luottamuksella
kaikki huolensa, hänen kauttansa sai hän monen taistelun helteessä
kokea Herran armoa syntisiä kohtaan.

Jota todellisempaa Taulerin kääntyminen oli, sitä parempia hedelmiä
oli se ennen pitkää vaikuttava muissakin, sillä sen ytimenä oli
Herran voima. Tauler astui jälleen saarnatuoliin, ja nyt täytyi
suruttomimpainkin ihmisten myöntää, ettei hän milloinkaan ennen ollut
niin valtaavan voimallisesti saarnannut. Tekstinä oli Math. 25:nen
luvun 6 värssy: "katso ylkä tulee, menkäät ulos häntä vastaan".
Tauler puhui uskovaisen likeisestä yhteydestä Herran kanssa ja
siitä vuotavasta riemusta, joka saa ihmisen kaikki unohtamaan.
"Se on totta" kuului liikutuksesta vapisevan äänen todistus, ja
lausuja, eräs mies, kaatui tainnoksissa lattialle. Tauler vain
jatkoi saarnaansa. "Lakkaa, lakkaa" huudettiin väkijoukosta, "sillä
hän kuolee käsiimme". Mutta saarnaaja vastasi: "jos ylkä tahtoo
viedä morsiamensa kotia, niin tahdomme kernaasti siihen suostua".
-- Voimallinen oli tämä saarna, ja yhtä valtaavasti saarnasi Tauler
monesti sittemminkin, herättäen lukemattomia synnin, unesta ja
vuodattaen lohdutuksen öljyä moneen särjettyyn sydämmeen.

Tauler oli syvämielinen mies sanan oikeassa merkityksessä. Hänessä
pääsi evankeliumin valo, joka keski-ajan pimeinä vuosina oli
useimmilta hurskailtakin ihmisiltä miltei kokonaan salattu, suuria,
vaikuttamaan. Sillä jos meidän täytyykin myöntää, että tuo painava
totuus "Kristus meidän edestämme" ei pääse täyteen oikeuteensa
hänen uskonnollisessa katsantotavassaan, on tämä katsantotapa,
epäilemättä monessa suhteessa raamatun mukainen ja ihmeteltävän
syvä. Etenkin, tutki Tauler Herran kärsimisen historiaa. Se oli
hänen "yliopistonsa", jonka rinnalla kaikki muut opinahjot olivat
verrattoman köyhät. "Synti ja sen viettelykset katoavat Herramme
haavoissa. -- Niinkuin lumi sulaa tulen ääressä, niin sulaa syntikin
Jesuksen rakkautta hehkuvissa haavoissa. Rakkaus nielee ne kaikki"
niin kuuluu hänen todistuksensa, ja se on saavutettu kokemuksen
kautta, rukouksissa ja kilvoittelevan uskon kapealla tiellä.
Kirkon määräämiä n.s. hyviä töitä ei hän saarnoissaan teroittanut
ihmisiin; päinvastoin puhui hän vakavia, uskonpuhdistuksen aamukoiton
valaisemia sanoja tekopyhyyttä ja itsevanhurskautta vastaan. Eipä
kummallista, että myöhempien aikojen jaloimmat henkilöt, niinkuin
Arndt, Spener, Luther y.m. ovat pitäneet tätä keski-ajan mystikkoa
mitä suurimmassa arvossa, monesti kertoen hänen syviä, sisälliseen
uskonelämään perehtyneitä mietteitään. Taulerin kuuluisimmat
teokset ovat hänen saksankielellä pitämänsä saarnat sekä _"Jesuksen
köyhän elämän seuraamisesta"_ niminen kirja. Lainaamme tähän otteen
viimmemainitusta kirjasta:

"Suurten kiusausten hetkinä ottaa Jumala ihmiseltä kaikki mitä
Hän ennen hänelle on antanut. Hän vaatii silloin ihmistä syvään
miettimään, millainen hänen tilansa on, jotta ihminen itse näkisi
ja tunnustaisi, mitä hänellä itsellä on ja mitä hän oman voimansa
turviin jätettynä voipi. Silloin jää ihminen aivan yksinään, niin
ettei hän Jumalasta mitään tiedä, ei tunne armoa ensinkään, ei
lohdutusta eikä mitään, jota hänellä ennen on ollut. Sillä kaiken
tämän salaa Jumala meiltä, niin ettemme tiedä, minne kääntyä.
Semmoisina hetkinä on tärkeätä, että ihminen käyttäytyy Jumalan
tarkoituksen mukaan, kuuliaisena antautuen Hänen vapaalle tahdolleen
ja tuomiolleen. Suuri oli pyhien veritodistajain uhri, kun antoivat
henkensä totuuden puolesta, vaan heillä oli kuitenkin Jumalan
sisällinen lohdutus, niin että tuskia pilkaten iloisina kärsivät
kuoleman, mutta ei mikään kärsiminen ole verrattava sen ihmisen
tuskaan, jonka koetusten hetkinä täytyy kaivata Jumalan lohdutusta.
Se tuska on kaikista tuskista suurin. Sillä silloin heräävät
sydämmessä kaikenkaltaiset onnettomat ajatukset, kaikki synnit ja
kiusaukset, jotka ihminen jo ennen on voittanut; ne ahdistavat häntä
uudelleen paljoa kovemmin kuin konsanaan ennen, paljoa kiivaammin
kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä synneissään makasi. Tämmöisinä
hetkinä tulee ihmisen kärsivällisesti odottaen antautua Jumalan
tahdolle niin kauan kuin Hän tahtoo".

Samaan suuntaan kuin Tauler puhui ja kirjoitti _Henrik Suso_. Mutta
hän ei ollut läheskään niin syvä ja lahjakas eikä hän ole luonut
paljo itsenäistä. Jo lapsena rupesi hän Dominikanein munkkikunnan
jäseneksi, tutkien innostuksella etenkin Salomonin kirjoja. Suso
vaikutti pääasiallisesti naisiin, jotka rakastivat hänen lempeää,
sydämmen hellimpiin tunteisin tähtäävää, vertauksista rikasta
saarnaansa. Mutta ei häntä silti lihan evankeliumin pintapuoliseksi
julistajaksi saa sanoa. Päinvastoin. Ristin tien osottajana hänkin
esiintyi, parannuksesta ja elävästä uskosta hänkin puhui. Suso kuoli
v. 1365. -- Suson elämäkerran kirjoitti hänen ystävänsä _Elisabet
Stagel_, joka oli nunnana Toessin luostarissa. Monta kaunista
kertomusta sisältää hänen kirjansa. Tekijä kertoo muun ohessa, että
Suso kielsi nunnia antaumasta tuon rajattoman itsensäkidutuksen
uhriksi, joka siihen aikaan etenkin naisluostareissa oli hyvin
yleistä. "Rakas Vapahtaja" niin oli Suso lausunut "ei sanonut:
ottakaat minun ristini päällenne, vaan Hän sanoi: jokainen ottakoon
ristinsä päällensä".

Saksalaisista mystikoista puhuessamme, emme saa unohtaa erästä
kirjaa, joka on tunnettu nimellä _"Saksalainen Teologia"_. Se
sisältää paljon hyvää ja on vaikuttanut suuria Jumalan valtakunnan
palveluksessa. Luther piti sitä erinomaisen suuressa arvossa ja luki
sitä ahkeraan. -- Kirjan tekijä on tuntematon.

Likeisesti sukua näiden saksalaisten mystikkojen kanssa oli
_alamaalainen Juhana Ruysbrock_ (k. 1381). Yksinäisyydessä vietti
tämä haaveksivaan uskonnolliseen elämään mieltynyt, luultujen
ylönluonnollisten ilmoitusten viehättämä mystikko onnellisimmat
hetkensä. Käytännölliselle kristinuskolle hän vieraantumistaan
vieraantui. Messuakin toimittaessaan saattoi hän niihin määrin joutua
tunteittensa valtaan, että hän tainnoksissa kannettiin pois kirkosta.
-- Ruysbrockin paras kirja on _"Hengellisten häitten kunnia"_.

Paljon olisi sanomista näistä keski-ajan syvän miettimisen
merkillisistä edustajista. Se siemen, jonka he kylvivät ihmisten
sydämmiin, iti ja kantoi rikkaita hedelmiä kristikunnassa. Mutta
valitettavasti he eivät päässeet käsittämään p. Raamatun ääretöntä
arvoa, sillä he eivät ymmärtäneet, että totuus löytyy ehdottomasti
puhtaana ainoastaan tässä elävässä lähteessä, "isällinen sana" eli
"valo", johon he luottivat, johdatti heitä sitä vastoin monesti
väärälle tielle. Mutta älkäämme unohtako, minkä ajan lapsia he
olivat, jotta emme eksyisi heihin sovittamaan meidän aikamme
katsantotapaa, jota he rukouksissa taistellen ja uskossa kilvoitellen
ovat valmistaneet.




III.

Juhana Vikleff.


    -- älkäät antako missään peljättää teitänne vastaanseisojilta.
    Joka tosin heille kadotuksen merkki on, mutta teille autuudeksi
    ja se on Jumalalta.

    Sillä teille, on lahjaksi annettu Kristuksen puolesta, ei
    ainoasti että te hänen päällensä uskotte, mutta myös kärsitte
    hänen tähtensä. Filipp. 1: 28-29.

Ylpeästi oli Innocentius III laskenut Englannin paavikunnan
valtaistuimen juureen, vastaanottaen sen kuninkaalta vasallivalan.
Mutta jo siihen aikaan ilmaantui, kuten ennen on mainittu, tuon
syvään nöyryytetyn kansan riveissä heräjävän vapauden vastarintaa,
joka aikojen kuluessa oli kasvava vastustamattomaksi voimaksi.
Kovan sorron alaisena oli Englanti kuitenkin vielä kauan. Paavit
kiskoivat suuria veroja, kerjäläismunkkien vaatimukset kasvoivat
kasvamistaan, ja taitavasti sammuttelivat papit siellä täällä
syttyvää valoa, masentaen vastarintaa. Yhä edelleen koettivat he
nukuttaa kansaa kuolleella, raamatusta poikkeavalla saarnallaan,
yhä rohkeammin turmelivat he sanankuulijoitaan ylöllisellä ja
epäsiveellisellä elämällään. Niin -- keski-ajan yön pimeässä nukkuu
vielä Britanniankin kansa, mutta joka tarkkaan katselee sen maita,
hän huomaa, että Pyhän Hengen tuulahdus alkaa poistaa sumut tuon
kuuluisan saariston rannoilta, ja näkee, miten taivaan reunalla
päivä jo vähän ruskottaa. Siellä täällä heräävät ihmiset, ja väleen
kuuluu sorretun Siionin muureilta vartijan ääni, jonka vertaista
ei keskiaika konsanaan ennen ole kuullut. Raamattu kädessään astuu
Herran voiman tukemana taistelutantereelle alkavan uskonpuhdistuksen
ensimmäinen varsinainen edustaja _Juhana Vikleff_.

Vähän tiedämme tämän merkillisen miehen aikuisemmista
elämänvaiheista. Kun hän noin v. 1360 alkoi julkisesti esiintyä,
oli hän jo 36 vuoden ikäinen. Hirmukuolema oli syvämieliseen
nuorukaiseen tehnyt valtaavan vaikutuksen. Nöyrtyen pyhän Jumalan
edessä, rukoili hän hartaasti viisautta ja valoa ylhäältä, jotta hän
löytäisi elämän tien. Sen rukouksen kuuli Herra. Raamatusta, jota
Vikleff siitä alkaen ahkeraan luki, löysi hän mitä hänen totuutta
etsivä henkensä kaipasi. Jota enemmän hän viljeli tätä kirjojen
kirjaa, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka kauas katolinen kirkko
oli poikennut totuuden tieltä. Yhä paremmin älysi hän jokaisen
kristityn vastuunalaisuuden Jumalan edessä ja yhä selvemmin kuuli hän
Hengen kehottavan vaatimuksen: ryhdy taisteluun valheen ja pimeyden
valtoja vastaan. Vaan Vikleff ei ollut noita pintapuolisia, omaan
voimaansa luottavia profeetoja, jotka heti luulevat kaikki tietävänsä
ja kaikkeen pystyvänsä. Hän kävi Pyhän Hengen koulua, jossa ei
silmänräpäyksessä valmistuta. Hän kasvoi viisaudessa ja varttui
hengessä totuuden suurta taistelua taistelemaan.

Harjoitettuaan opintoja Oxfordissa, pääsi Vikleff Baliolin kollegion
esimieheksi v. 1361. Kaksi vuotta myöhemmin sai hän teologian
tohtorin arvon, joka oikeutti häntä pitämään luentoja uskonopissa.
Päästyään Kanterburyn kollegion esimieheksi (1365), alkoi Vikleff
yhä rohkeammin Jumalan sanan valossa kateederista julistaa uskonnon
totuuksia, jonka ohessa hän monesti saarnatuolistakin kylvi totuuden
siemeniä kansalaistensa sydämmiin. Hänen esityksensä oli valtaavan
voimallista, opettavaa ja syvää, ja kauas kuului hänen sanojensa
kaiku, sillä niitä kannatti totuuden oma sisällinen voima.

Vikleffin julistamat mielipiteet paavikunnan mielivaltaisista,
vaatimuksista, joita jo ennen hänen aikojaan Englannissa oli
vastustettu, juurtuivat juurtumistaan tuohon itsetietoisuuteen
heräjävään kansaan. Valtion johtavat henkilöt asettuivat hänen
puolelleen, valmistautuen vastarintaan. Kun Urbanus V v. 1365
yhä jyrkemmin alkoi vaatia tuon ennen suostutun veron maksamista
paavikunnalle, kieltäytyi kuningas _Edvard III_ parlamenttinsa
tukemana yhtä jyrkästi sitä maksamasta. Vikleff puolusti kateederista
parlamentin päätöstä. Turhaan raivosivat Rooman ystävät, turhaan
koettivat he näyttää toteen, että paavi, joka muka oli Englannin
läänitysherra, kanoonisen lain mukaan olisi oikeutettu vaatimaan jos
mitä. Heitä ei enää uskottu, sillä uusi aika oli jo koittanut, ja
koko paavikunnan perikatoa ennustivat Vikleffin sanat: "kanooninen
laki ei merkitse mitään, jos se Jumalan sanaa vastustaa". Urbanuksen
täytyi luopua läänitysveroa Englannilta vaatimasta, eikä koko
kysymystä sittemmin kukaan hänen jälkeisistäänkään ainakaan
julkisesti ottanut puheeksi.

Vikleffin herätyshuutojen innostuttamana alkoi Englannin hallitus
ja kansa yhä jyrkemmin vastustaa katolista kirkkoa. V. 1375
lausuttiin alahuoneessa: "Rooman lähettämät hengelliset miehet ovat
kuningaskunnalle vaarallisemmat kuin Juutalaiset ja Sarasenit.
Jokainen paavin lähettiläs, joka Englannissa oleskelee, ja jokainen
Englantilainen, joka Rooman hovissa oleskelee, on kuolemalla
rangaistava". Samaan aikaan saarnasi Vikleff: "evankeliumi on
uskonnon ainoa lähde. Rooman paavi on varas, eikä hänellä suinkaan
ole oikeutta koko maailmaa rangaista, vaan päinvastoin saavat
alhaisemmat papit, jopa maallikotkin, häntä nuhdella". Huonoja
enteitä katolisen kirkon tulevaisuudelle Englannissa!

V. 1375 sai Vikleff _Lutterworthin_ kirkkoherrakunnan. Siellä
asui hän siitä alkaen enimmiten, ahkeraan saarnaten ja muutenkin
uskollisesti hoitaen paimenvirkaansa, pitäen sen ohessa yhä edelleen
luentoja Oxfordissa, missä hän ajottain oleskeli. Herättääksensä
tietämättömyyteen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen uupunutta
kansaa, päätti Vikleff lähettää saarnaajia maan kaikkiin osiin
julistamaan evankeliumia ihmisille. "Jos munkit" sanoi hän "kulkevat
pitkin maata, kaikkialla saarnaten pyhimysten taruja ja Trojan sodan
seikkailuja, niin tulee meidän Jumalan kunniaksi tehdä mitä he
säkkiensä täyttämiseksi tekevät. Meidän tulee panna toimeen laaja ja
matkustava evankeliumin saarnaaminen sielujen kääntämiseksi Jesuksen
Kristuksen tykö". "Köyhät papit", joiksi Vikleffin lähettämiä
saarnaajia nimitettiin, vaikuttivat monissa paikoin suuria Englannin
kansassa. Heillä olikin tämä opettajansa terottama jalo käsky:
"lähtekäät saarnaamaan! Tämä on kaikkein korkein työ; mutta älkäät
tehkö niinkuin papit, jotka saarnattuansa istuvat ravintoloihin ja
pelipöydän ympärille tahi kuluttavat aikansa metsästykseen. Kun
olette saarnanne päättäneet, niin käykäät sairasten, vanhusten,
köyhien, sokeiden ja ontuvien luona ja auttakaat heitä kykynne
mukaan". -- Mutta ennen kaikkea tahtoi Vikleff kaikkien luettavaksi
avata kirjojen kirjan, jotta jokainen itse saisi tutkia, mikä Jumalan
hyvä ja täydellinen tahto on. Hän ei osannut raamatun alkukieliä,
mutta hän hankki itselleen versio vulgatan (katso I osa) paraat
käsikirjoitukset, joita hän alkoi kääntää kansansa kielelle.

Ei saattanut katolinen kirkko tyyneenä katsella tätä
uskonpuhdistuksen yhä kirkastuvaa aamukoittoa. Papit ja munkit
olivat raivoissaan: tavalla tahi toisella oli Vikleff pakotettava
vaikenemaan. Se oli heidän voimaton tuumansa -- Herra oli päättänyt
toisin.

Toukokuun 30 p:nä 1377 julisti Gregorius XI, jolle Englannin papit ja
munkit olivat toimittaneet otteita tuon rauhanhäiritsijän luennoista
ja saarnoista, hänen kerettiläiseksi. Hän määräsi niinikään,
että Vikleff heti oli vangittava ja oikeuden edessä tutkittava.
Väkivaltaisiin toimiin eivät asianomaiset kuitenkaan saattaneet
ryhtyä, kun, valtio ja kansa kannatti tuota suurta opettajaa.
Uskonpuhdistaja kirjoitti kirjan puolustuksekseen ja saapui
Lontooseen vastaamaan sanoistansa (1378). Kokous oli meluinen ja
keskustelu kiivasta. Molemmin puolin lausuttiin uhkaavia, intohimojen
synnyttämiä sanoja. Vikleff yksin pysyi maltillisena ja tyyneenä,
mutta samalla horjumattoman vakaana. Kokous ei voinut mitään
aikaansaada, kun näet hallitus vaati piispoja lakkauttamaan kaikki
hankkeet uskonpuhdistajaa vastaan. Uhkaavia sanoja kyllä kuului
katolisen kirkon puolustajain joukosta, vaan ei siitä apua ollut:
Vikleff poistui kokouksesta voittajana.

Yhä rohkeammin vain jatkoi uskonpuhdistaja työtään. Raamatun
erehtymätön sana johdatti häntä kirkkaudesta toiseen, opettaen häntä
vakavin askelin kulkemaan eteenpäin. Vikleff tiesi, että Herra oli
hänen kanssansa. Sentähden hän ei horjunut, vaikka tulevaisuus
monesti näytti hyvinkin pimeältä. Kun hän esim. kerran kovasti
sairastui, ja kerjäläismunkit, joita vastaan hän usein ankarasti
oli puhunut, saapuivat hänen luoksensa, vaatien häntä ainakin
ijankaikkisuus silmien edessä, peruuttamaan oppinsa, vastasi sairas
ylönluonnollista vakuutusta säteilevin silmin: "minä en kuole, vaan
elän ja olen munkkien pahoja tekoja ilmi tuova". Niin kävikin.
Vikleff parani ja väleen kaikui hänen valtaava äänensä vielä
voimallisemmin kuin ennen kauhistukseksi kaikille niille, jotka,
vihaten valkeutta, koettivat karttaa hengen miekkaa, joka kirkkaana
välkkyi uskonpuhdistajan kädessä.

Vuosi 1380 on tärkeä vuosi koko kristikunnan ja etenkin Englannin
kansan historiassa. Silloin valmistui nim. Vikleffin raamatunkäännös.
Munkit valittivat: "evankeliumin helmeä heitetään kaikkialle, ja
siat tallaavat sitä", ja moni uskonpuhdistajan ystävistäkin piti
raamatun kääntämistä kansan kielelle rohkeana, miltei turmioa
tuottavana tekona. Mutta Vikleff ei epäillyt, vaikka häntä yhä
kiivaammin ahdistettiin ja kerettiläisyydestä syytettiin. "Tahdotteko
kerettiläiseksi tuomita Jumalan pyhää Henkeä, joka antoi apostoleille
evankeliumin kaikilla kielillä?" kysyi hän totuuden valistuneen
puolustajan vakaalla luottamuksella. Selvänä on hänellä jo se
horjumaton totuus, että Jumalan sana on ihmisten ainoa erehtymätön
ohje, ja tätä totuutta, johon koko uskonpuhdistuksen aate perustuu,
aikoo hän puolustaa viimmeiseen hengenvetoonsa asti. Ja saman sanan
valossa näkee hän yhä selvemmin, miten väärin katolinen kirkko
käsittää etenkin synnin ja armon painavan kysymyksen, ja hänen
sydämmessään vakaantuu vakaantumistaan uskonpuhdistuksen toinenkin
suuri perusaate, se nim., että ihminen vanhurskautetaan Jumalan
edessä _uskon_, eikä lain töiden kautta. Hän on päässyt sille
kalliolle, jonka nimi on Jesus Kristus, eivätkä helvetin voimat voi
häntä temmata alas.

Pintapuolisesti me Vikleffin tehtävää arvostelisimme, jos sitä
kummastelisimme, että hän muutamissa opinkappaleissa erehtyi.
Keski-ajan yö loi pimeät varjonsa hänen kirjoituspöydälleen,
himmentäen häneltä joskus Jumalan sanan valon, jonka ääressä hän
työskenteli. Niin kävi esim. Hänen tutkiessaan ehtoollisopin
syvää salaisuutta. Hyläten muuttumisopin, eksyi hän näet siihen
katsantotapaan, etteivät ehtoollisvieraat nauti kuin kirkastetusta
Vapahtajasta valuvaa voimaa ja että leipä ja viini siis ainoastaan
_kuvaavat_ Kristuksen ruumista ja verta. Sanan valossa älyten, miten
mielivaltaisesti katolinen kirkko oli käsitellyt pyhän ehtoollisen
asetussanoja, eksyi Vikleff vastakkaiseen erehdykseen, jota jo
Berengarius Toursilainen y.m. vallanhimoisen katolisen kirkon
sortamat vastustajat erehtyivät puolustamaan. Niinikään kannatti hän
Augustinuksen armonvalitsemissoppia sekä piti kirkkoa ainoastaan
valittujen yhdistyksenä. "Kuinka voi häntä (paavia) pitää päänä,
joka voipi tulla perkeleeksi helvetissä, mitenkä kirkkona sitä,
joka on luopunut, harhaoppinen ja täynnä Jumalan pilkkaa?" kysyi
Vikleff. Oudoksuisimmeko että hän taistelun helteessä, katolisen
kirkon turmeluksen ympäröimänä ja totuuden rikollisten väijymättä,
joskus oli liika rohkea hävittäessään kristikunnan turmeltunutta
opinjärjestelmää ja rakentaessaan uutta?

Vikleff oli lausunut niin rohkeita sanoja ja hänen suuri työnsä
uhkasi siksi selvästi keski-ajan koko katsantotapaa perikadolla,
ettei kirkko saattanut jättää häntä rauhaan. Uskonpuhdistajan
mainetta ei saavuta kukaan kokematta oman aikansa vihaa. Semmoiset
miehet ovat vihityt taisteluun, ja tämä taistelu on samassa määrässä
kovaa, kuin he, ihmisiä pelkäämättä, puhuvat totuuden vakaata
kieltä. Vikleff ei ole poikkeuksena tästä historian muuttumattomasta
todistuksesta.

Kiivain kaikista Vikleffin vastustajista oli Kanterburyn arkkipiispa
_Villiam Kourtenay_. Jo kauan oli hän koettanut rakentaa salpoja
uskonpuhdistuksen kasvavalle virralle, jonka kohoavat aallot
uhkasivat Englannin katolista kirkkoa perikadolla. Toukokuun 17 p.
1382 kokoontuivat valtakunnan piispat ja muut mahtavat henkilöt
Lontooseen tutkimaan Vikleffin "harhaoppisia" kirjoja ja tuomitsemaan
niiden tekijää. Kymmenen Vikleffin väitteistä, joista etenkin hänen
ehtoollisoppinsa herätti suurta melua, julistettiin harhaoppisiksi.
"Jos tämä kerettiläinen" lausui arkkipiispa, "alati saa vedota
kansan intohimoihin, niin on perikatomme varma", vaatien hallitusta
ryhtymään tehokkaisin toimiin Vikleffiä vastaan. Kuningaskin liittyi
vastustajiin, antaen luvan heittää vankeuteen jokaisen, joka
uskaltaisi tuomituita väitteitä puolustaa.

Ihmeellisesti hoitaa Herra omiansa täällä muukalaisuuden maassa.
Etenkin on Hänen merkillinen kuljetuksensa nähtävänä noiden
suurten uskonsankarien elämänvaiheissa, jotka Hän asetti totuuden
puolustajain eturiviin. Yksi niitä oli Vikleff. Jota likemmäksi hänen
elämänsä lähestyi loppuansa, sitä kovemmaksi kiihtyi taistelu. Jo
Lontoon kokouksessa täytyi hänen kokea, että ystävä toisen perästä
luopui hänestä juuri silloin, kuin hän ihmisten käsityksen mukaan
olisi ystäviä tarvinnut. Kalpeat ovat hänen kasvonsa, taisteluista ja
väsymättömästä työstä riutuneet hänen voimansa, mutta voimallisempana
kuin ennen, jolloin lukuisat ystävät häntä innostuksella puolustivat,
seisoo hän nyt yksin Herran tukemana kokouksen edessä. Vakaana
korottaa hän valkosta päätään, lausuen tyyneesti: "evankeliumin oppi
ei ole koskaan hukkuva".

Vaikka kuningas ja lordit olivat piispojen puolella, ei Vikleffin
sortamisesta kuitenkaan sillä kertaa mitään tullut, sillä parlamentin
alahuone, johon hän vetosi, kannatti häntä. Viekas Kourtenay ei
kuitenkaan siitä masentunut. Hän lähti heti Oxfordiin saadaksensa
yliopistoa puolelleen. Yritys onnistui. Vikleffin täytyi kokea,
että sama opinahjo, jossa hän niin ahkeraan oli virittänyt uuden
ajan valoa maailmalle, asettui totuuden vastustajain puolelle. Sitä
urhoollisempana vain odotti vanhus lähestyvää myrskyä. Vaikka hänen
ruumiinvoimansa jo olivat hyvin masentuneet, saapui hän Kourtenayn
Marraskuussa samana vuonna toimeenpanemaan kokoukseen Lontooseen.
Siellä hän piti ankaran puheen katolisen kirkon turmeluksesta. Se
päättyi näillä sanoilla: "totuus on voittava". Ikäänkuin aavistaen,
että lukematon, vaikka näkymätön vartijajoukko suojeli Vikleffiä, ei
kukaan läsnäolijoista koettanutkaan häntä estää, kun hän, päätettyään
puheensa, tyyneenä poistui kokouksesta. -- Hän palasi Lutterworthiin
jatkamaan keskeytettyä työtään.

Ennen pitkää ryhtyi paavikin taisteluun. Hän kutsui Vikleffin
Roomaan, vaan uskonpuhdistaja ei noudattanut käskyä. Ei ihmispelko
häntä estänyt lähtemästä -- Vikleff ei pelännyt ihmisiä! -- vaan
hänen yhä heikommaksi käynyt terveytensä teki matkan mahdottomaksi.
Mutta kyllä paavi silti sai kuulla Vikleffin puolustuksen.
Lutterworthista kirjoitti uskonsankari: "Minä uskon, että Rooman
paavi ennen kaikkia muita on velvollinen rupeamaan Kristuksen
evankeliumin alamaiseksi, sillä suurin ei ole se, joka itsellensä
kokoo korkeimpia maallisia arvonasteita, vaan se, joka uskollisimmin
Herraa seuraa. Ei kenenkään uskovaisen pidä paavia seurata, jos ei
paavi Jesusta Kristusta seuraa. Paavin täytyy Jesuksen Kristuksen
esimerkin mukaan valtiolle antaa takaisin maallinen valtansa ja
voimakkaasti kehottaa papistoansa tekemään samaa. Jos oman tahtoni
mukaan saattaisin ruumistani käskeä, niin tulisin todellakin Rooman
paavin luokse, mutta Herran kuritukset ovat minulle muuta osottaneet
ja opettaneet minua enemmän tottelemaan Jumalaa kuin ihmisiä".

Jos kenenkään elämänvaiheissa, niin toteutuvat Vikleffin taistelussa
totuuden puolesta Herran sanat: "Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon
myydä? ja yksi heistä ei putoa maan päälle ilman teidän Isättänne.
-- -- -- Älkäät siis peljätkö: te olette paremmat kuin monta
varpuista". Ken on voimallisemmin iskenyt paavikunnan paheisin,
ken säälimättömimmin paljastanut katolisen kirkon turmeluksen, sen
papiston synnit, jumalanpalveluksen maailmalliset, ihmissääntöihin
perustuvat turhamieliset menot ja opin suuret erehdykset, kuin hän --
ja kuitenkin: ei yksikään koskenut häneen! On kyllä totta, että hänen
täytyi paljon kärsiä, että marttyyrikuoleman kauhut tuon tuostakin,
etenkin hänen elämänsä viimme vuosina uhaten likenivät Lutterworthin
pappilaa, missä uskonpuhdistaja kirjoituspöytänsä ääressä viritti
evankeliumin valoa kristikunnalle, mutta Herra poisti kaikki
vaarat. Pimeyden vallat eivät voineet estää Vikleffiä valmistamasta
tuota jaloa teosta, johon hän elämänsä illalla oli ryhtynyt ja
jonka kautta hän vielä kauan kuolemansa jälkeen oli saarnaava
uskonpuhdistuksen suurta aatetta maailmalle. Sen nimi on _Trialogus_.
Käyttäen puheenvaihdon kuvaavaa muotoa, asettaa Vikleff _"totuuden"_
kysymyksiä esittämään, _"valheen"_ vastaväitteitä tekemään sekä
_"ymmärryksen"_ edustamaan puhdasta oppia. Valtaava nero, tosi
kristityn valistus ja totuuden puolustajan urhoollisuus tukee tämän
mainion, Herran armon turvissa syntyneen kirjan sanoja.

Mutta jo lähestyi se hetki, jona Herra oli kutsuva tuon uskollisen
palvelijansa lepoon. Oli Joulukuun 29 päivä 1384. Vikleff oli
kirkossa, missä vietettiin "viattomain lasten juhlaa". Hän oli
juuri nauttinut Herran pyhää ehtoollista, kun hän halvattuna vaipui
alttarin kivipermannolle. Haikein sydämmin kantoivat muutamat
seurakuntalaiset tuon kunnioitetun, hellästi rakastetun paimenen
kotia. Vielä pari päivää viipyi väsynyt matkamies ystäväinsä
luona, odottaen lopullisen pelastuksensa autuaallista päivää.
Uudenvuoden-aattona muutti hän sen Herran luokse, josta hän
pyhitetyllä elämällään ja voimallisilla sanoillaan loppuun asti
uskollisesti oli todistanut.




IV.

Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.


    Minä annoin heidän vetää ihmisen ijestä, ja käydä rakkauden
    ohjissa, ja minä autin heitä, otin ikeen heidän kaulastansa ja
    annoin heille elatuksen. Hos. 11: 4.

Myöhään oli Suomen kansa päässyt kristinuskon osallisuuteen, ja
myöhemmin kuin muissa katoliseen kirkkoon kuuluvissa maissa juurtui
keski-ajan uskonnollinen katsantotapa esi-isiemme sydämmiin.
Kun uskonpuhdistuksen edelläkävijät jo hämmästyttivät Euroopan
emämaita herätyssaarnallaan, varttui ja edistyi katolisuus vielä
syrjäisessä Suomessa. Tämä tulee meidän muistaa, kun noiden suurten
sivistysmaiden oloista käännymme silmäilemään Suomen kirkon
samanaikuisia vaiheita.

Maunu I:sen kuoltua kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet
piispanvaalia toimittamaan. Piispaksi valittiin Ragvald II
(1309-1321), joka oli kotosin Ahvenanmaalta ja siihen aikaan oli
Turun tuomiokirkon kaniikina. Eräs kirje mainitsee, että kaniiki
_Laurentius_, mahdollisesti sama mies, jonka ehdotuksesta Maunu I
määrättiin Suomen piispaksi, heti ilmoitti vaalin päätöksen Ruotsin
arkkipiispalle. Sama kirje kertoo myöskin, että Upsalasta saapuneen
käskyn johdosta Ragvaldin valitseminen julkisesti ilmoitettiin
Turussa, sekä tuomiokirkossa että Dominikanein luostarikirkossa,
jotta jokainen, jolla oli muistuttamista sitä vastaan, voisi valittaa
arkkipiispalle, ennenkuin tämä oli vahvistanut vaalin. Nähtävästi
muistutuksia ei tehty, sillä Ragvald astui virkaansa heti tämän
jälkeen.

Vähän tiedämme Ragvald II:sen vaikutuksesta Suomen kirkon johtajana.
Sen vain huomaamme, että hän koetti Turunkin piispanistuimelle
hankkia niitä maallisia tukeita, joiden turvissa keski-ajan piispat
miltei kaikkialla pääsivät mahtaviksi herroiksi. Hän näet ryhtyi
rakentamaan _Kuusiston linnaa_ (1317) samannimisen kartanon maalla,
joka jo ennen oli Turun hiippakunnan oma. Hän aikoi sitä Turun
piispojen rauhalliseksi asunnoksi, johon he, milloin vain tahtoivat,
saattaisivat vetäytyä julkisuuden rasittavista oloista virvoitusta
etsimään, sekä turvaksi sodan aikoina. Mutta linna oli puusta eikä
semmoisena voinut ainakaan viimmemainittua tarkoitusta vastata. Se
nähtiin jo seuraavana vuonna, jolloin Venäläiset sen polttivat.
Tuomiokirkkokin joutui silloin vihollisten raa'an ryöstön alaiseksi.
Ragvaldin paimenvirka ei siis ollut koetuksia vailla, miten vähän me
sitten hänestä tiedämmekin.

Kuinka suureen mahtavuuteen katolinen kirkko jo siihen aikaan oli
Suomessa kohonnut, todistaa sekin seikka, että maamme valtiolliset
rajat ulottuivat juuri niin pitkälle, kuin Turun hiippakunta. Missä
vain Suomen piispan käskyjä noudatettiin, nimitettiin asujamia
"Itämaalaisiksi". Tältä ajalta alkaa Suomen kansan historia; sitä
ennen ei voi puhua kuin eri suomalaisista heimokunnista. Turun
hiippakuntaan kuuluivat silloin Varsinais-Suomi, Satakunta, Uusmaa,
Häme, läntinen Karjala ja läntinen Savo. Milloinka Ahvenanmaata, joka
alkuansa oli yhdistettynä Upsalan hiippakuntaan, ruvettiin pitämään
Suomen kirkon alueena, ei voi tarkemmin määrätä. Muutos lienee
tapahtunut neljännentoista vuosisadan alussa. Mahdollisesti sai jo
Ragvald II, joka oli kotosin Ahvenanmaalta, sen aikaan. Pohjaan päin
levisi Turun hiippakunta Pohjanmaalla.

Vaikka siis Turun piispan ala oli hyvin laaja, ei hän varallisuuden
suhteen millään tavoin voinut vetää vertoja muiden maiden piispoille.
Kirkon ja papiston tuloja koetettiin vähitellen tarkemmin määrätä,
ja siitäkin syystä jaettiin maa pitäjiin, jotka olivat velvolliset
papeillensa suorittamaan kymmenykset ja "ruokalisät", kukin seutu
pääelinkeinonsa tuotteista. Monesti syntyi rettelöitä ja riitoja
papiston ja kirkon saatavien johdosta. Niinpä mainitsevat aikakirjat
esim. Ragvald II:sen työskennelleen saadaksensa Uusmaalaisia
taipumaan papistolle maksamaan määrättyä "ruokalisää", josta
kauan oli kiistelty. Hän sai tämän riidan asetetuksi. Kymmenysten
suorittaminen järjestettiin kuitenkin vakavalle kannalle vasta
seuraavan piispan, _Benediktuksen_, aikana.

Tämä mies, joka oli Ruotsista kotosin ja ennen oli ollut kaniikina
Upsalassa, näkyy omistaneen tiluksia Suomessa ja siitä syystä
tulleen Turun tuomiokapitulin jäsenten tuttavuuteen. Päästyään
Turun piispaksi, ryhtyi Benediktus lujittamaan katolisuuden valtaa
maassamme. Hän oli tarkka järjestyksen mies ja hänen silmämääränään
oli Suomen kirkon korottaminen etenkin aineellisen toimeentulon
puolesta. Kymmenysmaksujen suhteen tehtiin eri maakuntain kanssa
eri sopimukset. V. 1329 vahvisti hallitus Karjalaisten, Savolaisten
sekä Kemin ja Salon kirkollismaksujen perustukset, v. 1331
Uusmaalaisten ja v. 1334 Hämäläisten. Ei sovi kummastella että näiden
määräysten toimeenpaneminen ainakin alussa herätti tyytymättömyyttä
ja vastarintaa kansassa. Niinpä tiedetään, että Hauhon pitäjän
asukkaat jonkun aikaa olivat kirkon pannan alaisina, he kun eivät
olleet taipuneet kirkollisverokaan suorittamaan. Jäntevästi valvoi
Benediktus kirkon maallisia etuja. Kun esim. Hämäläiset vastustivat
tuon "neljännen oravannahan" maksamista, josta, kuten ennen on
kerrottu, Maunu piispa köyhän ajan vuoksi oli heidät vapauttanut,
pakotti hän hallituksen avulla uppiniskaiset taipumaan. Vuosi
vuodelta yhä kuuluvammin saarnattiin Suomessakin sitä oppia, että
hengellinen valta on maallista valtaa korkeampi, että maallikkojen
ehdottomasti täytyisi totella "hengellisten", etenkin piispan
käskyjä. Niinpä kirjoitti jo Benediktus esim. Ahvenanmaan asukkaille:
"vaikka maallikot olkoot jos kuinka hurskaita, eivät he saa mitään
määrätä kirkollisissa asioissa, sillä heidän tulee totella eikä ole
heillä valtaa käskeä, niin tahdomme kuitenkin kernaammin lempeydellä
kuin ankaruudella kehottaa _alamaisiamme_ noudattamaan oikeutta".
"Ihmisten ijes" on laskettu Suomalaisten niskoille, vaan se on
Jumalalta, jonka "rakkauden ohjissa he käyvät". Kun Hänen viisaat
aikomuksensa täytetään, ottaa hän ikeen pois.

Kaikin tavoin koetti Benediktus järjestäen vahvistaa kirkon asemaa.
Hän perusti kaksi uutta kaniikivirkaa niiden neljän lisäksi, jotka
Katillus oli asettanut, sekä piti vuosittain pappeinkokouksia
Turussa. Ryöstetyn tuomiokirkon kuntoonsaamista varten teki hän
ahkeraan työtä, kehottaen hiippakunnan asukkaita, varojen keräyksillä
yritystä auttamaan. Tämän piispan toimista katoolisen kirkon hyväksi
ansaitsee huomioa sekin, että Turun luostariin hänen aikanaan
asetettiin johtajan- eli priiorinvirka. Benediktus kuoli v. 1338.

Suomen kirkon etevin piispa neljännellätoista vuosisadalla oli
epäilemättä _Hemming_ (1338-1366). Hänkin oli kotosin Ruotsista.
Turun tuomiokapitulin jäsenenä oli hän ainakin jossain määrin ehtinyt
perehtyä maamme oloihin, kun hän Benediktuksen kuoltua yksimielisesti
valittiin Turun piispaksi. Siitä hetkestä alkaen uhrasi hän kaikki
voimansa katolisen kirkon edistämiseksi Suomessa.

Heti piispaksi päästyään alkoi Hemming tuumia tuomiorovastin viran
asettamista Turkuun. Jo v. 1340 oli hän ehtinyt niin pitkälle, että
uuteen virkaan asetettiin kaniiki _Elavus_. Tuomiorovastin palkaksi
määrättiin muutamain läheisyydessä olevain pitäjäin kirkollisverot.
Asetuskirje kuvaa, miten arka Hemming oli piispallisen arvonsa
suhteen. Se säätää nim. muun ohessa, että "tuomiorovastin tulee olla
piispan korvana ja piispan ratkaistaviksi lykätä kaikki asiat sekä
ettei hän saa ryhtyä mihinkään piispaa vastustavaan toimeen, vaan
hänen tulee totella kaikkia hänen käskyjään". Samaan tapaan puhuu
Hemming niissä _kirkollissäännöissäkin_, jotka hänen toimestaan
saatiin aikaan v. 1352. Ne ovat Suomessa ensimmäiset laatuaan ja
siitäkin syystä tärkeät.

Pääkohdat ovat seuraavat:

Pyhäpäivinä tulee jokaisen papin, pyhään pukuun puettuna, siunata
pyhä suola ja vesi [Tätä vihittyä suolaa annettiin kastetta
toimitettaessa lapsille suuhun, jota paitse sitä tarjottiin niille,
joita valmistettiin Herran ehtoollista ensi kerran nauttimaan.
Kummassakin tapauksessa käytettiin sitä korvauksena niille, jotka
eivät saaneet nauttia siunattua leipää ja viiniä. Siunattua vettä
taasen tarvittiin kasteesen, priiskotuksiin jumalanpalveluksen
aikoina y.m. kirkollisiin toimituksiin.] Kirkon sakramentit ovat
toimitettavat suurimmalla tarkkuudella; siunattua leipää ei saa
säilyttää kuin korkeintaan 15 päivää sitä varten tehdyssä rasiassa,
vaan tämän määräajan kuluttua ovat jäännökset hävitettävät ja
niiden sijaan toiset ehtoollisleivät hankittavat ja siunattavat.
Ehtoollisaineita ja alttarinvaatteita pidettäköön puhtaina ja
kiiltävinä. Eri rippi-isää älköön kukaan piispan luvatta käyttäkö,
ja älköön yksikään pappi ripittäkö toisen seurakuntaan kuuluvaa
henkilöä, jollei tämän oma pastori siihen suostumustaan anna.
Älköön kukaan piispan luvatta kerätkö almuja seurakunnissa.
Jokaisen kirkkoherran tulee piispalle toimittaa luettelo kirkkonsa
omistamista maista, kirjoista, vaatteista ja koristuksista. Ei
kukaan piispan suostumuksetta saa vaihtaa kirkon maita, taloja ja
rakennuksia muihin. Ainoastaan 23 vuoden ikäiset ovat velvolliset
öisinä paastonaikoina olla nauttimatta muuta kuin leipää ja vettä.
Pienempinä juhlapäivinä olkoon kylväminen ja leikkuu luvallista, vaan
ei milloinkaan pyhä- eikä suurempina juhlapäivinä. Vihkimättömille
alttareille asetettakoon piispan siunaama kivi, joka on oleva niin
suuri, että nekin ehtoollisleivät, jotka Pääsiäisenä siunataan,
sen päälle mahtuvat. -- Piispan käskyttä älköön ketään suljettako
seurakunnan yhteydestä eikä Herran ehtoollisen nauttimisesta.
Jokainen pappi, joka laiminlyö kirkon omistamain maiden hoidon, on
erotettava virastaan, kunnes hän on vahingon korvannut. Piispan
kirjeet ovat pian toimitettavat seurakunnasta toiseen. Jokaisen
papin tulee vuosittain pidettäviin kirkolliskokouksiin tuoda
kirkkonsa piispalle suoritettava maksu. Pappi on velvollinen omalla
kustannuksella käymään köyhäin sairasten luona; älköön hän myöskään
köyhien hautaamisesta maksua vaatiko. Jokaisen papin tulee niin
varhain saapua kirkolliskokoukseen, että hän voi olla saapuvilla
kokouksen alussa pidettävässä messussa.

Pintapuolisilta kuuluvat meistä nämä Hemmingin toimittamat säännöt.
Mutta muistakaamme, että ne laadittiin aikana, jolloin kirkkomme
ulkonainen järjestyskin vielä oli aivan epävakaisella kannalla.
Pakanuudesta myöhään käännetyn kansamme sivistyttämiseksi ja
kasvattamiseksi olivat ne epäilemättä suuresta arvosta, jos kohta
moni määräys olikin omiansa ohjaamaan esi-isiemme uskonnollista
käsitystä väärälle uralle. Mutta erehdykset ovat noita samoja
aikakauden varjopuolia, joiden pimittämällä koko kristikunta
huokaelee. Arvostellessamme esim. Hemmingin vallanhimoista ylpeyttä,
tulee meidän muistaa, minkä ajan lapsi hän oli.

Senaikuisen Suomen papiston siveellisyys ei näy olleen juuri
kiitettävällä kannalla. Etenkin oli sen käsitys kuudennen käskyn
pyhyydestä hyvinkin löyhä. Skenningen kokouksen ajoilta oli
Suomessakin koetettu noudattaa sitä lakia, joka kielsi pappeja
menemästä avioliittoon. Sen sijaan tulivat luvattomat yhteydet
hyvinkin yleisiksi. Eräässä kirjeessä vuodelta 1350 kieltää Hemming
pannankirouksen uhalla pappeja pitämästä lapsiaan kotona. Hän ei
tarkoittanutkaan asian siveellistä puolta, sillä siihen kirje tuskin
sanallakaan viittaa, vaan sitä aineellista tappioa, jota kirkko
tulisi kärsimään, jos sen tuloja käytettäisiin suurten perheiden
ylläpitämiseen. Kirkkoruhtinaan vallanhimo pimittää hänen silmänsä.

Turun tuomiokirkkoa koetti Hemming koristaa kaikin tavoin, ja
jumalanpalveluksen menot tulivat entistä loistavammiksi. Hän kyllä
v. 1353 valittaa paaville, että hänen tuomiokirkossaan vielä näkyi
1318 vuoden hävityksen jälkiä, mutta varmaan tiedetään kirkossa jo
siihen aikaan löytyneen monta alttaria ja kuoria, jotka todistavat,
että jumalanpalvelus oli järjestetty kristikunnan suurten kirkkojen
loistavan tavan mukaan. Hemming lahjoitti Turun piispanistuimelle
hiipan ja piispansauvan sekä kirkolle kirjaston, jossa oli 40 eri
teosta, niiden joukossa raamattu, virsikirja, Vanhan ja Uuden
Testamentin tekstiä käsitteleviä postilloja y.m. Sitä paitse toimitti
uuttera piispa paavilta synninaneita niille, jotka olivat alttiit
koristamaan Turun tuomiokirkkoa. Kaksi Avignonissa kirjoitettua
bullaa, toinen vuodelta 1342, toinen annettu yhdeksän vuotta
myöhemmin, sisältävät semmoisia määräyksiä. Hemmingin aikana ja hänen
piispanistuimensa turvissa syntyi myöskin Suomen ensimmäinen koulu.
Nämäkin toimet todistavat, miten väsymättömästi hän työskenteli
katolisuuden palveluksessa.

Hemmingin valta Suomessa oli tavattoman suuri. Onneton se, joka
ei totellut hänen käskyjään. Ruotsin kuninkaankin täytyi vaieten
kokea, miten Turun mahtava piispa kumosi hänen määräyksiään,
esim. kun oli kysymys kirkon saatavista. Ainoastaan kymmeneen
pitäjään sai kuningas määrätä papin; muiden seurakuntien opettajat
asetti piispa heidän virkoihinsa. Tämä sopimus tehtiin vuonna
1352. Ainoastaan yhdessä kirkkonsa etua koskevassa kysymyksessä
osotti Hemming liiaksikin suurta myöntyväisyyttä. Hän suostui nim.
siihen kuningas _Maunu Eerikinpojan_ määräykseen, että Räävelin
hiippakunnan _Paadisten_ Cistersiensiluostarille luovutettiin koko
Porvoon pitäjä ja sen kappelit. Täten irroitettiin melkoinen osa
maatamme Turun hiippakunnasta vieraan maan luostaria rikastuttamaan.
Korvaukseksi perusti mainittu kuningas kaksi uutta kaniikivirkaa
Turun tuomiokirkkoon, määräten niiden omistajille muutamia kruunun
tiluksia. Vaan jos Hemming olisi käsittänyt, miten riittämätön tuo
korvaus rahallisessakin suhteessa oli, niin ei olisi hän varmaankaan
koko asiaan suostunut.

Kaikkialla koko maassa koetti Hemming pitää silmällä seurakuntien
tilaa. Tuon tuostakin kävi hän tarkastusmatkoilla, saapuen kerran
Tornioon asti, missä hän erään vanhan kertomuksen mukaan muun
ohessa vihki hautausmaankin. Samalla matkalla kerrotaan hänen
Ruotsin puolisella rannalla kohdanneen Upsalan arkkipiispan, jonka
nimi myöskin oli Hemming, sekä sopineen hänen kanssaan heidän
hiippakuntien välisistä rajoista. -- Hemmingin väsymättömän työn
hedelmiä olivat myöskin nuo monet uudet kirkot, jotka hänen aikanaan
rakennettiin maan eri osissa.

Keski-ajan vaatimusten mukaan oli Hemming hurskas mies. Jo hänen
oma aikansa piti häntä erinomaisessa arvossa. Niinpä oli hän esim.
likeisessä ystävyydessä Ruotsin kuuluisan pyhimyksen Birgittan
kanssa. Muun ohessa löytyy Birgittan n.s. "Ilmestyksissä" seuraava
kertomus [Biografinen Nimikirja siv. 287.]: "Kerran Kristuksen
morsian (Birgitta) istui pidoissa Turun piispan Hemmingin kanssa
ja söi Jumalan kunniaksi esiintuotuja herkkuja, jolloin piispa
ajatteli sydämmessään: miksi tämä rouva, jolla on Pyhän Hengen
lahja, ei pidätä itseään herkullisia ruokia syömästä. Birgitta ei
silloin mitään tiennyt hänen ajatuksistaan; vaan illalla rukouksissa
ollessa hän kuuli hengessä äänen, joka hänelle ne ilmoitti, ja nyt
hän heti piispalle kertoi tämän ilmestyksen. Mutta kun piispa tämän
kuuli, tunnusti hän niin pöydässä ajatelleensa, jonka tähden hän
nöyrtyneenä ja anteeksi anoen pyysi Birgittaa rukoilemaan edestänsä.
Kolmantena päivänä, kun sama Birgitta rouva rukoili, ilmestyi pyhä
neitsy Maria hänelle, lausuen: sano piispalle, koska hänen on tapana
alottaa kaikki saarnansa minua ylistämällä, ja koska se tuomio,
jonka hän sinusta pöydän ääressä lausui, ei lähtenyt kateudesta,
vaan rakkaudesta, ja rakkaus ansaitsee lohdutusta -- sano hänelle
siis, että minä tahdon olla hänelle äitinä ja esittää hänen sielunsa
Jumalalle ja olen hänelle selvittävä, että hän itse on seitsemäs
eläin niistä eläimistä, jotka ennen olen sinulle osottanut, ja että
hänen pitää tuoman Jumalan sanoja kuningasten ja paavien eteen".
Semmoista oli ajan uskonnollinen katsantotapa. Mielikuvituksen
kiihottamana liikkui se rohkeasti luulojen maailmassa, ymmärtämättä
sitä sanaa, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellä".

Kaikki voimansa uhrasi Hemming piispa saadaksensa legendain uskontoa
juurtumaan Suomalaisten sydämmiin, koettaen sen ohessa, kuten olemme
nähneet, kaikin tavoin mahtavuuteen korottaa sitä kirkkoa, jonka
aistillisen, loistavaan ulkomuotoon pukeutuneen jumalanpalveluksen
turvissa ihmiset olivat alttiit jos mitä uskomaan. Kuoltuaan
saavutti Hemming, kuten vasta saamme nähdä, vielä suuremmassa
määrässä kuin eläessään, eksyneen keski-ajan kunnioituksen. Historia
on vähentänyt tätä liiallista kunnioitusta, mutta se todistaa
kuitenkin, että Hemming eksyneen katsantotapansa uhallakin on
vaikuttanut paljon hyvääkin Suomen kirkollisten asiain järjestäjänä,
aikana, jolloin kansamme ulkonaisten sääntöjen kautta oli
kasvatettava tulevaisuudessa käsittämään kristinuskon hengellistä,
uudestasynnyttävää voimaa.

Hemmingin jälkeinen piispa oli _Henrik Hartmanninpoika_. Epäilemättä
on tämä mies sama Henrik Hartmanninpoika, joka v. 1340 valittaa
paaville, että Turun dominikanimunkit kulkivat pitäjästä toiseen,
pitäen jumalanpalvelusta ja messuja kannettavien alttarien ääressä ja
kiskoen kansalta rahaa, siten ryöstäen itselleen papeille maksettavat
palkat. Hän oli siihen aikaan kirkkoherrana Sääksmäellä. Viisi vuotta
myöhemmin tavataan hän tuomiorovastina Turussa. Piispaksi päästyään
matkusti Henrik Avignoniin. Matkan tarkoituksena oli silminnähtävästi
rahalla saada paavia suostumaan Turun tuomiokapitulin vaaliin.
Urbanus V oli nim. jo ennen Hemmingin kuolemaa pidättänyt itselleen
oikeuden yksin määrätä hänen jälkeisensä. Paavikunta tarvitsi rahoja,
ja köyhä Suomikin oli kartuttava sen äärettömiä tuloja! Henrik kuoli
kotimatkalla Avignonista (1368), ostettuaan piispanvirkansa paavilta.
Muuta hänestä ei tiedetä.

Saatuansa tiedon Henrik Hartmanninpojan kuolemasta, kokoontuivat
Turun tuomiokapitulin jäsenet uutta piispaa valitsemaan. Useimmat
äänet sai _Johannes II Pietarinpoika_. Hän oli kotosin Ruotsista ja
oleskeli siihen aikaan Franskassa, harjoittaen opintoja Pariisin
yliopistossa, jonka rehtoriksikin hän samaan aikaan kolmeksi
kuukaudeksi oli valittu. Paavi julisti nytkin Turun tuomiokapitulin
vaalin mitättömäksi, vaan Johannes kiiruhti Roomaan, missä paavi
silloin oleskeli, ja sai häneltä Turun piispanviran.

Johannes Pietarinpoika oli jäntevä mies, joka vielä jyrkemmin
kuin Hemming puolusti kirkon oikeuksia maallista valtaa vastaan.
Paavikunnan silloinen kurjuus ei näkynyt kaukaiseen Suomeen,
eivätkä tänne kuuluneet Vikleffin y.m. herätyshuudot: "Pietarin
istuimen" vanhojen muistojen turvissa hallitsivat Turun piispat
vastustusta tuskin kokemattakaan katolisen kirkon vallanhimoisen
papiston ohjeiden mukaan. Kun esim. Viipurin linnan päällikkö _Sune
Hakoninpoika_ ei taipunut kirkolle luovuttamaan muutamia tiluksia,
julisti piispa hänen kirkonkiroukseen. Muillakin keinoilla kartutti
Johannes Pietarinpoika kirkon tuloja ja papiston etuja, lisäten
jumalanpalveluksen loistoa perustamalla muun ohessa kaksi uutta
alttaria tuomiokirkkoon. Nousiaistenkin kirkkoa koristeli hän,
etenkin sitä paikkaa, jossa "pyhän" Henrikin maallisia jäännöksiä
oli säilytetty, ennenkuin ne muutettiin Turkuun. -- Johannes
Pietarinpoika kuoli v. 1370.

Ihmeteltävällä sitkeydellä koetti kurja paavikunta yhä edelleen
vain valvoa etujaan Suomessakin. Kun Turun tuomiokapituli v. 1370
valitsi uuden piispan, julisti paavi vaalin mitättömäksi. Luultavasti
käytettiin jälleen rahoja, koska valittu, _Johannes III Westfal_
(1370-1384), kuitenkin jäi virkaansa. -- Uusi piispa, joka oli
suomalainen syntyperältään ja sitä ennen oli ollut kaniikina,
myöhemmin tuomiorovastina Turussa, astui edeltäjäinsä jälkiä.
Kirkon ulkonainen mahtavuus ja papiston maalliset edut ovat hänen
silmämääränään. Tuomiokirkon kuoreja ja tiluksia lisätään, papiston
saatavat turvataan, piispanistuimen loisto karttuu, vaan Jumalan
sana on kansalle yhtä tuntematon kuin ennen, Suomen kansa vain
harjaantumistaan harjaantuu katolisen kirkon ijestä kantamaan.
Milloin on aamu vihdoinkin koittava, koska Suomessakin herätyshuuto
kaikuva? "Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän
tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra".

Piispa Johannes Westfalin ajoilta on kuitenkin säilynyt yksi
kertomus, joka ansaitsee suurempaa huomioa. Olemme maininneet
miten Hemming sopi Ruotsin silloisen arkkipiispan kanssa Turun ja
Upsalan hiippakuntien välisistä rajoista. Johannes Westfalin aikana
syntyi riita saman kysymyksen johdosta. Arkkipiispa hänen nimensä
oli _Birger_ -- väitti Upsalan hiippakunnan ulottuvan Oulujokeen
ja samannimiseen järveen asti, vaan, perustuen vanhojen ihmisten
todistukseen ja omaan varmaan tietoonsa, näytti Johannes Westfal
toteen, että Kemin, Iin, Oulujoen y.m. niillä seuduin löytyvät
seurakunnat aina olivat kuuluneet hänen hiippakuntaansa. Mahtavan
_Bo Joninpojan Gripin_ avulla sai hän asian niin ajetuksi, että
Kaakamajoki määrättiin rajaksi. -- -- Jo oli siis ristinmerkki
pystytetty Suomen pohjoisimmissakin osissa! Hän, jonka armosta se
tänne tuotiin, oli myös opettava pohjolan asukkaita sen merkitystä
uskossa käsittämään.




V.

"Pyhä" Birgitta.


    Rukoillessani kuule minua, minun vanhurskauteni Jumala, joka
    minun lohdutat ahdistuksessani: ole minulle armollinen ja kuule
    minun rukoukseni. Ps. 4: 2.

Jota suuremmassa määrässä kristikunnan turmelus karttui, sitä
hartaammin etsivät kaikki hurskaat ihmiset sitä pyhitystä, jota
paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä. Niidenkin joukossa, jotka eivät
asettuneet taisteluun kirkon erehdyksiä vastaan, vaan kuuliaisina
mukaantuivat sen ohjeiden ja määräysten mukaan, syttyi keskiajan
loppupuolella siellä täällä uskon sammuva lamppu uudelleen
todistukseksi, ettei Herran Henki vieläkään ollut kokonaan poistunut
seurakunnasta. Neljännentoista vuosisadan hurskaista ihmisistä
vetää muiden kera huomiomme puoleensa "pyhä" _Birgitta_ [Tämä oli
hänen alkuperäinen nimensä, vaikka sen verosta hyvin usein tavataan
toinenkin muoto nim. _Brigitta_.].

Harvat naiset ovat saavuttaneet niin suuren maineen, kuin tämä
Ruotsin kuuluisa pyhimys. Kaikkialla oli hänen nimensä tunnettu
ja kunnioitettu. Birgitta oli ylhäistä sukua, vaan tämän maailman
kunnia ei milloinkaan viehättänyt häntä. Jo lapsena loi hän silmänsä
taivasta kohti, etsien Jumalan valtakuntaa ja sen katoomattomia
tavaroita. Nuorena meni Birgitta naimisiin _Ulf_ nimisen
korkeasukuisen laamannin kanssa. Heidän avioliittonsa oli onnellinen,
sillä Ulfkin oli noita keski-ajan hurskaita, jotka tahtoivat antaa
paraan rakkautensa Herralle. Heillä oli monta lasta, joita he
kasvattivat "kurituksessa ja Herran pelvossa". Birgitta oli 40 vuoden
ikäinen, kun hän v. 1344 miehensä ja muutamien lastensa seurassa
teki pyhiinvaellusretken Espaniassa löytyvään _Kompostellaan_, missä
vanhan tarun mukaan apostoli Jaakopin hauta oli. Ulf palasi Ruotsiin
ja rupesi munkiksi Alvastran luostarissa, missä hän lyhyen ajan
kuluttua kuoli, vaan Birgitta lähti Roomaan. Siellä saavutti "pyhä
rouva" vuosi vuodelta yhä suuremman maineen. Roomalaiset ihmettelivät
kaukaisen vieraansa hurskasta, itsensäkieltämisen koulussa kehittyvää
elämää ja tuota salaperäistä, kristillistä valistusta, joka
ilmaantui hänen sanoissaan. Itse väitti Birgitta saavansa välittömiä
ilmoituksia Jesukselta, jolle hän oli sydämmensä pyhittänyt. Monta
vuotta oleskeli hän pyhässä kaupungissa, puhuen usein rohkeita
sanoja paavikunnan turmeluksesta ja ennustaen ihmisille vanhurskaan
Jumalan uhkaavia tuomioita. "Koko maailma on kypsynyt perikatoon
syöstäväksi", huudahtaa hän "mutta tuomio on Jumalan huoneesta
alkava".

Jo kauan oli Birgitta miettinyt uuden nunnayhdistyksen perustamista,
jonka turvissa hurskaat naiset kaukana maailman turmeluksesta
saattaisivat Herraa palvella. V. 1370 vahvisti Urbanus V tämän
yhdistyksen säännöt. Jokaisessa _Birgittiniläisluostarissa_ oli
asuva 60 nunnaa, joiden johtajana oli _abedissa_, ja sitä paitse
eri rakennuksessa 17 papiksi vihittyä, priiorin johtamaa munkkia,
sekä 8 maallikkomunkkia. Emäluostariksi määrättiin kuningas _Maunu
Eerikinpojan_ v. 1346 perustama _Vadstenan_ luostari. Sen ensimmäinen
abedissa oli Birgittan tytär _Katarina_, joka jo vuodesta 1357
muutamien sinne asettuneiden nunnien kera oli siellä oleskellut.

V. 1370 teki Birgitta pyhiinvaelluksen Jerusalemiin. Siellä vietti
hän sanomattoman onnellisia päiviä. Pyhät muistot täyttivät hänen
sielunsa ja mielikuvituksessaan näki hän siellä "kauniimman
ihmisten lapsista". Ijankaikkisen autuuden esimaku sydämmessään
palasi Birgitta halpaan huoneesensa Roomaan, missä hän, hartaasti
rukoiltuaan ja kilvoiteltuaan uskossa Herraan, v. 1373 kuoli. Jonkun
ajan kuluttua muutettiin hänen luunsa Vadstenaan.

Vaikka tämä merkillinen nainen suuressa määrässä olikin antautunut
keski-ajan mystisyyden haaveksivain unelmain valtaan, edustaa hän
monessa suhteessa aikakautensa paraimpia ajatuksia. Hänen silmissään
säteili monesti uskonpuhdistuksen koittava valo, eikä pelännyt hän
julkisesti lausua mitä hänen sydämmessään liikkui. Anekaupasta
lausui hän: "tuolla taas Juudas myy Kristuksen; kaikki lain käskyt
uupuvat tuohon yhteen: maksakaat rahoja". Kristuksen nimessä puhuu
hän Gregorius XI:lle: "miksi minua vihaat ja ryöstät laumani? Melkein
kaikki johdatat sinä helvetin tuleen". Birgittan luonteessa oli
jotain profeetallista; ihmeteltävän tarkat olivat monesti hänen
aavistuksensa tulevien aikojen vaiheista. Monesta historiallisesta
tapahtumasta, niinkuin esim. Konstantinopolin valloituksesta,
ennusti hän selvillä sanoilla. Mutta etenkin koskivat hänen uhkaavat
ennustuksensa turmeltuneen, lokaan uupuneen paavikunnan kukistumista.

Birgittan ajatukset ovat meille säilyneet hänen "Ilmestyksissään",
jotka hän itse ainakin suureksi osaksi kirjoitti ruotsiksi. Ne
käännettiin sittemmin latinaksi. Sydämmestään luottaen kirkkoon,
ei hän sen opin puutteita nähnyt, ollen tässä suhteessa kokonaan
eksyneen aikansa kannalla. Tuohon pintapuoliseen käsitykseen, että
ihminen hyvillä töillään ansaitsisi Jumalan armon ja ijankaikkisen
autuuden, ei hän kuitenkaan sortunut. Hänen parannuksensa kyllä
ulkonaisesti pukeutui ruumiin kidutuksiin y.m. senaikuisiin
hartausmenoihin, mutta se oli _sydämmen_ parannusta myöskin, sitä
parannusta, jonka kyyneleet Jesus Kristus yksin kelpaa pyhkimään
pois. Huomaamatta kuinka paljon hän erosi kirkon silloisesta opista,
perusti Birgitta autuutensa toivon Jumalan armoon Jesuksessa
Kristuksessa. Sentähden lausui hän myöskin: "jos ihminen tuhat kertaa
antaisi surmata itsensä Jumalan tähden, niin hän ei kuitenkaan voisi
ainoatakaan syntiä sovittaa. Kaikki on armoa vain. Itsestäni en voi
muuta kuin syntiä tehdä".

Ei kukaan väijynyt Birgittaa; vapaasti sai hän ajatuksensa ilmaista,
vaikka ne monesti säälimättä paljastivat kristikunnan, semminkin
paavikunnan paheita. Tuo ihmeteltävä pyhimys kaukaisilta mailta, joka
kristikunnan pääkaupungissa pyhitetyllä elämällään ja salaperäisen
viisailla sanoillaan niin voimallisesti saarnasi Kristuksesta, voitti
Roomalaisten ja koko kristikunnan yksimielisen kunnioituksen. V. 1391
korotettiin Birgitta pyhimysten joukkoon.




VI.

Pisan kirkolliskokous (1409).


    -- Herra pysyy ijankaikkisesti, hän on valmistanut istuimensa
    tuomioon.

    Ja hän tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa, ja hallitsee kansat
    oikein. Ps. 9: 8-9.

Nimettömän tuskan valtaamana etsi neljännentoista vuosisadan
kristikunta valoa pimeässä. Mystikkojen syvät huokaukset, "Jumalan
ystäväin" herättävät saarnat, Vikleffin jalo taistelu totuuden
puolesta -- nämä, samoinkuin lukemattomat muut samaan suuntaan
tähtäävät ilmiöt, ennustavat suurta muutosta kirkon vaiheissa.
Mutta ennenkuin tämä muutos tapahtuu, paljastaa katolinen
kirkko yhä selvemmin kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan
heräävän omantunnon vaatimuksia. Levoton on aika, täynnä
tuskaa ja kaikenkaltaista onnettomuutta. Hirmukuoleman kauhut
saarnaavat voimallisesti tämän elämän katoavaisuudesta ja Jumalan
vanhurskaudesta, pakottaen lukemattomien sydämmestä tuon tuskallisen
kysymyksen: mitä minun pitää tekemän, että ijankaikkisen elämän
saisin? Paaviin, "Pietarin jälkeiseen", "Kristuksen sijaiseen",
luo pimeydessä haparoiva kristikunta silmänsä, pyytäen neuvoa,
huutaen apua; vaan siksi surkea on paavikunnan alentuminen, siksi
julkinen paavien vankeus Avignonissa, että oppimattomatkin alkavat
epäillä. Ja kun ei apua missään näy, kun turmeltunut kirkko ei voi
johdattaa korvessa vaeltavaa kansaa, silloin syntyy jälleen uusia
lahkoja, toinen toistaan kamalampi, tuomioksi elävältä kuolleelle
kristikunnalle. Neljännentoista vuosisadan vaiheissa hämmästyttävät
_Flagellantit_ (ruoskijat) maailmaa hurjalla herätyshuudollaan,
ja samaan aikaan ilmaisee _Tanssijain_ lahko mitä surkeimmalla
tavalla, kuinka kauas kristikunta on eksynyt raittiin ja raamatun
mukaisen kristinuskon suoralta tieltä. Tuntematta "Jumalan karitsaa,
joka poisottaa maailman synnin", koettivat edelliset tyydyttää
omaatuntoansa ruumiinkidutuksilla. Suurissa joukoissa kulkivat he
seudusta toiseen, ruoskien verisiä selkiään ja veisaten jyrkyttäviä
katumusvirsiään. Paavi Klemens VI kielsi v. 1350. Flagellanttein
retket, vaan tämä ei auttanut. Kuni lumivyöry kasvoi heidän
joukkonsa, yhä hurjimmiksi kiihtyivät heidän meluavat huutonsa. Ennen
pitkää kuului heidän huuliltaan mitä ankarinta moitetta kirkkoa ja
sen turmeltuneita, nautintoon ja hekumaan uupuneita paimenia vastaan.
Ainoastaan säälimättömät ruumiinkidutukset -- niin he saarnasivat
-- kelpaavat synnit sovittamaan. Vaikka inkvisitsioonin verikoirat
ahkeraan koettivat heitä pakottaa vaikenemaan, ei liikettä saatu
kokonaan masennetuksi: Flagellanttein kamalat huudot kuuluivat siellä
täällä uskonpuhdistuksen aikoihin asti.

Yhtä raivoisa kuin Flagellanttein liitto oli Tanssijain lahko,
vaikka sen erehdykset pukeutuivat toiseen muotoon. Hurjasti huutaen
tunkeutuivat he kirkkoihin ja muihin julkisiin paikkoihin, kuohuttaen
mieltään ja väsyttäen ruumistaan huimaavalla tanssilla, kunnes
monesti pyörtyneinä kaatuivat maahan. Vielä viidennellätoista
vuosisadalla tavataan heitä paljo.

Herra se on, joka näin "tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa".
Eikö paavikunta, joka yhä edelleen säätää turmiollisia lakejaan
kristikunnan noudatettaviksi, vihdoinkaan ole ajatteleva mitä sen
rauhaan sopii? Kirkkohistoria vastaa tähän kysymykseen kertomalla
paavien istuimen vaipumisesta vielä surkeampaan alentumisillaan.

Ainoastaan kuolema oli estänyt Gregorius XI:ttä muuttamasta takaisin
Avignoniin, sillä tukalalta tuntui hänestä Roomassa olo. V. 1378
kokoontuivat kardinaalit uutta paavia valitsemaan. "Me tahdomme
roomalaista paavia, surmatkaat nuo franskalaiset koirat!" huudettiin
kaduilla. Useimmat äänet sai neapelilainen _Urbanus VI_. Hän oli
ankara itseänsä kohtaan, oppinut ja tavallansa kykenevä mies, mutta
samalla raaka ja maltiton. Koettaen parannella kirkon hallitusta,
kartutti hän vain onnettomuutta, hankkien itselleen katkeria
vihamiehiä etenkin franskalaisissa kardinaaleissa. Nämä pakenivat
Roomasta, julistivat Urbanuksen vaalin mitättömäksi ja valitsivat
_Klemens VII:nen_ paaviksi (1378). Urbanusta kannattivat Saksa,
Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi, Puola, Preussi ja Italia:
jota vastoin Länsimaiden muu kristikunta oli Klemensin puolella, joka
otti asuakseen Franskassa. Ääretön sekasorto oli tämän paavikunnan
kahtia hajoomisen seurauksena. Toinen paavi kirosi toisen, julistaen
vastustajansa puolustajat pannaan. Onnettomat ihmiset eivät tienneet,
kenen puoleen kääntyä, keneen turvata; ei löytynyt sitä ihmistä,
joka ei olisi ollut kirkonkirouksen alaisena. Moni hurskas mies ja
nainen kuoli epätoivoon, toiset ostivat synninaneet milloin miltäkin
paavilta, kirkon jo ennen kehno kuri lannistui lannistumistaan,
kerjäläismunkkien paheet kävivät julkisemmiksi, lahkolaisten huudot
yhä hurjemmiksi. Ikäänkuin kuolemaan vihittynä huokaelee kristikunta
syntivelkansa tuomitsemana. Koko ilma on myrkytetty.

Tarpeetonta on mainita kaikkien niiden kurjien paavien nimet, jotka
tänä onnettomana aikana, toisiaan kiroten, julistaen kansoja pannaan
ja kiskoen rahaa kristikunnalta, edustavat paavikunnan surkeutta.
Todistukseksi miten alastomana turmelus esiintyi, mainittakoon vain,
ettei kenenkään enää tarvinnut itse lähteä paavin luokse häneltä
saadakseen synninaneet; ken ainoastaan "Pietarin jälkeiselle" lähetti
sen summan, joka olisi kulunut matkaan, hän oli kaiken vanhurskauden
täyttänyt. Jotta enemmän rahoja karttuisi, lyhennettiin riemuvuosien
välinen aika 83 vuodeksi, "koska Jesus oli vaeltanut maan päällä 33
vuotta".

Mutta jo alkavat ihmiset kyllästyä tuohon paavien kurjaan riitaan,
jota paitse koko kristikunnan karttuva turmelus vaati kaikkia
ajattelevia ihmisiä taisteluun häväistyn kirkon pelastamiseksi.
Semminkin Pariisin yliopistosta kuuluu yhä voimallisempia
herätyshuutoja, ja niiden kaiku herättää ennen pitkää koko
kristikunnan unesta. Jo v. 1381 oli _Henrik Langensteinistä_, joka
oli teologian professorina mainitussa yliopistossa, sydämmeen
koskevin sanoin puhunut paavikunnan turmeluksesta ja kirkon
onnettomasta tilasta, vakaasti vaatien ruhtinaita ja papistoa,
ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä tekemään parannusta,
koska kaikkien yhteinen synti oli onnettomuuden syynä. Eikä
siinä kylliksi. Yliopiston mainio kansleri _Juhana Charlier_,
tavallisesti tunnettu nimellä _Gerson_, otti johtaaksensa taistelua
paavikuntaa vastaan, todistaen puheilla ja kirjoituksilla, että
yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi ja siis oikeutettu
ottamaan kirkon häiriön tutkittavakseen. Häntä kannatti tehokkaasti
_Nikolaus Clémangesta_, jota pidettiin Pariisin etevimpänä
opettajana. Avignonin paavi _Benediktus VIII_ kohteli yliopiston
vaatimuksia mitä ylönkatseellisimmalla tavalla, pyytäen muun
ohessa pilkallisesti Pariisin teologeja rukoilemaan paavin
puolesta, koska heillä muka oli kirkon korkein valta ja voima. Yhä
rohkeammaksi tuli yliopiston vastarinta. V. 1395 se julkisesti
kieltäysi paavia tottelemasta. Pitkien rettelöiden jälkeen, joiden
kestäessä paavikunnan kurjuus tuli yhä julkisemmaksi, vastustus
yhä vakaammaksi, lupasi yliopisto v. 1403 totella Benediktusta,
kuitenkin sillä ehdolla, että hän viimmeistään vuoden perästä
kutsuisi kokoon yleisen kirkolliskokouksen sekä panisi sen päätökset
toimeen. Saman lupauksen antoi, kardinaaleinsa pakottamana, myöskin
Rooman paavi. Paavinistuimen hätyytetyt edustajat alkoivat nyt
tuumia, mihin toimiin olisi ryhtyminen. Kumpi oli kutsuva vaaditun
kirkolliskokouksen kokoon? missä oli se pidettävä? mikä valta sillä
oli oleva? -- nämä y.m. arveluttavat seikat, joista tehokkain
tietysti oli paavien keskinäinen viha, viivyttelivät asian ratkaisua
vuosi vuodelta. Sitä jyrkemmin vain vaati etenkin Pariisin yliopisto
tuon kauan kaivatun yleisen kokouksen kokoonkutsumista, jotta tuo
ilettävä kakspaavisuus vihdoinkin saataisiin lakkautetuksi ja muut
paheet poistetuiksi Herran seurakunnasta. Vihdoin saatiin asia
ajetuksi niin pitkälle, että kardinaalit kutsuivat kristikunnan
yleiseen _kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin _Pisassa_ v. 1409.

Kuten jo mainitsimme, oli Gerson, joka kokouksen kokoontuessa
oli kardinaalina, ollut näiden tuumien varsinaisena johtajana.
Merkillisin muista saapuvilla olevista oli Pariisin yliopiston
silloinen kansleri _Pietari d'Ailly_. Kokous, joka alkoi Maaliskuun
25 p:nä, oli hyvin loistava ja sitä kesti Elokuuhun asti. Paitse
22 kardinaalia, 16 arkkipiispaa, 80 piispaa ja 300 poissa olevien
piispojen ja luostarinjohtajain valtuuttamaa edustajaa oli kokoukseen
saapunut 300 jumaluusopin tohtoria, lähetyskuntia monesta hovista
ja yliopistosta y.m. Ensin haastettiin molemmat paavit kokoukseen
vastaamaan siitä sekasorrosta, jonka alaisena kirkko, kahden paavin
johtamana kuin se oli, niin kauan oli kärsinyt. Gerson oli jo ennen
ilmaissut muutamissa kirjoissa mitään peittelemättä koko kristikunnan
mielipahan, lausuen muun ohessa sen ajatuksen, että Kristus itse
yksin on kirkon pää sekä että yleinen kirkolliskokous on oikeutettu
erottamaan paavin hänen virastaan, koska sen valta on paavin valtaa
korkeampi. Vaikkei hän itse sitä mielipidettä kannattanut, oli
hän kirjoissaan myöskin antanut sijaa niidenkin väitteille, jotka
arvelivat, että koko paavikunta oli lakkautettava. Uuden ajan henki
alkaa jo liikkua kristikunnassa, vaatien sitä vihdoinkin särkemään
kahleensa. Ja tätä henkeä uskaltavat nuo molemmat kurjat paavit
niihin määrin vastustaa, etteivät edes kokoukseen saavu! Lyhyt oli
heitä koskeva keskustelu. Kokous päätti yksimielisesti, että molemmat
paavit olivat virastaan erotettavat ja jokainen pannan uhalla
kiellettävä heitä tottelemasta. "Nyt on Lusifer syösty alas" huudahti
Gerson. Mutta varhaista oli hänen riemunsa.

Kokous määräsi _Aleksanteri V:nen_ kristikunnan paaviksi. Hän oli
jo 70 vuoden ikäinen eikä mitenkään pystynyt asemaansa puolustamaan.
Eikä ollut Pisan kokouksestakaan apua, miten paljon siitä oli
toivottukin. Aleksanteri julisti sen päätetyksi, ennenkuin mitään
parannusta oli saatu aikaan, luvaten kolmen vuoden kuluttua jälleen
kutsua kristikunnan kokoon. Virastaan erotetut paavit eivät
luopuneet, niin että kahden paavin sijaan oli saatu kolme. Sekasorto
tuli vain yhä arveluttavammaksi.

Pisan kokous oli ensimmäinen noista kolmesta suuresta yleisestä
kirkolliskokouksesta, jotka ottivat uudistaaksensa rappiotilaan
joutunutta kirkkoa. Ne ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä
_"reformeeraavat_ (parantavat) _kokoukset"_. Jossain määrin
ansaitsevat ne tämän nimen, sillä epäilemättä ovat nekin valmistaneet
tietä uskonpuhdistuksen suurelle työlle, mutta keski-ajan kuolemaan
tuomittu katsantotapa painoi niihinkin leimansa, sen eksynyt henki
johdatti monet päätökset aivan väärään suuntaan. Reformeeraavat
kokoukset ottivat turvataksensa vain kirkon häiriöön joutunutta
ulkonaista järjestystä, mutta mikä todellisuudessa oli kirkon
rappiotilan syynä, sitä ne eivät älynneet, siinä suhteessa olivat
niiden edustajat arveluttavan sokeat. Tärkeä oli tuo painava
sana: "yleinen kokous on paavia korkeampi", sillä se lausuu
keski-ajan paavikunnan kuolemantuomion, tärkeä myöskin yritys tehdä
loppu tuosta onnettomasta kakspaavisuudesta, jonka turmelemana
kristikunta vuosikymmeniä oli ollut, jota paitse emme suinkaan saa
halveksia kokouksen tarkoitusta puhdistaa kirkkoa "pään (paavin) ja
jäsenten suhteen", mutta sannalle olivat kuitenkin kaikki nämäkin
tuumat rakennetut. Syvempään oli synti juurtunut, tehokkaampaa
uskonpuhdistusta kirkko kaipasi. Jos milloinkaan soveltuivat
kristikuntaan viidennellätoista Vuosisadalla profeetan tuomitsevat
sanat: "mitä varten teitä enemmän lyödään, koska te aina harhaelette?
Koko pää on sairas, ja koko sydän on väsynyt".




VII.

Juhana Hus.


    -- valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he
    näkisivät teidän hyvät työnne, ja kunnioittaisivat teidän
    Isäänne, joka on taivaissa. Math. 5: 16.

Vaiennut oli Vikleffin ääni, mutta toinen uskonsankari oli astuva
hänen sijalleen taistellaksensa vielä valtaavammin kuin hän sorretun
totuuden puolesta. Ei Herralta konsanaan välikappaleita puutu; kun
Hänen hetkensä on tullut, löytää Hän ne aina. Älkäämme myöskään
kummastellen sitä oudoksuko, että keski-ajan suurin uskonsankari
astuu esille syrjäisestä Böhmistä. "Tuuli", Pyhän Hengen tuuli,
"puhaltaa kussa hän tahtoo".

Toiset ovat arvelleet, että osa vainotuita Valduslaisia pakeni
Böhmiin, virittäen siellä aikojen kuluessa uskon sammuvaa lamppua,
kunnes sen valo keski-ajan loppupuolella kirkkaana loisti koko
kristikunnan nähtävänä. Oli miten olikaan: jo neljännentoista
vuosisadan keskipaikoilla kaikui sieltä voimallisia, suuria
ennustavia herätyshuutoja, vaikkei niiden merkitystä vielä siihen
aikaan Euroopassa ymmärretty. Keisari _Kaarle IV:nen_ v. 1348
perustamassa _Pragin_ yliopistossa virkistyivät tieteelliset
harrastukset ennen pitkää arvaamattomaan eloon, innokkaasti
kannattaen tuota heräävää uskonnollista elämää, jonka jaloksi
edustajaksi Herra oli valinnut _Tsjekien_ pienen kansan.
_Konrad Waldhausenista_ (k. 1369) saarnasi kerjäläismunkkien
jumalattomuudesta kuni Elias Baalin profeetoja vastaan, ja _Miliks
Kramsierista_ (k. 1374) ennusti voimallisesti, että Herra väleen
oli rakentava Siionin hävitetyt muurit. Etenkin Pragin ylioppilaat
kuuntelivat innostuneina näitä uuden ajan vartijaääniä, ja niiden
kaiku sai itse kansankin monessa paikoin ihmetellen kyselemään:
"vartija mitä yö kuluu?" Vielä rohkeammin kuin nämä uskonsankarit
puhui _Mattias Janov_, jonka tapana oli sanoa: "toiset kantakoot
rinnallaan pyhäinjäännöksiä; minä kannan kädessäni raamattua,
tuota pyhiinvaellukseni uskollista ystävää". Taistellessaan kirkon
turmelusta vastaan, jonka hän Jumalan sanan valossa näki ihmeen
selvästi, loi hän uskonsa kirkkaan silmän tulevaisuuteen, odottaen
turvallisesti apua Herralta. "Nostakaat päänne ylös, sillä teidän
lunastuksenne lähestyy" todisti hänen profeetallinen äänensä. Janov
kuoli v. 1394.

Näiden herätyshuutojen kaikuessa, syntyi v. 1369 _Husineksin_ kylässä
talonpoikaisista vanhemmista, jotka eivät ole nimeksikään tunnetut,
uskonsankari _Juhana Hus_. "Jotka alimmaisesta suvusta ovat ja
ylönkatsotut maailmassa on Jumala valinnut, ja ne, kuin ei mitään
ole, että hän ne, jotka jotakin ovat, turhaksi tekisi".

Husin nuoruudenajasta emme mitään tiedä, kunnes hän, harjoittaessaan
opintoja Pragin yliopistossa, alkaa vetää ihmisten huomion puoleensa.
Tutkittuaan etenkin jumaluusoppia, sai hän maisterinarvon v.
1396. Hän oli siihen aikaan vielä harras katolilainen, koettaen
tyydyttää omaatuntoansa tarkkaan noudattamalla kirkon vaatimuksia.
Kun riemuvuotta vietettiin v. 1393, uhrasi hän viimmeiset roponsa
ostaaksensa synninpäästön. "Oi, miten pettyvät kaikki" kirjoittaa hän
sittemmin, sokeuttaan ajatellessaan, "jotka polvistuvat paavin eteen,
pitäen oikeana kaikki mitä hän säätää! Niin minäkin tein, ennenkuin
tunsin pyhän raamatun ja kalliin Vapahtajani". Muistellessaan entistä
elämätään, valittaa hän sitäkin, että kernaasti käytti kauniita
vaatteita sekä monesti tuhlasi aikaansa turhamieliseen pakinaan,
peleihin ja muihin syntisiin toimiin. Tuo on heränneen, Pyhän Hengen
koulussa araksi käyneen omantunnon valitus, sen tunnustusta, joka
tietää, että "kaikki, kuin ei uskosta ole, se on synti". Maailman
vaatimusten mukaan eli Hus nuorena nuhteettomasti.

Vikleffin mielipiteet olivat jo siihen aikaan hyvin tunnetut
Pragissa, ja hänen kirjojaan luettiin ahkeraan yliopistossa.
Epäilemättä oli syynä siihen muun ohessa sekin seikka, että
likeinen liitto vasta oli solmittu Böhmin ja Englannin hovien
välillä. Viimmemainitun valtakunnan kuningas _Rikhard II_ oli nim.
nainut keisari Kaarle IV:nen tyttären _Annan_, joka oli Böhmin
prinsessa. Sitä paitse oli hyvin tavallista, että Pragin ylioppilaat
harjoittivat opintoja Oxfordissakin, missä etenkin jumaluusopin
tutkiminen ripeästi oli edistynyt. -- Vuodesta 1398 alkoi Hus pitää
luentoja Pragissa. Ei ollut vaikea huomata, että hän oli hyvin
mieltynyt; tuohon Englannin kuuluisaan uskonpuhdistajaan, vaikkei hän
suinkaan ottanut kannattaakseen kaikkia tämän mielipiteitä. Vikleffin
suuri elämäntyö teki Husiin syvän vaikutuksen, ja jota paremmin hän
siihen tutustui, sitä innokkaammin antautui hänkin totuuden suureen
taisteluun. V. 1401 sai Hus _Betlehemin-kappelin_ [Monessa paikassa
oli kristikunnassa yksityisten toimesta perustetta laitoksia,
joissa Jumalan sanaa saarnattiin kansan kielellä. Semmoinen oli
Betlehemin-kappeli Pragissa.] saarnaajaviran ja vihittiin samana
vuonna papiksi. Sen ohessa piti hän luentoja yliopistossa, ollen
siihen aikaan myöskin filosofisen tiedekunnan dekaanuksena.
Augustinuksen ja Vikleffin kirjoituksia tutki hän ahkeraan, mutta
etenkin luki hän raamattua, rukoillen valoa Herralta ja kehittyen
kirkkaudesta toiseen. Innokkaasti kannatti häntä tuo sittemmin
kuuluisa _Hieronymus_, joka vasta oli palannut Pragiin, harjoitettuaan
opintoja Oxfordin yliopistossa. Yhä syvempään juurtuivat Vikleffin
jalot aatteet Böhmiläisiin, niin että yliopiston jäsenet jyrkästi
kiellettiin julkisesti tahi salaa lukemasta 45 harhaoppisiksi
tuomittua englantilaisen uskonpuhdistajan väitettä (1408). Husin
välityksestä muutettiin tämä päätös kuitenkin niihin määrin, ettei
kukaan harhaoppisessa tahi muuten loukkaavassa tarkoituksessa
saisi noita kielletyltä lauseita levitellä.

Rohkealla saarnallaan oli Hus hankkinut itselleen monta vihamiestä.
Pragin piispakin _Sbynko_, joka alussa kannatti häntä, alkoi
vähitellen kuunnella vastustajain yhä karttuvaa moitetta. Ketään
säälimättä ja ihmisten mieltä kysymättä iski Hus nim. hengen miekalla
ajan paheisin, vetäen munkkien ja papiston synnit, kansan surkean
tilan ja kirkon turmeluksen Jumalan muuttumattoman sanan tuomion
eteen. Kauas kuului hänen valtaavan saarnansa kaiku, herättäen
hämmästystä uskonpuhdistuksen ystävissäkin, leppymätöntä vihaa
totuuden vastustajissa.

Pragin yliopistoon kuului paitse Böhmiläisiä myöskin paljo
Saksalaisia. Ajan ristiriitaiset olot synnyttivät ennen pitkää
eripuraisuutta näiden kansanheimojen välillä. Hus rakasti
isänmaatansa jalon sydämmen palavalla rakkaudella. Kaikki voimansa
oli hän altis uhraamaan korottaaksensa kansansa siveellistä tilaa.
Hän tahtoi sitä vapauttaa taikauskon ja tietämättömyyden orjuudesta
virittämällä sille Jumalan sanan valoa, joka yksin pimeyden varjot
poistaa. Suuret ja monet olivat esteet, mutta ikäänkuin iloiten vain
siitä, että niin paljon oli tehtävänä, ryhtyi hän innosta sykkivin
sydämmin vaikeaan työhönsä. Samoinkuin Vikleff, asettui hän kansan
oikeuksien puolustajana taisteluun noita mahtavia sortajia vastaan.
Jos mikään, niin oli uskonpuhdistuksen työ kansallinen työ, jos
ketkään, olivat uskonpuhdistajat kansallismielisiä miehiä. Jo kauan
olivat yliopiston saksalaiset jäsenet karsain silmin seuranneet
Böhmiläisten heräävää kansallistunnetta ja Husin yhä kasvavaa
mainetta. Häiriöä kartuttamassa oli kakspaavisuus, jonka tuottamat
haitat, niinkuin tiedämme, siihen aikaan olivat nähtävinä miltei
kaikkialla. Sbynko ja suurin osa Böhmin papistoa kannatti Rooman
paavia. Heihin liittyi Pragin yliopiston saksalainen puolue, jota
vastoin Husin johtamat Tsjekiläiset vaativat yliopistoa asettumaan
puolueettomalle kannalle koko kysymyksen suhteen. Yliopiston päätös
oli ratkaistava äänestyksen kautta, vaan saksalaisella osastolla,
johon kuuluivat Puolalaiset, Baijerilaiset ja Saksilaiset, oli
kolme ääntä, Tsjekiläisillä ainoastaan yksi. Hus huomasi, että
Saksalaiset, joita arkkipiispa ja papisto kannattivat, yhä
tehokkaammin vastustelivat uskonpuhdistuksen alkavaa työtä Böhmissä.
Vasta oli Sbynko heidän kehottamana julkisten, Pragin kirkkojen
oville naulattujen julistusten kautta häväisten tuominnut hänen
kerettiläiseksi, ja nyt hän koetti sortaa Böhmiläisten oikeuksia
heidän omassa yliopistossaan, vaatimalla heitä kokonaan mukaantumaan
Saksalaisten mielipiteiden mukaan. Ja nämä mielipiteet kannattivat
sitä paitse tuota vanhaa, mädännyttä katolisuutta, jonka raskaan
ikeen alaisena Böhmin heräävä kansa huokaeli ja jolle hän Jumalan
sanan valaisemana ja omantuntonsa vaatimana oli julistanut
sotaa. Siihen asti oli Hus toivonut saavansa aikaan jonkunlaisen
uskonpuhdistuksen parantelemalla vallitsevaa järjestystä ja sen
avulla; nyt alkoi hän yhä selvemmin nähdä, että tuo oli mahdotonta.
Sankarin urhoollisuudella kääntää hän aseensa itse tuota kirkon
lahonnutta hallitusmuotoa vastaan, jonka turvissa valhe niin
kauan oli kristikuntaa turmellut, ja kaikkia niitä vastaan, jotka
sen puolustamina harjoittivat pimeyden töitä. Böhmin kansa oli
vapautettava paavikunnan turmiollisesta vallasta, maalliseen
mahtavuuteen turvautuvan ahneen papiston sorrosta, ja tulevaisuus
perustettava raamatun erehtymättömän sanan kalliolle. Eikä oman
kansan onni yksinään ollut hänen silmämääränään: koko kristikunnan
johdattamista orjuudesta vapauteen, pimeydestä Herran ihmeelliseen
valoon hän tarkoittaa tuo urhoollinen uskonsankari, jonka ääni
viidennentoista vuosisadan koittaessa kaikuu Böhmin vuoristossa.
Turhaan koetti Sbynko virittää juoniaan, turhaan oli hän kieltänyt
Husia saarnaamasta. Uskonpuhdistaja ei totellut, ja hänen ystäväinsä
luku kasvoi päivä päivältä. Ja kun Pragin yliopiston paavikuntaa
koskeva päätös oli tehtävä, ratkasi kuningas _Wenseslav_, joka,
samoinkuin Hus ja hänen ystävänsä, tahtoi pysyä puolueettomana,
Saksalaisten ja Böhmiläisten välisen riidan siten, että edellisillä
oli oleva ainoastaan yksi ääni, viimmemainituilla sitävastoin
kolme. Suuri muutos tapahtui nyt yliopiston oloissa. Noin 2000
saksalaista ylioppilasta lähti pois Pragista, jatkaaksensa opintojaan
muualla (1409). Muukalaisuus Böhmissä sai tuntuvan iskun ja heräävä
kansallisuus virkosi uuteen eloon. "Jumala olkoon kiitetty, nyt
olemme sulkeneet Saksalaiset pois" lausui Hus, ennustaen suurta
tulevaisuutta Pragin yliopistolle ja Böhmin kansalle. Eikä hän
pettynyt, sillä suuri oli todellakin tuon pienen kansan tehtävä
uskonpuhdistuksen jalossa työssä oleva. Mutta taisteluilla ja kovilla
kärsimisillä oli tämä maine ostettava!

Vielä samana vuonna määrättiin Hus Pragin yliopiston rehtoriksi.
Häneen loivat kaikki silmänsä, hän oli, niinkuin eräs senaikuinen
kirjailija sattuvasti lausuu, "Israelin sotajoukon johtaja".
Muukalaisuuden rakentama salpa, joka oli estellyt Pragin yliopiston
taistelua totuuden puolesta, oli särjetty, ja Hus saattoi nyt
vapaasti jatkaa työtään. Mutta poismuuttaneet Saksalaiset kiihottivat
myöskin kaikkialla uskonpuhdistajaa vastaan karttuvaa vihaa,
herättäen katolisuuden vallanhimoisia puolustajia vihdoinkin
näkemään, mitä tuolla syrjäisessä Böhmissä oli tekeillä. Hus älysi jo
siihen aikaan selvästi, että taistelu oli kiihtyvä yhä kiivaammaksi,
monesti aavistaen, että marttyyrikruunu oli oleva hänen palkkansa.

Heti kun Aleksanteri V oli valittu paaviksi, toimitti Pragin
toimelias arkkipiispa lähetystön Roomaan. Se valitti "Pietarin
jälkeiselle", että Vikleffin harhaoppi levisi Böhmissä ja Mährissä.
Paavi kiitti Sbynkoa hänen tehokkaista toimistaan harhaoppisuuden
estämiseksi, käskien häntä sen ohessa vaatimaan asianomaisilta
Vikleffin kirjoituksia. Niinikään kiellettiin kaikkia Jumalan
sanaa julistamasta muissa kirkoissa kuin niissä, joissa vanhoista
ajoista oli saarnattu. Hus antoi itse arkkipiispalle noin 200
nidosta Vikleffin kirjoituksia, vakuuttaen, että hän julkisesti
oli tunnustava vääräksi kaikki niissä tavattavat harhaoppiset
väitteet, jos niin semmoisia löytyisi. Ei tarvinnut Sbynkon ja hänen
hengenheimolaistensa kauan etsiä huomataksensa harhaoppisuutta
Vikleffin teoksissa. Kesäkuun 10 p:nä 1410 tuomitsi Pragissa pidetty
kirkolliskokous kirjat poltettaviksi, jota paitse kappeleissa
saarnaaminen ankarasti kiellettiin. Päätöksestä huolimatta julisti
Hus Betlehemin-kappelissa autuuden sanomaa kansalle, iskien vielä
rohkeammin kuin ennen katolisen kirkon turmelukseen. Niin hän
esim. eräässä saarnassa suoraan lausui että paavin bulla, johon
perustuen arkkipiispa ja Pragin kirkolliskokous oli ryhtynyt
noihin väkivaltaisiin toimiin, oli rahalla ostettu. Kun Sbynko
arkkipiispallisen talonsa kartanolla juhlallisesti poltti nuo
harhaoppisiksi tuomitut kirjat, ei enää voitu hillitä kansan vihaa.
Julkisesti laulettiin Pragin kaduilla pilkkalauluja arkkipiispasta,
ja kun tämä Heinäkuun 22 p:nä toimitti messua, hyökkäsi raivoisa
ihmisjoukko kirkkoon, josta Sbynko töin tuskin pääsi pakenemaan.
Samaan aikaan oli eräs toinen pappi saada surmansa kiihkoisan kansan
kädestä. Ihmeteltävällä maltilla esiintyi Hus näissä melskeissä.
Hän kyllä. joskus kiivastui saarnatessaan, lausuen esim. kerran:
"välttämätöntä on totisesti, että vyötämme kupeemme, niinkuin Mooses
vanhanliiton aikana käski, ja tartumme miekkaan puolustaaksemme
Jumalan lakia", vaan tuo oli lihallisen mielen hetkistä voittoa vain,
jota kannattamasta hän kaikkia vakaasti varoitti. Hengen miekkaan hän
turvautui ja totuuden omaan isälliseen voimaan. Jo sekin seikka,
että hovi puolusti Husia, todistaa selvästi, ettei hän väkivaltaista
uskonpuhdistusta tarkoittanut.

Vaikka sekä hovi että Pragin kaupungin maistraatti koetti puolustaa
Husia Roomassa, tuomitsi paavi hänen kirkon kiroukseen. Päätös
julaistiin Pragin kirkoissa Maaliskuun 15 p:nä 1411. Kun ei sekään
auttanut, vaan Hus yhä edelleen raamattu kädessä taisteli vainotun
totuuden puolesta, julisti Sbynko koko kaupungin pannaan. Kaikki oli
turhaa: voimallisemmin vain kaikui uskonpuhdistajan ääni, ja sykkivin
sydämmin kuuntelivat sitä yhä suuremmat väkijoukot. Tällä kannalla
olivat asiat, kun Sbynko kuoli (1411).

Aleksanteri V:nen jälkeinen _Juhana XXIII_ tarvitsi rahoja
puolustaakseen asemaansa Pisan kokouksen erottamaa Rooman paavia
vastaan, joka ei vieläkään ollut vallastaan luopunut. Hän toimitti
suuret anekaupat, ja kauppiaat saapuivat ennen pitkää. Böhmiinkin.
Voimallisesti taisteli Hus saarnatuolista ja kateederista tuota
törkeää väärinkäytöstä vastaan. "Paavin aneet" -- niin hän todisti
-- "eivät ihmisiä hyödytä, elleivät sitä ennen ole kääntyneet
Jumalan puoleen. Kristuksen viisaat papit eivät ehdottomasti sano
katuvaiselle: sinä olet syntivelastasi vapaa, vaan he lisäävät
tämän ehdon: jos kadut syntisi etkä enää tahdo syntiä, tehdä ja
turvaat Jumalan armoon. Ei Rooman paavi eikä kukaan muu pappi ole
oikeutettu pyrkimään maalliseen valtaan ja rikkauteen, sillä Kristus
sanoo: 'kansain kuninkaat vallitsevat heitä, ja joilla valta on
heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta te
ette niin'. Miksikä ei Rooman paavi pelkää aneristin pystyttämällä
suostua lukemattomien ihmisten kuolemaan, hän kun on tilaisuudessa
lupaamaan sitä suurempaa synninpäästöä, jota useammat ihmiset hän
surmauttaa? Hän ei ole noudattanut Jesuksen esimerkkiä, joka, kun
viholliset hätyyttivät Häntä ja Hänen vapisevaa joukkoansa, lausui:
'jos minua etsitte, niin antakaat näiden mennä', vaikka Hänellä oli
valta ainoalla sanalla lyödä kaikki maahan. Moni oppimaton maallikko
luulee tietämättömyydessään, ettei kukaan saa paavia vastustaa.
Mutta se väite, ettei paavi saata erehtyä, on väärä ja Jumalaa
pilkkaava väite, sillä muutoin olisi hän synnitön, niinkuin Kristus;
joka viisas on, hän kysyy ensin mitä raamattu todistaa ja luottaa
siihen. Kristuksen opetuslapsen tulee hengessä valvoen tutkia paavin
bullia. Jos hän niissä huomaa semmoista, joka sotii Kristuksen
lakia vastaan, niin tulee hänen urhoollisesti seisoen Kristuksen
puolella, bullia vastustaa". Samaan tapaan puhui Hieronymus ja
böhmiläisen herätyksen muut johtavat henkilöt. Kuin mahtava
kevättulva kasvoi uskonpuhdistuksen ystäväin innostunut joukko.
Paavin bulla poltettiin, ja kolmessa kirkossa keskeyttivät huudot:
"sinä valehtelet; semmoista ei ole Hus meille opettanut" anekauppiain
saarnat. Kirkon mahtavat hallitsijat turvautuivat väkivaltaan,
pakottaaksensa kansaa kuuliaisuuteen: kolme nuorta miestä, jotka
olivat vastustusta johtaneet, tuomittiin kuolemaan. 200 ylioppilaan
kera saapui Hus raadin eteen, rukoillen armoa tuomituille. Se oli
turhaa: nuorukaiset mestattiin. Haikein sydämmin saattoi kansa nuo
veriset uhrit Betlehemin-kappeliin, missä ruumiit siunattiin haudan
lepoon.

Taistelun helteessä vahvistui Hus suurta työtänsä jatkamaan. Herra
puhdistamistaan puhdisti hänen uskoansa lihallisen innostuksen
kiivaudesta, johon hän alussa joskus eksyi, jotta hänen silmästään
säteilisi ainoastaan uskonpuhdistajan kirkas, Pyhän Hengen virittämä
valo. Se näkyi, tämä valo, kauas, eivätkä sietäneet totuuden
vastustajat sitä katsella. Roomasta saapui v. 1412 uusi bulla. Se
tuomitsi Husin valtionkiroukseen, säätäen, että tuomio oli juhla- ja
pyhäpäivinä julistettava kaikissa kirkoissa, sekä uhaten pannalla
jokaista maata, kaupunkia, kylää, joka ottaisi kirotun vastaan.
Böhmin kansa uhkasi nostaa kapinan. Sitä estääksensä poistui Hus
kuninkaan pyynnöstä Pragista, kunnes myrsky vähän asettuisi. Mutta
ei hän silti vaiennut. Monesti kaikui hänen valtaava äänensä
maaseudulla, missä hän taivasalla saarnasi Kristusta lukemattomille
väkijoukoille. Pragiin saapui tuon tuostakin uskonpuhdistajan
ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne puhuivat valistuneen kristityn,
urhoollisen uskonsankarin jaloa kieltä. Odottaessaan likenevää
myrskyä, lausui hän muun ohessa: "tietäkäät, etten ole pakeneva,
jos kohta minun täytyisikin antaa tämä kurja ruumiini kuolemaan,
sillä minä tiedän, että evankeliumin totuus päivä päivältä yhä
leviää". Samaan aikaan kirjoitti Hus myöskin merkillisimmän kirjansa:
_"Kirkosta"_. Perustuen Vikleffin oppiin, puolustaa hän sitä
käsitystä, että tosi kirkko, johon näkyväinen ja turmeltunut täällä
ajassa on yhdistetty, on Kristuksen ruumis ja valittujen yhdistys.
Jos hän kehittäessään tätä katsantotapaa joskus eksyikin halveksimaan
näkyväistä kirkkoa, sai hän kuitenkin lausutuiksi uskonpuhdistuksen
opin pääpiirteet. Tiedemiehenä hän ei ole saavuttanut Vikleffin
mainetta, mutta saarnaajana on hän vaikuttanut sitä enemmän.

Näiden vaiheiden ohessa alkoi kristikunnassa jälleen
kuulua kehotuksia kirkon edustajille kokoontumaan yleiseen
kirkolliskokoukseen. Se kehotus koski Husiakin, kutsuen häntä koko
kristikunnan, kuullen puolustamaan sitä oppia, jota hän syrjäisessä
Böhmissä oli saarnannut. Rukoillen ja ammentaen viisautta ja voimaa
Jumalan sanan elävästä lähteestä, valmistautui uskonpuhdistaja tuohon
viimmeiseen suureen taisteluun. "Meidän kanssamme" kirjoitti hän
ystävilleen "on totinen Jumala, kaikkivaltias ja vanhurskas auttaja,
joka on vakuuttanut: katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä
maailman loppuun asti".




VIII.

Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu. Hieronymus
Pragilaisen marttyyrikuolema.


    Joka voittaa, hänen minä teen patsaaksi minun Jumalani
    temppelissä, ja ei hänen pidä silleen sieltä lähtemän ulos ja
    tahdon kirjoittaa hänen päällensä minun Jumalani nimen ja minun
    kaupunkini, sen uuden Jerusalemin nimen, joka taivaasta, minun
    Jumalaltani tuli alas, ja minun uuden nimeni. Ilm. k. 3: 12.

Mitään aikaansaamatta kirkon tilan parantamiseksi kuoli paavi
Aleksanteri V v. 1410. Hänen jälkeisekseen valittiin raaka, oppimaton
ja siveetön Juhana XXIII. Yhä edelleen koettivat Pisan kokouksen
erottamat paavit säilyttää asemaansa, ja toinen heistä, Gregorius
XII, sai Neapelin kuninkaan avulla Juhanan karkoitetuksi Roomasta.
Karttumistaan vain karttui kirkon häiriö, ja yhä kuuluvammin
vaadittiin uuden, yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista, jotta
vihdoinkin tuo onneton monipaavisuus saataisiin poistetuksi. Turhaan
koetti kurja Juhana lyödä tuuleen näitä vaatimuksia. Hän pelkäsi
tilintekoa ja noita paavikuntaa uhkaavia uuden ajan ääniä, mutta
valtaansa ei hän tahtonut menettää ja, suostuen keisari _Sigismundin_
vaatimukseen, kutsui hän kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen.
Tukalalta hänestä kyllä tuntui etenkin se käsky, että kokous oli
pidettävä Saksanmaalla eikä, niinkuin hän oli toivonut, Italiassa,
missä hänellä oli enemmän kannatusta, vaan siihenkin täytyi hänen
taipua. Joulukuussa v. 1413 kutsui hän kristikunnan edustajat
_Kostnitzissa_ pidettävään kirkolliskokoukseen. Avauspäiväksi määräsi
hän Marraskuun 1 p. 1,414.

Uteliaina loivat ihmiset silmänsä tuohon Bodenjärven kuuluisaan
kaupunkiin. Kaikki ajattelevat älysivät kokouksen tehtävän
tärkeäksi, painavaksi. Läheltä ja kaukaa lähtivät kristikunnan
johtavat henkilöt matkalle korjataksensa Siionin hajonneita muureja.
Loistavan saattojoukon seuraamana -- siinä kerrotaan olleen 1600
hevosta -- saapui Juhana XXIII Kostnitziin. "Tuohan on kuin kuoppa,
jossa kettuja pyydetään" sanotaan hänen huudahtaneen, katsellessaan
Rhein-virran laaksoa, missä kaupunki sijaitsee.

Valmistuksiin kului muutamia päiviä. Vasta Marraskuun 5 p:nä avasi
paavi kokouksen. Harvoin, jos milloinkaan ennen, oli kirkko lumonnut
maailmaa suuremmalla ulkonaisella loistolla kuin tässä tilaisuudessa.
Kokoukseen oli saapunut 33 kardinaalia, 346 arkkipiispaa ja
piispaa, kuuluisimpain yliopistojen edustajia, lukuisa joukko,
abbotteja, tohtoreita ja munkkeja sekä lähes 2000 ruhtinasta,
kreiviä, ritaria y.m. korkea-arvoisia herroja. Alussa keskusteltiin
keskustelujärjestyksestä, äänestystavasta ja muista valmistavista
kysymyksistä. Paavin valtaa koetettiin kaikin tavoin rajoittaa.
Jo neljännessä istunnossa julistettiin kristikunnan päätöksenä se
väite, että kokous oli _yleinen kirkolliskokous_, koska sen jäsenet
olivat kokoontuneet Pyhän Hengen nimessä, Siihen tapaan oli kyllä
jo ennenkin kirjoitettu ja puhuttu, vaan kristikunnan päätöksenä ei
tätä väitettä milloinkaan vielä paavikirkon aikana oltu lausuttu.
Tärkeä oli tämä päätös, sillä se vaati jokaista, itse paaviakin,
ehdottomasti tottelemaan kokouksen päätöstä. "Jumalalta" -- niin
lausuttiin -- "on Kostnitziin kokoontunut kristikunta saanut vallan
tutkia kirkon tilaa ja ratkaista kaikki uskontoa koskevat kysymykset;
jokaisen täytyy noudattaa sen erehtymättömiä päätöksiä". Ei aivo
kristikunta enää kantaa paavikunnan raskasta ijestä; vapaamman ajan
henki on jo vaikuttamassa maailmassa, vaatien ihmisiä vihdoinkin
särkemään nuo orjuuden alentavat kahleet, joiden pakottamina he
kautta vuosisatojen ovat polvistuneet paavin valtaistuimen juuressa.
Tuo oli ehdottomasti oikeutettua, jaloa, jos asiaa maailman mielen
mukaan arvostelemme, vaan jos yritystä Jumalan sanan valossa
tutkimme, täytyy meidän suuressa määrässä rajoittaa tämä kiitoslause.
Paavikunnan syntimitta on kyllä täysi, sen tuomitsemisen hetki on
joutunut, vaan tuomarina on ihmisviisaus, eikä Jumalan erehtymätön
sana. Luulouskon ohjaamana ja ihmishengen neuvomana aikoo kristikunta
ryhtyä korjaelemaan Siionin muureja; parannusta tekemättä toivoo
se paranevansa, totuuden sanaa tottelematta luulee se voivansa
erehtymätöntä totuutta maailmalle julistaa. Se kyllä näkee kirkon
silmiinpistävimmät paheet ja on ne tuomitseva, mutta sen tuomion
alaiseksi on myöskin puhdas p. raamattuun perustuva totuus sortuva.
Kostnitzin kokous on kyllä tavallaan oleva uskonpuhdistava kokous,
vaan keski-ajan valetotuuden pettämänä on se toimittava monta
pimeyden tekoa.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli kokous määrännyt monipaavisuuden
poistamisen. Se mielipide lausuttiin, että noiden kolmen paavin
tulisi viipymättä luopua virastaan. Mutta liittyen Pisan kokouksen
päätökseen, jonka mukaan Juhana XXIII oli pidettävä ainoana
laillisena paavina, kääntyi kokouksen huomio nimenomaan häneen.
Lyöden tuuleen ajan painavat kysymykset, oli Juhana siveettömällä
elämällään röyhkeästi pilkannut levottoman, paavikunnan paheisin
kyllästyneen kristikunnan luottamusta, ja turhat olivat hänen
yrityksensä koettaa säilyttää asemaansa. Eivät auttaneet uhkaukset:
uuden ajan henki pakotti ne vaikenemaan; eikä ollut hänellä apua
tuosta viekkaasta tekopyhyydestä, jonka kirjavaan vaippaan paavit
niin monesti olivat pukeutuneet ja jolla hänkin vielä keski-ajan
paavikunnan haudan partaalla koetti verhota itseään. Kostnitzin
kirkolliskokous riisti sen hänen hartioiltaan ja asetti hänen
alastomana kristikunnan tuomioistuimen eteen. Vakavia, uhkaavia
sanoja lausuttiin hänestä jo ensimmäisissä istunnoissa. Kokouksen
johtavat henkilöt, d'Ailly, Gerson y.m. vaativat jyrkästi hänen
erottamistansa. Ei ollut Juhanalla ennen pitkää muuta neuvoa kuin
luvata luopua virastaan. Vaan ei hän silti aikonut lupaustaan
täyttää. Eräänä iltana, kun kokouksen jäsenet olivat katselemassa
kaupungin läheisyydessä toimeenpantuja turnaajapeliä, pakeni hän
salaa Itävallan herttuan luo, joka oli luvannut suojella häntä.
Kokous ei kuitenkaan tästä hämmästynyt; se jatkoi työtään, väittäen
voivansa suorittaa tehtävänsä ilman paavittakin. Toukokuun 29 p:nä
1415 julisti se Juhanan virkansa menettäneeksi. Näin uhkaavaan
vastarintaan paavikuntaa vastaan ei ollut keski-ajan kristikunta
vielä asettunut. Eipä kummallista, että myöskin Gregorius XII ja
Benediktus XIII, jotka, huolimatta Pisan kokouksen päätöksestä,
siihen asti olivat koettaneet varjo-valtaansa puolustaa,
alkoivat taipua. Edellinen luopui vapaaehtoisesti Heinäkuun 4
p:nä, jälkimmäinen pyysi kokoukselta valtakirjaa, ja kun ei
siihen suostuttu, täytyi hänenkin tyytyä erottamistuomioon, joka
julistettiin pari viikkoa myöhemmin.

Näin suoriutui kokous ensimmäisestä tehtävästään. Monipaavisuus
oli poistettu kirkosta. Mutta pieni oli tämä voitto eikä suinkaan
omiaan antamaan keski-ajan sairaalle, kuumeenkaltaisesta unestaan
heräjävälle kristikunnalle sitä rauhaa, jota se kaipasi.
Arveluttavampaa laatua oli kirkon turmelus -- ei ollut se
autettavissa kuin perinpohjaisen parannuksen nöyryttävällä tiellä.
Onko Kostnitzin kokous, kuuliaisena yksin Herran kutsuvalle äänelle,
altis särkemään synnin kahleet, onko keski-ajan erehdyksiin
perehtynyt kristikunta nyt vihdoinkin "ymmärtävä totuuden" ja siten
vapautuva valheen orjuudesta? Kostnitzin kaduilla liikkuu iloisia
ihmisiä, satoja porttoja on saapunut kaupunkiin, ravintolat ovat
täynnä meluavia ihmisiä, ruoka- ja juomatavaroitten menekki kauhean
suuri. Kaikki todistaa, etteivät nuo arvokkaat isät, jotka ovat
ottaneet parantaakseen kirkon vammoja, aivo tehtäväänsä toimittaa
itsensäkieltämisen tukalalla tiellä. Mutta kaiken tämän mieltä
masentavan turmeluksen uhallakin näemme kuitenkin siihen aikaan
Kostnitzissa koittavan aamunkin enteitä. Kolkossa vankilassa
huokaelee kahleissa mies, joka on syvään perehtynyt parannuksen tien
salaisuuksiin. Kristikunnan surkea tila on kipeämmin koskenut häneen
kuin keneenkään sen ajan ihmisistä, ja hänkin on ryhtynyt taisteluun
sorretun totuuden puolesta. Mutta hän taistelee toisilla aseilla
ja paremmalla menestyksellä kuin kokous. Häntä vastaan on suruton
maailma, paavikunta, kirkko -- vieläpä Kostnitzin kokouskin, mutta
hänen kanssaan on se Herra, joka on heikoissa voimallinen. Mies on
Juhana Hus.

Mitä suurinta huomioa oli tuo valtaava böhmiläinen herännäisyys,
jonka pääpiirteistä edellisessä luvussa kerroimme, herättänyt
miltei kaikkialla kristikunnassa. Sen vaiheita oli keisari
Sigismundkin levottomuudella seurannut, sen johtajia kun syytettiin
jos minkälaisesta kerettiläisyydestä. Saatuaan aikaan Kostnitzin
kokouksen, antoi hän tämän tehtäväksi muun ohessa tutkia myöskin
Husia ja hänen puoluelaisiaan vastaan tehtyjä syytöksiä. Noudattaen
Sigismundin kutsumusta, lähti Hus viipymättä matkalle. Uskonsankarin
luottamuksella loi hän vakaan katseensa Kostnitzia kohti, missä
lukemattomat viholliset häntä odottivat. Keisari oli luvannut hänelle
suojeluskirjan, jonka turvaamana hänen muka ei tarvitsisi mitään
pelätä, vaan ei hänen urhoollisuutensa siitä riippunut eikä muista
maallisista tukeista: häntä tuki elävä usko Jesukseen Kristukseen,
jonka sorrettua totuutta hän syrjäisestä isänmaastaan nyt lähti tämän
maailman mahtaville tunnustamaan. Hus oli vakuutettu siitä, että
tämä matka oli hänen viimmeinen matkansa, vaan eivät masentaneet
kuolemanaavistukset hänen mieltään -- ne päinvastoin puhdistivat
hänen uskoaan ja valmistivat häntä siihen suureen taisteluun, johon
Herran armo oli hänen valinnut. Ristiinnaulitun kuninkaan sankarit
ovat kehittyneet kirkkaudesta toiseen juuri kuolema silmiensä edessä,
ja yksi niitä oli Hus. "Lähden nyt monta ja mahtavaa vihollista
vastaan", kirjoitti hän. ystävilleen Pragiin "mutta minä turvaan
pelastukseni Jumalaan. Rukoilkaat, rakkahani, väsymättä minun
edestäni, että lujana pysyisin Hänen totuudessaan. Jos kuolemani on
Hänelle kunniaksi, niin hän sitä jouduttakoon. Vaan jos palajaminen
teidän luoksenne on pelastukselleni hyödyllistä, niin rukoilkaamme,
että palajan kokouksesta synnittä s.o. niin, ettei evankeliumin
arvo minun kauttani ole tullut häväistyksi". Joka näin puhuu, hän
on oppinut rukoilemaan: "tapahtukoon Sinun tahtosi", ja joka niin
rukoilee, hän ei voi häpeään joutua.

Keisarin käskystä seurasi Husia matkalla böhmiläinen suojelusjoukko,
jota paitse muutamia hänen ystäviään, niiden joukossa jalomielinen
ritari _Juhana von Chlum_, oli liittynyt seuraan. Uteliaina
tunkeutuivat ihmisjoukot kaikkialla katselemaan tuota kuuluisaa
miestä, joka ketään pelkäämättä lähti taistelemaan totuuden suurta
taistelua. Jo Marraskuun 3 p:nä saapui Hus Kostnitziin. Kaksi päivää
myöhemmin annettiin hänelle Sigismundin suojeluskirja. Minkä arvoinen
se oli, sai hän piankin kokea.

Niinkuin tiedämme, oli Hus puolustamalla oman kansansa oikeuksia
Pragin yliopistossa kipeästi loukannut Saksalaisten ylpeyttä. He
vihasivat häntä siitäkin syystä katkerasti. Miettien kostoa, olivat
sitä paitse muutamat hänen omista kansalaisistaan, jotka totuuden
tähden vihasivat häntä, kiiruhtaneet Kostnitziin tehdäksensä
uskonpuhdistajan aseman niin vaikeaksi kuin mahdollista. Heidän
toimestaan naulattiin kokouksen ensi päivinä kaikkien kirkkojen
oville ilmoituksia Husin kerettiläisyydestä, jotta yleinen mielipide
heti alussa olisi häntä vastaan. -- "Autuaat olette te, koska he
pilkkaavat ja vainoovat teitä, ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä
vastaan, valhetellen minun tähteni".

Husin vihamiesten toimesta levisi kaupungissa jo kokouksen alussa
se huhu, että hän aikoi paeta Kostnitzista. Huhu oli kerrassaan
perätön, mutta vihamiehet älysivät käyttää sitä hyväksensä.
Marraskuun 28 p:nä kutsuttiin uskonpuhdistaja piispan asuntoon,
missä Juhana XXIII:kin siihen aikaan asui. Chlum kielsi Husia
lähtemästä, vaan tämä noudatti käskyä. Kardinaalit olivat koossa,
ja uskonpuhdistajalle ilmoitettiin, että häntä oli syytetty
kerettiläisyydestä. Lyhyt oli tutkinto. Chlum, joka vetosi keisarin
suojeluskirjaan, sai käskyn poistua, ja sotilasten vartioimana
vietiin Hus ensin erään Kostnitzin tuomioherran asuntoon ja sieltä
kaupungissa olevan Dominikani-luostarin vankilaan, joka oli mitä
kolkoimpia ja inhottavimpia. "Nyt olet meidän vallassamme" sanottiin
hänelle "etkä pääse pois, ennenkuin olet maksanut viimmeisen rovon".
-- "Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa, mutta Herra hänen niistä
kaikista päästää".

Jo matkalla Kostnitziin sai Sigismund kuulla, miten Husia oli
kohdeltu. Hän toimitti heti käskyn kaupunkiin, että uskonpuhdistaja
laskettaisiin vapauteen, uhaten väkisin avata vankilan, ellei
hänen tahtoansa noudatettaisi. Samaan aikaan naulasi Chlum
tuomiokirkon ovelle vastalauseen valtakunnan lakien solvausta
vastaan. Ei mikään auttanut. Turhaan koetti Sigismund, saavuttuaan
kaupunkiin, vaatimustaan uudistaa. Hänelle selitettiin, että
kirkon oikeus kerettiläisen suhteen oli ruhtinaan sanaa korkeampi
sekä että uskonheittiölle antaman lupauksen pitäminen ei suinkaan
ollut velvollisuutta, vaan päinvastoin syntiä. Kun Sigismundia
vielä uhattiin silläkin, että kokous, jolta hän toivoi suuria,
olisi hajoava, jos hän häiriten estäisi sen toimia, luopui
hänkin uskonpuhdistajan oikeutta valvomasta. -- "Ota vaari minun
rukouksistani, sillä minua vaivataan sangen: pelasta minua
vainollisistani, sillä he ovat minua väkevämmät".

Kirkas on marttyyrein kruunu taivaan hääsalissa: ei saavuteta
sitä kuin syvimmän itsensäkieltämisen tiellä. Mitä Hus kurjassa
vankilassaan kärsi, sen tietää yksin Herra. Historia todistaa
ainoastaan, että uskonpuhdistajan terveys tuossa kauheassa luolassa
ennen pitkää kävi niin huonoksi, että varovaisuus vaati asianomaisia
siirtämään häntä parempaan vankilaan. Jo ennenkuin keisari oli
myöntänyt Husin asian tutkimista, pidettiin hänen kanssaan yksityinen
tutkinto Joulukuun 1 p:nä. Hän pyysi saada käyttää asianajajaa
avukseen, vaan kun siihen ei suostuttu, lausui hän turvallisesti:
"olkoon sitten Jesus Kristus, jonka tuomioistuimen eteen teidän kerta
täytyy esiintyä, minun asianajajani. Hänelle olen asiani uskonut,
niinkuin Hän uskoi asiansa Isällensä". Keskustelu oli yhtä lyhyt kuin
hyödytön, niinkuin muutkin hänen kanssaan pidetyt samankaltaiset.
Niiden päätarkoitus olikin vain tuskauttaa tuon vihatun miehen
taistelua vankilan yksinäisyydessä. -- "Älkää oudoksuko sitä hellettä
kuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin
outoa tapahtuisi; vaan iloitkaat, että te Kristuksen kanssa kärsitte,
että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja
riemuitsisitte".

Tuskin oli Hus ehtinyt koota vähän voimia sairautensa jälkeen,
ennenkuin hänen vastattavikseen lähetettiin 42 kirjallisesti tehtyä
syytöstä, jotka perustuivat osittain vihamiesten kertomuksiin,
osittain hänen lausumiinsa väitteisin. Hänelle ilmoitettiin myös,
että kokous oli tuominnut Vikleffin kerettiläisistä pahimmaksi,
jotta Hus älyäisi, että hänen asiansa oli käsiteltävä yhteydessä
tuon vihatun englantilaisen uskonpuhdistajan kirottujen väitteiden
kanssa. Kesäkuun 5 p:nä esiintyi Hus ensi kerran kokouksen
edessä. Kalpeat olivat hänen kasvonsa, vaan ylönluonnollista
urhoollisuutta ja horjumatonta vakavuutta säteili hänen katseensa.
Kokouksessa huudettiin ja meluttiin niihin määrin, ettei Hus saanut
sananvuoroakaan. Hän lausui kummastuksensa siitä, ettei voitu
ylläpitää parempaa järjestystä. Kaksi päivää myöhemmin tuotiin
Hus toistamiseen kokouksen tutkittavaksi. Muun ohessa syytettiin
häntä siitäkin, että hän, perustuen Vikleffin oppiin, hylkäsi
muuttumisopin. Hus vakuutti tämän syytöksen olevan perättömän,
sanoi päinvastoin aina hyväksyneensä kirkon ehtoollisopin, sillä
poikkeuksella kuitenkin, että hän kannatti Böhmiläisten tapaa jakaa
kalkkia maallikoillekin. [Tämän johdosta otti kokous kysymyksen
keskusteltavakseen, tullen siihen päätökseen, josta ennen (katso II
osa) on mainittu.] Vaan ei hän silti suurta edeltäjäänsä kieltänyt.
Päinvastoin tunnusti hän rohkeasti, että hän monessa suhteessa oli
aivan samaa mieltä kuin englantilainen uskonpuhdistaja. Kun häneltä
kysyttiin, oliko hän lausunut tahtovansa olla siellä, missä, Vikleff
oli, ja hän siihen myöntämällä vastasi, kaikui kokoussali ivallisen
ilon purkauksista. Asiallista väittelyä ei ensinkään tarkoitettu,
Husia vaadittiin vain luopumaan "harhaoppisista väitteistään".
Turhaan vakuutti uskonpuhdistaja, ettei hän suinkaan ollut saapunut
Kostnitziin itsepäisesti puolustaaksensa mielipiteitään, vaan että
hän oli altis kuulemaan, missä hän mahdollisesti oli erehtynyt sekä
luopumaan kaikesta, joka ei ollut p. raamatun mukaista. Tuolla
ylönkatseellisella ylpeydellä, jolla totuuden vastustajat kaikkina
aikoina ovat lyöneet tuuleen kohtuullisimmatkin vaatimukset, jotta
heidän luultu rauhansa ei joutuisi kerrassaan häpeään, kohdeltiin
Husiakin tässä tilaisuudessa. Sigismundkin uhkasi peruuttaa
suojeluskirjansa, ellei hän taipuisi. Vaan ei horjunut uskonsankarin
usko. Sanaakaan peruuttamatta poistui hän kokoussalista. "Rohkeutta,
mestari Hus" lausui hänelle ovella jalo ystävänsä Chlum "luopukaa
kernaammin hengestänne kuin totuudesta". "Autuas on se mies, joka
kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin hänen pitää
elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä
rakastavat".

Seuraavana päivänä tuotiin Hus jälleen kokouksen eteen. Tällä
kertaa koskivat syytökset pääasiallisesti hänen kirkosta lausumiaan
mielipiteitä. Vetäen puolustuksekseen muun ohessa Augustinuksen ja
Bernhard Klairvauxlaisen käsityksen, tunnusti hän suoraan, ettei
kukaan ole tosi kristitty sillä perusteella vain, että hän kuuluu
kirkkoon, vaan ainoastaan se, joka seuraa kristuksen askeleita.
Kuinka vähän Hus pelkäsi tämän maailman mahtavia, todistaa sekin
seikka, että hän, viitaten Herran Saulille lausumiin sanoihin: "että
sinä olet minun sanani hyljännyt, niin minäkin olen sinun hylkäävä",
yllämainittuun rohkeaan väitteesensä lisäsi tämänkin: "ei ole
kukaan kuningas Herralle otollinen, joka elää synnissä". Sigismund
säikähtyi, vaan d'Ailly lausui: "ei siinä kylliksi, että olet
kirkkoa solvannut, sinä asetut vielä kuninkuuttakin vastustamaan".
Suurta vihaa herätti uskonpuhdistaja silläkin väitteellään, että
paavikuntaa ei ensinkään tarvittaisi, "koska lukemattomat hurskaat
paimenet menneinä aikoina ovat voineet hoitaa Herran seurakuntaa
paavin välityksettä". Husille ilmoitettiin, että 60 oppinutta
tohtoria, joille kokous oli uskonut hänen oppinsa tutkimisen,
olivat päättäneet, että hänen tulisi tunnustaa erehtyneensä,
valalla vakuuttaa ainaiseksi luopuvansa harhaopistaan, julkisesti
peruuttaa se sekä tulevaisuudessa puolustaa kirkon oppia; ellei hän
siihen suostuisi, odottaisi häntä suuri vaara. Turhaan rukoili Hus,
ettei häntä pakotettaisi valehtelemaan, vaan turhaan koetettiin
myöskin saada hänen vakuutustaan horjumaan. Hän ei taipunut
kokouksen päätökseen, vaan vastusti sitä, vakuuttaen alistuvansa
ainoastaan raamatun sanan alle. Tällä jalolla tunnustuksellaan
viittaa hän uskonpuhdistuksen aamukoittoon, jonka julistajana hän,
keski-ajan pimeää pelkäämättä, kirkon ja maailman pilkkaamana ja
näennäisesti Herrankin hylkäämänä, voimallisena uskossa Jesukseen
seisoo Kostnitzin kokouksen edessä. Poistuessaan kokoussalista,
lausui hän tyyneesti: "olen vedonnut Kristukseen. Hänen tuomioonsa
minä tyydyn, sillä Hän ei perusta sitä vääriin todistuksiin eikä
tuomitse kirkkoisienkään väitteiden mukaan, sillä hekin ovat joskus
erehtyneet, vaan Hän tuomitsee totuudessa". -- "Jos te maailmasta
olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta ette ole maailmasta,
vaan minä valitsin teidän maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä".

Seuratkaamme uskonsankaria hänen vankilaansa. Ei se lihaa ja verta
miellytä, mutta uskon silmä tajuaa sen rauhan satamaksi, monen
palavan rukouksen todistuksenmajaksi. Kaikki kertoo kärsimisistä ja
taisteluista, vaan samalla autuudesta ja voitosta. Usein on tässä
kolkossa vankilassa kuulunut kilvoittelevan uskon huokauksia, mutta
monesti myöskin ristin Herran ylistystä. Ihmeellisesti asettui täällä
Husin ennen joskus liiaksi kiivas luonto, nöyrtyi ja tyyntyi Pyhän
Hengen koulussa. Sen huomaamme semminkin niistä kirjeistä, joita
hän "kahleissa ja odottaen kuolemaa" täältä kirjoitti ystävilleen
Böhmiin. Ne sisältävät horjumattoman uskon kiitosta sille Herralle,
joka koetuksen pätsissä valmistaa syntisiä ihmisraukkoja perimään
taivaan ikuista iloa. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vihollisista,
ei kostonhimoa eikä tyytymättömyyttä: esirukousta, rakkautta vain
ja kärsivällisyyden toivorikasta kieltä! Se on Herran voitto, jota
heikot ihmissanat älkööt yrittäkö kuvata! -- Turvallisesti odotti
Hus uskossa Jesukseen marttyyrikuoleman kauhuja. Eikä epäillyt
hän totuuden voittoa, vaikkei hän saisi uskonpuhdistuksen aamua
nähdä. Niinpä kirjoittaa hän vankilastaan: "hanhi [Tällainen sana
hus merkitsee hanhi.] on hiljainen eläin, joka ei pääse korkealle
lentämään; sentähden se ei voi siteitään rikki repiä. Mutta tulee
toisia lintuja, jotka Jumalan sanan voimalla kohoavat korkeammalle,
ja ne tekevät lopun vihollisten hyökkäyksistä". Eräässä toisessa
kirjeessä lausuu hän saman turvallisen toivon näillä sanoilla:
"toivon Jumalaan, että Hän minun jälkeeni on lähettävä urhoollisempia
sankaria kuin nyt löytyy, jotka paremmin pystyvät ihmisille
todistamaan antikristusta vastaan". -- "Ja minä näin toisen enkelin
lentävän taivaan keskitse, jolla ijankaikkinen evankeliumi oli, jota
hänen pitää niille ilmoittaman, kuin maan päällä asuvat, ja kaikille
pakanoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille".

Oli Heinäkuun 6 p. 1415. Kristikunnan edustajat olivat kokoontuneet
Kostnitzin tuomiokirkkoon langettamaan Husin tuomioa. He istuivat
korkeilla tuoleilla ja vielä korkeammalla keisari Sigismund,
Pidettiin messua. Marttyyri odotti kirkon esihuoneessa:
kerettiläisenä hän ei saanut olla saapuvilla niin pyhässä
toimituksessa. Vasta sen päätyttyä tuotiin hän sisälle. Keskellä
kirkkoa oli pöytä, jolle oli asetettu pappispuku. Hus asettui sen
ääreen. Eräs piispa astui saarnatuolille. Saarnatekstinä oli Room.
6: 6 "me tiedämme, että meidän vanha ihminen on ristiinnaulittu
Kristuksen kanssa, että synnin ruumis pitää turmeltuman". Näitä
pyhiä sanoja sovitteli saarnaaja Husiin, jota hän sormellaankin
osotti, kehottaen keisaria hävittämään kerettiläisyyttä ja luvaten
hänelle suurta nimeä aikakirjoissa, jos hän surmauttaisi tuon
turmioa tuottavan miehen. Turhaan koetti marttyyri puolustaa
itseään. Kun ei häntä kuultu, lankesi hän polvilleen ja rukoili
hetken hiljaa. Kun häntä syytettiin siitäkin, että hän oli kokouksen
päätöksestä vedonnut Kristukseen, lausui hän tyyneesti: "katso,
Herra Jesus Kristus, miten tämä kirkolliskokous ylönkatsoo sinun
lakiasi". Nyt astui paavin tuomari esille, ilmoittaen että Hus oli
tuomittu virkansa menettäneeksi ja maallisen oikeuden huostaan
annettavaksi. Saatuansa tietää että kirjansakin olivat tuomitut
poltettaviksi, kysyi marttyyri: "mitenkä saatatte kirjojani kirota?
Minä vain soisin, että niitä korjattaisiin p. raamatun mukaan.
Ettehän niitä tunne, moni niistä on kirjoitettu Böhmin kielellä,
jota ette ymmärräkään". Kaikki turhaa. Marttyyri polvistui jälleen,
rukoillen niiden puolesta, jotka hänen näin julki vääräin todistusten
perusteella tuomitsivat. Kirkon holvit kaikuivat paatuneitten
naurusta! Tämän jälkeen puettiin Hus pöydällä olevaan pukuun ja
hänelle annettiin kalkki käteen sillä kehotuksella, että hän
vihdoinkin peruuttaisi harhaoppinsa. Kun hän yhä vain pysyi lujana
uskossa, riistettiin häneltä pappispuku sekä kalkki näillä sanoilla:
"kirottu Judas, me otamme sinulta tämän kalkin, jossa on Kristuksen
veri maailman lunastukseksi". Marttyyri vastasi: "ja minä turvaan
Jumalaani ja Vapahtajaani ja olen varma, ettei hän milloinkaan ole
minulta ottava pois pelastuksensa kalkkia. Varmaan uskon, että
vielä tänä päivänä saan siitä juoda Hänen valtakunnassaan". Husin
päähän pantiin perkeleitten kuvilla maalattu paperilakki, johon
oli kirjoitettu: "pääkerettiläinen", ja hänelle lausuttiin: "me
annamme sielusi perkeleelle". Hän vastasi: "minä uskon sen hyvän
Vapahtajamme Jesuksen Kristuksen käsiin. Minun kurjan syntisen tähden
on Hän kantanut orjantappurakruunua. Sentähden kannan minä Hänen
nimensä kunniaksi ja Hänen totuutensa tähden kernaasti tätä kruunua
-- se on paljon keveämpi!" -- "Tästedes on minulle tallelle pantu
vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, sinä päivänä
minulle antaa, mutta ei ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka
hänen ilmestystänsä rakastavat".

Maallisen oikeuden rangaistavana vietiin Hus kaupungin ulkopuolelle,
missä rovio oli pystytetty. Jätettyään hyvästi vankilan vartijoille,
joita, hän hellästi kiitti hyvästä kohtelusta, astui marttyyri,
suuren aseellisen vartijaston ja lukemattoman kansanjoukon
saattamana, vakavin askelin kohti kuolemaa. Saavuttuaan paikalle,
rukoili hän polvistuen. Pyöveli vaati häntä nousemaan ylös ja sitoi
hänen rautaisilla ketjuilla paaluun. Kauas kuuluivat marttyyrin
sanat, kun hän korkealla äänellä lausui: "Herra Jesus Kristus,
kernaasti ja nöyrästi tahdon kärsiä tämän kauhean kuoleman Sinun
pyhän evankeliumin ja totuuden julistamisen tähden". Rovio
sytytettiin. Liekeistä kuului marttyyrin veisuu: "Jesus, elävän
Jumalan Poika, armahda minua". Hetken kuluttua se vaikeni. Kun rovio
oli palanut maahan, viskattiin tuhka Rheinvirtaan. -- "Ja he huusivat
suurella äänellä sanoen: autuus olkoon meidän Jumalallemme, joka
istuimella istuu, ja Karitsalle!"

Juhana Husin nimi on kirkkohistorian jaloimpia. Urhoollisesti
hän taisteli keski-ajan koko katsantotapaa vastaan, kehottaen
kristikuntaa särkemään niitä raskaita kahleita, joilla paavikunta
ja kirkon hengellinen ylimyskunta oli sen vanginnut. Syrjäisessä
isänmaassaan puolusti hän rohkeasti kansan oikeutta päästä pimeydestä
itsetietoisuuteen ja valoon, saarnaten ja kirjoittaen sen omalla
kielellä, jota hänen ihmeellisesti valistunut mielensä koetti
korottaa kirjakieleksi, niinkuin se hänen kauttansa tavallaan
semmoiseksi kohosikin, mikäli siihen aikaan vielä mahdollista oli.
Tässäkin suhteessa on hän raivannut tietä uskonpuhdistukselle. Vaan
paljon enemmän on hän toimittanut. Hänen kauttansa on evankeliumin
valo ihmeen kirkkaana loistanut maailmalle, ennustaen turmeltuneelle
kirkolle paavikunnan perikatoa, unestaan heräjävälle kristikunnalle
onnellisempaa aikaa. Semminkin kehottaa hänen viimmeinen taistelunsa
meitä kiittämään ja ylistämään kirkon uskollista Herraa, jonka
lähettiläs hän oli.

Ei tyytynyt Kostnitzin kokous Husin marttyyrikuolemaan, sen sokeus
ja Kristus-viha vaati toisenkin uhrin. Olemme ennen puhuneet
Hieronymus Pragilaisen jalosta taistelusta totuuden puolesta. Hän
oli seurannut Husia Kostnitziin, vaan kun näki, ettei voinut auttaa
jaloa ystäväänsä, poistui hän salaa kaupungista. Pian saavuttivat
kuitenkin lähetetyt vainoojat hänen, ja hän tuotiin vankina takaisin.
Yöt päivät kiusattiin häntä vankilassa, kunnes hän häätyi kieltämään
uskonsa. Vapauteen häntä ei kuitenkaan laskettu, sillä arvokkaat isät
huomasivat, että miehen sydämmessä liikkui toisia ajatuksia kuin hän
pakosta oli lausunut. Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli kutsuttu
kokouksen tutkittavaksi esittämään epäiltyä uskoansa, poisti Herran
pelko ihmispelon hänen sydämmestään. Valtaavan kaunopuheliaasti
tunnusti Hieronymus kyynelsilmin heikkoudesta ja kuolemanpelosta
kieltäneensä totuuden ja luopuneensa jalosta ystävästään, joka
urhoollisesti oli kestänyt marttyyrikuoleman kauhut. Rukouksissa oli
hän vankilassa taistellut Herran kanssa ja saanut Häneltä syntinsä
anteeksi: nyt hän ei enää pelännyt, nyt oli hän altis kuolemallaan
vahvistamaan sitä uskoa, jota hän oli saarnannut Böhmissä.
Koettamattakaan vihaansa hillitä, tuomitsi kokous Hieronymuksen
heti poltettavaksi. Sääliväisyydestä tahtoi pyöveli sytyttää rovion
takapuolelta, vaan Hieronymus esti häntä sitä tekemästä, lausuen: "ei
niin, jos olisin kuolemaa peljännyt, en olisi tänne tullut". Tämä
tapahtui Toukokuun 30 p:nä 1416.

Sokeuden pimittämänä kokosi Kostnitzin kokous syntiä synnille. Sitä
kesti vielä kaksi vuotta: vasta Toukokuun 16 p:nä 1418 julisti
paavi _Martinus V_, joka monien rettelöiden jälkeen oli valittu
Juhana XXIII:nen jälkeiseksi, sen päättyneeksi. Turhaan koetettiin
päättäjäisjuhlallisuuksia tehdä mitä loistavimmiksi: haikein sydämmin
valittivat kaikki ajattelevat ihmiset, ettei kristikunta Kostnitzissa
mitään pysyväistä hyvää ollut saanut aikaan. Vaan ei kuulu vieläkään
synnintunnustus kristikunnan huulilta, vaikka marttyyrien veri huutaa
kostoa Jumalalle. Kuinka pimeä on vielä keski-ajan yö, miten kovat
ihmisten sydämmet! Ylpeänä ratsasti uusi paavi kaupungista loistavan
saattojoukon seuraamana. Sigismund talutti hänen hevostaan, kaksi
muuta ruhtinasta kannattivat jalustimia -- mutta Husin isänmaassa
nousi kansa kostamaan marttyyrein kuolemaa, ja vanhurskaan Jumalan
tuomio likeni likenemistään keski-ajan turmeltunutta kirkkoa.




IX.

Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.


    -- Herran ja Gideonin miekka. Tuom. k. 7: 20.

Monesti oli Böhmin herännyt kansa koettanut suojella suurta
uskonpuhdistajaansa Kostnitzin kokouksen väkivallalta. Vastaukseksi
lähetti sille kokous kertomuksen Husin tuomiosta sekä ankaran
uhkauksen kaikille, jotka eivät heti luopuisi hänen kirotusta
opistaan. Semminkin vaadittiin Böhmin husilaismielisiä pappeja
jakamaan Herran ehtoollista kirkon säätämän tavan mukaan, jonka
Kostnitzin kokous oli vahvistanut. Toiset heistä olivat nim. p.
ehtoollisessa jakaneet viiniä maallikoillekin. Mahtisanallaan
luulivat nuo arvoisat isät voivansa masentaa vapauteen pyrkivän
kansan pyhimpiä oikeuksia ja tukehuttaa sen evankeliumin valosta
syttynyttä uskonnollista innostusta! Lyhytjärkinen tuuma! Böhmiläiset
asettuivat vastarintaan kostaaksensa rakastetun Husin kuolemaa ja
puolustaaksensa vapauttaan. Katolismielisiä munkkeja, piispoja
ja pappeja karkotettiin, heidän asuntojaan hävitettiin, ja moni
heistä pelasti tuskin henkensä. Kuningas _Wenzeslaw_, Sigismundin
veli, ei tehnyt mitään estääksensä näitä väkivaltaisuuksia.
Päinvastoin syytti hän keisaria lupauksenrikosta, kartuttaen tällä
sytykkeellä kapinan tulta yhä enemmän. Hänen suostumuksellaan
kokoontui böhmiläinen ja mähriläinen aatelisto Syyskuun 2 p:nä 1415
Pragiin laatimaan vastausta Kostnitzin kokouksen kirjoitukseen.
Kokouspaikaksi määrättiin Betlehemin-kappeli. Husin kallis muisto,
josta kaikki täällä kertoi, jalostutti hänen tänne saapuneita surevia
kansalaisiaan, kehottaen heitä urhoolliseen taisteluun sorretun
totuuden puolesta. Vaatien Kostnitzin kokoukselta tiliä Husin
tuomiosta, vakuutti tänne kokoontunut aatelisto hänen saarnanneen
ja kirjoittaneen p. raamatun mukaan. Niinikään lausui se vakaan,
uhkaavan vastalauseen sitä kohtelua vastaan, jonka alaisena
Hieronymus juuri siihen aikaan huokaeli, valittaen pelkäävänsä
pahinta hänenkin suhteen. Kirje päättyy sillä ilmoituksella,
että Böhmin ja Mährin kansa oli altis mitään vaaraa pelkäämättä
viimmeiseen verenpisaraan puolustamaan kaikkia hurskaita evankeliumin
julistajia. Hieronymuksen kuolema todistaa, etteivät kirkon mahtavat
ylimykset ensinkään ottaneet kuullaksensa niitä totuuden varottavia
ääniä, joiden kaiku Böhmin vuoristosta jo kuului koko Euroopassa.
Ei ollut vaikea aavistaa, mitä tämmöinen menettely oli vaikuttava
uskonnollisen ja kansallisen herännäisyyden jalostuttamaan, vaan
vielä tunteittensa vallassa olevaan kansaan -- mutta Kostnitzin
kokous ei aavistanut mitään! Se oli paatunut Husin rovion ääressä.

V. 1419 kuoli kuningas Wenzeslaw. Vihattu keisari Sigismund, joka
oli veljensä valtikan perillinen, tahtoi nyt omistaa Böhmin kruunun.
Sitä solvausta eivät enää kestäneet Husin kansalaiset. He tarttuivat
aseisin vapauden ja totuuden mahtavia sortajia vastaan. Böhmiläisten
vastarinta ryhmittyi kahden puolueen taisteluksi. Toisen muodosti
aatelisto, toisen kansa. Edellisen pääpaikkana oli Pragin kaupunki
ympäristöineen, jälkimmäinen kokoontui _Taborin_ vuorelle, jolle se
rakensi samannimisen kaupungin. Sotajoukon johtajaksi rupesi _Juhana
Ziska_. Hän oli siihen aikaan jo 60 vuoden ikäinen, vaan nuoruuden
innostuksesta tykki sydämmensä. Hämmästynyt paavi antoi saarnata
ristiretken noita uppiniskaisia vastaan, jotka, huolimatta yleisen
kirkolliskokouksen päätöksestä, uskalsivat puolustaa kuolemaan
tuomittua kerettiläistä ja kannattaa hänen harhaoppiaan. Saksalaiset
olivat hyvinkin alttiit noudattamaan tätä kehotusta, semminkin
Sigismund, joka ei tahtonut menettää Böhmin kuningaskruunua ja sitä
paitse oli ruvennut "harhaoppisuuden" kiivaaksi vastustajaksi.
Böhmiläisiä vastaan lähetettiin sotajoukko toisen perästä, vaan
mahdoton oli niiden rakentaa salpoja tuon pienen kansan yhä vain
hurjistuvalle voittoretkelle. Keisarin veltostunut ritaristo ja
kurittomat palkkajoukot eivät voineet vastustaa taitavan Ziskan
urhoollisia sotilaita, jotka taistelivat jalojen aatteiden
innostuttamina, _Deutschbrodin_ verisessä tappelussa (1422) lyötiin
valtakunnan yhtyneet sotajoukot, ja Böhmiläiset alkoivat tunkeutua
rajamaihinkin. Lukien ahkeraan Vanhan Testamentin sotahistoriaa,
pitivät Husilaiset itseään Jumalan kansana, joka oli kutsuttu
kostamaan Filistealaisille, Moabilaisille, Midianilaisille y.m.,
kuten he vihollisiaan nimittivät. Ei lannistunut heidän uskonnollinen
innostuksensa, sillä se oli alkunsa, saanut totuuden elävästä
lähteestä ja imi siitä vieläkin nestettä, vaikka se valitettavasti
vuosien kuluessa eksymistään eksyi ammentamaan voimia muualtakin.
Missä Böhmiläisten liput, jotka olivat merkityt kalkin kuvalla,
liehuivat, siellä vapisivat kaupungit ja kylät, sillä niiden perikato
oli varma.

Vähitellen tapahtui kuitenkin käänne sodan vaiheissa. Löytyi
Husilaisia, jotka eivät hyväksyneet sitä jyrkkää kantaa, jolle
kansallispuolue oli asettunut. Semminkin Ziskan kuoleman jälkeen
(1424) vieraantuivat molemmat husilais-puolueet toisillensa.
Sävyisämpi, joka on tunnettu nimellä _Kalikstinit_, [Nimi johtuu
latinalaisesta sanasta calix, joka merkitsee kalkki.] oli taipuvainen
solmimaan rauhaa kirkon kanssa, jos sille myönnettäisiin muutamia
tärkeitä oikeuksia; toinen puolue, _Taborilaiset_, sitä vastoin
asettui yhä jyrkemmin raamatun puustavin kannalle, hyljäten
ehdottomasti kaikki, jota ei raamattu suoraan käske. Sodan
melskeissä hurjistuneena ja voitoistaan yltyneenä, ei tahtonut se
rauhasta ensinkään tietääkään, ennenkuin vapaasti saisi järjestää
jumalanpalveluksensa oman katsantotapansa mukaan. Sota jatkui ja
kävi vuosi vuodelta yhä verisemmäksi. Arveluttava oli paavin asema.
Ei hän kernaasti olisi tahtonut kutsua levotonta kristikuntaa
uuteen kirkolliskokoukseen, vaikka Kostnitzin kokouksessa tehty
päätös velvoitti häntä sitä tekemään, vaan Husilaisten voittoretket
kävivät siksi uhkaaviksi ja kirkollismielisten vaatimukset
jyrkiksi, ettei hänellä ajanpitkään muuta neuvoa ollut. Martinus
V kutsui kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli
pidettävä _Baselissa_ ja alkava v. 1431. Kuolema vapautti hänen
kuitenkin tuolle vastahakoiselle matkalle lähtemästä. Kokouksen
toimeenpaneminen jäi Martinuksen jälkeisen, paavi _Eugen IV:nen_
toimeksi.

Baselin kirkolliskokous ei alkanut läheskään niin loistavasti kuin
edellinen. Ikäänkuin aavistaen koko tuuman mitättömyyttä, eivät
saapuneet kirkon edustajat kokoukseen kuin hyvin harvalukuisasti.
Mutta etenkin oli paavilla ja hänen kannattajillaan syytä
tyytymättömyyteen. Kokous näet ryhtyi heti hieromaan rauhaa noiden
kirottujen Husilaisten kanssa. Saatuansa tämän tietää, lähetti
Eugen bullan kokoukseen, vaatien sen lakkauttamista. Syyksi sanoi
hän Baselin husilaissodan vuoksi vaarallisen aseman. Vaan paavin
kiellosta ei huolittu. Kokous jatkoi tointaan, ja v. 1433 saapui
Baseliin 300 Husilaisten edustajaa ilmoittamaan, millä ehdoilla
Böhmiläiset suostuisivat rauhaan. Uteliaisuudella ja levottomuudella
olivat kirkon edustajat odottaneet noita urhoollisia sankareita,
joiden nimi siihen aikaan täytti koko Euroopan pelvolla. Lähetystöä
kohdeltiin kuten voittajaa ainakin. Salataksensa omaa kurjuuttaan,
olivat kirkon edustajat määränneet, että kaikki huvitukset, joita
tämänkin kokouksen aikana arvokasten isien viihtymisen vuoksi tuon
tuostakin pantiin toimeen, lakkautettaisiin, kunnes Böhmiläiset
olivat poistuneet kaupungista. "Eivät jumalattomat kestä tuomiota,
eivätkä syntiset vanhurskasten seuraa". Lähetystöä, jonka johtajana
oli tuo pelätty sotapäällikkö _Prokopius_, kohdeltiin suurella
kunnioituksella. Husilaisten käsitys uskonnollisissa asioissa erosi
kuitenkin siksi paljon kirkon edustajain kuolleista kaavoihin
ja muotoihin jähmettyneestä, kauas totuuden sanasta eksyneestä
katsantotavasta, ettei vielä saatu sopimusta aikaan, vaikka
keskusteluja kesti 50 päivää. Kyllästyneinä lähtivät Böhmiläiset
pois Baselista, suostuen kuitenkin siihen ehdotukseen, että kokous
saisi lähettää lähetystön Pragiin asiasta likemmin keskustelemaan.
Miten muuttuneet olivat olot Kostnitzin kokouksen ajoilta! --
Hartaasti toivoen tuota uhkaavaa husilaissotaa loppuvaksi, käytti
Baselin kokous hyväkseen Böhmiläisten lupaa, jonka mukaan Husilaisten
vaatimuksista vielä keskusteltiin Pragissa. Vaan ei sielläkään
ollut helppo saada rauhaa aikaan. Kaikin tavoin koettivat kuitenkin
katolisuuden ystävät tarkoitustaan saavuttaa. Kun eivät muut keinot
auttaneet, alkoivat he yllyttää Kalikstinein ja Taborilaisten välillä
vallitsevaa erimielisyyttä, kunnes se kiihtyi eripuraisuudeksi
ja katkeraksi vihaksi. Tähän ansaan kietoutuneina, suostuivat
Kalikstinit (1433) solmimaan rauhaa kirkon kanssa seuraavilla
ehdoilla: 1:ksi: Jokainen Böhmiläinen on oikeutettu p. ehtoollisessa
nauttimaan viiniäkin; kuitenkin tulee papiston opettaa kansalle, että
kirkon tapa jakaa alttarin sakramenttia on yhtä oikea ja tuottaa yhtä
suurta siunausta. 2:ksi: Esimiestensä asettamat papit julistakoot
vapaasti ja uskollisesti Jumalan sanaa. 3:ksi: Papiston paheet ovat
rangaistavat jumalallisen lain ja kirkkoisien määräysten mukaan.
4:ksi: Papit ovat oikeutetut hoitamaan kirkon tiluksia, vaan heiltä
vaadittakoon siinäkin toimessa uskollisuutta.

Paljon jyrkemmät olivat Husilaisten vaatimukset v. 1421, jolloin
he, kokoontuneena Pragiin, keskustelivat ja päättivät, millä
ehdoilla he suostuisivat sopimaan kirkon kanssa. Vaan ei ilmaisekaan
sopimus tuo kuin Kalikstinein laimeaksi käynyttä vastarintaa. Että
Taborilaisten katsantotapa oli sama kuin ennenkin, se tuli piankin
ilmi. Pragissa v. 1434 pidetyillä valtiopäivillä lausuivat he mitä
jyrkimmän vastalauseen kirkon kanssa solmittua liittoa, vastaan,
kielsivät kerrassaan paavin oikeuden määrätä mitään hengellisissä
asioissa, vaatien näiden alistamista ainoastaan raamatun sanan alle.
Vihan vimmassa poistuivat he valtiopäiviltä, uhaten epäluotettavia
kansalaisiaan verisellä kostolla. Kalikstineillä ei ollut muuta
neuvoa kuin joko luopua päätöksestään tahi ryhtyä taisteluun
Taborilaisia vastaan. He vetosivat miekkaan, eikä aikaakaan,
ennenkuin Husin urhoolliset kansalaiset, joita tämän maailman
mahtavat siihen asti turhaan olivat koettaneet masentaa, seisoivat
aseissa toisiaan vastaan. Sigismundin sodan alussa lausuma ennustus:
"Böhmiläisiä eivät voi kukistaa muut sotajoukot kuin heidän omansa"
toteutui _Böhmischbrodin_ verisessä tappelussa (1434). Kalikstinit
voittivat, Prokopius ja hänen veljensä, jotka johtivat Taborilaisten
sotajoukkoa, kaatuivat ja heidän kera suuria osa noita urhoollisia
sankareita, jotka olivat vannoneet viimeiseen verenpisaraan puolustaa
Böhmin uskonnollista vapautta kirkon ylimyksiä ja tämän maailman
mahtavia vastaan. Erämaana oli Husin isänmaa, raunioina sen kaupungit
ja kylät, hävitetyt sen pellot, hautausmaina sen nurmet ja laaksot.
Kenen oli syy? Keski-ajan turmeltunut kirkko, joka ei aavistanutkaan
omaa syntivelkaansa, todisti: "Jumala on tuominnut kerettiläiset",
vaan Herran todistus kuuluu: "joka paljon on rakastanut, hänelle
monta syntiä annetaan anteeksi".

Näiden vaiheiden ohessa oli Baselin kokous jatkanut pintapuolista
työtään. Eugen IV, joka, kuten mainitsimme, jo alussa julisti sen
lakkautetuksi, koetti vastakokouksilla tehdä Baselissa laaditut
päätökset mitättömiksi. Ensin kutsui hän kannattajansa _Ferraraan_
(1438), josta kaupungista kuitenkin rutto heidät ennen pitkää
karkotti. Seuraavana vuonna kokoontuivat he _Florensiin_ jatkamaan
työtään. Eugen julisti Baselin kokouksen pannaan. Tämä vastasi
valitsemalla uuden paavin, herättäen siten hetkeksi uuteen eloon
monipaavisuuden onnettomuutta, jonka poistamista varten kristikunta
niin kanan oli taistellut. Surkea on todellakin kirkon tila! Eikä
sitä paranna tuo paavin miltei naurettava yritys koettaa tukea
valtaansa solmimalla liittoa itäisen kirkon kanssa. Turkkien
ahdistamana oli näet Itä-Rooman keisari _Juhana VII Paleologus_
etsinyt turvaa länsimaan kristikunnalta. Kauan epäiltyään, kummanko
puoleen hän kääntyisi, Baselin kokouksen vai paavinko, solmi hän
vihdoin liiton viimmemainitun kanssa (1439). Vaan ei ystävyyttä
kauan kestänyt, eikä siitä muuta apua ollut kuin muutamia turhia
juhlamenoja, joilla keski-ajan turmeltunut kirkko vielä koetti
maailmaa lumota. Tuo kirkkojen entinen yksimielisyys ei ollut
saavutettavissa muutamilla myönnytyksillä ja sopimuksilla --
sen aikaansaaminen edellytti silloin, niinkuin aina, ehdotonta
kuuliaisuutta yksin totuuden erehtymättömälle sanalle!

Turhaan ponnisti Baselin kokous viimmeiset voimansa näyttääksensä
kristikunnalle, että "yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi".
Kun sen jäsenet vihdoin (1443) hajosivat, oli Eugen IV yhä edelletä
paavina. Näyttää siis kuin olisi paavikunta voittajana suoriutunut
noista yleisistä kirkolliskokouksista, joista olemme kertoneet.
Hämmästyttävällä röyhkeydellä olivat paavit tämän taistelun vaiheissa
julistaneet muuttumattomia vaatimuksiaan kristikunnalle, ja näyttipä
hetkeksi kuin olisi Herran seurakunta yhä edelleenkin tuomittu näihin
vaatimuksiin suostumaan. Niin ajattelivat ainakin paavit itse, sillä
he eivät huomanneet, että "yö kului". Mutta historia todistaa, että
ihmiskunnan kehitys alkaa kulkea uutta uraa, jolla se on valmistava
perikatoa keski-ajan paavikunnalle. Aamuruskon koittaessa näkyy
kaikkivaltiaan Jumalan käsi. Se tarttuu kirkon eksyneen laivan
peräsimeen ohjatuksensa sen kulkua kohti rauhan satamaa.




X.

Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.


    -- Jokainen luulee tiensä oikeaksi, vaan Herra koettelee
    sydämmet. San. l. 21: 2.

Olemme viitanneet paavien väsymättömiin pyrintöihin säilyttää
hallitsija-asemaansa kristikunnassa. Siitä he eivät vielä siihen
aikaankaan luopua tahtoneet, kuin jo kaikki enteet ennustivat
perikatoa tälle yritykselle. Ei niin kaukaista maata Euroopassa,
etteivät "Pietarin jälkeiset" koettaneet sen oloja halliten johtaa.
Niinpä tiedämme esim. että he, halveksien Turun tuomiokapitulia,
koettivat anastaa itselleen oikeuden yksin asettaa virkaansa Suomen
piispan. Vaan taitavasti valvoi kapitulikin puolestaan etujaan,
jos kohta se ajanhengen tahraamana ei suinkaan ollut arka keinojen
suhteen. Tämän näemme selvästi Juhana Westfalin kuoleman jälkeen.
Hänen jälkeisekseen valitsivat Turun kaniikit _Bero Balkin_, joka
heti vaalin jälkeen riensi Avignoniin saadaksensa paavin vahvistusta.
Ei hän sinne tyhjänä lähtenyt -- se olisi tosiaan ollut hukkamatka!
-- vaan varustettuna hyvällä kukkarolla. Hankkiaksensa valitsemalleen
piispalle riittäviä lunnaita, oli kapitulin kiireessä täytynyt myydä
tuomiokirkon tiluksiakin. Paavi tyytyi rahasummaan: Turun piispaksi
pääsi _Bero II Balk_ v. 1385.

Tämä mies oli syntynyt Vehmaan pitäjän Palkisten talossa.
Viimmemainittu nimi muistuttaa tuosta vanhasta aatelissuvusta,
johon hän kuului. Nuorena oli hän harjoittanut opintoja ulkomaan
yliopistoissa ja saanut maisterin arvon, mutta noita jaloja
herätyshuutoja, joita siellä siihen aikaan jo kaikui, "ei hän
kuulevin korvin kuullut". Hänen toimensa piispana osottavat
selvään, että hän oli vento vieras kirkon jo alkaneelle suurelle
uudistamistyölle. Bero oli noita keski-ajan sokeita paimenia, joiden
silmämääränä oli loistava jumalanpalvelus ja kirkon maallinen valta.
Semmoisena oli hän kyllä uuttera, vaan ei ole todistus tämä omiaan
ennustamaan valoisampaa tulevaisuutta syrjäisen Suomen Siionille.
Kerrassaan arvottomiksi emme kuitenkaan saa Bero piispan toimia
tuomita. Niidenkin kautta valmisti kaikkivaltias Jumala isänmaatamme
uskonpuhdistuksen aikaa vastaanottamaan, vaikka ne aivan toista
tarkoittivat.

Jotta Turun tuomiokapituli paremmin voisi tehtäviään toimittaa,
perusti Bero siihen arkkidiakoninviran (1389), toimittaen sen
omistajalle useita lahjamaita. Tuomiokirkon rikastuttaminen ja
siellä pidettävän jumalanpalveluksen korottaminen mitä suurimpaan
loistoon näkyy olleen hänen hartain huolensa, ja paljon hän siinä
suhteessa vaikuttikin. Ollen hyvässä sovussa kuningas _Eerikin_ ja
_Margareeta_ kuningattaren kanssa, sai hän heiltä suurta rahallista
apua pyrinnöilleen. V. 1403 lahjoittivat nämä ruhtinaat Turun
tuomiokirkolle 300 naulaa hopeaa (noin 14,000 nyk. Smk.) sillä
ehdolla, että "tuomiopäivään asti" kerta päivässä _missa aurorae_
[Latinalainen sana _aurora_ merkitsee aamunkoitto. Kysymyksessä
oleva messu sai tämän nimen, koska se määrättiin toimitettavaksi
varhain aamulla.] niminen messu kirkossa luettaisiin heidän,
heidän vanhempainsa ja ystäväinsä sielujen edestä. Tuomiokirkkoa
koristettiin ja laajennettiin. Niinpä rakennettiin siihen vanhojen
lisäksi uusia, komeita kuoreja ja niihin hankittiin alttareita
messujen toimittamista varten. Tällä tavoin karttui myöskin
tuomiokirkossa palvelevien pappien luku. Heidän palkkaamisekseen
lahjoittivat hurskaat ihmiset, yhä uusia elatus- ja palkkatiloja.

Muistellessamme Turun silloisen tuomiokirkon sen ajan oloihin katsoen
melkoisen suureksi kasvanutta omaisuutta, emme suinkaan saa unohtaa
niitä pyhäinjäännöksiä, joita siinä säilytettiin. Meidän käsityksemme
mukaan ei niiden arvo ollut suuri, vaan keski-aika piti niitä
tavaroista kalliimpina. Todistuksena on sekin seikka että niiden
kunnioittamista varten Beron aikana määrättiin eri juhlapäivä (1396).
Jotka saapuivat tähän juhlaan ja oikeassa mielessä sitä viettivät --
niin sanottiin -- he pääsivät pyhimysten ansion ja siitä vuotavan
ilon osallisuuteen. Miten lukemattomia eksytyksiä on katolinen kirkko
totuuden nimessä kylvänyt meidänkin esi-isiemme sydämmiin!

Bero piispa ei pitänyt huolta ainoastaan Turun tuomiokirkosta: hän
valvoi myöskin laajan hiippakuntansa parasta, koettaen kaikkialla
saada katolisuuden valtaa maassa turvatuksi, taatuksi. Suomen
sydänmaissa ja sen pohjoisimmissakin osissa syrjääntyi hänen aikanaan
pakanuus kristinuskon tieltä. Hänen ajoiltaan mainitaan monta uutta
kirkkoa (Ruskossa, Säkylässä, Köyliössä, Laitilassa, Pälkäneellä
y.m.), joista useat epäilemättä syntyivät uutteran piispan toimesta.

Valtiollisellakin alalla esiintyi Bero. Hän matkusti muutamia
kertoja Ruotsiin, missä otti osaa verraten tärkeitäkin kysymyksiä
ratkaistaessa. Suurempaa etevyyttä hän ei kuitenkaan näissä toimissa
näy osottaneen, vaan hallituksen suosiossa hän elämänsä loppuun
asti pysyi. Sen huomaamme siitäkin, että hän v. 1409 sai Maskun ja
Piikkiön pitäjät lahjaksi.

Bero Balk kuoli Kesäkuun 29 p:nä 1412.




XI.

Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.


    -- vartija, mitä yö kuluu? Jes. 21: 11.

Tämä mainio mies syntyi Mynämäen pitäjän Alasjoen talossa Lokakuun
14 p:nä 1357. _Tavastien_ suku oli jo siihen aikaan mahtava. Maunun
isä, _Olavi Tavast_, joka oli rikas rälssimies, oli hänen syntyessään
Hemming piispan voutina Kuusiston linnassa. Tämä seikka määräsi
epäilemättä suureksi osaksi pojan tulevaisuuden. Varmaan huomasi tuo
kirkon etuja tarkkaan valvova piispa nuorukaisen suuret lahjat, eikä
suinkaan tunnu oudolta erään historioitsijan oletus, että Maunu hänen
kehotuksestaan päätti ruveta papiksi. Vaan oli miten olikaan: ei
erehtynyt Kuusiston linnanvoudin poika valitessaan tämän elämänuran,
sillä hänestä tuli Suomen kirkon mainehikkain katolinen piispa.

Maunun nuoruudenaika on kokonaan tuntematon. Sitä tärkeämpi on
ensimmäinen hänen miehuudenajaltaan säilynyt tieto, semminkin kun
se on omiaan muistuttamaan meitä siitä armosta, joko "koittona
ylhäältä etsi" 14:nen ja 15:nen vuosisadan kristikuntaa. Kirkkomme
aikakirjoihin on merkitty, että Maunu Tavast sai maisterin arvon
Pragin yliopistolta v. 1398. Mahdoton on olettaa, ettei tuo
tavattoman lahjakas mies, jonka tietohalu oli ohjannut hänen
askeleensa syrjäisestä Suomesta Böhmin kuuluisaan opinahjoon,
tutustunut Husiin ja kuunnellut hänenkin luentojaan. On kyllä totta,
että nämä luennot alkoivat vasta viimmemainittuna vuonna, totta
myöskin, etteivät tuon suuren uskonpuhdistajan mielipiteet siihen
aikaan vielä olleet vakaantuneet vaan olipa Pragin yliopistossa
jo ennen hänen esiintymistäänkin uuden ajan hengen tuulahdus
vaikuttanut etenkin nuorisoon, vaatien sitä taisteluun pimeyden ja
valheen varjovaltoja vastaan: ken pystyy väittämään, ettei Herra
näissä vaiheissa etsinyt sitäkin miestä, jonka elämäkertaa tässä
silmäilemme? Minkä vastauksen oli Maunu Tavast, palattuaan takaisin
Suomeen, antava pimeässä haparoivan kansansa utelevaan kysymykseen:
"vartija, mitä yö kuluu?"

Luultavasti oli Maunu Tavast, lähtiessään Pragiin opintojaan
jatkamaan, kaniikina Turussa. Sittemmin oli hän jonkun aikaa kuningas
_Eerik Pommerilaisen_ kanslerina, vaikka tämä eräässä kirjeessä
vuodelta 1406 nimittää häntä ainoastaan "rakkaaksi papiksensa". V.
1410 pääsi Maunu Turun tuomiokirkon arkkidiakoniksi ja kaksi vuotta
myöhemmin, kun Suomen piispanistuin Beron kuoleman kautta tuli
joutilaaksi, Turun piispaksi. Noudattaen edeltäjäinsä esimerkkiä,
matkusti hän Roomaan, missä hän paavi Juhana XXIII:nen käskystä
vihittiin virkaansa p. Katarinan kirkossa (1412).

_Maunu II Olavinpoika Tavast_ oli jo 55 vuoden ikäinen, kun hän
ryhtyi johtamaan Suomen kirkkoa. Mutta eivät ilmaise hänen toimensa
ikäkulun väsymystä, vaan päinvastoin innostuneen miehen murtumatonta
voimaa. Käydessään ulkomailla oli hän nähnyt, kuullut ja oppinut
paljon eikä aikonut hän olla sitä käyttämättä Suomen kirkon hyväksi.
Vaan ristiriitaisia olivat äänet, joita hän kristikunnan emämaissa
kuuli, monenkaltaiset ne opetukset, joita häntä oli kehotettu
noudattamaan. Etenkin Roomassa käydessään oli hän kokenut, miten
levoton aika oli. Husin herätyshuutojen kaiku kuului kaikkialle,
herättäen innostusta, hämmästystä ja vihaa; Pisan kokous oli puhunut
rohkeita, ennen kuulumattomia sanoja turmeltunutta paavikuntaa
vastaan, ja Pariisissa, johon kaupunkiin Maunu paluumatkalla
poikkesi, puhuttiin uudesta yleisestä kirkolliskokouksesta, joka oli
ryhtyvä yhä tehokkaampiin toimiin puhdistaaksensa kirkkoa "pään ja
jäsenten suhteen". Suomessa ei näistä painavista kysymyksistä paljo
tiedetty, täällä oltiin entisillään tahi oikeammin: katolisen kirkon
erehdykset juurtuivat juurtumistaan kansaan. Oliko Suomen uusi piispa
hoitava kirkkonsa peräsintä niin, että tuo uuden ajan tuulahduskin,
jonka virkistyttävää ilmaa hänkin oli vähän hengittänyt, pääsisi
vaikuttamaan laivan purjeisin, vai oliko hän ohjaava sen kulkua
samaa sumuista tietä, jota se niihin asti oli kulkenut? Vastauksena
ovat miehen vaikutus ja toimet Turun piispana, joita tässä lyhyesti
tahdomme tarkastaa.

Palattuaan kotia Roomasta, ryhtyi Maunu Tavast heti jatkamaan
edeltäjäinsä toimia. Niiden silmämääränä oli, kuten tiedämme,
hankkia Suomen kirkolle maallista rikkautta, loistoa sen
jumalanpalvelukselle, arvoa ja valtaa sen papistolle.
Johdonmukaisemmin ja tuntuvammin kuin kukaan ennen häntä työskenteli
Maunu Tavast tuohon suuntaan, eikä ole kukaan kirkkomme paimenista
sittemminkään niin tehokkaasti toiminut katolisuuden palveluksessa.

Jo edellisten piispojen aikana olivat ihmiset harjaantuneet
pitämään kirkolle annettuja lahjoja erinomaisen ansiokkaina ja
Jumalalle otollisina. Maunu Tavast ei suinkaan tätä eksynyttä
ajanhenkeä vastustanut. Päinvastoin koetti hän sekä kehotuksilla
että omalla esimerkillään saada sitä juurtumaan yhä syvempään
Suomalaisten sydämmiin. Eikä hän turhaan työtä tehnyt, jos asiaa
katolisen kirkon kannalta arvostelemme. Miltei kaikki Suomen Siionia
koskevat, niiltä ajoilta säilyneet kirjeet, ovat lahjakirjoja
kirkon hyväksi. Ne kartuttivat ennen arvaamattomassa määrässä sen
omaisuutta, antaen sille siten tarpeellista alueellista apua,
vaan eksyttivät samalla esi-isiämme yhä pitemmälle keski-ajan
vaarallisimman erehdyksen mutkaisella polulla. Piispa itse kulki
oppaana edellä. V. 1421 rakennutti hän tuomiokirkkoon "omansa ja
vanhempainsa sielujen pelastukseksi, kaikkien pyhien enkelien ja
pyhän Birgittan kunniaksi" _pyhän ruumiin kuorin_. Siinä palvelevan
papin tehtävänä oli usein lukea messuja kuorissa. Perustuskirja
säätää, että pyhän ruumiin kuorin pappisvirka etupäässä oli uskottava
Tavastein suvun jäsenelle. Piispa oli yksissä tuomiokapitulin
kanssa hänen valitseva. Varojaan säästämättä lahjoitti Maunu, joka
erinomaisella lemmellä näkyy suosineen etenkin tätä perustamaansa
laitosta, sen alttarille monesti suuria lahjoituksia. -- Monta muuta
uutta alttaria syntyi Suomen emäkirkossa Maunu Tavastin aikana.
Niistä mainittakoot Johanneksen, p. Annan, p. Andreaan, Pietarin,
Paavalin ja p. Kolminaisuuden alttarit. Tietysti oli Maunun mahdoton
itse kustantaa kaikkia näitä laitoksia, sillä niihin yhdistetyt
pappisvirat kysyivät päivä päivältä yhä suurempia varoja, vaan
hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Ruhtinaat ja ruhtinattaret,
valtakunnan mahtavat ylimykset, virkamiehet, porvarit, talonpojat
kaikki kiiruhtivat kilvan rikastuttamaan kirkkoa, siten päästäksensä
Turun mahtavan piispan suosioon ja hankkiaksensa sieluillensa rauhaa
elämässä ja kuolemassa. Täten kohosi semminkin tuomiokirkon komeus
ennen aavistamattomassa määrässä. Kaniikein luku karttui kuudesta
kymmeneen, ja heitä auttamaan liittyi kuoripappien yhä lukuisammaksi
kasvava joukko, joka ihanalla veisullaan sai jumalanpalveluksen
viehättävän kauniiksi. Messuja pidettiin joka päivä aamusta iltaan,
ja joka tuomiokirkossa tahi muualla tuon kuuluisan piispan näki,
huomasi miehen koko käytöksestä ja erittäin siitä hartaudesta, jota
hän jumalanpalvelusta toimittaessaan aina osotti, ettei hän tavan
ja maallisen etunsa vuoksi vain paimenvirkaansa noin hartaasti
toimittanut. Ankarasti hän valvoi kirkon kuria, vaatien etenkin
itseltänsä tarkkaan sitä pyhyyttä, jolla keski-ajan hurskaat pyrkivät
Jumalan ja pyhimysten suosioon. Piispanistuimensa ja isältään
perimänsä talojen tulot käytti hän paitse kirkon rikastuttamiseksi
suureksi osaksi myöskin köyhien hyväksi, rakensi sairashuoneita,
puolusti sorretuita, tuki orpoja ja vaivaisia, holhoi ja, kieltäen
itseään, autti. Aikakirjoihimme on myöskin merkitty, että raskasten
verojen ijes Maunu Tavastin toimesta nostettiin monen köyhän seudun
asukasten niskoilta, hallitus kun miltei aina oli altis noudattamaan
Turun jalon piispan esityksiä. Etenkin jos otamme huomioon, miten
irstaisuus, voitonpyyntö ja muut silmiinpistävät paheet olivat
yleiset sen ajan papistossa (Maunu Tavastin oma arkkipiispa,
Upsalan piispa _Johannes Jerechini_ esim. erotettiin virastaan
siveettömän elämänsä tähden), ei ole kumma, että hän vuosi vuodelta
tuli yhä kuuluisammaksi. Piispankronika kertoo hänen istuneen "kuin
toinen Joosef ylimysten ja valtaneuvosten kesken" sekä ihmisten
"palvelleen häntä kuin kuninkaallista majesteettia". Hän oli -- niin
todistaa sama kronika -- "suuri toimissaan, niinkuin nimeltäänkin"
[Latinalainen sana _magnus_ (Maunu) merkitsee suuri.].

Maunu Tavastin mainetta kartutti arvaamattoman suuressa määrässä
hänen pyhiinvaellusretkensä Palestinaan, jolle matkalle hän piispana
ollessaan lähti. Vaikka vuosiluku on tuntematon, on kertomus täysin
luotettava. Sekin todistaa Maunu piispan olleen noita keskiajan
hurskaita, jotka, kuuliaisina katolisen kirkon erehtyneelle
uskolle, olivat alttiit sitä sydämmestään kannattamaan ja sille
uutta elinvoimaa hankkimaan vielä silloinkin, kun totuuden Henki
yhä kuuluvammin vaati kristikuntaa astumaan pimeydestä Herran
ihmeelliseen valoon. -- Matkalla kävi Maunu myöskin Venedigin
rikkaassa kaupungissa. Siellä hän osteli kaikenkaltaisia koristuksia
ja kalleuksia tuomiokirkkonsa tarpeeksi. Niistä ansaitsevat etenkin
muistamista: iso hopearisti, moniaat puhtaasta kullasta tehdyt
astiat p. ehtoollista varten, hopea-kotelot, joihin p. Henrikin
luut kätkettiin, kalliit kirkonvaatteukset, hopealla koristetut
evankeliumi- ja epistolakirjat sekä arvokas kirjakokoelma, sisältävä
jumaluustiedettä ja kirkkolakia käsitteleviä kirjoja.

Luonnollista on, että Turun tuomiokirkon komeus ja sen
jumalanpalveluksen loisto kehottivat esi-isiämme koettamaan saada
köyhän Suomen muitakin Jumalalle pyhitettyjä rakennuksia edes
jossain määrin tuon kuuluisan emäkirkon kaltaisiksi. Uusia kirkkoja
rakennettiin monessa paikoin, vanhoja laajennettiin ja koristettiin.
Niin esim. perusti kuningas _Kaarle Knuutinpoika_ Viipurin kirkkoon
kolme alttaria. Ne pyhitettiin Johannekselle, p. Katariinalle ja p.
Annalle. Kaikkialla oli Maunu piispan uskonnollinen innostus, hänen
esimerkkinsä ja valtaava henkensä kehottamassa, johtamassa. Jota
vanhemmaksi hän tuli, sitä innokkaammin vain hän valvoi katolisuuden
etuja laajassa hiippakunnassaan. Todistuksena on muiden uutterain
tointen kera seuraavakin. Ennen on kerrottu, miten koko Porvoon
pitäjä Hemmingin aikoina joutui Paadisten luostarin haltuun. Kun
kuningas Maunu Eerikinpoika, joka, kuten tiedämme, sai mainitun
piispan tähän lahjoitukseen suostumaan, syöstiin valtaistuimelta,
korjasivat Viipurin linnan haltijat kysymyksessä olevan alueen
kruunulle. Paadisten luostari ei tietysti ollut siihen tyytyväinen,
vaan uudisti tuon tuostakin vaatimuksiaan, tottunut kuin se oli
hyväksensä käyttämään tuon verraten varakkaan alueen veroja.
Epäilemättä olisi tämän johdosta syntynyt pitkiäkin rettelöitä, ellei
Maunu Tavast olisi ryhtynyt tehokkaisin toimiin niiden estämiseksi.
Hän käytti nim. tuosta kuningas Eerikin ja Margareeta kuningattaren
lahjoituksesta melkoisen summan (noin 2000 nyk. S. markkaa), ostaen
sillä Porvoon pitäjän ainaiseksi vapaaksi Paadisten luostarin
vaatimuksista. Tuossa ruhtinaallisessa lahjoituksessa siten syntynyt
vailinki korvattiin hiippakunnalle takaisin saadun alueen maksamilla
veroilla.

V. 1429 hävitti tulipalo suurimman osan Turkua. Liekit eivät
säästäneet tuomiokirkkoakaan, ne painoivat siihenkin hävityksen
leiman. Vaan ei masentanut tämäkään kohtaus murtumattoman piispan
intoa. Muutaman vuoden kuluttua korotti hänen rakas kirkkonsa entistä
komeampana huippuaan taivasta kohti, läheltä ja kaukaa jälleen
kutsuen ihmisiä messuja kuulemaan ja lumoavaa hartautta nauttimaan
Suomen kuuluisimpain pyhimysten muistorikkaassa temppelissä.
Mahdollisesti lähti Maunu yllämainitulle matkalleen pyhään maahan
juuri tämän tulipalon johdosta, Herran haudalla etsiäksensä
lohdutusta surussaan ja hankkiaksensa kirkollensa koristuksia tulen
hävittämien kalleuksien sijaan. Vaan olkoon asian laita miten
tahansa, sen ainakin varmaan tiedämme, että Suomen asukkaat hänen
toimestaan heti ryhtyivät kuuluisaa tuomiokirkkoansa korjaamaan ja
kauniiksi sisustamaan. Yksissä Ruotsin piispojen kanssa julisti Maunu
Tavast v. 1441 40 päivän synninaneet kaikille, jotka määrättyinä
juhlapäivinä saapuivat tuomiokirkkoon tahi Suomen hiippakunnan muihin
kirkkoihin ja niitä lahjoituksilla muistivat. Vielä anteliaampi
oli Baselin kirkolliskokous. Se lähetti seuraavana vuonna kirjeen
Suomeen, luvaten synninpäästöä aina 20 vuodeksi jokaiselle, joka
oli altis uhraamaan rahoja tulen turmeleman tuomiokirkon hyväksi.
Muitakin samankaltaisia kirjeitä saapui katolisen kirkon ylimyksiltä
Maunun aikana ja epäilemättä etenkin hänen ilmoitustensa johdosta
Turkuun. Eivätkä ne vaikutuksetta olleet: köyhän Suomen kirkko
rikastumistaan rikastui. Tämä seikka kyllä taivutti kansan mieltä
siihen käsitykseen, että kaikki maallinen työ ja toimi on velvollinen
etupäässä tarkoittamaan kirkon etua, siten opettaen esi-isiämme
sielunsa autuudeksi uhraamaan kaikki, mutta he eksyivät samalla
myöskin yhä kauemmas siitä sanasta, joka todistaa: "Jumala on henki
ja oikeat rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa".

Olemme nähneet, miten uutterasti Maunu piti huolta katolisuuden
voitosta Suomessa. Häntä uskollisemmin ei ole kukaan palvellut
tätä aatetta, eikä pysty kukaan todistamaan, että hänen mielensä
tässä palveluksessa yltyi vallanhimoisen kirkkoruhtinaan
kovasydämmisyydeksi ja ylpeydeksi, kuten useampain keski-ajan
eteväin piispojen kävi. Omaa etuansa valvoi hän ainoastaan niihin
määrin, kuin hänen käsityksensä kirkon kunniasta sitä vaati. Arka
oli hän kyllä piispallisen arvonsa suhteen, vaan kirkon eikä oman
maineensa tähden. Ja ken uskaltaa väittää, ettei tuo kaunis liekki,
joka säteili hänen silmistään, hänen harjoittaessaan verratonta
armeliaisuuttaan köyhiä kansalaisiaan kohtaan, rukoillessaan tahi
jumalanpalvelusta toimittaessaan, ollut rakkauden Herran virittämä,
vaikka siihen liittyikin paljo keski-ajan eksyneen hengellisyyden
valevaloa?

Mainitsemiimme todistuksiin Maunu Olavinpojan Tavastin toimista Turun
hiippakunnan piispana, liittyy vielä semminkin yksi, jota emme saa
unohtaa. Tarkoitamme hänen laajassa hiippakunnassaan toimittamiaan
tarkastusmatkoja. Miten vaivaloiset nämä, matkat olivat, voimme
päättää esim. siitä, että Maunun toimesta rakennettiin majatalo sille
18 peninkulmaa pitkälle asumattomalle taipaleelle, joka siihen aikaan
erotti Sysmän ja Savon kirkot toisistaan. Semmoisissa erämaissa
liikkui hän vielä päälle 80 vuoden vanhana, tarkastaen pappien työtä,
varottaen, nuhdellen, neuvoen ja kehottaen seurakuntia. Missä tahansa
hän levähti, jos erämaan synkissä saloissa tahi asutuissa seuduissa,
siihen asetettiin hänen pieni kappelinsa, ja muassaan olevat papit
toimittivat siinä jumalanpalvelusta, jota hän itse aina johti.
Ihmetellen, kunnioittaen katseli kansa kaikkialla tuota Suomen kirkon
hurskasta piispaa, jonka esimerkki niin valtaavasti kehotti kaikkia
irtautumaan maallisista ja ylentämään sydäntään Herran puoleen. Hän
oli -- niin arveltiin -- likeisesti sukua niille pyhimyksille, joista
hän puhui ja joiden kanssa hän niin ahkeraan seurusteli. Ei kuulunut
Suomen erämaihin husilais-sodan melskeen kaikua eikä niitä ääniä,
jotka vaativat kristikunnan kansoja taisteluun paavikirkon valeita
vastaan: täällä polvistuivat ihmiset nöyrinä vanhan piispansa kera
pyhimysten kuvien edessä keski-ajan yön kuutamossa. Mutta siunausta
siitäkin oli, sillä "laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja
aivan hyvä".

Vähitellen oli Suomessa ruvettu perustamaan koulujakin lasten
opettamista varten. Ne olivat tietysti siihen aikaan vielä hyvinkin
vähäpätöisiä, vaan arvaamattoman suuresta merkityksestä kuitenkin.
Maunu Tavast kannatti niitä kaikin tavoin, hankkien muun ohessa
paavilta anekirjoja niille, jotka rahalla, ruualla tahi vaatteilla
auttoivat köyhiä koululaisia. Että Suomessakin tietohalu vähitellen
alkoi herätä, huomaamme semminkin siitä, että moni nuorukainen
täältä matkusti ulkomaille, Pariisissa, Pragissa y.m. opintojaan
jatkaakseen. Tuo on unestaan heräjävän kansamme totuuden kaipua, joka
sillekin ennustaa uskonpuhdistuksen aamun koittoa.

Myöhään oli Suomi päässyt kristinuskon osallisuuteen. Sentähden eivät
katolisen kirkon laitokset täällä saavuttaneet sitä kukoistusta,
kuin Euroopan sydänmaissa. Niinpä löytyi täällä ennen Maunu Tavastin
aikoja esim. ainoastaan viisi luostaria. Näistä olemme jo maininneet
Turun Dominikani-luostarin. Myöhemmin perustettiin Viipuriin kaksi
luostaria, toinen noudattava Dominikanein, toinen Fransiskanein
ohjesääntöjä. Viimmemainittuun munkkikuntaan kuuluivat niinikään
muut kaksi, Rauman ja Ahvenanmaan luostarit. Kuten olemme nähneet,
edustaa Maunu Tavast kaikissa toimissaan keski-ajan uskonnollista
katsantotapaa, suosien sydämmestään myöskin munkkilaitosta, vaikka
uuden ajan heräjävä tuulahdus jo monessa paikoin tuomiten likenee
luostarien muureja, uhaten paljastaa näiden takana piileilevät
paheet. Uuden luostarin perustaminen köyhään Suomeenkin oli jo
kauan ollut hänen hartain toivonsa. Etenkin viehätti Maunua
Birgittan maine: hänen perustamansa munkki- ja nunnayhdistykseen
kuuluvaksi aikoi vanha piispa aikomaansa luostaria, jos hänen
onnistuisi saada se aikaan. V. 1438 sai hän asian niin pitkälle
ajetuksi, että Ruotsista saapui kirje, joka kehotti häntä Suomen
valtiomiesten kera valitsemaan paikkaa aivotulle luostarille.
Muutaman vuoden kuluttua (1443) perustettiin Raision pitäjään, nyk.
_Naantalin_ alueelle, _Vallis gratiae_ [Vallis gratiae merkitsee
armon laakso; siitä ruotsalainen niini Nådendal (Naantali).] niminen
_Brigittiläis-luostari_. Maunu piispa oli ensimmäinen toimessa. Hänen
kustannuksellaan rakennettiin luostarikirkon pääkuori ja sakaristo,
jota paitse hän kehotuksillaan sai ihmisiä lahjoittamaan laitokselle
maita ja muita lahjoituksia.

Maunu Tavastin toimet valtiollisella alalla eivät kuulu
kirkkohistoriaan. Se kuitenkin mainittakoon, että hän monesti otti
valtionkin asioihin osaa, osottaen aina horjumatonta uskollisuutta
kuninkaallensa. Vielä v. 1448 kävi hän Ruotsissa, ollen saapuvilla
kuningas _Kaarle Knuutinpojan_ kruunajaisissa. Tämän jälkeen hoiti
hän vielä kaksi vuotta paimenvirkaansa, kunnes hän, väsyneenä
raskaasta elämäntyöstään ja 93 ikävuoden painamana, luopui
piispanvirastaan 1450. Turkuun rakentamastaan komeasta piispantalosta
siirtyi hän nyt Naantaliin, missä oli valmistanut itselleen pienen
asunnon lähellä luostaria. Siellä sammui vanhuksen elämä v. 1452. Hän
haudattiin pyhän ruumiin kuoriin.

Olemme viitanneet siihen, että Maunu Tavast oli yksi niitä, joiden
aikaa uskonpuhdistuksen aamukoitto valaisi. Sen merkitys ei hänelle
kirkastunut, vaikka hän kävi sitä läheltä katsomassa. Raamattu
todistaa: "joka on totuudesta, hän kuulee totuuden äänen". Mihin
määrin näiden sanojen tuomitseva puoli soveltuu häneen, sen tietää
Herra yksin. Vaan emme silti saa jättää niitä huomioon ottamatta,
arvostellessamme Suomen katolisen ajan etevintä piispaa. Hänen
monessa suhteessa jalo muistonsa on oikeutettu sitä vaatimaan. Ja jos
sen kautta himmeneekin tuon maineen loisto, niin ei vähene sen Herran
kunnia, jonka viinimäessä Maunu Tavast verrattomalla ahkeruudella
teki työtä. Ei voinut vielä tämäkään Suomen Siionin vartija vastata
esi-isiemme huokaukseen: "mitä yö kuluu?" mutta horjumaton oli Herran
lupaus "nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran
kunnia koittaa sinun ylitses".




XII.

Tuomas Kempiläinen.


    -- me otamme siitä vaarin, ja sitä pyytelemme, että me Herran
    tuntisimme, sillä hän koittaa niinkuin kaunis aamurusko, ja hän
    tulee meille niinkuin sade, niinkuin ehtoosade aikanansa maan
    päälle. Hos. 6: 3.

Monenkaltaisia aseita käytti Herra keski-ajan loppupuolella
herättääksensä nukkuvaa kristikuntaa synnin unesta. Eivät ansaitse
huomiota ainoastaan nuo suuret uskonsankarit, jotka julkisesti
uskalsivat vastustaa kirkon turmelusta: moni muu totuutta etsivä
henkilö, jonka maine ei ole niin kuuluisa, on heidän kera valmistanut
uskonpuhdistuksen suurta aikaa. Kernaasti myönnettäköön, etteivät,
nämä Siionin muurien vartijat niin selvään kuin nuo taistelun suuret
johtajat käsittäneet aikansa kipeintä tarvetta eivätkä niin rohkeasti
astuneet sorrettua totuutta puolustamaan, vaan ei heidän työnsä silti
hedelmätön ollut. Tarkoitamme semminkin yhä edelleen kukoistavan
mystisyyden edustajia ja heidän syvää, hartaiden rukousten pyhittämää
miettimistään Jumalan sanan ääressä. Heidän hiljaisista kammioistaan
on moni valonsäde lähtenyt ulos meluavaan maailmaan herättämään ja
virkistyttämään pimeässä haparoivaa kristikuntaa ja johdattamaan
ihmisten askeleita rauhan tielle. Yksi näitä miehiä oli _Tuomas
Kempiläinen_.

Semminkin Alamaissa virkistyi mystisyys keskiajan loppupuolella
uuteen eloon. Hurskaat, syvämietteiset henkilöt liittyivät siellä
monessa paikoin yhdistyksiinkin, edistääksensä sitä jumaluusoppia,
jonka pääasiana on sydämmen hartaus ja elämän yhteys Jumalan kanssa.
Kuuluisin näistä yhdistyksistä oli _Deventerin_ koulu, jonka perusti
ennen mainitun Ruysbrockin hengenheimolainen _Gerhard Groot_ (k.
1384). Laitos, jonka jäsenet ovat tunnetut nimellä "yhteisen
elämän veljekset", saavutti ennen pitkää suuren maineen. Grootin
kuoltua rupesi yhdistyksen johtajaksi _Florentinus Radewyns_.
Etenkin hänen aikanaan vaikutti se suuria. Monessa paikoin liittyi
näet hurskaita, taivaan valtakunnan aarteita etsiviä nuorukaisia
toisiinsa, muodostaen Deventerin koulun mallin mukaan pieniä,
yhteistä hartautta ja uskonnollista miettimistä varten perustettuja
yhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli säilyttää ja kirkkaammaksi
kehittää ajan uupuvaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Arvaamattoman
suuri oli näiden yhdistysten työn siunaus. Keskiajan laskeva
aurinko loi siihen kaunista valoa. Hiljaa työskentelivät noiden
vaatimattomien yhdistysten jäsenet, vaan paljon he saivat aikaan.
He lukivat ahkeraan, miettivät, saarnasivat, perustivat kouluja
ja levittivät pieniä hartauskirjoja siunaukseksi ja kehotukseksi
aikakauden levottomille, kirkon turmelukseen ja alituisiin riitoihin
kyllästyneille ihmisille.

Eräänä päivänä v. 1393 saapui "yhteisen elämän veljesten" luo eräs
13 vuoden ikäinen poika, etsien rauhaa tykkivälle sydämmelleen,
ravintoa isoovalle sielulleen. Hän oli kotosin lähellä Kölniä
olevasta pienestä Kempenin kaupungista. _Tuomaan_ -- se oli pojan
nimi -- vanhemmat olivat hurskaita eivätkä tahtoneet estää, poikaansa
lähtemästä hakemaan viisauden helmiä, vaikka he olivat varattomia
eivätkä voineet hänen koulunkäyntiään kustantaa. Kentiesi aavistivat
he, että Herra oli ottanut pitääkseen huolta lapsen kasvatuksesta,
toimittaaksensa hänen kauttansa suuria valtakuntansa palveluksessa.
Tarkka on hurskaan äidin silmä, eikä rakenna Jumalaa pelkäävän isän
toivo sannalle.

Florentinus otti Tuomas Kempiläisen Deventerin kouluun, antoi hänelle
kirjoja sekä hankki hänelle ylläpidon erään hurskaan rouvan kodissa.
Nuorukainen edistyi tavattoman nopeasti, saavuttaen nöyrällä ja
hurskaalla käytöksellään ennen pitkää "veljesten" ystävyyden ja
rakkauden. Seitsemän vuotta harjoitettuaan opintoja Deventerissä,
rupesi Tuomas Florentinuksen kehotuksesta _Zwollen_ lähellä olevan
p. Agneksen luostarin munkiksi. Siellä hän siitä alkaen oleskeli
elämänsä loppuun asti. Hän kuoli v. 1471.

Näin lyhyt on tämän miehen elämäkerta, ja kuitenkin on hänen
nimensä tunnettu, hänen maineensa suuri koko kristikunnassa. Hän
on nim. kirjoittanut erään kirjasen _"Kristuksen seuraamisesta"_,
jonka vertaisia ei löydy monta. Siitä on ilmaantunut tuhansia eri
painoksia, jotka, käännettyinä kaikille euroopalaisille kielille,
ovat kertoneet maailmalle mitä tuo ihmeellisen syvämietteinen,
ristin tien salaisuuteen perehtynyt hurskas munkki mietti pienessä
kammiossaan Zwollen luostarissa. Väittäkööt meidän aikamme
pintapuoliset kristityt, joiden nautinnonhimoinen uskonto pyrkii
yhä enemmän vapautumaan Herran todistuksesta: "joka tahtoo minun
opetuslapseni olla, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä
joka päivä päällensä ja seuratkoon minua", Tuomas Kempiläisen
kirjan kaipaavan "Jumalan lasten uskon rohkeutta" ja evankeliumin
lohdutusta: jotka niin puhuvat, he eivät tiedä mitä sanelevat. On
kyllä totta, ettei Tuomas, keski-ajan sumujen ympäröimänä kuin oli,
pystynyt täydellisesti kehittämään esim. vanhurskauttamisoppia,
mutta kaikkialla hän kuitenkin sen ytimeen tähtää eikä hän ketään
harhateille johdata silloinkaan, kun hän selvään ilmaisee, minkä
ajan lapsi hän on. Elämän tien pääpiirteet kirkastuivat hänelle
rukouksissa Herran puoleen monesti ihmeen kirkkaiksi, ja hänen
ajatuksensa ja sanansa saivat Pyhän Hengen koulussa, jota hän
uskollisesti kävi, tuon pyhän leiman, jossa Herran työ tunnetaan.
Miten ihmeellisesti Herra ohjasi häntä, hänen kirjoittaessaan tätä,
tuhansien luettavaksi määrättyä kirjaa, näkyy siitäkin, ettei siinä
ainoassakaan paikassa puhuta Marian avuksihuutamisesta, vaikka Tuomas
Kempiläinen oli tämän pyhimyksen mitä hartaimpia ihailijoita. Tuomas
Kempiläinen on itse kokenut mitä hän on kirjoittanut. Siitä hänen
kirjansa herättävä voima ja vakuuttava uskottavaisuus. Lukemattomat
suruttomat on se herättänyt synnin unesta, lohduttanut murheellisia,
tukenut horjuvia, rauhoittanut rauhattomia, luonut totuuden valoa
ristin tiellä vaeltavien askeleita valaisemaan. Ja sama voima
on sillä vielä tänä päivänä, sillä tämä voima on Herran salatun
viisauden voima. Ei istunut sen tekijä turhaan kirjoituspöytänsä
ääressä!

Paitse yllämainittua kirjaa löytyy muitakin Tuomas Kempiläisen
kirjoittamia teoksia, sillä ei hän muuta tehnyt pitkän elämänsä
aikana kuin luki, rukoili, mietti ja kirjoitti. Sentähden sanotaan
hänen myöskin erään kuvansa alle, jonka muuan munkki löysi,
kirjoittaneen nämä sanat: "olen etsinyt rauhaa, vaan en löytänyt sitä
kuin yksinäisyydessä ja kirjojeni ääressä". -- Lainaamme tähän lyhyen
otteen Tuomas Kempiläisen etevimmästä teoksesta, yllämainitusta
"Kristuksen seuraamisesta" nimisestä kirjasesta:

"Sieluni, jos omistaisit kaikki maalliset tavarat, niin et
kuitenkaan saattaisi olla onnellinen ja autuas, sillä kaikki onnesi
ja autuutesi on Jumalassa, joka on kaikki luonut. Tätä autuutta
eivät tämän maailman hullut kiitä, vaan Kristuksen uskolliset
odottavat sitä, ja ne, jotka ovat puhtaat sydämmestä ja pitävät
kanssakäymistä taivaissa, nauttivatkin joskus sen esimakua. Turha
on kaikki inhimillinen lohdutus eikä sitä kauan kestä; autuaaksi
tekevä ja totinen se lohdutus, jonka totuudesta sisällisesti saamme.
Hurskaalla on aina lohduttajansa Jesus, jolle hän sanoo: ole, Herra
Jesus, aina ja joka paikassa minua läsnä. Ja jos lohdutuksesi
minulta puuttuisikin, niin olkoon tahtosi ja sallimasi koetus paras
lohdutukseni. Sillä et Sinä aina riitele etkä vihastu ijankaikkisesti."
(Ps. 103: 9).




XIII.

Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.


    Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!

    Ei hän tahdo kuulla, eikä antaa, itseään kurittaa; ei hän tahdo
    uskaltaa Herran päälle, eikä pidä itseään Jumalan tykö.

    Hänen päämiehensä ovat hänessä niinkuin kiljuvat jalopeurat, ja
    hänen tuomarinsa niinkuin sudet ehtoolla, jotka ei mitään jätä
    huomeneksi. Sef. 1: 1-3.

Kovia iskuja oli paavikunta saanut noilta yleisiltä
kirkolliskokouksilta, jotka viidennentoista vuosisadan alkupuolella
kokoontuivat puhdistamaan turmeltunutta kirkkoa "pään ja jäsenten
puolesta". Sopisi odottaa, että "Pietarin jälkeiset" vihdoinkin
alkaisivat huomata, "mitä heidän rauhaansa sopi", etenkin kun samaan
aikaan Vikleff, Hus y.m. Herran valitut lähettiläät yhä kuuluvammin
vaativat ajan ilmiöitä Jumalan erehtymättömän sanan tuomioistuimen
eteen, mutta entistä hurjemmin vain kulki paavikunta eteenpäin
onnettomalla tiellään. Synnin viinistä juopuneina kuin ovat, eivät
paavit huomaa, miten heidän valtaistuimensa perustukset horjuvat.
"Jumala itse on lähettänyt heille väkevän eksytyksen", etteivät he
enää mitään pelkää. Yhä edelleen luulee Rooma voivansa maailmaa
hallita, vaikka Herran tuomio likenemistään likenee sen veripunaisten
syntien tahraamaa piispanistuinta. "Voi kauheata, rietasta ja
väkivaltaista kaupunkia!"

Taitamattomasti menetteli Baselin kokous taistelussa Eugen IV:ttä
vastaan. Tiedustelematta Euroopan kansojen mielipidettä, asiasta,
erotti se hänen virasta (1439), luullen mahtisanallaan voivansa
pakottaa kristikuntaa kuuliaisuuteen. Työläästi se muutamia vuosia
pysyi koossa, kunnes sen jäsenet hajosivat, turhaan ponnistettuaan
heikkoja voimiaan valitsemansa paavin suojelukseksi. Ei siinä
kylliksi, että Eugenin onnistui pysyä paavina: paavikunnan mahtavuus
sai uuden tukeen tästäkin voitosta, vaikka voitto kyllä itse
teossa oli enemmän kuin epäiltävä. Eräs sen ajan kuuluisimpia
henkilöitä _Eneas Sylvius_, joka Baselissa oli esiintynyt Eugenin
kiivaana vastustajana, meni ensin keisarin palvelukseen, vaan
lähti myöhemmin Roomaan, polvistui paavin eteen ja sai häneltä
piispanhiipan palkinnoksi. Samaan tapaan menetteli moni muukin
Eugen IV:nen vastustajista. Turvallisempi oli ajan turmeltuneista
lapsista paeta paavikunnan kehnoon satamaan kuin lähteä taistelemaan
ristiriitaisten aatteiden kuohuvalle merelle! Näin asiain ollen
onnistui paavikunnankin vielä muutamia vuosia säilyttää näennäistä
valtaansa. Eugenin jälkeisen _Nikolaus V:nen_ (1447-1455), jonka
siveellisyys on ajan turmeluksen, semminkin paavien siveettömän
elämän ilahuttavana vastakohtana, ei enää tarvinnut kokea mitään
vastarintaa: yksimielisesti tunnusti kristikunta hänen johtajakseen.
Kyllä koettivat muutamat ruhtinaat saada paavikuntaa kirkon lakina
tunnustamaan, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi,
mutta jo Nikolaus V:nen jälkeinen _Kalikstus III_ todisti
pelkäämättä keisari _Fredrik III:lle_, ettei hän aikonut noudattaa
Kostnitzin ja Baselin kokousten päätöksiä. Vielä rohkeammin edusti
yllämainittu Eneas Sylvius, päästyään paaviksi v. 1458, samaa
turmiollista valtiotaitoa. Hän on paavina tunnettu nimellä _Pius
II_. Nuoruudessaan oli hän elänyt hyvin siveettömästi, eikä suinkaan
hänen elämänsä sittemminkään ollut nuhteetonta; päinvastoin edustaa
hän vielä paavinakin aikansa kevytmielistä, mädännyttä katsantotapaa.
Sitä paitse oli hän myöskin luopumalla Baselin kokouksessa
lausumistaan mielipiteistä pilannut maineensa, vaan eivät riittäneet
nämäkään seikat miehen rohkeutta masentamaan. Uutterasti hän
työskenteli heikontaaksensa yleisten kirkolliskokousten vaikutusta ja
saadaksensa maailmaa jälleen taipumaan Rooman yliherruutta nöyrästi
tunnustamaan, kuten muinoin noina paavikunnan mahtavuuden aikoina.

Näiden vaiheiden ohessa oli uhkaava pilvi idästä noussut
turmeltunutta kristikuntaa varoittamaan. Turkkilaisten kasvava valta
likeni likenemistään Itä-Rooman vanhaa pääkaupunkia valloittaaksensa
senkin Muhamedin uskonnon kodiksi. Kautta vuosisatojen oli
Konstantinuksen mainehikas kaupunki voitollisesti luotaan torjunut
vihollisjoukkojen rynnäköt, vaan jo oli sen perikadon hetki joutunut.
Voidaksensa rakentaa salpoja Islamin tunnustajain voittoretkelle, oli
kreikkalainen kirkko, kuten tiedämme, siihen aikaan osottanut suurta
myöntyväisyyttä liittymään roomalaiseen, joka koetti sitä ystäväkseen
saada, vaan juopa oli aikojen kuluessa käynyt niin suureksi, ettei
pysyväistä liittoa saatu aikaan. Kuitenkin olivat paavit yhä edelleen
hyvinkin alttiit kehottamaan läntisen kristikunnan kansoja auttamaan
Konstantinopolin keisaria hänen taistelussaan uskottomia vastaan.
Siihen heitä kehotti Turkkilaisten kasvava valta, joka uhkasi
Roomankin kirkkoa perikadolla. He kehottivat kristikuntaa tarttumaan
aseisin, jotta yhteinen vihollinen saataisiin karkoitetuksi, siten
koettaen eloon virittää tuota ristiretkien aikakauden innostusta,
jonka turvissa paavikunnan maine muinoin oli niin suureksi
kasvanut. Mutta valjenneet olivat nuo kristikunnan nuoruudentoiveet
vuosisatojen rasittavissa vaivoissa, laskemassa keski-ajan aurinko.
Eivät saavuttaneet paavien kehotukset mitään yleisempää kannatusta.
Siellä täällä vain ryhdyttiin toimiin, vaan vaikuttimena oli
voitonhimo tahi joku muu itsekkäinen etu. Niin esim. varustivat
Venedigin ja Genuan kaupungit melkoisen laivaston puolustaaksensa
Itä-Rooman keisarikuntaa, sillä Turkkilaisten rynnäköt tuottivat
tappioa heidän kukoistavalle kaupalleen. Ainoastaan Unkarilaisissa
huomaamme uskonnollistakin innostusta, heidän seuratessaan
urhoollisen _Juhana Hunyadin_ lippuja, jotka väleen voitollisina
liehuivat taistelussa Islamin hurjia tunnustajia vastaan. Vaan
Itä-Rooman perikatoa eivät hekään voineet estää. Huhtikuussa v.
1453 saapui 250,000 miehen suuruinen turkkilainen sotajoukko
Konstantinopolin edustalle, ryhtyen kaupunkia piirittämään.
Urhoollisesti taisteli kuuluisan valtakunnan viimmeinen keisari
_Konstantinus XI_ pienen sotajoukkonsa kera voimallista vihollistaan
vastaan, vaan turhaa oli tämä taistelu. Toukokuun 29 p:nä tekivät
Turkkilaiset suuren rynnäkön, joka heille kaksi tuntia kestävän kovan
taistelun jälkeen avasi kaupungin portit. Urhoollisesti oli keisari
taistellut, virittäen loistoa ikivanhan valtakunnan viimmeisille
päiville. Hän otettiin vangiksi ja mestattiin. Hänen kera sai
surmansa 2,000 kristittyä. Kaupungin kaikista kirkoista paitse
yhdestä, joka ikäänkuin pilkaksi jätettiin Jesuksen tunnustajille,
riistettiin ristin merkki ja niistä tehtiin muhammedilaiset moskeat.
-- Vanhurskaudessa kosti Herra, jonka pitkämielisyyden turvissa
Itä-Rooman keisarikunta niin kauan oli säilynyt, vihdoin tämän
turmeltuneen valtakunnan suuret synnit. Ei saanut Sofiankirkko enää
nimeksikään olla Hänen kunniansa todistuksenmajana!

Konstantinopolin valloitus vaikutti huomattavan käänteen länsimaiden
oloissa. Turkkilaisten ikeen alla eivät kristityt helposti
viihtyneet, vaikkei heitä väkivallalla pakotettu uskonnostaan
luopumaan. Etenkin oppineet ja sivistyneet kammoksuivat noita
raakoja pakanoita, jotka säälimättä tallasivat heidän kalliimmat
muistonsa jalkojensa alle. Sentähden he joukottain siirtyivät
kristittyihin maihin, vieden muassaan sivistyksensä aarteet.
Siten koteutui kreikkalakien sivistys semminkin Italiaan, missä
jo ennestään vanhan klassillisen kirjallisuuden tutkiminen oli
vireillä. Kotimaastaan paenneet Kreikkalaiset kartuttivat tätä
ihmiskunnan kehitykselle niin tärkeää innostusta, virittäen tieteen
valoa oppimattomuuden pimeästä pyrkivän ihmiskunnan tielle. Siten
syntyi humanismi, tuo sivistyshistorian huomattava ilmiö, joka
koetti saada yleisinhimillistä sivistystä elpymään muinaisen
kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden kasvavasta juuresta.
Yleensä humanismin edustajat kyllä vieraantumistaan vieraantuivat
kirkolle, luoden monesti kristinuskolle hyvinkin vaarallisia. Jumalan
sanaa vastustavia tuotteita, vaan heidän kauttansa levisi myöskin
vanhojen kielten taito, jota paitse uskonpuhdistuksen suuri työ olisi
ollut mahdoton. Huomattava on myöskin, että karttuva sivistys jo
semmoisenaankin oli omiaan poistamaan lukemattomia ennakkoluuloja,
joiden sumuisessa ilmassa keski-ajan uskonnolliset erehdykset olivat
syntyneet ja karttuneet, "Herra on valmistanut istuimensa taivaassa,
ja hänen valtakuntansa hallitsee kaikkia".

Vaikka Konstantinopolikin oli Turkkilaisten hallussa, niin eivät
paavit luopuneet toiveistaan saada tätä kristikunnan uhkaavaa
vihollista Euroopasta karkoitetuksi. Pius II meni innostuksessaan
niin pitkälle, että itse lupasi ruveta ristijoukon johtajaksi, vaan
ei auttanut sekään. Eikä olisi hänen persoonansa tosiaankaan ollut
omiaan innostuttamaan sotilaita. Kun yleisestä ristiretkestä ei
mitään tullut, pyysi hän ainakin saada seurata erästä venetialaista
laivastoa, joka lähti Turkkilaisia hätyyttämään, vaan kuoli (1464),
ennenkuin ehti satamaan, missä laivasto oli. Häntä seurasi paavina
ensin _Paavali II_ ja tämän jälkeen _Siktus IV_. Molemmat elivät
hyvin siveettömästi, ikäänkuin uhalla kartuttaen paavikunnan jo ennen
kauhean suurta syntivelkaa. Viimmemainittu esim. rohkeni kartuttaa
paavinistuimen tuloja verottamalla Rooman porttoloita, ja ikäänkuin
pilkataksensa vanhurskaan Jumalan lähenevää tuomioa, ryhtyi hän
komeilla palatseilla koristamaan turmeltunutta pääkaupunkiaan. Yhä
syvempään vain uupui paavinistuin irstaisuuden ja muiden syntien
lokaan hänen jälkeisensä _Innocentius VIII:nen_ aikana. Julkisesti
harjoitti hän mitä ilkeintä siveettömyyttä, toimittaen monille
lapsilleen hyvää toimeentuloa vatikaanin runsaista varoista. Vaan
ei hän silti luopunut edeltäjäinsä unelmista saada kristikuntaa
lähtemään ristiretkelle Turkkilaisia vastaan. Kunnioitusta hänkin
vaati paavin arvolle, kuuliaisuutta käskyilleen! Innocentius VIII on
kuuluisa siitäkin, että nuo hirveät noitatuomiot hänen käskystään
tulivat yleisiksi. Katolinen kirkko ei näet ollut voinut poistaa
noitumisen pakanuuden ajoilta perittyä taikauskoa, kristikunnasta,
vaan sitä harjoitettiin paljon vielä viidennellätoista vuosisadalla.
Etenkin olivat naiset alttiit luottamaan loihtimisen tenhovoimaan,
herättäen salaperäisillä noitatempuillaan monessa, paikassa
hämmästystä, levottomuutta. Moni etevä mies oli koettanut saada
näitä kirkkoa ja kristinuskoa solvaavia tapoja hävitetyiksi
kristikunnasta, vaan turhaan. Eikä tuo kummaa ollutkaan. Kun
totuuden tunnustajat poltettiin roviolla, kirkon oppi erehtymistään
erehtyi ja paavinistuin uupui yhä inhottavampaan lokaan, kun
luostarit turmeltuivat, papit tahrasivat maineensa synnin poluilla
ja inkvisitsioonin kidutuskoneet vain vaativat ihmisiä uskomaan --
silloin säilyi, vieläpä yltyikin ajan levottomissa aalloissa tuon
yleisen tyytymättömyyden rinnalla taikauskokin. Luonnollista on,
että Innocentius VIII:nen sen kukistamiseksi määräämät pakkokeinot
ainoastaan lisäsivät onnettomuutta. Lukemattomia noitia kidutettiin,
poltettiin tahi surmattiin muulla tavoin paavin käskystä. Eivät
olleet vatikaanin salit, eivät Rooman porttolat omiaan häntä
muistuttamaan, miten kauhean suuri semminkin hänen syynsä taikauskon
yhä karttuvaan valtaan oli. Eivätkä tuohon suuntaan myöskään
ajatelleet inkvisitsioonin verikoirat, he vain kylmäkiskoisesti
tekivät tehtävänsä autuaaksitekevän kirkon, nimessä. Mutta ei
nukkunut Hän, "joka maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee".

Jo joutui keski-ajan ilta, vaan tilintekoa pelkäämättä harjoitti
Rooman paavi veripunaisempia syntejä kuin konsanaan ennen. "Pietarin
istuimella" istui siihen aikaan _Aleksanteri VI_ (1492-1503).
Tässä hirviössä olivat kaikki paheet ikäänkuin solmineet liiton.
Ei ainoatakaan valonkohtaa hänen hallituksessaan: kaikki on
pimeää, kuni synnin yö. Turhaan koettaisimme kuvata paavinistuimen
kurjaa tilaa tämän viidennentoista vuosisadan viimmeisen paavin
aikana. Tuo olisi vain mitä inhottavimpien syntien ja rikosten
luettelemista. Kauhistuksella kuuli maailma kertomuksen paavin
ja hänen lastensa, _Lucretia Borgian_, _Caesar Borgian_ y.m.,
hurjasta elämästä kristikunnan pääkaupungissa. Turhatko olivat siis
ponnistukset olleet, kun sielunvihollinen saavutti yhä suurempaa
valtaa? Toivottomuuteenko oli kristikunta tuomittu nääntymään,
synnin lokaanko oli kirkko ainaiseksi vajoova? Tuohon suuntaan eksyi
ajatuksissaan moni hurskas ihminen, nähdessään keski-ajan kauniiden
unelmain ja toiveiden haihtuvan ja tähtien sammuvan sen taivaalla.
Mutta horjumattomana pysyi silloinkin raamatun todistus: "Jumalan
merkit ovat suuret ja hänen ihmeensä voimalliset; hänen valtakuntansa
on ijankaikkinen valtakunta, ja hänen valtansa pysyy suvusta sukuun".




XIV.

Böhmin veljet.


    Ei heidän pidä hukkaan työtä tekemän, eikä turmeluksessa
    synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän
    jälkeentulevaisensa heidän kanssansa. Jes. 65: 23.

Työläs oli Böhmin tointua husilaissodan iskemistä vammoista, ja vielä
kolkommalta näytti sen tulevaisuus hengellisessä suhteessa.

Taborilaisten nimi katosi ennen pitkää historiasta, eivätkä
voineet Kalikstinitkaan säilyttää saavuttamaansa itsenäisyyttä:
he uupuivat väleen väsyneinä katolisen kirkon helmaan. Vaan jos
tarkemmin silmällemme Husin isänmaan oloja Böhmischbrodin tappelun
jälkeen, huomaamme kuitenkin tuossa monen kovan onnen kestäneessä
kansassa pienen jäännöksen, joka yhä edelleenkin "säilyttää Herran
kärsivällisyyden sanan".

V. 1436 pääsi vihattu Sigismund Böhmin kuninkaaksi. Hän kyllä
hallitsijavalallaan vakuutti noudattavansa Baselin kokouksen
Husilaisille lupaamia rauhanehtoja, vaan ei estänyt valakaan häntä
toimimasta katolisen kirkon ohjeiden mukaan. Seurauksena oli uusia
levottomuuksia. Sigismundin seuraavana vuonna sattunut kuolema lisäsi
vain häiriöä: onnetonta maata hävittivät jälleen kansallissodat,
kun näet ei sovittu uuden kuninkaan vaalissa. Siihen aikaan oli
piispana Pragissa kalikstini _Juhana Rokynczana_. Hän saarnasi
rohkeasti katolisen kirkon turmeluksesta, moittien semminkin papiston
maailmallista mieltä, ylöllisyyttä ja muita syntejä. Nämä saarnat
sekä ennen kaikkea menneiden aikojen jalot muistot synnyttivät
kalikstineissa puolueen, joka ei ollut altis suostumaan tuohon kirkon
kanssa solmittuun rauhaan, vaan vaati Herran turmeltuneen seurakunnan
perinpohjaista puhdistamista. Rokynczanan ystäväin luku karttui päivä
päivältä. Kuuluisin heistä on _Pietari Keltschitzista_. Tämä mies,
joka jonkun aikaa, oli harjoittanut opintoja Pragin yliopistossa,
kylvi lukuisilla kirjoittamillaan kirjoilla, josta semminkin "Uskon
verkko" niminen oli omiaan herättämään suurta huomioa, herätyksen
ja virkistyksen siemeniä Husin uupuneisin kansalaisiin. Asettuen
paljoa jyrkemmälle kannalle kuin Kalikstinit, ei hän toiselta puolen
hyväksynyt Toborilaistenkaan katsantotapaa, vaan koetti saada
vielä hereellä olevia kansalaisiaan luopumaan viimmemainittujen
liiallisuuksista. Semminkin vastusti hän kaikkia lihallisia keinoja
evankeliumin sanaa puolustettaessa. Luoden Jumalan sanan ääressä
valistuneen katseensa kristikunnan menneisin vaiheisin, väitti
Pietari Keltschitzilainen kirkon turmeluksen alkaneen Konstantiuus
Suuren ajoista. "Silloin" -- niin kuuluvat hänen sanansa -- "teki
paavi keisarin, joka pakanana ja uskoansa muuttamatta otettiin kirkon
yhteyteen, osalliseksi Kristuksesta, ja Konstantinus puolestaan teki
paavin maailmasta osalliseksi. Siitä ajasta alkaen ovat paavikunta
ja keisarikunta toisiaan tukeneet". Herran painava sana "minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta" kirkastui ihmeen selvästi
tälle miehelle, ja hän herätti monta sen totuutta miettimään. Ei
saattanut Rokynczanakaan, joka itse kiivaasti taisteli kirkon
turmelusta vastaan, nimittäen muun ohessa paavia antikristukseksi,
olla mieltymättä Pietari Keltschitzilaisen jyrkkään katsantotapaan,
vaan ei uskaltanut hän silti liittyä siihen pieneen joukkoon, joka
otti sitä elämässään noudattaakseen. Ja kuitenkin todisti hän itsekin
samaan aikaan: "me kalikstinit emme suinkaan vielä ole saavuttaneet
oikeaa oppia. Me kiinnitämme huomiomme ulkonaisiin seikkoihin,
moitimme noita huonoja hedelmiä, vaan emme uskalla itse juureen
koskea. Mutta meistä on lähtevä kansa, joka tähtää syvempään. Se
kansa on toimittava Jumalalle otollisen ja ihmisille siunausta
tuottavan teon". Miten vaikea on totuuden ystäväinkin Herran tähden
"myydä kaikki!"

V. 1457 erosivat Pietari Keltschitzilaisen mielipiteen tunnustajat
kirkosta. He ovat tunnetut nimellä _Böhmin veljet_. Rukoilemalla
olivat he pyytäneet yleisesti kunnioitettua Rokynczanaa rupeamaan
johtajakseen, muistuttaen häntä kristityn pyhästä velvollisuudesta,
joka vaati häntä kärsimään pilkkaa ja vainoa Herran ylönkatsotun ja
köyhän kansan kera. Piispa ei tahtonut virastaan luopua ja koetti
kaikin tavoin vakuuttaa noita jyrkän totuuden edustajia siitä, että
hänen luopumisensa kirkosta vain tuottaisi hänelle, niinkuin heille
itsellekin, uusia vaikeuksia. Heidän ystävänään lupasi hän kuitenkin
aina pysyä. Veljeskunnan johtajiksi rupesivat sittemmin Rokynczanan
sisarenpoika _Gregorius_ sekä _Mikael Bradacz_.

Tuosta vähäpätöisestä juuresta elpyi ennen pitkää tuuhea puu.
"Veljiin" liittyi Valduslaisia ja Taborilaisia. Viimmemainittujen
kuvaus ja lihallinen mieli oli palanut koetusten pätsissä, ja
veljeskunnan tosi kristillinen elämä, johon ristin Herran nöyryys ja
rakkaus painoi leimansa, pyhitti heitä yhä edelleen. Miten kaukaa
tämä Böhmin veljien liittoon yhtynyt Taborilaisten pieni jäännös oli
sukua noille hurjille sotilaille, jotka husilaissodan aikana saivat
niin monet kristityt seudut pelosta vapisemaan, todistaa etenkin se
seikka, että nimeä "Taborilainen" veljeskunnan jäsenistä oli mitä
pahimpia haukuntanimiä. -- Tämän ohessa todistaa kirkkohistoria
Böhmin veljien ahkeraan ammentaneen viisautta Jumalan elävästä
sanasta, jonka neuvoja ja vaatimuksia he tarkkaan sovittivat kaikkiin
oloihin. Veljeskunnan seurakuntien kuri oli vakaa vieläpä ankarakin.
Siinäkin suhteessa koettivat he noudattaa apostolisen aikakauden
esimerkkiä.

V. 1461 tapahtui "Böhmin veljien" vaiheissa tärkeä käänne. Kun
heidän lukunsa päivä päivältä karttui, luovutti nim. kuningas
_Yrjö Podiebrad_, joka neljä vuotta sitä ennen oli päässyt
Böhmin kuninkaaksi, Rokynczanan ehdotuksesta heille syrjäisen
seudun Glatz nimisessä kreivikunnassa, siten estääksensä heitä
muualla oppiansa levittämästä. Vaan ei auttanut tämä keino häntä
pitkälle. Tuskin olivat näet "veljet" ehtineet vähän kotiutua
uusiin asumapaikkoihinsa, ennenkuin heidän luoksensa joukottain
riensi totuutta etsiviä ihmisiä, pappeja, porvareita, talonpoikia,
kaikkialta. Kuningas säikähtyi. Miten suureksi oli tuo maan uskontoon
tyytymätön joukko lopulta kasvava ja mitä valtiollisia häiriöitä
oli se vielä vaikuttava? Löytyi yksi keino, monesti koetettu ja
taattu tuon "liiallisen uskonnollisuuden" masentamiseksi: väkivalta.
Podiebrad vetosi siihen. Vaan eivät turvanneet nämä Husilaiset enää
miekan terään, niinkuin heidän veljensä muinoin. Hengen miekka oli
heidän aseensa, usko heidän kilpensä, rukous ja Herran ylistys
heidän linnansa. Moni "veli" heitti henkensä rovion tulessa, toisia
mestattiin tahi surmattiin muulla tavoin. Urhoollisesti kestivät
veljet vainon kauhut, saarnaten marttyyrikuolemallaan maailmalle,
ettei Husin henki vieläkään ollut Böhmissä kuollut. Vuorirotkoissa ja
muissa piilopaikoissa rukoilivat eloon jääneet "veljet" apua siltä
Herralta, joka on luvannut auttaa kaikkia vainottuja ja sorrettuja.
Miten virkistivät rukoukset, kuinka voimallinen oli Herra heidän
heikkoudessaan! Vainojen riehuessa valitsivat "veljet" ensimmäiset
"vanhimpansa", jotka eräs valduslainen piispa vihki virkaan.

Vähitellen koitti Böhmin veljille rauhallisempi aika, jonka
kestäessä he yhä lisääntyivät ja kehittivät seurakuntaelämäänsä.
Viidennentoista vuosisadan lopussa oli heillä Böhmissä ja Mährissä
yhteensä lähes 400 seurakuntaa. Yksityisseikoissa heidän oppinsa
kyllä monesti eksyy harhateille, vaan pääsuunta on oikea. Älkäämme
sitä oudoksuko, että uskonpuhdistuksen kirkkokin monesti on tuominnut
Böhmin veljiä hyvinkin ankarasti, sillä niin jyrkkään itsensä- ja
maailmankieltämiseen kuin he, ei se milloinkaan kokonaisuudessaan
ole ollut altis suostumaan. Joka Jumalan sanan valossa tutkii tämän
historian suurelta näyttämöltä siimekseen pakotetun veljeskunnan
vaiheita, hänen täytyy myöntää sen vaikuttaneen suuria totuuden
taistelussa maan päällä. Semminkin huomaamme viidennentoista
vuosisadan lopussa, jolloin _Lukas Pragilainen_ ryhtyi puhdistamaan
Böhmin veljien tunnustusta ja uudestaan järjestämään heidän
seurakuntaelämäänsä, heissä paljon tosikristillisyyden hedelmiä,
joita silloisessa kristikunnassa turhaan muualta etsimme. Vielä
uusimman ajan historia kertoo Böhmin veljistä todistukseksi, että se
seurakunta, joka rakentaa Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle, ei
ole kuolemaan tuomittu, miten pimeyden varjovallat koettavatkaan sitä
sortaa. Böhmin veljiin soveltuvat profeetan sanat: "ei heidän pidä
hukkaan joutuman eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran
siunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa".




XV.

Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.


    Moni sanoo: kuka osottais meille hyvää? Mutta nosta sinä Herra
    meidän päällemme sinun kasvois peite. Ps. 4: 7.

Olemme nähneet, miten kristinusko vähitellen kotiutui Suomeen.
Monen erehdyksen turmelemana oli kyllä se pelastuksen sanoma,
jota katolisen aikakauden vaiheissa esi-isillemme julistettiin,
vaan se oli kuitenkin evankeliumin sanomaa taivaan valtakunnan
lähestymisestä, eikä sen vaikutus täälläkään turha ollut. Eivät
kansat muutaman vuoden kuluessa pääse pimeydestä Herran ihmeelliseen
valoon: pitkä on matka ja vaivaloinen tie, ja sentähden edellyttää
heidän kääntymisensä vuosisatoja kestävää valmistusaikaa. Monen
pitkän vuosisadan vaiheissa valmistui Suomen kansakin katolisen
kirkon hoitamana totuuden puhdasta sanaa vastaanottamaan. Ennenkuin
keski-aika kului umpeen, oli ristin merkki asutussa Suomessa
kaikkialla osottamassa, etteivät esi-isämme enää olleet pakanoita.
Suomen seurakuntien luku oli jo viidennellätoista vuosisadalla
melkoisen suuri ei ainoastaan Varsinais-Suomessa, jonka asukkaat
ensin kääntyivät kristinuskoon, vaan maan itäisissä ja pohjoisissakin
osissa.

Suuri osa isänmaatamme oli siihen aikaan vielä asutonta erämaata.
Etenkin Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen pitäjät, jos semmoisista
ensinkään saattaa puhuakaan, olivat tavattoman laajat, jonka
vuoksi niiden asukkaat itsekin joskus pyysivät uusien seurakuntien
perustamista. Siinä tarkoituksessa saapui esim. Akkaan, Sääksmäen
seurakuntaan kuuluvan kappelin asukkaita v. 1483 Turkuun sinne
kokoontuneelta pappiskokoukselta pyytämään omaa kirkkoherraa, johon
piispa yksissä tuomiokapitulin kanssa, tutkittuaan, voisiko tuo eri
seurakunnaksi pyrkivä kappeli kirkkoherraa palkita ja olisiko se
altis häntä kunnioituksella kohtelemaan, suostuikin.

Kun Maunu Tavast luopui piispanvirastaan, valitsi Turun
tuomiokapituli hänen jälkeisekseen _Olavi Maununpojan_, joka
niinikään kuului Tavastein sukuun. Toiset arvelevat hänen olleen
tuon kuuluisan piispan sisarenpojan, toiset hänen oman poikansa.
Tämä mies on keski-aikamme historiassa saavuttanut suuren maineen
semminkin siitä syystä, että hän kauan aikaa suurella menestyksellä
harjoitti opintoja Pariisin yliopistossa. Hän saapui sinne noin v.
1425 ja sai maisterin arvon 1428. Kaksi eri kertaa oli hän tuon
kuuluisan opinahjon rehtorinakin, ensikerran Joulukuun 15 p:stä
1432 Maaliskuun 24 p:ään 1433 sekä sittemmin Syyskuun 24 p:stä 1434
vuoden ajan. Tuo on epäilemättä omiaan herättämään huomioa, vaan
Suomen kirkolle eivät Olavi Maununpojan tieteelliset pyrinnöt eikä
hänen ulkomailla saavuttamansa arvo näy tuottaneen suurta hyötyä.
Ainakaan eivät aikakirjamme siitä mitään tiedä kertoa. Keväällä
v. 1433 kävi hän Suomessa. Siihen aikaan nimitti hän itseään
"Kirkkonummen kirkkopapiksi", josta, näkyy että hänelle opintojen
harjoittamista varten oli annettu kirkollinen virka kotimaassa.
Jotta köyhän ja syrjäisen Suomenkin miehet pääsisivät tilaisuuteen
ulkomaan yliopistoissa seuraamaan ajan tieteellisiä pyrintöjä, oli
näet lahjakkailla, kirkon palvelukseen pyrkivillä nuorukaisilla
tämä etu monesti tarjona. Olavi Maununpojan elämänvaiheista, mikäli
nämä koskevat kirkkohistoriaa, ei muuta tiedetä kuin että hän, v.
1438 oli tuomiorovastina Turussa sekä, kuten mainitsimme, v. 1450
valittiin piispaksi. Tuomiorovastinviran sai hänen jälkeensä Konrad
Bitz. Olavi Maununpoika Tavast kuoli v. 1460 ja haudattiin suuren
edeltäjänsä viereen p. ruumiin kuoriin. Hänen jälkeisekseen Turun
piispanistuimelle valittiin _Konrad Bitz_ (1460-1489), joka vihittiin
virkaansa Sienan kaupungissa Italiassa.

Yhä tuntuvampaa haittaa kirkkomme rauhalliselle työlle tuottivat
uniooni-aikakauden levottomat vaiheet. Ne vaativat pappejakin
ottamaan osaa noihin alituisiin valtiollisiin rettelöihin ja
mullistuksiin. Jo tuomiorovastina oli Bitz tehokkaasti toiminut
valtiollisellakin alalla. Hän oli näet Olavi Maununpoika Tavastin
ja muutamain muiden mahtavain Suomen miesten kera johtamassa
tuota Juhannuspäivänä v. 1457 pyhän Gertrudin veljeyden salissa
pidettyä kokousta, jossa Suomalaiset, liittyen Ruotsin arkkipiispan
kapinallisiin hankkeisin, suostuivat _Kaarle Knuutinpojan_
erottamiseen Ruotsin hallituksesta ja _Kristian I:sen_
unionikuninkaaksivalitsemiseen. Sittemmin esiintyi hän monesti
vielä tuntuvammin valtiollisten taistelujen näyttämöllä, osottaen
itsepintaista jäntevyyttä, vieläpä suurta sotataitoakin. Hänen
toimestaan varustettiin tuomiokirkkokin suojelusmuurilla ja muilla
sotavarustuksilla.

Emme ole maininneet näitä seikkoja ainoastaan täyttääksemme Suomen
kirkkohistorian vajavia sivuja, vaan osottaaksemme, miten keski-ajan
kirkko täälläkin takertui tämän maailman ansaan. Oudoksuisimmeko,
että maamme piispat ja sen papisto näissä meluavissa melskeissä
kävivät yhä kuurommiksi ajan kipeimmälle tarpeelle?

Konrad Bitz oli oppinut mies. Kuten edeltäjänsä Turun
piispanistuimella, oli hänkin nuoruudessaan harjoittanut opintoja
ulkomaalla. Leipzigin yliopisto oli hänelle antanut maisterin arvon
noin v. 1438. Vaan ei tuonut hänkään kirkon emämaista kansallemme
mitään tietoja uskonpuhdistuksen alkaneesta työstä. Kaikki toimensa
piispana, puhumattakaan miehen esiintymisestä valtiollisella
alalla, todistavat hänen olleen noita keski-ajan kirkkoruhtinaita,
joiden pääpyrintönä oli kirkon maallisen mahtavuuden ja loiston
korottaminen. Hänen toimestaan sai tuomiokirkko kaksi uutta
kuoripappia sekä Pyhäinmiesten nimisen kuorin. Niinikään rakennutti
hän moneen seurakuntaan kivikirkot entisten kehnojen puukirkkojen
sijaan. Väsymättömällä innolla valvoi hän tämän ohessa myöskin kansan
perehtymistä katoliseen uskontoon. Ensimmäinen Suomen kirkon tarvetta
varten toimitettu kirjakin "Missalae ecclesiae Aboensis" (Turun
kirkon messukirja) ilmaantui hänen aikanaan. Se painettiin Lybeckissä
v. 1488. Nimilehti kuvaa p. Henrikiä, joka jaloillaan tallaa Lallia;
viimmemainitun kädessä on piispanhiippa ja kirves. Oikealla puolella
polvistuu Konrad Bitz, vasemmalla hänen tuomiorovastinsa. Itsekin
tahtoi Konrad piispa elää jälkimaailman muistossa. Kirja lähetettiin
kaikkiin Suomen seurakuntiin jumalanpalveluksessa noudatettavaksi.
Joka kerta, kuin pappi siitä luki messun, sai hän, Konrad piispan
lupauksen mukaan, 40 päivän synninaneet.

Tuomiokapitulin työnjärjestys saavutti Konrad Bitzin aikana entistä
paremman säännöllisyyden ja vakavuuden. Sen jäsenet, ajoista useat
siihen asti olivat oleskelleet seurakunnissaan, velvoitettiin nim.
aina asumaan Turussa. Jotta he voisivat tätä määräystä noudattaa,
hankki Konrad piispa heille palkankorotuksen, luovuttaen heille osan
tuomiokirkon kymmenyksistä. Miten suuri silloisten piispojen valta
oli, näemme siitäkin, ettei tähän palkanmääräykseen vaadittu kansan
eikä hallituksenkaan suostumusta. -- Tuomiokapitulin varsinaiseksi
työpäiväksi määräsi Konrad Bitz keskiviikon, jolloin kaikkein
jäsenten välttämättömästi tuli olla sen istunnossa saapuvilla.

Kristinuskon vaiheista isänmaassamme Konrad piispan aikana ansaitsee
mainitsemista hänen riitansa. Naantalin luostarin kanssa. Se alkoi v.
1462. Syynä näkyy olleen luostarin höltynyt kuri. Piispan valituksen
johdosta lähetti Vadstenan emäluostari kaksi miestä Naantaliin asiaa
tutkimaan ja tarkemmin määräämään sikäläisten nunnien ja munkkien
ohjesääntöjä. Koska Naantalin luostari, meidän oloihin katsoen,
saavutti melkoisen maineen, vaikka sen aika olikin lyhyt, on syytä
tässä vähän silmäillä sen asukasten elämää. Johtajatar eli abedissa
oli tavallisesti aatelissukua. Hänen asetti virkaan Vadstenan
luostari, jolle kuitenkin nunnat ja munkit ensin antoivat lausunnon
ehdotetun soveliaisuudesta. Samoin valittiin myöskin se munkki,
joka yksissä abedissan kanssa valvoi luostarin järjestystä. Muista
virkamiehistä mainittakoon toimitsija, jolle luostarin taloudenhoito
oli uskottu. Hänen tuli tarkastaa luostarin tiluksia ja taloja, pitää
kirjaa tuloista ja menoista sekä valvoa palvelijain työtä. Vuosittain
oli hän velvollinen abedissalle tekemään tili toimestaan. Semminkin
täytyi nunnien, joiden luku oli paljo suurempi kuin munkkien,
tarkkaan noudattaa luostarin sääntöjä. Kaikki sopimaton, maailman
tapoja muistuttava käytös, oli heiltä ankarasti kielletty. Ruualla
oltaessa, luki yksi nunnista ääneen. Atrioitsevia valvoi abedissa
sekä joku vanha, luotettava sisar, jota sanottiin priiorissaksi.
Kun lukijattaren ääni abedissan viittauksesta vaikeni, korottivat
kaikki kätensä taivasta kohti, lausuen kolmasti Ave Maria rukouksen.
Luostarinkirkon jumalanpalvelus toimitettiin tietysti yleisen tavan
mukaan. Nunnien täytyi aina olla heille määrätyillä paikoilla.
He olivat ankarasti kielletyt katselemasta seurakuntaa; luoden
silmänsä lattiaan, tuli heidän korottaa sydämmensä Jumalan puoleen.
Miten paljon teeskentelyä ja vilppiä tämäkin määräys oli omiaan
synnyttämään ja kartuttamaan, on helppo aavistaa. Ja kuitenkin
saapuivat juuri hurskaimmat ihmiset luostariin, siellä elääksensä ja
sinne kuollaksensa. He etsivät totuutta ja olivat alttiit luopumaan
jos mistä saavuttaaksensa vihdoinkin sitä rauhaa, jota ei maailma
voi antaa. Miten suuri Naantalinkin luostarin maine oli, sen
huomaamme noista runsaista lahjoituksista, joilla esi-isämme sitä
tuon tuostakin muistivat. Niiden vaikuttimena oli monesti levottomuus
lahjoittajan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen. Sentähden määräsi
moni lahjansa ehdoksi, että munkit ja nunnat sitoutuisivat
rukoilemaan hänen edestänsä, pyysi saada viimmeisen leposijansa
luostarin pyhässä maassa, vaati itselleen oikeutta asua luostarissa
sitoumatta noudattamaan munkki- ja nunnaelämän sääntöjä y.m.

Suomen vanhin koulu oli, kuten tiedämme, Turun katedraalikoulu.
Siinä opetettiin laulua, jotta saataisiin jumalanpalveluksen veisu
paremmalle kannalle, latinan kielioppia, kaunopuheliaisuutta
sekä logiikan ajatusmuotoja. Rehtorina oli tavallisesti joku
tuomiokapitulin jäsen. Sitä paitse löytyi luostarikouluja,
tietämätöntä montako, sekä muutamia kaupunkikouluja. Kuten
olemme maininneet, saivat oppilaat, jotka miltei kaikki olivat
peräti köyhiä, lupa-aikoina kerjäämällä hankkia itselleen varoja
koulunkäyntinsä jatkamiseksi. Rehtorin tuli heille kulloinkin
määrätä joku pitäjä tätä varojenkeräämistä varten. Tämä antoi
monesti aihetta hyvinkin oikeutettuihin valituksiin sekä papiston
että kansan puolelta. Teinit -- niin nimitettiin koululaisia
siihen aikaan -- sekaantuivat, usein pappien toimiin, ottivat
toimittaakseen sakramentteja, antoivat ihmisille synninpäästön sekä
harjoittivat väkivaltaa ja muuta ilkeyttä. Monesti tapahtui, että
rehtorit anastivat itselleen teinein kokoomat varat, korvaten tätä
vääryyttä ehdottamalla semmoisiakin papeiksi vihittäviksi, jotka
olivat huononmaineisia eivätkä olleet ehtineet saavuttaa vaadittavia
tietoja. Kirkkomme uutterat piispat koettivat kyllä estää näitä,
samoinkuin muitakin ajan raakuuden ja siveettömyyden turvaamia
paheita, vaan ei ollut tuo mikään helppo tehtävä. Semminkin tiedämme
Konrad Bitzin siihen suuntaan työskennelleen. Eräässä kirjeessä
vuodelta 1482 nuhteli hän ankarin sanoin niitä rehtoreita, jotka
yllämainitulla tavalla olivat väärinkäyttäneet virkaansa, uhaten
heitä kirkon pannalla, jolleivät vastedes paremmin velvollisuuksiaan
muistaisi. Etenkin moitti hän tuota turmiollista tapaa papiksi
vihittäviksi ehdottaa "oppimattomia, siveettömiä, kivuloisia ja
turmeltuneita koululaisia". "Epäilemättä" -- niin lausuu hän muun
ohessa -- "tahtoo Jumala kirkkonsa palvelukseen kernaammin muutamia
hyviä pappeja, kuin monta kelvotonta". Vaan miten ankarat nämä y.m.
piispan uhkaukset olivatkin: raakuuden ja siveettömyyden vastarinta
oli vielä sitkeämpää.

Konrad Bitzin toimesta ilmaantui moniaita uusia sääntöjä Suomen
kirkon noudatettaviksi. Esipuheessa lausutaan muun ohessa: "koska
useat kirkolliset oikeusjutut viimme aikoina ovat olleet niin
arveluttavaa laatua, että kirkon kurin voimaa väkivaltaisestikin on
solvattu, on tuomiorovasti yksissä tuomiokapitulin kanssa päättänyt
antaa vannotetun kirjurin tarkkaan kirjoittaa kaikki oikeusjutut,
jotta eivät oppimattomat maallikot tässä suhteessa näyttäisi pappeja
etevämmiltä. Älköön kukaan kuitenkaan siitä syystä, että näin
myöhään olemme ryhtyneet tähän toimeen, syyttäkö meitä ja meidän
edeltäjiämme huolimattomuudesta tahi laiskuudesta, sillä muinoinen
kansa, joka oli uskollisen kuuliaisuuden ja suotavan rauhallisuuden
lapsi, totteli ilolla ja vastustuksetta mitä vain pyhä äiti, kirkko,
näki hyväksi sen noudatettavaksi säätää. Mutta nykyinen kansa, jonka
hermot ovat raudasta, jonka otsa on kuparia ja rakkaus kylmyyttä,
vihaa ruttotautisen tavoin jokaista, joka sitä tavottaa, yrittäen
vastarintaakin, jos vain mahdollista on. Sentähden olemme hankkineet
kolme kirjaa, johon tuomiokapitulin keskustelut ja päätökset
merkitään: ensimmäinen on sisältävä kirkon säännöt, toinen kaikki
kirkolliset ja kolmas kaikki yhteiskunnalliset oikeusjutut". Ja
mitä sisältävät nämä Konrad piispan näin juhlallisesti julkaisemat
säännöt? Vähäpätöisiä määräyksiä tuomiokapitulin jäsenten,
kirkkoherrojen y.m. pappien sekä lukkarien velvollisuuksista ja
oikeuksista. Ne muistuttavat hyvin paljon Hemmingin säännöistä,
joista ennen olemme kertoneet. Samaa tarkkaa, huolenpitoa kirkon
maallisesta mahtavuudesta, jumalanpalveluksen loistosta, papiston
arvosta ja piispan vallasta tapaamme kaikkialla, vaan emme sanaakaan,
joka ennustaisi valoisampaa aikaa Suomen syrjäiselle Siionille. Ja
kuitenkin likenee Suomenkin kansa likenemistään uuden ajan kynnystä!

Vastaanottaessaan virkansa paavilta, oli Bitz, noudattaen ajan tapaa,
valalla vakuuttanut määräajan kuluttua käyvänsä paavin puheilla.
Tätä lupausta hän ei täyttänyt. Pääsyynä oli epäilemättä maamme
syrjäinen asema, jota paitse meidän tulee muistaa, että myöskin
tuomiokirkon riittämättömät varat sekä nuo alituiset sodat, jotka
hänen piispana ollessaan rasittivat Suomea, olivat suureksi esteeksi
tuommoiselle matkalle. Mahdollisesti oli tämä valanrikko syynä niihin
tunnonvaivoihin, joiden rasittamana piispa elämänsä loppupuolella
näkyy olleen. Vai kalvoiko noiden sotaisten yritysten muisto, joihin
hän niin monesti oli ryhtynyt ja joissa niin moni hänen tähtensä oli
verensä vuodattanut, hänen omaatuntoaan? Herra yksin tietää mitä ja
kuinka hän katui. Historia kertoo ainoastaan, että Turun silloinen
tuomiorovasti, _Maunu Stiernkors_, v. 1483 sai paavilta, jolle piispa
oli hätäänsä valittanut, käskyn julistaa hänelle synninpäästön
tavallisen kaavan mukaan. Myöskin vapautti paavin kirje Bitzin 5:ksi
vuodeksi velvollisuudesta käymään Roomassa. -- Konrad Bitz kuoli
Kuusiston linnassa Maaliskuun 13 p:nä 1489.

Suomen kirkkohistoria keski-aikana on, kuten olemme nähneet,
suurimmaksi osaksi piispojen historiaa. Tuota emme saa oudoksua, kun
muistamme, että silloiset piispat olivat kirkon miltei itsevaltiaita
hallitsijoita. Jota vähemmin muut pystyivät suunnittelemaan kirkot
kehitystä, sitä selvemmin näkyy uskonnollisen elämän kaikissa
ilmiöissä piispojen niihin painama leima. Ennenkuin päätämme tämän
silmäyksen Suomen kirkon vaiheisin viidennellätoista vuosisadalla,
tulee meidän vielä mainita yksi noista kirkkomme mahtavista
johtajista. Tarkoitamme Konrad Bitzin jälkeistä, ennenmainittua Maunu
Stiernkorsia, joka piispana on tunnettu nimellä:

_Maunu III Stiernkors _(1489-1500). Hän kuului Tavastein sukuun,
sillä äitinsä oli Maunu Tavastin veljentytär. Olemme ennen
huomauttaneet tuon suuren piispan hellyydestä sukulaisiaan kohtaan,
eikä tarvinnut Maunu Stiernkorsinkaan kaivata hänen mahtavaa
suosiotaan ja johdatustaan. Epäilemättä päätti nuorukainen muun
ohessa juuri hänen kehotuksestaan ruveta papiksi. Ulkomailla oleskeli
hän kauan ja pääsi noin v. 1457 maisteriksi Pariisissa, missä hän
tämänkin jälkeen jatkoi lukujaan. Stiernkorsin luonne oli vakaa ja
järkähtämätön, mutta samalla hellä ja sydämmellinen. Ellei hän olisi
ollut pakotettu ottamaan osaa ajan valtiollisiin melskeisin, olisi
hän epäilemättä ehtinyt toimittaa paljon kansansa kasvatuksen tosi
hyväksi, sillä selvemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään älysi hän,
mitä Suomi kaipasi. Mutta vaikeat olivat olot, ja synkältä näytti
kansamme tulevaisuus. Stiernkors rakasti köyhää isänmaatansa, eikä
hän saattanut olla välinpitämätön sen kovan kohtalon suhteen, kun
nim. unioonitaistelujen lisäksi kirkon rauhallista työtä häiritsemään
liittyivät Venäläisten kauheat sotaretket, jotka uhkasivat
isänmaatamme perikadolla. Meidän, suotuisamman onnen lasten, on
miltei mahdoton ensinkään laskea niitä valtiollisia vaikeuksia,
joita vastaan Maunu Stiernkorsin täytyi taistella, hoitaessaan
vartijatointaan sorretun Suomen muureilla. Älkäämme siis sitä
kummastelko, että hän piispana sai verraten vähän aikaan.

Oltuaan monta vuotta tuomiorovastina, valittiin Stiernkors Konrad
Bitzin kuoltua Turun piispaksi. Hän ei lähtenyt Roomaan vihittäväksi,
vaan matkusti Upsalaan, jonka arkkipiispa paavin käskystä vihki hänet
virkaan (1490). Jäntevästi puolusti hän kirkkonsa oikeuksia tämän
maailman mahtavain väkivallalta. Kun esim. Sten Sture Vanhempi,
joka paavilta oli hankkinut itselleen luvan saada mielensä mukaan
asettaa muutamia piispanvirkoja, muiden kera Turunkin, ja luultavasti
tämän luvan turvissa aikoi ryhtyä kirkkomme omaisuuttakin valtiolle
anastamaan, sai hän kokea, että Turun piispanistuimella oli mies,
jota ei sopinut kohdella miten tahtoi. Paaviakin uskalsi Stiernkors
vastustaa, siten todistaen olevansa sen ajan lapsia, jonka taivaalla
uskonpuhdistuksen koitto jo ruskotti. Huolimatta kanonisen lain
määräyksestä oli näet "Pietarin jälkeinen" kysymättä Turun piispan ja
tuomiokapitulin mielipidettä asettanut virkoihinsa muutamia pappia
Suomessa ja Ruotsissa. Stiernkors kirjoitti heti arkkipiispallensa,
vaatien häntä valvomaan, ettei Ruotsin kirkko sortuisi väkivallan
orjuuteen, ja kehottaen häntä tarkkaan pitämään huolta siitä, ettei
muukalaisille sen virkoja uskottaisi. Vakaasti vakuutti hän aikovansa
vastustaa paavin mielivaltaista menettelyä, jos kohta valtakunnan
muut piispat siihen tyytyisivät km. "Omaisuuteni ja henkeni" -- niin
kuuluivat hänen sanansa -- "olen valmis uhraamaan kirkon vapauden
edestä".

Stiernkors älysi, ettei kirkon silloinen jumalanpalvelus, jonka,
juhlamenojen merkityksestä oppimattomalla kansalla ei voinut olla
kuin korkeintain himmeä aavistus, riittänyt neuvomaan ihmisiä,
kristinuskon salaisuuksia käsittämään. Se kaipasi opetusta, tarvitsi
tietoa perehtyäkseen uskonnon salaisuuksiin. Tästä painavasta asiasta
nosti piispa kysymyksen Turussa v. 1492 pidetyssä pappiskokouksessa.
Paljo valoa lähti tästä tuumasta Suomen synkkiin saloihin. Jo samana
vuonna ilmaantunut uusi kirkkosääntö velvotti näet pappeja joka kerta
jumalanpalveluksessa kansan omalla kielellä seurakunnilleen lukemaan
"Isä meidän" ja "Ave Maria" rukouksen, apostolisen uskontunnustuksen
sekä rippikaavan, jotta kansa ne oppisi ja pääsisi käsittämään
kristinuskon pääkohdat. Muitakin Suomen kirkolle varsin tärkeitä
sääntöjä sisältävät Stiernkorsin kirkkosäännöt. Vakaasti kehottavat
ne muun ohessa sielunpaimenia viipymättä ja omaa etuaan katsomatta
lähtemään sairasten, luo, etenkin jos nämä ovat köyhiä, "koska ei
mikään ole Jumalan kuvaksi luotuja ja Kristuksen pelastamia sieluja
kalliimpaa". Valoisamman ajan enteenä muistettava on niinikään
se määräys, joka velvoittaa pappeja saarnatuoleilta neuvomaan
seurakuntalaisiaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kastamaan
lapsiaan, jos kastetta toimittamaan ei ehditä saada pappia. Jos
kykenemme ajatuksissa asettumaan Stiernkorsin ajan kannalle, täytyy
meidän myöntää, että nämä säädännöt ovat omiaan meissä herättämään
kunnioitusta häntä kohtaan. Ne osottavat hänen todella tarkoittaneen
kirkkomme parasta, jos kohta hän monessa suhteessa vielä onkin tuon
eksyneen katolisen katsantotavan orjana. Hän ei tyydy siihen, että
kansa ulkonaisesti vain taipuu kirkon käskyjä noudattamaan -- hän
tähtää syvempään, ollen altis tunnustamaan, että paljon, paljon vielä
puuttui. Miten tarkkaan hän seurasi kaikkia oloja, todistaa sekin
hänen kirkkosäännöissään tavattava määräys, etteivät papit vastedes
muista erillään olevissa huoneissa saisi ripittää naisia, koska tuo
oli antanut aihetta siveettömyyteen ja siten tuottanut pahennusta
vain. Siveyden ja kristillisyyden vuoksi kielsi hän niinikään, heti
piispaksi päästyään, nuo koululaisten monesta syystä moitittavat
keräysmatkat, kehottaen sen sijaan kirkkoherroja "siivojen miesten
kautta" kokoamaan teineille almuja sekä lähettämään siten hankitut
varat Turkuun ansiokkaimmille jaettaviksi.

Maunu Stiernkorsin nimi on historiamme jaloimpia. Mitä hän noina
kovina vuosina, jolloin Venäläiset hävittäen valloittivat suuren
osan maatamme, teki Suomen puolustukseksi, ei ole konsanaan
unohduksiin joutuva. Jos kukaan, niin on hän sanoillaan ja toimillaan
osottanut rakastaneensa tätä köyhää maata ja sen koetuksen koulussa
karastunutta kansaa. Mutta hänen toimensa viittaavat sitä paitse
mihin suuntaan Suomi on kehittyvä voidaksensa luoda itselleen
tulevaisuutta, jos kohta hän ei pystykään tietä raivaamaan.
Stiernkors kuoli Maaliskuun 12 p:nä 1500.

Vielä näiden tapahtumain jälkeen viihtyivät pari vuosikymmentä
katolisen kirkon erehdykset isiemme maassa. Kertomus tästä ajasta ei
enää kuulu viidenteentoista vuosisataan, jonka vuoksi sen liitämme
uuden ajan johdatukseen. -- Miten vaillinaiset piirteemme kirkkomme
vaiheista noina keski-ajan pimeinä vuosisatoina olivatkin olleet,
näkynee niistäkin, ken kansan tosiparasta silloinkin valvoi. Häntä,
esi-isiemme suurta, uskollista Jumalaa kiittäkäämme ja ylistäkäämme.
Ja jos Hänen armostaan Suomen kansaan edes jossain määrin soveltuvat
apostolein sanat "muinoin te olitte pimeys, mutta nyt te olette
valkeus Herrassa", niin rukoilkaamme Häneltä armoa "vaeltamaan
niinkuin valkeuden lapset".




XVI.

Juhana Wessel.


    Joka totuuden puhuu, se vanhurskauden ilmoittaa. San. l. 12: 17.

"Me uskomme evankeliumiin Jumalan tähden, kirkkoon ja paaviin
evankeliumin tähden, emmekä päinvastoin". Nämä sanat olivat
ensi kerran luettavina eräässä noissa keski-ajan iltahämärässä
ilmaantuneissa monissa kirjoissa, joiden tehtävänä oli ennustaa
kristikunnalle valoisamman ajan koittoa, Kirjan tekijä -- hänen
nimensä oli _Juhana Wessel_ -- ei ollut noita julkisuuden
taisteluissa kuuluisiksi tulleita sankareita, joiden ääni ukonjyrinän
tavoin keski-ajan loppupuolella tuon tuostakin kuului nukkuvan
kristikunnan maissa: hän työskenteli kirjojensa ääressä, ja kun
hän saarnasi, kehotti hän rakkauteen ja rauhaan. Vaan paavikunnan
perikatoa ennusti hänenkin hiljainen äänensä, ja suuria hän
syrjäisessä asemassaan toimitti. Tehokkaasti otti hän osaa tuohon
suureen tehtävään, jonka tarkoitus oli herättää kristikuntaa
keski-ajan sitkeästä unesta. Silmäilkäämme sentähden miehen
elämäntyötä.

Wessel oli alamaalainen ja yksi Tuomas Kempiläisen oppilaita. Jo tämä
seikka oli omiaan kääntämään hänen huomionsa ijankaikkisen elämän
salaisuuksiin. "Yhteisen elämän veljet" olivat, kuten tiedämme,
kyntäneet syviä vakoja hänen isiensä maahan, ja semminkin kehotti
häntä tuo hänen syvämietteinen opettajansa jatkamaan tätä suurta
työtä, etenkin koska inkvisitsioonin pakkokeinot olivat saaneet
monen sikäläisenkin saarnaajan vaikenemaan. Wesselin luonnonlahjat
olivatkin siihen erinomaisen sopivat. Hän oli lahjakas, hurskas ja
opintoihin hyvin mieltynyt. Tutkittuaan skolastikkojen ja mystikkojen
teoksia, saavutti hän ennen pitkää tavattoman maineen, ja hänen
ympärilleen kokoontui läheltä ja kaukaa tiedonhalukkaita nuorukaisia.
Mutta ei suuri oppinsa vain hänelle tätä mainetta hankkinut: se
riippui ennen kaikkea hänen tosi kristillisestä valistuksestaan,
ja sen hän oli saavuttanut rukouksissa kirjojen kirjan ääressä.
Sentähden oli myöskin nöyryys hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan.
"Joka raamattua lukiessaan" -- niin lausuu hän -- "ei pidä itseään
yhä vähäpätöisempänä eikä, tyytymättömänä itseensä, nöyrtymistään
nöyrry, hänelle on noiden pyhien kirjojen lukeminen turhaa, vieläpä
vahingoksikin".

Ollen Herran Hengelle kuuliainen, oli Wessel tullut siihen
vakuutukseen, että ainoastaan Jumalan sana on ehdottomasti
erehtymätön. Paavikin oli hänestä erehtyvä ihminen. Kaikki hänen
toimensa, samoinkuin kirkkoisien väitteet ja kirkolliskokousten
päätökset, arvosteltakoot p. raamatun sanan mukaan. "Kirkko ei
kyllä saata erehtyä" lausuu hän, "vaan mikä on kirkko? Se on pyhäin
ihmisten yhteys, johon kuuluvat kaikki tosi uskovaiset -- ne, joilla
on _yksi_ usko, _yksi_ toivo ja _yksi_ rakkaus Kristuksessa".
Rohkeita sanoja keski-aikana! Ne herättivätkin hämmästystä ja
vihaa monessa paikoin, vaan ikäänkuin näkymättömän vartijajoukon
suojelemana sai niiden lausuja rauhassa jatkaa paavikunnalle ja
silloiselle uskonnolliselle katsantotavalle vaarallista työtään.
Herra ei vaatinut häntä marttyyrikuoleman tuskia kärsimään. Kentiesi
hän ei olisi niitä kestänyt!

Wessel edustaa myöskin uskonpuhdistuksen toista suurta perusaatetta:
sitä totuutta, että ihminen ei pääse vanhurskaaksi Jumalan edessä
lain töiden, vaan yksin uskon kautta. Mutta hän puhuu siitä hyvin
varovasti, ikäänkuin kuiskaten. Sen totuuden julistaminen oli
uskottu toiselle ja rohkeammalle miehelle. Sen sijaan on hän
moittien kosketellut katolisen kirkon sakramenttioppia. Hyläten
esim. muuttumisopin, kallistui hän Zwinglin sittemmin lausumaan
käsitykseen, jonka mukaan leipä ja viini ainoastaan kuvaavat Herran
ruumista ja verta.

Wessel kuoli Gröningenissä v. 1489. Ettei häntä syyttä ole luettu
uskonpuhdistuksen edelläkävijäin joukkoon, sen todistavat muun
ohessa seuraavat Lutherin hänestä lausumat sanat: "jos olisin
lukenut hänen kirjojaan, ennenkuin ryhdyin työhöni, näyttäisi kuin
olisin ammentanut kaikki hänen teoksistaan, sillä niin likeisesti
ovat henkemme sukua". -- Eivät puhdista ilmaa ainoastaan myrskyt
ja rajuilmat: hiljaa humiseva tuulonenkin karkottaa monet sumut ja
vahingolliset huurut. Semmoisen hiljaisen tuulosen tehtävää toimitti
viidennentoista vuosisadan iltana Juhana Wessel tosi hyödyksi monelle
oman aikansa lapselle, siunaukseksi syntymättömille sukupolville.




XVII.

Girolamo Savonarola.


    -- -- -- rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva
    niinkuin helvetti: hänen hiilensä hehkuvat ja ovat Herran tuli.
    Kork. v. 8: 6.

Kirkon turmelus ja kristikunnan onneton tila oli nähtävänä semminkin
Italiassa. Turhaan olivat nuo keski-ajan suurimmat runoilijat
_Dante_ (k. 1321), _Petrarka_ (k. 1374) ja _Boccaccio_ (k. 1375),
jotka juuri tässä maassa virittivät säveleitään, koettaneet
tyydyttää ajan tarpeita, johdattamalla ihmisiä mielikuvituksen
kukkanurmille, turhaan yritti tuo suureksi osaksi heidän kauttansa
herännyt sivistystyö, jota humanistat sittemmin jatkoivat, luoda
onnellisempaa tulevaisuutta levottomalle kristikunnalle: toivotonna
huokaeli ihmishenki, koditonna haparoi usko, eksyen monesti etsimään,
leposijaa jumalankieltämisen autioilla kankaillakin. Todellisuuden
tuuli oli poistanut unelmain näyt, osottaen kaikille ajatteleville,
miten köyhä, onneton kristikunta oli. Mutta vielä silloinkin vaati
kirkko ehdotonta kuuliaisuutta käskyilleen; Kristuksen nimessä sanoi
lokaan uupunut paavikunta laativansa lakeja maailmalle. Onneton se,
joka ei vastustamatta totellut, epäilyksettä uskonut!

Mutta mahdoton oli totuutta ainaiseksi kahlehtia. Jota surkeammaksi
kirkon ja paavikunnan tila kävi, sitä kuuluvammin kaikui myöskin,
kuten tiedämme, herätyssaarnaajain ääni, ja ennenkuin viidestoista
vuosisata vieri pois, täytyi "Pietarin jälkeisen" kokea, että tämä
ääni uskalsi julistaa noita uhkaavia tuomionsanojaan aivan hänen
läheisyydessäänkö. Aleksanteri VI:nen tahrattua hallitsijaistuinta
lähestyy tuon lukemattoman, kuuliaisuuteen yhä alttiin joukon kera
eräs kalpea munkki. Vaan hän ei polvistu, kuten muut tekevät -- hän
korottaa uhkaavana kalean kätensä paavia kohti, ja kiivautta salamoi
hehkuva katseensa. Italiakin on kutsuttu asettamaan herätyssaarnaajan
uskonpuhdistuksen edelläkävijäin riviin, ja ylistäen Herraa piirtää
kirkkohistoria lehdilleen _Girolamo Savonarolan_ nimen.

Tämä merkillinen mies syntyi Ferrarassa v. 1452. Isänsä, joka oli
rikas aatelismies, aikoi kasvattaa häntä maailmaa palvelemaan, vaan
jo varhain osotti poika pyrkivänsä aivan vastakkaiseen suuntaan. Hän
puhui vähän, oli synkkämielinen ja etsi tuon tuostakin yksinäisyyttä.
Sisarustensa leikkiessä, istui hän kirjojensa ääressä tahi nähtiin
hänet kyyneleet silmissä rukouksissa polvistuvan Herran edessä. Tuon
suruttoman kodin ilma tuntui hänestä yhä tukalammalta, kunnes hän
salaa lähti erääsen Bolognassa olevaan Dominikani-luostariin, siellä
viettääksensä Herralle pyhitettyä elämää. Savonarola oli siihen
aikaan 23 vuoden ikäinen. Hänen jo ennestään riutunut terveytensä
heikontui heikontumistaan luostarielämän kärsimisistä, joiden
alaiseksi hän säästämättä itseään säälimättä antautui, mutta sielunsa
säikeet jännittyivät ja yhä rohkeampana kohosi henkensä henkimaailman
yli-ilmoille. Nuori munkki luki ahkeraan Tuomas Aqvinolaisen.
Augustinuksen y.m. kirkon etevimpäin kirjailijain teoksia, mutta
rakkain kaikista kirjoista oli hänelle raamattu, jonka hän muutaman
vuoden kuluttua osasi miltei ulkoa. Semminkin mieltyi hän profeetain
ennustuksiin ja Ilmestyskirjan näkyihin, sovittaen niitä yhä
rohkeammin omaan aikaansa ja pyrkien noiden Jumalan valaisemain
lähettiläin tavoin julistamaan turmeltuneelle kristikunnalle totuuden
säälimätöntä saarnaa. Savonarola oli vakuutettu siitä, että Herra
itse oli hänen kutsunut toimittamaan profeetan suurta tehtävää
kristikunnassa, jotta ihmiset vihdoinkin alkaisivat ajatella, mitä
heidän rauhaansa sopi.

Aluksi eivät Savonarolan saarnat miellyttäneet Italialaisia. Heidän
korvansa olivat harjaantuneet runoilijain hienoihin, kauniisti
sointuviin sanoihin: tuon ankaran parannussaarnaajan ääni oli
karkea, loukkaavat hänen vertauksensa, korutonta kielensä. Harvat
olivat alttiit sitä kuulemaan ja vielä harvemmat suostuivat hänen
kehotuksiinsa luopumaan maailmasta ja ryhtymään taisteluun sorretun
totuuden puolesta. Vasta v. 1484, jolloin Savonarola esiintyi
saarnaajana Bresciassa, alkoi hän herättää huomioa. Jo siihen aikaan
kokoontui tuhansia ihmisiä hänen saarnojaan kuulemaan.

V. 1489 kutsuttiin Savonarola Florensissa olevaan
Dominikani-luostariin, jossa hänelle uskottiin nuorten munkkien
opetus. Sitä paitse oli hän esiintyvä saarnaajana. Florens oli siihen
aikaan suuressa maineessa. Siellä olivat näet kaupungin valtiollisen
mahtavuuden kera tieteet ja taiteet päässeet verrattomaan
kukoistukseen ja sen asukkaita kiitettiin mitä onnellisimmiksi
ihmisiksi. Vaan tuon loistavan vaipan alla turmeli synnin rutto
kansaa, neuvoen sitä yhä rohkeammin tukehuttamaan omantunnon ääntä
ja leikkinä pitämään Jumalan pyhät vaatimukset. Savonarola älysi
kansansa surkean tilan. Eikä siinä kylliksi: hänen Jumalan sanan
ääressä kirkastunut silmänsä näki, miten turmeltunut, mädännyt koko
kristikunta oli, älysi että kirkko, jota hän sydämmestään rakasti,
kaipasi perinpohjaista puhdistusta ja uudistusta. Hän ryhtyi
taisteluun. Ennen pitkää kävi luostarikirkko liika ahtaaksi hänen
yhä lisääntyvälle kuulijakunnalleen, eikä aikaakaan, niin tämä ei
enää saanut sijaa kaupungin suuressa tuomiokirkossakaan. "Kirkko on
uudistettava;" huusi hän pyhää kiivautta säteilevin silmin "väleen
kohtaavat Jumalan rangaistukset koko Itaaliaa, Herran miekka on
korotettu koko maanpiirin yli". Ei hän säästänyt ketään, sillä ei
hän ketään ihmistä pelännyt. Semminkin iski hän kovasti pappien
ja munkkien tekopyhyyden turvissa kopeileviin riveihin, ennustaen
perikatoa paavikunnalle ja sen kurjalle palkkaväelle.

Oudolta kuuluivat tuon iloisen kansan korvissa, joka sukupolvesta
toiseen oli harjaantunut tyhjentämään tämän maailman ilomaljoja ja
häiriytymättä nukkumaan synnin unta, Savonarolan ankarat tuomiot.
Moni mahtava herra suuttui ja mietti kostoa, kansan huulilta kuului
monesti uhkauksia, papisto oli raivossa ja vatikaanissa valmistettiin
kirkonkirouksen bullaa, mutta yhä kirkkaampana välkkyi sanan miekka
tuon rohkean munkin kädessä. "Teidän syntinne" huusi hän Florensin
asukkaille -- ja rusentavan ukkosen tavoin tärisytti hänen sanansa
kaiku koko Italiaa "teidän syntinne tekevät minusta profeetan. Tähän
asti olen, toimittaen Joona profeetan virkaa, varoittanut Niniveä.
Vaan minä sanon teille: jos ette tahdo minua kuulla, niin on minusta
tuleva Jeremias profeeta, joka ennustaa Jerusalemin perikatoa ja
sitten itkee hävitetyn kaupungin raunioilla. Sillä Jumala tahtoo
kirkkonsa uudistaa, eikä ole tuo vielä konsanaan verenvuodatuksetta
tapahtunut".

Florensin hallitsijana oli siihen aikaan kuuluisa _Lorenzo Medici_.
Kansalaisensa kiittivät hänen viisasta hallitustaan, kaukaisiin
maihin levisi hänen nimensä kunnia ja valtakuntansa maine. Savonarola
ei ottanut osaa tuohon yleiseen ylistykseen, vaan moitti yhtä
ankarasti kiitetyn ruhtinaan kuin muiden kansalaisten maailmallista
mieltä ja kevytmielistä elämää, sillä ei riittänyt tieteiden ja
taiteiden verho, ei maailman kunnia eikä mainehikkaan hallituksen
loisto häneltä salaamaan syntiä, ja sitä vastaan hän taisteli, missä
ikänä se majaili. Ei suostunut hän noudattamaan maailman lasten
kohteliaisuutta, ei liehakoiden heitä palvelemaan. Kun Savonarola
esim. valittiin luostarinsa priioriksi, ei hän taipunut käymään
kunniaterveisillä Lorenzon luona, vaikka edeltäjänsä aina olivat
tuota tapaa noudattaneet. Hän oli altis kunnioittaen palvelemaan
ainoastaan niitä ihmisiä, jotka tahtoivat vaeltaa elämän kapealla
tiellä. Turhaan koetti Lorenzo voittaa tuota ankaraa munkkia
puolelleen: Savonarola kieltäytyi jyrkästi millään ehdolla solmimasta
liittoa maailman kanssa. Ja turhaan koetti kurja Aleksanteri VI:kin,
joka yhä levottomampana seurasi taistelun vaiheita, saada tuon
vaarallisen rauhanhäiritsijän intoa asettumaan. Kun hän muun ohessa
tarjosi Savonarolalle kardinaalinviran, sai hän vastaukseksi: "en
pyydä muuta punaista hiippaa kuin marttyyrin".

Mutta miten todellista Savonarolan jumalanpelko oli ja miten altis
hän olikin uhraamaan kaikki Herran tähden, ilmaantui vuosi vuodelta
yhä selvemmin, että hän ainakin yhdessä suhteessa arveluttavasi
erehtyikin. Nuo vaikeat olosuhteet, joissa hän eli, kiivas luontonsa
ja hillitsemätön mielikuvituksensa estivät häntä maltillisesti
muistamasta, "ettei Jumalan valtakunta tule niin, että sitä nähdä
voidaan". Uskonnollisen innostuksensa valtaamana, ei hän. tyytynyt
uskossa odottamaan, niinkuin "Herran kärsivällisyyden sana" vaatii,
sekä eksyi tarkoituksensa saavuttamiseksi käyttämään semmoisiakin
apukeinoja, joita sama sana kieltää Herran lähettilästä käyttämästä.
Jos kukaan, tahtoi Savonarola tarkkaan erottaa, Jumalan valtakuntaa
ja maailmaa toisistansa, mutta kun hän ryhtyi; taisteluun ajan
turmelusta vastaan, sortui hän turvaamaan maallisenkin vallan
miekkaan. Lujasti toivoi hän, että totuuden voitto ennen pitkää
oli maahan kukistava kaikki pimeyden voimat, jos; kohta hänen
täytyisikin taistelussa kaatua. Siten takertui, kuten väleen saamme
kokea, hänen jalo työnsä valtiollisten tuumien verkkoon eikä päässyt
kristikunnalle tuottamaan uskonpuhdistuksen hedelmiä.

Lorenzo Medicin kuoltua (1492) syntyi Florensissa arveluttavia
valtiollisia rettelöltä. Epäluotettava kansa sanoi Medicein
suvun kukistaneen valtion vapauden ja syöksi Lorenzon pojan
valtaistuimelta. Savonarola oli ennustanut tätä, samoinkuin
muitakin siihen aikaan sattuvia tapahtumia, ja innostunut kansa,
joka kunnioitti häntä Jumalan lähettämänä profeetana, uskoi
hänelle kaupungin hallituksen. Toivoen Herran väellä voivansa
pyhittää Florensia Jumalan valtakunnan kodiksi, ryhtyi Savonarola
riemusta tykkivin sydämmin työhön. Eivätkä hänen toiveensa siihen
rajoittuneet: koko kirkon uudistus oli hänen elämänsä päämääränä. Hän
oli vakuutettu siitä, että Jumalan hetki oli tullut, ja profeetan
horjumattomalla luottamuksella ennusti hän perikatoa paavikunnalle ja
koko keski-ajan turmeltuneelle katsantotavalle. Vaan hän unohti, että
Herran valtakunta on hengellinen valtakunta, jonka edustajat eivät
saa turvautua maailmallisiin apukeinoihin. Niinpä hän esim. tervehti
Franskan kuningasta _Kaarle VIII:tta_, joka sotajoukollaan siihen
aikaan esiintyi Italiassa, näillä sanoilla: "Jumala tahtoo kirkkonsa
uudistaa suurten onnettomuuksien kautta. Sinä olet se Jumalan
rangaistuksen ase, josta ennustaen olen puhunut. Tulosi on täyttänyt
kaikkien Kristuksen ystäväin sydämmet ilolla. Me toivomme, että Herra
sinun käsivartesi kautta on kukistava ylpeät ja korottava nöyrät".

Aluksi onnistuivat Savonarolan toimet. Florensin asukkaat näyttivät
olevan alttiit ehdottomasti noudattamaan jalon johtajansa opetusta:
pelikortit, kevytmieliset kirjat, vieläpä runoilijain teoksetkin
hävitettiin, teaatterit suljettiin, kaikki julkiset huvit
lakkautettiin, ylellisyys kiellettiin jyrkästi y.m. Veriviholliset
syleilivät toisiaan, rikokselliset ilmoittivat rikoksensa, ollen
alttiina jos kuinka luutuvilla uhrauksilla lähimmäisilleen
tuottamiaan tappioita korvaamaan, tuon vasta niin kevytmielisen
Florensin kadut kaikuivat ristin Herran ylistystä tahi kuului niillä
särjettyjen sydänten rukousta: parannusta teki koko kaupunki. Itse
tuon ankaran parannussaarnaajan, synkkämielisen Savonarolan silmä
säteili iloa hänen nähdessään, miten kotikaupunkinsa oli muuttunut.
Mutta ei hän siitä itseään kiittänyt, eikä tahtonut hän valtakunnan
hallitsijana olla. Herralle ainoalle omisti hän kaiken kunnian, ja
tuomiokirkon saarnatuolille kirjoitettiin hänen esityksestään: "Jesus
Kristus on Florensin kuningas".

Suuren maineen ja vallan oli Savonarola saavuttanut, mutta suuret
olivat myöskin ne vaarat, jotka häntä väijyivät. Solmimalla
liiton Kaarle VIII:nen kanssa, oli Florens saanut koko Italian
vihollisekseen, ja kun mainittu kuningas, jolta Savonarola oli
niin suuria toivonut, palasi kotia osottamatta minkäänlaista
taipumusta kirkon uudistamiseen, kävi tuon rohkean miehen asema
yhä arveluttavammaksi. Paavikin liittyi nyt julkisesti hänen
vastustajiinsa, kieltäen häntä pannan uhalla enää saarnaamasta
(1496). Savonarola ei säikähtynyt. "Minun täytyy saarnata" todisti
hän, "sillä Jumala vaatii minua; jos kohta minun täytyisi taistella
koko maailmaa vastaan, olen kuitenkin lopullisesti voittava". Ei
aikaakaan, ennenkuin koko maailma todellakin asettui häntä vastaan.
Kansan suosio alkoi horjua, ja taitavasti käytti Aleksanteri VI
hyväksensä sen yhä muuttuvaa mielipidettä. Hän uhkasi Florensia
kirkon rangaistuksella, ellei tuo häiritsevä melske lakkaisi. Samaan
aikaan hän kuitenkin kiihotti Florensilaisten syvään juurtunutta,
hetkeksi vain asettunutta vallan- ja saaliinhimoa lupaamalla heille
rahaa, jotta saisivat Pisan kaupungin haltuunsa. Savonarola ei
peräytynyt, vaikka hän selvään näki, miten hänen ystäväinsä luku
päivä päivältä väheni. "Usko" niin lausui hän eräässä saarnassaan
"voi kaikki, se voittaa kaikki vastustukset ja ylönkatsoo maallista
elämää, sillä se halajaa taivaallista. Se aika joutuu, josta olen
teille sanonut: vaaran hetki on käsissä -- se hetki, joka on
ilmaiseva, ken todellakin on Herran puolesta. Ei yksikään ihminen
koko maailmassa, eivät ylhäiset eivätkä alhaiset saata kerskata
siitä, että olisivat voineet minua estää tehtävääni toimittamasta.
Olen valmis antamaan henkeni sen totuuden edestä, jota olen kutsuttu
julistamaan. Vasta sitten olen vaikeneva, kun näen saarnani tuottavan
vahinkoa". Mutta tuskin oli hän saanut nämä sanat lausutuiksi,
ennenkuin kirkossa syntyi kauhea meteli. Kuului miekkojen kalsketta,
rummut ja torvet soivat, ovet särjettiin, kuulijat karkotettiin
paikoiltaan. Töintuskin pääsi Savonarola pakenemaan luostariinsa. Sen
puutarhassa jatkoi hän keskeytettyä saarnaansa, lausuen muun ohessa
sinne kokoontuneille munkeille: "jota kauemmin Herran päivä viipyy,
sitä ankarammin on se ansion mukaan kostava jokaiselle. Jumalattomat
eivät tahdo uskoa, eivät kuulla, mutta he kaatuvat siihen kuoppaan,
jonka itse ovat kaivaneet, he uurtavat muurin alustaa, ja muuri on
kaatuva heidän päällensä, ja silloin minä, ylistäen Herraa, ilolla
muutan pois tästä elämästä".

Väsymättä levittivät Savonarolan vihamiehet hänestä mitä
valheellisimpia ja ilkeimpiä huhuja, toimittaen kostonhimoiselle
paaville uusia syytöksiä, jotta tuo vihattu rauhanhäiritsijä
vihdoinkin saataisiin poistetuksi. Vaikutus oli väleen nähtävissä:
Aleksanteri VI julisti Savonarolan pannaan. Vaan ei vaiennut
parannussaarnaaja vieläkään. Yhtä voimallisena kuin ennen puhui hän
kirkon turmeluksesta, yhtä horjumaton oli hänen uskonsa totuuden
voittoon. Kun hän maaliskuun loppupuolella v. 1498 viimmeisen kerran
seisoi saarnatuolilla, lausui hän: Jos minulta kysytte, miten tämä
taistelu on päättyvä, niin vastaan: voitolla; vaan jos kysytte, mikä
meitä lähinnä odottaa, vastaan: kuolema, sillä mestari heittää pois
vasaran, kun Hän sitä on käyttänyt. -- Rooma ei ole sammuttava tätä
tulta, ja jos se sammuu, on Jumala sytyttävä toisen; -- niin, toinen
tuli on jo kaikkialla sytytetty, vaikkeivät sitä tiedä.

Epäluotettava on ihmisten suosio, pettävä heidän ystävyytensä. Sama
kansa, joka vasta oli ylistänyt Savonarolaa pilviin asti, pitäen
häntä Jumalan lähettämänä profeetana, koetti nyt kilvan keksiä
hänelle jos minkälaisia herjausnimiä. Eräänä yönä ryntäsi aseellinen
joukko Savonarolan luostariin ja otti hänen vangiksi. "Hänen täytyy
kuolla" oli Aleksanteri VI lausunut "oli hän sitten vaikka Johannes
Kastaja". "Olen valmis, kun Herrani kutsuu" kuului marttyyrin vastaus.

Vankilassa valmistautui Savonarola rukouksissa tuohon viimmeiseen
suureen taisteluun. Jesukseen Kristukseen, jota hän vuosi vuodelta
yhä selvemmin oli oppinut tunnustamaan langenneen ihmisen ainoaksi
auttajaksi, turvasi hänen kilvoitteleva uskonsa. Turhaan koettivat
vihamiehensä mitä julmimmilla kidutuksilla saada häntä peruuttamaan
kirkosta lausumiaan sanoja. Uskonsankarin urhoollisuudella kesti
hän kaikki tuskat. Kun hän sitten Toukokuun 23 p:nä vietiin
surmattavaksi, todisti koko hänen käytöksensä, että Herra oli
hänen "kruunaava armolla ja laupeudella". Florensin torille oli
pystytetty hirttopuu, jonka juuressa oli rovio. Saapuvilla oleva
piispa lausui Savonarolalle: "täten erotamme sinun taistelevasta
seurakunnasta", vaan tyyneesti vastasi marttyyri: "niin, vaan ette
kunnian seurakunnasta". Korottaen kätensä siunaukseksi, jätti
Savonarola hirttopuusta hyvästi tuolle jumalattomalle joukolle, siten
julistaen vielä kuolemassaankin, että hänen myrskyisän elämänsä työ
alusta loppuun asti oli tarkoittanut lähimmäistensä pelastusta. Kun
rovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Arno-virtaan, jotta ei
mikään enää muistuttaisi tuosta kirotusta kerettiläisestä, joka oli
uskaltanut soimata tuota "ainoata, autuaaksi tekevää kirkkoa".

Savonarolan teoksista on "Ristin voittoriemu" kuuluisin. Se
sisältää jaloja todistuksia kristinuskon puolustukseksi epäuskon
hyökkäyksiä vastaan. Vankilassa ollessaan kirjoitti hän 51:sen salmin
selityksen. Semminkin se todistaa, että hän katuvaisena syntisenä
etsi ja löysi armoa sen Herran luona, joka todistaa: "maailmassa
on teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa, sillä minä voitin
maailman". -- Kernaasti myönnämme, ettei Savonarolan taistelu ollut
omiaan uudistamaan kirkkoa, mutta jos kohta hän ei kelvannutkaan
uskonpuhdistajan suurta työtä toimittamaan, niin on hänen
herätyshuutonsa voimallisesti raivannut tietä uskonpuhdistukselle,
ja siinä on mainetta kylliksi vaatimaan hänen nimelleen huomattavaa
sijaa kirkkohistoriassa. Hän kuoli totuuden veritodistajana, ja se
kunnia on vielä suurempi, mutta sitä "ei ole silmä nähnyt eikä korva
kuullut".




XVIII.

Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.


    -- -- kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan
    sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois:
    lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.

    Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue
    tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea.
    Jes. 29: 11-12.

Olemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden
jälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen
ja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton
tuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita,
kysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran
kunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan
kynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta
kristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana
huokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä
kahleet, yhä edelleen, eivätkä ihmiset enää näy koettavankaan niitä
murtaa, vaikka ne ovat haurastuneet marttyyrien rovioiden tulessa ja
ruostuneet heidän verestään. "Herra, kuinka kauan sinä tätä katselet?"

Kuten monesti olemme koettaneet osottaa, eksyi kirkko keskiajan
pimeässä eksymistään pitämään koko kristittyä maailmaa näkyvänä
Jumalan valtakuntana, vaatien itselleen yhä suurempaa valtaa
kaikkialla. Hengellinen leima on painettuna kaikkiin ilmiöihin,
turnaajapeleihin, niinkuin luostarielämään, valtion toimiin, kuten
jumalanpalveluksen menoihin. Tieteet ja taiteet, trubadurien
lemmenlaulut ja virrensepittäjäin säveleet, koulut, yliopistot,
ammattikunnat, sanalla sanoen kaikki mahtui ja sopi tuohon maalliseen
Kristus-valtakuntaan, jonka johtajana "Pietarin jälkeinen" oli.
Monessa suhteessa jalo oli kyllä tuo keski-ajan rohkea ajatus saada
koko maailmaa edustamaan Jumalan valtakuntaa, vaan kuolemaan oli se
tuomittu, sillä Herra todistaa: "ei minun valtakuntani ole tästä
maailmasta". Vähällä ei kristikunta kuitenkaan tästä aatteesta
luopunut. Innostuneen nuorukaisen tavoin taisteli se sen puolesta,
kunnes tappiot alkoivat käydä siksi julkisiksi, että sen toivotonna
täytyi heittää aseensa maahan. Kirkko oli toivonut voittavansa
maailman, vaan maailma olikin sen voittanut.

Niin -- toivottomalta näyttää kirkon tila, jos katselemme ainoastaan
tuon pitkän taistelun kaikille näkyvää tulosta, mikäli tämä tulos
keski-ajan lopussa ilmenee, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme,
emme saata olla huomaamatta, että Kaikkivaltiaan viisas neuvo kaiken
tuon nimettömän onnettomuuden uhallakin on pelastava Hänen kirkkonsa
perikadosta ja luova kristikunnalle uuden, valoisamman tulevaisuuden.
Vikleff on tuomittu kerettiläiseksi, Husin äänen ovat liekit
tukehuttaneet ja tuo pieni joukko, joka hänen isänmaassaan jatkoi
totuuden taistelua, on pakotettu peräytymään taistelutantereelta,
mystikkojen leirissä sammuvat kynttilät, pimeyden ruhtinas riemuitsee
Savonarolan rovion ääressä -- mutta ajan suunta on kokonaan
muuttunut, ja taivaan reuna ruskottaa. Varttunut sivistystyö uurtaa
paavikunnan perustuksia, _Kolumbuksen_ laivat laskeuvat ankkuriin
Amerikan rannalla ja _Guttenbergin_ suuri keksintö levittää tiedon
aarteita kaikkialle, vaatien jokaista omatakeiseen miettimiseen,
itsetajuntaan, vapauteen. Ja vaikka suurin osa ihmisiä ei vielä
ensinkään osaa lukea, vaikka kirjojen kirja on "suljettu" niiltäkin,
jotka ovat kutsutut muita neuvomaan, niin ovat kuitenkin ne ehdot
jo olemassa, jotka kristikunta tarvitsee, voidaksensa ryhtyä
uskonpuhdistuksen suureen työhön. Eikä ole Herran seurakunta niin
turmeltunut, ettei se enää tahtoisi jatkaa totuuden suurta taistelua,
eikä kirkko niin syvään lokaan uupunut, että tuo kauan aiottu
uudistustyö, johon niin monesti turhaan oli ryhdytty, siitä syystä
olisi mahdotonta. Herran armosta on säilynyt pieni joukko, jonka
Hän vielä tuntee omaksensa. Jesuksen Kristuksen valtakunta ei ole
kukistunut tuossa kovassa taistelussa, jonka alaisena se keski-ajan
pitkien vuosisatojen vaiheissa on ollut. Sen voitto on ennen pitkää
maailmaa hämmästyttävä, kun Herran hetki on tullut.

Vaikka kaikki ponnistukset kirkon uudistamiseksi näihin asti
olivatkin olleet turhat, ei onnellisemman ajan toivo kuitenkaan
vielä viidennentoista vuosisadan lopussakaan ollut kokonaan
masentunut. Siellä täällä kuuluu ennustavia ääniä, jotka todistavat
pian tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta. Hus, Savonarola y.m. suuret
uskonsankarit, joista ennen olemme kertoneet, eivät suinkaan olleet
tuon keski-ajan onnellisimman toivon ainoat edustajat: lukemattomat
muutkin ajattelivat samaan tapaan, ennustaen parempaa aikaa Herran
taistelevalle seurakunnalle. Niinpä lausui esim. viidennentoista
vuosisadan lopulla Fransiskani-munkki _Juhana Hilten_, joka moittien
oli puhunut luostarinsa turmeluksesta ja siitä syystä suljettiin
vankilaan: "kernaasti kärsin kaikki Kristuksen tähden, koska en ole
vastustanut itse munkkilaitosta, vaan ainoastaan siinä ilmaantuneita
paheita. Mutta v. 1516 on toinen tuleva; häntä ette voi masentaa,
vaan hän on kukistava teidät". Eräs toinen munkki, _Andreas Proles_
(k. 1503), joka oli _Himmelpforte_ nimisen luostarin priiori,
puhui niinikään monta huomattavaa sanaa ennen pitkää tapahtuvasta
uskonpuhdistuksesta, todistaen, että "paavin valta on sortuva,
sillä se on kohonnut liika korkeaksi". Usein sanoi hän munkeilleen:
"olette kuulleet raamatun todistuksen, että Jumalan armo olkoon ainoa
kerskauksemme. Veljet, kristinusko kaipaa perinpohjaista uudistusta".
Kun häneltä kysyttiin, miksi ei hän ryhtynyt kirkkoa uudistamaan,
vastasi hän: "olen jo vanha ja sitä paitse semmoiseen työhön aivan
kykenemätön. Mutta Jumala on herättävä nuoruuden voimalla ja hengellä
varustetun sankarin, joka on alottava uskonpuhdistuksen ja vastustava
erehdyksiä; te opitte käsittämään hänen siunausta tuottavaa
virkaansa". -- Tuommoiset ajatukset ovat koittavan aamun enteitä,
miten pimeä vielä onkin. Hän, joka on "maailman valkeus", on nytkin
virittämässä toivon valoa kristikunnassa, jotta Hänen omansa eivät
uupuisi epätoivoon, kun keski-ajan kolkko ilta joutuu. Jesus Kristus
ei ole kirkkoansa vieläkään hyljännyt, vaikka sen syntivelka onkin
kauhean suuri. Hän on väleen kirkastava itsensä opetuslapsilleen ja
opettava heitä käsittämään, miten uskollisesti Hän paavikirkonkin
aikana, kaiken inhimillisen heikkouden, valheen ja turmeluksen
uhallakin, valvoi valtakuntansa parasta vanhurskaudessa, totuudessa
ja armossa.

    Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän
      armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän
         unohtaisi, niin en minä kuitenkaan
          sinua unohda. Katso käsiini olen
           minä sinun kirjoittanut, sinun
            muuris ovat alati minun
               silmäini edessä.

               Jes. 49: 15-16.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50067 ***