path: root/49883-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49883 ***

NIILO BONPOIKA STURE III: TESTAMENTTI

Kolmijaksoinen historiallinen romaani


Kirjoittanut

C. GEORG STARBACK


Suomentanut

UUNO KAHMA



Werner Söderström, Porvoo, 1900.






TESTAMENTTI

Kolmiosainen historiallinen kertomus Kaarlo Kahdeksannen ja arkkipiispa
Jönsin sekä muiden Unionin ruotsalaisten ystävien välisistä
taisteluista.



    Kell' yksi on ystävä uskollinen,
    yksi, ei monta,
    hänell' olkoon lemmekäs, herttainen,
    niin ilonsa on laittamatonta.

                            Kansanlaulu.



SISÄLLYS:

I OSA: Akselinpojat.

    I. Viheriä ritari.
   II. Salaperäinen kauppasaksa.
  III. Kuningas vai talonpoika?
   IV. Kaarlo-kuninkaan palaaminen.
    V. Vaara kasvaa.
   VI. "Nyt on puoliyö!"
  VII. Eräs näky.
 VIII. Okaita.
   IX. Rahatalolla.
    X. Arkkipiispan sanansaattaja.
   XI. Raseporissa.
  XII. Kosintaa ja harkintaa.
 XIII. Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.
  XIV. Kotiintulo.
   XV. Iliana-rouvan talonvouti.
  XVI. Piispan kokelas.

II OSA: Niilo Sture.

    I. Pyhän Yrjänän kappelissa.
   II. Kosto.
  III. Neiti Päivänsäde.
   IV. Niilo Sturen joulujuhlat.
    V. "Mustassa mullassa."
   VI. Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.
  VII. Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.
 VIII. Sinikeltainen sotavyö.
   IX. Hyvästi.
    X. Sovinto.

III OSA: Voittaja.

    I. Kuoleman kourissa.
   II. Käärmekuninkaan kylvös.
  III. Karhunkäpälät.
   IV. "Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin."
    V. Pyhän Katariinan luostarikirkossa.

Carl Georg Starbäck.






ENSIMMÄINEN OSA.

Akselinpojat.




I.

Viheriä ritari.


Oli aamu, päivää jälkeen kuin Niilo Sture oli kohdannut Kettil-piispan
ja vaikuttanut sekä tulollaan että esiintymisellään ratkaisevan
käänteen pakoon ajetun kuninkaan asiassa. Aurinko nousi loistavana ja
kirkkaana, taivas oli ihka pilvetön, leppoisat kevättuulet lehahtelivat
yli maiden ja vesien ja ensimmäiset leivoset visertelivät
aamulaulujaan.

Talonpoikaisjoukko oli jo edellisenä iltapäivänä lähtenyt Tukholmaa
kohden, ja Kettil-piispa sekä muutkin herrat olivat lähteneet
kaupungista edistääkseen ja jouduttaakseen eri maakunnissa
vapautustyötä.

Senvuoksi oli Enköpingin kaupungissa nyt niin tavattoman hiljaista, ja
kun kaupungin kolmessa kirkontornissa ruvettiin aamukelloja soittamaan,
tuntui kuin kellojenkin ääni olisi saanut runsaammalta tilaa vapaammin
kaikuakseen. Ja aurinko kultasi tornien korkeita huippuja loistaen
metalliristeillä ja kirjoittaen joka ikkunanruutuun tulikirjoitustaan
Jumalan kunniasta, rakkaudesta ja armosta.

Yksi sen säteistä tunkihe harmaaveljesluostarin pienistä ruuduista
sisään valaisten eräitä vanhoja kasvoja, joiden vaot ja monet arvet
kertoivat, ettei niiden omistaja ollut itseään säästänyt maailman
meteleissä.

Ne olivat viheriän ritarin kasvot.

Hän makasi rauhallisena, ikäänkuin nukahtaen hyvin käytetyn työpäivän
jälkeen. Mutta kasvot olivat kalpeat kuten vuoteen valkeat liinat, ja
väliin hänen rintansa korisi ja kasvot vavahtelivat, ikäänkuin hän
olisi unessaankin tuntenut kipuja, vaikka hymy oli yhä vieläkin hänen
huulillaan. Auringonsädettäkin näytti tämä hymy suuresti miellyttävän,
se sulautui sen kanssa yhteen, että olisi melkein luullut juuri tuon
kultaisen säteen synnyttäneen hymyn noille kalvenneille huulille. Ehkä
oli Jumala lähettänyt auringon säteitten kanssa taivaasta pieniä
enkeleitä viihdyttämään ja rauhoittamaan ijäkkään taistelijan unta.
Ainakin levisi pian rauhan ja sovinnon ilme hymyilevältä suulta koko
kasvoille.

Vuoteen vieressä istui herra Niilo Sture, ja nukkuvan jalkain kohdalla
seisoi munkki seuraten tarkasti kaikkia vaihdoksia sairaan kasvoilla,
joilla jo näkyi kuoleman kalpeus.

Niilon kädessä oli eräs kultaan istutettu smaragdisydän, joka riippui
hienoista kultavitjoista viheriän ritarin kaulassa. Niilo katseli sitä
surumielisin katsein; sen toisella puolen oli piirrettynä: Kaarina
Sture, toisella: Fjalar Orminpoika. Katseltuaan kauan korua ja noita
nimiä, kääntyi Niilo kysyvin katsein munkkiin päin.

Tämä kuiskasi nyökäten:

"En tiedä, mistä ritari on tuon kalliin kalun saanut, se vierähti
näkyviin hänen viheriän ihokkaansa alta, kun eilen rupesin hänen
haavaansa hoitamaan."

"Mitä hän sanoi?" kysyi Niilo.

"Ei mitään! Hän tavotti vaan kiivaasti kapinetta kädellään, ikäänkuin
kätkeäkseen sen, mutta sitten hän hymyili heittäen sen, ikäänkuin
ajatellen, että nyt oli jo yhdentekevää, näkikö sitä ken tai oli
näkemättä."

Niilo katsahti tällöin tutkivasti munkkiin, joka lisäsi:

"Ritarin hetki on tullut... hän ei elä iltaan asti!"

Niilo piti yhä smaragdisydäntä kädessään katsellen äitinsä nimeä, jonka
kultakirjainten lumoava loisto veti hänet kauas mukaansa levittäen
hänen eteensä lapsuudenajan kukkaiset nurmet, jotka olivat viheriät
kuin smaragdi hänen kädessään ja joilla hänen äitinsä hymyili hänen ja
hänen sisartensa leikeille. Suloinen muisto on aurinko, joka voi kesken
surujakin kirkastaa ihmisen kasvot; niin levisi Niilo Sturenkin
suruisille kasvoille nyt ilonhohde, joka sitten muuttui mitä syvimmän
kaihon tunteeksi.

Juuri silloin avasi nukkuva silmänsä, hiljaa, ihmetellen, ja hänen
katseensa sattui ensimmäiseksi Niiloon ja smaragdisydämeen, ja silloin
vanhus hymyili mitään lausumatta.

Katsahtaessaan ylöspäin kohtasi Niilo ritarin katseen, ja kului
hetkinen, ennenkuin hän huomasi ritarin häntä katselevan. Silloin hän
laski smaragdisydämen kädestään lausuen:

"Olette nukkunut hyvin kotvasen, ritari!"

"Miksipä en, kun te olette ritarivartijanani?" vastasi vanhus lisäten,
"kiitän teitä siitä, Niilo, hetkeni on tullut, tunnen sen hyvin, ja
minä iloitsen, että te olette luonani, niin voin viedä teiltä terveiset
äidillenne! On Herran armo, että saan niin kuolla... teidänkin
läsnäolonne, hurskas Andreas isä, on Herran armo... Minä en kuole
myrkystä, kuten vanha herranne, arkkipiispa Olavi kuoli."

Niilo katsoi vanhaa harmaaveljestä, jonka kalpeat, kuihtuneet kasvot
näkyivät leimuavine silmineen munkkipäähineen alta. Hän nyökkäsi
myöntävästi ritarin puheen johdosta, ikäänkuin sanoakseen: niin, minä
olin hurskaan arkkipiispan kansleri, enkä ole unhottanut, että hän
kuoli myrkystä! Mutta munkista kääntyi Niilo taasen ritariin, joka oli
nyt itse ottanut smaragdisydämen käteensä ja katseli Kaarina Sturen
nimeä.

Syntyi pitkä äänettömyys. Niilo ei tahtonut kysyä, ja ritari näytti
vaipuvan muistoihinsa, ja hänen suuriin silmiinsä syttyi säde nuoruuden
hehkua.

Päästyään vihdoin irtautumaan muistoistaan katsoi hän kyyneltynein
silmin Niiloon.

"Tämä oli äitisi oma, Niilo!" sanoi hän kohottaen smaragdia.

"Olen arvannut sen!" sanoi Niilo, joka ei tahtonut sopimattomalla
kummastuksella vaikuttaa ritariin ja siten vaatia selitystä.

Mutta ritari näytti ikäänkuin lukevan hänen ajatuksensa ja lausui:

"Se on ainoa muistoni hänestä, ja sitä olen kantanut yhtä uskollisesti
kuin olen pitänyt valani pysyä kuolleena maailmalta. Nyt, kun olen
toisen elämän kynnyksellä, voin puhua, etten menisi hautaan sillä
tiedolla, että Kaarina Sturen pojalle on jäänyt muistoni sumennettuna."

Hän näytti miettivän, miten parhaiten alottaisi. Silloin koki Niilo
auttaa häntä viittaamalla nimeen, joka oli smaragdisydämen toisella
puolella, lausuen:

"Tämä on siis teidän nimenne, ritari?"

"Fjalar Orminpoika on nimeni, ja Kaarlo Orminpoika oli veljeni, sekä
Kaarina-kuningatar veljentyttäreni. Hän oli ainoa, joka on nähnyt
lävitseni... Osasin kuitenkin helposti saada hänet uskomaan, että olin
vaan eräs hänen setävainajansa ystäviä... Se tapahtui silloin, kun
sousin hänet lahden yli Fågelvikiin hajottaen pilven hänen ja hänen
lemmittynsä väliltä... Siitä alkain piti hän minua setänsä ystävänä,
kunnes hän lähti pois tästä maailmasta; silloin vasta ilmoitin hänelle
olevani, kuten hän oli aavistanutkin, hänen setänsä, Fjalar
Orminpoika."

"On ihmeellistä, mitä puhutte, ritari Fjalar, ja mielelläni kysyisin
teiltä, jos teille soveltuu siihen vastata, miksi olette salannut
nimenne, ja miksi äitini muiston..."

"Sen kerron nyt, Niilo!" keskeytti ritari, kohottaen kättään merkiksi,
ettei Niilo jatkaisi, "sen kerron sinulle nyt. Minä rakastin äitiäsi
lapsuuden vuosista asti, ja minä elin kerran toivossa saada viedä hänet
morsiamenani talooni, joka oli Itägöötanmaalla... Mutta minä olin liian
vanha; olin kyllä monta vuotta hänen isäänsä, Sven-ritaria, nuorempi,
mutta olin myöskin monta vuotta vanhempi kuin Sven-ritarin tytär. Neito
rakasti minua, mutta ei sulhasenaan, vaan vanhempana ystävänään. Siinä
tarkoituksessa hän antoi kerran minulle Ekesjössä tämän koristeen
muistoksi itsestään. Olimme sen suuren tammen alla lahden toisella
puolen. Mitä tunsinkaan sinä iltana...!"

Huokaus keskeytti hänen puheensa, ja ikäänkuin itse kiiruhtaakseen
tämän muiston ohi lisäsi hän:

"Samana iltana hän antoi sydämensä isällesi, herra Bo Steeninpojalle!
Äitisi rakasti häntä, näet, hän oli nuori ja kaunis, ja ymmärrät,
miltä minä silloin näytin. Mutta pahat silmät vartioivat neitoa ja
hänen onneaan... sinäkin olet kerran nähnyt ne silmät; ne olivat
Bengta-rouvan silmät, hänen, josta sitten, kun kaikki hänen elämänsä
teot olivat maahan luhistuneet ja tyhjiin rauenneet, tuli pyhä
nunna..."

"Bengta-rouvako, joka tahtoi saada äidinisäni kaulaketjun vaikka murhan
hinnalla?"

"Niin!... Hän tunsi jo silloin tämän kaulaketjun -- äidinisäsi oli
luultavasti laskenut hänen kuultensa jonkun varomattoman sanan, ja hän
oli itsekseen määrännyt äitisi jollekin veljistään, joka siis kerran
pääsisi ketjun omistajaksi ja sitten lopulta Ruotsin kuninkaaksi.
Hän sai jo juonitelluksi niin, että isäsi oli hylkäämäisillään
Kaarina-neidin ja heittämäisillään häpeää ja lokaa äidinisäsi perheen
yli. Niin, samana iltana, jona hän ja Kaarina olivat vannoneet
uskollisuutta toisilleen, olin minä metsästämässä Ekesjön metsässä, ja
tietämättä, mitä talossa oli tapahtunut, palasin saaliineni kotiin.
Silloin tapasin tuon viehättävän immen, joka lauleli metsässä
haaveksien rakkaudestaan ja onnestaan, ja silloin kääntyi kohtauksemme
siksi, että hän antoi smaragdisydämen minulle muistoksi onnellisimmasta
päivästä elämässään, ja minä suljin hänet ylen onnellisena rintaani
vasten... Antakaa minulle vahvistavaa yrttikeittoanne, hurskas Andreas
isä... huomaan, että voimani heikkenevät, ja tahdon saada kertomukseni
loppuun, ennenkuin lähden pitkälle taipaleelleni...!"

Munkki meni takan ääreen. Siellä oli eräs malja, josta hän antoi
haavoitetun ritarin juoda.

"Samassa", jatkoi ritari juotuaan, "kuului ympäriltämme askeleita, ja
luoksemme tuli Bo Steeninpoika ja pari muuta Ekesjössä vierailevaa
ritaria sekä muutamia asemiehiä ja Bengta-rouva. Bengta-rouva löi
kämmeniään yhteen huutaen: 'kas noin pitää jalosukuinen neiti valansa
ja lupauksensa!' ja isäsi menetti kaiken malttinsa kiukuissaan... ja
minä, minä luulin neitoa sylissäni jo ruumiiksi, häneen koski kolaus
aivan hirvittävästi...!"

"Äiti raukka!" huokasi Niilo.

"Niin, surkuttele häntä, vaikka et nähnytkään hänen kyyneliään, etkä
kuullut hänen tuskaansa, etkä tiedä mitään hänen epätoivostaan, kun
äidinisäsi, Sven-ritari, selitti, että hänen kihlauksensa Bo-ritarin
kanssa oli purettu ja että hänen tuli antaa kätensä minulle... minulle,
Niilo. Asetu minun tilaani, Niilo, ajattele äitiäsi, sellaisena kuin
hän oli nuoruutensa neitseellisenä kukoistusaikana...! Tämän naisen,
jonka onnen edestä olisin antanut henkeni, tulisi siis kuolla
epätoivoon puolisonani. Minä pyysin ja koetin taivuttaa Bo-ritaria,
puhuin Sven-ritarin kanssa, mutta turhaan. Hääpäivämme määrättiin jo.
Silloin tein päätöksen, jonka olen pitänyt elämäni läpi. Menin isäsi
luo ja sanoi hänelle viimeisen kerran kaikki ja lisäsin olevani valmis
hengelläni vahvistamaan sanani. Ensi kiukun asetuttua sainkin hänen
huomaamaan, että hänet oli kiedottu kavaliin juoniin. Täytyihän hänen
myöntää, että me, äitisi ja minä olisimme nyt tarkoituksemme perillä,
jos kerran olisimme halunneet häntä pettää. Onni hymyili siis taasen
Kaarina Sturelle, ja minulla ei ollut enää muuta tehtävää kuin kadota,
jottei Sven-ritari voisi täyttää valaansa, jonka hän ensi kiukuissaan
vannoi, että tyttärensä tulisi olemaan minun. Sillä sellainen oli hänen
mielenlaatunsa, että joko hänen taikka minun olisi ollut kuoleminen,
ennenkuin hänen tyttärensä olisi päässyt vapaaksi taas."

"Ja te katositte, Fjalar-ritari?"

Niilo tarttui liikutuksella vanhuksen käteen. Hänen mieltään järkytti
tuon miehen teon suuruus ja voima. Hänessä oli ollut rohkeutta kestää
ihmisten pilkkaa ja ivaa, ainoastaan pitääkseen valansa. Hänen
sydämensä oli paljon kärsinyt, surun harso verhosi hänen elämänsä
pitkää tarinaa.

"Annoin pois tilani", jatkoi Fjalar, "Pyhän Kaarinan luostari Skarassa
sai Hof-nimisen tilani, johon olin kerran uneksinut saavani viedä
Kaarinan... ja sitten läksin avaraan maailmaan yksinäni, miekka vain
seuranani. Urhollinen mies on aina tervetullut, siksi ei minullekaan
jäänyt paljon aikaa surra ja miettiä omaisiani ja rakkaitani. Olin
ottanut Pyhän Kaarinan mustaveljespriorilta lupauksen, että hän
ilmoittaisi minut kuolleeksi. Hän tekikin niin, ja minä olin itse läsnä
hautajaisissani luostarin kirkossa. Mutta ankara Sven-ritari sai
jollakin tavoin vihiä, ettei kuolemani ollutkaan aivan rehellistä. Hän
oli mullistaa maat ja mantereet siitä, mutta lauhtui lopulta selittäen
tyttärelleen, että jos minä olin haudannut itseni luostariin, hänkin
saisi tehdä samoin. Tämän sain kuulla paljoa myöhemmin palattuani
pohjoiseen takaisin keisarin sotajoukosta, jossa olin taistellut
turkkilaisia vastaan. Silloin olin saanut sellaisia merkkejä, että
arvelin mahdottomaksi veljenikin tuntea minua enää. Tämä tapahtui
viimeisessä taistelussani, josta minut korjattiin kuolleena pois, ja
vasta pitkän sairauden jälkeen tulin taas voimiini. Silloin tutustuin
Lybeckissä erääseen nuoreen laivuriin, nimeltä Bartholomeus Vöeth, joka
oli äskettäin tullut Kalmarista. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista
kotimaasta, muun muassa että hän oli tuonut laivallaan Sven-ritarin
itsensä Lybeckiin. Päätin koetella, tunsiko ritari minua, mutta hän ei
tuntenut, ja silloin juttelin hänelle taisteluistani turkkilaisia
vastaan, ja taivutin Bartelin kertomaan, että Fjalar ritari oli ollut
hänen laivallaan, mutta oli hukkunut matkalla Lybeckistä Kalmariin.
Annoin hänelle vielä miekkanikin, että hän antaisi sen Sven-ritarille
muistoksi. Ritari sydäntyi tästä tiedosta kamalasti ja vannoi hirveitä
valoja kostaakseen Pyhän Kaarinan prioriparalle. Vuodet olivat
kuitenkin lieventäneet hänen vanhaa suuttumustaan, ja kun Bartel antoi
hänelle viimeisen tervehdykseni ja selitti, että kaikki oli silloin
tapahtunut minun tahdostani, niin hän leppyi."

"Äidinisäni ei kaiketi sillä kertaa lähtenyt pyhään maahan, jossa hän
kultaketjun sai?"

Ritari pudisti päätään ja viittasi munkkia antamaan hänelle voimistavaa
juomaansa.

"Ei, ei... se tapahtui paljoa ennen!" sanoi hän sitten.

"Tiedän vähän siitä asiasta!" virkkoi Niilo, "eräs miehistäni, joka on
ennen palvellut Herman Bermania, on kertonut Rodenbergin kuolemasta
Söderköpingin edustalla ja mitä hän sanoi teille kuollessaan. Hän on
siitä alkain epäillyt, ettette ole se, miksi olette itsenne
ilmoittanut... Hollinger on samoin..."

"Tuo iloinen Hollinger...! Sinulla on hyvää väkeä, Niilo, siitäkin on
minulla ollut paljon iloa!"

"Ja nyt, juuri nyt, hylkää minut paras ystävistä, jota olen, Jumala
paratkoon, ollut valmis pitämään vihamiehenäni... ja vielä jätätte
minut samana hetkenä, jona olette hengellänne pelastanut minun
henkeni!"

"Paras kuolema minulle, Niilo", sanoi Fjalar, "on kuolema Kaarinani
pojan edestä... Voi, sinun ja sinun onnesi edestä olen pannut alttiiksi
enemmän kuin henkeni! Mutta sinusta huolta pitäminen on ollut minulle
suuri ilo...! Otin munkkikaapun ylleni voidakseni olla sekä sinun
parissasi että kuninkaan hovissa, kun sinä sieltä erosit, ja minun siis
täytyi olla useammassa paikassa. Etkä sinä ole kertaakaan pettänyt
toiveitani. Sinä voitit voiton toisensa perästä, ja kun näin sinut
Hirven kannella..."

"Hirven kannella!" huudahti Niilo kummastuneena. "Kuinka te... olitteko
te siellä, ritari Fjalar?"

"Etkö muista perämiestä, joka puhui sinulle äidinisäsi kaulaketjusta...
muistan, että Fjalarin nimeä silloin lausuttiin tai oltiin vähältä
lausua!"

Niilo ei voinut kääntää katsettaan ritarista, jonka huulilla hymy yhä
väreili kuin päivä kukan terällä rajuilman jälkeen.

"Oletko unhottanut Harakerin metsän, jossa olit saada surmasi puuhun
köytettynä etkä päässyt viemään veljentyttäreni lähettämiä terveisiä
Eerik Pukelle...!"

"Fjalar, Fjalar... kaiken tämän olette minun tähteni tehnyt..."

"Ja nyt annoin sinun kuitenkin riutua David-herran vankihuoneessa...
mutta äidinisäsi kaulaketju, jonka neuloin nahkaröijyysi Eerik Puken
viimeisenä yönä ja joka sinut silloin pelasti, voidaan panna
vaakakuppiin minun edukseni..."

"Teidän eduksenne, sanotte... kuinka voisin teitä mistään moittia, joka
olette minua seurannut ja auttanut kuin oma isäni?"

"Sen lupauksen annoin äidillesi hänen kuolinvuoteensa ääressä,
sillä silloin hän tunsi minut... muistathan sinäkin hyvin, kuinka
Bengta-rouva silloinkin koetti kavaluudella saada kaulaketjua käsiinsä.
Silloin lupasin äidillesi auttaa sinua. Kuinka olen lupaukseni
täyttänyt, saan kohta tehdä tilin... Viimeinen ajatukseni, se jonka
keksin jo Hirvellä ollessani -- ei ole kuitenkaan saavuttanut
suostumustasi... kaikki siinä seikassa on vastannut harkintaani,
Kaarlo-kuningas ei kelpaa, arkkipiispa ei myöskään kelpaa, kumpikin
ovat mahdottomia, sillä heillä ei ole sitä valtaa itsensä yli, joka
sinulla on. Kumpikaan heistä ei voi uhrautua minkään korkeamman
tarkoitusperän kuin oman valtansa eteen, vaikka Jöns Pentinpoika
kaikkine varjopuolineen onkin tässä suhteessa Kaarloa parempi... Mutta
sinä hetkenä, jolloin sinä uhrasit äidinisäsi kaulaketjun, vihit
samalla tietämättäsi itsesi Ruotsin ensimmäiseksi mieheksi."

"Mutta eikö sellaista sijaa voi löytyä myöskin sen kuninkaan rinnalla,
jolle olen uskollisuutta vannonut...?"

Ritari makasi hetkisen silmät sulettuna ennenkuin vastasi, ja
vastatessaan näytti hän haluavan panna painoa joka sanalle.

"Ainoastaan jos kuningas kaikessa seuraa sinua, mutta sellainen ei
kuningas Kaarlo Knuutinpoika ole eikä siksi tule. Hän on nykyään
ainoastaan oman entisyytensä varjo, mutta tämä varjo voi vahingoittaa,
sillä se voi pakottaa sinua toimettomuuteen, ja nyt Niilo Bonpoika...
nyt täytyy joka miehen toimia... ponnella toimia!"

Niilo istui allapäin ankarasti taistellen päästäkseen selvyyteen tässä
asiassa. Ritari selitti sen oman ehdotuksensa eduksi ja lisäsi
innokkaasti:

"Ajattele Ruotsia, Niilo... isänmaasi Ruotsi on kuitenkin kuningasta
ylempänä... ja Ruotsin menestys, sen vapaus ja sen kunnia... se on
kaulaketju, jonka tähden mies voi henkensä uhrata... Ja yksi vaan voi
valtakunnan päänä olla, samoin kuin laivaakin, jota myrsky ja
pilvenkorkuiset laineet heittelevät, voi vaan yksi ohjata...
joskus huomaavat kuninkaat sen itsekin luopuen paikastaan, kuten
Eerik-kuningas silloin teki antaessaan laivan johdon minulle,
muistathan sen, olithan sinäkin mukana. Mutta näin he menettelevät
ainoastaan henkeään pelastaakseen; jos heidän kruununsa on
kysymyksessä, kuolevat he tavallisesti mieluummin ennenkuin antavat
kruununsa ja valtikkansa taitavampiin käsiin, tuhottuaan ensin
tuhansien onnen... Nyt, Niilo Sture, tulee sinun tehdä Ruotsinmaalle
sama, minkä minä tein sinulle... sinun tulee hankkia sille pelastava
onnenketju!"

"Sen lupaan... sen olen ennenkin luvannut", lausui Niilo lämpimästi.

"No, hyvä on", sanoi Fjalar laskeutuen takaisin tyynylleen, "olemme
siis tulleet yksimielisyyteen siinä...! Ehkä, ehkäpä on Fjalar-ukko
mennyt tässä kauvemmaksi, kuin hänen olisi pitänyt -- ehkä hän on
unhottanut, että Herra holhoo meitä kaikkia ja Ruotsin valtakuntaakin.
Mutta ainoana ilonani tässä maailmassa on ollut hiljaisuudessa elää ja
työskennellä tämän maan hyväksi; olen takonut kruunua, ja sen olen
sovittanut sinun pääsi mukaan..."

Eräs munkki tuli raottamaan ovea ja viittasi Andreas-veljelle ja
silloin kuului läheisestä luostarikirkosta munkkien iltahymni:

    Jesu, redemtor omnium;
    dimitte nobis debita
    et da perenne gaudium!
    Amen! Ora pro nobis!

    [O Jesus kaikkein vapahtaja, anna anteeksi velkamme ja
    anna meille ijankaikkinen ilo! Amen! Rukoile edestämme!]

Laulu levisi rauhaisana ja juhlallisena holvin läpi kasvaen laajeten ja
kuollen sitten kaukaisuuteen; ja kammiossa makaavan jalon vanhuksen
yli, joka oli astumaisillaan korkeimman tuomarin eteen, kutoi se pyhän
kehyksen, antaen kuin taivaallisen soiton esimakua läsnäoleville.

Ritari risti kätensä ja ummisti silmänsä, ja kun ovi oli sulettu ja
kammioon taasen tuli hiljaisuus, makasi hän hiljaa kuin uneen
vaipuneena. Rinta huokui raskaasti ja silloin tällöin kuului korinaa,
jonka kokenut Andreas-isä oli sanonut kuolemaa ennustavan...

Mutta Niilon mieleen kuvastui eheäksi kokonaisuudeksi kaikki ne
yksityisseikat, jotka yhteisesti antoivat sellaisen loiston kuolevan
koko elämälle, että se ikäänkuin häikäisi hänen silmiään. Hän näki
hänet Ekesjössä Bengta-rouvan vieressä, näki hänet kauppasaksana
Kalmarissa, kun hän oli menossa Visbyhyn kaulaketjua noutamaan, silloin
kuin Bengta-rouva koetti kaikkia tunnottoman kunnianhimon keinoja,
päästäkseen ennen häntä sinne, sekä viimeksi kuninkaan laivalla, jossa
hän käytti hyväkseen vaaraa ja kuoleman kauhua saadakseen kuninkaalta
luvan tarkastaa kaikki laivalla olijat, joista yhdellä oli kaulaketju.
Ja kun hän sitten kokosi lehti lehdeltä yhteen tämän sisältörikkaan
tarinan ja ajatteli, mitä tuo jalo mies oli saanut kärsiä, kun hänen
täytyi alentua jokaisen pilkan esineeksi voidakseen pitää valansa ja
uhrautua nuoruutensa rakastetun hyväksi, niin silloin rupesi hänen
rintaansa ahdistamaan ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Vanhus voi tosin
laulaa itsestään näin:

    "Mä olen niinkuin pieni lintunen,
    Joka oksalla visertää,
    Mä kaukana kodistani harhailen,
    Eikä yhtään oo ystävää."

Istuihan hän tosin kauniilla oksalla ollessaan rakastettujaan lähellä,
mutta oksa muuttui okaiseksi ja ohdakkeiseksi, kun hänen täytyi, niin
likellä kuin olikin heitä, kuitenkin itse asiassa olla heistä yhtä
kaukana kuin kuollut on elävästä.

Nukkuva avasi taasen silmänsä ja ojensi kätensä Niilolle.

"Se oli kaunis laulu", sanoi hän, "olen rakastanut laulua ja
harpunsoittoa aikanani...! Toivoisin saavani sitä vieläkin kuulla,
vaikka tuntuukin, kuin kaikki rupeisi näyttämään minulta toiselta kuin
ennen...!"

Niilo riensi avaamaan ovea selälleen, että sävelet pääsisivät vapaasti
virtaamaan huoneeseen. Fjalar kiitti häntä katseella ja tarttuen hänen
käteensä.

"Viimeksi pyydän sinulta, Niilo", sanoi hän, "ettet aivan ankarasti
tuomitse, mitä olen elämäni ehtoolla tullut tehneeksi...! Sinun
suuruutesi ja kunniasi oli kuitenkin tarkoitusteni äärimmäinen
päämäärä... Voi, vanhan on vaikea jättää työtä, joka on pitkänä
elinaikana ollut hänen ainoana ilonaan... Mutta onhan tämä sinun
tuleva suuruutesi, johon olen kuitenkin aina tahtonut yhdistää Ruotsin
onnen, ollut minulle samana, kuin äidinisäsi kaulaketju on ollut
Bengta-rouvalle... Se on minua häikäissyt, lumonnut, ja senvuoksi olen
lopuksi ryhtynyt keinoihin, jotka eivät ole kuuluneet alaani...! Voitko
antaa sen anteeksi!"

Niilo pudisti lämpimästi vanhan ystävänsä kättä, ja tämä hymyili
kiitollisena ja onnellisena kuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja
sovinnon kyyhkysen liitelevän ylitseen. Fjalarin sydämeen oli
ilmeisesti syvältä koskenut, kun hänen täytyi tarttua sellaisiin
keinoihin kuten esimerkiksi estämään tietoja tulemasta Penningebystä,
puhumattakaan siitä, että antoi toivojensa esineen kitua David
Pentinpojan tyrmässä estääkseen sillä Kaarlo kuninkaan paluuta. Mutta
tätä oli katsottava vaan yhdeksi lisätodisteeksi siitä, kuinka luja
hänen tahdonvoimansa oli. Sitä oli muutenkin karaissut ja terästänyt
hänen omituinen tilansa sekä ne lukemattomat kieltäymykset ja suuremmat
ja pienemmät iskut, joita hän oli saanut senvuoksi kestää. Hän olisi
voinut tämän lisäksi vielä muistella kaikkea sitäkin, mitä hän oli
tehnyt sekä Kaarinansa isälle, ankaralle Sven-ritarille, että hänen
pojalleen. Edelliselle hän oli hankkinut takaisin kaulaketjun, jonka
Bengta-rouva oli kahdesti saanut käsihinsä, ja jälkimmäisen hän oli
pelastanut arkkipiispa Jöns Pentinpojan vainoilta lupaamalla, ettei
Niilo koskaan ryhtyisi aseisiin Kaarlo kuninkaan tähden, niinkuin
arkkipiispa pelkäsi.

"Saattaahan käydä niinkin", jatkoi Fjalar, "että se totuus, joka on
pitkän vaellukseni aikana minussa kypsynyt, voi edistyä muitakin teitä,
kuin sitä, jota minä olen ajatellut... Herran tiet ovat toiset kuin
ihmisten tiet. Ehkäpä juuri sitä tietä, jota sinä kuljet, saavutetaan
Ruotsin onni parhaiten. Tulematta se ei jää ehkäpä se viipyneekin.
Minulle on kerrottu jonkun kysyneen Danzigissa Kaarlo kuninkaalta, mitä
hän tekisi, jos saisi takaisin valtakuntansa..."

Andreas-veli, joka oli mennyt huoneesta munkin viitatessa hänelle
ovelta, tuli nyt takaisin ja asettui entiselle paikalleen ritarin
jalkapuoleen. Tämä näytti munkin nähdessään unhottaneen kertomuksensa
langan. Hän katseli hetkisen munkkia, joka seisoi silmät ummessa ja
rukousnauha kädessään nähtävästi rukoillen, koska huulensa liikkuivat.

"Mitä kuningas vastasi?" kysyi Niilo, joka nyt otti paljoa mieluummin
vastaan paljon kokeneen ritarin opetuksia, kun ei tämä enää niin
ankarasti vaatinut oman suunnitelmansa noudattamista.

"Kuningas vastasi: Teen testamenttini valmiiksi!" virkkoi Fjalar
sairaanomaisella terävyydellä.

"Kuninkaan testamentti!"

"Niin, hänen testamenttinsa, ja ken tietää, eikö siitä tule Kaarlon
teoista paras... Ehkä on elämä opettanut hänelle sen totuuden, jota
sinä et huoli minun suustani kuulla, Niilo, että se, joka haluaa pitää
yllä ruotsalaista kuningaskuntaa, ei saa olla kuningas."

Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, jotta Niilo lopulta tuskin
eroitti sanoja. Mutta munkki rukoili innokkaasti käännellen
rukousnauhaansa, ja luostarikirkosta kuului munkkien laulua.

Silloin kohosi ritari äkkiä ja katseli autuaallisena erästä esinettä
huoneen perällä, aivan kuin joku olisi seisonut siellä puhumassa
hänelle sanoja, jotka täyttivät hänen sydämensä riemulla. Hänen
kalpealle otsalleen levisi ihana rauha, ja hänen suurista silmistään
leimusi omituinen hohde, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt edessään
kuolon enkelin, joka tuli vapauttamaan häntä koettelemusten pitkältä
taipaleelta viedäkseen hänet ijäiseen rauhaan ja vapauteen. Hänen koko
olemuksestaan näkyi, että hänen rukouksensa oli kuultu... ja munkit
lauloivat:

    Dimitte nobis debita,
    Da perenne gaudium!

Lopuksi hän pani kätensä ristiin ja näytti rukoilevan. Sitten hän
vaipui takaisin vuoteelleen, ikäänkuin palaten itseensä ja siihen
maailmaan, johon hän vielä kuului.

Kului hetkinen. Siten hän taasen tarttui Niilo Sturen käteen katseli
häntä kauvan ja sanoi:

"Kiitos siitä, Niilo, mitä olet tehnyt tuntemattomalle ritarille...
kaikki, jotka sinun tietämättäsi ovat seuranneet tekojasi, ovat
iloinneet siitä yhtä paljon, kuin tuo tuntematon itsekkin! Nyt leviää
eteeni valo, jota en osaa selittää, näen kaiken nyt aivan
toisenlaisena... kulje miehekkäästi rataasi, Niilo... me kohtaamme
toisemme kerran taivaassa äitisi luona...! Kaikki on käyvä hyvin...
Ruotsille ja sinulle!"

Niilo tunsi, kuinka ritarin käsi kylmeni ja kangistui, mutta rauha
pysyi hänen vanhoilla kasvoillaan, ja huulet hymyilivät, kuin hän olisi
nauttinut suurinta autuutta, ja huomaamatta hiipi kuolon kylmyys läpi
koko ruumiin. Kului vielä hetkinen, ja huulten hymy jähmettyi
semmoisenaan vielä sittenkin.

    Päättyneet on elon hetket
    Hymyellen kuolen --

lauloi pakanallinen viikinkikuningas, kun voittajan käärmeet iskivät
häneen myrkkyhampaansa ja, kuten laulussa sanotaan, rakensivat pesänsä
sydämen salihin, ja hän meni iloisena seuraamaan niitä disoja, jotka
Odin oli lähettänyt hänelle oppaaksi Valhallan ikuisiin iloihin. Mutta
kristitty ritarikin lauloi kuollessaan elämänsä parhaimman laulun
täytettyään ne teot, joita vaaditaan Jumalan taivaaseen pääsemiseksi.
Moni oli, kuten tämäkin jonka tomun ääressä Niilo Sture nyt oli,
vaeltanut orjantappuraisia teitä ja kärsivällisesti kestänyt käärmeen
pistoja, ehkä myrkyllisempien kuin ne olivat, jotka rakensivat pesiään
viikinkikuninkaan sydänsaliin.

Nyt oli Fjalar Orminpojan vaellus päättynyt, kukaan ei enää pilkkaa
nauravaa ritaria.

Mutta munkit lauloivat:

    "Ora pro nobis!"




II.

Salaperäinen kauppasaksa.


Kuolemalla on oma kielensä, joka tuntuu sydämessä ja joka useinkin
tuntuu sitä selvemmin ja äänekkäämmin, kuta vähäpätöisempi ja
hyljeksitympi manalle mennyt on ollut eläissään.

Niilon huomiota ei vainaja ollut elämässään herättänyt muulla kuin
kummallisuudellaan, eikä hän ollut milloinkaan käyttänyt ritarin
naurettavaisuutta hyväkseen, kuten melkein kaikki muut hänen ikäisensä
olivat tehneet. Vasta sovintonsa jälkeen Kaarlo-kuninkaan kanssa oli
Niilo alkanut enemmän tarkata hänen käytöstään. Häntä oli oudoksuttanut
se, että Kaarlo-kuninkaan tappio ja pako teki niin omituisen
vaikutuksen ritariin, yhtä kummalta tuntui hänen äkkinäinen
saapumisensa arkkipiispa Jönsin linnaan, juuri kuin Niilo oli aikeissa
viskata taisteluhansikkaan tämän eteen, ja nyt hänen sanansa Enköpingin
luona. Näitäkään ilmiöitä ei hän kuitenkaan ollut pitänyt muina kuin
murtuneen hengen todistuksina, hengen, joka ainoastaan aika-ajoin
selkeni täyteen tajuntaan. Ja juuri kuin Niilo rupesi huomaamaan näitä
hajallisia piirteitä, jotka usein ilmaisivat ei ainoastaan täyttä
tajuntaa, vaan vieläpä syvää harkintaa, niin rupesi hän pitämään
ritaria vihollisenaan, vieläpä vaarallisena vihollisena, koska hän
uskalsi hupsuudessaan sitäkin, jota kukaan muu ei olisi uskaltanut.

Ja nyt, kun hänen silmänsä sulkeutuivat viimeiseen uneen ja kun hänen
kielensä lausui viimeiset jäähyväiset tälle elämälle ja Niilolle
itselleen, jota hän oli elämässään enimmin rakastanut, kohotettiin
verho salaisuuksien yltä, ja hän sai kerrassaan huomata tuon vainajan
käden ohjanneen hänen elämänsä kaikkia vaiheita.

Siksi puhui kuolema hänelle nyt sanoja, jotka tunkivat syvemmälle hänen
mieleensä, kuin hän voi aavistaa.

Hän istui kauan kuolleen ystävänsä vieressä. Hän muisteli menneitä
vaiheitaan ja aatokset palasivat vihdoin takaisin nykyhetkeen ja sen
tärkeimpään tapahtumaan Kaarlo-kuninkaaseen ja hänen takaisin
palaamiseensa.

Mutta nyt hänestä tuntui, kuin suhteet olisivat muuttuneet, hänen
kätensä oli kuin hervahtunut ja katseensa ei enää nähnytkään suurta
päämääräänsä yhtä himmentymättä kuin ennen. Ennen kuulumaton ääni
kuiskasi hänen sisässään, ettei Kaarlo-kuningas enää ollutkaan se, mikä
Kaarlo-kuninkaan pitäisi olla, ja yhä epäröivämmäksi kävi hänen
mielensä. -- Hän oli puhunut niin ja se vaikutti Niiloon vasten hänen
tahtoaankin.

Kuninkaan testamentti tuli vähitellen puitteeksi, jolle hän kehräsi
sotkeutuneen ajatusvyhtinsä. Mutta hän ei ehtinyt kauaksi, ennenkuin
huomasi alkaneensa väärästä päästä ja saavansa etsiä uuden. Ja itse
huomasi hän olleensa kuninkaalle paras auttaja, joka etupäässä oli
saattanut hänet tilaisuuteen kirjoittaa testamenttinsa valmiiksi, kuten
tahtoikin.

Oliko oikein vai väärin, mitä hän oli tehnyt ja vielä tahtoi tehdä.
Oliko hän unhottanut nuoruutensa lupauksen, oliko hän unhottanut hyvän
piispan sanat? Pitikö hän nyt Kaarlo-kuningasta Ruotsin rahvasta
tärkeämpänä?

Tähän kysymykseen hänen ajatustensa lanka katkesi.

Munkki seisoi yhä paikallaan mutisten rukouksia. Hän tuli koskeneeksi
rukousnauhallaan sängynsyrjää ja herätti siten Niilon mietteistään. Hän
nousi äkisti ylös ja katseli ympärilleen.

Silloin ilmestyi toinen munkki taas ovelle.

"Mitä tahdotte, hurskas veli?" kysyi Niilo.

Munkki katsoi kankeasti huoneeseen, mutta nähtyään, että kuolevasta
ritarista oli jo sielu erinnyt, sanoi hän ääneen:

"Kauppasaksa rupee kärsimättömäksi!"

"Mikä kauppasaksa?"

"Se, joka on jo pari kertaa ennenkin lähettänyt sanaa teille, jalo
ritari. Hänen palvelijansa odottaa täällä viedäkseen teidät hänen
luokseen."

"Pyytäkää miestä sitten odottamaan", lausui Niilo, josta tuntui
vastenmieliseltä, että häntä tällä hetkellä häirittiin niin
vähäpätöisellä asialla, kuin että kauppasaksa tulee kärsimättömäksi.

Harmaaveli meni ulos, Niilo sulki oven hänen jälkeensä, lähestyi taasen
kuollutta, polvistui ja rukoili.

Andreas-veli, joka oli vihdoinkin saanut rukouksensa loppuun, pani
rukousnauhansa paikalleen vyököyteensä. Sitten hän katsoi omituisella
hyväntahtoisuudella rukoilevaa ritaria sekä astui hänen luokseen
laskien surkastuneen kätensä hänen päänsä päälle.

"Jumalan rauha ja armo olkoon sinun kanssasi, Niilo Sture!" kuului
hänen huuliltaan kuin henkiolennon kuiskaus.

Niilo nousi ylös, vilkaisi vielä kerran kuollutta, otti smaragdisydämen
käteensä ja suuteli kumpaakin nimeä, laski sen sitten kuolleen sydämen
kohdalle ja riensi huoneesta pois.

Munkit olivat kokoontuneet luostarin ruokalaan aamiaiselle, ja
priorikin oli siellä. Niilo kääntyi hänen puoleensa ja sanoi hänelle
haluavansa, että ritarin ruumista säilytettäisiin luostarissa, kunnes
hän ehtii toimittaa sen Skaraan, johon se tulisi haudattavaksi Pyhän
Kaarinan kirkkoon. Priori, joka oli hyvänsuopainen, jalopiirteinen
mies, suostui kernaasti ritarin pyyntöön ja Niilo läksi luostarista.

Portin ulkopuolella seisoi eräs mies odottamassa. Se oli kauppasaksan
palvelija, reipas ja uljas nuorukainen. Nähtyään ritarin tuli hän heti
esille ja he astuivat katua pitkin, kunnes saapuivat kauppasaksan
asunnolle. Tämä tuli Niiloa vastaan. Hän näytti alakuloiselta,
puolittain epätoivoiselta, ja nyt oli häntä vaikeampi kuin koskaan
tuntea entisekseen.

Tultuaan hänen huoneeseensa ja suljettuaan oven tarttui saksa Niilo
Sturen käteen ja katseli häntä kauan silmiin.

"Arvelette, että minä olen rohkea kauppamieheksi, Niilo-ritari, eikö
niin?" alkoi hän.

"Ettekö te olekaan se, minä esiinnytte!" vastasi Niilo.

"Kuten sanotte, en olekaan", vastasi mies, "ja Jumala suokoon, että
olisin tuntenut teidät ennen, herra Niilo... Teillä on ritarillinen
mieli, ja minä luotan teihin... sallitteko, että käännyn teidän
puoleenne nyt hädän hetkenä?"

"Jos pidätte minua ritarillisena miehenä, niin ei tämä kysymys kaipaa
vastausta... ja vaikka kulettekin kypäräsilmikko laskettuna, niin
lupaan mielelläni teille apuani, jollei siitä vaan koidu vahinkoa
maalleni ja kansalleni..."

"Iivari Akselinpoika on nimeni, ja Akseli Pietarinpoika, Varbergin
herra, oli isäni!"

"Iivari Akselinpoika!" huudahti Niilo tarttuen lämpimästi ritarin
käteen.

Kertomus Iivari-ritarin vihollisuudesta arkkipiispa Tuvea vastaan ja
heidän sovinnostaan, kun molempain yhteinen vihamies, Kaarlo-kuningas,
lähestyi suuren ruotsalaisen sotajoukon kanssa, oli vilkkaasti
vaikuttanut Niilo Sturen kaltaiseen mieleen. Ja kuullessaan nyt tämän
nimen, muisti hän elävästi uljaan ritarin, joka ratsasti hurjalla
taisteluratsullaan Skånen sodassa.

Iivari Akselinpoika puolestaan ilmaisi mitä selvimmillä eleillä
ihailuaan ruotsalaista ritaria kohtaan.

"Teidän puoleenne", sanoi hän, "joka olitte valmis uhraamaan henkenne
kuninkaanne edestä, vaikka hän kuunteli juoruja ja parjauksia, ja joka
tahdoitte vielä pelastaa vaarallisimman vihamiehenne kuninkaallisella
lahjalla, jolla olisitte milloin tahansa voinut ostaa takaisin
kuninkaanne luottamuksen ja rakkauden... teidän puoleenne käännyn nyt
tarvitessani ystävän apua!"

Niilo aikoi kysyä, mistä Iivari Akselinpoika oli saanut nämä tiedot
hänestä, mutta tämä ehätti ennen häntä lisäten painolla:

"Ove Laurinpoika on sanonut minulle, että te olette paras ritari
Ruotsin maassa, ja minulla on erityisiä syitä uskoa hänen sanojaan.
Niinkuin kuulin teidän puhuvan Linköpingin tuomiokirkossa ja niinkuin
kuulin teidän eilen puhuvan täällä luostarituvassa, puhuu ainoastaan
oikea ritari!"

"Olemme siis kuitenkin vihollisia, herra Iivari?" sanoi Niilo
keskeyttäen.

"Olemme vihollisia", vastasi Iivari, "mutta voi tulla päivä, jona
taistelemme toistemme rinnalla... Epäröimättä annan teille
luottamukseni, vaikka olettekin vihamieheni; niin varma olen siitä,
ettette sitä väärin käytä; ja kuultuanne, mitä minulla on sanottavaa,
pyydän teitä sanomaan, tahdotteko auttaa minua vai ette!"

"Puhukaa suoraan, herra Iivari, ette ole erehtynyt Niilo Sturen
suhteen!"

"No, niin... on tapahtunut onnettomuus... joka koskee lähinnä minua,
mutta myöskin Kaarlo-kuningasta..."

"Onnettomuus...?"

"Magdalena-neiti on kadonnut Penningebystä!"

Niilo säikähti ja katsoi terävästi Iivari-herraan. Hänessä syntyi eräs
ajatus, jota hän ei voinut torjua pois, se nimittäin, että puhujassa
itsessään oli vikaa tuohon onnettomuuteen, johon hän nyt tahtoi
taitavasti kietoa hänetkin. Mutta hän karisti kohta pois tämän
epäluulon, joka oli arvoton sekä hänelle että sille miehelle, jonka
kanssa hän puhui ja joka seisoi hänen edessään rohkein katsein, otsa
kirkkaana ja miehekkään ylpeänä. Nuo silmät eivät voineet pettää.

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi hän.

"Ja mitä se minua liikuttaa? tahtonette kysyä, ja saattekin sen tietää,
ritari", vastasi Iivari-herra, "kuulkaa, herra Niilo, minä, Iivari
Akselinpoika, rakastan Kaarlo-kuninkaan tytärtä, ja hän on antanut
minulle sydämensä... näin hänet ensi kerran veljeni Eerik-herran
luona, kun hän tuli arkkipiispa Jönsin kanssa valtahoitajaksi, ja
Magdalena-neidin kauneus, tahi ehkä vielä enemmän hänen
onnettomuutensa, teki hänet heti minulle rakkaaksi. Mutta koska olin
Kristian-kuninkaan miehiä, en saanut näyttäytyä täällä Ruotsissa, ja
siksi tämä valepuku... Oli kuitenkin ikuinen onnettomuus, että minä
tulin ensiksi tekemisiin arkkipiispan ystävien kanssa..."

"He tuntevat valepukunne...?"

"Niin, he tuntevat minut, ja sen mukaan mitä veljeni Eerik herra on
kirjoittanut minulle, lienee David Pentinpoika tässä asiassa pahin."

Niilo Sturen posket hehkuivat kiukusta, mutta Iivari jatkoi:

"Asiat olisivat sittenkin hyvinpäin, jos tämä olisi matkani ainoa
onnettomuus, mutta sitäpaitsi riippuvat läänitykseni Tanskassa kuin
silkkinauhasta. Minun täytyy viipymättä lähteä Tanskaan. Veljeni Olavi,
joka on Visborgissa, pelkää myöskin, että Kristian-kuningas lupaa,
jollen saa häntä hyvitetyksi, Gotlannin jollekulle muulle, joten saari
menee suvultamme pois, jos veljeäni sattuisi onnettomuus kohtaamaan...
Näin ovat asiat, herra Niilo, ja te huomannette, että hyvät neuvot ovat
nyt tarpeen!"

"Mitä tahdotte siis minulta, herra Iivari?" kysyi Niilo-herra.

"Tahtoisin uskoa rakkauteni teidän huostaanne... Jos saavun kuninkaan
luokse, niin luulen kyllä saavani asiat kuntoon siellä, mutta ellei
täällä ole ketään huolehtimassa neidosta, joka on antanut minulle
sydämensä ja saa nyt senvuoksi kestää onnettomuuden toisensa perään,
niin ymmärrätte kuinka onneton olen."

Suru ja tuska kuvastui niin selvästi ritarin jaloihin piirteihin, että
tylykin mieli olisi siitä heltynyt. Niilo ei kauan viivytellyt
vastausta. Hän ojensi ritarille kätensä sanoen:

"Mitä voin, olen puolestanne tekevä, herra Iivari, sen kunnioituksen
vuoksi, jota olen teitä kohtaan tuntenut Skånen tappeluista asti...
tässä on käteni!"

Iivari herra lankesi Niilon kaulaan, eikä paljoa puuttunut, ettei
kyyneleitä tullut hänen silmiinsä.

"Kiitos, jalo ritari!" huudahti hän. "Tiesinhän kääntyväni oikean
miehen puoleen!"

"Mutta sanokaa minulle myöskin, mitä tiedätte neidon katoamisesta...
David Pentinpoika, sanotte...! Tarkoitatteko siis, että hän on ollut
työssä osallisena?"

"David Pentinpoika on sen tekijä... Palvelijani tuli tänä aamuna tuoden
sanomia ja kirjeitä veljeltäni Eerikiltä. Hänelle oli onnettomuudesta
kertonut ensimmäisenä kartanonne vouti, joka oli itse tullut
Upsalaan... veljenikin on näet ollut nyt pari päivää siellä ennenkuin
lähtee Väddöstä Suomeen takaisin. Voutinne oli kertonut tiellä
sattumalta kohdanneensa rosvojoukon, jossa hän oli tuntenut erään David
Pentinpojan miehistä, vaikka tämä oli tehnyt kaikkensa johtaakseen
hänet harhaan... He ratsastivat Länsigotanmaahan päin, oli mies
kertonut, ja Kettil-piispa oli heidät lähettänyt."

"Jumala paratkoon, herra Iivari... pelkään, että vaikeudet tulevat
suuremmiksi, kuin arvaammekaan!"

"Lähdette kai kuitenkin väkinenne Länsigotanmaahan, herra Niilo?"

"Hyvä, hyvä... missä neito lienekkin, niin löydän aina sinne tieni.
Kaarlo kuninkaan tytär on aina sydämelleni läheinen, ja jos, kuten
sanotte, Ekolsundin herra, David Pentinpoika on tämän teon mestari,
niin olette todellakin kääntynyt oikean miehen puoleen kääntyessänne
minuun!"

"Olen varma siitä ja täydellisesti luotan teihin."

Oven avaaminen keskeytti kerrassaan keskustelun. Kaniikki Helmich pisti
päänsä oven raosta.

"Anteeksi, hyvät herrat", sanoi hän, "luulin löytäväni täällä
virkaveljeni, Upsalan tuomiokapitulin kanttorin, Olavi-mestarin."

Kiukun salama lennähti Iivari Akselinpojan silmistä, ja hän sai
nähtävästi vaivoin hillinneeksi itsensä. Niilostakin tuntui miehen tulo
sangen vastenmieliseltä, mutta vastenmielisyys kääntyi kohta
kummastukseksi, kun hän huomasi ja kuuli, kuinka helposti Iivari-herra
osasi muuttaa puheensa ja ryhtinsä tavallisen kauppasaksan malliseksi.

"Kaikki on", sanoi hän, "parhaiten toimitettava, ja jos tuuli on hyvä,
saatte leideniläisenne kohtakin tänne... sen takaan..."

"Ette voi sanoa, hyvät herrat", vinkui kaniikki, "oletteko nähneet
virkaveljeäni täällä?"

"Emme!" vastasi Niilo, ja Iivari-herra pudisti kieltävästi päätään.

Kaniikki hymyili ja meni, ja Iivari-herra kehuskeli vielä hetkisen
leideniläistä kangastaan, pannen samalla useita kertoja sormensa
huulilleen kehoittaakseen Niiloa varovaisuuteen.

Kohta senjälkeen kuulivat he kaniikin toistavan kysymyksensä jollekin
eteisessä olevalle, ja Iivari-herra tunsi äänestä vastaajan
palvelijakseen. Mutta tämä näytti antavan tarpeeksi tekemistä
kuuntelijalle, joten Iivari-herra sai tilaisuutta kuiskaten täydentää,
mitä oli vielä tarpeen asian selvitykseksi.

Kumpikin ymmärsi välttämättömäksi pian erota, ettei Niilon työ kävisi
yhä vaikeammaksi, jos kaniikki nimittäin saisi vähänkin aavistusta
siitä, ken kauppamies oikeastaan oli.

"Hän tietää, kuka minä olen", lisäsi Iivari, "mutta hän ei saa tietää,
että tekin tunnette minun salaisuuteni. Hän pitää minua arkkipiispan
ystävänä, kuten muutkin, ja tehkööt niin... aikanaan tulevat
huomaamaan, kenen värejä minä oikeastaan kannan!"

Niilon kadulle tullessa seisoi kaniikki siellä silmäellen tarkasti,
kuten näytti, lähistön taloja.

"Terve! ritari Niilo", sanoi hän käyden hiipivällä ja nöyrällä
tavallaan häntä vastaan, "en voinut tuolla kauppasaksan luona teitä
tervehtiä, vaikka onkin jo koko aika siitä, kuin olen teitä nähnyt...
Mutta teillä on kiirettä, hyvä... minä seuraan teitä jonkun matkaa."

"Entäs virkaveljenne, Upsalan tuomiokapitulin kanttori?"

"Hän asunee kadun päässä, sen mukaan kuin palvelija tuolla sanoi...
jätän kuitenkin kernaasti kohtaukseni hänen kanssaan, kun saan ilon
tavata teitä. Te aiotte Tukholmaan, arvaan...? Jumalan kiitos, voimme
toivoa nyt parempia aikoja...!"

Herttainen aamuilma näytti tekevän erittäin hyvää kaniikille, jonka
kieli oli koko ajan vilkkaassa käynnissä, eikä hän näkynyt vähääkään
havaitsevan ritarin harvasanaisuutta.

Astuttuaan siten kappaleen ja tultuaan Harmaaveljesluostarin
läheisyyteen, tarttui kaniikki ritarin käsivarteen ja pidätti hänet.

"Yksi sana vanhan ystävyytemme vuoksi, herra Niilo!"

Niilo pysähtyi vastenmielisesti, valmiina jatkamaan matkaansa heti
asian kuultuaan. He olivat aivan lähellä luostarin porttia, jonka
vieressä Niilo näki miestensä istuvan ratsujensa selässä lähtöön
valmiina. Kaniikki piti kuitenkin yhä kiinni hänen käsivarrestaan
pakottaen häntä siten seisomaan.

"Tunnetteko miestä, jota äsken puhuttelitte?" kysyi hän.

"En", vastasi Niilo.

"Tahdotteko tuntea hänet?"

"En tiedä, mitä se hyödyttäisi... jos hän antaa minulle sellaista
kangasta, kuin hän näytti, niin olen tyytyväinen."

"Mutta katsokaa eteenne, herra Niilo, ettei vaan kangas luiskahda
kädestänne ja jätä..."

"Mitä, kaniikki, mitä jätä...?"

"Katumusta, katkeraa katumusta, herra Niilo!"

"Puhukaa suoraan, kaniikki Helmich, jos tahdotte, että teitä kuuntelen,
minulla ei ole aikaa selittää arvoituksia."

Kaniikki puri huultaan, mutta koetti sitten näyttää rehelliseltä ja
uskolliselta kuin ystäväkin muka, ja sanoi:

"Se mies ei ollut mikään kauppamies, vaikka hän siltä näytti... hän ei
ole sen suurempi eikä pienempi kuin eräs noita mahtavia Akselinpoikia,
hän on herra Iivari Akselinpoika! Ymmärrättekö nyt, että teidän tulee
olla varuillanne?"

"Vaatteen vuoksiko...?" kysyi Niilo nauraen. "Mitä hittoa se minua
liikuttaa, onko hän Iivari-herra... vaikkapa hän olisi itse Olavi-herra
Visborgista, kun vaan saan häneltä mitä tahdon! Kiitos hyvästä
tarkoituksestanne, kaniikki, mutta tällä kertaa oli varoituksenne
turha."

"Mutta jos sanon teille, että nämä Akselinpojat tavottelevat Ruotsin
kruunua... Elkää unhottako, että Olavi-herra elelee samoissa tuumissa
Visborgissa kuin vanha Eerik-kuningas aikanaan, ja että hän totisesti
ansaitsee nimensä: väärintekijä."

"Olette hyvin suuttunut noihin Akselinpoikiin... luulen kuitenkin, että
te liioittelette vaaraa."

"Tähän aikaan on ritarien tapa hyljeksiä viisaiden ihmisten neuvoja...
luulin teitä kuitenkin muita paremmaksi, herra Niilo", lausui kaniikki
närkästyneenä. "Luulin, ettei rehellinen ritari ryhtyisi tekemisiin
valtakunnan vihollisten kanssa."

"Niin arvelen minäkin... mutta jos pelkäisin joka kauppasaksaa Ruotsin
valtakunnan viholliseksi, saisinpa päänvaivaa siitä, mistä ottaisin
jokapäiväisen elämäni tarpeet."

"Hm!" yski Helmich, "ette usko minua..."

Mutta Niilo, joka arveli nyt tehneensä tarpeeksi kaniikin mieltä
noutaakseen ja samalla toivoi saaneensa hänet itseensä nähden ihan yhtä
viisaaksi, kuin oli ollut alustakin, alkoi taasen astua luostariin
päin. Kaniikki seurasi äänetönnä mietiskellen, kuinka saisi ritarin
avaamaan sydämensä edes senverran, että hän voisi heittää sinne
pikaisenkaan katseen.

Tältä notkealta ja kekseliäältä mieheltä puuttui kuitenkin nyt, mitä
häneltä muuten ei koskaan puuttunut -- sanoja, sydämen oikeita avaimia.
Hän ponnisteli löytääkseen sopivaa hyökkäyskohtaa ja asetta. Hän olisi
voinut osoittaa hyvänsuontiaan puhumalla kuninkaantyttären
onnettomuudesta, mutta hän ei tahtonut muista syistä koskea tähän
asiaan, joka olisi epäilemättä saattanut hänet lähemmäksi
tarkoitustaan.

Vihdoin he saapuivat luostarinportille, ja virmat hevoset hirnuivat ja
korskuivat innosta päästä pian laukkaamaan.

Luostarin syvä holvikäytävä ammotti synkkänä ja kylmänä. Täällä
kaniikki tunsi nyt taas tulleensa omaan maailmaansa. Hän tarttui
uudestaan ritarin käsivarteen.

"Olen teidän ystävänne, ritari Niilo... Teette senvuoksi väärin, kun
ette kuuntele sanojani. Toistan tässä, kun pakosta otan teiltä
jäähyväisiä... olen ja tahdon olla uskollinen ystävänne."

"Judas!" huusi syvä ääni aivan vieressä, mutta niin kolkosti ja
käheästi, kuin kylmä ilma olisi pusertunut yhteen synnyttäen valtavan
voihkauksen.

Kaniikki kauhistui kalveten.

"Kuka se on?" kysyi Niilo. "Ken huutaa?"

"Judas!" kuului sama kammottava ääni toistamiseen.

Kylmä hiki nousi kaniikin otsaan, ja hänelle tuli kiire pois
porttiholvista, mutta käheä ääni huusi hänen jälkeensä:

"Judas... kolmekymmentä hopearahaasi on luettu ja köykäiseksi löytty...
sinun hetkesi lyö pian... pian... pian!"

Niilo katseli kummastuneena ympärilleen. Kaniikki oli kadonnut, mutta
holvin hämäryydestä astui esiin laiha, kuihtunut olento, jonka silmät
paloivat hirvittävästi.

Se oli hurskas Andreas-veli, arkkipiispa Olavi vainajan kansleri.




III.

Kuningas vai talonpoika?


Viimeiset tapahtumat levotuuttivat kauan Niilo Sturea. Alinomaa
ajatteli hän viheriän ritarin viimeisiä sanoja. Muisto toisensa perään
menneiltä ajoilta sukeltui esiin uiden lummekukan lailla aatosten
aaltoloilla, saattaen hänen mieleensä sen, mitä hänellä oli ollut
arvokasta ja rakasta maailmassa. Sillä viheriän ritarin muistoon
liittyi Engelbrektin, Tuomas-piispan, hänen äitinsä, kotinsa ja
punaruusunsa muisto, ja kaikki nämä olivat erottamattomasti
yhdistyneinä hänen pyrkimyksiinsä ja tulevaisuuden toiveihinsa.

Pieni, viheriä smaragdisydän, joka nyt oli kuolleen sydämen kohdalla,
oli Niilon ajatusten ja tunteitten keskustana. Sen ja siihen
piirrettyjen nimien ympärille kutoutui hohtavina säteinä kaikki, mitä
hän nyt ajattelikin. Yksin silloinkin, kun hän mietti aivan toisia
asioita, kuten kuninkaan pahuutta tai hänen tyttärensä pelastamista,
tuli smaragdisydän hänen mieleensä, ja siitä johtuivat hänen aatoksensa
taasen siihen samaan kysymykseen, jonka hän teki itselleen
luostarituvassa: kumpaa hän enemmän rakasti, kuningasta vai
talonpoikaa? Se väikkyi tulikirjaimilla hänen silmissään, niin kysyvänä
ja samalla niin salaperäisenä kuin tähdet sydänyön taivaalla, ja kuta
enemmin hän koki tunkeutua epäselvyyden ja hämäryyden läpi vastausta
saadakseen, sitä apeammaksi kävi hänen mielensä.

Uskollisuus, jonka hän oli huomannut taalalaisissa, osoitti, että hän
voisi läheisessä tulevaisuudessa heidän avullaan jotakin toimittaa, ja
yhä äänekkäämmin kaikuivat hänen korvissaan vainajan sanat: sinun,
Niilo, pitää Ruotsia johtaa! -- ja kuin unessa kuvastui hänen eteensä
kunnian ja suuruuden loisto. Hän kulkee uutena Engelbrektinä
puhdistamassa valtakuntaa kaikesta muukalaisesta ja vieraasta,
valmistaen tietä sille, joka oli tuleva ja jota Ruotsin laki tahtoi,
ruotsalaiselle kuningasvallalle, ja hänen nimeään huutavat tuhannet ja
taas tuhannet ihaillen ja riemuiten.

Kun hänen ajatustensa lento oli tähän asti saapunut, muistuivat äkkiä
hänen mieleensä sen kuninkaan kasvojenpiirteet, joka jo oli valittu ja
kruunattu valtias ja jolle hän itse oli uskollisuutta vannonut. Ja
silloin hänelle tuli aina ahdistavana mieleen kysymys: onko talonpoika
sinulle rakkaampi kuin Kaarlo-kuningas? Hänestä tuntui kuin olisi vielä
seisonut Hirven kannella ja tarvinnut viheriän ritarin kaltaista
perämiestä päästäkseen eheänä näiden äärimmäisyytten ohi. Hän tunsi
sydämensä kuristuvan, ja hänet valtasi tuska, joka muuttui melkein
epätoivoksi.

Mutta keväiset tuulet lehahtelivat häntä vastaan, kuta kauemmaksi hän
tuli kaupungista, ja leivoset visertelivät taivaan sinilaella. Päivä
oli niin rauhaa ja suloa täynnä, että se tunkihe synkimpäänkin mieleen,
kuten auringonsäde, joka pilkistää pienimmästäkin raosta pimeään
huoneeseen, koettaen levittää valoa ja lämpöä sinne. Niinpä valkeni
Niilo Sturenkin musta mieli lopulta, vaikka se valo oli noita
välivärejä, jotka syntyvät kahden yhtä voimakkaan päävärin yhteen
sulautumisesta. Se ei ollut punaista eikä keltaista eikä sinistä, vaan
viheriää tai sinipunervaa. Synkät aatokset taittuivat valoisata
taustaa vasten synnyttäen kaihomieltä, joka lähentyi varsinaista
raskasmielisyyttä.

Kaarlo-kuninkaan palaus oli hänen työtään, mutta jos hän oli sillä
tuottanut maalleen enemmän vahinkoa kuin hyötyä, niin mitä oli hänen
sitten tehtävä? Asettua Kaarlo-kuningasta vastaan... hän torjui inholla
tämän ajatuksen, -- yhtyä häneen... se oli yhtä vaikeaa, ja kukapa
tiesikään paremmin kuin hän, mitä kaikkea tuo kuningas oli
horjuvaisuudessaan ja heikkoudessaan valmis tekemään.

Vihdoin alkoi hänessä selvetä ajatus pysyä etäällä sekä kuninkaasta
että hänen vastustajistaan, kunnes asiain kulku itsestään määräisi
hänelle paikan tulevissa taisteluissa.

Litslenan kirkolla hän pysähtyi. Kukaan hänen miehistään ei ollut
matkalla puhutellut häntä. He ymmärsivät viheriän ritarin kuoleman
syvästi koskeneen häneen, ja he kunnioittivat hänen suruaan ja olivat
senvuoksi vaiti. Nähdessään, ettei hän jatkanutkaan matkaansa
Ekolsundin ohi, vaan pysähtyi kuin vasemmalle aikoen, tuumien
nähtävästi kotiin menoa, ihmettelivät he suuresti, mutta eivät nytkään
sanoneet mitään. Silloin tuli Steen Sture nelistäen Ekolsundista päin.

"Pyhän Eerik-kuninkaan nimessä, näenkö sinut taas, Niilo ystävä!" huusi
hän kaukaa, ja lähelle tultuaan ojensi hän molemmat kätensä Niiloa
kohden.

Tämä vastasi tervehdykseen, mutta hänen hymynsä oli niin surua täynnä,
että Steen väistyi pelästyneenä takaisin.

"Mikä sinun on, Niilo?" sanoi hän. "Voitko, ja tahdotko sanoa surusi
minulle?... tiedäthän, että suurin iloni on auttaa sinua... vaikka nyt
tulinkin liian myöhään Ekolsundiin... Te olette reippaita miehiä",
lisäsi hän kääntyen ja vilkkaasti päätään taivuttaen, "kolmen
lumpeenlehteni kautta, toivoisimpa, että olisitte minun
palveluksessani!"

"Kiitän sinua siitä, mitä olet tahtonut minulle tehdä", vastasi Niilo
puristaen innolla ystävänsä kättä, "kun voin, olen sen sinulle
palkitseva!"

"Mutta nyt me ensiksi annamme tuolle merirosvolurjukselle selkään...
tule mukaan, Niilo, tule, lähtekäämme, nyt otellaan kohta melkein koko
Mälarin laaksossa, ja kuningas on itsepintainen, vaikka annoimme
hänelle oikein isän kädestä Harakerin metsässä... Tule mukaan, tunnin
kuluttua saat nähdä hyvän David-herran notkistavan polviaan edessäsi...
Hyvän miekkani nimessä, hän ansaitsisi hirsipuun, se roisto!"

"Jätä se asia nyt sikseen niin kauaksi", lausui Niilo, "nyt lähden
kotiin Penningebyhyn."

"Penningebyhynkö?" huudahti Steen, joka ei voinut käsittää, mikä hänen
urhollista, ritarillista ystäväänsä vaivasi.

"Niin, Penningebyhyn", vastasi tämä, "odotan hetkisen."

"Mutta miekkaasi tarvitaan, Niilo!"

"En luule."

"Kypsyneitä neuvojasi!"

"Niitä minulla tuskin on... Mutta kun rauha tulee maahan ja Kaarlo
kuningas on tullut takaisin valtakuntaansa, niin odotan sinua
Penningebyssä, ja silloin saat tietää, mitä nyt en voi sanoa. Hyvästi,
Steen ystäväni!" Hän ojensi hänelle kätensä äkisti, melkein kiihkeästi,
ikäänkuin olisi tuntenut itsensä hiukan epävarmaksi, jonkavuoksi
tarvitsi tätä voimanosoitusta katkaistakseen kerrassaan itseltään
mahdollisuuden astua sille tielle, jota tahtoi karttaa.

Steen Sture puristi äänetönnä Niilon kättä, ja katsoi kummastuksella
häntä, kun hän ajoi nelistäen Upsalaan vievää tietä myöten pohjoiseen
päin.

Korkealle kohosi Penningebyssä ilo ritarin saapuessa kotiin. Talon
vanha voutikin sai yhtäkkiä kauheasti hommaa. Hän juoksi edestakaisin
miesten välitse tyrkkien niitä kiireissään, ja linnan rouva, nuori,
kaunis Briita-rouva, riensi portaita alas tervehtimään herraansa ja
miestänsä. Tukala raskaus poistui hetkiseksi ritarin otsalta, kun kodin
raitis onnen ja rauhan hengähdys tuoksahti häntä vastaan. Hän tarttui
puolisonsa käsivarteen ja astui hymyillen linnan portaita ylös.

Salissa tulivat lapset vastaan, ja niiden mukana Iliana-rouva ja hänen
sisarensa, nuori Ingeborg, jotka olivat vielä Penningebyssä.

"Eikö viheriä ole mukanasi!" kysyi Svante, ja Mauri tarttui isänsä
käteen kysyen samaa katseellaan.

"Ei lapset, hän on matkustanut pois, kauas."

"Hän on sitten lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen; hän sanoi lähtevänsä
kohta pyhiinvaellusmatkalleen, ollessaan viimeksi täällä!"

"Niin, niin, hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen."

"Pyhälle haudalle... eikö niin?" kysyi Svante, "sinne minäkin tahdon
kerran ratsastaa, että tulisin kelvolliseksi ritariksi, kuten sinä,
isä, olet!"

Niilo otti pojan käsivarrelleen ja taputti hänen kiharaista päätään
suudellen häntä otsalle.

"Entäs sinä, Mauri?" kysyi hän vanhemmalta pojaltaan.

"Minä olen mieluimmin kotona katselemassa Svanten asetemppuja!" vastasi
leppeäluonteinen poika, jolla oli äitinsä kauniit piirteet, jotka
olivat samalla niin lempeät ja pehmeät kuin luonto olisi aikonut hänet
naiseksi syntymään.

Isä otti tämänkin pojan käsivarrelleen ja suuteli häntä; Briita-rouva
katseli sitä iloisena, sillä hän pelkäsi aina, että esikoisensa
menettäisi hennon luonteensa takia isänsä rakkauden. Mutta Niilo
tarttui puolisonsa käteen taluttaen hänet saliin. Siellä hän puristi
häntä rintaansa vasten katsoen häntä hellimmän rakkauden katseella,
kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli hyvää huolta pitänyt
kodista ja perheestä. Ritari ei kuitenkaan virkkanut mitään
Iliana-rouvan läsnäollessa, jonka surulliset muistot se olisi helposti
voinut eloon herättää.

"Missä on kuninkaantytär?" kysyi hän keskeyttäen äkisti hiljaisuuden,
huomatessaan, että kälynsä tuli ankaran liikutuksen valtaan. "Mitä on
tapahtunut rakas vaimoni... Unhotamme iloissamme, että onnettomuus on
kohdannut sukulaistamme!"

Tämä kysymys avasi uuden keskusteluaiheen, ja Briita ja Iliana tekivät
vuoroon selvää tapahtuman pienimmistäkin seikoista.

"Hän seisoi juuri tässä", sanoi Briita, "kun erosimme aamulla. Hän oli
vähän surumielisenä, näytti minusta, ja hän halusi metsään kuuntelemaan
paimentorven ääntä, sinne, tiedäthän, jossa on niin kova kaiku... Voi,
muistan hyvin, kuinka usein istuin siellä kallion reunalla sitomassa
seppeleitä kukkasista ja kuuntelin, kuinka vanha Marit soitteli
torveaan metsässä."

Hän silmäsi suloisesti haaveksien kaunista maisemaa, joka näkyi
ikkunasta, ja Iliana-rouva taputti häntä ystävällisesti kädelle. Hänkin
muisti hyvin Maritin torven ja varastelevan harmaan haukan, joka oli
siltä haltijattarelleen niin uskollinen, että syöksyi korkealta
pilvistä hänen olkapäälleen, tuntien hänen äänensä, vaikkei ollutkaan
pitkiin aikoihin häntä nähnyt.

"Niin", jatkoi Briita-rouva, "arvoisa neiti meni... meni yksinään eikä
enää palannut."

Ingeborg tyttönen, joka seisoi sisarensa vieressä, itki ääneensä, eikä
ruvennut tyyntymään, vaikka ritari otti hänet syliinsä ja asetti
viereensä istumaan syvään ikkunankomeroon, johon Briita ja Ilianakin
istuutuivat.

"Älä sure, Ingeborg, kyllä me asiasta selvän otamme!" lohdutti Niilo.

"Ettekö muista, Niilo-herra", änkytti tyttö kyynelten vieriessä hänen
hienoille, surusta kalpeille poskilleen, "ettekö muista neitoa, joka
iltamessuun meni... ja tulikin vuoreen? Hän piti minusta niin, se
ystävällinen kuninkaantytär... voi, kunpa minä olisin saanut hänen
edestään kadota... ja nyt tulee kuningas kotiin, hänen isänsä, ja hän
on poissa... suru surun lisäksi."

"Niin vaaralliseksi en asiaa kuitenkaan luule, Ingeborgiseni...
vuorilla on kyllin kätkettävää, tarvitakseen kristittyä verta ahmia...
Ei, ei, kyllä me neuvoja keksimme!... Mutta antakaa minun tietää,
kuinka asia tapahtui."

"Muuta en tiedä", vastasi Briita, "kuin että hän katosi. Hän oli
edellisenä päivänä saanut kirjeen, sanoo Ingeborg, mutta niitä hän sai
muutenkin silloin tällöin, että se tuskin voi olla missään yhteydessä
hänen katoamisensa kanssa."

"Kuka hänelle kirjeen antoi?"

"Sitä ei kukaan tiedä!"

"Ja milloin sinä häntä ensiksi kaipasit?"

"Puolenpäivän aikaan... ja silloin lähetin heti pari miestä metsään,
mutta he eivät löytäneet häntä... kalliolta he kuitenkin löysivät
naisen jalanjälkiä, jotka kulkivat syvälle metsään, jossa ne hävisivät
kanervain ja sanajalkain sekaan... Heti kun he olivat tulleet kotiin,
lähetin kohta väkeä ratsastamaan joka suuntaan, vanha talonvouti
ratsasti aina Upsalaan asti, mutta kaikki palasivat tuomatta mitään
tietoja, jotka olisivat meidän tuskaamme ja levottomuuttamme
rauhoittaneet."

"Niin, niin... se levottomuus kestää kyllä koko elinajan", huokasi
Ingeborg. "Jos hän saa juoda noitasarvesta, niin hän unhottaa kaikki,
ja jos hän sitten tulee joskus tänne takaisin, niin on monta miespolvea
ehtinyt kulua, eikä kukaan... ei kukaan enää häntä tunne...!"

Nyt kuului muutamia heikkoja paimentorven törähyksiä järven toiselta
puolen, ja Svante juoksi huoneeseen ilosta hurjana.

"Nyt puhalletaan taisteluun... nyt ne asettuvat järjestykseen", huusi
hän säihkyvin silmin, "ja ritareilla on korskuvat hevoset, tule,
Iliana-rouva, tule minun kanssani, niin saat nähdä ja kuulla, kuinka
metsä pauhaa ja kuinka kirkkaat haarniskat välkkyvät!"

Hän tarttui tulisesti Iliana-rouvan käteen ja koki vetää häntä penkiltä
pois, mutta vanhempi veli laski vakavasti kätensä hänen käsivarrelleen
ja sanoi:

"Ei niin, ei niin, Svante veliseni... anna olla, minä tulen kanssasi!"

"Sinäkö...! Sinäkö, Mauri, joka tuskin siedät jalkaisi hiukan kostuvan!
Ei, sinut tahdon mukaani, Iliana-rouva, ja sinun pitää kertoa
minulle urheasta enostani, Tord-marskista, jonka miekankärjessä
Kaarlo-kuninkaan onni oli."

Poika loi tätä sanoessaan silmänsä maahan, kuin olisi jotakin sellaista
sanonut, joka ei oikein sopinut hänen iälleen. Mutta äkkiä hän käänsi
katseensa vanhempaan veljeensä.

"Jaha, sinä... niin sanoi viheriä ritari monesti, että niinkauan kuin
urhokas marski eli, oli Kaarlo-kuningas turvassa, ja kun hän ei enää
ollut taistelemassa, niin raukesi kuninkaan onni ja kruunu putosi hänen
päästään... Tule, tule nyt, kuule, kuinka paimentorvi mylvii; luulen,
että paimen Olli on saanut tapella suden tai karhun kanssa, mutta älä
pelkää, minä otan kirveeni mukaani!"

Pojan puhe tuntui sekä hyvältä että katkeralta. Mutta Iliana-rouva teki
hänelle mieliksi lähtein mukaan. Mauri ja Ingeborgkin menivät, joten
Niilo jäi kahden kesken vaimonsa kanssa.

Kului hetkinen kummankaan mitään lausumatta, mutta Briitalla oli
nähtävästi sydämellään jotakin, jota hänen oli vaikea lausua. Niilo
huomasi sen ja kysyi syytä siihen.

"Niin", vastasi hän, "minä tiedän vähän lisää... Talonvouti tapasi
erään David Pentinpojan miehistä, joka sanoi hänelle rosvon nimen."

"Ken hän siis oli?"

"Herra Iivari Akselinpoika!"

Läheinen sukulaisuus, joka oli tämän ja Briitan rakkaan ystävän, hänen
kälynsä välillä. -- Iivari-herrahan oli Iliana-rouvan setä -- oli
painanut raskaasti hänen sydäntään, ja hän oli ankarasti kieltänyt
voutia ilmaisemasta kenellekään salaisuuttaan. Häntä itseään suretti,
että ritari saattoi sellaista tehdä, vielä enemmän se tietysti
surettaisi Ilianaa, arveli hän.

"Ja tuo Iivari-herra oli se kauppasaksa, joka toi kuninkaantyttären
tänne, kun sinua kohtasi onnettomuus Krokeksin luostarissa!" lisäsi
Briita tarttuen hellästi herransa käteen. Sitten hän lisäsi nojaten
päätään hänen rintaansa vasten, -- "Jumalan äidin ja kaikkein pyhäin
olkoon kiitos, että sinä pääsit onnellisesti siltä matkalta ja että
rukoukseni sinun ja tehtäväisi puolesta on kuultu."

"Anna sen surun unhottua!" vastasi Niilo tarttuen puolisonsa vyötäisiin
ja katsoen kauan hänen uskollisiin, rakkaihin silmiinsä. "Ajallaan
tulemme siitä puhumaan, mutta nyt on kuninkaantytär huolenani. Olen
luvannut tehdä hänen puolestaan, mitä voin. Ja sen lupauksen olen
antanut juuri..."

"Kenelle...?"

"Herra Iivari Akselinpojalle, kauppasaksalle!"

Briita-rouva löi kätensä yhteen eikä päässyt kummastuksestaan
tointumaan. Siihen yhtyi vielä pelko siitä, että tässä oli juonia ja
petosta tekeillä.

"Iivari Akselinpojalle!" toisti hän yhä uudestaan? "Tässä on varmasti
petosta!"

"Niin, ja minä uskon hänestä hyvää, Briita... sitävastoin luulen, että
se tieto on petosta, jonka voutini sai David Pentinpojan mieheltä."

Briita-rouva katsoi kysyvästi mieheensä.

"Sitten täytyy sanoani, kuten laulussa sanotaan", huudahti Briita rouva
käsiään ristien, "että maailma on kavaluutta ja petosta täynnä, vaikka
en sitä ole ennen huomannut!"

Niilo kertoi nyt kaiken vaimolleen, kuinka itse oli kulkenut, ja miten
oli tavannut Enköpingissä Iivari-herran, ja tämä vakuutti Briita-rouvaa
enemmän kuin mikään muu, että hänkin rupesi uskomaan miehensä ajatusta
oikeaksi.

"On minulla kuitenkin vielä merkillisempi asia sinulle
ilmoitettavana. Viheriä ritari on, kuten lapset sanoivat, lähtenyt
pyhiinvaellusmatkalle, jolta hän ei enää palaa..."

"Aikooko hän sitten, kuten sadut kertovat kuningas Olavi Trygvenpojan
tehneen, päättää päivänsä erakkona pyhässä maassa?" kysyi Briita
älyämättä vähääkään, että Niilon sanoilla oli syvempikin tarkoitus.

Mutta katsahdettuaan mieheensä, huomasi hän tämän tarkoittavan muuta
kuin tavallista pyhiinvaellusmatkaa.

"Pyhä Jumalan äiti... onko hän kuollut?" huudahti hän, ja äänensä
ilmaisi yhtä paljon surua kuin hämmästystä.

On olemassa luonteita, joita ihmiselämän tavalliset vaihtelut eivät
näytä järkyttävän, ja niihin kuului jalo ritari Fjalar Orminpoikakin.
Sellaisena, kuin hän oli ollut Penningebyssä, oli Briita-rouva nähnyt
hänet siitä asti, kuin istui pikku tyttönä isän ja äidin polvella.
Ritari oli ollut aina samanlainen, Briita ei ollut milloinkaan nähnyt
häntä toisenlaisena, paitsi viime aikoina joskus lasten parissa.
Silloin oli hän näyttänyt aivan toiselta. Tavallinen, väliin ivallinen
hymy oli silloin poissa ja hänen silmistään säteili niin lämmin rakkaus
pienokaisia kohtaan, että se tuntui äidille oikein hyvältä.

Opittuaan nyt hänet lähemmin tuntemaan, koski hänen herkkään
naissydämeensä syvästi tuon miehen hämmästyttävä jalous, joka
rakkaudesta uhrasi oman rakkautensa ja elämänsä onnen ja joka piti
uskollisena valansa ja lupauksensa huolimatta maailman pursuvasta
pilkasta. Täytyihän sellaista miestä ihailla ja kunnioittaa kuin
pyhimystä.

Mutta Niilo kertoi vielä, mitä kuoleva ritari oli viime hetkellään
sanonut hänelle Kaarlo-kuninkaasta ja hänestä itsestään sekä yhteisestä
isänmaasta.

Briita istui mykkänä. Hän vaan katsoi mieheensä keksimättä sanoja,
millä ilmaisisi tunteensa.

Kuu paistaa veteen, sinä näet aaltojen kimaltelevan, ja riemuitset
siitä. Mutta aurinko paistaa samaan veteen; hopea muuttuu kullaksi,
hohtavaksi, välkkyväksi kullaksi, eikä silmäsi enää kestäkään katsoa
siihen. Senlaatuinen oli kuolleen ritarin puhe, ja se teki saman
vaikutuksen sekä Briitaan että Niiloon. He eivät saattaneet sitä
kuulla, ja se veti kuitenkin heidän ajatuksensa puoleensa, sillä olihan
sen takana elämä, joka oli kokonaan uhrattu totuuden ja hyvyyden
puolesta. Se oli aurinko, joka paistoi häikäisevällä loistolla.

Ja tämän auringon valossa muutti se taulu, jossa Niilo itsekin oli
toimivana henkilönä, kokonaan muotoaan. Hänen täytyi kuitenkin myöntää
usein toimineensa liian vähällä itseluottamuksella. Hän olisi monessa
tilaisuudessa voinut pontevammin ajaa asiaansa, ja ehkäpä se olisi
estänyt paljonkin sellaista tapahtumasta, mitä nyt oli valitettavasti
tapahtunut. Olihan hän tosin pelvotta puhunut totuuden, etuluulottoman
ja omaa hyötyä etsimättömän totuuden sanoja Kaarlo-kuninkaalle, olihan
hän vilpittä, järkähtämättä kulkenut rataansa miehenä ja ritarina.
Mutta hän oli antanut liiaksi sitoa itseään, hän oli liiaksi antanut
arvoa esteille, jotka olisi ollut tarpeellista raivata pois, esiintyen
siten tosin jalona ja ylevämielisenä miehenä, mutta ei sellaisena, jota
aika vaati. Hän oli kuin ruusulehdossa, jonka korkeat ja kauniit kukat
estivät maailmaa hänelle näkymästä, että valtakuntakin voisi maahan
sortua, hänen nostamatta pelkästä ritarillisuudesta kättäänkään sen
puolustamiseksi.

Ajatukset kulkivat rataansa, mutta kuta etemmäksi ne ehtivät sitä
avarammat ja autiommat alat aukenivat hänelle. Ne lensivät arkin
kyyhkysten lailla maata hakemaan, mutta maata ei näkynyt; ne palasivat
siis takaisin, ja tuska ja levottomuus painautui rintaan.

Äänettömyys kesti kauan, ja yhä kalpeammaksi muuttui Briitan poski, ja
yhä synkempiin ryppyihin kävi Niilo Sturen otsa. Vihdoin lausui Briita
katsoen kyyneltynein silmin taivaaseen päin:

"Surkuteltava, surkuteltava vanha sukulaiseni... en kysy sinulta,
Niilo, mitä tahdot ja aiot tehdä; minä, joka tunnen sydämesi
pienimmätkin ajatukset ja tiedän, mitä olet Kaarlo-kuninkaalle tehnyt,
voin tuskasi ymmärtää. Rakkaus on tässä rakkautta vastaan -- rakkaus
häneen, joka uhrasi kaiken sinun onnesi hyväksi, ja rakkaus
kuninkaaseesi, Ruotsin kuninkaaseen, ja molempain pohjana on sama,
isänmaanrakkaus."

"Olet oikeassa, vaimo... edessäni on nyt kaksi tietä, ja kun en toista
voi kulkea, on minun kuljettava toista."

"Ja kumpaa et voi kulkea?"

"Sitä, jolla hyvän kuningattaren rukous ja oma lupaukseni asettuvat
vastaani paljain miekoin; sitä tietä, jossa minulle tulee
välttämättömäksi tarttua aseisiin Kaarlo kuningasta vastaan."

"Mutta kuinka se voisi käydä välttämättömäksi?"

Briita kysyi tätä hehkuvin poskin ja levottomin katsein sekä tarttui
innolla miehensä käteen.

"Jos Kaarlo-kuningas unhottaa, mitä Ruotsin kuningas ei milloinkaan saa
unhottaa, että hänen kruununsa nimittäin nojaa kansan itseluottamukseen
-- tai oikeammin on tämän itseluottamuksen ilmaus -- jos hän unhottaa
olevansa lain ja vanhain tapain turvaaja, jos hän sallii meidän
luokkaamme kuuluvain mahtavain pirstoittaa valtakunnan kappaleiksi,
sallii heidän, jotka eivät muuta ajattele kuin itseänsä, temmeltää ja
raastaa maata mielin määrin kuin omaa laiduntaan, ja jos siitä syystä
tämä Ruotsin kansa -- toisin sanoen talonpoika, Briita, -- jos tämä
kansa kuihtuu ja häviää kuin savu, ettei kukaan enää tiedä, missä ja
miten se eli uurasta elämäänsä... niin silloin on aika kysyä, onko
oikein ritarin ruostuttaa miekkaansa tupessaan... silloin voisin
unhottaa lupaukseni ja kuningattaren rukouksen."

Briitalle avasi tämä tunnustus paljon ajattelemisen aihetta. Hän oli
tosin heti ritarivainajan ajatuksista kuullessaan aavistanut hämärästi,
mitä taistelua Niilo taisteli, mutta nähdessään nyt asian selvänä
kaikessa vakavuudessaan, alkoi häntä kauhistaa ja hänen sydäntään
kouristi kuin kukkaa talven ensi kylmällä.

Katse ja ääni arkana kysyi hän:

"Ja toinen tie, Niilo?"

"Se on: odota!"

Briitan mieli oli vielä äskeisen vaikutuksen vallassa ja hänen täytyi
itselleen myöntää, että herransa ja miehensä oli oikeassa. Hän tunsi,
että olisi toiminut samoin. Mutta eräs ääni hänessä kuiskasi kuitenkin,
että mikä nyt näytti oikealta, näyttäisi toisessa valossa
päinvastaiselta, ja tämä hämärä, epämääräinen tunne purkausi
huokaukseen ja sai hänen toistamaan sanat:

"Surkuteltava vanha sukulaiseni!" Sitten hän lisäsi: "Sinua
lukuunottamatta lienee hänellä tuskin ainoatakaan vilpitöntä ystävää
koko valtakunnassa!"

Iliana-rouva palasi lasten kera metsästä ja keskeytti keskustelun.
Niilo nousi kotvasen perästä ylös lähtien katsastamaan taloushommia,
puhelemaan talonvoudin kanssa ja tapansa mukaan myöskin miestensä
kanssa. Brodde seurasi tietysti häntä, ja häntä pidettiin ja kohdeltiin
enemmän ystävänä kuin palvelijana. Sama oli laita, vaikka vähemmässä
määrin, Erkin ja Hollingerin.

Päivä kului ja tuli ilta, jolloin talonväki kokoontui vanhan hyvän
tavan mukaan isoon saliin rukoukseen. Seuraavatkin päivät kuluivat
tavallisuuden mukaan tyynesti ja rauhallisesti, vaikka levottomuus
kalvoikin yhä syvemmin niiden sydämiä, jotka olivat keskuksena
Penningebyn elämässä. Lasten laritus tuotti näinä aikoina ainoan
todellisen ilon Penningebyn muurien sisäpuolelle.

Neljännen päivän iltana istuivat Niilo ja Briita myöhällä rinnakkain
rukouskamarissa puhellen menneistä ja tulevista. Kumpikin karttoi
kuitenkin koskettamasta sitä kohtaa, joka oli heidän sisäisen surunsa
pääsyynä: viheriän ritarin jäähyväissanoja sekä Niilon ja kuninkaan
välistä suhdetta.

Mutta oli eräs ala, josta he voivat puhua, ja josta he täysin mielin
puhuivatkin ystävyyden ja rakkauden koko lämmöllä. Tämä asia oli
kuninkaantyttären katoaminen ja hänen pelastamisensa. Siitä he tänä
iltana puhuivat. Harkinnan päätökseksi tuli, että Niilon pitää ensiksi
lähteä David Pentinpojan luo, ja senjälkeen tehdään mitä sitten
parhaaksi huomataan.

Seuraavana päivänä lähtikin Niilo kahdeksan miehen kera Penniugebystä.




IV.

Kaarlo-kuninkaan palaaminen.


Kristian-kuningas koki mahdollisimman kauan puolustautua, sittenkuin
taistelu Harakerin kirkolla oli näyttänyt hänelle hyökkäämisen
mahdottomaksi. Hänen marskinsa, tanskalainen herra Klaus Rönnow ja
ruotsalainen herra Ture Turenpoika (Bjelke), olivat silloin hänen
toimeliaammat auttajansa. Mutta siltä nyt näytti, että onni oli
hyljännyt Tanskan kuninkaan ja hänen miehensä. Juhannuksen aikana
täytyi kuninkaan lähteä Tukholmasta ja purjehtia Tanskaan keräämään
enemmän väkeä voidakseen paremmilla voimilla tulla takaisin.

Mutta talonpoikain joukko oli Tukholman ympärillä. Sen leiri oli
molemmin puolin kaupunkia sekä Pohjois- että Etelämalmilla,
viimemainitussa yhteinen pääleiri. Kaupunki ei ollut vielä antautunut,
mutta päivä päivältä huomasivat äsken mainitut herrat, joiden hallussa
linna oli, yhä selvemmin, etteivät sitä kauan voi pitää. Siellä oli,
kuten kaikissa Ruotsin isommissa kaupungeissa joukko saksalaisia;
puolet kaupungin neuvosmiehistä olivat niitä, ja sitäpaitsi oli niiden
hallussa useita tuottavia kaupungin virkoja, kuten pormestarin-,
kaupunginkirjurin- ja tullikirjurinvirat, joiden sekä rikkautensa
avulla heillä oli suuri vaikutusvalta kaupungissa. Nämä saksalaiset
juuri olivat muukalaiskuninkaan tukena ja linnanherrain luotettavimpina
kannattajina. Mutta ruotsalainen väestö toivoi Kaarlo-kuningasta
takaisin. Se talonpojista lähtenyt huuto, "ettei Ruotsi ole mikään
päämieslääni eikä papintila, vaan kuningaskunta, ja on sinä pysyvä
kuten ennenkin", -- se huuto oli herättänyt kaikua kaupungissakin, ja
talonpoikain leireissä oltiin varmoja, että jos kuningas palaisi,
saisivat ruotsalaiset porvarit senverran aikaan, että kaupunki omasta
ehdostaan avaisi porttinsa.

Kului kuitenkin kauan aikaa, ennenkuin kuninkaan takaisin kutsumisesta
mitään tuli. Olikinhan selvää että arkkipiispan ystävät, vanhat
unioonimiehet, tekisivät vastarintaa. Arkkipiispa oli tosin saattanut
viimemainitut isänmaan asian puolelle saattaessaan heidät taistelemaan
unioonikuningasta vastaan, mutta tietystikin he panivat kaikki voimansa
liikkeelle estääkseen miehen palaamista, joka oli suuremmassa määrin
arkkipiispan vihollinen kuin Kristian-kuningaskaan. Aluksi, niinkauan
kuin Kettil-piispa ja hänen arvokkaimmat kannattajansa kulkivat
maakunnissa kokoomassa vahviketta Tukholman edustalla majailevaan
pääjoukkoon, ja vielä silloinkin, kun taistelu Mälarin ympärillä oli jo
täydessä käynnissä, pysyi rahvas jokseenkin rauhallisena. Mutta kun
Kristian-kuninkaan oli täytynyt lähteä Tukholmasta, uudistuivat
kasvaneella voimalla huudot ruotsalaisen Kaarlo-kuninkaan takaisin
kutsumisesta.

Nyt joutuivat arkkipiispan ystävät vaikeaan asemaan. Mutta
Kettil-piispa teki asialle ratkaisun. Heinäkuussa laadittiin kaksi
kirjettä, toinen kansalta, toinen herroilta, ja luotettava
sanansaattaja lähetettiin Danzigiin viemään niitä Kaarlo-kuninkaan
käsiin.

Kun piiritys ei oikeastaan ollut muuta kuin kaupungin sulettuna
pitämistä, ja kun Kristian-kuninkaalla oli monta kannattajaa siellä
täällä maassa, erittäinkin Länsigötanmaalla, läksi Kettil-piispa sinne,
ja moni muukin herroista läksi leiristä. Talonpoikain leirissä
odotettiin jännityksellä kuninkaan vastausta ja häntä itseään, sillä ei
kukaan epäillyt, ettei hän tulisi. Kaupungissa, jossa vastakkaiset
tunteet olivat aina rinnakkain, oli pelvon ja toivon tunnusmerkit
selvästi huomattavissa. Linnassa sitävastoin oli pelkästään vastaisia
toiveita kuin talonpoikaisleirissä. Ja kaikissa näissä paikoissa
tähysteltiin, kun rupesi olemaan aika Kaarlon tulla, innokkaasti
odotellen merelle päin. Linnassa toivottiin Tanskasta saapuvan aluksia
tuoden vahviketta joukoille, malmeilla odotettiin Kaarlo-kuninkaan
haaksien pistäyvän saariston solukoista näkyviin, ja kaupungissa olivat
saksalaiset yhtä mieltä linnalaisten kanssa ja ruotsalaiset rahvaan
kanssa.

Elokuun alussa, noin kuukautta myöhemmin kuin Kaarlo-kuninkaalle oli
lähetetty mainitut kirjeet, tuli Tukholman saaristosta laivasto, joka
asettui kaupungin edustalle ankkuriin. Linnassa laukaistiin kanuuna
ilon merkiksi, ja sieltä levisi ilo kaupungin saksalaisiin porvareihin.
Tulija oli Kristian-kuningas apujoukkoineen, siitä ei ollut mitään
epäilystä. Linnasta oli huomattu Dannebrogin heiluvan, ja kaupungissa
tiettiin, että erään sanantuojan oli onnistunut pujahtaa piirittäjäin
välitse, ja hän oli vahvistanut tiedon, että tulija todella oli
Kristian, niin että uusi päivä nyt muka koittaa heille.

Ja yhtä suuri kuin saksalaisten ilo oli ruotsalaisten suru ja harmi, ja
heiltä se levisi piirittäjäin leiriin. Täältä riennettiin kukkuloille
katsomaan saariston salmia ja väyliä.

Pentti-ukko oli eräs innokkaimpia saamaan selvää, miten saapuneen
laivan laita oikeastaan oli. Hän astui veneeseen ottaen mukaansa yhden
pojistaan ja sousi ulapalle. He kulkivat hyvin liki etelärantaa,
etteivät suotta antautuisi vaaraan, jos laivasto olisikin
Kristian-kuninkaan; he tahtoivat vaan nähdä Dannebrogin.

He kulkivat kappaleen ketään kohtaamatta, mutta pistäytyessään erään
niemen ohi, näkivät he erään toisen venheen tulevan kaupunkia kohden.
He jäivät odottamaan, ja silloin nousi vieraan veneen perästä eräs mies
seisoalleen ja huusi hyvällä ruotsinkielellä:

"Kuulkaa, hyvät miehet... onko selvä kaupungissa?"

Se oli Olavi Ingenpoika, joka oli lähtenyt viemään kirjeitä
Kaarlo-kuninkaalle. Pentti-ukko tunsi hänet hyvin ja vastasi, että
leiriin sopii hyvin tulla, sekä kysyi samalla, minkä vastauksen hän toi
kuninkaalta.

"Souda vähän kauemmas, niin näet vastauksen!" huusi venemies lähtein
kaupunkiin päin. Hieman mietittyään läksi ukko poikineen vastaiseen
suuntaan. Sillä Kaarlo-kuninkaan laivastohan siellä nyt ainakin oli.

Soudettuaan kotvasen ja kulkien paljoa joutuimmin kuin äsken, koska he
nyt kulkivat niemenkärjestä niemenkärkeen, näkivät he vihdoinkin
laivaston -- alus aluksen vieressä, suuria, komeita laivoja -- mutta
Dannebrogia ei missään näkynyt.

"Souda reippaasti, Lassi", sanoi ukko kun poika lepuutti airoja
katsoessaan laivoja, "jos se on kuningas, niin on hauska nähdä, miltä
hän nyt näyttää."

Poika sousi, ja vene viilsi terävästi aaltoja. Tultuaan ensimmäisen
laivan ääreen, hiljensivät he vauhtiaan ja katsoivat sen korkeille
reunoille sekä huusivat lopuksi, mutta eivät saaneet vastausta. He
näkivät tosin rivin päitä tirkistelevän laidan yli, mutta ne olivat
aivan outoja naamoja. He sousivat silloin pitkin laivan sivua ja
kääntyivät sen perästä toista laivaa kohden; sielläkin he huusivat,
mutta nytkään ei heidän huutonsa saanut enempää vaikutusta aikaan.

He tulivat kolmannelle.

"Onko kuningas mukana?" huusi Pentti-ukko.

Viipyi hetkisen. Pää tuli näkyviin, sitten toinen, sitten kolmas.
Laivalla syntyi liikettä, ja ukko toisti kovemmin kysymyksensä.

"Onpa niinkin!" vastattiin hyvällä ruotsinkielellä, ja samassa tuli
neljäs pää näkyviin. "Kuka olet?"

"Olen vuorimies Pentti Hedemorasta, kukas sinä olet?"

"Klaus Lang on nimeni."

"Sinäkö vanhan drotsin otit kiinni Räfvelstassa?"

"Juuri minä."

"Hyvä... vie minut nyt sitten kuninkaan luo!"

"Ihan paikalla!" vastasi Klaus.

Sitten laskettiin laivasta köysiportaat ja nuora, jolla sitoa ne
veneeseen, ja sitten nousivat ukko ja Lassipoika valkean Kotkan
kannelle. Se oli Danzigilais-laiva, joka oli saanut nimensä Puolan
kuninkaan, Kasimirin, kunniaksi, jonka avulla kaupunki oli vapautunut
saksalaisen ritariston rasittavasta ylivallasta.

Klaus Lang, Kaarlo-kuninkaan miesten vanha päällysmies, joka oli
seurannut häntä maanpakoon ja sielläkin hoitanut samaa tointa kuin
kotonakin, oli nyt poissa näkyvistä, mutta ilmestyi taas pian kannelle.

"Tule mukanani!" sanoi hän tarttuen hyväntahtoisesti tämän
kunnianarvoisan vanhuksen käteen.

He menivät laivan perään ja astuivat portaita myöten huoneeseen, jossa
Kaarlo-kuningas istui odottaen, sillä Klaus Lang oli hänelle jo
ilmoittanut ukon tulon.

Asepoika kiinnitti paraikaa kuninkaan ylle loistavaa haarniskaa ja oli
juuri saanut työnsä valmiiksi päällysmiehen tuodessa Pentti-ukkoa
sisään.

"Kuka olet, vanhus, joka ensimmäisenä tervehdit minua synnyinmaahan
tultuani?" kysyi kuningas, mutta lisäsi nähtyään tarkemmin vuorimiehen
kasvot, "luulenkin, että olemme joskus ennenkin nähneet toisemme!"

Pentti-ukko oli melkein liikutettu nähdessään ijäkkään, harmaapäisen
kuninkaan, jonka kasvonpiirteet, ehkä vielä kauniit, olivat kuitenkin
kuihtuneet ja veltot puhuen huolista ja suruista, jotka olivat ehkä
enemmän painaneet häntä kuin hänen kuusikymmentä ikävuottaan.

"Olettepa kylläkin nähnyt minut ennen", vastasi hän kuninkaan
kysymykseen, "monta sarkkaa olette oluttani juoneet... minä olen Pentti
Björninpoika, Hedemoran vuorimies..."

Nimen kuullessaan muisti kuningas varsin hyvin sekä miehen että hänen
vaimonsa ja poikansa, ja kuultuaan toisen pojista olevan mukana, tahtoi
hän puhutella häntäkin.

"Vanha on jo siis tuttavuutemme, Pentti", sanoi kuningas sitten, "ja
hyvä olisi, jos kaikki olisivat olleet minulle yhtä uskollisia kuin
sinä..."

"Sinä olet ehkä oikeassa, kuningas", vastasi ukko, "mutta muista, ettei
uskollisuutta pidetty kummallakaan puolen!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Kaarlo hiukan kiivaasti.

Mutta ukko vastasi tyveneesti kuin omalle pojalleen.

"Niin, näes, Kaarlo-kuningas, ne, jotka sinusta enimmin pitivät,
karkoitit sinä luotasi, ja niiden sijaan jäi ympärillesi pelkkiä
kavaltajia... Se vei sinulta silloin Ruotsin kruunun. Voit nyt kuten
silloinkin luottaa Ruotsin rahvaaseen... ja jos me olemme yhtä puolta,
sinä ja talonpojat, niin tahtoisin nähdä, ken uskaltaa karvaakaan
päästäsi taittaa. Tiedä myöskin, että ellei meitä talonpoikia olisi
ollut ja muutamia sinun ystäviäsi, joita ennen ylenkatsoit, et konsaan
olisi tullut takaisin valtakuntaasi, sen sanon minä, vanha Pentti
Björninpoika, ja joka talonpoika Ruotsin valtakunnassa!"

Kuningas, joka oli alussa huomattavalla tyytymättömyydellä kuunnellut
pelottoman vanhuksen puhetta, lauhtui sitä mukaa, kuin ukko jatkoi
lausuntoaan, ja lopuksi ilmestyi hänen huulilleen hymy.

"No, sanoppa sitten, koska sinulla on niin hyvät tiedot", sanoi hän,
"kuka ystävistäni on siis nyt saattanut minut taasen Ruotsin
kuningasistuimen portaille?"

"Sen voin sanoa Kaarlo-kuningas... sen on tehnyt jalo ritari, herra
Niilo Sture."

Hymy kuninkaan huulilla ilmaisi nyt mitä syvintä surumieltä.

"Hän on siis nyt saanut parempia ajatuksia, tuo sukulaiseni,
Niilo-herra!" lausui hän, mutta enemmän itsekseen kuin ukolle.

Tämä kuuli kuitenkin selvästi kuninkaan sanat.

"Niilo-herra on aina ollut kelpo ritari, muuta ei kunniallinen mies voi
koskaan hänestä sanoa, ja parempi olisi ollut, jos sinä kuningas olisit
sitä miestä hänen ansionsa mukaan rakastanut."

"Se ritari jätti minut kuitenkin hädän hetkenä yksin, vaikka lähetin
hänelle sanan toisensa perään."

"Ei, Kaarlo-kuningas, niin hän ei tehnyt... minä sen tiedän, jonka
luona hän olosti, kulkiessaan meidän seuduillamme pitämässä kansan
rakkautta sinuun yllä... Viestisi eivät koskaan tulleet ritarin käsiin,
ja hän aikoi sitten nostaa talonpojat sotaan pakottaakseen arkkipiispan
väkisin luopumaan Kristian-kuninkaasta ja sopimaan sinun kanssasi, ja
siitä aikomuksesta luopui hän ainoastaan sinun omasta käskystäsi... Ja
saat uskoa, että ellei Niilo-herraa olisi ollut, ei yksikään mies olisi
mennyt virran ja pitkän nummen yli arkkipiispan ja Kettil-piispan
tähden!"

Oli selvää, ettei tämä selitys Niilo Sturen pois jäämisestä kuninkaan
viime taistelusta arkkipiispaa vastaan likimainkaan tyydyttänyt
kuningasta. Olihan Niilosta itsestäänkin tuntunut melkein
uskomattomalta, kun hänen ystävänsä, herra Steen vihdoin tuli kertomaan,
mitä oli tapahtunut. Täytyihän sen siis tuntua kuninkaalle
järkimahdottomalta, ettei hänen viestinsä ollut saapunut ritarin
käsiin. Hän ei kuitenkaan ajatellut katkeruudella Niilon silloista
käytöstä. Hän piti sitä päinvastoin hyvin ymmärrettävänä, vaikka aivan
toisista syistä. Hän ajatteli nimittäin omaa suhdettaan mieheen ja
kuinka monta kertaa oli syvästi häntä loukannut. Mahdotontahan oli
Niilo Sturen niitä kerrassaan unohtaa, varsinkin kun kuningas tiesi
olevansa Niilo Sturelle vieläkin yhdessä velassa, josta ei oltu
korvausta annettu.

Näitä asioita ei vuorimies kuitenkaan voinut tuntea, eikä kuningas
voinut niihin nyt kajota. Kaarlo pani arvoa ainoastaan siihen lämpöön,
joka huokui vanhuksen puheesta ja koko hänen olemuksestaan antaen hänen
pysyä erehdyksessään Niilo Stureen nähden.

"No niin, hyvä on", sanoi hän. "Ja kiitokseni teille siitä, mitä olette
tehneet minulle ja valtakunnalle; teidän nimeänne muistetaan
kunnioittain, niinkauan kuin Ruotsissa pidetään urheata tekoa arvossa!"

Hovipoika tuli samassa nopeasti sisään ilmoittaen kuninkaalle, että
Ruotsin sotajoukon päälliköt olivat saapuneet laivalle.

Kuningas puristi silloin vielä kerran rehellisen vuorimiehen ja hänen
poikansa käsiä, pani kypärän päähänsä ja astui kannelle Klaus Langin ja
parin muun päällysmiehensä seuraamana. Perässä tuli Pentti-ukko
poikineen.

Kannella olivat herrat Krister Pentinpoika, Iivari Green ja
taalalaisten päämies, Hannu Djekn, jotka olivat tulleet neuvottelemaan
kuninkaan kanssa hänen kaupunkiin purjehtimisestaan, leiriin
tulemisestaan j.n.e.

Kuninkaasta ei ollut hauskaa, että arkkipiispan veli ja vanhan
tanskalaisten ystävän Maunu Greenin poika olivat ensimmäisinä Ruotsin
herroista häntä kohtaamassa, mutta mitä hän lieneekin maanpaossaan
unhottanut, oli hänellä ainakin täydellisesti jälellä kykynsä hallita
kasvonilmeitään. Valmistukset oli pian suoritettu, koko laivasto
purjehti kohta sievässä järjestyksessä kaupunkia kohden.

Sitten laskettiin vesille vene, johon kuningas ja mainitut herrat
astuivat. Pentti-ukko astui myöskin poikineen omaan veneeseensä, ja
sitten läksivät molemmat veneet maalle päin.

Talonpojissa syntyi riemua ja he riensivät tervehtimään kauan odotettua
kuningasta. Tultuaan tiheäin rahvasjoukkojen läpi keskelle leiriä,
pysähtyi hän ja puhui talonpojille, jotka lupasivat kädet kohotettuina
hänelle uskollisuutta. Kaupunkiin lähetettiin airut kutsumaan siellä
olevia neuvosherroja kuninkaan luokse, eikä kauan kestänytkään,
ennenkuin Vesteråsin piispa ja kaksi neuvosta saapuikin.

Kuningas puhui heille hieman terävänlaiseen.

"Odotan", niin hän päätti puheensa, "että te kaikki kokoonnutte tänne
luokseni ja tunnustatte minut oikeaksi herraksenne ja kuninkaaksenne!"

Sillä tiedolla palasivat nämä kolme herraa kaupunkiin, ja kuninkaan
puheen vaikutuksestako vai niistä toimenpiteistä, joihin heti
senjälkeen ryhdyttiin kaupungin valtaamiseksi, vai ruotsalaisten
porvarien halustako saada Kaarlo-kuninkaansa takaisin se lienee
tapahtunut -- mutta hetkisen perästä avattiin kaupungin portit, ja
pormestari ja neuvosto tulivat arvokkaassa juhlakulussa leiriin
kuninkaan luo jättäen hänelle kaupungin avaimet.

Nyt ratsasti kuningas kaupunkiin leirissä olevain ritarien ja palaavain
pormestarien ja neuvoston seuraamana. Seurue kulki Rantatorin yli
Mustaveljesluostarille ja sieltä katua myöten Isolle torille ja
nykyiselle Isolle kirkolle eli "bykirkolle", joksi sitä silloin
kutsuttiin. Mustaveljesluostarin kohdalla kuningas pysähtyi, kuin
aikoen astua maahan tai kutsuttaa jonkun luostariveljistä luokseen.
Hänen ympärillään olevat herrat, ja suuri osa katsojistakin, jotka
olivat riemuhuudoilla seuranneet kuningasta leiristä asti, ymmärsivät
hyvin, että kuningas muisti siellä olevaa aarretta, mikä sai hänet
pysähtymään. Hän oli itse tietämätön siitä, että Kristian kuningas oli
Tukholman herrana ollessaan otattanut pois ja lähettänyt Tanskaan ne
seitsemän kalleuksilla täytettyä arkkua, jotka hän oli jättänyt sinne
tohtori Pietari Laurinpojan huostaan.

Kaikki mukaansa ottamansa rahat oli kuningas antanut lainaksi osaksi
Danzigin kaupungille, osaksi Puolan kuninkaalle, Kasimirille, joten
hänellä ei nyt ollutkaan käytettävänään muita varoja kuin ne, jotka hän
oli antanut säilyyn Mustaveljesluostariin, lukuunottamatta sitä
rahasummaa, joka Tukholman rahamestarilla oli hänelle antaa. Ei ihmettä
siis, että kuningas silmäsi pienellä levottomuudella synkän luostarin
ikkunoihin.

Luostarin kirkossa soitettiin. Mutta sitä ei kuningas kuullut hälinän
ja kansan kestäväin huutojen vuoksi sekä siitä syystä, että hän aina
osoitti erityistä huomaavaisuutta henkilöitä kohtaan, jotka hän luuli
kansan joukosta tuntevansa. Mutta nyt pysähtyessään kuuli hän sieltä
syvää, kumeata ja juhlallista kellonsoittoa.

"Mitä!" sanoi hän herra Krister Pentinpojalle, joka ratsasti häntä
lähinnä, "tuohan kuuluu kuolleen sielukelloilta, ja minä luulin, että
Tukholman kellot soisivat tänään minun kunniakseni."

Krister-herra ei tiennyt mitään, mutta eräs vieressä seisova porvari
rohkaisi mielensä ja astui kuninkaan luo.

"Se on tohtori Pietari Laurinpojan sielukelloin soittoa, herra
kuningas!" sanoi hän. "Hän kuoli tänä aamuna."

Kuningas kalpeni äkkiä, mutta nyökkäsi ystävällisesti porvarille
jatkain ratsastustaan ja kannustaen hevostaan, ettei huomattaisi,
kuinka kuolonsanoma häneen koski.

Kirkon edustalla hän pysähtyi, nousi ratsultaan ja astui ritarien
seuraamana paljain päin kirkkoon. Hän astui pääkuoriin ja polvistui
alttarin eteen. Kun kuningas oli lopettanut rukouksensa, pidettiin
messu ja laulettiin "Te Deum".

Illalla kävi kuningas vielä kerran leirissä ja sai sekä siellä että
raatihuoneella rahvaalta ja porvareilta suosionosoituksia runsaasti.
Sitten hän läksi rahatalolle, jonka oli valinnut asunnokseen, niinkauan
kuin linnan piiritystä kesti. Mutta täällä kohtasi häntä uusi
jobinposti. Rahamestarikin oli kuollut samana päivänä.

Mieli synkkänä riensi kuningas portaita ylös ja sulkeutui erääseen
sisähuoneeseen. Sitä hän tarvitsikin, kuningasraukka. Sillä näiden
kuolemantapausten tuottamat vauriot olivat arvaamattomat, kun hän
samassa ajatteli, minkä vaikutuksen tulee tekemään, kun hänen täytyy
alottaa toinen kuninkuutensa säätämällä oitis uuden veron. Hän oli jo
kirkosta tullessaan lähettänyt Klaus Langin luostariin kuulustamaan,
miten hänen aarteensa laita oli, ja hän odotti kuumeisella
jännityksellä päällysmiehen tuloa. Eikä kukaan päässyt hänen
puheilleen, ei edes hänen vanha hovimestarinsa, joka oli samana päivänä
tullut kaupunkiin Pyhän Yrjänän kokoustalosta Brunkevuorelta, jossa hän
oli oleskellut siitä asti, kuin hänen herransa palaaminen oli varma.

Klaus Lang tuli vihdoin, ja nyt kuuli kuningas synkät aavistuksensa
tosiksi ja varmoiksi. Kaikki oli mennyttä. Hän seisoi synkkänä,
jäykkänä kuin jääksi muuttunut. Hän viittasi ainoastaan heikosti
kädellään Klauta poistumaan.

Hänet aivan hervahdutti synkkä ajatus, ettei hänellä, joka oli ollut
Ruotsin rikkain mies, nyt ollut tuskin markkaa omanaan. Silloin
avattiin ovi hiljaa, ja vanha, melkein satavuotias Erland astui
huoneeseen.

"Herra... herra... Kaarlo-kuningas!" änkytti ukko ojentaen käsiään
palannutta, hänelle niin rakasta miestä kohden, ja kyyneleet tulvivat
pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan ja jääharmaata partaansa, ja ääni
kieltäytyi tottelemasta hänen tahtoaan.

Mutta nuo sanat sekä uskollisuus, rakkaus ja kaikki vanhat muistot,
jotka niistä huokuivat ikäänkuin vanhusta ympäröiden, uhkuivat lämpöä,
joka sulatti jään Kaarlon sydämestä. Sekin oli kultaa, tuo omaa hyötyä
etsimätön rakkaus, joka oli yhä vielä yhtä lämmin häntä kohtaan kuin
ennen -- jo aikoja sitten -- kun hän oli poika ja nuorukainen.

Ja kuningas avasi sylinsä painaen vanhusta rintaansa vasten.

"Voi, kun saisin nyt täältä lähteä!" huokasi ukko, "nyt kun silmäni
ovat taas nähneet teidät, herra kuningas, ja ennenkuin surut uudestaan
palaavat...!"

"Ne ovat jo palanneet, Erland", lausui kuningas tarttuen vanhuksen
käteen, "minä olen köyhä, onneton mies!"

Kuningas kertoi sitten, mitä oli tapahtunut, mutta ukko tiesi sen jo
ennestään sekä ihmetteli, ettei kuningas sitä tiennyt, varsinkin kun
hänen tietoonsa oli tullut sekin, että Kristian-kuningas oli anastanut
kruunulle kaikki hänen tilansa ja talonsa ja myynyt ne sitten eri
henkilöille, etupäässä Ture Turenpojalle.

"Fågelvik... Fågelvik!" änkytti ukko, joka ei vieläkään ollut saanut
tunteitaan hillityksi, vaan yhä puhui entiseen tapaansa Fågelvikin
onnellisesta ja rikkaasta herrasta.

Kuninkaan täytyi itse lohduttaa vanhusta, mutta se näytti tekevän aivan
vastaisen vaikutuksen.

"Pahempaa... pahempaa!" nyyhkytti Erland.

"Puhu, puhu, rakas!" kehotti kuningas koettaen näyttää niin
ystävälliseltä kuin suinkin. "Mitä tarkoitat... älä häikäile ilmaista
surusanomaasi, jos sellainen on sydämelläsi... Näethän, että jaksan
onnettomuuteni kantaa, suokoon Jumala, että olisin samoin voinut kestää
myötäkäymiseni!"

"Sydäntäni särkee, että minun vanhan miehen täytyy tuoda teille pahin
surun sanoma..."

"Joka on?"

"Tyttärenne, Magdalena-neiti, on kadonnut!"

"Kadonnut... tyttäreni!"

Tämä tieto teki kuninkaaseen vaikutuksen, joka pani tyhjäksi hänen
vakuutuksensa siitä että hyvin jaksoi onnettomuuksiaan kantaa. Hän kävi
jos mahdollista vieläkin kalpeammaksi ja hänen huulensa vapisivat
surusta, harmista ja kiukusta. Ainoastaan mitä suurimmilla
ponnistuksilla sai hän siksi hillinneeksi itseään, ettei puheellaan
lisännyt uskollisen vanhuksen jo kylliksi suurta surua.

"Kuinka se tapahtui, ukko vanhus?" kysyi hän.

"Herra Iivari Akselipoika on ryöstänyt hänet Penningebystä!"

Kuningas hämmästyi ja suuttui yhä enemmän, ja ukko kertoi juurta
jaksain, miten ja miksi oli vienyt neidon Penningebyhyn, ja että nyt
yleisesti kerrottiin kauppasaksan olleen juuri herra Iivari
Akselinpoika, joka samainen oli kuninkaantyttären ryöstänyt.

Kaarlo istuutui pöydän ääreen laskien päänsä käden varaan. Sitten kului
hetkinen kummankaan mitään puhumatta.

"Ja herra Niilo?" kysyi kuningas vihdoin.

"Herra Niilo oli poissa... hän oli poissa siitä asti, kuin me läksimme
Krokeksin luostarista."

"Poissa, sanot... millä asioilla hän sitten kulki?"

"Vanhan pääni on, herra, vaikea tehdä selkoa, mitä kaikkea tänä
onnettomuuden aikana on tapahtunut, ja arvoisa neiti on ollut niin
huolenani, etten ole paljon muusta lukua pitänyt. Siksi en todellakaan
tiedä mitään sanoa jalosta ritarista, Niilo-herrasta... Toiset
sanovat hänen ratsastaneen pohjoisessa kokoomassa helsinkeja
juutilaiskuningasta vastaan, toiset taasen sanovat hänen olleen
vankina..."

"Vankina?" huudahti kuningas kohottaen päätänsä.

"Niin kerrotaan."

"Ja kuka... kuka olisi siis pitänyt häntä vankinaan?"

"Herra David Pentinpoika, sanotaan, ja se on aina ollut minunkin
ajatukseni. Hän katosi, kun olimme Krokeksin luostarin edustalla
matkustaessamme pohjoiseen päin Penningebyhyn."

"Hyvä, hyvä... siitä asiasta saamme kyllä selvän päästyämme
Niilo-herran puheisiin."

Kuninkaalla oli paljon kyseltävää vanhalta uskotulta palvelijaltaan, ja
keskustelu näytti tekevän kumpaankin terveellisen vaikutuksen, sillä
toinen kysymys johti aina toiseen, ja kuninkaaltakin unhottuivat huolet
ukon jaaritellessa rakkaita juttujaan, joita vanhukset aina niin
kernaasti kertovat.

Mutta tuli yö, ja sen mukana palasivat huolet taas kuningasvanhukselle,
joka makasi vuoteellaan saamatta hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin odotti
häntä seuraavana päivänä uudet vastoinkäymiset, jotka toivat hänelle
ruusuverhojen alla ehkä suurempia vaaroja kuin ne, jotka nyt häneltä
unen riistivät. Mutta Kaarlo-kuningas ei ollut ainoa, joka on juonut
vihamiehen tarjoamaa simaa ja pitänyt sitä ystävyyden juomana.

Aamulla oli useita herroja saapunut kaupunkiin, ja rahatalon suuri sali
oli täynnä miehiä, jotka olivat saapuneet kunniaterveisille palanneen
kuninkaan luo. Osa taasen oli tullut joitakin tietoja antamaan tai
käskyjä saamaan.

Kuninkaan tullessa esiin kumarsi koko joukko yhtä syvään kuin ennen
hänen pois lähtöään ja yhtä syvään kuin Kristian-kuninkaallekin, vaikka
moni heistä oli juuri ollut häntä maasta karkoittamassa. Ensimmäisten
joukossa oli herra David Pentinpoika ja vähän hänen takanaan, kaupungin
kirkon kirkkoherran vieressä, oli kaniikki Helmich. Kuningas katseli
edellistä tuokion, mutta ei vähääkään rasittavalla katseella,
ainoastaan niin paljon, että ritari huomasi kuninkaalla olevan jotakin
tärkeätä sanottavaa hänelle persoonallisesti, ja David-herra näytti sen
johdosta varsin tyytyväiseltä. Eikä hän pettynytkään.

Ratkaistuaan esitetyt asiat ja keskusteltuaan vähän jokaisen kanssa, ja
kun seura salista alkoi vähetä, kääntyi kuningas David-herran puoleen.

"Teille, herra David, olisi minulla eräs kysymys tehtävänä... tuletteko
mukanani tänne!"

He menivät sisähuoneisiin, ja heti oven sulettuaan kääntyi kuningas
ritarin puoleen kysyen äkkiä:

"Oletteko te ottanut kiinni sukulaiseni, herra Niilo Sturen, David
Pentinpoika?"

"Mitä kysytte, kuningas?" vastasi ritari, "minäkö olisin ottanut kiinni
Niilo Sturen...? sitä ei yksikään rehellinen mies voi todistaa, ja jos
katselette ympärillenne, Kaarlo-kuningas, niin ymmärrätte, kuinka vähän
olisin sillä hyödyttänyt sitä asiaa, jonka puolesta olen taistellut..."

"Te taistelitte, herra David, enemmän veljenne kuin minun puolestani,
sitä ette voine kieltää, ja kun Niilo-herra on minun ystäväni, niin ei
hän ollut veljenne ystävä, ja silloin ei minusta ole ensinkään kummaa,
että tahdoitte tehdä hänet tehottomaksi... mihinkä hän sitten joutui
erottuanne toisistanne Krokeksin luostarissa?"

"Krokeksin luostarissa?" kysyi ritari, ikäänkuin tapaus olisi häneltä
peräti unohtunut. "Sitä en osaa teille sanoa, Kaarlo-kuningas, ritari
jäi sinne minun jälkeeni, sen voi pihateini todistaa... Muuten tuntuu
minusta ihmeelliseltä, että te pidätte niin suurta lukua Niilo
Sturesta... En voi mitään omasta puolestani varmaan sanoa, mutta se,
joka sen on minulle sanonut, on täällä ulkona, ja hänen puheensa mukaan
ei Niilo-herra suinkaan näytä teidän ystävältänne ja minä uskon
häntä... eipä häntä ole nähty teidän puolestanne taistelemassa..."

"Hyvin ymmärrettävästi, herra David, jos hän oli silloin teidän
luonanne!"

"Olkoonpa niin, koska te niin tahdotte, mutta tultuaan vihdoinkin taas
ihmisten ilmoille, mikä tapahtui jo niihin aikoihin, kuin Kettil-piispa
sai voittonsa Harakerin kirkolla, ei häntä sittenkään ole minun
tietääkseni kukaan nähnyt kertaakaan taistelemassa teidän puolestanne,
ei täällä Tukholmassa eikä muualla... siitä voitte kysyä, keneltä
tahdotte; niin on asian laita!"

"Mutta sanokaapa siis, missä hän oli, kun te ette ole sattunut häntä
näkemään?"

"Hän oli läheisessä seurustelussa teidän vihamiestenne kanssa,
kuningas."

"Mahdotonta, David Pentinpoika,... mahdotonta...! Teitä on petetty!"

Ritari yskähti ja näytti suuttuneelta, tietysti siitä syystä, kun
kuningas saattoi olettaa, että hän antaisi pettää itseään. Kuningas
puolestaan käveli kerran lattian poikki edestakaisin ja kääntyi sitten
jyrkästi ritariin kysyen:

"Voitteko sanoa minulle jonkun vihamieheni nimen, jonka kanssa hän on
seurustellut?"

"Herra Iivari Akselipoika!" vastasi David Pentinpoika hyvin varmasti.

"Ja mistä tiedätte, että hän on vihamieheni?"

"Ensiksi hän on Kristian-kuninkaan miehiä..."

"Mutta annappas Kristian-kuninkaan koskea hänen läänityksiinsä, mikä
voi hyvinkin tapahtua sen mukaan, mitä olen hiljakkoin kuullut, ja
silloin voi Iivari-herrasta helposti tulla minun mieheni, kuten hänen
veljensä, Eerik, jo on."

"Niin voi käydä, Kaarlo-kuningas, mutta vielä ei sitä ole tapahtunut,
ja minulla on vieläkin eräs syy olettaa, että hän on teidän
vihollisenne..."

"Ja se syy on...?"

"Että hän on ryöstänyt teidän tyttärenne, Magdalenan!"

Kuningas oli kuin ukkosen lyömä. Hän kalpeni ja punastui vuoroin, ja
hänen ajatuksensa syöksähtelivät edestakaisin, kuin veri hänen
suonissaan. Iivari Akselinpoika ja Penningeby, Penningeby ja Niilo
Sture, kaikki tämä kietoutui sotkuiseksi ajatusvyyhdiksi, josta lopulta
kävi epäämättömän selväksi, että Niilo Sturella sittenkin oli ollut ja
oli kostontuumia häntä kohtaan, vaikka ne vasta nyt olivat puhjenneet
tekoihin. Hänen parempi minuutensa pyrki kuitenkin vielä vastustamaan
ja etsimään puolustussyitä, mutta tämä etsiminenkin jo osoitti
kuninkaan olevan jo sisällisesti vakuutettu sukulaisensa
syyllisyydestä.

"Ja mistä tämän kaiken tiedätte?" kysyi kuningas.

"Koska omani ja teidän onnenne, Kaarlo-kuningas, soi minun kerran antaa
teille ystävyyden osoitteen, jota olette muistava... Minä olen
pelastanut tyttärenne ja tuonut hänet tänne Pyhän Klaaran luostariin."

Nyt raukeni viimeinenkin suoja Niilo Sturen ympäriltä kuninkaan
mielestä. Mutta niin rakkaaksi oli tuo jalo mies hänelle käynyt, ettei
hän kaikesta huolimatta, mitä heidän sovintonsa jälkeen oli tapahtunut,
ollut hiukkaakaan arvellut ottaa häntä ystävänä vastaan, ja nyt hän
todella suri tätä alhaisen kostonhimon todistetta.

Melkein tuskalla hän siis tarttui David-herran käteen kiittäen häntä
kaikista toimistaan. Sitten hän sanoi lähtevänsä heti luostariin
katsomaan ja tervehtimään tytärtään.

Kuningas lähtikin ja tultuaan saliin näki hän siellä kaniikki Helmichin
seisovan yksinään esille pääsyä odottain. Siitä tuli vaan ritarin
alkaman keskustelun jatkaminen. Kaniikki osasi tietysti mitä
oivallisimmin vahvistaa ritarin kertomuksen.

Yhä synkemmäksi meni kuningasraukan mieli ja yhä surullisemmaksi kävi
hänen suurten silmäinsä tumma katse. Hän riensi pois kumartavan ritarin
ja nöyrästi hymyilevän kaniikin luota, kuin luullen heistä päästessään
pääsevänsä surustaankin ja epäluottamuksestaan ihmisarvon
järkähtämättömyyteen.




V.

Vaara kasvaa.


Linnaa piiritettiin voimakkaasti, ja koska sieltä pääasiallisesti
puuttui elintarpeita, joiden saanti kävi vielä vaikeammaksi, sittenkuin
kuningas oli saanut Tukholman haltuunsa, niin rupesivat linnalaiset
sangen pian keskustelemaan Kaarlo-kuninkaan kanssa. Siellä olevista
herroista oli tanskalainen marski, Klaus Rönnow, etevin. Hän olikin
ehdottomasti aikansa terävimpiä päitä, ehkä ainoa, joka siinä suhteessa
voi vetää vertoja Ruotsin arkkipiispalle. Linnassa oli tanskalaisten
ritarien joukossa myöskin kaksi Akselinpoikaa, herra Filip, Eerikin ja
Iivarin veli, sekä eräs nuori Eerik niminen herra, joka oli Åke
Akselinpojan poika ja niinmuodoin Tord Bonden lesken ja nuoren
Ingeborg-neidin veli.

Mutta samaan aikaan kuin tämä tapahtui Tukholmassa, oli Kettil-piispa
yhä Länsigöötanmaalla piirittämässä lujaa Axevallaa ja puhdistamassa
tätä suurta maakuntaa Kristian-kuninkaan kannattajista. Eikä siellä
tietty vielä ensinkään Kaarlo-kuninkaan saapuneen takaisin maahan. Tämä
puolestaan ei ollut erin halukas heitä tapaamaankaan. Sillä hän tiesi
hyvin, että piispa ja muut herrat hänet tavatessaan heti vaatisivat
hänen täyttämään vaikeinta ehtoaan, nimittäin kutsumaan takaisin
arkkipiispa Jönsin. Se kävisi tosin jotensakin laatuun, kun hän saisi
linnassa olevat tanskalaiset herrat haltuunsa, mutta toistaiseksi
viihtyi hän varsin hyvin rahvaan ja sen päälliköiden parissa. Hän
halusi vaan hartaasti saadakseen Tukholman melkein valloittamattoman
linnan käsiinsä, että täällä oli kaikki valmiina, ennenkuin rupeisi
täyttämään lupaustaan vangitun arkkipiispan vapauttamisesta.

Tällä kannalla olivat asiat, kun eräs mustiin puettu mies asteli
elokuun 23 päivän aamuna kiireisesti katua myöten kaupungin kirkon sivu
ja siitä ahdetta myöten erääseen taloon vanhan kaupunginmuurin
vieressä. Mies oli hintelö ja laiha, ja käydessään hän yskiä köhisi
heikkorintaisen kuivaa yskää. Talon edustalla odotti joukko asemiehiä,
joiden punaisiin ja viheriöihin ihokkaisiin oli ommeltu keltaisella
langalla sarvekas häränotsa. Mustapukuinen kysyi, oliko herra David
Pentinpoika tavattavissa, ja kun kysymykseen vastattiin myöntävästi,
meni hän taloon ja tuli kohta tiedustelemansa luokse.

"En ollut odottanut näkeväni teitä täällä ennen itseäni", huudahti
ritari käyden kaniikkia kohden. "Ei ollut kissaakaan hereillä, kun
ratsastin tänne yöllä miehineni... Hyvä, että tavattiin! Saamme katsoa,
miten voimme varovaisimmin toimia, ja teillä, Helmich on pää, jonka
vertaa en ole Ruotsissa nähnyt veljeni, arkkipiispan päätä
lukuunottamatta...!"

Helmich, jota nyt oli ruvennut vaivaamaan yhä vaikeampi rintatauti,
mutta joka sittenkin sai säilytetyksi hengenvoimansa entisessä
pirteydessään, kuunteli sangen suurella mielihyvällä ritarin kehua ja
hymyili koettaen samalla estää rajua yskänpuuskaa esiin puhkeamasta.

"Otatte sanat suustani, jalo ritari", sanoi hän, "tarvitsemme
todellakin paljon huolta, voidaksenne, tahi oikeammin voidaksemme saada
yrityksemme onnistumaan. Minun ymmärtääkseni on jokseenkin varmaa, että
veljenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns, on täällä, ennenkuin
aavistetaankaan... varovaisuutta vaan ja vähän kärsivällisyyttä, ja
vielä..."

Kaniikki täydensi katseellaan ja eräällä liikkeellä lauseensa, ja
ritari ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän nyökkäsi vilkkaasti ja
sanoi:

"Ja Jumala ja neitsy Maaria sekä pyhä Eerik kuningas auttakoot minua,
ellen näe kädessänne piispansauvaa ensimmäisessä avoimessa
hiippakunnassa Ruotsin valtakunnassa, niinpian kuin olette auttanut
veljeni tänne takaisin... se onkin vähin palkinto, jonka hän voi antaa
niin uskolliselle palvelijalle... Tuomiokapitulin muihin herroihin ei
veljelläni liene juuri luottamista!"

"Niinpä kyllä, Jumala paratkoon... kuten sanotte, herra David...! He
valittavat surkeasti sitä vääryyttä, jonka arkkipiispa on heille
tuottanut sillä, ettei pysynyt hiippakunnassaan. Pelkään, ettei
Kaarlo-kuninkaalla ole Niilo Sturea lukuunottamatta mitään
luotettavampaa liittolaista kuin arkkihiippakunnan tuomiokapituli."

"Mitä Niilo-herraan tulee, lienemme tarpeeksi hyvin sulkeneet häneltä
tien... se hauki on tarttunut koukkuun ja ui nyt niin kaukana
pääapajoiltamme, ettei hän tiedä vähääkään, mitä täällä nyt tehdään...
Viekas apulaiseni on houkutellut Niilo Sturen yhä kauemmas...
ha-ha-ha... hän ratsastelee nyt Hallannissa, ja kunhan vaan saamme
varman sanan Kristian-kuninkaalle, niin tulee hänen matkansa sangen
lyhyeksi..."

Kaniikki pudisti epäilevästi päätään.

"Niilo-herra on viisaampi kuin luulettekaan, herra David, minä näin
hänen asemiehensä, kun eilen illalla kuljin talonpoikasleirin läpi."

"Hänen asemiehensä?"

"Kuten sanon... ja se osoittaa, että hän kohta ilmestyy sinne, mihin
vähimmin häntä toivomme."

Tieto näytti tekevän ritariin huomattavan vaikutuksen. Hän tiesikin
paremmin kuin kukaan, millaista oli olla tekemisessä Niilo Sturen
miesten kanssa.

"Jumalan nimessä!" huusi hän, "meidän täytyy auttaa tuota asemiestä
sinne, jossa ei kuu nouse, eikä päivä paista, sillä me emme saa rauhaa,
niinkauan kuin nuo miehet kiertelevät valtakuntaa! Jos mies saa nähdä
kuninkaantyttären, niin on varmaa, että Niilo-herra on täällä, niinpian
kuin hevonen voi juosta täältä Hjulebergiin Hallannissa ja sieltä
takaisin."

"Entä sitten?" kysyi kaniikki aivan välinpitämättömänä ja yskien.

Ritari avasi harmaat silmänsä kummastuneena, ikäänkuin olisi väärin
kuullut.

"Mitä teillä sitten olisi pelkäämistä, herra David, vaikka mies
näkisikin kuninkaantyttären ja Niilo-herra tulisikin tänne...? Teidän
syyksenne ei voida mitään todistaa... Kuninkaantytär on itse paras
viattomuutenne todistaja, sillä hän ei muuta tiedä, kuin että te olette
hänen pelastajansa... Ei, erehdys saattaisi nyt tuottaa mitä pahimpia
seurauksia!... Nyt on muuta tehtävä, ja ehdottomasti tehtävä!"

"Mitä siis?"

"Saatettava takaisin veljenne, arkkipiispa... Samassa kuin hän on
täällä, putoaa kruunu toisen kerran Kaarlo-kuninkaan päästä, eikä koko
tapaus jää muuksi kuin keinoksi, jolla veljenne vapautettiin."

Tästä puheesta ei David-herra kaikessa oveluudessaan käsittänyt mitään.
Kaniikin tarkoituksena ei ollutkaan, että hän sen ymmärtäisi, mutta
sikäli kuin hän näitä veljeksiä tunsi, tiesi hän tarpeelliseksi
osoittaa niin selvästi kuin suinkin, kuinka pontevia ja
tarkoituksenmukaisia hänen hommansa olivat. Tämä veli oli nimittäin
aina ollut arkkipiispan silmäteränä, ja siksi vaikuttaisi hänen sanansa
paljon tuohon mahtavaan kirkonmieheen ja lähentäisi Helmichiä
tarkoitusperäänsä kohden, joka oli piispanistuin ja se mahtava ja
korkea yhteiskunnallinen asema, jonka se näinä aikoina omistajalleen
tuotti.

"Tapani ei ole turhanpäiten kolhia vihollisiani, herra David", jatkoi
hän, "ja siitä syystä, ja ehkäpä myöskin vangitun veljenne ystävyyden
tähden minua kohtaan, olen saavuttanut jonkunlaisen vaikutusvallan,
vieläpä itseensä Kaarlo-kuninkaaseen. Siten olen päässyt tilaisuuteen
punoa ensimmäisen langan siihen kudokseen, joka saattaa teidän veljenne
ja minun korkean suosijani tänne takaisin."

"Minä ymmärrän", lausui ritari mahtavasti, "minä ymmärrän, nyt linnan
antaumisessa olette pannut eräitä ehtoja... olette saattaneet kuninkaan
myöntymään veljeni vapaaksi laskemiseen ehdoksi tanskalaisten
herrain...?"

Kaniikki nauroi, mutta nauru tuotti yskän, ja yskä teki hänelle
mahdottomaksi kotvaseen vastata.

"Te olette oiva ritari", sanoi hän vihdoin, "ja te olette tottunut
katkaisemaan solmun miekallanne, silloinkin kun haluatte päästä
kiertoteitä asianne perille. Mutta, nähkääs, jalo ritari, sen opin
saatte minulta, että tarkoitus päästetään ainoastaan hätätilassa noin
suoraan näkyviin... Se herättää vaan tarpeetonta huomiota, synnyttää
epäluuloja ja kehottaa varovaisuuteen, viitaten vastustajaa ryhtymään
toimenpiteisiin, jotka saattavat tehdä aikomukset ihan tyhjiksi, tai
ainakin häiritsevät niitä ja usein tuottavat vastakkaisia tuloksia..."

"Mitä olette siis tehnyt, Helmich... Te jännitätte uteliaisuuteni kovin
kireälle?"

"Olen kehottanut Kaarlo-kuningasta olemaan kokonaan mainitsematta
arkkipiispaa antaumiskirjassa."

"Helmich!" huudahti ritari hypäten ylös selvästi mitä kiihtyneimmässä
mielentilassa.

Kaniikki ei kiirehtinyt ensinkään tyynnyttämään ritaria eikä vastaamaan
siihen moitteeseen, jonka hänen huudahduksensa sisälsi. Hän rupesi
hyvin viattoman ja kummastuneen näköiseksi katsoen David-herraan.

"Uskotteko te sitten, herra David", sanoi hän sitten hiljaa, mutta
kuitenkin selvästi, "uskotteko te, että Kaarlo-kuningas konsaan siihen
ehtoon suostuu, jos se hänestä riippuu?"

"Juuri senvuoksi..."

"Juuri senvuoksi tulee sen tapahtua hänen tahtoaan vastaan..."

"Ajatelkaa, kaniikki, ettei tässä pelata päärynistä ja omenoista vaan
Ruotsin valtakunnasta. Rehellisen kilpimerkkini nimessä hakkaan teidät
paikalla maahan, jos huomaan että kulette petos mielessä."

"Kettil-piispa tulee kaupunkiin tänään eli huomenna", lisäsi Helmich
ehkäistäkseen uutta kummastuksen huutoa, jota ritarin silmät uhkasivat,
"kuulin sen äsken mainitsemaltani Niilo Sturen palvelijalta, jolla oli
aikaisin aamulla keskustelu herra Filip Akselinpojan kanssa... niin, se
on varmaa... Näette siitä, että olemme puhuneet pelkkää totta
antaessamme kuninkaan tietää, että hänen rakas sukulaisensa, jalo ja
ylevämielinen ritari, herra Niilo, seurustelee valtakunnan vihollisten
kanssa... Mutta tämä ei merkitse mitään siihen tarkoitusperään nähden,
joka edessämme nyt on, ei mitään. Sillä veljenne, arkkipiispa tulee
kuitenkin takaisin... nyt tarvitsee meidän vaan tavata Kettil-piispaa!"

Viekas kaniikki kuletti ritaria kuin lasta nuorasta.

"Siinä asiassa ei taida vaikeuksia tulla", huudahti hän, "mutta mitä
seurauksia tulee siitä kohtauksesta, kun antauminen on suoritettu ja
tanskalaiset herrat menneet matkaansa... Jumalan nimessä, en voi
unhottaa, Helmich, että te... te, joka olette veljeni ystävä ja joka
saatte häneltä kaikkea odottaa, että te olette..."

"Teette oikein, herra David, kun ette lausu ajatustanne loppuun, sillä
jos teillä on vähänkin kärsivällisyyttä, niin muuttuu ihmettelynne pian
ihailuksi, että mä sen sanon... Kuten sanotte, tänään kirjoitetaan
antaumissopimuksen alle, ja herrat menevät matkaansa, mutta huomenna on
myöskin päivä, ja silloin he tulevat takaisin."

"Tulevatko he takaisin?"

"Mitä luulette Kettil-piispan sanovan tästä asiasta?"

"Hän sanoo samaa kuin minäkin ja jokainen veljeni rehellinen ystävä, ja
Jumala armahtakoon Kaarlo-kuningasta, minä luulen, että hänen kruununsa
riippuu nyt hiuskarvasta!"

"Niinpä riippuukin, mutta nähkääs, ankara herra, samaa mieltä on
myöskin herra Klaus Rönnow, ja siksi on oleva Kettil-piispalle helppoa
ratkaista asia niinkuin hän itse, te ja minä ja kaikki veljenne ystävät
toivovat... Nyt kai ymmärrätte minua, vai kuinka, herra David?"

"Hän hankkii veljelleni vapauden takaisin?"

"Niin, hän ja Kristian-kuningas itse. Arkkipiispa Jöns on
Kaarlo-kuninkaan vaarallisin vihollinen, mutta hänen vaarallisimman
vihollisensa täytyy olla Kristian-kuninkaan ystävä, ja siksi on
Kristian-kuningas laskeva vankinsa vapaaksi ilman mitään toimenpiteitä
Kaarlo-kuninkaan puolelta. Sen osoittaa marski hänelle. Se on jo nyt
marskin mielipide, mutta hän on sidottava sopimuksella jonkun kanssa
vallanpitäjistä. Ja täksi on sopivin arkkipiispan oma sukulainen,
Kettil-piispa, hän, joka ei itse asiassa ole kirkkoaan jättänyt ja
miekkaansa paljastanut minkään muun kuin arkkipiispan vapauttamisen
takia... Minä nyt sanotte, ritari David?"

Tämä pani molemmat kätensä kupeilleen ja veti syvään henkeään. Hänen
ihmettelynsä oli ilmeisesti jo muuttunut ihailuksi, vieläpä siihen
määrään, että häneltä puuttui sanoja sitä ilmaistakseen.

"Olemme siis taasen voitolla, jos pikaan silmäämme asemaamme", jatkoi
kaniikki ilkeästi hymyillen, "ensiksikin on Kaarlo-kuningas taas ihan
yksinään... Se riippuu siitä, miten Eerik Akselinpojan laita on
Suomessa; luulen, että on jotakin senkaltaista tekeillä, että häntä ja
hänen veljeään Iivari-herraa aiotaan vetää Kaarlo-kuninkaan puolelle,
mutta siinäkin on eräs seikka esteenä..."

Yskä keskeytti taas suurella innolla puhuvan kaniikin. Sen sanottua
kysyi David:

"Este, kaniikki, este?"

"Niin, este on noissa Akselinpojissa itsessään."

Sitä ei David-herra käsittänyt, mutta kaniikki käytti samoja syitä kuin
edellä mainittiin, tehdäkseen sen hänelle selväksi, vaikkei hän
voinutkaan silloin peittää väsynyttä ja välinpitämätöntä ilmettä
kasvoillaan.

"Nuo Akselinpojat ovat, elleivät merkit petä, ottaneet suuren päämäärän
itselleen... he tahtovat tulla ensimmäisiksi miehiksi Ruotsissa, ja
kuten muistatte, olikin Eerik-herra jo valtionhoitajana yhdessä
veljenne, hänen armonsa arkkipiispan kanssa kuninkaattomuuden aikana,
ennen Kristian-kuninkaan maahan tuloa..."

"Nyt on Eerik-herra kuitenkin pysynyt aivan hiljaa Suomessa, vaikka
hänelle tuskin sattuisi otollisempaa tilaisuutta kuin nyt pannakseen
sellaiset aikeet toimeen!"

"Kun yritetään kiivetä torniin, ankara herra", sanoi Helmich, "ja kun
joku tulee koettamaan siepata tikapuut alta, niin mitä silloin
tehdään...?"

"Työnnetään tuo joku tieltä pois ja jatketaan sitten taas kiipeämistä!"

"Niin on Eerik Akselinpoika tehnytkin. Ruotsin valtakunta on torni,
mutta juuri nyt on hänen torjuttava eräs hyökkäys tikapuilta... ettekö
tiedä, miten Kristian-kuningas nyt kokee oksia Akselinpoikain liian
rehevätä puuta riistämällä heiltä tanskalaiset läänitykset pois...?
Tämä juuri on nyt pakottanut Eerik-herran pysymään alallaan; ja hänen
korkealle tavottelevat pyyteensä tulevat yhäti pitämään häntä
Kaarlo-kuninkaasta erillään, ellei herra Niilo Sturella -- joka
työskentelee siihen suuntaan, sen tiedän -- ole käytettävänään voimia,
joiden vaikutuksia en osaa harkita."

"Teillä on pää kullan arvoinen!" huudahti David-herra istuutuen
ajatuksiinsa vaipuen.

Helmich, joka ymmärsi saavuttaneen oman yksityisen tarkoituksensa
ritariin nähden, rupesi lähtemään, mutta sanoi vielä:

"Ja jos Eerik-herra pääsee torniin, niin syntyy siitä tietysti ottelu
hänen ja veljenne, arkkipiispan, välillä. Miten se päättyneekin, on se
ainakin heikentävä niitä voimia, joita veljenne hyvin tarvitsisi toista
vihollista vastaan. Mutta siksipä onkin teidän veljenne edun mukaista,
että tämä varttuva voima ajoissa pysähytetään... Mielipiteeni on, ettei
olisi pahitteeksi saada Kristian-kuningas uskomaan, kuinka
välttämätöntä hänelle on ottaa heiltä ainakin Gotlanti Olavi herran
kuoleman jälkeen... tätä olisi huomautettava Kettil-piispalle."

"Mitenkähän olisi -- te itse ette voi piispaa tavata, ennenkuin hän
saapuu kaupunkiin, ja silloin se on pian myöhäistä -- mitenkähän olisi
siis, jos minä itse ratsastan hänen vastalleen?"

"Mainiota, herra David... sitä neuvoa minä kiitän!... Niin, ratsastakaa
piispan vastalle ja sanokaa hänelle, mitä minä nyt olen sanonut teille.
Kun hän sitten saapuu tänne, niin luulen, että hän pitää yhtä tärkeänä
kuin minäkin, että saamme tavata toisiamme, ennenkuin hän menee
kuninkaan puheille."

"Niin minäkin luulen!"

Kaniikki lähti sitten ritarin luota, joka käski heti muutamain miesten
nousta satulaan.

Mutta päivän hetket kuluivat, antaumissopimuksen alle kirjoitettiin, ja
tanskalaiset herrat valmistautuivat lähtöön. Rannassa laivasillan
vieressä odotti jo laiva valmiina, jolla heidän piti kulkea erääseen
lybekkiläiseen alukseen. Se veisi heidät sitten Kyöpenhaminaan. Herroja
varrottiin, tuuli oli hyvä, ja laiva oli valmis nostamaan ankkurin,
mutta laivuri sai varttoa.

Viipymiseen oli syynä oikeastaan herra Filip Akselinpoika. Herra Klaus
Rönnow, tanskalainen marski, oli kovin suuttunut siitä, että
Filip-herra oli lähettänyt viestin Kaarlo-kuninkaalle pyytäen päästä
hänen puheilleen, ja hän tahtoi odottaa tämän viestin tuloa ensin.
Ritarin käytöksessä oli jotakin salamyhkäistä, joka herätti viekkaan
marskin epäluuloja, vaikkei hän ollut mitään huomaavinaan. Hänen
asiansa koski Akselinpoikain sukua yksityisesti, oli Filip-herra
sanonut, ja siihen saatiin tyytyä.

Silloin tuli ritarien majataloon Helmich-kaniikki, itsepintaisen
yskänsä vainoomana, kuten tavallisesti.

"Jumalan rauha, jalot herrat!" sanoi hän, ja herrat tervehtivät häntä
yhtä ystävällisesti takaisin.

"Voin tavallani tuoda teille sanan kuninkaalta, Filip-herra", sanoi hän
sitten, "sillä palvelijanne ei ole luultavasti vielä ehtinyt takaisin,
koska kuninkaan päällysmies, Klaus Lang hänet pidätti..."

"Hyvä", huudahti Filip-herra, "ja tiedättekö myöskin, minkä vastauksen
kuningas on antanut palvelijalleni?"

"Kuningas odottaa teitä", vastasi kaniikki, mutta lisäsi viekkaasti
hymyillen, "mutta minkä vastauksen hän antaa kosintaanne, sitä en
tiedä."

Ritari karahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät tulta
ja salamoita. Ellei kaniikki olisi ollut papillisessa puvussa, olisi
ollut vaara tarjona, että ritari olisi käsivoimin rangaissut hänen
nenäkkyyttään.

"Kosintaani?" huusi ritari. "Mitä sillä sanalla tarkoitatte, kaniikki?"

Marski seisoi vimmastuneen ritarin takana nauraen partaansa, ja hänen
läsnäolonsa lieneekin ollut pääsyynä ritarin herkästi kuohahtavan
mielensä liikkeeseen.

"Suokaa anteeksi, jos olen jollakin tavoin sopimattomia puhunut",
lausui kaniikki viattomasti ja makeasti, "en tiennyt, että teille on
ollut salaisuutena, että veljenne, Iivari-herra, kosi Kaarlo-kuninkaan
tytärtä, Magdalena-neitiä."

Ritari oli kotvasen vaiti, näki, että hän sai ponnistella voidakseen
olla ruhtomatta maahan vastenmielistä kaniikkia, joka oli ilmestynyt
kuin ruma nokkonen hänen kukkaskoriinsa. Senverta malttia hänellä
sentään oli, että ymmärsi mahdottomaksi saada kaniikkia tai marskia
uskomaan edellisen puhetta perättömäksi. Sellainen yritys vaan ennemmin
vahvistaisi kuin kumoisi sen.

Siksi hän riensi kiireesti huoneesta, ikäänkuin ei haluaisi enempää
kysellä eikä kuulla hävyttömän papin puheita. Siten jäi Helmich
kahdenkesken tanskalaisen marskin kanssa.

"Toden puhuen, herra Klaus", lausui edellinen, "en ollut varma,
arvasinko oikein, ennenkuin ritarin käytös sen osoitti todeksi."

"Mitä olette sillä sitten voittanut?" kysyi Klaus-herra, jonka huulilla
oli hymy vielä jälellä.

"Olen sillä osoittanut teille todeksi asian, jota tuskin olisitte
uskonut, jos olisin sen teille vaan kertonut, nimittäin että nuo
Akselinpojat pyrkivät..."

Yskä keskeytti Helmichin, ja marski kävi paljoa vakavammaksi kuin hän
oli tähän asti ollut.

"Nämä Akselinpojat pyrkivät...?" auttoi hän kaniikkia alkuun.

"Nämä Akselinpojat, joilla jo on Gotlanti ja joukko läänityksiä
Tanskassa, sekä Skånessa että saarilla, pyrkivät nyt yhä lisäämään
alueitaan... Katsokaahan vaan, herra marski, etteivät ne vaan ulota
sitä niin laajalle, että osa siitä tulee Tanskan, osa Ruotsin kruunun
alle!"

"Ne ovat mahtavia miehiä!" vastasi varovainen Klaus-herra, ei muuta.

"Niin, jopa liian mahtavia, herra marski, ja jos Iivari-herra saa
Kaarlo-kuninkaan tyttären puolisokseen, on hän Ruotsin kruunua sangen
lähellä... Mielestäni tekisi Kristian-kuningas viisaasti, jos ajoissa
katsoisi, etteivät nämä herrat kasvaisi häntä päätä korkeammalle...
Muuten, kuten ymmärrätte, ei tämä ollut asianani teille, herra
Klaus..."

Tätä äkkinäistä käännettä asiasta toiseen seurasi pikainen, mutta
terävä ja läpitunkeva katse marskiin. Arvattavasti oli tämä sen
näköinen, kuin Helmich tahtoikin hänen olevan niin tärkeän viittauksen
jälkeen. Hän jatkoi siis sitä mitä rauhallisemmalla tavalla jättäen
sikseen Akselinpojat tuumineen kuin vähäpätöisimmän seikan maailmassa.
Hän olisi tuskin voinut paremmin kiinnittää teräväjärkisen kuulijansa
huomiota esittämänsä asian tärkeyteen, joka sitäpaitsi puhui jo
semmoisenaankin tarpeeksi selvää kieltä Klaus Rönnowin veroiselle
valtiomiehelle.

"Asiani on", jatkoi kaniikki kuiskaten, "ilmoittaa teille, ettei
Kettil-piispa tule Tukholmaan ennenkuin huomenna... Mutta kaikki menee
hyvin, kuten olen sanonut teille, jos Kristian-kuningas muuten panee
jotakin arvoa Ruotsin kuninkuuden pitämiseen."

Oli kolme toisistaan läheisesti riippuvaa seikkaa, joiden eteen
Helmich-kaniikki työskenteli, ja kaikki ne tarkoittivat samaa --
arkkipiispan takaisin saattamista, mikä taasen tuottaisi hänelle
itselleen piispansauvan. Ensiksikin hän tahtoi erottaa Niilo Sturen ja
muut etevät suurmiehet, näiden muassa Akselinpojat Kaarlo-kuninkaasta.
Toiseksi hän tahtoi vähentää Kaarlo-kuninkaan vastustusvoiman niin
mitättömäksi kuin suinkin, mikä tapahtuisikin edellisellä keinolla.
Kolmanneksi hän tahtoi rajoittaa noiden Akselinpoikain omaa valtaa,
ettei heistä olisi omin neuvoin esiintymään arkkipiispaa vastaan.

Marski näki hänen tarkoituksensa, mutta ainoastaan lähimmän, ja siinä
hän oli valmis kaniikkia auttamaan. Tosin hän selvästi näki suurella
ihmistuntemuksellaan, ettei todellista sopua voisi koskaan syntyä niin
erilaisten miesten välillä kuin arkkipiispa Jöns ja kuningas Kristian.
Mutta hän tiesi myöskin mikä vaikutus itsensä säilyttämisvietillä
on ihmiseen, ja hän näki päivän selvästi, että tanskalainen
Kristian-kuningas oli vapautetulla arkkipiispalla ainoa keino, jonka
avulla hän voi säilyttää asemansa Kaarlo-kuningasta ja hänen ystäviään
vastaan. Samalla hän ymmärsi, että jos arkkipiispa pääsisi vapaaksi
ilman mitään toimenpidettä Kaarlo-kuninkaan puolelta, oli hän
kokonaisen sotajoukon arvoinen häntä vastaan.

Marskille ja Helmichille oli Filip-herran kosinnan tulos kuitenkin
peräti tärkeä. Jos Kaarlo-kuningas antaisi suotuisan vastauksen, olisi
kummallakin paljon pelättävää; jos päinvastoin kävisi, kääntyisi siltä
taholta tuleva vaara etupäässä Kristian-kuningasta vastaan. Herrat
olivat senvuoksi kiihkeässä jännitystilassa odottaessaan Filip-herran
palaamista.

Tämä kohtasi heti majatalon ulkopuolella palvelijansa; hänen kanssaan
tuli eräs Kaarlo-kuninkaan ritareita ja Klaus Lang, joiden tuli viedä
Filip-herra kuninkaan luo.

Heidän tullessa rahatalolle oli siellä paljon kuninkaan miehiä, ja
portaissa kulki edestakaisin ritareita ja korkeita kirkonmiehiä.
Kuninkaalla oli sinä päivänä paljon tehtävää, mikä näkyi vielä
paremmin, kun Filip herra saapui suureen saliin, jossa oli useita
ritareita, kirkonmiehiä ja päällysmiehiä puheille pääsyä odottamassa.
Nyt oli herra Krister Pentinpoika kuninkaan luona, ja he keskustelivat
niin äänekkäästi, että se kuului saliin, vaikka ovi oli sulettu. Kesti
ison aikaa, ennenkuin ovelle ilmestyi hovipoika avaten sen; sitten
tulivat kuningas ja ritari saliin, kumpikin nähtävästi hyvin
kiihtyneinä. Ritari, joka oli vienyt Filip-herran kuninkaan asuntoon,
astui nyt esille saattaen tanskalaista ritaria kädestä ja sanoi, ken
hän oli.

"Hyvä", virkkoi kuningas tuikeasti, "mitä tahdotte, herra Filip?"

"Tulen kosima-asioissa!" vastasi ritari jonkunverran vapaammin, kuin
kuningas missään tapauksessa voi suvaita.

"Jos se on samaa laatua kuin veljennekin kosinta", vastasi kuningas,
"niin panetan teidät tyrmään!"

"Mitä veljeni on tehnyt, siitä hän itse vastatkoon", vastasi ritari
avomielisesti, "mutta se asia, jota tässä aion veljeni puolesta teille
esittää, ei antane teille oikeutta heittää vieraan kuninkaan ritaria
tyrmään. Saattaapa vielä käydä, että tarvitsette urheata kättä näinä
riidan ja petoksen aikoina, ja olkaa silloin varuillanne, ettette
työntäisi luotanne, mitä teille tarjotaan ystävyydellä ja
luottamuksella...!"

"Mitä tarjoatte siis minulle, herra Filip Akselinpoika?"

"Veljeni, Iivari-herra, on lähettänyt minulle sanan ja kirjeen, jossa
hän pyytää minua ennen Tukholmasta lähtöäni käymään hänen puolestaan
kosimassa tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä, Kaarlo-kuningas... Ja
tätä asiaa olen nyt tullut ajamaan!"

Kuningas sekä kalpeni että punastui tätä kuullessaan, ja hänen
katseensa kävi niin kovaksi ja teräväksi, ettei hänellä näyttänyt
olevan kyllin ankaroita sanoja ilmaistakseen kaiken sen vihan ja
ylenkatseen, jota hän tänä hetkenä tunsi. Hän oli varma rahvaan ja
kaupunkilaisten uskollisuudesta ja luuli sillä saavuttaneensa niin
varman aseman, ettei hänen tarvinnut vihaansa hillitä, ainakaan
silloin, kuin kysymyksessä oli ilmeinen vihamies, kuten nämä
Akselinpojat.

"Jos oikein tekisin. Filip Akselinpoika, niin ajattaisin sinua
raipoilla pitkin Tukholman katuja rangaistukseksi röyhkeydestäsi...
Veljesi harjoitti petosta Nyköpingin linnassa, silloinkuin minun täytyi
lähteä valtakunnastani, rosvona ja murhaajana on toinen veljesi
kierrellyt valtakuntaani ja viimeksi hän on petoksella ja kavaluudella
yrittänyt varastaa minulta, mitä minulla on kalleinta maailmassa,
tyttäreni, ja olisi siinä onnistunutkin, ellei eräs rehellinen ritari
olisi miekkansa avulla häntä pelastanut..."

"Herra kuningas!..." uskalsi Filip-herra keskeyttää, "mitä nyt puhutte,
ette sano rehellisenä ritarina, ja minä annan henkeni ja vereni siitä,
ettei veljeni, Iivari-herra ole konsanaan tehnyt tekoa, jota hänen
pitäsi hävetä... Ja mitä puhutte väkivallanteosta tytärtänne kohtaan,
siitä sanon veljeni vapaaksi, niin totta kuin itse kuulen ensi kertaa
siitä puhuttavan."

Ritarin uljas puhe ihmetytti kuningasta, ja olipa likeltä, ettei hänen
puolustuspuheensa poissa olevan veljen puolesta tehnyt suurta
vaikutusta häneen. Mutta tänä hetkenä oli asia kuitenkin niin selvä
ja totuus niin varma, ettei voinut tulla kysymykseenkään, että
Filip-herran ritarillinen esiintyminen pelkästään järkähdyttäisi
hituakaan hänen saamaansa käsitystä. Senverta siitä kuitenkin seurasi,
että kuninkaan ensi kiukku lauhtui, ja samalla jo myöskin sikseen
uhkaus asettaa ritari sen hirveän häväistyksen alaiseksi, josta hän
puhui.

"Puhutte hyvin veljenne puolesta, Filip Akselinpoika, mutta rosvolle en
koskaan anna tytärtäni, siinä vastaukseni!"

"Mutta sitä ei voida koskaan todistaa, Kaarlo-kuningas!" lausui Filip,
kuninkaan sanasta rohkaistuneena. "Helpompi on minun todistaa, että ne,
jotka ovat veljestäni sitä sanoneet, ovat röyhkeitä valhettelijoita."

"Älkää pahentako asiaa!" vastasi kuningas, äänessään ja katseessaan
taasen äskeinen ankaruus, "asia on todistettu ja yhtä varma kuin
vastaus, jonka nyt toistamiseen annan teille: rosvolle en koskaan anna
tytärtäni!"

Sitten viittasi kuningas luokseen pari muista herroista, mutta vielä
viipyi Filip-herra eikä näyttänyt mielivän tyytyä saamaansa
vastaukseen. Kuningas katsoi syvästi häneen.

"Onko tämä viimeinen sananne, Kaarlo-kuningas?" kysyi ritari, äänessään
uhkaava sävy.

"On", vastasi kuningas, mennen sisähuoneeseen.

Synkin mielin lähti Filip Akselinpoika Kaarlo-kuninkaan luota. Ei siinä
kyllin, että hänen veljensä pyyntö oli hyljätty, siihen oli lisätty
vielä loukkaus, ja vanhan Varbergin herran, Akselin, omituinen
ritarillisuus oli mennyt hänen pojilleen perinnöksi. Omaa valtaansa
levittäessään he tosin kyllä tekivät yhtä ja toista, mutta silloin he
olivat miekka kädessä valmiit vastaamaan teoistaan, tulkoon
seuraukseksi mikä tahansa. Vieläpä veljeksistä vanhinkin, vanha
Olavi-herra Visborgissa, joka nykyään eli melkein merirosvona,
katsoi hänkin toimivansa, kuten oivan ritarin tulee, ja nimeä
"väärintekijä", joka hänelle oli annettu, piti hän kunnianimenä. Sillä
kauppamies ei hänestä ollut mikään. Hän oli noita vanhan ajan
ritareita, joka ei milloinkaan pelosta väistynyt siitä mitä piti
oikeutenaan, mutta joka samalla oli sokea näkemään, että muillakin
voisi olla sama oikeus kuin hänelläkin. Hän, joka oli katsonut
ritarikunniaansa sen loukanneen, että oli kerran kohottanut hattuaan
Eerik-kuninkaan rakastajattarelle, kauniille Cecilialle, hän ei pitänyt
sopimattomana purjehtia merirosvona Itämerellä ja ryöstää jokaisen
vastaan tulevan kauppalaivan. Tuulahdus vanhaa saksalaista
rosvoritariutta oli tullut Pohjolaan; Gotlanti oli yhäti sen
merirosvoelämän tyyssijana, jonka vitaliveljekset olivat alottaneet, ja
jota maistaan karkoitettu Eerik-kuningas sitten jatkoi. Sellainen elämä
ei himmentänyt yhtään ritarin kunniaa, ja jos joku olisi saanut
Olavi-herran vakuutetuksi siitä, että hän sillä turmeli kaiken
tosiritarillisuuden, olisi hän epäilemällä ollut heti valmis siitä
luopumaan.

Mutta juuri siitä syystä, että tämä ritarillisuus oli näille
veljeksille niin ominaista, koski Filip-herraan syvästi, kun hänen
täytyi kuulla sellaisia sanoja mieheltä, jonka tyttären hänen veljensä
oli aikonut naida. Ja solvaus vaati kostoa, oli se kuninkaan tai kenen
tahansa tekemä.

Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan paljon tehtävää. Veljensä
Iivari-herran toivoi hän tapaavansa Tanskaan tultuaan, mutta Eerik
veljelleen Suomeen täytyi hänen lähettää tieto siitä, mitä oli
tapahtunut.

Hän pistäytyi senvuoksi rahatalolta mennessään erään saksalaisen
kauppamiehen luo, joka hyvin tunsi sekä hänet että hänen veljensä, ja
kirjoitti siellä kiireesti kirjeen Eerik-herralle ilmoittaen hänelle,
mitä oli tapahtunut, sekä pyysi kauppamiehen pitämään huolta, että se
saatettaisiin varmain kätten kautta Suomeen hänen veljelleen,
Eerikille. Kauppamies lupasi tehdä sen, ja Filip-herra meni nyt vähän
tyynempänä suoraa päätä rantaan, jossa löysi odottavan laivan ja muut
herrat paitsi marskia, herra Klaus Rönnowia.

Eräs mies lähetettiin viemään sanaa hänelle, jonka luona kaniikki oli
vielä.

Herrat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa kuullessaan, että
Filip-herra oli majataloon poikkeamatta mennyt suoraa päätä
laivarantaan. Marski, joka ei tiennyt, mitä kuninkaantyttärelle oli
tapahtunut ja kuinka se oli suututtanut kuningasta, ei voinut niin
täydellisesti selittää Filip-herran tekoa kuin kaniikki, ja siksi oli
hänen katseessaan hiljainen kysymys. Mutta Helmich oli liian viekas
antaakseen omalla katseellaan kaukaistakaan vastausta siihen. Hän antoi
päinvastoin ritarin käytökselle selityksen, joka vielä enemmän
varmistaisi marskia siinä, että Akselinpoikain kasvava valta ja
kunnianhimoiset unelmat olivat ajoissa keskeytettävät.

"Minusta näyttää", sanoi hän, "että ankara ritari on saanut tukea
ylpeydelleen, koska hän ei katso tarpeelliseksi tulla meille
selittämään, miksi hänelle näin äkkiä kiire tuli."

"Tai päinvastoin!" lausui marski.

"Minusta olisi Filip herran luonteen mukaista", vastasi kaniikki,
"tulla ensiksi tänne kiukkuansa purkamaan!"

Marski ei näyttänyt kuuntelevan. Eräs aseenkantaja tuli sisään ja
auttoi hänen hartioilleen suopelinnahalla päärmättyä viittaa. Sitten
hän oli valmis lähtemään laivalle.

"Te olette teräväsilmäinen mies!" sanoi hän mairittelevasti hymyillen
sekä lausui jäähyväiset kaniikille.




VI.

"Nyt on puoliyö!"


Kettil-piispa käveli kiivain askelin huoneessaan Linköpingin
piispantalossa. Hän oli nähtävästi mitä kiihkeimmässä jännitystilassa.
Se näkyi hänen kasvoistaan ja niistä katkonaisista sanoista, joita
häneltä tuolloin tällöin pääsi. Hän pysähtyi väliin kesken kävelyään,
ikäänkuin jotakin kuunnellen, väliin hän astui ikkunan luo kadoten sen
syvennykseen. Hän nojausi niin kauas kuin ulettui akkunaa vasten ja
tuli taasen lattialle jatkaen entistä vaellustaan, pysähtyen heti, jos
vanha kattolaudoitus naksahti tai pieninkin ääni kuului.

Hän oli heti Kaarlo-kuninkaan paluusta tiedon saatuaan rientänyt
Tukholmaan, mieli täynnä iloisia toiveita, kun pyrkimyksensä olivat
vihdoinkin vieneet toivotuille perille. Silloin oli hän Kolmårdenissa.
Krokeksin luostarin lähellä tavannut herra David Pentinpojan, ja
silloin luhistuivat hänen toiveensa kerrassaan maahan.

Haavoitettuna jalopeurana tuli hän silloin Kaarlo-kuninkaan luo, eikä
tämä ollut vielä konsanaan kuullut keneltäkään sellaisia sanoja kuin
piispa nyt lausui kuninkaalleen.

"Häpeää ja vaurioita olette te tuottanut Ruotsin maalle", niin hän oli
lausunut. "Me olemme, minä ja sukulaiseni panneet veremme ja
omaisuutemme alttiiksi kutsuaksemme teidät vieraalta maalta, mutta mitä
te olette tehnyt, Kaarlo-kuningas?... Surulla olemme kuullut, että
olette suostumuksettamme laskenut menemään Ruotsin viholliset; ei
milloinkaan Ruotsi saa niin monta ja rikasta ja mahtavaa herraa
valtaansa kuin he, ei koskaan! Ja me heidän saartajiaan kuitenkin
olimme, ettekä te! Emme konsanaan saa siitä vahingosta korvausta, se
täytyy minun sanoakseni, että niin suuri on vahinko ja häpeä, että
saamme sylkeä ja sanoa hyi!"

Kuumaverinen piispa ei ollut saattanut hillitä vihaansa eikä kuningas
voinut häneen mitään vaikuttaa. Piispa osoitti niin suurta
välinpitämättömyyttä häntä kohtaan, että hän loukkasi tällä puheellaan
itse asiassa sitä mahtia, joka oli kuninkaan tukena, nimittäin
rahvasta. Hän sanoi sillä melkein itsensä irti uskollisuudesta
Kaarlo-kuningasta kohtaan. Ja kuningas oli entisensä kaltainen.
Hän ei ollut itse asiassa mitään oppinut eikä mitään unhottanut
seitsenvuotisen maapakonsa aikana.

    He erkanit äkkiä toisistaan
    ja rakkaus sammui kerrassaan,

sanoo suuri riimikronikka antaen rakkauden kuningasta kohtaan sammua.
Eikä hänen juolahtanut mieleenkään ryhtyä mihinkään varokeinoihin,
vaikka hänen kruununsa oli vaarassa, samassa kuin sitä rankaisematta
uhattiin.

Asiat olivat sitten menneet, kuten viekas kaniikki oli aprikoinut.
Piispa kutsutti omasta ehdostaan tanskalaiset herrat takaisin, ja he
tulivatkin, kun piispa oli uhannut muuten tuottaa heidät väkivallalla.
Ja silloin sovittiin ja vahvistettiin piispan ja tanskalaisen marskin
kesken, mitä oli jo ennen vahvistettu edellisen ja Helmichin kesken, ja
piispa läksi sitten Tukholmasta matkustamaan hiippakuntaansa.

Mutta siellä hän oli siitä alkaen vaeltanut kuin nokkosilla.
Kaarlo-kuninkaan käsissä oli nyt kuitenkin valta, ja hän voi jos niin
tahtoi, tehdä yhtä ja toista estettä piispalle. Pahinta oli, että
rahvas näytti olevan hänelle täysin taattuna tukena. Uplantilaiset ja
etenkin taalalaiset olivat hänelle vilpittömän uskollisia. Puuttui
vaan, että Tukholman linnakin joutuisi vielä hänen käsiinsä. Sillä sen
oli herra Ture Turenpoika (Bjelke) osannut pidättää itselleen,
tanskalaisen marskin antautuessa Kaarlolle, joten tämä ei antaumisesta
voittanut rahtuakaan. Oli tuskin luultavaa, että Ture-herra jaksaisi
kestää arkkipiispan tuloon asti, jos nimittäin Kristian-kuningas
puolestaan katseli asioita samoilla silmillä kuin Kettil-piispa ja
marski.

Siitä riippui nyt kaikki, ja Kettil-piispa oli uuttera huolehtimaan
Ture-herralle riittävästi elintarpeita. Eräs Söderköpingiin poikennut
laiva oli lähetetty sieltä pohjoiseen päin viemään Ture-herralle apua
Tukholman linnaan. Piispa oli saanut siitä varman tiedon ja oli heti
lähettänyt luotettavan miehen Tukholmaan saadakseen kuulla, kuinka
yritys oli onnistunut.

Tätä miestä piispa nyt odotti. Kuusi päivää oli jo kulunut, eikä häntä
vielä kuulunut, ja koko ajan olivat tavalliset syysmyrskyt -- oli
marraskuun puoliväli -- riehuneet hurjemmin kuin koskaan. Nytkin ulvoi
myrsky jättiläiskeuhkoin vinguttaen katolla olevaa tuuliviiriä, joka
heilui edestakaisin yhtä levottomana kuin piispa itse.

Tämä jatkoi kävelyään. Väliin hän luuli kuulevansa hevosen
laukkaamista, ja silloin hän riensi ikkunalle nähdäkseen, että oli
kuullut väärin. Väliin hän taasen oli selvästi kuulevinaan miehen
huutavan portin takana -- hän oli varma, ettei se nyt ollut erehdystä,
jota se oli kuitenkin. Siten hän kulki edes ja takaisin ajatusten
hurjasti harhaillessa.

Silloin kajahti kumeasti kellojen soitto Pyhän Laurin tornista
ilmoittaen puoliyötä.

"Nyt on puoliyö!" huokasi piispa ja pysähtyi tirkistämään ikkunasta
sysimustaan yöhön.

Oli jonkunlainen keskeytys myrskyn lomassa, ja nyt kuuli piispa
varmasti hevoskavioiden kapsetta.

Piispa sävähti, ja koko hänen olemuksensa näkyi keskittyvän kuulo- ja
näköaistimiin.

Hän kuuli huudettavan ja kolkutettavan portille, ja silloin hän
vetäytyi äkkiä huoneeseensa.

Hänelle tuli äkkiä mieleen, että tulijat voivatkin olla kuninkaan
väkeä. Hän muisti, miten hänen isoisänsä kävi Räfvelstassa, ja veri
hyytyi silmänräpäyksessä hänen suonissaan.

Mutta kolkutusta kesti, ja samalla palasi piispan luontainen rohkeus.
Hän riensi lähimpään huoneeseen, herätti toisen siellä nukkuvista
asepojista ja käski hänen mennä portille kysymään, ken siellä oli.

Poika pukihen kiireesti ja juoksi unimielissään portaita alas, mutta
piispan hovimestari oli ollut huolekkaampi kuin piispa luulikaan. Poika
kohtasi portaissa hovimestarin, joka pisti sytytetyn soihdun hänen
käteensä käskien hänen mennä ylöspäin. Itse hän johdatti syvimmillä
kunnianosoituksilla isoon saliin tummapukuista miestä, jota seurasi
muutamia herroja.

Nyt tuli Kettil-piispa tulijoita vastaan.

"Terve, hovimestari!" sanoi hän koettaen soihdun häilyvässä valossa
eroittaa, keitä tulijat olivat. "Terve, mitä vieraita saatatte luokseni
keskellä yötä?"

Mutta tummapukuinen mies otti hatun päästään ja heitti tumman pääverhon
taaksepäin; niiden alta ilmestyi kummastuneen piispan nähtäviin Ruotsin
arkkipiispan, Jöns Pentinpoika Oxenstjernan synkät, kylmät ja
tunteettomat piirteet.

"Pyhän Laurin kello ilmoitti uuden päivän alkaneen pysähtyessäni teidän
portillenne, piispa Kettil! Olkoon se samalla uuden päivän alkuna
meille kaikille ja meidän asiallemme!"

On vaikeata kuvata, kuinka avomielisen Kettil-piispan kasvoinilme
vaihtui, kun hän näki, ken tulija oli. Levottomuus haihtui ja hänen
silmänsä säteilivät ilosta. Hänelle se oli uuden päivän alku sanan
täydessä merkityksessä, ja hän riensi avosylin palannutta sukulaistaan
vastaan.

Mutta tämä oli entisensä kaltainen, mahdollisesti vielä hiukan
jäykempikin ja luokseen laskemattomampi kuin ennen. Kuten talvinen
tuuli joskus syleilee juuri puhjenneita kukkasia, niin tervehti
arkkipiispakin nyt alapiispaansa. Tämä ei voinut olla sitä huomaamatta,
mutta hän oli vieraansa tulosta siksi iloissaan, ettei pannut siihen
sen enempää huomiota.

"Olkaa tervetullut, rakas isä!" lausui hän sydämellisesti. "Olkaa
tervetullut valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas on piankin taas tieltänne
väistyvä!"

"Kaarlo-kuningas ei olisi milloinkaan polkenut Ruotsin maata", sanoi
arkkipiispa, mutta jätti äkkiä tämän asian lisäten: "Jos teillä on
luotettavaa miestä, sukulaiseni, niin antakaa hänen astua hevosen
selkään ja ratsastaa hiljaa matkatoverini perässä... haluan tietää,
aikooko tuo jalo ritari matkustaa suoraa päätä kuninkaan luokse."

"Matkatoverinne?" kysyi piispa kummastuneena.

"Sain tässä yön seutuna matkatoverin, jota kaikkein vähimmin odotin...
jalon ritarin, Niilo Sturen."

"Niilo Sturen?"

"Niin, hänen, hän ratsasti piispankaupunkiinne samalla kuin minäkin...
Teettekö siis minulle sen palveluksen, että hankitte minulle tiedon,
onko hän jatkanut matkaansa vai hakeeko hänkin yömajaa jostakin tässä
herranilmassa."

Piispa huusi luokseen asepojan, joka oli sytyttänyt tammipöydällä
olevat suuret vahakynttilät ja teki paraikaa tulta salin isoon takkaan.
Hän riensi heti esiin ja kuunteli tarkkaavasti herransa käskyä lähtien
salista.

"Nyt jalo sukulaiseni", sanoi arkkipiispa sitten, tullen hiukan
puheliaammaksi, mikäli saliin levisi valoa ja lämpöä, "nyt vasta
ryhdymme työhön taas ja leikimme saman joululeikin kuin seitsemän
vuotta sitten Kaarlo-kuninkaan kanssa... Hän saa vielä muistaa
Räfvestata, jossa minun äidinisäni ja teidän isoisänne sai sortua hänen
paisuvan kunnianhimonsa edestä."

Kettil-piispa ei ollut mikään Kaarlo-kuninkaan ystävä, ja nyt hän oli
erittäinkin sydäntyneenä häntä kohtaan siitä, että hän oli
laimiinlyönyt vankina olevan arkkipiispan asian. Mutta nyt, kun tämä
oli ilmielävänä hänen edessään, samana kylmänä, jäykkänä ja
arvoituksenomaisena kuin ennenkin, tunsi hän kerrassaan vihansa
kuningasta kohtaan haihtuneen sekä pelkonsa, jota oli tuntenut sekä
omasta että arkkipiispan puolesta. Sitäpaitsi tunsi hän, tai luuli
ainakin tuntevansa, paremmin mielialan maassa kuin vastatullut, jolle
hän senvuoksi tahtoi sitä ajoissa huomauttaa.

"Minun nähdäkseni meidän täytyy kuitenkin tehdä jonkunlainen eroitus
sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka seitsemän vuotta sitten täältä lähti
ja sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka on nyt takaisin palannut!" sanoi
hän.

"Mikä on siis eroitus?" kysyi arkkipiispa lyhyeen.

"Hänen takanaan on nyt Ruotsin rahvas."

Piispa kertoi samalla lyhyesti, kuinka kuningas oli kutsuttu takaisin
valtakuntaansa; että oli kansan kesken syntynyt huuto, että Ruotsi oli
aina ollut kuningaskunta eikä mikään päämiesalue, ja ettei piispa olisi
saanut yhtäkään miestä mukaansa, sukulaistensa ja ystäväinsä asemiehiä
lukuunottamatta, ellei tätä huutoa tyydytetty.

Arkkipiispa hymyili silloin kylmää hymyään.

"Seisokoon kuinka vankkana tahansa, piispa Kettil", sanoi hän, "hän on
sittenkin kukistuva!"

"Jonkun täytyy kuitenkin olla kuninkaana Ruotsin maassa!"

"Kuninkaana tai muuna, mutta jonkun täytyy Ruotsia hallita!"

"Ei siis Kristian-kuningaskaan?" kysyi Kettil hieman tulisesti, sillä
hän ei oikein käsittänyt, mitä sukulaisensa tarkoitti.

"Sitä tahtonee Ruotsi kaikkein vähimmän", vastasi arkkipiispa, "ja
Ruotsin täytyy saada tahtonsa täytäntöön, niin totta kuin Jumala ja
pyhä Eerik kuningas minua auttakoon."

"Toinen kuningas siis...?" kysyi piispa taas, "ja mistä hänet
löydätte?"

"Nyt kysytte, kuten vanha Birger Jaarli kerran kysyi eräässä
valtakunnan herrain ja miesten kokouksessa... oppinut historioitsijani,
Ericus Olai, Upsalassa luki sen kerran minulle... tiedättekö, minkä
vastauksen jaarli sai?"

"En!"

"Eräs mahtava mies, herra Iivari Sininen astui esille lausuen: senkin
viitan alta, jota minä kannan, voi kuningas löytyä! Saman vastauksen
annan nyt teille, kuitenkin niin ymmärtäen, ettei jokaisesta mahtavasta
miehestä Ruotsissa ole kuninkaaksi ja hänen tekojensa täyttäjäksi."

"No, arkkipiispa Jöns, mitä tarkoitatte siis?"

"Hennot pajupensaat voi helposti sitoa yhteen, mutta paksuja tammia ei
voi... jos ne ovat kasvaessaan pysyneetkin yhdessä, katkaisevat ne
vankimmatkin siteet voiman vartuttua ja kasvun kartuttua... En tahdo
muuta, kuin mitä luonto ja Herramme tahtoo; mitä hän on yhdistänyt,
älkööt ihmiset eroittako, sanotaan... mutta minä käännän lauseen
toisinpäin ja sanon: mitä Herramme tahtoo eroitetuksi, älkööt ihmiset
yrittäkö yhdistää."

"Tahdotteko siis hajottaa Ruotsin valtakunnan pieniin...!"

"Tahdon rauhaa, piispa, rauhaa ja lepoa... Mikä näitä maakuntia sitten
oikeastaan sitoo yhteen. Ei ole pitempi aika kuin miesmuisti siitä,
kuin ne olivat niin vapaita ja itsenäisiä, että toisen asukkaat
kutsuivat toisen asukkaita muukalaisiksi, -- muuta yhdistäjää ei niillä
ole kuin yhteinen kieli! No niin, pysyköön tämä side, mutta sitokoon se
niitä yhteen synnyttämättä alinomaisia tappeluita. Kansa huutaa lakia
ja vanhoja hyviä tapoja... niin, kansan tahto täyttyköön, vieläpä
enemmänkin kuin se haluaa -- maakuntalakien periaate tulkoon voimaan,
ja sitä noudatettakoon!"

"Laamannit hallitsisivat siis maakuntiaan kuten kuninkaat?" kysyi
Kettil.

"Ei, ei, piispa... se aika on ohi! Yhden totuuden alle täytyy meidän
alistua, totuuden, joka on ollut aina voimassa ja tulee aina olemaan...
se totuus on, että kellä valta on, hän sen ottaa, ja Ruotsin kerroilla
on nyt valta... ja he ottavatkin sen. Sitä työtä on tehty jo pitkiä
aikoja... kuninkaanvalta on tyhjä kuori, se on niiden vankkain tammien
yhteinen lehtikupu, joista olen puhunut; mutta olettehan huomanneet,
että se on alkanut kellastua ja varistella vehreitä lehtiään, mikä on
ollut seuraus pakosta. Nyt se on enää pelkkä kuori, se raukee...
rautaside kätkee, ja eri rungot rupeavat rehottamaan vapaina ja
itsenäisinä, kukin erikseen!"

Piispat olivat istuutuneet kahdelle, takan eteen asetetulle tuolille,
ja muut olivat menneet hovimestarin mukana huoneisiinsa. Mutta nyt
avattiin ovet, ja piispan palvelijat toivat hohtavissa hopea-astioissa
virvokkeita, asettaen ne salin suurelle pöydälle.

Näiden poistuttua kumartui arkkipiispa eteenpäin laskien kätensä
sukulaisensa polvelle sekä lausui puoleksi kuiskaten:

"Jos ajattelette oikein, sukulaiseni, mitä nyt olen teille sanonut, ja
jos harkitsette sitä tyvenin mielin, verraten asioita toisiinsa, niin
huomaatte, ettei kuvaukseni sisällä mitään uutta, paitsi sitä, minkä
aika itse on uudestaan luonut, ja se meidän täytyy ottaa semmoisenaan
vastaan..."

"Mutta ajatelkaa, mitä äsken sanoin kansan huudosta saada kuningas ja
kuningaskunta!"

"Pyh... korppi rääkkyy aina sankarin kaaduttua, kun kenttä verestä
höyryää... Jotkut ovat osoittaneet kansalle sortunutta kuningasta, ja
siitä se kirkuu..."

"Mutta kansalla on muitakin miehiä johtajinaan kuin kuningas!"

"Niinpä niin, on olemassa monta Niilo Sturea... pelkkiä haaveksijoita,
piispa!... He eivät maksa enempää kuin ne pölyiset, koinsyömät köydet,
joiden varassa valtaistuimen katos riippuu, ja kun ne katkeevat, niin
romahtaa koko kuninkaallinen komeus maahan, ellei ole jotakuta
panemassa uusia köysiä vanhain sijaan!"

Nyt astuivat arkkipiispan seuruelaiset sekä hovimestari sauvoineen
saliin. Tämä asettui ruokapöydän ääreen pitämään silmällä, että
palvelijat tekivät tehtävänsä, ja ettei mitään puuttunut.

Piispat nousivat tuoleiltaan ja astuivat pöydän ääreen, jonka toiseen
päähän palvelijat olivat asettaneet tuoleja. Muut asettuivat penkeille
pöydän sivuille.

Yleinen äänettömyys vallitsi. Kettil-piispaakin, joka oli leikkisä mies
ja tavallisesti ilon ylläpitäjä seurassa, istui nyt hiljaisena ja
miettiväisenä. Arkkipiispa söi tapansa mukaan hyvin vähän, mutta kiitti
piispan kokkia, joka oli osannut valmistaa niin erinomaisia ruokia.

"Juon teidän kunniaksenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns!" sanoi
piispa tarttuen hopeamaljaan.

"Minä juon teidän maljanne tullaksenne Ruotsin valtakunnan
valtahoitajaksi!" vastasi arkkipiispa lisäten: "me, te ja minä,
alotamme nyt, ja pidämme ajasta vaaria!" Sitten hän tyhjensi maljansa.

Nyt avattiin ovi, ja aseenkantaja, joka oli lähetetty Niilo Sturen
matkaa vaanimaan, astui saliin. Hän meni pöydän päähän arkkipiispan luo
ja teki selkoa toimistaan. Ritari miehineen oli ratsastanut kaupungin
läpi jatkaen matkaansa Norrköpingin tietä.

Arkkipiispa ei lausunut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat
jonkunlaista tyydytystä. Kettil-piispa lausui silloin:

"Tieto näyttää olevan teille mieleen?"

"Tiesin kyllä, ettei hän minua tuntenut", sanoi arkkipiispa hymyillen,
"tahdoin vaan saada täyden varmuuden, ja sen olen nyt saanut, sillä jos
tuo oiva ritari olisi nähnyt, että arkkipiispa Jöns ratsasti hänen
rinnallaan Linköpingiin, olisi hän varmaan pysähtynyt ottamaan lähempää
selkoa hänestä, mikä olisi kuitenkin saattanut olla hyödytöntä..."

Niinpian kuin myöhäinen illallinen oli päättynyt, vei Kettil-piispa
korkean vieraansa tälle laitettuun makuuhuoneeseen.

Aamun ensi hetket kuluivat Jöns Pentinpoika Oxenstjernan nauttiessa
tarpeellista lepoa. Tuottaisivatko ne teot, joista hän uneksi, aamun ja
päivän Ruotsin maalle, vai oliko hän tulevaisuusaatteineen niiden
päivän ensi hetkien kuva, jotka vielä kuuluvat yöhön?

Mutta hänenkin päänsä yli kutoi ajatar lankojaan yhtä hiljaa ja yhtä
varmasti ja ihmisharkinnasta riippumattomasti, kuin otava kääntää
sakaraansa taivaalla.




VII.

Eräs näky.


Samana yönä makasi Niilo Sture miehineen eräässä talonpoikaistalossa
Linköpingin ja Norrköpingin keskivälillä. Hän oli Iivari Akselinpojalle
antamansa lupauksen mukaan tehnyt kaikkensa löytääkseen ryöstetyn
kuninkaantyttären, mutta turhaan. Hän oli silloin tavannut Iivarin
veljen, Äke Akselinpojan Hjulebergissä, ja Iivarin itsekin. Hänen
pyynnöstään hän lähettikin Brodden viemään sanaa ja kirjettä herra
Filip Akselinpojalle Tukholman linnaan, tultuaan varmaksi siitä, ettei
sananvienti koskenut muuta kuin Iivari-herran kosintaa.

Ollessaan tällä asialla Tukholmassa oli Brodde, jonka tarkka äly oli
aina valveilla, saanut kaniikki Helmichiä seuraamalla tietää, että
etsitty kuninkaantytär oleskeli Klaaran luostarissa. Hän oli urkkinut
yhtä ja toista muutakin tietoonsa, senkin, miten kuningas oli
Iivari-herran ilkityöstä julmistunut, sekä sen että Helmich-kaniikki ja
David-herra tekivät kaikkensa kuningasta harhaan johtaakseen. Että hän
itse oli siten joutunut kaniikin huomion esineeksi, sen hän tiesi,
mutta siitä hän vähän välitti. Toimitettuaan asiansa riensi hän minkä
ennätti kohtaamaan herraansa tämän veljen, Svante Bonpojan luona
Ekesjössä.

Heti tästä tiedon saatuaan lähetti Niilo Sture Hollingerin viemään
siitä sanaa Iivari-herralle, joka nykyisin oleskeli Lillön linnassa
koillisessa Skånessa. Itse hän läksi pohjoiseen päin Brodden ja Erkin
kanssa, ja silloin matkallaan oli hän aivan lähellä Linköpingiä
kohdannut arkkipiispan seurueineen. Vasten arkkipiispan luuloa oli hän
tuntenut hänet heti, kun hän avasi suunsa. Ja varmasti olisi juuri se
tapahtunut, jota arkkipiispa ei mielellään olisi suonut, että kuningas
nimittäin saisi ennen aikaansa vihollisensa tulosta tiedon, ellei
Niilo-herra olisi yhä vieläkin ollut saman epävarmuuden ja
levottomuuden vallassa siihen nähden, mitä tekisi ja mihin ryhtyisi,
johon hän jäi lähtiessään Enköpingistä viheriän ritarin ruumiin
äärestä.

Tämä levottomuus oli, jos mahdollista, vielä lisääntynyt, senjälkeen
kuin hän kohtasi arkkipiispan. Oli selvää, että pian koitti se hetki
jona Ruotsin kohtalo ratkaistaisiin. Taistelu oli syttyvä, mikä oli
hänen paikkansa siinä? -- Tähän kysymykseen, joka ennen oli hänellä
niin selvillä, ei hän nyt voinut mitään vastata. Hänestä tuntui, kuin
olisi loihdittuna ajatellut ja toiminut. Väliin tuntui hänestä,
ikäänkuin valittavaa ei enää olisikaan. Hänen täytyi astua näiden
äärimmäisyytten väliin ajamaan Ruotsin, ajamaan rahvaan asiaa niin
tarmokkaasti, että maat ja vuoret kajahtelisi.

Nyt varsinkin valtasi tämä ajatus hänet, kun hän arkkipiispan
kohdattuaan ratsasti öistä matkaansa. Tullessaan yötä viettämään
mainittuun talonpoikaistaloon, oli hänen päänsä näitä ajatuksia
täpötäynnä, ja veri virtasi kuumeisena hänen suonissaan.

Unta ei hän saanut silmiinsä. Syntyvä päivä näytti makaavan
sentnerinpainoisena hänen rinnallaan, ja joka kulunut hetki lisäsi sen
painoa.

Lopuksi hän vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, tuollaiseen unen ja
valveilla-olon välitilaan, jossa sielu on kuin pyörän kehällä, alttiina
sekä unen haavekuvain että päivän todellisuuden vaikutuksille.

Myrsky ulvoi ulkona, ajaen pilviä taivaalla, joten sieltä täältä alkoi
vilkkua sinitaivasta ja tuikkivia tähtiä. Ritarin sielussakin riehui
myrsky. Hänestä tuntui kuin hän keinuisi laivan kannella. Meri pauhasi
hurjasti, pilvenkorkuiset aallot murtuivat laivan yli, laivan liitokset
natisivat, ja joka hetki oli se syöksymäisillään irvistäviin
salakareihin. Yö oli synkkä ja kylmä, ja hänen korviansa viilsi
laivalta kuuluvat hätähuudot. Silloin hänestä näytti, kuin paikkaa
lähestyisi korkea haamu, kuninkaallinen kruunu päässä ja valtikka
kädessä, samassa ratkesi pilvikatto, ja kuu valaisi myrskyävää merta,
kuohuvia aaltoja, epätoivoista laivaväkeä ja korkeata haamua -- joka
oli Kaarlo-kuningas. Mutta kuinka leppeä olikaan hänen katseensa,
kuinka kärsivä, kuinka suruja ja huolia täynnä koko hänen olentonsa! Ja
hänen suuret, ennen niin loistavat ja ylväät silmänsä katsoivat häneen,
ja hän ojensi häntä kohden kätensä sanoen: "Niilo Sture, pelasta
minut!"

-- "Minä olen Ruotsin mies, Kaarlo-kuningas!" vastasi ritari. Ja myrsky
pauhasi, ja laiva natisi, niin että jokainen selvästi näki sen
viimeisen hetken tulleeksi. Ja toisen kerran ojensi surullinen kuningas
kätensä Niilo Sturea kohden ja sanoi viitaten valtikallaan laivaa:
"Katso Ruotsia... se huokaisee kuolemantuskissaan pelastusta huutaen...
pelasta Ruotsi, Niilo Sture!" Mutta ritari oli kuin loihdittuna, hän ei
voinut kättänsä eikä jalkaansa liikuttaa. Silloin tuli suuri, musta
varjo myrskyn siivillä lentäen, se tiheni, se kasvoi himmentäen taivaan
ja meren, ja kaksi käsivartta ojentui siitä, ja kaksi miekkaa välähti,
toinen kuningasta, toinen Niiloa itseään vastaan, ja samassa kuului
ääni, niin kylmä, niin kolkko kuin Jöns Pentinpoika Oxenstjernan ääni
huutaen: "kuole!" -- Samassa kalpeni kuningas vaipuen maahan, ja laiva
murtui räiskyen ja hajoten pirstoiksi karille. Mutta kuollessaankin
katsoi kuningas vielä Niiloon, ja hänen vapisevat huulensa lausuivat:
"liian myöhään, Niilo Sture!"

Niilo heräsi ja avasi silmänsä. Kylmä hiki virtasi hänen otsaltaan, ja
hänen täytyi katsella ympärilleen, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä,
ettei ollutkaan hukkuvan laivan pirstojen keskellä, eikä edessään ollut
kuninkaan surulliset rukoilevat kasvot.

Mutta taivas oli kirkas ja Brodde seisoi ovella ilmoittaen, että
hevoset olivat satuloituina ja lähtöön valmiina. Niilo ei tarvinnut
monta minuuttia ollakseen valmiiksi puettuna ja varustettuna. Hänelle
teki hyvää päästä ratsastamaan hurjassa myrskyssä oriillaan ajaakseen
siten jäytävän levottomuuden mielestään.

Kolmantena päivänä siitä ajoi hän siltaa myöten Penningebyhyn.

Mutta levottomuus vainosi häntä kasvaen yhä suuremmaksi, kuta
vaikeammalta hänestä tuntui astua Kaarlo-kuningasta vastaan, kuta
elävämmin hän muisti Kaarina-kuningatarta, Tuomas-piispaa ja kaikkia
rakkaitaan. Hän oli sanatonna ja umpimielisenä, ja hänen rakas
vaimonsa, joka otti osaa kaikkiin hänen huoliinsa ja joka tiesi, kuinka
syvälle suru oli koskenut hänen sydämeensä, kärsi myöskin paljon ja
koetti turhaan etsiä keinoa, jolla saisi kirkastetuksi hänen surevan,
sumuisen mielensä.

Pian alkoi taistelu arkkipiispan ja kuninkaan välillä. Edellinen
lähetti sanoja ja kirjeitä yli maan yllyttääkseen rahvasta. Moniaalla
hänen aikeensa onnistuikin, rahvasta nousi paljon Kaarlo-kuningasta
vastaan. Ainoastaan taalalaiset ja uplantilaiset pysyivät lujasti
kuninkaan puolella, vaikka arkkipiispa julisti hänet kaikilla
asianomaisilla seremonioilla pannaan.

Siten kului vuosi loppuun, ja uunna vuonna marssi arkkipiispa,
Kettil-piispa, herra David Pentinpoika ja monet muut mahtavalla
sotajoukolla Tukholmaa vastaan, jota he kohta koettivat rynnäköllä
vallata.

Heille ei kuitenkaan menestynyt kaupungin valloitus. Pian kuului
myöskin sanomia, että taalalaiset olivat tulossa kuninkaan avuksi, ja
että Uplannin talonpojat varustautuivat yhtymään taalalaisiin
hyökätäkseen yhdessä arkkipiispan kimppuun, joka oli leirissä Tukholman
edustalla. Tuontuostakin saapui Penningebyhyn viestejä tapahtumista, ja
Niilon miehissä oli se käsitys vallalla, että heidän herransa odotti
vaan taalalaisten tuloa, lähteäkseen niiden johtajana kuninkaan avuksi.
Heidän luulonsa varmistui vielä, kun Penningebyhyn saapui eräänä
päivänä muutamia taalalaisia, joilla oli pitkä keskustelu Niilo-herran
kanssa. Broddelle yksinään oli Niilo selittänyt kaiken, joten hän siis
täydellisesti tiesi, kuinka mahdoton Niilon itsensä oli päättää, mitä
ja miten toimisi, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä herransa kanssa.

Silloin oli kuningas jo ruvennut keskustelemaan vihollistensa kanssa.
Kettil-piispa ja herra Iivari Gren olivat olleet panttivankeja vastaan
kaupungissa keskustelemassa, ja niin suuri oli Tukholman ruotsalaisen
väestön uskollisuus nykyään kuningasta kohtaan, että suuri kansajoukko
oli hyökännyt piispan kimppuun, joka olisi ilman kuninkaan väliintuloa
tuskin päässyt hengissä kaupungista. Penningebyssä tiedettiin myöskin
ehdot, jotka piispa oli tarjonnut kuninkaalle. Hän saisi kuninkuudesta
luopumalla Turun ja Raseporin linnat ja niihin kuuluvat läänit sekä
pohjoisimman Pohjanmaan eli Norrbottenin. Kuningas oli jo melkein
suostunut näihin ehtoihin, saadessaan äkkiä tiedon taalalaisten
tulosta, mutta silloin hän heti keskeytti kaikki keskustelut.

Tällä oli kuitenkin ilmeisesti vaan sangen vähän voitettu. Arkkipiispa
oli itse asiassa liian mahtava ja voi tulla vielä mahtavammaksi. Selvää
oli myöskin, että Kristian-kuningas tulisi keväällä avuksi, jolloin
kuninkaan hukka olisi ihan varma. Hän voi toistaiseksi hylätä, mutta ei
poistaa uhkaavaa onnettomuutta, ja sillaikaa olisi valtakunta
hyödyttömäin sisällisten riitain raatelemana.

Tällä kannalla olivat asiat, kun räikeät torventöräykset ilmoittivat
eräänä aamuna vieraan ritarin pyrkivän Penningebyhyn. Tulija oli Eerik
Akselinpoika, joka ratsasti vähän varrottuaan Penningebyn pihaan.

Hän tuli Suomesta. Hän oli tullut väkineen Ahvenanmaan yli Väddöhön,
aikoen Tukholmaan, mutta oli päättänyt sivumennen pistäytyä
Penningebyssä, jossa hänen molemmat veljentyttärensä, Iliana-rouva ja
Ingeborg-neiti olivat ja jossa hän myöskin toivoi tapaavansa veljensä
ystävän, herra Niilo Sturen.

Hän oli uljas ritari, ulkomuodoltaan suuresti Iivari-veljensä
kaltainen, mutta häneltä puuttui tämän avomieliset piirteet ja
haaveksiva katse. Noista terävistä, mutta tyynistä silmistä loisti
nähtävästi harkitsevan valtiomiehen äly, ja poskien viivat, suun asento
ja halkinainen leuka osoittivat suurta voimaa, kestävyyttä ja
päättäväisyyttä. Aikansa hienoimman seurustelutaidon omisti hän mitä
suurimmassa määrässä, antaen siitä runsaasti näytteitä astuessaan nyt
Penningebyn ritarisaliin, jossa hän näki Briita-rouvan ja
veljentyttärensä. Aamupäivä kului yleisistä asioista ja yksityisistä
sukulaisuussuhteista keskustelemalla; tärkeimpään kysymykseen,
Kaarlo-kuninkaan asiaan, ei koskettu. Mutta jälkeen puolenpäivän
mainitsi Eerik-herra, että hänen miehensä voivat saapua minä hetkenä
hyvänsä, ja siitä sai hän etsimättä aiheen siirtää keskustelun
huomaamatta vakavampiin asioihin. Hän oli nyt kahdenkesken Niilo-herran
kanssa, joten hän voi vapaammin ruveta keskustelemaan sellaisista
asioista.

"Olette veljeni ystävä, herra Niilo", sanoi hän, "ja minä kiitän teitä
hänen puolestaan siitä, mitä olette hänelle tehnyt... Opittuamme
paremmin toisiamme tuntemaan, luulen, että ystävyytenne ulettuu
minullekin!"

"Siihen voitte luottaa herra Eerik, niinkauan kuin olette Ruotsin
mies", vastasi Niilo Sture.

"Ja kuka on siis mielestänne näinä aikoina Ruotsin mies, kun kaksi
taistelee toistansa vastaan, ja kumpikin sanoo taistelevansa Ruotsin
puolesta?"

"Ken voi unhottaa itsensä ja omat etunsa Ruotsin tähden, on Ruotsin
mies!"

Eerik-herran kysymykseen ei oikeastaan ollutkaan aivan helppo vastata,
mutta hänen nyt saamassaan vastauksessa oli semmoisenaan kärki, joka
kiihdytti Eerik-herraa enemmän selvittämään asiaansa, samalla kuin se
sisälsi opin, jota hän ei voinut käsittää. Hän oli kaikissa suhteissa
aikansa lapsi, jonka aikeet olivat kokonaan itsekkäitä. Hän oli myöskin
siksi kylmäverinen, ettei loukkaus ja solvaus saanut häntä --
päätarkoitustaan unhottamaan. Solvaus ei häntä siis harhaan
johdattanut, hän käytti sitä vaan keinona. Tällä kertaa se tuli hänelle
aiheeksi hyökätä avoimesti Kaarlo-kuninkaan kimppuun.

Ettei hän siltä aikonut yhtyä arkkipiispaan, ymmärtää jokainen, ken
muistaa hänen käytöstään Kaarlo-kuninkaan edellisessä karkoittamisessa.
Silloinkin oli hän siinä yhtenä päämiehenä, ja valtahoitajana hän
sitten läksikin Suomeen, arkkipiispan hommatessa emämaassa
Kristian-kuninkaan kutsumista. Mutta ellei hänen tarkoituksenaan siis
ollut arkkipiispan kunnian lisääminen, ja jos kuninkaan solvaus hänen
veljeään kohtaan oli hänelle vaan tekosyynä, niin mikä oli hänen
todellinen tarkoituksensa?

Niilo Sturella oli ollut riittävästi aikaa itsekseen miettiä ja punnita
eri henkilöitä ja heidän suhdettaan siihen asiaan, joka hänelle oli
kaikki kaikessa, ja Akselinpojat olivat tietystikin olleet niiden
luvussa. Hän oli tarkasti harkinnut heidän luonteitaan ja
tarkoituksiaan, mutta tyydyttävää vastausta hän ei ollut löytänyt tälle
kysymykselle.

Eerik-herra puolestaan, joka oli ollut yksi Niilo Sturen halveksijoita,
koska ei voinut käsittää hänen itsensä uhraamisen suuruutta, oli nyt
muuttanut käsitystään hänestä huomattuaan hänet mieheksi, jonka
uskollisuus oli mitä suurimman arvoinen. Keskustelussa koetti hän nyt
kaikin tavoin karttaa omille pyyteilleen vähemmän tärkeiden kohtien
koskettamista, mutta iski sitä innokkaammin asiaan, kun katsoi
mahdolliseksi tutkia isäntänsä todellista ajatusta kuninkaasta ja
arkkipiispasta.

"Olette oikeassa, herra Niilo", sanoi hän, "ritarin velvollisuus on
uhrata kaikkensa maansa edestä... mutta sallitteko minun tehdä erään
kysymyksen puhuessamme nyt näin ystävyksin toistemme kanssa, mitä
arvelette nykyisestä taistelusta?"

Niilo ei heti vastannut, ja Eerik-herra lisäsi:

"Jos saan tehdä johtopäätökseni siitä, että te istutte rauhassa ja
levossa täällä Penningebyssä, niin lienee teille yhtä epämieluisaa,
kumpi tahansa voittaakin."

"Ja jos niin olisi?"

"Niin arvelen, että toivoisitte kolmatta, joka voisi oikein ajaa
Ruotsin asiaa?"

"Epäilemättä minä ja ken tahansa kunnon mies seuraisi sitä, joka voisi
oikein ajaa Ruotsin asiaa, joka tekisi lopun näistä taisteluista ja
veisi Ruotsin asiaa eteenpäin... siinä olette todella oikeassa, herra
Eerik, mutta voitteko nimittää minulle miehen, joka siihen kykenisi?"

"Mahdotonta ei liene sellaista miestä löytää", vastasi Eerik-herra
hymyillen sekä lisäsi, "entäs te itse, herra Niilo?"

Niilo säikähti kuin käärmeen puremana.

"Jumalan nimessä, herra Eerik", sanoi hän, "mistä olette tuon saanut?"

"Minusta näyttää", vastasi Eerik-herra, välttäen Niilon tekemän
kysymyksen, "että olemme ainakin yhdessä kohdin yhtä mieltä, nimittäin
siinä, että tämä nykyisyys on paha, joka on tavalla tai toisella
korjattava, kuta ennemmin, sitä parempi... ja kun laita on sellainen,
niin on meidän keksittävä paras keino tämän lähimmän tarkoituksen
saavuttamiseksi."

"Ja tämän tarkoituksen olette keksinyt, ja siksi...?"

"Siksi, herra Niilo, lähden nyt piispoja auttamaan!"

"Olette ehkä oikeassa!" virkkoi Niilo, mutta niin vitkaan ja hiljaa,
että melkein näytti kuin hän asettuisi tapahtumain ulkopuolelle,
lausuen arvostelunsa mitään erittäin tarkoittamatta.

"No niin", jatkoi Eerik-herra, "saavutettuamme tämän lähimmän
tarkoituksemme, on meidän..."

"Mitä on meidän silloin tehtävä?"

"Ryhdyttävä valitsemaan valtahoitajata tai kuningasta!"

Niilo pudisti suruisesti hymyillen päätään.

"Ei, te erehdytte, herra Eerik", sanoi hän, "jos siihen tullaan, on
kaikki valmiina! Jos Kaarlo-kuningas on kerran voitettu, niin hallitsee
arkkipiispa Jöns Ruotsin valtakuntaa!"

"Arkkipiispako?" kysyi Eerik-herra teeskentelemättömällä
kummastuksella. "Te näytte siis, herra Niilo, haluavan väittää, ettei
arkkipiispa enää ajattelisikaan kuninkaan vaalia?"

"Se on mielipiteeni!"

Eerik-herra laski miettivästi päänsä alas. Niilo Sturen sanat antoivat
epäilemättä hänen ajatuksilleen toisen suunnan, ehkä pääasiallisesti
uuden, koska hän näkyi ajatelleen asiain kehittyvän toisella tavalla.

Briita-rouva tuli samassa sisään antaen keskustelulle toisen käänteen,
ja Eerik-herra esiintyi kaikin puolin kohteliaana ritarina. Kotvasen
perästä tulivat hänen asemiehensä -- niitä oli valtava joukko -- ja
ritari läksi Penningebystä eteläänpäin miestensä etunenässä.

Tapahtumat kehittyivät nyt nopeasti. Taalalaiset eivät koskaan
saapuneet Tukholmaan. Kettil-piispa ja herra Eerik Akselinpoika menivät
yhdessä heitä vastaan taivuttaen osaksi pakolla osaksi houkutuksilla
heidät palaamaan. Uplannin rahvas, joka oli sillävälin hyökännyt
arkkipiispan leiriin Tukholman edustalla, rupesi siitä epäröimään ja
suostui helposti lähtemään tiehensä. Ja silloin ei Kaarlo-kuninkaalla
ollut muuta keinoa kuin ryhtyä uudelleen keskusteluihin.

Briita-rouva vuodatti kyyneleitä kuullessaan Penningebyssä, että
kuninkaallinen sukulaisensa, joka ennen oli niin rikas ja mahtava, sai
polvistua arkkipiispan eteen henkeänsä kerjäten. Hän katsoi mieheensä,
ja hänen katseensa oli rukoileva.

Niilonkin kasvoilla oli surun ja kärsimyksen piirteet nähtävinä, ja
huomatessaan vaimonsa hiljaiset kyyneleet, viilsi se terävän miekan
tavoin hänen sydäntään. Hän toisti itsekseen tuota vanhaa kysymystä,
oliko menetellyt oikein vai väärin. Briita huomasi hänen taistelunsa,
ja tarttui senvuoksi hänen käteensä lausuen:

"Kuninkaan henki on ehkä vaarassa, Niilo... ja hän on aivan yksinään!"

Niilo ei vastannut mitään, ja Briita jatkoi:

"Paljon olen itsekseni ajatellut, mitä sanoit minulle Ruotsin
valtakunnasta, Kaarlo-kuninkaasta ja itsestäsi, lähteissäsi viime
kerran Penningebystä. Paljon olen myöskin ajatellut jalon Fjalar
ritarin kuolinhetkellään lausumia sanoja... Muistatko puuta, jonka
näytin sinulle järven tuolla puolen, sitä suurta kaunista puuta, jonka
latva näkyy kauas metsän yli?"

"Muistan, kyllä muistan!"

"Sitä puuta vertasin Ruotsiin, sinuun ja Kaarlo-kuninkaaseen...!
Tiedätkö sinä, että sen puun runko, joka kannattaa sen korkeata latvaa,
on laho ja ontto; siinä on hädin tuskin senverta elinvoimaa, että se
voi synnyttää siihen kesiksi viheriöivän lehtipuvun, ja puu luhistuisi
kerrassaan, ellei sen ympäri kasvaisi runko rungossa voimakkaita,
viheriöiviä nuoria puita. Ne näyttävät kaikki yhteisesti etäämmältä
yhdeltä puulta, mutta jos keskellä oleva vanha puu sortuisi, niin
häviäisi ryhmältä kauneus kokonaan..."

"Mitä tahdot tällä selittää?" kysyi Niilo.

"Vanha puu on kuningas, Niilo... Hän ei ole enää sama kuin ennen, hän
on pelkkä nimi vaan, mutta juuri sitä nimeä Ruotsi tarvitsee. Kuten
Engelbrekt tahtoi, ja kuten rahvas tahtoo, ei tässä ole kysymystä,
sakulaiseni kuninkuuden, vaan ruotsalaisen kuninkuuden, Ruotsin
kuningaskunnan ylläpitämisestä. Jos Kaarlo-kuninkaan ympärillä nyt vaan
olisi uskollisia miehiä, jotka todella harrastaisivat Ruotsin onnea,
niin usko minua... he Ruotsia nyt hallitsisivat eikä hän. He
näyttäisivät kaikki yhdeltä kuten tuo puu, ja emäpuun latva olisi
kaiken hyödyksi eikä vahingoksi... Sano, Niilo, enkö ole oikeassa?"

"Kenties!"

"Silloin täyttyisi myöskin viheriän ritarin ajatus, ja sinä saisit
toimia jalon tarkoitusperäsi mukaan!"

Siihen ei Niilo vastannut mitään ja keskustelu vaikeni vähitellen.

Mutta illalla Niilo tarttui vaimonsa käteen lausuen:

"Briita, huomenna ratsastan Tukholmaan!"

Mitä puhtain ilo välähti Briitan kauneissa silmissä, ja hänen
hienoille, kalpeille poskilleen levisi ihastuttava puna.

Niilo syleili häntä ja painoi suutelon hänen otsalleen.

Seuraavana aamuna ratsasti Niilo Tukholmaan, johon saapui myöhään
illalla.

Mielet olivat siellä hyvin kuohuksissa, ja rakkaus kuningasta kohtaan
suurempi kuin koskaan, ja arkkipiispaa kohtaan oli kasvanut suurta
tyytymättömyyttä. Ericus Olai oli Tukholmassa, Niilo kohtasi hänet ja
sai häneltä perinpohjin kuulla, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut.
Varsin tärkeätä tiesi hän kertoa Upsalan tuomiokapitulista.

"Kapitulin herrat", sanoi hän, "ovat kovin tyytymättöminä siitä, ettei
heidän arkkipiispansa pysy alallaan. He ovat ilmaisseet hänelle
ajatuksensa sekä pelvon, että niiden surujen ja huolten lisäksi, joita
he olivat saaneet Kristian-kuninkaan aikana hänen tähtensä kärsiä,
heille nyt koittaisi vielä raskaammat ajat. Siksi he ovat pyytäneet ja
kehottaneet häntä pitämään hiippakunnastaan huolta ja heittämään
sikseen maallisen vallan, koska hänen pappiutensa oli ollut pelkäksi
pahaksi edellisellä kerralla."

"Mutta arkkipiispa Jöns ei näytä paljoa välittävän kapitulinsa
toiveista", lausui Niilo.

"Ei, Jumala paratkoon, ei todellakaan... Minua säälittää kuitenkin
kuningasvanhus, jonka täytyy nyt toistamiseen lähteä valtakunnastaan,
ja Jumala yksin tietää, mikä tästä lopuksi tulee."

"Milloin kuningas lähtee Tukholmasta?"

"Huomenna julistaa hän parvelta luopuvansa kruunustaan ja vallastaan,
sitten hän menee herra Eerik Akselinpojan laivalle, joka lähtee heti
merelle, jos on sopiva tuuli."

"Huomenna!" toisti Niilo.

"Niin, huomenna... ja pieni Raseporin lääni ja Korsholman lääni ovat
nyt kuninkaan ainoat läänitykset, jotka Ruotsin ruhtinas ja valtakunnan
hoitaja sekä neuvosto ovat hänelle suoneet."

"Ruhtinas... sanotte!"

"Niin, toisin sanoen Ruotsin arkkipiispa... Hän kutsuu itseään nyt
Ruotsin ruhtinaaksi näinä päivinä vaihdetuissa kirjelmissä, olen itse
nähnyt ja lukenut Kaarlo-kuninkaan luopumiskirjeen. 'Ruotsin ruhtinas'
on siinä arkkipiispan arvonimenä, ja Kettil piispa kutsuu itseään
'valtionhoitajaksi'."

Hurskaan oppineen tiedot antoivat Niilolle paljon ajattelemisen
aihetta, ja hän päätti varmasti tavata kuningasta. Nykyhetkenä ei tosin
voinut mitään tehdä, mutta jos kuningas oli todella mieleltään
muuttunut, -- tahi jos hänen voimansa oli murtunut, ettei hän siis
suinkaan tahtoisi työntää luotaan tai pakottaa miehiä, jotka
rehellisesti harrastivat hänen ja Ruotsin menestystä, jos hän ottaisi
heidät rakkaudella luokseen ja nimellään laillistuttaisi puhtaasti
ruotsalaisen työn -- niin oli Niilo saavuttanut mitä etsi, silloin
olivat hänen päänsä ja sydämensä sopusoinnussa.

Ja hän päätti panna jo samana päivänä päätöksensä toimeen. Mutta kun
hän ymmärsi, että kuningasta vartioitiin tarkasti, ei hän tahtonut itse
mennä häntä etsimään, vaan lähetti Brodden ottamaan selkoa, kuinka
kuninkaan asunto ja muut laitokset oli järjestetty, ja miten parhaiten
pääsisi hänen puheilleen. Brodde meni ja tuli kotvasen kuluttua
takaisin tiedolla, että kuninkaan puheille oli aivan mahdoton päästä
herättämättä tarpeetonta huomiota, mikä vielä kääntäisi voittoisan
arkkipiispan epäsuosion kokonaan Niilo-herraan.

Niilo aprikoi kuitenkin, mitä tekisi. Arkkipiispan epäsuosiosta hän ei
itse asiassa mitään välittänyt. Häntä pidätti vaan yksi asia, hän
pelkäsi, ettei kuningas vastaisikaan hänen toiveitaan. Siksi hän vältti
ajattoman sodanaiheen antamista arkkipiispalle, minkä hän kuitenkin oli
varmasti päättänyt alottaa, jos tämä näyttäisi pienenkin merkin siitä,
että aikoi uudelleen jättää valtakunnan Kristian-kuninkaan käsiin. Tämä
epävarmuus sai hänet kuulemaan Brodden neuvoa, että jättäisi asian
toistaiseksi sikseen. Voihan hän käydä kuninkaan luona tämän Suomeen
saavuttua. Saattoipa vielä tämä viimeinen opetus, jonka kuningas nyt
sai arkkipiispalta, olla joksikin hyödyksi sille korkealle
tarkoitusperälle, jonka Niilo oli itselleen asettanut.

Hän ei kuitenkaan heittänyt kokonaan toivoa päästä huomisin kuninkaan
puheille. Sitävarten käski hän illan tultua miestensä pitää tarkasti
silmällä, mitä rahatalolla tapahtui, jossa kuningas yhä vielä asui.
Niin alettiin vartion vartioiminen, jonka Brodde, Erkki ja Hollinger
ottivat yön kuluella vuoroon toimittaakseen.

Aamulla eivät asiat kuitenkaan olleet sen etempänä. Arkkipiispan
oma väki oli vartioinut rahataloa, ja heitä lähellä olivat
hänen veljensä miehet olleet aseissa. Oli varattu kaikki keinot
uskollisuudenosoitusten ehkäisemiseksi onnetonta kuningasta kohtaan, ja
jos kaupungin porvarit sittenkin sitä koettaisivat, oltiin valmiit ne
väkivallalla tukahuttamaan.

Suunnaton ihmisjoukko oli aikaisesta aamusta alkaen liikkeellä
rahatalon ja raatihuoneen välillä, joka oli aivan lähellä Isoakirkkoa
ja Isoatoria. Se oli oikea kansameri, etenkin torilla, jossa odotettiin
levottomalla jännityksellä kuninkaan ilmestymistä raatihuoneen oheen
rakennetulle parvelle. Ympärillä olevain talojen ikkunat olivat myöskin
katsojia täynnä, kaikki tahtoivat nähdä ja kuulla vanhan -- nyt
rakkaaksi käyneen -- kuninkaan jäähyväisiä. Oli liikkeellä sellaistakin
huhua, että jotkut reippaat miehet olivat päättäneet tarttua aseisiin
hänen puolestaan juuri kesken hänen vihamiestensä ylpeintä
voitonriemua. Jotkut, jotka olivat tietävinään enemmän kuin muut,
kuiskailivat vielä, että yöllä oli rahatalon seudulla liikuskellut
arkkipiispan vartijain ympärillä tuntemattomia asemiehiä.

Tänne torille oli Niilokin lähtenyt. Hän asettui parvea vastapäätä
toiselle puolen toria, josta toivoi näkevänsä ja kuulevansa kaikki,
tarvitsematta siltä itse olla huomattavissa.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin kuningas tuli näkyviin; kansa alkoi jo
käydä kärsimättömäksi. Niilolle itselleen juohtui jo mieleen, että
viime hetkenä oli ehkä tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt tyhjäksi
arkkipiispan voiton.

Vihdoin syntyi kuitenkin torin toisella puolen liikettä, joka ilmaisi
kuninkaan ja herrain lähteneen raatihuoneelle. Niilo ei voinut
paikaltaan nähdä muuta kuin herroja ympäröiväin asemiesten
pertuskankärjet.

Kului vielä hetkinen, jolloin kuoleman hiljaisuus levisi päiden yli,
kuten meren aallotkin joskus myrskyn edellä asettuvat ja vaikenevat
ihmetellen, mitä on tuleva.

Silloin ilmestyi kuningas parvelle, ja hänen takanaan seisoivat
Oxenstjerna-veljekset synkkine, kylmine, uhkaavine kasvoineen, ja
kauimpaa perältä välkkyivät taasen asemiesten pertuskat.

Kuningas oli kärsivän näköinen. Koko hänen vartalonsa, joka oli ennen
lumonnut joukkoja majesteetillisyydellään, oli väsynyt ja riutunut, ja
valkeiden hapsien ympäröimillä kasvoilla oli syvän, mutta tukahutetun
tuskan merkit.

Tällaisena näki Niilo nyt sen kuninkaan, joka oli mahtavuutensa ja
onnensa kirkkaina päivinä häntä pilkannut ja solvannut, mutta joka oli
kuitenkin sitten, kun ruumiillinen kauneus ja voima sekä tavattomat
rikkaudet vielä antoivat hänelle loistoa, ojentanut hänelle sovinnon
käden. Vaihtelevat ajatukset valtasivat hänen mielensä, mutta kaikilla
oli sama suunta. Ruotsi ja Ruotsin maa oli niiden päämääränä.
Hän unhotti aivan itsensä ja sen suhteen, joka oli hänen ja
Kaarlo-kuninkaan välillä vallinnut; suuri, jalo tarkoitusperä oli vaan
hänen mielessään. Hän oli kuin mies, joka työntää veneen rannasta. Hän
voi silloin panna merkille ja ihmetellä sen kallion omituista
rakennetta, jossa vene oli ollut kiinni, mutta se ei saa hetkeksikään
hänen suuntaansa häirinneeksi, kun hän kerran on ottanut airot käteensä
ja saanut veneen vauhtiin.

Kuningas puhui kansalle, tehden selvää siitä, mitä oli sovittu hänen ja
valtakunnan herrain ja miesten välillä. Hän vaan ylimalkaan toisti
kirjallisen sopimuksen sanat. Hän luopui julkisesti valtakunnasta ja
vapautti valoistaan kaikki, jotka olivat vannoneet hänelle
uskollisuutta. Hän lopetti seuraavin sanoin:

"Ja lupauksemme edellämainituille herroille ja miehille on, ettemme
koskaan tästedes aio pyytää mitään valtaa Ruotsin valtakunnassa, muuta
kuin minkä he ovat meille myöntäneet, jonka valtakunnan neuvosto ja ne,
joilla valta Ruotsin maassa on, hyvästä suomastaan meille antavat."

Mutta tällöin oli hänen äänensä kaiku niin surullinen, ja hän näytti
ikäänkuin kutistuvan kokoon jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta,
jota hän ei voinut luotaan torjua. Eikä torilla ollutkaan monta, jotka
eivät ymmärtäneet ja tietäneet, että tämä luopumus oli pakollinen.
Luopumisen tavaton julkaisutapa, kun kuningas itse pakotettiin
julistamaan oma häpeänsä, heitti myöskin tylyyden varjon mahtavan
voittajan yli, joka siten paljasti kansalle oikean karvansa, ehkä
pahemmin kuin oli luullutkaan.

Niiloon teki näky hyvin tuskastuttavan vaikutuksen. Kuullessaan tuon
vanhan, tutun äänen puhuvan, tunsi hän sielussaan kaiun niistä
sanoista, jotka vaimonsa lausui hänelle iltaa ennen hänen lähtöään
Penningebystä. Kuninkaan sanat tuntuivat yhdistyvän samaan rukoukseen,
ja samalla ne sisälsivät syytöksen jokaista rehellistä miestä kohtaan,
joka oli sallinut hänen tulla tähän hätään nostamatta kättäänkään hänen
puolustuksekseen. Ja tuon ijäkkään, murtuneen, onnen hylkäämän
kuninkaan takaa avautui näkyviin koko avara Ruotsin valtakunta.

Niilo tunsi tämän Ruotsin puhuvan vaimonsa äänellä, itkevän hänen
kyyneliään ja rukoilevan hänen katseellaan. Ja tuon kauniin kalpean
olennon rukoillessa ja itkiessä tuli hänen mieleensä kuin loihduttuna
näky, jossa näki kuninkaan kuvan juuri sellaisena, kuin hän nyt tuossa
seisoi. Pelasta minut, pelasta minut! -- huusivat vaot kuninkaan
otsalla, samaa puhui hänen värisevä äänensä. Mutta synkkä arkkipiispa,
joka oli kuin musta pilvi, myrsky helmassaan, pani ikäänkuin
jonkunlaisella välttämättömyydellä kuninkaan huulille Niilolle yksin
käsitettävät sanat: "liian myöhään!"

Niilo oli hyvin liikutettu. Noiden miesten välillä, heikon, horjuvaisen
Kaarlo-kuninkaan ja pontevan, voimakkaan, mutta samalla tylyn ja
kostonhimoisen arkkipiispa Jönsin välillä kieppui Ruotsin kohtalo.

"Miltä näyttää, Niilo Sture?" lausui puoleksi kuiskaten eräs ääni
ritarin korvaan, ja käsi laskeutui hänen olalleen.

Se oli Steen Sture, joka oli äkännyt ystävänsä ja lähestynyt häntä niin
nopeaan kuin ahtaassa tungoksessa oli mahdollista. Niilo seisoi
uneksien ja katsellen kuningasta, joka samassa vetäytyi parvelta.
Kuninkaan viimeinen silmäys oli, niin Niilosta näytti, kohdannut häntä,
ja silloin olivat vanhuksen kuninkaalliset piirteet käyneet vielä
kalpeammiksi kuin ennen. Se oli pitkä, kysyvä ja syyttävä katse; -- ja
samassa oli kuningas kääntynyt ja kadonnut.

Silloin kohtasi ystävän kysymys Niiloa. Hän säpsähti ja katsoi
Steen-herraan, jonka kasvot osoittivat ainakin yhtä valtavia tunteita
kuin Niilonkin.

"Tuollainen näky", virkkoi Steen, "saa luullakseni ajatukset äkkiä
kypsymään miehen rinnassa!"

"Hyvä, jos kypsyvät, Steen!" vastasi Niilo. "Mitä minuun tulee, olen
tämän näyn kautta päässyt selvyyteen itseni kanssa."

"Ja päätökseen...?"

"Niin... päätökseen!"

"Tiesin sen", huudahti Steen puristaen kiihkeästi ystävänsä kättä.
"Hyvä, Niilo ystäväni, tavannemme siis toisemme piakkoin!"

Hän katosi väkijoukkoon, ja Niilo kääntyi katsomaan, olivatko miehensä
likimailla.

Hän näki silloin kaksi terävää, läpitunkevaa silmää katselevan häntä,
mutta mies, joka oli sellaista vaaria pitänyt hänestä, vetäytyi äkkiä
syrjään ja hävisi.

Hän oli kaniikki Helmich Upsalasta.




VIII.

Okaita.


Kaniikin poistuttua tuli Hollinger kiireesti herransa luo. Mutta juuri
pysähtyessään tämän viereen kääntyivät hänen silmänsä mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella erääseen pitkään, tummanviheriään pukuun puettuun
mieheen, joka asteli täsmällisin askelin toisen huonerivin vierustaa
pitkin itäänpäin. Tottien kilpimerkki oli ommeltu hänen nuttunsa
toiseen rinnukseen, ja hänen kasvonsa olivat sitä laatua, joita ei
kerran nähtyään voi unhottaa. Hänen piirteensä olivat ihan
liikkumattomat, ja pörhöiset kulmakarvat estivät hänen katsettaankin
näkymästä, ettei sekään ollut kasvoja elähyttämässä. Sivulta katsoessa,
kuten Niilo ja Hollinger nyt näkivät hänet, voi kuitenkin selvästi
huomata, kuinka hänen silmänsä vilkkuivat oikealle ja vasemmalle.

Niilo tunsi miehen, mutta haparoi turhaan muististaan, missä oli hänet
viimeksi nähnyt. Mutta Brodde, joka tuli samassa paikalle ja näki
herransa, muisti heti missä herransa ja hän itse olivat hänet nähneet.

"Hän on Gumme!" sanoi hän, "se vanha huovi, joka kuletti viestejä
Visborgin herran, Olavi Akselinpojan, ja hänen tyttärensä Hammarstadin
Briita-rouvan välillä... Saattepa kuulla, että Olavi-herra on mennyt!
Mutta mihin hän menee?"

"Niin... hän on Gumme!" huudahti Hollingerkin, mutta niin kiihkeällä
äänellä, että sekä Niilo että Brodde katsahtivat tutkivasti häneen.

"Tunnetko sinäkin hänet, Hollinger?" kysyi Niilo.

"Tunnenko hänet, herra Niilo... Kyllä, tunnen hänet niin hyvin, ettei
hän koskaan mene muististani!"

Niilo aikoi juuri kysyä Hollingerilta, mitä hän tiesi miehestä, ja
miten oli oppinut hänet tuntemaan, mutta samassa kiintyi hänen
huomionsa erääseen toiseen seikkaan, joka sai hänen kerrassaan
unhottamaan sekä Hollingerin että Gummen. Hän näki Hammarstadin
Briita-rouvan tulevan katua myöten ylpeänä ja ylhäisenä kuten aina.
Kukaan ei voinut hänestä nähdä, että hän oli kerran tuomittu roviolla
poltettavaksi, tahi että hän oli istunut vankina luostarissa, kun
Kaarlo-kuningas oli antanut armon käydä oikeudesta sekä hänen
sukulaistensa että sen ystävyyden vuoksi, jota hän tunsi rehellistä
Erengisle Niilonpoikaa kohtaan. Hän oli jo ennen kuninkaan ensimmäistä
karkoitusta saanut häneltä vapautensa takaisin. Melkein uhmailevalla
ryhdillä kulki hän nyt torin yli ainoastaan yhden hovipojan seuraamana,
joka kantoi kainalossaan pientä lukulla varustettua lipasta. Porvarit
väistyivät nöyrästi ankaran ritarinrouvan tieltä.

"Briita-rouva hakee kuningasta!" sanoi Brodde hiljaa herralleen.
"Arvaan sen, sillä hän tuli rahatalolle, kun minä seisoin siellä ovella
olevain miesten takana, juuri silloin kun kuninkaan ja herrain piti
lähteä raatihuoneelle. Arkkipiispa tuli itse portaille kuulemaan, mitä
Briita-rouva halusi. He puhelivat kauan, ja minä näin arkkipiispan
hymyilevän synkeätä hymyään ja kuulin hänen sanovan: 'Kun kuningas on
laivalla, Briita-rouva... oma setänne on laivan haltijana... niin
voitte sanoa hänelle mitä sydämellänne on!' Briita-rouva läksi silloin
Klaaran luostariin, ja sieltä, luulen, hän nyt tulee."

"Mitä hän tahtonee kuninkaalta!" kysyi Niilo.

Sitä ei Brodde tiennyt, mutta päättäen ylpeän ritarinrouvan hehkuvista
poskista, palavista silmistä ja pään ylpeistä nykäyksistä näki kyllin,
ettei hän millään ystävällisellä mielellä mennyt kuningasta tapaamaan.

Nyt lähestyi Gumme häntä, Briita-rouva lausui muutamia sanoja hänelle,
jolloin Gumme otti lippaan pojalta ja seurasi rouvaansa hänen
sijastaan.

Niilo päätti seurata Briita-rouvaa. Tahtoipa hän sitäpaitsi myöskin,
jos mahdollista, nähdä vielä kerran onnetonta kuningasta myöskin. Hänen
puheilleen pääsemistä piti hän mahdottomana, sillä vartioivia silmiä
oli tietysti paljon hänen ympärillään, kuten näytti olevan Niilonkin
ympärillä. Sillä tuo musta kaniikki oli epäilemättä jo kauan vaaninut
häntä ja varmaankin kuullut hänen ja Steen Sturen lyhyen keskustelunkin.

Onni oli Niilolle niin suosiollinen, että hän pääsi muutamaa
sivukujannetta myöten laivasillalle ennen Briita-rouvaa. Täällä oli
laivasillassa kiinni alus, jolla kuninkaan ja kuninkaantyttären piti
matkustaa. Sillalta oli pantu laivan laidalle porras. Tännekin oli
kerääntynyt kansaa, mikä viivytti Briita-rouvaa, että Niilo ehti päästä
eräälle laivalle, jonka peräkeula oli Eerik Akselinpojan laivassa
kiinni. Siitä hän sai siis oivan tilaisuuden katsella, mitä edellisen
kannella tapahtui.

Hän oli paraiksi saanut itselleen mukavan tilan erään purjekangaskasan
ja köysiläjän vieressä, kun näki Briita-rouvan tulevan vielä
äskeistäänkin punaisempana. Tultuaan laivalle, puhutteli hän erästä
miestä, joka riensi heti laivaan, ja kohta senjälkeen tuli herra Eerik
Akselinpoika näkyviin, astuen ominaisella kohteliaisuudellaan
veljentytärtään vastaan portaalle, ja saattoi hänet laivaan.

"Oletteko jo kuullut sitä, setä?" kysyi hän päästyään laivan perään,
jossa oli kahdenkesken Eerik-herran kanssa.

"Olen!" vastasi tämä. "Vanha palvelijasi kertoi siitä juuri... Ja
suosikoon onni meitä nyt, ettei Gotlanti vaan livahda pois
Akselinpojilta... odotan kärsimätönnä sanaa veljeltäni, Iivarilta, kun
pääsen Turkuun."

He menivät nyt keskilaivalle, josta Niilo voi kuulla paremmin, ja
samassa tuli asemies Erkki laivalle hänen luokseen. Hän kertoi, että
kuninkaantytär oli nyt tulossa, mutta että kuningasta viivytti
arkkipiispa vielä jollakin.

"Millähän sitten?" kysyi Niilo.

"Panemalla hänet pyytämään velkojiltaan lykkäystä... mistäkö sen
tiedän! Siitä vaan, että se tapahtuu miltei avointen ovien edessä. Ja
arkkipiispa seisoi kuningasraukan vieressä kiusaten häntä tuolla tavoin
enemmän kuin voin sanoa. Jos olisin ollut nuoruuteni verissä, niin
olisin kautta äitini ja isäni sielujen iskenyt tuon mustan paholaisen
siihen paikkaan."

Niilon silmät leimahtivat.

"Hyvä, hyvä, Erkki", sanoi hän, "me annamme vielä, jos Jumala suo, tuon
kummituksen maksaa se korkojen kanssa!"

Ihmisjoukossa syntynyt hälinä käänsi huomion laivasillalle, jossa
tapahtui eräs merkittävä seikka.

Siellä tuli kuninkaantytär, kaunis Magdalena, parin ritarin ja
muutamain asemiesten saattamana. Hän oli kalpeana, ja kyynel kyyneleen
perästä vuosi hänen maahan luoduista silmistään hienoa poskea myöten
alas. Näky oli liikuttava ja monen katsojan silmistä virtasi runsaammin
kyyneleitä kuin kuninkaantyttären omista. Mutta hälinä kiihtyi
epäilyttävästi. Niilo kohosi puoleksi seisoalleen, ikäänkuin luullen,
että kansanjoukko oli äkkiä noussut aseisiin, ja silloin olisi hän
ilman epäilystä rientänyt siihen osaa ottamaan, kävi miten kävi. Mutta
silloin tuli vahva ratsuväen osasto, joka jakausi kahtia asettuen
kuninkaantyttären ympärille.

Ritarien saattaessa korkean vankinsa laivalle asettuivat huovit pitkään
riviin molemmin puolin tietä, joka johti lähimmältä kaupunginportilta
rantaan.

Kuninkaantytär vietiin laivan perään, johon hän jäi yksikseen. Hän
kääntyi merelle päin; ja kyynelvirta valahti nyt estämättä hänen
silmistään, ja puoleksi tukahutettu huokaus tunkihe hänen rinnastaan.
Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää maailmalle suruaan.

"Tapasin siis teidät kuitenkin, arvoisa neiti!" sanoi samassa aivan
hänen takanaan eräs terävä, melkein ilkkuva ääni.

Hän sävähti, kuten naarashirvi säpsähtää metsässä puitten keskellä
kuullessaan metsästäjän torven töräyksen. Hän pyyhkäisi äkkiä kädellään
kasvojansa, ja kääntyessään ympäri, väikkyi hänen neitseelliseltä
otsaltaan vastustamaton majesteetillisyys, vaikka poskensa olikin
lumivalkea.

Briita-rouva oli hänen edessään. Onnettoman neitoraukan näkeminen
tuntui tekevän häneenkin ainakin hetkellisesti syvän vaikutuksen, joka
sai hänet vähän pysähyttämään kielensä myrkyllistä intoa.

"Ette halua lohdutuksen sanoja matkallenne", sanoi hän sitten, mutta
lisäsi ikäänkuin saaden takaisin entisen ylpeytensä puhuessaan, "luulin
kuitenkin, että suuret ajatuksenne ovat nyt menneet menojaan!"

"Mistä ajatuksista puhutte, Briita-rouva?" kysyi kuninkaantytär.

"Niistä ajatuksista, arvoisa neiti, että teistä tulisi herra Iivari
Akselinpojan morsian!"

Kuninkaantytär kääntyi selin mitään vastaamatta. Mutta tämä ei suinkaan
saanut Briita-rouvaa vaikenemaan, hän päinvastoin siitä yhä kiihtyi.
Näki hyvin, että tuo kostonhimoinen nainen oli nyt päässyt ikävöityyn
tilaisuuteen keventää sydäntään, eikäpä hän ollut niitä, jotka
sellaisia tilaisuuksia laskevat käyttämättä. Hänen sisässään oli kauan
riehunut ajatus saada kostaa Kaarlo-kuninkaalle kaikki häpeä ja ne
katkerat kokemukset, joita tämä oli hänelle tuottanut. Armokin, jota
kuningas sittemmin häntä kohtaan osoitti, oli pikemmin lisännyt kuin
vähentänyt hänen vihaansa, koska se hänen silmissään sisälsi
jonkunlaisen tunnustuksen, että kuningas sittenkin oli mennyt liikoihin
häntä rangaistessaan.

"Vai luuletteko te", jatkoi hän, huulet ilkeässä hymyssä, "luuletteko
te, että herra Akseli Pietarinpojan poika, että Lillön, Tranekärrin ja
Gotlannin herra ojentaisi kätensä neidolle, jolla ei ole senkään vertaa
omaa, että mahtuisi sille seisomaan... Älkää milloinkaan sitä ajatelko,
Magdalena-neiti!"

Nyt kääntyi kuninkaantytär, ja hänen katseensa lankesi kuninkaallisen
ylevänä kiihtyneeseen Briita-rouvaan.

"Miksi noin puhutte, Briita-rouva", sanoi hän, "en ymmärrä! Setäänne,
Iivari-herraa, en tunne, mutta sen tiedän, ettei tuollainen puhe
ainakaan ole sovelias herra Akseli Pietarinpojan pojantyttären
huulille!"

Briita-rouva nykäytti niskaansa, mutta hänen silmissään paloi
sammumaton kostonhimo.

"Niin te nyt osaatte puhua, Magdaleena-neiti", sanoi hän, "nyt kun
huomaatte mahdottomaksi, että setäni ojentaisi teille kätensä ja
kohottaisi teidät luokseen... kohottaisi teidät luokseen...
ymmärrättekö, pikku arvoisa neiti?"

"En, Briita-rouva, en ymmärrä!" huudahti kuninkaantytär äänellä, joka
oli ylenkatseen ja epätoivon välillä.

"No, pyhä Jumalan äiti," jatkoi Briita-rouva, "siinäpä on toden totta
julkea mieli... Hain teitä pyhästä luostarista; ette ottanut minua
vastaan, mutta täällä ette ole voinut minua välttää, ja se käy arvoisan
neidon häpeäksi... Mutta minäpä sanon teille erään asian, jos te
ylimalkaan kykenette ottamaan vastaan hyviä neuvoja. Te olette vajonnut
syvälle, Magdalena-neiti, mutta varokaa, ettette vajoisi vieläkin
syvemmälle!"

Sitten hän kääntyi ja meni keskilaivalle. Siellä hän pysähtyi ja näytti
miettivän, eikö hänen ehkä olisi pitänyt vielä jotakin sanoihinsa
lisätä, mutta silloin liikehti väkijoukko saaden hänet pysähtymään ja
asettumaan vähän syrjään. Kuningas saapui vihdoinkin.

Ijäkäs kuningasvanhus näytti vaivalla kiipeävän porrasta myöten
laivaan, ja uskollinen Klaus Lang, jonka käsivarteen hän nojasi, sai
nähtävästi oikein ponnistella kannattaakseen tuota onnettomuutten ja
vastoinkäymisten musertamaa miestä. Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista
kuninkaan kasvoihin tunteakseen syvää sääliä häntä kohtaan. "Minä olen
köyhä, onneton mies, joka olen kuitenkin ollut kuningas ja rikkain mies
Ruotsin maassa" -- huokui hänen riutuneista kasvonpiirteistään ja
huolekkaista silmistään.

Herra Eerik Akselinpoika tuli kuningasta vastaan portaalle, ja kaikkiin
teki hyvän vaikutuksen, kun ritari osoitti kaikkea asiaan kuuluvaa
kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta tuota langennutta suuruutta kohtaan.

Hattu kädessä kumartaen, ei kuitenkaan niin syvään, että se loukkasi,
ojensi hän kuninkaalle kätensä ja saattoi hänet laivalle sille
paikalle, jossa hänen tyttärensä oli. Tämä heittäysi ilonhuudolla
kesken suruaan isänsä syliin kätkien kyyneleiset kasvonsa hänen
rintaansa vasten.

Mutta kuninkaan silmät jäivät kuiviksi ja hänen liikkeensä näyttivät
tajuttomilta. Tuska näytti tylsentäneen hänen aistinsa ja tehneen hänet
tunnottomaksi ympäristön vaikutuksille.

Vähän syrjässä kuninkaasta seisoi Klaus Lang ja hiukan tuonnempana
Eerik-herra. Oli yleinen hiljaisuus. Merimiehet ja laivalla olevat
asemiehet näyttivät kunnioittavan kuninkaan surua, ja rannalta alkoi
kuulua nyyhkytystä.

Yksi ainoa koko joukossa jäi aivan kylmäksi ja tunteettomaksi. Briita
Olavintyttäreen ei tämä liikuttava näky mitään vaikuttanut. Olipa eräs
toinenkin; linnan ikkunasta katseli herra Ture Turenpoika, Axevallan
vanha kavaltaja, kuninkaan nöyryytystä ja puhallutti sieltä kaikuvaa
sotilassoittoa, joka sai Briita-rouvankin kasvamaan paria tuumaa
korkeammaksi ja kuninkaan kutistumaan vieläkin pienemmäksi.

Avatessaan silmänsä näki hän Briita-rouvan edessään. Eerik-herra koki
estää veljentytärtään menemästä, mutta sai häneltä puoliääneen jonkun
selityksen, joka sai hänet laskemaan ylpeän rouvan. Tämä meni suoraa
päätä kuninkaan luo, synkän palvelijan seuratessa häntä, kädessään
lipas, jonka kansi oli nyt avattu.

"Kaarlo-kuningas", sanoi hän ylpeällä, terävällä äänellä, "ellei hetki
ole oikein sovelias teitä tavatakseni, niin suonette sen anteeksi,
sillä minun ei ole sallittu ennen tavata teitä... Kuten hyvin tiedätte,
olen jo kahdesti ilmoittanut itseni, mutta te olette välttänyt
vastauksen antamista. Ja kun nyt kolmannen kerran tulin, sanoi
kunnianarvoisa isä Jumalassa, herra arkkipiispa, teidän olevan niin
kiireissä hommissa, että minun täytyi tulla setäni laivalle voidakseni
teitä puhutella."

"Kuka olette?" kysyi kuningas raukeasti.

Briita-rouva ällistyi. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon, että
kuningas oli saattanut unhottaa hänen ulkonäkönsä. Se teki tyhjäksi
puolen hänen kostoaan. Voidakseen oikein täydellisesti nauttia täytyi
hänen siis muistuttaa kuningasta, kuka oli, ja sen hän tekikin
välittämättä hituakaan kuninkaasta tai sedästään tai itsestään.

"Luulin sentään", sanoi hän, "että te, Kaarlo-kuningas muistaisitte
rouva Briita Olavintyttären. Osat vaihtuvat, näettekö, herra kuningas,
niin että mikä on tänään ruusunpunaista, voi huomenna olla mustaa.
Örebron linnassa oli teidän purjeissanne tuulta, ja teidän päivänne
olivat ruusunpunaiset, nyt on toisin. Nyt on teille tullut synkkä
pimeys, niin synkkä, että..."

"Niin, synkkä, synkkä...!" sanoi kuningas kohottaen kättään, kuin
haluten sanoa, että oli jo tarpeeksi muistutuksia siitä, miten oli
ollut ennen ja miten nyt oli.

Mutta Briita-rouva ei ollut samaa mieltä.

"Niin, niin synkkä", lisäsi hän, "että te näytte unhottaneen sen
häväistyksen, joka teillä kerran oli omaa tuntoa saattaa kunniallisen
ritarin, herra Erengisle Niilonpojan, vaimolle... Mutta minä en ole
sitä unhottanut, Kaarlo-kuningas!"

"Mutta sen näytte unhottaneen", lausui kuningas, ja säkene entistä
voimaa välähti hänen silmistään, "sen nimittäin, että Kaarlo-kuningas
armahti hänet rangaistuksesta, jonka laki säätää kavalluksesta Ruotsin
kuningasta kohtaan!"

"Muistatte siis kuitenkin jotakin, Kaarlo-kuningas. Hyvä se, sitä nyt
tarvitsette..."

Briita-rouvan katseessa ja äänessä oli niin paljon kylmää itsekkyyttä
ja sydämen kovuutta, että hänen oma setänsäkin katsoi tarpeelliseksi
muistuttaa häntä malttamaan mielensä.

"Rouva", sanoi hän, "siitä armosta, jota Kaarlo-kuningas osoitti teitä
kohtaan, saatte todella kiittää rehellisen Erengisle-herran uskollista
palvelusta, ja minusta näyttää, että te haluatte ainaiseksi verhota
unhotuksen peitolla asian, josta teille ei ole suurta kunniaa."

Mutta Briita rouva ei jättänyt setäänsä vastausta vaille.

"Teiltä en suinkaan olisi tuota puhetta odottanut", sanoi hän,
"teiltä, herra Eerik, joka itse kerran vannoitte uskollisuutta
Kristian-kuninkaalle, sittenkuin arkkipiispa Jönsille oli onnistunut,
mikä ei onnistunut veljentyttärellenne, yhdistää Pohjolan kolme
valtakuntaa yhden kuninkaan vallan alle... teiltä, setäni, joka aiotte
vielä kerran antaa Kristian-kuninkaalle samat lupaukset. Minun kunniani
on, että olen tätä päämäärää edistänyt, ja Ruotsin oikealla
kuninkaalla, joka on samalla Tanskan ja Norjankin kuningas, ei ole
mitään moittimista minua kohtaan, setäni, kuten hänellä kyllä lienee
teitä kohtaan..."

Ritari kalpeni, ja Briita-rouva kääntyi taasen Kaarlo-kuninkaaseen
päin.

"Tarvitsette hyvin muistianne nyt, Kaarlo-kuningas, sillä minulla on
teille eräs asia esitettävänä; jonka olisin tosin mieluummin
selvittänyt asunnossanne kaupungissa, jos olisitte sallinut..."

"Mikä on asianne?" kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.

"Kuten hyvin muistanette, olette minulle 400 hopeamarkan velassa..."

"En suinkaan teille!" vastasi kuningas kiivaasti.

"Kyllä, Kaarlo-kuningas, juuri minulle!"

"Minä velassa teille?" toisti kuningas, joka ei päässyt
kummastuksestaan, eli paremmin tyrmistyksestään, johon tämä asia hänet
saattoi.

"Velkakirjanne on kirjoitettu kauppamies Hannu Helmholtille... mutta
rahat ovat minun."

"Hannu Helmholtille!" virkkoi kuningas, jonka katse tylseni ja heikkeni.

Tämä nimi oli epäilemättä kuninkaalle outo.

"Hannu Helmholtia en tunne", sanoi hän, "onko hänkin minulle rahoja
lainannut?"

"Jos muistinne pettää, niin tunnette kait oman sinettinne", lausui
Briita ottaen hovimestarilla olevasta lippaasta paperin, josta riippui
suuri sinetti.

Briita-rouva näytti paperia kuninkaalle ja kohotti toisella kädellään
vahalevyä, että kuningas näki selvästi oman sinettinsä.

Syvä huokaus puhkesi onnettoman kuninkaan rinnasta. Hän näki oman
sinettinsä, jota ei voinut kieltää; olihan mahdollista, että hänen
hovimestarinsa tai kanslerinsa oli ottanut tämän summan häntä varten
hänen tietämättään.

"En voi sitä kieltää", sanoi hän, "se on minun sinettini, velkani Hannu
Helmholtille on siis oikea, vaikken ensinkään tunne sitä miestä enkä
tiedä mitään hänestä. Kääntykää siis tässä asiassa kanslerini, Niilo
Rytingin puoleen, joka asuu Harmaaveljesten luostarissa. Hän pitää
huolta siitä, että saatte rahanne takaisin."

Kaikki, yksin Eerik-herrakin, tunsivat suurta katkeruutta ylpeää rouvaa
kohtaan, joka voi tällaisena hetkenä saattaa kuninkaalle sellaisen
nöyryytyksen. Sehän oli kuninkaan köyhyyden julistamista koko
maailmalle. Mutta kaikki selittivät sen arkkipiispasta lähteneeksi.
Monet olivat nähneet Briita-rouvan puhuttelevan rahatalolla
arkkipiispaa, ja olivat siitä syystä vakuutettuja, että tämä oli
tahallaan lähettänyt tämän saamamiehen laivalle pakottaakseen
vihollistaan juomaan onnettomuutensa maljan pohjia myöten.

Niilo oli katsellut tätä näytelmää niin kiihtyneessä mielentilassa,
että oli jo monesti aikonut hypätä Eerik-herran laivalle. Hän malttoi
kuitenkin mielensä, älyten hyvin, että se enemmän vahingoittasi kuin
hyödyttäisi sitä asiaa, jonka hän päätti nyt yhä varmemmin
toimeenpanna. Hän päätti itse tiedustella herra Niilo Rytingiltä,
kuinka tuon Briita-rouvan saatavan laita oikeastaan oli, ja tehdä
voitavansa sen maksamiseksi. Mutta tämä oli eri asia; nyt oli kuningas
vaan pelastettava sekä Briita-rouvasta että muista samankaltaisista
vaivaajoista, jos arkkipiispalla olisi enemmänkin sitä lajia
tarjottavana.

Eerik-herra ehti ennen häntä. Huomattuaan veljentyttärensä aikovan
vieläkin venyttää tätä kuninkaalle niin tuskastuttavaa kohtausta, astui
hän Briita-rouvan luo tarttuen hänen käteensä.

"Nyt olette saanut vastauksen vaatimukseenne, Briita-rouva", sanoi hän
tarjoten kohteliaasti hänelle kättänsä sekä lisäsi: "sallitteko minun
saattaa teitä nyt maihin...?"

Briita-rouva heilautti päätään tehden torjuvan liikkeen. Niilo odotti
jännityksellä, mitä nyt tapahtuisi, mutta Eerik-herra tarttui
huolimatta hituakaan veljentyttärensä arveluista tämän käteen ja
talutti hänet nähtävästi vasten hänen tahtoaan kuninkaan luota pois.

Saatettuaan hänet palvelijoineen laivasillalle huovirivien väliin,
käski Eerik-herra ottaa portaan pois, ja moniaan silmänräpäyksen
perästä lähti laiva liikkeelle, sen purjeet nostettiin, ja niin vietiin
Kaarlo-kuningasta toiseen kertaan valtakunnastaan pois.

Niilo seisoi laivan kannella niin kauan, kuin kuningasta vähänkin
näkyi. Pari välillä olevaa laivaa esti häntä hetkiseksi näkymästä,
mutta pian hän taasen ilmestyi niiden toiselta puolen.

Hän seisoi katsellen "Kolmen kruunun" torniin ojentaen kättään
ikäänkuin hyvästiksi kaikelle vallalle ja suuruudelle, ja sitten hän
sulki itkevän tyttärensä syliinsä.

Siinä asennossa katosi Kaarlo-kuningas Niilo Sturen nähtävistä.

Rannalta oli väkijoukko hajaantunut, ja arkkipiispan huovit ajoivat
laukassa kaupunginportista sisään, Niilon juuri laskeutuessa laivasta
sillalle. Hän riensi samalle portille kiiruhtaen viipymättä
Harmaamunkkien luostariin, jossa pääsi hetkisen odotettuaan Niilo
Rytingin puheille.

Hän kertoi lyhyesti, mitä kuninkaan lähtiessä oli tapahtunut ja
minkävuoksi hänen luokseen nyt tuli. Herra Niilo Ryting kuunteli
tarkkaavasti ja näytti erinomaisella huolella punnitsevan ritarin
kertomaa asiaa.

"Mikäli minä tiedän", sanoi hän vihdoin, "ei kuningas ole milloinkaan
ollut Hannu Helmholtin kanssa tekemisissä eikä siis myöskään koskaan
saanut hänen kauttaan Briita Olavintyttären rahoja... Onhan se
kuitenkin voinut tapahtua kuninkaan hovimestarin, Erland-vanhuksen
välityksellä; mutta", lisäsi hän vihan leimahtaessa hänen silmistään;
"minulla on omat tuumani tästä asiasta..."

"Voitteko ilmoittaa ajatuksenne minullekin. En kysy sitä
uteliaisuudesta vaan siitä syystä, että toivoisin Kaarlo-kuninkaan
maineen säästyvän myrkkykieliseltä Briita-rouvalta."

Munkki kohotti harmaat, läpitunkevat silmänsä ja katseli kotvasen
Niiloa. Sitten ilmestyi hänen huulilleen heikko tyytyväisyyden hymy, ja
hän sanoi pistäen kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin:

"Siinä luulen voivani noudattaa toivoanne, sillä niitä ajatuksia en ole
saanut minkään luottamuksen kautta, vaan ainoastaan asettamalla yhteen,
mitä olen eri tahoilla kuullut. Ja vertaamalla tietoja toisiinsa... saa
kuulla paljonkin noiden ylhäisten elosta ja oloista istuessaan, kuten
minä, kuninkaan kirjurina."

"No niin, mikä on siis arvelunne, Niilo-herra?"

"Arveluni on, ettei tämä saatava ole saatava ensinkään... luulen, että
se on lorua vaan."

"Mutta kuninkaan sinetti, jonka hän itse näki ja tunnusti omakseen?"

"On väärä!"

"Väärä?... Herra Niilo, mitä sanotte...? Olisiko Briita-rouva, joka
panee niin suuren arvon siihen, että kuuluu ylhäiseen ja jaloon sukuun,
olisiko hän alentunut tekemään sellaista tekoa?"

"Kunniakin on tavallaan sinetti, ritari", vastasi munkki, "mutta
epäilikö Briita-rouva vähintäkään tahratakseen Erengisle-herran, tuon
kunnon miehen, nimeä häpeällä? Eikö hän silloin tarjonnut vaskea kullan
asemesta, koettaen sekä silloin että myöhemmin uskottaa itseään,
Erengisle-herraa ja maailmaa, että vaskensa oli puhdasta kultaa? Eikö
hän silloin painanut väärän kunnian sinetin kunniattomalle teolle?
Uskokaa se, ritari, että joka voi menetellä kuten Briita-rouva silloin
menetteli, voi sanan varsinaisessa merkityksessä todella väärentää
Kaarlo-kuninkaan sinetin."

"Jumalan kalliin veren nimessä, se on kuulumatonta riettautta!"

"Mutta yksinään tähän yleiseen käsitykseeni Olavi väärintekijän
tyttärestä en kuitenkaan perusta ajatustani tuosta saatavasta. Olen
pari kertaa ennen nähnyt Briita-rouvan tuovan käräjiin talojen ja
maatilain kauppakirjoja, jotka ovat olleet sineteillä varustettuja.
Niiden avulla on tuo jalo rouva tahtonut todistaa tulleensa niiden
omistajaksi, ja kun vastaaja on pätevillä perusteilla voinut todistaa
omistusoikeutensa ja kun siitä on johduttu ajattelemaan Briita-rouvan
harjoittaneen petosta, on hän pyydellyt anteeksi heittäen kanteensa ja
selittäen samalla, että nuo väärät asiapaperit olivat valitettavasti
joutuneet jollakin käsittämättömällä tavalla hukkaan."

"Suuri kiitos näistä tiedoista!" virkkoi Niilo kotvasen perästä. "Mutta
minä olen tekevä kaikkeni saattaakseni Briita-rouvan juonet häpeään.
Jos te suostutte olemaan siinä apunani, niin tulen minä ja vielä moni
muukin teille siitä kiitolliseksi."

"Varovaisuutta, herra Niilo", sanoi munkki kohottaen oikeaa kättänsä,
"varovaisuutta! On vaarallisempi tulla Briita-rouvan läheisyyteen kuin
tyhjentää vuorenneidon taikamalja. Kuninkaani vuoksi olen kuitenkin
teitä auttava minkä suinkin voin ja sydämestäni toivon teidän jalon
yrityksenne onnistuvan!"

Munkki vaipui ajatuksiinsa, ja Niilo kysyi hetken vaiti oltuaan, oliko
hänellä ehkä muitakin tietoja muistissaan Briita-rouvasta.

"On", vastasi entinen kansleri, "muistan erään miehen, joka on teille
ainakin yhtä tuttu kuin minullekin, häntä kutsuttiin yleisesti
viheriäksi ritariksi."

"Viheriä ritari!" huudahti Niilo.

"Niin, hän... hän tiesi enemmän tästä asiasta, ja jos hän eläisi, niin
luulen, ettei meidän tarvitsisi kauan etsiä todistuksia Briita
Olavintytärtä vastaan..."

"Tunsitteko lähemmin tätä miestä hänen eläissään?"

"Hän oleskeli paljon täällä luostarissa muutamina aikoina, viimeksi se
tapahtui Kaarina-kuningattaren viimeisenä elinvuotena, Jumala hänen
sieluaan armahtakoon... Minä rakastin sitä miestä sydämeni pohjasta.
Hän antoikin minulle monta luottamustietoa, teistäkin, herra Niilo, ja
vihollisista, jotka olivat onnenne tiellä... Mutta jo ennen sitä aikaa
oleskeli hän täällä luostarissa, ja hänen silloisista toimistaan on
minulla kirjallisia muistiinpanoja, jotka eräs vanha, jo ammoin
Herrassa nukkunut luostariveli on kirjoittanut. Kuolinvuoteellaan jätti
hän muistiinpanonsa minun haltuuni."

"Koskevatko nämä muistiinpanot ritarivainajan suhdetta Briita-rouvaan?"

"Ei, ei... mitä hän Briita-rouvasta tiesi, sitä ei hän koskaan sanonut;
ainoastaan kerran, kun hän oli kiihtyneempänä kuin olin milloinkaan
häntä nähnyt, kuulin hänen siitä puhuvan... Briita rouva, sanoi hän,
Briita-rouva, sitä en olisi sinulta odottanut!... Minä kysyin häneltä,
mitä hän sillä tarkoitti, mutta hän ei huolinut sitä sanoa, ja siihen
se sitten jäi... Ei, muistiinpanot kuuluvat vanhempaan aikaan, jolloin
Margareta-kuningatar kantoi Ruotsin kruunua, siihen aikaan, kun hän oli
saanut Tukholman haltuunsa ja ahdisteli paraikaa Knuutti Bonpoikaa,
rikkaan drotsin Bo Juhonpojan poikaa ja hänen ystäväänsä, ritari Sven
Sturea, äidinisäänne. Niissä on kertomus siitäkin, kuinka Sven-ritari
sai takaisin erään kalliin kaulaketjun..."

"Erään kaulaketjun, kansleri?" keskeytti Niilo Sture, "se kaulaketju on
vaikuttanut paljon elämääni, ja vaikkei minulla enää sitä ole, on se
kuitenkin ollut siksi paljon ajatuksissani, että haluaisin kuulla
kaiken, mitä siitä tiedetään."

Hän kertoi lyhyesti kaulaketjun historian, kuinka oli sen saanut
äidinisältään testamenttina ja kuinka oli sen hukannut. Kansleri tunsi
hänet siksi hyvin, erittäinkin viheriän ritarin kertomusten johdolla,
ettei epäröinyt antaa muistiinpanoja hänen huostaansa.

"Saatte jo tänä iltana ne käsiinne", sanoi hän, "mutta nyt en ehtisi
niitä noutaa. Minun täytyy mennä nyt rahatalolle järjestämään yhtä ja
toista hänen armonsa arkkipiispan ja Kaarlo-kuninkaan välillä. Täytyy
myöskin tunnustaani, että minua haluttaa nähdä, miten Tukholman linnan
käy, antaako Ture-herra sen nyt arkkipiispan käsiin. Se asia
huvittanee teitäkin, ja lähdemme kai siis yhdessä."

Niilolla ei ollut siihen mitään sanomista, ja niinpä he lähtivät
yhdessä luostarista astuen sillan ja sen toisella puolella olevan
kentän yli. Mutta he kulkivat äänettöminä, sillä kuta etemmäksi he
tulivat luostarista, sitä enemmän he vaipuivat ajatuksiinsa. He
miettivät viime päiväin kirjavia tapahtumia, jotka todella olivat
sellaisia, että ne kylläkin täyttivät miehen mielen ajatuksilla.




IX.

Rahatalolla.


Ritarin ja harmaaveljen lähestyessä rahataloa oli sen ulkopuolella
suuri väkijoukko.

Herra Ture Turenpoika oli vastikään tullut linnasta ja hänen huovinsa
istuivat ratsuillaan käytävän toisella puolella; toisella puolen olivat
arkkipiispan huovit samoin hevostensa selässä. Mutta ulompaa kuului
vilkkaita torventoitotuksia, ja sieltä tuli rahatalolle päin tiheä
huovijoukko, joka täytti koko kadun.

Harmaamunkki pysähtyi eräälle sivuportille, johon hänellä oli erityinen
avain. Hänen vääntäessä ovea auki astui Niilo pari askelta kadulle
nähdäkseen kenelle tulevat huovit kuuluivat.

"Ellen erehdy, tulee Kettil-piispa tuolla ratsastaen katua pitkin."

Kansleri katsahti myöskin kadulle ja huomasi saman kuin Niilokin. He
riensivät sitten molemmat taloon sulkien oven jälkeensä.

Tultuaan kirjuritupaan eli, kuten sitä sittemmin kutsuttiin, kansliaan,
kohtasivat he erään kirjurin, joka kertoi -- nähtävästi, koska heillä
oli jo ennen ollut asiasta puhe -- että Ture-herra oli salissa
luovuttaakseen Tukholman linnaa arkkipiispalle. Kansleri nyökkäsi
ikäänkuin osoittaakseen, että niin oli luullut asian käyvänkin, sekä
astui peremmälle huonetta.

Samassa tuli kirjuritupaan eräs asepoika ulommasta huoneesta, jonka
ovet olivat auki ja jossa oli Ture-herra sekä useita ritaria ja
neuvosherroja. Hän pyysi arkkipiispaa varten laadittua kirjettä. Se
annettiin hänelle arkkipiispan sinetillä varustettuna, ja silloin nousi
suuren pöydän takaa paperi- ja pergamenttikasain keskeltä Helmich
kaniikki.

Hän tuli ystävällisesti kumartaen Niilon luokse sekä viittasi kädellään
isoon saliin sanoen:

"Astukaa sisään, herra Niilo, te olette myöskin valtaneuvoksia,
kunnianarvoisa herramme ja isämme Herrassa, arkkipiispa, on oleva
suuresti iloissaan, jos tekin istutte siellä muitten joukossa!"

Niilo tervehti häthätää kaniikkia ja astui huoneeseen, jossa ritari
Ture Turenpoika, vanha Axevallan kavaltaja, seisoi punaisella
vaatteella verhotun pöydän ääressä, luovuttaen asianomaisessa
järjestyksessä Tukholman linnan arkkipiispalle. Ritarin ulkomuoto oli
samallainen, ubkamielinen, ylväs ja röyhkeä kuin silloinkin, kun hän
1452 jätti Tord Bonden pakottamana mainitun linnan hänelle, joka
kuletti hänet vankina Varnhemiin. Arkkipiispan pää oli pystympänä kuin
koskaan. Oli todella katsomisen arvoista nähdä näitä miehiä nyt tässä.
Monissa vaiheissa olivat he olleet ja moniin meluihin osaa ottaneet, ja
nyt he määräilivät särjetyn kuninkaanistuimen pirstojen keskellä
mielinmäärin valtakunnan ensimmäisen linnan kohtalosta.

Niilon juuri saliin astuessa oli luovutus tapahtunut, ja hän kuuli
arkkipiispan käskevän ylpeällä äänellä päällysmiehensä, Kaarlo
Ragvaldinpojan, ratsastamaan linnaan, ottamaan se haltuunsa ja
käskemään Ture-herran miesten lähteä sieltä pois.

"Sitten saa kanslerini ottaa varastohuoneen haltuunsa!" lisäsi hän
kääntyen ympärillä seisoviin herroihin.

Silloin avattiin ovi jysähtäen, ja suurikasvuinen Kettil-piispa astui
saliin. Hän oli hehkuvan punainen, ja hänen vapiseva alahuulensa
ilmaisi kiukun kiehuvan hänen sisässään. Arkkipiispa rupesi hyvin
kummastuneen näköiseksi, ja hänen katseestaan näkyi sekä suurta
mahtavammuutta että moitetta.

"Te tulette meluten ja jyskien, piispa Kettil", sanoi hän, "kuin
aikoisitte valloittaa rynnäköllä Tukholman linnan!"

Arkkipiispan kylmän kalsea ääni sai Kettil-piispan kalpenemaan.

"Huomaan tulleeni liian myöhään..." sai hän lausutuksi.

"Niinpä kyllä... te tulette liian myöhään!"

"Niin, teidän mielestänne", vastasi piispa, "mutta minun mielestäni
olette itse olleet liian kiireisiä."

"Nuo ovat rohkeita sanoja!"

"Ei sen rohkeampia, kuin että Kettil-piispa uskaltaa ne lausua... Minä
tässä olen valtakunnan hoitaja, ja minun käsiini yksin on Tukholman
linna oikeudella tuleva. Se pitäisi jokaisen tietää ja muistaa!"

"Mutta te näytte, piispa, unhottavan puhuvanne Ruotsin arkkipiispalle
ja ruhtinaalle!"

"Niinkö arvelette, arkkipiispa... mutta minä olen nähnyt teidän
tähtenne siksi paljon vaivaa, etten sitä hevillä unhota. Ja ilman minun
ja niiden hyväin herrain miekkaa, jotka tässä salissa nyt istuvat,
olisitte jokseenkin varmasti saanut ottaa Tukholman linnan haltuunne
mielikuvituksessanne ja ruumiillisesti istuisitte vieläkin vankina
Kyöpenhaminassa."

Arkkipiispa puri huultaan ja katsoi ylpeästi eteensä. Kaikkia huoneessa
olijoita kammotti, mitä tästä seuraisi. Sillä arkkipiispa ei ollut
niitä miehiä, jotka ketään säikkyivät ja säälivät, ei edes urhokasta
sukulaistaankaan, joka aina oli ilomielin valmis taisteluun menemään,
jos joku asettui häntä ja hänen aikeitaan vastaan.

Mutta arkkipiispa tunsi sukulaisensa perinpohjin ja osasi johtaa häntä
ihan mielensä mukaan. Hän älysi myöskin vaaralliseksi riitautua miehen
kanssa, jota kansan tahto kannatti, ja joka voi tarpeen tullessa
käyttää miekkaansa sen uuden vallan puolesta, jonka hän oli luonut.
Siksi käänsi arkkipiispa purjeitaan alkaen toista nuottia, vaikka
vaihdos tapahtui niin hienosti, että tuskin kukaan huomasi, kuinka se
oikeastaan kävi. Vihdoin hän ojensi piispalle kätensä puristaen urhean
sukulaisensa kättä.

"Te olette valtakunnan hoitaja", sanoi arkkipiispa vihdoin, "ja te
tulette siksi jäämään, Kettil-piispa... Mutta muistakaa mitä sanoin
teille Linköpingissä. Nyt työmme vasta alkaa. Jos jatkatte, kuten
olette alkanut, niin on teillä sanani siitä, ettette suinkaan
pienimmälle osalle jää."

Arkkipiispa voitti sikäli tarkoituksensa, että Kettil-piispa antoi
asian sillä kertaa mennä menojaan. Mutta hänen kasvoistaan näki
jokainen, kuinka se häneen koski, ja siitä ei ollut epäilemistäkään,
että se hänen mieltään kalvaisi kauan, että arkkipiispa poimi itselleen
sen puun hedelmät, jonka hän oli istuttanut ja kasvattanut. Harmi paloi
vielä hehkuvana hänen silmissään arkkipiispan hajottaessa kokouksen.
Tämä tarttui silloin sukulaisensa käteen lausuen:

"Nyt menemme yhdessä linnaan, jossa luulen Ture-herran valmistaneen
meille hyvän atrian!"

Niilo Sture oli itsekseen mielissään siitä, että piispan suuttumus veti
arkkipiispan huomion puoleensa. Sillä siten hän itse säästyi hänen
huomioltaan; hän ei nimittäin olisi tahtonut mistään hinnasta istua
vieraana arkkipiispan tai Ture-herran pöydässä. Nyt voi hän, kaikkein
muiden noustessa sijoiltaan ja lähestyessä ulko-ovea, vetäytyä
kirjuritupaan.

Siellä hän näki kansleri Niilo Rytingin seisovan pergamenttilevy
kädessään ajatuksiinsa vaipuneena. Niilo lähestyi häntä, mutta kun
muutamia arkkipiispan kirjureita oli vielä huoneessa, ei hän tahtonut
mitään lausua. Kansleri näytti pergamenttia hänelle osoittaen erästä
kohtaa sen sisällyksestä, josta näkyi, että kuningas oli heti
palaamisensa jälkeen -- kirja oli tehty lokakuun 14 päivänä 1464 --
nimittänyt Niilo Sturen Smålannin päällysmieheksi. Niilo ei tiennyt
siitä mitään, ennenkuin nyt sai kanslerilta sen kuulla, ja senvuoksi se
ehkä tekikin häneen sitä syvemmän vaikutuksen.

Hänestä tuntui kuin pergamentin mustilla kirjaimilla olisi ollut
puhekyky. Hän kuuli entisen herransa, kuninkaan, puhuvan niiden kautta,
ja hän näki vielä kerran saman toivottoman, lohduttoman, syyttävän ja
moittivan katseen, jonka luuli huomanneensa kuninkaan heittävän häneen
raatihuoneen parvelta. Kuningas oli siis aivan toista toivonnut, ja
vaikkei Niilo rientännytkään hänen vastalleen, oli hän kuitenkin
tahtonut osoittaa, kuinka suuresti hän Niiloon luotti, kuinka
täydelliseksi hän katsoi sitä sovintoa, jonka he olivat tehneet
Tukholman linnassa yhdeksän vuotta sitten. Eikä jaloon mieleen mikään
koske syvemmin kuin epäilemättömän luottamuksen osoitus vastustajan
puolelta, varsinkin kuin, kuten nyt, se kohtaa miestä eron jälkeen,
jonka pituutta ei kukaan voi arvata. Se on kuin lauseen alku, jonka
lopun on itse ehkäissyt kuulumasta, kuin ajatus, joka olisi lausuttu,
ellei itse olisi tehnyt sulkua sille esteeksi.

Kansleri tarkasteli Niilo Sturen kasvoja tämän lukiessa kirjettä.
Sitten hän kysyi, oliko kirje tullut ritarin käsiin, johon tämä vastasi
että ei.

"Mikä kirje?" kysyi silloin eräs kirjureista, joka tuli paperimytty
kainalossa, aikoen viedä niitä erääseen seinän vieressä olevaan
arkkuun, jossa jo oli kasa kirjoituksia.

"Läänityskirja, jolla herra Niilo Sture määrätään Smålannin
päällysmieheksi", lausui kansleri.

"Ei!" vastasi kirjuri, "Helmich-kaniikki jätti sen äsken täällä
käydessään tänne. Hän oli saanut sen herra David Pentinpojalta."

"Herra David Pentinpojalta?" keskeytti kansleri.

"Niin... David-herra oli ottanut sen kuninkaan sanansaattajalta, joka
oli sitä viemässä Penningebyhyn. Hän oli sanonut oman sanansaattajansa
lähtevän Länsigöötanmaalle, jossa Niilo-herra oleskeli, jolloin
kuninkaan mies oli sen antanut. Nyt sanoi kaniikki, ettei David-herran
viesti ollut tavannutkaan Niilo-herraa, vaan oli tuonut kirjeen
David-herralle takaisin, joka lähetti sen nyt kaniikkia myöten takaisin
tänne kuninkaan kirjuritupaan."

Kansleri pudisti epäilevästi päätään, suuttumuksen punatessa ritarin
kasvoja. Mutta kumpikaan ei enää puhunut asiasta. Kirjuri riensi
ottamaan pöydältä kirjettä antaen sen ritarille, joka näki siinä
määräyksensä. Olisi kuitenkin ollut epätietoista, mitä Niilo olisi
tehnyt, jos olisikin saanut oikeaan aikaan tämän kirjeen. Epäilemättä
olisi se synnyttänyt täyden selvityksen hänen ja kuninkaan välillä,
mistä taasen olisi voinut johtua sekä julkinen riita että täydellinen
sovinto heidän välilleen -- jälkimmäinen olisi ollut mahdollinen
ainoastaan, jos Niilo olisi havannut kuninkaan sellaiseksi, kuin hän ja
viheriä ritari katsoivat isänmaan edun vaativan. Asian nykyinen kehitys
ja tila näkyi viittaavan siihen, että niin oli laita. Se ilahutti
Niiloa suuresti, ja samalla herätti David Pentinpojan kehno menettely
hänessä vihaa. Oxenstjernain persoonat asettivat tämän kirjelmän
omituiseen valoon. Arkkipiispan kirjurien lähdettyä pois, kun ei ollut
enää paljon pantavaa arkkuun, jonka Niilo Ryting otti tallettaakseen
kuningasta varten, kääntyi kansleri Niilon puoleen.

"Toisin olisi kenties käynyt", sanoi hän huoahtaen, "jos Herran tahto
olisi ollut, että te ja kuningas olisitte tavanneet toisenne, herra
Niilo, ennekuin arkkipiispa Jöns tuli takaisin... Sen näette tuosta
kirjeestä, jonka kuningas lähetti teille ja jonka hän aivan varmaan
luulee tulleen teidän käsiinne..."

"Tekö olette tämän kirjeen tehnyt?" kysyi Niilo äkisti.

"Miksi sitä kysytte?"

"Koska minua vähän ihmetyttää, että kuningas määräsi minut Smålannin
päämieheksi, vaikka olisin mielestäni voinut olla hänelle suuremmaksi
hyödyksi toisaalla..."

"Taalainmaassa, tarkoitatte?... Aivan oikein, minä huomautinkin sitä
kuninkaalle, mutta herra Krister Pentinpoika, joka oli läsnä, väitti,
että uhatkoon vaara mistä tahansa, pahimmin se aina uhkasi rajalta, ja
tämä juuri sai epäilemättä kuninkaan näin määräämään."

Siihen ei Niilo vastannut mitään. Oli jonkunverran perää asiassa, joka
kanslerin kertomuksen mukaan oli ollut kuninkaan menettelyn määrääjänä,
mutta toisaalta näyttivät arkkipiispan ystävät myöskin koettaneen sillä
tavoin pitää häntä etäällä kuninkaasta. Mutta kansleri tarttui Niilon
käteen taluttaen hänet sisempään huoneeseen, joka oli nyt aivan tyhjä.
Hän tarkasteli, ettei ollut ketään asiaankuulumattomia kuuntelijoita,
valitsi paikan, josta voi pitää silmällä kirjureitaan sekä lausui:

"Eräs asia on minulla sanottavana teille nyt, herra Niilo, koska
kenkään ei tiedä, milloin ensi kerran toisemme tapaamme, ja koska en
niiden joukosta, jotka maailmassa jotakin mahtavat, tunne ketään, johon
niin luotan kuin teihin... Olen päässyt erään salaisuuden jälille...
niin, erään salaisuuden!... En voi sanoa enempää, kuin että olen tullut
sen jälille, mutta sekin on jo tärkeää kuulla jokaisen rehellisen
ruotsalaisen ritarin, että ajoissa oltaisiin varuillaan ja vaara
tukahutettaisiin alkuunsa..."

"Tuo salaisuus koskee siis valtakuntaa?"

"Se koskee valtakuntaa... Te kuulitte, mitä arkkipiispa äsken sanoi
Kettil-piispalle, että hän muistaisi, mitä olivat Linköpingissä
puhuneet arkkipiispan palatessa vankeudestaan?"

"Minä kuulin!"

"No niin, herra Niilo, ehken voikaan kertoa, kuinka sanat nimenomaan
kuuluivat, niin tiedän kuitenkin heidän keskustelunsa pääsisällyksen...
Kuinkako olen sen saanut tietää?... kysynette, ja sen voin kertoa,
vaikka se onkin jo semmoisenaan koko historia... olen kuullut sen
eräältä vanhalta mieheltä, joka kuuluu samaan veljeskuntaan kuin
minäkin, mutta joka oli ennen arkkipiispa Olavi-vainajan kanslerina,
Jumala hänen sieluaan armahtakoon..."

"Tunnen hänet, vanha Andreas-veli."

"Hän juuri!... häntä kalvoi suru herransa kuoleman johdosta, ja hän
koki löytää hänen murhaajaansa, sillä hän on aivan varma sitä, että
herravainaja kuoli myrkystä, jota oli mantelimaidossa. Tämä usko, joka
kiihtyy väliin epätoivoksi, ei anna hänelle mitään rauhaa. Senvuoksi ei
hänellä olekaan mitään pysyvää asuntoa tässä maailmassa, hän oleskelee
milloin missäkin veljesluostarissamme, pääasiallisesti kuitenkin
Nyköpingissä, sekä täällä Tukholmassa ja Enköpingissä. Nyt ovat hänen
epäluulonsa kohdanneet kahta miestä... Ne ovat arkkipiispa Jöns
Pentinpoika ja hänen kaniikkinsa Helmich, ja hänet on niin kokonaan
vallannut halu seurata ja vartioida heitä, että hän... olen
kummastellut sitä useammin kuin kerran... tuntee ikäänkuin ilmassa,
milloin he ovat tulossa... No niin, pater Andreas oli viime syksyllä
matkalla Linköpingin hiippakunnassa, silloinkin yksinomaan siinä
tarkoituksessa, jonka hän on elämäntehtäväkseen ottanut, etsiäkseen
arkkipiispa Olavin murhaajaa, ja hän saapui Linköpingiin samana iltana
kuin Jöns Pentinpoikakin..."

"Ja kuuli noiden kunnianarvoisten piispain keskustelun?"

"Niin, herra Niilo... hän oli tullut piispantalolle, ja metelissä, joka
ymmärrettävästi syntyi palvelijain joukossa arkkipiispan saapuessa
yöllä, onnistui hänelle huomaamattomana päästä sisään ja tulla portaita
myöten piispan yksityiseen työhuoneeseen, josta oli ovi siihen
huoneeseen, jossa nuo korkeat herrat haastelivat takkavalkean ääressä.
Ovi oli sattumalta auki, joten hän kuuli heidän keskustelunsa, joka
tosin ei koskenut sitä mitä hän toivoi, mutta kuitenkin jotakin, jota
voi parhaiten verrata murhaan tai murhan aikeeseen, ehkei murhattava
olekaan kukaan muu kuin Ruotsin valtakunta."

"Jumalan nimessä, kansleri... mitä sanotte?"

"Kuulemansa uskoi hän minulle, että minä voimaini mukaan koettaisin
estää noita pahoja aikeita... Ja paremmin en kai voi tätä toivoa
täyttää kuin ilmaisemalla asian teille, herra Niilo!"

"No, mitä hän kuuli...?"

"Että Ruotsin valtakunta jaetaan useamman kesken, että hallitsijoita
tulee olemaan neljä tai useampia."

Niilo katsoi vanhukseen niin omituisesti kuin olisi luullut väärin
kuulleensa tai kuin pohjaton kuilu olisi auennut hänen eteensä.

"Niin on laita, herra Niilo", jatkoi kansleri, "ja jos se toteutuu,
minkä piankin saanemme nähdä, niin olemme tulleet ojasta allikkoon,
kuten vanha sananlasku sanoo. Yksi näyttää kuitenkin varmalta...
Kristian-kuningasta ei meidän tarvitse pelätä. Armollisen herramme ja
arkkipiispamme luonteeseen ei kuulu vääryyksien anteeksi antaminen, ja
senvuoksi erotti Kristianin Ruotsin kruunusta ainiaaksi se
polviennotkistus, jonka arkkipiispamme sai tehdä hänen edessään Tanskan
valtaneuvosten nähden... ellei..."

"Ellei...?" kysyi Niilo.

"Ellei toisaalta ilmesty niin mahtavaa vihollista, ettei muuta neuvoa
ole...! Silloin, mutta vasta silloin voisi arkkipiispa, mikäli asiat
minusta näyttävät, unhottaa nöyryytyksensä sen verran, että alistuisi
käyttämään Tanskan kuningasta keinona tuota vaarallisempaa vihollista
vastaan. Mutta kun tämä olisi voitettuna ja tieltä työnnettynä, niin
luulisin, että Kristian-kuningasta odottaisi sama leikki, jota nyt on
Kaarlo-kuninkaan kanssa pidetty..."

"Ruotsin valtakunta jaettaisiin monen kesken..." toisti Niilo otsa
synkkänä katsellen kankeasti lattiaan.

"Niin, se on arkkipiispan tarkoitus... mutta se ei estä häntä ensin
koettamasta hallita yksinään tai yhdessä Kettil-piispan kanssa. Ellei
se onnistu, niin saamme nähdä, kuinka sitten käy. Onhan käsitettävää,
että jos nuo mahtavat saavat kukin osansa; niin he ovat tyytyväisiä, ja
sitenhän voi rauha säilyä..."

Niilo Stureen koski syvästi tämä kanslerin antama tieto. Hirveätä oli
hänestä, jonka sydämmessä oli niin uskollinen rakkaus, Tuomas-piispan
kaltaisen miehen istuttama rakkaus, isänmaahansa, nähdä koko ihanan
nuoruutensa unelman sortuvan, vieläpä niin äkkiä, ettei ollut voinut
sitä edes aavistaa eikä perehtyä siihen mahdollisuuteenkaan. Hän ei
ajatellut omia itsestään ja kunnianhimostaan saamiaan voittoja, ei omia
uhrauksiaan eikä noita lukuisia vastoinkäymisiä, joita hän oli ottanut
kantaakseen vaan senvuoksi, ettei liian aikaisin järkyttäisi olevia
oloja ja siten synnyttäisi sitä, jota tahtoi juuri karttaa korjaten
pahan paljoa pahemmalla -- mitään näistä hän ei nyt ajatellut, kun
kerran oli maan ja kansan onni kohtalon vaakakupissa. Hänen silmissään
kuvastui Ruotsi merenä, jonka aallot olivat juuri asettuneet lepoon
rannoille, aurinko loistaa sen yli, ja rauhaisuuden aika näkyi
koittavan sille, niin samassa kohoaa syvyydestä hirviö, joka ei
ainoastaan uhkaa myllertää sen tasaista pintaa, vaan synnyttää vielä
kauhistavan myrskyn, myrskyn, jonka lakattua riehumasta Engelbrektin
maasta ei olisi enää merkkiäkään nähtävänä.

Kansleri seurasi tarkkaavasti joka ilmettä, jokaista pientäkin
värähdystä ritarin kasvoilla. Hän näytti melkein voivan mitata niiden
tunteiden syvyyden, jotka kuohuivat hänen rinnassaan. Hän tarttui
Niilon käteen lausuen:

"Jos teillä on sydäntä, herra Niilo... jos Ruotsin valtakunta on teille
jonkun arvoinen... niin nyt, nyt on aika ryhtyä toimeen. Nyt on aika
pelastaa se valtakunta ja kansa, jonka edestä Engelbrekt eli ja kuoli!"

Niilo puristi suonenvedonomaisesti kanslerin kättä, ja hänen silmänsä
salamoivat.

"Minun päiväni koittanee kohta, kansleri", sanoi hän, "ja minä tiedän
paikkani taistelussa!"

Sitten hän riensi ovelle lähteäkseen pois. Mutta samassa avattiin
kirjurituvan ovi kiivaasti, ja eräs kirjuri ilmestyi kohta sen huoneen
ovelle, jossa Niilo ja kansleri olivat. Hän tervehti kunnioittavasti
ritaria ja sanoi kiireisesti herransa puoleen kääntyen:

"Vanha hovimestari tekee loppua, herra... hän haluaisi puhutella teitä
vielä ennen lähtöään."

Kansleri oli heti valmis seuraamaan miestä. "Se on Erland-ukko,
Kaarlo-kuninkaan vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän selitykseksi
Niilolle, että tämä ymmärtäisi, miksi hän niin äkkiä läksi.

Mutta Niilo meni itse mukaan. Tätäkin ukkoa, joka oli ollut maailmassa
kuin haamu menneitä ajoilta, oli hän rakastanut nuorukaisvuosistaan
asti, ja nyt kun niin paljon oli tapahtunut, mikä käänsi hänet ajan
mahtavista sen puoleen, jolla valta ja mahti oli kerran ollut, tuntui
hänestä melkein tarpeelta nähdä vanhaa palvelijaa.

Tullessaan huoneeseen, jossa ukko oli, näkivät he hänen istuvan
korkeanojaisella tuolilla, jonka kuningas oli antanut hänelle lahjaksi
omista huoneistaan. Hän istui uupuneena silmät ummessa, pää viistoon
kumarruksissa kuin uneen vaipuneella. Mutta huulet olivat kovasti
yhteen puristuneet ikäänkuin tuskaa tukahuttaakseen.

Kansleri riensi ukon luokse tarttuen hänen käteensä. Niilo seisahtui
hänen eteensä.

Äkkinäinen, tempova huokaus ja käheä, kiihkeä hengähdys ilmoittivat,
ettei elämä ollut hänestä vielä sammunut. Hän avasi silmänsä ja äkkäsi
Niilo Sturen.

"Herra Niilo!" kuiskasi hän hiljaa ja niin raukeasti, että se tuskin
kuului.

Niilo astui lähemmäksi ja tarttui kiltin vanhuksen käteen, ja hänen
mielensä virtasi niin täyteen entispäiväin muistoja, että hän oli kuin
silmin näkevinään ne. Hän polvistui kuolevan eteen.

Vanhan palvelijan kasvoilta loisti silloin hymy, joka oli niin täynnä
rauhaa ja onnea, kuin ihmiskasvoilla voi konsanaan nähdä.

"Jumala siunatkoon teitä, herra Niilo", änkytti hän, "minun päiväni on
lopussa... Kaarlo-kuningas tervehtää teitä!" Vielä syvä hengähdys, ja
niin nukahti vanhus hymy huulillaan.

Niilo Sture jäi polvistuneeseen asentoonsa, kanslerin lukiessa pari
rukousta. Vielä sittenkin, kun tämä valmistui lähtemään, jäi hän
paikalleen. Kansleri meni silloin hänen luokseen ja laski kätensä hänen
olalleen herättääkseen häntä muistamaan taasen itseänsä ja
ympäristöänsä.

"Vanhuksen kuolema taisi kovasti koskea teihin!" huomautti kansleri,
kun he menivät huoneesta.

Ja niin olikin laita. Häntä oli liikuttanut syvästi vanhan, uskollisen
palvelijan näkeminen, se tieto, minä hän oli ollut Kaarlo-kuninkaalle
sekä tuo yksinkertainen, koruton tervehdys häneltä ja vihdoin nuo
kunnioitusta herättävät sata vuotta, jotka puhuivat hänelle vanhuksen
silmistä. Tämä kohtaus oli senlaatuinen, että se jätti syviä jälkiä
Niiloon.

Niin vähäpätöinen kuin tämän satavuotiaan elämä olikin ollut, oli se
kuitenkin pitkä lanka, joka yhdisti jo ammoin menneen maailman
nykyhetkeen. Tuhannet ja taas tuhannet sellaiset langat, jotka ovat
kudotut puolenakin Erland-ukon elinaikana, liittävät eri väreissä
väikkyen aikakausia toisiinsa. Ihmiskunta on kuin puu, jonka
kahisevasta, lehtevästä latvasta joka hetki putoilee hiljaa ja
äänetönnä maahan lehtiä, sekä viheriöitä ja tuoreita että kellastuneita
ja kuihtuneita, puun siltä koskaan lakkaamatta viheriöimästä. Suruja ja
taisteluita, kateutta ja vihaa häilyy sen latvassa, mutta sen juurella
kirjoitetaan joka varissut lehti täyteen elämän lyhyttä tarinaa monine
ja syvine viisauksineen ja totuuksineen.

Se merkitys on ihmisen elämällä, vaikka harvat sen huomaavat ja sitä
ymmärtävät. Vielä harvempia oli tänä aikana, jotka niitä asioita
ajattelivat. Mutta Niilo Sture oli kaikessa poikkeus omasta ajastaan.
Hän oli vaatimaton, hiljainen, tyyni ja malttavainen kesken intohimojen
kuohujakin, hän oli uskollinen ja itsensä hillitseväinen keskellä
aikakautta, jolloin yksityiset mielihalut ja kaikkea polkeva itsekkyys
vallitsivat hillittömästi yhteiskunnassa. Hän kykeni ei ainoastaan
selvästi tajuamaan päämääränsä kaikkein muiden melkein mielettömästi
riehuessa omaa kunniaansa lisätäkseen, vaan hän osasi asettaa tämän
päämääränsä niin korkealle, että se yhtyi Ruotsin valtakunnan ja
Ruotsin rahvaan onneen ja menestykseen. Sellainen oli tämä mies,
sellaiseksi kuvaavat häntä meidän päiviimme asti säilyneet kertomukset
ja muistot.

Ja tämän miehen ajattelevalle mielelle ja samalla tuntehikkaalle
sydämelle puhuivat sellaiset tapaukset kuin viheriän ritarin ja myöskin
tämän vanhan uskollisen palvelijan kuolema kieltä, joka vaikutti
määräävästi hänen käsitykseensä asioista ja hänen toimintatapaansa
vastedes. Tämmöisenä päivänä erittäinkin, jona oli niin paljon
kääntynyt oikealle tolalleen, jona niin paljon oli tullut toiseen
valoon kuin ennen -- täytyi tuon satavuotiaan tervehdyksen tehdä syvä
vaikutus.

Ei ollut siis enää ainoastaan mahdollista, vaan täysin varmaa, että
Kaarlo-kuningas oli ansiollinen kantamaan Ruotsin kruunua, ja että sen
asian puolesta kannatti taistella. Hänen vakaumuksensa ei ollut
kuitenkaan vieläkään täysin varma. Mutta viimeiset tapahtumat ja Niilo
Rytingin kertomukset olivat kuitenkin leimuavana soihtuna karkoittaneet
epätietoisuuden hämäriä aatoksia paljoa kauemmaksi, kuin ne muuten nyt
olisivat, ja saattaneet hänen ajatustensa kypsyntää ja kehitystä paljoa
etemmäksi.

Erotessaan hänestä pyysi Niilo Ryting hänen lähettämään illemmalla
luotettavan miehen luostariin, niin hän saisi tuoda muistiinpanot,
joista olivat puhuneet.




X.

Arkkipiispan sanansaattaja.


Oli kulunut jo hyvä pala iltapäivää Niilo Suren saapuessa majataloonsa.
Juuri porttia lähestyessään kohtasi hän Hollingerin, joka saapui
vastaiselta taholta ja näytti tulevan tavallista iloisemmaksi
tavatessaan herransa.

"Nyt olen sen keksinyt!" sanoi hän hyvin varman näköisenä.

"Minkä?" kysyi Niilo.

"Hän se oli... minä tunsin hänet heti; minulla on oikeat haukansilmät."

"Kenestä puhut, hyväseni?"

"Gummesta, Hammarstadin Briita-rouvan hovimestarista, hänestä, jonka
näimme menevän torin yli, kun kuningas oli lopettanut puheensa ja kansa
rupesi vetäytymään torilta laivasillalle päin."

"No, mitäs siitä sitten, mitä hänestä huolit, Hollinger?"

"Sitä vaan, jota joka ihminen tekee käärmeen nähdessään... polkea sen
kuoliaaksi!"

"Herran tähden poika... jos sinulla on jotakin häntä syyttääksesi, niin
tulee sen tapahtua lain mukaan, jos pidät palveluksessani pysymistä
jonkun arvoisena... Mutta sanoppa nyt, mitä mies on tehnyt, kun olet
hänelle niin kiukuissasi?"

"Se ei koske minua, vaan isääni, joka palveli kuninkaan kartanossa ja
sitä ennen marskin luona... Muistattehan sen ajan, herra Niilo, jolloin
ensiksi opitte minut tuntemaan, kun olin Hirvellä peränpitäjänä ja
annoin sen hypätä syrjään Kristofer-kuninkaan raskaan aluksen tieltä...
Sinä yönä, kun olimme eileisin jättäneet kauppalaivan, jossa ritari ja
neidot olivat, Musta Joutsen oli sen nimi... muistanette sen herra
Niilo... sinä yönä huusi perää pitävä mies minut luokseen pyytäen minua
sijaansa, minkä teinkin, sillä kuulin hyvin, että se oli vitaliveljes.
Hän hinasi itsensä laivasta mereen ja ui maalle erään vanhan
vitaliveljen luo, joka asui yksinäisellä saarella siinä. Mutta sitä
ennen hän sanoi, missä tapaisin isäni, jota en ollut nähnyt moneen
Herran vuoteen. Hän sanoi hänen olevan marskin luona, joka oli silloin
tullut Turusta Tukholmaan kuninkaan käskystä."

Niilo oli jo useita kertoja aikonut keskeyttää miestä, mutta hänen
kertomuksessaan oli niin paljon, mikä selitti kohtia, jotka olivat
hänelle itselleen hämäröitä, vaikka viheriä ritari olikin kuollessaan
yleisesti valaissut näitä asioita, jonkavuoksi Niilo antoi hänen
jatkaa.

"Tulin heti maihin tultuamme teidän luoksenne ja pyysin päästä
Tord-herran ja teidän mukananne Tukholmaan... sen te lienette
unhottanut, vaikka se on jäänyt minun muistiini... En tiennyt, että
isäni oli niin lähellä minua, kuin hän oli; hän oli ollut peränpitäjänä
Tord-herran laivalla. Minä tulin sitten Tukholmaan ja pääsin marskin
palvelukseen. Vähän ajan kuluttua tuli isänikin, ja sitten me olimme
yhdessä, kunnes hän seilasi sitä hyvää tietä, joka vie meitä tästä
elämästä pois... Mutta siitä en nyt aikonut puhua..."

"Ei, etpä suinkaan... mutta perämies, joka meni siihen saareen...?"

"Oli viheriä ritari; luulin, että te sen tiesitte, vaikken minä itse
saanut sitä tietää, ennenkuin rupesin eri seikkoja kokoomaan yhteen ja
vertaamaan toisiinsa nyt hänen kuoltuaan. Hänellä oli kummallinen taito
tehdä itsensä tuntemattomaksi. Näin usein valkean viitan käyvän isäni
luona, sillä isäni oli enemmän ritarin kuin marskin asemies, tämän
kuninkaaksikin tultua, mutta en koskaan tuntenut häntä siksi nauravaksi
herraksi, jonka omituisuuksille koko maailma hymyili. Mutta jos
voisitte arvata, millainen valta hänellä oli isäni yli! En tiedä
mitään, jota isäni ei olisi tehnyt, jos ritari olisi käskenyt... he
olivatkin yhdessä kulkeneet koko maailman läpi, sekä kristityissä että
pakanamaissa."

"Nyt tiedän, että hän oli se mies, Jumala hänen sieluaan armahtakoon,
joka minua auttoi sekä Hirvellä että monessa muussa tilaisuudessa",
virkkoi Niilo. "Mutta kerro minulle enemmän hänestä ja isästäsi!"

"Niin, te käsitätte hyvin, että minussakin syntyi häntä kohtaan sama
kunnioitus kuin isälläni oli, ja kuollessaan vannotti isäni minulla
kalliin valan, että kaikissa tottelisin valkeata miestä... Siksi, herra
Niilo, täytyi minun auttaa häntä estämään kuninkaan viestin saapumista
Penningebyhyn, vaikka se kirvelti sydäntäni ja sai minut tuhannesti
kyselemään itseltäni, olisiko isäni tuossa tapauksessa vaatinut minun
täyttämään hänen käskyänsä."

"Minua ihmetyttää kuitenkin, Hollinger, ettet koskaan näinä monina
vuosina havainnut, että valkea ja viheriä olivat sama henkilö."

"Jos olisin joskuskin nähnyt hänestä muuta kuin silmät, olisin ehkä sen
huomannut, mutta samoin pää käärittynä kuin Hirvelläkin oli hän aina
isäni luokse tullessaan, kun minä olin läsnä. Näinpä pari kertaa,
tullessani odottamatta heidän luokseen, että hän häthätää kääräisi
verhon kasvoilleen..."

"Isäsi tunsi hänet siis perinpohjin?"

"Niin hän tunsi... mutta minulle hän kertoi, että ritari oli joskus
antanut ritarikuntalupauksen tai ollut sen antamaisillaan, mutta ei
ollut katsonut voivansa pitää sitä, kuten ritarikuntalaisen tulee, ja
oli siksi luopunut siitä. Hän oli kuitenkin antanut lupauksen, jonka
hän piti yhtä pyhänä, ja sen merkkinä piti hän valkeata ritariviittaa,
vaikka ilman punaista ristiä."

"Jumala suokoon hänelle iloa taivaassa!" sanoi Niilo tehden hartaasti
ristinmerkin, ja Hollinger teki samoin. Sitten Niilo lisäsi, "minulle
hän oli uskollinen ystävä!"

"Se hän oli täysimmässä määrässä", sanoi Hollinger, "sen kyllä tiedän,
koska kuletin monta teitä koskevaa salaista viestiä häneltä isälleni ja
päinvastoin. Kaarlo-kuningasta ja hänen kuningatartaan hän myöskin
hyvin helli, ja yleensä hän rakasti kaikkea hyvää ja puhdasta yhtä
paljon kuin hän vihasi kaikkea saastaista ja pahaa. Siksi hän oli
kerran iskemäisillään mujuksi sen miehen, jonka minä tänä päivänä
näin..."

"Gummenko?"

"Niin, Briita Olavintyttären palvelijan... Kun marski oli tullut
kuninkaaksi, ja te olitte meidän suruksemme hänestä erotettuna, tuli
Gumme eräänä päivänä isäni luo... ja hänen asiansa oli sellainen, ettei
hän eikä kukaan muukaan voinut arvata siinä petosta piilevän. Isäni oli
nuoruudessaan oppinut vaskeen ja muihin metalleihin piirtämisen taitoa.
Hän oli kuitenkin pian jättänyt sen ammatin, koska halusi merille. Pian
hän tulikin sitten niiden lukemattomien merirosvojen joukkoon, joita
silloin parveili kaikilla merillä näiden valtakuntain vaiheella. Hän
oli kuitenkin säilyttänyt piirustustaitonsa ja istui monta hetkeä,
joina olisi voinut istua toveriensa kanssa iloisessa seurassa,
piirrustin kädessään ja uurteli kauniita koristuksia, kukkia ja eläimiä
ja nimiä aseille tai muille arvo-esineille. Mistä Gumme oli saanut
korviinsa tämän isäni taidon, en tiedä, luultavasti sattumalta vaan, ja
niinpä hän astui eräänä päivänä linnantupaan ja pyysi puhutella
isääni."

"Sanot häntä Briita-rouvan palvelijaksi... oliko hän jo silloin hänen
palveluksessaan?"

"Brodden tietojen mukaan oli hän silloin hänen isänsä, Olavi-herran
palveluksessa. Hän kuletteli salaisia viestejä hänen ja hänen
tyttärensä välillä. Sellaisella matkalla näki Broddekin hänet
Hammarstadissa, palatessaan vankeudestaan Nyköpingin linnasta, silloin
kun hän kohtasi teidätkin, kuten muistatte."

"Sen ajan muistan hyvin... no, Gumme tuli isäsi luo linnantupaan?"

"Niin, ja hän osasi siinä puhella sinne ja tänne ja sai isän suostumaan
lopulta kaivertamaan herra Erengisle Niilonpojan sinetin... Gumme oli
muka lähetetty viemään sitä Erengisle-herralta Briita-rouvalle ja oli
sen tiellä hukannut, josta nyt oli aivan epätoivoissaan, ja kun hän
tiesi, isäni voi häntä auttaa, jos vaan tahtoi, niin pyysi hän nyt
sitä..."

"Tuo käärme!"

"Niin, sanokaa muuta, herra Niilo... Mutta te ette tiedä vielä
kaikkea."

Hollingerin kasvot osoittivat mitä syvintä tuskaa.

"Gumme sai sitten sinetin käsiinsä?" kysyi Niilo.

"Niin, ja vielä toisenkin, jonka sama Gumme nimenomaan tilasi
Erengisle-herraa varten."

"Se nyt ei kaiketi niin vaarallista ollut kuitenkaan."

"Ei, ei muuta, kuin että se herätti isässäni epäluuloja, jotka hän
ilmaisi viheriälle ritarille..."

"Epäluuloja, kuinka niin, Hollinger?"

"Niin, nähkääs, herra Niilo... Erengisle-herra tilasi nimittäin herra
Tapani Ulfinpojan sinetin, mutta se piti tapahtuman niin salaa, että
isänikin piti luvata tehdä sitä työtä ainoastaan öisin."

"Ja sitten...?"

"Sitten sai viheriä ritari tietoa konnanjuonesta, jota valmistettiin,
ja silloin isäni kieltäytyi sitä tekemästä, eikä Tapani Ulfinpojan
sinetin teosta tullutkaan siis mitään."

"Mitä viheriä ritari sitten sai tietoonsa?"

"Että Briita-rouva käytti herransa ja miehensä sinettiä tämän
tietämättä omiin juoniinsa, ja että hänellä oli useiden muidenkin
miesten sinettejä, joita hän käytti tarpeen mukaan, sillä hän on ahne
nainen, tuo Olavi väärintekijän tytär, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, sillä hänkin, tuo mahtava herra, on nyt kuollut!"

"Kuollut, sanot... Visborgin herra, Olavi Akselinpoika?"

"Niin kerrotaan, olen kuullut sen eräältä Briita-rouvan omalta
palvelijalta... hän on kuollut aivan äskettäin."

Se oli tärkeä uutinen. Jos se oli totta, vaikuttaisi se suuresti
valtasuhteisiin maassa, erittäinkin mitä Kaarlo-kuninkaaseen tulee.
Sillä nyt tulisivat Akselinpojat vielä lähempiin tekemisiin hänen
kanssaan kuin tähän asti. Heidän suhteensa Kristian-kuninkaaseen tulisi
myöskin toiseksi, ja se muuttaisi epäilemättä melkoisesti heidän
menettelytapaansa sekä karkoitettua kuningasta että arkkipiispa Jönsiä
kohtaan.

Niilo ei antanut tämän tiedon kuitenkaan johtaa mieltään asiasta, jota
nyt ajatuksissaan hautoi ja joka myöskin sangen paljon koski
edellistäkin. Sillä herra Akseli Pietarinpojan suvun kaikki jäsenet
olivat siksi läheisesti toisistaan riippuvia etuihin ja vaurioihin
nähden, että Briita-rouvan sinetinväärennyksistä voi tulla hyvä ja
terävä ase heidän ylöspäin pyrkivää mahtiansa vastaan, jos he
rupeisivat esiintymään vihamielisinä Ruotsin valtakuntaa vastaan.

"Isäsi ei siis enää tehnyt niitä töitä Briita-rouvalle?" kysyi Niilo
senvuoksi.

"Jumala paratkoon, Niilo-herra!" huudahti Hollinger pannen molemmat
kätensä silmäinsä eteen ja nyyhkyttäen äänekkäästi. Häntä liikutti
niin, mitä hänen nyt piti kertoa.

"Sepä oli kummaa, Hollinger... miten se on mahdollista?"

"Olen varma, että se sinetti, joka Kaarlo-kuninkaan täytyi tänään
tunnustaa omakseen, oli väärennetty!" änkytti Hollinger.

"Ja se oli isäsi tekemä?"

"Niin, herra... En voi muuta uskoa!"

Miehen suru oli niin suuri, ettei Niilolla ollut sydäntä lausua edes
kummastustaan. Hän oli vaiti, ja vasta kun Hollinger oli jonkunverran
tyyntynyt, lisäsi hän:

"Saatte kuitenkin olla varma siitä, että isäni todella luuli silloin
tekevänsä kuninkaalle työtä... Niin, se oli tilattu kuningasta varten;
tilauksen oli tehnyt herra Jost von Bardenvleth, että isäni oli hyvässä
uskossa tekevänsä rehellistä ja kunniallista työtä. Tosin hän hiukan
ihmetteli, että tämäkin ritari tahtoi lahjoittaa kuninkaalle sinetin,
kuten Erengisle-herrakin muka oli aikonut Tapani Ulfinpojalle
lahjoittaa... mutta isäni sanoi voivansa joskus kysäistä kuninkaalta
itseltään, miten sinetin laita oli, joten kuningas ja hän voisivat
ottaa asian selville, jos se petosta olisi."

"Entä viheriä ritari... eikö isäsi saanut tilaisuutta häntä puhutella?"

"Viheriä ritari ei ollut silloin saatavilla, herra Niilo... Se tapahtui
silloin, kun Tord-herra oli Länsigöötanmaassa valtaamassa Axevallaa ja
pistämässä Ture-herran Varnhemiin; ja nyt voinkin ymmärtää, mikä
silloin jäi minulle arvoitukseksi... viheriä ritari seurasi silloin
teitä. Hän oli varmaan sama munkki, joka tuli yöllä Varnhemista
pelastamaan arvoisaa neitoa, josta sittemmin tuli Tord-herran rouva..."

"Niin, niin, olet oikeassa", virkkoi Niilo huoahtaen, "muistot
viheriästä ritarista ovat todellakin kuin kukat siroteltuina menneiden
tapahtumain joukkoon!"

"Kuten sanotte, herra, ja pyhimykset suokoot, että hän olisi ollut
täällä Tukholmassa siihen aikaan... silloin olisi isänikin saanut
vaeltaa muutamia vuosia kauemmin tässä maailmassa!"

Hollingerin katkera suru muuttui nyt äkkiä vihan purkaukseksi, joka
herätti Niilossa suurta kummastusta.

"Pahaa seuraa usein vieläkin pahempaa, Hollinger", sanoi hän, "oliko
niin laita kuninkaan sinettijutunkin?"

"Olipa niinkin, herra Niilo... isäni murhattiin... murhattiin samana
yönä, jona hän sai kuninkaan sinetin valmiiksi!"

"Ja murhamies?"

"Häntä ei saatu ilmi, ja kuninkaan sinetti hävisi... Te ette voi
muistaa, että minut lähetettiin siihen aikaan sanaa viemään
Tord-herralta kuninkaalle... Tultuani tänne Tukholmaan oli isäni
ruumiina. Epäilin kohta Jost-herraa, ja Jumala ja Jumalan äiti antakoot
minulle anteeksi riemun, jota tunsin tietäessäni, että juuri minun
miekkani kaatoi sen kavalan konnan silloin yöllisessä tappelussa
Axevallan edustalla."

"Murhaaja tai ei, niin miekkasi teki siinä hyvän palveluksen,
Hollinger... En kuitenkaan oikein usko, että Jost von Bardenvleth oli
isäsi murhaaja, mikäli olet itse kertonut ja mikäli olemme asian
jälille tulleet."

"Kuten sanotte, Niilo-herra... olen tänä päivänä tullut toisiin
ajatuksiin, ja siksi voittekin ymmärtää kiukunpuuskani tuota mustaa
koiraa kohtaan, joka on Briita-rouvan palveluksessa... Ja isäni muiston
kautta vannon, etten enää tahdo olla teidän, ritareista uljaimman
palveluksessa, ellen saata tätä asiaa valkeuteen, tehden sillä
entiselle herralleni, Kaarlo-kuninkaalle palveluksen, samalla kuin
kostan isäni puolesta!"

"Tuosta puheesta minä pidän, Hollinger... niin tahdonkin asemieheni
toimivan. Anna lain tuomita!"

Tämä nyt ei tosin ollutkaan aivan Hollingerin mielen mukaista. Sillä
hän oli saanut käsityksensä oikeasta ja väärästä ja siitä, että kosto
oli ei ainoastaan oikeutettu vaan vielä kunniakaskin, oleskellessaan
hurjain merirosvojen joukossa. He pitivät nimittäin yhä vieläkin --
joitakuita poikkeuksia löytyi -- siitä kiinni, että olivat kaikkein
vihollisia, mutta, kuten mielellään sanoivat, Jumalan ystäviä. Hän
antoi kuitenkin herransa mielipiteen määrätä sekä siitä syystä, että
tiesi tämän harrastavan hänen todellista parastaan, että
pääasiallisesti siitä syystä, että rakasti Niilo Sturea koko
sielustaan, kuten kaikki muutkin, jotka tulivat lähempiin tekemisiin
tämän ritarin kanssa.

"Meillä ei ole kuitenkaan vielä mitään todistuksia käsissämme", lisäsi
Niilo hetkisen perästä.

"Mutta jos te minua autatte, Niilo-herra, niin en lepää ennenkuin olen
niitä hankkinut?" sanoi Hollinger innolla. "En vielä tiedä, miten se
oikein on tapahtuva, mutta sen tiedän jo, kuinka alotan..."

"Kuinka alotat sitten?"

"Purjehtiessaan vihamielisissä saaristoissa tai odottaessaan vihollista
avoimella merellä pitää vitalilaiva tarkkaa vartiota... Niin minäkin
aion tehdä. Teidän langollanne, Tord-herralla oli muiden talojen muassa
muuan pieni kartano lähellä Hammarstadia... Sen otan mastokorikseni, ja
olkaa varma, että huolellisesti vartioin..."

"Se käy helposti laatuun... talo kuuluu nyt Tord-herran leskelle,
Iliana-rovalle..."

"Ja on aivan Briita-rouvan nenän edessä... Ellei sukulaisuus olisi
ollut estämässä, niin luulen, että hän olisi jo aikoja sitte
juonitellut talon Iliana-rouvalta itselleen", lausui Hollinger, täynnä
iloa siitä, että herransa oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa.

"Mutta mitä sinä asemiehenäni luulet voivasi muuta toimittaa niin
varovaisia ihmisiä kohtaan, kuin Briita-rouva ja hänen hovimestarinsa
ovat, kuin pitää heitä silmällä?" kysyi Niilo.

"Siinäpä solmu juuri onkin, herra Niilo... Kuka sen on sanonut, että
minä sinne tulen teidän asemiehenänne?... Ei, ei niin! Minulla on
toinen neuvo.... Minä menen sinne Iliana-rouvan voutina... Niin se
pitää tehdä, herra Niilo! Vouti on nuori mies, eräs Tord-herran
miehiä... Nyt voitte pyytää Iliana-rouvalta häntä johonkin tehtävään
palveluksessanne, sitä hän ei kiellä, ja sitten ehdottakaa minut sinne
tilalle lähetettäväksi... Saatuani asiat valmiiksi, voimme taasen
vaihtaa... Voudiksi tahdon päästä taloon, ainoastaan silloin voin tehdä
kuten tahdon ja kuten aikeeni vaativat."

Niilo harkitsi tarkasti miehen sanoja.

"Lienetpä oikein ajatellut", lausui hän sitten, "ja heti Penningebyhyn
tultuamme harkitsemme tätä asiaa yhdessä Brodden kanssa... Tällä kertaa
ei meillä olekaan enää mitään tekemistä Tukholmassa; huomenna lähdemme
täältä... Olen yhtä innokas kuin sinäkin saamaan tämän asian selville
ja jos mahdollista helpottamaan kuninkaan rasitettua tilaa."

Siihen loppui heidän keskustelunsa, ja Niilo lähetti Hollingerin
Harmaaveljesluostariin noutamaan kuninkaan kanslerilta noita
kallisarvoisia muistiinpanoja. Hänen poissa ollessaan tulivat Brodde ja
Erkki, joille Niilo ilmoitti päättäneensä lähteä huomisiin
Penningebyhyn. Miehet tiesivät kertoa yhtä ja toista linnasta,
erittäinkin niistä uhkeista pidoista, jotka Ture herra oli valmistanut
arkkipiispalle.

"Ja teidän tarvitsee nyt tuskin pelätä mitään vainoa arkkipiispan
puolelta, herra Niilo", sanoi Brodde sitten, "siitä päättäen mitä
kuulin seisoessani muiden herraspalvelijain joukossa."

"Hauskaa kuulla", vastasi Niilo, "samaa voin tuskin sanoa omasta
puolestani hänen suhteensa."

"Sen kertoi eräs arkkipiispan asepojista", jatkoi Brodde, "hän tuli
kotvaseksi seisomaan aivan lähelle minua, ja silloin tuli hänen
luokseen toinen poika, joka kertoi nauraen, että David-herra ja
arkkipiispa olivat puhelleet teistä. David-herra oli varoittanut
arkkipiispaa kehottaen häntä ottamaan teidät pian huostaansa... Toinen
pojista kysyi silloin, mitä siinä oli nauramista, niin poika kertoi
vielä arkkipiispan sanoneen nauraen veljelleen: 'turvetta, jonka yli
voimme astua, emme huoli tieltä raivata!'"

"Hm... sattuu kuitenkin väliin käymään", lausui Niilo, "kuten vanha
sananlasku sanoo, että nimittäin suuretkin vaunut kaatuvat, jos tielle
sattuu turve, jonka alla on multaa. Kukapa tietää kuinka siinä
oikeastaan käypi, kun mahtava Jöns-arkkipiispa ja minä kohtaamme
toisemme?"

"Sitäpaitsi on minulla täällä eräs kapine, oli arkkipiispa vielä
lausunut veljelleen kaulaansa viitaten, joka takaa menestyksen."

Niilo katsahti ylös, ikäänkuin aivan uusi ajatus olisi hänen mieleensä
juolahtanut: mutta samassa hän taasen laski katseensa, ikäänkuin pitäen
ajatusta mahdottomana, ja hieno hymy ilmestyi hänen huulilleen.

"Ja pitopöydässä oli hän aivan sen näköinen", jatkoi Brodde,
"kuin hän olisi nyt kuningas Ruotsin maassa ja pöydässä olevat
iloiset herrat puhuivat valtakunnan linnoista ja lääneistään kuin
yksityisomaisuudestaan ikään. Jumala paratkoon, herra Niilo, minä
pelkään nyt, että viimeinen villitys tulee ensimmäistä pahemmaksi;
siitä panen henkeni pantiksi, että jos viheriä ritari nyt eläisi, niin
hän olisi ensimmäinen mies vääntämään vallan arkkipiispan kädestä...
Saatte nähdä, Niilo-herra, että tästä tulee herrasvalta, maalle
paljoa pahempi ja vaarallisempi, kuin koskaan olisi voinut tulla
Kaarlo-kuninkaan valtaistuimella ollessa. Ja lopulta ei kuitenkaan ole
ketään, joka takaa, ettei arkkipiispa kuitenkin, vaaran oikein
uhatessa, tee uudestaan sitä temppua, että kutsuu tanskalaisen
kuninkaan valtakuntaan taas!"

Niilo tuli yhä miettiväisemmäksi Brodden puhuessa, ja hänen
lopetettuaan syntyi pitkä äänettömyys. Sekä Niilo että Brodde että
Erkki mietiskelivät, mitä nyt olisi tehtävä, ja heidän ajatuksensa
liikkuivat pienemmissä tai suuremmissa piireissä, mikäli kukin pystyi
oloja ja suhteita arvostelemaan. Erkin ajatukset tarkoittivat
yksinomaan Niiloa itseään, mutta Brodde, joka tunsi enemmän kuin hän
Niilon salaisuuksia, ymmärsi ottaa huomioon arkkipiispan,
Kaarlo-kuninkaan ja mahtavan Eerik Akselinpojan.

Kuta enemmän Niilo mietti asiaa, sitä selvempänä ja pakottavampana
tunkihe hänen mieleensä kysymys, tyytyisikö siihen, mitä jo tiesi
arkkipiispasta, vai odottaisiko vielä jonkun aikaa nähdäkseen mikä tuon
kirkkoruhtinaan korkein päämäärä oikeastaan oli. Tarkoittiko hän
Ruotsin onnea vai oman vallanhimonsa tyydyttämistä. Hän mietti vielä
sitäkin, menisikö suoraan arkkipiispalta pyytämään vastausta tähän
kysymykseen, mutta senverran oli elämä häntä kuitenkin opettanut, että
heti hylkäsi tämän ajatuksen. Hän ymmärsi, että se enemmän
vahingoittaisi kuin hyödyttäisi häntä, ja saattaisi sitäpaitsi hänet
tarpeettomasti vaaralle alttiiksi. Hänelle jäi siis valittavaksi:
odottaa tai heti ryhtyä toimeen. Jälkimmäisellä oli omat vaikeutensa,
sillä valmistuksiin tarvittiin aikaa, ja sitäpaitsi oli suuresti
epäiltävää, olisivatko talonpojat halukkaat lähtemään sotaan juuri
sieltä palattuaan.

Niin ollen näytti hänestä parhaalta ensiksi kuulustella rahvaalta,
etupäässä tietysti taalalaisilta, mikä heidän ajatuksensa oli, ja
vieläkö he pysyivät sanassaan, ettei Ruotsin valtakunta ole mikään
papin tila, vai halusivatko he jäädä varttomaan.

Hän ilmaisi ajatuksensa miehille, ja he puhuivat siitä vielä
Hollingerin palatessa Niilo Rytingin luota. Mutta miehet olivat yhtä
mieltä kuin herransakin, ja siksi päätettiin, että Erkki lähtisi
seuraavana aamuna Taalainmaahan Pentti-vaarin luo, ja Brodde
ratsastaisi Siljanin seuduille keskustelemaan rahvaan kanssa. Oli
kuitenkin meneteltävä kaikella varovaisuudella, ei pidettäisi mitään
kokouksia eikä herätettäisi millään tavoin huomiota... yksitellen oli
keskusteltava rahvaan miesten kanssa ja siten urkittava kansan mieli
tietoon. Itse päätti Niilo jäädä Penningebyhyn elääkseen siellä
maailman humusta erillään.

"Meilläkin on tänä aikana eräs tehtävä suoritettavana", sanoi hän
nyökäten ystävällisesti päätään Hollingerille.

Tämä antoi hänelle erään hyvin käärityn, sinetöidyn mytyn, jonka oli
saanut kanslerilta.

"Niilo-herra pyysi minun vielä sanomaan teille, että voitte kernaasti
ottaa paperit mukananne Penningebyhyn. Ne ovat siellä yhtä hyvässä
säilyssä kuin täälläkin, sanoi hän, ja sitäpaitsi koskevat ne enemmän
Niilo Sturea kuin minua!"

"Hyvä!" virkkoi Niilo, "siitä luottamuksesta kiitän, ja mikäli minusta
riippuu, ei kirjainkaan niistä ole häviävä."

Aikaisin seuraavana aamuna kapistelivat Brodden ja Erkin hevosten
kaviot kadun kivitystä. He läksivät kumpikin eteläportista kulkeakseen
Mälarin eteläpuolta Vestmanlantiin ja sieltä pitkää ahoa myöten
Taalainmaahan.

Pari tuntia myöhemmin ratsasti Niilo itse Hollingerin ja muiden
asemiesten kera pohjoisportista siltojen yli tielle, joka johti Klaaran
sisarluostarin ja Brunkebergin välitse pohjoiseen päin.

Penningebyssä oli kaikki paikoillaan, ja Briita-rouva ja lapset
tervehtivä riemulla kotiin palavaa isäänsä. Iliana-rouva ja hänen
sisarensa, nuori Ingeborg-neiti, jonka sulo päivä päivältä kasvoi,
ottivat yleiseen iloon osaa. Penningebyhyn tuli rauhallinen ja iloinen
ilta, ja sekä Briita että Iliana karttoivat kysymästä mitään, joka
saattaisi hiukankin johtaa ajatuksia asioihin, mitkä karkoittaisivat
onnen ja rauhan pois. Niilosta tuntui kuin olisi pitkän ja väsyttävän
vaelluksen jälkeen koleilla ja kylmillä poluilla päässyt kerrassaan
ruusutarhaan, jossa Jumalan aurinko synnytti kukkain tuoksua ja lintuin
laulua ja jossa leppeät tuulet huokuivat rakkautta, uskoa ja toivoa.

Vasta seuraava päivä toi huolia, uusia ja vanhoja.

Niilo Sturen veljeltä, Svante Bonpojalta, oli tullut pyyntö, että Niilo
lähtisi viipymättä hänen luokseen Ekesjöhön, jos suinkin pääsi irti
tärkeistä toimistaan. Svante-herra tarvitsi hänen apuaan eräässä
perintöriidassa, joka siis koski häntäkin, sekä vielä erään velkomisen
selittämisessä, josta Svante ei sanonut voivansa suoriutua.
Jälkimmäinen seikka herätti sekä kummastusta että levottomuutta
Niilo-herrassa; hänen ajatuksensa johtuivat heti Hammarstadin
Briita-rouvaan ja Kaarlo-kuninkaaseen. Häntä kummastutti, että hänen
varovainen ja rauhallinen veljensä oli tehnyt velkaa, ja hän kävi
levottomaksi, kun velka oli niin suurikin, kuin veljen kirje viittasi.
Oli selvää, että hän tämänkin velan johdosta tuli ajatelleeksi
Briita-rouvaa, niin uskomattomalta kuin tämä ajatus tuntuikin
lähemmältä katsoen.

Niilo päätti tietysti viipymättä noudattaa veljensä toivomusta. Hän
puhui kuitenkin ensiksi Iliana-rouvan kanssa hänen voudistaan, joka
hoiti tuota pientä maatilaa Hammarstadin vieressä. Aluksi tuntui
ritarin esitys Ilianasta kummalta, mutta hän suostui kuitenkin
mielellään antaen Hollingerille käskyn hoitaa voutina maatilaa,
sillaikaa kuin nykyinen vouti tulisi Niilon käskettäväksi. Niilo saisi
nyt etelään ratsastaessaan kutsua hänet mukaansa.

Niilo ei ehtinyt tämän ja muiden hommainsa vuoksi lukea Niilo Rytingin
antamia käsikirjoituksia, vaan vei ne salakamariinsa säilyyn
toistaiseksi. Heitä kaikkia kalvoi myöskin suru karkoitetun kuninkaan
tähden, joka olikin heillä seuraavana päivänä keskustelun aiheena.
Seuraavana aamuna, kun Niilo valmistihe lähtemään, seurasi Briita-rouva
häntä salakamariin ja kysyi, mikä paperimytty siinä oli, tarkoittaen
noita muistiinpanoja.

"Vanha tarina", vastasi Niilo, "jonka luemme yhdessä kotiin
palattuani!"

Muuta ei Briita-rouva kysynyt, joten paperimytty sai jäädä muiden
paperien joukkoon takan vieressä olevalle hyllylle. Kauvaksi ei Niilo
kuitenkaan luullut tarvitsevansa sitä jättää, sillä hän toivoi
pääsevänsä kotiin jo ainakin muutamain viikkojen kuluttua. Sitten hän
vielä uskoi Briitalle Brodden ja Erkin Taalainmaahan menon, antaen
hänelle ohjeita, mitä olisi tehtävä, jos he sattuisivat palaamaan
sieltä, ennenkuin hän itse ehtisi takaisin Smålannista. Sitten häh
nousi ratsulleen ja läksi menemään, mukanaan Hollinger ja pari muuta
asemiestä.

Matka luonnisti hyvin. Laita oli, kuten Brodde oli kuullut marskin
pidoissa. Arkkipiispa piti Niiloa niin vähäpätöisenä, että hän voi
pelvotta ratsastaa Tukholman läpi, jossa näinä päivinä pidettiin suurta
neuvostokokousta, missä arkkipiispaa ja hänen ystäviään palkittiin
mailla ja lääneillä. Niiloa kiukutti kuullessaan, kuinka itsekkäästi
herrat menettelivät, ja kuinka vähän he huolivat valtakunnasta
kokonaisuudessaan. Kristian-kuninkaan takaisin kutsumisesta ei hän
kuitenkaan kuullut mitään puhuttavan. Mutta se ei antanut paljon
lohtua, sillä paljon vaarallisempaahan oli valtakunnalle, jos
arkkipiispa rupeisi aikeensa mukaan jakamaan sitä moneen osaan. Oli
selvää, että vaikka arkkipiispa todenteolla asettuisikin Tanskan
kuningasta vastaan, tämä pirstoitus kuitenkin helpottaisi sen
joutumista kokonaan Tanskan saaliiksi. Paisti, jota ei voida
kokonaisena niellä, leikataan pieniin palasiin, jotka ovat helpompia
syödä. Raudanraskaina painuivat huolet hänen sydämelleen, ja hän alkoi
jo kysellä itseltään, oliko odottaminenkaan enää oikeutettua.

Söderteljessä hän erosi Hollingerista aikoen siellä odottaa voutia.
Tälle ei Hollinger saanut mainita herransa nimeä, että salaisuus
paremmin säilyisi. Hänen tuli vaan antaa hänelle ohjeet, missä hänet
tapaisi. Tämä kävikin aivan harkinnan mukaan. Tuolla pienellä
maatilalla ei kukaan aavistanut että uusi talonvouti oli Niilo Sturen
asemiehiä. Vasta jonkun ajan kuluttua ilmoitti Niilo entiselle
voudille, mikä pelin tarkoituksena oli, ja tämä oli kelpo mies, jolla
ei sitäpaitsi ollut mitään erityistä myötätuntoisuutta naapuritalon
ylpeätä rouvaa kohtaan, ei suinkaan halunnut ennen aikaa lörpötellä
olevansa Iliana-rouvan vouti, koska se olisi piankin voinut tulla
Hammarstadin rouvan tietoon.

Ekesjössä odotti Niilon veli, lempeä Svante-herra, lukien
levottomuudella päiviä, milloin Niilo mahdollisesti voisi saapua. Hänen
ilonsa olikin siis suuri, kun eräänä kauniina päivänä seisoessaan ison
salin ikkunassa, joka antoi satasyliselle sillalle, äkkäsi odotetun
veljen tulevan ratsastain. Hän riensi vastalle ja näytti saavan itse
voimaa ja rohkeutta nähdessään uljaan veljensä.

Kohta tuli selville, että velka, jota Svantelta vaadittiin, oli
syntynyt hänen tietämättään. Hän oli edellisenä syksynä ostanut eräitä
tavaroita muutamalta kauppasaksalta, joka kulki Jönköpingistä
Kalmariin, mutta ei likikään niin suurella summalla kuin häneltä nyt
vaadittiin velkakirjalla, jonka alla oli hänen oma Natt-och-Dagien
kilpimerkillä koristettu sinettinsä. Niilo ei voinut vielä uskoa tämän
saatavan olevan todellisessa yhteydessä Briita-rouvan kanssa, mutta ei
voinut myöskään päästä täyteen rauhaan yhä palaavilta epäluuloiltaan.

Tarkan miettimisen perästä päättivät veljet tiedustella, niin kauas kuin
suinkin, miten velkakirja oli tullut sen miehen käsiin, jolla se nyt
oli, koettaen siten kaikilla luvallisilla keinoilla voittaa aikaa.

Tästä koitui kumminkin paljon vaivaloisempi työ, kuin he olivat
luulleetkaan, joten Niilo tuli viipyneeksi koko kesän Ekesjössä.

Juhannuksen aikaan saapui Briita-rouvakin lapsineen, ja Svante toivoi
heidän viipyvän niinkauvan kuin Niilo itsekin, ja huolistaan huolimatta
oli hän pelkkää iloa; hän piti niin suurena onnena nähdä luonaan nämä
sukulaisensa, jotka kävivät hänelle päivä päivältä yhä rakkaimmiksi.
Brodde ja Erkki olivat eri aikoina palanneet Penningebyhyn, mutta he
eivät olleet tuoneet sellaisia tietoja, kuin Briita-rouva oli toivonut.
Ja arkkipiispa näytti panevan kaikkensa pysyäkseen hyvissä väleissä
taalalaisten kanssa. Miehillä oli kuitenkin mitä parhaat toiveet
palatessaan kumpikin taholleen Taalainmaahan.

Hollingerista ei kuulunut mitään. Mutta tärkeitä tietoja ei siltä
puuttunut.

Elokuun lopulla saapui Ekesjöhön sanoma, että Kettil-piispa oli
kuollut. Hän oli pitänyt herrainkokousta Teljessä elokuun 10 päivänä,
ja sieltä hän oli lähtenyt Tukholmaan, mutta oli siellä sairastunut
äkkiä ja kuollut ruttoon, joka raivosi siellä hirveästi kuten
useimmilla muilla seuduilla valtakunnassa. Samana syksynä, jona
Kaarlo-kuningas palasi, tempasi rutto aina 7000 ihmistä Tukholmassa, ja
tuo vaarallinen tauti ei ollut vieläkään laannut uhreja viemästä. Urhea
piispa oli erinnyt täältä murtuneella ja katuvaisella mielellä,
kerrottiin. Hän oli surrut ja itkenyt pahoja tekojansa sekä luvannut
parannusta, mutta kuolema ei ollut armahtanut. Hänen ruumiinsa vietiin
Linköpingiin ja haudattiin pääalttarin eteen tuomiokirkkoon.

Niinmuodoin oli arkkipiispa Jöns nyt kaikin puolin yksin herrana
Ruotsissa. Nyt saataisiin nähdä kuinka hän aikoi pitää lupauksensa,
jotka oli antanut Ruotsiin ja Kristian-kuninkaaseen nähden. Niilo
odotti myös jännityksellä aikoiko hän todella ryhtyä sensuuntaisiin
toimeenpiteisiin, joita hän, Niilo Sture, enimmin pelkäsi. Tanskasta
saapuvat tiedot lisäsivät hänen pelkoaan. Kristian-kuninkaalta saapui
kirje toisensa perään selittäen, että hänen ja arkkipiispan välillä
vallitsi mitä parhain sopu, ja samalla hän kehotti Ruotsin kansaa
pysymään hänelle uskollisena. Tämä oli kuitenkin itsessään jokseenkin
vähäpätöistä, varsinkin kun Tanskan kuninkaalla oli tekemisiä
Slesvigissä ja Holsteinissa, jotka herttuakunnat hän oli perinyt.

Enemmän merkitystä oli sillä muutoksella, joka syntyi tänä vuonna
Kristian-kuninkaan suhteessa Akselinpoikiin, joiden sukua pidettiin
tähän aikaan Tanskan mahtavimpana. Kuningas oli nimittäin peruuttanut
kruunulle takaisin Lillön ja Tranekärrin Olavi-herran kuoleman jälkeen.
Ylpeä Iivari-herra, joka oli ottanut veljensä lasten holhoojana tämän
läänitykset ja tilat haltuunsa, julisti siitä syystä kuninkaalle sodan.
Lähin seuraus tästä oli, että Iivari-herran täytyi mihin hintaan
hyvänsä hankkia itselleen liittolaisia, ja mistäpä hän niitä löytäisi
ellei Ruotsista ja etupäässä Kaarlo-kuninkaalta.

Niilo oli hetkisen epätietoinen tässä kohden. Hän ajatteli sitä
häväistystä, jolla kuningas oli kohdellut tuon ylpeän herran kosintaa,
ja siksi hän rupesi arvelemaan, että Iivari-herra voisi mahdollisesti
yhtyä arkkipiispaan. Mutta arkkipiispa joko täydellä todella harrasti
rauhan säilymistä, tahi toiselta puolen pelkäsi Akselinpoikain jo
kyllin mahtavan vallan nousevan liian korkealle. Ja muuten oli tuskin
luultavaakaan, että Akselinpojat itsekään rupeisivat apua pyytämään
mieheltä, jonka tieltä erään heistä oli täytynyt väistyä, kuten
Eerik-herra oli häätynyt tekemään valtionhoitajan toimeen nähden. Ei
ollut siis luultavaa, että Akselinpoikain ja arkkipiispan voimat
liittyisivät toisiinsa. Niinmuodoin jäi ainoaksi mahdollisuudeksi
odottaa edellisten kääntyvän Kaarlo-kuninkaan puoleen, joka ei tosin
itsessään aivan suuria merkinnyt, mutta jonka nimeä kuitenkin sopi
käyttää, eivätkä hänen ystävänsä ainakaan olleet niinkään
hyljeksittäviä.

Mutta jos Akselinpoikain ja kuninkaan välillä siis syntyisi liitto,
niin oli ihan ilmeistä, että se vastustaisi yhtä paljon Ruotsin
arkkipiispaa ja valtionhoitajaa kuin Kristian kuningastakin.
Arkkipiispa Jöns voi laskea tämän yhtä hyvin kuin Niilokin. Ja
seuraukseksi tulisi tietysti se, että arkkipiispa ja Kristian-kuningas
lähentyisivät toisiaan, ellei edellinen nyt kerrassaan rupeisi
toteuttamaan jakamisaiettaan vetäytyen siten syrjään koko leikistä.

Pian tulikin Ekesjöhön tieto, että Jönköpingissä pidettäisiin heti
uudelta vuodelta seuraavana vuonna kokous tanskalaisten ja
ruotsalaisten herrain kesken. Tämä oli selvä lähentymismerkki
arkkipiispa-valtionhoitajan puolelta Kristian-kuningasta kohden. Ääni
kuninkaan kellossa rupesi samalla käymään yhä mahtavammaksi ja
vaativammaksi, josta näki hänen tuntevan valtansa kasvavan ja käyvän
Ruotsille vaarallisemmaksi. Tämä arkkipiispan lähentyminen voi
kuitenkin olla vaan näennäistä. Hän saattoi sen ohella harjoittaa
katalaa peliänsä Ruotsin jakamisesta, heittääkseen sitten kun asiat
olivat valmiina peitteen syrjään jättäen kuninkaat ja maailman sikseen.

Miten asianlaita olikin, varmaksi jäi kuitenkin, että Ruotsi oli
suuressa vaarassa, Suuremmassa kuin koskaan ennen, ja että nyt oli
tarkoin pidettävä silmällä kaikkea ja kaikkia.

Niilo Sturen levottomuus kasvoikin päivä päivältä, kunnes Brodde
vihdoin saapui Taalainmaasta tuoden suotuisia tietoja. Hänellä oli
siten varma ankkuripohja, joten hän voi vielä jonkun aikaa odottaa
myrskyä, ennenkuin ryhtyi toimiin. Erkki, joka saapui paria viikkoa
myöhemmin toi yhtä lohduttavia sanomia. Vuorimies Pentti lähetti
Niilo-herralle terveisiä kehottaen häntä olemaan rohkealla mielellä.
Vuorimiehiin sai luottaa yhtä paljon kuin taalalaisiinkin. Mutta
jokainen kulunut päivä sai sen päätöksen ritarissa yhä lujemmaksi ja
järkähtämättömämmäksi, että tekisi maksoi mitä maksoi lopun
levottomuudesta ja epäjärjestyksestä. Hän tahtoi vaan ensiksi panna
toimeen jo keväällä tekemänsä päätöksen lähteä Suomeen tapaamaan
kuningasta. Sitten hän aikoi ryhtyä tosi toimiin.

Sillä välin jatkettiin tutkimuksia Svante-herran velkajutusta. Vihdoin
he tulivatkin toivottuun tulokseen sikäli, että saivat täydellä
varmuudella tietää lähimmän velkojan pitävän yhteyttä Hammarstadin
Briita-rouvan kanssa. Tämä seikka teki välttämättömäksi etsiä
todistuksia Briita-rouvan rikollisuudelle. Siinä suhteessa Niilolla
olikin mitä parhaimmat toiveet. Veljelleen hän niitä ei ilmaissut,
sillä tämän lempeä ja säveä mieli olisi tuskin jaksanut pitää edes
sitäkään salaisuutta. Svante-herran suureksi suruksi läksi siis hänen
veljensä Ekesjöstä joulun edellisinä päivinä.

Oli ankara talvi ja keli mainio, joka teki sangen mieluisaksi matkan
Itägöötanmaan ja Södermanlannin läpi Söderteljeen. Täällä aikoi
Niilo-herra viipyä ehtiäkseen lähettää sanomaa Hollingerille, jota hän
välttämättömästi halusi tavata. Sattui kuitenkin niin hyvästi, että
tämä sattuikin olemaan kaupungissa. Hän astui Niilon majataloon, tämän
juuri ollessa lähettämässä erästä asemiestä viemään sanaa hänelle.

Hollinger kertoi, kuinka kesä oli kulunut. Hän ei ollut mitään vaivoja
säästänyt päästäkseen Briita-rouvan ja hänen hovimestarinsa jälille;
mutta kaikki oli ollut turhaa. He olivat vanhoja ja harjaantuneita
salaamaan konnantöitänsä. Kuta vanhempi kettu, sitä varovaisemmin sitä
pitää pyytää. Päätettiin senvuoksi, että Hollinger jäisi vieläkin
entiselle paikalleen.

"Mitä tietä aiotte nyt kulkea täältä mennessänne?" kysyi Hollinger
lopuksi.

"Järven yli", vastasi Niilo. "Luulen, että se kantaa?"

"Kyllä se kantaakin!" vakuutti Hollinger hyvin tyytyväisen näköisenä,
mutta lisäsi: "En sitä suotta kysynyt teiltä..."

"Miksi siis, Hollinger?"

"Tietäkää, että arkkipiispan silmät ovat auenneet, ja nyt hän koettaa
saada teitä kiinni!"

"Minua kiinni?"

"Niin... ellei minulle ole väärin kerrottu, on hän jo useita kertoja
kuulustellut, missä te olette."

"Hyvä, hyvä, Hollinger... toivon, etten enää lankea vihamieheni
kaivamaan kuoppaan, vaikka se olisi toista mointa syvempi ja salaisempi
kuin Krokeksin luona."

"Jumala suokoon teille onnea matkalle," lisäsi Hollinger. "En saa ennen
oikeata rauhaa, kuin taas pääsen Penningebyhyn teidän luoksenne."

Hollinger läksi taasen Briita-rouvaa vaanimaan, ja Niilo lähti omaan
suuntaansa.

Joko lienee Hollingerilla ollut huonot tiedot, tai arkkipiispa oli
jättänyt huomioon ottamatta, että Niilo herra voi matkata järvenkin yli
-- mitään seikkailuja ei tapahtunut. Iliana-rouva, joka oli tämän ajan
ollut Penningebyssä, otti sydämmellisellä ilolla vastaan sukulaisensa.
Joulua vietettiin iloiten ja riemuiten yhdessä, kunnes Niilo rupesi
varustelemaan lähtöään Suomeen kuninkaan luo.

Hän oli aikonut odottaa, mitä aivotusta Jönköpingin kokouksesta
seuraisi. Mutta ilmoissa tapahtui muutos, joka teki mahdolliseksi
päästä meren yli, ehkä vaikeudellakin. Siksi päätti Niilo viipymättä
lähteä ja hän ilmaisi päätöksensä eräänä iltana Briita-rouvalle
jäätyään tämän kanssa kahden kesken.

Briita-rouva säikähti ensiksi, mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa
ja hän tarttui miehensä käteen.

"Iloinen, enemmän kuin iloinen pitäisi minun olla", sanoi hän, "että
tämä päivä koittaa. Sillä olen varma, että Jumalan äiti ja kaikki
pyhimykset suojelevat sinua lähteissäsi sellaiselle matkalle."

Hetkisen perästä hän lisäsi:

"Onnenketju on poissa, Niilo... Harmaa haukka sen vei, eikä tuone sitä
takaisin. Mutta Jumalaan luottaen toivon voivani antaa sinulle
kaulaketjun, joka on yhtä hyvä kuin äidinisäsikin ketju..."

"Mitenkä sen saisit?" kysyi Niilo tarttuen herttaista puolisoaan
vyötäisiltä.

"Rukoukseni!" vastasi Briita vienosti.

"Sano rukouksemme, Briita!" huudahti Niilo suudellen häntä lämmöllä.
"Minäkin toivon, että sydämestä lähtevät rukoukset voivat enemmän ja
ovat kaikkivaltiaalle otollisemmat kuin kalleimmatkaan jalokivet. Mutta
yksi muistakaamme... älkäämme rukoilko itsemme, vaan Ruotsin
valtakunnan puolesta. Jumala on rukouksemme kuuleva, siitä olen varma!"

He seisoivat ikkunan ääressä isossa salissa. Taivas oli kirkas ja
sininen, ja tähdet tuikkivat leppeästi.

Aamulla tuli Briita ennen eineelle kokoontumista muistuttamaan Niilolle
noista vanhoista muistiinpanoista, joista hän oli puhunut ennen
Ekesjöhön lähtöään. Niilo oli vähitellen ne unhottanut, kunnes Briitan
puhe kaulaketjuista saattoi ne taasen hänen mieleensä. Nyt hän tarttui
vaimonsa käsivarteen ja lähti hänen kanssaan salakamariin.

"Lukekaamme ne yhdessä juuri nyt", sanoi hän, "muuten ne saattaisivat
jäädä lukematta!"

Paperimytty oli paikallaan hyllyllä. Niilo otti ne sieltä, avasi
nahkahihnan jolla se oli sidottu, ja laski nuo kellastuneet
paperilehdet pöydälle. Muistiinpanot oli kirjoitettu päivittäin, kuten
luostareissa oli tapa kirjoittaa suuret tapahtumat muistiin. Se hurskas
munkki, joka oli nämä kirjoittanut, oli ottanut kirjoittaakseen
muistiin vaan yksityisen miehen vaiheita ja erään yksityisen tapauksen
siinä; tämä oli ainoa eroitus.

Ne alkoivat syksystä 1398. Syyskuun 29 päivälle oli kirjoitettu, että
kuningatar Margareta Valdemarintytär ja kuningas Eerik saapuivat
juhlallisesti Tukholman kaupunkiin.

Lokakuun 1 päivänä tuli luostariin hyvä Laurentius-veli, joka sai
pääteinin luvalla oleskella luostarissa.

Seuraaville päiville oli merkitty joitakuita vähäpätöisiä seikkoja,
vaikka ne näyttivät kylläkin olevan hurskaalle muistiinpanijalle
tärkeitä.

Lokakuun 8 päivänä oli vieras pyytänyt muistiinpanijaa olemaan hänelle
avuksi eräässä kauheassa rikoksessa. Mutta siihen tarvittiin suurinta
varovaisuutta, ja siksi tuli hänen kalliilla valalla vakuuttaa
tekevänsä kuten vieras sanoi eikä toisin. Munkki ei ollut suostuvainen,
kun ei oikein tuntenut vierasta, vaikka olikin suuresti mielistynyt
hänen kanssaan seurustelemiseen. Silloin oli vieras näyttänyt munkille
sormusta kysyen, tunsiko hän sen entistä omistajaa. Hän tunsi. Se oli
Fjalar Orminpojan sormus, munkki oli ollut läsnäkin, kun rakastettu
Fjalar sai sormuksen äidiltään. Hän oli nimittäin oleskellut vanhan
Orm-ritarin talossa hänen lastensa opettajana, kuten siihen aikaan oli
joskus tapana. Viimeisenä hetkenään oli Fjalar antanut sormuksen
vieraalle, joka oli hänen ystävänsä. Hän oli sanonut, että jos vieras
joskus tulisi hänen kotimaahansa ja tarvitsi apua, niin menköön
Tukholman harmaaveljesluostariin näyttämään sormusta Martinus-veljille.

Tämä muutti munkin päätöksen. Tiedusteltuaan ensin tarkoin kaikkea,
mitä vieras tiesi Fjalarista, ja huomattuaan, että heidän välillään
todella lienee vallinnut lämmin ystävyys, suostui hän ja vannoi valan.

"Ja tämä Laurentinus-veli oli", kysyi Briita-rouva, "Fjalar-ritari
itse?"

Niilo myönsi jatkaen vaikeata lukemistaan. Sillä munkin kirjoitus, joka
tosin oli vasten tämän ajan tapaa, kirjoitettu ruotsin kielellä, oli
sangen visaista luettavaa sellaiselle, joka ei ollut erityisemmin
kirjataitoon perehtynyt.

Hyvä Laurentius-veli kertoi silloin, että eräs ylhäinen nainen
nimeltään Bengta oli saastaisesta ilkiän voiton pyynnistä petollisella
tavalla hankkinut itselleen erään kaulaketjun, joka kuului ritari Sven
Sturelle. Tämä nainen asui nyt Norrmalmin sisarluostarissa. Sinne
pitäisi Martinuksen mennä. Hänen tulisi ottaa tarkoin selville, missä
huoneessa Bengta-rouva asui, ja kuinka hänen luokseen helpoimmin
pääsisi tarpeetonta huomiota herättämättä. "Ja minä tein niin." Tämä
oli lokakuun 9 päivänä.

Bengta-rouva asui eräässä pienessä rakennuksessa luostarin puutarhassa,
mikä helpotti melkoisesti munkkien työtä. Mälarin alitse oli nimittäin
salainen käytävä luostarien välillä, ja tämä käytävä päättyi juuri
tuohon pieneen puutarhassa olevaan rakennukseen. Kaikki riippui siis
siitä, miten Bengta-rouva saataisiin sieltä poistumaan; silloin oli
kaikki hyvin. Mutta siihen tiesi hyvä Laurentius-veli neuvon. Hän sanoi
Martinukselle, että tämä menisi herra Krister Niilonpojan luokse, joka
oli silloin Tukholmassa, ja sanoisi hänelle, että jos hän halusi
päästä oikein onneen ja kunniaan, niin pitäisi hänen koettaa saada
Bengta-rouva puolelleen, sillä hänellä oli eräs kallis kalu, joka
tuotti sellaisia etuja. Sattui niin onnellisesti, että Krister-herralla
oli pidot samana päivänä sen johdosta, että Margareta-kuningattaren ja
Sven Sturen sovinto allekirjoitettiin silloin Almarestäkissä. Ja
Martinus-veli toimitti asian niin hyvin, että Krister-herra läksi itse
sisarluostariin ja kutsui Bengta-rouvan luokseen.

Ja Bengta-rouva meni, ja samaan aikaan meni hyvä Laurentius-veli
maanalaista käytävää myöten luostariin. Hän tuli puutarhataloon, löysi
hetkisen etsittyään lippaan, joka oli vitjoilla kytketty erääseen
huoneessa olevaan pylvääseen. Mutta vitjat olivat pylvään ympäri ihan
lattialla, jossa oli muutamia vaatekappaleita peittämässä sekä lipasta
että vitjoja. Hetkiseksi joutui hyvä Laurentius-veli epätoivoon. Mutta
sitten hän sieppasi äkkiä lyhyen miekan viittansa alta ja saikin sillä
kangotetuksi lippaan auki.

Tämä tapahtui samana päivänä, jona Sven-ritari sopi kuningattaren
kanssa.

"Merkillistä on", sanoi Niilo työntäen paperia luotaan, "mutta saatuaan
kaulaketjun takaisin seurasi äidinisääni onni yhtä järkkymättä kuin se
ennen oli häntä pettänyt. Enkä voi kieltää, ettei minunkin ratani ollut
valoisampi niinkauan kuin tuo kaulaketju oli minulla..."

Briita-rouva istui vaiti, ja katseensa osoitti hänen vaipuneen
mietteisiinsä.

"En kuitenkaan kadu päätöstäni, jonka kerran tein, että nimittäin
luopuisin tuosta taikakalusta. Sillä niin se on, todellinen ritari
luottaa ainoastaan Jumalaan ja hyvään miekkaansa... Ja", lisäsi hän
ojentaen kätensä ja tarttuen vaimonsa käteen, "tätä onnenketjua ei
minulla kuitenkaan ollut silloin, kuin voitin elämäni suurimman onnen,
kun voitin sinut, Briita."

Briita katsoi ylöspäin ja hänen silmissään kimalsi kyynel.

"Mutta nyt kun lähdet miekka kädessä taistelemaan Ruotsin valtakunnan
puolesta, Niilo... nyt ei Briita voi paljoa, mutta kaulaketju ehkä
olisi hyödyksi!"

"Entä rukouksesi, vaimoni?"

"Olet oikeassa, Niilo!" lausui Briita lämmöllä, ja Niilo sulki hänet
rintaansa vasten.

Muutamilla luonteilla on synnynnäinen helppous siirtyä asiasta toiseen,
vakavimmistakin mielentiloista jokapäiväisen elämän yksinkertaisiin
kysymyksiin. Niinpä lausui Briita hetkisen kuluttua:

"En kuitenkaan voi saada mielestäni harmaata haukkaani, että se
lensikin tiehensä vieden kalliin kaulaketjun mukanaan. Koska se ei ole
tullut takaisin, niin täytyi se olla hänen viimeinen matkansa."

"Epäilemättä, Briita...! Luultavasti on se täällä jossakin
vuorenonkalossa, ja olkoonkin siellä minun puolestani tuomiopäivään
asti!"

"Mutta jos saisit sen takaisin, Niilo, niin mitä tekisit?"

"Jos saisin sen takaisin...? Täyttäisin vanhan päätökseni,
lahjoittaisin sen jollekulle kirkolle tai luostarille. Jonkun
pyhimyksen kaulassa olisi ketju hyvänä kaunistuksena! Aikomukseni oli
antaa se uhriksi sille pyhimykselle, jota äidinisäni ystävä piti niin
rakkaana ja kalliina. Jos se siis uudestaan joutuisi käsiini,
kaunistaisi se Skaran Pyhän Kaarinan kuvaa!"

"Mutta jos joku metsästäjä on ampunut haukkani, ja sitten myynyt tai
jollekin antanut kaulaketjun...? Onhan sekin mahdollista... kenenkä
käsissä se nyt lienee?"

Niilo ei vastannut heti kysymykseen ja samassa koputti ovelle
palvelija, jolla yksin oli lupa tähän huoneeseen tulla, nimittäin
Brodde.

"Täällä on airut arkkipiispalta!" sanoi hän huoneeseen tultuaan.

"Arkkipiispalta!" huudahtivat Niilo ja Briita yhdestä suusta.

"Niin!" lisäsi Brodde, "ja hän tuonee merkillisiä viestejä tullessaan,
sillä hän käyttäytyy aivan kuin Penningeby olisi hänen herransa oma
eikä teidän, herra Niilo!"

"Hyvä, kuulkaamme sitten, mitä hänellä on sanomista!" sanoi Niilo
nousten ylös sekä astui isoon saliin vaimonsa ja Brodden seuraamana,
jotka pysähtyivät ovelle.

Tänne saliin oli jo tullut Iliana-rouva, Ingeborg ja lapset, ja
raiskaavan tulen punaliekit levittivät mieluisaa lämpöä ja valoa
huoneeseen. Ovella seisoi arkkipiispan synkkä airut.

Niilo tervehti ensin kälyään ja kääntyi sitten airueeseen päin.

"Mikä on asiasi, mies?" kysyi hän.

"Minulla on tuotavana herra Niilo Sturelle korkean herrani, Ruotsin
valtakunnan haltijan ja arkkipiispan, herra Jöns Pentinpojan käsky,
että teidän tulee viipymättä saapua hänen luokseen Tukholmaan!"

Säikähdys kuvastui naisten kasvoilla. He tiesivät kyllin, mitä
tuollainen käsky saattoi merkitä. Mutta heidän vertaan kuohutti myöskin
se loukkaava tapa, jolla mahtava arkkipiispa ilmoitti käskynsä. Niilo
ymmärsi selvästi, ei ainoastaan että tämä käsky oli todistuksena siitä,
kuinka vähässä arvossa arkkipiispa häntä piti -- minkä hän oli jo
kuullutkin -- vaan myöskin että hän katsoi asiain tulleen jo sille
kannalle, että vähäpätöisyyttenkin tieltä raivaaminen oli jo
välttämätöntä.

Arkkipiispan käsky kehitti asiat huippuunsa. Niilolla oli edessään:
joko noudattaa käskyä, jota seuraisi varmasti oikeudenkäynti, vankeus
ja kuolema, tahi olla sitä noudattamatta, jota seuraisi yhtä varmasti
maaheitoksi julistaminen. Edellisessä tapauksessa oli tietysti kaikki
mennyttä, mitä hän oli aikonut Ruotsin hyväksi toimia, jälkimmäisessä
tapauksessa oli työ suurimmassa määrin vaikeutuva. Olisi ollut hyvä,
jos rahvas olisi nyt ollut koottuna. Silloin hän olisi voinut käydä
arkkipiispaa vastaan kylliksi suurella miehistöllä tarvitsematta häntä
pelätä. Mutta löytyipä eräs keskitie, jota Niilo muisti viipymättä
käyttää hyväkseen. Hän päätti viivyttää arkkipiispan luokse menoaan.

Hän lausui:

"Tervehdä herraasi ja sano, että minä saavun hänen luokseen!"

Mutta mies vastasi vaan röyhkeästi suutaan vääntäen. Useinhan mahtavan
miehen palvelijat katsovat turhaksi kumartaa päätään enemmän kuin
herransakaan kumartaisi. Tämä tapahtuu varsinkin jos he tuovat, ei
herransa viestiä, vaan hänen käskyään alempiarvoiselle, etenkin jos
tämä on sellainen, jota hänen herransa ympäristössä on aina kuvattu
vähäpätöiseksi ja vaarattomaksi mieheksi.

"Minä en sitä tervehdystä vie perille, vaan te itse, herra Niilo!"
sanoi hän. Kun Niilo heitti häneen katseen, jossa kummastus ja
suuttumus taistelivat keskenään, lisäsi hän, ikäänkuin kerrassaan
osoittaakseen, että oli sopimatonta ja turhaa yrittää vastustella ja
epäröidä, "herrani, herra arkkipiispa käskee teidän tulla heti hänen
luokseen!"

Kaikella säveydellään ja tyyneydelläänkin oli Niilon nyt melkein
mahdoton hillitä vihaansa.

"Oletko kuullut vastaukseni, mies?" kysyi hän, ja hänen katseensa ja
äänensä pakottivat miehen vasten tahtoaankin luomaan silmänsä maahan.

"Olen!" vastasi mies.

"No... riennä sitten ilmoittamaan sitä herrallesi!"

"Mutta milloin, herra Niilo, milloin...?" kysyi mies taas.

"Siitä annan herrallesi tiedon!" vastasi Niilo.

Niilo-herra käänsi silloin miehelle selkänsä ja läksi salista pois.
Mies seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen silmänsä vilkuilivat ympäri
salia ja hänen huulillaan oli ilkeä hymy.

Mutta Brodde astui silloin hänen luokseen, avasi oven ja laski kätensä
niin kovasti röyhkeän miehen olkapäälle, että hän lyyhistyi maahan.

Hetkisen perästä ratsasti hän Penningebystä pois parin muun huovin
kera, jotka olivat hänen seurueenaan.

Niiloon vaikutti tämä käynti sen, että hän päätti jo seuraavana päivänä
lähteä Suomeen.




XI.

Raseporissa.


Lähellä Tammisaarta on erään Pohjanlahdesta pistävän vuonon pohjalla
jäännökset eräästä ympärysmuurista ja soraksi luhistuneesta linnasta.
Ne ovat Raseporin rauniot. Talonpoika kyntää peltoaan ja tuon pienen
kaupungin asukkaat hyörivät kiireisissä touhuissaan, ja merimies
levittää ulapalla purjeitaan -- elämä kulkee vaihtelevaa rataansa,
mutta linnanrauniot ovat vaiti, vaikka niiden muurein sisällä on
useammin kuin kerran ihmissydän paisunut ylpeydestä ja vallasta, tahi
on ollut musertumaisillaan surujen ja epätoivon painosta.

Nyt on linna itse katoovaisuuden kuva, soraläjänä se muistuttaa meitä
vaan kuolemasta ja maallisen suuruuden lyhytikäisyydestä.

Kerran eli siinä mies, joka itse oli langennut suuruus. Nyt ei häntä
kukaan muista. Mutta oli aika jolloin oltiin kiitollisia yhdestä
silmäyksestä, yhdestä hyväksyvästä hymystä häneltä, jolloin häntä
ylistettiin taivaisiin asti. Mutta oli taas aika, jolloin hän eli
surujen ja murheiden elämää, jolloin hän oli vihan ja unhotuksen
ylenkatsottu esine. Silloin hänestä puhuttiin, häntä surkuteltiin.
Mutta mikä on korkeata, tulee alhaiseksi ja mikä on alhaista, tulee
korkeaksi, niin juoksee elämän virta, ja ihmiskunta ja ihminen on kehno
muistamaan entisyyttä, se muistaa vaan kulloinkin kuluvan päivän.

Tähän syrjäiseen seutuun, tähän linnaan, joka oli Viipuriin, Turkuun
tai Hämeenlinnaan verraten perin mitätön, tänne oli Ruotsin kuningas
nyt karkoitettu, niin sanoaksemme, rangaistusta kärsimään. Hän, joka
oli ennen niin rikas, että se yksinään jo herätti kateutta, joka oli
kerran niin mahtava, että sai nostetuksi Ruotsin kuninkaankruunun
päähänsä ja sen lisäksi vielä Norjankin, oli nyt tänne joutunut. Hän
sai iloita, kun hänelle suotiin hengen pitimiksi pieni linna jossa
herrasmies tuskin viitsisi elää -- ja siitä hän sai olla vielä
kiitollinenkin, sittenkuin aarteensa oli häneltä ryöstetty.

Ja tämänkin viimeisen turvan köyhyytensä ja onnettomuutensa suojaksi
oli hän hädin tuskin saanut ainoastaan erään miehen avulla, joka
huolimatta kunnianhimostaan ja niistä salajuonista, joihin näemme
hänen joskus kietoutuneen, säilytti kuitenkin aina eräänlaisen
ritarillisuuden tuntomerkkinään. Tämä mies oli Eerik Akselinpoika. Heti
Ruotsista tultuaan sai kuningas tietää, ettei Turun piispa, Knuutti,
jolle Kristian-kuningas oli antanut Raseporin linnan läänitykseksi,
suostuisi millään muotoa siitä luopumaan. Kuningas ei tiennyt
missä löytäisi tyyssijan, ja ellei hänelle olisi suotu Turun
Mustaveljesluostarissa asuntoa, ei hänellä olisi tyttärineen ollut,
mihin päänsä kallistaisi. Kuningasvanhus joutui vielä tappeluunkin,
jossa oli vähältä henkensä menettää. Lopuksi hän kuitenkin sai linnan
haltuunsa, kun piispa saatiin huomaamaan, että Tukholmassa tehdyt
päätökset kuitenkin olivat Kristian-kuninkaan läänityskirjaa
tehoisammat -- ja sen oli Eerik-herra saanut aikaan.

Niin kertoi ainakin Klaus Lang kuninkaalle, jota hän oli eräiden
harvojen joukossa seurannut Ruotsista.

Mutta huolet eivät loppuneet sillä, että kuningas sai Raseporin.
Tuontuostakin saapui hänelle tilastaan huomautuksia, ja monet Ruotsista
ja Suomesta tulevat velkomukset olivat aivan murtaa hänet. Hän kantoi
kuitenkin kärsivällisyydellä kohtaloaan. Hän olisi voinut, jos olisi
tahtonut, synnyttää paljonkin meteliä valtakunnassa. Mutta hän eli
mieluummin hiljaisuudessa, ja kun kerran levisi huhu, että hänellä oli
uusia aikeita, kirjoitti hän siitä kuultuaan Tukholman maistraatille,
"että hän oli kahdesti lähtenyt Ruotsista sellaisella tavalla, ettei
hänellä ollut halua kolmatta kertaa samoin lähteä."

Itsekseen hän nyt kuitenkin muisteli elämänsä kirjavaa tarinaa. Klaus
Lang, joka nyt oli hänellä kaikkena kaikessa, hovimestarina,
päällysmiehenä, asemiehenä, vieläpä asepoikanakin, auttoi häntä siinä,
muistuttaen, lisäten ja oikaisten, mitä kuninkaalta oli unhottunut.

Käyhän vanhuudelle laatuun tyytyä katkeraankin elämään. Mutta toista
on, kun ihminen on täynnä hehkuvaa elämän intoa, kun ei ole vielä
mitään saanut kokea, ja kun sen lisäksi vielä tietää, että kaikki onnen
parhaat lahjat, kunnia, arvo, loisto ja valta olisivat voineet tulla
elämässä osaksi. Kuninkaantytär, kaunis Magdalena, itki katkeria
kyyneleitä Raseporin parvikamarissa. Eikä häneltä ollut yksistään
elämän ulkonaiset onnen ehdot hävinneet. Hänen rakkautensakin täytyi
kuolla. Nuori sydän voi paljon kestää, paljon kärsiä, mutta kuolettaa
rakkautensa, luopua toivostaan saada sen, joka on hänen toiveittensa ja
elämänvaatimustensa hellä keskus -- sitä hän ei voi.

Kuningas näki tyttärensä surun, ja se lisäsi hänen huoltaan, mutta hän
ei voinut mitään tehdä. Jos hän ottaisi sanansa takaisin, sillä
tyvenesti arvostellen täytyi myöntää, että herra Iivari Akselinpoika
oli kuitenkin ritari, joka rikkautensa, valtansa ja korkean
syntyperänsä vuoksi kylläkin ansaitsi saada kuninkaantyttären
puolisokseen, niin olisi sangen epätietoista, uudistaisiko tämä ritari
tarjoustaan kruunuttomalle kuninkaalle, köyhyyteen vaipuneelle
miehelle. Vanhuksen sydän oli pakahtua, kun hän näki, millä
ponnistuksilla tyttärensä koetti tukahuttaa tuskaansa ja näyttää
isälleen iloiselta.

Nähdessään kyyneleen salaa putoovan neidon neulomukselle, laski vanhus
välistä kätensä hänen päänsä päälle lausuen:

"Murheellakin on, lapsi, hyvät puolensa, mutta sateen jälkeen antaa
Jumala tavallisesti auringon paistaa!"

Ja silloin katsoi jalo neiti suurilla, ihanilla silmillään isäänsä,
hymyillen hänelle niin suloisesti, niin lämpimästi, että hänen täytyi
kääntyä selin koettaakseen estää raskasta huokausta tulemasta
rinnastaan.

Näin kuluivat päivät, ja neidon poski kävi yhä läpikuultavammaksi ja
kalpeammaksi.

Eräänä aamuna hän jäi huoneeseensa. Kuningas meni silloin hänen
luokseen kuullakseen ja nähdäkseen itse, kuinka hän voi. Hän oli kalpea
kuin lumpeen kukka, mutta hän hymyili kuitenkin isälleen ojentaen
hänelle kätensä. Hän istui syvässä ikkunakomerossa katsellen vuonoa,
joka välkkyi hymyilevänä aamuauringon hohteessa. Luonnossa vallitsi
rauha ja riemu. Joka aaltonen, joka kukkanen rannalla hymyili
lemmekkäästi, auringon sitä suudellessa, ja joka lintu viserteli
Jumalan voimasta ja kunniasta.

Mutta linnassa, jossa kaunis kuninkaantytär oli, oli kylmää kolkkoa ja
synkeätä. Kun hän hymyili isälleen oli hymyilykin kuin tähdenlento
talviyönä.

"Kyllä minä toivun", sanoi hän nyökäten ystävällisesti kuninkaalle,
"kyllä minä toivun päivemmällä! Älkää minusta huolehtiko, isä rakas...
Käräjiltä palatessanne olen terve taas."

Kuningas kohotti lempeällä väkivallalla hänen vaipunutta päätään
nähdäkseen hänen silmiinsä ja ne olivat kyyneleitä täynnä. Silloin
vanhus hymyili surumielisesti laskien hänen päänsä taasen alas.

"Tyttäreni, tyttäreni", sanoi hän, "sinä suret kuoliaaksi itsesi täällä
yksinäisyydessä isäsi luona!"

"Älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, isä!" keskeytti neito
kiihkeästi. "Sillä te teette tuskani kaksinkertaiseksi!"

"Minulla on kuitenkin vielä ystäviä, joiden luona voit kuten
sisaresikin katsella maailmaa ja nauttia niitä iloja, joita ikäsi
vaatii. Enosi, jalo herra Kustaa Kaarlonpoika, tahi lankosi, herra
Eerik Eerikinpoika... niin, kummankin heidän luona voit aina löytää
kodin!"

"Voitteko te, isä luulla, että minulla olisi yhtäkään iloista hetkeä
tuolla maailmassa, enemmän kuin täälläkään sinun luonasi...? Voitteko
luulla, että minä jaksaisin kuulla tuon kammottavan arkkipiispan valtaa
ja kunniaa ylistettävän ja kehuttavan, ja teitä itseänne halvennettavan
ja moitittavan? Sitä ehkä monestakin tekisivät semmoiset, jotka kerran
ovat suudelleet kättänne teiltä saamansa hyväntyön palkaksi.
Luuletteko, että sydämeni sitä kestäisi? Eikö se vaan lisäisi
suruani?... Ei, ei, rakas isä, paljon, paljon mieluummin jään sinun
luoksesi... niin kauan kuin voin iloksi olla. Ehkei vaellukseni tässä
maailmassa tulekaan pitkäksi..."

Hän puhkesi itkemään, ja kuningas istuutui hänen viereensä
ikkunapenkille vetäen hänet luokseen ja puristaen häntä rintaansa
vasten.

"Itke, itke, lapsi", sanoi hän äänellä, jonka piti olla hyväilevä,
mutta joka oli sortunut hänen oman sisällisen liikutuksensa vuoksi, "se
keventää sydäntä!... Näen hyvin, että suret häntä, joka on voittanut
rakkautesi, ken hän lieneekin ja Jumala tietää, että minun puolestani
saatte kernaasti toisenne, kunhan hän vaan näyttää, että kilpimerkkinsä
on vanhaa aatelia..."

Vielä vuolaammin virtasivat neidon kyyneleet näiden sanain johdosta.
Hän risti lohduttomana käsiään helmassaan.

"Minusta näyttää", jatkoi kuningas, "että voit olla hyvässä toivossa,
rakas tyttäreni!... Puhuessamme viimeksi Tukholmassa tästä asiasta,
sanoit hänen sanoneen, ettei hän ole mikään kauppasaksa, vaikka hän
siltä näyttää... Siksi voit odottaa, tyttäreni...! Jos hän on kelpo
ritari, niin hän kyllä tulee! Eräs viisas mies opetti minulle kerran
tämän vanhan neuvon:

    "Hupsu on, ken
    yön hetket valvoo
    ja huoliaan hautoo;
    hän väsynyt on silloin,
    kun aurinko nousee;
    ja suru yhä jäytää."

Kuninkaan sanat ja vielä enemmän niistä ja hänen katseestaan huokuva
lämmin rakkaus vaikutti rauhoittavasti ja lohduttavasti neitoon. Hän
nousi ylös, ja mieto hymy ilmestyi hänen hienoille, täyteläisille
huulilleen.

"Meille on kuitenkin molemmille lohdutuksena onnettomuudessamme", sanoi
kuningas hetkisen kuluttua, "etteivät vihollisemme tunne oikeata
miestä, vaan luulevat häntä Iivari Akseliupojaksi... Heillä olisi vielä
yksi syy vahingoniloonsa, jos tietäisivät, että kauppasaksa on
voittanut Kaarlo-kuninkaan tyttären sydämen!"

"Mutta jos tuo kauppasaksa olisi juuri herra Iivari Akselinpoika!"
kuiskasi kuninkaantytär ajatuksissaan, ikäänkuin vaan itsekseen.

"Hänkö olisi...? Se ei voi olla mahdollista, tyttäreni!"

"Mitä sanoinkaan?" huudahti neito katsoen säikähtyneenä isäänsä.

"Sanoit, että hän voisi olla Iivari Akselinpoika... Mutta kuinka se
olisi mahdollista? Hänhän juuri tahtoi sinut ryöstää, siitähän ei ole
epäilystä, olethan itsekin siitä varma!"

"Niinpä, isä, mutta kun ajattelen sitä, niin näen sen kuin toisessa
valossa. Miehet, jotka ottivat minut kiinni metsässä, puhuivat
Iivari-herrasta enemmän, kuin heidän olisi tarvinnut. Minusta tuntuu,
että he tahtoivat sillä antaa minun oikein perinpohjin tietää olevansa
hänen lähettämiään. Mutta sitä he eivät luultavasti olisi tehneet,
jos..."

"Jos, tyttäreni... jos?"

"Jos he todella olisivat olleet hänen miehiään!"

"Ja mitä luulet sitten tämän johdosta?"

"Ryöstö voi olla vihollistesi toimeenpanema juoni, isä!"

"Vihollisteni... mitä tarkoitat, tyttäreni?"

"He ovat ehkä saaneet varmasti tietoonsa, mitä minä en tiennyt,
nimittäin kuka kauppasaksa oli. He ovat sitten käyttäneet sitä
hyväkseen ryöväyttämällä minut hänen nimessään ja pelastamalla minut
sitten omassa nimessään. Heille oli tietysti hyvin tärkeätä estää sinun
ja Iivari-herran suvun yhdistymistä!"

"Mutta eihän kirje, joka sai sinut lähtemään lähteelle metsään häntä
kohtaamaan, eihän se ollut kirjoitettu Iivari Akselinpojan nimessä?"

"Ne, jotka osasivat keksiä juonen ryöstää minut Iivari-herran nimessä,
osasivat myöskin arvata, etten olisi lähtenyt kartanosta, jos kirje
olisi ollut hänen nimessään kirjoitettu... He eivät luonnollisesti
tietäneet, oliko kauppasaksan nimi minulla tietona, mutta se oli heistä
välttämätöntä, että minä tulisin täydellisesti tietämään, kuka minut
ryösti."

Kuningas vaipui mietteihinsä, ja neito seurasi levottomuudella hänen
kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.

"Saatat olla oikeassa!" sanoi Kaarlo vihdoin, "saatat olla oikeassa...
kauppasaksa olikin ehkä herra Iivari Akselinpoika!"

"Jos se todella oli hän, rakas isäni?"

Kuningas viivytteli vastausta. Hän ajatteli, kuinka oli hyljännyt
Iivari-herran kosinnan ja siten auttamatta sysännyt luotaan koko hänen
mahtavan ja vaikuttavan sukunsa. Mutta hänellä ei ollut keinoja
tytärtään lohduttaakseen. Sillä Iivari-herra ei suinkaan enää
milloinkaan tulisi kosimaan hänen tytärtään, jos hän ja kauppasaksa
todella olivat sama henkilö. Senvuoksi mietiskeli kuningas, miten saisi
näytetyksi tyttärensä ajatusjuoksun mahdottomaksi kääntääkseen siten
asian sekä hänelle että itselleen parhaaseen päin.

Silloin avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.

"Eräs ritari tulee ratsain linnaan!" sanoi hän. "Ja elleivät silmäni
petä, on se Niilo Sture... Niitä oli kaksi, kun huomasin tornin
huipulta niiden tulevan kaukaisuudessa. Toista en tunne. Hän jäi kirkon
tuolle puolen ja hän on luultavasti ritarin palvelija, sillä olin
näkevinäni matkakapineita hänen selkänsä takana hevosen selässä."

Kuninkaan poski kävi ensin valkeaksi ja sitten punaiseksi, kun hän
kuuli päällysmiehen sanat. Hän istui kädet polviin nojaten ja katseli
hetkisen suoraan eteensä.

"Niilo Sture, sanot... Niilo Stureko?" toisteli hän itsekseen.

Sitten hän nousi seisomaan koko pituuteensa, ja sai kerrassaan ankaran,
milteipä tylyn ilmeen kasvoilleen. Hän oli taasen kuningas koko
olennoltaan.

"Laske ritari linnaan, ja tuo hänet minun luokseni!" sanoi hän Klaus
Langille. Hän oli nyt ryhdiltään sellainen kuin olisi ollut Tukholman
linnan suuressa salissa, ympärillään ritarinsa ja kaikki rikkauden ja
persoonallisen etevämmyyden loisto.

Mutta Magdalena-neiti hyppäsi ylös ja tarttui hänen käteensä katsoen
niin rukoilevasti ja levottomasti häneen, että koko kuninkaallinen
ylhäisyys ja ankaruus katosi hänestä melkein nopeammin kuin se oli
tullut, ja hyvä hymyily ilmestyi taasen hänen huulilleen.

"Avaa linnan portit, Klaus", sanoi hän silloin, "Niilo Sture on minulle
sydämestä rakas... Minä vanha hupsu", lisäsi hän päätään pudistaen.
"Aina palaavat entiset asiat mieleeni... nyt se on mennyttä!"

"Minä tiedän, että te kuitenkin sitä ajattelette, isä", lausui neito.
"Eräänä päivänä äsken näin teidän istuvan ajatuksissanne ja katselevan
surumielissänne vuonolle, kuten minä nyt istuin, ja silloin kuulin
teidän puhuvan Fågelvikista ja vanhasta Erlandista. Menin silloin
pöydän ohi hiipiäkseni teidän luoksenne, kuten muistatte, ja silloin
luin..."

"Mitä luit...?" kysyi kuningas hieman tyytymätönnä.

"Luin mitä te olitte juuri kirjoittanut:

    "Ma Fågelvikin herrana
    rikas olin kyllin, ja mahtava,
    vaan kuninkaaksi kun tulin Ruotsin maan,
    yhä onnea nurjaa kantaa saan."

"Ne ovat Erland-vanhuksen sanat", virkkoi kuningas, "ne ovat tuon
rakkaan ukon sanat puoleksi; jälkipuolta, tuota katkeraa totuutta
nykyisestä tilastani, ei hän voinut koskaan ajatellakaan, vielä
vähemmin sitä lausua... Onko toista niin köyhää nyt Ruotsin
valtakunnassa kuin minä!"

Hän risti kätensä, ja silmänsä tuijottivat kankeasti lattiaan. Mutta
neito hyväili häntä hellästi, josta hän tuli entiselleen taas.

"Köyhä kullasta, isä", sanoi hän, "niin olette, mutta sitä rikkaampi
olette sydämenne puolesta!"

Nyt aukesi ovi, ja Niilo Sturen jalo vartalo ilmestyi kynnykselle. Hän
heitti surumielisen, puoleksi kysyvän katseen kuninkaaseen, joka teki
häneen omituisen vaikutuksen. Kuninkaan yllä oli kulunut nuttu
haalistuneine kultaompeluksineen, mutta sitä tulija tuskin huomasikaan.
Hän jäi katsomaan vaikeitten hapsien ympäröimiä kasvoja, joiden
miehekkään kauniita piirteitä hän oli niin monesti ihaillut. Niiden
vaikutus oli sellainen, että hän olisi tahtonut siitä päästä.

Mutta kuninkaalta unhottui nyt liikutuksen hetkellä kaikki sen
ajatuksen tieltä, että vieraanaan oli nyt tämä ritari, vieraanaan juuri
nyt, kun hätä ja köyhyys karkoitti kaikki hänen luotaan. Hän kokosi
salaman nopeudella kaikki valonsäteet, jotka olivat näinä vuosina
aika ajoin hänen mieleensä muistuneet Niilo Sturesta, ja näiden
keräytyneessä valossa unhotti hän kaiken muun nähdessään edessään
Ruotsin jaloimman, todella jaloimman ritarin.

"Tulit siis kuitenkin vihdoin, Niilo, sukulaisesi, vanhan kuninkaan
luokse!" huudahti hän avaten sylinsä Niilolle.

Tämä riensi hänen luokseen, ja kyyneleet valahtivat hänen silmistään.

"Jumala suokoon sinulle kaikkea sitä hyvää, jota ansaitset, Niilo!"
sanoi kuningas vihdoin vetäen hänet mukaansa seinään kiinnitetylle
penkille.

Niilo tervehti huomaavasti kuninkaantytärtä, joka punastui kuin ruusu
tuon uljaan ritarin edessä, jonka kartanosta hänet oli ryöstetty
tavalla, josta pahoilla kielillä olisi ollut kylläkin kertomista.

Mutta ritarin mielessä oli nähtävästi aivan toisia ajatuksia.

"Suokoon Jumala, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "että olisin voinut
kohdata teidät, kuten halusin; silloin olisitte ehkä säästynyt
paljosta, jota olette nyt saanut kärsiä... Mutta tiimalasi ei ole vielä
loppuun juossut, ja vieläkin voi tapahtua paljon, jota nykyiset
valtijaat eivät aavista..."

Ritarin luja ja varma ääni sai kuninkaan katsahtamaan ihmetyksellä
häneen.

"Mitä tarkoitat, Niilo?" kysyi hän.

"Tarkoitukseni on, Kaarlo-kuningas, että te olette vielä kerran kantava
Ruotsin valtakunnan kruunua ja valtikkaa!"

Kuningas hymyili päätään pudistaen.

"Liian myöhään, liian myöhään, Niilo Sture... Kaarlo Knuutinpoika ei
ole enää sama kuin ennen, nyt on hänen voimansa murtunut, hän ei halua
nyt muuta kuin rauhaa ja lepoa."

"Älkäämme sanoko niin", vastasi Niilo, "älkäämme sanoko niin,
kuningas... Kuten asiat nyt ovat valtakunnassa, eivät ne saa sikseen
jäädä. Kauan, liian kauan olen vitkastellut miekkaan tarttuakseni,
mutta nyt kun sen teen, leimutkoon sen väike yli koko Ruotsin maan! Ja
teidän nimessänne siihen nyt tartutaan, Kaarlo-kuningas, sitä ette
kieltäne. Puhuakseni kanssanne tästä, ja kysyäkseni teiltä sitä olen
pannut henkeni alttiiksi, kuningas..."

"Et ole pannut sitä ensi kertaa puolestani alttiiksi, Niilo!" keskeytti
kuningas ja käänsi pois kasvonsa, joille tuli syvä, surullinen, miltei
arka ilme.

Mutta kuningas oli nyt joko niin tunteidensa vallassa, tahi hän tahtoi
pudistaa jonkun vanhan muiston mielestään, hän heitti taasen
kysymyksen, joka johti pääasiasta pois.

"Tuletteko suoraan Ruotsista, Niilo?" kysyi hän.

"Tulen Gotlannista!" vastasi Niilo. "Näyttää kuin tuulet ja ilmat
olisivat liittyneet yhteen estääkseen minua tulemasta kuninkaan luo...
Sillä Ruotsista lähteissämme kohtasi meitä sellainen myrsky, etten ole
mointa nähnyt siitä, kuin purjehdin Eerik-kuninkaan laivalla Visbystä
Söderköpingiin... Laivani hyppi kuin pallo aalloilla, kunnes se
kokonaan musertui wendiläisiä riuttoja vasten... Stralsundissa sain
maata viikko viikolta, ennenkuin sain erään laivurin ottamaan minut
miehineni laivalleen. Ja tuskin olimme tulleet hänen laivallaan
merelle, niin se rupesi vuotamaan, joten pääsimme hädintuskin
Visbyhyn."

"Ja nyt tulette sieltä... missä miehenne siis ovat, sukulaiseni?
Sanottiin, että muassanne oli vaan yksi Raseporia lähestyessänne."

"Mieheni jätin Turkuun."

"Turkuun?" kysyi kuningas, "sitten olette tavannut herra Eerik
Akselinpojan?"

"Niin olen!... ja luulen voivani vakuuttaa, että saatte lukea hänet
ystäviinne."

"Tunteeko tämä Eerik-herra siis, missä asioissa olette nyt tullut
luokseni, Niilo?"

"Luulen saavani vastata tähän, että hän ei sitä tunne, Kaarlo-kuningas,
mutta sitävastoin luulen katsoneeni hänen lävitseen!"

"Mitä arvelet siis hänestä?"

"Akselinpoikain ajatukset lentävät korkealle, Kaarlo-kuningas...
Elleivät he tähtääkään kruunua, jota te olette kantanut ja vielä
tulette kantamaan, niin aikovat he kuitenkin nousta Ruotsin valtakunnan
johtajiksi... enempää en tiedä, mutta siitä ymmärrätte, että heidän
täytyy olla arkkipiispan vihollisia, yhtä varmaan kuin he ovat
Kristian-kuninkaan vihollisia, ja siksi täytyy heidän olla teidän
ystäviänne."

"Minun ystäviäni..." matki kuningas, mutta hiljaa ja vapisevalla
äänellä.

"Niin, Kaarlo-kuningas, sen sanon... Heidän täytyy olla teidän
ystäviänne tai niiksi tulla, sillä päämääräänsä eivät he koskaan muuten
saavuta!... Eivätkä he saavuta sitä sittenkään!"

"Kuinka, Niilo... mikseivät he sitä saavuttaisi?"

"Koska teillä on toinen ystävä, joka on heitä mahtavampi!"

"Kuka se ystäväni on?"

"Ruotsin rahvas!"

Kuninkaan kasvot kävivät ennemmin huolekkaiksi kuin iloisiksi ritarin
puhuessa näitä voiman ja lohdutuksen sanoja. Tämä lyhyt aika joka oli
kulunut siitä kuin hän läksi toisen kerran Ruotsista, tai paremmin,
kuin hän jätti Tukholman katkeran vihamiehensä arkkipiispan käsiin, oli
ollut niin huolia, suruja ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä täynnä, että
hänen entisestä jäntevyydestään oli jäännöskin kadonnut. Suuri olikin
ero hänen ensimmäisen ja toisen vallasta karkoituksensa välillä. Hän
oli kuitenkin Danzigiin lähteissään Pohjolan rikkain mies. Ja nyt
lähtiessään Tukholmasta syrjäiseen Raseporiin oli hän sellainen, kuten
kerran itse valittaen kirjoitti eräänä kaihon hetkenä:

    "... onnea nurjaa kantaa saan."

Ja köyhyys...! Se olikin ehkä juuri se terävä hammas, joka jäyti rikki
Kaarlo Knuutinpojan viimeisetkin hengenvoimat. Se ei tapahtunut
niinkään senvuoksi, että hänen heikkoutenaan olisi ollut rikkaana
oleminen, vaan senvuoksi, että tieto köyhyydestään tuli hänelle niin
äkkiä. Se oli kuin linnan maahan kukistuminen, juuri kuin hän oli ollut
aikeissa rakentaa vanhoille muureille uuden tornin.

Nyt oli vanha kuningas neuvotonna. Hän uskalsi tuskin kuunnella Niilo
Sturen rohkeata puhetta. Hän ajatteli, mitä kaikkea vihollisensa
voisivat ja uskaltaisivat tehdä häntä vastaan hänen voimattomuutensa
aikana, ja silloin hän pakeni minkä voi vaaran tieltä. Oli kuin hän ei
olisi uskaltanut ajatella kruunua, jonka tähden hänkin oli pannut niin
paljon alttiiksi. Nyt kohosivat hänen mieleensä kummituksina entisyyden
muistot, synkkinä, uhkaavina, pelottavina ja kylminä. Hän muisti Eerik
Puken, hän muisti Broder Sveninpojan... olihan yksin se jalo ritarikin,
joka hänelle nyt puhui, elävänä muistutuksena hänen horjuvaisuudestaan
ja raukkamaisuudestaan. Tieto siitä, mitä mahtava voi jos tahtoo,
täytti hänet pelolla, josta hän ei voinut vapautua, ja samalla hän
tunsi vuorenraskaana sydämessään syytöksiä sen veren tähden, jonka
vuodattamisen hän kuitenkin olisi voinut estää. Hänen toimintatarmonsa
oli murtunut.

Senvuoksi tarttui kuningas Niilon käteen pyytäen häntä tulemaan
katsomaan paikkaa, johon oli päättänyt rakentaa linnanpuutarhan
vastedes. Hän oli siitä saavinaan sopivan aiheen kääntää mielen pois
vaarallisesta kuninkaankruunusta ja rupesi puhumaan tyttärestään. Tämä
jäi huoneeseen ja seurasi menevää ritaria katseillaan, ikäänkuin Niilon
läsnäolo olisi valanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta hänen
olemukseensa.




XII.

Kosintaa ja harkintaa.


"Mitä siihen sanotte, Niilo", sanoi kuningas, kun he olivat saapuneet
linnan suurimpaan huoneeseen, ruokasaliin. Se oli kuninkaan oman
huoneen vieressä, ja siinä oli hänen tapana kävellä edestakaisin
ajatusten myllertäessä hänen mieltään. "Mitä siihen sanotte,... tehän
tiedätte, mikä onnettomuus tytärtäni kohtasi, hänen ollessa rouvanne
luona Penningebyssä?"

"Tiedän!" vastasi Niilo. "Ja niin kurjaa tekoa ei Ruotsissa voine tehdä
kuin yksi ritari..."

"Kuka...?"

"David Pentinpoika, mahtavan arkkipiispan veli!"

Tästä kummastui kuningas suuresti. Hän ei ottanut aluksi oikein
uskoakseen ritarin sanaa. Mutta Niilo sai sen pian hänelle
selväksi. Hän kertoi myöskin, miten itse oli koettanut vapauttaa
kuninkaantytärtä, kunnes vihdoin kuuli hänen olevan Tukholmassa.

Tämä kertomus, joka osoitti todeksi Magdalena neidin arvelun, teki
kuninkaaseen vaikutuksen, jonka merkitys oli tavallaan ratkaiseva hänen
tyttäreensä nähden, jota se koski. Hän huomasi kerrassaan, kuinka
syvästi oli loukannut Akselinpoikain sukua, ja Eerik-ritari, Turun
linnan herra, kohosi suuresti hänen silmissään.

"Mutta kuka sitten on se mies, joka on voittanut tyttäreni sydämen?"
kysyi kuningas äkkiä hetkisen äänettömyyden perästä.

"Ettekö sitä tiedä, Kaarlo-kuningas?" kysyi Niilo takaisin
jonkunlaisella kummastuksella.

"En... en tiedä sitä!"

"Entä tyttärenne... eikö hänkään?"

"Ei tyttärenikään...! Tiedättekö te sen, Niilo?"

"Tiedän, Kaarlo-kuningas!"

Kuningas tarttui ritarin käteen ja sanoi innolla, joka tuntui melkein
tyydyttämättömältä:

"Hyvä, hyvä, Niilo... sanokaa se minulle! Te ymmärrätte, kuinka se on
sydämelläni. Tyttäreni onni on minun kädessäni, ja tuskin tiedän, onko
minulla sydäntä riistää häneltä ainoata, mikä hänellä enää on... Kuka
hän on, joka on voittanut tyttäreni sydämen?"

"Hän sanoo sen itse, Kaarlo kuningas... olen luvannut, etten sano hänen
nimeään!"

"Oih!" huokasi kuningas laskien Niilo Sturen käden.

Mutta samassa tuli kuninkaan tytär huoneeseen, ja puhe kääntyi muille
aloille. Hetkisen kuluttua avattiin ovi, ja Klaus Lang astui
huoneeseen.

"Täällä on eräs kauppasaksa, joka haluaa puhutella teitä, kuningas!"
sanoi päällysmies.

"Ei, ei!" huudahti kuningas lyöden käsiään kiivaasti yhteen. "Hän
tulkoon toisen kerran... Tänään en tahdo puuttua sellaisiin
seikkoihin..."

"Minä en luule..." virkkoi Klaus tahtomatta lausua Niilo Sturen
läsnäollessa ajatustaan loppuun.

"Mitä et luule?... Sano pois, tiedä ettei minulla ole mitään
salaisuuksia tälle ritarille."

"Hm!" yski Klaus, joka kuninkaan vakuutuksesta huolimatta tiesi, että
eräät asiat saattoivat hänet aina hämilleen, nimittäin raha-asiat, "en
luule, että hän tulee samoilla asioilla kuin muut ovat tulleet!"

"Eikö?"

"Ei!... luulen joskus nähneeni hänen uljaat kasvonsa toisenkinlaisen
päähineen alta!"

Nyt saivat kuninkaan kasvot toisen ilmeen. Hänen vanhoihin
piirteisiinsä tuli eloa, ja hänen silmänsä säihkyivät entisiä aikoja
muistuttavalla tavalla. Kuninkaan tytär vapisi kuin haavan lehti. Hän
uskalsi tuskin hengittää.

"Anna hänen tulla sitten!" käski kuningas.

Klaus Lang meni, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua saapui huoneeseen
kauppasaksa, jolla oli uljaat kasvonpiirteet.

Hän oli suurikasvuinen mies, komean ja ritarillisen näköinen. Heti
näki, että hänen oli vaikea käyttäytyä alhaisen kauppasaksan tavalla.
Hän tervehti kuningasta ritarillisesti.

Neiti ei rohjennut katsoa ylöspäin tunnettuaan ensi silmäyksellä miehen
siksi, jolle oli antanut rakkautensa. Hän tiesi tosin, että kosijansa
oli hänelle soveliaasta säädystä, sillä hän oli niin sanonut, mutta
saattoihan hän, kaikkein asiain tultua tietoon, ollakin vaan uhkarohkea
nousukas, joka oli käyttänyt hänen kokemattomuuttaan hyväkseen. Niin,
hän olisi antanut henkensä, ettei olisi tarvinnut tuota miestä
milloinkaan nähdä; ja kuitenkin kun hän nyt katsoi hänen vapaata,
korkeata otsaansa, näki hänen kirkkaat silmänsä, joista hän aina
uneksi, kun hän ajatteli, kuinka mies häntä rakasti, ja kuinka jalo ja
ylevämielinen hänen täytyi olla, koskapa oli juuri nyt kuninkaan
onnettomuuden aikana tullut osoittamaan, että pysyi sanassaan, niin se
valtasi neidon mielen siihen määrään, että hän olisi antanut kaikkensa,
henkensäkin, saadakseen kuulua hänelle.

Kuningas taasen tunsi varsin pian, ken hän oli. Mutta vaikka hän oli
juuri tullut toiselle mielelle Akselinpoikiin nähden, kuultuaan, ettei
Iivari-herralla ollut mitään syytä hänen tyttärensä ryöväämiseen, niin
tympäisi häntä kuitenkin, että ritari tuli hänen luokseen tuollaisessa
puvussa eikä sopulin- tai näädännahalla päärmätyssä hartialevätissä. Se
oli hänen heikkoutensa, joka on aina herkin loukkautumaan.

"Terve teille, Kaarlo-kuningas", alkoi Iivari-herra, "ette suinkaan ole
odottanut minua luoksenne."

"Myönnän sen!" lausui kuningas, mutta niin kylmällä ja vieraalla
äänellä, että hänen tyttärensä vapisi kuin läähättävä kyyhkynen, joka
ei luule voivansa välttää haukan raatelevia kynsiä.

"Sanoinkin teille suoraan, kuningas", jatkoi ritari, "etten aluksi
ollut leppeänä teitä kohtaan... Mutta kuultuani, että teitä oli
häijysti petetty, annoin vihani mennä... ja nyt tulen itse samalle
asialle, jonka veljeni jo esitti puolestani teille Tukholmassa... tulen
kosimaan teidän tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä!"

"Puhutte rohkeasti, ritari", vastasi kuningas, "rohkea on tekonnekin,
ellei ole nykyään aivan uusi tapa, jota en tunne, tulla kuninkaan
luokse puvussa, joka kuuluu alhaisimman säädyn miehille!"

"Tätä pukua pidän kuitenkin komeinta ritaripukuani parempana, sillä
siinä puvussa olen, herra kuningas, saavuttanut kalleimman aarteeni
maan päällä, tyttärenne sydämen!"

"Kuinka, herra Iivari!" huudahti kuningas katsoen terävästi ritariin
ja sitten tyttäreensä, joka lennähti isän häneen katsoessa
purppuranpunaiseksi, "tekö sitten olitte...?"

"Niin, Kaarlo-kuningas, minä saavutin tyttärenne lemmen, ja valan,
jonka hänelle silloin tein, minä tahdon pitää, sanokaa te puoleen tai
vastaan. Sillä Magdalena-neiti on tuleva vaimokseni tai ei kukaan, niin
totta kuin armias Jumala ja neitsy Maaria ja kaikki pyhät minua
auttakoot!"

Kuningas seisoi kotvasen kuin ritarin sanoja punniten, mutta sitten hän
astui tyttärensä luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi:

"Tunnetko tätä miestä, tyttäreni!"

Mutta neidolta ei tarvittu sanoja ritarin puheen todistamiseksi.
Kuninkaan olisi tuskin tarvinnut kysyä, sillä niin selvästi säteili
rakkaus neidon kauniilta kasvoilta.

"Annan siis tyttäreni teille avioksi, herra Iivari... suokaat anteeksi
ne epäluulon sanat, jotka tulivat vanhan, nyt niin monesti petetyn,
sydämeni pakotuksesta. Antakoon Herra teille paremman kohtalon, kuin
minun kohtaloni on ollut!"

Samassa tempasi ritari auki nahkavyön, joka piti pitkää, avaraa
kauppamiespukua kiinni, ja sen pudottua lattiaan näkivät he hänet
loistavassa, kullalla ja säihkyvillä kivillä koristetussa
ritaripuvussa.

Hän lankesi sitten polvilleen suudellen kuninkaan kättä. Kuningas nosti
silloin hänet ylös sulkien sekä hänet että tyttärensä syliinsä.

"Ja nyt kerron teille, kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi ritari
sitten, "ja senvuoksi juuri astuin tässä asussa eteenne, että näkisitte
ja huomaisitte, mitä petoksellani tarkoitin...! Ritarikunniani vaati
mielestäni, että esiintyisin juuri siinä puvussa, jossa saavutin
elämäni onnen, ja saada juuri sellaisena eikä muunlaisena kuulla
kohtaloni ratkaisun!"

Kuningas vastasi puristamalla ritarin kättä. Tämä kääntyi nyt Niiloon
päin, joka nautti kuninkaan ja hänen tyttärensä onnesta aivan yhtä
paljon kuin nämä itsekin.

Klaus Lang seisoi ovella. Kyynel toisensa perään vieri hänen poskelleen
ja parralleen, vaikka hän näytti niin äreältä ja tuimalta kuin
mahdollista. Sen hän teki kunnioituksen vuoksi. Sillä hän olisi
häpeästä punastunut, jos olisi luullut jonkun huomanneen hänen
liikutuksensa. Hän oli senvuoksi pyyhkimättä kyyneleitään, ettei kukaan
niitä äkkäisi.

"Sallikaa minun puristaa teitä rintaani vasten, herra Niilo!" huudahti
Iivari. "Te olette ritari oikeaa maata, ja ellen olisi Iivari
Akselinpoika, en tahtoisi koko maailmassa vaihettaa osaani kenenkään
muun kuin teidän kanssanne!"

Tyyni Niilo-herra hymyili ylen onnellisen Iivari-herran avomieliselle
tunnustukselle, mutta vastasi lämpimästi hänen tunteenpurkaukseensa.

"Käykäämme nyt vihdoinkin sitten katsomaan tulevaa puutarhaa!" sanoi
kuningas aivan toisella mielin kuin äsken sekä katsoi hymyillen
Niiloon.

Kaikki lähtivät isosta salista linnanpihalle. Iivari-herra riensi
silloin hevosensa luo, ja otti matkakapineistaan joutsen ja nuolen,
jonka kärkenä oli suuri pallukka. Se kädessään käski hän erään
paistinhuoneen vieressä olevan palvelijan tuoda sytytetyn soihdun
hänelle ruusulehtoon.

He menivät, ja Kaarlo-kuningas näytteli innolla, miten aikoi järjestää
ja laatia linnan ympäristöt tehdäkseen ne kauniiksi. Niilo ei voinut
olla surumielisesti hymähtämättä muistaessaan, mitä kuningas teki
Viipurin linnanherrana ollessaan, ja ajatellessaan, kuinka mahdotonta
oli nyt saada aikaan pientä osaakaan siitä, mitä hän oli mielessään
sommitellut. Hän kuunteli kuitenkin kuninkaan ehdotusta näöltään mitä
suurimmalla tarkkaavaisuudella.

Nyt tuli mies tuoden päresoihtua.

"Mitä aiotte?" kysyi kuningas keskeyttäen selitystään. Hänellä olikin
vaan Niilo yksin kuulijana, sillä Iivari herra ja Magdalena neiti
olivat tietysti kahden erillään heistä, "mitä, Iivari herra, aiotteko
nyt heti ruveta kaskettamaan ja panemaan minun suunnitelmaani toimeen?"

"Aion!" vastasi ritari reippaasti, "niin aion, kuningas. Luulen
kuitenkin, että saamme kohta ruveta laatimaan puutarhoja toisaalla,
teille paremmin soveliailla paikoilla kuin täällä!" Tätä sanoessaan hän
sytytti nuolen päässä olevan pallon, jännitti jousta ja ampui suoraan
ylöspäin.

Palava pallo nousi suhisten korkeuteen loistaen punaisella valolla.
Tämä muistutti oitis Niilo Sturen mieleen harmaan haukan, joka vei
kaulaketjun mennessään. Hän lausui:

"Jos täällä olisi nyt ollut harmaa haukka, emme olisi tarvinneet niin
paljon vaivaa nähdä tuota varten."

Mutta nyt oli kuin nuoli palavine palloineen olisi sattunut
kuninkaaseen itseensä. Hänen kasvonsa kävivät tuhkaharmaiksi ja hän
kääntyi äkkiä toisaalle. Iivari herra ja kuninkaantytär olivat
kääntyneinä rantaan päin eivätkä siis huomanneet sitä, mutta Niilo
riensi kiireesti hänen luokseen luullen äkkinäisen pahoinvoinnin häntä
kohdanneen. Kummakseen huomasi hän kuitenkin, että kuningas tarvitsi
nyt vähemmin kuin koskaan hänen apuaan. Hän näytti melkein pikemmin
haluavan sysätä häntä luotaan, vaikka hän heti seuraavana hetkenä
ojensi hänelle kätensä ikäänkuin korjatakseen epäystävällisyyttään,
saamatta kuitenkaan sanaakaan suustaan.

"Menkäämme nyt rannalle!" huusi Iivari Akselinpoika, joka oli ruvennut
neidon kanssa kiipeämään kalliolle, "menkäämme rannalle, niin saanemme
nähdä, että nuoleni on saanut jotakin aikaan."

Tämä keskeytti suotuisalla tavalla kuninkaan tuskallisen mielialan,
jonka valtaan hän oli nähtävästi joutunut. Niilo ojensi hänelle
kätensä, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt aluksi tahtovan ottaa
vastaan. Sitten he menivät rannalle.

He eivät olleet vielä tulleet kauaksi, ennenkuin näkivät uhkean laivan
pistävän näkyviin erään kallion takaa. Mastot välkkyivät kuin kultaiset
ja purjeet paistoivat auringossa kuin hienoin silkki.

"Se on Joutsen, Iivarin laiva!" huusi kuninkaantytär iloisella
ihastuksella isälleen.

Tämä oli seisahtunut laivan nähtyään, ja hän silmäili mielihyvällä
kaunista näkyä. Hän riensi rantaa alas ja antoi nyt mielellään Niilon
tukea itseään vaarallisella kalliopolulla.

"Niin, se on minun laivani!" sanoi Iivari herra kuninkaan tultua
rannalle, "ja minä kutsun teidät, Kaarlo kuningas, vieraakseni
Joutsenelle. Se tulee Turusta, ja jos veljeni kokilla on hiukkaakaan
omanarvontuntoa lihavassa ruumiissaan, niin luulen voivani tarjota
kuninkaalle kuninkaallisia herkkuja!"

Kuningas hymyili varsin tyytyväisenä.

Laivasta laskettiin vene vesille, ja kullalla ommeltu matto, jolla oli
peitetty penkeillä, ja veneen perässä olevat tyynyt loisti kuin komea
kukka auringonpaisteessa.

Kuninkaantyttärelle tämä oli kuin unennäköä. Hän katseli pieniä
aaltosia, jotka välähtelivät lahdella yhdistyen toisiinsa ja vaihtaen
muotoaan, pysyen kuitenkin yhä samana säihkyvänä sädevyönä raittiin
meren kirkkaalla selällä. Tämä vaikutti neitoon aivan ihmeellisesti,
hänestä tuntui kuin olisi ollut taikamaailmoissa. Meri, joka oli nyt
niin rauhallisena, mutta joka kuitenkin voi pauhata vuorenkorkuisissa
aalloissa, oli neidon kaltainen, jonka nuoruuden riehakas veri on
asettunut auringon lämpimän suudelman vaikutuksesta. Ja kuinka
kernaasti hän kuitenkin uhrasi vapautensa hehkuvalle rakkaudelleen, ja
mitä oli merenneidon sulhanen, joka ei milloinkaan tullut häntä sen
lähemmäksi vaan kulki yhä rataansa taivaalla silmäten vaan alas
rakastettuunsa, -- mitä se oli hänen ritarinsa, Iivari Akselinpojan
rinnalla?

Mutta samassa katosi säteilevä kultavyö, ja aaltoset kävivät
korkeammiksi, tummemmiksi. Oli tukahuttavan kuuma iltapäivä, ja juuri
venheen rantaa lähestyessä nousi taivaalle uhkaava ukkospilvi peittäen
auringon, ja samassa kuului kumea jyrähdys.

Iivari herran katse synkkeni yhä, ja suuret, raskaat sadepisarat, joita
alkoi samassa putoilla, eivät olleet omiaan poistamaan hänen pahaa
tuultaan. Kuningas huomasi sen ja ehdotti, että syötäisiin päivällinen
linnassa, mutta siihen ei Iivari herra mielellään suostunut laivalla
valmistettujen herkkujen vuoksi.

"Joutsenella aterioiminen tällaisella ilmalla, kuten nyt näyttää
tulevan", sanoi silloin Niilo herra, "ei tulle kovinkaan hupaiseksi.
Jos siis sallitte minun antaa neuvoa, niin ehdottaisin, että antaisitte
noutaa koko aterian sekä veljenne kokin laivalta linnaan, Iivari
herra!"

Tämän ehdotuksen hyväksyivät kaikki, ja veneen palatessa takaisin
laivalle läksivät kuningas tyttärineen ja molemmat ritarit linnaan.
Ukkonen alkoi jylistä yhä lähempänä, ja salamat leimahtelivat tummalla
taivaalla. Pian saapui myöskin kaksi venettä rantaan, ja reippaat
palvelijat kantoivat maukkaan aterian linnansaliin, jonka pöytä kohta
notkui hopean ja kullan ja kaikenlaisten ruokain ja juomain painosta.

Lopuksi saapui eräs ritari yhtä loistavassa puvussa kuin
Iivari-herrakin. Se oli hänen veljensä, mahtava Eerik-herra. Kuningas
astui hymyillen häntä vastaan, ja ritari vastasi tervehdykseen
kohteliaasti ja ylevästi, kuten häneltä sopi odottaakin.

Lyhyen, sisällöttömän keskustelun jälkeen istuttiin pöytään. Aluksi
vallitsi seurassa hieman painostava mieliala, johon oli syynä osittain
ukonilma, joka juuri nyt puhkesi rankasti sataen täyteen voimaansa
linnan kohdalla, osittain se äkkinäinen muutos, joka nyt oli tapahtunut
kuninkaan ja näiden ritarien keskinäisissä suhteissa. Jokainen seurassa
olija tunsi sitä itse kohdastaan. Mutta mikäli aika kului, katosi
kankeus puheesta ja käytöksestä, ja keskustelu muuttui lämpimäksi ja
suoraksi.

Eerik-herra puhui Ruotsin tilasta arkkipiispa-valtionhoitajan aikana,
huomauttaen, kuinka omituista lopultakin oli, että Ruotsin kansaa oli
pappi hallitsemassa, ja kuinka oikeassa kansa oli huutaessaan, ettei
valtakunta ollut mikään papintila. Kuningas yhtyi siihen, ja siten
johduttiin vähitellen nykyoloista tulevaisuuteen.

Siinäkään ei syntynyt erimielisyyttä. Molemmat veljekset, Eerik-herra
ja kuninkaan vävy, etenkin jälkimmäinen, puhuivat innokkaasti siitä,
että muutos täytyi tapahtua. Kuningas myönsi sen. Hän oli nyt rohkeampi
sekä viinin vuoksi että siitä syystä, että mahtavat Akselinpojat olivat
nyt häneen yhdistettyinä.

Niilo Sture oli harvasanainen. Hän pysyi koko ajan vaan tarkkaavaisena
kuuntelijana, kun ei saanut johdatetuksi puhetta toisille aloille.
Eerik-herra ehkä huomasi tämän tai hänen tarkoituksensa oli saada
Niiloa ottamaan tehoisammin keskusteluun osaa; hän kääntyi hänen
puoleensa täytetty malja kädessään ja lausui:

"Te olette niin harvasanainen, ritari Niilo... luulen kuitenkin, että
tekin olette saanut maistaa tarpeeksi arkkipiispan hallitusta
toivoaksenne sitä loppuun?"

"Olenpa kyllä", vastasi Niilo, "olen siinä asiassa samaa mieltä kuin
tekin!"

"Tahdon sanoakin teille, että saatte luottaa minuun, herra Niilo!"

Hän puhui kuin mies, joka tietää olevansa sekä vallaltaan että
arvoltaan etevämpi, ja tuskinpa hän olisi niin auliisti luvannutkaan
apuaan, jos olisi arvannut pitää pöytäkumppaniaan kilpailijanaan. Niilo
ei ruvennut heittämään umpimielisyyttään, vaikkei Eerik-herran
alentuvainen huomaavaisuus ollutkaan hänelle aivan mieleen.

"Rehellinen kiitos hyvästä lupauksestanne, herra Eerik", sanoi hän,
"joko sitten puhunette vaan yleisesti, tai tarkoitatte jotakin
erityistä asiaa!"

"Jälkimmäistä, herra Niilo... tietysti jälkimmäistä!"

"Mitä nyt... ette ole minulle siitä puhunut mitään, herra Niilo!"
lausui kuningas. "Uhkaako teitä joku vaara vai...?"

Kuninkaan katse osoitti sekä kummastusta että levottomuutta, ja hänen
äänensä oli epävarma ja vapiseva, kuin hän olisi pelännyt kuulla
vastausta.

"Hänen armonsa arkkipiispa", vastasi Eerik-herra, "on manannut
Niilo-herran eteensä... Siitä ymmärrätte, Kaarlo-kuningas, kuinka
valtakunnan laita on, varsinkin kun jokainen tietää, ettei arkkipiispa
lähetä sellaisia viestejä leikin ja pilan vuoksi."

"Niin on kuin herra Eerik sanoo", virkkoi Niilo. "Jöns-arkkipiispalta
ei minulla liene odotettavissa muuta kuin pahaa."

"Hm!" huokasi kuningas ikäänkuin sanoakseen: "Niilo parka, Niilo
parka!"

"Minua ihmetyttää kuitenkin, Eerik-herra", jatkoi Niilo, "että te
tiedätte sen?"

"Minä tiedän sen", sanoi tämä, "ja tiedän senkin, että arkkipiispa on
kauheasti vihastunut siitä, että olette häntä välttänyt."

"Soo-o... hän antaa siis minulle enemmän kunniaa kuin luulinkaan."

Eerik-herra heitti läpitunkevan silmäyksen Niiloon, mutta huomatessaan,
että se oli ritarille vaivaksi, teki hän käänteen lausuen:

"Luulen kuitenkin, että Eerik Akselinpoikakin jotakin voi Ruotsin
valtakunnassa, ja saatte luottaa minuun, Niilo Sture, saatte luottaa
minuun. Jos, kuten arvaan, aiotte noudattaa arkkipiispan tahtoa ja
mennä hänen puheilleen, niin tarjoudun teille seuralaiseksi, tässä on
käteni siitä, herra Niilo!"

Niilo tarttui tarjottuun käteen ja kiitti. Mutta se ei kuitenkaan
tapahtunut niin lämpimästi kuin Eerik-herra olisi toivonut. Ritarin
koko käytöksessä oli jotakin vaiteliasta. Mutta kuningas nyökkäsi
ystävällisesti Eerik-herralle ikäänkuin kiittääkseen häntä avusta, jota
hän tarjosi rakkaalle Niilo Sturelle.

Kuningas katseli nähtävästi Niiloa ja kaikkea, mikä häntä koski, sen
etuluulon mukaan, joka häneen oli tästä ritarista ennen syntynyt. Niilo
huomasi sen, ja se vaivasi häntä, mutta hänen käytöksensä pysyi yhtä
tyynenä kuin ennenkin. Ainoastaan hieno punastus ilmaisi, että nyt
kosketettiin hänen ritarikunniaansa niin läheltä, että hän tuskin voi
sitä suvaita. Iivari huomasi sen ja tarttui nopeaan pikariinsa.

"Juon teidän maljanne, herra Niilo", sanoi hän, "ja tunnustan suoraan,
ettei Kaarlo-kuninkaalla ole Ruotsin valtakunnassa niin jaloa, niin
uljasta ritaria kuin te, ja minä pidän itseäni onnellisena sinä
hetkenä, jona saamme toistemme rinnalla taistella, ja olen varma, että
se aika pian koittaa."

"Siihen minä yhdyn!" lausui Eerik-herra innokkaasti ja nousi
seisoalleen tyhjentäen maljansa pohjaan asti.

Kuningas katseli ihmetellen ympärilleen. Hän tiesi kyllä, katsellessaan
tätä sukulaistaan ilman mitään etuluuloja, että hän oli aivan toinen
mies, kuin minä hän oli tottunut häntä pitämään, mutta sitä hän ei
olisi koskaan uskonut, että niin mahtavat miehet kuin Akselinpojat
häntä näin korkealle kohottaisivat.

Niilo kumarsi ritarille ja sanoi, ennenkuin istui:

"Olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, että nimittäin kohta
saadaan taistella, ja minä kiitän teitä hyvistä ajatuksistanne minusta.
Aikanaan saataneen nähdä, vastaanko niitä vai en, mutta yksi asia on
varma... se nimittäin, etten ennen lepää, ennenkuin te olette taasen
tulleet valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas!"

Tätä sanoessaan katseli hän Eerik-herraa, ja oli huomaavinaan, että
tämän kasvoilla väri hiukkasen muuttui. Kuninkaalla taasen oli
kyyneleet silmissä, ja kun puhuja käänsi lopuksi katseensa häneen,
ojensi hän vapisevan kätensä hänelle.

"Niilo, Niilo!" änkytti hän, "tämä on liian paljon, liian paljon!"

Mutta ei Niilo eivätkä muutkaan ymmärtäneet kuninkaan sanain
tarkoitusta, eikä tämäkään antanut enempää tilaisuutta selittämisiin,
sillä heti kun tämä malja oli tyhjennetty työnsi hän tuolinsa syrjään
ja riensi sisempään huoneeseensa.

Muutkin nousivat pöydästä, ja kuninkaantytär kiirehti isänsä luo.
Eerik-herra koetti alkaa uutta keskustelua Niilon kanssa. He puhelivat
kaikkein yleisimmistä asioista, kunnes Klaus Lang astui kotvasen
kuluttua saliin ja kävi suoraan Eerik-herran luokse.

"Pihalla on eräs asemies, joka haluaa puhutella teitä!" sanoi
päällysmies.

"Eräs asemies", huudahti Eerik kiivaasti, "kenen hän on, ja mistä hän
tulee?"

"Luulen, että hän on omianne, ja ellen väärin tunne, hän on Olli Råd."

"Olli Råd täällä!" huudahti Eerik-herra käyden samassa kärsimättömiksi,
jota kuitenkin koki salata päättämällä lauseen, jonka päällysmiehen
tulo oli keskeyttänyt. Hän lausui: "Haluaisin hartaasti keskustella
kanssanne ja kuulla mielipidettänne eräissä asioissa, herra Niilo.
Toivon senvuoksi, että suotte minulle jonkun hetken tänä iltana sitä
varten."

"Noudatan mielelläni tahtoanne!" vastasi Niilo, jolloin Eerik-herra
läksi.

Tämä riensi ensin linnanpihalle. Sade oli lakannut, ja taivas oli
kirkas. Hän astui muutamia askelia, mutta samassa tuli hevostallista
Olli Råd, hänen asemiehensä, häntä vastaan. Hän oli jykeätekoinen,
vankkaruumiinen mies, hyvän ja neuvokkaan näköinen. Hän oli Eerik
herran oivallisin palvelija. Nytkin hän oli ollut isomman osan kesää
Ruotsissa valvomassa herransa etuja.

"Sinäkö, Olli?" kysyi ritari kummastuneena. "Sinulla mahtaa olla
tärkeitä tietoja, sillä en sinua vielä odottanut."

"Saavuin Turkuun samana päivänä, jona te sieltä läksitte veljenne
laivalla", vastasi mies, "ja kun ei kukaan tiennyt sanoa, milloin
palaisitte, niin päätin ratsastaa tänne Raseporiin. Sillä se, mitä
minulla on teille sanottavaa, ei voi tulla tietoonne liian aikaisin,
mutta kyllä liian myöhään."

"Hyvä, Olli!... Olen hyvin halukas kuulemaan uutisesi."

Sitten kääntyi Eerik-herra linnaan päin aikoen mennä sisään taas, mutta
Olli tarttui hänen käsivarteensa lausuen:

"Voimmeko häiritsemättä keskustella siellä?... Muuten on parempi, että
menemme avoimelle kentälle; siellä saa usein olla asiaankuulumattomilta
kuulijoilta paremmin rauhassa kuin neljän seinän sisässä. Ja parempihan
on olla ihan varma kuin epävarma."

"Se herättää tarpeetonta huomiota, Olli", lausui ritari, "luulenpa,
että linnassa sentään löytyy huone, jossa kuninkaan vävyn veli saapi
häiritsemättä puhella palvelijansa kanssa!"

He menivät siis sisään, ja Eerik-herra tapasi isossa salissa Klaus
Langin, jolle sanoi, mitä halusi. Tämä vei heidät silloin muutamaan
syrjäiseen huoneeseen, jossa ei tarvinnut olla pelkoa kuuntelijoista
eikä äkkinäisistä todistajista. Hän tarkasteli kuitenkin Ollin kanssa
tyystin joka seinän ja joka raon, ennenkuin alkoivat keskustelunsa.

"Te puhuitte minulle kuninkaan vävystä, herra Eerik?" alkoi Olli
katsoen iloisella hämmästyksellä herraansa.

"Niin, Olli", vastasi tämä, "asia on päätetty. Mutta siitä toiste. Nyt
haluan kuulla, mitä meren takana on tapahtunut, koska olet itse tullut
sieltä tänne."

"Jos luulette, ettei se koske ensinkään veljenne naimista, herra Eerik,
niin erehdytte. Jos olen oikein päässyt arkkipiispan tuumain perille,
niin olette juuri sillä tehneet ne tyhjiksi. Ja saatte olla varma, että
ellei pian tapahdu, mitä tapahtuva on, niin ei sitä tapahdu ollenkaan!"

"Arkkipiispan tuumat tehty tyhjiksi... tyhjiksi veljeni kihlauksen
kautta karkoitetun kuninkaan tyttären kanssa?"

"Kuten sanon, herra, ja minulla on täydet syyt olettaa, ettei minua ole
viety harhaan... Tiedättehän, ettei palvelijallenne ole vielä konsaan
sitä sattunut; nimeni ei ole suotta Råd [= neuvo]."

Mies näytti tulevan pahalle tuulelle herransa epäilyn johdosta, mutta
oli sitä innokkaampi todistamaan tietojensa todennäköisyyttä.

"Kysymyksessä ei ole sen enempää eikä vähempää kuin jonkun
Kaarlo-kuninkaan tyttärien kihlaaminen Kristian-kuninkaan pojalle!"
selitti mies. "Sittenhän siirtyy valtakunta täydellä perintö-oikeudella
Hannu-junkkerille ja sitten vielä täydellisemmällä perintö-oikeudella
tämän tulevalle pojalle. Ja niinkauan kuin arkkipiispa elää, hallitsee
hän Ruotsia valtionhoitajana. Miten asian laita lieneekin, varmaa on,
että arkkipiispa on saanut tietää veljenne kosinnan, eikä hän ole
millään hinnalla salliva teidän ja karkoitetun kuninkaan yhtymistä."

Eerik-herra vaipui ajatuksiinsa.

"Tiedän kyllä", sanoi hän sitten kuin itsekseen, "ettei arkkipiispa ole
minun eikä sukulaiseni ystävä..."

"Ja nyt vähemmin kuin milloinkaan, herra Eerik", lausui Olli, "niin.
eipä ole kaukana, ettei hän pidä teitä vaarallisimpana vihollisenaan.
Varmaa on ainakin, että hänellä on selkoa yhdestä ja toisesta
aikeestanne, sen näin selvästi mustan, yskivän Helmich-kaniikin
puheista, joka on kuten tietty aina ollut arkkipiispan oikeana
kätenä..."

"Mitä siis kuulit?"

"Sen, että te tavottelette Ruotsissa valtaa... Ensin pyritte
valtionhoitajaksi, ja sitten... kun on kerran päässyt valtaistuimen
portaille asti, ei ole enää vaikeata ottaa kuninkaankruunua, joka sen
päällä riippuu, ja panna sitä päähänsä... Sen on eräs Ruotsin herroista
tehnyt kerran ennen teitä. Kun veljenne sitten olisi niin läheisessä
sukulaisuudessa tämän kanssa, olisi tarkoituksenne -- niin he arvelevat
-- asettaa Kaarlo-kuningas valtaistuimelleen takaisin ja tulla sitten
hänen seuraajakseen tai antaa Iivari-herran tulla hänen seuraajakseen,
miten teitä vaan miellyttäisi."

"Hm! Noilla miehillä on terävä silmä!"

Eerik-herra pani kätensä selän taakse ja käveli pariin kertaan lattian
yli.

"Nyt ymmärrätte", jatkoi Olli, "että kun huhu ehtii levitä siitä, että
veljenne on saavuttanut kuninkaantyttären käden, on arkkipiispa joka
hetki teitä vaanimassa... Äitelä kaniikki antoi minun vielä ymmärtää,
että arkkipiispalla on vielä muutakin mielessä, ja vaikkei hän tahtonut
sitä sanoa, niin olen sen kuitenkin saanut tietää Kettil-piispan
mieheltä, joka on reipas nuorukainen, hänet ottakaa palvelukseenne...
Hän kertoi, mitä se on..."

"No, mitä?"

"Jakaa Ruotsin valtakunta sen mahtavimpain herrain kesken!"

"Jakaa Ruotsin valtakunta!" huudahti ritari pysähtyen kesken käyntiään
palvelijansa eteen. "Jakaa Ruotsin valtakunta, niinkö?"

"Niin, ja te tulisitte yhdeksi jakajista saaden osuutenne vaivasta."

"Olipa hänen armonsa, arkkipiispa, sillä kertaa hiukan liian hyvä!...
Keitä muita siihen tulisi?"

"Arkkipiispa itse tietysti, sitten Kaarlo-kuningas..."

"Kaarlo-kuningas?"

"Niin... hänpä ei kauan eläne, tuo vanha kuningas, mutta kaikkein hänen
kannattajainsa suu on jollakin tavoin tukittava, erittäinkin Niilo
Sturen, joka on nykyään arkkipiispan verisimmän vihan esine..."

"Hyvä, luulen, että Niilo herra kyllä puolensa pitää!... Sinä synnytät
siis itse sodan, musta pappi. Hyvä, minä otan vastaan hansikkasi, ja
pian saataneen kuulla, sinullako vai Eerik Akselinpojalla on
Ruotsinmaassa enemmän sanomista... Teit hyvin, Olli, kun et viivytellyt
näitten tietojen tuomista. Saat heti nousta ratsullesi ja lähteä
Turkuun käskemään voutini panna laivat lähtövalmiiseen kuntoon. Varsin
pian olen lähtevä niillä Ruotsiin... Millainen oli mielestäsi sekä
herrain että rahvaan mielentila?"

Olli Råd nyökkäsi luottavasti ja rehellisesti herralleen, osaksi kuin
vastaukseksi tämän antamaan kiitokseen, osaksi jonkinlaiseksi
johdannoksi siihen, mitä aikoi sanoa.

"Mitä teihin tulee ja teidän aikeisiinne, herra Eerik, olen huomannut
mielialat aivan suotuisiksi. Ja jos saatte avioliiton toimeen, niin
auttaa se teitä päämääräänne lähelle, sillä sitenhän tulevat kuninkaan
kannattajat teidän puolellenne ja sitäpaitsi kaikki ne, jotka ovat
arkkipiispan hallitukseen tyytymättömiä, joita ei ole vähä!"

"Mitä avioliittoon tulee, lienee siinä nyt enää mahdoton tehdä mitään
sinne tai tänne..."

"Kaikkea, herra", lausui Olli vilkkaasti ja vakuuttavasti, "kaikkea voi
siinä vielä tehdä joka suuntaan, kun kerran on Jöns-arkkipiispa
kysymyksessä!"

Klaus Lang tuli nyt huoneeseen keskeyttäen heidän salaperäisen
keskustelunsa. Hän toi pyynnön kuninkaalta, joka halusi Eerik-herran
kanssa keskustella. Tämä oli heti valmis suostumaan, kun Olli Rådkin
oli jo ehtinyt tärkeimmät tietonsa antaa. Hänen oli kuitenkin vaikea
vastata kuninkaan kaikkiin kysymyksiin siitä, mitä sanomia mies oli
tuonut, joiden tärkeyttä todisti juuri heidän pitkä erinäinen
keskustelunsa. Hän suoriutui niistä kuitenkin jotenkuten, ja kuningas
oli koko päivän iloisemmalla ja hilpeämmällä tuulella, kuin Klaus Lang
voi muistaa hänen olleen siitä asti, kuin arkkipiispa palasi takaisin
vankeudestaan Tanskasta.

Ilman vähintäkään vaikeutta kummaltakaan puolen sovittiin avioliiton
ehdoista ja päätettiin, milloin häät pidettäisiin ja kutka noutaisivat
morsiamen. Sillä Eerik-herra tahtoi häät vietettäväksi Ruotsissa, joko
Tukholmassa tai jossakin muussa isommassa linnassa. Kuningas suostui
siihen sitä mieluummin, kun hän siten pääsi kaikista kustannuksista,
joita häiden pitäminen Raseporissa olisi vaatinut. Myötäjäisistä ja
maatiloista, jotka kuninkaantytär saisi, ei tällä kertaa paljon
puhuttu.

"Meidän asiaksemme tulee", sanoi Eerik-herra jalolla ritarillisuudella,
"antaa tukea niille neuvoston päätöksille ja kirjoille, jotka
tunnustavat teille, Kaarlo-kuningas, omistusoikeuden kaikkiin niihin
linnoihin, maihin, lääneihin, kruununpantteibin sekä osto- ja
perintöomaisuuteen, jotka ovat nyt jonkun aikaa olleet teiltä
riistettyinä."

Kun tämä oli valmiina, oli sekä kuningas että Eerik-herra mitä
parhaimmalla tuulellaan. Jos joku olisi nyt sattunut osoittamaan
edelliselle Niilo Sturea ja Eerik-herraa ainoiksi, joiden avulla hän
voisi saada kruununsa takaisin, olisi hän varmaan epäröimättä viitannut
Eerik-herraan ja kääntynyt hartioitaan kohauttaen pois Niilo Sturesta.

Illalla, Eerik-herran keskustellessa veljensä ja tämän morsiamen
kanssa, kääntyi Niilo-herra kuninkaan puoleen. Hän arveli, että tämä
nyt, kun hänen mielensä näytti olevan vanhasta surustaan päässyt,
ottaisi helpommin ja rohkeammin kuullakseen hänen puhettaan.

"Huomenna, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "puhumme asiastani, johon
odotan silloin vastausta..."

"Asiastanne, rakas sukulaiseni... mitä se koskee?"

"Se koskee Ruotsin kruunua!"

Kuningas katsoi häneen ja hänen katseessaan oli pelkoa, levottomuutta,
epäröintiä ja jonkunlaista arkuutta omituisella tavalla yhdistyneinä.
Hän laski puhuvalla liikkeellä kätensä Niilo Sturen olalle ja lausui:

"Jalo sukulaiseni, joko puhumme siitä tänään tai huomenna, emme.
kuitenkaan tulle mihinkään tulokseen... Kääntykää Eerik-herran puoleen,
hän eikä kukaan muu voi sen tehdä ja hän siihen kykenee! Tulkaa hänen
ystäväkseen ja auttakaa häntä, niin luulen, että jotakin saadaan aikaan
meidän ja Ruotsimme parhaaksi."

Salama lennähti Niilo Sturen silmistä.

"Kenen puoleen käännyn sitä työtä varten, jonka olen ottanut
tehdäkseni, siitä pidän itse huolen, Kaarlo-kuningas... Sanokaa siis
varmasti, mikä on tahtonne, sillä huomenna minun täytyy lähteä
Raseporista."

"Älkää suuttuko, Niilo... ottakaa minusta oppia. Minäkin tunsin kerran
vallan ja voiman suoniani paisuttavan, ja luulin heiluttavani Ruotsin
kruunua miekkani kärjessä... Voi, kuinka petyinkään!"

"Te unhotitte aina tärkeimmän, kuningas... Te unhotitte Ruotsin
rahvaan. Jos muistatte, sanoin teille kerran, että siinä juuri oli
teidän kuninkuutenne tuki."

"Niin, olette oikeassa, Niilo... Olette oikeassa, älkää suuttuko
minuun... Niitä sanoja olen muistava testamentissani, jos milloinkaan
sitä loppuun kirjoitan... Mutta nykyoloissa on parhainta, että
käännytte Eerik-herran puoleen, ellei hän voi sitä tehdä, ei sitä voi
tehdä kukaan!"

Sitten jätti kuningas Niilon astuen tyttärensä ja molempain
Akselinpoikain luokse.

Silloin ilmestyi Niilo Sturen kasvoille surumielinen hymy. Tuollainen
horjuvaisuus, tuollainen sokeus omaa todellista etuaan kohtaan ei
voinut herättää hänessä muuta kuin sääliä. Se oli ajattelematonta
leikkimistä pohjattoman kuilun reunalla, mutta lapsella, joka siinä
leikki, oli harmaat hapset. Siinä kasvava kukka oli Ruotsin kruunu,
mutta jokainen voi hyvin nähdä, ettei hänen kätensä milloinkaan sitä
saavuta.

Viheriän ritarin sanat muistuivat Niilon mieleen ihmetyttäen häntä
totuudellaan. Kaarlo-kuninkaasta ei enää ollut. Mutta Niilon mieleen
tuli tänä hetkenä hänen hurskaan vaimonsa kuva ilmielävänä, ja hänen
sanansa kaikuivat ritarin korvissa. Heikkoa kuningasta, joka ei
jaksanut itseään kannattaa, voi vahva ja uskollinen käsi johtaa, ja
tässä täytyi johtaa vasten tahtoaankin. Ei hän ollut milloinkaan voinut
niin selvästi nähdä kuninkaanvallan ja rahvaanvallan eroavaisuutta kuin
nyt, ja hänen vuosia kestäneet mietteensä muodostivat nyt täydellisen
soinnun.

Hän ottaa viedäkseen rahvaan avulla Ruotsin asiaa eteenpäin joko
voittoon tai kuolemaan. Ja kun kerran hänen kädessään on Ruotsin
kohtalo, niin saa Kaarlo-kuningas kuolla sen tiedon rauhoittamana, että
Ruotsi saattoi elää itsenäistä elämää itse valitsemansa kuninkaan
johdolla.

Illallisen jälestä pyysi Eerik-herra Niiloa saapumaan lupaamaansa
keskusteluun, ja he läksivätkin samaan erillään olevaan huoneeseen,
jossa edellinen oli jo ollut.

"Te tarvitsette apua, herra Niilo!" sanoi hän ihan ilman valmistusta
käyden asiaan, sulettuaan ensiksi oven, "te tarvitsette apua, ja minä
olen valmis antamaan sitä teille!"

"Tämä apu on vähän kiireistä, herra Eerik", vastasi Niilo vältellen.

"Niin, herra Niilo, tapani on lausua suoraan mitä sydämelläni on. Te
saatte oppia tuntemaan Akselinpoikia, meillä on tapana auttaa toisiamme
ja toistemme ystäviä sanoilla ja töillä... Tunnen suhteenne
arkkipiispaan, ja sanon vielä kerran, että saatte luottaa minuun."

Oli selvää, että ritari harkitsi saavansa vasta-apua sanoilla ja
töillä. Niilo oli ainakin siitä vakuutettu. Hän ei tosin voinut olla
huomaamatta, mitä todellista etua ritarin ystävyys tuotti hänelle hänen
ensi esiintymisessään, etenkin hänen kohtauksessaan arkkipiispan
kanssa, jota hän ei ollut päättänyt karttaa. Mutta hän ei tahtonut
antaa ritarille pienintäkään aihetta perustaa sille mitään semmoista,
joka saattaisi häiritä ja ehkäistä Niilon omaa toimintavapautta
vastaisuudessa. Sitäpaitsi oli Eerik-herran koko olennossa jotain
mahtavammuutta, mikä ei ollut Niilon mieleen.

"Mitä arkkipiispaan tulee", sanoi Niilo senvuoksi, "niin toivon
selviytyväni hänestä yksinäni, kenenkään avutta."

"Niinkö ajattelette, herra Niilo... varoitan teitä kuitenkin, sillä
arkkipiispa Jöns on mies, joka ei tunne mitään arveluita, huomatkaa, ei
mitään arveluita, kun hänen on raivattava tieltään vaarallinen tai
vihattu vihamies!... Hyvä, kuten tahdotte! En luullut kuitenkaan teidän
kunnianne siitä kärsivän, jos sallisittekin minun tässä asiassa
määrätä. Lähden nyt heti Ruotsiin, ja kutsun teidät seuraani,
tahdotteko!"

Tätä tarjousta ei Niilo voinut hyljätä loukkaamatta tavallisen
kohteliaisuuden vaatimuksia. Hän kiitti siis Eerik-herraa siitä.

"Arkkipiispaan ollaan tyytymättömiä, ja syystä, herra Niilo... mutta
nyt on meidän korjattava se paha. Pankaamme toimeen herrainpäivät, ja
minua haluttaa nähdä, rohkeneeko mahtava arkkipiispa asettua Ruotsin
koko ritaristoa vastaan."

"Ruotsin koko ritaristoa...?" kysyi Niilo, joka ei oikein ymmärtänyt
ritarin tarkoitusta.

"Niin, herra Niilo... Aion puhua Ruotsin puolesta Ruotsin herroille ja
miehille, ja jos he kuuntelevat puhettani, kuten syystä otaksun, ei
Jöns-arkkipiispalle jää muuta valittavaksi, kuin antaa oikeuden olla
oikeutena, lain lakina! Mutta teidän tulee luottaa minuun, haluan lukea
teidät ystäväkseni, kuten veljenikin tekee!"

"Jos tarkoitatte Ruotsin parasta, on luottamukseni teillä, hera Eerik,
muuten ei!" vastasi Niilo.

"Kätenne, ritari!" huudahti Eerik tulisesti, "meistä tulee kuitenkin
lopuksi ystävät!"

Niilo tarttui hänen käteensä, ja sitten he erosivat. Seuraavana päivänä
ratsastivat he rinnakkain Raseporista, ja parin päivän perästä olivat
he laivalla purjehtien Pohjanlahden ja Ahvenanmeren yli Tukholmaan.




XIII.

Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.


Tukholman linnassa oli arkkipiispa Jöns. Oli eräs syyskuunpäivä 1466,
oikea syyspäivä, synkkä ja myrskyinen. Sade pieksi pieninä, mutta sitä
itsepäisempinä ja kiusallisempina pisaroina ikkunoita ja olo tuntui
raskaalta ja tukalalta.

Arkkipiispaan ei kuitenkaan näyttänyt voivan mikään ulkomaailman
vaikutuksista tehoa. Hän istui isossa nojatuolissaan suuren
takkavalkean ääressä, toinen jalka heitettynä toisen yli, ja
kasvoillaan omituinen, selittämätön hymy. Hän katseli liekkien
liehuntaa, hänen oikean kätensä etusormi liikkui kuin tajuttomasti
puolikehässä hänen polvellaan, jota peitti kallis, violavärinen,
sopulinnahalla sisustettu nuttu. Hänen ylpeäin, mutta synkkäin ja
kylmäin kasvojensa pääsävy oli itseensä tyytyväisyys, ellei se ollut
hymyn synnyttämä. Mutta sen takaa loisti käskevää uhkaa, itsekylläistä
levollisuutta, joka johtui todellisen mahtavuuden tiedosta. Hän
muistutti aarteitaan vartioivaa lohikäärmettä, joka istuu vuorella
päivänpaisteessa nauttien toisella silmällään kultiensa loistoa, jotka
on levittänyt kätköistään vuoren laelle, ja toisella silmällään
vaanien, rohkenisiko kukaan tulla ryöstämään häneltä niitä.

Eräs asepoika tuli ulommasta huonesta käyden pehmeää mattoa myöten
herransa luokse. Tämä katsahti ylös, odottaen vastausta kysymättä.

"En ole voinut löytää häntä!" sanoi asepoika ja lisäsi hetkisen
kuluttua, "mutta jos niin tahdotte lähden ratsastamaan hänen
vastalleen..."

"Mihin ratsastaisit sitten?" kysyi arkkipiispa.

"Eteläänpäin, herra... Kaarlo Ragvaldinpoika näki hänet siellä eilen!"

"Ei, ei", sanoi arkkipiispa, "ei ole tarpeen."

Poika läksi, arkkipiispa-valtionhoitaja näytti taasen nauttivan samaa
tyyntä kaikista huolista vapaata hetken lepoa, kunnes ovi avattiin ja
huoneeseen astui tummiin vaatteisiin puettu kumarainen, yskivä mies.
Hieno käden vavahdus ainoastaan ilmaisi, että umpimielisen prelaatin
sisässä tapahtui jotakin.

Tulija oli Helmich-kaniikki.

"Te tulette Nyköpingistä, Helmich... mitä uutta sieltä?" kysyi
arkkipiispa nyökäten alentuvasti uskotulleen.

Tämä katsahti hieman kummastuneena herransa kellankalpeisiin, vakoisiin
kasvoihin koettain samalla turhaan ehkäistä kiihkeätä, vaivaloista
yskänpuuskaa.

"Tulen Nyköpingistä, kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa!" sanoi
hän, "olen ollut siellä teidän asioillanne... Mikäli voin suuressa
yksinkertaisuudessani havaita, käypi maitten yli tuulenpuuska... se voi
ehkä loppua ja vaieta, mutta se voi myöskin kasvaa myrskyksi. Tiedän
tosin kyllä, että te olette kaikkea vastaan vahvistettu, ettei mikään
voi teitä hämmästyttää. En mahtane sen vuoksi olla teille vaivaksi
turhanpäiten. Sitten Kettil-piispan kuoleman, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, olette te yksin herrana Ruotsin valtakunnassa!"

"Ymmärrän, mitä tarkoitatte, Helmich, mutta uskokaa minua", lausui
arkkipiispa, "en voinut mitään siinä asiassa tehdä, käsitätte sen
itsekin. Sitä piispanistuinta ei voitu ottaa Henricus Tidemannilta, hän
oli siihen kuin itsestään oikeutettu..."

"Mikäpä on teille mahdotonta, kunnianarvoisa isä Jumalassa, teille,
joka olette arkkipiispa ja maan ruhtinas samassa persoonassa?"
keskeytti Helmich happamen imelästi hymyillen, ja hänen äänensä osoitti
tarpeeksi, kuinka herkkänä tämä asia oli hänen sydämellään.

Arkkipiispa ei puolestaan suuttunut siitä epäluottamuksesta hänen
hyvään tahtoonsa, joka kaniikin puheeseen ilmeisesti sisältyi, minkä
voi selittää siten, että hän nyt tarvitsi apulaistaan. Niin sen
Helmichkin selitti ja sovitti puheensa sen mukaan antamatta
arkkipiispan valtaavan tyvenyyden ja järkähtämättömän varmuuden häiritä
itseään.

"Huomaan", sanoi arkkipiispa, "etten voi poistaa epäilyänne... Mitä
sanotte Vexiöstä?"

"Vexiöstäkö...?" kysyi kaniikki epäröiden.

"Niin, Helmich, Vexiön piispanistuin on tyhjänä Laurentius
Mikaelinpojan jälkeen, sain eilen siitä kirjeen tuomiokapitulilta...
Mitä sanotte, haluatteko ruveta hänen seuraajakseen?"

"Pitääkö Helmichin vastata siihen kysymykseen arkkipiispa Jöns
Pentinpojalle?"

"Hyvä, hyvä, Helmich... asia on siis päätetty... Siellä ei tiellänne
ole ketään, siellä on puoltolauseeni tepsivä, sinne te tulette
piispaksi!... Oletteko tyytyväinen, Helmich, vai tahdotteko odottaa?"

"Siihen voin parhaiten, kunnianarvoisa isä Jumalassa, antaa vastauksen
teille ollessani Vexiön piispana."

"Saatte itse laatia siitä kirjeen tuomiokapitulille, niin pääsette
kaikista epäilyistänne!... Nyt tehkäät minulle selvää siitä pienestä
tomupilvestä, jonka luulette voivan myrskyksi paisua."

"Ja syöstä kumoon suurimman ja mahtavimmankin rakennuksen... Niin,
kerron siitä kohta. Pelkään vaan, ettette ylhäiseltä paikaltanne
katsoen, arkkipiispa, ehkä oikein usko, että vähäpätöinen tuulenpuuska,
joka kiitää vuoren juurella ikäänkuin piiloiten pöllyttäen tiellään
olevaa tomua, voi mitään vaaroja tuottaa. Silloin on varoitukseni
turha."

"Niinkö luulette, Helmich?... No, antakaa kuulua sitten, mitä siinä
tuulenpuuskassa on!"

"Siinä on Niilo Sture, siinä on Eerik Akselinpoika..."

Arkkipiispa iski kämmenellään taivuttaen päätään sivullepäin.

"Siinä on vielä", jatkoi Helmich, "herra Iivari Akselinpoika ja hänen
kuninkaallinen morsiamensa, Magdalena-neiti. Siinä on vielä hiukan
Kaarlo-kuningastakin tai ehkä hän kokonaan, sillä korviini tuli
tuulenpuuskasta ääni, joka selvästi kuiskasi Kaarlo-kuninkaan nimen."

"Kuvista asioihin, Helmich, mitä tarkoitatte täällä?"

"Niilo Sture on matkalla Turusta tänne Tukholmaan..."

"Mitä siitä?" kysyi arkkipiispa melkein kiihkeästi, ojentaen vasemman
kämmenensä ja näpäyttäen oikealla kuin tomuhiukkasta siitä. "Tuonverran
välitän siitä, mihin Niilo herra menee tai mistä hän tulee...! Mitä
muuta, Helmich?"

"Näette ehkä tarkemmin ja kauemmaksi kuin minä", lausui Helmich
hymyillen, "mutta minun nähdäkseni uhkaa suurin vaara sieltä..."

"Ja te, Helmich, voitte noin puhua, joka olette nähnyt ja kokenut kuin
kuka tahansa, kuinka turhaan tuo ritari pahainen on koettanut asiaansa
ajaa. Miten hän toimi nyt viimeksi yhdessä sukulaiseni, Kettil-piispan
kanssa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja miten on hän toiminut
ennen?"

"Mutta ehkäpä minä olen siinä asiassa nähnyt enemmän kuin te!"

Mutta arkkipiispa iski taas kärsimättömänä kämmenelleen sanoen:

"Säästäkää minua jo tältä asialta... Minä näytän tuolle pilviritarille
tempun, että hän tulee ijäti muistamaan sekä minua että veljeäni,
David-herraa... Onko teillä muuta kerrottavaa Akselinpojista... Mutta
varttokaa hetkinen, saatte itse kuulla ja päättää, tarvitseeko minun
valtani pelätä tuota Penningebyn haaveilijaa."

Arkkipiispa meni pöydän ääreen ja soitti. Asepoika ilmestyi taas.

"Käske Kaarlo Ragvaldinpoika luokseni!" sanoi hän. Poika lähti.

Jäntevin askelin ja silmät leimuten käveli arkkipiispa pariin kertaan
lattian poikki, kunnes ovi avattiin ja Kaarlo Ragvaldinpoika astui
huoneeseen.

"Käske viisikymmentä miestä astua ratsuille, Kaarlo Ragvaldinpoika",
lausui hän tälle käskevällä äänellä. "Saat ratsastaa niiden kera
Penningebyhyn... tänä päivänä, nyt heti... äläkä säästä hevosia! Ja
vallatkaa kartano rynnäköllä, jos joku rohkenee vastustaa! Ja polttakaa
se joka tapauksessa maan tasalle, ja jos sinulta kysytään, miksi, niin
sano, että niin rankaisee Ruotsin valtionhoitaja jokaista, ken häntä ei
tottele!"

Päällysmies kumarsi merkiksi, että oli ymmärtänyt arkkipiispan käskyn.
Tämän viitatessa kädellään läksi hän mitään kysymättä ja koettamatta
puolestaan estää tekoa, joka oli epäilemättä herättävä vihaa ja
katkeruutta hänen herraansa kohtaan. Arkkipiispan miehet tiesivät aivan
hyvin, ettei heidän herransa kuitenkaan milloinkaan antanut
kiihtymystilassa käskyjä, joita sitten sai katua. Hänen sanansa olivat
aina edeltäpäin punnitut ja harkitut, että niiden toimeenpano vaan oli
jälellä. Jos käsky tulikin joskus odottamatta, että se näytti
pikastukselta, ei laita kuitenkaan ollut niin.

Helmich tiesi tämän, mutta siitä huolimatta hän oli ollut vähältä
keskeyttää korkeata esimiestänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä.
Varoitushuudon sijaan, joka jo oli tulemaisillaan hänen huuliltaan,
ilmestyi niille merkillinen, nöyrä ja kaksimielinen hymy. Hän ei
puhunut mitään vaan pysyi vaiti ja hymyili sekä rupesi lopulta
yskimään. Sen vaikutti joko se, että hänen silmissään väikkkyi
piispansauva, tahi häneen oli niin syvään juurtunut tieto arkkipiispan
vallan etevämmyydestä, ehkä nämä molemmat seikat.

Arkkipiispa katsoi häneen päällysmiehen lähdettyä tuolla turvallisella
halveksivalla, surmaavalla tavallaan, joka oli hänen jäykille ja
tylyille kasvoille ominainen, Se ei kuitenkaan voinut poistaa hänen
käskystään verisen vihan ja piintyneen ylenkatseen värettä tuota
vähäpätöistä ritaria kohtaan, joka osoitti selvästi sen olleen
arkkipiispan ajatuksissa enemmän kuin hän tahtoi myöntää itselleenkään.

"No, mitäs nyt sanotte?" lausui hän pää kenossa tirkistäen jäykästi ja
terävästi kaniikkiiin.

"En mitään, kunnianarvoisa isä Jumalassa!" vastasi Helmich nöyrästi.

"Toivon siis, ettei minun enää tarvitse kuulla muistutettavan tuosta
Niilo Sturesta!"

"Kyllä, teidän armonne, ellei vaan hän itse, Jumala paratkoon, muistuta
itsestään!"

Arkkipiispa heitti vihaisen katseen kaniikkiin, mutta käännähti äkkiä
ja meni entiselle paikalleen nojatuoliinsa tulen eteen.

"Tärkeämmistä asioista aioin tänään kanssanne puhua, Helmich", sanoi
hän sovitellen itseään mukavaan asentoon, "asioista, joista toivon
saavani teidän kauttanne tietoja... Ettekö tiedä että herroilla on
Nyköpingissä kapinallisia tuumia mielessä, ettekö tiedä, että
Iivari-herran ja Magdalena-neidin häiden pitäisi antaa armoisku Jöns
Pentinpojan vallalle?"

"Tiedän sen", vastasi Helmich, "mutta olen siinä suhteessa teitä paljon
yksinkertaisempi, kunnianarvoisa isä Herrassa, että pidän Niilo Sturea
paljon vaarallisempana kuin Akselinpoikia... Mitä häihin tulee, on
ajatukseni, että..."

"Antakaa kuulua, Helmich!... Ajatuksenne on, että..."

"Että ne voi helposti estää."

"Estää?"

"Ymmärtäkää minua oikein... Akselinpojat toimivat ainoastaan itseään
varten. He tulevat senvuoksi olemaan aina yksinään. Teille tulee heistä
vaaraa ainoastaan, jos he yhdistyvät Kaarlo-kuninkaan kanssa...
senvuoksi, että Kaarlo Knuutinpoika on kaikesta heikkoudestaan ja
viheliäisyydestään huolimatta yhä vielä kansan toivojen ja rakkauden
esine. Ja sekin on vaarallista vaan senvuoksi, että tähän yhdistymiseen
liittyy tuulahdus sitä vaaraa, joka uhkaa... niin teidän täytyy kuulla
se, kunnianarvoisa isä... joka uhkaa Niilo Sturen puolelta. Hän
valmistelee toisenlaatuisia häitä, suuremmoisia häitä, jossa kuningas
ja kansa vihitään yhteen... Nyköpingin häät tulevat vaan näiden suurten
häiden alkusoitoksi. Ja sitä mieltä olen, että te saatte varoa, kuinka
voitte siitä pelastua..."

"Helmich!" huudahti arkkipiispa, ja hänen silmänsä paloivat terävästi
kuin puukot, ikäänkuin hän olisi mielinyt katseellaan lävistää
varjomaisen kaniikin.

Tämä hyppäsi syrjään ja sai äkkinäisen yskäkohtauksen.

"Helmich!" huusi arkkipiispa toistamiseen. "Mistä te tiedätte, kuinka
arkkipiispa Jöns aikoo toimia? Toisen aion polkea jalkoihini... toiset,
nekin pakotan kuuliaisiksi, maksakoon mitä tahansa. Antakaa minun
päättää, kumpiko on vaarallisempi, mutta teiltä vaadin apua niitä
vastaan, joiden kautta en ilman sitä tule toimeen... Toivon, että
olemme siinä suhteessa nyt selvillä? Tarjoon teille Vexiön
piispanistuinta... te antanette siitä minulle, mitä teiltä vaadin."

Kaniikki kumarsi.

"Se yhdistyminen Akselinpoikain ja Kaarlo-kuninkaan välillä, joka nyt
on syntymäisillään, ei saa tulla toimeen, vaikka minun täytyisi sitä
estääkseni hajotuttaa koko hääjoukko miehilläni... Mutta ettekö,
Helmich, keksisi toista keinoa, joka tekisi saman vähemmällä melulla,
mutta yhtä varmasti... Sanokaa, keksittekö?"

Kaniikin kalpeat kasvot tulivat lyijyharmaiksi, ja hänen suupielensä
vääristyivät tehden hänen näivettyneet kasvonsa inhottavan näköisiksi.
Hänen hymyssään oli jotakin perkeleellistä, ja samalla siitä ilmeni
pelkoa ja raukkamaisuutta, jota hän ei saanut estetyksi.

"Kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa Jöns...!" alkoi kaniikki
änkyttävällä äänellä ja lyhyeen hengittäen, mutta arkkipiispa keskeytti
hänet ratkaisten asian kerrassaan.

"Siinä on vaikeuksia... sen tiedän, älkäämme siis puhuko niistä. Luotan
teihin niin, että annan koko tämän asian teidän huostaanne. Teidän
täytyy tehdä tämä yhdistyminen tyhjäksi...! Mitenkäkö...? Sen jätän
kokonaan teidän mietittäväksenne. Jos onnistutte, niin istutte lopun
ikäänne Värendissä piispana, ellette, saatte vastata puolestanne...
ymmärrättekö?"

"Puheenne on, kunnianarvoisa isä, siksi selvää, ettei sitä voi väärin
ymmärtää... Mutta ennenkuin pidämme tätä asiaa aivan päätettynä, olisi
minullakin vähän sanottavaa, jonka toivoisin myöskin teidän täysin
ymmärtävän."

Arkkipiispa hätkähti ja kohosi pystyyn tuolissaan nojaten molempia
käsiään kaidepuita vastaan ja katsellen terävästi kaniikkia, joka oli
näöltään niin nöyrä ja vaatimaton, mutta kuitenkin itse asiassa niin
rohkea.

"Tahtoisin muistuttaa teille, kuinka olen teitä palvellut, arkkipiispa
Jöns, kuinka menestyksenne, valtanne, kunnianne on ollut kuin omanani.
Mutta teidän kohotessanne alinomaa ja tasaisesti ylöspäin, olen minä
pysynyt paikallani tahi mennyt taaksepäin, ja nyt... nyt, arkkipiispa,
kun olen jo, sopii sanoa, haudan partaalla, nyt te viskaatte minulle
Ruotsin pienimmän hiippakunnan..."

"Helmich... te unhotatte, ken olette!" keskeytti arkkipiispa
jääkylmästi. "Muistakaa, että elätte armoelämää, että minä voin koska
haluan kukistaa, musertaa teidät!"

"Kymmenen vuotta sitten, kunnianarvoisa isä", vastasi Helmich,
"kymmenen vuotta sitten olisi tuo puhe minuun tepsinyt... Nyt ovat
päiväni luetut, kuolema ei minua pelota... Antakaa asian siis olla,
kuten ensin sanoitte, sallikaa minun laatia nimessänne kirjeen Vexiön
tuomiokapituliin. Mitä Nyköpingin häihin taas tulee, on se eri asia,
joka vaatii eri palkintonsa... Minun nähdäkseni, kunnianarvoisa isä
Herrassa, olisi teillä valtaa tehdä Vexiön piispanistuimen omistaja
mahtavaksi mieheksi, ehkei teillä olekaan valtaa tehdä hiippakuntaa
niin suureksi, kuin se Kettil-piispan kuoltua jäi."

"Mitä tarkoitatte, Helmich?"

"Tarkoitan että joku kruununlääni voisi täyttää puutteen! Piispanistuin
täytyy tulla joka tapauksessa omakseni, mutta jos tahdotte minun
ryhtymään Nyköpingin juttuun, niin pitää teidän antaa ei ainoastaan
suullinen vaan kirjallinenkin vakuutus sen palkinnosta... Tämä oli
minulla sanottavaa, ja te saatte valita, arkkipiispa Jöns... valita
joko kuolemani tai palvelukseni, mutta palvelukseni tällä ehdolla."

Arkkipiispa katseli kauan ja tutkivasti uskottuaan, jota hän oli
luullut pitävänsä niin täydellisesti käsissään. Nyt se luikahti niistä,
kuitenkin vähemmin kuolemanhalveksimisensa vuoksi kuin siitä syystä,
että oli oppinut niin perinpohjin tuntemaan mahtavan esimiehensä.
Arkkipiispan kasvoilta ei kuitenkaan voinut nähdä, oliko hän taipuisa
suostumaan vai ei, ne olivat yhtä liikkumattomat kuin ennenkin.

Mutta sallimus oli päättänyt, ettei kaniikin pitänyt saaman tänäpäivänä
tietää arkkipiispan tahtoa, eikä edes sitä että se hänelle oikein
selviäisikään.

Ovi avattiin ja arkkipiispan hovimestari astui huoneeseen ilmoittaen,
että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin. Hän oli lähettänyt erään
asemiehistään ilmoittamaan arkkipiispalle tulleensa kohtaamaan häntä.

Kesti tietysti hetkinen, ennenkuin arkkipiispa ehti johtaa ajatuksensa
siihen uuteen suuntaan, jonka tämä tieto aiheutti. Mutta sitten hän
lausui hyisellä äänellään:

"Ritari tulkoon."

Mutta hovimestari sanoi silloin ritarin sanantuojan samalla pyytäneen
häntä ilmoittamaan, että Niilo-herra pyysi arkkipiispan määräämään
jonkun kohtauspaikan kaupungissa, jos todella tahtoi hänen kanssaan
keskustella. Sillä heidän keskinäiseen suhteeseensa nähden ei
arkkipiispa voinut vaatia, että hän itse suorastaan antautuisi mahtavan
vastustajansa käsiin.

Arkkipiispa oli kotvasen vaiti ja lausui sitten:

"Huomenna kello 8 Bykirkon sakaristossa!"

Hovimestari meni, ja arkkipiispa viittasi Helmichille haluavansa olla
yksin, mutta muutti äkkiä aikomustaan sekä astui kaniikin luo tarttuen
hänen käteensä.

"Kyllä me toistemme kanssa sovimme, Helmich... meidän kohtalomme ovat
niin lähellä toisiaan, että toisen onni on toisenkin onni, ja toisen
tuho on toisenkin tuho!"

Sitten he erosivat siltä päivältä.

Seuraavana päivänä asettui rannassa laivasillalla ainakin sata hyvin
varustettua asemiestä kiiltävissä haarniskoissa riviin erään isomman
laivan eteen. Kerääntyi paljon kansaa katsomaan, mitä oli tekeillä, kun
niin paljon miehiä nousi maihin. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut olla
siitä epätiedossa, sillä pian astui laivasta rannalle kaksi kaikille
hyvin tuttua miestä, nimittäin herra Eerik Akselinpoika ja herra Niilo
Sture. Kaupunkiin oli levinnyt huhu, että ritarit tulivat ilmoittamaan
vihatulle arkkipiispalle, lakkaavansa häntä tottelemasta, eikä muuta
tarvittu panemaan puolen Tukholmaa liikkeelle.

Kansajoukko lisääntyikin yhäti joka askeleella ritarien käydessä.
Ritarien heiluvat kypäritöyhdöt näkyivät korkealla yli asemiesten
kiiltäväin rautaverhojen heidän kulkiessa lähimmän rantaportin kautta
Isolletorille ja sieltä Bykirkolle, joka oli niinikään tullut väkeä
täyteen. Täällä kansa kuitenkin pettyi, sillä ritarit menivät
sakaristoon, ja miehistä jäi toinen puoli kirkonoven eteen, toinen
puoli asettui sakariston ulko-ovelle.

Siellä istui ylempien ja alempien pappien ympäröimänä, vierellään
dominikaanien priori ja fransiskaanein guardiaani, arkkipiispa Jöns
koko kirkollisessa komeudessaan, yllään kaapu ja kädessään
arkkipiispansauva. Hän oli ylpeänä ja juhlallisena, kankeana ja
luoksepääsemättömänä kuin kohtalo itse.

Niilo Sturen esiintyminen oli tyyntä ja rohkeamielistä, ennen kaikkea
arvokasta, ja omituinen sisäisen tasapainon ilme antoi hänen
avomielisille, jaloille kasvonpiirteilleen sellaisen ylevyyden, joka
veti kaikkein huomion puoleensa. Eerik-herrakin oli esiintymiseltään
Niilo Sturen arvollinen seuralainen. Mutta vaikka hän oli tässä
varsinaisena turvana, joten häntä olisi oikeastaan tullut pitää
päähenkilönä, oli kansa kuitenkin toista mieltä.

"Olette kutsunut minua, arkkipiispa Jöns", sanoi Niilo-herra, kun
huoneessa oli tullut hiljaisuus, "ja minä olen totellut kutsumustanne,
mitä tahdotte?"

Arkkipiispa ei pitänyt kiirettä vastatakseen, ja kuta kauemmin se
viipyi, sitä enemmän jännittyi kuulijaan huomio.

"Teidän tapanne käsittää asioita", sanoi hän vihdoin, "voi kenties
nimittää tätä kutsumukseni tottelemiseksi, mutta minä annan sille
toisen nimen, minä sanon sitä uhkamielisyydeksi. Teen sen sitä
suuremmalla syyllä, kun otan lukuun millä tavalla olette tänne
saapunut. Niin mieslukuisena ette lähtene valtakunnan vihollista
vastaan, kuin olette nyt tulleet rauhalliseen kokoukseen valtakunnan
hoitajain kanssa... Mutta eihän ollut muuta odotettavaakaan niin
pelkurilta mieheltä kuin te olette."

Kuka muu tahansa kuin Niilo Sture olisi paikalla näiden jääkylmällä
ylenkatseella lausuttujen, syvästi häpäiseväin, sanain jälkeen
menettänyt vallan itsensä yli ja unhottaen paikan pyhyyden heittänyt
hansikkaansa tuon kultaan kudotun kirkkoruhtinaan jalkoihin vaatien
hyvitystä heti. Solvatun ritarin poskilla hehkuikin punerva lieska,
mutta hänen katseensa oli niin uljas ja ylevä ja todellista
sielunaatelia todistava, ettei häpäisijä voinut sitä kestää.

"Teiltä, arkkipiispa Jöns", alkoi Niilo, "joka olette osoittanut
voivanne riisua yltänne pyhän virkapukunne ja tarttua miekkaan ja
kilpeen, kun olette sen hyväksi nähneet, teiltä voisin vaatia
tuollaisista sanoista hyvitystä... Mutta en luullut, että olitte
sellaisen asian takia minut kutsunut, vaan luulin teillä olevan jotakin
Ruotsin valtakunnalle tärkeätä puhuttavaa minulle!"

"Ette puhu huonosti, mutta te unhotatte, Niilo Sture, seisovanne
Ruotsin valtakunnanhoitajan edessä, jolla on siitä syystä suurempi
valta kuin konsaan teidän Kaarlo-kuninkaallanne."

"Mitä siihen asiaan tulee, ei valtanne liene suurempi kuin Ruotsin laki
myöntää... mutta siitä voinemme joskus toiste keskustella... Nyt kysyn
teiltä vielä kerran, mitä tahdotte minulta.?"

"Heittäkää pois hyvä osa noista ylpeistä ja pöyhkeistä sanoistanne,
Niilo-herra", lausui arkkipiispa, "ne eivät asiaanne paranne, ja vaikka
te nyt olette niin upeana herra Eerik Akselinpojan turvissa, niin minä
näytän teille kuitenkin, että minulla, Ruotsin päämiehellä, on valtaa
teidän molempainkin yli... Minä syytän teitä kavalluksesta minua ja
valtakuntaa vastaan, ja te saatte jättää heti miekkanne minun käsiini
ja astua vankilaan, kunnes valtakunnan herrat ja miehet ehtivät
kokoontua teitä tuomitsemaan!"

"Mitä puhutte Eerik-herrasta", sanoi Niilo Sture, "syyttää vaan teitä
itseänne, arkkipiispa, ja osoittaa, mitä olitte aikonut minulle, jos
olisin hyvässä luottamuksessa tullut luoksenne... Tällä kertaa en taida
tulla vangiksenne, ja kaikki näkevän, kaikkivaltiaan Jumalan kädessä
on, miten ensi kertaa tavatessamme käypi..."

"Mitä sanotte, herra Niilo!" ärjäisi arkkipiispa nousten seisoalleen.
"Eikö mielestänne ole tarpeeksi, mitä jo olette puhunut? Vieläkö te
uhkaatte röyhkeän julkeutenne lisäksi... Tahdon pian loppuun tämän
pelin!"

"Sitä minäkin haluan, ja sanon tässä nyt suoraan näiden hengellisten ja
maallisten herrain ja miesten kuullen, että olen tästä hetkestä alkain
teidän vihollisenne, joka en ole tähän asti ollut... Olen nähnyt teidän
rikkovan lupauksia ja valoja, olen nähnyt teidän pettävän kuninkaanne,
pettävän maanne, enkä ole kuitenkaan kohottanut kättäni teitä vastaan,
josta rukoilen Jumalaa, ettei hän sitä minulle synniksi lukisi. Mutta
minä olen aina uskonut, että te kuitenkin lopultakin rakastitte
isänmaatanne ja harrastitte sen onnea... Nyt huomaan, että minä ja
jokainen rehellinen Ruotsin mies on pettynyt teihin nähden... Te
kysytte, miksi? -- Vastaan teille kahdella kysymyksellä takaisin:
sopiiko sanoa, että sellainen mies pitää huolta hallitsemastaan maasta
ja kansasta, joka tahtoo pirstoittaa sen moneen osaan, että se siten
häviäisi ja haihtuisi kokonaan maan päältä?... sopiiko sanoa että
sellainen mies pitää huolta maastaan ja kansastaan, joka ei salli sen
laillisen kuninkaan hallita sitä rauhassa, vaan estää yksityisestä
vihasta ja kostonhimosta hänet valtakunnastaan, jonka hallitsijaksi hän
kuitenkin on valittu ja voideltu, ja antaa sen vihollisen käsiin?...
Ei, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, sellaista miestä emme tahdo Ruotsin
valtakunnan päämieheksi -- hän on valtakunnan vihollinen, ja senvuoksi
minä olen tästä hetkestä teidän vihollisenne..."

Arkkipiispa, tuo kylmä, tunnoton mies, oli kuin salaman iskemä ritarin
sanain johdosta. Hänen kasvojensa väri vaihtui pari kertaa, ja hänen
silmänsä tuijottivat synkästi ja kamalasti rypistyneiden kulmakarvain
alta.

"Tuollaista röyhkeyttä ei ole vielä kuultu!" sanoi hän. "Käsken teitä,
herra Eerik Akselinpoika, ja puhun Ruotsin valtakunnan haltijan
vallalla, ottakaa kiinni tuo petturi... tässä ei tarvita todistuksia
eikä oikeudenkäyntiä, hän on langettanut oman tuomionsa."

Kaikkein silmät kääntyivät Eerik-herraan, joka näytti
noudattavan arkkipiispan omaa tapaa, sillä hän antoi heidän
hetkisen odottaa, ennenkuin vastasi siihen väkivallantekoon, jota
arkkipiispa-valtionhoitaja vaati. Ritarin katse oli puolittain
moittiva, puolittain varoittava. Mutta Jöns Pentinpoika ei osannut
kylmäverisyydestään ja suuresta maltillisuudestaan huolimatta tulkita
tätä äänetöntä puhetta. Hän tunsi tai ainakin oli tuntevinaan suurta
ylenkatsetta verraten vähäpätöistä Penningebyn ritaria kohtaan. Ja nyt
kun tämän esiintyminen oli niin verrattoman miehekästä ja voimakasta,
sai se hänen horjahtamaan tasapainostaan ehkä ainoan kerran elämässään.
Senvuoksi paloivat hänen silmänsä niin -- melkeinpä hurjasti, senvuoksi
tulivat sekä hänen kasvonsa että liikkeensä uhkaaviksi.

Hän mittaili Eerik-herraa itseäänkin kiireestä kantapäähän, ja hänen
ylpeän suunsa vihainen piirre näkyi kysyvän, aikoiko tämä todella
hetkeäkään epäröidä vangitakseen niin ilmeisen petturin.

"Sallikaa minun kysyä teiltä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika", sanoi
Eerik-herra vihdoin tukahutetulla äänellä, ettei muka muut kuin
puhuteltu sitä kuulisi, "sallikaa kysyäni teiltä: ettekö ole antanut
Niilo-herralle turvan ja rauhan lupausta? -- Toisekseen ajatelkaa
sitäkin, että jos todella teette tästä sanastanne totta, niin katsovat
kaikki, ei ainoastaan tässä läsnäolijat, vaan jokainen rehellinen mies
valtakunnassa ja muualla ihmetyksellä teidän valtaanne, joka on niin
heikko, että teidän täytyy rikkoa suostutun kohtauksen pyhyyden
raivataksenne epämieluisia henkilöitä tieltänne..."

Vihan salama lennähti arkkipiispan silmistä, ja hänen huulensa
puristuivat kiivaasti yhteen. Jokainen odotti kohtausta, jollaista ei
oltu ennen eikä jälkeen nähty. Mutta arkkipiispassa kuohuvain tunteiden
hurjuus vaikutti jo sen, että hänen ajatuksensa johtuivat oikeaan
suuntaan. Hänen kasvojensa jännittyneet lihakset asettuivat vähitellen,
hänen silmiensä palo himmentyi, ja pureva, katkera, ivaava hymy jäi
vaan jälelle ilmaisten, kuinka raivokas myrsky oli hänen sisässään
riehunut eikä vieläkään ollut asettunut hänen sydämensä syvyyksissä.

Murhaavalla ylenkatseella lausui hän kääntyen Niilo Sturen puoleen:

"Sen turvan ja rauhan, jonka olen teille luvannut, saatte pitää, mutta
kun ensi kerran tapaamme, niin tietäkää, että se on viimeinen
hetkenne!"

"Asiani on ylevä ja oikea", vastasi Niilo katsoen vihastunutta pappia
vapaasti kasvoihin, "ehkäpä on paljonkin muuttunut toiseksi ensi kertaa
tavatessamme, ja ehkä tekin olette silloin tullut toiselle mielelle."

"Minä vastaan teoistani, olkaa te missä tahdotte, herra Niilo!"
keskeytti julmistunut arkkipiispa hänet, kääntäen ritarille selkänsä ja
astuen nopeasti sakaristosta pois.

Molemmat ritarit lähtivät myöskin mennen samaa tietä takaisin laivalle
noiden sadan asemiehen ja riemuitsevan kansajoukon seuraamina. Sillä
arkkipiispa ei ollut suinkaan rakastettu Tukholmassa.

Jo samana päivänä nostivat Eerik-herran laivat purjeensa keinuen
suotuisalla tuulella ulapalle. Samassa lähti myöskin eräs pienempi
laiva, joka kuului Niilo-herralle. Se oli tullut Tukholmaan häntä
kotiin noutamaan hänen käskystään, jonka hän oli lähettänyt suoraan
Ahvenanmaan yli Penningebyhyn eräällä miehellään.

Mutta arkkipiispa mitteli samana iltana kiivain askelin huoneensa
matoitettua lattiaa linnassa. Asepojat kertoivat kuulleensa lakkaamatta
herransa astuntaa niinkauan kuin olivat valveilla, ja tullessaan
tavalliseen aikaan sinne, olivat he nähneet hänen kävelevän vielä
samalla tavalla synkkänä, uhkaavana ja kylmänä.

Vähää myöhemmin lähetti arkkipiispa sanan Helmich-kaniikille, joka
saapui niin pian kuin raihnainen ruumiinsa salli.

"Te saatte kuten tahdotte, Helmich", sanoi hän lyhyeen ja jyrkästi
tälle, "mutta Nyköpingin häistä ei saa tulla mitään, ei koskaan...
Ennemmin annan arkkipiispansauvani teidän käsiinne, kuin sallin tätä
Akselinpoikain yhdistymistä Kaarlo-kuninkaaseen, jolla he aikovat
kiivetä vallan ja korkeuden huipulle Ruotsissa. Olkaa valmis siis,
Helmich! Kaiken, mitä pyydätte, annan teille!"

Kaniikki hymyili hienoa, perkeleellistä hymyään.

"Luulen, että se asia luonnistuu vallan hyvin", sanoi hän, "laatikaamme
siis vaan keskinäiset välimme selviksi, pankaamme siis heti kaikki
paperille... Sitten olen Nyköpingissä yhtä pian kuin Eerik-herrakin."

Arkkipiispa istui kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat kuin kuolema, ja hänen kätensä vapisi kynän liikkuessa rapisten
paperilla. Kaniikki seisoi nöyrässä asennossa pöydän toisella puolen
sanellen ehtojaan sametinsulavalla äänellä, jota ei nyt yskä ensinkään
häirinnyt.

Kun paperi oli valmis, pani arkkipiispa sinettinsä sen alle ja antoi
sen Helmichille.

Mutta jo ennenkuin tämä ehti poistua, huusi arkkipiispa erään asepojan
luokseen käskien hänen kutsua yhden hänen asemiestensä päällysmiehiä
luokseen, joka saapuikin moniaan silmänräpäyksen perästä.

"Sinä tiedät, mihin Kaarlo Ragvaldinpoika on ratsastanut?" kysyi
arkkipiispa päällysmieheltä.'

Tämä myönsi.

"No, hyvä, sinä saat ratsastaa yhtä monen miehen kera Kaarlo
Ragvaldinpojan avuksi, ja poltettuanne talon perustuksia myöten ajakaa
yhdessä Niilo Sturea takaa ja tuokaa hänet luokseni elävänä tai
kuolleena!"

Päällysmies kumarsi ja läksi. Kaniikki läksi myöskin kiireesti
Tukholman linnasta, jossa arkkipiispa oli kohta yksinään pitäen
kädessään kutsumuskirjettä Iivari Akselinpojan häihin.




XIV.

Kotiintulo.


Härstäken luona erosivat Eerik-herra ja Niilo Sture toisistaan.
Edellinen kulki saariston kautta eteläänpäin Nyköpingiin järjestämään
häävalmistuksia. Jälkimmäinen siirtyi omaan laivaansa purjehtien
pohjoiseenpäin Penningebytä kohti. Brodde, joka oli ritarin poissa
ollessa ollut Penningebyn ylimpänä käskynhaltijana, oli laivan
lähtiessä Tukholmaan mennyt mukaan herransa vastalle, kun harvain
talossa olevain miesten kuitenkin täytyi lähteä pois, eikä vaaraa ollut
mitään pelättävissä.

Heidän aluksensa kulki hyvää vauhtia lounaistuulessa. Tultuaan
kahdenkesken Brodden kanssa sai Niilo aikaan kysellä puolisostaan ja
lapsistaan ja Penningebyn oloista ja tapahtumista hänen poissa
ollessaan, ja Brodde antoi suotuisat vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Pari viikkoa sitten oli Briita-rouva lähtenyt lasten kera Iliana-rouvan
luo tämän tilalle, joka oli Hammarstadin lähellä, mutta Hollingerista
ei ollut mitään kuulunut.

"Nyt on toista tulossa", sanoi hän, "nyt on, Brodde, minun hetkeni
tullut, ja nyt tarvitsen uskolliset mieheni mukaani... Mitenkähän
mielialain laita on nyt Taalainmaassa?"

"Hyvin!" vastasi Brodde. "Siihen saatte täydellisesti luottaa, herra
Niilo!"

Niilo-herra ei lausunut tähän mitään ja Brodde lisäsi hetkisen
kuluttua:

"Ettekö sitten odota, herra, Briita-rouvan ja lasten tuloa?"

"En, Jumala paratkoon, Brodde, minulla ei ole siihen kylliksi valtaa!"

Hän kertoi sitten, millainen kohtaus oli Bykirkon sakaristossa ollut
hänen ja arkkipiispan välillä. Hän mainitsi vielä muutamin sanoin, mitä
Raseporissa oli tapahtunut osoittaakseen koetellulle palvelijalleen,
kuinka välttämätöntä oli nyt kiireesti toimia.

Brodde katsoi luottamusta täynnä herraansa.

"Älkää epäilkö yhtään, herra!" sanoi hän. "Saatte nähdä, että vielä
löytyy rehellisiä miehiä, jotka voivat taistella ja kuolla sen edestä,
jota rakastavat."

Mutta tässä oli nyt elämän ratkaiseva kohta käsissä ja Niilo tiesi,
ettei siitä askeleesta, joka hänen nyt piti ottaa, riippunut ainoastaan
hänen onnensa ja menestyksensä, vaan se vaikutti koko kansan kohtaloon.
Ja silloin täytyy rohkeimmankin ja miehekkäimmänkin mielen tuntea
omituisia valtaavia tunteita. Ja se hetki, jona kauan vaalittujen ja
hitaasti kypsyneitten jalojen ajatusten hedelmä on poimittavaksi
kehkeynyt, se hetki, jona päätös on tehtävä, on pyhä hetki totuuden ja
oikeuden herran palveluksessa, ja silloin on tunteen syvyys suorassa ja
välittömässä suhteessa siihen aikaan, jonka sielu on tarvinnut
päätökseen tullakseen.

Niilo Sturella oli elämänsä kaikissa vaiheissa ollut selvänä päätös ja
halu uhrata kaiken, uhrata itsensä kokonaan isänmaalleen. Se oli hänen
nuoruutensa unelma, hänen lupauksensa tulevaisuudelle astuessaan
elämään... Nyt oli tullut lupauksen täyttämisen hetki. Hän tunsi sen,
ja siitä oli hänen sydämensä niin täysi, ja siitä syystä oli niin syvä
vakavuus hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan.

Hän mietti sitä, jota moni muukin ajattelee, että hänen olisi jo aikoja
ennen pitänyt täyttää lupauksensa, jonka hän olisikin voinut tehdä.
Mutta hänen käsityksensä ritarin kunniasta eivät olleet sitä sallineet.
Vähemmin tuntehikas mieli olisi saattanut katkoa ne siteet, jotka häntä
pidättivät, varsinkin kun tarkoitus oli niin pyhä ja ylevä -- isänmaan
vapauttaminen itsevaltaisten suurmiesten mielivallasta ja muukalaisten
sorrosta, mutta hänestä ne olivat niin pyhät, että hän olisi mieluummin
uhrannut henkensä kuin unhottanut yhdenkään niistä. Hänen koko elämänsä
oli sellaisen tosi ritarin, pelottoman ja moitteettoman, esikuva,
joista satumme ja kansanlaulumme kertovat. Hänellä oli elämänsä
tarkoitus selvänä edessään, mutta hän ei tahtonut sitä saavuttaa muuten
kuin kunnian tiellä, voittamalla vaikeudet, ei niitä kiertämällä eikä
yli hyppimällä. Hän tahtoi pysyä lupauksilleen uskollisena, ei
ainoastaan sille, jonka yli Engelbrektin kuva sädehti, vaan sillekin,
jonka kuoleva kuningatar oli häneltä saanut. Hän tahtoi olla
kuninkaalleen uskollinen, silloinkin, kun unhotuksen öinen lintu laski
siipensä heidän välilleen, niin että kuningas saattoi solvatakin häntä.

Tässä hiljaisessa kamppailussa oman kohtalonsa kanssa on suuruutta,
mutta sellaista suuruutta, jota ritarin oma aika ei voinut käsittää. Ja
ehkäpä kaikki nämät taistelut oman itsensä ja maailman kanssa olivatkin
olleet tarpeen, että sen miekan terä tulisi moitteettomasta teräksestä,
jota nyt tarvittiin. Hänelle muistui Engelbrekt mieleen ihmeellisessä
majesteetillisyydessä. Hän välähtää, loistaa ja katoaa kuin salama
etäisyydessä, mutta sen, joka tahtoo hänen teitään kulkea ja hänen
töitään toimittaa, täytyy vähitellen kehittyä hänen kaltaisekseen.
Hänen tulee olla hänen kaltaisensa ei ainoastaan kansan ja valtakunnan
asian käsittämisessä, vaan tätä tarkoittavan tahdon kehittymisessä,
hengen ylevyydessä, pontevuudessa, maltissa ja tyyneydessä ja
itsensäuhraavaisuudessa.

Tuuli pullisti purjeita, ja aallot loiskivat laivan kokassa. Kohta se
kääntyi Penningebyn pitkään lahteen, ja sen keula halkoi nopeasti
kotirannan tuttuja laineita.

Niilo seisoi kokassa, Brodde vierellään, laivan laskiessa tavalliseen
maallenousupaikkaan. Kumpikin katsoi länteen päin metsän yli, jossa
Penningeby oli, ja kumpikin silmäili paksua, korkeata savupatsasta,
joka nousi suoraan metsän yli, ikäänkuin siellä olisi metsänpalo
syntynyt.

"Mitähän tuo lienee?" kuului Niilon huulilta.

"Jumalan nimessä, herra Niilo!" huusi eräs miehistä juosten heidän
luokseen, ennenkuin Brodde ehti mitään lausua, "Jumalan nimessä,
luulen, että kartanossa on tapahtunut onnettomuus!"

"Saammehan sen pian nähdä", sanoi Brodde, "mutta älkäämme sitä ennen
ruvetko levottomiksi pelkän savupatsaan tähden!..."

"Sukkelaa maihin ja ratsaille!" käski Niilo-herra, eikä joudettu
odottaa edes portaan panemista, vaan miehet hyppivät maalle. Brodde
huusi eräälle heistä, että hän juoksisi lähimpään torppaan sanomaan,
että huovit hevosineen rientäisivät rannalle.

"Me tulemme kotiin aikaisemmin, kuin he ovat odottaneet", sanoi hän
Niilolle, "ja siksi ne kait viipyvät hevosineen tuolla tuvan ääressä."

Mutta Niilo oli innokas pääsemään perille. Hän huusi senvuoksi
miehelle, jonka piti rientää hevosia noutamaan, että he tulevat
perässä, ja sitten lähtivät kaikki miehet, joita ei tarvittu laivan
hoitamiseen, jalkaisin astumaan Penningebytä kohden.

Kaikki kävelivät äänettöminä ritarin ja Brodden perässä, jotka astuivat
niin kiivaasti kuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä, He eivät
ehtineet kauas, ennenkuin mies tuli juosten takaisin.

"Hevoset?" huusi Brodde hänelle.

Mutta mies pudisti päätään ja näytti hyvin epätoivoiselta.
Seisahtuessaan aivan hengähdyksissään herransa eteen, valahtivat
hänelle kyyneleet silmiin.

"Viiden haavan nimessä, Niilo-herra... Penningeby palaa!"

Surun ja suuttumuksen varjo ilmestyi ritarin miehekkäille piirteille,
mutta hän säilytti vallan itsensä yli ja kysyi hevosia. Siitä olisi
mies tuskin voinut antaa mitään tietoa, sillä hän oli paikalla suuresta
onnettomuudesta tiedon saatuaan syössyt suin päin sitä herralleen
ilmoittamaan. Mutta lampuoti oli tullut hänen jälessään ja hän tunkihe
nyt miesten välitse ritarin luo.

"Hevoset, herra", sanoi hän, "ne saatiin hädin tuskin pelastetuksi,
mutta ne täytyi lähettää pohjoiseen, sillä täällä rannalla parveilivat
murhapolttajat soihtuineen. Luulin yhteen aikaan, että he sytyttäisivät
minunkin tupani."

"No, sitten lähdemme käyden!" virkkoi Niilo, ja silloin lähti koko
joukko liikkeelle.

Rannalta oli koko pitkä matka Penningebyhyn, ja nyt se tuntui
pitemmältä kuin milloinkaan, etenkin senvuoksi, ettei sanaakaan
lausuttu koko matkalla. Sillä kaikkiin koski tuo kamala sanoma niin,
ettei kukaan tullut kysyneeksi, miten ja milloin se oli tapahtunut, ja
kuka oli sen tekijä.

Tultuaan metsästä ja saatuaan kartanon näkyviinsä pysähtyivät he.
Hirveä taulu aukeni heidän nähtäviinsä, keskuksena tummat muurit,
joiden yllä aaltoili liekkimeri ja sankka, mustanharmaa, pyörteilevä
savupilvi. Oli ilmeisen selvää, ettei pelastamista kannattanut
ajatellakaan. Palon täytyi jatkua, kunnes jälellä olisi vaan se, jota
liekit eivät voineet niellä, tyhjä, otto kuori entisestä.

Nyt kutsui Niilo lampuodin luokseen ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi
tapahtumasta.

"Jumala minua miesparkaa armahtakoon", sanoi tämä, "se tapahtui paria
päivää myöhemmin kuin miehet ratsastivat rannalle mennäkseen teitä
noutamaan laivalta, Niilo-herra, kuten olitte käskenyt... Samana
päivänä, joka olikin eilen, läksin linnaan puhumaan vanhan voutinne
kanssa, ja silloin, juuri silloin... me istuimme kaikki
illallispöydässä miestuvassa, silloin ne petturikonnat tulivat..."

"Keitä ne olivat?" kysyi Niilo totisena.

"Vouti sanoi heidät nähdessään, että ne olivat arkkipiispan väkeä...
minä en niitä tuntenut!"

"Arkkipiispan väkeä...?"

"Niin, niin hän sanoi, mutta ne tulivat portille asti, eikä ollut
ketään puolustamassa. He ratsastivat pihalle, ja heidän päällikkönsä
käski heidän kohta pistää tulen joka neljään nurkkaan... Me olimme kuin
lammaslauma susijoukon keskellä; vanha vouti yksinään piti älynsä
tallella. Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä se tuotti hänelle
surman, siitä olen varma!"

Talonpoika pyyhki kätensä rystysellä silmiään. Tapahtuman muisto
järisytti hänen mieltään.

"Se on kuitenkin oleva hänelle ikuiseksi kunniaksi!" lisäsi hän
saamatta kotvaseen sen enempää suustaan.

"Ukkoseni!" sanoi Niilo silloin taputtaen häntä ystävällisesti olalle,
"näethän, että olen tyyni, vaikka olenkin kullasta ja omaisuudesta
sinua köyhempi... heitä surusi!... kullakin on aikansa. Miten vanhan
voutini kävi?"

Ritarin sanat pikemmin lisäsivät surua, mutta mies sai kuitenkin
vihdoin senverran hillinneeksi liikutustaan, että voi änkyttää jotenkin
eheän kertomuksen tapahtumasta.

"Vouti kuiskasi minulle: väki pelastaa itsensä, mutta ritarin hevosista
on pidettävä huolta... hiivi talliin. Ja minä tein kuten hän käski ja
pääsinkin talliin parin asemiehen kanssa, jotka tapasin tiellä,
vihollisen tyhjentäessä teidän latokartanotanne ja varastohuonettanne.
Sieltä saimme hevoset, joilla läksimme ratsastamaan juuri kun liekit
hulmahtivat kartanosta..."

"Ja vouti?"

"Häntä emme nähneet, elleivät ne toiset häntä tavanneet. Minä riensin
kotiini hevosten laukatessa pohjoista kohti. Silloin oli jo ilta."

"On siis mahdollista, että hän on pelastunut... menkäämme nyt palavalle
kartanolle, ehkä voimme siellä vielä jotakin toimittaa."

Hän riensi nopeasti eteenpäin asemiesten ja lampuodin seuratessa.
Brodde ratsasti ensinnä herransa rinnalla. Hänen harminsa ja
itsesyytöksensä ei tiennyt mitään rajoja, vaikkei hän sanallakaan sitä
ilmaissut.

Pian he saapuivat palaville muureille. Liekit kuluttivat juuri
viimeisiä puujätteitä. Näytti sillä kuin murhapolttaja olisi jäänyt
levittämään paloa sytyttämällä kaiken, mihin tuli ei olisi muuten
ulettunut. Tuuli oli ollut Niilolle suotuisa, se oli kuin varttavasten
kiidättänyt Niilon alusta eteenpäin, että hän saisi omin silmin nähdä
palavan kotinsa ja sen kuumuudesta lankeilevat muurit. Edellisenä
päivänä oli arkkipiispan väki tullut ja nähtävästi vasta tänä päivänä
lähtenyt palavalta kartanolta. Ylpeä arkkipiispa oli siis heitättänyt
murhapolton soihdun vihollisensa taloon melkein samana hetkenä, jona
hän heitti vasten tämän kasvoja syytöksen kavalluksesta.

Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin he kuitenkin huomasivat,
ettei enää ollut mitään tehtävissä, vaikka miehet levisivätkin
rohkeasti eri tahoille koettaakseen parastaan. Niilo itse meni talliin,
johon lampuoti häntä seurasi.

Siellä makasi vanha vouti tallin kivikynnyksellä pääkallo murskana.
Hänen kädessään oli vielä paljastettu miekka. Hän oli luultavasti
asettaunut vartioimaan tallin pääovea lampuodin ja asemiesten
kulettaissa hevoset erään päätyseinässä olevan pienemmän oven kautta
pois.

Niilo katseli kotvasen äänetönnä ruumista. Sitten hän viittasi
talonpoikaa auttamaan häntä kantamaan sitä pihalta sillan yli. He
laskivat ruumiin eräälle rannalla olevalle kummulle, josta oli vapaa
näkyala linnan ja liekkien yli, jotka rupesivat nyt asettumaan. Niilo
lähetti lampuodin kutsumaan miehiä koolle.

Jäätyään yksin sai Niilo ikäänkuin paremmin ja selvemmin katselleeksi
ja harkinneeksi tapahtumaa ja sen seurauksia. Erittäinkin vaikutti
häneen arkkipiispan teon halpuus ja rumuus. Tämä teko oli täydellisesti
samanarvoinen, ellei harkitsevassa ilkeydessä pahempikin, kuin
arkkipiispan veljen, David Pentinpojan menettely ottaissaan
vihollisensa vangiksi. Edellinen teko oli raaempi, kuten
David-ritarikin oli oppinutta veljeään raaempi; jälkimmäinen oli
hienompi, mutta syvemmälle tunkeutuva. David-herra tahtoi riistää
viholliseltaan vapauden tai hengenkin, arkkipiispa tahtoi ottaa häneltä
kaikki ei ainoastaan aikeittensa toteuttamisen keinot, vaan kaikki
elämisenkin välikappaleet.

Hän olikin todella nyt yhtä köyhä ja avuton kuin se kuningas, jonka
puolesta hän aikoi miekkansa paljastaa. Hänellä ei ollut muuta omaa
kuin Penningeby, sillä Ekesjö oli hänen veljellään. Nyt oli se mennyt,
ja nykyisillään ollen olisi hänellä tuskin varaa rakentaa sitä
uudelleen ainakaan moneen vuoteen. Mutta sekään ei kyllin. Häpeä ja
ylenkatse olivat silloin kuten ikävä kyllä kaikkina aikoina köyhyyden
seurana, etenkin jos köyhä asettui käskijäksi ja suurten tekojen
täyttäjäksi.

Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat nyt kodittomia ja
köyhyyden katkeriin puutteisiin joutuneita samoin kuin hänkin, ellei
enemmänkin. Täällähän hänen puolisonsa oli nähnyt päivän valon, täällä
hän oli lapsuutensa viettänyt, täällä neidoksi kehittynyt ja ojentanut
hänelle onnen punaruusun. Nämä ajatukset kiihdyttivät hänen
katkeruuttaan sanomattomasti. Koko rakennus sisällyksineen ja
muistoineen, jotka kuin huokailivat hänelle liekkien tanssista,
irvistivät kamalan hirviön tavoin häntä vastaan. Tämä oli raisiolaisen
ahon ruusu, punaisempana kuin milloinkaan, mutta juuri punaisuudessaan
mitättömäksi raukeava, muodottomaksi jähmettyvä, eikä hän voi
sormeaankaan sen pelastamiseksi kohottaa. Se oli hänen onnenketjunsa
heijastus. Tuollahan, juuri tuolla se oli häneltä kadonnutkin, jossa
tulenkehä nyt hohti paksuimmasta savupilvestä -- ikäänkuin harmaa
haukka olisi jättiläissiivin lennellyt Penningebyn yllä vieden pois
hänen onnensa ijäksi päiväksi.

Mutta nyt hänen onnensa oli toinen kuin ennen. Nyt se oli kasvanut
neidoksi, ihmeelliseksi, ihastuttavaksi neidoksi, jonka kaulassa hänen
varastettu ketjunsa oli. Neito oli Ruotsin kansa, ja jos... jos tuo
jättiläishaukka, joka nyt terävillä kynsillään tarttui hänen loistavaan
kaulaketjuunsa, jos se nyt varastaisi, kuten silloin hänen onnensa
taikapantin pois...?

Hän ei päättänyt ajatustaan. Mutta selvempänä ja varmempana kuin
milloinkaan näki hän nyt päämääränsä. Hän näki sen niin selvästi kuin
revontulten liekit olisivat kutoneet loistokehänsä sen ympäri
avaruudessa. Oli kuin haukka olisi jättiläishaamussa palannut tuomaan
takaisin hänen kaulaketjuaan ja laskenut sen ympäri koko Ruotsinmaan,
että se sädehti hänelle samalla taikavoimalla kuin ennenkin, mutta
tuotti nyt onnea koko valtakunnalle eikä enää yksin hänelle.

Nyt tulivat miehet takaisin palavalta talolta, ensin yksi, sitten pari
muuta, kunnes kaikki olivat koossa herransa ympärillä. Brodde yksin oli
poissa, mutta hän olikin kadonnut jo kartanolle tultua, heti kun oli
huomattu ettei mitään voitu enää pelastaa.

Samassa lähestyi nopeata hevoskavion kopsetta etelästä päin, ja
iltataivasta vastaan kuvastui etäämpää yksinäisen ritarin vartalo. Hän
tuli täyttä laukkaa lähemmäksi ja pysähytti vaahtoisen hevosensa
huomattuaan miesjoukon, joka esti Niiloa näkymästä.

Se oli Steen Sture.

"Missä herranne on?" kysyi hän miehiltä, mutta nämä astuivat syrjään,
jotta hän näki kohta onnettomuuden kohtaaman ystävänsä ja riensi hänen
luokseen.

Niilo ei ehtinyt astua häntä vastaan, ennenkuin Steen jo oli hänen
kaulassaan koettamatta vähääkään hillitä liikutustaan, jonka ystävänsä
ja tämän palavan kodin näkeminen hänessä synnytti.

"Tervetulleeksi en voi sinua nyt sanoa, Steen", sanoi Niilo tarttuen
ystävänsä käteen, "sillä nyt ei minulla ole muuta kotia kuin Ruotsin
valtakunta!"

"Ja sitä kotiasi, Niilo, ei vihamies voikaan niin maahan polttaa kuin
Penningebyn... Muistan sen illan siellä, jona annoit minulle
ystävyytesi... Ja niin totta kuin silloin vein huoneeseesi harmaan
haukan, joka vei sinulta kalliin kaulaketjusi, niin totta tahdon sinua
nyt hengelläni ja verelläni auttaa, en saattaakseni tämän kaulaketjun
takaisin, sillä sitä en voi, mutta hankkiakseni sinulle kodin taasen,
vaikkapa se olisi, kuten sanot Ruotsin valtakunta."

"Kuten sanoin, Steen... tahdon valloittaa Ruotsin valtakunnan, mutta
tahdon voittaa sen Kaarlo-kuninkaalle. Joko sen valloitan tai en, en
isänmaaltani muuta pyydä kuin haudan itselleni, ja vaimolleni ja
lapsilleni senverran, ettei heidän tarvitse nälkää nähdä."

Niilo oli masentunut. Tämän konnantyön kamaluus oli murtamaisillaan
hänet. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja miehekkyys, jolla hän kantoi
onnettomuutensa, teki valtaavan ihastuttavan vaikutuksen. Steen ei
voinut pidättää silmistään kihoavia kyyneleitä.

"Niilo, Niilo", huudahti hän, "luota minuun, joko elät tai kuolet
aikomallasi tiellä."

Tuli hetkiseksi hiljaisuus, jonka Steen keskeytti äkkiä. Hän muisti
nyt, kun tunteet olivat ehtineet vähän asettua, mitä tarkoitusta varten
hän oli niin kiireesti lähtenyt Penningebyhyn.

"Mutta nyt ratsaille, Niilo, ja lähde pohjoiseen päin minkä hevosesi
jaksaa, sillä vihollisesi on kintereilläsi! Pyhän Eerikin olkoon
kiitos, että hevoseni on niin hyvä, sillä muuten olisit ennen pitkää
istunut Tukholman linnan tornissa, ja sinne tultuasi olisit tuskin enää
saanut nähdä Jumalan kirkasta päivää... Viisikymmentä miestä lähti
samaan aikaan kuin minäkin Tukholmasta käskyllä ottaa sinut kiinni
elävänä tai kuolleena, ja tiellä tänne kohtasin ne viisikymmentä, jotka
olivat sytyttäneet Penningebyn palamaan...! Jumalan nimessä, luulenpa
että se nuotio polttaa vielä valtakunnan arkkipiispan käsistä, eikä
suinkaan niitä lämmitä."

Steen puhui nopeasti ja varmasti, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että
suurin mahdollinen kiireisyys oli tarpeen. Hänen suureksi kummakseen
seisoi Niilo kuitenkin hiljaa ja näytti miettivän asiaa.

"Hyvä on!" sanoi hän vihdoin... "koetan pelastaa itseni viholliseni
tieltä, vaikka se lienee vaikeata, kun en edes tiedä, missä
hevosenikaan ovat... Mutta sitä ennen sanon teille, miehet, jotka
olette tähän asti uskollisesti ja rehellisesti minua seuranneet ettekä
milloinkaan ole antaneet minulle tyytymättömyyden syytä. Kiitos siitä
teille... se on paha kyllä ainoa palkinto, jonka Niilo Sture voi nyt
teille antaa... Mutta vastedes, jos onni kääntyy, saatte taas tulla
luokseni, ja silloin palkitsen teille runsaasti rehellisesti suoritetut
palveluksenne... Mielelläni ottaisin teidät mukaani, mutta kodittomalla
on leipä kova, hyvästi siis... ja Jumala olkoon kanssanne!"

Surinaa kuului miesten joukosta, jotka seisoivat rypistynein kulmin ja
alakuloisin katsein hänen ympärillään. Näki selvästi, ettei ritarin
puhe heitä miellyttänyt, vaikka heidän oli vaikea ilmaista
tyytymättömyyttään. Steen Sture katseli heitä puolittain kummastuneena,
hän oli vähältä ruveta heitä kiivaasti moittimaan. Niiloakin ihmetytti
hieman heidän epäröintinsä synnyttäen surumielisen hymyn hänen
kasvoilleen. Sillä hän ei voinut uskoa, että yksikään hänen miehistään
rupeisi hädän hetkenä jotakin häneltä vaatimaan.

Steen-herra käänsi pikaan selvällä tyytymättömyydellä miehille selkänsä
ja tarttui Niilon käteen osoittain hevostaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt
mitään puhua, ennenkuin miehistä vanhin astui askeleen eteenpäin ja
alkoi puhua.

"Jumala suokoon, että voisin sanoa, mitä täällä on", sanoi hän iskien
nyrkillään rintaansa, "mutta kunhan vaan minua ymmärrätte, Niilo herra,
olen tyytyväinen... Kerron senvuoksi teille, että nyt Tukholmassa
ollessamme teitä odottamassa tuli eräs mies laivalle ja tarjosi kahta
vertaa suurempaa palkkaa kuin te, jos menisimme teiltä arkkipiispan
palvelukseen... 'Ei!' hän meiltä sai vastaukseksi, ja ellei Brodde
olisi vienyt häntä niin turkaista vauhtia laivasta, olisimme varmaan
merkinneet nyrkeillämme keltaisella ja sinisellä eimme hänen
selkäparkaansa. Nyt on luuloni, että seuraamme teitä kaikki mihin
tahansa, joko tahdotte tai ette... Te olette nyt niin köyhä kuin mekin,
mutta me tahdomme osoittaa, että pidämme jotakin muuta kultaa
kalliimpana. Jos te olette ollut hyvä isäntä onnenne päivinä, niin me
tahdomme olla teitä kohtaan yhtä hyviä onnettomuutenne aikana. Niin
minä tuumin... En tiedä muiden aikomuksista, mutta kun minä olen
puhunut", hän kääntyi muihin päin, "niin antakaa kuulua!"

"Samoin me!" huusi kahdeksan miestä yhdestä suusta, "me annamme
henkemme Niilo-herran edestä!"

Steen Sture ei voinut pidättää liikutustaan nähdessään ja kuullessaan
miesten rakkauden herraansa kohtaan. Tämä taasen katsoi heitä silmät ja
otsa ilosta hohtaen.

"Kiitos!" huudahti hän ojentain käsiään heitä kohden. "Olen siis nyt
köyhyydessäni rikkaampi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt tiedän, että
yhdeksän rehellistä sydäntä ei seuraa minua palkan vuoksi vaan
rakkaudesta... Kiitos! Nyt luulen, että voimme aikaansaada jotakin
hyvää ja kelvollista yhdessä!"

Niilo puristi vuoroon joka miehen kättä ja käski yhden heistä lähteä
etelään hänen vaimonsa, Briita-rouvan luokse kertomaan, mitä oli
tapahtunut sekä että hän itse oli lähtenyt Taalainmaahan.

"Ja nyt pois täältä!" huudahti hän viimeiseksi ojentaen kätensä
Steenille.

Mutta silloin kuului hevoskavioin kopsetta, metsän takaa tuli
kokonainen ratsujoukko. Kaikki seisoivat kuin kivipatsaiksi
muuttuneina.

"Ota minun hevoseni, Niilo, ota minun hevoseni!" huudahti Steen Sture.
"Minä olen rauhoitettu, ja sinun miehesi saavat myöskin olla
rauhassa... Jumalan nimessä, ota hevoseni, Niilo... silmänräpäyksen
kuluttua se on myöhäistä!"

"Ei!" vastasi Niilo, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen loisto.
"Ei, en tahdo lähteä kuin ajettu hirvi poltetusta talostani. Jos Herra
on valinnut minut välikappaleekseen Ruotsinmaan hyväksi, niin voinen
hyvällä miekallani raivata itselleni tien täältä... ellei, niin
päättyköön ratani tähän. En väisty askeltakaan. Tähän kaadun uskollisen
voutini viereen, jos niin on määrätty."

Vielä hänen puhuissa tulivat ensimmäiset hevosenpäät puiden takaa
näkyviin. Tuli juhlallinen hiljaisuus, jota keskeytti vaan ritarien ja
asemiesten miekkain kalina, jotka he paljastivat.

Mutta sotahuudon sijaan kohosi riemuhuuto taivahille. Tulija olikin
Brodde, joka toi pelastettuja hevosia. Hän oli ymmärtänyt, että
kiireinen lähtö Penningebystä oli välttämätön, ja siksi hän läksi
pohjoiseen päin hevosia etsimään heti, kun näki, että tulipalosta ei
mitään voinut pelastaa. Niitä hän nyt toi.

Aikaa ei ollutkaan enää siekailla.

"Ensiksi Lännaan viemään voutini ruumista", käski Niilo, "ja sitten
täältä pois!"

Kaksi miestä nosti varovasti ruumiin erään hevosen selkään. Ritarit ja
asemiehet nousivat ratsuille ja läksivät tietä myöten Lännan kirkolle
päin.




XV.

Iliana-rouvan talonvouti.


Pari päivää edellä kerrottujen tapahtumain jälkeen oli tavattoman
lämmin ja kaunis syysaamu. Aurinko paistoi mitä kirkkaimmalta
taivaalta, ja suloiset tuuloset toivat pelkkää lämpöä Hammarstadin
ihanille seuduille. Pieni virta juoksi solisten tuuheiden lehtipuiden
siimeksessä, ja mehiläiset kokoilivat lisätyllä innolla, vuoden
viimeistä satoa kennoihinsa. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ikäänkuin
tämä maailman kolkka säästyisi ijäti suruista ja huolista.

Kaksi poikaa leikki joen partaalla. He olivat herraslapsia, sen näki
heidän vaatteistaan, mutta he olivat suurikasvuisia ja vankkoja,
etenkin toinen, joka huvittelihe viskeIemällä kiviä veden pintaan.

"Näitkö, Mauri", sanoi tämä, "näitkö kiveä, se lensi lehmuksen yli!"

Mauri nosti leppeät kasvonsa ylöspäin hymyillen ystävällisesti
veljelleen. Hän laski keräämänsä kukat maahan ja otti askeleen sivulle
nähdäkseen oikein veljensä voimaa ja nakkaamistaitoa.

"Tuuli sen kiven vissiin vei, Svante!" sanoi hän hymyillen.

"Tuuli!" huusi Svante halveksivasti, heiluttain jo uutta kiveä
kädessään, "kas nyt, niin näet, onko se tuuli." Sitten hän heitti
erinomaisella taidolla kiven. Se meni korkealta yli suuren lehmuksen.

"Niin, mitäs nyt sanot, Mauri?" sanoi hän tälle voitonriemuisena,
"luulen, että nakkaan pian Hammarstadin viiriäkin -- se olisi oikein
ilkeälle Briita-rouvalle. Mutta mikä tuolla on?... Sorsa! Hiljaa,
Mauri, hiljaa, minä otan sen!"

Hän hiipi ryömien pitkin rantaa pensaitten läpi. Mauri ei tahtonut
häntä jättää vaan seurasi mukana. Oli kuitenkin pitempi matka, kuin
Svante oli ensin havainnut, siihen paikkaan, josta hän voi nakata
sorsaa tarvitsematta tehdä itseään naurettavaksi. Mutta päästyään
suurella vaivalla sille paikalle, olikin sorsa jo siirtynyt ulommaksi
joelle. Tämä kiihdytti vieläkin Svanten intoa.

Hammarstadin tiellä, joka läheni tässä kohden rantaa, ratsasti eräs
nainen vankalla hevosella. Huomattuaan pojat pysähtyi hän.

"Mitähän noilla poikalurjuksilla taas on hommana?" kysyi hän eräältä
asepojalta, joka ratsasti hänen perässään. "Luulen, etten saa rauhaa,
niinkauan kuin jalo orpanani ystävineen on niin lähellä... Svante,
sinäkö se olet, Svante?" huusi hän korkealla ja mahtavalla äänellä.

Mutta Svante ei kuullut, tai jos kuulikin ei tahtonut kuulla, vaan
konttasi yhä suuremmalla innolla rantaa pitkin. Mauri sitävastoin
pysähtyi.

"Mauri, tule tänne, että saan kysyä!" huusi vihastunut rouva pojalle,
jonka hän selvästi tunsi, koska tämä oli lähempänä häntä.

Ja Mauri tuli tervehtäin ystävällisesti rouvaa, jonka hän tunsi
Hammarstadin Briita-rouvaksi. Mutta Briita-rouva ei näyttänyt
katselevan ensinkään mielihyvällä pojan lempeitä ja kauniita kasvoja.
Näytti päinvastoin siltä kuin kilttiys ja hyvyys, jota lapsen silmissä
oli, olisi synnyttänyt päinvastaisia ominaisuuksia rouvaan. Hänen
silmänsä oikein säkenöivät, vaikka suunsa hymyili.

"Tuo on veljesi, joka tuolla juoksee, eikö niin", sanoi hän, "mitä
täällä teette?"

"Minä poimin kukkia rannalta!"

"Kukkia, poimitko kukkia... missä ne sitten ovat?"

"Jätin ne tuonne rannalle lähtiessäni Svanten perään."

"Mutta sinä valehtelet, sanon minä... sinulla on jotakin muuta
tekeillä, veljesi piilottelee itseänsä, ja hän tekee aivan oikein. Sano
totuus, Mauri, mitä teette täällä?"

Pensaissa ritisi jokin ihan asepojan takana, mutta tämä näytti olevan
sitä laatua, joka ei paljon huolinut, mitä maailmassa tapahtui, hän
näytti niin raskaalta ja syvämietteiseltä, tahi pikemmin
hajamieliseltä.

"No pian, poika!" huusi Briita-rouva, "mitä täällä teet?"

Poika katseli niin avomielisesti ja varmasti, mutta samalla niin
herttaisen kiltisti Briita-rouvaan, ettei olisi luullut kaipaavan muita
vakuutuksia siitä, että hän totta puhui.

"Olen sen sanonut, Briita-rouva", sanoi hän sävyisästi.

"No pyhä Jumalan Aili! kuinka ajat ovat turmeltuneet... kun tuo lapsi
seisoo tässä valehtelemassa vasten kasvojani!" Briita-rouva kumartui
ales, silmien säkenöidessä ja suun hymyillessä, ojensi kätensä ja
tarttui pojan korvanlehteen, johon hän puserti kyntensä.

Pojan kasvoista näki selvästi, että tuska oli melkoinen. Kyyneleet
tahtoivat tunkeutua hänen silmistään kertomaan, kuinka häneen koski,
mutta ei ääntäkään tullut hänen yhteen puristetuilta huuliltaan.

"Aiotko puhua totta?" kysyi äksy rouva uudestaan.

Mutta Mauri oli vaiti.

Silloin tuli hyvin tähdätty kivi, joka sattui Briita-rouvan hevosen
korvain väliin. Se hypähti ja poukahti sivulle päin, jolloin rouvan
teräväin kyntten täytyi jättää saaliinsa. Hän sai tarpeeksi tekemistä
hillitessään hevostaan.

Samassa juoksi Svante pensaston takaa esiin. Hän oli nähnyt
Briita-rouvan sekä kuullut hänen huutonsa, ja huomattuaan Maurin
menevän törmää ylöspäin, kääntyi hän äkkiä ympärinsä. Nuolena tuli hän
veljensä lähelle. Kivi, jolla hän oli aikonut sorsaa nakata, poltti
hänen kädessään, kun hän näki Briita-rouvan menettelyn, hänen mielensä
kuohahti, ja silloin hän tähtäsi ja heitti hevosta päähän.

"Tässä olen, mitä tahdotte, Briita-rouva?" sanoi hän asettuen hyvin
viattomana veljensä viereen, mutta juoksi sitten esiin tarttuen
hurjistuneen hevosen suitsiin nähtyään kuinka mahdotonta kiukkuisen
rouvan oli sitä hallita, "teillä on paha hevonen, minä autan teitä...
noh, nonoh, kauniisti... nonoh!"

Briita-rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Poikanen oli niin voimakas ja
rohkea, ja hänen silmistään loisti jotakin niin lujaa ja pontevaa,
melkein kiukkuista, ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: "varo, ettet
tule liian lähelle minua!" ja tämä näytti tekevän vaikutuksen rouvaan,
vaikka hän oli kiukusta liituvalkeana. Mistä hänen säveä hevosensa oli
niin raivostunut, oli hänelle käsittämätöntä, mutta hän oli vakuutettu
että tuo pieni urho, joka katseli häntä suurilla silmillään, tunsi sen
asian hyvin ja tämä ei suinkaan jaloa rouvaa rauhoittanut.

"Pirun munista syntyy pirun poikia, sanoo sananlasku, ja sepä näkyy
käyvän tässä toteen", lausui hän, mutta lisäsi hyvin vakaasti, "nyt
tahdon, että seuraatte minua kotiini."

"Mutta minun tahtoni on myöskin, ettette puhu pahaa isästäni!" sanoi
Svante katsoen pelottomasti rouvaa kasvoihin.

"Poika!" ärjäisi Briita-rouva hänelle, "hillitse kielesi!... Saatte
nähdä, pääsettekö rangaistuksetta... Vitsa odottaa teitä, olkaa siitä
varmat."

Sitten hän istui kenoten satulaansa, nykäytti niskaansa ja läksi
menemään minkä hevosesta läksi.

Heti hänen poistuttua tarttui Svante veljensä käteen katsoen häneen
ystävällisesti ja sydämmellisesti, mutta punastui nähdessään verta
tippuvan tämän korvasta Briita-rouvan kynsien jäljiltä.

"Mitä hän tahtoi... mitä hän sanoi?" kysyi hän innolla.

"Hän ei uskonut minua!" vastasi Mauri.

"Eikö hän uskonut... Odota, odota, Briita-rouva, jos elät kun minä
tulen suureksi, niin saat vielä nähdä, ole siitä varma, ja vitsan
maistaminen on silloin vähintä, mitä saat... Mutta nyt tahdon saada
sorsani, tule... tule, Mauri, katso, tuolla kaukana se vielä ui!...
tule!"

Ja hän tarttui veljensä käteen rientäen rannalle takaisin.

Sillävälin ratsasti Briita-rouva eteenpäin käyden yhä kiukkuisemmaksi,
kuten muutamain luonteiden on tapa ajatellessaan vihansa esinettä.
Päästyään vihdoin orpanansa kartanolle kiehui hänen sisunsa, ja
ensimmäisen puuskan hänen paisuvaa sappeansa sai syvämietteinen
asepoika. Hänen piti auttaa emäntäänsä satulasta, mutta ei tehnyt sitä
tarpeeksi sukkelaan; siitä seurasi paukahdus korvalle, joka lennätti
hänet pari askelta sivullepäin. Hän rohkeni tuskin enää tarttua
suitsiin, josta seurasi uusi ei aivan odottamaton paukahdus toiselle
korvalle -- "ojennukseksi", kuten emäntänsä sanoi.

Linnan isossa tuvassa oli Iliana-rouva, hänen sisarensa Ingeborg ja
rouva Briita Kaarlontytär, herra Niilo Sturen rouva. Ensiksi mainittu
riensi ulos heti, kun kuuli orpanansa saapuneen, ja näki kohta ensi
silmäyksellä, että tuosta orpanasta oli hyvä tuuli kaukana.

"Luulisipa melkein tulevansa asumattomaan taloon!" sanoi Briita-rouva
iskien säkenöivät silmänsä Iliana-rouvaan, joka koetti kaikin
mahdollisin keinoin, sekä ystävällisillä kasvoilla että mitä
kohteliaimmalla käytöksellä torjua uhkaavaa puuskaa. "Onhan teillä
kuitenkin luullakseni sekä miehiä että naisia täällä puhumattakaan
talonvoudistanne."

"Astukaa sisään, serkku", lausui Iliana, "ja käykää nauttimaan, mitä
tässä pienessä talossani saan aikaan, väkeäni ei todellakaan ole yhtään
saapuvilla, enkä luullutkaan saavani niin rakasta vierasta näin
aikaiseen."

"Tahdon puhua kanssasi tärkeästä asiasta, Iliana", keskeytti
Briita-rouva karkoittaen niskan nykäyksellä mielestään kaikki
tähänastiset ikävyytensä, "mutta luulen, että vieraasi ovat vielä
luonasi?"

"Kyllä, Briita, ovat ne!"

Briita-rouva pudisti päätään ja punastui.

"Me olemme yhtä sukua, Iliana", sanoi hän, "Akselinpoikain suurta
sukua... minusta saisi meillä olla enemmän luottamusta toisiimme. Minä
olen sitäpaitsi vanhempi... mutta siitä huolimatta saan hakea sinua,
muuten ei keskenämme ole kanssakäymistä ensinkään. Kauvanko viivytte
täällä, vietättekö täällä talvenkin?"

"Siihen asiaan en tiedä varmasti vastata", vastasi Iliana hymyillen,
"mutta astukaa sisään, haluan kuulla, mikä asia on teidät tällä kertaa
tuonut luokseni."

He astuivat isoon tupaan, jossa Ingeborg astui nöyränä ylpeätä ja
vaateliasta sukulaistaan vastaan, samoin teki rouva Briita
Kaarlontytärkin. Mutta kaikki saivat niukan vastauksen tervehdyksiinsä,
josta he huomasivat, että nyt oli vakavia asioita kysymyksessä.
Iliana-rouva heitti ystäväänsä katseen, josta voi selvästi lukea, ettei
millään ehdolla tahtoisi jäädä kahden kesken orpanansa kanssa. Tämä
taasen istui heiluen sinne tänne penkillä pääsemättä sanottavaansa
kiinni, eikä keskustelusta tahtonut tulla mitään.

"Niilo-herra kiertelee meriä!" virkkoi Briita-rouva lennättäen
murhaavan katseen Niilo Sturen puolisoon. "Hän on ollut setäni luona
Gotlannissa, sen tiedän hänestä."

"Jumala paratkoon!" vastasi puhuteltu hartaasti huoahtaen, "en ole
saanut Niiloltani tietoja, siitä kuin hän läksi Penningebystä!"

"Niinpä... mutta sen näkeekin, kun katselee teidän poikianne,
Briita-rouva... Pyydän että pidätte niitä kotona, sillä Hammarstadin
mailla ei niillä ole mitään tekemistä... Kuuletteko, Iliana-rouva,
sanon sen kaikessa ystävyydessä, mutta jos tapaan ne siellä vielä
kerran, niin lyön niitä kynsille."

"Ovatko ne jollakin tavoin tehneet pahoja teille?"

"Pahoja tai ei, maani tahdon pitää rauhassa... Samaa tahtoisin sanoa
teille, serkkuni..."

"Minulleko", huudahti Iliana ällistyneenä.

"Niin, Iliana... Sitä varten olen juuri tänne tullut. Myöttekö minulle
tämän talon?"

"Kysymyksenne tulee niin aavistamatta!" vastasi Iliana karttaen.

"Talomme ovat liian liki toisiaan", jatkoi Briita Olavintytär käyden
puhuessaan yhä innokkaammaksi, "jos nimittäin aiotte tässä olla.
Sitäpaitsi sanon teille suoraan, että voutinne ei minua miellytä.
Mikäli olen huomannut, hommaa hän kaikkea muuta kuin sitä, jota hänen
pitäisi. Hän kuljeskelee täällä sipisten ja supisten, ja minä tahdon
pitää väkeni omanani... osaan hoitaa itsekin palvelijoitani! Enkö ole
kerta kerran perästä tavannut häntä Hammarstadin muurein sisällä...
Mitä hän tahtoo, mitä hän tekee, mikä hän on, Iliana? Niin totta kuin
elän heitätän hänet tyrmään, kun ensi kerran näen hänet teillä, joita
hänen ei tule kulkea... Kas niin, sano nyt, Iliana, myötkö talon vai
etkö?"

"Rakas serkku kulta", sanoi Iliana hiljaisesti, "kysymyksenne tulee
liian äkkiä... talo kuuluu mieheni suvulle, tapani ei ole..."

"Lorua, Iliana", keskeytti Briita Olavintytär, "lorua, sinä et tahdo
suoraan sanoa, että tietäisin, mitä minun tulisi tehdä."

"Tahtoisin ainakin kysyä ja kuulla..."

"Niin kuulla... ymmärrän, tahtoisit kuulla Niilo-herran mieltä, niinpä
kai...! Yhtä hyvin minä voin sinua neuvoa, ja paremminkin, kun kerran
kuulumme samaan sukuun... Niilo-herra, niin, hänpä juuri oikea mies
onkin!"

"Niilo-herra oli autuaan herrani ja mieheni uskottu ystävä."

"Ja minun vihamieheni, toinen niin hyvä kuin toinenkin... Eikö hän
juuri juonittele niin, että menetän rahani, jotka hänen veljensä on
minulle velkaa, eikö niin...? Aivan juuri, hän se on, ja häneltä sinä
aiot kysyä neuvoa... Pyhä Jumalan äiti, pelkäänpä, että laumassa on
kirjava lammas, ja että sinun suonissasi mahtanee juosta enemmän,
äitisi kuin isäsi verta!... Senverran tehnet kuitenkin nyt heti minun
mielikseni, että lähetät voutisi johonkin toiseen taloon tahi vielä
mieluummin annat hänen mennä niin pitkältä kuin tietä piisaa... Jumala
paratkoon, luulempa ettei hän tiedä paremmin, kuinka aura on maahan
pantava, kuin sinä tiedät, kuinka hyvä laiva aaltoja kyntää..."

"Mutta mitä teillä sitten oikeastaan on voutiani vastaan. Briita?"
kysyi Iliana.

"Olenhan sen sanonut... Ensiksikin on minulla se häntä vastaan, että
häntä näkyy paremmin huvittavan jolkotella joutilaana Hammarstadissa
kuin hoitaa sinun taloasi, ja siinä on mielestäni syytä kyllin...
Talossani ei ole yhtäkään huonetta, johon minun ei tarvitsisi pelätä
kirotun voutisi tulevan milloin milläkin tekosyyllä. Nyt tahdon siitä
pelistä lopun! Minun on täytynyt, kuten tiedät, oleskella viime vuoden
toisaalla, ja luulin varmaan, että hän olisi takaisin tullessani jo
päässyt uteliaisuudestaan ja tunkeiluhalustaan, mutta kenenkä
kohtaankaan ensimmäiseksi -- juuri sinun voutisi?"

"Mutta sehän asia lienee helposti autettu", virkkoi Iliana, "minä
kiellän häntä käymästä Hammarstadissa."

"Et siis täytä tätäkään toivomustani, Iliana!"

"Luulen", lausui taas Iliana, "että teen parhaiten mieliksenne, jos
lausun käskyni hänelle teidän läsnäollessanne, ettei hänelle jää mitään
mahdollisuutta tekeytyä tietämättömäksi, jos hän sattuisi vieläkin
sinne ilmestymään."

Iliana meni sitten ulos kutsumaan voutiansa. Briita-rouva tuli silloin
vilkaisseeksi Briita Kaarlontyttäreen, jonka kalpeus herätti hänen
huomiotaan ja näkyi vahvistavan hänen epäluulojaan. Sillä hän oli jo
aikoja sitten aavistanut, että naapuritalon voudilla oli hommia, jotka
koskivat häntä hyvin liki. Eikäpä asia toisin ollutkaan. Viekkaudella
ja sitkeydellä, joka meni yli Briita-rouvan kaikkein aavistusten, oli
Hollinger kietonut hänen ympärilleen verkon, johon hän epäilemättä
vielä joutuisi, ehkä se viipyikin kauan. Hän oli myöskin todella, kuten
Briita-rouva sanoi, kulkenut häikäilemättömällä rohkeudella
Hammarstadin kartanon syrjäisimmissäkin huoneissa.

Lopuksi oli Briita-rouva ottanut palvelukseensa sen raskasmielisen,
uneliaan ja pään puolesta kaikittain heikon pojan, joka häntä nytkin
saattoi Iliana-rouvan luo. Hän oli nimittäin ruvennut epäilemään, että
nenäkäs vouti oli osannut lahjoa hänen palvelijansa, ja tahtoi sen
vuoksi hankkia itselleen sellaisen, joka -- jos antoikin lahjoa
itsensä, olisi kuitenkin itse asiassa vähäiseksi hyödyksi hänen
viholliselleen.

"Oletteko sairas, Briita-rouva?" sanoi Briita Olavintytär, "kalpenette
yhtäkkiä kuin palttina?"

"En suinkaan", vastasi tämä, "tulin vaan ajatelleeksi sukulaistani,
Kaarlo-kuningasta, kun te puhuitte lankoni velasta teille... Tämä talo
oli ennen hänen, ja veljeni, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sai sen
häneltä."

"Ja se surettaa teitä... niin kaiketi, mutta oikeus on oikeus,
Briita-rouva, ja mikä on minun, tulee olemaan minun!"

Ovi avattiin ja Ilianan palaaminen keskeytti Briita Kaarlontyttären
vastauksen. Mutta hänen poskilleen leviävä hieno puna ja hänen
silmäinsä säihke osoittivat, ettei häneltä suinkaan vastausta
puuttunut.

"No", kysyi Briita Olavintytär, "missä vouti on?"

"Häntä ei nyt löydy!" vastasi Iliana hieman harmissaan.

"Se oli luultavaa... se oli luultavaa, mutta minä sanon sinulle,
Iliana, mistä hänet löytäisi... Hän on Hammarstadissa yhtä varmaan,
kuin minä olen täällä... Ja sen sanon sinulle, Iliana, että jos hänet
nyt tapaan, niin panen uhkaukseni täytäntöön, niin likisukulaisia kuin
olemmekin... Saat sitten tehdä mitä haluat."

"Ajatelkaahan kuitenkin, Briita... hän on minun palveluksessani, ja
minä annan sanani siitä, ettei hän enää astu jalallaan teidän
maillenne."

Mutta Briita-rouva ei kuunnellut orpanaansa, vaan nousi ylös kuin
henkensä edestä, pamautti oven kiinni, että nurkat vinkuivat ja karjui
pihalla palvelijaansa, ikäänkuin tämä olisi ollut penikulmain päässä.

Iliana-rouva jäi huoneeseen. Hän ei tuntenut uuden talonvoudin oikeata
tarkoitusta -- vaihdon hän oli tehnyt ainoastaan ollakseen jalon
ystävänsä, Niilo-herran, mieliksi. Senvuoksi hän ei voinut oikein
käsittää serkkunsa käytöstä, hänen mielensä täyttyi vaan harmista tämän
liiaksi ärtyneen itsevaltaisuuden ja vallanhimon tähden. Briitalle
taasen, joka tunsi kaiken, tuotti todellisia sieluntuskia, kun hän
näki, mitä ikävyyksiä tämä tuotti hänen sydänystävälleen. Hän ei voinut
pidättää syvää huokausta, ja pari kyyneltä vierähti hänen hienoille
poskilleen.

Herttaisella ystävällisyydellä tarttui Iliana silloin hänen käteensä
syleillen häntä hellästi sekä pyytäen, ettei hän niin tuosta
välittäisi.

"Kun vaan tietäisin", sanoi hän, "ettei herranne ja miehenne,
Niilo-herra enää tarvitse oikeaa voutiani, niin noudattaisin mielelläni
serkkuni tahtoa... Mutta aina olen pitävä Niilo herran toiveita hänen
tahtoaan ylempänä."

"En luule, että sinun tarvitsee sitä katua!" sanoi Briita vastaten
ystävänsä syleilyyn.

Tällä välin toi hidas palvelija hevoset ja auttoi emäntänsä satulaan.
Tämä läksi sitten sukulaisensa talosta vielä kiukkuisempana kuin oli
ollut tullessaan.

Hän katsahteli tuontuostakin kentille tiepuoleen toivoen näkevänsä joko
voudin tai pojat. Mutta hän ei kohdannut ketään tiellä eikä nähnyt
yhtäkään elävää olentoa koko matkallaan. Pari kertaa käännähti hän
äkkiä taaksepäin katsoen torkkuvaa palvelijaansa, ikäänkuin aikoen
puhutella häntä, mutta heitti sen siihen yhtä äkkiä. Mies näyttikin
siltä, ettei häneltä kannattanut odottaa kovinkaan selvittäviä
vastauksia, jos häneltä kysyikin.

Jo saavuttiin aivan lähelle Hammarstadia. Silloin katsahti Briita-rouva
vielä kerran palvelijaansa.

"Oletko nähnyt voutia?" kysyi hän, mutta sai toistaa kysymyksensä
tiukeammalla äänellä, ennenkuin sai lyhyen vastauksen:

"Olen!"

"Missä näit hänet?"

"Missäkö näin hänet?" toisti mies, "hän seisoi vieressänne, kun
läksimme Hammarstadista!"

"Nauta!" huudahti Briita-rouva silmähtäen surmaavan ylenkatseellisesti
sivulleen.

Mutta asepoikaan ei näyttänyt menevän tämän huudahduksen sisempi
tarkoitus. Hän näytti yhtä uneliaan tyytyväiseltä nyt kuin ennenkin. He
ratsastivat taasen joitakuita askelia, jolloin Briita-rouva kysyi
uudelleen:

"Oletko nähnyt Iliana-rouvan voutia!"

"Olen!" vastasi mies.

"No Jumala sinua armahtakoon, sinä viheliäinen elukka", ärjyi
Briita-rouva, "missä näit hänet?"

"Missäkö näin hänet?... Juuri silloin kun ratsastimme Hammarstadista...
silloin näin hänetkin."

Nyt pysäytti Briita-rouva keskelle tietä, pani molemmat kätensä
puuskaan ja iski palavat silmänsä miesparkaan. Tämä istui tirkistellen,
eikä tiennyt oikein tohtisiko olla paikallaan hirmustuneen emäntänsä
edessä, jonka kanssa ei todellakaan ollut leikkimistä. Hänen suureksi
kummakseen ei Briita-rouva kuitenkaan sanonut muuta kuin:

"Kun vastedes näet hänet, pitää sinun heti sanoa minulle!"

Hänen äänessään oli julmistuneen valtijattaren kaikki terävyys, joka on
tottunut aina ehdottomaan tottelevaisuuteen.

Jälellä oleva matka kulettiin vauhdilla, jota Briita-rouvan ratsu ei
oikein näyttänyt sallivan. Perille tultua hyppäsi arvoisa rouva
apuakaan odottamatta sen selästä tulisella innolla, joka ei ennustanut
hyvää sille, jota se koski. Faste -- se oli asepojan nimi -- seisoi
kauan töllistellen häntä ja hänen niskan nakkelujaan. Sitten hän vei
hevoset talliin, Briita-rouvan rientäessä portaita ylös. Tämä kulki
tuuliaispäänä huoneesta toiseen, kunnes saapui ihan hengästyneenä ja
hiestä valuen salakamariinsa.

Siellä istui hänen kirjurinsa, voutinsa tahi miksi häntä sopisi kutsua,
hänen kaikki kaikkensa. Hän oli pöydän ääressä kirjoittelemansa. Hänen
vieressään oli kimppu sinettejä. Briitan tullessa oli hän juuri
aikeissa tarttua tähän kimppuun.

"En nähnyt enkä kuullut!" vastasi kirjuri, sama pitkä, laiha,
kuolonkalpea mies, joka oli ollut Briita-rouvan seurana Eerik-herran
laivalla tämän esittäessä Kaarlo-kuninkaalle saamisensa.

"Mutta hän on varmaan tänä hetkenä talossa!" sanoi Briita rouva.

"Se on sekä mahdollista että luultavaa", vastasi kirjuri hymyillen,
"mutta täällä hän ei ole, eikä taida tullakaan, jos ovi vaan on oikein
suljettu, ja silloinhan ei meillä ole pelkoa... Jos yhä edelleen kuten
tähänkin asti piiloilisimme häneltä, niin olisi parasta sitten myydä
koko Hammarstad ja muuttaa johonkin muuhun taloonne!... Kas tässä on
nyt se vanha kauppakirja valmiina, ja olenpa varma, ettei herra
Laurinpoika itsekään huomaa, ettei se ole hänen sinettinsä, vielä
vähemmin voi sen todistaa."

Briita-rouva meni pöydän ääreen, silmäsi asiakirjaa ja tutki sinettiä.
Mutta samassa kuului siitä huoneen nurkasta, jossa takka oli,
äkkinäistä kolinaa, kuin kivi olisi irtautunut takan sisässä ja
pudonnut.

Huoneessa olijat katsoivat kiihkeästi sinnepäin, mutta eivät nähneet
mitään. He katselivat sitten toisiaan, mutta se ei heille asiaa
selvittänyt. Kirjuri laski vaan kätensä sinettikimpulle, ikäänkuin sitä
suojellakseen, vaikkei vihollista näkynytkään.

Mutta kun kaikki oli hiljaista eikä mitään enempää kuulunut, nousi
kirjurin naamaan hymy ja hän lausui:

"Olenhan monasti sanonut, että vanha takka on korjattava... Se romahtaa
vielä jonakin kauniina päivänä maahan kerrassaan... Mutta nyt on asia
saatettava loppuun, liian kauan olette sallinut leikkiä kanssanne.
Svante-herra Ekesjössä ei anna sen pelättää itseään, että pöllö lentää
hänen savutorvensa yli, vaikkapa se putoisi suoraan hänen takkaansa."

"Se on totta!" lausui eräs ääni heidän takanaan, ja Iliana-rouvan
talonvouti astui takasta esiin, "mutta sellaiset pöllöt, joita te
saatte pelätä, eivät koskaan jaloa Svante-herraa häiritse", lisäsi hän,
"sillä hänellä on, mitä teillä ei ole, nimittäin hyvä omatunto."

Briita-rouva meni kalmankalpeaksi seisoessaan pöydän vieressä ja rupesi
melkein horjumaan. Kirjuri kangistui tuolillaan jäykäksi kuin olisi
saanut suonenvedon.

"Kauan olenkin jo saanut teitä nuuskia, enkä juuri luullut pääseväni
teidän perillenne sisimmässä pimeistä kätköpaikoistanne, mutta nyt on,
Briita-rouva teidän kohtalonne minun kädessäni... Niin, katsokaa
vaan minuun, tämän näköinen minä olen, ja nimeni on Hollinger
Birgerinpoika... Niin, mitäs tuumitte, olen sen Birgerin poika, joka
salaa murhattiin, kun hän oli kaivertanut valmiiksi sen sinetin, jolla
olette nyt aikoneet varastaa Kaarlo-kuninkaalta rakastamaanne kultaa."

Hollinger kiivastui yhä enemmän puhuessaan, mutta hirveä vaara, jota
hänen esiintymisensä uhkasi, vaikutti sen, että Briita-rouva ja hänen
kirjurinsa saivat sangen nopeasti takaisin vilkkautensa ja
neuvokkuutensa päästyään ensi hämmästyksestään.

"Valehtelet, roisto!" huusi Briita-rouva.

Hollingerin silmiin syttyi hirmuinen liekki ja hän lähestyi häntä joka
lihas kasvoissaan jännitettynä. Silloin lisäsi Briita-rouva: "älä
liikahda paikaltasi, muuten käsken väkeni heti sitoa sinut ja heittää
tyrmän pimeyteen, jossa saat nääntyä nälkään."

Kirjuri aavisti kuitenkin pahinta Briita-rouvan epätoivoista
päättäväisyyttä uhkuvista sanoista huolimatta. Hän tarttui senvuoksi
sinettikimppuun, avasi toisella kädellä ikkunan, jonka ääressä pöytä
oli, ja heitti koko kimpun kauas ikkunan alla virtaavaan jokeen,
ennenkuin Briita-rouva ja Hollinger ehtivät huomatakaan. Ja tekonsa hän
suoritti kylmäverisyydellä ja maltilla, jotka olisivat olleet
paremmankin teon arvoiset.

Hollinger älysi kohta tämän teon merkityksen. Hänen kiukkunsa nousi
siitä ylimmilleen, kun yrityksensä näytti juuri nyt voiton hetkellä
menevän tyhjiin. Mutta hänkin oli kylmäverinen, ja kuta selvemmin hän
ymmärsi, että toiminnan hetki oli käsissä nyt tai ei milloinkaan, niin
käsitti hän myöskin välttämättömäksi sitä käyttää.

"Tuollaisen puheen saatte nyt jättää, Briita-rouva", sanoi hän,
"tänne ei voi kukaan tulla, sen tiedätte parhaiten itse, ja mitä
konnaan, murhaajaan tulee, jota ette ole häikäillyt ottaa
luottamusmieheksenne... niin kuulkaa sanani, joka on tällä kertaa
teidän sanaanne tehoisampi. Kumpikaan teistä ei pääse hengissä tästä
huoneesta, ennenkuin täytätte ehdon, jonka teiltä vaadin."

Hollingerin kasvojen rohkea, päättäväinen ilme olisi jo antanut
tarpeeksi vakuuttavaisuutta hänen sanoilleen, elleivät ne jo
semmoisenaan olisi olleet sitä laatua, ettei niitä voinut epäillä. Sekä
Briita-rouva että Gumme älysivät selvästi kohta, ettei mitään
pelastumisen mahdollisuutta ollut, ellei ihmettä tapahtuisi.
Jälkimmäinen yritti kuitenkin edes voittaa aikaa, jos jotakin ihmeen
tapaista sattuisi tapahtumaan.

"Tämä näyttää minusta suuresti kummalta", sanoi hän, "olen kuitenkin
varma, että ennenkuin sellaiseen hätäkeinoon ryhdyt, sanot meille, mitä
oikeastaan tahdot."

"Mitä tahdon!" vastasi Hollinger. "Tahdon hengen sinulta siitä, että
murhasit isäni, ja tahdon teidän henkenne, Briita-rouva, siitä
pettuudesta, kaikista valheistanne ja kavaluudestanne, jota olette
harjoittanut... Niin, kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, sen tahdon ja sen
teen, jos pakotatte minut siihen."

"Ole varma, ettemme muuta halua, kuin tehdä mitä tahdot!"

"No, otappa siis ja kirjoita, mitä käsken."

Gumme istui ja Briita istui myöskin. Hollinger jäi seisomaan
oven ja heidän välilleen pitäen kiiltävää kaksiteräistä kalpaa
kädessään lausuen, mitä kirjurin piti kirjoittaa. Gumme tunnusti
siinä murhanneensa Hollingerin isän, ettei hän voisi ilmaista
Kaarlo-kuninkaalle sitä, että tämän sinetti oli salaa jäljennetty, ja
Briita-rouva tunnusti, että oli sekä tätä että muita vääriä sinettejä
käyttämällä koettanut petollisesti saada Kaarlo-kuninkaalta, herra
Niilo Sturen veljeltä ja eräiltä muilta suuria rahasummia.

Kirjoittaminen edistyi hyvin vaikeasti ja keskeytyi usein. Gumme näet
koki vähäväliä katsella Briita-rouvaa, että eikö muka sattuisi tälle
onnellista tilaisuutta hiipiä hirmuisen kostajan selän taakse. Tämä oli
kuitenkin mahdotonta.

"Kas niin", sanoi Hollinger, kun paperi oli valmis, "nyt
nimikirjoituksenne sen alle."

Tätäkin käskyä noudatettiin. Sekä Briita-rouva että Gumme. Mutta nyt
alkoi edellinen muuttaa mieltään ja turvautua rukouksiin. Ja hän
sovittikin sanansa todella oivallisesti, ehkei sillä mitään
saavuttanutkaan.

"Teidän rukouksenne, Briita rouva", sanoi hän, "tehovat aivan yhtä
paljon minuun, kuin Eerik Akselinpojan huomautukset vaikuttivat teihin
vaatiessanne niin säälittömästi väärää oikeuttanne kuninkaalta. Yksi
seikka ilahuttaisi minua, ellen tietäisi, että kaikki, mitä teistä ja
tuosta salamurhaajasta lähtee, on petosta alusta loppuun -- se
nimittäin, että rukouksenne osoittavat, että olet paperille
kirjoittanut, mitä käskin... Mutta siitäkin tahdon täyden varmuuden...
Avaa ikkuna", lisäsi hän katsoen Gummeen, joka oli nyt ensi kertaa
eläissään niin tyrmistyneenä ja nolona, ettei voinut päästä itsensä
herraksi.

Hollinger otti nopeasti esille nahkakukkaron, johon kääri kokoon
taitetun paperin. Hän oli harkinnut ja valmistanut kaiken edeltäpäin,
ja jos onni oli odottanut itseään, näytti se nyt viipymisensä täysin
palkitsevan.

"Avaa ikkuna!" huusi hän vielä kerran, ja Gumme täytti vitkastellen
vapisevin käsin käskyn.

"Jumalan ystävä!" huusi Hollinger taas.

"Kaikkein vihollinen!" vastasi eräs ääni ikkunan alta.

Briita-rouva säpsähti, ja Gummekin osoitti ääretöntä hämmästystä.
Kumpikin oli tuntevinaan äänen Fasten ääneksi, tuon tuhman ja hitaan
asepojan, jonka Briita-rouva oli ottanut palvelukseensa juuri
estääkseen varomaansa Hollingerin nuuskimista. Mutta Fasten äänen vielä
kajahdellessa heidän korvissaan näkivät he Hollingerin viskaavan
nahkakukkaron ikkunasta. Huoneeseen tuli niin syvä hiljaisuus, että
kärpästen surina selvästi kuului, kunnes he äkkiä kuulivat ratsumiehen
lähtevän laukassa pihasta.

"Pysykää hiljaa!" virkkoi Hollinger, "lähetän vaan paperin
luotettavalle miehelle, joka osaa lukea kirjoitusta, jota en minä
Jumala paratkoon osaa. Luulen, ettei kestä kauan, ennenkuin se on
täällä taas."

Tämä lienee ollut tuskallisin hetki Briita-rouvan elämässä sen jälkeen,
kun häntä vietiin vangittuna Tukholmaan ja tuomittiin roviolla
poltettavaksi kavallusyrityksestä Kaarlo-kuningasta vastaan. Gumme
puolestaan perehtyi pian tilaansa, hänen kekseliäs päänsä mietti jo
uusia pelastuskeinoja.

"Asiain näin ollen", sanoi hän Hollingerille, "kun sekä minä että
emäntäni Briita-rouva olemme käsissänne, voinette kai kerta kaikkiaan
sanoa, mitä tästä nyt seuraa?"

Mutta Hollinger ei vastannut mitään tähän kysymykseen. Hän seisoi kuin
kivipatsas. Ainoastaan hänen teräväin silmäinsä tuli osoitti, että hän
oli valppaampi kuin milloinkaan. Ja minuutit kuluivat hitaasti,
ikäänkuin aika olisi seisonut aivan paikallaan. Viimeinkin kuului
taasen kavioin kopsetta, aluksi hyvin hiljaa, sitten yhä kovemmin,
kunnes kuului selvästi, että Hammarstadin pihalle tuli ratsumies, joka
pysähtyi yhä vielä avoimen ikkunan alle.

Samassa lennähti nahkakukkaro taas ikkunasta sisään pudoten Hollingerin
jalkain juureen. Tämä käski Gummen ottaa se ylös.

"Kaikki hyvin!" kuului Fasten ääni taas alhaalta.

Hollinger pisti nyt kukkaron nuttunsa alle.

"Nyt on työni tehty", sanoi hän. "Mutta ennenkuin jätän teidät tahdon
lausua vielä sanasen. Tämän paperin, joka tekee minut teidän
kohtalojenne herraksi, annan pyhän kirkon säilyyn, ja niinpian kuin te,
Briita-rouva, kerrankaan harjoitatte tähänastista tointanne... niinpian
kuin sinä, kehno murhamies, nostat kätesi kostaaksesi minulle, josta
kuolema seuraisi, niin jätetään paperi valtakunnan neuvoston käsiin, ja
silloin on kohtalonne ratkaistu..."

Hän pysähtyi vähäksi aikaa silmäten läpitunkevasti ensin Gummea, sitten
Briita-rouvaa.

"Se on teistä kummaa", lisäsi hän sitten, "että menettelen niin
säälivästi teitä kohtaan, luen sen silmistänne, mutta sen sanon teille
suoraan. Siitä saatte kiittää isäänne, Olavi-herraa, Briita-rouva...
Hän on kerran pelastanut henkeni, enkä siis tahdo pahalla kostaa hänen
hyvää työtänsä. Ja Briita-rouvan vuoksi ja herrani, Niilo Sturen,
vuoksi jätän toistaiseksi sinunkin asiasi, Gumme..."

"Mistä olet minua syyttänyt, että olisin salaa murhannut isäsi,
Hollinger", lausui Gumme äkkiä, "sitä et voi koskaan laillisesti
todistaa!"

"Niin minäkin luulen, ja siksi onkin tuomiosi miekkani kahvassa...
Mutta en tahdo nyt, kun herrallani epäilemättä on tärkeitä asioita
tekeillä, herättää millään hänen mielipahaansa tai ehkä synnyttää
pahoja kieliä hänestä juoruamaan, kun kerran olen hänen asemiehensä.
Teen sen myöskin Iliana-rouvan vuoksi, jonka talonvoutina olen nyt
ollut!... Annan siis kohtalonne omiin käsiinne... ja luulen, että
olette puhettani ainakin ymmärtänyt."

Gummen silmissä välkkyi pedonomainen loisto. Briita-rouva istui kädet
ristissä ja katse maahan luotuna. Ehkä oli puhe hänen isästään
vaikuttanut häneen -- hänenkin sydämessään lienee löytynyt jokin aukko,
josta Jumalan aurinko pääsi paistamaan.

Hollinger kääntyi nyt ovelle, mutta samassa harppasi Gumme eteenpäin,
jäntevästi ja kevyesti kuin höyhen ikäänkuin hänen ruumiinsa olisi
ollut pelkkiä suonia ja jäntereitä. Hänen kohotetussa kädessään oli
lyhyt veitsi. Mutta hän olikin tekemisissä miehen kanssa, joka tiesi
tehtävänsä. Hollinger kääntyi salamannopeudella, ikäänkuin olisi tätä
kavalaa hyökkäystä odottanut, ja kaatoi tarkoin osotetulla läimäyksellä
tuon kurjan konnan taintuneena maahan.

"Sitä aavistin", sanoi Hollinger katsellen hetkisen terävästi
Briita-rouvaan. Sitten hän lisäsi: "ja tuollaista miestä te pidätte
leivässänne, Briita-rouva!"

Briita-rouva ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään.

Hollinger lähti.

Pihalla hän tapasi Fasten, joka tuli ilosta säteillen Hollingeria
vastaan. Hollinger löi häntä voimakkaasti olalle, josta hän näytti
hyvin ylpistyvän.

"Kiitos, poika!" sanoi hän, "olet tehnyt työn, josta sinulle tulee
hyvää, niinkauan kuin elät. Jos olisin herra, enkä pelkkä asemies vaan,
niin varmaan en päästäisi sinua, ennenkuin tulisit palvelukseeni."

"Minä palvelen sinua sittenkin!" sanoi tuo hidas poika.

Hollinger katsoi häntä, ja hän katsoi Hollingeria, sekä lisäsi:

"Jos jään tänne, niin ne varmasti survovat minut nuuskaksi, elleivät
revi sydäntä elävältä ruumiistani!"

"No, tule mukaani sitten!" sanoi Hollinger reippaasti, "ehkäpä Niilo
Sture ottaa sinutkin palvelukseensa... Ellei, niin ei sinun sen
huonommin taida missään käydä kuin täällä."

He läksivät yhdessä kartanosta. Tie kulki etelään, aluksi
Muskarn-järvestä lähtevän Hammarstadinjoen vartta ja sitten Osmon
kirkon sivu.

Täällä seisoi kirkkomaanmuurin vieressä muuan harmaaveli. Hänen
päähineensä oli vedetty korvain yli, ja hän seisoi aivan liikkumatonna
kädet ristissä rinnalla. Hänen syvälle vajonneet silmänsä -- muuta ei
hänen kasvoistaan juuri näkynytkään -- katselivat omituisella hehkulla
maisemata, ikäänkuin hän olisi nähnyt siellä tai ehkä tyhjässä ilmassa
näyn, joka kokonaan valtasi hänen sielunsa.

Hollinger tovereineen pysähtyi saavuttuaan munkin luokse. Mutta tämä ei
huomannut heitä eikä heidän kunnioittavaa tervehdystään, häneen eivät
ulkomaailman vaikutukset näyttäneet pystyvän.

Hollinger näytti tulevan tästä levottomaksi. Hän pisti kätensä nuttunsa
alle ja otti sieltä nahkakukkaron, jossa tuo tärkeä paperi oli.

"Hurskas isä?" sanoi hän varsin hiljaa, ja hänen ilokseen näytti munkki
kuulevan hänen sanansa.

Hänen silmänsä paloivat ja huulensa liikahtelivat, mutta se näkyi niin
kolkolta ja aaveenomaiselta, kuin hän olisi ollut kirkkomaan vainajia,
joka oli äkkiä noussut haudastaan kummittelemaan.

"Hän on siellä", lausui hän haudanomaisella äänellä, "niin, hän on
siellä, ja minä tahdon tavata hänet, rangaista häntä, ja sitten...
sitten olen valmis tulemaan luoksenne, herra!"

Näky katosi nyt tahi Hollingerin uudistettu kysymys herätti vanhan
munkin -- hän irroittausi mielikuvasta, jonka vallassa oli ollut, ja
äkkäsi nuo kaksi miestä.

"Hurskas isä", sanoi Hollinger silloin, "koska olen tavannut teidät,
niin tahdon kiittää teitä avustanne. Saatte olla varma siitä, että
olette auttanut hyvää asiaa."

"Olet oikeassa, poikani", vastasi munkki, mutta nyt heikolla äänellä,
josta voima näytti loppuneen, "tiedän siitä asiasta enemmän kuin
luuletkaan, sekä mitä Briita-rouvaan että tuohon kurjaan kirjuriin
tulee."

"Ehkä suostuisitte, hurskas isä", sanoi epäluuloinen Hollinger vetäen
kirjoituksen kukkarostaan ja ojentaen sen munkille, "ehkä suostuisitte
vielä kerran lukemaan kirjoituksen saadakseni sen omin korvin kuulla."

Vanhus hymyili, mutta otti paperin ja luki sen Hollingerin pyynnön
mukaan. Silloin tämä tyyntyi, sillä kirjoitus oli sellainen kuin hän
oli sanellut. Tällä kertaa oli hän ainakin saanut Gummen sellaiseen
pelkoon, ettei hän rohjennut häntä pettää. Hän pisti paperin taas
kukkaroonsa ja kätki sen nuttunsa alle.

Sitten hän erosi munkista, joka läksi lähellä olevaan pappilaan, jossa
hän väliin olosti. Ja iloisempana kuin pitkiin aikoihin astui Hollinger
lopun matkaa. Hän rupesi jo loilottamaan rekilaulujakin, että jo kaukaa
kuultiin Iliana-rouvan taloon, kun hän lähestyi.

Hänen tullessa isoontupaan olivat talon rouvasväet yhä siellä. Pojat
olivat myöskin tulleet, mutta heillä oli niin tärkeätä hommattavaa
eräässä huoneen nurkassa, etteivät he paljon havainneet talonvoudin
tuloa, vaikka he muuten hänestä sydämensä pohjasta pitivät.

"Jumalan rauha, Iliana-rouva", sanoi hän, "nytpä luulen jo
suorittaneeni sen, mitä minulla on täällä ja Hammarstadissa tehtävää.
Nyt pyydän teitä laskemaan minut herrani, Niilo Sturen, luokse."

Iliana katsoi häneen kummastellen, mutta Briita-rouva hyppäsi häntä
kohden lyöden käsiään yhteen, kuitenkin pelvosta enemmän kuin ilosta,
sillä hän oli ymmällä, ilmaisisiko jalolle langolleen asian oikean
laidan.

Mutta Hollinger ei pitänyt tarpeellisena salaamista. Hän kertoi
Iliana-rouvalle koko jutun juonen ja omat tekonsa myöskin.

"Sekä Kaarlo-kuningas että herrani veli, Ekesjön Svante-herra, saavat
tästälähin olla Briita-rouvan vääriltä vaatimuksilta rauhassa!" sanoi
hän.

"Kuinka se on tapahtunut?" kysyi Iliana, joka kävi hieman rauhattomaksi
ajatellessaan, mitä surua ja häpeää hänelle tuottaisi ja hänen
suvulleen, jos tuollainen oikeudenkäynti nostettaisiin hänen orpanaansa
vastaan.

Mutta Hollinger aavisti hänen ajatuksensa ja rauhoitti häntä.

"Paperit on hävitetty minun nähteni", sanoi hän, "ja minä luulen, että
Niilo-herra ja tekin, Iliana-rouva, saatte luottaa minuun, että kaikki
on tapahtunut ilman melua ja pahain kielten juoruja, jotka kohisevat
kuin kuivat lehdet muurin nurkassa, niinpian kuin joku asia joutuu
oikeuteen."

Iliana rouva puristi liikutettuna rehellisen palvelijan kättä ja antoi
mielellään hänelle luvan lähteä Niilo-herran luo.

Samassa kuului eräs hevonen pysähtyvän pihalle, pian senjälkeen
avattiin ovi, ja pölyinen ratsumies astui huoneeseen. Briita-rouva
tunsi hänet heti erääksi miehensä asemiehistä, ja hänen sydämensä alkoi
tykyttää selittämättömästä levottomuudesta. Miehen pelkkä synkkä näkö
teki sen vaikutuksen.

Hänen levottomuutensa kävikin toteen, kun mies kertoi Penningebyn
palosta. Hollinger, joka oli sattunut vilkaisemaan poikiin ja heidän
hommiinsa, jäi ällistyneenä seisomaan kädessään kimppu isompia ja
pienempiä pyöreitä esineitä, jotka hän oli ottanut pojilta. Nämä
unhottivat sekä hänet että hommansa ja juoksivat äitinsä luo.

Vihdoinkin puhkesi Briita-rouvan tuska kyynelvirtaan. Mutta Svante
astui suoraan hänen eteensä ja sanoi ojentaen kättään:

"Älä sure, rakas äiti... paha arkkipiispa saa kyllä vielä sen takaisin,
kun ei vaan pahemminkin!"

Sittemmin oli Briita-rouvalla pitkä keskustelu molempain asemiesten
kanssa, ja samana iltana ratsastivat he ynnä Faste-kuhnuri, jolle
Iliana-rouva antoi hyväntahtoisesti hevosen, pohjoiseen päin
rientääkseen Söderteljen ja Arbogan kautta Niilo-herran luokse
Taalainmaahan.




XVI.

Piispan kokelas.


Oli torstai syyskuun 14 päivä. Nyköpingissä vilisi väkeä. Kadut olivat
ahdinkoon asti täynnä kaupungin porvareita raatimiehineen ja
pormestareineen. Siellä juoksi aamuvarhaisesta asepoikia kaikenlaisissa
kalleissa puvuissa ja liikkui ryhmittäin asemiehiä kiiltävissä
haarniskoissa, herrainsa värit ja kilpimerkit tavalla tai toisella
sovitettuina pukuihin tai päähineisiin. Eloa ja liikettä oli joka
taholla, ja kauppamiesten iloisista naamoista näki hyvin, että
tällaiset herrainkokoukset olivat samalla hyvät markkinat heille.

Kaarlo-kuninkaan tytär, Magdalena-neiti, oli saapunut kaupunkiin
sukulaisensa, Juho Kristerinpojan (Vasan) saattamana. Tämä oli eräs
vanhan drotsin nuorempia poikia, joka oli nainut Kaarlo-kuninkaan
sisarpuolen Briita Bjelkentyttären. Juho-herra, joka oli kuten isänsä
ja veljensäkin ollut tähän asti varma tanskalaispuoluelainen, oli
avioliittonsa kautta vähitellen siirtynyt Kaarlo-kuninkaan ja
ruotsalaisten puolelle. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli niinikään
Briita, oli Steen Sturen sisar, tuon Niilo Sturen ystävän, joka oli
niin erinomaisesti kunnostanut itseään Kettil-piispan johdolla
Hällemetsässä, mutta jota arkkipiispa ystävineen ei siitä huolimatta
ollut likikään ansion mukaan kohdellut. Se nyt ei tosin ollut
ihmettäkään, koska jokainen hyvin tiesi, kuinka lämmin kuninkaan ystävä
Steen-herra oli. Hänen laitansa oli siinä suhteessa sama kuin monen
muunkin, etupäässä kuninkaan langon, jalon ja urhean Kustavi
Kaarlonpojan. Tämä oli lankonsa hävittyä vetäytynyt syrjään toimittaen
vaan tehtäviään Upplannin laamannina, joka arvo hänellä oli ollut
vuodesta 1454 aikain.

Hänkin oli nyt saapunut Nyköpingiin olemaan lähimpänä sukulaisena läsnä
kuninkaantyttären vihkiäisissä herra Iivari Akselinpojan kanssa.

Nämä häät, joihin oli kutsuttu kaikki, mitä Ruotsissa oli etevää ja
mainiota, olivat syynä siihen, että Nyköpingiin oli niin paljon herroja
kokoontunut. Syitä oli kuitenkin todellisuudessa muitakin. Täällä oli
tapahtuva ero vallassa olijain välillä ja niiden välillä, jotka
aikoivat valtaan tulla. Täällä oli ratkaistava suhde Tanskaan ja
Kristian-kuninkaaseen. Tämä oli lähettänyt sinne Lundin arkkipiispan,
Tuven, viekkaan marskinsa, Klaus Rönnowin, ja herra Egert Frillen,
jotka yhdessä itse sulhasen kanssa edustaisivat häntä.

Eipä ihmettä siis, että Nyköpingin kaupunki tarjosi nähtäväksi mitä
vilkkaimman ja kirjavimman kuvan, etenkin varsinaisena hääpäivänä.

Eräs aikaisimmista oli muuan munkki, joka tuli Harmaaveljesluostarista,
seuranaan itse yliteini. Edellisen kasvoja ei näkynyt, sillä niitä
peitti kokonaan munkkipäähine. Jälkimmäinen näytti olevan hurskas ja
hyväntahtoinen mies, jonka ijäkkäistä piirteistä näkyi sekä
levottomuutta että tuskaa.

"Viivy edes pari päivää vielä luonani luostarissa!" sanoi hän
poismenijälle, joka pysähtyi ja näytti katselevan puhujaa.

"Rakas veli", sanoi hän vihdoin, "Jumala tietää, kuinka halulla
odottaisin hetkeäni rauhassa luonasi, mutta minulla on eräs tehtävä
täytettävänä, tottelen muita."

"Juuri siitä tahtoisin sinulta vähän kysellä, veli!"

"Sama mies... sama huone... ei, ei, hyvä veli... tähtien viivat ovat
viitanneet tieni. En niitä uskonut, kun ne osoittivat työni
mahdottomaksi alottaissani sen ennen aikaansa... Mutta nyt ne juoksevat
yhteen, hänen ja minun viivani, silloin sen täytyy tapahtua. Mitäpä on
ihmisen tahto Jumalan tahdon rinnalla, ja minä olen Herran
välikappale..."

"Kunpa tietäisit, kuinka mieleni on levottomuutta täynnä sinun
tähtesi..."

"Mutta jos tuntisit riemun, joka sydämessäni vallitsee, niin katoisi
levottomuutesi, ja sinä kiittäisit ja ylistäisit pyhää kolminaisuutta,
että minun päiväni on koittanut... Voi, kauan, kauan on vanha herrani
odottanut palvelijaansa! Rukoile edestäni, veli, emme taida enää nähdä
toisiamme tässä maailmassa!"

Sitten meni salaperäinen munkki luostarin edessä olevalle avoimelle
kentälle. Yliteini seisoi katsoen hänen jälkeensä. Hän näki munkin
menevän sille kadulle, joka vei linnaan, ja vasta kun hän oli kadonnut
ihmisjoukkoon, meni vanhus luostariin takaisin. Rauhattomuus ei
kuitenkaan paennut hyvän vanhuksen sydämmestä, hän käveli levotonna
edestakaisin luostarin refektoorissa. Mutta kotvasen kuluttua tuli eräs
munkki, joka oli ollut saaristossa ja oli tiellä vähän tuolla puolen
linnan kohdannut Andreas-veljen. Hän oli ollut polvillaan erään kiven
vieressä likellä rantaa, ja hänen päänsä oli ollut taaksepäin nojassa.
Munkki ei ollut tahtonut häntä häiritä, mutta oli tullessaan katsellut
taakseen ja nähnyt hänet koko ajan samassa rukoilevassa asennossa,
kunnes hän oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli luultavasti mennyt kiven
taakse jatkaakseen matkaansa ja joutunut siten näkyvistä pois.

Tätä selitystä piti hyvä luostarin esimies oikeana, ja se tuotti rauhan
takaisin hänen sydämeensä, että hän voi ruveta toimittamaan virkansa
tehtäviä.

Jos munkki olisi ollut vähemmin kiireissään ja jos hän olisi ottanut
lähempää selvää rukoilevasta Andreas-veljestä, ja jos hänen tiedossaan
olisivat olleet pääsytiet linnaan yhtä hyvin kuin Andreaalla, olisi hän
voinut antaa esimiehelleen tietoja, jotka olisivat yhtä paljon
lisänneet tämän levottomuutta kuin ne nyt sitä vähensivät. Sillä
munkkivanhus oli kyllä kadonnut kiven taa, mutta maan alle mennäkseen
linnaan.

Täällä oli kaikki siistitty ja varustetta mitä uljaimmasti häitä
varten. Linnan herra, Erik Akselinpoika, ei ollut säästänyt
kustannuksia tehdäkseen kaiken niin loistavaksi kuin suinkin.
Ruokasali, jossa hääateria tulisi syötäväksi, ja sen läheiset huoneet,
jotka olivat linnan vastaraketussa ja ennen sisustamattomassa osassa,
olivat kaikki peitetyt uusilla Flanderista ostetuilla tapeteilla.
Lattioilla oli uhkeita mattoja ja pitkillä penkeillä ja tuoleilla
kaikenvärisiä tyynyjä, jotka olivat runsaasti ommellut kullalla ja
hopealla.

Ja kaikkialla, joka huoneessa ja käytävässä samoinkuin pihoillakin
vilisi asemiehiä, kaikki mitä uhkeimmissa puvuissa.

Linnanherra itse istui eräässä sisähuoneista, joiden ovet olivat
suljetut. Hän keskusteli uskottunsa, Olli Rådin, kanssa.

"Arkkipiispan lähimmät ystävät ovat jo täällä", virkkoi Eerik-herra
kulmat rypyssä, "mutta hänkö itse ei tulisi, Olli, kuinka se on
mahdollista?"

"Tiedättehän sen, herra, että kun kettua kauan ajaa, niin se
piiloittaikse luolansa sisimpään komeroon. Arkkipiispa aavistaa pahaa,
tahi oikeastaan, hän tietää, mitä täällä tulee tapahtumaan. Ja se
seikka, että hän ei väkivallalla hajota hääjoukkoa, ei todista
mielestäni muuta kuin hänen voimattomuuttaan."

"Sillä hän kuitenkin tekee yhden ristin laskuihimme..."

"Ei suinkaan, herra Eerik. Mutta niin totta kuin olen rintaveljenne ja
järkeni on tallella, on Akselien voima nouseva näinä päivinä niin
korkealle, että Pohjolan kolme valtakuntaa katselevat sitä
ihmetyksellä... Te tulette valtakunnanhoitajaksi, siitä panen pääni
pantiksi. Itse olette saanut puolellenne kaikki arkkipiispan
hallitukseen tyytymättömät; ja veljenne, Iivari-herra, tuo
kuninkaantyttären kera kaikki ne, jotka toivovat Kaarlo-kuningasta
takaisin..."

"Niin, kunpa tämä päivä vaan olisi jo kulunut, ja veljeni kirkon
siteellä yhdistettynä kuninkaallisen morsiamensa kanssa!... Miten
lienee, Olli, minusta tuntuu valtani väliin hauraalta lasilta, joka voi
kourassani mureta... Pelkään kaikkea, vähäpätöisintäkin, mikä vaan
koskee näitä häitä. Sillä ymmärrän enemmän kuin hyvin, että jos
veljelleni tai kuninkaantyttärelle sattuisi jotakin, mikä ehkäisisi
heidän yhdistymisensä, jäisi työni vaan keskeneräiseksi, ja valtani
olisi liian mitätön arkkipiispaa vastustamaan?"

"Mitä vihkiäisiin tulee, en ymmärrä, mitä levottomuuden aihetta siinä
nyt enää on, kun tämä päivä on kerran valennut... moniaan tunnin
kuluttua se asia on suoritettuna."

"Yhtenä hetkenä voi kuitenkin tapahtua semmoista, mikä hävittää vuosien
työn!... Monesti on niin tapahtunut. Mutta toivokaamme... Mutta,
Olli, Tukholman linnan pitää arkkipiispa Jöns, ja minun mahtini
valtakunnanhoitajana jää pieneksi, ellei valtakunnan etevin linna ole
hallussani!"

Olli Råd mietti hetkisen, mutta katsahti äkkiä ylös lausuen:

"Sen saattavat Tukholman porvarit teidän käsiinne!"

"Tukholman porvarit!" huudahti Eerik-herra melkoisesti kummastuneena.

"Niin... arkkipiispa ei vaikuta paljoa heihin. Ja he ovat teidän
käskettävinänne heti, kun olette valittu valtakunnanhoitajaksi..."

"Hyvä, hyvä, Olli", lausui Eerik-herra innolla, "mutta Tukholman
porvarit eivät kuitenkaan mahtane särkeä Tukholman portteja, vaikka
siellä olisi Jöns arkkipiispa ypö yksinään!"

"Te olette niin kiireissänne, herra, etten ehdi sanoa teille, miten
Tukholman porvarit oikeastaan tulevat antamaan linnan teidän käsiinne!
-- Tultuanne valtakunnanhoitajaksi ja järjestettyänne muut asiat niin,
että Kaarlo-kuningas saa maatilansa takaisin, niin te lähdette
viipymättä tänne kerääntyneiden herrain kanssa Tukholmaa vastaan...
Arkkipiispalla ei ole viittäkymmentä miestä panna teitä vastaan...
Niin, te ratsastatte kaupunkiin kuin ihka omaanne, ja sitten..."

"No... sitten, Olli?"

"Sitten rupeatte keskustelemaan arkkipiispan kanssa, ja silloin
nähdään, eikö... niin, nimeni älköön olko Olli Råd, ellen saa
arkkipiispaa jättämään ilolla Tukholman linnaa henkensä pelastamiksi."

Eerik-herra katsoi kasvavalla kummastuksella palvelijaansa.

"Porvarit ovat", sanoi tämä, "niin katkeroina arkkipiispaa kohtaan,
että pieni tuulenpuuska saa liekin leimahtamaan ja silloin, joukkojen
huutaessa verta, esiinnytte te uhatun pelastajana, ja sitten... niin,
nyt ymmärtänette, mitä tarkoitan, herra Eerik?"

Linnanherra nyökkäsi, mutta vaipui aatoksiinsa. Asia näytti kuitenkin
valkenevan hänelle yhä enemmän, siitä tyytyväisyydestä päättäen, joka
hänen kasvoilleen levisi.

"Minulle on kerrottu", lausui hän sitten, "että arkkipiispan uskottu,
Helmich-kaniikki Upsalasta, on kaupungissa. Luulen, että hän voisi
antaa minulle yhtä ja toista tärkeätä selvikettä tässä asiassa..."

"Varovaisuutta, herra, varovaisuutta", keskeytti Olli, "viekkaampaa
miestä ei ole toista valtakunnassa kuin hän, ja hän on kynsineen,
karvoineen arkkipiispan vallassa -- hänen avullaan hän on nyt tulemassa
Vexiön piispaksi... Olen kuullut sen herra Ove Laurinpojan asepojalta,
joka on nyt kirjurina arkkipiispan kansliassa... Kaniikki sai itse
laatia kirjeen tuomiokapituliin sekä toisen pyhälle istuimelle siitä
asiasta. Antaisin siis sen neuvon, ettette laskisi sitä herraa liian
liki itseänne... Minä pidän häntä vaarallisimpana vihamiehenänne."

"Rakas Olli", vastasi Eerik-herra hymyillen, "olenhan ennenkin
elämässäni ollut tekemisissä viekkaiden ja kavalain kanssa... usko
minua, osaan sekä leikkiä käärmeen kanssa että polkea sitä päähän, niin
että se kuolee!... Tiedätkö missä kaniikki asuu?"

Olli tiesi sen ja sai herraltaan toimeksi pyytää häneltä keskustelua
herransa varalle.

Helmich oli huoneessaan Ollin tullessa hänen luokseen. Hän oli heti
valmis menemään linnaan Eerik-herran luoksi, jota Olli ei ollut
ensinkään odottanut. Sillä ei ollut tavallista, että maallikko, ehkä
linnanherrakin kuten Eerik-herra, kutsui luokseen hengellisen miehen,
eikä mennyt itse tämän luokse, vaikka tämä oli niin huomattu, että
saattoi tulla kysymykseen piispansijoja täytettäissä. Mutta oli
muutakin, mikä näytti Ollin terävälle silmälle oudolta.

Kaniikin koko olennosta näkyi niin eriskummainen sekoitus levottomuutta
ja varmuutta, pelkoa ja toivoa, hätäilyä ja rohkeutta, ettei kokenut
asemies voinut olla huomaamatta sitä ja arvelematta, mitä hän
oikeastaan oli tehnyt tai aikoi tehdä. Katseli hän asiaa miltä puolen
tahansa, hän ei kuitenkaan päässyt muuhun päätökseen kuin että tuolla
viekkaalla papilla oli joitakin vaikeuksia voitettavana tulevaan
piispanarvoonsa nähden, jossa Eerik-herra ehkä voisi olla hänelle
avuksi. Ja senvuoksi oli hän niin valmis noudattamaan tämän toivomusta.

Omituinen, merkitsevä, mutta inhottava hymyily ilmestyi Helmichin
ohuille huulille, kun Olli oli poistunut.

Hän otti eräästä vähäisestä matka-arkusta hyvin pienen nahkalaatikon,
jossa oli pari pientä pulloa. Hän piti niitä päivää vasten, ensin
toista sitten toista, pudisti niitä kovasti, että niissä olevain
nesteiden pinnalle ilmestyi vaahtoa, ja katseli niitä hyvin tarkasti.
Huomattuaan, että kaikki oli kuin pitikin, levisi sama kamala nauru
taas hänen huulilleen. Hän seisoi hetkisen etukumarassa, silmät
tirkistäen tyhjään ilmaan. Samalla hän punnitsi hiljaa noita pieniä
pulloja kädessään.

"Piispanistuin!" kuiskasi hän, ikäänkuin tunteensa olisivat kuohuneet
niin valtavasti, ettei hän voinut olla lausumatta sydämensä sisintä
ajatusta.

Sitten hän katseli kädessään olevia pulloja taaskin hymyillen ja
toistellen:

"Piispanistuin... piispanistuin!"

Salvattuaan sitten huolellisesti oven istui hän pöytänsä ääreen ja veti
oikeasta etusormestaan tavattoman suuren sormuksen, jossa oli jostakin
himmeästä, läpinäkymättömästä aineesta tehty kivi. Hän painalti vähän
sormuksen syrjää, jolloin se aukeni. Silloin näkyi, että se oli ontto.

Helmich otti nyt molemmista pulloista korkit ja kaasi kummankin
sisällystä sormukseen, sulki sen ja pani sen uudelleen sormeensa.
Pullot hän pani samaan pieneen nahkalaatikkoon ja pisti sen erääseen
taskuun viittansa alla.

Niin varustettuna lähti hän asunnoltaan mennäkseen linnaan.

Siellä hän astui lähinnä linnanporttia olevia portaita myöten vanhoihin
huoneisiin. Hän kohtasi monta linnanpalveIijoista, mutta ei kysynyt
heiltä mitään, eivätkä he myöskään tienneet hänen tulleen linnanherran
kutsumuksesta. Hänen korkean, hengellisen arvonsa vuoksi eivät he
kuitenkaan katsoneet sopivaksi estää häntä menemästä mihin tahtoi, ja
menivät siis hänen ohitseen seisahdettuaan ja tervehdittyään
kunnioittavasti.

Helmich saapui vanhaan ruokasaliin. Siellä oli suuria pöytiä, täynnä
kaikenlaisia leivoksia ja hienoja herkkuja. Se oli nähtävästi
tilaisuutta varten aiottu jonkunlaiseksi tarjoiluhuoneeksi, kun
keittohuone oli niin etäällä, ettei sieltä voinut mukavasti palvella
lukuisia häävieraita. Helmich katseli kummastuneena ympärilleen, sekä
astui viereiseen huoneeseen.

Se oli verraten tyhjä. Pitkin ensimmäistä seinää oli vaan pitkä
pöytä, täynnä suuria juoma-astioita, jotka olivat varustetut
päällekirjoituksella, mitä kukin sisälsi.

Salama välähti papin silmistä, ja hän lähestyi pehmeillä, tuskin
kuuluvilla askeleilla pöydän päätä, jossa oli moniaita kalliita
kulta- ja hopeamaljoja.

Tämän pöydän päässä oli ikkunankomero, jonka pöytää vastaan kaltevalla
seinällä riippui pieni vähäpätöinen taulu. Helmich ojensi kättään
erästä maljaa kohden, johon oli piirretty nimi: Iivari, kun Olli Råd
tuli samassa huoneeseen. Silloin käänsi kaniikki äkkiä katseensa tuohon
pieneen tauluun, joka pelasti hänet siten, ettei hänen tarvinnut muita
selityksiä antaa.

Taulu esitti vapahtajaa Getsemanessa Juudaan suudellessa häntä
pettääkseen hänet.

"Olen tullut väärään", sanoi hän hymyillen miehelle, "mutta tämä pieni
taulu tässä on vietellyt minua viipymään täällä kauemmin, kuin olisin
muuten viipynyt."

"Eerik-herra on linnan toisessa osassa!" sanoi Olli, jonka
epäluuloisuus lisääntyi, "sain palvelijoilta kuulla teidän tulleen tätä
tietä ja riensin senvuoksi viemään teitä oikeaan... Seuraatteko nyt
minua, niin vien teidät Eerik-herran luokse."

Kaniikki nyökkäsi ja sitten he menivät.

Eerik-herra otti vastaan tuon vaarallisen papin kaikilla mielihyvän
osoituksilla ja piti hänen kanssaan pitkän keskustelun eräässä
sisähuoneessa. Tultuaan takaisin ruokasaliin, jossa pöydät olivat nyt
katettuina, olivat molemmat näöstä päättäen erittäin tyytyväisiä
ajatusvaihtoonsa.

Käydessään juuri sen pöydän sivun ohi, jossa sulhanen oli kesteissä
istuva, pysähtyi kaniikki. Hän katsoi erääseen suureen juomasarveen,
joka oli kullatusta hopeasta ja oli jalokivillä koristettu. Sen
kummallakin puolen oli kultaisia maljoja, joista kaniikki tunsi toisen
siksi, jonka oli tullessaan nähnyt linnan toisessa osassa. Iivarin nimi
oli siihen piirretty, mutta toinen nimeä varten tasoitettu tila oli
vielä tyhjä.

Eerik-herra hymyili kohteliaasti, sillä kenpä ei näkisi mielellään
rikkauttaan ihailtavan varsinkin siinä muodossa, jota ajanhenki enimmin
suosii.

"Se on vanha arvokalu suvussani", selitti hän osoittaen suurta sarvea,
"olen sen nyt perinyt veljeltäni, Olavi-herralta, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, ja olen tahtonut, että Iivari-veljeni käyttäisi sitä
tänään ja joisi siitä veljensä maljan... Sima on myöskin vanhaa, se on
tuotu tänne Lillöstä Skånesta."

Helmichiä näyttivät nämät tiedot kovin huvittavan, ikäänkuin hänen
asiansa olisi ollut nimenomaan tuntea ja ihailla vanhoja entisyyden
muistoja.

"Meidän suvussamme", lisäsi linnanherra, "on myöskin sellainen tapa
vallinnut, että ennenkuin sulhanen juo häämaljasta morsiamensa maljan,
tulee etevimmän läsnä olevan papin siunata morsiuspari ja juoma..."

"Skaran Hannu-piispa siis?" tokaisi Helmich.

"Niin, Hannu-piispa!" vastasi Eerik-herra, mutta näytti hieman
epäröivän, tietysti Tuve arkkipiispan läsnäolon vuoksi. Hän lisäsi
kuitenkin, ikäänkuin itsekseen ratkaisten epäröintinsä, "olen nyt,
kuten veljenikin, ruotsalainen ritari."

"Minäkin haluan", lausui Helmich syvästi hartaan ja vakavan näköisenä,
"minäkin haluan antaa siunaukseni tälle juomalle ja tälle
morsiusparille osoittaakseni kiitollisuuttani siitä luottamuksesta,
jota äsken keskustelussamme osoititte minua kohtaan!"

Hän astui pöydän ääreen ja kumartui penkin yli ojentaen molemmat
kätensä maljan yli, että oikea peitti vasemman. Hänen äänensä oli
rukousta lausuessaan melkein liikutettu, ja Eerik-herra teki hartaasti
ristinmerkin.

Kääntyessään taasen ritariin päin kiilui Helmichin silmissä kummallinen
selittämätön tuli. Hän ei olisi voinut näyttää turvallisemmalta,
rauhallisemmalta eikä tyytyväisemmältä, vaikka olisi ollut
saamaisillaan voitelun Ruotsin valtakunnan arkkipiispaksi,
puhumattakaan vähäpätöisemmästä Vexiön piispanistuimesta.

"Rehellinen kiitos, kunnianarvoisa herra hyvästä tarkoituksestanne!"
lausui Eerik-herra puristaen ystävällisen kaniikin kättä, jonka jälkeen
he astuivat yhdessä salin läpi.

Pian senjälkeen alkoivat kellot soida ja häävieraat keräytyä, ja koko
loistava joukko pappeja, ritareja ja asemiehiä, joihin liittyivät
kutsutut pormestarit, läksi juhlallisessa saatossa kirkkoon. Suuri
ihmisjoukko oli kokoutunut linnan ympärille ja kaikkialle, mistä saatto
kulki. Kaikki ihailivat ritarien loistoa ja morsiamen ja tämän neitojen
kauneutta, joiden joukossa oli myöskin nuori Ingeborg Åkentytär.
Morsian oli Kaarina-kuningatar ilpoisen elävänä. Hän muistutti
ihmisille heti äitivainajastaan, josta ajatukset taasen johtuivat hänen
isäänsä, vanhaan kuninkaaseen, joka oli Raseporissa. Monessa syttyi
tänäpäivänä toivo, että uusi aika koittaisi ja valtakunta tulisi oikean
kuninkaansa käsiin taasen. Niin paljon -- arveltiin -- mahtanee
kuninkaan tytär vaikuttaa mahtavaan mieheensä ja tämän mahtavaan
sukuun.

Voi, he eivät tienneet, kuinka vähän vaikutusvaltaa Kaarlo-kuninkaan
tyttärellä oli. Hänen laitansa oli kuten Ingevall-kuninkaan tyttären
sadussa, mutta osaksi vaan.

    Hanhi harmaja
    Saat Ingevallin tytön yli saatella!

sanoi kuninkaantytär sadussa, ja loihtusanat auttoivat häntä, ja nyt
niiden pitäisi auttaa Magdalenaakin. Mutta runouden ja todellisuuden
laita on niin, että jälkimmäinen vastaa vaan osittain ja vaillinaisesti
edellistä. Kaarlo-kuninkaan tytär oli tosin päässyt virran yli, mutta
ei sen kauemmaksi, ja se oli vaan hurskaan yksinkertaisen kansan
toiveita, että todellisuus jatkuisi kuten kansansadussa.

Kirkossa oli suuri tungos.

Pappien joukossa oli siellä ulkomuodoltaan mitätön Upsalan kaniikki, ja
jos joku oli maailmaansa tyytyväinen, niin hän. Hän katseli ympärilleen
ikäänkuin olisi jo saavuttanut toiveittensa päämäärän. Näyttipä väliin
siltäkin kuin hän olisi unhottanut varovaisuutensakin vetäen liiemmäksi
huomiota puoleensa. Mutta silloin hän heti sen havaitsi ja otti
kasvoilleen ilmeen, joka paremmin sopi hänen vielä alhaiselle
arvolleen.

Oli jonkunverran yhtäläisyyttä arkkipiispa Jöns Pentinpojan ja tämän
uskotun välillä. Molemmilla oli sama sitkeys, sama kyky järkkymättä
pitää kiinni päämäärästään, vaikka edistyminen olisi kuinkakin hidasta.
Heidän sydämissään oli myöskin sama tilavuus keinojen valitsemiseen
nähden. Paras keino oli se, joka vei varmasti, ehkä pitkän
kierroksenkin kautta perille, ja luottamus, lupaukset ja valat
sysättiin syrjään tai rikottiin ilman pienintä häikäilyä. Mutta he
olivat erilaisia tarkoituksiinsa nähden. Jöns arkkipiispan tarkoitus
oli korkeampi, se koski Ruotsin valtakuntaa, mutta hänen uskottunsa
silmissä oli tällä Ruotsillakin ja sen onnella ja menestyksellä arvo
ainoastaan sikäli, kuin se edisti tai ehkäisi hänen omia yksityisiä
tarkoituksiaan. Siksi pysyykin edellisen toiminta, vaikka hänen
muistoaan himmentääkin niin monet varjopuolet, aina yhtä suurenmoisena
kuin hänen kätyrinsä toiminta jää kurjaksi ja halveksittavaksi.
Mutta pahaksi onneksi ei tämä ollut ensimmäinen ja ainoa kerta,
jona yksityinen kostonhimo on käyttänyt Ruotsia, isänmaata,
välikappaleenaan.

Helmich oli erään Tukholmaan muuttaneen saksalaisen poika, ja hän oli
jo aikaisin herättänyt huomiota terävällä päällään ja hyvillä
luonnonlahjoillaan. Senvuoksi hän olikin tullut arkkipiispan
asuinkaupungin kouluun, jossa hän oli niin ikään herättänyt
opettajainsa ja esimiestensä toiveita, joten pääsi pian ylempäin
suosioon. Silloiset arkkipiispat Juho Gerkenpoika ja Arnold olivat
kuitenkin miehiä, joiden suosio ei merkinnyt suuria maallikkojen eikä
oppineitten piireissä. Mutta nuori Helmich sai kuitenkin apurahan
mennäkseen ulkomaanmatkalle, ja hän olikin opiskelemassa Pariisin
yliopistossa tahi Bolognassa Italiassa. Kukaan ei tiennyt, tuliko tämä
Helmichille palkinnoksi jostain palveluksesta, jonka hän oli ollut
tilaisuudessa tehdä näille miehille, vai tuliko se vaan pelkästään
tunnustuksena hänen ansiollisuudelleen. Saksassa hän tapasi
Olavi-arkkipiispan, jonka Upsalan tuomiokapituli oli vastikään tähän
virkaan valinnut ja jota Eerik-kuningas ei tahtonut millään ehdolla
tunnustaa. Helmichin onnistui saavuttaa hänen luottamuksensa, että hän
lupasi kotiin tultuaan ottaa hänet kanslerikseen. Arkkipiispa tuli
kotiin -- siihen aikaan kuin Engelbrekt alotti vapautussotansa -- ja
Helmich tuli niinikään kotiin.

Mutta silloin oli Olavi-arkkipiispan suosio häntä kohtaan loppunut.
Hänen kanslerikseen pääsemisensä sijaan tuli hän samaan aikaan
kotiutuneen kaniikin, Jöns Pentinpojan, kirjuriksi. Tämän tultua
arkkipiispaksi, tehtiin Helmichistä kaniikki, ja nyt hän oli
tulemaisillaan Vexiön piispaksi. Ja kenpä tietää, eikö hän nyt
istuessaan piispain ja kirkkoylimysten joukossa, kun hänen korvissaan
vielä kajahteli mahtavan Eerik Akselinpojan mairittelevat sanat --
kenpä tietää, eikö hän nyt ehkä hautonut vieläkin suurempia ajatuksia,
jotka kenties saivat hänen rupeamaan tähänastisen suosijansa
vihamieheksi?

Vihkiäistoimituksen päätyttyä kirkossa kulki saatto yhtä juhlallisesti
takaisin linnaan, jossa oli ensiksi järjestetty loistavat turnajaiset,
jotka kestivät myöhäiseen iltaan. Silloin alkoi soittokunta soittaa ja
vieraat lähtivät linnaan, tanssimaan ja leikkimään.

Helmich asteli pystyin päin Skaran Hannu-piispan rinnalla linnan
portaita myöten ylös, eikä yskäkään häntä nyt vaivannut. He saapuivat
viimeisinten joukossa, sillä piispa oli seisonut kauan katsellen
linnanrakennuksia, erittäinkin Folkungatornia, ja Helmich oli silloin
antanut hänelle yhtä ja toista tietoa.

Soitto ja tanssi olivat jo täydessä käynnissä heidän saliin tullessa.
Kaniikki tuli silloin kuin sattumalta eronneeksi piispasta. Hän läksi
ruokasaliin kuin olisi sinne jotakin unohtanut tai hukannut. Hän
sanoikin eräälle palvelijalle, joka riensi häntä vastaan, että oli
hukannut kallisarvoisen sormuksen ollessaan aamupäivällä linnanherran
luona. Palvelija alkoi haeskella lattialta.

Helmich katseli vaan pöytää, ja hänen levottomuutensa näytti karttuvan
kuta kauemmin hän sitä katseli. Suuri hääsarvi oli kadonnut. Hän muisti
silloin, että oli ollut toisessa huoneessa Eerik-herran kanssa ja aikoi
senvuoksi lähteä sinne. Palvelija tahtoi seurata häntä, mutta hän
taputti miestä pään päälle ja sanoi ystävällisesti, että etsisi kyllä
itse. Hän tiesi kyllä, mitä oikeastaan tahtoi, sillä tuleva
piispautensa liittyi niin läheisesti tuohon kultaiseen hääsarveen,
ettei hän saanut ennen rauhaa, kuin se oli asianmukaisesti järjestetty.

Hän kiisi siis tuohon syrjäiseen huoneeseen, ja onni suosi häntä. Hän
ei kohdannut ketään, ja astuessaan huoneeseen, joka oli heikosti
valaistu, näki hän ensimmäiseksi etsimänsä sarven. Hän oli kuin
kokonaan taikavoiman vallassa, joka veti häntä tätä sarvea kohden. Hän
sulki hiljaa oven ja lähestyi pöytää, jolla se oli.

Mutta vastaisella seinällä oli kuin harmaa varjo, ja liekitsevä
silmäpari seurasi herkeämättömällä tarkkaavaisuudella kaikkia hänen
liikkeitään. Hän kumartui sarven yli. Se oli yhä vielä simaa täynnä.
Mutta liittääkseen piispanvirkansa vielä lähemmin sen sisällykseen otti
hän äkisti esille kaksi pientä pulloaan ja kaasi niiden sisällyksen
hääsarveen.

"Piispa!" virkkoi hän nousten ylös ja ikäänkuin silmillään ahmien
säteilevän kultasarven.

"Juudas!" lausui samassa kumea, haudanomainen ääni.

Helmich kavahti ja hänen kasvonsa kävivät lyijyharmaiksi. Mutta ääni
jatkoi:

"Juudas, Juudas, miksi petät ihmisen pojan suunantamisella?"

Ja luiseva käsi tarttui vapisevan Helmichin käsivarteen. Tämä horjui
voimatonna eteenpäin, kaikki tarmo ja kaikki voima näytti hänestä
paenneen. Huoneen keskessä oli iso nojatuoli, johon hirvittävä
varjo-olento hänet asetti. Hänellä näytti olevan Helmichiin
yli-inhimillinen vaikutusvoima.

"Rukoile, rukoile onneton", lausui varjo, "nyt on aikasi ohi... Täällä,
juuri täällä, jossa sinä kerran annoit miehistä jaloimmalle kuoleman,
täällä pitää sinunkin kuolla... niin on kirjoitettu ja minä täytän
Jumalan tuomion...! Juuri tällä tuolilla istui herrani, vanha
Olavi-arkkipiispa... kuinka lempeä hän oli, ja kuinka hän halusikaan
luoda rauhaa ja sovintoa ihmisille!... Se tapahtui juuri tässä
huoneessa. Näetkö, Helmich, että on olemassa ihmistä korkeampi
voima...? Ajattele sitä ja muista, mitä hän sinulle sanoi, autuas
herrani, varottaissaan sinua pahuuden teiltä, antaessaan sinulle
anteeksi tekosesi, kun olit palannut Saksanmaalta, ja luvatessaan
unhottaa vanhat asiat, kun vaan lupasit kääntyä pahuuden teiltä ja
vaeltaa Herran pelvossa vilpittömästi...! Näetkös, ettei mitään tästä
ole minulta salassa. Sinä olit antanut halvan kullan vietellä itseäsi
pettämään herrasi... lieneekö Eerik-kuningas vai joku hänen ystäviään
korvaasi sen sanan kuiskannut... Pyhä kolminaisuus varjeli herraani,
että hän pääsi kotiin... ja kun hän oli antanut rikoksesi anteeksi,
palkitsit sinä hänen hyvyytensä pahalla... Sinä vannoit surmaavasi
hänet... muistatko sanat, jotka sinulta pääsivät, tarjotessasi tässä
huoneessa hänelle myrkkypikarin, muistatko, että sanoit kuolevalle
pitäneesi valasi?... Minäkin vannoin silloin valan... keksiäkseni
herrani murhaajan ja kostaakseni hänen kuolemansa, ja nyt olen minäkin
tarkoitukseni perillä! Rukoile siis, rukoile... sillä nyt on kuolemasi
tullut."

Helmich istui kuin kuolleena jo. Hänen kielensä oli täydellisesti
puuksi muuttunut, kuten aurinkolaulussa sanotaan, ja hänen silmänsä
tuijottivat lasimaisina synkkään kostajaan.

Silloin astui huoneen pimeimmästä osasta Olli Råd esiin. Hän, joka oli
aina toimelias, oli heti aavistanut pahaa, kun kaniikki niin pyytämättä
siunasi hänen herransa kalliin sarven. Senvuoksi hän ei ollut koko
päivänä päästänyt sitä näkyvistään, vaan oli tahallaan tuonut sen tähän
huoneeseen tarjotakseen itse sitä herralleen, kaadettuaan ensin
Helmichin siunaaman siman pois ja pantuaan siihen uutta.

Ollessaan tuossa syrjäisessä huoneessa näki hän kummituksen kaltaisen
munkin astuvan ensiksi huoneeseen ja sitten kaniikin. Nyt hänelle
selvisi asia. Hän tuumiskeli itsekseen, kutsuisiko herraansa, että tämä
itse saisi nähdä ja tuomita murhaajan. Mutta puhuttuaan joutui munkki
kuin haltioihinsa, ja hän heilutti välkkyvää miekkaa kaniikin pään
päällä. Hetkeäkään ei ollut menettää.

Hän tarttui senvuoksi sarveen rientäen munkin luokse, jonka kättä hän
koetti ehkäistä.

"Pidättykää, pidättykää", huusi hän, "te ette tiedä, että tuo hurskas
herra on hankkinut uusia rikoksia omalletunnolleen!"

Munkki katsoi mieheen, kuin hänkin olisi jo menettänyt ajatuskykynsä.
Mutta Olli kohotti sarvea lisäten:

"Katsokaa tähän harmaaveli... tässä on keitos, jonka hän on sekottanut
surmatakseen päivän sulhasen ja morsiamen ja ehkä muitakin... Niin,
tämänpäiväisissä häissä! Ette usko minua?"

Munkin syviin silmiin näytti syttyvän kipene ymmärrystä.

"Senvuoksi on tahtoni", jatkoi Olli, "että panemme hänelle kaksi ehtoa,
joko tyhjentää sarven tai kuolla miekkasi iskusta, harmaaveli."

"Herra, Herra kaikkivaltias!" huudahti Andreas-vanhus vaipuen
polvilleen. "Sinä olet läsnä ja armahdat palvelijaasi, koska tahdot
ottaa verenvian hänen käsistään!"

"Niin, kunnianarvoisa herra", sanoi Olli, jota ei haluttanut tarpeetta
viivytellä asiaa, joka voitiin suorittaa heti, "nyt olette kuullut
ehdot, valitkaa, mutta valitkaa pian... sillä hengissä ette täältä
tule."

Vihlova, kamala huuto kuului Helmichin vapisevilta huulilta. Hän luuli
ehkä jo näkevänsä toivon vilausta koston täyttäjässä tapahtuneessa
muutoksessa. Mutta tuima Olli otti hänet pian siitä luulosta.

"Ette tee viisaasti, jos huudatte", sanoi hän, "sillä te vaan
pahennatte asianne. Jos joku linnanväestä tulee tänne, niin kutsun
herrani, Eerik-ritarin paikalle, ja hänen muassaan tulee monta muuta,
ja silloin te saatte tyhjentää myrkkypikarin niiden läsnäollessa,
joiden vertaisena saitte olla kirkossa ja hääsaatossa!"

Kaniikki katsoi puhujaa, mutta pieninkin viivytys antoi hänelle toivoa
pelastuksen mahdollisuudesta. Hän huusi senvuoksi vielä kerran kovemmin
ja kimeämmin kuin ennen.

Mutta oli kuin noiduttua, kukaan ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan.
Jokunen kaukainen tanssisoiton ääni kuului vaan huoneeseen sen
hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi papin epätoivoista huutoa.

Olli sieppasi miekkansa.

"Vielä kerran, kummanko ehdon valitsette, kurja petturi?" kysyi hän.

Pieni, hintelö kaniikki hyppäsi ylös mielettömässä houraustilassa. Hän
aikoi ilmeisesti heittäytyä epätoivoissaan vanhan Ollin päälle, jolla
oli miekka toisessa ja sarvi toisessa kädessä ja jonka oli senvuoksi
vaikea tulla toimeen. Jos malja olisi silloin kaatunut hänen kädestään
ja tyhjentynyt, olisi käynyt vaikeaksi todistaa tuon konnan rikosta.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Ollin mahtavan käsivarren antama hyvin osattu isku kellisti murhaajan
maahan samassa kuin hän hyppäsi tuoliltaan.

"Huomannette nyt, että koston hetki on tullut, ja että te ette pääse
hyvin ansaitusta rangaistuksestanne!" lausui Olli kumartuen kaatuneen
yli.

Andreas-vanhus oli yhä vielä polvillaan, rukoillen ojennetuin käsin.

Mutta Olli ei päästänyt silmistään Helmichiä, jonka musta sielu
kuvastui nyt oivallisesti hänen hirvittävän rumasti vääristyneillä
kasvoillaan. Moniaan minuutin kuluttua kohosi Helmich raukeasti
kyynärpäittensä varaan.

"Mitä tahdot, mies, jos annat minulle henkeni?" kähisi hän tuijottaen
kamalasti.

"Ajattelet siis kuolinhetkelläsikin kavaluutta ja petosta!" vastasi
Olli.

"Kaiken, kaiken annan sinulle... saat nähdä että on hyvä pitää minua
ystävänään...! Haa, se loistaa! Katso, kaiken sinä saat... Sano,
tahdotko palvella minua...?"

Tuon kurjan katse ja kasvoinilme osoitti, että tuska oli saattanut
hänet hourimaan. Mutta hänen näkönsä oli niin kammottava ja hänen
vääntynyt hymynsä niin perkeleellinen, että Ollikin, vaikka oli kyllä
paatunut, peräytyi kauhistuneena hänestä etemmäksi.

Kului taasen hetkinen, kunnes kuoleva kohotti toisen kätensä ikäänkuin
jotakin hapuillen.

"Polttaa kuin tuli", änkytti hän, "anna minulle juotavaa!"

Olli tarjosi hänelle hääsarvea, ja hän joi.

Vielä kotvasen pysyi hän koholla, mutta kielensä ei saanut enää selvää
sanaa lausutuksi, ja pian hän retkahti raskaasti selälleen kuolleena.

       *       *       *       *       *

Nyköpingin häät, joissa herra Iivari Akselinpoika ja Kaarlo-kuninkaan
tytär vihittiin yhteen, vietettiin muuten kaikessa rauhassa, ja ne
tulivat käännekohdaksi Akselinpoikain elämässä.

Kokoontuneet piispat ja neuvosherrat valitsivat Eerik-herran
valtakunnanhoitajaksi. Päätettiin myöskin, että kaikki entiset
Kaarlo-kuninkaan monia tiloja ja taloja koskevat päätökset olisivat
voimassa ensin hänen itsensä hyväksi ja sitten hänen lastensa sekä
näiden miesten, herra Iivari Akselinpojan ja herra Eerik Eerikinpojan
(Gyllenstjernan) hyväksi. Tanskaan nähden päätettiin yhdessä
tanskalaisten herrain kanssa, että yhteys valtakuntain välillä jäisi
voimaan, mutta muutapa ei Kristian-kuningas tästä kokouksesta
hyötynytkään. Kaikki muut tähän kuuluvat asiat päätettiin ratkaista
uudessa kokouksessa, joka pidettäisiin Kalmarissa seuraavana kesänä.

Eerik-herra oli niinmuodoin saavuttanut, mitä oli monet vuodet kaikella
tarmollaan koettanut -- hän oli päässyt Ruotsin valtakunnan
mahtavimmaksi mieheksi. Ja nyt jo voi asioita ja henkilöitä lähemmin
tunteva päättää, ettei uusi valtakunnanhoitaja hevillä tulekkaan
valtaansa toiselle luovuttamaan.

Kaarlo-kuninkaan kohtaloon eivät Nyköpingin tapahtumat tuottaneet
mitään muutosta.






TOINEN OSA.

Niilo Sture.




I.

Pyhän Yrjänän kappelissa.


Eräänä pimeänä syysyönä marraskuussa 1466 kulki muutamia miehiä
Vesteråsin hyvin valaistun piispantalon ohi. Eräs heistä oli puettu
asemiespukuun. Hänellä oli miekka vyöllä ja raskaat rautakannukset
kilahtelivat joka askeleella kivitetyllä kadulla. Muut olivat
talonpoikia, mutta varsin nuoria vielä leikkisästä naurusta päättäen,
joka tuon tuostakin kajahti heidän huuliltaan.

Päästyään piispantalon sivu kääntyi joukkue eräälle poikkikadulle
kadoten muutamaan lähellä olevaan taloon.

"Nytpä saamme maistella värjäri Pietarin oluttynnyristä!" lausui
soinnukas ääni joukon viimeisten juuri mennessä portista. Sitten
kopautettiin asuntohuoneen ovelle ja huudettiin: "hei, Pietari, nyt
olemme täällä, ja sinä saat nyt näyttää, että olet mies pitämään
sanasi."

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi vanhanpuoleinen porvari sininen
esiliina vyöllä. Hän oli sävyisän ja hyväntahtoisen näköinen ja oli
nähtävästi tulijoita odottanutkin ja siltä varalta valmistaunut.

"Jokainen", sanoi hän, "ken tahtoo juoda Kaarlo-kuninkaan
menestykseksi, on tervetullut tynnyrini ääreen! Tulkaa, hyvät ihmiset,
te tarvitsette kyllä vähän vahviketta, kun kerran olette ryhtyneet
sellaiseen toimeen, joka on tuleva teille kunniaksi ja muille iloksi...
Jumala siunatkoon jaloa Niilo-ritaria!... Jos olisi valta niinkuin on
mieli, niin kyllä tietäisin, mitä tekisin..."

"No, mitä, Pietari...? mitä?" kysyi monta ääntä.

"Heittäisin esiliinan nurkkaan, ottaisin tapparan käteeni ja rupeisin
luineni nahkoineni ankaran ritarin mieheksi!" vastasi värjäri.

"Niistä sanoista tulee sinulle kunniata, Pietari!" virkkoi asemies
lyöden muhoilevaa isäntää olalle, sekä lisäsi: "sinä voit auttaa häntä
ja hänen asiaansa hyvin, vaikket tapparaa kannakaan... niin on minun
ajatukseni."

Isäntä vei tämän keskustelun aikana iloiset vieraansa isoontupaan,
jossa oluttynnyri asetettiin keskelle ja jossa pian vallitsi mitä
hilpein ilo ja leikki. Asemies oikeastaan oli kuitenkin puheenpitäjänä
ja hän näyttikin siihen sopivimmalta, sillä hänellä oli tyhjentymätön
varasto hupaisia juttuja. Hän oli myöskin paljon liikkunut ja maailmaa
nähnyt ja hän osasi paljon lauluja, joita hän esitti kaikkein suureksi
tyytyväisyydeksi.

Enimmin vaikutti kuuntelijapiiriin kuitenkin, kun asemies rupesi
kertomaan herra Iivari Akselinpojan kosinnasta. Se asia koski kansaa
hyvin läheltä, ja kun hän lopuksi kysyi, oliko kukaan kuullut laulua,
joka oli tehty tästä kosinnasta, ratkesi yleinen riemu joukossa.

"Laula se!" sanoi Pietari värjäri, "minä painan sitten nuttusi uudeksi
laulajanpalkaksi."

Mies hymyili ja alkoi:

    Ja Iivari Akselinpoika Tott
    rannall' on Gotlannin:
    hän lausuu: "Ruotsiin lähden nyt,
    tuon kullan kaunihin."
        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

    He silkkiseilit käärivät
    mastoihin kultaisiin
    ja Ruotsin maalle lähtevät
    Tukholman kaupunkiin.
        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

    Hän keskess' asepihojen
    sonnustaa pukuaan
    ja linnaan astuu Tukholman
    luo Ruotsin kuninkaan.
        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

Kenenkään mieleen ei juolahtanut kysyä, kuinka laulaja saattoi niin
ilmeisesti totuutta vääristellen kertoa Tukholman linnasta, vaikka
kosinta olikin tapahtunut Raseporissa. Ruotsin kuninkaan olisi pitänyt
olla Tukholman linnassa, joten oli luonnollista, että laulaja tai
runoseppä antoi hänen siellä esiintyä. Satunnaisista ja vähemmän
tärkeistä seikoista ei huolittu niinkään, kunhan itse pääasia tuli
kohdalleen, ja siksipä ovatkin historialliset kansanlaulut vaan
yleispiirteissään tosia. Kosinta oli tässä pääasia, mutta paikka tuli
siinä yhtä vähän kysymykseen kuin taulussa liina. Alustaa tarvittiin,
mutta kukaan ei pitänyt väliä, oliko se puuta tai kiveä, kunhan kuvan
pääpiirteet vaan olivat tosia ja tunnettavia.

Laulaja jatkoi karttuneella innolla, kuta enemmän huomasi laulunsa
miellyttävän:

    Ja Iivari Akselinpoika Tott
    ovesta astuvi,
    ja Kaarlo, Ruotsin kuningas
    edessään seisovi.

    "Hei, terve, Kaarlo kuningas,
    kuningas Ruotsin maan,
    annatko mulle tyttäres',
    jos lienen vertojaan?"

    "Jos tytärtäni pyydätte
    kotinne vartijaksi,
    niin karkoittakaa Kristian
    ja samoin piispaa kaksi!"
        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

Kaikki yhtyivät loppusanoihin:

        Gotlannin merta ankaraa hän kyntää.

Miehen lopetettua tuli hetkiseksi hiljaisuus. Kukin mietiskeli
itsekseen laulun sisällystä. Vihdoin otti Pietari värjäri sananvuoron
kohottaen oluthaarikkaa.

"Niinpä kävi, että Iivari-herra sai todella kuninkaan tyttären, mutta
antaako hän kuninkaalle Ruotsin valtakunnan, sen saamme nähdä."

Asemiehen silmät vilkkuivat ympäri seuran, kunnes pysähtyivät
värjäriin.

"Sanonpa sen", lausui hän sitten, "ettei Iivari-herra eikä hänen
veljensä, Eerik-herra, vaikka onkin valtakunnanhoitaja, anna
valtakuntaa Kaarlo-kuuinkaan käsiin, ellei heitä siihen pakoteta...
Mutta meissä on miestä häntä pakottamaan, jos niin tarvitaan... puhunko
oikein, Pietari, vai mitä te sanotte?"

"Oikein, oikein!" lausui Pietari tyhjentäen haarikkansa, "ja minä annan
viimeisen oluttynnyrini tapin Niilo-herraa ja hänen miehiään varten!"

Juotiin vielä kerta ankaran ritarin, Niilo Sturen kunniaksi, ja sitten
alkoivat miehet haastella pienissä ryhmissä. Silloin nousi asemies
seisoalleen aikoen lähteä. Hänen piti mennä herransa luokse, joten ei
voinut kauempaa viipyä. Muitten ilo ei siitä kuitenkaan häiriintynyt,
vaikka he olisivatkin kernaasti pitäneet iloisen asemiehen joukossaan.
Mutta samassa tulikin tupaan lisää vieraita, sekä asemiehiä että
talonpoikia, mikä teki hänen lähtönsä vähemmin huomattavaksi.

Tämä kulki lauleskellen tietänsä ja oli pian kaupungin ulkopuolella.

Hän astui sitä maantietä pitkin, joka vie kaupungista pohjoiseen,
Hofdestan niityn poikki Skultunaan päin, josta oli jo niin monta kertaa
kulkenut aseellisia joukkoja sekä rahvasta että ritareja mittelemään
miekkoja keskenään. Hänen vasemmalla puolellaan solisi Svartån joki
kiitäen hurjalla kiireellä rantainsa varjoisain puiden välitse, ja
hänen päänsä yllä ajoi myrsky pilvenjänkiä tummalla syystaivaalla.
Metsä huokaili, notkot ulvoivat, ja ilmasta kuului valtavaa, pauhaavaa
siipien suhinaa, ikäänkuin mahtavat ratsujoukot olisivat näkymättöminä
ajelleet avaruudessa.

Asemieheen ei tämä näyttänyt ensinkään pystyvän. Hän asteli
rauhallisesti ja tanakasti eteenpäin. Mutta äkisti hän pysähtyi ja
rupesi kuuntelemaan. Tavallisen ihmisen olisi ollut mahdoton mitään
huomata, mutta mies oli tottunut myrskyihin ja hänellä oli tarkka
kuulo. Hän hiljensi käyntiään ja kulki melkein hiipien erään suuren
puun luokse, joka kasvoi muutaman suunnattoman kiven vieressä.

Hän ei ollutkaan kauan kiven luona odottamassa, ennenkuin törmän alta
rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja kohta nousi maantielle tumma
haamu, joka katseli varovasti ympärilleen ja läksi hiipien pohjoiseen
päin.

Mies lähti myöskin kiven luota seuraten varjoa. Hänen suonensa ja
jäsenensä olivat niin jäntevät ja hänen käyntinsä niin keveä, ettei
pieninkään ääni ilmaissut häntä, vaikka hän kulki jokseenkin läheltä
veneellä tullutta astuen vähän syrjässä. He kulkivat siten kunnes
saapuivat eräälle pienelle yksinäiselle kappelille, joka oli rakennettu
tänne kappaleen kaupungista ulommaksi ja jota kutsuttiin pyhän Yrjänän
kappeliksi. Kaupungin ympärillä oli kokonaista neljä sellaista
kappelia, että matkustajat saisivat kaupunkiin mennessään tai sieltä
tullessaan toimittaa niissä rukouksensa. Vähän itäänpäin Yrjänän
kappelista oli Pitkäaholle ja Taalainmaahan vievän koillisen tien
varrella pyhän Ursulan kappeli, vielä idempänä oli Badelundin harjun
syrjässä pyhän Olavin kappeli, ja kaupungin länsipuolella oli pyhän
Kertun kappeli.

Varovasti hiipinyt varjo katosi pyhättöä ympäröiväin puiden alle.
Asemies ei uskaltanut mennä lehdon edustalla olevan kentän yli, vaan
kätkihe erään risukasan taakse, josta voi pitää silmällä kappelia ja
sen ympäristöä.

Kului hetkinen, ettei tapahtunut mitään hiukankaan epäilyttävää, eikä
asemies saanut mitään vahviketta epäluuloonsa, joka oli nähtävästi
saanut hänet tänne lähtemään.

Silloin kuului lähestyväin hevosten poljentaa. Asemies ei voinut niitä
nähdä eikä uskaltanut kumartua liian kauas eteenpäin, sillä hän näki
kappelin vieressä piilevän varjon liikahtelevan etummaisten
puunrunkojen välissä.

Hänen ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kauan, ennenkuin kuuli erään
miehen astuvan mäenrinteen kuihtuneen nurmikon yli, ja samassa hän
näkikin hänen lähestyvän lehtoa ja lausuvan hiljaa, mutta kuitenkin
käskevästä nimen:

"Sigge!"

"Teidän armonne!" vastattiin lehdosta, ja sinne mennyt varjo tuli esiin
kumartaen nöyrästi, jonka jälkeen molemmat menivät puiden alle.
Asemies katseli nyt vuorostaan selvällä kärsimättömyydellä ympärilleen.
Hän halusi tietysti lähestyä kappelia, mutt'ei uskaltanut, sillä
viimeksi mainitun seurue olisi hänet huomannut. Hänen terävä silmänsä
huomasi kuitenkin tähtien heikossa valossa, että risukasasta alkoi
puolikehän muotoinen syvennys maassa -- tehty arvattavasti kevät- ja
syys-veden johtamista varten kappelista -- joka kulki oikealle lehdon
ympäri. Arvelematta asettui hän pitkäkseen tuohon kosteaan uomaan ja
alkoi madella sen pohjaa myöten hyvin hiljaa mutta varmasti eteenpäin.

Yritys onnistuikin odottamattoman hyvin. Hän pääsi pian kentän yli ja
tuli puiden varjoon, jossa hiipi varovasti kappelin pienelle ikkunalle.

Siellä keskustelivat molemmat varjot, ylhäinen ja nöyrä keskenään.

"Missä sukulaiseni, herra Niilo Eerikinpoika on?" kysyi edellinen.

"Sitä en tiedä, teidän armonne", vastasi jälkimmäinen, "mutta herra
Eerik Akselinpoika on useiden neuvosherrain kanssa kaupungissa. He ovat
keskustelemassa herra Niilo Sturen kanssa piispantalossa."

"Jumalan nimessä, miksi ei veljeni, David-herra, ehkäissyt sitä
purona...!" huudahti ylhäinen mitä suurimmalla katkeruudella ja
suuttumuksella. "Silloin kun ritari ratsasteli pakolaisena metsissä
vaan muutamia miehiä mukanaan, ja kun hänellä oli kolmesataa
parhaintani seuranaan... silloin se olisi ollut helppo tehdä...? Nyt se
on myöhäistä!"

Tuli pieni hiljaisuus.

"Mahtava oli Tord-marskikin, ja kaikkien vihollistensa kauhistus",
sanoi joen toiselta puolelta tulleen ääni, "mutta niin mahtava kuin
olikin, hänkin kukistui?"

"Mitä tarkoitat, mies?" kysyi toinen äkkiä.

"Sitä teidän armonne, että hyvä pää voi saada aikaan paljon, josta
mahtava ei tiedä uneksiakaan!"

"Marski, Tord-herra... hänet murhattiin sängyssään yöllä. Hänet murhasi
miestensä päällysmies... rupeisitko sinä herra Niilo Sturen
palvelukseen?"

Pitkä venytetty "ei" tuli vastaukseksi tähän kysymykseen.

"Sano pian siis, mitä arvelet, jos luulet voivasi olla minulle avuksi
ja lohdutukseksi onnettomuudessa... Liian myöhään, liian myöhään
käsitin sokeudessani viisaan Helmichin sanat, että tämä oli vaarallisin
viholliseni!"

"Liian myöhäistä ei vielä ole, teidän armonne", lausui mies ponnella,
"minä ja veljenne, David-herra, tunnemme perinpohjin tuon
herkkäuskoisen herran, jolla oli kuolemaansa enää vaan kirkkaan
miekanteräni verta matkaa... Ja yhtä liki on hän tuleva vieläkin
kerran, sen vannon Herrani puun kautta!... Miten se tapahtuu, jää minun
asiakseni, mutta siihen saatte luottaa, että se tapahtuu. Kun palaatte
matkaltanne etelään, luulen, että silloin on kankeana, mikä nyt on
virkeänä."

Tuli taas hiljaisuus.

Ulkopuolella kuunteleva asemies ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Hän
leikkasi vielä reijän pergamentti-ikkunaan kuullakseen paremmin. Mutta
päästyään täyteen selvyyteen siitä, mitä konnantöitä siellä
suunniteltiin, tuli hänelle kovin vaikeaksi olla niin hiljaa, kuin
tässä oli välttämätöntä. Hän älysi kuitenkin, ettei saattanut mitään
tehdä tällä kertaa heitä kohtaan, ja kun hänen täytyi päästä heidän
juontensa perille, sai hän senverran malttia, ettei syyttä suotta
syössyt itseään tuhoon.

Mies alkoi ensiksi puhua.

"Veljenne, David-herra", sanoi hän, "on luvannut minulle talon ja
tilan."

"No... senpä luulen sinun ansainneenkin! Miehet, joiden kilpimerkkinä
on häränsarvet, eivät unhota helposti ystäviään eivätkä kitsastele, kun
heitä on palkittava."

"Te siis vahvistatte muiden sukulaistenne kera David-herran
lahjoituskirjeen, herra arkkipiispa?"

"Varmasti, varmasti, mies!"

"Pyydän kuitenkin enemmän!"

Oli mahdoton nähdä, minkä vaikutuksen tämä sana teki. Mutta kotvasen
perästä kuului arkkipiispa kysyvän niin soinnuttomalla ja värittömällä
äänellä, kuin asia olisi ollut hänestä vähäpätöisin maailmassa:

"Mitä?"

"Rälssikirjan itselleni ja jälkeentulevaisilleni!" vastasi mies
ripeästi.

Siihen ei arkkipiispa vastannut mitään, ja aatelismiehen kokelas lausui
taas:

"Työstä palkka, tyhjästä ei mitään, arkkipiispa! Suorittamani työ
vaatii miehensä... jos teillä on joku, joka sen paremmin toimittaa,
niin pankaa hänet...! Panen alttiiksi henkeni... onhan se yhden
kynänpiirron arvoinen teidän kädestänne."

"Sinä olet kunnianhimoinen, mies!... Miksen oppinut sinua ennen
tuntemaan?"

"Teidän armonne... Te muistanette, kuinka vähän veljellänne,
David-herralla, on kuitenkin ollut teille sanottavaa... nyt, hädän
hetkenä te opitte ystäviänne tuntemaan!"

Arkkipiispa huudahti, ja hänen äänessään oli sekä kiukkua että
kummastusta, sekä vastenmielisyyttä että pyyteitä.

Röyhkeä asepalvelija uudisti vaatimuksensa odotettuaan turhaan selvää
vastausta.

"Olen kunnianhimoinen, sanotte -- ja olette oikeassa, niin olen. Ja
voitteko sanoa, arkkipiispa Jöns, voitteko sanoa minulle, mikä on
eroitus minun ja -- teidän välillänne? Me uurastamme samaa asiaa, te
käytätte itsenne ulkopuolella olevaa asetta... minä taasen suoritan
itse tekoni... Te kuulutte vanhaan sukuun, te olette saanut hallita
Ruotsin maata!... No, niin korkealle en minä pyri, minun toivojeni
määrä on vaan tulla teidän veljenne veroiseksi. Ja siitä saatte olla
varma, ettei hänen ja minun välilläni ole muuta eroitusta -- kuulkaa,
ei mitään muuta kuin se, että hänellä on oikeus pitää kilvessään sitä
merkkiä, joka on minulle ommeltu nuttuun, koska olen hänen
palvelijansa... Talon olen ansainnut jo menneinä vuosina... uudet
palvelukset vaativat arvoisensa palkan, ja sen palkan tahdon jo
edeltäkäsin. Sanokaa siis, mitä tahdotte, arkkipiispa... minä suostun
siihen, että aatelis- ja kilpikirjani pannaan vaarallisimman
vihollisenne henkeä vastaan!"

"Mitä veljeni, David-herra, on luvannut, sen minäkin lupaan!"

"Kirjoittakaa siis alle?"

Mutta nyt oli kuuntelijan mahdoton hillitä itseään enää. Etäältä kuului
useita ääniä, jotka tuntuivat lähestyvän laulaen, ja jos mies olisi
jaksanut asiaa miettiä, olisi hän ehkä odottanut niitä, sillä ne eivät
voineet olla muita kuin kuljeskelevia talonpoikia, siis luotettavia
ystäviä. Mutta nyt ei hän ajatellut muuta kuin sitä mustaa konnantyötä,
jota kappelin sisässä sommiteltiin, jossa ostettiin ja myytiin
ihmishenkiä kuin kauppatavaraa.

Hän riensi nopein askelin kappelin seinänviertä pitkin ja syöksihe
ovesta sisään pitäen paljastettua miekkaa kädessään.

Kappeli oli ihka pimeä, ikkunoista vaan kumotti heikko valonkajastus,
niin että tulija voi erottaa keskustelijat.

"Hei, musta konna!" huusi hän, "minä kirjoitan sinulle aateliskirjan!"
ja samassa hän huitaisi miekallaan summanpäiten toista kappelissa
olijaa vastaan.

Arkkipiispan ja hänen kätyrinsä silmät olivat enemmän tottuneet
pimeyteen, joten he huomasivat oitis tulijan ja juoksivat syrjään.
Miekka halkoi senvuoksi vaan tyhjää ilmaa ja kolahti kivilattiaan
vetäen rohkean omistajansa mukanaan. Mutta notkeimpana, joustavimpana
teräksenä oli hän kohta jaloillaan taasen.

Katsellessaan nyt tarkistunein silmin ympärilleen huomasi hän miesten
kadonneen.

He olivat väistyneet sivuille koettaen kumpikin seinäänsä myöten hiipiä
ulos. Ahdistaja näytti kuitenkin olevan tottunut suurinta malttia
kysyviin leikkeihin. Hän juoksi silmänräpäyksessä takaisin ovelle.

"Älkää luulkokaan pääsevänne minulta karkuun", lausui hän sieltä.
"Teidän pitää nyt kuolla, niin totta kuin minä olen Niilo Sturen
asemies, ja kuin te elätte ainoastaan hänelle ja valtakunnalle pahaa
tehdäksenne!"

Laulava joukko saapui nyt niin likelle, että voi joitakuita sanoja
heidän laulustaan eroittaa. He tulivat odottamattomaksi avuksi
miehelle, sillä heidän loilotuksensa esti kappelissa olevia konnia
huutamasta avukseen asemiehiä, jotka odottivat kappaleen päässä tien
varrella.

    Sa kiittäös uskollisuutta.
    Jumal' asiamme menestyä antakoon,
    ja toimissamme ain' auttakoon.
    Yks' ruusunen kasvoi Ruotsin maass'
    vaan pahuus sen karkoitti poies taas.
    Se kaunis ja terve oli taimi.

Kappelissa oli pimeä kuin haudassa, eikä mies voinut suurimmillakaan
ponnistuksilla erottaa vihollisiaan. Tänä hetkenä kieppui kuitenkin
Jöns-arkkipiispan ja hänen veljensä nokkelan asemiehen henki hiuskarvan
varassa. Joutua menestyksestään huumaantuneen talonpoikajoukon käsiin
oli heille varma surma, tuskallinen ja kiduttava. Sen he molemmat
ymmärsivät, ja Jösse Eerikinpojan kohtalo Motalassa muistui verisenä
kummituksena heidän mieleensä.

Miesten laulu, jos voimme siksi kutsua sitä rääkkynää, jolla muut
säestivät yhtä esilaulajaa, joka yksinään noudatti nuottia, näytti
kuitenkin tulevan ainoaksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Sillä vaikka
mies huutaisi mitenkin kovasti kappelin ovella, saisi hän kuitenkin
tuskin ääntään niiden kuultaville, varsinkin kun myrsky vei ääntä
heistä syrjään kaupunkia kohden.

Nyt he olivat aivan kappelin kohdalla, ja korkealle kuului rallatus
marski Tord Bonden surkeasta kuolemasta, kuinka kavaltaja surmasi hänet
kesken voittoretkiänsä.

    Rakkauden hän huonosti palkitsi,
    pään hartioon asti hän halkaisi.
    Siinä raukesi Ruotsin valta.

"Kuulkaa, talonpojat, ystävät!" huusi mies, mutta ei rohjennut kääntyä
selin, vaan seisoi yhä kappeliin päin miekka iskuun valmiina.

Mutta laulu jatkui:

    Siellä voihkaten naiset valitti,
    kun, kuten Juudaskin herransa,
    Jöns petturi, viekas murhaaja,
    marskimme kavalasti surmasi.
    Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä
    Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!

"Talonpojat, ystävät!" huusi mies, minkä keuhkoista läksi.

Mutta turhaan.

Joukko oli jo ehtinyt kappelin sivu, ja esilaulaja alkoi laulaa
räikeällä äänellä laulua uudelleen. Asemies heitti toivon saada apua ja
mietti, millä keinoin saavuttaisi tarkoituksensa.

Silloin hän kuuli äkkiä askeleita takaansa. Jos tulija oli
arkkipiispalainen, oli hän mennyttä kalua; mutta hän päätti lujasti
ennemmin uhrata henkensä kuin laskea petturit menemään.

"Hollinger!" lausui silloin eräs ääni ihan hänen takanaan, "mitä täällä
teet?"

"Herran nimessä, Faste!" huusi Hollinger, "täällä sisässä on
pettureita!"

Faste hävisi silmänräpäyksessä, mutta yhtä nopeaan hyökättiin
kappelista päin Hollingerin kimppuun, ja niin vikkelä ja voimakas kuin
hän olikin ei hän voinut estää sisässä olijoita pääsemästä pujahtamaan
hänen sivuitseen pois.

He katosivat kumpikin taholleen. Mutta Hollinger ei menettänyt
hetkeksikään malttiaan. Hän erotti heti, kumpi oli arkkipiispa, ja
juoksi kovasti huutaen hänen peräänsä.

Siitä tuli ajo, joka muistutti Odinin ratsastusta, kun tämä kiitelee
syysöisin korskuvalla hevosellaan ryskien ja pauhaten metsäin ja
tasankojen yli.

Maantieltä tuli joukko nuoria talonpoikia, Faste etunenässä, juosten
häntä kohden. Hollinger huusi heille:

"Arkkipiispa on metsässä piilossa!"

Ja heti hajausivat miehet syösten pitkässä rivissä metsään ottamaan
kiinni vihattua pappia.




II.

Kosto.


Vesteråsin piispantalossa tapahtui samaan aikaan yhtä merkillisiä
seikkoja.

Paettuaan palavalta kartanoltaan lähti Niilo Sture pohjoiseen päin
Gestriklantiin. Jo täällä sai hän, valittaessaan hätäänsä rahvaalle,
niin paljon puolta, että voi ottaa haltuunsa joukon arkkipiispan
hevosia, jotka olivat siellä, sekä moniaita haarniskoita ja aseita.
Vieläpä hän sai käsiinsä koko Norrlannin nahkaveron, joka oli matkalla
arkkipiispan luo Tukholmaan. Arkkipiispan vouti ja palvelijat otettiin
vangeiksi. Sitten käytti Niilo hyväkseen otollista tilaisuutta, jonka
tämä menestys toi, suostuttaen tämänkin seudun rahvasta puolelleen, ja
saavuttikin monen helsinglantilaisenkin luottamuksen.

Arkkipiispa huomasi nyt liian myöhään pettyneensä tähän ritariin
nähden. Hän oli pitänyt häntä mitättömänä ja vaarattomana, jota hän voi
kohdella mielensä mukaan ja lyödä häntä kuten koiraa sauvallaan. Mutta
nyt hän sai lähettää 300 hyvin asestettua miestä ottamaan kiinni tätä
metsänkävijää. Hänen veljensä, David Pentinpoika, oli joukon johtajana,
ja parempiin käsiin ei arkkipiispa olisi voinut tätä asiaa uskoakaan.
David-herra vapisi himosta nähdä vanhan vihamiehensä sydänveren
vuotavan.

Mutta silloin lähti Niilo Sture väkineen metsien poikki Taalainmaahan,
ja sinne tuskin saavuttuaan sai hän väkeä niin runsaasti, että voi
ruveta hyökkäämään. Taalainmiesten etunenässä hän meni silloin joen yli
kulkien nummea myöten Vesteråsia kohden, joka linna oli arkkipiispan
veljenpojan, Eerik Niilonpoika Oxenstjernan hallussa.

Ja Vesteråsin linna joutui Niilo Sturen haltuun.

Se oli sangen tärkeä asia. Sillä nyt oli ritarin käsissä mahti, jota ei
sopinut enää ylenkatsoa. Vallassa oleville herroille, etupäässä
valtionhoitajalle, Eerik Akselinpojalle oli hän sitä vaarallisempi, kun
ei ollut ensinkään varmaa, että hän ottaisi mukautuakseen heidän
tahtonsa mukaan. Senvuoksi lähtikin Eerik-herra muutamien neuvosherrain
ja piispain kera viipymättä Tukholmasta Vesteråsiin, heti kun oli
saanut varmistetuksi valtansa pääkaupungissa. Uskottunsa, Olli Rådin
neuvokkuuden avulla hän oli saanut valtaansa Tukholman linnan, jonka
jälkeen hän, kuten sanottiin, lähetti arkkipiispan kirkkoonsa takaisin.

Mutta Vesteråsiin saavuttuaan saivat herrat sanoman, joka oli aivan
odottamaton ja joka samalla vahvisti Eerik-herran pelon Niilo Sturen
aikeisiin nähden. Tämä oli lähettänyt sanoja ympäri valtakunnan kutsuen
Ruotsin miehiä päättämään valtakunnan hallinnosta. Ja monesta
maakunnasta oli saapunutkin valtuusmiehiä. Kaikki olivat sitä mieltä,
että maassa oli jo ollut tarpeeksi herrain vaihdoksia. Nyt tahdottiin
Kaarlo-kuningas takaisin. Sitä varten laadittiin uskollisuus- ja
kutsumuskirje, jossa kerrottiin, että oli tartuttu aseisiin kuninkaan
puolesta herra Niilo Sturen johdolla, sekä pyydettiin häntä Ruotsiin
ottamaan valtakuntaa haltuunsa. Kirje lähetettiin luotettavalla
miehellä kuninkaalle Suomeen, ja Niilo-herra kirjoitti samansuuntaisen
yksityisenkin kirjeen hänelle.

Tällä kannalla olivat asiat herrain saapuessa, ja illan tullen he
kokoontuivat piispantaloon Lydekinus Akselinpojan luokse, jota
tavallisesti kutsuttiin Lydeke-piispaksi.

Suuri sali oli ylhäisiä herroja täynnä, ja kaikki olivat huolestuneen,
levottoman näköisiä. Siellä oli Eerik-herra itse kullalla kudotussa
samettinutussaan, komea miekka vyöllään ja kalliit kultakäädyt
kaulassaan. Hänen rinnallaan istui Skaran piispa, sama joka oli
Nyköpingin häissäkin.

Yhden ainoan kasvot osoittivat avomielisyyttä ja hilpeätä mieltä. Tämä
oli Niilo Sture, joka muutenkin erisi muista yksinkertaisen koruttoman
ryhtinsä vuoksi. Ja hänen pukunsakin, jona oli yksinkertainen,
tummansininen nuttu turkkiviitan alla, ilman koruneuleita, osoitti,
ettei hän nyt ollutkaan matkoilla herrashoveihin, joissa kultia,
samettia ja helmikoristeita kysytään. Hänen vyötäisiltään riippui vielä
keltaisessa vyössä raskas lyömämiekka osoittain sekin hänen sotaisia
puuhiaan.

Lydeke-piispan hovipojat kulkivat ympäri tarjoillen viiniä suurista
hopeamaljoista, ja piispa itse näytti koko olennollaan tahtovan puhua
rauhan ja sovinnon sanoja. Hän kävi yhä innokkaammaksi, kuta enemmän
Eerik-herra rypisteli tummia kulmakarvojansa, ja kuta tiukemmaksi
sanailu kävi. Kaikki oli kuin noiduttua. Viini näytti happanevan
herrain huulilla, eikä piispan ystävyyskään näyttänyt saavan sitä
makeammaksi.

"Minusta näyttää, herra Niilo", sanoi Eerik-herra, "kuin te olisitte
nyt unhottanut kaikki koreat puheenne valtakunnasta ja sen
pelastamisesta... Sillä ette mahtanekaan sitä ajatella, että
valtakunnan herrat äänettöminä katselisivat teidän matkojanne
talonpoikaisjoukon kera... älkää ymmärtäkö sanojani toisin kuin ne ovat
otettavat", hillitsi hän itsensä yrittäen hymyillä, "tahdon puhua
sydämellenne, herra Niilo, ja tiedän hyvin, etten siihen kohtaan
turhaan kosketa, senverran luulen teitä tuntevani."

"Sananne kilahtavat komealta, herra Eerik", lausui Niilo, "mutta
ennenkuin pääsemme aivan selville keskenämme, täytyy teidän vähän
tarkastaa puhettanne kanssani, sillä siihen on totuutta ja valhetta
eriskummallisella tavalla yhteen sekoitettu."

"Valhetta... herra Niilo?" huudahti Eerik Akselinpoika, ja hänen
äänensä ja salama hänen silmissään ilmaisi riittävästi, kuinka vähän
puuttui, ettei hän menettänyt malttiaan.

"Niin, valhetta!" lausui Niilo, "sillä valhetta on puhua sydämestä ja
tunteista valtakunnan tähden, ellei niitä todellisuudessa ole
olemassa."

"Mitä minun siis tulisi mielestänne tehdä?" kysyi valtakunnanhoitaja
kiukusta vapisevin huulin.

"Jos te todellakin harrastatte, mitä olette sanonut ja yhä sanotte, --
jos harrastatte valtakunnan menestystä... niin, luovuttakaa
valtakunnanhoitajan-virkanne Kaarlo-kuninkaan käsiin ja liittykää
minuun ja Ruotsin rahvaaseen."

"Taas tuo vanha laulu", virkkoi eräs neuvosherroista, Eerik-herran
kääntyessä harmistuneena toisaalle. "Te haluatte ruveta uudeksi
Engelbrektiksi, herra Niilo, te aiotte vetää talonpojat taasen
niskoillemme... Toivon kuitenkin, että sitä ennen tapahtuu jotakin,
joka saattaa teidän suuret tuumanne häpeään."

Hehkuva puna peitti nyt yksinäisen Niilo-ritarin posket, ja hän silmäsi
puhujaa niin ylevällä ja voimakkaalla katseella, että tämä vuorostaan
punastui ja vetäytyi syrjään. Mutta ennenkuin Niilo ehti mitään lausua,
otti Skaran Hannu-piispa sananvuoron.

"Älkää pahastuko, herra Niilo", sanoi hän, "meidän kaikkein mielipide
on, että yrityksenne hajottaa ja särkee, eikä mitään rakenna, ja
toivoni ja pyyntöni teille on, että mietitte, niinkauan kuin on aika.
Heittäkää yrityksenne, josta ei tule muuta seuraukseksi kuin
verenvuodatusta ja pitkällisiä vaivoja valtakunnalle."

"Riittää, riittää, jalot herrat!" keskeytti Niilo huolehtivan piispan,
"mitä minuun tulee, olen tarttunut miekkaani mitä jaloimmassa
tarkoituksessa. Mitä taasen rahvaaseen tulee, on sillä Ruotsin lain
mukaan yhtä paljon sanomista valtakunnan asioihin kuin yhdelläkään
teistä. Minun pitää miettiä, sanotte... Jumalan nimessä, te ette tiedä
mitä sanotte! Luuletteko, että olen tähän kevytmielisesti ryhtynyt?...
Koko elämäni on ollut kuin siihen vihkimystä, jota nyt aion
toimittaa... Ei, minulle olisi ikuiseksi häpeäksi, jos kauemmin
toimetonna katselisin, kuinka Ruotsin herrat, toinen toisensa jälkeen
nousevat mellastamaan Ruotsin valtakunnassa, raastaen ja hävittäen sitä
kuin omaa omaisuuttansa... Ei, niin totta kuin tahdon ritarikilpeäni
kunnialla kantaa, teen siitä pelistä lopun... Lain täytyy kerrankin
päästä arvoonsa, ja minä tahdon olla lain vartija, niin totta kuin
Jumala ja pyhä Eerik kuningas minua auttakoon!"

Hän puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että se jotakin vaikutti
noihinkin miehiin, joiden lakina ei yleensä ollut muu kuin itsekkyys ja
mielivalta. On merkillistä, mutta kuitenkin totta, että juuri niistä
miehistä, joiden näinä aikoina oikeastaan olisi pitänyt olla lakia
turvaamassa ja pystyssäpitämässä, etusijassa voitiin sanoa, että "laki
istui keihään nenässä". Maan mahtavilla oli, enemmän kuin luulisikaan,
lakina raaka voima. Ja tämä heidän mielivaltansa hajotti maan
pirstoihin, ja käsite "isänmaa" haihtui pois, niin että itse asiassa
ainoastaan talonpojalle oli suotu omistaa semmoinen.

Sentähden oli ja pysyi Engelbrekt kaikkina aikoina suurimmalle osalle
Ruotsin mahtavia suuruutena, jota he eivät voineet muuten käsittää kuin
raakana voimana, joka kerran saattoi koko valtakunnan horjumaan
perustuksiaan myöten.

Salissa syntyi hiljaisuus, kun tuo avomielinen ritari oli lopettanut
puheensa. Itse pelokas Lydeke-piispakin unohti viitata hovipoikiaan
kiiruhtamaan esiin juomasarvinensa. Eerik-herra katseli suoraan
eteensä, ikäänkuin tarkkaan punniten puhetta, mutta hänen kulmakarvansa
vetäytyivät samalla yhä enemmän kokoon, ja lopuksi katsahti hän Niiloon
lausuen:

"Tämä on kapinoitsijan puhetta... te olette pois suunniltanne,
herra Niilo!... Ajatelkaahan toki, minä olen valittu Ruotsin
valtionhoitajaksi ja seison tässä edessänne valtakunnan piispain ja
neuvosherrain ympäröimänä!"

"Minä en ole poissa suunniltani", vastasi Niilo Sture, "vai arveletteko
te, että valtionhoitajalla voi olla enemmän valtaa kuin kuninkaalla?
Minä sanon teille suoraan, herra Eerik, te ette ole laillinen Ruotsin
valtionhoitaja!"

"Ritari, mitä uskallatte sanoa?" huusi Eerik-herra ja tuli hehkuvan
punaiseksi, ja kaikki muut iskivät silmänsä Niiloon, ikäänkuin hän
olisi seisonut heidän edessään valtiopetoksesta syytettynä.

"Peruuttakaa, peruuttakaa sananne, herra Niilo!" kiiruhti Lydeke-piispa
torjumaan myrskyä, joka uhkasi puhjeta esiin. "Te sallitte lämpimän
sydämenne viedä itsenne liian pitkälle, liian pitkälle!"

"Ei, en kirjaintakaan peruuta", vastasi Niilo ja oli yhtä tyyni, kuin
vastustajansa olivat kiivaita, "minä toistan sen, Nyköpingin vaali
täytyy Ruotsin kansan vahvistaa, taikka en minäkään tunnusta teitä
koskaan valtionhoitajaksi, herra Eerik!... Siinä te katsotte asioita
väärässä valossa... Ruotsin herrat eivät voi mitään ilman Ruotsin
talonpoikia. Ne seisovat yhtä oikeutettuina vastakkain ja laki päättää,
kellä oikeus on puolellaan."

Eerik-herra oli vaiti, mutta neuvosherra, joka äsken oli myrskyn
alkanut lausui:

"Ja laki painaa talonpoikien puolelle... niin, teidän ei tarvitse sitä
sanoa, me osaamme laulun ilmankin."

"Mutta minä tahdon sen laulaa, niin että molemmilla korvillanne voitte
kuulla, että laki on laki ja teidän terävät puheenne eivät siinä mitään
voi... Rahvaalla on laki puolellaan, jo sekin, että Kaarlo-kuningasta
huudetaan, sitä todistaa. Sillä ainoastaan ruotsalaisen kuninkaan
avulla voi Ruotsi päästä kaikesta levottomuudesta ja eripuraisuudesta."

"Tahi myöskin rahvaan valitseman valtionhoitajan avulla?" virkkoi
pistävästi itsepäinen neuvosherra. "Ja te itse, Niilo-herra, olette kai
sitten Ruotsin valtakunnan oikea hoitaja."

Mutta taas täytyi hänen laskea katseensa Niilo Sturen leimuavan katseen
edestä, vaikka hän pisteliäällä hymyllä koetti salata, kuinka syvästi
ja voimakkaasti tuo katse häneen sattui. Eikä se ollut tuommoinen
haihtuva, pikainen silmäys, jossa vihaa ja harmia paloi, vaan siinä
vallitsi semmoinen tutkiva ja alaspainava voima, että tuo ylhäinen
herra itse oli vähällä tehdä ajattelemattoman teon ja unohtaa hetken
tärkeyden ja paikan, missä oli.

"Oikea valtionhoitaja", kuului silloin Niilo Sturen syvä ja sointuva
ääni, "on minun ajatukseni mukaan se, joka lakien turvissa voi saattaa
levon ja rauhan valtakuntaan, ja se ei voi tapahtua kansaa vastaan vaan
läheisimmässä yhteydessä sen kanssa. Ja sentähden pysyn minä lujana
päätöksessäni... Ja te, herra Eerik, liittykää te minuun ja rahvaaseen,
jos niin tahdotte, joll'ette niin teidän täytyy luopua arvostanne! Mitä
muutoin puhutte minulle Engelbrektistä, niin tahdon minä jokaiselle
kuuluvasti sanoa, että korkein kunniani on, jos jossakin määrin voin
olla hänen kaltaisensa!"

Nyt astui eräs nuori ritari esiin. Hän oli vähän lihavanläntä, mutta
muotonsa osoitti vilpittömyyttä ja avomielisyyttä ja hänen suurista,
säihkyvistä silmistään loisti elämänhalu ja rohkeus. Hänellä oli yllään
vaaleansininen samettipuku, johon Vasa-suvun vaakuna oli hopealla
kirjailtu, ja miekkansa riippui mustasta kultatähdillä koristetusta
vyöstä. Hän näytti jonkunlaisella mielihyvällä katselevan uljasta
ritaria, joka valtionhoitajan ja maan mahtavien edessä uskalsi lausua
nuo jalot sanat, mutta samalla näytti hänellä olevan halu vaatia hänet
kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta.

Hän oli nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa), Kettil-piispan veli ja
jalon herran Kaarlo Kristerinpojan poika, vanhan drotsin pojanpoika.
Koko hänen sukunsa asema ja pyrkimykset sekä haen omat perityt
mielipiteensä saattoivat hänet ihan itsestään kuulumaan uniooni- eli
tanskalaispuolueeseen, ja ennen kaikkea täytyi hänen vastustaa
jokaista, joka ajoi rahvaan asiata, koskapa se kieltämättä suoraan soti
niitä periaatteita vastaan, joita hänen sukunsa aina oli kannattanut.
Mutta yhtäkaikki osoittivat hänen kasvonpiirteensä jonkunlaista
kevytmielisyyttä, avointa ja raitista iloisuutta ja leikillisyyttä. Hän
ei oikeastaan näyttänyt taipuvaiselta paljon mietiskelemään, hän oli
luotu ottamaan asiat vastaan semmoisinaan ja käyttämään voimaa, missä
sitä tarvittiin, mutta aina ikäänkuin enemmän leikillä kuin todella,
olipa asia kuinka vakavaa laatua tahansa.

"Minua ilahuttaa, että olen oppinut teitä tuntemaan, herra Niilo",
sanoi hän, samalla astuen tämän eteen, "sillä kuulinpa usein veljeni,
Kettil-piispan, Jumala olkoon armollinen hänen sielullensa, puhuvan
teistä, mutta kautta hyvän miekkani, olkaa varuillanne, sillä mikäli
minä jotakin ymmärrän, on kai Ruotsin ritareillakin jotain merkitystä!"

"Siinä puhutte totta, herra Eerik Kaarlonpoika", vastasi Niilo,
"Ruotsin ritarit ovat kaikki kaikessa, jos he oikein tahtovat käsittää
suuren ja jalon tehtävänsä seistä Ruotsin kansan etunenässä. Mutta
ajatelkaapas, kuinka tähän asti on ollut ja kuinka Jumala paratkoon
vieläkin on laita. Ruotsin herrat seisovat kuin viholliset sitä
rahvasta vastassa, joka kuitenkin on heidän veljensä. Minä hyvin kyllä
tiedän, että löytyy semmoisia, jotka mielellään näkisivät noiden
vapaiden ja itsetietoisten talonpoikain vaipuvan orjuuteen, niinkuin
Tanskan kansan... mutta minä sanon sen varmasti, niin pitkälle ei
koskaan mennä. Ja mihin nuo talonpojat kelpaavat, sen näytti riittävän
selvästi veljenne Kettil-piispa, Jumala olkoon hänen sielullensa
armollinen, karkoittaessaan kaksi vuotta sitten Taalain miesten
johtajana maasta vieraan kuninkaan."

"Kuitenkin täytyy yhden sortua toisen alle, Niilo herra,... ja minä en
taivuta koskaan niskojani talonpojan edessä!"

"Niin sanoi setännekin, herra Eerik, ja moni muu, ja kuitenkin hänen
täytyi lannistua sen mahtavan totuuden edessä, jonka rahvaan edusmies
Engelbrekt lausui... Sellainen on totuus, herra ritari, että se ruhjoo
ja murtaa kaiken sen, mikä ei lannistu ja rakkaudella ota sitä
vastaan."

"No niin, niin arvelen minäkin, Niilo herra, totuus musertaa kaiken,
mikä ei taivu, ja talonpoika katsokoon sentähden, ettei hän uhmallaan
loihdi esiin sitä liekkiä, joka hänet itsensä polttaa. Ja täällä se
uinuu", hän löi vasemmalla kädellään miekkaansa samalla kuin oikean
etusormella osoitti sen kahvaa, "täällä on kätkettynä kipinä, joka
kerran puhkeaa liekkiin ja kuluttaa kaikki, kaikki... jotka eivät mene
pois tieltä, kun minun aikani on tullut!"

"Ja sanokaapa minulle myös, herra Eerik, mikä on se totuus, jonka
ritariksi itsenne teette?"

"Se totuus", puhkesi kiivaasti Eerik Kaarlonpoika sanomaan, "on se,
että herra on herra ja moukka on moukka, ja se, että minä tahdon elää
talossani rauhassa vanhain hyväin tapain mukaan, tarvitsematta
kuunnella kirkunaa talonpoikaiskäräjiltä... Kautta luojan, elämmekö me
nurinkääntyneessä maailmassa, jossa pään täytyy kulkea sinne, minne
jalat tahtovat, eikä päinvastoin?"

"Ei maksane vaivaa enempätä sanoja vaihdella tässä asiassa, herra
Eerik", vastasi Niilo, "yhden asian tahdon teille kuitenkin sanoa, joka
ansaitsee ajattelemista: löytyy ainoastaan yksi totuus, jonka edessä
meidän kaikkien täytyy taipua, nimittäin Ruotsin onni!... Mutta Ruotsin
onnen määrää Ruotsin laki, ja Ruotsin rahvas ei tahdo muuta, kuin mitä
laki tahtoo. Arvelenpa että teidänkin, herra Eerik Kaarlonpoika, on
taivuttaminen ylpeätä päätänne tämän totuuden edessä!"

"Laki?" huusi tämä, "niin totta kuin elän, tahdonpa nähdä sen miehen,
joka pakottaa minun tekemään muuta, kuin mitä itselleni katson hyväksi
ja hyödylliseksi... Katsokaa, siinä on laki, jolle minä pääni kumarran,
ja hyvä miekkani on opettava joka miehen käsittämään ja tuntemaan tuon
totuuden; oletteko minut ymmärtänyt, herra Niilo?"

On epätietoista, minne tämä kiivas sanasota olisi lopuksi vienyt,
jollei Eerik Akselinpoika olisi astunut väliin. Hän huomasi enemmän
kuin tarpeeksi, miten tärkeätä oli pitää rahvasta puolellansa, ja ennen
kaikkea mitä kauvemmin välttää suuttumista sen miehen kanssa, joka jo
oli saavuttanut rahvaan luottamuksen ja rakkauden. Ja sentähden oli
hänelle välttämätöntä voittaa aikaa ja koettaa estää julkista
riitautumista, joka milloin tahansa voisi syntyä, katsoen varmuuteen ja
voimaan Niilo Sturen esiintymisessä sekä niiden vihaan ja kiivauteen,
jotka olivat eli pikemmin joiden piti olla hänen omia liittolaisiaan.

Tuskin oli kukaan kaikista niistä, jotka viime vuosina olivat olleet
valtionhoitajina, ollut siinä asemassa heikommalla pohjalla kuin Eerik
Akselinpoika. Se tuli siitä, että hänen puolueensa oli kokoonpantu
osista, joita koossa piti ainoastaan sattuma eikä tarkoitusperän
yhteydestä syntynyt sisäinen voima. Toisen osan muodostivat
arkkipiispan viholliset, toisen kuningas Kaarlon ystävät. Mutta
edelliset, jotka suurimmaksi osaksi olivat semmoisia, jotka tavalla tai
toisella olivat pettyneet laskuissaan tuon ylpeän papin suhteen ja
sentähden suuttuneet häneen, voivat millä hetkellä hyvänsä kääntyä
takaisin ja uudestaan yhdistyä häneen, varsinkin jos tuommoinen
yhdistyminen näyttäisi lupaavan enemmän kuin asiain nykyinen tila, joka
valtionhoitajan omaan asemaan nähden ei ollut kehuttavalla kannalla.
Jälkimmäiset taas, jotka senlisäksi olivat paljon lukuisampia,
tulisivat varmaankin kiiruhtamaan Niilo herran puolelle, joka
julkisesti esiintyi vanhan kuninkaan puolesta. Jos nyt nuo osat
luopuisivat hänestä, niin jäisi hän melkein yksikseen aniharvojen
nojalle, jotka eivät lainkaan voisi vastustaa arkkipiispan eikä
kuninkaan puoluelaisia.

Sentähden kiiruhti Eerik Akselinpoika nyt niin paljon kuin mahdollista
lopettamaan keskustelua, jota hän oli seurannut mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella ja lopettamaan sillä tavalla, ettei suututtaisi
Kettil-piispan vaikuttavaa veljeä, eikä myöskään synnyttäisi mitään
katkeruutta rahvaan mahtavassa johtajassa.

"Se mitä täällä on sanottu", sanoi hän, "näyttää minusta hyvältä
molemmin puolin ja varmaan on oleva meille hyödyksi tuntea toisemme...
Mitä teihin tulee, Niilo-herra, niin toivon, että me vielä tulemme
rauhallisesti keskustelemaan keskenämme, ja jos asia jota te ajatte on
mahdollinen, niin ette ole pettynyt minun suhteeni. Yhtä pyydän teitä
aina muistamaan... minä olen aina tunteva velvollisuuteni
valtionhoitajana."

Oli selvää, että tämä puhe itse asiassa sisälsi valtionhoitajan
tunnustuksen heikkoudestaan ja voimattomuudestaan Niiloa vastaan, ja
tämä kyllä täydellisesti ymmärsi asian. Mutta koska hän ei sillä
hetkellä tahtonut ajaa asiataan pitemmälle, kuin jo oli tultu, tarttui
hän herra Eerikin ojennettuun käteen, ja niinpä ei enempää puhuttaisi
tästä asiasta.

Niilo läksi myös heti tämän jälkeen piispan talosta ja kiiruhti
linnaan. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä ajatuksia, ettei hän voinut
jättäytyä lepäämään, vaan käski tuoda hevosensa esiin.

Juuri kun hän ratsasti ulos linnan portista kohtasi hänet ratsastava
aseenkantaja, joka oli täyttä laukkaa ratsastanut linnalle. Se oli
Erkki, ja Niilo tiedusti häneltä, mitä tuo kova ratsastus tarkoitti.

"Kautta luojan, herra Niilo", vastasi mies, "talonpojat ovat
teurastamaisillaan erään miehen Pyhän Yrjänän kappelin läheisyydessä!"

"Teurastamaisillaan miehen... mitä tarkoitat, Erkki... minkä miehen?"

"Minä en voinut sitä nähdä, mutta kuulin Hollingerin, joka oli joukon
keskessä, huutavan: että heidän pitäisi tuoda vanki teidän luoksenne.
Se oli kuitenkin kuuroille korville puhumista, ei, sadat juopuneet
huusivat, hakatkaa palasiksi tuo ilkeä kavaltaja. Tämä tapahtui juuri
kuin ratsastin siitä sivu, ja silloin kiiruhdin teitä tapaamaan."

"Hyvä, seuraa minua Erkki!" sanoi Niilo.

Ja niin laukkasivat he katua pitkin, joka vei linnalta alas sillan yli
ja sivu piispan talon, jossa akkunat vielä olivat valaistut, ja jossa
korkeiden ritarivartaloiden voi nähdä kulkevan edes takaisin suuressa
salissa.

Kuta enemmän he lähestyivät kaupungin viimeisiä taloja, sitä selvemmin
he alkoivat kuulla epäselvää melua, joka lisääntyi ja muuttui kamalaksi
kirkunaksi samassa määrässä, kuin he tulivat lähemmäksi. Eräältä tiellä
olevalta mäeltä voivat nuo kaksi ratsastajaa katsella koko tuota
kamalaa temmellystä, josta kirkuna lähti.

Keskustan muodosti ryhmä, jota pari suitsuavaa tulisoihtua valaisi. Se
oli kuin suuri pallo, joka hitaasti vieri eteenpäin ja josta joka
taholle pisti esiin käsivarsia nyrkit lyöntiin puristuneina. Samalla
kaikki ympärillä olijat, jotka eivät voineet päästä keskelle,
tungeksivat ja hidastivat enemmän kuin edistivät eteenpäin menoa.

Sillä välin olivat he saapuneet mäkeä ylös kappelin luokse, ja soihdut
valaisivat kellastuneita puitten latvoja, kun Niilo syöksyi esiin ja
vihasta vapisevalla äänellä huusi joukkoa seisahtumaan.

Keskessä olijat eivät häntä kuulleet, mutta laitimmaiset alkoivat
huutaa "se on Niilo-herra, meidän päällikkömme." Tämä huuto levisi
salaman nopeudella yli koko joukon ja seurauksena oli, että he
seisattuivat ja keskus selviytyi esiin.

Niilo laskeutui hevosensa selästä, heitti ohjakset Erkille ja kiiruhti
keskelle piiriä, ja kohta katseli hän silmästä silmään vihollistansa,
arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernaa.

Hollinger ja talonpojat olivat hetken etsittyään löytäneet tuon
pakenevan papin, ja niin syvällä hehkui viha häntä kohtaan noiden
rehellisten miesten sydämissä, että oli tuskin mahdollista saada heitä
luopumaan kostosta, jonka he pitivät ei ainoastaan oikeutettuna, vaan
ikäänkuin Jumalan heidän käsiinsä jättämänäkin. Tosin selitti
Hollinger, että vanki olisi vietävä Niilo-herran luokse, ja että tämä
epäilemättä ankarasti rankaisisi jokaista, joka hiuskarvankaan hänen
päästään repisi, mutta se ei auttanut.

Eräs vahva talonpoika juoksi esiin ja löi arkkipiispaa. Isku sattui
olkapäähän ja useita muita seurasi, ja hänen päällystakkinsa revittiin
palasiksi. Hollinger huomasi mahdottomaksi hillitä tuota irtipäässyttä
raivoa muutoin kuin viekkaudella. Mutta hän ei ollut selvillä kuinka
menettelisi, kuitenkin tahtoi hän aluksi ainakin tuonnemmaksi lykätä
veristä murhatyötä ja sentähden huusi hän:

"Kappelille... kappelille, siellä laatikaamme kuninkaan tuomio!"

Tämä erittäin miellytti joukkoa.

"Kappelille, kappelille!" kirkuivat sadat kurkut, ja niin lähdettiin
sinne, vaikka tosin joka kolmannen askeleen perästä otettiin kaksi
askelta takaisin.

Mutta jäykkänä ja kovana, ikäänkuin raudasta taottuna, seisoi kaikesta
tuosta huolimatta arkkipiispa Jöns äkkiä ilmestyneen Niilo-herran
edessä. Sammumatonta vihaa liekehtivät hänen ylpeät silmänsä, ja hän
asetti kätensä ristiin rinnallensa asettuen semmoiseen asentoon, kuin
hän olisi vielä seisonut Tukholman linnan salissa käskien ottaa Niilo
Sture elävänä tai kuolleena kiinni ja polttaa hänen kartanonsa. Jotakin
suurta oli yhtäkaikki tuossa miehessä, jotakin semmoista, joka teki
hänet näinä aikoina ensimmäiseksi suvussansa ja kaikkien niiden
joukossa, joita tarkoitustensa tähden kutsuttiin unioonin ystäviksi.
Tämä suuruus ilmeni juuri hänen jäykkyydessään ja sitkeydessään sekä
siinä lujuudessa ja järkähtämättömyydessä, jolla hän pysyi kiinni
tarkoitusperässä, jonka oli itselleen asettanut. Ja tämä tarkoitusperä
oli hänellä korkeampi kuin kenelläkään muulla unioonin ystävällä. Voi
nähdä Ruotsin ikäänkuin häämöittävän hänen pyrkimystensä korkeimpana
päämaalina, vaikka ne vihattavat keinot joita hän käytti, pimentävätkin
hänen muutoin kirkkaan elämäntiensä, ja ympäröivät sen tummilla
varjoilla, sitä synkemmillä, kuta enemmän välikappaleet näyttävät
lopulta tulevan hänen päämaaliksensa. Ja nyt ne jo epäilemättä olivat
siksi muuttuneet, kun hän näki korkeamman päämaalinsa alasrevityksi ja
saavuttamattomaksi. Ei enää ollut ollenkaan epäilemistä, ettei hän
mieluummin olisi nähnyt vieraan kuninkaan tulevan takaisin ja ottavan
Ruotsin valtakunnan haltuunsa, kuin että joku toinen Ruotsin mies,
vaikkapa tuo niin katkerasti vihattu Kaarlo-kuningas, anastaisi sen
paikan, josta hänen itsensä oli täytynyt luopua. Ja tämä arvoton
ritari, joka hänestä oli niin vaaraton, että hän olisi voinut työntää
hänet pois tieltään, kuten tiellä oleva kivi potkaistaan pois jaloista
-- tämä ritari seisoi nyt hänen edessään suurena ja mahtavana,
kädessään Ruotsin tulevaisuus, yhtä varmana, kuin sillä hetkellä
arkkipiispan elämä ja kuolema. Tämä ajatus oli epäilemättä katkerin,
mitä milloinkaan Jöns Pentinpojan aivoissa oli liikkunut, tuhat kertaa
mieluummin olisi hän varmaankin antanut noiden raivoavien talonpoikien
repiä itsensä palasiksi, kuin seista apua tarvitsevana tuon miehen
edessä, jonka paljas olemus oli hänen häviönsä ja hänen elämänsä
toiveiden kukistus. Sentähden katseli hän niin ylpeästi ja kiukkuisesti
vastustajaansa, sentähden näytti hän aivan siltä, kuin olisi tahtonut
sanoa: "suurin onnettomuuteni on sinut kohdata!"

Niiloon vaikutti tuon langenneen suuruuden näkeminen surullisesti,
samalla kun papin silmistä palava vihan tuli, jota ei voinut väärin
käsittää, muistutti häntä siitä katalasta ja epäritarillisesta
vainoamisesta, jota hän tuolta mieheltä oli saanut kärsiä. Sentähden
oli aivan luonnollista, että hän lausui:

"Enpä luullut, Jöns arkkipiispa, että näin toisemme kohtaisimme!"

Ivanhymyyn vetäytyivät arkkipiispan raudankovat kasvonpiirteet. Se oli
hänen ainoa vastauksensa. Ympärillä seisojat alkoivat käydä
levottomiksi, ja mikään ei olisi voinut olla ärsyttävämpää heidän jo
hillittömälle raivolle, kuin tuon synkän arkkipiispan käytös jaloa
ritaria kohtaan, joka nyt häntä puhutteli. Harmin ja vihan murinaa
kuului kaikkialta ympäriltä, mutta arkkipiispaan se ei vaikuttanut
mitään. Hän seisoi katse jäykästi kiinnitettynä Niilo Stureen.

Mutta tämäkin kiivastui tuosta voimattomasta uhmasta.

"Jollei arkkipiispankaapu olisi suojananne", puhkesi hän sanomaan,
"niin, kautta pyhän kolminaisuuden, pakoittaisinpa vanhan hyvän tavan
mukaan teidät vastaamaan ilkitöistänne, joita olette harjoittanut minua
kohtaan, Ruotsin valtakunnasta puhumattakaan... En tahdo muistuttaa
teille, mitä viimeksi kohdatessamme sanoitte, mutta se on varmaa, että
jos kohtalomme olisi niin määrännyt, että minä silloin seisoin teidän
edessänne, samoin kuin te nyt minun edessäni, niin eipä paljonkaan
viimeisestä hetkestäni puuttunut..."

"Minä vastaan puolestani!" lausui arkkipiispa kuuluvalla äänellä.

"Jos ainoastaan minusta riippuisi, olisi kaikki kuitenkin hyvin",
vastasi Niilo. "Valtakunnanneuvosto on täällä kaupungissa, se
tuomitkoon välillämme siitä mitä te olette rikkonut yksityistä ritaria
kohtaan..."

"Kuka muu, kuin pyhä isä Roomassa, uskaltaa tuomita Ruotsin valtakunnan
arkkipiispaa", keskeytti pappi.

Niilo katseli hetken tuota pelotonta miestä, jonka rohkeus ei
silmänräpäystäkään horjunut, vaikka jonkun kiihtyneen talonpojan kirves
millä hetkellä hyvänsä voi ainaiseksi sulkea hänen suunsa. Eikä Niilo
voinut olla ajattelematta, kuinka toisenlaiseksi Ruotsin kohtalo olisi
voinut muodostua, jos tuo tavaton voima ja ihmeteltävä mielenlujuus
olisi palvellut Ruotsia ja Ruotsin kuningasta. Hän vastasi tuohon
kiivaaseen huomautukseen tyyneydellä, joka näytti vaikuttavan itse Jöns
Pentinpoikaankin.

"Ruotsin kansa", sanoi hän, "Ruotsin kansa tuomitsee Ruotsin
arkkipiispan yhtä varmaan kun se tuomitsee Ruotsin kuninkaankin!"

Tätä käännettä kysymyksessä ei arkkipiispa ollut ajatellut, ja Niilo
huomasi, kuinka nuo tummat silmät ikäänkuin välkähtivät, samalla kuin
ympärillä seisovain raikuva ihastuksen huuto heti vahvisti hänen
sanansa.

"Ja juuri sentähden", lisäsi hän, "juuri sentähden, että teidän täytyy
vastata töistänne Ruotsin kansalle, -- sentähden annan minä puolestani
meidän keskiset asiamme raueta."

"Nämäkö tulevat olemaan arkkipiispa Jöns Pentinpojan tuomareina?" kysyi
pappi ivallisesti ja osoitti kädellään raivoisia talonpoikia, jotka
epäilemättä olisivat syöksyneet hänen päällensä ja repineet hänet
kappaleiksi, jollei ritarin läsnäolo olisi suojellut häntä.

"Niin, arkkipiispa", vastasi tämä, "he ja heidän lapsensa tuomitkoon
teidät! Ja voitte olla vakuutettu siitä, että heidän päätöksensä on
oikeampi, kuin se, jolla te tahdoitte ottaa henkeni, kun viimeksi
tapasimme toisemme Tukholman Bykirkossa."

Sanottuaan tämän kääntyi hän ympärillä olijoihin ja kysyi:

"Mihin on arkkipiispan seurue joutunut." Sitä ei kukaan tiennyt, mutta
Hollinger kiiruhti alas tielle ja löysi pian muutamia aseenkantajia,
jotka pitivät hevosia. He olivat vetäytyneet piiloon, kun heidän
herraansa oli ruvettu ahdistamaan, koskapa oli tuskin ajateltavaa, että
he voisivat jotakin tehdä hänen pelastuksekseen, mutta niin pian kuin
ajo oli lakannut, olivat he taas lähestyneet ollakseen saapuvilla, jos
sattumasta jokin odottamaton seikka muuttaisi asiain tilaa.

Pian palasi siis Hollinger ilmoittaen, että arkkipiispan seuralaiset
olivat alhaalla tiellä.

"Minulla on kuitenkin yhtä ja toista teille sitä ennen sanottavaa,
Niilo herra", sanoi hän, ja hänen kasvonsa osoittivat selvästi, että
asia oli hyvin tärkeä.

"Koskeeko se arkkipiispaa?" kysyi Niilo.

"Häntä ja teitä!... Tahtoisin kuitenkin sanoa asiani teille ainoastaan
arkkipiispan läsnäollessa."

Niilo katseli kysyvästi milloin aseenkantajaansa milloin arkkipiispaa.
Viimein hän sanoi:

"No niin, tahdon kuunnella, mitä sinulla on minulle sanomista, ja
tapahtukoon se teidän läsnäollessanne. Olkaa siis hyvä ja astukaa
sisään kappeliin, arkkipiispa Jöns!... Ainoastaan tätä vaadin teiltä,
nykyisen valtani nojalla. Enkä vaatisi sitäkään, ellen tuntisi tuota
miestä ja tietäisi, ettei hän tyhjää puhuen eteeni tule!"

Synkkä varjo peitti arkkipiispan kasvot, mutta hänellä ei ollut mitään
keinoa välttää tätä keskustelua. Niilo-herra meni edeltä, sitten
arkkipiispa ja hänen perässään Hollinger, mutta muu joukko asettui
kokonaan vahvaksi vahdiksi kappelin ympärille ja sisäänkäytävän suulle.

Soihdunkantajat astuivat ritarin käskystä sisään ja kiinnittivät
soihtunsa kahteen molemmin puolin alttaria olevaan rautakäteen, niin
että koko kappelin sisusta tuli valoisaksi ja ikkunoista sekä avoimesta
ovesta voi nähdä kaikki mitä siellä sisällä tapahtui. Ympäröivän piirin
takana piteli Erkki omaansa ja herransa hevosta, joiden mäkivyöt
silloin tällöin välähtelivät soihtujen valossa, kun edessä seisovat
miehet liikkuivat.

Kun nuo kolme olivat saapuneet kappeliin, antoi Niilo merkin
Hollingerille puhua.

"Asia koskee teidän henkeänne, Niilo herra", alkoi tämä.

Niilo katsoi tuikeasti mieheen, ikäänkuin olisi hänen vihansa herännyt
siitä, että tämä uskalsi tuollaista puhua, mutta Hollinger jatkoi:

"Täällä, tässä pyhässä huoneessa hierottiin hetki sitten kauppaa teidän
hengestänne, Niilo herra. Kaupanhierojina oli, toisena eräs herra David
Pentinpojan miehistä, jonka te hyvin tunnette siitä ajasta saakka, kun
hän ilmoitti teille kuolemanne, ja toisena... niin, teidän terävät
silmäniskunne, arkkipiispa, eivät minua peloita, ja niin totta kuin
olen rehellinen mies, voitte olla varma siitä, että, jos kappeli
silloin olisi ollut yhtä valoisa kuin nyt, niin teidän musta verenne jo
aikoja olisi juossut sydämestänne..."

Niilo siirsi katseensa uskollisesta palvelijastaan arkkipiispaan.
Tuossa katseessa voi lukea syvää sydänsurua ja ihmettelyä, ettei
suoraan sanoisi hämmästystä, sekä samalla leimuavaa vihaa ja mitä
syvintä inhoa.

"Onpa siis totta", sanoi hän kääntymättä kuitenkaan suoraan
arkkipiispaan, jonka läsnäolosta hän selvästi kärsi, "onpa siis totta,
että missä pahaa on, siellä sitä on paljon. Te olette vannonut väärin
kuninkaallenne, sen lisäksi olette tehnyt murhapolton ja nyt olette
valmis salamurhaan. Ja kuitenkin olette erään Ruotsin jaloimman suvun
lapsia, ja sen lisäksi on teidän kansalle esitettävä Jumalan käskyjä
kaikesta siitä, mikä on totta ja oikeaa..."

Hän vaikeni, ja näkyi, kuinka rajusti hänen sisässään myrskysi ja
kuinka vaikeata hänen oli hillitä tunteitaan, jotka paisuivat sitä
korkeammalle ja sitä rajummin, kuta enemmän hänen mielessään toisiaan
seurasivat muistot kaikesta siitä, mitä tuo pöyhkeä ja kylmäverinen
pappi oli rikkonut valtakuntaa ja kuningasta ja Niiloa itseäänkin
kohtaan.

"Heittäkää hänet torniin!" huusi Hollinger, joka yhtä paljon kuin
herransakin paloi inhoa arkkipiispaa kohtaan, "heittäkää hänet torniin!
Jos vähänkään oikeutta löytyy, niin istunee hän siellä tuomiopäivään
saakka, ja sen olet sinä ansainnut, sinä pirun pappi!"

Hollingerin silmät paloivat ikäänkuin hänen pahin vihamiehensä olisi
siinä edessään ollut, hänen käsivartensa jännittyivät ja kätensä
kouristuivat nyrkkiin, ikäänkuin yksi ainoa viittaus ritarilta, hänen
herraltaan, olisi ollut tarpeeksi saamaan hänet syöksemään tuon miehen
päälle ja yhdellä ainoalla iskulla maahan kaatamaan ja musertamaan
hänet. Ja myrskyinen hyväksymishuuto ulkona olevalta joukolta seurasi
kaikkia hänen liikkeitään.

Mutta Niilo vaipui mietteisiinsä, ja vähitellen lakkasi huuto ja
hiljaisuus tuli sijaan muuttuen sitä syvemmäksi kuta enemmän sitä
kesti. Sitä häiritsi ainoastaan yksi ja toinen kipuna, joka ratisten
putosi soihduista. Kaikki odottivat, mitä ritari sanoisi.

"Mitä vastaatte tähän, arkkipiispa?" kysyi hän viimein aivan hiljaa.

"En mitään", vastasi tämä. "En mitään muuta kuin, että minä voin
vastata teoistani, mutta en ole pakotettu kellekään niistä tiliä
tekemään, kaikkein vähemmin teille...!"

Taas oli hetkisen hiljaisuus, jonka aikana Niilo herkeämättä tarkasteli
arkkipiispaa, ikäänkuin olisi halunnut löytää vähäisenkään valon
pilkahduksen parempaan päin noissa marmorijäykissä kasvoissa.

"No niinpä kuulkaa sitten, mitä minulla on teille sanottavaa!... Olisi
epäilemättä hyvä työ, jos seuraisin palvelijani neuvoa... ja te kai
hyvin kuulette, että hänen mielipidettään ovat monet muutkin... Voi
olla niinkin, että te itsekin sen mielellänne soisitte, koskapa
tiedätte, ettei teille siitä olisi mitään hengen vaaraa, mutta rahvaan
asia kyllä kärsisi siitä mitä suurinta vahinkoa ja menettäisi sen
kauniin värin, jota se tähän asti on kantanut kaikkien niiden edessä,
jotka eivät tunne sitä kamalata rikollisuuden kuilua, johon teillä on
sydäntä laskeutua... Sitä pitää välttää, sillä Ruotsin asian kuitenkin
täytyy olla tärkeämpi kuin minkään muun, ja Ruotsin puolesta
taistelijat eivät saa tahrata kunniataan yhden arkkipiispan
kukistamisella, vaikkapa satakin palkattua murhaajaa vaanisi minun
henkeäni."

Arkkipiispa ei voinut ottaa katsettaan pois ritarista. Hänen otsaltaan
loisti semmoinen ylevyys ja hänen jalot kasvonpiirteensä loistivat
jotakin niin jaloa ja suurta, että semmoinenkin mies kuin Jöns
Pentinpoika viehättyi siitä.

"Mitä minuun itseeni tulee", lisäili Niilo, "niin sanon teille tässä
kaikkivaltiaan Jumalan alttarin edessä, jossa seisomme, että heitän
henkeni hänen turviinsa. Jos hän on minut valinnut välikappaleekseen
saamaan jotakin hyvää Ruotsin maalle aikaan, niin tietää hän kyllä
minua suojella, jollei, niin henkeni on vähäarvoinen... Ja nyt nopeasti
pois täältä, arkkipiispa! Voisi tapahtua, jos teidän täällä olonne
tulisi yleisemmin tunnetuksi", lisäsi hän matalalla äänellä, niin että
ulkona olijat eivät voineet häntä kuulla, "voi tapahtua, ettei
minullakaan olisi valtaa silloin pelastaa henkeänne! Hollinger tuo
esiin arkkipiispan hevoset."

Hollinger meni täyttämään herransa käskyä, ja muutaman silmänräpäyksen
perästä kuultiin arkkipiispan seuralaisten lähestyvän kappelia.
Talonpojat tunkeutuivat oven ympärille heittäen kapean käytävän auki
hevosten luo.

Niilo kulki arkkipiispan rinnalla joukon läpi ja niin villinä kiiluivat
oluesta ja intohimoista kiihtyneiden talonpoikain katseet, että
arkkipiispan kyllin selvästi piti huomata, että hän hengestään sai
kokonaan kiittää jaloa vihamiestään.

Kun arkkipiispa viimein oli valmiina nousemaan hevosen selkään, sanoi
Niilo hänelle:

"Antakoon Jumala teille tekonne anteeksi, arkkipiispa Jöns...! Ja
ottakaa nämät sanat minulta ikäänkuin muistoksi tästä hetkestä: Ruotsin
asia on mahtavampi ja suurempi kuin, että te sen voisitte rikki murtaa,
kuinka hyvänsä te juonianne kehrännettekin."

Arkkipiispa heittäytyi satulaan ja ratsasti seurueineen pois, synkkänä
ja mustana kuin ukonpilvi.

Niilokin nousi hevosensa selkään ja ratsasti Erkin kanssa takaisin
kaupunkiin.

Mutta vasta hetken kuluttua siitä kun tämä merkillinen tapaus oli
alusta loppuun kulkenut, lähti muu joukko liikkeelle ja laulaja lauloi
muiden häntä säestäessä:

    Siellä voihkaten naiset valitti,
    Kun kuten Juudaskin herransa,
    Jöns petturi, viekas murhaaja,
    Marskimme kavalasti surmasi.

    Jumal' armias, Poika ja Henki Pyhä
    Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä.




III.

Neiti Päivänsäde.


Seuraava päivä koitti ja lupasi tulla yhdeksi noista ihmeen ihanista
syyspäivistä, joita pohjoismaat voivat tarjota, jolloin lämmin sää ja
verrattomat värivaihdokset puiden kirjavissa latvoissa mieltä
viihdyttävät.

Valtionhoitajan kortteerin edustalla olivat hänen seuralaisensa,
nähtävästi valmiina ratsastamaan pois kaupungista, ja vähän matkan
päässä heistä seisoi joukko aseellisia talonpoikia keskustellen
keskenään, ja samalla aina väliin katseillaan tarkastellen noita
ratsastavia aseenkantajia. Viipyi kauvan, ennenkuin valtionhoitaja
näyttäytyi, mutta vihdoin hän tuli, komeilla näädännahkaturkeilla
varustettuna, ja hänen komeasti varustetun hevosensa talutti sitä
pitelevä hovipoika hänelle.

Kun hän huomasi talonpojat, tervehti hän ystävällisesti heitä, mutta he
seisoivat hiljaisina eikä heillä näyttänyt olevan paljon halua vastata
tervehdykseen. Ystävällinen ritari ei puolestaan ollut tuota
huomaavinaan, vaan nousi nopeasti hevosensa selkään, joka ylpeänä
pöyhisteli ylhäisen taakkansa alla.

Hiljaista ravia ratsasti valtionhoitaja katua eteenpäin, kun yht'äkkiä
ratsumies tuli täyttä laukkaa meren puolelta ja kiiruhti hänen
luokseen. Se oli Olli Råd.

"He tulevat, herra Eerik!" sanoi hän seisattuen valtionhoitajan
rinnalle.

Tämä, jonka ajatukset olivat varmaankin toisissa asioissa kiinni, kysyi
ihmetellen:

"Kutka tulevat?"

"Neiti Päivänsäde", sanoi Olli naurahtaen.

Nyt näytti Eerik herralle asia valkenevan.

"Ah", huudahti hän, "ratsastakaamme heitä vastaan!"

He ratsastivat alas järvelle, mutta muut seuralaiset jäivät herransa
viittauksesta paikoilleen.

Siellä alhaalla lähestyi myötätuuleen suuremmanpuoleinen alus, jonka
peräkeulalla näkyi kaksi naista ja kolme lasta, samalla kun etukeulalla
kaksi uljasta miestä seisoi katsellen maata.

Toinen heistä jätti kohta paikkansa ja meni miesten luo, ja alus oli
nyt jo niin likellä maata, että selvästi voi huomata sen suuren
vaikutuksen, mikä hänellä oli nuorempaan naisista, kun hän heitä
lähestyi. Hellempää neidon hymyilyä ei voi olla kuin se, minkä ritari
osakseen sai. Vanhempikin naisista hymyili, mutta hänen hymyilynsä oli
aivan toista laatua ja koski selvästi yhtäpaljon neitoa kuin
ritariakin.

Nyt he katsoivat maalle ja Eerik-herra nosti kohteliaasti, tervehtien
hattuaan, ja kohteliaasti hänen tervehdykseensä vastattiinkin, sitten
hän laskeutui alas hevosen selästä heittäen ohjakset Ollille ja käveli
alas maallenousupaikalle.

Veneessä olijat olivat rouva Briita Kaarlontytär lapsineen ja neiti
Ingeborg Åkentytär (Tott), jotka nyt tulivat tervehtimään edellisen
miestä, herra Niilo Sturea. Nuori ritari, joka näytti suuresti
miellyttävän neiti Ingeborgia, oli herra Steen Sture. Aluksen
etukeulalla, kun se laski rannalle, seisoi Brodde.

"Onneni salli minun viipyä niin kauvan kaupungissa, että sain
tilaisuuden sanoa teidät tervetulleeksi, rouva Briita", lausui
valtionhoitaja kohteliaasti, ojentaen kätensä Briita-rouvalle
auttaakseen häntä ylös veneestä.

Briita-rouva otti tuon mahtavan herran ritarillisen palveluksen
ylevällä ryhdillä vastaan. Steen-herra tarjosi käsivartensa
Ingeborgille ja valtionhoitaja hymyili sille innolle, millä nuori herra
koetti tehdä ylösnousun hänelle niin mukavaksi ja helpoksi kuin
mahdollista.

"Nyköpingin hääleikit, arvelen minä, kestävät yhä vielä", lausui hän.
"Neiti Päivänsäde ei ole menettänyt sulhaspoikaansa!"

Hieno puna kohosi neidon liljanvaaleille poskille, ja hänkin hymyili
katsahtaen kirkkailla silmillään Steen herraa, ennenkuin käänsi ne
setäänsä.

"Teidänkin muistossanne, setä, näyttävät ne vielä olevan, koskapa
muistatte nimen, jonka siellä sain."

"Niin ja kukapa voisikaan unohtaa sen pienen seppeleen, joka sulle
hankki tuon nimen, arvelet kai Ingeborg... Minun tietääkseni olet
ensimmäinen, joka olet koristanut kiharasi noilla pienillä kukkasilla,
jotka näissä seuduin eivät ole arvoon päässeet... tarkoitan, että
täälläpäin kutsutaan niitä pirunsilmiksi... otat kai tämän kiitokseksi,
neiti Päivänsäde?"

"Oletteko kuullut laulua neiti Päivänsäteestä, uljas ritari?"

"En", vastasi tämä kummastuneena ja lisäsi, "kuinka tulitte
ajatelleeksi tuota laulua, herra Eerik?"

"Tuskin tiedän sitä itsekään", vastasi Eerik-herra nauraen, "kenties
nimien yhtäläisyys saattoi minut ajattelemaan tuota laulua, jonka
lapsuudessani monet kerrat kuulin... muistan ainoastaan muutamia
säkeitä..."

"Ja ne kuuluvat?"

Keijukuningas rakasti neiti Päivänsädettä, mutta sitten tuli
käärmekuningas ja teki lopun rakkaudesta, ja itku ja nauru tuli ilon ja
riemun sijaan... Näin se kuuluu...

    Käärmekuningas neidolle taikajuoman toi.
          Kun nuori mä oon.
    Ja neidolta poski se vaaleni... voi!
          Niin lehdossa ratsastelen.

    Ja hautaan tuo Päivänsäde mullattiin
    Mut' käärmekuningas tiesi minne se haudattiin.

    Ja neidon hän haudasta kaivoi pois.
          Kun nuori mä oon!
    Ja kuolleena linnaansa neidon hän toi.
          Niin lehdossa ratsastelen.

"Ja siinäkö on loppu?" kysyi Steen.

"Siinä on loppu!" toisti Eerik-herra. "En muista enempää."

Sillä välin kun näin vähitellen kohottiin rannasta ylemmä, oli eräs
miehistä kiiruhtanut linnaan ilmoittamaan Briita-rouvan tuloa ja nyt
nähtiin Niilo-herra sieltä tulevan vaimoansa vastaan. Valtionhoitaja
seurasi edelleen mukana ja Olli ratsasti herransa hevosen kanssa
pikkusen matkan päässä takana. Mutta heti kun Niilo-herra oli saapunut,
erosi Eerik-herra.

Kohtelias hymyily oli vielä hänen huulillaan, mutta äänenpaino, jolla
hän puhui, oli kuitenkin huomattavasti kylmä. Niilo oli enemmän
mieleltään surullinen, kuin hänen kenties olisi pitänyt olla
tavatessaan kaunista vaimoansa.

Heti senjälkeen oli Eerik-herra taas yhtynyt seurueeseensa ja ratsasti
nopeata ravia Tukholmaan vievää tietä myöten. Itse hän ratsasti hyvän
matkaa miestensä edellä ja ainoastaan Olli Råd ajoi hänen rinnallaan.

"Sinä olet oikeassa", sanoi hän palvelijalleen, "nuori mies on
sidottu!"

"On kysymys ainoastaan siitä, ovatko kahleet kyllin lujia vetämään
hänet Niilo-herran luota teidän puoleenne", lausui Olli hyvin
epäilevästi.

"Ja minkätähden ne eivät sitä olisi...?"

"Niin, miksi... sitä on kyllä vaikea sanoa, mutta semmoisilta ne
minusta näyttävät, nuo herrat, sekä Niilo että Steen, että he varmaan
ennen luopuvat hengestään, kuin hylkäävät sen asian, jonka puolesta he
taistelevat."

Eerik-herra ei vastannut siihen mitään, vaan ratsasti hetken äänetönnä
katsellen jäykästi eteensä tielle, jota he kulkivat.

"Jotakin täytyy kuitenkin tehdä", sanoi hän viimein, "arkkipiispa ei
lepää, ja meillä on itse asiassa kaksi vihollista, joista Niilo Sture
epäilemättä on vaarallisempi, koskapa hänellä on rahvas puolellaan...
Jotakin on sentähden tehtävä ja jos Steen herran voisi voittaa
puolelleen, niin pidän sitä niin suurena asiana, kuin jo puoleksi
olisin voittanut."

"Todellakin", täytti Olli, "olette puhunut totta, herra Eerik... sillä
talonpojat eivät ole unohtaneet tuota nuorta ritaria, joka heitä niin
miehekkäästi Harakerin kirkolla johti kuningas Kristiania vastaan. Jos
voisi Steen-herran voittaa puolellenne, olisi totisesti jo puoleksi
voitto meidän, sillä hän tuo varmaan mukanaan puolet rahvaasta."

"Niinpä niin, Olli", myönsi ritari vilkkaasti, "ja mikä on tehtävä, on
tehtävä heti... Minun nähdäkseni, vetäytyy Niilo-herra jouluksi
Taalainmaahan, ja ennen kevättä ei arkkipiispa ja hänen kuninkaallinen
ystävänsä voi mihinkään ryhtyä... siispä on meidän nyt heti käytävä
toimeen... Emmehän mitään menetä, jos koetammekin. Mutta asia on sitä
laatua, ettei kuka hyvänsä saakaan sitä läpi ajetuksi..."

Herra Eerik piti jo vanhastansa arvossa tuota uskollista ja kelvollista
palvelijaansa. Tämä huomasikin aivan oikein, minne hänen herransa
tähtäsi, ja sanoi nauraen:

"Aijotte siis minut lähettää Niilo Sturen luo joulujuhliin."

"Ja kenenpä muutoin arvelet voivan siihen tehtävään kelvata?" kysyi
ritari takaisin.

"Olkoon sitten niin, minä otan sen tehdäkseni", vastasi Olli
hyväntahtoisesti.

Samalla kun keskustelu tuosta asiasta oli valtionhoitajan ja hänen
uskottunsa välillä, istui Niilo-herra vaimoineen ja lapsineen eräässä
Vesteråsin linnansalissa.

He eivät olleet toisiaan kohdanneet senjälkeen, kuin Niilo keväällä
matkusti Suomeen keskustellakseen Kaarlo-kuninkaan kanssa. Mitkä surun
ja vastoinkäymisten okaat olivatkaan sen jälkeen ilmoihin puhjenneet ja
heitä pistäneet! Heidän kartanonsa oli poltettu, itse Niiloa oli ajettu
kuin pakolaista, kunnes hän taalalaisten päällikkönä voi tarjota
vihollisilleen taistelua. Mutta vielä tällä hetkelläkin oli hänen
asemansa semmoinen, että -- niinkuin hän kirjeessään kuninkaalle oli
maininnut -- "joko hänen täytyi saattaa työnsä loppuun, tahi tulisi hän
itse, hänen lapsensa ja jälkeläisensä kerrassaan turmioon syöstyiksi."
Ja tähän tietoon yhdistyi vielä ajatus lasten kohtalosta, jos hänet
itsensä sodan syöjätär pois hengiltä saattaisi, ennenkuin hänen työnsä
oli alotettukaan, vielä vähemmin loppuun saatettu.

Tämä ajatus saattoi tuon surumielisen ilmeen hänen kasvoilleen, kun hän
pitkän eron perästä sai nähdä vaimoaan ja lapsiaan, ja se oli yhä
jälellä, kun he tulivat linnaan, vaikka hän koetti karkoittaa sitä ei
ainoastaan kasvoiltaan vaan mielestäänkin. Mutta kun hän sitten sulki
rakkaan vaimonsa syliinsä, valtasivat nuo surulliset ajatukset hänet
vielä enemmän kuin ennen, ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, kun
hän sanoi:

"Jumala sinua varjelkoon, vaimo, jos jotakin odottamatonta minulle
tapahtuisi!"

Briita katsoi pelästyneenä ylös. Synkkä aavistus valtasi hänet ja koko
hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän ei antanut itseänsä sen valtaan. Hän
ei tosin voinut kieltää naisellista luontoaan, jonka täytyi saada
oikeutensa, mutta muutoin katsoi hän vaaraa rohkeasti silmiin valmiina
uhraamaan kaikkein kalleimpansakin sille pyhälle päämaalille, jonka
siunattu taistelija hänen miehensä oli.

"Minut voisi kauhu vallata", sanoi hän katsoen luottavasti Niiloa
silmiin, "ellen olisi tottunut ajatukseen, että sinä voit äkkiä tulla
riistetyksi minulta ja lapsilta... Mutta luja uskoni on, että
kaikkivoipa Jumala ei ole meitä hylkäävä... Ja yhtä varmaan kuin toivon
kerran tapaavani sinut toisessa elämässä, yhtä varmaan tahdon kasvattaa
poikasi seuraamaan sinun jälkiäsi."

Niilo ei puhunut mitään, hän vaan puristi vaimoaan lujasti itseensä.
Silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas entisellään, ja tyyni rauha
levisi hänen kasvoilleen ja Briita koetti samoin muusta huolimatta
kiinnittää ajatuksensa jälleennäkemisen onnellisuuteen, ettei
häiritseisi hetken juhlallisuutta, vaikka kauhunkuvat siitä, mitä
mahdollisesti pian voisi tapahtua, kauvan hänen mieltään värisyttivät.

Samassa astui Brodde sisään, ja hän tunsi sydämensä kevenevän
saadessaan silloin lähteä pois yksinäiseen huoneeseen. Siellä lankesi
hän polvilleen ja hartaasti rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä
varjelemaan kaikkia hänen rakkaitansa.

Kun hän uudelleen tuli saliin, jonne oli jättänyt miehensä ja Brodden,
olivat nämä vilkkaassa keskustelussa keskenään, ja hän istuutui
miehensä rinnalle. Myöskin Steen Sture tuli heti senjälkeen sisään, ja
täällä pidettiin nyt neuvottelua, joka muodostui hyvin tärkeäksi,
koskapa se suuressa määrässä tuli olemaan heti seuraavien tapauksien
perustuksena.

Niilo-herra itse johti keskustelua, selitti asiat sekä esitti, mitä nyt
yleensä olisi tehtävä. Ja hän osoitti siinä niin suurta sekä asioiden
että henkilöiden tuntemista, että Steen Sture kuunteli häntä kuin
opettajaansa.

Voi edeltäpäin arvata, että pian tulisi tapahtumaan hajaannus
valtionhoitajan ja niiden välillä, jotka vanhastaan kuuluivat
arkkipiispan puolueeseen. Sellaiset miehet kuin Ture Turenpoika
(Bjelke), Iivari Gren -- vanhan tanskalaismielisen Maunun poika --
nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja Trötte Kaarlonpoika -- hän
kuului sukuun, jota sukutilan mukaan kutsuttiin Eka suvuksi ja jolla
kilvessään oli valkoinen palkki tahi ritarivyö sinisellä pohjalla --
kaikki rohkeita, levottomia, sodanhaluisia ja rikkaita tavarasta sekä
paljon vaikuttavia kukin seudullaan -- sellaiset miehet eivät varmaan
kauvankaan alistuisi kuulemaan käskyä herra Eerik Akselinpojalta, joka
ei kuitenkaan koskaan, kuinka kauvan hän Ruotsissa oleskelisikin, voisi
vapautua siitä muukalaisuuden karvasta, joka hänessä yhä oli. Näiden
lisäksi tuli arkkipiispan läheisimmät sukulaiset, hänen kilpeään
kantavat miehet, Oxenstjernat, herra Eerik Niilonpoika sekä David ja
Krister Pentinpojat.

Mutta hajaannus näiden ja Eerik Akselinpojan välillä toisi epäilemättä
Kristian-kuninkaan maahan ja silloin olisi kysymys siitä, yhtyisikö
herra Eerik Niiloon ja taalalaisiin. Että hän ei menisi tanskalaisen
kuninkaan puolelle, oli aivan selvää jo siitäkin, että hänen veljensä
Iivari oli melkein julki vihollisuudessa tuon kuninkaan kanssa. Mutta
sitä vastoin voisi tapahtua, että hän veljensä kanssa yhdessä
uskaltaisi ryhtyä sekä Niiloa että arkkipiispaa (kuningasta)
vastustamaan, ja että siis Ruotsin ja Kaarlo-kuninkaan puolesta
sotivilla olisi vihollisina sekä valtionhoitaja että tanskalaiset.

Kaiken voisi ratkaista aivan vapaasti, jos nyt ilman muuta voisi
Mälarin laakson kautta marssia Tukholmaa vastaan. Mutta niiden tietojen
mukaan, joita Brodde mukanaan toi, ei södermanlantilaisiin ollut
ollenkaan luottamista, ja hän tiesi itsekin, että Uplannin talonpojat
erittäinkin Fjädrundalannissa eli maakunnan läntisessä osassa, olivat
vielä heitäkin vastahakoisemmat. Ajatella siis nyt Tukholmaan
marssimista olisi ollut suurimmassa määrässä epäviisasta. Siihen
vaadittiin kaikissa tapauksissa paljon suurempaa voimaa, kuin tätä
nykyä oli käytettävänä.

Sentähden oli Niilo-herran aikomus jättää riittävä varustusväki
Vesteråsin linnaan ja sitten vetäytyä Taalainmaahan jouluksi, osaksi
sentähden, että siihenastinen edistyminen saisi kylliksi vaikuttaa,
niin että kansa luottamuksella liittyisi häneen ja hänen toimiinsa,
sekä myöskin sentähden, että voitaisiin Taalainmaasta koota suurempi
sotajoukko. Sitten voisi myös sillä aikaa lähettiläiden kautta koettaa
vaikuttaa muiden maakuntain asukkaisiin, erittäinkin niiden, joilla
näinä päivinä oli ollut lähettiläitä Vesteråsissa.

Steen-herra piti tosin parempana uskaltaa viimeiseen asti ja ilman
muuta lähteä Upsalaa ja Tukholmaa kohti, mutta Niilo huomautti hänelle,
että tarkoitus oli paljon suurempi kuin pelkän ritarillisen urheuden
osoittaminen. Koko Ruotsin valtakunta oli sen takana ja tulisi
seisomaan tahi kaatumaan heidän mukanaan.

"Ole rauhassa, Steen ystäväni", lisäsi hän, "arvelenpa että saat
tarpeeksesi siitä, kunhan tullaan kevääseen!"

Ja Steen-herra antoi myöten. Hänenkin luonteessaan oli varovaisuus
suuresti vallalla rohkeuden ja uljuuden rinnalla, vaikka hänen nuorempi
ja tulisempi verensä, kenties myös halu saada itsensä kuuluisaksi,
yhteydessä hänelle rakkaan asian kanssa, vaikuttivat, että jälkimmäiset
ominaisuudet olivat vallitsevina.

Kun tästä asiasta vielä keskusteltiin, astui asepoika sisään
ilmoittamaan, että Neriken laamanni, herra Maunu Pentinpoika, halusi
puhella Niilo-herran kanssa. Tämä katseli poikaa kummastellen, mutta
käski hänen kuitenkin sanomaan Maunu-herran tervetulleeksi. Mutta ei
ainoastaan Niilo pitänyt tätä käyntiä odottamattomana, myöskin Steen
Sturen ja vielä enemmän Briita-rouvan kasvoista voi päättää, että he
pitivät sitä sekä odottamattomana että kummallisena.

Niilo ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, mitä hän oli kuullut ja
nähnyt Örebron kirkossa sinä iltana, jona piispa Tuomas siellä heitti
hänelle hyvästinsä, eikä koskaan mainittu hänen lankonsa nimeä hänen
näkemättä edessään parannuksentekijän, joka raateli ruumistaan yhtä
raivoisasti, kuin kerran oli hyökännyt kansansankari Engelbrektin
kimppuun. Useita vuosia oli siitä jo kulunut, eivätkä serkukset olleet
missään tekemisissä toistensa kanssa. Niilo tiesi, että Maunu oli
harhaillut joitakuita aikoja merellä. Se oli ollut ikäänkuin viimeiset
mainingit kiihtyneen mielen sisäisistä taisteluista. Arbogan suuren
kokouksen aikana, jolloin Kaarlo-kuningas ensi kerran oli huomannut
olevansa kavaltajien ympäröimänä, antoi hän Maunu Pentinpojalle
Brandeborgin, eli niinkuin sitä nyt kutsutaan Brandalsundin
läänitykseksi. Siellä oli tuo onneton mies sitten elänyt rauhassa
vuoteen 1461, jolloin hänen vanha isänsä, Pentti Steeninpoika, kuoli,
ja jolloin hän tuli hänen seuraajakseen Neriken laamannina.

Nyt asui hän sukukartanossaan Göksholmassa.

Niilo nousi ylös, kun laamanni astui sisään, ja meni häntä
ystävällisesti vastaan.

"Ette odottaneet, että Maunu Pentinpoika tulisi teitä tapaamaan", sanoi
laamanni huulillaan hymy, jossa kuitenkin oli, ikäänkuin kukassa
kuivuneella arolla, jotain surumielistä. "Kuitenkin tulen en ainoastaan
sukulaisena vaan myöskin ystävänä, jos vähänkään minuun luotatte."

Näin lausuen tervehti hän Briita-rouvaa ja muita, ja niin pääsi taas
keskustelu käyntiinsä. Briita-rouva poistui, ettei läsnäolollaan
sitoisi vierasta, ja myöskin Steen ja Brodde kiiruhtivat seuraamaan
hänen esimerkkiään, vaan laamanni esti sen sanoen:

"En tule millekkään salaiselle asialle, ja toivoisin, että koko maailma
kuulisi sen, mitä minulla on sanomista... Ensiksi tahdon kiittää teitä,
Niilo, siitä mihin olette ryhtynyt. Voi, kolmekymmentä vuotta sitten
liikkui toiset ajatukset päässäni! Nyt ovat ne, Jumalan kiitos,
poissa!... Ja tahtoisinpa antaa henkeni, jos vaan hetkeksikään voisin
esiin loihtia tuon suuren hengen äänettömyydestään..."

Hän nosti kiivaasti kätensä silmilleen ja kääntyi ympäri, mutta jatkoi
pian uudestaan, juhlallinen tyyneys kasvoillaan:

"Ihmeellisesti muuttuu miehen mieli, ja minä kiitän Luojaa ja pyhää
Eerik-kuningasta, jotka vihdoinkin ovat antaneet minulle rauhan ja
vahvistaneet minua siinä, mikä on hyvää... Ja sentähden tulen nyt ja
tarjoan käteni siihen työhön, jonka te olette alkanut."

"Minä kiitän teitä, serkku", sanoi Niilo lämpimästi ja tarttui Maunu
Pentinpojan käteen. "Arvelen teidän olevan meille suureksi hyödyksi,
varsinkin kun herra Eerik Niilonpoika Örebrossa voi tulla hyvin
vaaralliseksi. Mutta puhukaamme näistä asioista lähemmin sitten, kun
ensin olette ollut vieraanani päivällisillä."

Tätä vastaan ei Maunu-herralla ollut mitään muistuttamista, mutta hän
lisäsi:

"Yksi asia täytyy minun kuitenkin sitä ennen saada selville... Minulla
on teille pyyntö, joka koskee poikaani..."

"Poikaanne?"

"Niin, poikaani Juhania... minä haluaisin, että hän tulisi teidän
perheeseenne ja että te hänet kasvattaisitte oikeaksi ruotsalaiseksi
ritariksi, niin että hän sodassa valtakunnan vihollisia vastaan voisi
miehekkäillä ajatuksilla ja töillä kokonaan karkoittaa sen varjon, joka
hänen onnettoman isänsä kautta on pimentänyt Natt och Dag suvun
kilpeä."

Tuskinpa voi luotettavampaa todistusta antaa miehen tahdon ja
tarkoitusten vakavuudesta ja suoruudesta kuin sen, että hän jätti
poikansa Niilo Sturen haltuun. Tämä kuuntelikin sukulaisensa pyyntöä
mitä sydämellisimmällä osanotolla.

"Poikanne on oleva minun poikani", sanoi hän, "ja on hän saapa kaiken
hyvän, mitä minulla on antamista!"

"Kiitos, kiitos, Niilo hyvä", lausui Maunu liikutettuna. "Te ette
tiedä, minkä ilon minulle saatatte noilla sanoillanne. Ja", lisäsi hän
kohottaen katseensa korkeuteen, "niin voin minäkin toivoa, että
minunkin haarani meidän vanhaa sukuamme on iloitseva täydestä
päivänvalosta."

Hän keskeytti vähän puhettaan, ja jatkoi sitten kääntyen Niiloon:

"Kaikki, ei ainoastaan minun isäni, vaan teidänkin, tuo ankara
Bo-herra, ja meidän setämme, herra Niilo Steeninpoika, kaikki ovat, he
vetäneet miekkansa asian puolesta, joka ei ollut Ruotsin. Te olette,
ensimmäinen, joka olette eronnut suvusta ja kohottanut kolmekruunuisen
sotalipun. Antakoon Herra siunauksensa, että se olisi tapahtunut
onnellisena hetkenä... Maailman mielestä se ei koskaan ole ollut
vaarallisempaa kuin nyt, mutta siinäkin olette te osoittanut oikeata
ritarin mieltä."

Niilon olisi ollut vaikeata kuunnella tuota, jollei puhujan liikutus
olisi ilmaissut, että se virtasi vilpittömästä sydämestä.

"Älkäämme uudistako noita tuskallisia muistoja, jotka jo ovat umpeen
kasvaneet", lausui Niilo, "isämme kuuluivat toiseen aikaan. Silloin
tuskin ajateltiin, että Ruotsia oli olemassakaan ja jos tuo ajatus
heille tulikin, niin luulivat he hyödyttävänsä tätä maata paraiten
sillä tavalla, jonka he valitsivat... Kuka voi sanoa, mikä olisi tullut
seuraukseksi, jos Niilo Steeninpoika, Jumala hänen sielulleen
armollinen olkoon, olisi voittanut, kun hän Eerik-kuninkaan marskina
Dannebrogia heiluttaen kuljeksi ympäri Itä-Götanmaata... tahi jos
Kaarlo Knuutinpoika ei olisi voinut kestää paikoillaan vanhan Krister
Niilonpojan ahdistaessa."

"Epäilemättä se, että Ruotsi olisi tullut tanskalaiseksi", huomautti
kiivaasti Steen Sture.

Maunu Pentinpoika katsoi Niiloa silmillä, joissa ihastus ja
kiitollisuus taistelivat vallasta; ihastus, koska koko hänen serkkunsa
olennossa oli jotakin ylevää, -- kiitollisuus, koska hän selvästi
huomasi serkkunsa koettavan lempeimmässä valossa katsella noita
vainajia, ja tämä valo lankesi jossakin määrin hänen itsensäkin päälle.

"Sinäpä sen sanot, Steen ystäväni", vastasi Niilo tämän huomautukseen.
"Kuitenkin uskon, että se olisi ollut seurauksena tapausten pakosta
yleensä, eikä siitä, että isäimme tarkoitus oli semmoinen. He olivat
liian mahtavia antaakseen perään, mutta ei kyllin mahtavia tullakseen
mahtavimmiksi Ruotsissa... Sitä pahempi", lisäsi hän, kääntääkseen
ajatukset pois tuosta arkaluontoisesta asiasta, "on yhä senkin jälkeen
löytynyt miehiä, jotka vallan puutteessa ovat heidän tavoin
heittäytyneet vihollisten käsiin, ja arvelenpa, että arkkipiispa Jöns
on näyttävä meille tuon näytöksen vielä kerran, ennenkuin hän herkiää
tavottelemasta Ruotsin hallitusta käsiinsä."

"Aivan varmaan on hän sen tekevä", lausui silloin Maunu Pentinpoika,
"jos minulle on viestit oikein ilmoitettu. Sillä niin on sanottu, että
nyt uutenavuonna pitävät arkkipiispan ystävät kokouksen Vadstenassa ja
että hän itse aikoo sitten lähteä Tanskaan kuningas Kristianille
hätäänsä valittamaan."

Keskustelu kääntyi nyt aivan uudelle alalle, jossa itsekukin voi
vapaammin liikkua, etenkin kun yhä selvemmin alkoi näkyä, että tuo
entinen Engelbrektin vihamies oli aivan kokonaan mielipiteissään
muuttunut. Ja koska hän oli oleskellut arkkipiispan puolueen
keskuudessa, ja oli pidetty miehenä, joka ei kuulunut mihinkään
puolueeseen, vaan jota pitäisi houkutella, koska hänellä oli
jonkunlaista vaikutusvaltaa, niin oltiin häntä kohtaan oltu vähemmän
varovaisia kuin olisi ollut viisasta. Sentähden voi hän nyt Niilolle
antaa useita tietoja, jotka hänelle olivat hyvin tärkeitä.

Asepoika tuli sitten ilmoittamaan, että päivällispöytä odotti, ja
siellä kohtasivat herrat taas Briita-rouvan ja nuoren Ingeborg
Åkentyttären. Keskustelu liikkui nyt yleisissä asioissa,
sukulaissuhteissa, jotka koskivat Natt och Dagien sekä muita ylhäisiä
sukuja. Myöskin haasteltiin huomattavista omituisuuksista erinäisissä
suvun jäsenissä. Maunu-herra oli erittäinkin kotiutunut näihin
asioihin, ja vielä enemmän hänen vaimonsa, rouva Ermegård Bylow, niin
että hän usein ilmoitti hänet tietojensa lähteeksi.

Eräs pöydässä olijoista ei kuitenkaan näyttänyt hyvin huomiota panevan
ritarin puheeseen. Se oli Steen-herra.

Ingeborg Åkentytär (Tott) muistutti monessa suhteessa sisartaan
Ilianaa, sekä ulkonaisilta että sisäisiltä ominaisuuksiltaan, mutta
kuitenkin niin, että hän, mitä edellisiin tulee, oli sisartaan paljon
korkeammalla. Jos Iliana olikin kaunis, niin oli Ingeborg huikaisevan
ihana. Säännöllisempiä piirteitä, kuin hänen, ei voi nähdä. Otsa oli
valkoinen ja kirkas, ja hienojen kaarevien kulmakarvojen alta tuikkivat
silmät ihmeellisellä, selittämättömällä loisteella, vilkkaasti
vaihdellen ilmeitä aina sielun liikutuksien mukaan. Hienosti
muodostunut nenä, uhkean punaiset huulet ja kaunis pyöreä leuka --
kaikki oli niin täydellistä, että olisi ollut ihme, jos ei nuorukaisen
sydän olisi syttynyt ilmiliekkiin hänet nähdessään.

Eikä Steen-herrakaan näyttänyt katselevan ja kuuntelevan mitään muuta
kuin kaunista Ingeborgia ja hänen sanojansa, kun tämä sitä vastoin,
vaikka hän kyllä etusijassa lainasi korvaansa Steen herralle, kuitenkin
voi myös toisiakin puhutella ja vastata heidän kysymyksiinsä. Sattuipa
niinkin, että yhteen ja toiseen Steen-herran sanaan ei vastausta
tullutkaan, ja tämä, kun se kolmannen kerran tapahtui, teki hänet aivan
alakuloiseksi.

Päästäkseen kuitenkin joutumasta toisten huomion esineeksi antautui hän
silloin hyvin innokkaasti yleiseen keskusteluun, niin että jalon
Briita-rouvan täytyi salaa nauraa tuolle rakastuneelle nuorelle
miehelle.

Kysymys, johon Ingeborg ei vastannut, eli johon vastaamasta hän pääsi
kääntymällä Briita-rouvan puoleen, koski asiaa, joka oikeastaan koski
Nyköpingissä vietetyitä häitä. Siellä oli leikitty myöskin
panttileikkejä, ja panttien jakaja oli kerran pannut Ingeborgille
suudelman pantinlunastajan palkaksi, mutta Ingeborg oli tehnyt
pantinlunastamisen niin vaikeaksi, että se tuli mahdottomaksi, jonka
hän myös leikin sääntöjen mukaan oli oikeutettu tekemään, ja niin
muodoin tuli suudelmakin mahdottomaksi saavuttaa. Steen-herra tahtoi
nyt tietää, oliko kaunis impi tiennyt silloin kun hän määräsi tuon
mahdottoman pantin lunastuksen, että se oli ollut hänen panttinsa, joka
oli lunastettavana.

Kolme kertaa uudisti hän kysymyksensä, ja joka kerta Ingeborgia joko
itseään puhuteltiin, tahi puhutteli hän sitten muita pöydässä olijoita,
mutta niin luonnollisesti ja teeskentelemättömästi, ettei kukaan muu
paitsi itse tuo rakastunut ritari voinut huomata, että hänen
kysymyksensä jäi vastaamattomaksi.

Vielä silloin kun noustiin ylös pöydästä, oli Steen mielessään
alakuloinen, mutta Ingeborg ei ollut huomaavinaan siinä mitään, vaan
liittäytyi Briita-rouvan seuraan, ja Steen näkyi kokonaan kadottaneen
halun puhutella häntä, vaikka hänen silmänsä alati häneen pysähtyivät,
niin pian kuin hän luuli, ettei häntä huomattaisi. Ja niin kesti sitä
yhä edelleen.

Mutta joko nyt Ingeborg tahtoi sovittaa vihansa, tahi arveli hän
ritarin kylmäkiskoisuuden menevän liian pitkälle, yhtä kaikki, hän
huusi häntä luokseen. Ja samalla paloivat hänen kauniit silmänsä niin
veitikkamaisesti ja huulilla oli niin vastustamaton hymy, että jo sekin
oli kylläksi voittamaan lujimmankin.

Steen-herra kiiruhtikin heti hänen luokseen, ja hänen ihastunut
katseensa osoitti kyllin selvästi, kuinka täydellisesti kaunis neito
piti häntä vallassaan.

"Tahdotteko siis vastata minulle, kaunis Ingeborg", kysyi hän
rukoilevalla äänellä.

Mutta Ingeborg hymyili viehättävästi ja sanoi:

"Miksi puhua menneentalvisesta lumesta, uljas ritari?"

"Sentähden... sentähden", änkytti Steen, "että tahdon uskaltaa
mahdottomia voittaakseni...!"

"Varjelkoon teitä Jumala!" huudahti Ingeborg lyöden kädellään eteensä.
"Ei, toisen koetuksen tahdon sille asettaa, joka tahtoo tulla minun
ritarikseni..."

"Sanokaa se, sanokaa se, neiti Ingeborg."

Silmäys, joka puhui enemmän kuin sanat vastasi tuohon huudahtukseen, ja
tuosta rakastuneesta ritarista näytti siltä, kuin olisi kaunis impi
punastunut siitä silmäyksestä, jollei se ollut valo syttyneestä
rakkaudesta, joka aikaansai muutoksen hänen poskillaan.

"Muistatteko laulun, josta setäni puhui", kysyi Ingeborg äkkiä ja
lisäsi, kun ritari kummastuneena pudisti päätään: "Ettekö ole sitä
koskaan kuullut?"

"En, en ole."

"Tahtoisin kuulla lopun tuosta laulusta... sillä minäkin ajattelen
samoin kuin te, että se ei lopu siihen, mihin setä lopetti. Olen
etsinyt koko laulukokoelmani läpeensä, mutta sitä minulla ei ole."

"Senkö asetatte panttini lunnaaksi, kaunis neito", kysyi ritari
hymyillen.

Ingeborg löi häntä veitikkamaisesti kädelle.

"Jos voitte hankkia minulle laulun, niin tulette te eikä kukaan muu
olemaan ritarinani", sanoi hän, ja taas näytti Steen-herrasta, että
hienot posket punastuivat, ja vakava ilme muodostui hänen suunsa
ympärille.

"Olen hankkiva teille laulun, jos se vaan on tästä kuningaskunnasta
löydettävissä", lausui hän vakavasti, mutta lisäsi: "sanokaa minulle
kuitenkin, mikä laulun nimi on!"

"Ettekö muista sen nimeä?" nauroi Ingeborg.

"Kyllä, kyllä minä muistan... ah, kuinka voisinkaan unohtaa
Päivänsäde-neidon?"

"Ei, ei... te olette auttamaton, uljas ritari!... Niin sen nimi tosin
oli, vaan niin on minuakin tahdottu kutsua. Mutta minua ei teidän
tarvitse etsiä, vaan laulua ja senkin nimi on: Päivänsäde-neito."

Steen-herra ei voinut muuta kuin nauraen vastata tuon kauniin tytön
iloiseen oikaisuun. Ja varma on, ettei hän koskaan ennen niinkuin tällä
hetkellä ollut antanut syytä kauniiseen nimeensä: Päivänsäde, jonka hän
sai setänsä häissä. Päivä paistoi hänen silmistään, mutta samalla myös
suloinen haaveksivaisuus, niinkuin hän olisi tahtonut lausua tuon
pienen kukan toisen nimen: "älä unhota minua!"

Hienosta kultaketjusta hänen kaulansa ympäri riippui taiteellisesti
tehty, lävistetty kultakoriste, jonka keskelle tuo kaunis kukka oli
emaljiin kuvattu.

Kun hän nyt puhuessaan kumartui, putosi koriste hänen syliinsä ja kun
hän tahtoi sen kätkeä takaisin ruumista myöten istuvan leninkinsä
povelle, tuli kukan kuva näkyviin, ja Steen ei voinut olla tarttumatta
hänen käteensä katsellakseen taideteosta.

Hän katseli kauvan sitä, mutta mitä hän silloin ajatteli, jäi hänen
omaksi salaisuudekseen. Ingeborg viimein puoliksi vaivaantui ja tahtoi
ilakoiden ottaa häneltä koristuksen.

Mutta silloin katsahti Steen ylös kostea kiilto silmissään ja sanoi:

"Tuo kukka on minulle rakas, se on isänmaani kuva. Yhtä köyhä ja
unohdettu kuin tuokin, ja kuitenkin elää sen sisässä henki, jonka
silmissä kuvastuu taivaan sini ja valoisan päivän aurinko."

Hän tarttui haaveellisessa innostuksessaan Ingeborgin käteen ja lisäsi:

"Jos tuo koristus olisi minun... kiinnittäisin sen kypäriini, ja muisto
toisesta neiti Päivänsäteestä sulaisi yhteen rakkauden kanssa
toiseen... Niin, Ingeborg, missä elänkin tahi kuolenkin, pysyn aina
neiti Päivänsäteen ritarina!"

Sitten nousi hän äkkiä ylös ja meni pois, ja jos hän silloin olisi
nähnyt uneksivan ilmeen neidon silmissä, joka istui ja piti koristusta
kädessään, niin olisi hän aivan varmaan iloisemmalla mielellä katsellut
rakkautensa tulevaisuutta.

       *       *       *       *       *

Mutta samana iltana seisoi dominikaaniluostarin seinän pimeässä
varjossa kaksi olentoa, joista toisella oli munkkikaapu toisella
aseenkantajan puku. Aseenkantaja oli erittäin tyhmän näköinen ja näytti
suurella kunnioituksella kuuntelevan munkin sanoja.

"Sinä ymmärrät siis, poikani, että minä katson sinun parastasi,
niinkuin katson herrasikin parasta?"

"Kyllä, minä ymmärrän!"

"Ja suurimman siunauksen taivaasta sinun päällesi rukoilen, jos sinä
uskollisella sydämmellä kuuntelet minun sanojani ja kätket ne siksi kun
aika työhön on käsissä... Suuret, voittamattomat vaarat ympäröivät
herraasi, mutta minä ja moni muu tahdomme valvoa hänen ylitsensä; sano
nyt minulle, poikani, tahdotko sinäkin yhtyä meihin?"

"Tahdon!" vastasi aseenkantaja, mutta niin laiskasti ja yksitotisella
äänellä, niinkuin tuskin olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys, tahi
niinkuin se olisi hänelle ollut aivan yhdentekevää.

"Muista siis, rakas poikani... siksi tahdon sinua kutsua, koska tunsin
isäsi, silloin kun nuoruudessani olin Gotlannissa!"

"Oletteko ollut Gotlannissa?" kysyi aseenkantaja vähän vilkkaammasti.

"Olen, poikani, olin siellä nuoruudessani... ennenkuin mieleni kääntyi
pois maailmasta ja kokonaan antauduin taivaalle... -- hyvä, pane nyt
mieleesi, poikani, että kun saat sanan Pietari-munkilta, niin on vaara
herrasi oven edessä, mutta apukin on silloin lähellä, ja sinä saat
viedä tämän avun herrallesi... Ymmärrätkö minua?"

"Kyllä, minä ymmärrän!"

"Mene siis herran rauhaan ja mieti tarkoin, mitä olet luvannut."

Munkki meni luostarin portista sisään, mutta aseenkantaja kulki hitain
askelin pitkin joen rantaa sillalle, joka vei linnalle. Linnasta tuli
muutamia aseenkantajia ja kun nämä huomasivat yksinäisen toverinsa,
sanoivat he:

"Kiiruhda, Faste, linnanpäällikön luo, hän on sinua kysellyt!"




IV.

Niilo Sturen joulujuhlat.


Steen-herra alkoi heti etsiskellä laulua neito Päivänsäteestä, eikä
säästänyt aikaa eikä varoja sitä löytääksensä. Ensimmäinen, jonka
puoleen hän kääntyi, oli iloinen aseenkantaja, joksi Hollingeria
kutsuttiin tyhjentymättömän laulu- ja satuvarastonsa vuoksi. Mutta
laulua neito Päivänsäteestä ei Hollinger osannut. Mutta hän oli
kuitenkin kuullut puhuttavan, että eräs mustaveli munkki oli suuri
laulujen ystävä ja kopioitsi niitä pergamentille.

Ritari kiiruhti heti luostariin ja pyysi saada tavata kysymyksessä
olevaa munkkia, jonka nimi oli Laurentius. Kun tämä kuuli ritarin
asian, sanoi hän hyväntahtoisesti naurahtaen:

"Te olette erehtynyt, Steen-herra, sellaisia lauluja en kokoile...
Katsokaa, voitte sen itse nähdä", sanoi hän ottaen esiin suuren runoja
täyteen kirjoitetun kirjan. "Katsokaa, tämä on tosin laulua, mutta
toista laatua, tämä on ruotsalainen riimikronikka. Ainoastaan osan
siitä olen minä kirjoittanut, ja siitäkin on minun kiittäminen vanhaa
isäntääni, Tuomas-piispaa Strengnäsissä, Jumala antakoon hänelle levon
taivaassa!"

"Antakaa minulle sitten anteeksi, että tarpeettomasti olen aikaanne
tuhlannut, hurskas isä", lausui Steen.

"Odottakaapas kuitenkin, ritari!" huudahti munkki, "minä muistelen,
että kerran autuaan herra-vainajani luona näin muiden muassa tuonkin
laulun... Katsokaas, piispa-vainaja oli suuri laulujen ystävä ja
sepittelipä hän niitä itsekin, niinkuin hyvin tiedätte."

"No... ja tuo laulu?"

"Niin, minä näin sen, muistan sen nyt aivan selvästi... mutta minne se
on joutunut, aha... niin, se kokoelma, jossa tuo laulu oli, ei
ollutkaan piispan, vaan Svärdsjön kirkkoherran Taalainmaassa, johon
Tuomas-piispa kerran tutustui täällä Vesteråsissa."

"Hyvä, hyvä, hurskas isä... kiitän teitä suuresti!" lausui nyt ritari
vilkkaasti ja näytti niin iloiselta, ettei vanha munkki voinut olla
hymyilemättä.

Kukaan ei nyt kiivaammasti kiiruhtanut Taalainmatkaa, kuin Steen-herra,
joka tavatessaan nyt Ingeborgin näytti niin luottavalta ja
läpionnelliselta, että neito hyvin voi huomata hänen olevan laulun
jälillä, vaikka hän, siitä kysyttäessä, käänsi koko asian leikiksi.

Matka Taalainmaahan kului ilman seikkailuja, ja Niilo-herra tuli
sattumain johdosta käymään Svärdsjön pappilassa. Mutta aluksi oli niin
paljon puuhia siinä tehtävässä, jota varten miekat nyt oli paljastettu,
että Steenillä tuskin oli aikaa ajatella sydämmensä asioita. Oli
neuvoteltava taalalaisten kanssa Siljan ympäristö-pitäjissä.
Sillä tähän saakka olivat Niilon joukot olleet pääasiallisesti
vuoristolaisia. Hänen avoin ja jalo olentonsa, hänen taitonsa selvästi
ja helppotajuisesti esittää isänmaan hätää ja kuninkaan ahdinkotilaa,
vaikutti suuresti noihin rehellisiin miehiin. Näissä puuhissa viipyivät
hän ja Steen Sture täällä aina joulun tienoille saakka.

Silloin ratsastivat he etelään Falunin yli Svärdsjöhön, täällä
juodakseen jouluoluensa.

Juuri jouluaattona, kylmänä talvipäivänä, ratsastivat he Svärdsjöhön
korkeiden lumikinosten välitse hiljaisen korpimetsän läpi. Siellä
synnytti heidän tulonsa suurta iloa, ei ainoastaan Briita-rouvassa ja
lapsissa vaan myös muutamissa vuorimiehissä, jotka Niilo oli kutsunut
joulun viettoon luoksensa. Heidän joukossaan oli vanha Pentti-ukko
kahden poikansa kanssa.

Olli Råd oli myöskin siellä. Hän oli tullut muutamien miesten kanssa
tuomaan sanaa valtionhoitajalta Niilo-herralle. Viipyi kuitenkin kauan
ennenkuin hän pääsi puheille. Sillä Niilo-herralla oli, heti kun hän
oli tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan, tärkeä neuvottelu ystävänsä
Steen-herran ja vuorimiesten kanssa.

Olli meni siksi aikaa alas pihalle väentupaan. Mutta siellä oli hän
aivan hiljainen ja harvasanainen, eikä miehet häntä mielellään
joukossaan suvainneet, koska jokainen tiesi kuinka lähellä hän oli
herraansa valtionhoitajaa, ja sentähden osoitti hänelle ikäänkuin
vasten tahtoansa jonkunlaista kunnioitusta. Ja kaikkein kasvot
kirkastuivatkin, kun hän viimein nousi ja meni ulos.

Samalla kertaa kun tämä tapahtui, tuli eräs kirkkoherran piioista
tupaan ja kysyi olko siellä aseenkantaja Faste. Tämä vastasi
myöntävästi, jolloin piika pyysi häntä seuraamaan itseään kirkkoherran
luo, ja Faste lähti.

Ollilla ei tietysti tämän asian kanssa ollut mitään tekemistä, mutta
hän lähti kuitenkin ulos samalla kertaa.

Silloin loppui neuvottelu Niilo-herran luona, ja Olli näki Steen Sturen
rientoaskelilla kulkevan pihan yli kirkkoherran huoneeseen päin, ja sen
sijaan, että hän olisi mennyt Niilo-herran luo toimittamaan asiansa,
kiiruhti hän Steen-herran perään.

"Herra Steen", sanoi hän, kun oli hänet tavoittanut, "tahdotteko suoda
minun hetken puhella teidän kanssanne?"

Steen-herra ei katsonut ollenkaan lempein silmin aseenkantajaa, joka
niin äkkiä oli tullut hänen tielleen, mutta pysähtyi kuitenkin ja antoi
hänelle merkin puhua.

"Minun asiani teille on sitä laatua, että meidän pitäisi olla kahden
kesken. Se koskee nimittäin neiti Ingeborgia", hän sanoi tämän niin
hiljaa, että ainoastaan ritari saattoi häntä kuulla, "luulen ettei
minun tarvitse enempää sanoa suostuaksenne pyyntööni... paitsi sen,
että puhun tässä asiassa teille herrani puolesta... niin ettette
katsoisi sitä julkeudeksi, mikä on ainoastaan herrani käskyn
täyttämistä."

Ritari viittasi miestä seuraamaan itseään toiseen päähän pihaa, jossa
hänen huoneensa oli. Kun he olivat astuneet sisään ja Olli
huolellisesti lukinnut oven, alkoi hän esittää asiaansa niin
hienotunteisella ja kohteliaalla tavalla, että jo ulkonaisella
esiintymisellään näytti puolelleen voittavan sen miehen, jonka kanssa
hän puheli. Hän kertoi, että valtionhoitajan tietoon oli tullut Steen
herran mieltyminen hänen sisarentyttäreensä, kauniiseen Ingeborgiin, ja
että Eerik-herralla ei ollut mitään tuota vastaan, päinvastoin hän
mielellään näkisi, että neito tulisi naimisiin niin vanhaan ja
ylhäiseen sukuun. Mutta samalla sukulais-rakkaus ja neidon isän
poissaolo kehoittivat häntä ottamaan neidon huostaansa ja katsantonsa
alaiseksi, ettei panettelijoilla olisi mitään puhumista.

"Minä pyydän sentähden herrani nimessä ja puolesta teidän sanomaan,
herra Steen, minnepäin teidän mielenne on, ja onko teillä vakava
aikomus koettaa saavuttaa neiti Ingeborg omaksenne." -- Niin lopetti
Olli Råd puheensa.

"Jos vaan neito itse ei pane vastaan on minun vakaa aikomukseni hänen
isältään pyytää hänen kättään", vastasi Steen-herra.

"Niin luuli Eerik-herrakin", sanoi silloin Olli tyytyväisen näköisenä,
"ja hän iloitsee suuresti saadessaan sukulaisekseen niin urhoollisen
ritarin kuin te olette. Vielä tahtoisin kuitenkin sanoa teille erään
asian, jos vaan tietäisin, ettette sitä panisi pahaksenne..."

Hän katsoi liehakoivasti ja puoliksi tuttavallisesti hymyillen
ritariin, joka vähän kärsimättömästi pyysi hänen vapaasti sanomaan,
mitä hän tahtoi.

"Neidolla on paljon kosijoita", virkkoi hän silloin. "Ja joll'ette
tahdo menettää häntä, niin on minun ajatukseni, että mikä on tapahtuva,
se tapahtukoon heti... te tarkoitatte sitä yritystä, joka teillä nyt on
käsillä", kiiruhti hän lausumaan, kun ritarin katse äkkiä synkistyi,
"minä tahdon kiinnittää teidän huomionne siihen, että jos te saatte
herrani, Eerik-herran myöntymyksen, niin voitte olla varma neidon isän,
Åke-herran suostumuksesta... Lopuksi pyydän minä, ettette panisi
pahaksenne, mitä nyt olen teille sanonut! Sen olen tehnyt sentähden,
että olen ollut huomaavinani neiti Ingeborgin olevan teihin mieltyneen,
ja minä kuulun vähän niinkuin hänen sukuunsa."

Steen herra nyökkäsi ystävällisesti aseenkantajalle, joka tuon
sanottuaan kumarsi hyvästiksi. Myöskin Steen herra lähti yhtaikaa
huoneesta ja kiiruhti nyt kaksinkertaisella nopeudella kirkkoherran
huoneeseen, samalla kun Olli meni Niilo-herran luo.

Kun Steen astui sisään huoneeseen, jossa kirkkoherra oli, tapasi hän
tämän huolestuneen näköisenä puhumassa eräälle Niilo Sturen
aseenkantajalle, tuolle tuhmalle Fastelle. Ulkona oli jo hämärä --
Niilo oli seurueineen vasta noin puolenpäivän aikaan tullut taloon --
mutta takassa loimusi valkea, jonka loiste valaisi pienen huoneen ja
teki tuon nurkka-penkillä istuvan kunnianarvoisan vanhan pappismiehen
sen näköiseksi kuin olisi hän kuulunut toiseen maailmaan, samoin kuin
hän kuului toiseen aikakauteen.

Heikko mielihyvän hohde ilmestyi noille uurteisille kasvoille nuoren,
voimakkaan ritarin sisäänastuessa.

"Jumalan rauha, arvoisa herra", tervehti tämä.

Kirkkoherra sanoi ritarin tervetulleeksi, mutta kohotti ikäänkuin
varoittaen sormensa kääntyen ja samalla Fasteen sanoi: "katsele
viisaasti eteesi poika!... Näinä aikoina on, ennenkuin ryhtyy toimeen,
ensin kaksi kertaa mietittävä asiata ja kolme kertaa katsottava
taakseen. Minä en tunne tuota Pietaria, mutta koska hän on minun
kauttani tahtonut lähettää sanansa sinulle, niin olen täyttänyt hänen
pyyntönsä, vaikka minusta näyttää epäilyttävältä se, ettei veli Pietari
itse ole tänne tullut, kun hän ei ole kauvempana..."

Äänetön aseenkantaja lähti, ja nyt kääntyi kirkkoherra Steen-herraan,
jolle hän juurta jaksain selitti, kuinka hänen renkinsä, joka oli ollut
asioilla Falunissa, oli tavannut munkin, joka oli tahtonut saada tarkat
tiedot pappilasta ja siellä oleskelevista ihmisistä, ja lopuksi antanut
rengille toimeksi pyytää kirkkoherraa sanomaan aseenkantaja Fastelle,
että tämä hankkisi itselleen loman ja tulisi häntä kohtaamaan.
Steen-herrastakin tuntui tuo kummalliselta, mutta hänen päänsä oli nyt
aivan toisenlaisia ajatuksia täynnä, ja nämä virtailivat hänessä sitä
suuremmalla voimalla, kuta kauvemman niitä oli pakotettu lepäämään
rauhassa.

Sentähden heittäytyi hän niin äkkijyrkästi aivan toiseen asiaan, että
vanhus katseli aivan hämmästyksissään häntä.

"Te olette vanhain laulujen ystävä, arvoisa herra?" oli hänen
ensimmäinen kysymyksensä.

"Olen!"

"Tunnetteko siis laulun Päivänsäde-neidosta?"

"Tunnen!"

"Onko teillä tuo laulu kirjoitettuna?"

"On, on, uljas ritari... mutta Herran nimessä, missä teidän ajatuksenne
on!"

"Minun täytyy saada laulu neiti Päivänsäteestä... Se on pyörinyt
ajatuksissani aina siitä lähtien kun viimeksi lähdin Vesteråsista, ja
siellä sanoi hurskas Laurentius-isä Mustaveljesten luostarissa, että
hänen vanhalla herrallaan, piispa Tuomas vainajalla, oli tuo laulu
ollut lainassa teiltä."

Ritarin kysymykset olivat sataneet niin kiivaasti toinen toisensa
perästä, ettei kirkkoherralla ollut aikaa lähemmin niitä tarkastella,
ja ritarin koko olento näytti niin tuliselta, kuin tulta veren asemasta
olisi hänen suonissaan virtaillut. Tämä kiivaus yhdessä äkillisen
muuttumisen kanssa tuosta vakavasta asiasta, joka täytti vanhuksen
ajatukset ja jonka hän oli ilmoittanut ritarille yhdessä hänen kanssaan
siitä tuumaillakseen, vakuuttivat häntä siitä, että tuota nuorta
ritaria oli kohdannut joku tauti, joka juuri nyt oli puhkeamaisillaan.

"Jumalan ja Pyhän Eerikin tähden, nuori herra", sanoi hän ja näytti
niin säikähtyneeltä ja samalla niin hyvää tarkoittavaiselta, "Jumalan
tähden rauhoittukaa, rauhoittukaa!"

"Rauhoittua?" puhkesi Steen sanomaan, voimatta ymmärtää syytä vanhuksen
pelästyneeseen näköön, "minun rauhani riippuu Päivänsäde-neidon
laulusta, ja nyt rukoilen minä teitä antamaan se minun käsiini
voidakseni ottaa siitä jäljennöksen, sitten saatte sen takaisin!"

Joku raotti hiljaa ovea, mutta ei kumpikaan, ei kirkkoherra eikä
Steen-herra sitä huomannut. Edellinen, joka selvästi huomasi, että
hänen täytyi täyttää ritarin pyyntö laulusta, että hän palajaisi
järkiinsä, kysyi aivan rauhallisesti:

"Mistä tuommoisia ajatuksia olette saanut, nuori herra... pelkäänpä,
että jotakin pahaa on tiellenne tullut. Mielelläni tahdon täyttää
tahtonne. Mutta kuinka voi teidän rauhanne riippua Päivänsäde-neidon
laulusta?"

"Minun rauhani, arvoisa herra", huudahti Steen yhä innokkaampana, kun
varmuus laulun saavuttamisesta toi hänen silmiensä eteen Ingeborgin
kuvan, "minun rauhani... koko elämäni onni riippuu tuosta laulusta! Ja
minä olen siunaava teidän muistoanne koko elinaikani, arvoisa herra,
jos autatte minua saamaan sen."

Kirkkoherra astui lattian yli vastapäisen seinän luo. Siellä seisoi
suuri arkku komeine leikkauksineen, hän aukaisi raskaan kannen ja
kumartui alas löytääkseen sieltä kirjojen joukosta laulukokoelmansa.

Sillävälin avautui ovi aivan hiljaa ja Faste pisti päänsä sisään. Hänen
rauhalliset ja laiskannäköiset kasvonsa näyttivät nyt levottomilta, ja
silmät vilkkuilivat ympäri huonetta. Kirkkoherra oikaisihe juuri
silloin kumartuneesta asennostaan ja piti muutamia paperia tulen edessä
paremmin nähdäkseen niiden sisällön. Steen-herra käveli edestakaisin
lattialla, ja kun hän silloin kääntyi oveen päin, huomasi hän Fasten
kasvot.

"Mitä sinä tahdot mies!" huusi hän.

"Katsokaas, tässä on laulu neiti Päivänsäteestä", sanoi kirkkoherra ja
katsoi ylös paperista, mutta varmuuden vuoksi luki vielä kerran
päällekirjoituksen ja ensimmäiset rivit, "laulu neiti Päivänsäteestä...
ja neito hän kuvansa lähteessä huomas', kun nuori mä oon... niin, tämä
se on."

Ja kun hän nyt oli aivan varma, että se oli oikea, jätti hän sen
hymyillen ritarille ja sanoi:

"Etsikää nyt rauhanne takaisin, niin voitte sitten kenties järkevästi
puhella..."

Mutta vanhuksen ylenpalttiseksi hämmästykseksi tempasi ritari, jos
mahdollista, vieläkin suuremmalla kiivaudella paperin, pisti sen
nuttunsa povelle ja kiiruhti ovelle. Sen ulkopuolella oli vielä Faste
ja Steen-herra, joka oli varma siitä, että tämä oli kuunnellut ja oli
jo alkanut epäillä häntä kirkkoherran sanojen johdosta, tahtoi nyt
panna nuorukaisen ankaran kuulustelun alaiseksi.

Sisällä seisoi kirkkoherra ja katseli ovelle, jonka kautta ritari oli
kadonnut, joka silmänräpäys odottaen hänen uudestaan näyttäytyvän,
mutta täydellisesti pettyen odotuksessaan.

Steen-herra ei ennättänyt sanoa sanaakaan, ennenkuin hänet keskeytti
tuo tuhma aseenkantaja tekemällä kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: seuratkaa minua, minulla on jotakin teille puhuttavaa!
Jotakin rukoilevaa oli hänen katseessaan, mutta samalla myös jotakin
päättävää. Hän oli tuskin kaltaisensa. Ja Steen-herra seurasi häntä
aivan hämmästyksissään.

"Ankara herra", sanoi aseenkantaja, kun he olivat tulleet yksinäiseen
paikkaan pihalla, "minä olen varma, että täällä on tekeillä
salajuonia..."

"Salajuonia!" huudahti Steen ja tarttui kiivaasti pojan käsivarteen.

Mutta samassa sai tämä takaisin entisen tuhman näkönsä eikä hänellä
näyttänyt olevan enää mitään sanomista. Vasta sitten kun ritari heitti
hänen käsivartensa irti, palasi äskeinen ilme nuorukaisen kasvoille.

Hän kertoi nyt, mitä hänelle oli tapahtunut Vesteråsissa, kuinka hän
täällä useita kertoja oli kohdannut munkin, joka viimein oli häntä
puhutellut, ja kuinka hän oli hänen kasvonpiirteistään, niin paljon
kuin hän oli niitä voinut erottaa munkkipäähineen alta, ollut
tuntevinaan saman miehen, joka pakeni Pyhän Yrjänän kappelista illalla
ennenkuin Briita-rouva ja neiti Ingeborg tulivat. Lopuksi mainitsi hän
viimeisestä kuulustelustaan munkin kanssa ja että hän oli varma kaiken
alla piilevän kavalan petoksen.

"Arvelin sanoa tämän Niilo-herralle", lisäsi hän, "mutta sitte
ajattelin, mitä Hollinger on minulle sanonut, ettei Niilo-herra koskaan
tahdo kuunnella semmoista puhetta. Jos täällä olisi ollut Hollinger
tahi Brodde, olisin sanonut sen jommallekummalle heistä, koskapa väki
pitää heitä arvossa... Erkkiä olen etsinyt, mutta hän ei ole
löydettävissä ja hetket ovat kalliita... sentähden päätin puhua
teille..."

"Hyvä on, Faste", sanoi Steen ja löi nuorukaista hartioille, "sinä olet
enemmän arvoinen, kuin ulkonäöstäsi voisi päättääkään. Hoitakaamme tuo
asia omin neuvoinemme. Mene sinä kohtaamaan tuota kavalaa petturia...
minä tulen perästä miesten kanssa, ja hyvän miekkani kautta -- me
tarjoamme heille joulunvieton, jonka he myöhään unhoittavat."

Nuori aseenkantaja riensi kiiruulla, jommoista kukaan ei olisi hänestä
uskonut, linnalle ja kohta ulos hevosineen, samalla kun ritari meni
väentupaan. Useimmat aseenkantajat olivat sisällä tuvassa ja nousivat
ylös ritarin astuessa sisään.

"Jumalan rauhaa ja hyvää juhlanviettoa, miehet", sanoi Steen heille,
"tahdotteko suoda sitä samaa Niilo-herralle?"

Miehet katsoivat kummastuneina ritaria, joka voi tehdä sellaisen
kysymyksen, ja tämä, hyvin tietäen kuinka rakas heille oli heidän
herransa, ei vaatinut heiltä mitään muuta vastausta, vaan lisäsi:

"Että sitä tahdotte, sen tiedän sekä minä että hän, niin täytyy teidän
heti nousta ylös ja seurata minua, sillä vihollisemme punovat lankojaan
pimeässä, ja jo tänä yönä aikovat he ottaa Niilo-herran vangiksi... Te
tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ettei Niilo-herra itse sallisi
yhdenkään miehistä lähtevän juomaan jouluoluen asemasta talvisen yön
kylmyyttä, ainoastaan löyhän otaksumisen perustuksella, kun sitäpaitsi
on tuskin todenmukaista että mikään vaara uhkaa... mutta minä olen
varma siitä ja sentähden täytyy kaiken tapahtua hiljaa ja
huomaamatta... Jokainen, joka tahtoo seurata minua, koetelkoon
sentähden poistua talosta ilman melua, yksitellen... Mitä sanotte,
miehet? Kuinka monta jää istumaan joulupöytään?"

Kaikki yhdestä suusta vakuuttivat tahtovansa uhrata henkensä ja
verensä rakkaan herransa puolesta.

"No niin", lausui silloin Steen, "satuloikaa hevosenne; ja alkakaa
heti vetäytyä pois talosta. Mäen alla olevan mökin luona
seisattukaa....Siellä yhdyn minä teihin!"

Niin erkani hän miehistä ja kulki taas pihan yli kiiruhtaen
huoneeseensa pukeutuakseen varustukseensa ja kypäriinsä. Silloin näki
hän naisen haamun häämöittävän suureen tupaan nousevilla portailla.

Oli mahdotonta eroittaa kuka siinä oli, ja sentähden ei Steen
kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Sitäpaitsi vallitsi hänet
kokonaan ajatus siitä vaarasta, joka uhkasi joka silmänräpäys syöksyä
talon ja sen asukkaiden päälle, joiden joukossa yksi oli hänelle ennen
muita kallisarvoinen, niin että häntä tuskin liikuttivat mitkään muut
seikat.

Mutta silloin kuuli hän nimeänsä huudettavan, ja hän säpsähti. Tuon
äänen olisi hän tuntenut satojen joukosta, se oli Ingeborgin ääni.
Ritarilla ei ollut, sittenkun hän taloon tuli, ollut yhtään rauhaa,
ennenkuin hän oli saanut tavata vanhaa kirkkoherraa, ja hän ei tahtonut
tavata rakastettuansa, ennenkuin voisi jättää hänelle pantin lunnaiksi
sen, minkä neito oli pyytänyt ja minkä hän itse oli sitoutunut
hankkimaan. Ja sentähden oli sattunut niin ihmeellisesti, että kaunis
Ingeborg oli turhaan koko päivän odottanut ritariansa, siksi kun hän
nyt sattumalta sai nähdä hänen kulkevan pihan yli.

Steen kiiruhti hänen luokseen.

"Minne niin kiiruulla menette, uljas ritari", kysyi neito, mutta
semmoisella äänenpainolla, joka ei ollenkaan osoittanut mitään
erinomaista lämpöä?

"Joululeikkeihin, kaunis neito", vastasi Steen hymyillen, mutta niin
nopeasti, että siitä päättäen voisi luulla hänen toivovan pikaista
loppua kohtauksesta kauniin Ingeborgin kanssa.

"Joululeikkeihin", toisti Ingeborg.

Hän katsoi asiata aivan toisessa valossa. Hän piti ritarin käytöstä
välinpitämättömyytenä, joka haavoitti hänen turhamaisuuttaan, samalla
kun hän siinä oli myöskin näkevinään kylmyyden todistuksen, joka häneen
koski. Puhe joululeikeistä oli selvästi ainoastaan tekosyy, tosin
huonosti valittu, mutta kuitenkin sellainen, joka täytyi hyväksyä,
koskapa hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta tiedustella
Steen-herran matkoja. Kuitenkaan ei hän ollut suurempi herra
tunteidensa yli, kuin että hän päästi huudahduksen: "joululeikkeihin",
sellaisella äänellä, joka ilmaisi sekä kummastusta että harmia.

"Niin", vastasi Steen, "joululeikkeihin, joiden toivon käyvän meidän
kaikkien iloksi... Olkaa rauhassa, uljas neito, minä olen voittanut
yhden voiton ja tahdon nyt voittaa toisenkin... sitten on ilo nouseva
kattoon asti, kun minä tulen takaisin Svärdsjön pappilaan."

"Te menette siis pois talosta, herra Steen?"

"En!" vastasi Steen, joka tuli levottomaksi, kun huomasi sanoneensa
liian paljon, "mutta en voi tulla teidän luoksenne juhlatupaan
ennenkuin myöhemmällä. Hyvästi, neiti Ingeborg, me näemme toisemme
kohta jälleen!"

Sitten kiiruhti hän pois.

Ingeborg seisoi hetken hiljaa ja katsoi hänen jälkeensä. Kun hän tuli
suureen tupaan, jossa Briita-rouva lapsineen istui takan ääressä,
kiilui kyyneleitä hänen silmissään. Briita-rouva huomasi sen, mutta ei
sanonut mitään, eikä sittenkään, kun hän näki, kuinka neito ylpeänä
kohotti päänsä ja ilman muuta muutti kasvonilmeensä.

Nyt astui myöskin Niilo-herra sisään Pentti-ukon ja parin muun
vuorimiehen kanssa, niin että huomio kääntyi toisaalle nuoresta
neidosta, joka ei kauvempaa voinut säilyttää ylpeätä näköänsä, vaan
äkkiä istui niin vaaleana kuin lumi, tuijottaen uneksivan näköisenä
tuleen.

Niilo-herra astui vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä toivottaen
onnellista juhlaa. Hänen otsansa oli tyyni ja kirkas ja katseensa
toivoa täynnä. Omituinen rauhan ja turvallisuuden tunnelma levisi
kaikkein mieliin. Vuorimiehet näyttivät niin kalliolujilta, että oikein
tuntui voivan rakentaa heidän päälleen. Pentti ukko hymyili niin
kauniisti, kun hän sattui huomaamaan Svanten, joka aivan pelotonna
astui luo ja paiskasi ukolle kättä.

"Sinusta minä pidän, vanha paappa", sanoi poika, "sinä näytät minusta
voivan tapella kymmenen edestä!"

Ja ukko nauroi niin katkerasti, että kyyneleet tulivat silmiin.
Toisetkin vuorimiehet iloitsivat tuosta reippaasta pojasta. Hetken
kuluttua saapui vanha kirkkoherrakin, ja nyt kokoontuivat kaikki
huoneeseen. Kirkkoherra luki rukouksen kaikkien hartaasti kuunnellessa.
Tuo vaalea impikin, joka istui niin liikkumattomana tulen ääressä,
yhdisti suonenvedontapaisella kiihkolla kätensä ja toisti rukouksen
sanat.

Senjälkeen avattiin ovi ja kirkkoherran renki ja pari nuorta
talonpoikaa kirkonkylästä kantoivat sisään suuria oluella täytettyjä
juomasaaveja. Mutta Niilo-herra lähestyi silläaikaa Ingeborgia ja
tarttui ystävällisesti hänen käteensä.

"Joko tiedätte sen?" kysyi hän.

"Minkä?... niin, ei en tiedä mitään", lausui neito, ikäänkuin unesta
heränneenä.

Niilo-herra hymyili. Sekä hän että Briita-rouva olivat hyvin
huomanneet, kuinka rakkaus oli vallannut neidon sydämen, ja hän oli
varma siitä, että hänen ajatuksensa viipyivät eräässä, jota ei vielä
ollut näkynyt joulunvietossa.

"Teidän setänne aseenkantaja, Olli Råd..."

"Olli Råd, mitä hän tahtoo", keskeytti Ingeborg kiivaasti, ikäänkuin
joku olisi tallannut maahan hänen kauneimman kukkansa.

"Hän on tuonut sanan sedältänne, että teidän, neiti Ingeborg, täytyy
heti lähteä hänen luokseen Tukholmaan!"

Nyt loppui Ingeborgilta kaikki voima pysyä pystyssä. Hän tarttui
ritarin käteen kiivaudella, joka selvästi osoitti, kuinka perin
onnettomaksi hän tunsi itsensä, ja kysyi minkätähden hänen setänsä
juuri nyt tahtoi saada hänet luoksensa Tukholmaan, ja eikö hän saisi
viipyä siksi, kuin Niilo-herra itse lähtisi sinne.

Eikä koskaan olisi tämä sanoma sopimattomammalla ajalla häntä
kohdannut, kuin juuri nyt. Hän tunsi itsessään, ettei hän ollut
kohdellut Steen-herraa niinkuin olisi pitänyt; sen tahtoi hän korvata
ja juuri nyt täytyisi hänen erota hänestä, kenties ainiaaksi. Mitä
suurimmalla levottomuudella kysyi hän, milloinka hänen pitäisi
matkustaa.

"Jo huomenna", vastasi Niilo-herra, ja lisäsi huomatessaan tuon
ilmoituksen vaikutuksen, "voitte uskoa, että minä olen koettanut saada
siinä muutosta meidän eduksemme, mutta setänne käsky on niin
järkähtämätön, ettei hänen aseenkantajansa uskalla viipyä täällä
silmänräpäystäkään kauvemmin, kuin on välttämätöntä."

"Jo huomenna", huokasi Ingeborg.

Niilo-herran huomio kääntyi nyt kirkkoherraan, joka oli tarttunut
vaahtoavaan ollutpikariin ja kääntyen ritariin lausui ilonsa siitä,
että oli saanut tarjota hänelle asuntonsa, ja samalla toivotti mitä
lämpimimmästi menestystä sille asialle, jonka puolesta Niilo-herra
taisteli.

"Levätköön Engelbrektin henki teidän ja Ruotsin kansan ylitse. Puhe
herrojen sodista siellä alhaalla on kulkenut yli maan ja saapunut
meidänkin seutuihimme, ja kaikilta heiltä ovat sanansaattajat käyneet
meitä kehoittamassa auttamaan heitä toisiansa vastaan. Mutta sitä emme
tahdo. Olemme saaneet kylliksemme herrojen riidoista Ruotsissa. Mutta
tämän maan ja sen kuninkaan puolesta lähdemme me mies talosta, ja tähän
saakka on voitto ja onni seurannut köyhiä Taalain miehiä. Ja juuri
sentähden, että te taistelette Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan
puolesta, juuri sentähden juon teidän maljanne, Niilo-herra, ja
rukoilen teille Jumalan ja kaikkien pyhimysten siunausta."

Niilo kiitti noista ystävällisistä sanoista, pikarit täytettiin
uudestaan ja mieliala oli mitä iloisin.

Silloin kuultiin jonkun kiivaasti juoksevan pihan yli ja portaita ylös,
ja ovi avattiin pauhinalla. Ovella näyttäytyi Erkki, Niilo Sturen
aseenkantaja.

"Jumalan tähden, Niilo-herra", huusi hän, "aseisiin, vihollinen on
niskassamme!"

Turhaa olisi kuvata sitä hämmennystä, johon sisälläolijat joutuivat
tuosta äkillisestä ilmoituksesta. Jos joku toinen, kuin Erkki, olisi
sen tuonut, ei Niilo varmaankaan olisi sitä uskonut. Nyt oli hän
vakuutettu, että vaara oli tulossa; mutta hän ei säikähtänyt, vaan
säilytti koko mielenmalttinsa.

"Kiiruhda väkitupaan", käski hän, "ja aja mieheni liikkeelle."

Vanha kirkkoherrakin kiiruhti ulos ja huusi renkiään ja käski hänen
kiiruhtaa kylään ja koota sieltä väkeä.

Kuoleman tuska valtasi Briita rouvan, ja hädin tuskin voi hän hillitä
itseään, niin että hän näyttäytyi miehelleen kutakuinkin tyyneenä.
Mutta tämä varmaankin ymmärsi, mitä hänen rakastetussa vaimossaan
liikkui, sillä hän tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Elä pelkää, vaimoni, vaan ajattele sanoja, jotka vastikään kuultiin:
ei varpustakaan putoa maahan, jollei Hän tahdo... Kenties onkin vaara
paljoa pienempi kuin aseenkantajastani näytti."

"Niin uskon minäkin", sanoi Pentti ukko ja astui heidän luokseen, "ja
olipa miten oli, niin on hyvä että meitä varoitettiin. Mitä taas
Niilo-herraan tulee, niin tietäkää se, rouva Briita, että kaikki me
täällä olevat annamme henkemme, ennenkuin hänelle mitään kuolettavaa
sattuu."

Erkki tuli juosten sisään pahinta ennustavan näköisenä.

"Talossa ei ole yhtään miestä, Niilo-herra", lausui hän.

Kumea kellonsoitto kuului samassa ilman halki. Se oli hätäkello, joka
alkoi soida.

"Ei yhtään miestä!" toisti Niilo. "Mitä se merkitsee!"

Ingeborg juoksi esiin. Hänen silmänsä salamoivat ja syvä punastus
peitti hänen poskensa. Yhdellä kertaa oli kaikki hänelle vaiennut. Nyt
ymmärsi hän, mitä joululeikkiä hänen ritarinsa oli tarkoittanut ja hän
kiiruhti esiin sanomaan, mitä hän tiesi. Mutta kun hän katsoi tuon
ylhäisen ritarin vakaviin kasvoihin, pälkähti salamana hänen
ajatuksiinsa kysymys, että tiesikö hän oikeastaan mitään. Ja koko tuo
äskeinen selvä näky, kuinka Steen Sture miestensä edessä kiiti pois
torjumaan uhkaavaa vaaraa, koko tuo taulu hävisi epäselvään
sekamelskaan, niinkuin virvatulet niityllä, jotka tanssittuaan iloisena
kuun loisteessa aamun tultua haihtuvat pilviksi ja vaeltavat pois
pitkin ilman kantta. Siinä seisoi hän nyt sykkivin sydämin ja posket
punaisina saamatta sanaakaan suustansa.

Neidon käytökseen ei kukaan kuitenkaan pannut suurta huomiota, vaan
pidettiin sitä luonnollisena seurauksena hänen peljästyksestään, jota
hän koetti voittaa.

"Entäs Steen herra?" kysyi Niilo.

Mutta ei häntäkään Erkki ollut löytänyt.

Ingeborgiin vaikutti ritarin lyhyt kysymys samoin kuin manaus. Koko tuo
äskeinen kuviteltu taulu, -- Steen-herra miehineen täyttä laukkaa
syöksymässä kavalan vihollisen päälle, -- palasi taas hänen
mielikuvitukseensa.

"Steen herra", sanoi hän. "Steen herra on lähtenyt ulos..."

Häntä ei kuunnellut kuitenkaan kukaan. Niilo herra kiiruhti pukeutumaan
haarniskaansa, vuorimiehet olivat jo tarttuneet kirveisiinsä ja
miekkoihinsa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tukahuttaa luontaisen
arkuutensa, syöksyi koko joukko ulos huoneesta.

Ja kellojensoitto kuului kumeana ja raskaana ilman halki. Tuntui siltä
kuin olisivat ne soittaneet kuolinsoittoa. Verta, verta soittivat ne,
ja neito raukan hämmentyneessä mielikuvituksessa näyttäytyi koko
lumikenttä veren tahraamalta ja Steen-herra kuolleena maaten
vihollisläjän keskessä. Tuommoinen oli siis hänen joululeikkinsä!

Sydämen tuskassaan vaipui hän polvilleen Briita-rouvan viereen ja
rukoili hartaasti ja sydämensä pohjasta Jumalan äitiä suojelemaan tuota
jaloa ritaria. Juuri hänen rukoillessaan aukeni ovi ja kirkkoherra
astui sisään.

Hän katsoi lempeällä vakavuudella noita rukoilevia naisia ja ojensi
kätensä siunaten heidän ylitsensä. Kun he lopetettuaan rukouksensa
nousivat ylös, tarttui hän heidän molempain käteen ja katsoi heitä
rauhallisesti, tyynesti ja lohduttavaisesti silmiin puhellen heille
kaiken ymmärryksensä mukaan sanoja, jotka voivat herättää toivoa ja
rohkeutta. Nuo yksinkertaiset sydämellliset sanat vaikuttivatkin
ihmeellisellä voimalla levottomiin sydämiin. Karttuvin voimin he
taistelivat pelkoaan vastaan eivätkä tahtoneet mitään tietää uhkaavasta
vaarasta, heidän mielensä muuttui, aina sen mukaan kuin ajatus ehti
uuteen tottua, ja vaihtui voimaksi, joka voi nöyrtyä Jumalan mahtavan
käden alle, ja vahvana hänen kauttansa kestää mitä tahansa
tapahtuisikin.

Silloin astui sisään Eerik-herran aseenkantaja, Olli Råd. Hän näytti
synkältä ja tuimalta.

"Nyt on aika, neiti Ingeborg", sanoi hän, "reki odottaa...
valmistautukaa sentähden lähtöön, kuta pikemmin sen parempi!"

"Lähtöön, nyt... puhutteko täyttä totta, mies?" huudahti Ingeborg ja
löi kätensä yhteen.

"Niin, neiti Ingeborg... puhun täyttä totta. Meidän pitäisi jo olla
matkalla. Saisinpa tehdä tiliä sedällenne, Eerik-herralle, jos hän
saisi tietää, että tarpeettomasti olen viivyttänyt teidän lähtöänne."

"Mutta Eerik-herra ei koskaan tahtoisi, että minä lähtisin juuri nyt,
kun Briita-rouva mitä kipeimmin tarvitsee lohdutusta ja apua, jos hän
vaan tietäisi tämän nykyisen hädän ja mitä kaikkea se voi tuoda
mukanaan."

"Se on minunkin ajatukseni", vastasi Olli, ja hieno hymy vetäytyi hänen
kasvoilleen. "Jos Eerik-herra olisi voinut aavistaa tällaisen
joulujuhlan täällä olevan, niin olisi hän varmaankin sallinut teidän
jäädä Briita-rouvan luo, mutta nyt on minulla hänen järkähtämätön
käskynsä, ja annan nyt teidän itsenne päättää, arvoisa neiti, onko
minulla oikeutta mielivaltaisesti sitä muuttaa."

Ingeborg katseli rukoilevasti milloin Briita-rouvaan, milloin
kirkkoherraan, mutta ei kumpikaan heistä voinut auttaa häntä
suostuttamaan aseenkantajaa. Päinvastoin huomasivat molemmat, että, jos
tuho tulisi, Ingeborgille olisi parasta ajoissa sitä paeta. Mutta
kumpainenkaan ei tohtinut lausua tuota julmaa ajatusta, joka sisälsi
niin paljon sanomatonta tuskaa. Mutta Olli oli siinä vähemmän
hienotunteinen.

"Kuinka tuo paraillaan oleva taistelu päättyy, sitä emme tiedä, mutta
minun täytyy arvata pahinta... Ne ovat arkkipiispan väkeä, ja hän on
eli tulee Eerik-herran viholliseksi aivan yhtä paljon kuin herra Niilo
Sturenkin. Jos nyt sattuisi niin, että te joutuisitte heidän käsiinsä,
niin tuskin voisin enää astua herrani eteen... Katsokaas, Niilo-herraa
ympäröi urhoolliset miehet, jotka menevät kuolemaan hänen edestään, jos
niin vaaditaan, mutta arkkipiispan miehet ovat sotaan tottunutta väkeä,
ja... Älkää kuitenkaan pelästykö Briita-rouva", lisäsi hän nähdessään,
minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät häneen, "kaikki voi käydä
paremmin kuin me arvelemme... muistakaa Hällemetsää, jossa talonpoikain
joukko voitti Kristian kuninkaan väen!... Mutta minulle, jonka täytyy
vastata herralleni kaikesta mitä tapahtuu hänen sisarentyttärelleen,
minulle se on toinen asia!"

"Entäs Steen-herra", huomautti Ingeborg, joka nyt ylenpalttisessa
tuskassaan siitä, että täytyi lähteä pois, tarttui oljenkorteenkin
pysytelläkseen sen meren pinnalla, jonka aseenkantajan järkähtämätön
velvollisuuden tunne synnytti, "Steen-herra miehineen saanee kai
myöskin jotakin aikaan!"

"Mitä miehiin tulee, niin tiedän minä yhtä vähän kuin kukaan muukaan,
mihin päin he ovat menneet tänä jouluiltana, mutta Steen-herran näin
yksinään poistuvan talosta, kun tulin Niilo-herran luota."

"Yksinään!" huudahti Ingeborg, eikä hän voinut estää äänen vapisemisen
ja poskiensa kalpeuden ilmaisemasta äkillistä tuskaa, joka nyt
uudestaan kahta suuremmalla voimalla valtasi hänen sielunsa. Ja hän
lisäsi ikäänkuin itsekseen: "hän meni joululeikkeihin!"

Kummallista kyllä vaikutti tuo viimeinen ilmoitus neidon mieleen
enemmän kuin kaikki se, mitä Olli sitä ennen oli puhunut taivuttaakseen
häntä. Melkein kuumeentapaisella kiivaudella heittäytyi hän
Briita-rouvan syliin ja heitti hyvästi.

Eikä kulunut monta silmänräpäystä, kun hän jo istui reessä, joka lähti
liukumaan pois Svärdsjön pappilasta.

Nyt oli Briita-rouva yksinään lastensa ja kirkkoherran kanssa, joka yhä
edelleen käytti kaiken voimansa pysyttääkseen hänen rohkeuttaan
pystyssä. Mutta aika kului siitä huolimatta hitaasti, ikäänkuin se
olisi tahtonut ärsytetyn mielikuvituksen kauhukuville antaa oikein
hyvän tilaisuuden kasvaa jättiläiskokoisiksi.

Äkkiä hyppäsi hän ylös ja kuunteli. Vanha kirkkoherra ei kuullut
mitään, mutta Briita-rouva väitti varmaan kuulevansa kopinata
lähestyvästä ratsastamisesta, ja hänen povensa kohoili levottomana ja
sydämensä löi ikäänkuin haluten murtaa vankilansa, kun hänelle selvänä
juolahti ajatus, että sieltä voi tulossa olla voittanut vihollinen.

Ja kopina vahvistui aina enemmän tullen yhä lähemmäksi. Kohta voi
kirkkoherrakin kuulla sen, ja hänetkin hetkeksi valtasi levottomuus,
niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun on varma tieto siitä, että pitkän
ja levottoman epävarmuuden perästä ratkaisun hetki on tullut.

Nyt kuului kovaa kavionkopsetta pihalta.

Silmänräpäys sen perästä näyttäyi kynnyksellä vaalea nuorukainen. Se
oli Faste.

"Missä on Niilo-herra?" kysyi hän.

"Hänen vihamiehensä ovat hänen päällensä hyökänneet", vastasi
kirkkoherra nopeasti, "mistä sinä tulet, poika... Missä ovat ritarin
miehet?"

"He ovat kaikki täällä ulkona, ja herra Steen lähetti minut sisään
kysymään Niilo-herraa, ennenkuin hän tahtoi laskeutua alas hevosen
selästä."

"Pyhä kolmiyhteys olkoon ylistetty!" huudahti kirkkoherra ja kiiruhti
ulos Fasten kanssa.

Hän kertoi Steen-herralle lyhyesti mitä oli tapahtunut, ja näytti tien,
jota Niilo-herra ja vuorimiehet olivat lähteneet kulkemaan.

Silloin laukkasivat Steen ja miehet pois.

Mutta sisällä tuvassa oli Briita-rouva polvillaan palavissa rukouksissa
kiittäen Jumalaa ja neitsyt Mariaa, jotka olivat avun lähettäneet. Nyt
voi hän toivoa. Tosin oli synkkää hänen ympärillään, mutta toivo on
niinkuin tähdet yössä. Ne ennustavat valoa keskellä pimeyttä.

    Aamunkoitto viel' ei näy,
    Taivaalla vain tähdet käy
    Ja ennustavat poutaa.




V.

"Mustassa mullassa."


Läpi yöt ja päivät kuletti Olli Råd Ingeborg Åkentytärtä Tukholmaa
kohti, koettaen täyttää kaikki huolellisen ja nöyrän palvelijan
tehtävät ja kaikin tavoin ilahuttaa neidonmieltä. Mutta kaikki hänen
vaivansa olivat turhat. Ingeborg ei näyttänyt vähintäkään tahtovan
kuunnella häntä.

Hänet valtasi kokonaan yksi ainoa ajatus, nimittäin se, että hän nyt
vetäytyi pois elämästä ja valosta pimeään ja kuolemaan. Kenties hän
vasta nyt sai selville, että hän rakasti. Ei hän koskaan ollut nähnyt
jaloa Steen ritaria sellaisessa valossa kuin nyt, kun hänen täytyi
erota hänestä hetkenä, jolloin vaarat ja kuolema piirittivät häntä
kaikilta puolin. Juuri tämä seikka laskeutui synkkänä pilvisenä
viimeksi kuluneen ajan ylitse, -- sittenkin juuri tämä seikka antoi
tuolle ajalle silmiä häikäisevän kirkkauden. Jokainen sana, jokainen
merkityksettöminkin teko esiintyi nyt kirkkaampana ja selvempänä,
ikäänkuin tehdäkseen eron niin katkeraksi, kuin mahdollista. Ja
keskellä tätä vanhojen asiain ja tapausten muistelemista, juolahti
hänelle aivan vastakkainen ajatus mieleen: se, että rakastikohan ritari
todellakin häntä, jospa hän olikin vaan leikkinyt hänen kanssaan,
ajankulukseen vaan pilaa tehnyt.

Enemmän kuin kuukauden aikana eivät he olleet nähneet toisiaan, ja kun
Steen viimeinkin tuli, ei hänellä ollut sanaakaan sanottavaa paitsi
aivan pakotettuna, silloin kun hän huusi hänelle pihalla, ja
minkätähden...? Joululeikin tähden.

Oi, kuinka sydän parka kärsi tuota ajatellessa. Jospa hänellä olisi
ollut tallella entinen iloinen varmuus, jospa hän olisi tietänyt, että
Steen herra oli ratsastanut miesten kanssa -- kuinka ihanana hänen
sankarinsa kuva silloin olisi säteillyt! Nyt oli hän mennyt yksinään
talosta -- yksinään, ja joululeikkeihin. Kuolema taistelussa olisi
täyttänyt hänen sydämensä surulla, mutta mitä olisi tuo suru verrattuna
siihen, joka tulisi olemaan hänen rakkautensa kuoleman seurauksena?

Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen päässään paloi, ja veri
virtasi kuin kuumeessa hänen suonissaan. Hänen ympärillään oli synkkää,
kylmää ja autiota, ja korkeat hongat lumisissa käärinliinoissaan
seisoivat kuin jättiläishaamut tien vieressä. Hänestä tuntui, kuin
vietäisiin häntä kuolemaan, kuin hänet haudattaisiin mustaan multaan,
ja hänen mieleensä juohtui setänsä sanat Vesteråsin rannalla, kun hän
puhui neito Päivänsäteestä:

    Ja käärmekuningas neidolle taikajuoman toi
    Ja neitosen posket ne vaaleni... voi.

Ja hän toistaa mielessään, kuinka he laskivat neidon mustaan hautaan,
ja kuinka käärmekuningas kaivoi hänet ylös ja vei kuolleena kotiinsa.
Siinä on siis laulun loppu ainakin hänelle.

Yö kului ja aamu tuli ja auringon säteet kimaltelivat niin kauniisti
lumikentällä, mutta neidon mielestä ei tuolla raittiilla talvipäivällä
ollut mitään kauneutta. Se ainoastaan muistutti häntä talvesta, joka
oli laskeutunut hänen lempensä kauniiseen ruusutarhaan, ja auringon
kullassa kimaltelevat lumikristallit olivat kuin kylmiä kuolonruusuja,.
ainoastaan muistona siitä riemusta, joka oli mennyttä.

Niin he saapuivat Tukholmaan. Kaupungin muurit ja linna niiden takana
kohosivat korkeina ja kolkkoina. Mutta se oli niinkuin pitikin olla --
siellä tulisi hän elämään aikansa muistoissaan, ikäänkuin suuressa
hautaholvissa. Kenties ei tuota kestäisi kauan, vaan hän saisi muuttaa
siitä oikeaan hautaan.

Tukholman linnassa eli herra Eerik Akselinpoika vaimonsa, rouva Helena
Kustaantyttären (Sturen), Steen Sturen isän serkun kanssa. He ottivat
ilolla sukulaisensa vastaan ja Helena-rouva koetti kaikilla
mahdollisilla keinoilla tehdä elämän hänelle suloiseksi ja keveäksi.

Mutta Eerik-herra meni kohta yksityiseen huoneesensa, kuulustellakseen
aseenkantajaltaan, mitä tietoja hän toi Niilosta ja taalainmiehistä. Ja
Olli kertoi tarkkaan kaiken, minkä hän oli voinut kokea oleskellessaan
Taalainmaassa aina viimeiseen iltaan, jouluaattoon, saakka, ja myöskin
tuosta arkkipiispan väen toimeenpanemasta kavalasta hyökkäyksestä.

"Se oli Kaarle Ragvaldinpoika", sanoi Eerik-herra, "minä tiedän hänen
aikoneen mennä Gestriklantiin ja siellä on hänellä ollutkin menestystä,
sen mukaan kuin eräs talonpoika eräänä päivänä minulle kertoi...
Mutta", lisäsi hän katsellen miettiväisen näköisenä eteensä ja samalla
laskien kätensä pöydälle ja etusormellaan sivellen edestakaisin erään
kokoon taitetun paperin reunaa.

"Mitä tahdoitte sanoa?" kysyi Olli.

Mutta Eerik-herra näkyi tarvitsevan pitkän ajan tullakseen ajatustensa
perille.

"Minusta näyttää", sanoi hän viimein, "että sinulla oli silloin kova
kiire päästä pois talosta, Olli!"

"Minä ajattelin ainoastaan sitä, mikä oli teille tärkeintä..."

"Ja arveletko minulle olevan vähemmän tärkeää", keskeytti Eerik,
"tietää, onko Niilo-herra elossa vai ei?"

"En, herra Eerik, sitä en tarkoita", vastasi aseenkantaja, "minähän
sanoinkin tärkeintä..."

"Ja se olisi --?"

"Että voitatte herra Steen Sturen puolellenne, ja arvelenpa, että jos
ritari ei ole täällä yön ja päivän kuluttua, niin en minä ymmärrä
ollenkaan mitä rakkaus merkitsee..."

"Mutta tuo samahan olisi minun arveluni mukaan saavutettu, joskin sinä
nyt olisit tuonut minulle varman tiedon Niilo-herrasta."

"Siinä erehdytte, herra Eerik... Kun olin puhunut ritarin kanssa oli
minun sovitettava asiat niin, ett'ei hän enää saisi puhella neiti
Ingeborgin kanssa, ennenkuin täällä Tukholman linnassa. Jos he olisivat
tavanneet toisensa, niin voitte olla varma siitä, että he olisivat
selvitelleet asiansa, ja sitten olisitte turhaan tarkastellut ikkunasta
nähdäksenne kolmella lumpeenlehdellä varustetun kilven lähestyvän
Tukholman linnaa. Sitävastoin on pian tiedusteltu, mikä kohtalo
Niilo-herraa on kohdannut, onko hän tullut takaisin noista
joululeikeistä vai ei."

Eerik-herra istui ääneti, sormellaan yhä edelleen paperia painellen,
samalla kuin ajatukset liitelivät edestakaisin Gestriklannin rajalla
tapahtuneiden joululeikkien ja hänen itsensä välillä.

"Kuollut?" sanoi hän viimein rypistäen kulmakarvojaan, "hän oli
kuitenkin ritari, jommoisia on harvassa... kuollut! -- Jos hän olisi
kuollut?"

"Jos Niilo-herra on kaatunut", lausui Olli innokkaasti, "niin on
teillä, herra Eerik, yksi este vähemmän ja yksi lankku enemmän
laskettuna sille sillalle, joka vie Ruotsin kruunuun. Se ainakin on
varmaa, että rahvas teidän täytyy saada puolellenne, ja sitä ette saa,
niin kauvan kuin Niilo-herra on elossa. Mutta kun hän on poissa ja te
olette yhdistänyt itseenne Steen-herran, -- silloin arvelen minä, on
tie valmiina ratsastaaksenne Kaarlo-kuninkaan kruunulle."

"Rahvas täytyy saada puolellensa", oli ainoa vastaus, minkä Eerik-herra
antoi uskottunsa loistavalle tulevaisuuden kuvitelmalle.

Mutta Olli jatkoi:

"Niin, rahvas täytyy teidän saada puolellenne ja siinä ei saa
viivytellä kauvan. Arkkipiispan sukulaiset ja ystävät tulevat myöskin
tekemään kaikkensa houkutellakseen rahvasta... ja sen lisäksi ei ole
unohdettava, että sellaisia miehiä, kuin tuo kavala petturi teidän
veljenne häissä, löytynee useampiakin arkkipiispan palveluksessa. Se
mies on semmoinen, jos muuten tunnen hänet oikein, ettei hän kammoksu
minkäänlaisia keinoja, jotka vaan vievät häntä lähemmäksi päämaalia.
Onni oli sillä kertaa Akselinpojille suosiollinen, mutta ei aina löydy
hullua munkkia, joka seuraisi kavaltajaa hänen salapoluilleen."

Herra Eerik nyökkäsi miettiväisenä päätään merkiksi, että hän myönsi
Ollin sanat tosiksi.

"Kohta saanemme nähdä", sanoi hän senjälkeen, "miksi asiat koituvat.
Minä odottelen sanaa veljeltäni, Iivari-herralta... kun se tulee,
silloin on aika tehdä varmempi päätös. Mutta, niinkuin sanot: rahvas
täytyy saada puolelleen. Se on minunkin ajatukseni... ja sentähden mene
sinä maaseuduille, ota muutamia kunnollisia miehiä mukaasi ja kuuntele
ja puhele parhaasi mukaan."

Samalla kun tämä keskustelu oli Eerik-herran luona, istuivat
Helena-rouva ja Ingeborg-neiti naisten tuvassa piikojen kanssa.
Keskustelu ei kuitenkaan tahtonut päästä alkuun. Helena-rouva huomasi
selvästi, että hänen sukulaiseltaan puuttui jotakin sellaista, jota ei
niinkään ilman muuta voinut ilmoittaa. Ja sentähden antoi hän neidon
olla rauhassa tarpeettomilta kysymyksiltä, mutta puheli itse kaikesta,
mitä oli tapahtunut senjälkeen, kun he viimeksi olivat yhdessä olleet.

Mutta illalla, kun hän hyvää yötä toivottaen suuteli tuota äänetöntä
neitoa, sanoi hän:

"Sinulla on sydänsuru, Ingeborg!"

Ja hän näytti niin lempeältä ja hyvältä, kun hän samalla tarttuen
Ingeborgin molempiin käsiin lisäsi:

"Minä olen jo vanha, mutta sydämeni on nuori... usko surusi minulle!"

Jää Ingeborgin sydämessä suli tuommoisesta lämmöstä. Hän nojasi päänsä
tuon jalon rouvan olkapäille ja puhkesi valtavaan itkuun. Ja Helena
rouva sulki hänet sydämellisesti syliinsä ja silitti hänen kaunista,
kiharaista päätänsä.

Hän ei kuitenkaan kysellyt mitään enempää, vaan suuteli neitoa
lempeästi otsalle, kun tämä oli tointunut itkustaan, ja niin erosivat
he sinä iltana. Eikä seuraavana päivänäkään lempeä Helena-rouva
kysellyt sukulaiseltaan, mikä hänen surunsa sai aikaan, ja samalla
tavalla kului pitkä aika, niin ett'ei heidän kesken puheltu mistään
muusta, kuin jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista. Tämä ja
varmuus, joka yhä enemmän sai aikaa kypsyä Ingeborgissa, että nimittäin
Helena-rouva ainakin oli hänen täysin luotettava ystävänsä, vaikutti
häneen hyvin rauhoittavaisesti. Ja lopulta alkoikin hän itse ikävöidä
keskustelua sydämensä asioista.

Tämä ikävöiminen lisääntyi sitä enemmän, kun hän oli erotettu kaikista
ilmoituksista, mitä maassa tapahtui. Niilo Sturesta ja Briita-rouvasta
ei hän tietänyt mitään, eikä kukaan muukaan. Herra Eerik oli ainoa,
joka tiesi kuinka tuo yöllinen taistelu oli päättynyt, mutta hän ei
kertonut sitä kellekään. Sitäpaitsi oli hänen aikansa linnassa
oleskellessaan niin täperällä, ettei hän kohdatessaan Helena-rouvan ja
sisarentyttärensä, tahtonut puhella mistään muusta, kuin kaikkein
vähäpätöisimmistä asioista, kartanoittensa hoidosta, yhdestä ja
toisesta sukua koskevasta asiasta, ja muusta sellaisesta. Rouva Helena
oli sitä paitsi luonteeltaan niin hiljainen ja hyvänsävyinen, ettei
hänelle koskaan juohtunut mieleen kysellä noista suurista ja tärkeistä
ulkomaailman tapahtumista.

Niin menivät ja tulivat päivät aina samanlaisina. Eerik-herran
matkustukset ja kotiintulot olivat ainoat jotakin vaihtelua tuovat
tapahtumat, mutta linnan portit pidettiin sulettuina ikäänkuin
sota-aikana. Ensimmäinen Ingeborgin ajatus linnaan tullessaan, että se
muistutti suurta hautaa, tuntui siis likipitäin toteutuvan, ja laulu
neito Päivänsäteestä kaikui alinomaa hänen korvissaan.

"Haudan pohjaan... hänet haudan pohjaan laskettiin!" näin voi hän
huoaten itsekseen toistella seisoessaan yksinään jossakin linnan
akkunassa ja katsellessaan vilkasta elämää Pohjoisportin edessä
olevalla aukealla paikalla tahi Norrströmissä kimaltelevia aaltoja.

Talvikuukaudet kuluivat, kevät tuli, ja kaikki oli entisellään
Tukholman linnassa, ainoastaan Eerik-herra näytti tulevan entistään
levottomammaksi, ja olikin hänellä paljon enemmän huolta pidettävä.
Aseenkantajia tuli ja meni, ja vihdoin näki Ingeborg eräänä päivänä,
kuinka alhaalla linnanpihalla haarniskat ja kilvet välähtelivät.

Hän kysyi Helena-rouvalta, mitä tuo kaikki merkitsi, mutta tämä ei
voinut antaa minkäänlaista selitystä. Hän koetteli tavata Olli Rådia,
mutta se oli mahdotonta. Silloin päätti hän kysyä itseltään sedältä.
Mutta sinä iltana ei tämä tullutkaan naisten tupaan.

"Ettekö siis tiedä mitään, rouva Helena, siitä, mitä noiden mahtavain
herrain välillä tapahtuu?" kysyi Ingeborg levottomuudesta sykkivällä
sydämellä.

"En, en, lapsi", vastasi Helena-rouva, "en mitään... enkä haluakaan
tietää. Minun maailmani on toinen, kuin ritarien."

"Teidän läheisiä sukulaisianne on kuitenkin tuolla ulkona, ja heidän
henkensä voi joka hetki olla vaarassa."

"Vaiti, vaiti", oli Helena-rouvan vastaus, "suru on suuri ja raskas,
kun se tulee, sitä edeltäkäsin kutsumattakin."

Seuraavana aamuna astui Eerik-herra sisään, mutta puettuna täydelliseen
sota-asuun. Synkkä pilvi peitti hänen otsansa. Hän tuli jättämään
hyvästi. Hän aikoi ratsastaa miestensä kanssa ulos; linnaan jäisi
ainoastaan niin paljon, kuin siellä juuri tarvittiin. Ingeborgin
valtasi selittämätön pelko, mutta hän rohkaisi itsensä.

"Kuinka kauvan olette poissa, setä?" kysyi hän posket lumivaaleina.

"Niin kauvan kuin tarvitsen!" vastasi valtionhoitaja, mutta lisäsi
lempeämmällä äänellä: "Miksi sitä kysyt, Ingeborg?"

"Siksi, että ikävöitsen pois täältä..."

Ritari katsoi kummastuneena tuota rohkeata tyttöä;, mutta ei vastannut
hänelle mitään. Ingeborg oli kuitenkin huomaavinaan melkein
surumielisen hymyilyn hänen huulillaan. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja
meni ulos, ja hetken perästä julisti torvien toitotus, että hän
ratsasti ulos Tukholman linnasta.

Ingeborg oli epätoivossa, mutta se ei auttanut. Hän vuodatti katkeria
kyyneliä, mutta kaikki oli synkkää hänen ympärillään, kaikki oli
sellaista kuin olisi hän ollut elävältä hautaan muurattuna.

Silloin kuuli hän askeleita takanaan, ja kun hän katsahti taakseen,
huomasi hän Helena-rouvan lempeine kasvoineen ojentavan käsiänsä
hänelle.

"Miksi ikävöit pois täältä, Ingeborg?" kysyi hän.

Ingeborg ei voinut vastata tuohon mitään, vaan Helena-rouva tarttui
hänen käteensä ja sanoi:

"Tule tänne luokseni, lapseni, puhelkaamme yhdessä... Arveletko sinä
minun olevan tietämätön siitä, mikä nuorta mieltäsi niin raskaasti
painaa, Ingeborg?"

Neidon silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti puhujaa, joka näytti
niin herttaisen hyvältä ja hyväätarkoittavaiselta.

"Katsoppas", jatkoi hän, "mitä sydän innokkaimmin haluaa, sitä joskus
ei ihminen saavuta, mutta sellaista tulee hänen nöyrällä mielellä
kärsiä."

"Ja mitä minä haluan?" kysyi Ingeborg.

"Sinä rakastat erästä nuorukaista!" lausui Helena-rouva, ja kun hän
huomasi, kuinka kovasti neitoon koski, kun hän näki tahi paremminkin
aavisti, ettei hänen salaisuutensa ollutkaan enää mikään salaisuus,
lisäsi hän: "älä pane pahaksesi, lapseni, minunkin sydämeni sykki
kerran rakkaudesta, jonka luulin ainoastaan itseni ja Jumalan äidin
tietävän... Nuorukainen, joka omistaa sydämesi, on minullekin rakas ja
myöskin Eerik-herralle. Me olisimme mielellämme nähneet teidän joutuvan
toisillenne..."

"Kenestä te puhutte?" keskeytti Ingeborg. Hän tahtoi mitä kauvimmin
säilyttää salaisuutensa eli pitää sitä säilytettynä, mutta
Helena-rouvan puhe oli sellaista, kuin jo kaikki toivo olisi lopussa,
ja se oli enemmän kuin hän voi kestää.

"Puhun sukulaisestani, nuoresta ritarista, herra Steen Sturesta!"
vastasi rouva Helena.

"Onko hän sitten kuollut?"

"Ei... mutta..."

Hänen näytti olevan vaikeata täydentää ajatustaan, vaan Ingeborg
tarttui kuumeentapaisella innolla hänen käteensä.

"Sano, sano, hyvä täti... hän ei ole kuollut, mutta... voi, tajuan
sen... hän on kuitenkin kuollut minulle... eikö niin, sano, etkö juuri
tahtonut sanoa? Elä pelkää, ole luja, voin kantaa kohtaloni, sano
huoleti..."

"Niin", toisti rouva Helena ja kääri käsivartensa tytön vyötäisille,
"ei tosin aivan niin, kuin sinä sanot, Ingeborg, mutta aivan sen
kaltaista. Herra Eerik on odotellut ja odotellut Steen-herraa tulemaan
kosimaan sinua, mutta hän ei ole tullut..."

"Mutta mitä tuo siis merkitsee?" kysyi Ingeborg ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelistä.

"Saat tietää", vastasi Helena-rouva, "että Olli Rådilla oli toimena,
kun hän jouluna meni Taalainmaahan sinua noutamaan, tutkistella
Steen-herraa tuossa asiassa. Ja hän sanoi hänelle, että jos hänellä oli
vahva aikomus rakkaudessansa, niin ei Eerik-herralla ollut mitään sitä
vastaan, ja Eerik-herra vastaisi isäsikin myöntymisestä... sinä voit
nyt itse päättää, voiko ollenkaan luottaa Steen-herraan vai eikö!"

Kaunis tyttönen istui kuin kuvapatsas. Kaikki veri näytti kadonneen
hänen kasvoiltaan. Kädet lepäsivät yhteenpuristettuina sylissään ja
silmät tuijottivat lattiaan.

"Hän mustaan multaan haudattiin!" kuiskasi hän aivan hiljaa.

Hyväsydäminen Helena-rouva säikähti nähdessään sen tuskan, jonka hänen
sanansa synnyttivät hänen sukulaisessaan, eikä hän tietänyt kuinka
voisi häntä lohduttaa ja rohkaista.

"Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, Ingeborg", kuiskasi hän ja
sulki tuon suloisen neidon syliinsä, "muutoin voi, lapseni, kaikki olla
aivan toisin kuin me kuvittelemme. Saat olla varma siitä, lapseni, että
on tuleva päivä, jolloin sinä huomaat, ettei voinut toisin olla kuin se
nyt on."

Eikä hän lakannut puhumasta, ennenkuin sukulaisensa jossakin määrin oli
tointunut katkerasta surustaan.

Tämän keskustelun perästä istuivat he usein yhdessä puhellen nuoresta
ritarista, ja Ingeborg alkoi pitää Helena-rouvaa yhä rakkaampana ja
uskoi itsensä kokonaan hänelle. Sillä tavoin kului aika jotenkin
mukiinmenevästi, kunnes eräänä iltana Eerik-herra tuli kotiin.

Tämä tapahtui joulukuun lopulla,

Valtionhoitaja oli erittäin kiukkuisella päällä. Varmaankin oli käynyt
vasten hänen pyrintöjänsä. Mutta kukaan ei saanut tietää, missä hän oli
ollut tahi mikä oli hänen synkkämielisyytensä syynä. Ainoastaan sen
kuuli Ingeborg hänen sanovan Helena-rouvalle, että hän viimeksi oli
ollut Roslagenissa ja tuli nyt sieltä Tukholmaan, koska oli saanut
tiedon, että arkkipiispa oleskeli tanskalaisen laivaston kanssa
Itämerellä ja pyrki Tukholmaan.

Eikä kulunut monta päivää, kun jo linnan akkunoista voi nähdä vahvan
laivaston purjehtivan sataman suulle ja asettuvan laiva laivan viereen
linnan eteen. Väki laskettiin maihin ja suuria joukkoja tuli myös
sisämaasta. Tukholma tuli kokonaan vihollisen piirittämäksi, sekä
pohjoisesta että etelästä. Iivari Gren ja Eerik Niilonpoika
(Oxenstjerna) johtivat joukkoja Norrmalmin puolella, Eerik Kaarlonpoika
(Vasa) Södermalmin puolella, ja kumpaankin paikkaan asetettiin leiri.
Ainoastaan Mälarin puoli oli edelleenkin avonaisena.

Nyt tuli eloa kaupunkiin ja linnaan, ja valtionhoitaja osoitti mitä
suurinta viisautta ja tarmoa. Mälarin ylitse voi hän sekä saada tietoja
että lähettää niitä sisämaahan, ja myöskin varustaa kaupunkia ja linnaa
ruokatarpeilla. Kaikkein kasvot loistivatkin rohkeutta ja toivoa.
Ainoastaan Eerik-herra itse, ollessaan yksin, kulki kulmakarvat rypyssä
edestakaisin linnan suuressa salissa, josta voi nähdä vihollisen leirin
Norrmalmilla ja ritarit, jotka siellä kuleksivat kiiltävissä
sotapuvuissa heiluvine höyhentöyhtöineen.

Mutta eräänä päivänä, kun Ingeborg kulki huoneen läpi, näytti
Eerik-herra aivan toisenlaiselta. Hänen silmänsä loistivat ja otsansa
oli kirkas. Hän otti sisarentytärtään käsivarresta ja vei hänet
akkunaan ja osoitti kädellään vihollisleiriä. Eräs mies seisoi siellä
Brunkebergin kukkulalla kädet ristissä rinnallaan ja näytti katselevan
virtaa ja muureja pitkin, linnan ja kaupungin ylitse. Tuuli leikitteli
hänen pitkän viittansa kanssa; ja ohikulkevat soturit tervehtivät häntä
kunnioittaen. Ingeborg oli tuntevinansa tuon synkän arkkipiispan, Jöns
Pentinpojan.

"Katsos, Ingeborg", sanoi Eerik-herra, "kohta on tuolla ulkona
tyhjentyvä... viholliseni saa kohta toista tekemistä!"

"Kuinka niin, setä?" kysyi Ingeborg, ikäänkuin häneenkin olisi
tarttunut se ilo, jota setänsä tunsi.

"Veljeni, Iivari-herra, on noussut maalle Nyköpingin luona ja on nyt
täydessä marssissa Örebrohon!"

Ingeborg löi kätensä yhteen, ja setä taputti häntä ihanoille poskille;
mutta hän, jonka pää oli täynnä aivan toisenlaisia ajatuksia arveli nyt
tilaisuuden olevan soveliaamman kuin milloinkaan muulloin, sanoi aivan
äkkiarvaamatta:

"Entäs herra Niilo Sture?"

Mutta silloin Eerik-herra heti vaikeni eikä nähtävästi tahtonut mitään
sanoa. Sattuma johti myöskin Olli Rådin juuri samassa astumaan sisään,
ja Ingeborg estyi sen kautta uudistamasta kysymystään.

Senjälkeen menivät taas päivät toinen toisensa perästä, Ingeborgin
joutumatta puheisiin setänsä kanssa. Mutta sillä välin sai hän nähdä,
kuinka ne joukot, jotka olivat leiriytyneet kaupungin ympärille,
alkoivat toinen toisensa perästä lähteä pois. Ensin läksi herra Eerik
Niilonpoika (Oxenstjerna) Norrmalmilta. Vähän senjälkeen poistuivat
myöskin Iivari Gren ja Eerik Kaarlonpoika (Vasa).

Oltiin jo elokuun lopulla eikä Ingeborg vieläkään ollut saanut mitään
tietoa Niilo Sturen, Steen-herran ja Briita-rouvan eikä lasten
kohtalosta. Hän ajatteli monta kertaa, että Niilo-herra oli kuollut ja
hänen vaimonsa ja lapsensa vankeina, kenties Tanskaan vietyinä; mutta
tuon ajatuksen hän karkoitti, koska hän arveli, että jos jotakin
sellaista olisi tapahtunut, olisi se varmaankin tullut hänenkin
korviinsa, niin maailmasta pois suljettuna kuin hän elikin. Mitä taas
Steen Stureen tulee, niin ei hän mitenkään voinut itselleen selittää,
ei hänen katoamistaan jouluaatto-iltana eikä hänen poisjäämistään
sitten, kun tie oli niin helppo siihen onneen, jota hän oli
tavoitellut. Kun ensimmäinen tuska oli kerennyt laimistua, koetti hän
katsella kaikkia tyynesti, mutta kuta enemmän hän ajatteli ja punnitsi
tuota asiaa kaikilta puolilta, sitä selvemmin huomasi hän jonkin
totuuden olevan rouva Helenan puheessa, että Steen Sture rakasti
jotakin toista, ja niin tuli viimeinen tuska raskaammaksi kuin
ensimmäinen.

Eräänä aamuna, vietettyään yönsä tavallista levottomampana ja saatuaan
vasta myöhään unta, mutta unissaan elettyään uudestaan tärkeimmät
tapaukset elämässään, niinkuin Nyköpingin häät, oleskelemisen
Niilo-herran ja Briita-rouvan luona Vesteråsin linnassa ja
Taalainmaassa, heräsi hän juuri kun raikuva torventoitotus kajahteli
linnan pihalla.

Hänen huoneensa naisten puolella oli sinne päin, eikä hän voinut
vastustaa uteliaisuuttaan, vaan kiiruhti ylös ikkunan luo, jonka
raskaat varjostimet hän veti sivulle juuri parahiksi senverran, että
voi nähdä ulos.

Alhaalla pihalla seisoi joukko miehiä, joista muutamat näyttivät olevan
vankeina. Ingeborg oli juuri poistumaisillaan ikkunasta, ja päästi jo
varjostimen irti, kun samassa hänen kasvonsa ilman muuta osoitti mitä
vilkkainta ja jännitetyintä tarkkaavaisuutta ja hän taas katseli alas
linnan pihalle.

Vankien joukossa oli kaksi, joiden kasvonpiirteet hän tunsi.




VI.

Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.


Niinkauvan kuin vangit seisoivat linnan pihalla ja hän voi ne nähdä,
seisoi Ingeborg ikkunan luona. Mutta kun hän näki linnanvoudin tulevan
ja vangit vietiin pois, vetäytyi hän takaisin käsi otsalla, yhä vielä
jännitetyssä puoliksi kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi
odottanut, että joku kuiskaisi hänelle korvaan vastauksen niihin
kysymyksiin, jotka hänen huulillaan näyttivät väikkyvän.

Hän muisti hyvin hyvästi ja tunsi täydellisesti kasvonpiirteet, jotka
oli nähnyt. Toinen miehistä oli tuo iloinen, suruton Niilo-herran
aseenkantaja, joka osasi kaikki nuo monet laulut, toinen oli tämän
varjo, sillä niin herkeämättä hän seurasi häntä, kun vaan oli
palveluksesta vapaa. Hänen kasvoinsa piirteet näyttivät osoittavan
jotakin synnynnäistä, voittamatonta tuhmuutta, ajatuksen puutetta ja
hitaisuutta. Edellinen oli Hollinger, hän muisti selvästi tuon nimen,
jälkimmäinen oli Faste.

Mutta miksi tuotiin Niilo Sturen aseenkantajat vankeina Tukholman
linnaan? Oliko sota Niilo-herran ja Eerik-herran välillä, ja oliko
jälkimmäinen saanut voiton edellisestä? Ja jos niin oli, niin kuinka
kauan tuota sotaa oli jo kestänyt? Kenties... kenties saisi hän täällä
viimeinkin selityksen levottoman sydämensä kysymyksiin?

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös, ikäänkuin vastaus olisi
yhtäkkiä kirjoitettu tulikirjaimilla hänen eteensä. Niin, niin se oli.
Steen Sture ei ollut tahtonut erota asetoveristaan ja ystävästään. Hän
näki hänet yhtäkkiä aivan toisessa valossa. Epäilemättä rakasti ritari
häntä ja oli suruissaan erosta, mutta kesti surunsa ja tuskansa
niinkuin mies isänmaansa tähden. Voi, hän oli kuitenkin uljas ritari
tuo Steen-herra.

Niin seurasivat ajatukset toisiaan, huulet hymyilivät kauan kaivatusta
riemusta ja silmät säihkyivät sydämen varmuudesta. Mutta sen mukaan
kuin tunnit kuluivat, syntyi toisia ajatuksia. Epäilys ja levottomuus
tulivat uudestaan. Viimein päätti hän hankkia varmuutta vangituiden
aseenkantajien kautta. Ja aamiaisen jälkeen, johon Eerik-herra ei
ottanut osaa, kiiruhti hän hänen huoneeseensa pyytääkseen häneltä lupaa
käydä vankeja tapaamassa.

Kiiruusti kulki hän tuohon huoneeseen, jota arkkipiispa ja ennen häntä
Kaarlo Knuutinpoika, molemmat valtionhoitajana ja kuninkaana, olivat
käyttäneet työhuoneenaan. Levottomuudesta vapisten avasi hän oven ja
astui sisään.

Mutta huone oli tyhjä. Alakuloisena jäi hän sisään, tietämättä,
pysyisikö siellä vai lähtisikö pois. Mutta mietittyään kuinka vaikeaa,
niin mahdotonta hänen oli tavata setäänsä, päätti hän jäädä.

Kun hän sitten katseli ympärilleen, huomasi hän, että yhdellä seinällä,
aivan likellä huoneen nurkkaa, poimullinen seinäverho oli irti,
ikäänkuin jotakin olisi työnnetty esiin sen takana olevasta seinästä.
Tosin ei hän niin erittäin monta kertaa ollut käynyt tässä huoneessa,
mutta kuitenkin niin useasti, ettei arvellut koskaan ennen huomanneensa
tuota. Aivan luonnollisesti meni hän sentähden tutkimaan mikä tuon
ulkoneman muodosti, ja kun hän tarttui siihen, vetäytyi se hiljaa pois.

Hän työnsi nopeasti verhon syrjään, ja nyt tuli kaikki hänelle
selväksi.

Verhon takana oli sala-ovi ja se, joka sen viimeksi oli avannut, oli
kiireissään tahi jonkun muun syyn tähden jättänyt sen sulkematta. Hän
tutki sitä tarkkaan, ja huomasi helposti sekä sen, kuinka se avattiin
että kuinka se suljettiin. Sitten hän äkkiä päätti tutkiskella myöskin
käytävää, mihin ovi johti. Se oli rohkea päätös, sillä hän ei voinut
tietää, eikö hän ehkä siellä voisi kohdata itse ankaraa setäänsä, joka
varmaankaan ei koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, että hän oli
löytänyt hänen salaiset tiensä. Mutta siinä silmänräpäyksessä ei
Ingeborg ajatellut setäänsä eikä mitään muutakaan vaaraa. Hän kulki
aivan kuin unissaan, ja hänellä oli ainoastaan yksi asia selvänä
mielessään: saavuttaa varmuus sydämensä rakastetusta.

Päättäväisenä liukui hän verhon ja oven taakse sekä pitkin ensimmäisiä
portaita. Mutta siellä oli aivan pimeä; suurinta varovaisuutta
tarvittiin eteenpäin kulkiessa. Pian hän kuitenkin huomasi, että
rappuset johtivat alaspäin ja kulkivat kiertäen, kuin torniportaat.
Kylmä, ummehtunut ilma lehahti häntä vastaan ja jääti hänen jäseniään,
mutta hän ei säikkynyt.

Viimein loppuivat portaat. Hän tunnusteli varovaisesti jalallaan
eteensä ja kuletti kättään muuria pitkin. Hän seisoi tasaisella
lattialla. Kuinka pitkälle sitä oli ja minne päin hänen tuli kääntyä
päästäkseen edemmä, se näytti hänestä mahdottomalta keksiä. Hän tunsi
kulman muurissa ja vähän päästä siitä toisen. Kun hän oli sen
kiertänyt, tunsi hän vielä kylmemmän ilman virtaavan alhaalta päin.
Siinä täytyi siis olla taas portaat, jotka veivät vieläkin alemma.
Mutta hän huomasi heti, että jos hän tahtoi täällä millään varmuudella
pyrkiä eteenpäin, niin täytyi hänellä olla lyhty, ja hän päätti äkkiä
kiiruhtaa ylös ja hankkia itselleen sellaisen. Silloin näki hän
yht'äkkiä heikon valon kajastuksen ja kuuli askeleita alhaalta
syvyydestä. Ne tulivat portaita ylös ja joutuisivat aivan varmaan hänen
luokseen. Ilman muuta pälkähti häneen ajatus vaarasta, jonka alaiseksi
hän antautuisi, jos hänet huomattaisiin tuossa salaperäisessä
käytävässä, veri hyytyi hänen suonissaan, ja yhä lähempää kuuluivat
askeleet. Vaara tuo kuitenkin mukanaan voimia ja päättäväisyyttä. Ja
ajatuksen nopeudella syöksyi Ingeborg takaisin muuria pitkin portaille,
joita myöten oli tullut, ja sen ohi, toivoen toisella puolen löytävänsä
nurkkauksen tahi käytävän, johon voisi pistäytyä piiloon. Sillä
mahdottomaksi huomasi hän ehtiä portaita ylös.

Tuo otaksuminen olikin oikea. Oikealle porras-aukosta oli kapea
käytävä, joka todenmukaisesti vei johonkin etäiseen osaan linnassa.
Pimeydessä ja koettaessaan välttää jokaista harha-askelta, kun siellä
helposti voi löytyä toisia aukkoja alaspäin, ehti hän juuri parahiksi
muurin taakse, ennenkuin koko tämä maanalainen huone tuli valoisaksi,
ja lyhdynkantajan askeleet pysähtyivät.

Tyttöraukan rinnassa sykki sydän ankarasti. Hän seisoi todellakin kuin
kiinninaulattuna paikoillaan; pieninkin liike olisi voinut ilmaista
hänet. Varmaan oli lyhtymies kuullutkin jotain epäilyttävää, sillä
neito näki valosta, että lyhtyä nostettiin ylös ja kuletettiin
puoliympyrässä ympäriinsä. Mutta sen enempiä tutkimuksia ei ollut.
Askeleet ja valo poistuivat portaita, ylös valtionhoitajan
huoneeseen. Ingeborg uskalsi kurkistaa esiin, juuri kuin mies katosi
porras-aukkoon, ja hän huomasi ja tunsi setänsä, Eerik Akselinpojan.

Heti kun vaara oli ohi, palasivat miettiminen ja harkinta, ja hän
päätti, ennenkuin lähtisi tarkemmille tutkimuksille näissä
maanalaisissa holveissa ja porraskäytävissä, varustautua lyhdyllä ja,
jos mahdollista, hankkia lähempiä tietoja siitä, missä vangit
säilytettiin ja mihin aikoihin vanginvartija kävi heidän luonaan.
Sitten olisi hän jokseenkin riippumaton setänsä luvasta käydä heitä
tapaamassa. Kun tämä ajatus oli tullut hänelle selväksi, kääntyi hän
taas muurin kulman ympäri ja kulki kuulumattomin askelin varovaisesti
portaita ylös uudestaan.

Mutta tultuaan pienelle ovelle, joka nyt oli sulettu, oli vielä jälellä
eräs vaikeus, nimittäin kulkea huomaamatta sedän huoneen läpi. Aluksi
oli tämä mahdotonta, sillä hän oli itse sisällä ja kuului keskustelevan
jonkun kanssa. Ingeborg kauhistui ajatellessaan, että hänen
mahdollisesti täytyi seisoa siinä missä oli kauvemmin kuin hän koskaan
oli arvellut, ja kenties lopuksi kuitenkin tulisi huomatuksi ja
joutuisi setänsä kiukun alaiseksi.

Hänen huomionsa kääntyi kuitenkin pian keskusteluun, jota pidettiin
sisällä Eerik-herran luona ja joka kuului hyvin selvästi ohuen
sala-oven läpi. Olli Råd oli siellä herrallensa kertonut jotakin, joka
oli saattanut Eerik-herran huonolle tuulelle.

"Voiko siis veljeni unohtaa oman veljensä?" kuuli hän setänsä
huudahtavan, jonka jälkeen hän jatkoi: "anna nyt kuulua tarkka kertomus
kaikesta mitä on tapahtunut, sittenkun kohtasit veljeni Nyköpingissä."

Ja Olli Råd kertoi:

"Kun tulin Nyköpinkiin, oli Iivari-herra jo laskenut väkensä maihin ja
oli valmiina lähtemään sisämaahan. Vein teidän sananne ja terveisenne
hänelle, mutta hän sanoi vain: 'saatanpa totta totisesti ketut
mutkittelemaan metsässä, niin että veljeni koirat saavat taas ajonsa
käyntiin' -- ja sitten antoi hän puhaltaa lähtömerkin. Minä seurasin
häntä ja kun tulimme Vingåkeriin, huomautin minä vieläkin hänelle
tarpeelliseksi kulkea pohjoiseen päin teitä auttamaan, koska muutoin
olisi Tukholman antautuminen tulossa, ja silloin loppuisi
Akselinpoikain valta Ruotsissa. Mutta hän taputti minua hartioille
sanoen: 'ole rauhassa, harmaaparta, veljeni voinee vielä hetkisen
vastustaa arkkipiispaa; saatpa nähdä ettemme kerkeä Örebrohon,
ennenkuin Tukholman ympäristö on vapaana, ja sitten nakerrelkoon tuo
vanha hengellinen herra parhaansa mukaan Tukholman muureja... semmoista
muurinsärkijää ne kyllä kestävät'."

"Hän oli varma asiastaan, Iivari veljeni!" huomautti Eerik.

"Ja hän oli aivan oikeassa!" jatkoi Olli, "olimme tuskin ehtineet
Örebrohon ja alkaneet piirittää linnaa, jonka muureilla näimme herra
Eerik Niilonpojan miesten rehentelevän, kun jo herra Maunu Pentinpojan
kautta saimme Göksholmasta tiedon, että linnanherra itse lähestyi
joukkoineen. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita, mutta Iivari-herra on
uljas ritari, jommoisia löytyy harvassa. 'Mitä sanoin sinulle
Nyköpingissä, Olli', lausui hän minulle illalla, 'nyt on ensimmäinen
kettu tullut, häntä ahdistelemme huomenna, se on käyvä kuin tanssi!'
'Mutta niitä on useita', vastasin minä, 'ja jos jokin onnettomuus
sattuu, josta Jumala varjelkoon, niin on viimeinen hämmennys oleva
pahempi kuin ensimmäinen!' 'Siitä puhelkaamme sitten, kuin olemme
suoriutuneet herra Eerik Niilonpojasta!' vastasi hän, ja heti
senjälkeen käski hän miestensä lähteä liikkeelle. Kaikki kävi kuin
turnajaisissa, niin tappelunhaluinen oli Iivari-herra ja samoin hänen
miehensäkin."

"Se on veljeni luonne!" sanoi Eerik, "hän tulee isäämme,
Akseli-herraan, sellainen oli hänkin!... Julitan kentällä kohtasitte
siis herra Eerik Niilonpojan?"

"Niin, ja kuinka siellä kävi, sen jo tiedätte. Ilo oli nähdä teidän
veljeänne, hänen järjestäessään taistelua ja hoitaessaan miekkaansa...
Tahdonpa lyödä vetoa, ettei Eerik Niilonpojalla ollut enempää kuin
kolmekymmentä tai neljäkymmentä miestä, kun hän pakeni taistelusta.
Tapasin Iivari-herran illalla Julitan luostarissa, jossa hän antoi
munkin kattaa pöytää itselleen, ja tuskinpa olen milloinkaan nähnyt
häntä niin iloisena kuin silloin, silmät loistivat yhtä kirkkaina, kuin
hänen hääpäivänään Nyköpingissä. 'Mitäs sanot, Olli?' kysyi hän, 'tuo
kettu lönkytti metsään häntä koipien välissä, mutta saatpa nähdä, että
kohta saamme uuden törmäyksen!' 'Tiellä Tukholmaan?' kysyin minä.
'Niin, tiellä Tukholmaan!' vastasi hän, 'veljeni on kohta näkevä
arkkipiispan seisovan yksinään herra Klaus Rönnowin ja tanskalaisen
sotaväen kanssa'... Jätin hänet kohta tämän jälkeen kiiruhtaakseni
teidän luoksenne."

Tuli hetken hiljaisuus, jonka aikana Ingeborg kuuli raskaita askeleita
huoneen toisesta päästä toiseen. Vihdein pysähtyivät ne, ja hän kuuli
setänsä sanovan:

"Hyviä uutisia olet tuonut tällä kertaa, Olli, mitä veljeeni ja
arkkipiispan ystäviin tulee... Mutta entäs pilvi tuolla ylhäällä
tunturien laella, josta kuulen Kaarlo-kuninkaan nimen vähän väliä
kaukaisen ukkosen tavalla jyrisevän?"

"Iivari-herra puhui tuostakin..."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Jos ymmärsin häntä oikein, niin lauloi hän samaa virttä."

"Kaarlo-kuningas...?"

"Niin, Kaarlo-kuningas...! 'Odottakaamme', sanoi hän, 'monta vuotta ei
apellani enää voi olla jälellä, ja sillä välin voi paljon tulla
tehdyksi, joka vielä on jäänyt tekemättä, mutta jonka olisi pitänyt
tulla tehdyksi, että me Akselinpojat joutuisimme vakavaan valtaan
Ruotsissa. Sano se veljelleni, Eerik-herralle', lisäsi hän, 'itse se
seikka, että olemme taistelleet ja voittaneet ruotsalaisen kuninkaan
puolesta, joka sen lisäksi on minun appeni, on hankkiva Akselinpoikain
nimelle kauniin kaiun Ruotsin rahvaassa'."

"Ja miltä asia näyttää sinusta?" kysyi Eerik-herra hitaasti, ikäänkuin
miettisi veljensä tervehdystä.

"Voi olla, että veljenne on oikeassa", vastasi Olli, "kaikki näyttää
minusta riippuvan pilvestä, niinkuin te sanotte, herra Eerik... Jos
ukkonen iskee, sittenkun te veljenne kanssa olette katkaisseet siivet
arkkipiispalta ja hänen ystäviltään, niin voinee se tuskin kohdata
ketään muuta kuin..."

"Sano pois, Olli!" kehoitti Eerik-herra, kun mies viivytteli.

"Kuin teitä itseänne!" lisäsi tämä.

"Minua itseäni!" kuului Eerik-herra toistavan, ja niin alkoivat taas
uudestaan raskaat askeleet kulkea edes takaisin.

Mutta Ingeborgille tuli hänen satunnainen vankeutensa yhä vaikeammaksi,
ja ne tiedot, jotka hän nyt oli saanut, eivät ollenkaan voineet
rauhoittaa hänen tunteitaan. Ääni, jolla setä oli puhunut pilvestä
pohjoisessa tunturien laella -- ja sillä ei voitu tarkoittaa ketään
muuta kuin Niilo-herraa -- oli kokonaan vihamiehen ääni. Se kaikui
siltä, kuin olisi ollut kysymys taistelusta heidän välillään, mutta
miekat eivät vielä olleet täydellisesti tupesta ulos vedetyt. Kenties
oli juuri nyt ratkaisun hetki tullut. Sillä kuinka voisivatkaan Niilo
Sturen miehet istua vankeina Tukholman linnassa, ellei nyt miekkoja
paljastettaisi?

"Ajatelkaa", kuuli hän Ollin lausuvan, "ajatelkaa sitä, mitä te itse
niin usein olette sanonut, herra Eerik, että rahvas täytyy voittaa
puolelleen, ja muistakaa, mitä kokeita siinä olette tehneet, niin hyvin
Kolbäckin tienoilla kesällä, kuin Roslagenissa..."

"Rahvaan mielet ovat kuitenkin jaetut... Kuinka monet seuraavatkaan
arkkipiispaa ja hänen ystäviään? Koko Fjädrundalanti on aseissa heidän
puolestaan!"

"Totta, herra Eerik!... mutta mitä ovat ne taalalaisia vastaan ja
kaikkia niitä vastaan, jotka he vetävät mukanaan, erittäinkin nyt, kun
veljenne on karkoittanut yhden arkkipiispan puoluelaisista pois
kentältä ja kenties, ennenkun saamme hänen sotalippunsa nähdä pistävän
esiin täältä metsästä, on lähettänyt toisetkin samaa tietä... Jos
tutkitte noita kahta Vestmanlannin talonpoikaa, jotka minä toin
mukanani ja jotka istuvat tuolla alhaalla linnantuvassa, niin saatte
aivan tarkkaan kuulla, mikä ääni on rahvaan kellossa."

Viipyi vähän aikaa, ennenkuin Eerik-herra vastasi, mutta sitten päätti
hän mennä linnantupaan ja keskustella noiden kahden talonpojan kanssa,
ja huoneeseen tuli täysi hiljaisuus. Tätä käytti Ingeborg hyväkseen,
avasi varovaisesti oven ja veti seinäverhon syrjään. Huone oli tyhjä,
ja hän kiiruhti jättämään sen mennäkseen Helena-rouvan luo naisten
puolelle. Levottomana saapui hän sinne, mutta kaikeksi onneksi oli
Helena-rouvallakin ollut kaikenlaista tekemistä, niin että vaikka hän
oli kaivannutkin Ingeborgia, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut katsoa
häntä hänen omasta huoneestaan. Kun siis Ingeborg puolusti itseään
vähäisellä pahoinvoinnilla, tyytyi tuo hyvä rouva siihen eikä kysellyt
enempää, vaan piti aivan selvänä, että neito oli pysytellyt
huoneessaan.

Ingeborg ei kuitenkin saanut minkäänlaista rauhaa, ennenkuin oli
hankkinut itselleen ne tiedot, jotka hän tarvitsi. Se kävi
helpommasti, kuin hän oli voinut odottaakaan, ja onni näytti muutenkin
häntä suosivan, sillä hänen setänsä ja Olli Råd menivät linnasta
kaupunkiin, jossa edellisellä oli oleva kokous kaupungin pormestarin ja
neuvoston kanssa.

Heti jälkeenpuolenpäivän meni Ingeborg, tarpeen mukaan varustettuna,
uudestaan setänsä huoneeseen. Siellä otti hän esiin pienen lyhdyn,
jossa tavattoman paksu vahakynttilä paloi, veti seinäverhon syrjään ja
katosi sala-oven kautta.

Nyt kävi helpommasti kuin edellisellä kerralla kulku alas portaita,
jotka olivat kokonaan hakatut erääseen paksuun pilariin, niinkuin hän
voi nähdä, tultuaan alas siihen huoneeseen, jossa hänet vähällä oli
setänsä yllättää. Siitä aukeni kolme erityistä holvikäytävää, jotka
veivät eri tahoille. Hän vetäytyi vasemmalle ja löysi kohta portaat,
jotka veivät edelleen alas syvyyteen.

Nämä olivat huomattavasti pitemmät kuin ensimmäiset, ja kun hän oli
ehtinyt loppuun ja käynyt muutamia askelia eteenpäin, huomasi hän taas
holvin, josta kaksi käytävää veivät eteenpäin. Hän pysähtyi
epätietoisena ja kuunteli, viittaisiko jokin ääni, kalisevat kahleet
tai epätoivon huuto hänelle tien. Mutta kaikki oli hiljaista.

Silloin valitsi hän vasemmalle vievän käytävän. Se oli kapea ja matala,
mutta sitävastoin ei erittäin pitkä. Hän oli kulkenut noin
kaksikymmentä askelta, kun tuli avonaiselle rauta-ovelle. Hän astui
sisään ja oli nyt yhdessä noista keskiajan synkistä vankiluolista,
joissa kaikki oli valmistettu saattamaan mitä suurimpia kärsimyksiä sen
vastentahtoiselle asukkaalle. Keskellä lattiata oli rautaristikolla
peitetty aukko. Kylmä ilmavirta ja puoleksi tukahdutettu ääni
loiskivista aalloista ilmaisivat, että tuo aukko oli yhteydessä
Norrströmin kanssa.

Tämä rautaristikko ensiksi kiinnitti hänen huomiotaan. Mutta kun täällä
ei löytynyt sitä, mitä hän etsi, kääntyi hän äkkiä mennäkseen takaisin
ja mahdollisesti toisen holvikäytävän kautta joutuakseen miesten
vankikoppiin. Kun hän silloin kohotti lyhtyä ja valo lankesi mustalle
muurille, oli hän siinä näkevinään jotakin valkoista.

Hän astui lähemmäksi ja huomasi seinään maalatun kirjoituksen. Paljon
oli tosin kosteus ja maalattiasta nouseva tomu sitä hävittänyt, mutta
sanat olivat kuitenkin selvästi luettavissa. Siinä oli: "Jöns
Pentinpoika, Ruotsin ruhtinas ja valtionhoitaja, Niilo Sturelle. Tule
siksi, mikä olet ollut, mato, ja maannu mullassa. Sinun päälläsi kulen
minä rataani ja halveksin vihaasi."

Tämä kauhea huone oli siis nähtävästi kerran aiottu Niilo Sturen
vankilaksi, ja epäilemättä oli arkkipiispa omakätisesti maalannut
kirjoituksen seinään. Kuinka katkerasti olikaan tuo mies vihannut jaloa
vastustajaansa, kun hän tällä tavalla oli tahtonut hänen sieluunsa
kaivertaa tiedon omasta onnettomuudesta ja vastustajansa
voittamattomasta vallasta.

Ingeborg asetti lyhdyn lattialle lähemmin tarkastellakseen noita
röyhkeitä ja uhkamielisiä sanoja. Näytti nimittäin siltä, että siellä
oli vielä jotakin, joka kenties oli tullut ainoastaan alotetuksi, mutta
jäänyt päättämättä, tahi myös kokonaan pois pudonnut, koska savikin oli
erään kiviparin välistä lohennut. Hänen jalkansa vajosi silloin
pehmeään maahan muurin vieressä ja hän tunsi jotakin kovaa, joka
väistyi tieltä.

Varmaankin oli joku vanki -- kenties tuo jalo folkunga-kuninkaan poika
Maunu, jonka onnettomasta lopusta Ingeborg oli kuullut kerrottavan --
siinä muurin vieressä turhaan ponnistellut kaivaakseen käytävää, ja
kätkenyt työaseensa pehmeään multaan. Hän kumartui alas ja kuletti
jalkaansa edes takaisin, ja yht'äkkiä loisti lyhdyn valoa vasten jokin
jalokivi.

Nopeasti ojensi hän kätensä ja tarttui kiveen. Mutta siinä ei ollutkaan
yksi ainoa jalokivi, siinä olikin kokonainen kaulaketju, joka oli
täynnä loistavia jalokiviä. Hän tutki sitä niin tarkkaan, kuin aika ja
paikka sallivat, ja huomasi sen olevan vahingoittuneen ja rikkonaisen.
Kaksi niistä pienistä renkaista, jotka yhdistivät serafien päitä,
oli hankautumisen kautta katkennut. Muutoin oli se ympäröity
silkkinauhalla, joka oli solmittu ristiin jokaisen seraafin pään
kohdalla, varmaankin tarkoituksella suojaamaan hienoja ja hyvin
kuluneita kultarenkaita, ja samalla kertaa estämään koristeen hukkaan
joutumista, jos sattumalta joku renkaista, siitä huolimatta, murtuisi.
Hänen hämmästyksekseen oli kuitenkin itse silkkiside eräästä paikasta
poikkileikattu. Sen johdosta oli se epäilemättä maalauksen kirjoittajan
liikkeistä vähitellen liukunut kaulasta ja pudonnut pehmeään maahan,
jolloin ympärikääritty silkkinauha oli estänyt kaiken kolinan ja
kirjoittajan jalat olivat hänen tietämättään saattaneet loppuun
hautaamisen.

Vielä oli selitettävä, kuinka nauha oli poikkileikattu, mutta siinäkin
auttoi häntä kirjoitus seinällä. Sillä hän näki selvästi, että parissa
paikassa oli ensin kirjoitetut sanat poisraavitut ja toisia pantu
sijaan, ja kun hän lähemmin tarkasti paikkaa, josta savi oli
poispudonnut, näkyi, että sen oli täytynyt tapahtua juuri jotakin
kirjoitettua sanaa pois raaputtaessa. Mikä oli siis luonnollisempaa
kuin että kirjoittajalla oli ollut veitsi jakkunsa povella ja sitä
esiinvetäessä, joka oli tapahtunut hyvin kiivaasti, oli tullut
katkaisseeksi silkkinauhan. Tämä taas edellytti, että veitsi oli ollut
tavattoman terävä, sekä, että sillä oli ollut tavaton säilytyspaikka,
ettei sanoisi piilotuspaikka, ja siitä päätti hän kirjottajan olleen
hengellisen miehen ja vahvistui ensimmäisessä ajatuksessaan, että
kirjoittaja oli ollut itse arkkipiispa. Joku toinen ei olisikaan
joutunut niin kokonaan intohimonsa valtaan, kuin arkkipiispa
epäilemättä oli joutunut alentuessaan omin käsin maalaamaan vihansa
sanat muuriin.

Kaikki tämä ei yhdellä kertaa tullut Ingeborgiile selväksi, vaan
selkeni se vähitellen, kuta enemmän hän mietiskeli kaikkia eri seikkoja
ja yhdisti niitä toistensa viereen. Sillä hetkellä vaikutti päälle
päätteeksi se seikka, että Niilo Sture yleensäkin oli hänen ajatustensa
esineenä, sen, että hän nähdessään hänen ja hänen vihollisensa nimet
asetti ne tämän kallisarvoisen koristeen yhteyteen, jonka oikeasta
omistajasta hänellä ei ollut mitään tietoa.

Hän kääri kaulaketjun huolellisesti kokoon ja kätki sen povelleen,
lujasti päättäen tavalla tai toisella etsiä sen oikean omistajan
käsiinsä ja antaa sen hänelle. Sitten tarttui hän lyhtyyn, luki vielä
kerran kirjoituksen seinällä ja kiiruhti pois. Nopein askelin riensi
hän ahtaan käytävän kautta holviin ja sieltä toiseen käytävään, joka
oli pitempi, ja jossa löytyi useita rautaovia jotenkin lähellä
toisiaan. Niiden yläpäähän oli puhkaistu pieniä sydämen muotoisia
reikiä. Täällä olivat vankikopit. Sen tiesi hän siitä kuvauksesta,
jonka oli hankkinut. Hän nosti lyhtyä ja lausui aivan hiljaa jokaisella
ovella, jonka ohi kulki, nimen: Hollinger. Viimein kolmannella ovella
vastasi eräs ääni: "Kuka huutaa?"

Ingeborg vastasi, kuka hän oli, ja että hän tahtoi, jos se oli hänen
vallassaan, pelastaa sekä hänet että tuon toisenkin herra Niilo Sturen
aseenkantajista, mutta pyysi heidän ensiksi kertoa, millä kannalla
Niilo-herran asiat nyt olivat, ja missä Briita-rouva ja lapset
oleskelivat.

"Kiitos olkoon teille, kaunis neito, hyvyydestänne", vastasi Hollinger.
"Kun viimeksi jätin herrani, oli Briita-rouva Vesteråsin linnassa, ja
lapset olivat hänen luonaan, se tapahtui keskikesällä."

"Ja Niilo-herra?"

"Hän laskeutui silloin alas Bergslagenilta karkoittaakseen Eerik
Niilonpojan, joka oli käyttänyt tilaisuutta hänen poissa ollessaan ja
niinkuin petoeläin syöksynyt Arbogasta aina Vesteråsiin saakka... Mutta
kun Niilo-herra tuli, sai hän kiireen jouduttaa jalkojaan ja paeta
Kolbäckiin, jonne Niilo-herra ajoi perästä. Herra Eerik oli kuitenkin
kerennyt särkeä sillan, ja Kolbäckin joki virtasi niin syvänä korkeiden
rantojensa välissä, ettei Niilo-herra voinut päästä häneen käsiksi, ja
kun hän koetti mennä yli -- se tapahtui Juhannuksen jälkipäivänä --
menetti hän paljon väkeä. Sitten tuli herra Eerik Akselinpoika
Tukholmasta ja koetti saada puolelleen taalalaisia, vaikka se ei
hänelle onnistunut, ja sentähden vetäytyi hän sangen tyytymättömänä
takaisin Tukholmaan, mutta myöskin Niilo-herran täytyi lähteä takaisin
Taalainmaahan hankkiakseen enemmän väkeä, sillä hän sai tietää, että
herra Iivari Gren ratsasteli ympäri Upplantia ja sai paljon kansaa
puolelleen."

"Siis onnistui Niilo herran pelastua väijytyksistä jouluna?" kysyi
Ingeborg, halukkaana kuulemaan siitä tai hänestä, joka oli lähimpänä
hänen sydäntään.

"Jouluna...? Te tarkoitatte Kaarlo Ragvaldinpoikaa, jonka arkkipiispa
oli silloin lähettänyt ottamaan kiinni Niilo-herran...? Niin, siitä
vaarasta pelastui hän, ja Kaarlo Ragvaldinpoika ja kaikki hänen
miehensä joutuivat vangeiksi."

"Kertokaa minulle tuo, kertokaa!" kehoitti Ingeborg.

"Niinkuin tiedätte, en minä silloin ollut Niilo-herran luona", jatkoi
Hollinger, "olin lähetetty toisaalle, mutta tämän Fasten kautta olen
saanut tietää kaikki. Se oli kerrassaan viekkaasti ajateltu...
vihollinen houkutteli kaikki miehet pois talosta, ja sitten piti heidän
vangita Niilo-herra, niin ajattelivat he, ja he olivat jo tulossa kun
Erkki huomasi ne ja kiiruhti ilmoittamaan Niilo-herralle. Mutta
kirkkoherran renki oli viekkaampi kuin kaikki muut. Hän hyppäsi hevosen
selkään ja kiiruhti eteenpäin, kunnes kohtasi Kaarlo Ragvaldinpojan,
jolle hän sanoi, että koko pitäjän miehet olivat aseissa ja että
äkkiarvaamaton päällekarkaus oli mahdoton. Samassa alkoivat myöskin
hätäkellot soida, ja silloin kääntyivät partiomiehet kiukuissaan ja
ratsastivat takaisin."

"Entäs Niilo-herra... eikö hän ollut missään vaarassa?"

"Niilo-herra kulki eteenpäin vuorimiesten ja tiellä häneen yhtyneiden
talonpoikien kanssa, mutta löytämättä yhtään vihollista, kunnes kohtasi
kirkkoherran rengin, jolta sai tietää koko tapauksen. Koska oli
mahdotonta saavuttaa ratsumiehiä, oli Niilo-herra kääntymäisillään
takaisin, mutta samassa tulivat hänen omat miehensä ratsastaen ohjakset
höllällä, Steen-herra etunenässä..."

"Herra Steen?" keskeytti Ingeborg.

"Niin, herra Steen Sture", toisti Hollinger ja kertoi, kuinka tämä
Fasten kautta oli saanut tiedon petoksesta ja ratsastanut miesten
kanssa tehdäkseen sen tyhjäksi, niinkuin hän toivoi, Niilo-herran
tarvitsematta vähintäkään tulla siitä levottomaksi.

Ja hän pani kätensä ristiin siinä oven takana seisoessaan ja kyynelpari
kumpusi esiin hänen silmistään. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän
seisonut vihreällä kesäisellä niityllä kukkien keskellä ja auringon
paisteessa, eikä maanalaisessa holvissa. Niin vaikuttivat miehen sanat
häneen voimakkaasti. Mutta Hollinger, joka ei huomannut ollenkaan
neidon liikutusta, jatkoi kertomustaan.

"Kun Steen-herra tuli, muutti Niilo-herra ilman muuta päätöksensä,
käski erään miehistä laskeutua ratsailta, saadakseen hevosen, ja niin
mentiin partiomiesten jälkeen, ja hän saavutti heidät pian
Gestriklannin rajan toisella puolen. Juuri joulupäivän iltana tuli
Niilo-herra takaisin Svärdsjöhön vankinaan Kaarlo Ragvaldinpoika ja
suurin osa hänen miehistään."

"Niilo-herra ei haavoittunut taistelussa eikä kai kukaan muukaan?"
kysyi Ingeborg innokkaasti.

"Ei. Niilo-herra ei haavoittunut", alkoi nyt Faste puhella, "mutta
kyllä Steen-herra, mutta häntä odottikin sitten niin suuri ilo,
tultuaan takaisin pappilaan, ettei hän paljon huolinut haavastaan, eikä
olisi huolinut, vaikka se olisi ollut kahta vertaa suurempikin... Eräs
outo aseenkantaja oli tullut myöhään yöllä ja jättänyt hänelle lahjaksi
sotavyön puoleksi sinisen puoleksi keltaisen..."

Ingeborg oli vähällä pudottaa lyhdyn, niin ankarasti koski häneen se,
mitä hän nyt kuuli, ja töin tuskin voi hän pidättää tuskanhuutoa. Siis
oli varmaa, että hän, joka tahtoi tulla hänen ritarikseen, tahtoi sitä
vaan huvin vuoksi, ja rakasti toista. Hänen päänsä meni sekaisin, ja
viipyi kauvan aikaa, ennenkuin hän voi jotakuinkin vallita itseään.

Mutta miehet eivät huomanneet tuskaa, jota neito kärsi, vaan Hollinger
lisäsi:

"Niin, varmaankaan ei herra Steen Sture koskaan olisi voinut saada
parempaa lahjaa, sillä siitä saakka kantaa hän aina tuota sinikeltaista
vyötä, niin että viholliset tuntevat hänet siitä yhtä varmasti kuin
kolmesta lumpeenlehdestä hänen kilvessään. Ja kun ilta tulee ja hän
palajaa asuntoonsa tai telttiinsä, niin täytyy hänen asepoikansa
ripustaa vyö siten, että se on viimeinen, jonka hän näkee ennenkuin hän
nukkuu, ja ensimmäinen, kun hän herää!"

Hollinger lausui tämän semmoisella äänellä, kuin hän olisi luullut
valmistavansa neidolle erinomaisen ilon kertomuksellaan. Jos hän olisi
nähnyt hänet seisomassa melkein tajutonna otsa kylmää rautaovea vasten,
olisi hän tahtonut antaa henkensä, jos olisi voinut ottaa sanansa
takaisin.

Mutta Akseli Pietarinpojan veri virtasi myöskin Ingeborgin suonissa, ja
hän kohosi pian voittaen tuskansa, heitti taaksepäin kaunista päätänsä
ja asetti alasvaluvat kiharansa paikoilleen. Hän oli kuolonkalpea,
mutta silmissä loisti sellainen voima ja päättäväisyys, jota oli
melkein kamala katsoa, samalla kun se teki hänet kahta vertaa
ihanammaksi.

Saattaakseen harhaan miehet, jotka mahdollisesti olivat kuulleet
jonkun valtaavasti puserretun huokauksen tai paljaastaan hänen
äänettömyydestään voisivat vetää tarpeettomia johtopäätöksiä, ja sitten
lausua ne ilmi kenties sille, jonka kaikkein vähimmin pitäisi saada
aavistustakaan siitä, sanoi hän, koettaen ilmaista äänellään suurinta
mahdollista välinpitämättömyyttä ritaria kohtaan, josta miehet niin
paljon olivat hänelle puhelleet:

"Miksi olette täällä vankeina Tukholman linnassa... onko sota
julistettu myöskin Niilo-herran ja setäni välille?"

"Nyt kysytte te enemmän, kuin voin teille vastata, neiti Ingeborg",
vastasi Hollinger, "olimme viidenkymmenen muun Niilo Sturen miehen
kanssa Östanbron luona, kun herra Iivari Gren ja herra Eerik
Kaarlonpoika tulivat Tukholmasta päin mahtavan sotajoukon kanssa ja
hyökkäsivät päällemme semmoisella ylivoimalla, että kaikki vastustus
oli turhaa. Muutamia kaatui, toiset joutuivat vangeiksi, ja pienimmän
määrän onnistui paeta... Vangeiksi joutuneiden joukossa olimme minä ja
Faste, ja meidät piti kulettaa tänne leiriin Tukholman edustalla. Se
määrättiin, kun herra Eerik Niilonpoika saapui. Hänet oli voittanut
Iivari Akselinpoika Julitan kentällä ja tuli nyt ritarien luo
Östanbrohon pienen joukon kanssa, jonka oli keräillyt kokoon tiellä. He
saivat samalla tietää, että Niilo-herra oli tulossa Taalainmaasta, ja
vetäytyivät sentähden pohjoiseen kohdatakseen hänet... Tämän sain
tietää miehiltä, jotka seurasivat meitä Tukholmaan..."

"Mutta nuo herrat ovat, minun tietääkseni, myöskin setäni vihollisia",
väitti Ingeborg vastaan, "sinun sanasi eivät sentähden sano minulle,
kuinka te olette tänne joutuneet!"

"Kuinka tänne olemme tulleet, on helposti sanottu", selitti Hollinger,
"parvi Eerik Akselinpojan miehiä kohtasi meidät tiellä ja hyökkäsi
päälle sekä onnistui vapauttaa, niinkuin luulin, osan vangeista ja
niiden joukossa minut ja Fasten... Mutta miksi täällä istumme vankeina,
se on minulle vielä aivan arvoitus... Voi olla, niinkuin te sanotte,
että nyt on sota myöskin Niilo-herran ja teidän setänne, Eerik-herran
välillä... Kuitenkin on minulla se toivo, että, olipa sen kanssa kuinka
tahansa, minulla on voima vapauttaa meidät molemmat, jos vaan pääsen
Eerik-herran puheille."

"Sepä kuuluu suurelta, Hollinger... mutta minä teen minkä voin, että
pian täyttyisi halusi tulla valtionhoitajan puheille, ja jos se ei
sinulle onnistu, niin voihan tapahtua, että minä lopuksi keksin keinon
teidän vapauttamiseenne..."

Hollinger kiitti häntä hänen hyvästä tahdostaan ja Ingeborg poistui.
Olikin paras aika, sillä tuskin oli hän kerennyt nousta puoleksi
ensimmäisiä kiertoportaita, kun kuuli lähestyviä askeleita. Ne olivat
kuitenkin vielä niin kaukana, että hän voi lopettaa ne portaat ja
kiitää ylös ensimmäisiä astuimia seuraavista portaista, ennenkuin tuo
lähestyvä oli ehtinyt molempain portaitten väliseen holviin.

Ingeborg peitti lyhtynsä viitallaan ja seisoi aivan hiljaa. Ohikulkija
oli vanginvartija, joka ei näyttänyt aavistavan, että joku täällä
kulkisi luvattomilla teillä, vaan katosi pian lyhtyineen alasvieville
portaille.




VII.

Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.


Pian seisoi Ingeborg sala-oven luona. Hän kuunteli kauvan ja tarkkaan,
olisiko ketään huoneessa, mutta kaikki oli hiljaa, ja niin avasi hän
varovasti oven ja kurkisti verhon takaa sisään.

Huone oli tyhjä ja hän kiiruhti sen läpi joutuakseen omaan huoneeseensa
naisten puolella. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun jo kamarineitsyt
tuli kertomaan, että rouva Helena oli useita kertoja kysellyt häntä,
sentähden että rouva Briita Steenintytär (Bjelke) oli saapunut linnaan
matkalla Upplantiin, ja hänellä oli mukanaan nuori sukulaisensa, neiti
Briita Turentytär (Bjelke).

Tosin olisi Ingeborg halunnut nyt olla yksinään, ja hän arveli hetken
teeskennellä pahoinvointia, voidakseen siten jäädä rauhassa
huoneeseensa, mutta hänen mielentilansa oli toiselta puolen sellainen,
että hän tahtoi ikäänkuin uhitella tuskaansa, ja sentähden päätti hän
noudattaa kutsumusta ja kiiruhtaa naisten tupaan.

Rouva Briita Steenintytär oli vanhemman puoleinen nainen jaloilla ja
vakavilla piirteillä. Hän oli Steen Sturen äiti, mutta oli nyt toisissa
naimisissa Kaarlo kuninkaan langon, herra Kustaa Kaarlonpojan
(Gumsehufvud) kanssa. Hän oli niin muodoin Helena-rouvan serkku. Neiti
Briita oli sitävastoin kuningas Kaarlon ensimmäisen vaimon ja tuon
tunnetun talonpoikain teurastajan ja kavaltajan herra Ture Turenpojan
sisar. Hän oli kaunis neito, ja vaaleansininen puku, joka hänellä oli
päällään, sekä keltainen vyö vyötäreillään, sopivat hänelle erittäin
hyvin. Ingeborg arveli häntä ensimmäisen luokan kaunottareksi, mutta
itse asiassa ei hän siinä ollenkaan voinut kilpailla Ingeborgin kanssa.

"Siis ette ole kuulleet mitään pojastani Steenistä, rakas serkkuni?"
lausui Briita-rouva Helenalle, juuri kuin Ingeborg astui sisään.

Hänen tulonsa vaikutti sen, että kysymys jäi vastaamatta, sillä nyt
piti tapahtua molemmanpuoleiset tervehdykset, ja Ingeborg ja Briita
Turentytär, joilla oli yhteisiä muistoja viimeksi Nyköpingin häistä,
alkoivat sitten keskustelun, johon nuo vanhemmat rouvat noin sivumennen
osaa ottivat, niin että vasta hetken perästä, kun Briita-rouva oli
uudistanut kysymyksensä pojastaan ja Helena-rouva siihen vastannut,
jouduttiin tuohon aineeseen, joka pani Ingeborgin mitä kovimman
koetuksen alaiseksi.

"En ole enempää kuin kaksi kertaa kuullut hänestä", sanoi Briita-rouva,
"syksyllä... se oli heti juhannuksen jälkeen, kun hän oli Niilo-herran
kanssa Kolbäckissä, ja heti joulun perästä Svärdsjön pappilasta Taalain
maassa. Lähetin silloin luotettavan miehen hänen luokseen, ja tämä toi
kirjeen ja terveisiä mukanaan takaisin..."

Ingeborg huomasi, kuinka Briita-neiti punastui kuullessaan nuo vanhan
rouvan sanat, ja salamana välähti hänen mielikuvitukseensa
sinikeltainen sotavyö. Eikä antaja koskaan -- ja selvää oli, että se
oli tuo kaunis neito hänen vierellään -- olisi voinut näyttäytyä
onnettomammassa puvussa, kuin tämä sinikeltaisine vöineen tuossa.

Tuntui kuin olisi sydän tahtonut särkyä Ingeborgin rinnassa, mutta hän
säilytti kuitenkin tyyneytensä, vaikka posket kävivät aivan kalpeiksi
ja silmistä näytti vedet kiehahtavan. Briita-neiti seisoi ikäänkuin
kääriytyneenä sinikeltaiseen vyöhön, ja hänen punastuvat poskensa ja
syvimmästä riemusta loistavat silmänsä tekivät hänet aivan onnellisen
morsiamen näköiseksi.

Ei koskaan Ingeborg ollut tuntenut itseään niin raskautetuksi, niin
murretuksi, niin perin onnettomaksi kuin tällä hetkellä. Tämä oli
melkein liian paljon sydän raukalle, niin joustava kuin sen voima
olikin. Hän halusi kauas pois, hän olisi tahtonut vaipua syvälle
mustaan multaan.

Helena-rouva, joka sydämensä hyvyydestä aavisti jotakin olevan
huonosti, kun näki Ingeborgin kauhean kalpeuden, lausui, kääntyen
keskustelustaan Briita-rouvan kanssa Ingeborgiin:

"Ajattelenpa, että sinä, Ingeborg, voisit auttaa Briita-rouvaa
asettamaan hänen levottomuuttaan siitä, kuinka hän pääsisi täältä
Ekeholmaan."

"Kernaasti!" kiiruhti Ingeborg sanomaan ja meni keskustelevien luokse.

"Tahtoisitko siis katsoa, onko Eerik-herra palannut kokouksestaan
kaupungista, ja jos on, niin pyydä hänen keskustelemaan Briita-rouvan
kanssa."

Ingeborg lähti huoneesta. Hän tunsi helpoitusta hengittäessään vapaasti
ja kuivatessaan kyyneleitä, joiden hän nyt antoi vapaasti virrata.
Mutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi harjaantua kantamaan
suruaan ja tuskaansa, ja hänen synnynnäisestä ylpeydestään, joka ensi
sijassa sai hänet ajattelemaan, että hän oli ollut leikkikaluna
ritarille hänen toimettomuudessaan, tuli hänelle hyvä liittolainen. Hän
nosti ylös päänsä ja kulki nopein askelin salin halki setänsä
yksityishuoneeseen.

Herra Eerik oli todellakin palannut kaupungista, mutta Ingeborg kuuli
sieltä sisältä useiden puhetta ja alkoi epäillä astuisiko sisään.
Silloin aukeni ovi ja Olli Råd näyttäytyi kynnyksellä.

"Kuka on Eerik-herran luona?" kysyi hän tältä, ja sai vastauksen, että
siellä oli kaksi Niilo Sturen miestä.

"Herra Niilo Sturen miehiä!" huudahti silloin Ingeborg, "millä asialla
he ovat täällä?"

"Sitä en tiedä", vastasi aseenkantaja viekkaasti, "mutta nyt lähtevät
he ratsain viemään sanaa Eerik-herralta Niilo-herralle!"

"Ja missä sitten oleskelee Niilo-herra?"

"Hän kuuluu olevan matkalla Upsalaan..."

"Sano herrallesi", keskeytti Ingeborg, ikäänkuin olisi halunnut jättää
tuon äsken esiinheitetyn kysymyksen, "sano herrallesi, että rouva
Briita Steenintytär haluaa keskustella hänen kanssaan..."

"Sen olen sanova, kaunis neito, vaikka jo nyt sanon teille sen verran,
että Eerik-herra ei tule tänä iltana naisten puolelle, mutta arvelenpa
myöskin, että mitä Briita-rouvalla voi olla sanomista, voi hyvin levätä
yön yli..."

Sen jälkeen poistui tuo vähän liian vapaasti puheleva aseenkantaja, ja
Ingeborg meni takaisin naisten puolelle, jossa hän loppuillan pysyi
rohkeampana kuin oli uskaltanut toivoakaan.

Mutta Eerik-herran edessä seisoivat Hollinger ja Faste. Olli Råd oli
heti Ingeborgin ohi kulkeneen vanginvartijan perästä tullut heidän
vankilaansa ja puhutellut heitä ystävällisesti jopa tuttavallisesti
sekä esitellyt heille ennen kaikkea sitä välttämätöntä onnettomuutta,
johon heidän herransa oli syöksymäisillään, ellei hän ajoissa muuttaisi
mielipiteitään ja yhdistyisi Eerik-herran ja hänen veljensä kanssa. Ja
Hollinger oli ääneti kuunnellut ja vastaillut aivan harvasanaisesti,
mutta siten, ettei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut saada hänestä
oikeata selkoa. Faste oli koko ajan näyttänyt niin tyhmältä, että
häneen tuskin oli katsottukaan. Olli oli myöskin selittänyt heille,
että heidän vankeutensa oli seuraus Eerik-herran päällysmiehen
väärinkäsityksestä, jota Eerik-herra kiiruhti oikaisemaan, heti kun sai
tiedon siitä. Ja sen jälkeen oli Olli vienyt heidät molemmat mukanaan
Eerik-herran luo.

Tämä puhutteli heitä hyvin ystävällisesti ja alentuvaisesti ja sanoi,
että he jo seuraavana päivänä tulisivat hänen kanssaan ratsastamaan
Upsalaan, jossa hän toivoi heidän tapaavan Niilo-herran, jota hänkin
etsi.

"Siispä arvelen, ettei teillä pitäisi olla mitään vihan kaunaa Eerik
Akselinpojalle siitä, että olette viettäneet vastoin hänen tahtoaan yön
eli kaksi vankeudessa?" sanoi hän hymyillen miehille.

Mutta valtionhoitajan hämmästykseksi vastasi Hollinger:

"No ei, herra... ei ainakaan sen asian takia!"

"Mutta jonkun toisen siis...?" kysyi Eerik-herra nopeasti.

"Niin!" jatkoi Hollinger, "sen asian, jonka tähden jokaisen rehellisen
Niilo-herran miehen täytyy katsoa teitä nurjilla silmillä, tarkoitan
sen taistelun tähden, joka vallitsee valtakunnassa."

"Täytyypä minun sanoa", lausui nyt valtionhoitaja hallitsijan muodolla,
"että mahtaa olla aivan ihmeellinen henki vallassa Niilo Sturen väessä,
kun hänen palvelijansakin voivat ottaa puheeksi valtakunnan asiat."

"Niin katsokaapas, me olemme nyt niin kauvan oleskelleet talonpoikain
joukossa Niilo-herran luona, että me puhumme niinkuin hekin...
Kuitenkaan en tässä arvele löytyvän niinkään paljon ihmettelemisen
syytä kuin siinä, mitä minulla vielä voisi omasta puolestani olla
teille sanottavaa..."

Valtionhoitaja katsoi yhä kasvavalla ihmettelyllä tuota rohkeata
miestä. Mutta tämä tuntui olevan aivan saavuttamaton sille äänettömälle
nuhteelle, joka leimusi puoleksi vihastuneen ritarin silmistä.

"Älkää vihastuko minuun, köyhään mieheen", jatkoi Hollinger, "mutta sen
sanon teille, että ellette kohta täydellä todella ala yhdistyä Niilo
herraan, niin tulee häviö päällenne, ja sillä tavoin, ettei koko
valtanne riitä suojelemaan teitä siltä. Minulla on teidän kunnianne
tuossa kädessäni, herra Eerik Akselinpoika..."

"Mies, mitä rohkenetkaan sanoa?" karjasi herra Eerik.

"Totuuden!" oli lyhyt ja varma vastaus, ja tuo parantumaton mies
lisäsi: "niin paljon kuin uskallatte kuulla totuutta."

Sitten kertoi Hollinger viime syksyisestä käynnistä valtionhoitajan
veljentyttären, rouva Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa, ja
kuinka hän täällä oli saanut käsiinsä todistuksia siitä katalasta
toimesta, jota tämä harjoitti, petoksella ja viekkaudella kooten rahaa
ja omaisuutta, ja että hänen vain tarvitsisi esittää nämä todistukset
laillisen tuomioistuimen edessä käräjillä, niin olisi Briita-rouva
auttamattomasti hukassa, ja tulisi lankeemuksessaan vetämään myöskin
koko sukunsa mukanaan lokaan ja häpeään.

Hollinger tunsi pohjaa myöten sen miehen, joka oli hänen edessään,
tosin ei minkään likemmän tuttavuuden perustuksella, vaan tavattoman
taitonsa kautta, käsittää ja muistaa ne lausunnot, jotka hän kerrankaan
oli kuullut hänestä, ja Niilon ja Steen Sturen kesken oli usein
puhe Akselinpojista. Paitsi tuota muistamiskykyä oli hän hyvin
teräväjärkinen. Nyt oli Eerik Akselinpojassa vallitsevana haluna
pysyttää sukuaan korkealla ja asettaa sukumerkkinsä kauvas nähtäväksi,
niin että itsekukin voisi nähdä, kuinka päivänkirkas sen kilpi oli. Ja
tuolle ominaisuudelle hänessä oli Hollinger rakentanut aikeensa.

Eerik Akselinpoika tiesi yhtä ja toista rahanahneen veljentyttärensä
valonaroista toimista, hän oli niistä harmissaan ja olisi kenties
saattanut ne syytteeseen, kun niitä ei enää voitu salassa pitää, koska
juuri tuossa syytteeseen vetämisessä oli ainoa mahdollisuus puhdistaa
se tahra, joka hänen kilpensä uhkasi loata. Mutta joutua nyt, tänä
hetkenä, kun hän oli saavuttamaisillaan kauvan uneksitun onnensa
huipun, -- nyt, kun oli vain muutama askel siihen hallitsijatuoliin,
jonka hän tahtoi vallata, joutua yleisön juorujen ja häväistyslaulujen
esineeksi, -- siitä hän kaikkein enimmän koetti itseään suojella. Sillä
hetkellä täytyi siis tuo mies, jonka hallussa oli tämä kauhea
salaisuus, saada taipumaan tai tehdä vaarattomaksi.

Sentähden oli ritari vaiti, kun Hollinger oli lopettanut kertomuksensa,
ja viha hänen katseessaan oli väistynyt ilmeen edestä, joka vivahti
suruun.

"Niin on asian laita", lisäsi Hollinger, "ja minusta näyttää nyt, etten
paremmin voi olla Niilo-herralle hyödyksi, palkinnoksi kaikesta siitä
rakkaudesta, jota hänen luonansa olen saanut osakseni, kuin sanomalla
teille, herra Eerik, että mitä Niilo-herra tahtoo, sitä täytyy
teidänkin tahtoa, jollette halua nähdä sukuanne häväistävän ja
ivattavan, ja arvelenpa teidän helposti huomaavan, että teidän on
turhaa niin ollen ajatella mitään valtaa Ruotsissa... Älkää paheksuko,
herra Eerik, mutta te tiedätte hyvin, kuinka vähän sitäpaitsi rahvas
voi teitä suvaita... Jos nyt tämä asia tulee sen lisäksi, niin on
teidän valtanne kokonaan lopussa ja vaikka saavuttaisitte kymmenen
voittoa yhtä varmaan kuin yhden!"

Hetken äänettömyyden perästä vastasi Eerik-herra:

"Reipas ja kelvollinen palvelija sinä olet... tahtoisinpa pitää sinua
omassa palveluksessani... mutta ymmärrät kai, että nyt sinun täytyy
jäädä vangikseni, niin mielelläni kuin antaisinkin sinun palata
Niilo-herran luokse."

"Siinä tehkää, niinkuin hyväksenne näette... mutta sen verran tahdon
sanoa teille, että jos jotakin minusta riippuu, niin tulee se, mitä te
tahdotte välttää, tapahtumaan kaikissa tapauksissa..."

"Niinmuodoin et pääse koskaan vapauteen!"

"Tahdotte panna minut hengiltä... te ette tunne Hollingeria ettekä
ketään muutakaan Niilo Sturen miehistä, kun niin puhutte. On oleva
suurin onneni uhrata henkeni hänen puolestaan. Ja te... te ette voita
sillä mitään."

Herra Eerik vaipui tuon kuultuaan syviin ajatuksiin, ja kun Olli Råd
hetken perästä taas astui sisään, antoi hän viedä nuo molemmat miehet
takaisin vankeuteen. Päätöksen miehiin nähden voi jättää toistaiseksi.
Tuolla voittaisi hän kuitenkin sen, että asia pysyisi salassa siksi,
kun olisi ratkaistu se kysymys, joka sillä hetkellä täytti kaikki hänen
ajatuksensa ja koko sielunsa. Nyt täytyi hänen päästä päämaaliinsa, tai
hän ei koskaan sinne pääsisi.

Hän oli sitten kauvan sulkeutuneena Olli Rådin kanssa ja neuvotteli
hänen kanssaan mitä nyt olisi tehtävä.

Mutta kun hän viimeinkin ilmaantui naisten puolelle, oli hän kokonaan
se kohtelias ritari, joka hänen tapansa oli olla, ja hän herätti rouva
Briita Steenintyttäressä mitä vilkkaimman ilon, kun ehdotti hänelle,
että rouva hänen saattamanaan suorittaisi matkan Uplantiin. Ingeborg
seuraisi myöskin mukana, siitä oli Helena-rouva sopinut Briita-rouvan
kanssa. Hänen tarvitsi päästä ulos Tukholman umpinaisesta ilmasta, ja
kun asia esiteltiin herra Eerikille, ei hänellä ollut mitään sitä
vastaan.

Elokuun 31 päivänä aamusella kulki monisatainen ratsujoukko kirkkaissa
varustuksissa pitkin sitä tietä, joka pohjoisesta päin vie Upsalaan. Ne
olivat herra Niilo Sturen miehiä, ja Kaarlo-kuninkaan sotalippu liehui
eturivissä uljaana tuulessa. Ratsujoukon perästä kulki joukko nuoria
talonpoikia.

Selvää oli, että ratsumiehet muodostivat päävoiman tuossa armeijassa,
jossa ei ollut ratsastavia vuorimiehiä eikä muutoinkaan sitä rahvasta,
joka edeltä käsin oli marssinut etelään tuon yhä enemmän kansalle
rakkaaksi tulleen ritarin johdolla. Tuo armeija oli kuitenkin ikäänkuin
vain etujoukkona oikealle suurelle talonpoikaisarmeijalle, jonka piti
myöhemmin tulla perästä.

Niilo herra olisi varmaankin odottanut tuota, eikä hän muutenkaan olisi
kiiruhtanut lähtöään Taalainmaasta; sillä hän huomasi hyvin hyvästi,
ettei hänen asiansa kärsinyt mitään vahinkoa siitä, että hänen
vihamiehensä -- ja niihin kuului Eerik-herra aivan yhtä paljon kuin
arkkipiispakin, koettelivat ja kuluttivat voimiaan toisiaan vastaan
Mälarlaaksossa. Mutta nyt, kun oli tullut tietoja, että arkkipiispa oli
tullut suuren armeijan kanssa, oli hänellä liian paljon pelissä,
pysyäkseen rauhassa niin kaukana oikeasta tapausten näyttämöstä. Hän
päätti sentähden kulkea etelää kohti ja jäädä odottavaan asemaan, siksi
kun voisi saada kyllin suuren armeijan käydäkseen hyökkäykseen käsiksi
ja viimeinkin täydellä todella karkoittaakseen pois kaikki nuo, jotka
seisoivat Ruotsin kansan onnen edessä. Rahvas oli töissään pelloilla ja
niityillä ja sen täytyi sentähden toistaiseksi jäädä kotiinsa.
Sentähden muodostikin rahvaan sotajoukon pääasiassa nuoret
talonpoikaisrengit vuorimiesmajoista. Ainoastaan muutamat harvat
vanhemmat vuorimiehet ympäröivät ritaria itseään. Mutta hänen miehensä,
luvultansa kolmesataa, kaikki kiiltävissä varustuksissa, muodostivat
komean joukon.

Yksi niistä vaikeuksista, joita Niilo Sture kohtasi jalossa aikeessaan
jatkaa ja päättää Engelbrektin työ, oli se seikka, että itse rahvas oli
nyt jakautunut herrojen kesken; osa seurasi arkkipiispaa, tai oikeammin
hänen puoltajiaan, etupäässä kansalle rakkaan piispa Kettilin reipasta
ja uljasta veljeä, herra Eerik Kaarlonpoikaa (Vasaa), ja useat
tottelivat myöskin herra Eerik Niilonpoikaa (Oxenstjernaa), joka piti
hallussaan Örebron linnaa. Selitystä tuohon hajaannukseen saa kai etsiä
siitä, että kaikki nuo herrat poikkeuksetta sanoivat puoltavansa
Ruotsin asiaa. Kaikki esiintyivät he Ruotsin väreissä, eikä talonpoika
voinut katsoa syvemmälle kuin pintaan. He kantoivat kaikki ruotsalaista
leimaa, mutta ennenkuin kultaus oli kulunut, ei talonpoika voinut
eroittaa vaskea oikeasta kullasta. Syy taas siihen, miksi taalalaiset
niin uskollisesti alusta alkaen taipuivat Niilo Sturen puolelle oli
siinä, että he tunsivat hänet ja rakastivat häntä aina hänen
nuoruudestaan asti. Moni muisti hänet sitten Engelbrektin päiväin,
vielä useammat olivat oppineet tuntemaan häntä silloin, kun hän marski
Kaarlo Knuutinpojan lähettämänä oleskeli pitkät ajat Taalainmaassa
valaisten heille kaiken sen kavaluuden, jota vanha Krister-herra
käytti. Ja lopuksi hänen palvelijansa Erkki, joka oli syntynyt ja
kasvanut Taalainmaassa, paljon vakaannutti ja vahvisti sitä rakkautta,
joka niin syvälle juurtui taalalaiskansan sydämiin.

Mutta seurauksena siitä, mitä yllä on mainittu oli se, että Niilo
Sturen työ tuli kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi ensin ikäänkuin
kohottaa omaa mainettaan, niin että muiden maakuntain rahvas oppisi
tuntemaan hänet ja täydellä todella tahtoisi liittyä häneen, ja vasta
sitten voi hän saavuttaa korkean tarkoitusperänsä asettaa ruotsalainen
kuningas Ruotsin valtaistuimelle. Sentähden oli hänelle välttämätöntä
käyttää mitä suurinta varovaisuutta samalla kun hänen myöskin täytyi
osoittautua rohkeaksi ja voimakkaaksi. Yksi ainoa kompastus, ja kaikki
olisi kadotettu. Sillä myöskin taalalaiset olisivat lopuksi, jollei
hylänneet häntä, niin kuitenkin suuttuneet yritykseen, joka näytti
ainoastaan tuovan mukanaan loppumattomia vaivoja, ilman mitään toivoa
hedelmästä, ja vaaditaanpa silloin tällöin rohkeuden ylläpitämiseksi
jotakin voimakasta tekoa. Kettil-piispa voitti ikäänkuin väkirynnäköllä
rahvaan mielet. Onnellinen taistelu Harakerin kirkon luona oli
kaksinkertainen voitto, sillä se lahjoitti hänelle kansan, myöskin
alussa arvelevain taalalaisten sydämet. Niilo Sture ei vielä ollut
saanut tilaisuutta sillä tavalla itseään kunnostaa. Hänen
vaikutusvoimansa ja arvonsa oli enemmän noiden syvien, mahtavien
Taalain jokien kaltainen. Se oli virta, joka pienestä lähteestä kasvoi
ja laajeni vähitellen, ilman että sitä huomattiinkaan. Mutta tuo tyynen
voiman arvokkaisuus vaati vastapainokseen voimanponnistuksia jopa
väkivaltaisia murroksiakin, päästäkseen oikeaan valtaansa, niinkuin
kosken kumiseva pauhu laajalti ympärilleen julistaa ja osoittaa joen
vastustamatonta voimaa.

Hämärä tietoisuus tuosta, sekä välttämättömyys joka tapauksessa olla
lähempänä päätapauksia, ne juuri saattoivat Niilo Sturen uskaltamaan
tuota rohkeata marssia keskelle Uplantia, joka ei ollenkaan ollut
hänelle ystävällinen. Hän turvautui siinä saamainsa tietojen
luotettavaisuuteen, tietojen, jotka kertoivat, että arkkipiispan
puoluelaisilla oli kyllin tekemistä läntisessä Mälarlaaksossa, ja hän
toivoi saavansa Taalalais-armeijan ytimen luoksensa, siksi kun asiat
olivat ehtineet kehittyä sille kannalle, että nuo voimat kääntyisivät
häntä vastaan.

Niin kulki hän Upsalaa kohti, jonka tuomiokirkon korkea torni jo kaukaa
oli näyttänyt tietä tuohon kaupunkiin, jossa murhapolttajalla ja
petturilla oli arkkipiispanistuimensa.

Kun hän viimein ratsasti kaupunkiin (tämä tapahtui elokuun 31 päivän
illalla) ja näki arkkipiispan talon, joka seisoi siinä synkkänä ja
pimeänä monine ikkunoineen, katsellen alas häntä ja hänen miehiään, ei
hän voinut estää ajatuksiaan lentämästä palavaan Penningebybyn. Nyt oli
toki koston hetki tullut, ja ikäänkuin teroittaakseen hänen muistiaan
sanoi Steen Sture, joka sinikeltaisine vöineen ratsasti hänen
rinnallaan:

"Haluaisinpa, että arkkipiispa Jöns nyt olisi tuolla... arvelenpa, että
hän silloin tahtoisi tekemättömäksi sen teon, jonka hän teki viime
syksynä!"

Niilo säpsähti ja vaaleni. Mutta hän sanoi hiljaa ystävälleen:

"Pahoja ajatuksia liitelee täällä, Steen... älä kutsu niitä
päivänvaloon... Jumala varjelkoon, ettei mikään alhainen kostotyö
siitä, mitä minä yksityisesti olen kärsinyt, tahraisi meidän
tarkoitustemme muistoa!"

Ja Steen-herra oli vaiti, kun huomasi, kuinka syvästi tuo muisto
vaikutti hänen ystävänsä mieleen.

Mutta arkkipiispan palatsi oli luja paikka tuossa muutoin suojattomassa
kaupungissa, ja sen tähden asettui Niilo siihen, samalla kun väki
sijoitettiin ympäri kaupunkia.

Vaan iloisia ei olleet ne sanomat, joita Niilo-herra täällä sai kuulla.
Tuskin oli hän tullut arkkipiispan taloon, ennenkuin asepoika ilmoitti,
että eräs veranleikkaaja halusi puhutella häntä. Veranleikkaaja tuotiin
heti sisään. Hän oli pitkä, laiha mies; hänellä oli kalpeat, uurteiset
kasvot ja tummat läpitunkevat silmät.

"Antakaa anteeksi, ankara ritari", alkoi hän, "mutta koska minä ensi
hetkestä kun kuulin teistä puhuttavan... ja olen aina ollut kansan
ystävä, niin aina... rupesin teitä rakastamaan, ja koska minä
sattumalta..."

"Asiaan, asiaan, mestari!" kehoitti Niilo, "aikani on kallista!"

"Jaha, niin katsokaas, asia on niin, että koska olin läheisyydessä,
niin..."

"Niin tulit minun luokseni, ja..."

"E-ei, ankara ritari... e-ei, nähkääs minä olin Östanbrossa!"

"Ah!" huudahti Niilo ja katsahti vasta nyt tarkemmin puhujaa. "No niin,
mitä sulla on kertomista Östanbrolta?"

Niilo oli heti Dal-joen yli tultuaan lähettänyt viisikymmentä miestä
Hollingerin johdolla miehittämään tuon mainitun ylikulkupaikan Sag-joen
yli, osaksi vakoilemista varten, osaksi jos mahdollista kokoamaan
rahvasta, ja lopuksi saadakseen lujan yhdyssiteen Upsalan ja Brodden
välille, joka vielä oli Vesteråsissa.

"Jaha, nähkääs, tiedot sieltä ovat... niin ne eivät ole juuri iloista
laatua."

Ja hän kertoi jotenkin samaa, kuin Hollinger oli kertonut Ingeborgille.

Niilo Sturen katsanto synkkeni, ja hän kysyi äkkiä:

"Minne päin herra Eerik Kaarlonpoika kääntyi?"

Mutta siihen kysymykseen ei veranleikkaaja voinut vastata. Hän oli
kiiruhtanut paikalta pois niin nopeasti kuin oli voinut, ja koska
onni oli sallinut hänen tavata Niilo-herran, niin oli hän
hyväntahtoisuudessaan tahtonut antaa hänelle nämä tiedot. Hän aikoi nyt
asettautua Upsalaan.

Kun tuo synkkämielinen ja yksinkertainen veranleikkaaja oli poistunut,
vaipui Niilo mietteisiin ja tarkasteli itsekseen asemaansa ja
toiveitaan vastaan ja myöten, sitä mukaa kuin ne esiintyivät
hänen mielikuvitukseensa. Hän huomasi täydellisesti asemansa
vaaranalaisuuden, jos joku voimakas vihollis-armeija täällä tulisi
häntä vastaan, ja hän teki itselleen kysymyksen, vetäytyisikö ajoissa
takaisin, vai seuraisiko aikomustaan, että mitä tapahtuisikin, täällä
odottaisi pää-armeijan tuloa ja marssisi suoraan Tukholmaan.

Silloin kuului arkkipiispan palatsin ikkunain alla kulkevain munkkien
juhlallinen laulu, ja nuo syvät, juhlalliset sävelet valoivat hänen
sieluunsa ihmeellistä voimaa, samalla kun ne kulettivat hänet mukanaan
tuonne komeaan temppeliin, jonne munkit suuntasivat kulkuaan. Siellä
tahtoi hän itsekseen päättää levottomat mietteensä ja Jumalan alttarin
edessä jättää asiansa hänen huomaansa.

Hän pani hatun päähänsä ja meni ulos. Kadut vilisivät väkeä, ja useat
pysähtyivät nähdessään tuon ylevän ritarin, jonka kasvoista loisti
tyyni ja lempeä vakavuus, ja kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan
kertoen tietojaan tuosta Taalainmaasta tulleesta ritarista.

Mutta munkit kulkivat hitaasti temppelin ovelle, ja ritari seurasi
heitä.

Kirkon sisällä katosi tuo juhlallinen kulkue yhteen sivukuoriin, mutta
Niilo meni suoraan pääkuorille, jossa Pyhän Eerikin hopea-arkku oli, ja
jossa hänen pyhä lippunsa riippui, ikäänkuin kertomassa, kuinka jalous
ja ylevyys voittaa suurimman voittonsa juuri kuolemassa. Sotalipun
näkeminen saattoi ritarin sieluun elävän kuvan pyhimys-kuninkaasta, ja
kun hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimaa ja lujuutta ja
menestystä taistelussaan Ruotsin kunnian ja itsenäisyyden puolesta,
niin tuntui siltä, kuin pyhä Eerik-kuningas olisi seisonut alttarin
edessä ja täyttänyt rauhalla ja luottamuksella murheellisen mielen.

Sillä välin lähestyivät nopeasti eräiden kannuksilla varustettujen
jalkojen askeleet ja pysähtyivät aivan alttarin lähelle ja kun
rukoileva ritari nousi ylös ja katsoi taaksensa, seisoi valtionhoitaja,
herra Eerik Akselinpoika, hänen edessään.

"Hauskaa tavata, herra Niilo!" sanoi hän, "hetket ovat kalliita, ja
sentähden en ole epäillyt kohdata teitä täällä, varsinkin kun se mitä
minulla on sanomista, paraiten tapahtuu tällä paikalla, josta kaikki
tarpeettomat kuulijat ovat kaukana."

"Ja mitä tahdotte, herra Eerik?"

"Tahdon avata sydämeni ja puhua kanssanne niinkuin ystävän kanssa, joka
on Ruotsin ensimmäinen ritari..."

"Sellaista puhetta olen aina valmis kuuntelemaan", vastasi Niilo.

"Mutta sanokaa minulle sitten ensiksi, mikä on ajatuksenne minusta...
Pidättekö minua vihollisenanne?"

"Sama kysymys sopisi kai minun oikeastaan tehdä teille... se, joka
toimii vastoin Ruotsin parasta, se on viholliseni!"

"Ja sitä toivoakseni ei kukaan rehellinen mies koskaan voi minusta
sanoa! No niin, herra Niilo, siispä on meillä yksi yhteinen lähtökohta,
koskapa me kumpikin seisomme samalla perustuksella, ja sen päällä
tahdon ojentaa teille käteni lujaan liittoon minun ja puoluelaisteni
välillä toiselta puolen ja toiselta puolelta teidän..."

Niin syvä vakavuus oli puhujan koko olennossa, ja hänen sanansakin
olivat jo itsessään niin tervetulleita Niilolle, että hän hetken oli
valmiina uskomaan seisovansa päämaalinsa vieressä, ikäänkuin olisi
saatu voitto, niinkuin olisi tapahtunutkin, jos niin paljon voimia
olisi sulautunut yhdeksi. Mutta ei tarvittu monta sanaa lisää
valtionhoitajalta, valaisemaan Niilolle vastakohtaa.

"Jos me pidämme yhtä puolta", jatkoi tämä, "te ja minä ja minun
veljeni, niin ei mikään voima maailmassa voi meitä vastustaa! Me olemme
herroina Ruotsissa, ja arkkipiispa ystävineen häviää yhtä helposti,
kuin veljeni ajoi Eerik Niilonpoikaa Julitan kentän yli..."

Tuo voitto oli uutinen Niilolle, eikä Eerik-herra säästänyt
kuvausvoimaansa tehdäkseen sen niin suureksi ja ratkaisevaksi kuin
mahdollista. Kun hän oli lopettanut sen aineen ja uudestaan palasi
päätarkoitukseensa, nimittäin heidän lähempään yhdistymiseensä
keskenänsä lujaksi liitoksi tahi, niinkuin sitä siihen aikaan
kutsuttiin, veljeydeksi, keskeytti hänet Niilo sanoen:

"Teidän veljenne voitto ilahuttaa minua suuresti, ja jos on vakava
tarkoituksenne ruveta liittoon, josta minulle olette puhunut, niin
saatte minut siihen taipuvaiseksi, sitä enemmän kun rauha ja lepo on
silloin palaava ilman enempiä verenvuodatuksia ja Kaarlo-kuningas voi,
milloin hyväkseen näkee, palata valtakuntaansa..."

"Kaarlo-kuningas", nauroi Eerik-herra, "mitä tarkoitatte, herra Niilo,
emmekö keskustele tässä vilpittömästi keskenämme?... Sanonpa teille
suoraan ajattelevani, ettei Kaarlo-kuningas voi kunnialla kantaa
Ruotsin kruunua, ja sentähden... niin, minä tahdon avata sydämeni
kokonaan teille, sillä te olette kyllin arvokas kuulemaan syvimmät
ajatukseni tästä valtakunnasta ja sen parhaasta... täällä ei voi olla
mitään kuningasta, kaikkein vähimmin syntyperäistä ruotsalaista!
Miksi?... kysytte te... Siksi, että täällä on liian paljon mahtavia.
Syntyperäinen ruotsalainen kuningas on sama kuin alituinen sisällinen
sota. No niin, ulkomaalaista kuningasta haluan yhtä vähän kuin tekin ja
kuka muu hyvänsä rehellinen ruotsalainen. Mitä siis on jälellä...?"

Niilo hämmästyi. Tuo oli samaa puhetta kuin viheriän ritarinkin, ja sen
totuudesta oli hän itsekin varmasti vakuutettu, vaikka hän asetti tuon
vanhan kuninkaan ikäänkuin sopivaksi muuttumiskohdaksi tuohon
yhteiskuntajärjestykseen. Herra Eerik huomasi, että hänen puheensa
vaikutti, ja jatkoi sentähden yhä vapaammin:

"Te ymmärrätte itse, herra Niilo... tahdon hallituksen ilman
kuningasta, valtionhoitajan lainmukaisella vallalla, mutta ei
suuremmalla kuin että hän ja valtakunta välttävät vaarat, jotka
lähtevät kiihoittuneen kateuden salajuonista, ja nuo sisälliset sodat,
jotka nyt, Jumala paratkoon, uhkaavat rikkiruhjoa kansan ja maan! Enkö
ole oikeassa, herra Niilo, ja jos olen, niin miksi ei annettaisi
puheesta syntyä todellisuutta, miksi emme yhdistyisi toisiimme?... Minä
tahdon valtakunnanhoitajana myöntää teille ja veljelleni suuremman
vallan, kuin mikään kuningas voi teille antaa, niin, miksi ette te
voisi olla päällysmiehenä koko maassa täällä pohjoispuolella Mälaria,
Vesterås pääpaikkananne, samalla tavoin kuin veljeni samalla vallalla
olisi eteläisten läänien päämies, Kalmari pääkaupunkinansa...?"

Jos Eerik-herra olisi pohjaa myöten tuntenut sen miehen, jonka kanssa
hän nyt keskusteli, ei hän koskaan olisi esittänyt noin loistavia
toiveita. Nuo jo itsessään saattoivat ilman muuta Niilo Sturen
haluttomaksi, joskin hän alussa näytti kuuntelevan puhetta
kuningasvallan mahdottomuudesta Ruotsissa niissä oloissa, jotka
Tanskaan yhtyminen oli muodostanut. Nyt hän kiiruhti valaisemaan
Eerik-herraa tämän hairauksesta sekä Niiloon itseensä että rahvaaseen
nähden..

"Te olette puhunut suoraan", sanoi hän, "ja sentähden saatte myös
suoran vastauksen. Kaarlo-kuninkaan puolesta olen minä ja rahvas minun
mukanani tarttunut aseisiin, ja ainoastaan hänen nimessään voimme
yhdistyä, herra Eerik!"

Sanat lausuttiin niin täydellisellä tyyneydellä ja samalla niin syvällä
vakaumuksella, että Eerik-herra huomasi heti mahdottomaksi jokaisen
yrityksen saada aikaan muutosta.

"Mutta minä pysyn yhtä lujana päätöksessäni, kuin te omassanne", oli
ainoa minkä hän lausui.

"Niinpä joudumme lopuksikin vihollisiksi, herra Eerik!" vastasi Niilo.

"Parempi on kuitenkin tyytyä vähempään sovinnolla, kuin pyytää kaikkea
riidalla!"

Omituinen hymy levisi nyt Niilo Sturen kasvoille, samalla kun hänen
katseestaan loisti puhdas itsetietoinen luottamus, lujan tahdon tuli.

"Olen tottunut niihin vaaroihin, joita olen kohdannut ja tulen
kohtaamaan, herra Eerik", sanoi hän, "olen vihkinyt itseni kuolemaan,
mutta kaikki täytyy minun voittaa, koko valtakunnan täytyy yhtyä
minuun, sillä Ruotsin hajaannus on Ruotsin kuolo... Sentähden ei mikään
houkuttele minua vähemmän kuin se, minkä te olette tarjonnut... Minun
tieni kulkee kuninkaan luo, ja joka ei ole kanssani, se on minua
vastaan. Tämä on vastaukseni, herra Eerik Akselinpoika!"

"Niinkuin tahdotte, herra Niilo... miekka ratkaiskoon välimme!"

Näin sanoen lähti Eerik synkkänä pois pääkuorista. Niilo katsoi kauvan
hänen jälkeensä, kun hän poistui korkeitten holvien kautta, kunnes
vihdoin pylväsrivit hänet peittivät. Senjälkeen lähti hän myöskin itse
kirkosta.




VIII.

Sinikeltainen sotavyö.


Yön varjot laskeutuivat arkkipiispa-kaupungin yli, ja
vähitellen vaikeni siellä melu, jonka nuo monet ratsumiehet ja
talonpoikaisarmeijalaiset olivat synnyttäneet. Niilo Sture istui
yksinään huoneessaan arkkipiispan talossa. Steen Sture, jonka kanssa
hänellä oli ollut pitkä keskustelu illalla, oli jättänyt hänet, mutta
ajatukset, raskaat ja synkät, jotka etupäässä valitsevat yön pimeyden
oikein voidakseen rääkätä ihmis-sydäntä, eivät jättäneet häntä rauhaan.

Hän kävi läpi kaiken, mikä tavalla tai toisella koski sitä suurta
päämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut, sekä valo- että
varjopuolet. Mutta kun hän sen oli tehnyt, seurasi toinen
sarja ajatuksia, jotka kaikki eri tahoilta syöksyivät hänen
mielikuvitukseensa kysyen: "oletko pysynyt uskollisena elämäsi työlle?
oletko pitänyt lupauksesi?" Samalla pakeni uni häntä, ja vielä kauan
keskiyön jälkeen istui hän kuunnellen vanhojen muistojensa ja jo aikaa
sitten mykiksi tulleiden huulien puhetta. Ja samalla levisi hänen
sieluunsa sanomattoman surumielinen tunnelma, kun hän mietiskeli, mikä
kohtalo voisi kolhia tuota valoisaa, suloista, lujaa ja rakkaudesta
lämmintä olentoa, joka oli liittynyt häneen jakaakseen elämän riemut ja
surut, -- jos hän kaatuisi sodassa. Oi, elon suruja oli hän täysin
määrin saanut tuntea... tulisiko koskaan sen riemut hänelle
kukoistamaan?

Ja hän loi katseensa taivaalle, joka loisti häntä vastaan kaikessa
ihanuudessaan, ja hänen silmäyksensä tulkitsi hänen sydämensä rukouksen
sille, jonka mahtavaan käteen hän uskoi omansa ja Ruotsin kohtalot.

Vasta aamun koitteessa hän laskeutui makuutilalleen ja sai nauttia
parin tunnin lepoa.

Hänet herätti asepoika, joka tuli ilmoittamaan, että Erkki oli tullut
tuoden tärkeitä tietoja mukanaan. Niilo hyppäsi ylös, ja muutaman
silmänräpäyksen perästä seisoi tuo uskollinen aseenkantaja hänen
edessään.

"Täällä tulee verinen leikki, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan", sanoi
tämä, "vahva ritarijoukko on tulossa kaupunkiin, ja jos ei minulle ole
väärin ilmoitettu, niin herrat Eerik Kaarlonpoika ja Eerik Niilonpoika
sitä johtavat."

Niilo kuunteli tyynesti ilmoitusta.

"En ole odottanut kohtausta heidän kanssaan", lausui hän, "enkä ole
varustautunut sellaiseen taisteluun, mutta saakoot nuo jalot herrat
tahtonsa täytetyksi... Käske puhaltaa asentoon, Erkki, ja sano
Steen-herralle, että hän tulisi minun luokseni."

Erkki lähti, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin torvet ja rummut
ilmoittivat nukkuvalle kaupungille, että jotakin oli tekeillä. Herra
Steen saapui kohta ja hämmästyksellä kuuli vihollisen odottamattomasta
marssista Upsalaa vastaan.

"Mikä on sinun ajatuksesi", kysyi hän, "asetummeko vastaan, vai emme?"

"Meidän täytyy taistella!" vastasi Niilo.

"Ajattele kuitenkin tuota nuorta, harjaantumatonta väkeä...!"

"Vaara onnettomasta taistelusta on pienempi, Steen, kuin jos häpeällä
pakenemme... meidän täytyy käydä Jumalan nimeen, ja minä luotan sinuun,
jos minun aikani olisi tullut."

Steen ojensi kätensä vastaukseksi.

Sillä välin kokoontuivat armeijassa olevat vuorimiehet arkkipiispan
talolle ja tulivat Niilo-herran luo, joka tervehti heitä lämpimästi ja
kertoi, mitä oli odotettavissa. Nuo koetellut miehet näyttivät ottavan
asian aivan tyyneesti vastaan, ainoastaan eräs heistä virkkoi, että
olisi ollut hyvä, jos kotona olevat olisivat ehtineet mukaan, silloin
olisi tehty leikistä loppu yhdellä kertaa.

Samalla kun tästä keskusteltiin, astui asepoika huoneeseen ilmoittaen,
että eräs Briita Steenintyttären palvelija halusi puhutella herra
Niiloa, ja kun tämä antoi siihen suostumuksensa, tuotiin Briita-rouvan
palvelija sisään.

Hän pyysi rouvansa puolesta lujaa suojelusväkeä hänelle, matkustaakseen
Upsalan kautta pohjoiseen päin Örbyhyn, jossa hän kohtaisi miehensä,
herra Kustaa Kaarlonpojan. Oli luonnollista, että Niilo mielellään
olisi tahtonut täyttää tuon ylhäisen rouvan pyynnön, niin vaikeata kuin
hänestä olikin kadottaa pienintäkään määrää miehistään, jotka kaikki
tarvittiin kohta alkavassa taistelussa. Steen, hyvin huomaten tämän ja
mielellään tahtoen käyttää tilaisuutta tavatakseen äitiänsä, lausui
silloin katsovansa parhaimmaksi, että hänen äitinsä jäisi kaupunkiin
turvaan, siksi kun taistelu olisi suoritettu, ja tämän -- siitä oli hän
vakuutettu -- tulisi hän itsekin pitämään parempana, kun saisi tietää,
millä kannalla asiat olivat. Ja hän seurasi palvelijaa äitinsä
kortteeriin.

Rouva Briita Steenintytär oli myöhään edellisenä iltana tullut merta
myöten kaupunkiin, mukanaan Briita Turentytär ja Ingeborg. Herra Eerik
oli seurueineen noussut vähän etelämpänä maalle, koska hänellä oli
kiire tavata Niilo-herraa, ja täydellinen tyyneys, joka vallitsi, teki
sen, että venheet aivan hitaasti kulkivat eteenpäin. Kun he viimeinkin
joutuivat maalle ja nousivat kaupunkiin, piti Briita-rouva aikaa liian
myöhäisenä lähettääkseen sanaa Niilo-herralle. Eikä hän tahtonut
häiritä poikaansakaan, vaan päätti odottaa aamua.

Hän oli neiti Briitan kanssa eräässä sisähuoneessa, kun Ingeborg, joka
ulommaisessa seisoi ikkunan ääressä, äkkiä jätti sen ja kiiruhti ulos.
Rouva Briita aikoi juuri kysyä, mikä nyt oli hätänä, kun ovi aukeni ja
hänen poikansa astui kynnyksen yli.

Vanha rouva löi kätensä yhteen ja ilo ja ylpeys elähyttivät samalla
kertaa hänen kasvonpiirteitään, kun hän näki tuon komean ritarin, joka
seisoi siinä täydessä sota-asussa sinikeltainen vyö olkapäiden yli.
Kypärissä heilui suuri höyhentöyhtö, myöskin sinikeltainen.

Neiti Briita Turentytär punastui kuin ruusu, mutta katsoi sitten niin
voitonriemuisena ylös ritariinsa. Nuo värit, mitä muuta merkitsivät ne,
kuin että hänen rakkautensa pii ritarin onni.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani", sanoi Briita-rouva ja kiiruhti
sulkemaan hänet syliinsä, jonka jälkeen hän nauraen lisäsi osoittaen
samalla vyöhön, "arvelenpa noiden värien lumonneen sinut, Steen, koska
kannat niitä kypärissäsi."

"Niin", vastasi Steen, "olette oikeassa, äiti rakas, ne ovat lumonneet
minut, ne muistuttavat minua auringostani ja taivaastani, niiden
puolesta tahdon elää ja kuolla."

Ja Briita-neidin posket lensivät kahta punaisemmiksi ja hänen hymynsä
tuli kahta suloisemmaksi. Herra Steen astui esiin ja tarttui hänen
käteensä, ja myöskin hänen silmänsä loistivat ja huulensa hymyilivät.

"Te olette varttunut kukoistuksessanne, kaunis neito, siitä kuin
viimeksi näimme toisemme...!"

"Se tapahtui Nyköpingin häissä", keskeytti Briita-neiti reippaasti.

Ja samassa puristi Steen lujasti hänen kättään. Vieressä olevan huoneen
oven takana seisoi Ingeborg ja näki ja kuuli kaikki, kuten hän luuli.
Ja hänen poskensa olivat niin vaaleat, kuin olisivat ne äsken sataneen
lumen peitossa, ja hänen povensa kohoili niin levottomana, kuin olisi
elämän kovin myrsky siellä tanssinut kuolontanssiaan. Mutta hän ei
nähnyt, että ritarin posket myöskin kalpenivat ja tulivat
lumivalkoisiksi, kun tuo kaunis neito mainitsi Nyköpingin häitä.
Ingeborg kuuli vain hänen vielä kerran sanovan, ja hänestä tuntui, että
hän huokasi samalla:

"Niin, keltainen väri ja sininen, ne tulevat seuraamaan minua elämäni
loppuun saakka!"

Ja mitä hän kuuli ja mitä hän näki -- se oli kuitenkin kylliksi
todistamaan hänelle hänen kauniin unensa turhuutta. Siinä seisoi tuo
onnellinen, ylpeä voitonhymy punahuulillaan; tuo jolla todella oli
ritarin rakkaus omanaan. Ja elämän taulu, joka muinoin hänelle hymyili
ihanimmassa väriloistossaan, oli ikäänkuin vaihdettu. Kaikki oli
autiota, mustaa, pakkasta. Veri jäätyi hänen suonissaan, hänen
ruumiinsa vavahti, hän seisoi ikäänkuin avatussa haudassaan.

Silloin kuului taas torven toitotus ja rummun pärrytys kaupungilta.
Parvi jalkaväkeä marssi ohitse.

Ja ritari sinikeltaisine sotavöineen syleili äitiään, puristi
rakastettunsa kättä ja kiiruhti pois.

Alhaalla kadulla seisoi hänen sotahevosensa. Kuinka kaunis, kuinka
uljas olikaan tuo nuori ritari, kun hän viskautui satulaan ja vielä
kerran tervehtien ikkunaan lähti laukkaamaan.

Mutta äkkiä hän pysähtyy. Tuon tulisen eläimen täytyy kääntyä takaisin.
Ingeborg vetäytyi säikähtyneenä takaisin. Ritari pysähtyi juuri sen
ikkunan alle, jonka luona hän äsken oli seisonut ja katsellut ritaria,
jonka kasvonpiirteet ilmaisivat nyt mitä kiivainta sisällistä
liikutusta. Mutta ovi avattiin, ja neiti Briita syöksyi sisään suoraan
ikkunan luo sekä viittasi kädellään ritarille hyvästiksi.

Taas toitottivat torvet ja nyt ratsasti ritari todellakin pois.

"Hän on ritari, hän", sanoi neiti Briita, "niin ihan minun mieleiseni,
eikös hän ole, Ingeborg?"

Ingeborg voi tuskin pidättää kyyneleitä, mutta hän pakoitti itsensä
vastaamaan, ja tuo iloinen neito, jolla muutoinkaan ei ollut
monta ajatusta vaihettaa sen kanssa, jota hän piti voitettuna
kilpailijattarena, läksi ihastuksensa yltäkylläisyydessä huoneesta.

Nyt marssi joukko joukon perästä ikkunan ohi katua pitkin, ja etäältä
kuului viereisillä kaduilla ratsastavien huovijoukkojen kavioiden
kapsetta. Ja sotamusiikin pauhu laajensi ajatuspiiriä, niin että kävi
ahtaaksi siellä sisässä matalassa huoneessa. Seinät ikäänkuin
puristuivat kokoon ja näyttivät tahtovan pusertua yhteen tuon surevan,
mutta suruissaan ihanan neidon ympärille.

Äkkiä säpsähti hän ja syöksyi ylös. Rohkea ajatus syntyi hänessä. Hän
katsoi päättäväisesti ympärilleen.

Huoneessa riippui erilaisia vaatteita, jotka kuuluivat Eerik-herran
asepojille, jotka herransa käskystä vielä jäivät kaupunkiin
Briita-rouvan luo, sittenkuin hänen itsensä oli täytynyt lähteä
takaisin Tukholmaan. Ingeborg tarkasteli noita pukuja. Ja äkkiä otti
hän alas yhden ja pukeutui siihen, painoi lakin päähänsä ja kiiruhti
ulos.

Hän seisoi hetken epätietoisena, minne kääntyisi, mutta sitten lähti
hän kulkemaan eteenpäin sille hiekkaharjulle, jolle Kustaa Vaasa
sittemmin rakensi Upsalan linnan, ja josta hänellä oli laaja näköala
allansa olevan kentän yli. Siellä täällä kasvoi muutamia pensaita, ja
erään sellaisen luonnollisen suojan taakse hän asettautui.

Vihollisten armeija, joka oli paljon lukuisampi ja voimakkaampi kuin
Niilo Sturen, oli jo tulossa. Ensimmäisinä tulivat ratsumiehet pitkässä
rivissä, ja kun aurinko paistoi noille kiiltäville haarniskoille,
näytti kuin olisi hopeainen virta vierinyt kentän yli. Heidän takanaan
seurasi talonpoikaisjoukko, jonka arkkipiispan puoluelaiset olivat
onnistuneet saamaan mukaansa, ja keihäät kulkivat kuin liikkuva metsä
heti hopea-virran perässä. Kaikki tuo siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin.
Voi selvästi eroittaa nuo uljaat ritarit Vasa- ja Oxenstjerna-kilvillä,
kun he ratsastivat ratsujoukon edessä, yksi kullakin sivustalla.
Erittäinkin huomattiin herra Eerik Kaarlonpoika ylväästä käytöksestään
ja taistelija-muodostaan.

Mutta nyt tuli näkyviin Niilo Sturen talonpoikais-armeija. Pitkä rivi
keihäänkärkiä kiemurteli esiin, ja jouduttuaan rintamaan alkoi se
hiljaa liikkua eteenpäin. Etunenässä ratsasti korkeakasvuinen ritari,
jonka höyhentupsu oli musta ja valkoinen. Se oli herra Niilo Sture
itse, ainoastaan muutamain ratsastajien ympäröimänä. Ja nyt tuli heti
eloa hiljaa eteenpäin kulkevaan vihollisarmeijaan. Herra Eerik
Kaarlonpoika heilutti miekkaansa; se loisti kuin päivänsäde hänen
kädessään, ja nyt alkoi ratina ja töminä ratsurivin hyökätessä. Näytti
kuin suuri meri olisi heittänyt mahtavan aallon maan yli. Se vyöryi
eteenpäin tuulenpuuskana, leveänä ja joustavana, ja joka silmänräpäys
odotti näkevänsä vaahdon pursuavan esiin, vaikka tosin veripunaisena
valkoisen asemasta.

Silloin kajahtivat äkkiä torventoitotukset Niilo Sturen
talonpoikaisjoukon takaa, ja sinikeltaisella sotavyöllä varustettu
ritari syöksyi esiin ratsujoukon kanssa. Hän pyörähti hyvin
järjestetyssä liikkeessä jalkaväen sivustan ympäri, hajoitti joukkonsa
rivistöksi, nopeasti mutta tyynesti ja varmasti, ikäänkuin ojennettu
käsivarsi puristaa kokoon lihaksiaan voimakkaaseen lyöntiin, ja sitten
soittivat torvet taas hyökkäykseen.

On sanottu, että Vasa-kilven ritari tuon nähdessään pidätti hevostaan,
ja että koko vihollis-armeija oli hetken aivan liikkumatta, ikäänkuin
olisi Niilo Sturen ratsujoukko noussut maasta ja saattanut
viholliset kauhun valtaan. Nähtiin Vasa-ritarin nopeasti kiiruhtavan
Oxenstjerna-ritarin luo. Mutta silmänräpäyksen kuluttua puhallettiin
hyökkäykseen, myöskin heidän puoleltaan, ja melskeellä ja pauhulla
syöksyivät ratsujoukot toisiaan vastaan.

Ingeborg voi tuskin hengittää siinä seisoessaan ja katsoessaan tuota
kauheaa ja kuitenkin viehättävää näkyä. Hänen silmänsä seurasivat
muuttumattomalla tarkkaavaisuudella sinikeltaista höyhentöyhtöä, joka
vähän väliä joutui säkenöivien säiläin peittoon. Se oli jännittävä
kilpataistelu, jossa ei hän eikä kukaan muukaan kaunis neito ollut
jakava voittajan palkintoa, vaan Ruotsin kansa, jolla myöskin samalla
oli taistelun tuomio huostassaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja
hartaampaa rukousta on tuskin ollut, kuin nyt hänen rukouksensa Ruotsin
puolesta taistelevain onneksi ja menestykseksi.

Pian sen jälkeen kohtasivat myöskin jalkaväet toisensa ja sotahuudot
kohosivat pilviin.

Äkkiä peittivät häneltä näköalan kaksi miestä, jotka tulivat käyden ja
asettuivat vähän matkaa sen suojan eteen, jonka takana Ingeborg seisoi
piilossa. Toinen oli mustiin puettu, toinen kantoi talonpoikais-pukua.
Edellinen oli ylenpaltisesti laiha, ja hänellä oli synkät,
vaaleankeltaiset kasvot; jälkimmäisen katse oli kavala ja vaaniva,
mutta hän oli olennoltaan ja käytökseltään sotilaan tapainen.

He keskustelivat hartaasti keskenään, mutta Ingeborg ei kiintynyt
alussa siihen, ennenkuin hänen korviinsa kuului Sturen nimi. Silloin
ajatukset poistuivat kaukaisen taistelun melskeestä, ja hän alkoi ilman
muuta tarkkaavasti kuunnella mitä noilla miehillä olisi sanomista.

"Vähän tunnemme toisiamme", sanoi mies talonpoikaispuvussa, "mutta ne,
joilla on samat vihamiehet, tavallisesti tulevat helposti hyviksi
tovereiksi."

Laiha mies nyökkäsi siihen äänettömän myöntymyksensä.

"Jos sinun työsi tarvitsee hyvää kättä", jatkoi talonpoika, "niin voit
luottaa minuun!"

"Sellaista voisi tapahtua!" vastasi mustiin puettu. "Ja lahjoilla ja
vastalahjoilla kestää ystävyys kauvimmin... Mikä on sinun ammattisi?"

"Olen veranleikkaaja... mestari Luukas on nimeni, ja oli minulla eilen
onni päästä tuon ritarin puheille, tuon, jolla on värinään musta ja
valkoinen... arvelempa, että mitä minulla oli sanomista, oli jonkin
arvoista noin ystäväin kesken."

Talonpoika silmäili tutkivasti ja läpitunkevasti tuota hoikkaa
miestä, joka puhui niin nöyrästi ja kokonaisuudessaan näytti niin
yksinkertaiselta, vaikka hänen katseensa tuntui luonostaan olevan
terävä kuin tikarin kärki. Tutkisteleminen näytti tuottavan jotakin
tyydytystä, joko sitten on niin, että yhtäläisillä luonteilla on
sisällinen sukulaisuus, joka heti ja ikäänkuin vaistomaisesti saattaa
heidät tuntemaan toistensa arvon ja todellisen arvokkaisuuden, tahi
sitten oli puhujan kasvoissa joku piirre, joka ei alistunut otetun ja
muutoin hyvästi teeskennellyn yksinkertaisuuden alle, ja siten juorusi
sen, minkä piti olla salassa. Hymy levisi talonpojan huulille, kun hän
sanoi:

"Seis, mestari Luukas, koskapa sen pitää nyt niin olla, mutta muutoin
luulen, ettemme tänään ensi kertaa näe toisiamme... no, no, nimi voi
olla samanlainen kuin pukukin, kun muutetaan virkaa, muutetaan
nuttukin, se nyt on semmoinen asia, joka ei koske minuun... Mutta ellen
ole nähnyt teidän seuraavan rouva Briitaa Hammarstadissa hänen
aseenkantajanaan, niin en paljon tahdo antaa terävistä silmistäni. Hei,
vanha poika, elä ole tuosta pahoillasi... täällä odottaa meitä työ,
jossa toinen voi tulla avuksi hyvälle ystävälleen!"

"Kaikkein pyhimysten nimessä, kuinka jumalattomasti te puhutte, hyvä
mies", virkkoi veranleikkaaja ja näytti olevan kovin hädissänsä, "en
ole eläissäni käsissäni pidellyt muuta kuin saksia ja partaveistä...
en, pyhimysten nimessä, en ole... Mutta siinä olette oikeassa, että
täällä odottaa työ, ainakin minua..."

Talonpoika mumisi jotakin partaansa ja katsoi kavalasti
veranleikkaajaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kyllä nyt olet
kynsissäni, sinä vanha kettu, niin paljon kuin yritätkin kiekkua!"
Ääneensä lausui hän:

"Miehen muoto voi pettää, siinä olette oikeassa, mestari Luukas... ja
minä, joka olen pannut merkille tuon mustan-valkoisen tuolla, minä en
voi teitä vahingoittaa, jos sanon hänelle, kenen luulen teidän
olevan... se on hyvä, mestari, hyvin hyvä!"

Mestari Luukas rykäsi, nähtävästi hämillään, ja hänen nöyrästä
liehakoivasta hymyilystään, kun hän vastasi tuohon puheeseen, voi niin
teräväsilmäinen tarkastelija ja ihmistuntija, kuin talonpoika näytti
olevan, hyvästi huomata että tuo itsensä ilmaissut puuhasi poistua
vaarasta tahi tahtoi olla tarpeettomasti härnäämättä sitä, joka oli
katsonut hänen lävitsensä ja piti hänen kohtaloaan käsissään.

"Vahingoittaa minua!" ryki hän, "tietysti ei, mies hyvä, ei tietysti,
olen kyllä voittava tuon ankaran ritarin luottamuksen... mutta kukas te
sitten olette, joka olette niin hyvissä kirjoissa Niilo-herran luona ja
annatte hänen riehua miekkoineen olematta hänen sivullaan?"

Nyt sattuivat molempien miesten katseet yhteen. Kenties he näkivät
toistensa läpi. Kuitenkin näytti talonpoika olevan tai ainakin luuli
olevansa voitolla. Hän räpytteli kavaloita, läpitunkevia silmiään ja
sanoi ilkeästi hymyillen:

"Minä kulen omaa polkuani, mestari, ja kenties olen sillä tavoin
hyödyllisempi, kuin jos nyt kulkisin ritarin vierellä... Mutta koska
nyt tiemme ovat sattuneet yhteen, niin voi tapahtua, että minä
tarvitsen teidän apuanne, samoinkuin te minun, ja sillä hyvä, mestari.
Katsokaas", hän keskeytti ja katsoi ulos kentälle ja metsään, joka
vähän matkan päässä teki kulman eteenpäin, "katsokaas mestari...
arvelenpa, että tanssi tekee nyt käännöksen meitä kohden!"

Niin olikin. Osa vihollisen ratsuväkeä laukkasi ohjakset höllällä
pitkin metsänrintaa. Heitä ankarasti ahdisti ritari, jolla oli
sinikeltainen vyö, muutamain miesten kanssa, joiden luku joka
silmänräpäys väheni, kun heidän hevosensa eivät kestävyydessä ja
nopeudessa voineet kilpailla ritarin hevosen kanssa.

Oli kaunista nähdä tuon uljaan ritarin korkealla kohotetuin miekoin
salamana kiitävän kentän yli. Ingeborg seisoi sykkivin sydämin ja
kyynelsilmin; hän ei voinut ottaa niitä pois sankarista, vaikka
henkensä olisi mennyt. Sellaiseksi, juuri sellaiseksi oli hän uneksinut
ritarinsa taistelussa synnyinmaansa puolesta. Kuinka onnellinen olikaan
se neito, joka oli voittanut hänen rakkautensa, ja kuinka hyvin hän
ansaitsikin ylevämielisen naisen rakkautta.

Myöskin nuo molemmat miehet seisoivat tavallaan ihastuksissaan
katsellessaan ritaria, jota ainakaan toinen heistä ei tuntenut,
ennenkuin ritarin liikuttaessa kättään kolmella lumpeenlehdellä
varustettu kilpi tuli näkyviin.

"Kautta Luojan!... arvelenpa että se on herra Steen!" huudahti hän
silloin ja veranleikkaaja nyökkäsi myöntäen.

"Tuo ratsastus ei kuitenkaan näytä olevan hyväksi ei hänelle itselleen
eikä herra Niilolle!" jatkoi talonpoika ja katsoi päätään kääntämättä
kentälle, jossa ritari nyt melkein yksinään ajoi koko vihollislaumaa
edellään.

Oli helppo siitä paikasta, jolla nuo molemmat miehet seisoivat,
arvostella sitä vaaraa, joka täällä odotti tuota rohkeata ritaria.
Sillä metsän toisella puolella tuli kiivaassa marssissa joukko
jalkaväkeä, jonka keihäänkäret kimaltelivat tummanvihreätä hongikkoa
vasten. Mutta vaara ei tässä uhannut ainoastaan itseään herra Steeniä,
-- hänen kaatumisensa, joko hän sitten kuolisi tahi joutuisi vangiksi,
vaikuttaisi vahingollisesti koko Niilo Sturen taistelurintamaan, joka
oli lavealle levennetty ja sentähden helppo katkaista. Niilo itse ei
voinut olla enemmässä kuin yhdessä paikassa, ja kaikki kävi päinsä,
niin kauan kuin vaara oli suurin siellä, missä hänkin oli, mutta kun se
kasvoi ja tuli yhtä suureksi monessa paikassa, silloin tarvittiin
kaikkialla enemmän kokeneita miehiä kuin nyt oli mukana.

Juuri nyt suunnattiin hyvin järjestetty hyökkäys taistelurintaman
keskukseen. Nähtiin Niilo Sturen kiiruhtavan sinne oikealta sivustalta.
Hänen katseensa lensi nopeasti yli sotakentän, ja hän lähetti luotaan
erään aseenkantajan, joka kantoi hänen omia värejään.

Aseenkantaja kiiti, niin nopeasti kuin hevosen kavioista lähti,
vasemmalle sivustalle. Epäilemättä oli hänellä vietävä jokin käsky
herra Steenille, jonka höyhentöyhtö vielä oli näkyvissä sillä puolen
metsän muodostamaa kiilaa.

"Jos mies ehtii perille", mutisi talonpoika äänellä, joka ilmaisi
päinvastaista toivoa, "niin on ritari pelastettu..."

"Se on nuori Juhana Maununpoika", selitti yksinkertainen
veranleikkaaja, "Neriken laamannin poika."

"Luulenpa että se on itse paholainen!" vastasi talonpoika hampaittensa
välistä.

Ingeborg seisoi kädet ristissä ja uskalsi tuskin hengittää. Koko hänen
sielunsa oli sinikeltaisen vyön ritarissa ja tuossa reippaassa
aseenkantajassa, joka vei pelastuksen hänelle, jos pääsisi perille.

Mutta aseenkantaja ei päässyt perille. Juuri kun hän ratsasti täyttä
karkua, lenti nuoli sattuen hänen olkapäähänsä. Nähtiin hänen horjuvan
satulassa, mutta silmänräpäyksen kuluttua kohotti hän taas lyhyen
miekkansa ja eteenpäin kiiti hän, jos mahdollista entistä nopeammin.
Vihollisen jousimies varmaankin aavisti aseenkantajan nopean
ratsastuksen tärkeyden, sillä uusi nuoli lensi kohta ja vaikutti
tehokkaammin. Nuorukainen horjui satulassaan, hänen vaaleat kiharansa
aaltoilivat vielä hetkisen tuulessa, mutta sitten vaipui hän alas, ja
raju juoksija, jonka verinen kylki osoitti, että siihenkin oli
sattunut, laahasi hänen kutrejaan tomussa.

Epätoivon huudahdus pääsi Ingeborgilta, ja hän vaipui polvilleen. Nuo
molemmat miehet olisivat epäilemättä huomannut hänet, jollei nyt
lähestyvän taistelun ratkaisu olisi kokonaan vetänyt heidän huomiotaan
puoleensa.

Herra Steen oli ehtinyt metsänrinnan sivu, ja siinä istuivat nuo äsken
niin kiivaasti pakenevat keihäät tanassa rauhassa odottaen hänen
hyökkäystään, samalla kun jalkaväki teki käännöksen ja piiritti hänet
kaikilta puolilta. Lyhyt taistelu seurasi, miekat välkkyivät auringon
paisteessa, kuolettavia iskuja annettiin, mutta loppu oli selvä. Kohta
vaipui tuo ylväs höyhentöyhtö alas jalkaväen sekaan. Eräs uusi
ratsastaja, mutta vihollisten puolelta, tuli samassa täyttä laukkaa
paikalle, ja muutaman silmänräpäyksen perästä nähtiin koko tuon
vihollis-osaston kääntyvän avoimelle kentälle, jossa juuri parhaillaan
herra Eerik Kaarlonpoika oli läpimurtamassa Niilo Sturen keskustaa.

Ingeborgin silmissä kaikki musteni. Hän vaipui alas maahan tajutonna
siitä kauheasta mielenjännityksestä, jossa oli ollut. Mutta kauvan ei
hänen tunnottomuuttaan kestänyt. Kun hän sitten levollisempina aikoina
mietiskeli kaikkea, mitä täällä oli tapahtunut, ja kuinka hänellä oli
rohkeutta ja voimaa uskaltaa ja toimeenpanna se, mitä hän täällä
uskalsi ja todellakin toimeenpani, vaaleni hän vieläkin ja hänen
sydämensä lakkasi hetkeksi lyömästä. Mistä hän sai voimansa, sitä hän
ei voinut käsittää, mutta hän kiitti sydämessään hartaasti Jumalaa ja
Jumalan äitiä.

Kun hän taas avasi silmänsä oli hän yksinään. Taistelu oli siirtynyt
toisaalle, kauvas hänestä, mutta vielä taisteltiin, kenenkään voimatta
sanoa, kuka lopuksikin saisi voiton. Niin viisaasti oli Niilo Sture
osannut järjestää harjaantumattomat joukkonsa, ja sellainen rakkaus
häneen paloi niissä.

Mutta tuota ei Ingeborg tällä hetkellä katsellut. Hänen silmänsä
siirtyivät siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt tuon sinikeltaisen
höyhentöyhdön vaipuvan maahan. Siellä, aina metsään saakka oli kaikki
hiljaista. Ainoastaan kuolleet, jotka viruivat siellä täällä
taistelukentällä, ilmoittivat kuinka kuuma taistelu täälläkin oli
ollut. Vähitellen, aina sen mukaan, kuin hän tunsi voimansa ja
elämänlämpönsä palautuvan, kulki hän askel askeleelta eteenpäin pois
tuosta suojelevasta pensasaidasta hiekkaharjua pitkin. Siellä voi hän
paremmin tarkastaa seutua.

Hän pysähtyy, nojautuu eteenpäin, silmä laajenee, katse teroittuu.
Jotakin liikkuu juuri metsänrinteessä.

Hän näkee selvästi kaksi miestä, jotka kantavat yhtä kaatunutta. He
ovat juuri katoamaisillaan metsän ensimmäisten puiden taakse. Mutta
vielä näkee hän tuon sinikeltaisen olkavyön laahaavan maata
hetuleillaan. Ja kantajat tunsi hän aivan hyvin. Ne olivat talonpoika
ja tuo yksinkertainen veranleikkaaja.

Nopeasti riensi hän nyt pitkin hiekkaharjua kentälle ja sen yli metsää
kohti. Hänellä oli jokin epämääräinen aavistus siitä, että jokin vaara
vieläkin oli uhkaamassa, ja samassa määrässä kuin hänen muistiinsa
juohtui noiden miesten hämärät puheet, tuli hänen aavistuksensa
varmuudeksi. Hän piti varmana, että ritari vielä eli, koskapa he
kantoivat häntä pois, mutta että heidän tarkoituksensa siinä ei ollut
hyvä vaan huono, sen tajusi hän yhtä selvästi, kun hän mietti sitä
vihaista tapaa, jolla talonpoika oli puhunut Steen-herran
pelastumisesta Juhana Maununpojan kautta. Mutta jos he niinmuodoin
olivat Steenin vihamiehiä, niin olivat he vihollisia jokaiselle, joka
koetti häntä pelastaa.

Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, samalla kun hän
kiiruhti eteenpäin kentän mättäiden lomitse ja lähestyi metsää, johon
miehet olivat kadonneet. Mutta kuta suuremmaksi hänen pelkonsa tuli
siitä kohtalosta, joka odotti Steen-herraa, sitä lujemmaksi tuli
hänessä päätös huolehtia hänen puolestaan ja pelastaa hänet tai sitten
itsekin kuolla.

Siten hiipi hän metsään. Ei viipynyt kauan, kun hän jo huomasi nuo
molemmat miehet, ja nyt käytti hän kaikki voimansa lyhentääkseen heidän
huomaamattaan välimatkaa itsensä ja heidän välillä. Tämä onnistuikin.
Hän tavotti heidät ja seurasi heitä sitten ikäänkuin varjona puulta
puuhun. He kävelivät nopeammin kuin olisi voinut luullakkaan raskaasta
taakasta päättäen, mutta aivan ääneti. Kun he niin olivat pari tuntia
kulkeneet, alkoi metsä harventua ja vähän matkan päästä kuului virran
tyyni ja yksitoikkoinen kohina. Silloin ehdoitti talonpoika, että he
laskisivat ritarin maahan ja sen he tekivätkin.

"Mene nyt rannalle, mestari", sanoi hän sitten veranleikkaajalle, "ja
huuda lautturi Mattia meitä yli viemään."

"Minne tahdotte hänet sitten viedä?" kysyi Luukas mestari.

"Sen olen sanova, mutta kiiruhtakaa nyt rannalle, sillä ritari
tarvitsee parempaa vuodetta, kuin nämä pölkyt ja kivet!"

Veranleikkaaja meni, ja Ingeborg näki ihmeekseen, että talonpoika
koetti tehdä tilaa haavoittuneelle ritarille niin mukavaksi kuin
mahdollista. Hetken kuluttua palasi mestari.

"Kaikki on valmista", sanoi hän, "vene on rannalla ja varma soutaja...
sen pyysi lautturi Matti minun sanoa."

"Hyvä!" vastasi talonpoika, mutta lisäsi iskien raukeat silmänsä
veranleikkaajaan: "Nyt voitte tehdä ritarille hyvän palveluksen,
mestari Luukas... Herra Niilo on kai nykyään Upsalassa."

"Herra Niilo...? Herra Niilo Sture?"

"Ei mitään tarpeettomia kysymyksiä, mestari, aika rientää, ja ritari
haluaa hartaasti tavata ystäväänsä... Sentähden mene kiiruusti takaisin
kaupunkiin, pyydä ritaria kiiruhtamaan, jos hän vielä haluaa vaihtaa
sanan tai kaksi ystävänsä kanssa, niin kauvan kuin tämä on vielä
elossa, sillä niinkuin itse olette sanonut, pitää vieläkin yhden ihmeen
tapahtua, ennenkuin tämä mies milloinkaan enää istuu hevosen selässä."

Mies puhui ikäänkuin riemuiten, vaikka se tuossa synkässä metsässä
kuuluikin kamalalta. Veranleikkaaja viipyi vielä. Ettei tämä ollut
oikeastaan halukas palvelemaan tuota synkkää ja voimakasta talonpoikaa,
sen voi Ingeborg huomata, sekä siitä vastahakoisuudesta, jota hän
rantaan mennessään osotti, että niistä sanoista, jotka hän oli lausunut
kaupungin viereiseltä hietaharjulla, josta he katselivat taistelua.
Epäilemättä oli hänellä erikoiset tarkoituksensa. Hän oli suostuvainen
kulkemaan toisen asioilla ainoastaan siinä määrin, kuin ne eivät
vastustaneet hänen omia tarkoituksiaan.

"Niinkuin sanotte", lausui hän nyt talonpojan puheeseen, "näyttää
pimeältä, kuinka onkaan käyvä ritariraukalle..."

"Pimeältä?" huudahti talonpoika kiivaasti. "Jumalan kalliin veren
kautta, tämä ritari ei ole koskaan enää näkevä päivän valkeutta, kun
tämä päivä on päättynyt!... Tietäkää se, mestari Luukas! -- ja jos nyt
tahdotte tehdä ritarille sen palveluksen, jota olen teiltä hänen
puolestaan pyytänyt, niin on hyvä, jollette... niin pyydän sitä
joltakin toiselta; löytyneehän täällä Flottsundissa joku, joka voi
ratsastaa arkkipiispan talolle tahi sinne, missä herra Niilo tänä
iltana on löydettävissä, nopeammin kuin teidän hämähäkin jalkanne
voivat teidät kulettaa..."

"Kummalliselta näyttää minusta kuitenkin", uskalsi veranleikkaaja
väittää vastaan, "se ettemme yhtähyvin kantaneet ritaria ilman muuta
kaupunkiin. Lyhempi tie olisi se ollut, kuin tämä kiertely metsän
halki."

"Syö munia!" karjasi talonpoika ja näkyi tahtovan kääntää kaikki
leikiksi, "mestari Luukas, te ette ajattele enempää, kuin hevonen
ruokaa hakiessaan...! Jos herra Niilo olisikin hävinnyt taistelussa,
niin olisimmeko silloin kantaneet ritarin vihollistensa keskelle...
hä!"

"Ja jos niin onnettomasti olisi käynyt, josta Jumala varjelkoon... niin
tahdotte te siis, että etsisin Niilo-herran käsiini mistä hyvänsä?"

"Niin, mestari, sitä tahdon!"

"Hm!"

Veranleikkaaja näytti arvelevan itsekseen, ja jokainen kuluva
silmänräpäys lisäsi kauheasti sitä levottomuutta, joka Ingeborgia
vallitsi. Hän tuskin uskalsi hengittää, siinä tuuhean kuusen takana
kätkettynä seistessään. Mitä tuo tyhmännäköinen mutta samalla
viekassilmäinen mies itsekseen tuumaili, siitä Ingeborg ei voinut
selville päästä. Ainoastaan sen näki hän selvästi, että se oli jotakin
hänelle itselleen erittäin tärkeää, sillä muussa tapauksessa ei hän
silmänräpäystäkään olisi arvellut saattaa sanaa kuolevalta
ritariraukalta hänen uskotulle ystävälleen.

"Hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä menen, mutta kuinka saan herra Niilon
uskomaan, että tuon sanan tältä ritarilta? Niin paljon hän ei minua
tunne, että lähtisi juoksemaan ainoastaan sanojeni perusteella, etenkin
niin uskomattomassa asiassa, kuin tämä."

Hänen vielä puhuessaan, veti talonpoika esiin puukkonsa ja leikkasi
poikki sinikeltaisen olkavyön, veti sen varovasti maassa makaavan
ritarin alta ja antoi sen veranleikkaajalle.

"Kas tässä", sanoi hän, "on todistus sanoillenne, arvelen minä. Tämän
olkavyön tuntee Niilo-herra hyvin, ja..."

Hän keskeytti hetkeksi, vielä kerran nopeasti miettiäkseen läpi sen
suunnitelman, jonka oli varmaankin metsän läpi kulkiessaan tehnyt,
sitten kun ensimmäinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, silloin kun hän
näki ritarin sortuvan ylivoiman edessä, ja kun taistelun kulku jätti
hänet niin turvattomana kohtalon omaksi.

"Tänne rannalle saatte tuoda Niilon", lisäsi hän sitten, "on
tarpeetonta hänen tulla komeudella ja loistolla, minä tunnen herra
Steenin jo vanhastaan ja tahdon hoitaa häntä oman mieleni mukaan.
Täällä on Niilo-herraa vastassa luotettava mies, joka on johdattava
hänet mökkiini!... Oletteko nyt ymmärtänyt minua, mestari Luukas?"

"Luulenpa ymmärtäneeni, mies hyväni!" vastasi veranleikkaaja,
"Niilo-herran pitää tulla yksinään."

"Hm!" mumisi talonpoika ja lisäsi hetken mietittyään: "oli aika,
jolloin olin mahtavampi, kuin nyt näyttää; kuitenkin arvelen vieläkin
olevani kylliksi mahtava ollakseni teille avuksi, jos hätä teitä kerran
ahdistaisi ja te tarvitsisitte ystävän kättä avuksenne. Silloin
tarvitsette sanoa vain sanan Flottsundin lautturille, ja apu on tuleva.
Mutta kauvempaa, kuin kaksi tuntia keskiyön jälkeen en minä odota. Jos
Niilo-herra tulee senjälkeen, niin on jo myöhäistä!"

"Voi sattua niinkin, ja kiitänpä teitä lupauksestanne... Tarkoitan
tietysti, ettei ritari anna odottaa itseänsä!"

Nyt vihdoinkin lähti veranleikkaaja. Talonpoika seisoi kauan ja
kuunteli hänen askeleitaan, ja kun niitä ei enää voinut kuulla,
katsahti hän ritariin, arveli hetken ja lähti sitten kiiruusti rantaan.

Ingeborg ei voinut vastustaa haluaan, vaan hiipi kuolonunessa makaavan
ritarin luo. Tämä makasi aivan liikkumatta, mutta kiiltävän kypärin
ristikon läpi kuuli hän kuitenkin raskasta hengitystä. Hän laskeutui
alas ja siirsi vapisevin käsin kypäriristikon syrjään, ja siinä näki
hän ritarinsa kasvot kauniimpina, niin arveli hän, kuin koskaan ennen,
vaikka ne olivatkin kuolonkalpeat.

"Steen, Steen!" kuiskasi hän ja hänen katseensa ikäänkuin imeytyi
kuolevan silmiin.

Voi, hän olisi tahtonut antaa henkensä, jos sillä olisi voinut pelastaa
tuon rakkaan, rakkaan ritarinsa. Mutta tämä makasi jäykkänä ja kylmänä,
ei yksikään lihas värähdellyt hänen kasvoissaan. Mutta Ingeborg ei
tuota huomannut, vaan puhutteli häntä, ikäänkuin hän olisi kuullut
hänen sanansa.

"Hyvä ystävä, joka sinua rakastaa, on luonasi, Steen!" sanoi hän, ja
kyyneleet valuivat virtanaan ja ikäänkuin helmisateena lankesivat
taistelijan päälle. "Ole turvassa, ole rauhassa, Jumalan äiti on
auttava... niin, Jumalan äiti ja pyhä Eerik-kuningas!"

Olikohan se puiden latvojen takaa nousevan kuun leikkiä, vai tuulen
huminako sai hänet näkemään sitä, mitä hän itse asiassa ei nähnyt --
mutta ritarin huulethan vetäytyivät hymyyn? Kuulikohan hän nuo sanat,
jotka puhtain ja alttiiksi antavaisin rakkaus maailmassa kuiskasi,
tunsikohan hän äänen, joka puhui? -- Ingeborg ei sitä tiennyt, mutta
siinä jännityksessä, jossa hän oli, uskoi hän sen.

"Tännepäin Matti!... Tänä yönä on herrani arkkipiispa saava paremman
saaliin, kuin hän koskaan on uneksinutkaan!"

Talonpoika sieltä nyt palasi ja kilpaa kuun säteiden kanssa pakeni
Ingeborg metsän pimeyteen.

Heti sen perästä tulivat molemmat miehet paikalle, jossa ritari makasi,
nostivat hänet hiljaa ylös ja kantoivat hänet alas rannalle.

"Olisi syytä minun seurata sinua, Sigge", sanoi lautturi Matti,
sittenkun ritari oli laskettu veneeseen.

"Ei!" sanoi talonpoika jäykästi. "Kun ritari tulee, on sinun tehtävä,
niinkuin olen sanonut... Veranleikkaaja on viekas kettu, mutta minua
hän ei petä. Minä olen päättänyt nähdä tänä yönä Niilo Sturen
sydänveren, ja voi, jos hän pääsee kynsistäni!"

Hän hyppäsi veneeseen, joka alkoi hiljalleen kulkea virran mukana.

Ingeborg seisoi rannalla, voimatta sillä hetkellä keksiä mitään keinoa
rakastettunsa pelastamiseksi tuon kauhean miehen vallasta, jonka hän
nyt tiesi olevan arkkipiispan joukkoa. Ja levottomuus ja tuska yhä vain
kiihtyivät kun hän kuuli, että kaikki oli vain juonta, joka koski
Niilo-herraa, ja että Steeniä käytettiin syöttinä houkuttelemaan häntä
pyydykseen. Kauhea oli tuo havainto, jonka hän nyt teki. Vilunväreet
kulkivat hänen ruumiissaan, ja hänen ajatuksensa silmänräpäykseksi
seisattuivat näin paljon pirullista ilkeyttä huomatessaan.

Yksi asia oli hänellä selvänä ja selvisi yhä enemmän sitä myöten kun
ajatukset taas pääsivät liikkeelle, -- se oli, että hänen läsnäolonsa
oli ainoa mahdollisuus, joka voisi pelastaa niin hyvin herra Niilon
kuin hänen oman ritarinsakin. Ja tämä ajatus valtasi hänet kokonaan,
niinkuin merkki ylhäältä. Hän ikäänkuin vihki itsensä pyhään tehtävään,
jonka tahtoi suorittaa, tahi sitten kuolla.

Mutta ensimäisenä ehtona oli pitää poiskiitävää venettä silmällä ja
mennä yli toiselle rannalle. Mutta se ei ollut mikään helppo asia,
sillä hän ei voinut kääntyä murhamiehen uskotun puoleen, ja ilman häntä
ei ollut mitään mahdollisuutta mennä joen yli. Ja jokaisen kuluvan
silmänräpäyksen aikana eteni vene yhä enemmän. Sen tähden päätti hän
ensiksikin rantaa pitkin seurata Siggeä, ja siinä samassa häämöitti
myöskin heikkona toivona löytää jokin vene kauempana, tahi pahimmassa
tapauksessa huutaa Siggelle ja kutsua häntä yli viemään. Ainahan hän
jostakin löytäisi syyn, joka kuuluisi murhaajasta otaksuttavalta. Ja
sen enempää sillä hetkellä tuumaansa miettimättä kiiruhti hän
eteenpäin, nopeana ja äänetönnä kuin kedon poikki kulkeva kuun varjo.

Mutta tuo takaa-ajo olikin paljon vaikeampaa, kuin Ingeborg aluksi oli
kuvitellutkaan, ja tavallisten olosuhteiden vallitessa olisi hän
karkoittanut mielestään aivan mahdottomana jokaisen ajatuksenkin kulkea
tuon matkan samassa ajassa kuin nyt. Mutta hänen rakkautensa antoi
hänelle voimia, olosuhteetkin tulivat hänen liittolaisikseen, kun näet
soutajalla oli erityiset syynsä kulkea niin huomaamatta ja niin vähällä
melulla kuin mahdollista. Sentähden pysytteli hän aivan rannalla, jossa
oli varjoa, ja souti aivan hitaasti. Kuitenkin oli hän saanut niin
suuren ennakon, että vene vähän väliä lahdelmien kohdilla katosi
Ingeborgin näkyvistä. Hän ponnisti kaikki voimansa päästäkseen vähän
lähemmäksi, mutta se ei tahtonut onnistua.

Kenties oli tässäkin, niinkuin usein tapahtuu, hänen onnensa juuri
siinä, jota hän piti onnettomuutena. Sillä hetken soutamisen perästä
lähestyi vene sitä rantaa, jolla hän oli, ja hän näki soutajan nousevan
ylös rantatöyryä ja katoavan maalle päin. Hän kiiruhti esiin niin
varovaisesti kuin mahdollista, mutta juuri kuin hän oli menemäisillään
veneen luo, kuuli hän askeleita, jotka lähestyivät vastaiselta
puolelta, ja hänen täytyi nopeasti piiloittautua muutaman pensaan
taakse.

Se oli arkkipiispan kätyri, joka tuli takaisin mukanaan eräs mies, ja
he nostivat ritarin veneestä ja läksivät viemään häntä maalle päin.

Polku kulki läpi tiheän metsän, jossa oli aivan pimeä, ainoastaan
tähdet katselivat ylhäältä siniseltä taivaalta, ja tuuli humisi niin
juhlallisesti puiden latvoissa, ikäänkuin olisi se vaikeroinut yhdessä
tuon neitsyeellisen sydämen kanssa sitä kauheaa tekoa, jota täällä
valmistettiin.

Hetken kulettuaan seisahtuivat miehet erään aivan pienen mökin eteen.
Kun he olivat kantaneet ritarin sisään, poistui toinen heistä. Hän
kulki aivan sen puun sivutse, jonka takana Ingeborg seisoi, ja jos hän
olisi huomannut tämän, olisi varmaankin Ingeborgin viimeinen hetki
lyönyt, eikä Niilo ja Steen olisi voineet pelastua siitä kuolemasta,
joka heitä uhkasi. Tämä ajatus sai veren hyytymään tyttöraukan
suonissa. Mutta hän pysyi aivan tyyneenä. Joskin hänen sielunvoimansa
olivat tänä päivänä olleet kovan ponnistuksen alaisina, niin oli kaikki
kuitenkin kulkenut asteettain. Vasaraniskut, jotka pingoittivat
teräksen mahdollisimman suurimpaan joustavuuteen seurasivat tosin heti
toistensa perästä; mutta eivät toki iskeneet kaikki yhdellä haavaa.
Hänellä oli ollut aikaa tehdä päätöksensä, ja hän pysyi siinä lujana,
hän tahtoi pelastaa tahi kuolla.

Mutta hänellä oli kaksi pelastettavaa, ja hän ymmärsi heti, että yhtä
vaarallista kuin oli ennen aikaansa ilmoittautua tuolle tuvassa
olevalle kovasydämiselle ja tunnottomalle miehelle, joka varmasti toimi
herransa puolesta, yhtä tarpeellista oli ensiksi odottaa herra Niiloa.
Sillä muuten uskotella jonkun inhimillisen olennon eksyvän tälle puolen
metsää yön kuluessa, sen ymmärsi hän helposti hulluksi ajatukseksi,
jonka hän hylkäsi yhtä nopeasti kuin sen, että herra Niilo tulisi
kylliksi suuren miesjoukon kanssa pelastaakseen sekä itsensä että
Steenin. Sen oli tuo viekas arkkipiispan kätyri hyvin lasketuilla
tuumillaan kokonaan ehkäissyt. Sillä veranleikkaajalla oli tietysti
sama luulo, kuin Ingeborgilla oli ollut koko ajan, nimittäin, että
Niilo Sturea oli etsittävä jostakin toiselta puolen Fyrisjokea.

Tuvassa tehtiin hetken kuluttua tulta. Ingeborg hiipi esiin, niin
lähelle kuin hän voi, takapuolelle rakennusta, jonka turvekattoon
täällä liittyi puita kasvava ruohovalli. Räppänä oli niinkuin
tavallista katolla, ja hän kurkisti varovaisesti alas, pitäen kiinni
erään vieressä kasvavan suuren puun oksasta. Mutta hän näki sieltä
alhaalta ainoastaan tuon suurikasvuisen miehen talonpoikaispuvussa.
Tämä istui juuri tulen ääressä ja piti kädessään suurta sotakirvestä,
jonka kiiltävässä terässä kuvastui loimuavat liekit, ikäänkuin olisi se
itse ollut tulessa ja tarvitsisi kastella palavaa kieltään veressä.

Haavoittunutta ritaria ei hän ollenkaan nähnyt. Hän makasi liian paljon
vastaisella sivulla, mutta hänen haarniskansa oli riisuttu ja seisoi
vähän matkaa tulesta kypärin vieressä, jonka höyhentöyhtö kimalteli
sinikeltaisena ja synnytti neidon mielessä koko armeijan ajatuksia
neiti Päivänsäteestä, neiti Briitasta ja siitä surusta, joka tätä
kohtaisi, kun hän saisi tiedon ritarin kuolemasta.

"Ingeborg!" kuului silloin ääni, ja hän vavahti, niin että vähältä oli
päästää irti oksan, josta hän piteli.

Kuka lausui hänen nimensä? Oliko metsässä tähän aikaan vieläkin joku,
ja oliko tämä ystävä vai vihollinen? Koko hänen rohkeutensa horjui ja
oli katoamaisillaan. Niin kovasti säikähti hän kuullessaan nimeään
täällä mainittavan, ja kuitenkin oli ääni niin heikko, että oli kuin
olisi hän omien mietteidensä antanut itseään pettää.

Mutta vielä kerran lausuttiin hänen nimensä ja nyt alkoi häntä
pyörryttää niin, että tuho oli tulla. Nyt kuuli hän, että ääni, joka
kuiskasi hänen nimeänsä, tuli alhaalta tuvasta. Siis ritari, hänen oma
Steeninsä näki hänet kuumehoureissa edessään, ja hänestä näytti
yhtäkkiä, että savu, joka kierteli ylös räppänän kautta ja sitten
joutui tuulen vietäväksi, muuttui kohisevaksi koskeksi, ja että ahti
istui tuolla alhaalla soittaen kultakanneltaan, laulaen lemmestä ja
houkutellen ihmeellisellä voimalla häntä syvyyteen.

"Tässä, tässä, Ingeborg", puheli taas tuo rakas ääni, "tuon sinulle
neiti Päivänsäteen... nyt saat lopun laulusta... enkö ole rakkautesi
arvoinen?... Sinun värejäsi olen kantanut... niitä olen kantava koko
elämäni halki... kiitos. Ingeborg, se vyö, jonka minulle annoit, on
seuraava minua kuoloon saakka..."

Tuo oli Ingeborgin korvissa laulua, joka olisi voinut houkutella hänet
vaikka kuolemaan. Hän oli jo valmis kiiruhtamaan alas ja heittäytymään
rakastetun ritarin rinnalle. Mutta silloin kohosi tuo kauhea mies tulen
äärestä ja peitti varjoon Ingeborgin taivaan ja unelman, pyörtymys
katosi, ja hänen päämääränsä oli taas kirkkaana hänen edessään.

Mutta ritariin ei miehen nouseminen vaikuttanut niinkuin Ingeborgiin.
Hän jatkoi katkonaisella äänellä ja pitkillä pysähdyksillä, sekoittaen
houretta todellisuuteen.

"Minä tiedän, että sinä olet luonani, Ingeborg... sinä sydämeni
valittu, minä kuulin sinun kuiskaavan nimeäni..."

Arkkipiispan kätyri katsahti sinne, missä tuo kuolon houreissa oleva
ritari makasi, ja hänen muotonsa oli katkera ja julma. Hän tarkasteli
ympärilleen kaikille puolille. Ritarin sanat saivat hänet nähtävästi
aavistamaan pahaa. Hän sysäsi voimakkaasti kirveen vartta lattiaan.

"Nyt eteenpäin, eteenpäin, Kaarlo-kuninkaan miehet!" kuului silloin
ritarin huuto, "eteenpäin, eteenpäin, meillä on ne käsissämme, voitto
on meidän!"

Silloin hymyili murhaaja pilkallisesti ja istuutui taas, niinkuin
näytti täydellisesti tyyntyneenä kaikesta levottomuudesta, että
kutsumattomia todistajia olisi läsnä katselemassa hänen töitänsä. Mutta
Ingeborgille oli miehen läsnäolo ja käytös välttämättömänä ja
terveellisenä vastapainona hänen sydämensä kehoitukselle unohtaa kaikki
ja kiiruhtaa Steenin rinnalle.

Ja yö tuli yhä pimeämmäksi, ja tähdet loistivat yhä kirkkaampina.
Vähitellen tuli tupa aivan hiljaiseksi, ja kuta enemmän Ingeborg ehti
vapautua noista hyväilevistä kahleista, joihin hourailevan ritarin
sanat ja varmuus siitä että hän oli tämän rakkauden esineenä uhkasivat
sitoa hänen tahtonsa ja toimintavapautensa, sitä lujemmaksi juurtui
hänessä päätös täyttää tehtävänsä. Hän tunsi silloin itsessään voiman,
jota hän ei voinut selittää, hän tunsi itsensä onnelliseksi keskellä
onnettomuuttaan ja hän katseli ihastuksella sitä kuolemaa, joka
ainaiseksi yhdistäisi hänet rakastettunsa kanssa.

Hän laskeutui varovaisesti alas tuvan katolta ja hiipi pois polkua
myöten sinne päin, mistä pian Niilo Sture oli tuleva. Aika joutui. Oli
jo keskiyö ja kahden tunnin kuluessa oli kaikki tehty.

Yön hämärässä joutui hän sillä välin toiselle polulle, kuin hän oli
kulkenut seuratessaan murhaajia, ja ennenkuin hän oli voinut
aavistaakaan sen käsityksen mukaan, jonka hän oli saanut metsän ja
tuvan asemasta, näki hän suuremman järven leviävän edessään. Se oli
Ekoln, se vuono, johon Fyris-joki laskee, ja kaukana juuri silmän
kantamana päässä näki hän erään veneen hiljaa liukuvan eteenpäin ja
hänen mielestään sitä rantaa kohden, jolla hän seisoi. Oliko tuleva
Niilo Sture tahi joku muu, sitä ei hänellä ollut aikaa ajatella. Mutta
mikä etenkin sai hänet kiiruhtamaan takaisin, oli ajatus, että hän oli
joutunut eksyksiin metsässä, ja niinkuin pelästynyt lintu kiiruhti hän
etsimään tuota pientä mökkiä.

Se oli itse asiassa paljon helpompaa kuin hän kuohuvassa
mielikuvituksessaan oli otaksunut. Hän ei ollut kulkenut monta askelta,
ennenkun tornista puiden välistä eroitti nousevan savun. Juurikuin hän
oli menemäisillään sille polulle, josta alkujaan oli eronnut, huomasi
hän arkkipiispan kätyrin tapparaansa nojaten hiljaa kulkevan eteenpäin,
tähystellen ja kuunnellen sitä tai niitä, joita hän odotti. Mutta kun
ei ketään kuulunut, jatkoi hän kulkuaan, alussa hitaasti, sitten yhä
reippaammin.

Niin saapui hän rannalle, jonne oli jättänyt veneensä.

Siellä pysähtyi hän taas ja kuunteli tarkkaan, ja niin varma oli hän
siitä, ettei kukaan vieras seurannut hänen jälkiään, niin kokonaan oli
hän sen huumauksen vallassa, jonka sai aikaan toivo hyvin toimitetusta
tehtävästä, ettei hän olisi huomannut tuota kevytjalkaista neitoa, joka
ei laskenut häntä näkyvistään, vaikkakin tämä tahtomattaan jollakin
varomattomuudella olisi aikaansaanut häiriötä hänen ajatusjuoksussaan.

Hiljaiset aironvedot keskeyttivät äkkiä hänen odotuksensa ja hetken
kuluttua näkyi eräs pää rantatöyryn yli.

"Aika joutuu", sanoi arkkipiispan kätyri, "mitä uutisia on sinulla?"

"Hitto vieköön, Niilo-herra on lähtenyt Upsalasta ja marssii
itäänpäin!"

"Tiedustelematta ollenkaan herra Steeniä?"

"Niin!"

Kauhea kirous pääsi tuon toivossaan pettyneen miehen huulilta.

"Odota minua täällä, se on pian tehty!" huusi hän soutajalle, jonka pää
taas katosi; ja niin lähti hän kiiruusti takaisin metsään.

Voimatta aavistaa, mitä nyt tulisi tapahtumaan, mutta ikäänkuin
tuntien, että oli hetki käsissä, jolloin hän tarvitsisi kaiken
sielunvoimansa täyttääkseen aikeensa, seurasi Ingeborg miestä, ja hän
oli niin tyyni lujassa päätöksessään uskaltaa kaikki, että hän tällä
hetkellä siinä suhteessa oli väkevämpi muutoin ylivoimaista
vihollistaan.

Äkkiä pysähtyi mies. Ingeborg ei tiennyt, oliko hän saanut jonkin uuden
ajatuksen tahi unohtanut jonkun kysymyksen, jonka hänen olisi pitänyt
tehdä soutajalle, mutta hän käytti hyväkseen tilaisuutta aivan
huomaamattomasti mennäkseen hänen ohitsensa, ja ennenkuin mies oli
vielä lähtenyt liikkeelle, oli Ingeborg ehtinyt tuvalle, jonka oven hän
aukaisi ja syöksyi sisään.

Siellä oli tuli sammunut, niin että huoneessa oli puolipimeätä.
Ainoastaan hiilloksesta tuhkan alta levisi epämääräinen hämäryys, niin
että juuri paraiksi voi nähdä kurjan vuoteen, jossa ritari makasi.

Ingeborg lankesi polvilleen hänen viereensä ja painoi suutelon
alasriippuvalle kädelle.

Nyt aukeni ovi, ja arkkipiispan kätyri astui sisään tappara kädessään.
Hänen käyntinsä oli tyynempää, kuin hänen lähtiessään veneen luota.
Siitä päättäen oli hän huomannut, ettei tässä ollenkaan ollut kiirettä,
vaikka hän muuten ei ollutkaan muuttanut päätöstään, jonka hän oli
tehnyt saatuaan tietää, että Niilo-herra oli päässyt hänen käsistään.

"Mutta varma on", sanoi hän itsekseen aivan kovaan astuessaan sisään,
"että viisas kalastaja heittää mereen sen syötin, jota hauki hylkii...
Niin tapahtukoon nytkin. Steen-herra on hyödyllisempi kuolleena kuin
elävänä!"

Näin sanoen astui hän ritarin vuoteelle. Hämärä ja hänen täydellinen
varmuutensa siitä, että hän oli yksinään, estivät häntä näkemästä
mustapukuista asepoikaa, joka oli polvillaan ritarin vieressä.

Äänetönnä ja päättäväisesti kohotti hän tapparansa iskuun. Kirkas terä
välähteli jo punaisena hiilloksen hohteessa.

Mutta yhtä päättäväisesti ja yhtä äänetönnä nousi neito jäntevänä ja
lujana puhtaassa ja hyvässä aikeessaan. Oli ikäänkuin varjo olisi
lattialta kohonnut, ikäänkuin henki olisi ilmestynyt suojelemaan tuota
avutonta ritaria.

Samassa silmänräpäyksessä laski vene, jonka Ingeborg äsken oli nähnyt
kaukana vuonolla, maalle lähellä sitä paikkaa, jolla hän silloin oli
ollut, ja mitättömän näköinen, vähän kumaraharteinen mies nousi siitä
ja poistui metsään.




IX.

Hyvästi.


Taistelu oli tauonnut ja Niilo Sturen joukot olivat vetäytyneet
takaisin Upsalan läpi länteen päin. Hän ei ollut voittanut. Hänen
väkensä oli, niinkuin tuo ylpeä ritari, herra Eerik Kaarlonpoika, oli
lausunut ennen taistelun alkua Eerik Niilonpojalle (Oxenstjernalle),
"sysimiehiä", s.o. nuorta, harjaantumatonta väkeä noista monista
mökeistä ja vaskikaivoksista Taalainmaassa, ja kukaan ei uskaltanut
toivoakaan, että nämä voittaisivat ritarin harjaantuneet joukot, joita
vihollisarmeija pää-asiassa oli. Mutta siltä eivät sysimiehet olleet
tappiollekaan joutuneet. Niilo herralla oli täysi syy olla tyytyväinen
päiväänsä. Tuo nuori väki oli suorittanut oppinäytteensä ja kestänyt
koetuksen. Päivän taistelusta ei ollenkaan ollut seurauksena pelko tahi
toivottomuus, vaan päinvastoin yhä suuremmaksi kiihtynyt halu käyttää
sitä oppia, joka oli saatu uudessa koetuksessa, hyväksi, eikä löytynyt
yhtään miestä, jolla ei ollut lujaa luottamusta silloin jakaa yhtä
hyviä ja parempiakin iskuja.

Että vastustajienkin oli täytynyt kestää paljon kovempi kamppailu, kuin
he olivat odottaneet, sitä todisti se seikka, etteivät he seuranneet
väistyviä sturelaisia perästä kaupunkiin, vaan jäivät ulkopuolelle.
Niilo-herra voi sentähden tyyneesti järjestää peräytymismatkansa, ja
neuvoteltuaan arkkipiispan talossa lähimpien miestensä kanssa, oli hän
päättänyt vetäytyä itäänpäin Roslageniin, jossa hän tiesi saavansa
lisäjoukkoja.

Aivan odottamatta oli iltapuolella luotettava ja kokenut Brodde
saapunut Vesteråsista ja ottanut osaa neuvotteluun. Hänellä oli ollut
keskustelu Julitan kentällä voittaneen Iivari Akselinpojan kanssa, ja
tämän keskustelun sisältö oli niin tärkeä, että hän oli katsonut
välttämättömäksi heti ilmoittaa se Niilo-herralle, jätettyään ensin
Vesteråsin linnan, jossa Briita-rouva lastensa kanssa oleksi,
luotettaviin käsiin. Brodde oli kovasti kehoittanut marssimaan
Roslageniin ja sieltä suoraan sitten Tukholmaan.

Seurauksena kaikesta tästä oli nyt osa Niilo Sturen joukoista
marssimassa itää kohti, ja hänen itsensä piti vahvan ratsu-osaston
kanssa seurata perästä, niin pian kuin hän vaan voi. Sitä ennen oli
hänellä kaikellaista toimitettavaa. Niinpä oli hänen pidettävä huolta
siitäkin, että rouva Briita Turentytär (Bjelke) turvallisesti voisi
lopettaa matkansa pohjoiseen, ja tästä oli sitäkin suuremmalla syyllä
huolehdittava kun hänen miehensä, herra Kustaa Kaarlonpoika, oli
lankonsa, Kaarlo-kuninkaan, puolella tanskalaismielisiä herroja
vastaan. Mutta tähän asiaan liittyi toinenkin, joka teki Niilon
velvollisuuden täyttämisen raskaammaksi kuin mikään muu -- se oli
kohtalo, jonka alaiseksi Steen-herra oli joutunut.

Ei ollut siinä kylläksi, että tuo urhoollinen ritari oli kaatunut
taistelussa, sen lisäksi oli hän kadonnut aivan jäljettömiin
taistelukentältä. Turhaan oli Niilo-herra antanut mitä huolellisimmasti
tutkia sitä metsän reunaa, jonne hän itse oli viimeiseksi nähnyt
sinikeltaisen höyhentöyhdön katoavan. Mikä vieläkin suuremmaksi teki
vaikeuden ilmaista nämä tiedot ritarin äidille, oli suru, joka oli
kohdannut häntä neiti Ingeborgin yhtä käsittämättömän katoamisen
kautta, jota tuo huolestunut rouva oli tiedustellut myöskin
Niilo-herralta.

Brodden neuvo, että toistaiseksi jätettäisiin Briita-rouva
tietämättömäksi poikansa kohtalosta, oli kenties asiain näin ollessa
paras, ja sitä päätti Niilo-herrakin seurata, jonkatähden hän
hovipoikansa kautta pyysi tuolta ylhäiseltä rouvalta anteeksi, ettei
hän niiden tärkeitten toimien tähden, joita hänellä oli käsillä, voinut
itse käydä hänen luonaan, vaan pyysi saada jättää hänen käytettäväkseen
matkaa varten pyydetyn huovijoukon.

Kun sitten Niilo-herralla oli ollut kokous kuuluisimpain
kapitulinjäsenten kanssa, jolloin hän kuitenkin ikäväkseen huomasi,
että herra Ericus Olai, oppinut historioitsija, oli poissa kaupungista,
ja hän samalla tavalla oli keskustellut myöskin muutamien
vaikuttavimpien porvarien kanssa, lähti hänkin kaupungista Brodden ja
viidenkymmenen ratsumiehen seuraamana.

"Älköön mitään pahaa tapahtuko hyvälle Eerik-herralle", lausui Niilo
ikäänkuin itsekseen, vaikka ääneen, niin että Brodde, joka ratsasti
hänen rinnallaan, kuuli sen... "Henkeni uhalla en tahtoisi, että jokin
onnettomuus kohtaisi häntä, joka kuitenkin helposti voi tapahtua, jos
hän on ulkona tänä yönä ja noiden hurjien miesjoukkojen läpi kulkee
kaupunkiin."

"Herra Eerik?" kysyi Brodde, "mistä Eerik-herrasta puhutte, herra
Niilo?"

"Arvelenpa, että tunnet hänet hyvästikin", vastasi Niilo, "jos muuten
muistat sitä aikaa, jolloin istuit haudattuna Nyköpingin linnan
tornissa..."

"Hitto vieköön, herra Niilo, mitä sanottekaan?... Josko muistan sen
miehen...!"

"Tiesinhän sen", vastasi Niilo nauraen. "Mutta toivokaamme, että hänen
arvokkaisuutensa kaniikkina on suojeleva häntä kulkiessaan arkkipiispan
puoluelaisten joukkojen läpi."

Tämä toivo tyynnytti sekä Niiloa itseänsä että Broddea, joka kuitenkin
lisäsi, että hän tahtoisi ratsastaa halki koko vihollisten armeijan
pelastamaan tuota jaloa miestä, jos sitä vaadittaisiin.

Siihen pysähtyi keskustelu, ja itsekunkin ajatukset kulkivat omia
latujaan hevosten kavioiden kopseen ja Säfjapuron lirisevän veden
synnyttämän yksitoikkoisen äänen seuraamina. Tie, jota he kulkivat, vei
nimittäin pitkin tuota puroa ja Laggan ja Östunan kirkkojen sivu --
muistorikas seutu, aivan omansa synnyttämään hurskaita ajatuksia
sellaisessa mielessä, kuin Niilo Sturen.

Kuninkaankivet Mora-niityllä eteläpuolella jokea muodostivat jo
itsessään sisältörikkaan kertomuksen saavutetuista voitoista ja
kestetyistä vastoinkäymisistä, ja tämä kertomus teki hyvää
ruotsalaiselle sydämelle. Itse laineiden loiskina ja tuulen humina
olivat ikäänkuin varta vasten esiintuomassa monenlaisia kuvia
vaihtelevasta ilosta ja surusta, suuruudesta ja voimasta ja
heikkoudesta, kuvia semmoisia kuin laamanni Jaarli Torgny, Birger,
Maunu Latolukko, mutta myöskin semmoisia, kuin Albrekt ja Eerik
Pommerilainen, synnyttämään kaikkia näitä kuvia ja valamassa niitä
yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi, josta kehoituksena soi sanat, jotka
runoilija kerran lauloi:

    "sä unhottaa voitko isäsi suuret
    ja arkana haamujen keskellä seista?"

Husby Långhundraan jäätiin yötä viettämään kirkkoherran luo. Tämä oli
oikeamielinen mies, ja samoinkuin suurin osa Upsalan tuomiokapitulin
herroja ja arkkihippakunnan papistoa yleensä, ei hän ollenkaan
suostunut korkean esimiehensä mielipiteisiin ja tuumiin. Jalkaväen
päällysmiehet olivat täällä Niilo-herraa vastassa, niinkuin oli sopimus
ollut, ja nyt tehtiin ehdoituksia seuraavan päivän marssia varten.

Varhain aamulla, kun Niilo oli valmiina nousemaan hevosen selkään ja
oleskeli kirkkoherran yksityisessä huoneessa, jossa myöskin Brodde
silloin oli, ilmoitettiin erään miehen haluavan puhutella häntä
erittäin tärkeästä asiasta. Niilo antoi miehen tulla sisään.

Tulija oli mestari Luukas veranleikkaaja. Muutama silmänräpäys kului,
ennenkuin Niilo tunsi hänet, mutta sitten hän sanoi:

"Tuletko taas luokseni tuomaan jotakin Jobin sanomaa, mies?"

Luukas mestari irvisteli niin ystävällisesti kuin voi, samalla kuin
hän pari kertaa terävästi tarkasteli Brodden ankarannäköisiä
kasvonpiirteitä. Hän näytti ajattelevan vastausta, joko sitten jonkun
läsnäolo oli hänelle vastenmielinen, tahi sitten ritarin kysymys
hämmästytti häntä.

"Nytkin se, ankara ritari", sanoi hän vihdoin, "mitä minulla on
kertomista, sisältää tosin jotakin samaan lajiin, kuin se ilmoitus
jonka viime kerralla teille annoin, mutta Jumala ja kaikki pyhimykset
tietäkööt..."

"Olipa mitä hyvänsä, hyvä mies", kiirehti Niilo-herra, "mutta nyt on
aika minulle kallista, nopeasti esiin sentähden, mitä sinulla on
kielelläsi!"

Veranleikkaaja otti esiin ja levitti Steen Sturen olkavyön, antoi sen
Niilolle ja lausui:

"Tämän antoi minulle mies, joka tänä yönä on vaaninut henkeänne, herra
Niilo, mutta Jumalan äiti ja teidän suojeluspyhimyksenne lähettivät
minut murhaajan tielle..."

"Kautta taivaan, mitä sanot sinä, mies?" huudahti Niilo ja tarttui
vyöhön, jonka hän hyvin tunsi, ja panematta huomiota siihen, mitä
lausuttiin hänen itseensä nähden lisäsi hän, ajatukset kokonaan kiinni
olkavyön omistajassa: "missä tämän olet saanut?"

"Murhaajalta... se tahtoo sanoa häneltä, joka oli tulossa siksi,
vaikka..." hänet keskeytti ritarin silmistä lähtevät salamat ja hän
muutti samassa äkkiä yskähtäen puheensa lähtökohdan ja lyhyesti kertoi,
mitä oli tapahtunut taistelukentän sivulla.

"Ja tämän sanot sinä nyt vasta minulle", huusi Niilo tulipunaisena,
mutta vihansa laimeni, kun hän oikein sai nähdä miehen nöyrän ja
alakuloisen muodon, joka selvästi osoitti, että hän täydellisesti
tunnusti ritarin vihan oikeutetuksi.

"Ankara ritari", änkytti hän, "teillä on täysi oikeus suuttua minuun,
ja tuskinpa uskotte minua, jos sanon teille, että olen viivytellyt
tahallani..."

"Mies!" karjasi Niilo ja hyökkäsi vapisevaa veranleikkaajaa kohti.

Brodde seisoi äänetönnä nojaten seinään ja kädet ristissä rinnalla,
mutta silmillään tarkkaan seuraten jokaista piirrettä vieraan
kasvoissa.

"Herramme katkeran piinan ja kuoleman kautta, herra Niilo!" jatkoi tämä
itku kurkussa, "sallikaa minun selittää asiani, niin saatte kuulla,
että minä ansaitsen kiitosta enkä moitetta, jota nyt olette valmis
minulle antamaan."

Niilo pidätti itseänsä, ja veranleikkaaja kiiruhti lisäämään:

"Älkää unohtako, että asia koskee teidän omaa henkeänne, ankara
ritari!... Herra Steen ei tosin ollut hyvissä käsissä, mutta kuitenkaan
ei häntä odottanut pahempi vaan pikemmin parempi, kuin mitä hän oli jo
saanut kokea vihollisen miekasta ja nuolista... Mutta te, herra Niilo,
te olisitte ollut auttamattomasti hukassa, jos tämä tieto, jonka nyt
toin, olisi tavannut teidät kaksitoista tuntia aikaisemmin...
Katsokaapas sitäkin seikkaa, ankara herra, koskapa minä olen
mietiskellyt asiaa kaikilta puolin, niin voitte sen tekin tehdä, --
sitten myöskin sitä, että mitä voidaan tehdä Steen-herran hyväksi, se
ei ole vielä nytkään myöhäistä, vaikka teidän henkenne ei siinä enää
voi tulla kysymykseen... sillä tärkeämpää on kaiketi, että te pidätte
huolta valtakunnasta ja sotajoukosta, kuin että te..."

Niilon silmäys sulki miehen suun. Mutta tämä oli siihen määrään
voittanut pelin, että ritarin täytyi itsekseen myöntää hänen olevan
oikeassa. Jos hän edellisenä iltana, ennenkuin hän lähti Upsalasta,
olisi saanut tietää ystävänsä pyynnöstä saada tavata häntä, niin olisi
hän ollut valmis kulkemaan sieltä kautta tietään itäänpäin voidakseen
täyttää Steenin pyynnön ja samalla kertaa, jos mahdollista, ottaa hänet
mukaansa. Nyt oli hänen mahdotonta erota sotajoukosta ja ratsastaa niin
kauvas takaisin. Kuitenkin oli jotakin tehtävä Steenin hyväksi, ja
sentähden kysyi hän äkkiä:

"Missä ritari on?"

"Missäkö hän on?" toisti mestari Luukas, "missäkö hän on?... Niin,
missä hän nyt on, sitä en tiedä, mutta Flottsundin lautturi sen tietää,
sillä hänen piti kulettaa teidät joen yli, niin oli sopimus."

Niilo arveli hetken, mutta sillä välin astui Brodde esiin.

"Minä ratsastan tuon matkan, herra Niilo!" sanoi hän. "Tahdonpa nähdä,
enkö voi löytää murhamiestä, ja jos hän on minun vallassani, tuon
sitten hänet teidän eteen vastaamaan tämän miehen syytöksiin."

Niin sovittiinkin. Niilo näki mielellään, että asia joutui niin
kokeneen miehen käsiin, kuin Brodden, ja tämä ei kauan viivytellyt,
ennenkun jo istui hevosen selässä ja ratsasti pois pappilasta.

Herra Niilo valmistautui myöskin matkalle, mutta ennenkun hän vielä oli
lähtenyt huoneesta, tuli veranleikkaaja uudestaan hänen luokseen ja
sanoi, kysyttynä mitä hän tahtoi:

"Rakas herra Niilo, te ymmärrätte hyvin, kuinka kuumaksi minulle
nyt tulee, ilman turvaa ja suojelusta kun olen. Murhamiehellä,
talonpojalla, eli mikä hän olikaan, on paljon ystäviä, ja minun köyhän
miehen on varmaankin ankarasti kärsittävä siitä, etten paremmin
toimittanut hänen asiataan."

"Sinä voit jäädä luokseni!" keskeytti hänet Niilo kiivaasti, mutta
ilman mitään vihanmerkkiä, "täytyneehän minun ymmärtää sinun hyvä
tarkoituksesi, vaikka en pidäkään niistä teistä, joilla sinä olet
viisautesi saanut."

Niin sanottuaan meni hän ulos ja nousi hevosen selkään. Veranleikkaajan
kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme, mutta ne olivat samalla niin
täynnä ilkeyttä, että jos Niilo olisi sen huomannut olisi hän
varmaankin ottanut sanansa takaisin.

Nyt ratsasti hän pois pappilasta, pää täynnä ajatuksia valtakunnasta ja
vanhasta kuninkaasta, joka vielä viime kirjeessäänkin Niilolle lausui
epäilevänsä tämän kykyä saattaa hänet uudestaan valtakunnan istuimelle.

Yksinään, nälkiytyneellä hevosella, kappaleen matkaa muun joukon
takana, ratsasti mestari Luukas, veranleikkaaja.

Illalla seisoi Niilo Sture poltetun talonsa edessä. Hänen väkensä
oleksi ympärillä olevissa taloissa, hän itse oli yksinään ratsastanut
pois leiristä nähdäkseen sen paikan, jossa hänen onnensa oli
kukoistanut ja jossa hänen vihamiehensä oli tahtonut musertaa hänen
kalleimman omaisuutensa, ei taistelussa elämän ja kuoleman uhalla, vaan
hiipien kavalasti, niinkuin käärme kiemurtelee ylös puunrunkoa pitkin
ja läpi sen lehdekkään latvan metsäkyyhkysen kätkettyyn pesään.

Kuu oli korkealla taivaalla ja siroitteli hopeaansa yli metsäin ja
järvien, ja sen loihtuvalossa rakensivat näkymättömät kädet mustat ja
murretut muurit entiselleen, ja linna seisoi valmiina kauniimpana kuin
ennen, ja laulua kuului sieltä sisältä ja leikkivät nuorukaiset ja
neidot kulkivat taas ruusulehdon kukkamatolla.

On kangastuksia, jotka joskus ilmaantuvat miehen mieleen vietellen
mitä houkuttelevimmalla tavalla, ja ne levittävät loistavat
maalauksensa sielun silmien katseltaviksi useimmiten silloin, kun
ollaan juuri paraassa kiihkossa uhraamaan kaikki elämän tarkoituksen
saavuttamiseksi. Siinä istuessaan ja katsellessaan noita rakkaita ja
muistorikkaita paikkoja, juohtui Niilon mieleen, hänen tietämättä
mistä, ajatus, että hänen onnensa olisi voinut kukoistaa rauhassa, että
surut ja koettelmukset, joita niin suuressa määrässä hänen päälleen oli
tulvinut, eivät koskaan olisi tulleet, jollei hän itse olisi ikäänkuin
niitä esiin houkutellut. Eikö hän ollut sysännyt luotaan juuri niitä
miehiä, jotka olivat kutsuneet häntä sille uralle, jossa ikuisesti
kirkas taivas kohtasi hänen silmiään, minne hän vaan katsoi? Ja eikö
hän vieläkin ollut samassa asemassa, niinkuin ritari, joka vaatii
kaksintaisteluun juuri sen, joka on valmis ojentamaan hänelle voittajan
palkinnon ilman taistelua, ilman verta ja kyyneliä?

Vastakkaisuus nykyisyyden ja sen välillä, mitä olisi voinut olla,
epätietoisuus siitä, minkälaiseksi lopultakin ratkaisu oli tuleva sille
yritykselle, jota hän nyt oli päättämässä, -- tämä toisella puolen ja
toisella helppous, jolla olosuhteet voisivat tasaantua ja palautua
siihen asemaan, josta loihtunäky hänen kodistaan, semmoisena kuin se
oli ollut alkuperäisessä tuoreudessaan, ikäänkuin oli kohonnut
ainoastaan viettelemään ja uneen tuudittamaan hänen mieltänsä -- siinä
oli viettelys, joka nyt häntä kiusasi.

Ainoastaan sana, niin hän ja Akselinpojat perisivät sen vallan, joka
oli väännetty pois arkkipiispan väkevästä kädestä, ja valta, kunnia ja
rikkaus tulisivat olemaan loppumattomia. Tällaisessa muodossa kai sekin
loihtujuoma, jonka kansanlaulu sanoo vuorenkuninkaan tyttären tarjoavan
vastaantulevalle ritarille, tarjotaan miehelle, tässä äänilajissa kai
nekin viettelevät harpunsävelet soivat, ja silloin on tarpeen
hyvä neuvonantaja vierellä kuiskaamassa keinoa, jolla välttäisi
viettelyksen. Mutta Niilo Sturella oli sellainen neuvonantaja. Hänen
syvä rakkautensa maahansa ja luja luontonsa tekivät mahdottomaksi
hänelle pettää nuoruuden lupauksensa.

Hän voi nähdä tuon ihastuttavan näön, hän voi kuunnella sävelten
ihmeellistä sointua, mutta tämä ei koskaan voinut häntä vietellä. Ne
vain ikäänkuin aukaisivat silmät näkemään korkeamman päämaalin, jota
ilman hän ei voinut ajatellakaan, vielä vähemmin nauttia mitään
todellista onnea. Ja tämä korkeampi päämaali oli hänen synnyinmaansa.

Voimakkaasti tempautui hän irti unelmista, joihin oli vaipunut, ja
hänen katseensa kohosi maasta ylös taivaaseen, jonka loistava tähtivalo
hopeoitsi hänen partansa.

Ja ikäänkuin seuratakseen ritarin sortumatonta rohkeutta ja hänen lujaa
päätöstään uhrata Ruotsin puolesta kaikki, niin hyvin henkensä kuin
omaisuutensakin, kuului kaukaa sumun keskeltä järveltä ääni, joka
lauloi tuota yhä yleisemmästi tutuksi tullutta laulua hänen lankonsa
murhasta:

    "Isä, Poika ja Henki pyhä,
    Ruotsia suojelkaa, varjelkaa yhä."

Niilo ratsasti nopeata ravia pois kartanolta, ja vielä illalla oli
hänellä niin paljon järjestämistä, päättämistä ja neuvottelemista
päällysmiestensä ja rahvaan lähettiläiden kanssa, että kauan viipyi,
ennenkun hän voi panna levolle. Varhain aamulla oli hän määrännyt
kokouksen lähiseudun rahvaan kanssa, neuvotellakseen ja tuumitellakseen
vahvistuksesta, jota hän tarvitsi, ennenkuin voi lähestyä Tukholmaa,
jossa vielä, mikäli hän tiesi, arkkipiispa oleksi tanskalaisen
laivaston ja piiritysarmeijan kanssa.

Paljon ennen auringon nousua, nousi Niilo taas hevosen selkään ja lähti
käräjäpaikalle, jossa kokous oli pidettävä. Usva lepäsi vielä
läpitunkemattomana laaksoissa, ainoastaan kukkulat kohosivat siitä
niinkuin saaret merestä. Mutta tuuli puhalsi raittiina pohjoisesta ja
pani sumun liikkeeseen, niin että se pian pitkinä jättiläishaamuina
revityin viitoin leijaili pois niityiltä, ikäänkuin ahdistettuna
peläten päivän valoa ja leikkiä, joka täydellisesti hajoittaisi ja
karkoittaisi sen.

Tie, jota Niilo ratsasti, kulki aivan rannan kallioita vasten
loiskivan meren rantaa pitkin. Käräjäpaikkana oli Frötuna, joka oli
Norrtälje-lahden eteläpuolella, ja Niilo oli kulkenut tuota muinoin
niin rakasta tietä alas merenpartaalle, jossa hän kerran Tordin,
Ilianan ja Briitan kanssa oli laskenut maalle. Sieltä kulki hän rantaa
myöten pohjoiseen ehtiäkseen varhain Ösbyhyn ja Holmiin, jotka kartanot
olivat kauvempana idässä Frötunan pitäjässä, joiden omistajat hän
tahtoi saada mukaansa käräjille.

Meri aaltoili yhä levottomampana ja aallot huokailivat raskaasti
loiskiessaan rantaa vasten. Mutta kaiken tämän yli valoi aamurusko
omituisen värinsä, ja honkien latvat notkistuivat, ikäänkuin olisivat
ne tahtoneet tervehtiä päivän kuningatarta ja sitten taas
uhkamielisesti vaatia lähestyvää myrskyä taisteluun. Kaukana meren
vuonolla Solö saaren vierellä näkyivät ankkurissa olevan laivan mastot.

Niilo seisautti hevosensa ja koetti saada selville, kenen laiva oli;
sillä hänen huomiotaan herätti mitä suurimmassa määrässä se, että laiva
oli piilossa Solön takana. Hän oli juuri pienellä mäellä, jolla
molemmin puolin kasvoi lehti- ja havupuita, ja hänen täytyi ratsastaa
vähän matkaa takaisin tullakseen enemmän tasaisesti laskeutuvalle
maalle, joka oli pohjana leveälle mereen viettävälle laaksolle. Hän voi
mainiosti tarkastaa laivaa ja sen toimia, mutta oli itse kokonaan
suojattuna samanlaiselta huomaavaisuudelta laivaväen puolelta. Silloin
kuuli hän äkkiarvaamatta kaksi ääntä puhelevan juuri hänen jalkainsa
alla. Hän koetti katsoa alas, mutta puut estivät häntä. Kuitenkin oli
hän näkevinään peräkeulan siellä alhaalla olevasta veneestä.

"Elä usko sitä, merikarhu!... Hänen armonsa on tunnin kuluttua oleva
laivalla", lausui toinen.

"Ja mitä tekemistä hänellä on sitten maalla?" kuului toinen vastaavan.
"Tuuli puhaltaa hyvästi... olisi syytä olla tarpeettomasti
viivyttelemättä hanketta. Musta Hanhi tuntee nämä väylät vanhastaan,
vaikka se nyt purjehtii kuninkaallisen lipun alla!"

"Onko Hanhi ollut rajuilmassa näillä seuduin?"

"Ei juuri... mutta kun minä monta Herran vuotta sitten purjehdin Turun
ja Tukholman väliä, oli minulla kerran matkustajana eräs korkea herra,
jonka välttämättömästi piti poiketa suunnalta, hänen nimensä oli
Bardenvleth, ja hänellä oli mukanaan rakastettunsa ja tämän ystävä.
Niin laskimme me ankkuriin erään saaren luo, mutta sen sai ritari
kalliisti maksaa, sillä siinä ollessamme tulivat vitaliveljekset ja
veivät neidot mukanaan, ja ritari ei olisi pelastanut henkeään ellei
hän olisi ollut hyppäävinään mereen... Kas, hän hyppäsi sukkelasti
kääntyen kannen alle, mutta minä viskasin suuren kiven veteen, ja niin
hän muka upposi pohjaan... Sillä kertaa petin minä noita kirotuita
Jumalan ystäviä."

"Hyvä, hyvä, laivuri!" keskeytti toinen ääni. "Arvelenpa, ettei täällä
nyt ole mitään vaaraa, vaikka minäkin haluaisin, että maallakäynti
olisi jo suoritettu."

"Ja mitä hän sitten haluaa, tuo teidän korkea herranne?"

"Kenties tahtoo hän nähdä, voisiko hän mennä tässä lähellä olevaan
Björnön saareen... tahi kenties haluaa vain viimeisen kerran käydä
siinä talossa, jossa hän lapsuutensa ajan oleksi... Minä en voi tietää
herrani ajatuksia, mutta sen olen minä pannut merkille, että tämän
matkan tekee hän vielä enemmän pakosta, kuin sen, kun hän viimeksi
lähti valtakunnasta, vaikka se tapahtui kahleissa."

"Hm!" mutisi laivuri, "niin kuten sanot, herrain matkoja ja tekoja on
alhaisten vaikea ymmärtää!"

Niilon oli vaikea käsittää, mitä tässä oli tekeillä tahi kenestä miehet
puhuivat. Että se oli korkea-arvoinen herra sen voi hän ymmärtää siitä
kunnioittavasta tavasta, jolla he puhuivat hänestä, ja samoin, että hän
aikoi tuolla vanhalla aluksella, jonka Niilo oli tuntevinaan raskaasta
muodostaan ja leveästä kömpelöstä kaarestaan, jättää Ruotsin
valtakunnan jonka hän kerran ennenkin oli jättänyt, vaikka silloin
kahleihin kytkettynä. Olisikohan se...?

Hän ei uskaltanut lausua ajatustaan, niin valtavasti vaikutti häneen se
ja kaikki, mikä oli ja minkä täytyi olla sen yhteydessä. Mutta kun hän
katsahti ylös kallion reunasta jonka alla puhelevat miehet olivat,
seisoi hänen ajatuksensa ilmi elävänä ja ruumiillisessa muodossa hänen
edessään. Hän vei nopeasti käden silmilleen, ikäänkuin koetellakseen,
oliko tuo vain haave, näköhairahdus, tahi teroittaakseen katsettaan
voidakseen oikein tarkkaan nähdä näyn.

Toisella puolen yllämainittua niittyä aivan meren rannalla kohosi hyvin
omituisesti muovailtu korkea kallio. Tiheämetsäisestä ympäristöstä
kohosi kallio kylmänä ja jäykkänä, muodostaen ylhäällä kömpelön
möhkäleen, joka etäältä näytti kamalannäköiseltä päältä. Mereen pisti
paasi niin tasainen ja sileä, että olisi voinut luulla sitä ihmiskäden
tekemäksi, mutta reunoiltaan sitävastoin ympärinsä rikkirunnottu, niin
että terävät piikit näyttivät hammasriviltä. Viistossa tämän paaden
yläpuolella oli toinen, jolla kasvoi muutamia puoleksi kuivettuneita
mäntyjä. Kokonaisuudeltaan näytti tuo aamuruskon valossa lohikäärmeen
päältä, joka suomuista loistavine kauloineen pisti metsän yli, ja jonka
avoin kita syöksyi tulta ja liekkiä.

Aamurusko valaisi nimittäin koko loisteellaan tuota kauheata kitaa,
joka sentähden paistoi veripunaisena taivaan vaaleata sineä vasten.

Ja keskellä tuota kitaa näkyi terävät piirteet miehestä, joka seisoi
siinä pää alas painuneena ja kädet ristissä rinnalla.

Hän oli Ruotsin arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.

Kokonainen parvi ajatuksia välähti Niilo Sturen päähän nähdessään
vihamiehensä. Kaikin tavoin koetti hän löytää otaksuttavaa selitystä
tämän äkilliseen ilmestymiseen. Tuliko hän koettamaan Roslagenin kautta
tunkeutua maahan ja uudestaan yrittää onneansa taalalaisten kanssa,
jotka kerran seurasivat häntä niin uskollisesti ja tekivät hänet niin
voimakkaaksi, ja tapahtuiko tämä sentähden, että hänet oli voitettu
Tukholman luona, vai paljaastaanko sitä varten että hän voisi
kiihoittaa rahvasta ja muodostaa vaaran Niilo Sturen selkää uhkaamaan,
niin että tämä joutuisi kahden tulen väliin?

Ensiksi ei Niilo tahtonut uskoa sitä selitystä, joka kuitenkin oli
noiden kahden miehen puheessa että arkkipiispa lähtisi pois
valtakunnasta. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä valtaa, joka oli ollut
hänen vihamiehensä käsissä, tuon miehen, joka oli kukistanut ja
valtaistuimelle nostanut kuninkaita, ikäänkuin Ruotsin kruunu olisi
riippunut vapaasti käytettävänä hänen arkkipiispansauvansa nenässä, ja
joka mahtisanallaan oli tahtonut musertaa hänetkin. Nyt oli hän tullut
koetellakseen tätä valtaansa uudestaan, täynnä kostoa ja vihaa, yhtä
kovana ja tunnotonna kuin aina, ajattelematta ollenkaan synnyinmaataan,
pitäisikö sillä olla itsenäinen olemassaolo vai pitäisikö sen särkyä ja
pirstoutua kappaleiksi.

Mutta mitä tekemistä oli hänellä täällä alastomalla kalliolla
Ahvenanmeren rannalla?

Hän seisoi siinä luhistuneena ja kokoonvaipuneena, mutta ei sillä
tavalla, kuin hänen lihaksistaan olisi voima lähtenyt, vaan päinvastoin
sillä tavoin, kuin olisi ne puristuneet kokoon koko väkevyydessään,
auttaakseen häntä uskaltamaan jättiläishypyn. Katse näytti vakoillen
tähystelevän jotakin esinettä kaukaisuudessa, kenties Frötunan kirkkoa,
joka näkyi sille paikalle, jolla hän seisoi. Kuvastuikohan ehkä hänen
mielikuvitukseensa kuvat kuluneilta ajoilta, kun hän lapsena
äidinisänsä, herra Krister Niilonpojan (Vasa), luona Björnössä monta
kertaa oli kulkenut sitä maata, jota hän nyt katseli? -- Miehet
sanoivat niin, mutta Niilosta tuntui siltä kuin olisi hän pikemminkin
tahtonut tallata jalkoihinsa ja kirota sitä paikkaa, jossa hänen
lapsuutensa aika oli kulunut.

Sellainen katkeruus, sellainen kamala ja kauhea uhkamielisyys uhkui
koko hänen olennostaan, kun hän nousi ylös ja ojensi kätensä, että
itsekukin hänet nähdessään olisi samoin kuin Niilo selittänyt
kiroukseksi ne sanat, joita hänen huulensa tällä hetkellä näyttivät
höpisevän. Maa hänen jalkojensa alla tuntui polttavan, ja lohikäärmeen
valtavat leukapielet liikkuivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet sulkeutua
ja musertaa tuon rohkean taipumattoman miehen.

Silmänräpäyksen kuluttua taulu muuttui. Arkkipiispa oli kadonnut.

Niiden tunteidensa valtaamana, jotka ensiksi täyttivät hänen sielunsa,
painoi Niilo kannukset hevosensa kylkeen ja tahtoi kiitää alas tielle
saadakseen valtaansa tuon vaarallisen miehen. Sillä tavoin hän olisi
saanut täydellisen ylivallan ei ainoastaan tanskalaisista vaan myös
heidän ystävistään, sekä sellaisista selvästi tanskalaismielisistä,
kuin arkkipiispan suku, että niistä, jotka olivat sillä puolella vain
osittain siten, että he ainakin vastustivat Ruotsin rahvaan tahtoa,
niinkuin nykyinen valtionhoitaja.

Mutta äkkiä pidätti hän tulista ratsuaan, ja surumielinen hymy levisi
hänen kasvoilleen. Arkkipiispa näkyi tulevan metsästä lohikäärmeen pään
juurella, ja vaikka hän näytti mahtavalta vielä voimattomuudessaankin,
tuolla ylhäällä hirmueläimen kidassa seisoessaan, oli se kuitenkin
turvaton mies, joka tuossa kulki rantaa pitkin ja lähestyi venettä.

Hetken kuluttua näki Niilo veneen lähestyvän laivaa, johon arkkipiispa
ja molemmat soutajat katosivat. Heti senjälkeen levitti Musta Hanhi
siipensä lentoon ja käänsi suuntansa etelää kohden.

Niilo jatkoi matkaansa ja tuli sovittuna aikana käräjille, joilla hänen
asiansa menestyi mitä parhaiten. Talonpojat kuuntelivat häntä
mielellään, kun hän puhui syntymämaan hädästä ja kehoitti heitä
lähtemään mies talosta asettaakseen Kaarlo-kuninkaan uudestaan
valtaistuimelle. Huutaen ja kätensä kohottaen lupasivat kaikki seurata
tuota rakasta ritaria, ja parin päivän kuluttua sanoivat he olevansa
valmiit marssimaan hänen kanssaan minne hän vaan viedä tahtoi.

Tyytyväisempänä kuin hän oli pitkään aikaan ollut, lähti Niilo puolen
päivän aikaan Frötunan käräjiltä ja palasi majapaikkaansa Lännan
pappilaan. Tiellä juohtui aamuinen näky uudelleen hänen mieleensä, ja
hän koetti selittää itselleen, mistä syystä arkkipiispa oli poikennut
tälle rannalle, joka kuitenkin oli kaukana siitä väylästä, jota hänen
piti kulkea, jos aikoi lähteä ulkomaille. Pää oli vielä täynnä noita
ajatuksia, kun hän laskeutui ratsultaan ja kuuli äänen tervehtivän
itseään, äänen, joka tällä hetkellä oli hänestä mieluisempi kuulla kuin
koskaan ennen.

Se oli Erkki, joka tuli Tukholmasta. Ne tiedot, jotka hän mukanaan toi
selittivät täydellisesti kaiken sen, mikä koski arkkipiispaa, vieläpä
sen lisäksi muitakin mitä tärkeimpiä asioita.

"Nyt on aika kiiruhtaa, herra Niilo!" sanoi hän, "ellette tahdo, että
kaikki valuu käsistänne."

"Ei siihen kauvan viivykään, arvelen minä, ennenkun saamme nähdä
Tukholman kaupungin..."

"Arkkipiispa on paennut leiristään, herra, ja..."

Ilmoitus ei tehnyt Niiloon semmoista vaikutusta, kuin kertoja näytti
odottaneen. Häntä kehoitettiin vain selvästi kertomaan kaikki mitä
siitä tiesi, ja hän teki sen. Valtionhoitaja herra Eerik Akselinpoika
oli samana yönä, kun Niilo-herra lähti Upsalasta, kaikessa
hiljaisuudessa kulkenut veneillä Mälarin yli kaupungista Lindarön
saareen ja hyökännyt tanskalaisten leiriin. Yllätys oli onnistunut
odottamattoman hyvin. Sekä arkkipiispa että tanskalainen marski, herra
Klaus Rönnow, olivat töin tuskin onnistuneet pakenemaan laivastoon,
joka heti lähti merelle. Mutta sielläkin heitä ahdistettiin, ja niin
suuri menestys oli Eerik-herralla ollut merellä, että kaikki laivat ja
useita pienempiä aluksia joutui hänen käsiinsä, ja sen lisäksi
kolmesataa vankia.

"Että arkkipiispa ja marski pääsivät sillä kertaa pakenemaan oli suuri
vahinko", lisäsi kertoja, "ja kuinka se kävi päinsä, sitä ei kukaan
tiennyt varmuudella sanoa. Kovin uskomattomalta kuuluu sekin, mitä eräs
Eerik-herran miehistä kertoi, että hän muka erästä isoa laivaa
valloitettaessa näki suuren veneen toiselta puolen laskeutuvan mereen
ja epätoivoisella vauhdilla soutavan maalle päin..."

"Missä tuo suuri laiva valloitettiin?" kysyi Niilo, joka Erkin
hämmästykseksi tuntui kiinnittävän enimmän huomionsa siihen, mitä hän
piti vähimmän uskottavana ja minkä hän oli kertonut ainoastaan
sentähden, että oli sen kuullut muilta. Sillä hänenkin mielestään oli
paljon otaksuttavampaa uskoa jonkin ihmeen tapahtuneen, jonkun
ylenluonnollisen sekautumisen inhimillisiin tapauksiin.

"Se kuului tapahtuneen saaristossa kaukana pohjoisessa, muistelen
miehen sanoneen pohjoispuolella Ljusterön saarta. Laivalla ei moni
ollut nähnyt venettä; mutta hän väitti, että eräs toinen Eerik-herran
laivoista oli sen huomannut ja ajanut sitä takaa, ja..."

"Ja...?" kiirehti Niilo innokkaasti.

"Niin katsokaas, onhan päivän selvää, ettei sitä saatu kiinni, kun se
oli paljas näköhairahdus."

Niilolle sitävastoin tämä näköhairahdus selitti sen, minkä hän oli
nähnyt aamulla. Arkkipiispan oli voimakkaiden soutajain avulla
onnistunut paeta ja oli hän luultavasti kätkeytynyt johonkin
rannikkolahteen siksi kun vaara oli ohi, jolloin hän oli jatkanut
matkaansa pohjoiseen. Epäilemättä oli hän sitten tavannut Mustan
Hanhen, joka myös näkyi päässeen pakoon ja joka oli ottanut hänet
mukaansa.

Oli siis saavutettu ratkaiseva voitto, koska arkkipiispan itsensä
täytyi paeta valtakunnasta. Mutta se oli voitettu ilman Niiloa, ja
siitä seikasta saattoi hänelle ja hänen asialleen koitua mitä ikävimpiä
seurauksia. Sellaiset ajatukset eivät voineet olla näkymättä hänen
kasvoillaan, ja Erkki, joka selitti ne omalla tavallaan, lisäsi,
ikäänkuin lohduttaen ja jonkinmoisella ylpeydellä:

"Sitä paitsi kulkee jokaisen suussa Tukholmassa puhe, että jolleivät
arkkipiispan joukot olisi luulleet, että te, herra Niilo, olitte
hyökkäämässä talonpoikienne kanssa, niin eivät he niin päistikkaa olisi
paenneet leiristään, ja kentiespä yhtä ja toista olisi puuttunut
Eerik-herran suuresta menestyksestä. Tanskalaiset olivat jo jättäneet
leirinsä, kun hän joukkoineen tuli pohjoisesta päin, sillä hän oli
tehnyt pitkän kierroksen Lindarösta Norrmalmiin... ja, kun ensimmäiset
miehet ehtivät perille, kuulivat he tanskalaisten huutavan: se on herra
Niilo Sture, se on herra Niilo ja taalalaiset!..."

Niilo naurahti miehen yritykselle hankkia hänelle kunniaa saavutetusta
voitosta.

"Siis oli meidän nimemme sillä kertaa Eerik-herralle hyödyksi!" sanoi
hän. "Olkoon se samalla tavalla valtakunnallekin hyödyksi!"

Siinä olikin pääasia, ja nyt oli Niilo Sturen ensi huolena, kuinka
valtionhoitaja käyttäisi voittoaan. Mitä keskustelusta hänen kanssaan
Upsalan tuomiokirkossa voi päättää, niin tulisi hän nyt vähemmän kuin
milloinkaan liittymään Niiloon, ja niinmuodoin oli tämä yhtä lähellä
eli yhtä kaukana päämaaliaan kuin ennenkin. Mitään ei ollut muuttunut,
paitsi se, että hänen nyt täytyi ryhtyä taisteluun herra Eerikiä ja
koko hänen puoluettaan, siis myöskin Iivari Akselinpoikaa, kuninkaan
vävyä vastaan, ellei ollut totta, mitä Brodde kertoi, että Iivari-herra
olisi enemmän taipuvainen pitämään kuninkaan kuin veljensä puolta.

Niinpian kuin Niilo oli päässyt selville siitä, mitä nyt oli tehtävä,
kutsui hän jälkeen puolenpäivän kokoon sekä päällysmiehensä että
vaikuttavimmat lähimpänä asuvista talonpojista. Ja hänellä oli ilo
nähdä monen kauempanakin asuvan, joka ei vielä ollut lähtenyt kotiinsa
käräjiltä, saapuvan kokoukseen. Näille nyt Niilo teki selkoa kaikesta,
mitä oli saanut tietää tuosta tärkeästä tapauksesta Tukholman luona, ja
kysyi kokoontulleilta, mitä sen johdosta olisi tehtävä.

"Kaikki olisi nyt voitettu", sanoi hän, "jos herra Eerik Akselinpoika
täyttäisi meidän tahtomme ja lähettäisi sanan ja kirjeen kuningas
Kaarlolle ja pyytäisi häntä palaamaan valtakuntaansa. Silloin voisimme
kaikki vetäytyä takaisin rauhallisiin majoihimme ja levossa ja rauhassa
hoitaa peltojamme ja kotejamme. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että
voittaja lähtisi meidän asiatamme toimittamaan. Hän ei ole koskaan
seisonut meidän puolellamme, hän ei ole koskaan sanonut olevansa
Kaarlo-kuninkaan mies. Mutta me olemme lupautuneet asettamaan
Kaarlo-kuninkaan jälleen valtaistuimelle, ja sitä varten, ainoastaan
sitä varten olemme ryhtyneet taisteluun. Nyt on teidän sanottava,
tahdotteko te lähteä minun kanssani Eerik-herraa vastaan häneltä
kysymään, mikä hänen tarkoituksensa on, ja, jos hän on toista mieltä
kuin me, miekka kädessä pakottamaan hänet mukautumaan meidän tahtoomme.
Vai tahdotteko mieluummin odottaa kotona ja katsella, minkälaisiksi
asiat lopulta kääntyvät? Mitä minuun ja taalalaisiin tulee, niin
tahdomme me kulkea eteenpäin, kunnes olemme täyttäneet lupauksemme ja
tervehtineet ja osoittaneet kunnioitustamme vanhalle kuninkaalle...
Teihin siis, te Roslagenin miehet, minä oikeastaan käännyn
kysymyksilläni."

"Me tulemme!" huusivat kaikki, ja kun melu oli vähän tyyntynyt, astui
eräs vanha talonpoika esiin ja huusi: "me tahdomme marssia Eerik-herraa
vastaan, olemme saaneet kylläksemme herrain vallasta! Johtakaa meitä,
herra Niilo, ja me tulemme puhumaan miekoilla ja nuijilla valtakunnan
ja kuninkaan vihollisille, jotta he ja kaikki kerrankin kuulisivat,
että me talonpojat tahdomme elää Kaarlo-kuninkaan alla."

Talonpojan puhetta seurasi uusi suostumusmyrsky ja kaikki tunkeutuivat
Niilon luo hänelle vakuuttaakseen intoaan seurata mukana taisteluun
valtakunnan ja kuninkaan puolesta.

Sillä välin astui tupaan tomuinen ratsastaja, joka viisailla silmillään
tarkasteli piiriä ympärillään. Häntä ei heti huomattu yleisessä
mylläkässä, mutta vähitellen alettiin häntä tarkastella, ja tiivis
piiri Niilo-herran ympärillä hajaantui, niin että mies pääsi hänen
luokseen. Niilo tunsi hänet heti.

"Olli Råd!" sanoi hän. "Mikä on asiasi minulle."

"Tulen tuomaan sanan herraltani, herra Eerik Akselinpojalta!" alkoi
mies.

Kaikki läsnä olevat hämmästyivät kuullessaan Eerik-herran nimen, ja
että mies tuli hänen lähettiläänään. Mutta Niilo-herra kehotti häntä
sanomaan asiansa. Olli seurasi käskyä ja kertoi tapauksesta Tukholman
luona, jonka kaikki jo ennestään tiesivät. Sen jälkeen lisäsi hän:

"Nyt kulkevat Eerik-herran veli, herra Iivari, ja moni jalo herra hänen
kanssaan merta myöten Enköpingiin laskeakseen siellä maalle ja
kulkeakseen Upplantiin lännestä päin. Herra Eerik itse on tuleva
etelästä ja te, herra Niilo, marssikaa te sinne idästä päin. Siten
lopultakin tulemme musertamaan siellä olevan vihollisen. Nyt hän seisoo
siellä voimakkaana ja luulee voittaneensa teidät niin kerrassaan, herra
Niilo, ettette te enää uskalla näyttäytyäkkään."

"Kovin kuuluu kummalliselta tuo sinun ilmoituksesi, mies!" lausui Niilo
hetken mietittyään. "Sen mukaan mitä herrasi sanoi minulle, kun
viimeksi kohtasimme Upsalan tuomiokirkossa, en minä tiedä, voinko
katsoa häntä toisilla silmillä, kuin vihollisena."

Olli Råd tuntui odottaneen tuota vastausta, mutta hän ei kantanut
nimeään turhaan, ja huonosti hän olisi vastannut sitä luottamusta, joka
hänellä oli herransa luona, ja jonka johdosta juuri hän oli katsottu
sopivaksi toimittamaan tätä vaikeata tehtävää, ellei hän olisi osannut
selviytyä siitä pulasta, johon ritarin sanat hänet saattoivat.

"Mitä te, herra Niilo, ja minun herrani lienettekin siellä
keskenänne puhelleet", sanoi hän, "sen te tiedätte paremmin kuin
minä, mutta tässä on kysymys valtakunnan pelastamisesta, ja sen asian
tähden te varmaankin annatte vanhan vihan haihtua. Ilman teitä ja
talonpoikaisjoukkoa ei mitään mahdeta tuota voimaa vastaan, jonka
herrat nyt ovat koonneet Upsalaan, jos he vielä kerran saavat voiton,
niin tulee työ teille itsellenne vielä vaikeammaksi, kuin se tähän asti
on ollut. Arkkipiispa on paennut, mutta ei tie Tukholmasta Tanskaan ole
pitempi kuin Tanskasta tänne takaisin, ja saatte nähdä, että kevääksi
on hän täällä uudestaan, voimakkaampana kuin ennen?"

Hän vaikeni äkkiä, ikäänkuin olisi miettinyt jatkoa. Sitten hän sanoi:

"Mitä minulla on teille sanottavaa, herra Niilo, olisi oikeastaan
sanottava kahden kesken, mutta poistaakseni teiltä kaiken epäilyksen,
puhun minä täällä avonaisesti teidän kaikkien edessä, ja tahdon panna
pääni pantiksi, että sanani ovat totta."

Kärsimättömyyden mutina kuului miesjoukosta, joka siinä ääressä
jännitettynä ja tarkkaavasti seurasi miehen kaikkia liikkeitä ja
sanoja. Olli Råd oli yleisesti tunnettu valtionhoitajan oikeaksi
kädeksi, niin vähäpätöinen kuin hän näöltään muuten olikin, ja kenties
juuri tuo seikka enemmän kuin kaikki hänen vakuutuksensa teki
uskottaviksi hänen sanansa.

"Minulle on mieluista", sanoi Niilo, "että kerrot tässä julkisesti
kaikkein kuullen, mitä olet herraltasi toimeksi saanut, sillä me tässä
olemme kaikki yksimielisiä siitä, mitä ryhdymme tekemään. Puhu siis
vapaasti kaikki, mikä voi muuttaa luuloni herra Eerikistä... Mutta
arvelenpa, ettei hän mielellään yhdisty minuun ja rahvaaseen
auttaakseen meidän tahtomme täyttämistä."

"Jos te tahdotte tuoda Kaarlo-kuninkaan takaisin valtakuntaan, herra
Niilo, niin te tahdotte samaa kuin herra Eerik!"

"Herra Eerik Akselinpoika...! hänkö yhtyisi minuun Kaarlo-kuninkaan
puolelle?" huudahti Niilo läpitunkevasti tarkastaen Ollia.

"Hän tahtoo sitä!" vakuutti tämä.

Niilon silmät lepäsivät kääntymättä miehessä, ja puoleksi epäilevä hymy
päilyi hänen huulillaan. Hän näki niin tarkkaan edessään tuon mahtavan
ritarin, joka alttarin edessä oli puhunut aivan päinvastoin, kuin hänen
uskottunsa tässä vakuutti, eikä hän sillä hetkellä voinut selittää
itselleen, kuinka sellainen muutos oli voinut tapahtua, vieläpä sen
perästä, kun hän oli arkkipiispan voittanut. Olli puolestaan näkyi
osaavan lukea sen, mitä ritari mietti, ja hän lisäsi aivan hiljaa,
mutta suurella äänenpainolla joka sanalla:

"Herra Eerik on muuttunut siitä kuin viimeksi kanssanne puheli... hän
on nyt samaa mieltä kuin te, että ainoastaan Kaarlo-kuninkaan kautta
valtakunta voi pelastua."

Miettiväisenä seisoi Niilo kuunnellen noita puoli ääneen lausuttuja
sanoja, eikä hänellä näyttänyt olevan kiirettä vastaamaan niihin. Olli
lisäsi:

"Ellei aika olisi ollut niin kallista, olisi herra Eerik itse tullut
luoksenne, niin tärkeänä pitää hän sitä, että kaikki väärinkäsitys
teidän ja hänen välillään korjautuu. Ajatelkaa myöskin sitä, herra
Niilo, että pieni pilvi voi pimittää sekä auringon että kuun. Minä olen
tosin halpa-arvoinen palvelija, mutta sanon kuitenkin teille, jonka
minä tiedän pitävän kunniassa niin hyvin halpoja kuin arvoisiannekin...
sanon sen kovaa, että tahdon jäädä teidän luoksenne, siksi kun koittaa
se päivä, jona vihollinen voitetaan, ja ellei herra Eerik silloin toimi
täydellisesti niin kuin minä hänen puolestaan olen vakuuttanut, niin
pudotkoon minun harmaa pääni!"

Nyt kohotti Niilo katseensa, ja hänen sisällinen päätöksensä loisti
hänen tyvenestä katseestaan ja korkealta otsaltaan.

"Lähde sinä rauhassa täältä, vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän.
"Ja vie mukanasi herrallesi sana, että Niilo Sture on saapuva
talonpoikiensa kanssa!"

Tähän Niilon päätökseen oli syynä, paitsi miehen käytöksessä ja
puheessa ilmaantuva luotettavaisuus ja suora avonaisuus, myöskin
varmuus siitä, että, kävipä kuinka hyvänsä taistellessa hänen ja
Eerikin välillä, vaikkapa tuo uskollinen palvelija sittenkin pettyisi
herransa todellisista aikeista, pääasia kuitenkin oli saada koko
arkkipiispan puolue perin pohjin kukistetuksi ja hävitetyksi, Eikä
ollut otaksuttavaa, että hänen oma voimansa vähenisi nykyisestään,
vaikkakin hän auttaisi tulevaa vihollistaan auttaessaan itseään, eli
paremmin, vaikkakin yksi hänen vihollisistaan oli hänen apunaan toista
kukistamassa.

Olli Råd lähti niin muodoin matkalle.

Pari päivää senjälkeen, kun apujoukkoja oli ehtinyt tulla ja
Niilo-herra oli melkoisen sotajoukon päällikkönä, lähti hän
Roslagenista ja marssi länteen Upsalaa kohti.




X.

Sovinto..


Ei kukaan kenties voinut paremmin kuin Olli Råd selittää niitä syitä,
jotka olivat vaikuttaneet Eerik Akselinpoikaan ja saaneet aikaan
muutoksen hänen suhteessaan Kaarlo-kuninkaaseen, -- aivan
yksinkertaisesti sentähden, että hän itse oli suuressa määrässä
vaikuttanut siihen, kuvailemalla herralleen kaikkia niitä vaikeuksia ja
vaaroja, jotka kohtasivat sillä korkealle sovittelevalla tiellä, jota
hän itsepäisesti tahtoi kulkea. Tuo uskollinen palvelija, joka tunsi
herransa aina lapsuudesta saakka, ja joka ei harrastanut mitään
korkeampaa kuin hänen kunniansa ja valtansa lisääntymistä, vaikutti
itse asiassa hänen päätöksiinsä enemmän kuin kukaan muu. Ja Olli, joka
myös paremmin kuin herransa oli oppinut tuntemaan Ruotsin kansan ja voi
omanvoiton pyynnin sokaisematta nähdä ja arvostella niitä voimia, jotka
liikkuivat syvissä riveissä, hän oli jo useita kuukausia ollut siinä
vakaumuksessa, että Kaarlo-kuninkaan täytyi tulla takaisin. Tuo virtaus
oli nyt kerran niin vahva, ettei maksanut vaivaa sitä vastustaa.

Paitsi palvelijan puhetta, veti kaksi muutakin voimaa Eerik-herran
mieltä samaan suuntaan. Toinen oli hänen veljensä Iivari, kuninkaan
vävy; toinen Tanskan kuningas Kristian, joka paraikaa hävittäen
ahdisteli tuon mahtavan suvun linnoja ja kartanoita Skånessa ja
Blekingessä. Mahdotonta oli semmoisissa oloissa väkivallalla, vasten
Niilo Sturea ja Ruotsin rahvasta, anastaa itselleen Ruotsin korkeinta
valtaa.

Sentähden oli hänen Ollin kautta Niilo Sturelle lähettämänsä sana
täysin rehellisesti tarkoitettu, vaikka se ei tosin estänyt noita
suuria ajatuksia pysymästä pohjalla, valmiina uudestaan astumaan esiin,
kun paremmat päivät tulisivat, joskin niitä saataisiin kauvan odottaa.

Nopeasti läheni täydellinen häviö arkkipiispan puoluelaisia. Kolmelta
puolelta, niinkuin oli sovittu, hyökkäsivät liittoutuneet. Nuo uljaat
ritarit, herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja herra Iivari Gren,
huomasivat lopuksi olevansa aivan piirityksissä Nysätran metsässä
Enköpingin ja Upsalan välillä. Heidät voitettiin perinpohjin ja
ajettiin pakoon, jolloin he itse pakenivat etelään päin ja heidän
joukkonsa hajaantui.

Herra Eerik Akselinpojalla oli Niilo-herran kanssa yhtymys, jossa
päätettiin, että edellinen kutsuisi viipymättä valtakunnan kokouksen
Tukholmaan päättämään Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta, samalla
kun Niilo puhdistaisi maan vihollisista. Sitten Eerik-herra palasi
Tukholmaan.

Niilo jätti taalalais-voudin Hannes Djäknin taalalais- ja
helsinglantilais-joukon kanssa valloittamaan Krister Pentinpojan
(Oxenstjernan) kartanoa, Salestaa, jota tämän veli David-herra
puolusti. Itse hän kulki etemmäs länteen päin rangaistakseen
Fjärdhundralandin rahvasta, joka oli pitänyt arkkipiispan ja
valtakunnan vihollisten puolta. Siihen kului muutamia päiviä, ja sieltä
oli hän aikeissa marssia Örebrohon, kun Hannes Djäkniltä tuli viesti
kutsuen häntä Salestaan.

Siellä oli David-herra kerta toisensa perästä tehnyt epätoivoisia
uloshyökkäyksiä, saavuttamatta pienintäkään menestystä. Niin pieni kuin
piiritysjoukko olikin, niin ei hänen kuitenkaan onnistunut murtaa sitä,
ja sitä kiivaampana hehkui David-herra vihasta ja harmista. Veljensä
häviö, joka jo sellaisellekin miehelle kuin David, jolla ei ollut
tapana ruveta liikoja mietiskelemään, näytti aivan varmalta, mutta
vielä enemmän menestys, joka oli seurannut vihattua Niilo Sturea, jonka
koston hän sitä paitsi tiesi uhkaavan häntä -- kaikki tämä saattoi
ritarin semmoiseen mielen häiriöön, että hän vähemmän kuin koskaan
ennen saattoi punnita asemaansa ja mahdollisuutta vieläkin pitkittää
taistelua. Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, ja hänen viinistä ja
oluesta hämmentyneissä aivoissaan ilmestyi vähän väliä kuva totisesta
ritarista, joka kerran oli ollut hänen vallassaan, vaan sitten päässyt
hänen käsistään. Ja vielä enemmän vimmastutti häntä se seikka, ettei
hänen ollut onnistunut päästä tähän käsiksi, niin viekkaasti kuin
olikin menetellyt, esimerkiksi viime jouluna Gestriklandissa.

Mutta hänen harminsa ja vihansa eivät ensinkään häntä hyödyttäneet.
Päin vastoin kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyi luovuttaa linna,
ja niin paljon kuin se häntä suututtikin, täytyi hänen kuitenkin siihen
mukautua. Hän lähetti sanan Hannes Djäknille, että tahtoi jättää linnan
herra Eerik Akselinpojalle, mutta taalalaisvouti sanoi siihen ei, ja
lähetti hakemaan Niilo-herraa.

Tämä saapui muutamien harvojen miesten kanssa eräänä iltana leiriin, ja
saatuaan tietää asiain tilan, ratsasti hän seuraavana aamuna linnan
portille ja pyysi saada puhutella herra Davidia. Aamu oli kaunis ja
aurinko valaisi loisteellaan ritarin kirkasta varustusta ja mustia ja
valkoisia höyheniä hänen kypäränsä töyhdössä. Vähän matkan päässä hänen
takanaan seisoi Hannes Djäkn muutamien aseenkantajien ja taalalaisten
kanssa.

Hetken päästä ilmaantui herra David muurille. Hän ei näyttänyt
ollenkaan alakuloiselta, vaan kantoi päätään yhtä korkealla kuin
ainakin, ja veristävillä silmillään katseli hän halveksien ritaria ja
hänen seuruettaan. Niilon valtasi ehdottomasti halveksuminen tuota
miestä kohtaan, joka oli ollut valmis niin epäritarilliseen tekoon ja
nyt kuitenkin esiintyi vertaistaan kaipaavalla julkeudella. Mutta hän
hillitsi itsensä ja ajatteli mielessään, kuinka hän nopeimmasti
saavuttaisi tarkoituksensa.

"Minulle on sanottu, herra David", huusi hän sentähden ylös muurille,
"että te olette taipuvainen sovintoon, ja sentähden olen kiiruhtanut
tänne, ettemme tarpeettomasti kuluttaisi aikaamme."

"Ha-ha-ha!" nauroi David-herra, "tosin olen taipuvainen sovintoon,
mutta olen sanonut tahtovani sopia asiasta toisenlaisen ritarin kanssa
kuin te olette, Niilo-herra, ja minä pysyn sanassani!"

"Nyt on asia kuitenkin niin, että teidän täytyy luovuttaa Salesta
minulle, tahi otan minä sen väkirynnäköllä!" huusi Niilo, välittämättä
ritarin loukkaavasta puheesta.

"Ei koskaan!" huusi David-herra takaisin. "Osaan paremmin kunnioittaa
kilpeäni, kuin että laskisin sen alas sellaisen pelkurin edessä kuin
Niilo Sture!... Ha-ha-ha, pitäisihän teillä olla hampaat kielenne
edessä, teillä, joka olette kärsinyt häväistyksen häväistyksen perästä
ja samalla kulkenut narrin miekka sivullanne."

Niilo sävähti tulipunaiseksi kuullessaan tuon puheen, joka
luonnollisesti osaksi tarkoitti hänen häväistystään Kaarlo-kuninkaan
ensimmäisinä hallitusvuosina, jolloin todellakin suuri osa Ruotsin
herroista ja miehistä piti Niilo Sturea pelkurina, koska hän ei samoin
kuin monet muut tahtonut kohottaa miekkaansa kuningastaan vastaan.
Osaksi tahtoi tuo häpeämätön David-herra, jos mahdollista, saattaa
jalon vastustajansa varjoon oman joukkonsa edessä. Mutta se ei
ollenkaan onnistunut. Niilon takana seisovat miehet hehkuivat vihasta
tuota suuripuheista ritaria kohtaan.

"Vielä kerran kysyn teiltä, David Pentinpoika, tahdotteko luovuttaa
minulle linnan?" kysyi Niilo, tuskin voiden enää hillitä oikeutettua
vihaansa, ja kun hänen vastustajansa kasvoilta yhä selvemmin paistoi
pilkan hymy, lisäsi hän: "Älkää luulko, että minä tulen käyttämään
valtaani teidän yli samalla tavalla kuin te, kun vastoin kunniata ja
ritaritapoja petollisesti veitte minut vankina Ekolsundiin...
mutta älkää myöskään pakottako minua valloittamaan tätä linnaa
väkirynnäköllä, sillä Jumalan kalliin veren kautta, minun miekkani on
silloin tekevä koston työn, jota kauvan olen janonnut."

Raaka naurunhohotus kuului muurilta, herra David nosti kätensä ja
silmänräpäyksen kuluttua lensi sotakirves vonkuen ilman halki ja sattui
Niilo Sturen kypäriin, niin että höyhentöyhtö katkesi ja putosi maahan.

Silmänräpäyksessä seisoi Erkki Niilo Sturen rinnalla. Hän oli niiden
harvojen joukossa, jotka olivat läsnä tässä kohtauksessa, ja ennenkuin
kukaan oli ehtinyt tointua suuttumuksesta, jonka vihollisen ritarin
teko nosti, oli hän temmannut itselleen jousen ja juossut esiin.
Mutta hänen esimerkkinsä herätti heti muutkin toimeen, ja ainakin
kymmenen jousta viritettiin opettamaan ritaritapoja pelkurille
linnanpäällikölle.

Tämä hävisi kuitenkin muurin taakse, katseltuaan ja nautittuaan
heitostaan, niin että nuolet lentivät hänen päänsä päällitse, mutta
vinkuivat kuitenkin hänen korvissaan semmoisella äänellä, että ne hyvin
panivat hänen ymmärtämään, mitä rehelliset miehet arvelivat hänen
teostaan.

Niilo-herra kääntyi aivan tyynesti väkensä puoleen ja käski heidän
rientää leiriin kiiruhtamaan väkeä hyökkäykseen.

Ja kauvan ei viipynyt ennenkuin aseenkantajat ja talonpojat tulivat;
torvet soivat, ja ennenkuin David-herra oli oikein voinut tointua
verrattomasta ilostaan, jonka hänen pilansa vihollisen kanssa oli
aikaan saanut, oli hänen halveksittu vihollisensa vienyt joukkonsa
kaivosten ja nostosillan yli, ja kirveitten iskut, kun ne mursivat
linnanporttia, olivat ikäänkuin jatkona sille voitolle, jonka vinkuvat
nuolet olivat alkaneet.

Mutta ennenkuin vielä portti oli säretty, oli jo pystytetty tikapuita,
ja Niilo itse ensimmäisenä astui muurille ja hyppäsi sisäpuolelle.
Ainoastaan kolme miestä ehti seurata häntä, niin innokas oli hän
tapaamaan tuota kavalata ja kiukkuista vihamiestään, puhuakseen hänelle
kielellä, jota hän paremmin voi ymmärtää kuin jaloa ritarillisuuden ja
isänmaanrakkauden kieltä.

Mutta David-herra puolestaan ei tuntunut kiirehtivän leikkiin. Niilo
näki hänen vilaukselta nurkan takaa, josta linnan väki syöksyi esiin
lyödäkseen takaisin, jos mahdollista, hyökkääjät. Kun he nyt näkivät
Niilon tulevan vastaansa, hämmästyivät he, ikäänkuin maa olisi halennut
heidän edessään, ja hän olisi varmaankin voinut ottaa vangeiksi heidät
kaikki. Mutta Niilo ei välittänyt heistä ollenkaan vaan kiiruhti
kohtaamaan linnan herraa.

Sillä välin tuli yhä enemmän hänen väkeänsä muurien yli, ja se
saattoi linnanväen liikkumattomaksi. Siinä seisoivat he aivan
alallaan, ikäänkuin uteliaina katsojina kilpatantereella, odottaen
kaksintaistelua, joka tulisi taisteltavaksi heidän silmäinsä edessä.
Hyökkääjät olisivat puolestaan syöksyneet päälle, ellei heidänkin
huomiotaan olisi kiinnittänyt nuo kaksi ritaria, jotka nyt kohtasivat
toisensa, ja sillä tavalla, että selvästi näkyi enempi taistelu olevan
tarpeetonta.

"Nyt koetellaan", huusi Niilo, "onko David Pentinpojalla rohkeus suun
mukaan!"

Mutta David-herra seisoi ääneti liikahtamatta paikaltaan. Kuitenkin voi
nähdä, ettei noilla punaisilla poskilla ollut enää sama elävä väri kuin
äsken hänen seisoessaan linnan muurilla. Muurin ja itse linnan välillä
oli avonainen paikka, jonka nyt molemmin puolin täytti molempain
ritarien väki, samalla kun kirveiden iskut linnan tammiseen porttiin
julistivat, ettei mitään pelastusta ollut enää odotettavana, ellei
linnanherran onnellisella iskulla onnistuisi vapauttaa itseänsä jalosta
vihollisestaan ja sillä keinoin valaa uutta rohkeutta miehiinsä.

"Vedä miekkasi!" huusi vielä kerran Niilo, "sillä häväisty kunniani
vaatii verta!"

David Pentinpoika laski kätensä ristiin rinnalle ja sanoi huulet
vaaleina:

"Ritari minun suvustani ei vaihda iskuja kunniattoman miehen kanssa!"

Niilo kohotti miekkansa antaakseen kunnianloukkaajalle iskun lappeella,
mutta hillitsi itsensä äkkiä, hyppäsi esiin ja löi vihollistaan
käsiselällä, niin että tämä horjahti pari askelta sivulle.

"Niinpä ota tämä muistoksi Niilo Sturelta!" huusi hän, "ja tuskimpa
enää uskotaan sinun ilkeätä kieltäsi, jos edelleenkin puhut
häväistyksiä minusta!"

Nyt veti David miekkansa ja ikäänkuin hulluksi tulleena tahtoi hän
syöksyä Niilo Sturen miesten päälle. Mutta hän ei päässyt kuin pari
askelta ennenkun Niilo tarttui lujalla kädellä hänen kaulaansa, kaatoi
hänet maahan ja löi häntä isku iskun perästä miekkansa lappeella pitkin
selkää.

"Nyt olette kuitenkin langennut Niilo Sturen jalkojen juureen", lausui
hän, "ja tahdotteko sen tunnustaa tai ei, se ei merkitse mitään,
sillä se on tapahtunut niin monen rehellisen miehen läsnäollessa
todistajana."

Pahoinpidelty ritari karjui raivoissaan, mutta Niilo antoi merkin
väelleen, joka kiiruhti esiin, otti hänet keskeensä sekä vei hänet ja
muun linnaväen vankeina linnan portille, joka nyt ratisten särkyi
palasiksi ja aukaisi tien leirille.

Yksi osasto sai käskyn jäädä ottamaan linnan huostaansa, mutta itse
Niilo-herra, jota tärkeät toimet toisaalla odottivat, kiiruhti niiden
jälkeen, jotka kulettivat David Pentinpoikaa. Hän oli juuri menossa
porttikäytävässä, ja jälelle jääneet miehet olivat tuskin ehtineet
linnatupaan, kun kimeä läpitunkeva huuto kuului ylhäältä linnasta. Se
oli aluksi tukahtunut, ikäänkuin se olisi lähtenyt jostakin linnan
huoneesta, mutta heti senjälkeen kuului se vapaassa ilmassa, ja nähtiin
nuoren, hennon asepojan, joka kantoi herra Eerik Akselinpojan värejä,
syöksyvän alas linnan rappuja ja kiiruhtavan aukean paikan yli
portille, jossa Niilo oli.

Hän juoksi uskomattomalla notkeudella ja nopeudella. Hiukset
aaltoilivat irtonaisissa kutreissa tuulessa, ja kasvot olivat
kuolonkalpeat.

Niilo säpsähti nähdessään pojan. Nuo kasvot oli hän nähnyt ennen, tahi
voisiko luonto luoda niin erehdyttävällä tavalla samannäköisiä, ja
kuitenkin, kuinka voi hän muuten otaksuttavasti selittää tuota
ilmestystä, jonka todellisuuden hänen omat silmänsä vahvistivat? Hänen
väkensä oli pysähtynyt, hämmästyksen valtaamana kuten hän itse, eikä
voinut tointua senkään vertaa, että olisi ottanut kiinni tuon nopeasti
katoavan pojan, joka pikemmin muistutti henki- kuin ihmisolentoa.

Mutta Niilo kutsui lähimpänä seisovat miehet luokseen.

"Tuokaa tänne luokseni tuo poika parka!" huusi hän heille. "Mutta älkää
säikyttäkö häntä kuoliaaksi."

Kaksi nopeajalkaista miestä lähti juoksemaan, ja hetken ajettuaan
saivat he tuon kokonaan väsyneen pojan kiinni. Tämä oli, osoitettuaan
ensin odottamatonta voimaa ja kestävyyttä, langennut kiveen ja tuotiin
nyt enemmän kuolleena kuin elävänä Niilon luokse.

"Kautta taivaan!" huudahti tämä, tarkemmin katseltuaan nuorukaisen
hienoja ja kauniita piirteitä, "mitä tämä merkitsee?"

"Jotakin noituutta se on, herra!" vastasi toinen miehistä tehden
ristimerkin. "Noin ei voi syntinen ihminen lentää kivien ja kantojen
yli... ja alas joelle tahtoi hän... Kivi kaulaan, herra, ja
lähettäkäämme hänet sinne, mistä hän on tullutkin!"

Niilo ei kuunnellut tuon taikauskoisen miehen puhetta, ei hän myöskään
tullut ajatelleeksi kaikkia niitä tarinoita, jotka syntyisivät siitä
huolenpidosta, jota hän osoitti vedenhaltijalle. Sillä vedenhaltijana,
joka oli erehtynyt maalle tulemaan, oli ja pysyi tuo kaunis
nuorukainen; se luulo ei voinut muuttua.

"Jättäkää poika minulle", sanoi hän. "Minä tunnen hänet, hän on herra
Eerik Akselinpojan palveluksessa ja on istunut vankina täällä David
Pentinpojan hallussa... Tutkikaa linna, kenties löytyy täältä vielä
useampiakin!"

Miehet pudistelivat huolestuneina päätään, mutta tottelivat kuitenkin
herransa käskyä ja poistuivat. Mutta Niilo tarttui nuorukaisen käteen,
tämä oli asetettu mättäälle hänen jalkojensa eteen, ja käsi oli niin
hieno ja valkoinen, että hyvin näkyi, ettei se koskaan ollut pidellyt
miekkaa ja jousta.

"Ingeborg!" kuiskasi hän aivan hiljaa ja kumartui lähemmä noita
kalpeita kasvoja.

Niinkuin kyyhkynen synkässä metsässä, kun metsästäjän nuoli on sattunut
sen puolisoon ja se on kauvan etsinyt sitä kaikkialta sieltä, missä he
olivat yhdessä eläneet rakkautensa lyhyen kesän; niinkuin se äkkiä
säpsähtää ja levittää siipensä lentoon, valmiina alottamaan uudestaan
harhailunsa, kuullessaan pienintäkään ääntä, joka muistuttaa
kadonneesta, -- samoin heräsi asepoika, kun nimi Ingeborg mainittiin.

"Ingeborg! Ingeborg!" toisti Niilo hymyillen hänelle surumielisesti,
kun hän avasi silmänsä.

Mutta nuo silmät eivät ymmärtäneet ritarin tarkoitusta. Se oli tosin
Ingeborg, mutta hän näytti, niinkuin miehet sanoivat, enemmän
semmoiselta olennolta, joka ei kuulunut tähän maailmaan. Kauniit silmät
tuijottivat hurjasti eteen ja kädet kouristuivat epätoivoiseen
suonenvetoon.

"Voi, voi!" huusi hän, "neito Päivänsäde näkee sinut, raukkamainen
murhamies!"

Ja hän syöksyi ylös, jäntevänä, vakavana, mahdottomana hillitä. Mutta
ritari tarttui hiljaa hänen käteensä.

"Pyhä Jumalan äiti!... etkö tunne minua, Ingeborg?" kuiskasi hän. "Etkö
näe, että luotettava ystävä seisoo edessäsi?... Sano, sano minulle
vain, mikä kauhea onnettomuus täällä on tapahtunut, ja sinä olet
näkevä, että Jumalan voima on suurempi kuin ihmisten ilkeys."

Näytti siltä kuin olisi raivo ja hurjuus hetkeksi kadonneet. Kuume
tärisytti onnetonta tyttöä, hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti
kovasti. Järjen valo ei kuitenkaan tahtonut palautua. Hienot langat
näyttivät tulleen liiaksi pingoitetuiksi ja olivat sentähden
katkenneet.

"Neiti Päivänsäde on taivaassa", sanoi hän. "Taivaan sini on hänen
siimanaan, hän katselee kaikkien taivaan tähtien kanssa alas ja
itkee... itkee tuomiopäivään saakka kaikkea sitä pahuutta, mikä
huokailee tuolla alhaalla maan pimeydessä..."

"Itke, itke, lapsi raukka", toisti Niilo painaen hänen päätään
rintaansa vasten... "Sinä olet oikeassa, meidän pitää surra kaikkea sitä
pahuutta, mitä tässä maailmassa löytyy... Mutta päivä tulee yön
jälkeen... Päivä on tuleva uudestaan, Ingeborg, se on tuleva..."

Hän vei puhellessaan onnetonta mukanaan pois linnasta, ja tämä antoi
hänen johtaa itseään, niinkuin isän lastaan. Niin lähestyivät he
leiriä. Mutta helppo ei olisi ollut Niilon täällä kulettaa häntä
miesjoukkojen läpi, vaan silloin tuli Erkki heitä vastaan, ja Niilo
käski häntä heti tuomaan hevosia itselleen ja sairaalle nuorukaiselle.

Hetken kuluttua ratsasti hän Erkin kanssa pois, ja Ingeborg istui
satulannupilla Niilon edessä.

Hänen tiensä kulki länttä kohti ja hänen väkensä oli saanut käskyn
viipymättä seurata perästä Örebrohon. Mutta kun hän oli tullut
Vesteråsiin, antoi hän Erkin viedä nyt jo vähän tyyntyneemmän
Ingeborgin vaimonsa luo linnaan. Hänen itse täytyi yötä päivää
kiiruhtaa Örebrohon.

Herra David Pentinpoika pidettiin vankina Vesteråsin linnassa eikä
kauvan viipynyt, ennenkun hän sai serkkunsa, urhean Eerik Niilonpojan
(Oxenstjerna) toverikseen.

Tämä pakoitettiin, samoin kun hänen asetoverinsa Eerik Kaarlonpoika
(Vasa) laskemaan aseensa ja tunnustamaan Kaarlo kuninkaaksi; mutta
yhtäkaikki marssi hän linnaansa Örebrohon ja koetti sieltä karkoittaa
Niilo Sturen sinne lähettämää piiritysjoukkoa. Tämä ei kuitenkaan
onnistunut paremmin, kuin että hän itse joutui piirittävien
talonpoikien vangiksi ja jätettiin Niilolle, kun tämä saapui Örebrohon.
Linna antautui hänelle, ja vankinsa kanssa lähti voittaja Vesteråsiin.

Tämä tapahtui lokakuun alussa.

       *       *       *       *       *

Vesteråsissa otti Briita-rouva palaavan voittajan vastaan.

Hän seisoi lastensa kanssa linnan portailla, kun ritari eräänä iltana
tuli seurueensa kanssa ratsastaen. Tähdet tuikkivat loistavina
siniseltä taivaalta, ja kaikki soihdut paloivat komeina, heijastaen
valoaan kiiltävistä haarniskoista. Mutta ei taivaalliset eikä maalliset
valot voineet loistossa vetää vertoja Briita-rouvan silmille, kun
puoliso sulki hänet syliinsä ja vei hänet ritarisaliin.

"Niinpä olemme kuitenkin voittaneet, Niilo!" huudahti hän jalossa
innostuksessa. Kuningas odottaa sinua Tukholman linnaan tervehtiäkseen
sinua pelastajanaan.

"Kuningasko?" kysyi Niilo.

"Niin...! Etkö sitä sitten tiedä?..."

"Niin tärkeän sanoman olisi kai pitänyt saada tietää", lausui Niilo,
"mutta herrat ovat ehtineet ennen minua. Aioin nyt lähteä Tukholmaan
päättääkseni työni...! No niin, työ on siis kuitenkin tehty, ja Ruotsi
voi hengähtää kaiken levottomuuden ja taistelun jälkeen."

"Etkö sitä tiedäkään...?" toisti Briita-rouva ja näytti niin
tyytymättömältä, että Niilo hymyillen tarttui hänen käteensä ja suuteli
sitä, jolloin rouva iloisella luottamuksella nosti päätään ja lisäsi:
"mutta sukulaiseni, kuningas, tietää kuitenkin, kuka on kruunun hänen
päähänsä nostanut, ja hän ei ole sitä unohtava! Kiitos olkoon Jumalan
äidille ja kaikille pyhimyksille! Herrani ja mieheni on kuitenkin
etevin ritari Ruotsin valtakunnassa!"

Hän tunsi itsensä niin perin onnelliseksi ja niin sanomattoman
rikkaaksi, kun hän katseli miestään ja lapsiaan, ja kaikki
paenneet huolet, ja kaikki surut, jotka tullessaan näyttivät niin
voittamattomilta, kutistuivat nyt kuin taikaiskusta kokoon ja
poistuivat kuten pilvet yöllisen rajuilman jälkeen. Varjot vielä
näkyivät, mutta himmenivät yhä enemmän ja sitä kirkkaampina näkyivät
koko ihanuudessaan hymyilevät niityt, jotka nyt levisivät ilosta
juopuneen silmien eteen.

Vaikea olisi kuitenkin päättää iloitsiko Briita enemmän voitosta
Ruotsin valtakunnan puolesta, vai sankarinsa voitosta itsensä yli, joka
niin yksinkertaisena ja koristelemattomana ilmaantui hänen sanoissaan
herrojen teosta, kun nämä olivat kutsuneet takaisin kuninkaan hänelle
siitä ilmoittamatta. Epäilemättä oli rouvan mielestä jälkimmäinen
voitto kukka, joka lähti edellisestä ja sentähden niin luonnollisesti
sai aikaan hänen huudahduksensa, että Niilo oli uljain ritari Ruotsin
valtakunnassa. Hän, joka tunsi miehensä pohjaa myöten, tiesi hyvin,
kuinka tätä harmittaisi nähdessään itsensä unohdetuksi, nähdessään
toisten poimineen ja nauttineen tuon pitkällisen ja vaikean työn
hedelmän, joka ainoastaan hänen kauttaan oli voitu saavuttaa. Mutta
samalla, kuinka jalo ja saavuttamaton oli tuo hyve, joka voi siitä
huolimatta iloita tarkoitusperän saavuttamisesta.

Isänmaan itsenäisyys oli Niilo Sturen päämaali, ja sen saavuttamiseen
antautui hän kokonaan, se oli hänelle niin täydellisesti korkein ja
jaloin tarkoitusperä, että hän voi iloita ja tuntea itsensä
onnelliseksi tietäessään isänmaan asian menestyvän, vaikkakin
voitonseppele, joka oikeastaan olisi kuulunut hänelle, otettiinkin pois
ja annettiin toiselle. Tuon itsensä hillitsemisvoiman, tuon kyvyn
sankarillisesti uhrata ei ainoastaan henkensä, vaan myöskin sydämensä
oikeutetut vaatimukset tunnustuksesta ja kunnioituksesta urotöiden
luonnolliseksi palkaksi -- tuon taidon oli hän oppinut. Koko hänen
elämänsä oli ollut ikäänkuin alituisesti jatkuva harjoitus tuossa
taidossa. Siinä onkin hänen suuruutensa ja etevämmyytensä aikansa
miesten joukossa. Hänessä vaikutti Engelbrektin henki, jonka täytyy
hänen muistoonsa yhdistää jälkimaailman rakkauden yhtä suuressa
määrässä kuin kaikkien niiden rakkaus, jotka olivat hänen eläessään
lähemmässä yhteydessä hänen kanssaan.

"Kas tässä!" sanoi Briita-rouva ja antoi miehelleen kirjeen
kuninkaalta, joka oli saapunut päivää ennen, "tässä lähettää kuningas
sulle tervehdyksensä, ja voit uskoa, että minä palan halusta kuulla sen
sisällön."

Niilo otti kirjeen, aukaisi sen, ja hänen silmänsä kostuivat sitä
lukiessaan. Vanha kuningas pyysi häntä syvimmillä rakkauden ilmauksilla
heti kiiruhtamaan Tukholmaan. Hän halusi saada sanoa hänelle jotakin,
joka kauvan, liian kauvan oli ollut hänen sydämellään, mutta jota
lausua hänellä ei tähän saakka ole ollut valtaa. -- Briita-rouva ja
lapset pitäisi olla mukana, se oli kuninkaan nimenomainen toivo.

Niinpä oli ilo ylimmillään tänä iltana Vesteråsin linnassa. Ainoastaan
yksi ajatus esti onnen olemasta aivan täydellisen, se oli ajatus Steen
Sturesta, ja ellei ritarin asia olisi niin uskollisissa ja
luotettavissa käsissä kuin Brodden, ei Niilo itse olisi antanut
itselleen yhtään lepoa, ennenkuin olisi saanut varmuuden ystävänsä
kohtalosta.

Mutta Broddesta ei oltu vielä kuultu mitään.

Ritarin pojat riemuitsivat ilmoituksesta, että saisivat tulla
Tukholmaan ja nähdä kuninkaan, josta he olivat kuulleet niin paljon
puhuttavan. Erittäinkin näytti Svante olevan hyvin riemuissaan
ajatellessaan kaikkea sitä, mikä siellä tulisi tapahtumaan.

"Siellä tapaamme kai Hollingerinkin, isä?" kysyi hän silmät loistavina.

"Jumala paratkoon, poikani!" lausui Niilo taputellen hänen päätään,
"pelkäänpä sen toivon pettävän."

"Missä hän sitten on, isä?" jatkoi Svante kysymyksiään.

"Ei kukaan miehistäsi sitä tiedä... Onko joku onnettomuus häntä
kohdannut?"

Hollinger oli silminnähtävästi tehnyt syvän vaikutuksen pojan
vilkkaaseen luonteeseen, ja hän olikin reippautensa ja iloisen,
pelottoman olentonsa kautta aivan pikku Svanten mieleinen mies.
Briita-rouvakin piti hänestä paljon, ja kun pojan kautta puhe kääntyi
häneen, kysyi hänkin, eikö mitään oltu tehty aseenkantajan takaisin
löytämiseksi.

"En muuta voi tietää", vastasi Niilo moniin kysymyksiin, "kuin että tuo
lemmon mies on kaatunut näissä taisteluissa. Hän ei ollut niiden
joukossa, jotka joutuivat vangiksi Östenin sillalla. Minä kysyin itse
siitä herra Eerik Akselinpojalta, eikä hän tiennyt minne nuo reippaat
miehet olivat hävinneet. Minulle oli ilmoitettu, että herra Eerik oli
pelastanut heidät Eerik Kaarlonpojan käsistä, ja että heidät oli viety
Tukholmaan, mutta siitä hän ei tiennyt mitään."

"Se on tuleva minun asiakseni!" huudahti Svante innokkaana katsoen
jäykästi ja lujasti eteensä viisailla loistavilla silmillään, "minä en
laske irti lankaa ennenkuin olen saavuttanut kerän!"

Vanhemmat pitivät tuota leikkinä eivätkä panneet enempää huomiota
siihen. Mutta Svante tarttui veljeänsä käsivarteen ja sanoi taluttaen
häntä erään ikkunan luo:

"Saatpa nähdä, Moritz, että minä löydän Hollingerin... Tuo ilkeä
Hammarstadin rouva on taas liikkeellä, mutta minä olen löytävä tien
hänen setänsä, Eerik-herran tykö, luota vaan siihen, Mauri!"

Moritz hymyili lempeästi uljaalle veljelleen, mutta tuskinpa kiinnitti
hän sen enemmän, kuin vanhempansakaan, huomiotaan hänen sanoihinsa.

Ingeborg ei näyttäytynyt koko iltana. Hän näytti kokonaan sortuneen
tuskansa alle. Tosin oli tuo arka hurjuus hävinnyt, mutta sen sijaan
oli hän vaipunut liialliseen surumielisyyteen. Mitään selitystä siitä,
mikä oli saanut aikaan hänen onnettomuutensa, oli häneltä itseltään
mahdoton saada.

Niilo toivoi kuitenkin vangitulta David Pentinpojalta saavansa
selvyyttä tuohon kammottavaan pimeyteen, joka peitti tätä asiaa.

       *       *       *       *       *

Kuninkaan huoneista Tukholman linnassa loisti valo, ja Norrmalmin
rannalta voi nähdä ihmisiä liikkuvan edes takaisin siellä sisällä.
Porvarit, jotka kulkivat pitkiä siltoja myöten kaupunkiin, olivat
noiden liikkuvien varjojen joukossa vähän väliä näkevinään kuningas
Kaarlon pitkän, vaikka nyt jo kumaran vartalon. Ja he hymyilivät
tyytyväisinä ajatellen kaikkia niitä muutoksia, joita valtakunnassa ja
Tukholman linnassa oli tapahtunut, siitä lähtien kun tuo vanhus
ensimmäisen kerran astui linnan sisään ja vietti häitään kauniin ja
unohtumattoman Kaarina-kuningattaren kanssa.

Tukholman kaupungissa oli hyvin vilkas liike kuninkaan tulon jälkeen;
vähemmän sentähden että hän itse oli nostanut erityistä melua, vaan
sentähden, että herroja seurueineen vähän väliä tuli neuvottelemaan
asioistaan hänen ja herra Eerik Akselinpojan kanssa. Eerik Akselinpoika
oli pysynyt Niilo Sturelle antamassa sanassaan ja luovuttanut Tukholman
linnan palaavalle kuninkaalle. Kuninkaan vävykin, herra Iivari
Akselinpoika, oli vaimoineen kaupungissa, mutta porvarit tiesivät
jutella, että Iivari-herra aikoi viipymättä lähteä Tanskaan
puolustamaan sikäläisiä linnojaan Kristian-kuningasta vastaan. Kun
katselee Akselinpoikain historiaa kaikessa hajanaisuudessaan, yrittäen
saada yleissilmäyksen heistä, ei voi olla huomaamatta heissäkin
jonkunlaista malttia, jotakin kohtuuden rajoissa pysymistä. Se teki
heidät muita aikalaisiaan etevämmäksi ja vaikutti ehkä enemmän kuin
mikään muu siihen, että heidän valtansa ja arvonsa kauan säilyivät
tunnustettuna mahtina. Olisivathan he nytkin voineet ruveta uhmailemaan
ja ryhtyä vastarintaan Niilo Sturea ja rahvasta vastaan. Varmasti olisi
moni arkkipiispan ystävistä yhtynyt heihin, joten menestyksen
mahdollisuus olisi hyvinkin vastannut yrityksen vaaroja ja vaikeuksia
ja saattanut heidät sokeasti kuulemaan kunnianhimon kehoituksia.

Mutta hepä eivät ryhtyneetkään vastarintaan; kesken menestystään,
kesken voittoretkeään he malttivat mielensä, he tarkastelivat tyvenesti
uusia oloja ja tyytyivät älykkäästi toiseen arvosijaan valtakunnassa,
kuninkaan jälkeen. Tässä suhteessa täytyy huomata jotakin yhtäläisyyttä
heidän ja Niilo Sturen välillä, joka yhtäläisyys kuitenkin katoo, jos
katsellaan kumpaistenkin vaikuttavia syitä. Sillä jälkimmäisen toiminta
oli seuraus mitä jaloimmasta itsensäuhraavaisuudesta, edelliset
toimivat olosuhteiden pakosta. Kunnianhimo oli ennallaan heidän
sydämessään odottaen vaan suotuisampia aikoja. Oma mahtavuus oli ja
pysyi heidän ylinnä tarkoitusperänään, Niilon päämäärä oli Ruotsin onni
yksinään.

Samana päivänä, jona tätä ritaria odotettiin kuninkaan kirjeen johdosta
Tukholmaan saapuvaksi, yhtyivät molemmat veljekset tärkeään
neuvotteluun, johon ei kukaan muu saanut ottaa osaa kuin koeteltu Olli
Råd. He keskustelivat kaikista kysymyksistä, jotka koskivat heidän
asemataan Ruotsissa, tuumien sekä nykyisistä että vastaisista
toimenpiteistä. He tulivat yksimielisyyteen siitä, että Iivari, joka
oli kuninkaan vävy, astuisi tämän kuoltua hallitukseen, jota varten
asia olisi esitettävä niin pian kuin mahdollista jossakin neuvoston
kokouksessa. Eerik selitti olevansa tyytyväinen kuninkaan hänelle
antamiin lääneihin ja linnoihin, Turkuun ja Viipuriin. Siten arvelivat
he olevansa tarpeeksi vahvat vastustaakseen sekä Tanskan kuningasta
että unioonin ruotsalaisia ystäviä.

Saatuaan tämän asian selville kääntyivät he yksityisempiin ja johtuivat
siitä pian puhumaan veljentyttärestään, Hammarstadin Briita-rouvasta.
Eerik-herra synkkeni, kun hänen nimeään mainittiin, mikä osoitti tämän
asian tuottavan hänelle enemmän huolta, kuin hän itsekään tahtoi
myöntää.

"Briita-rouva", sanoi hän, "on hankkinut itselleen vihollisen, joka..."

Veli katsoi kysyvästi Eerikiin, mutta tämä vaipui ajatuksiinsa.

"Minkä vihollisen?... Mitä tarkoitat?" sanoi Iivari, saamatta
kysymyksillään mitään vaikuttavaa aikaan Eerikissä.

"Milloin täällä oli, Olli", sanoi tämä kääntyen uskotun palvelijansa
puoleen, "milloin täällä oli kaniikki Eerik Olavinpojan sanansaattaja?"

"Samana päivänä, jona kuningas tuli", vastasi Olli.

"Niinpä niin, silloin se oli!" huudahti Eerik. "Mutta kaikki sittemmin
tapahtuneet seikat ovat vieneet minun ajatukseni syrjäteille."

"Ja kun asiaa oikein joka puolelta katsotaan", lausui veli hymyillen,
"ei asia lopulta lienekään muun kuin unhottamisen arvoinen."

"Jumala paratkoon, en luule niin!" vastasi Eerik. "Vaikka kyllä asia
todella näyttää niin vähäpätöiseltä, että melkein yhdyn sinun
käsitykseesi. Se koskee muuatta yksinkertaista asemiestä, erästä herra
Niilo Sturen miestä, en tällä hetkellä tiedä sitäkään, elääkö hän vai
onko kuollut... Hän joutui käsiini Östenin sillalla, kun ottelimme
herra Eerik Kaarlonpojan kanssa. Tahdoin lähettää hänellä sanaa
Niilo-herralle, mutta silloin hän alkoi puhua sellaisella nuotilla ja
selittää niin toimessaan lakia ja asetuksia, että panetin hänet
paikalla tyrmään taas."

"Niilo Sturen miehet ovat ihan minun mieleisiäni!" sanoi Iivari. "Mikä
tämän nimi on?"

Eerik oli sen unhottanut, mutta Olli Råd muisti sen varsin hyvin ja
sanoi sen. Hänen nimensä oli Hollinger. Iivari muistutteli tätä miestä
ja huomasikin tuntevansa hänet. Hän oli monesti haastellut hänen
kanssaan Penningebyssä.

"Kuten sanon", jatkoi Eerik, "olin ihan unhottanut miehen, kun kaniikin
lähettiläs tuli antaen herransa puolesta tietää jotenkin samaa kuin
mies itsekin oli puhunut, nimittäin että jos jotakin odottamatonta
tapahtuisi hänelle, tapahtuisi jotakin odottamatonta minullekin ja
minun suvulleni."

"Mitähän se olisi...?"

"Niin siinäpä kysymys!... Kaniikki makaa kuolemaisillaan Upsalassa,
mutta hän tiedusteli Hollingeria ja antoi minun tietää, että jos
hiuskarvakin taitetaan Niilo Sturen miehiltä, jotka olivat vallassani,
niin tulisi se odottamaton tapahtumaan. Hänen hallussaan oli papereita,
jotka hän näyttäisi heti tervehdyttyään, ja nämä paperit koskevat
Hammarstadin Briita-rouvaa."

Iivari vaipui vuorostaan ajatuksiinsa, mutta kohotti äkkiä päänsä
nauraen.

"Mitä veljentyttäreemme tulee, niin vastatkoon hän itse teoistaan...
Mitä se meitä liikuttaa...! Mutta mitä Hollingeriin tulee, yhdyn
hurskaaseen kaniikkiin. Se mies on liian hyvä mätänemään Tukholman
linnan tyrmässä!"

"Sinä et tunne asiaa tarkoin, Iivari!" vastasi Eerik innolla.
"Briita-rouvan asia koskee meitä hyvin läheisesti. Kautta elämäni,
isäimme kilpeen ei saa tulla pilkkuakaan, jos haluamme sitä pitää
pystyssä Ruotsinmaassa! Menetetty oikeudenkäynti... ja tämä asia on
sellainen, että sitä ei voi puolustaa, sen näkee jo miehen
varmuudesta... sellainen oikeudenkäynti vetäisi meidät heti pois
valtakunnan ensimmäiseltä sijalta!"

"Hm!... minä arvelen, että Briita-rouva lienee jo siksi pahoin
merkitty, ettei kukaan huoline siitä, menettääkö hän jonkun
oikeudenkäynnin vai ei... Oikeus on aina oikeus, veli Eerik!"

"Mutta tässä on enempi kysymyksessä kuin Briita-rouvan oikeus, Iivari!
Ja sen tahdon sanoa, että ennemmin uhraamme kaiken, ennenkuin luovumme
siitä vallasta, joka meillä nyt on!"

"Valtakunnan toiselta sijalta!" sanoi Iivari. "Niinpä kyllä,
pitäkäämme se... mutta olen sitä mieltä, että kuninkaan palaaminen
painaa siksi paljon meidän eduksemme, ettei yksi menetetty
oikeudenkäynti Briita-rouvan tähden voi meiltä viedä kunniaa ja kansan
kiitollisuutta."

"Voi veliseni", sanoi Eerik tehden torjuvan liikkeen. "Voi; kuinka
vähän tunnet näitä ruotsalaisia, Iivari. Kysy rahvaalta nyt ensi
käräjissä, kuka on tuonut kuninkaan takaisin valtakuntaan niin he
vastaavat yhdestä suusta: herra Niilo Sture, eikä kukaan muu."

"Niilo Sture!" toisti Iivari pitkään...

"Kysy kuninkaalta itseltään, niin saat saman vastauksen."

"Niilo Sture!" lausui Iivari taas.

"Sen saat nähdä tänä iltana", jatkoi Eerik ihan lämpimänä, "saat sen
nähdä ja kuulla kuninkaalta itseltään, kun ritari tulee linnaan.
Kuningas on katsova häntä vapauttajakseen, kuten hän sanoo. Ja sanoppa
sitten, onko sinulla vieläkin samat ajatukset Akselinpoikain asemasta
Ruotsissa... Ei, asia on varmasti niin, että meidän täytyy pitää joka
suuntaa silmällä. Me olemme peräytyneet, mutta katsokaamme, ettei
meidän tarvitsisi sen kauemmaksi peräytyä, kuin että kuninkaankruunu
meitä paraiksi varjoo. Meidän pitää osata olla niin, ettei kuningas
ainoastaan näe meitä, vaan että hän näkee meidät ennen kaikkia
muita...! Etkö älyä, veljeni, että se päätös, joka neuvoston täytyy
tehdä sinun eduksesi, sisältää saman, mikä kuninkaan testamentinkin
täytyy sisältää!"

Iivarin kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kuta etemmäksi veljensä ehti
ja kuta enemmillä perusteilla hän tuki mielipidettään.

"Kuninkaan testamentti", jatkoi Eerik, "on niin sanoakseni ainoa, mikä
hänellä enää on tehtävänä. Mutta sen täytyy sisältää, että hän jättää
valtakunnan sinun haltuusi. Ja jotta juuri tämä eikä mikään muu tulisi
sen sisällykseksi, on tarpeen, että sinä tai minä aina olemme kuninkaan
nähtävissä ja että hänen korvissaan aina kuuluu puhe, että Akselinpojat
yksin jaksavat pitää yllä ruotsalaista kuninkuutta! Siksi juuri
pidänkin niin kiinteästi siitä kiinni, että Hammarstadin rouvan teko
vaiennetaan, mikä se lieneekin, ja ijäti kadun, että niin saatoin
unhottaa tuon asemiehen..."

Olisi tietysti ollut helppo asia saada selville, vieläkö Hollinger oli
Tukholman linnassa, jos se olisi vielä ollut Eerik-herran käsissä,
mutta nyt oli tiedustelukin tehtävä hyvin varovasti. Olli Råd oli
kuitenkin siihen sovelias mies. Hänen piti heti lähteä linnaan, ja
tulla sitten Eerik-herran palatessa häntä kohtaamaan tämän talolle.

Tämän jälkeen vetivät ritarit viittansa hartioilleen ja läksivät
linnaan kuninkaan kemuihin.

Siellä oli paljon ritareja, rouvia ja neitoja koolla, ja kuningas kulki
toisen luota toisen luo haastellen nuoruudestaan vanhempain kanssa ja
hymyillen ystävällisesti nuorille. Näki, kuinka onnellinen hän oli,
vaikka pää olikin kalju ja hapset ohimoilla hohtivatkin hopean
karvalle. Kukaan olisi kuitenkin tuskin voinut tuntea tätä kumaraista
vanhusta, entistä marskia, aikansa kauneinta miestä Ruotsissa, jonka
rinnalta Eerik Pukenkin täytyi väistyä, ja joka otatti mahtavan drotsin
Krister Niilonpojan kiinni Räfvelstassa. Pitkät, palaamattomat vuodet
erottivat nykyisiä aikoja niistä kultaisista päivistä, jolloin hänen
nerokas voimansa riitti aina ja kaikkeen.

Vähänväliä vilkaisi hän ovelle ikäänkuin jotakin uutta vierasta
odottaen. Jos joku sattui tulemaan, pysyi leppeä hymy edelleen hänen
huulillaan, mutta hyvin voi huomata, ettei tulija ollut se, jota hän
odotti.

"Nyt olemme saaneet varmaan tietää, että teidän veljenne on Borgholman
linnassa", sanoi hän ritari Krister Pentinpojalle (Oxenstjernalle),
arkkipiispan veljelle, joka oli sopinut kuninkaan kanssa ja oli nyt
hänen kutsuissaan linnassa.

Ritari kumarsi ja vastasi, että hänkin oli saanut siitä tiedon.

"Mitenkä luulette siis, Krister-herra", kysyi kuningas hyvänsävyisesti
hymyillen, "pyrkineekö hän vielä kirkkoonsa takaisin?... Nähkääs, minun
iltani on käsissä, ja minä tahtoisin mielelläni, että me, veljenne ja
minä, tulisimme sovintoon, ennenkuin täältä eroomme!"

"Tähän kysymykseen, herra kuningas", vastasi ritari karttaen, "voinee
tuskin kukaan muu vastata kuin veljeni itse!"

"Minä kysyn sitä häneltä itseltään!" vastasi kuningas, lisäten, kun
ritari katseli häntä vilpittömällä kummastuksella, "pidättekö sitä niin
ihmeellisenä, ritari?... Ettekö ole nähnyt, että kun synkät pilvet ovat
taistelleet taistelunsa taivaalla, niin ne laskeuvat virvoittavana
sateena maahan? Sen luulisin meillekin sopivaksi, herra Krister...
Tulevat sukupolvet iloitsevat ehkä enemmän meidän kädenlyönnistämme,
kuin ihmettelevät hänen valtavaa otteluansa Ruotsin kuninkaan kanssa!
Vai mitä te sanotte, herra Eerik?"

Kuningas kääntyi Eerik Akselinpoikaan, joka oli lähellä, ja teki selkoa
keskustelustaan Krister-herran kanssa.

"Minun mielestäni", vastasi Eerik-herra, "täytyy sellaisten sanain
kuninkaan huulilta olla Krister-herralle mieluisia kuulla. Ne
osoittavat, että te todella haluatte sopua ja rauhaa valtakuntaanne,
Kaarlo-kuningas."

"Toivoisin, että veljenikin näkisi ja kuulisi, mitä minä nyt näen ja
kuulen!" lausui Krister-herra, kun sekä kuningas että Eerik-herra
käänsivät katseensa häneen.

"Teidän ei tarvitse olla sovinnostanne osaton, herra Krister", lausui
kuningas. "Te saatte itse viedä viestini veljellenne ja tuoda minulle
takaisin hänen vastauksensa. Teettehän sen?"

Ritari kumarsi ja kuningas astui Eerik-herran kanssa pari askelta
etemmäksi saliin.

Silloin avattiin ovi, ja eräs asepoika ilmoitti Niilo Sturen
saapuneeksi.

Kuninkaan ulkomuoto ja käytös tätä lausuttaessa teki äkkiä
suuren vaikutuksen kaikkiin läsnä oleviin. Hymy katosi kerrassaan
hänen huuliltaan, ja hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin
henki-ilmestystä odottaen. Jokaisen valtasi ihmetys, ja saliin tuli
sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla oman hengityksensä.

Mutta kynnykselle ilmestyi Niilo Sture, puettuna tummansiniseen
samettinuttuunsa, vyöllään yksinkertainen, kullalla ommeltu vyö. Hänen
rinnallaan kulki kaunis Briita-rouva, joka vaivoin saattoi pidättää
liikutustaan nähdessään ijäkkään kuningasvanhuksen. Hän ei ollut tätä
nähnyt sitten häittensä, jolloin Kaarlo vielä oli kuninkaallisuutensa
täydessä loistossa, ja nyt hän oli raihnainen vanhus, jonka katse
ainoastaan vielä muistutti entisiä päiviä. Vanhempain perässä tulivat
pojat, leppeä Mauri, äidin kuva vaaleine kiharoineen, ja voimakas ja
tulinen Svante, jonka tumman tukan alta loisti säihkyvät silmät.

Kesti kotvasen, ennenkuin kuningas tointui siitä omituisesta
mielentilasta, johon hän joutui Niilon ja Briitan tullessa ja joka
tuntui näistä ylen tuskalliselta. Niilo ajatteli, kuinka monesti oli
tullut kuninkaan luo tämän ollessa yhtä kylmä ja jäykkä kuin nytkin ja
kun syytä siihen oli yhtä vähän kuin nytkin.

Hän astui hiljaan eteenpäin ja tunsi vaimonsa vapisevan kuin kuumeessa.

Äkkiä kuninkaan katse kirkastui, sen kovuus suli pois, ja kuta
lähemmäksi ritari tuli, sitä lempeämmäksi muuttuivat kuninkaan kasvot.

"Niilo!" huudahti hän vihdoin rientäen avosylin sukulaisiaan vastaan,
"Niilo... sinä jalo, uskollinen! Olen sinulle velassa, jota en voi
maksaa, vaikka kruununi sinulle antaisin."

Hän veti ritarin luokseen painaen päätään hänen olkaansa vasten.
Vaivalla saattoi hän pidättää itkun, joka tahtoi tunkeutua hänen
silmistään ja huuliltaan.

Monet läsnäolevista, jotka olivat Niilon ystäviä ja jotka muistivat,
kuinka kuningas oli ennen tätä ritaria kohdellut, eivät voineet
pidättää kyyneliään nähdessään millä lemmellä hän nyt häntä kohteli.
Mutta monen katse näkyi myöskin synkkenevän.

Kuninkaan silmät olivat kyyneliä täynnä, kun hän käänsi ne Briitaan
päin, joka oli niin kalpeana ja vapisevana kuin vietäisiin häntä
morsiustuoliin miehen kanssa, jota hänelle viekkaudella ja petoksella
oli pakotettu puolisoksi, ja kun kuningas sulki hänet syliinsä painaen
suutelon hänen otsalleen, puhkesi kyyneltulva hänen silmistään.

Pojat seisoivat vieressä katsellen. Mauri itki, mutta Svante katseli
tiukasti kuningasta silmiin. Kuningas otti sormestaan kaksi sormusta
antaen niistä yhden kumpaisellekin pojalle muistoksi tästä hetkestä
Tukholman linnassa.

"Jumala soi siis minulle ilon", sanoi hän päästyään taas vihdoin
tunteittensa herraksi, "ilon nähdä Ruotsin kuninkaana sinut luonani,
kukkaseni...! Ja sinulle Niilo, sinulle... olen lähinnä Jumalaa siitä
ilosta velassa!"

Hän otti Niilon ja Briitan kumpaiseenkin käsivarteensa taluttaen heitä
läpi salin, ja ritarit ja rouvat ja neidot nousivat kaikki tervehtimään
miestä, jota kuningas piti niin korkeassa arvossa. Oli kuin uusi päivä
olisi koittanut tälle niin kauan syrjäytetylle ritarille. Hänen
kunniansa ei tosin siitä karttunut, että kuningas antoi hänen niin tuta
rakkautensa ja kunnioituksensa täydellisyyttä, eikä tämä kuningas
myöskään ollut sellainen, joka voi mahtavaksi tehdä, ellei sen
edellytyksiä jo ollut olemassa, mutta ihmiset ovat kaikkina aikoina
olleet sellaisia, että he vähemmin katsovat varsinaista työtä ja sitä
voitonseppelettä, jonka tehty työ itsessään tuo, kuin sitä ulkonaista
tekoa, joka ei asiaan mitään lisää, vaan ainoastaan lausuu sen, joka jo
on olemassa, ja jonka jokainen jo tietää. Tämä juhlameno on heistä
kaikki kaikessa, elämä, jota se tarkoittaa, ei merkitse mitään -- moni
tuskin tietää siitä.

Jokainen tiesi, mitä tämä ritari oli kuninkaan puolesta tehnyt. Mutta
kaikki hänen tekonsa ja toimensa, kaikki hänen taistelunsa, vaivansa ja
voittonsa olivat kuin varjossa suoritetut. Ritari miehineen ja
rahvassotureineen oli kuin nimettömiä varjoja, heistä ei paljon
puhuttu, vaikka verta vuoti ja ihmishenkiä uhrattiin, missä he
liikkuivat, ja vaikka he panivat itsensä alttiiksi sen puolesta, joka
ihmiselle on korkeinta -- maansa itsenäisyyden ja vapauden puolesta.
Nyt päivä nousi kentän yli, nyt nähtiin sekä johtajat että sotilaat
täydessä valossa. Niilo Sture tuli päivän sankariksi, kaikki halusivat
Briita-rouvaa ystäväkseen, kaikki kokivat hyväillä hänen poikiaan,
vaikkeivät muut kuin lähimmät sukulaiset tienneet edes heidän nimiään.

Kuningas asteli säteilevänä ja onnellisena salin läpi viereiseen
huoneeseen yhä taluttaen Niiloa ja Briitaa. Ja silloin syntyi innokas
sananvaihto ja neuvottelu kaikkein niiden kesken, jotka olivat isossa
salissa.

"Miltä sinusta näyttää, veli!" lausui Eerik Akselinpoika Iivarille
aivan hiljaa kuninkaan juuri poistuessa.

"Ritarille ei tapahdu mitään muuta kuin oikeus!" vastasi Iivari.

"Sitä en kysykään", sanoi Eerik hymyillen.

"Ajattelet kuninkaan testamenttia!"

"Niin... kuninkaan testamenttia... Jos tämä on alku, ei ole vaikea
arvata loppua, ja sille, joka tahtoo seisoa eikä sortua ensi
tuulenpuuskasta, on kuninkaan testamentti yhtä tärkeä ja tärkeämpikin
kuin pyhä voitelu Upsalan tuomiokirkossa! Ajatteles, jos Niilo herra jo
tänä iltana vaatisi minulta asemiestään, josta hän on jo kerta ennen
minulle puhunut... Hänen pelkkä syytöksensäkin on tänä hetkenä enemmän
painava kuin laillinen todistus!"

"Minä puhuttelen Niilo-herraa!" lausui Iivari kotvasen mietittyään.
"Hän on ritarillinen mies, enkä tahdo mistään maailmassa luopua hänen
ystävyydestään!"

Eerik-herra nyökkäsi myöntyen veljensä päätökselle, joka oli lausuttu
kovemmalla ja varmemmalla äänellä kuin edellinen keskustelu, mutta
samassa äkkäsi hän pikku Svanten, joka oli lähestynyt heitä ja seisoi
nyt ihan veljesten edessä. Mauri oli salin toisessa päässä rouvien
keskellä, ja hän saavutti hiljaisuudellaan ja kauneudellaan pian
kaikkien mielisuosion.

"Isäni pitää myöskin teistä paljon, herra Iivari!" sanoi Svante
ripeästi katsellen uljasta ritaria, joka aluksi kummastui huomattuaan
pojan, mutta joutui kohta täyteen ihmetykseen havaittuaan pojan
mielevyyden ja reippauden.

Heleä puna peitti Svanten posket ritarin läpitunkevan katseen edessä,
sillä Eerik-herrakin silmäsi häntä nyt, mutta niin terävästi, ettei se
ollut vaikutusta tekemättä.

"Minäkin pidän teistä, herra Iivari!" lisäsi hän, "ja tahdon tulla
sellaiseksi mieheksi, että minustakin sanotaan samaa kuin isästäni ja
teistä."

"Mitä meistä sitten sanotaan?" kysyi Iivari pannen kätensä pojan
olalle.

"Että te olette urhollisia miehiä ja rehellisiä ritareja!... Mutta
teidän, herra Eerik", lisäsi Svante, joka rupesi nyt voittamaan
painostuksensa, "teidän pitää vastata minulle erääseen kysymykseen,
jotta voisin teitäkin kunnioittaa niinkuin veljeänne."

Useita ritareja keräytyi Svanten ja Akselinpoikain ympärille ja kaikki
nauroivat edellisen rohkealle puheelle. Eerik-herra ei itsekään voinut
olla hymyilemättä. Hän kehoitti häntä puhumaan, vaikka tunsikin
käsittämättömän levottomuuden vaivaavan itseään enemmän kuin tahtoi
itselleenkään myöntää.

"Mitä sinulla olisi sitten sanomista minulle, pikku mies?" kysyi hän
ystävällisesti hymyillen.

"Mihin olette pannut Hollingerin?" vastasi Svante, ja vastaus tuli niin
äkkiä ja viilsi niin säälimättä koko hänen ajatusjuoksuaan kuin
tarkasti tähdätty, pontevasti ammuttu nuoli.

Eerik-herra ällistyi eikä tiennyt, mitä tehdä ja miten pääsisi kunnolla
selviytymään nenäkkäästä pojasta. Mutta tältä ei jäänyt huomaamatta,
kuinka syvälti hänen kysymyksensä koski ritariin, ja hän jatkoi
senvuoksi rohkeasti, vaikka sydäntänsä vapisutti:

"Hollinger oli isäni parhaita miehiä ja minä pidin hänestä enemmän kuin
kenestäkään muusta, vaikka kyllä Broddekin on urhokas mies ja Erkki
myöskin... Mutta Hollinger on heistä parhain, ja hän on joutunut teidän
käsiinne, herra Eerik, hän ja Faste, joka on tullut Hammarstadin
Briita-rouvalta isäni palvelukseen..."

"Sinä tiedät enemmän kuin minä, ystäväni!" lausui Eerik-herra yhä
hymyillen, vaikka hymy kangistui pahoin ja katse kävi levottomaksi.

Nyt herätti Svante kaikkein ihmettelyä hienotuntoisuutensa ja
älykkäisyytensä vuoksi. Hän tarttui nimittäin ritarin käteen ja vei
hänet muista erilleen.

"Teidän kanssanne vaan tahdon siitä asiasta puhua", sanoi hän ja
lisäsi, kun he olivat tulleet muutamaan ikkunakomeroon: "Teidän täytyy
päästää Hollinger vapaaksi tahi sanoa, onko hän kaatunut taistelussa
tai kuollut vankeudessa, herra Eerik... Ja se teidän täytyy luvata nyt
minulle tässä; minä voin tarjota täydet lunnaat hänestä, ja jos
kiellätte, niin..."

"Rakas poikaseni", keskeytti Eerik-herra, "sinä otat asian kiivaammasti
kuin sinun tulisi!... Jos voin jotakin tehdä niin teen sen mielelläni
sinun reippautesi tähden ja isäsikin vuoksi, lunnaittakin!"

"Kiitos siitä, herra Eerik!"

Pojan kasvot olivat nyt niin lohtua täynnä, hänen silmänsä sädehtivät
niin eloisasti ja hän näytti nyt asiasta niin varmalta, saatuaan
ritarin lupauksen, että tämän omatkin kasvot siitä kirkastuivat. Svante
astui syrjään ja katsahti huoneen toiseen päähän, jossa Mauri oli,
ikäänkuin haluten lähteä nyt asian toimitettuaan sinne, mutta äkisti
kääntyi hän ritariin takaisin sanoen:

"Tietäkää, että minulla on lunnaat, jotka ovat kaniikki Eerik
Olavinpojan sanain mukaan teille arvokkaammat kuin kaksi Hollingerin
kaltaista miestä, vaikka minä kyllä pidän häntä enemmän kuin kymmentä
kertaa arvokkaampana kuin niitä lunnaita."

Ritari halusi yhä hartaammin tietää, mitkä nuo lunnaat olivat, ja
kaniikin nimi osoitti hänelle heti, että pojan hallussa olevat aseet
olivat todellakin sangen vaarallista laatua. Hän teki senvuoksi
joitakuita kysymyksiä saadakseen tietää, mitä Svante tarkoitti, eikä
tämä ollut suinkaan hidas tyydyttämään hänen haluaan.

Hän kertoi tavalliseen reippaaseen tapaansa olleensa edellisenä syksynä
kerran veljensä kanssa leikkimässä sen virran rannalla, joka juoksee
Hammarstadin ohi. He olivat ajaneet takaa silloin erästä sorsaa, joka
ui kaislistossa ja tuli vihdoin ihan Briita-rouvan ikkunan alle. Sieltä
oli sorsa heiltä hävinnyt, mutta sen sijaan he olivat löytäneet ne
lunnaat, joita hän nyt tarjosi Hollingerista. He olivat olleet juuri
aikeissa lähteä kotiin, kun eräs akkuna linnassa avattiin, ja huoneesta
kuului kiivasta sanailua. He olivat jääneet kuuntelemaan, ja hetkisen
kuluttua oli ikkunasta viskattu alas jotakin, joka oli pudonnut veteen
aivan heidän eteensä. He rupesivat onkimaan sitä ylös, ja monen turhan
yrityksen perästä se onnistuikin.

"Mitä löysit sitten?" kysyi Eerik-herra tarttuen Svanten käteen.

Svante katsoi ritariin eikä vastannut heti. Hänelle näytti äkkiä
juolahtaneen mieleen, ettei hänen pitäisikään niin kiireesti ilmaista
löytöään. Mutta yhtä nopeaan hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi ritaria
suoraan ja vilpittömästi silmiin. Hän näytti huomanneen edellisen
ajatuksensa sekä itselleen että ritarille arvottomaksi.

"Me löysimme", vastasi hän, mutta varsin hiljaa, kuin omaa ääntään
peläten, "me löysimme ison kimpun erisuuria sinettejä..."

"Kimpun sinettejä...?"

"Niin... siinä oli Kaarlo-kuninkaan sinetti ja setäni Ekesjön
Svante-herran sinetti, ja monta muuta, mutta", Svante kohosi
varpailleen päästäkseen niin likelle ritarin korvaa kuin suinkin,
"herra Eerik Olavinpoika sanoi, että ne ovat kaikki vääriä, ja että..."

Hän ei lausunut ajatustaan, eikä sitä tarvittukaan, sillä ritari
käsitti sen varsin hyvin. Hän vei kätensä silmäinsä ohi ikäänkuin
torjuakseen hirveää näkyä. Hänen veljentyttärensä oli siis vetänyt
ylitseen kunniatonta häpeää kaikessa alastomuudessaan! Tämä ei enää
ollut juonia tanskalaisen kuninkaan hyväksi, mikä ilmi tulleena
kylläkin tekisi hänet kavaltajaksi, vaan se oli törkeää rikollisuutta
mies miestä vastaan, varkautta ja viheliäistä petosta.

Ritarin päätä huimasi, ja hänen oli vaikea säilyttää mielenmalttiaan.
Mutta silloin lähestyi Iivari-herra muutamien muiden kera, joiden
kanssa hän oli tällaikaa puhellut, ja siitä sai hän voimaa päästäkseen
tasapainoon taas.

"Sinä olet kelpo poika!" sanoi hän liikutuksella. "Ei milloinkaan Eerik
Akselinpoika sinua unhota!... En tahdo lunnaitasi! -- Niin suurta
tuskaa kuin se minulle tuottaakin, täytyy lain tehdä tässä asiassa
tehtävänsä, mutta lupausta, jonka sinulle annoin, en siltä unhota!"

Tällävälin oli kuningas kulettanut Niiloa ja Briitaa huoneitten läpi,
toisesta toiseen. Hän ei lausunut mitään, mutta hän kiirehti
huomaamatta askeleitaan, ikäänkuin hänelle olisi ollut tärkeätä pian
perille päästä. Niilo ja Briita eivät puolestaan voineet kysyä, mikä
hänen aikomuksensa oli; he tulivat varsin omituiseen mielentilaan. He
tulivat yhä etemmäksi niistä huoneista, joissa kuninkaan vieraat
olivat, ja heidän askeleensa kajahtelivat tyhjissä huoneissa. Oli kuin
he olisivat vaeltaneet muistojen teillä, jossa hiljaisuus yksin
vallitsee, mutta jossa sanoja ei tarvita, silmää vaan, sillä kaikkialla
näkyy keväinen kukoistus.

Täällä leikittiin ja tanssittiin ennen kauniin kuningattaren aikana,
täällä olivat aikanaan Briitan omat häätkin. Tuolla toisella puolella
oli neitojen parvi, jossa hänet puettiin morsiameksi, tuolla ritarien
parvi ja parvensilta, josta Ove Laurinpojan muisto viittaili hänelle
rauhaa ja sovintoa.

Vihdoin pysähtyi kuningas sen huoneen oven eteen, jossa hänen
kuningattarensa kuoli.

Hän laski kätensä avaimelle, mutta käsi tutisi ja koko hänen korkea
vartalonsa näytti vapisevan valtaavasta liikutuksesta, joka samassa
silmänräpäyksessä siirtyi hänen saattajiinsakin.

Sekä Niilo että hänen vaimonsa rupesivat aavistamaan, mitä kuningas
tarkoitti.

Ovi aukeni, ja he astuivat kuningattaren huoneeseen, jonka kuningas oli
sittemmin muuttanut rukouskappeliksi. Nyt olivat seinät paljaat, ei
tapettia, ei tyynyäkään ollut jälellä. Katossa vaan riippui lamppu,
joka levitti häilyvää valoaan tyhjyyteen. Kaikki tämä muistutti
kuihtunutta kukkasta, jolta syksyn tuuli on riistänyt kukoistuksen,
mutta joka vielä seisoo pystyssä uuden kesän ja uuden auringon
saapuessa maata lämmittämään.

Yhdellä seinällä, josta muuan kivi näytti irtautuneen, oli maalattu
risti.

Kuningas katsoi sitä, ja hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja
taasen vavahteli hänen ruumiinsa kuten äskenkin ovea avatessa. Vihdoin
näytti hän voittavan liikutuksensa, lankesi polvilleen ja rukoili
kauvan kädet ojennettuina mustaan ristiin päin.

Rukouksesta vahvistuneena nousi hän ylös ja tarttui saattajainsa
käsiin.

"Pitkiä vuosia on kulunut", sanoi hän, "siitä kuin viimeksi kävin
tässä huoneessa... En tahtonut nähdä sitä uudestaan, ennenkuin sinä
olit rinnallani, Niilo... sillä vanhan herrasi täytyy tehdä
synnintunnustuksensa sinulle. Ja tunnustukseni saat sinäkin kuulla,
Briita, sinä joka olit kuningattareni rinnalla hänen kuolinhetkeensä
asti!... Voi että olisin ennemmin, paljoa ennemmin täyttänyt hurskaan
Kaarinani rukouksen... paljon olisi toisin kuin nyt on! Ja vielä
tänäkin hetkenä tunnen itsessäni halua etsiä suojusta, jonka taakse
voisin piiloutua."

"Te olette antanut minulle jo täyden hyvityksen, kuningas! Olette
antanut minulle enemmän takaisin, kuin milloinkaan olitte minulta
ottanut!" lausui Niilo lämpimästi koettaen katseellaan ja äänellään
tyynnyttää liikutettua kuningasta.

"Entä katkeruuteni, kylmyyteni, karttelevaisuuteni... jota vielä oli
mielessäni, sittenkin kun minun oli täytynyt tunnustaa tehneeni sinulle
väärin, vieläpä silloinkin, kun huomasin sinut elämäni jaloksi
pelastajaksi ja annoin kauniin sukulaiseni sinulle puolisoksi!"

"Mikä on tarvinnut kauan kasvaakseen, ei voi lyhyemmässä ajassa
haihtua!" lausui Niilo.

"Ei, ei, Niilo!... Sepä syy onkin... olen ollut petollinen sinua
kohtaan, Niilo, -- se on aina luonut ylipääsemättömän kuilun minun ja
sinun välillesi, joka kerta kuin sinut näin ja tahdoin sinua lähestyä
ystävyydessä ja rakkaudessa kuten ennenkin. Paha omatuntoni...
täydellinen tunnustus oli ainoa keino, jolla voin karkoittaa kirouksen
sielustani. Mutta sitä tunnustusta olin aina liian heikko tekemään. Nyt
olen tässä vankkana ja varmana vapisevin päin, ja nyt, kun ei tämä
maailma enää houkuttele minua kuten ennen, saan voiman lausua ne
vaikeat sanat... Niin heikko ja huono on rikas ja mahtava
Kaarlo-kuningas ollut...! Köyhä ja voimaton kuningas sinulle nyt
puhuu!"

"Kuningas, kuningas! Mitä olette voinut minulle tehdä, sen olette
tehnyt hyväksi jälleen!" virkkoi Niilo puristaen kuninkaan kättä.

"En vielä, Niilo, en vielä!" änkytti kuningas. "Mutta nyt tahdon sen
tehdä. Katso, herrasi ja kuninkaasi on kantanut sinun omaisuuttasi. Sen
voiman lumoamana, joka asuu äidinisäsi kaulaketjussa, olen kantanut
sitä pitkät vuodet, nauttinut valtaa ja kunniaa, ollut ihailtu ja
kadehdittu, ja sen ohella olen aina tuntenut äänen rinnassani, joka
sanoi: tämä ei ole sinun, se on varastettua!... Taikakorun kirous,
Niilo, riisti minulta takaisin sen onnen, jonka se ensin antoi. Se
tuotti minulle varjoystävyyttä sen todellisen ystävyyden sijaan, jonka
työnsin luotani; se vaijenti paremman minuuteni, niin että näin
näkemättä ja kuulin kuulematta... Enkä kuitenkaan voinut irtautua
kahleistani! Kaarinani oli minun omatuntoni... mutta hänenkään
rukoustaan en voinut täyttää!"

Kuningas peitti kasvonsa käsillään, ja syviä huokauksia tunki hänen
raskaasta rinnastaan.

"Täällä, tässä huoneessa hän päästi viimeisen henkäyksensä, ja täällä
hän rukoili minun puolestani, ja täällä -- hänen kelmenneet huulensa
lausuivat viimeiset sanansa, täällä tapahtui hänen viimeinen pyyntönsä
minulle, jota hänen rakkautensa ei kuitenkaan sallinut hänen ääneen
lausua, mutta se tarkoitti sinun kaulaketjuasi, Niilo, ja sitä että
minä antaisin sen sinulle takaisin... Ja nyt kun hänen tomunsa on jo
ehtinyt maassa lahota, ja minä itse olen haudan partaalla, vasta nyt
minä astun alttarin eteen sitä pyyntöä täyttämään!"

Hän ojensi kätensä ylöspäin, mutta hänen kasvonsa säteilivät kauniimmin
kuin milloinkaan, kun hän nyt kerran oli jalosti päättänyt voittaa
itsensä.

"Tuohon!" jatkoi hän vieden Niiloa ristiin päin, "tuohon koverrutti hän
komeron, että siihen kätkisin varastetun tavarani, kunnes voisin
täyttää voittoni oman turhuuteni yli ja pääsisin varmuuteen siitä, että
todella tahdoin antaa sen sinulle... Hänen rukouksensa, hänen lämmin
luottamuksensa minun kykyyni herätti minut... sinä, Niilo, sinä itse
ojensit sitten kuningattarelleni kätesi hänen käännytystyössään.
Voimasi, jolla kannoit onnettomuutesi kovimman iskun aina pysyen
ritarivalassasi, se häikäisevä valo, jossa näin sinut aikoessani juuri
tehdä sydämeesi parantumattoman haavan antamalla sydämesi lemmityn
toiselle, -- se antoi minulle voimaa täyttää rakkauden hiljaisen
rukouksen. Ennenkuin vein sinut ja Briitan morsiustuoliin, olin
vapauttanut itseni tuosta hirveästä taikakalusta! -- Silloin tapahtui
myöskin heti Strengnäsin onnettomuus ja minä menetin kruununi,
ikäänkuin varmistamaan minua siitä, että olin suuren aarteen hukannut."

Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja katse synkistyi. Elävästi
valtasivat nämä onnettomuuden muistot hänen mielensä. Hän jatkoi
kuitenkin edelleen katsoen ristiä:

"Silloin rohkeuteni petti... Olin varmasti päättänyt ottaa uudelleen
korun haltuuni ja sitoa sillä onnen itseeni, niinpian kuin pääsisin
linnan muurien sisälle taas... Se oli kova taistelu, kovempi kuin se,
joka Mälarin jäällä minua odotti. Näin toisaalla ylvään vihamieheni,
toisaalla rukoilevan kuningattareni, edellinen kehotti minua ottamaan,
jälkimmäinen ainiaaksi sysäämään luotani tuon paholaisen kalun... Minä
voitin taistelussa, Niilo! Ja siitä kenties sain rohkeutta, --
tarkoitan sitä rohkeutta ja voimaa, jota mies tarvitsee kestääkseen
sortumatta, riemullisena senkin, että kaikki elämän onni pettää... Sain
voimaa kohdata sinua sanoakseni sinulle totuuden, Niilo...! Mutta voi,
kuinka tämäkin sydämeni salaisin toivo joutui vielä kovalle
koetukselle. Tulin takaisin ja kannoin vielä kerran Ruotsin kruunua,
mutta sinua en nähnyt, Niilo... ja minulle sanottiin, että olit tullut
vihamieheksenikin. Syyt olivat näennäisesti sinua vastaan, mutta minä
en voinut sinua syyttää... Silloin tulit luokseni, kun olin
maanpakolaisena Raseporissa! Olisin silloin voinut avata sydämeni
sinulle, mutta sitä en tehnyt. Varjo entistä ylpeyttäni sen vaikutti.
Ajattelin myöskin, että sinä olit sortunut alas siitä korkeudesta,
jossa olit siihen asti ollut minun silmissäni. Voima puuttui minulta
taas... -- Nyt sinä olet laskenut valtakunnan minun jalkojeni
juureen... ja nyt minä olen täyttänyt omantuntoni käskyn ja
kuningattareni rukouksen. Ja nyt kysyn sinulta, voitko antaa minulle
anteeksi, Niilo?"

Niilo oli mitä syvimmän liikutuksen vallassa, kyyneleet valuivat pitkin
hänen miehekkäitä poskiaan.

"Jos voisitte katsoa sydämeeni, Kaarlo-kuningas, niin näkisitte, minkä
ilon täydellisyyden sananne ovat minulle antaneet! Varmaan on tämä
elämäni onnekkain hetki!"

Ja kuningas levitti kätensä sulkien jalon ritarin rintaansa vasten,
vaikka hän oli itsekin niin liikutettu, että Niilo sai melkein
kannattaa häntä.

Mutta Briita seisoi kuningatarvainajan lähettiläänä vieressä, hän oli
kuin sovinnon hiljainen enkeli siinä kiittäen hartaasti Jumalan äitiä
siitä ilosta, jonka hän oli tänä hetkenä heille suonut.

Sitten kuningas astui kiven ääreen, johon risti oli piirretty, nosti
sen hiljaa komerostaan ja asetti sen seinää vasten maahan.

Niilo ymmärsi, että hän aikoi ottaa kaulaketjun esille antaakseen sen
hänelle takaisin. Hänkin oli ankarassa jännitystilassa; kaikki ne
muistot, joita tämä kaulaketju johti hänen mieleensä, valtasivat
kokonaan hänen mielensä. Hän muisti äitiään kuolinvuoteella ja yötä
Silfverhättanissa, hän muisti matkaa Hirvellä ja harmaata haukkaa, joka
lopuksi pani hänen oman päätöksensä täytäntöön vieden kaulaketjun pois.
Samalla kuvasteli hänelle myöskin viheriän ritarin hymyilevä kuva
yli-inhimillisessä valossa. Hän kuuli hänen ainaisen rallatuksensa:

    Lehmukset lehtii ja lehdet varisee,
    Vaan maan päällä kukoistavat metsät.

Silloin vetäisi kuningas kätensä pois ja astahti askeleen taaksepäin
tuijottaen hengitystään pidättäen hurjasti ympärilleen.

"Jumalan nimessä, se on viety!" huudahti hän.

Mutta Niilo hymyili ja hänen hymynsä oli kuin sen jalon miehen luonteen
kajastusta, jonka kuvan hän nyt näki selvemmin kuin milloinkaan.

"Toiveemme on siis täytetty, kuningas!" sanoi hän. "Ja pysyköön se
turmion kapine tuomiopäivään asti kätkössä, missä lieneekin!"

Kuningas oli kuin kivettynyt. Hän puristi toista kättään kovasti
rintaansa vasten ja hänen katseensa tirkisti jäykästi kiviliuskaa,
johon risti oli uurrettu. Ritarin sanat eivät näyttäneet tunkeutuvan
hänen tajuntaansa.

Mutta Briita astui hänen luokseen tarttuen hänen käteensä ja katsoen
rukoilevasti häneen kuiskasi hiljaa:

"Unhotus on myöskin onni... Voi, en koskaan olisi uskonut, että tämä
koru voisi synnyttää niin suuren onnen, kuin tämä. Älköön se
milloinkaan tulko sinun näkyviisi, ei milloinkaan! Raskas oli koru
sinulle, sukulaiseni, raskaampi kuningaskruunusi, jonka se sinulle
tuotti; mutta siitä on nykyhetken onni syntynyt!"

Ja kuten Saulin levoton mieli tyyntyi Davidin harpun sävelistä, niin
suli kuninkaankin sydän kauniin Briitan suloisista sanoista. Jäykkyys
hävisi, katse lämpeni taas ja hän sulki lempeän lohduttajansa syliinsä.

"Niin, olet oikeassa, sukulaiseni! Vaiherikas elämäni on opettanut
minulle paljon ja etupäässä sen, että kuninkaankruunu sorti onneni! Nyt
elämäni ehtoolla, kootessani muistojani, asetan sen opin ensiksi,
ikäänkuin testamentiksi niille, jotka minun jälkeeni tulevat
Ruotsinmaasta huolta pitämään!"

Hänen syvä ja ilmeikäs katseensa oli Niiloon kiinnitetty. Hän tarttui
hänen käteensä ja puristi sitä.

Kun he tulivat takaisin saliin ritarien ja rouvien pariin, oli kuningas
entisensä kaltainen, iloinen ja onnellinen. Sellaisena ei häntä oltu
nähty pitkiin aikoihin.

Mutta Niilo Sturea mainittiin sitten kaikkialla Ruotsin parhaaksi
mieheksi.






KOLMAS OSA.

Voittaja.




I.

Kuoleman kourissa.


Kuinka vastakkaisilta ihmisten teot usein näyttävätkään! Viha ja
rakkaus, elämä ja kuolema voivat olla saman tarkoitusperän keinoina.
Tekoa arvostellaan ainoastaan näyn mukaan tunkeumatta sitä johtavaan
sisäiseen tahtoon, mutta kun se vähitellen kehkeytyy ja ilmenee,
saadaan nähdä, että niin selvältä näyttävä vastakohta olikin vaan
näennäinen. Johtava tahto on vaan vaihettanut välikappaletta, itse
vähääkään muuttumatta. Päämäärä on pysynyt samana, mutta matkalla on
löydetty uusi tie, joka näyttää johtavan varmemmin perille.

Usein voi vähäpätöisinkin seikka olla vaikuttimena, joka saapi tahdon
valitsemaan vanhan sijaan uuden. Sitä laatua oli epäilemättä se syy,
joka vaikutti häneen, joka vaani murhatakseen Niilo Sturea ja joka,
nähtyään uhrinsa pelastuneen, riensi kuolemansairaan Steen-herran luo
kohottaen murha-asettaan hänen päänsä yli, ikäänkuin tyydyttääkseen
ihmisverenhimoansa. Sellainen syy sai epäilemättä hänen pysähyttämään
jo nostetun kätensä ja laskemaan kirveensä lattiaan.

Samassa äkkäsi hän tumman varjon nousevan ihan edestään ritarin vuoteen
vierestä. Hän löi otsaansa ja astahti pari askelta takaisin, mutta
säikäys hävisi kohta, ja leveä inhottava hymy levisi hänen huulilleen.

"Kuka olet, poika, ja mistä tulet?" kysyi hän.

"Olen herra Eerik Akselinpojan asepoika", vastasi Ingeborg arasti.
"Olen eksynyt pimeässä ja toivoin täältä saavani neuvoa tielle..."

"Tielle, mille tielle?"

"Ekolsundin tielle."

"Hm!... Sinä vingut niin hienosti, poika...!"

Mies meni heittämään hiukan viriä takkaan ja puhalsi sitä palamaan.
Sitten hän tarttui Ingeborgin käteen vetäen häntä tulta kohden sekä
katsoi niin tuikeasti häntä silmiin, ettei neito voinut sitä kestää.

"Eerik-herran asepoika!" mutisi mies. "Sormet maidosta ja kasvot... Ota
lakki päästäsi, poika!"

Ingeborg ponnisti kaiken rohkeutensa ja levollisuutensa selviytyäkseen
miehen tunkeilevaisuudelta ja epäluuloilta. Mutta hän älysi varsin
hyvin, kuinka hyödytöntä tässä oli teeskennellä. Siksi hän nosti
päätään ja lausui:

"En ole se, jolta näytän. Nimeäni en kuitenkaan sano, mutta tämän
ritarin puolesta olen valmis uhraamaan henkeni. Ja hän tarvitsee nyt
sellaista apua ja hoitoa, jota sinä et voi hänelle antaa!"

"Niin hän tarvitsee apua...!" virkkoi mies yhäti tirkistäen kuin ilves
Ingeborgin kasvoihin. -- Hän lisäsi kotvasen kuluttua: "Ja mitä muuta,
arvoisa neiti, mitä arvelette?"

"Pelasta hänet, pelasta hänet, niin olen sinulle kiitollinen kaiken
elinaikani?" huudahti Ingeborg katsoen rukoilevan katseen koko
lumousvoimalla mieheen, joka puolestaan näytti taipuvaiselta
kuuntelemaan hänen rukoustaan, niin julmalta kuin hän näyttikin.

"Ritarista teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi hän. "Hän näkee päivän
taaskin, siitä olkaa varma! Heti päivän koittaessa minä lähden
arkkipiispakaupunkiin katsomaan, eikö sieltä joutuisi joku
yrttitaitoinen veli hänen avukseen."

Ingeborg ei tiennyt, mitä ajattelisi tästä miehestä, joka näytti niin
äkkiä muuttaneen mieltään. Eikä hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta,
että sama inhottava ilme yhä vieläkin oli hänen kasvoillaan. Hän tunsi
suurta iloa tietäessään voivansa pelastaa ritarin, ja sittenkin häntä
kammotti tuon pelastajan samea katse ja synkkä hymyily.

Mies istui hetkisen itsekseen miettien. Sitten hän taas katsoi
Ingeborgiin alkaen varovaisesti kysellä häneltä, saadakseen ensi
kysymyksiinsä tarkemman selon. Nähtävästi riippui Ingeborgin
vastauksista enemmän, kuin hän itse silloin ymmärsi, vaikka hän
tajusikin välttämättömäksi pitää salassa kaiken, mitä oli
eilisiltaisella vaelluksellaan metsässä tullut tietämään. Se hänelle
onnistuikin, ainakin sikäli, että mies jätti hänet enemmittä
kysymyksittä rauhaan.

Mutta samalla kasvoi Ingeborgin itseensäluottamus. Hän rupesi nyt
vuorostaan kyselemään mieheltä ritarista, miten hän oli tähän
syrjäiseen metsäpirttiin joutunut, mistä hän oli saanut monet haavansa,
kaksintaistelustako, vai oliko Niilo-herran ja arkkipiispan miesten
välillä ollut ottelu äskettäin, -- kaikki senlaisia kysymyksiä, joiden
tarkoitus oli uskottaa mieheen täyttä varmuutta. Ei ollut kuitenkaan
helppoa päästä selville siitä, sillä niin kekseliäs kuin neidon mieli
olikin, puuttui häneltä kuitenkin tässä tarvittavaa kokemusta ja
ihmistuntemusta.

Yhtäkkiä mies silmäsi häntä niin pistävän palavasti, että hänen verensä
aivan hyytyi.

"Mitä olisitte tehnyt, neito", sanoi hän, "jos minä olisin ollut
ritarin vihollinen enkä hänen ystävänsä, ja jos olisin hänet surmannut
tuolla, jossa hän nyt makaa saamatonna vallassani?"

Mutta tyttöraiska jaksoi säilyttää malttinsa. "Surmannut?" kysyi hän
hymyillen. "Surmannutko?... Kuinka voit sitä kysyä?"

"Missä silmänne sitten olivat, hyvä neiti, kun ette nähnyt, että
kirveeni oli kohollaan hänen päänsä yli?"

Tähän kysymykseen ei olisi ollut helppo vastata, mutta Ingeborg pääsi
siitä, sillä ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi muuan varsin
vähäpätöisen näköinen mies. Hänen yllään oli avara matkaviitta ja
päässään leveälierinen hattu, molemmat sitä mallia ja väriä, jota
tuomioherrat siihen aikaan käyttivät. Hänen kasvonsa olivat lempeät ja
vakavat ja niitä valaisi viisas silmäpari.

Hän tuli miehen juuri lausuessa viimeisiä sanojaan, ja tavallinen
tervehdys kuoli silloin hänen huulilleen ja hän katsahti äkkiä ympäri
huoneen, joka nyt oli kokonaan valaistu.

"Jumala paratkoon, hyvä ystävä, luulin rauhan majaan astuvani ja
saankin samassa kuulla sanoja, joita rosvo kyllä voi lausua, mutta ei
rehellinen talonpoika!" virkkoi matkustaja jääden ovelle seisomaan.

"Monipa kulkee tänä yönä Vårdsätran metsän halki, huomaan", vastasi
puhuteltu, "koska tekin, hurskas herra, siellä matkustatte... Ellen
väärin näe, olette herra Eerik Olavinpoika?"

"Hyvä, hyvä, olet oikeassa, olen kaniikki Eerik Olavinpoika ja matkalla
olen Godtsundaan, jonne luulin saavani opasta... Mutta tänne näyttää
hyvä Jumala itse ohjanneen askeleeni, koska..."

"Niin, kuten sanotte, arvoisa herra!... Pyhä Eerik-kuningas ei olisi
voinut sopivammin tuoda teitä hänen luokseen, kuin olette nyt itse
tullut. Tämä ritari... te tunnette hänet erittäin hyvin, hän on herra
Steen Sture!..."

Tuomioherra viskasi viitan ja hatun pois ja riensi ritarin vuoteen
ääreen, alkaen heti tarkasti tutkia häntä. Mies kertoi hänelle silloin
samaa kuin Ingeborgillekin, joka kertomus oli muuten melkein yhtäpitävä
totuuden kanssa.

"Hetkemme ovat kalliit, hyvä mies", sanoi Erik Olavinpoika nousten
seisoalleen, "ne ovat kalliit...! Nyt täytyy heti viedä kaupunkiin
sana... Odotan täällä, kunnes palaat, ellei toista sananviejää saavu,
mutta niin uljaan ritarin tähden uhrannee joka Ruotsin mies kernaasti
yhden yön..."

Synkkä mies heitti epäluuloisen katseen pieneen tuomioherraan.

"Luulen sentään", sanoi hän, "että te teette vaaran suuremmaksi kuin se
onkaan!"

"Herramme kalliin veren nimessä!" huudahti kaniikki silloin sangen
tulisesti, "sanon sinulle, ettei ole hetkeäkään hukattavana...!"

Hän antoi sitten miehelle lähempiä ohjeita, mihin hän saisi kääntyä
Upsalassa saadakseen, mitä tarvittiin. Silloin tämä päätti lähteä.
Mutta päästyään paraiksi ulos riensi hän sukkelaan tuvan katolle ja
katseli luukusta sisään.

Kun tuvassa oli kaikki rauhallista, niin hän juoksi jättiläisaskelin
rantaan, jossa vene oli. Tämä oli sillä välin siirtynyt paikaltaan,
niin että kesti kotvasen, ennenkuin hän sen löysi. Mutta venemies oli
siellä yhä odottamassa. Hän sai nyt toimekseen kaniikin antaman asian,
ja vene rupesi heti kiitämään virtaa ylöspäin.

Murhaaja taasen kiiruhti samaa tietä takaisin, mutta kulki nyt niin
hiljaa, ettei pieninkään ääni ilmoittanut hänen tuloaan tuvassa
olijoille. Taaskin hän tirkisteli kattoluukusta tupaan.

Mitä hän nyt siellä näki, saattoi hänet päättämään pysyä paikallaan,
kunnes se puhe oli loppunut, jota hän nyt sieltä kuuli.

Ingeborg makasi kaniikin edessä ojentaen rukoillen käsiään häntä
kohden, ja tämä istui kuunnellen tarkkaavaisesti neidon sanoja. Se ei
ollutkaan mitään vähempää kuin täysi selonteko eilispäivän
tapahtumista, aina siitä hetkestä asti, jona Ingeborg istuutui
hiekkaharjulle Upsalan edustalla.

Koko heidän rikollinen suunnitelmansa oli siis täydellisesti tunnettu.
Murhaaja kiristeli hampaitaan vihasta ja kiukusta, mutta jäi vielä
tuvan katolle. Vielä oli paljon tärkeätä kuultavaa hänelle.

Kaniikki ja neito neuvottelivat, kuinka pelastaisivat haavoitetun
ritarin tuon julman konnan käsistä ja kuinka voisivat häntä parhaiten
rangaista. Tässä ei siis ollut kysymys vaan siitä, kuinka hän saisi
tarkoin mietityn tuumansa täytetyksi, vaan siitä suorastaan, kuinka hän
voisi itse pelastaa nahkansa. Kaniikki päätti lähteä seuraavana päivänä
itse kaupunkiin saatuaan ensiksi ritarin hyvin hoidetuksi. Siellä hän
ilmoittaisi kaikki tyyni Niilo Sturelle, ja tulisi sitten tarpeeksi
paljon väen kera heti tänne takaisin ottamaan pahantekijän kiinni ja
viemään Steen-herran ja Ingeborgin muassaan kaupunkiin takaisin.

He raukat eivät aavistaneet, että heidän joka sanansa oli myöskin
sanana heidän omassa kuolemantuomiossaan. Mutta tuomari, murhaaja oli
viekas mies. Hän olisi voinut mennä tupaan ja lähettää kirveellään
heidät toisen toisensa perään ijankaikkisuuteen; mutta niin hän ei
tehnyt. Hän tahtoi asettaa tämänkin teon itselleen niin edulliseen
valoon kuin mahdollista, syystä että hän joko oli luonnostaan laskeva
ja varovainen tahi että häneen oli lapsuudestaan juurtunut käsitys
siitä, kuinka vaarallista oli satuttaa kättänsä niin korkeaan herraan
kuin tuomiokapitulin jäseneen, varsinkin kun tämä kuului vielä itse
arkkipiispan tuomiokirkkoon.

Hän teki äkkiä päätöksensä, tapa vaan, miten sen täytäntöön panisi, oli
hänelle vielä hämäränä, kun hän laskeusi katolta maahan ja astui
tupaan.

"Ei ollut helppoa saada viestiä kaupunkiin tänä yönä", sanoi hän,
"mutta sain kuitenkin, ja luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin mies on
takaisin, muassaan kaikki, mitä pyysitte ritarin virkistämiseksi."

"Olisi kuitenkin ollut varminta, että olisit itse lähtenyt!" vastasi
kaniikki.

"Luulin kuitenkin", vastasi Sigge viekkaasti hymyillen, "tapaavani
venemiehen, joka toi teidät tänne, kunnioitettava herra..."

"Ei, ei", keskeytti kaniikki ajattelematta, minkä varomattomuuden siinä
teki, "minun venemieheni sousi heti järvelle takaisin, josta viimeksi
tulen."

"Niin pelottomaksi en suinkaan luullut teitä, herra Eerik", virkkoi
Sigge nauraen.

"Pelottomaksi...? Sen, joka Jumalaan luottaa, ei tarvitse mitään
pelätä, hyvä mies!" selitti kaniikki.

Nyt tuli hiljaisuus ja yön hetket kuluivat, mutta aamupuoleen päivän
sarastaessa meni Sigge pihalle katsomaan, eikö sanantuojaa jo ruvennut
kuulumaan. Kaniikki ja Ingeborg hoitivat haavoitettua, joka vääntelihe
kovissa tuskissa vuoteellaan. Hetkisen kuluttua tuli Sigge taas.
Sanantuojaa ei vielä näkynyt, mikä olikin varsin luonnollista, arveli
kaniikki, sillä oudon miehen ei ollut tietenkään helppo löytää
kysyttävää luostariveljeä, jolla aina oli aikaa valmistaa tähän
tarvittavia laastaria ja voiteita, sillä Tukholmassahan täytyi nyt olla
tavaton sekasorto vallalla.

Sigge meni toistamiseen ulos ja kohtasi viestin, jonka oli lähettänyt
kaupunkiin. Se oli hyvin toimittanut asian. Sigge sai kaniikille
vietäväksi paksun laukun, täynnä kaikenlaista tavaraa. Mutta hän viipyi
vielä antaen venemiehelle eräitä käskyjä. Illan tullen pitäisi hänen
odottaa veneineen samassa paikassa, mutta hän ei saisi millään ehdolla
eikä millään syyllä ottaa soutaakseen ketään kaupunkiin päin.

Hän saisi viedä heitä vaan vastaiselle rannalle. Vaikka Sigge itsekin
käskisi hänen soutaa kaupunkiin, ei hän saisi sitä tehdä. Päivä tuli ja
aurinko nousi yhä korkeammalle taivaalle. Mutta ritari tarvitsi mitä
tarkinta hoitoa, eikä hurskas kaniikki tahtonut tehdä työtään
puolinaiseksi. Hän rakasti sitä paitsi suuresti tätä ritaria, joka oli
uhrannut henkensä ja verensä Ruotsinmaan edestä, ja hän piti ihanimpana
velvollisuutenaan tehdä mitä voi ja mihin Herra hänelle voimaa soi.
Joku muu olisi kenties taiteenmukaisemmin pannut laastarilaput ja
voiteet haavoille, mutta varmaan ei kukaan ollut hellyydessä ja
rakkaudessa tätä miestä ja hänen satunnaista auttajatartaan etevämpi.

Aamupäivää oli jo paljon kulunut, ennenkuin Eerik-herra voi ajatella
sairaan jättämistä, ja Ingeborgin pyynnöstä päätti hän viipyä vielä
moniaita tunteja nähdäkseen niiden mainioiden yrttien vaikutusta,
joiden voimia hän tässä käytti. Sigge ryhtyi hankkimaan soutajia
suuremmalla innolla kuin kaniikki ja Ingeborg voivat odottaakaan. Hän
oli kauan poissa, mutta tullessaan taas tupaan sanoi hän, ettei ollut
saanut niitä toimitetuksi, ruokaa hänellä vaan oli mukanaan, ja sitä
hänen ylhäiset vieraansa kaiketi tarvitsivatkin.

Tuli iltapäivä, ja vihdoinkin oli taas käsissä hetki, jolloin ritaria
oli hoidettava. Tämä makasi alinomaisessa horrostilassa. Eerik-herra
nyökkäsi silloin merkitsevästi Ingeborgille ja kääntyi samassa Siggeen
sanoen:

"Tässä tarvitaan vielä voimallisempia yrttejä... minun pitää nyt lähteä
kaupunkiin, lähdenkö jalkaisin..."

"Ette kuitenkaan voi sitä tehdä, hurskas herra...! Olkaa vielä kotvasen
aika kärsivällinen, niin luulen, että soutajia kyllä saamme, ja ellei
muuten, niin minä lähden itse soutamaan teitä virtaa ylöspäin."

Mutta rehellinen kaniikki pysyi päätöksessään, ja silloin tarjousi
Sigge toistamiseen mennäkseen rannalle soutajaa etsimään, sillä hänellä
ei muka ollut sydäntä nähdä niin hurskaan herran kulkevan jalan pitkin
metsän raivaamattomia, koleita polkuja. Ellei kaniikki olisi ollut
ritarin vuoksi niin levoton olisi hän tuskin antanut tuon vaarallisen
miehen itseensä vaikuttaa. Ne voimakkaammat yrtit, joista hän puhui
olivat sen laatuisia, ettei niitä voinut käyttää, ellei ritarin tila
parantunut, sen hän hyvin tiesi, ja sitä nähdäkseen päättikin hän vielä
viipyä.

Ingeborg istui kuivin silmin ritarin vieressä. Koko hänen sielunsa oli
kuin häneen sulautunut. Hän ei voinut ajatella mitäkään muuta tässä
maailmassa. Kaniikin kasvoinilme oli, tämän pannessa uusia siteitä,
paremmin kuin sanat ilmaissut neidolle, että hän istui kuoleman
porttien ääressä.

Sigge tuli taas, mutta ilta oli niin kulunut, ettei enää voinut
mitenkään ehtiä kaupunkiin päiväiseen aikaan.

"Nyt on rannassa vene!" sanoi hän.

"Hyvä, hyvä!" lausui kaniikki osoittamatta erinomaisempaa
tyytyväisyyttä tai kiirettä, vaikka hän olikin saanut odottaa kauemmin
kuin Siggekään piti tarkoitustaan varten tarpeellisena.

"Olette siis tottunut odotukseenne", lisäsi hän, "ja sepä hyvä, sillä
vaikka rannassa on vene, ei siellä soutajaa näy!"

"Hyvä, hyvä!" vastasi kaniikki.

Hän astui sairaan ääreen, kumartui hänen ylitseen, kuunteli hänen
hengitystään, tutki hänen valtasuontaan ja vaipui syviin mietteisiin.
Ingeborg katsoi häneen levottomasti, ja Sigge seisoi perällä pistäen
lyhyen miekan nahkavyöhönsä.

"Ingeborg!" kuiskasi ritari hyvin hiljaa.

Heikko, melkein huomaamaton hymy ilmestyi kaniikin huulille. Hän laski
kätensä siunaten Ingeborgin pään päälle, nyökkäsi hyvästiksi ja kääntyi
ovelle.

Siellä seisoi Sigge pidellen hänen viittaansa ja hattuansa.
Pukeuduttuaan tarpeellisiin tamineihin avasi kaniikki oven ja astui
ulos, heittäen vielä viimeisen tutkivan silmäyksen jääneihin.

Metsään tultua astui Sigge edellä, ja aivan hänen jälessään tuli
kaniikki kiirehtäen hänen askeliaan, vaikka hänen raskas hengityksensä
ilmaisi, ettei jalan kulkeminen ollut hänelle helppoa. Rantaan tultuaan
huomasivatkin he siellä todella veneen, jonka perässä soutaja istui
rauhallisena ja liikkumatonna. Kaniikki päästi ihan ilon huudahduksen
ja kysyi heti mieheltä, ottaisiko hän viedäkseen hänet kaupunkiin.

"En!" vastasi mies.

Mikään ei tehonnut mieheen; vieläpä karkealuontoinen käskykin, jonka
Sigge antoi, oli aivan tepsimätön. Mies oli muka saanut isännältään
käskyn jäädä rantaan odottamaan ja sen hän tekeekin.

"Noh!" sanoi Eerik-herra silloin lopuksi, "sitten saanen mennä jalan."

"Silloin minä tiedän paremman neuvon!" sanoi Sigge. Kun kaniikki kysyi,
mikä se oli, sanoi hän: "Tuolla Fyrisjoen toisella puolen noin pari
kivenheittoa rannalta on eräs mies, joka varmaan tulee viemään teitä
veneellä kaupunkiin."

Hiukan mietittyään katsoi kaniikki tämän neuvon hyväksi, ja kun ei
venemies evännyt kulettaa häntä toiselle rannalle, astui hän veneeseen,
joka läksi heti rannasta. Sigge jäi maalle katsomaan, että kaikki kävi
kuten pitikin. Kaniikki kiipesi hetkisen kuluttua vastaista rantatörmää
ylös, ja vene liukui virran yli takaisin. Kun se oli tullut entiselle
paikalleen, meni Sigge sen kokkaan, ikäänkuin jotakin sanoakseen
venemiehelle. Kaniikki kääntyi samassa ja näki sen, mutta ei näyttänyt
panevan sitä merkille, vaan meni metsikköön toisella rannalla.

"Täällä on huuhkajia puissa!" kuiskasi mies.

Sigge ei puhunut mitään, mutta hänen viekkaat silmänsä tirkistivät
puhujaan kehottaen häntä selvemmin puhumaan, minkä tämä tekikin.

"Eräs Niilo Sturen miehistä kulki iltapäivällä tästä ratsastaen ja
kyseli Steen-herraa!"

"Mitä vastasit hänelle...?"

"Että kaksi miestä vei hänet myöhään eilen illalla Flottsundiin, ja
sillä tiedolla mies lähti... Mutta luulen, ettei hän ole täältä
kaukana!"

Sigge mietti vähän. Sitten hän lausui:

"Sukkelaan tupaan ja pidä visusti silmällä siellä olevia!"

Venemies, joka näytti olevan valmis tottelemaan kaikkia Siggen käskyjä,
riensi heti veneestään ja katosi rannalle, Siggen astuessa veneeseen ja
tarttuessa sen airoihin.

Muutamilla reippailla vedoilla oli hän toisella rannalla. Nopeasti hän
sitoi siellä veneen kiinni, ja kiipesi sitten uskomattoman sukkelaan ja
notkeasti rantatörmälle ja katosi hänkin metsikköön.

Jokseenkin lähellä edessään kuuli hän kaniikin astuvan. Sigge teki
mutkan päästäkseen hänen edelleen ja paljasti lyhyen miekkansa
ollakseen verityöhönsä valmis. Mutta silloin tuli hän muutamaan
avoimeen, mättäiseen hakaan, jonka toiselta puolen näkyi eräs
ratsastaja liikkuvan mäntymetsän viertä. Laskeva aurinko paistoi hänen
kiiltävälle rautahatulleen, joka välkkyi siitä tulipunaisena.

Valju murhamies seisahtui kuin salaman lyömänä. Hän ei voinut kääntää
katsettaan tuosta loistavasta pisteestä. Oli hänen onnensa, että
muutamat katajapensaat suojasivat häntä; muuten olisi hänen käytöksensä
ehdottomasti herättänyt ratsumiehessä kummastusta. Rääkkyvä korppi,
joka lensi Siggen pään yli, herätti hänet horroksestaan ja sai hänet
kiireesti jättämään vaarallisen ha'an ja pujahtamaan metsään.

Brodde siinä ratsasti mäen syrjässä. Sigge tunsi hänet mainiosti, ja
hän joutui melkein houreenkaltaiseen jännitykseen ajatellessaan, että
taaskin joutuisi tuon miehen kanssa tappiolle. Viimeinenkin epäilys,
jos sitä enää olikaan, katosi hänestä. Hän riensi kaksinkertaisin
voimin eteenpäin.

Siten pääsi hän pian kaniikin rinnalle. Tämä oli saapunut erääseen
paikkaan, johon oli vettä kokoontunut hyvänlaiseksi allikoksi. Hän oli
turhaan yrittänyt käydä sen ympäri, ja nyt hän koetti hyppiä suoraan
sen yli kiveltä kivelle. Siggen kiivas juoksu kuusten ja mäntyjen
välitse synnytti jonkinlaista melua, mikä saattoi hänen katsomaan ylös.
Hän säikähti suuresti havaittuaan miehen, vaikka hän aluksi petti
itseään sillä luulolla, että mies voisi auttaa häntä.

"Rakas!" sanoi hän, "tuletpa kuin Herran lähettämänä!... autappa minua
yli!"

"Ja palasen tuollekin puolen!" kähisi Sigge iskien mitään pahaa
aavistamatonta kaniikkia kylkeen.

Tämä huudahti ja vaipui mättäälle. Vielä kerran nosti murhaaja
miekkansa täyttääkseen tekonsa, mutta samassa kuului ilmasta suhina
ihan hänen takaansa, muuan kuusenlatva lennähti hänen hartiotaan vasten
ja lyhyt sotatappara, joita ratsumiehetkin väliin pitivät vyössään,
lensi aivan hänen päänsä yli, vieden hänen päähineensä. Jos Sigge olisi
pitänyt päätään pariakin tuumaa korkeammalla, niin olisi hänen viime
hetkensä ollut ehdottomasti käsissä. Kirves putosi lammikkoon hänen
eteensä räiskyttäen lokaa ja mutaa sekä hänen että kaniikin yli.

Korppi, jonka vaakkuminen herätti murhaajan siitä horroksesta, johon
ratsastajan näkeminen hänet pani, oli herättänyt tämänkin huomiota, ja
niin sukkelaan kuin Sigge koettikin piiloutua, ei se sittenkään
onnistunut. Hänen nopea pakonsa päinvastoin juuri herätti Brodden
epäluuloja ja sai hänet viipymättä tekemään päätöksensä.

Hän oli veranleikkaajan kertomuksen nojalla kierrellyt koko päivän
seudulla Svante-herraa etsimässä, saamatta pienintäkään varmistumista
siihen, mitä tuo suuresti epäiltävä Lukas-mestari oli kertonut. Tosin
oli Flottsundinkin venemies puhunut samaa, että ritari oli nimittäin
viety siitä yli ja kuletettu sisämaahan päin, mutta tuli hän mihin
taloon tahansa, niin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt häntä. Brodde
katsoi vihdoin etsimisen turhaksi ja päätti kääntyä takaisin täysin
vakuutettuna siitä, että haavoitettu ritari oli viety joko meritietä
pois, tahi että veranleikkaaja oli tahallaan pettänyt Niilo-herraa ja
häntä.

Näitä miettiessään äkkäsi hän korpin, ja hänen terävä silmänsä huomasi
heti tuon tumman varjon kentän toisella puolen. Hän kannusti hevostaan
ja ajoi hurjassa laukassa kentän yli. Metsikössä estivät tiheät pensaat
ja oksat jonkunverran hänen kulkuaan, mutta hän tuli sentään siksi
ajoissa perille, että ehti nähdä murhaajan tumman säilän välähtävän
ilta-auringon hohteessa ja myöskin kaniikin kaatuvan mättäälle.

Silloin sieppasi hän nopeasti kirveen vyöstään ja heitti sen
voimakkaasti murhaajaa kohden. Samassa oli hän itsekin perillä.

Murhaaja kääntyi äkkiä ympäri, mutta hänen kasvonsa olivat ihan mudan
peitossa, niin ettei häntä voinut tuntea, eikä hän antanut
viholliselleen aikaa kysellä tai hyökätä, vaan pakeni hämmästyttävän
nopeasti metsään.

Brodde huomasi heti mahdottomaksi ajaa häntä takaa, jos kerran mieli
pelastaa haavoitetun, joka oli vyörähtänyt alas pehmeältä, liukkaalta
mättäältä ja värjäsi nyt verellään lammikon vettä. Hän nousi senvuoksi
alas ratsultaan ja astui onnettoman ääreen, jonka hän nosti
huolellisesti lätäköstä kuivalle maalle.

Varovasti avasi hän haavoitetun avaran matkaviitan tutkiakseen haavaa,
mutta otettuaan hänen päästään pois hänen vesimärän hattunsa, jonka
leveät lierit olivat kokonaan peittäneet hänen kasvojaan, löi hän
hämmästyksestä käsiään yhteen, ja pieni ilonsäkene välähti hänen vihaa
ja surua osoittavista kasvoista.

Hän tunsi heti uljaan Eerik Olavinpojan, joka oli kerran pelastanut
hänet kauheasta vankeudesta -- josta hän ei milloinkaan olisi elävänä
päässyt ilman hänen avuttaan. Hänen mieleensä kuvastui täydessä
elävyydessään se hetki, jona sieluntuskat ja muut suuret kärsimykset
äkkiä muuttuivat valoksi ja vapaudeksi, ja kesken suurta harmiaan
siitä, että katala murhaaja oli karttanut koston, tunsi hän sydämessään
ihanaa kiitollisuutta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä kohtaan, jotka olivat
johtaneet hänen askeleensa hänen jalon pelastajansa luokse.

Kahdistetulla innolla rupesi hän nyt häntä hoitamaan. Hän koki
parhaansa mukaan sitoa ammottavan haavan ja ehkäistä verenvuotoa.
Sitten hän nosti yhä vielä tiedottoman kaniikin syliinsä ja kantoi
häntä rantaa kohden, jossa toivoi pian löytävänsä Flottsundin
lauttauspaikan, jonka tiesi olevan lähistöllä. Hevostaan talutti hän
suitsista perässään.

       *       *       *       *       *

Ruumiiltaan väsyneenä ja uupuneena sekä mitä tuskallisimman
levottomuuden rasittamana istui Ingeborg Steen Sturen vieressä
Vårdsätrametsän tuvassa. Hän ei huomannut, kuinka ruumiin voimat
ikäänkuin pisaroittain haihtuivat, samalla kuin sielu ylen
jännittyneenä taisteli epätoivoista taistelua estääkseen raukeavaa
toivoa katoomasta.

Hurskas kaniikki oli ollut kovin huolestuneen näköinen katsoessaan ja
tarkastaessaan hänen lemmittynsä haavoja, ja hänen jäähyväiskatseessaan
oli Ingeborg huomannut toivotonta tuskaa, vaikka tuo jalo mies
koettikin antaa hänelle rohkeutta ja luottamusta. Sepä juuri
katkaisikin kuin kirveen iskulla hänen toiveittensa haahdesta viimeisen
ankkuriketjun. Häneltä meni toivo.

Hänen ajatuksensa harhailivat avuttomina onnettomuuksien myrskyssä. Yön
pimeys ympäröi hänet, hänen korvansa humisivat, hänen ruumistaan
värisytti jäinen kylmyys, ja hän vaipui uinailevaan tilaan. Hänen
henkensä levitti utuiset siipensä antaen hänen ajatella ja puhua, nähdä
ja toimia, mutta kaikki tämä tapahtui kuin unessa.

Hän istui pitäen ritarin kättä omassaan, ja hänen puoleksi sulkeutuneet
silmänsä katselivat sairaan uljasta päätä.

Tämä lausui kuiskaten neidon nimeä, ja hänen äänensä näytti ehtivän
tämän sieluun, sillä hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy.

Mistähän saapi sielu tuon ihmetyttävän taidon loihtia kesken suurinten
kipujen, kesken tukahuttavain tuskien taivaallisen onnen ja ylevimmän
kauneuden kuvia? Onkohan se vaan tehotonten haaveitten leikkiä vai onko
se heikkoa kajastusta siitä kalkista, jonka enkeli toi lohdutukseksi
Getsemaneen?

Neidon sieluun ilmestyi äkkiä valo, ikäänkuin päivän ensimmäinen säde
mustan yön perästä. Hän näki vihannan niityn reunalla ritarinsa
seisovan nuoruutensa täydessä kukoistuksessa ja viittaavan hänelle ja
kuiskaavan hymyhuulin hänen nimeään.

"Täällä ovat häämme!" luuli neito kuulevansa hänen lausuvan, ja
kesäinen tuuli hengähteli kukkain yli, ja meren kirkkaat aaltoset
valuivat hiljalleen rantaan, ja kaikki oli hymyilevää, kaikki oli suloa
täynnä.

Hän muisti tällä hetkellä kaikki ne kerrat, jotka kohtalo oli heidän
suonut toisiaan kohdata, kaikki ne sanat, joita he olivat keskenään
vaihettaneet. Tämä kaikki sekä muisto neitseellisen sydämensä surusta,
kun luuli työntäneensä onnen luotaan, ja nyt taasen varma tietoisuus
siitä, että oli sen uudestaan saavuttanut -- se vuodatti nyt hänen
sieluunsa sanomattoman onnen tunteen. Mutta se kieli, jonka
väräjämisestä koko tämä ajatuskudos syntyi, oli nyt yksinkertaisena ja
selvänä hänen nähtävissään ja se soi nyt niin täyteläisenä, vaikka ne
näppäykset, jotka sen panivat liikkeesen, seurasivatkin harvaan
toisiaan. Hänen aatoksensa siirtyivät panttileikistä Nyköpingin häissä
Päivänsäde-neitoon, siitä kukan kuvalliseen koristeeseen, joka oli
käynyt hänelle niin kalliiksi, kun hän oli kohdannut ritarin
Vesteråsissa ja kuullut hänen sanovan säilyttävänsä sitä lippaassaan ja
katselevansa sitä ainoastaan sielunsa sunnuntaipäivinä kuin ihmeitä
tekevää pyhäinkuvaa -- nämä ajatukset loihtivat hänen ympärilleen
taikamaailman, kestettyjen kärsimysten palkan.

"Nyt tulee Päivänsäteen koriste kypärini kaunistukseksi!" -- kuuli hän
ritarin lausuvan. Neito kosketti kädellään kaulaansa, ikäänkuin
ottaakseen ketjun, johon kukallinen kultakoriste oli kiinnitetty.

Mutta käsi ei löytänytkään, mitä etsi. Se vaipui hervotonna alas
pysähtyen pienelle helmikoristeiselle laukulle, joka riippui
asepoikamekon alta, ja jossa hän oli kantanut ja yhä kantoi sitä
kaulaketjua, jonka oli löytänyt Tukholman linnan maanalaisesta
vankikopista. Hän oli edellisten päiväin levottomuuden ja sen valtaavan
surun vuoksi, joka syntyi hänessä, kun hän huomasi ritarin todellakin
häntä rakastavan, melkein unhottanut tuon kalliin koristeen, joten se
oli saanut jäädä ensimmäiseen säilypaikkaansa.

Nyt hänen kätensä koski ketjua ja samassa hänen mielialansa hämmeni;
hänen muistinsa riitti ainoastaan siihen, että hän pani tämän ketjun
edellisen sijaan.

Hän nosti taasen vapisevan kätensä ja ripusti Niilo Sturen onnenketjun
Steen Sturen kaulaan.

"Minä annan sinulle pantinlunastajan palkan!" kuiskasi hän painaen
suudelman ritarin kalpeille huulille.

Hänestä tuntui silloin kuin seisoisi Eedenin yrttitarhan portilla,
josta vartioiva enkeli laski välkkyvän miekkansa alas laskien hänet
sisään. Maa, taivas sulivat yhteen, ja hän liiteli keveästi vahvoin
siivin lemmittynsä rinnalla äärettömäin onnen avaruuksien läpi
korkeimman rakkauden istuinta kohti.

"Kuole!" lausui silloin syvä, kumea, soinnuton ääni, ja karkea käsi
tarttui silloin Ingeborgiin temmaten hänet ritarin vierestä keskelle
lattiaa.

Se oli Sigge. Hän syöksyi sisään silmät hurjasti pyörien, kädessään
verinen miekka. Brodden näkeminen oli saattanut hänet raivoon, ja sen
lisäksi oli hän epätietoinen, oliko kaniikin suu ijäksi sulettu, vai
vieläkö hänen sielunsa kerran puhuisi ja syyttäisi.

Oven ulkopuolella oli venemies yhä odottanut uskollisesti. Mutta
hänelle sanaakaan lausumatta, jopa melkein huolimatta katsoakaan, oliko
hän siinä vai ei, riipaisi hän oven auki ja syöksihe tyttöraukan
päälle.

Ingeborg ei näyttänyt uhkaavaa vaaraa tajuavan. Hänen sininen taivaansa
tosin himmeni, hymyilevä saari kukkineen vajosi syvyyteen ja laineet
rupesivat taasen kuohuten loiskimaan, mutta surman sana: kuole, ei
ollut vielä saapunut hänen tajuntaansa. Hän seisoi posket
kalmankalpeina, mutta hänen suunsa hymyili vielä ikäänkuin sanoakseen:
mitäpä huolin maasta ja taivaasta riemuineen, kun minulla on
rakkauteni.

"Sinun pitää kuolla, kurja!" ärjyi miehen raaka ääni, ja murhaaja
pudisti häntä, ikäänkuin siten karkoittaakseen henkeä lähtemään tuosta
hennosta ruumiista.

"Haha-ha! Sinä kavala nainen!" jatkoi hän nauttien saatanallisesta
pilastaan turvattoman kanssa, kuten tiikeri verisen saaliinsa
rääkkäämisestä, "sinä luulit olevasi minua viekkaampi, sinä näljäinen
käärme, mutta minä murskaan sinun pääsi kantapäälläni... Katso, tyttö,
minä olen se arkkipiispan asemies, joka olen vannonut surmaavani Niilo
Sturen...! Nyt sinä pääset edeltä, että hän saisi seuraa!"

Hän heilautti lyhyttä miekkaansa, ja pari veripisaraa tipahti silloin
Ingeborgin kalpeille kasvoille.

"Kas noin, hyvä on", huudahti Sigge silloin, "siinä on pari pisaraa
kuoleman tervehdysmaljasta... Nyt saat tyhjentää sen pohjia myöten!" ja
hän kohotti miekkansa.

Mutta nyt heräsi Ingeborg lumouksestaan, ei kuitenkaan enempää, kuin
että hän näki murhaajan ja kohotetun miekan ja kuuli hirveän äänen
hänelle puhuvan.

Kamalalla sydäntäsärkevällä huudolla vaipui neito hänen jalkainsa
juureen kuin eloton kasa. Tämä ehkäisi murhaajan työn. Hän kumartui
alas laskien kätensä uhrinsa sydämen kohdalle.

Voi, se tykki vielä, mutta sielu vaipui takaisin unelmainsa maailmaan.
Mutta sieltä oli nyt riemu poissa, ainoastaan mustat laineet
kuiskailivat Steen Sturen nimeä ja lauloivat hänen rakkautensa
hautauslaulua.




II.

Käärmekuninkaan kylvös.


Neiti Päivänsäde katselee kuvaansa järvessä ja huokailee levottomissa
aavistuksissa nähdessään kauneutensa. Mutta kuningas lohduttaa häntä
piirtäen ristin hänen oikeaan käteensä oman rakkautensa ja hänen
uskollisuutensa merkiksi. Silloin neito astuu kuninkaan kartanolle ja
kampaa ja solmii tukkaansa kullankeltaista.

Silloin tulee käärmekuningas häntä viettelemään. "Onko sinulla
kultakruunua siihen pantavaksi?" -- kysyy hän, mutta se viettelys ei
mitään vaikuta. Hän antoi neidolle silloin taikajuoman; neitonen
silloin kalpeeksi ja mustaksi käy, ja siitä päivästä ei häntä enää näy.
Mutta käärmekuningas tiesi, mihin hänet oli haudattu, ja kaivoi hänet
haudasta ja vei hänet maahansa ja antoi hänelle taikajuomia monta, että
hän heräsi ja virkosi taasen kauniiksi ja hyväksi neitoseksi.

Neidon kotimaahan tuli suuri suru, ja kuningas, neidon mies pukeusi
pyhiinvaeltajapukuun ja ratsasti käärmekuninkaan kaupunkiin. Siellä hän
näki Päivänsäteen, mutta hänellä oli hansikas kädessä, kun hän tarjoili
viiniä käärmekuninkaan linnassa. Silloin löi valepukuun puettu kuningas
hansikkaansa pöytään ja puhui rohkeita sanoja ja vaati, että Päivänsäde
tarjoisi viiniä paljain käsin.

    Käärmekuningas hansikkaan pöytähän lyö:
    "Tuo röyhkeä liian on vaeltajan työ!"

    "Jos röyhkeä tämä on vaeltajan työ,
    Niin röyhkeempi katkaista nukkuvan yö!"

Päivänsäde paljastaa silloin kätensä ja siitä taika raukesi.
Pyhiinvaeltajaksi puettu kuningas nostaa hänet ratsulleen ja vie hänet
kotiin maahansa takaisin.

Tämä on niiden laulujen pääsisältö, jotka kertovat Päivänsäde-neidosta,
ja Ingeborgille tämä laulu laulettiin tavalla, jota hän ei suinkaan
aavistanut määrätessään sen Steen Sturelle ehdoksi, kun tämä halusi
kantaa hänen värejään ja tulla hänen ritarikseen. Hän olikin jo neidon
sydämen ritarina, ja hänen värejään ritari jo kantoikin taistelussa, --
niitä värejä nimittäin, jotka hänellä oli Päivänsäde-neitona ollessaan.

Velhokuninkaan lailla oli Sigge kaivanut hänet mustasta mullasta,
sillä hänen kauttaan neito tuli varmuuteen rakkaudestaan; mutta
käärmekuninkaan lailla antoi Sigge hänelle myöskin sen taikajuoman,
joka sammutti hänen tietoisuutensa sekä rakkaudestaan että tuskastaan.

Neidon vaipuessa hänen eteensä, tunnusteli Sigge, kuten jo tiedämme,
neidon sydäntä ja suuntasi voimakkaan iskun häneen tehdäkseen
kerrassaan lopun tästä vaarallisesta todistajasta. Mutta venemies,
jolta hetken jännitys ei ollut niin vienyt kaikkea järkeä päästä,
muisti yhtämyötään asemiestä, joka oli kysellyt Steen-herraa. Hän astui
senvuoksi lähemmäksi ja tarttui Siggen käteen.

"Vihollisen asemies tulee tänne yhtä varmaan kuin hän oli Flottsundissa
eilen!" sanoi hän.

Sigge ei näyttänyt aluksi kuulevan varoitusta, mutta kun se
toistettiin, nousi hän ylös sivellen kädellään partaansa. "Luulen, että
paholainen ajaa sitä asemiestä!" ärjäsi hän lopuksi.

Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi senverran, että voi käsittää tilansa ja
punnita, eikö neidon surmaaminen sittenkin tuottaisi suurempaa vaaraa
hänelle itselleen kuin hänen tieltä toimittamisensa jollakin muulla
keinolla. Ja tämä ajatus selvisi hänelle pian vakaumukseksi, joka tuli
tavallaan Ingeborgin pelastukseksi, sikäli nimittäin, että hänen
surmaamisensa siirrettiin tuonnemmaksi. Mutta missä häntä voisi
säilyttää, ettei hänestä olisi mitään vaaraa? Hänen ajatuksensa etsivät
tähän vastausta ja löysivätkin sen pian.

"Nyt sinä olit Siggeä viisaampi", sanoi hän, "ja sinä saat vielä tänä
yönä viedä neidon Salestaan, herra David Pentinpojan luokse."

Venemies nyökkäsi myöntyen ja Sigge lisäsi:

"Sano hänelle minun puolestani, että hän säilyttäköön hyvin tätä
vankia, sillä siitä voimme kenties saada enemmän hyötyä, kuin hän
luuleekaan, sekä hänelle että hänen veljelleen, arkkipiispalle."

Ja venemies nosti tyttöraukan lattialta ja kantoi hänet tuvasta.

Sigge jäi yksin ajatuksineen sairaan ritarin ääreen. Kun hän oli kerran
saanut mielenmalttinsa takaisin, kulkivat hänen ajatuksensa tyynemmin,
ja hänen katseensa selveni, kuta tarkemmin hän ajatteli ja muisteli,
mitä vaaroja oli osannut välttää ja mitä hänellä vielä oli vältettävänä
tarkoituksensa saavuttamiseksi.

Sen hän oli kylläkin korkealle asettanut; -- hän tahtoi päästä
kartanonomistajaksi ja saada vielä lisäksi aateliskirjan ja kilven
valtakunnanhoitajalta, arkkipiispa Jöns Pentinpojalta. Nykyaikaisella
yhdenarvoisuuden tavottelulla on oma historiansa. Oli aika, jolloin
sitä ei ollut, koska silloin oli olemassa tasa-arvoisuus. Niin oli
laita yhteiskuntalaitoksemme syntyessä. Silloin oli kukin mies
puolestaan, persoonallinen voima ja kunto yksin määräsivät miehen
arvon. Tulivat sitten uudet ajat ja uudet tavat. Silloin kohosi
yleisestä tasa-arvoisuudesta luokka rikkaita ja mahtavia sukuja. Aluksi
niitä tosin pidettiin vaan samasta, yhteisestä rungosta puhjenneina
korukukkina, jonka vuoksi muut niitä ylistivät runoissa ja lauluissa.
Mutta vihdoin he unhottivat juurensa ja uivat pinnalla, kunnes
asettuivat paljon yli muun kansan ja heitä jyrkästi vastaan. Sisäinen
näkymätön side oli katkaistu, ja suurten ja pienten, rikkaitten ja
köyhäin, herrain ja talonpoikain välille syntyi juopa.

Mutta samassa syntyi näissä heikommissa halu kohota ja tulla mahtavien
veroiseksi. Yhdenarvoisuuden tavottelu ei siis kuulu meidän ajallemme
yksistään. Se on ollut aina olemassa, missä eriarvoisuutta on ollut
olemassa. Se on sen halun ilmaus, joka löytyy joka ihmisrinnassa:
paremmaksi pääsemisen halu. Tätä halua voi kuten jokaista
ihmispyrkimystä tyydyttää kahta tietä, joko hyvällä tai pahalla.
Jälkimmäinen näyttää tarkoitusperän helpoksi ja pian saavutetuksi,
edellisen avulla sinne on matka toivottoman pitkä ja vaivaloinen.

Useimmat kulkevat sitä tietä, mikä on luonnollistakin, koska vaan
harvat osaavat eroittaa näennäisen todellisesta. He luulevat, että
tasa-arvoisuus on sillä saavutettu, että voi elää ulkonaisesti yhtä
komeasti kuin rikkaat, he luulevat, että tasa-arvoisuus on pelkästään
ulkonaista, vaikka se todellisuudessa on sisäistä laatua. Henkiseen
etevämmyyteen on pyrittävä, ei ulkonaiseen.

Tätä ylhäisten ja suurten veroiseksi pyrkimistä on, kuten sanoimme,
ollut kaikkina aikoina olemassa, mutta se on ollut erilainen eri
aikakautten luonteen mukaan. Se on tullut näkyviin pää-asiallisesti
taistelujen ja riitojen aikoina, jolloin linnain voudeiksi usein
pantiin alhaissyntyisiä, kunnialtaan epäiltäviä miehiä. Kun he täten
saivat täyttää kuninkaan käskyjä kansan kesken, niin voi saman kunnian
himo syntyä pian joka huovissa, olkoon hän sitten herraansa seuraava
palvelija tahi sodassa kelvollinen taistelija. Ja harvat heistä
jaksoivat vastustaa onnen houkutusta, jos se viittasi heille lyhyttä ja
hymyilevää tietä korkeammalle. Keinon monet unhottivat tarkoituksen
tähden, varsinkin jos olivat sellaisen herran palveluksessa, joka aina
oli kaikissa toimissaan osoittanut tunteettomuuttaan todellisen kunnian
vaatimuksille.

Senkaltaisia olivat Oxenstjernain herrat näinä aikoina, ja sitä laatua
oli palvelija Sigge. Hän oli voimakas, uhkarohkea, neuvokas ja
terävä-älyinen ja hän paloi himosta päästäkseen herransa vertaiseksi.
Kädessään hänellä oli arkkipiispan kirjallinen lupaus, ja senvuoksi hän
ei säikkynyt mitään tekoa. Aateliskirjalla, jota hän tavotteli, tahtoi
hän vaientaa kaikki pahan omantunnon äänet. Niilo Sturen henki oli
pääehtona siihen. Tieto siitä, että se jo melkein oli ollut hänen
kädessään, ja kun hän sai sitten äkkiä huomata, että hänen juonensa oli
perinpohjin tunnettu -- niin saattoi se hänet aluksi aivan suunniltaan:
päättämään toimittaa todistajat tieltä pois.

Se oli nyt, kuten hän luuli, onnistunutkin. Molemmat olivat nyt poissa,
vieläpä sillä tavalla, että hän itse voi olla rauhassa. Yksi varjo vaan
tätä tunnetta himmensi, nimittäin Brodden ilmestyminen. Tätä Niilo
Sturen kelpo asemiestä hän pelkäsi, sillä olihan hänellä Siggelle
yksityistäkin kostettavaa petollisen vangitsemisensa tähden Stäken
linnassa. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä, joka nähtävästi oli
lähetetty haavoitettua ritaria etsimään, jättäisi tiedustelunsa
sikseen. Varmaan hän tulisi yhä ponnistelemaan sitä varten, ja
senvuoksi Sigge rupesi nyt miettimään, miten saisi toimitetuksi ritarin
hyvään säilyyn, jossa häh samalla voisi olla houkuttelevana syöttinä
sekä Broddelle että Niilolle.

Mitä hän oikeastaan aikoi Steen Sturella tehdä, lienee kenties vielä
ollut hänelle itselleenkin hämärää. Samassa kuin hänen kirveensä jo oli
koholla ritarin pään yli, juolahti hänen mieleensä se ajatus, että
hänelle ehkä olisi enemmän hyötyä pelastamisesta kuin surmaamisesta. Ja
Steen-ritarin toimittaminen arkkipiispan vangiksikin oli tälle
vallanlisäys, jonka täytyi tuottaa sen tekijälle varmistusta luvattuun
palkintoon. Mutta ritarin täytyi olla elossa, muutenhan vangitseminen
olisi ihka arvoton. Senvuoksi täytyi hänen mihin hintaan tahansa pitää
ritaria salassa, kunnes hänen haavansa parantuisivat, tahi kunnes
mahdollisesti joku uusi seikka muuttaisi hänen päätöksensä.

Mutta aikaa ei ollut hukata. Vainooja voi saapua minä hetkenä tahansa.
Sigge koetti miettiä lymypaikkaa, ja keksikin pian sopivan. Bord-Arnön
ja Oknön eteläpuolella oli pienempi metsää kasvava saari, jossa vieras
kävi harvoin tai ei milloinkaan. Siellä asui turvemökissä hänen vanha
äitinsä, ja tähän piilopaikkaan päätti hän kätkeä saaliinsa. Kenenkään
päähän ei voisi pälkähtää hakea Steen Sturea sieltä, jossa hän varmasti
saisi myöskin kelvollista hoitoa, ja itse hän voisi sillävälin kulkea
herransa käskyillä ja varttoa suunnitelmainsa kypsymistä.

Päästyään tästä seikasta selville, rupesi hän nopeasti nostamaan
ritaria vuoteelta. Erinomaisten ruumiinvoimainsa avulla onnistui hänen
kantaa haavoitettu veneeseen, johon hän asetti ja peitteli hänet
parhaansa mukaan. Sitten hän läksi matkaan ohjaten veneensä Ekoliin
päin. Hän kulki vasenta rantaa pitkin voimakkaasti soutaen eikä
levännyt koko yönä. Aamun valettua pujahti hän erääseen syrjäiseen
soppeen ja meni maihin ruokaa hankkimaan. Pimeän tultua hän taas jatkoi
matkaansa Gåran kautta Piispan Arnöhön. Tämä arkkipiispan linna oli
puolen peninkulmaa koilliseen Ekolsundista, ja hän tunsi sen hyvin sekä
myöskin linnanväen. Sieltä oli hänen helppo saada luotettava sananviejä
David Pentinpojan kartanoon, Ekolsundiin. Sigge oli varovainen sekä
luonnostaan että asiain pakosta, eikä hän suinkaan halunnut ennen
aikaansa ilmaista matkansa tarkoitusta. Arnössä oli hänen arvonsa
sitäpaitsi niin taattu, ettei siellä johtuisi kenenkään mieleen, että
hän hommaisi jotakin, mitä jokainen arkkipiispan väestä ei voisi
kannattaa.

Niinpä kävikin kaikki aivan suotuisasti. Ekolsundista lähetettiin
luotettava palvelija kahdella hevosella Siggen veneelle, jonne ne
saapuivat hämärissä. Kiireimmän kaupassa laadittiin hevospaarit, joille
ritari asetettiin, ja sitten lähdettiin kulkemaan arkkipiispalle
uskollisten seutujen kautta Enköpingin ohi arkkipiispan omistamaa
Husbyn tilaa kohden Svingarnin pitäjään. Siggen aikomus oli kulkea
maata myöten kauemmaksikin, mutta haavoitetun tila pakotti hänet taas
vesitielle. Hän hankki veneen, jolla saapui äitinsä saarelle Oknön
eteläpuolelle kolmantena päivänä siitä kuin oli Vårdsätrasta lähtenyt.

Steen-herralle oli suureksi onneksi päästä tämän eukon luo, sillä
hänellä oli aikalaisekseenkin tavaton yrttitaito. Ritarin tila oli
sangen arveluttava, ja ellei hurskas kaniikki olisi häneen käyttänyt
hyviä lääkkeitään, olisi se jo Vårdsätrametsässä päättynyt kuolemalla.
Mutta se vähä, mikä siellä oli rakettu, hävisi perinpohjin pitkällä
vesi- ja maamatkalla, joten eukko sai melkein alusta alkaa.

Terävin katsein ja taidokkain käsin ryhtyi hän viipymättä toimeen. Hän
pudisti huolestuneena päätänsä, mutta pani heti kattilan tulelle, jolla
keitti virkistävää lientä, ja kaivoi kätköistään uuden laastarin
haavoille.

"Mitä luulet äiti?" kysyi Sigge seuraavana aamuna.

Mutta vanhus ei vastannut tähän kysymykseen. Hän oli kuitenkin vähemmän
huolestuneen näköinen kuin edellisenä iltana. Niin kului päivä ja
taasen yö. Seuraavana aamuna toisti Sigge kysymyksensä.

"Ritarin tointuminen on tärkempi kuin voit ymmärtääkään, äiti", sanoi
hän. "Ja minä aion nyt lähteä hankkimaan tietoja herrastani...
Luuletko, että sairas pääsee vielä päivää näkemään?"

Eukko mietti kauan, ennenkuin vastasi.

"Huonosti hoidettu, huonosti hoidettu!" sanoi hän vihdoin ja katsoi
terävästi ja miettivästi nukkuvaan herraan. Sitten hän meni sairaan
vuoteen ääreen, kuunteli hänen hengitystään ja korjasi muuatta
siteistä.

Hänen synkkä poikansa seisoi vastausta odottain ja katseli myöskin
Steenin kalpeita kasvoja. Silloin huomasi hän jalokiven välkkyvän
nukkuvan leuan alla. Hän astui askeleen lähemmäksi, mutta eukko huomasi
hänen liikkeensä ja pidätti häntä.

"Alallasi, poika!" sanoi hän tuimasti. "Jos tahdot ritarin tointuvan,
niin saat minun sanaani totella."

Se oli kultainen kaulaketju, jota Sigge ei ollut ennen huomannut.
Yöllä, kun hän kantoi ritarin järvelle, oli se solahtanut avatun
ihokkaan alle, ja matkalla ei ollut sattunut mitään aihetta riisua
haavoitettua, mikä olisi saattanut hänen huomaamaan korun. Mutta kun
Sigge pysyi päätöksessään saada vankinsa terveeksi ja kun hän ei mitään
tiennyt tämän korun ominaisuuksista, oli hänen helppo älytä, että hyöty
ritarin pelastamisesta tulisi suuremmaksi, ellei hänen kalleuksistaan
mitään ryöstettäisi; silloinhan hänen hyviin aikomuksiinsa paljon
enemmän luotettaisiin. Sitäpaitsi oli koru hyvässä säilyssä nyt, voihan
Sigge sen aina saada käsiinsä, jos uudet aikeet niin vaativat. Hän
noudatti siis äitinsä tahtoa ja uudisti kysymyksensä.

"Niin luulen", sanoi vanhus, "että ellei odottamatonta tapahdu, on
yrttiliemi pahan voittava!"

"Sitten voin huoletta lähteä täältä?"

Eukko nyökkäsi myöntävästi ja kysyi, kauanko poikansa aikoi viipyä,
vaan tämä ei voinut siihen vastausta antaa. Voi kestää kauankin, mutta
kenties hän palaisi piankin. Hän lähti. Ensiksi hän meni Tukholmaan,
jossa toivoi tapaavansa arkkipiispan. Mutta hän ei päässyt Almarestäkiä
kauemmaksi, ennenkuin tapasi Flottsundin venemiehen, joka kertoi
hänelle arkkipiispan paosta ja Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta
valtakuntaan.

Sigge jäi tyrmistyneenä seisomaan, ja hänen epätietoisuutensa siitä,
mitä nyt olisi tehtävä, lisääntyi yhä, kun hän sai kuulla Salestan
linnan ja sen mukana David Pentinpojan ja samalla tuon valepukuisen
neidon joutuneen Niilo Sturen käsiin. Ja neitohan tiesi hänen
salaisuutensa. Mutta venemiehellä oli vieläkin yksi tieto, joka
kerrassaan masensi hänet. Kaniikki, Eerik Olavinpoika, ei ollutkaan
kuollut, vaan eräs Niilo Sturen miehistä oli hänet pelastanut ja
löytänyt vielä Siggen tuvankin Vårdsätrametsässä.

"Missä se mies nyt on?" kysyi Sigge ensiksi, kun mies oli ehtinyt
päättää kertomuksensa.

"Hän kulkee ympäri näitä seutuja kysellen Steen-herraa!" vastasi mies.

"Kyselköön vaan. Luulen, että hän piankin siihen väsyy...! Mutta
neito...?"

Hän ei lausunut ajatustaan, vaan silitti partaansa, jääden miettivään
asentoon.

"Neito istuu Vesteråsissa Niilo-herran luona", sanoi venemies ja kertoi
vielä, kuinka ritarin asemiehet olivat ajaneet häntä takaa, kunnes
hänet oli vihdoin enemmän kuolleena kuin elävänä viety ritarin luo. "He
sanovat", lisäsi hän, "että se oli joesta noussut vedenhaltija, mutta
minäpä tiedän, mikä hän oli..."

Hän olisi voinut jatkaa vielä kauvankin juttuaan Siggen keskeyttämättä.
Tämän suunnitelmat olivat äskeisten tapausten kautta aivan pois
teloiltaan joutuneet, melkeinpä kokonaan tyhjiksi tehdyt. Ja hän oli
ollut asiansa puolesta niin varma, hänhän oli kuin pitänyt kohtaloaan
omassa kädessään, kaikki oli niin varmaa ja lujaa kuin kovin piikivi.
Mutta nyt oli kaikki mennyttä, kivi oli yhtäkkiä tomuksi rauennut.

Yksi seikka tuli hänelle heti valtaavan kirkkaaksi: oli välttämätöntä
tulla taasen ihan yksinään salaisuuttensa herraksi, ja sitä varten oli
ensiksi neidon elämä sammutettava. Vesteråsiin tuli hänen siis lähteä.
Tänä hetkenä tämä ajatus nieli kaikki muut; hän jätti venemiehen,
kyselemättä häneltä sen enempää ja antamatta hänelle mitään käskyjä.
Hän ei edes puhunut mitään kaniikista ja Broddesta.

Vesteråsissa asui hän enimmäkseen Mustaveljesten luostarissa, jossa oli
munkkina eräs hänen sukulaisensa, joka oli jo monesti häntä auttanut,
viimeksi silloin, kun hän otti David Pentinpojan kanssa edellisenä
jouluna vangiksi Niilo-herran, tämän juodessa jouluoluttaan Svärdsjön
pappilassa.

Tyhjiin raukesivat kuitenkin kaikki hänen yrityksensä päästä lähempään
yhteyteen linnanväen kanssa, vielä vaikeampaa oli tietysti neidon
tapaaminen. Hän kuuli tosin kerrottavan, että hän oli lumottu tyttö,
jonka Niilo-herra oli pelastanut peikon vallasta, mutta että hän oli
vieläkin niin taikojen siteissä, ettei hän voinut puhua, eikä nauraa;
mutta hänen luoksensa pääsy jäi Siggelle mahdottomaksi. Linnan portteja
vartioitiin alinomaa, ja hän tunsi liian hyvin Niilo Sturen miesten
luotettavuuden koettaakseenkaan heitä pettää. Niilo-herra oli tosin
itse Örebrossa, mutta siitä huolimatta oli linna sulettu ja vartioitu,
ikäänkuin hän olisi ollut läsnä.

Niin kului päiviä ja viikkoja. Niilo Sture tuli tuoden herra Eerik
Niilonpojan vankina mukanaan. Hän läksi taas pois vaimoineen ja
lapsineen, Tukholmaan, sanottiin, kuninkaan luo, joka oli nyt saapunut
ja tahtoi palkita uskollista ritaria, ja Sigge istui yhäti sukulaisensa
luona luostarikammiossa, miettien kuinka pääsisi aikomustensa perille.

Hänellä oli hyvää aikaa parsiakseen vanhan verkkonsa tarpeen mukaan ja
solmitakseen ja alkaakseen uudestaan, Hän piti lujasti kiinni siitä
toivosta, että arkkipiispa vielä tulisi takaisin, ja siksi tahtoi hän
saada kudoksensa valmiiksi, niin että hänen tekoaan ylistettäisiin
ympäri maan ja ettei arkkipiispa myöskään voisi kieltää häneltä
luvattua palkintoa. Muutamana päivänä kerrottiin arkkipiispan olleen
matkalla Tanskaan, mutta sitten palanneen ja asettuneen Borgholmin
linnaan. Tämä tieto ei aluksi vaikuttanut Siggeen juuri mitään, mutta
seuraavina päivinä palasi ajatus yhä uudestaan, ja lopuksi hänessä
syntyi päätös itse lähteä Borgholmiin esittämään tuumaansa
arkkipiispalle. Tämän päätöksen syntymiseen vaikuttivat paljon eräät
seikat, jotka tapahtuivat linnassa pian Niilo Sturen Tukholmasta
palaamisen jälkeen.

Eräänä kauniina päivänä tuli Olli Råd aseellisia miehiä mukanaan
linnaan, ja Sigge oli paikallaan vaanimassa tilaisuutta päästäkseen
sisään. Tuo vanha asemies saapui aamupäivällä, mutta vielä lyhyen
päivän päätyttyäkin, kun tulet linnassa sytytettiin, oli hän siellä.
Silloin avattiin portit yhtäkkiä, ja soihtukulkue liikkui linnansillan
yli. Ensiksi tuli kaksi asemiestä, sitten tuli Niilo-herra itse ja Olli
Råd; mutta heidän välissään ratsasti mustalla hevosella eräs kevyt
haamu, joka näytti enemmän henkiolennolta kuin ihmiseltä.

Soihtujen valossa tunsi Sigge heti hänen hienot, kalmankalpeat
kasvonsa. Se oli sama neito, jonka hän tahtoi kaivaa mustaan multaan,
neito, joka ei puhunut eikä nauranut. Sigge tarttui vaistomaisesti
lyhyeen kirveeseensä, joka aina riippui vyössä hänen munkkikaapunsa
alla. Siksi oli hänellä kuitenkin kylmäverisyyttä, että älysi tuiki
mahdottomaksi tässä panna kuolemantuomiota täytäntöön, jos kerran
tahtoi edelleenkin pyrkiä suuruuteen ja kunniaan.

Saatto ratsasti vitkaan sillan yli ja sitten katua pitkin rantaan.
Siellä oli alus, johon Olli Råd katosi neidon ja moniaitten miesten
kera. Laiva nosti heti purjeet ja läksi matkaan, mutta mihin, sitä ei
kukaan tiennyt.

Tämä näky ratkaisi Siggen epäröinnin. Hän ymmärsi hyvin ettei neidosta
ollut mitään vaaraa, niinkauan kuin hän oli puhumatta, nauramatta.
Sigge oli saanut hänet vaikenemaan, vuodattamatta yhtään veripisaraa;
hän oli kuollut olematta kuollut. Tämä raaka mies voi tuskin parempaa
toivoa, ja hän riemuitsi sydämessään neidon lumouksesta. Tätä seikkaa
hänen ei siis nyt tarvinnut pelätä, vaan hän voi vapaasti omistaa
ajatuksensa tärkeämmille tuumilleen, ja siksi hänkin läksi jo
seuraavana päivänä Vesteråsista.

Muutaman päivän kuluttua oli hän äitinsä tuvassa.

Eukon uskollinen hoito oli saanut ihmeitä aikaan. Ritari istui pukeissa
vuoteella. Kalpea hän tosin oli ja heikko, mutta hän hymyili
ystävällisesti ojentaen kättään Siggelle, kuullessaan eukon tervehtivän
häntä pojakseen.

"Olen sinulle ja äidillesi hengestäni velassa", sanoi hän, "ja tuskin
tiedän, kuinka teille palkitsen, mitä olette puolestani tehneet!"

Sigge koetti vastata ritarin hymyyn, mutta se onnistui niin huonosti,
että tämän katse meni kuin pilveen. Hän mutisi jotakin siitä, että joka
kelpo miehen velvollisuus on olla urhealle ritarille avuksi, ja että
hän iloitsi siitä, että hänen äitinsä yrteillä oli ollut niin hyvä
vaikutus.

Steen-herra oli tietysti utelias saamaan jotakin tietoa siitä, mitä
maailmassa oli tapahtunut sillaikaa kuin hän oli maannut peiton alle
kätkettynä ja, kuten hän luuli, kaikkein unhottamana. Sillä pienellä
saarella, jolla hän nyt oli, kävi ylen harvoin ketään, liiatenkaan näin
myöhäisenä vuodenaikana. Senvuoksi olivat kaikki ne tärkeät asiat
hänelle aivan tuntemattomia, jotka olivat tapahtuneet sitten, kuin hän
vaipui ratsunsa selästä maahan Upsalan taistelussa. Ja sikäli, kuin
hänen voimansa karttuivat, lisääntyi hänen levottomuutensa tästä
tietämättömyydestä.

Nyt sai hän näitä tietoja mielinmäärin, ja Siggellä ei ollut mitään
syytä ritarilta niitä salata. Kertoessaan antoi hän kuitenkin niin
omituisen värin kaikelle, mikä koski Niilo Sturea, että se herätti
Steen herran huomiota, jopa niin suuressa määrässä, että hän lopuksi
lausui kummastuksensa sen johdosta.

Sigge ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan kertomustaan, mutta
tuskin hän ehti mainita Niilo-herran nimeä, niin hänen äänensä taasen
muuttui sellaiseksi, kuin hän olisi pitänyt häntä puolittain
maankavaltajana.

"Sinä et ole Niilo-herran ystäviä, huomaan", sanoi Steen silloin
tarkastaen ystävällisesti kertojan kasvoja.

"Hm!... Olen enemmän teidän kuin Niilo Sturen ystävä?" vastasi Sigge.

"Minun ystäväni sinä ainakin lienet, koska olet tehnyt minulle niin
hyvän palveluksen", lausui Steen, "mutta kuinka saatan ymmärtää
puhettasi Niilo-herrasta, kun näytät kieltävän häneltä, mitä minulle
myönnät..."

"Juuri senvuoksi, että olen hengelläni ja verelläni teille uskollinen,
arvoisa ritari!"

"Sitten tulet myöskin Niilo-herraa vielä rakastamaan, Sigge, sen lupaan
kolmen lumpeenlehteni nimessä. Tiedäppä, rakkaani, että Niilo-herraa
pidän Ruotsin parhaana ritarina, eikä kukaan voi olla ystäväni, joka ei
ole samalla hänenkin ystävänsä."

"Hm!" hymyili synkkä asemies, "ystävä, joka sallii ystävänsä olla
tietämättömissä viikkoja ja kuukausia, huolimatta häntä etsiä,
sellainen ystävä ei ole suuren arvoinen. Niilo-herra näki teidän
kaatuvan hänen taistelussaan, viitsimättä lähettää yhtäkään miestä
avuksenne, ja siinä saitte maata, mihin olitte kaatunut!... Hm, en
tahdo omasta työstäni kerskata, mutta ihka varmaa on, mitä sanon, että
te ette olisi milloinkaan päivän valoa nähneet, ellen minä olisi ollut
saapuvilla ja saanut viedyksi teitä metsään vainoojainne tieltä!"

Steen pudisti hymyillen päätänsä, ikäänkuin näyttääkseen kuinka
järkähtämätön hänen luottamuksensa oli ystäväänsä, vaikkei hän tahtonut
vastaansanomisella loukata jaloa auttajaansa. Tämä jatkoi:

"Nyt istuu Niilo herra ylpeänä ritarina Vesteråsin linnassa, ja
kuningas ei tiedä, kuinka häntä oikein kunnioittaisi...! Ei, herra
Steen, teidän ystävänne hän ei ole!... Vai ettekö tiedä, kuinka kateus
eroittaa ystävät toisistaan, ja ettekö itse huomaa omaa suuruuttanne ja
sitä suosiota, jota olette rahvaan joukossa saavuttanut?... Silloin
minä tunnen paremmin ihmisten pahuuden kuin te, jalo ritari, vaikka
olenkin vaan halpa asemies!"

Steen viittasi kädellään, että hän vaikenisi, mutta hymy oli poissa
hänen huuliltaan ja hänen poskensa kalpeampi entistään.

Viekas asemies noudattikin ritarin tahtoa eikä lausunut enää mitään
siitä sinä päivänä, mutta seuraavana päivänä herätti Steen-herra itse
uudelleen keskustelun Niilo Sturesta, ja näyttipä todella lopulta
siltä, että hän kuunteli nyt suuremmalla mielihyvällä kuin edellisenä
päivänä tuon juonittelijan sanoja. Tosin hän hymyili, mutta ei
varmuuden vaan epäilyksen hymyilyä.

Vihdoin kun tuli se päivä, jona Siggen piti lähteä, sanoi Steen
hänelle:

"Mihin menet, en tiedä, mutta suuren palveluksen tekisit minulle, jos
veisit minulta sanan Niilo-herralle..."

Hän pysähtyi ikäänkuin vastaväitettä odottaen Siggeltä, mutta tämä ei
puhunut mitään, hymyili vaan kuten hymyillään turhaa pyyntöä
lausuttaessa, joka kyllä suostutaan pyytäjän vuoksi täyttämään, mutta
jonka tyhjyydestä ollaan aivan varmoja. Steen-herra hymyili myöskin,
mutta hänen hymynsä oli nyt sydämmellistä ja varmaa. Hän lisäsi vielä:

"Saat nähdä, että ritari lähtee paikalla luokseni!"

"Hyvä, kyllä vien viestinne hänelle!"

Steen nyökkäsi ystävällisesti ja taputti häntä olalle sekä pyysi hänen
vielä sanomaan Niilolle, että hän lähettäisi Steenin asemiehet hänen
luokseen. Sillä pian luuli hän voivansa jättää tämän saaren ja siirtyä
johonkin kartanoonsa. Ja Sigge otti mitä mieluisimmasti tämän kaiken
tehdäkseen, ja hänen äitinsäkin oli sitä mieltä, että ritari voisi
viikon parin päästä uskaltaa lähteä saaresta.

Niin erosi Sigge Steen-herrasta tällä kertaa. Steen meni tuvan ovelle
ja näki hänen pienen veneensä lähtevän rannasta, ja hän oli niin iloa
täynnä toivoessaan kohta saavansa taas nähdä kaikki rakkaansa.

Mutta hänen toivonsa petti. Kului päiviä ja viikkoja, eikä Niilo Sturea
kuulunutkaan; ei tullut myöskään hänen omaa väkeänsä. Eukko koki
parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta ritari ei lohtua saanut, sillä
hän häälyi satain kysymysten epätietoisuudessa, eikä voinut niihin
vastausta saada keltään. Näihin kysymyksiin kuului kaulaketjukin.

Hän luuli nähneensä hämärässä, epäselvässä unessa enkelin seisoneen
kumartuneena hänen ylitseen pitäen kaulaketjua kädessään, ja enkelillä
oli hänen Ingeborginsa piirteet. "Tämä on sinun ja minun onneni
vahvistus!" -- oli taivahinen tyttö lausunut, ja sitten hän oli
kadonnut.

Pitkät ajat saattoi hän istua koriste kädessään ja katsella hyvin
tehtyjä keruubinpäitä ja ihailla välkkyväin jalokivien loistoa. Voi,
tiesihän hän kaksi jalokiveä, jotka loistivat vielä näitäkin
kauniimmin. Ne olivat hänen Ingeborginsa säteilevät silmät, ja juuri
siksi, että kivet ikäänkuin kuiskailivat hänelle neidosta, siksi vaan
oli koru hänelle niin rakas ja kävi päivä päivältä yhä rakkaammaksi.

Mutta Sigge kynti Kalmariin menevällä lybeckiläisellä aluksella
Itämeren aaltoja ja saapui myrskyisen matkan jälkeen onnellisesti
mainittuun kaupunkiin. Linna oli Ture Turenpojan (Bjelken) hallussa,
joka piti sitä Tanskan kuningasta varten. Siggelle, joka kulki Ruotsin
arkkipiispan asioilla, oli senvuoksi helppo asia saada sieltä
venekyytiä Ölantiin. Linnan asemiehistä tuli muuan häntä saattamaan
salmen yli.

Juuri kun hän oli nousemassa Borgholmin linnaa kohden, huomasi hän
Kalmarin salmen pohjoispäästä lähestyvän erään laivan, joka laski
ankkuriin ja pani vesille veneen, joka nähtävästi aikoi linnaan. Hän ei
kuitenkaan pannut siihen tarkempaa huomiota, koska hän hyvin ymmärsi,
että tähän aikaan liikkui paljon viestejä Borgholmin ja mannermaan
välillä. Hän jatkoi senvuoksi matkaansa linnanportille, josta hän pääsi
ilman viivytyksiä sisään ja saapui kohta itse arvoisan kirkonherran
eteen.

Tämä istui suuressa nojatuolissa takkatulen edessä, yllään avara,
turkkivuorinen, hienosta punansinervästä verasta tehty nuttunsa,
jollaisia ylemmät kirkon miehet tähän aikaan käyttivät, elleivät olleet
täyteen virkapukuun puettuja. Siinä hän istui ylhäisenä ja jäykkänä ja
kuten näytti kaikkia vaikutuksia vastaanottamattomana, kaikille
ympäristön tapahtumille tunteettomana.

Siggen tuloa ei hän näyttänyt huomaavan. Hän katsahti kuin sattumoisin
ylös, ja hänen kasvojensa ankara, käskevä ilme näytti lausuvan, että
hän halusi tietää, mitä asemiehellä oli asiana. Tämä, joka tunsi
perinpohjin miehensä ja oli muuten arkkipiispan vertainen älynsä
terävyyden ja ihmistuntemuksensa puolesta, kävi suoraan ilman
johdantoja asiaan käsiksi.

"Niin lähellä olen nyt lupaukseni täyttämistä", sanoi hän, "kuten
metsästäjä, jolla on nuoli jousellaan kymmenen kyynärän päässä
saaliistaan!... Kolmannen kerran on Niilo Sturen henki nyt minun
käsissäni, ja Herramme ristinpuun nimessä, nyt hän ei ole välttävä
kohtaloaan!"

Hän kertoi lyhyesti sitten kuinka lähellä tarkoitustaan hän oli ollut
Upsalan taistelussa. Sitten hän lisäsi:

"Nyt haluaisin tietää, armollinen herra, pysyttekö tekin entisessä
lupauksessanne palkita uskollista palvelijaa."

Arkkipiispa teroitti katseensa häneen ja hänen kasvoilleen syntyi
omituinen hymy, hienoa pilkkaa ja ylenkatsetta osottava.

"Olen varma siitä, että te tulette vielä takaisin valtaan", jatkoi
Sigge, "ja minä olen teitä siihen auttava, niin totta kuin olen toisen
vastustajanne herra, ja tulen milloin tahdon toisenkin herraksi. Mutta
ensiksi on vastattavanne siihen kysymykseen, jonka äsken lausuin
teille..."

Hän pysähtyi ja pysyi itsepintaisesti ääneti, vaikka arkkipiispa useita
kertoja katsoi häneen. Mutta tämäpä mies oli tehnyt Jöns Pentinpoikaan
suuremman vaikutuksen kuin muut. Se näkyi nyt. Sillä arkkipiispa avasi
suunsa lausuen: "Tukholman linnasta saat noutaa kilpikirjasi Jöns
Pentinpojalta, Ruotsin arkkipiispalta ja valtionhoitajalta."

"Sitten toiseksi", lausui Sigge, huolimatta tästä asiasta sen enempää
puhua, "toiseksi on nyt harkittava, kuinka asia nyt olisi
järjestettävä, kun on niin paljon sellaista tapahtunut, jota ei kukaan
voinut aavistaa. Ei ole viisasta surmata karhua, jos toinen korjaa sen
nahkan. Olen miettinyt asiaa toisella tavalla..."

Salama lennähti kirkkoruhtinaan synkkäin kulmakarvain alta. Hän
kumartui tuolissaan pitäen käsillään sen sivunojista kiinni. Hän oli
nähtävästi hyvin innokas kuulemaan neuvokkaan palvelijansa
suunnittelemaa tuumaa.

Mutta samassa astui eräs kamaripalvelija sisään ilmoittaen herra
Krister Pentinpojan, arkkipiispan veljen, tulon. Sigge seisoi ääneti
odottaen, halusiko arkkipiispa hänen jäävän vai poistuvan, mutta kun
tämä osoitti käden viittauksella, että veljensä saisi astua sisään,
lähestyi hän nopeasti ovea. Arkkipiispan katse synkkeni.

"Jää, mies!" huusi hän, "veljeni on tullut viholliseni mieheksi...
tarvitsenhan ystävänkin rinnallani!"

Hän hymyili kolkosti. Mutta Sigge jäi, ja Krister-herra astui sisään.
Hän pysähtyi kesken astuntaansa nähdessään veljensä, jonka näivettyneet
piirteet antoivat hänen kasvoilleen entistäänkin tylymmän ja
taipumattomamman ilmeen. Samallaisena kuin hän nyt oli, olisi hän
pysynyt, vaikka maa olisi hänen jalkainsa alla auennut, ellei hänen
korviinsa olisi samassa saapunut tieto saavutettavasta voitosta. Ainoa
muutos, joka oli havaittavana näillä kivisillä kasvoilla, osoitti
ylpeätä ylenkatsetta sitä miestä kohtaan, joka nyt seisoi kumartain
hänen edessään odottaen puhuttelua.

Arkkipiispa antoi veljensä seisoa kotvasen.

"No", sanoi hän sitten jäisellä äänellä, "sinä olet lämmitellyt
raaseporilaisen lieden ääressä... mitä sinulla on minulle asiata,
Krister!"

"Tuon sanomaa Kaarlo-kuninkaalta... hän ojentaa sinulle sovinnon
käden", vastasi ritari.

"Sovinnon?" toisti arkkipiispa silmäten veljeään, mutta tämä lisäsi,
antamatta hänen enempää kysyä:

"Kaarlo-kuningas on vanha, eikä hän. enää ole sama kuin ennen, hän
tahtoo vilpittömästi sopia Ruotsin arkkipiispan kanssa... Ymmärrän
hyvin, että tämä sana kuuluu kummalta sinun korvissasi, sittenkuin olet
ollut sellaisessa mahdissa Ruotsin maassa, mutta olipa ennen
sellainenkin aika, jolloin sinäkin sitä ääntä kuuntelit ja tahdoit,
että valtakunnassa vallitsisi rauha... Senvuoksi olen ottanut
tuodakseni sinulle kuninkaan viestin. Olen ajatellut, että sinä,
veljeni, voisit vielä odottaa aikaasi ja koota ystäväsi ja sukulaisesi
ympärillesi niinä vuosina, jotka kuninkaalla vielä voi olla jälellä.
Sitten astuu Jöns Pentinpoika taasen valtaan Ruotsissa, ja kuka
uskaltaa silloin nostaa keihäänsä hänen valtaansa vastaan?"

Krister-herra luuli epäilemättä puhuvansa veljensä mieliksi. Mutta
siinä hän pettyi. Ja luullessaan asioita voitavan sillä tavalla
järjestää, osoitti hän tuntevansa niitä yhtä vähän kuin veljeäänkin.
Jöns Pentinpoika olisi voinut polvistua Kristian-kuninkaan
edessä, -- se oli ollut vaan keino hänen korkeampain tarkoitustensa
saavuttamiseksi, mutta mitäpä häntä hyödyttäisi polvistua
Kaarlo-kuninkaan edessä? -- Eikö koko maailma pitäisi sitä arkkipiispan
puolelta myöntymyksenä Kaarlo-kuninkaalle? Tämä saisi hymyillä hänelle,
jonka siten olisi lopultakin täytynyt astua alas korkeudestaan
suutelemaan vanhan, halveksitun vihamiehensä kättä!

Siksipä kävi hymy arkkipiispan huulilla yhä ylenkatseellisemmaksi, kun
hänen veljensä koetti esittää sovintoa vaan keinoksi, jolla hän
voittaisi aikaa tullakseen sitten taas valtakunnan herraksi.

"Katsahda ikkunasta, veli!" sanoi arkkipiispa vihdoin, katseltuaan
kauan Kristeriä.

Krister-herra katsahti kummastuksella arkkipiispaan, mutta noudatti
kuitenkin hänen kehoitustaan. Ikkunasta oli laaja näkyala merelle ja
salmelle, jonka suussa kohosi jyrkkänä taivasta kohden vaarallinen
kari, jota kutsuttiin "Siniseksi neidoksi".

"Näetkö laineita, kuinka ne vyöryttävät köyryisiä selkiään neidon
juurta vasten?" jatkoi arkkipiispa kysymistään.

"Näen kyllä!"

"Tiedätkö, että myrskyllä meren laineet hyökkäävät hurjasti neitoa
vastaan, uhaten hukuttaa sen?"

"Tiedän!" myönsi Krister-herra.

"No, tämä neito antaa sinulle minun puolestani vastauksen kuninkaan
kysymykseen?"

"Mitä tarkoitat, veli?"

"Kuninkaan valta on suuri, sanotaan... meren on aina suurempi, ja
sittenkin neito seisoo kohdallaan solakkana ja jäntevänä kuin ennenkin,
kuten se on seisonut tuhansia vuosia. Voimakas meri suutelee sen hameen
liepeitä, mutta pyydäppä sitä kuuntelemaan merta...!"

"Ymmärrän, veljeni, sinä et tahdo ruveta sovintoon Kaarlo-kuninkaan
kanssa?"

"Kun taasen kerran istun vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa,
silloin tulkoon kuninkaasi pyytämään minulta, mitä hän nyt minulle
tarjoo, silloin annan hänelle -- neidon vastauksen meren laineille!
Sillä me emme molemmat mahdu Ruotsi valtakuntaan... Vasta kun Kaarlo
Knuutinpoika makaa komeassa haudassaan Vadstenassa... silloin vasta
voivat hän ja Jöns Pentinpoika sopia!"

Arkkipiispa puhui katkeralla, epätoivoisella äänellä, ja hän näytti
itse nauttivan sanojensa soinnusta, koska hän puhui hyvin vitkaan.
Kenties oli hänen sielunsa tarmo nyt murtunut niin ettei hän enää
voinut kylliksi mitata voimiaan päämääränsä mukaan eikä eroittaa
mahdotonta mahdollisesta.

Tämä oli epäilemättä hänen elämänsä katkerimpia hetkiä, kun hänen
täytyi oman veljensä kautta ottaa vastaan vihatun vastustajansa
sovinnontarjous. Hän ei tosin kyllä sortunut niiden muistojen painosta,
joita tämän tarjouksen johdosta hänen sielussaan heräsi, mutta ne
raastoivat ja raatelivat häntä. Hän tunsi voimattomuutensa tämän
vihollisensa rinnalla, jota suosi ja kannatti Ruotsin rahvas ja parhaat
miehet, ja tämä tunne toi mukanaan kaikki manalan tuskat. Hänen
sanainsakin kovuus ja uhkamielisyys oli vaan suojus, jonka taakse hän
kätkeytyi kiukusta ja voimattomuudesta vapisten.

Krister-herra katsoi huolestuneena veljeensä, ja näytti useita kertoja
aikovan puhua, mutta mykistyi aina katsahdettuaan arkkipiispaan, jonka
kalpeat kasvot olivat sammumattomasta vihasta ja jäytävästä kiukusta
vääntyneet. Vihdoin hän veti viittansa alta kuninkaan kirjeen, jossa
tämä pyysi arkkipiispaa palaamaan kirkkoonsa ja heittämään vanhat vihat
ja torat ikipäiviksi.

Arkkipiispa otti sen vastaan ja heitti sen avaamatta tuleen.

"Niin totta kuin tuo paperi tuolla syttyy ja palaa", sanoi hän
kiihkeällä, sähisevällä äänellä, ja hänen tuijottavat silmänsä
näyttivät ikäänkuin pyrkivän koloistaan pois, "niin totta palakoon
ikuinen tuli minun ja Kaarlo Knuutinpojan välillä!"

Kauhistuen kääntyi veli hänestä pois; niin vaikutti häneenkin tuo
hirveä katse, vaikk'ei hän suinkaan ollut hentomielinen luonteeltaan
hänkään. Hän näki siinä erään mahdin vääntelevän kuolonkamppailussaan
ja sai yksin omatkin miehensä pelvosta vapisemaan. Kallioon kytketty
Loke siinä kamppaili; hän tunsi kyykäärmeen myrkyn tippuvan kasvoilleen
ja tempoili senvuoksi niin että maa järisi.

Tämän purkauksen jälkeen levisi hyinen kylmyys yli koko arkkipiispan
olemuksen.

"Vie se tervehdys Raseporista tulleelle!" sanoi hän nyökäten
veljelleen, että tämä lähtisi.

Tämä meni hitain, viipyvin askelin huoneesta, johon arkkipiispa siis
taas jäi Siggen kanssa kahden kesken.

Kesti kuitenkin kauan ennenkuin arkkipiispan sielussa kuohuilevat
laineet ehtivät asettua. Hän käveli raskain askelin edestakaisin
huoneessa, ikäänkuin olisi aivan unhottanut, että oli todistaja läsnä
näkemässä niitä tahdottomia liikkeitä, joita hänen sisällinen myrskynsä
vaikutti. Vihdoin hän seisahtui ikkunan ääreen ja katseli Itämeren
pauhaavia aaltoja ja niiden huuhtomaa kalliota. Ja kuta kauemmin hän
niitä katseli, sitä tyvenemmäksi, sitä raudankovemmaksi hänen katseensa
muuttui.

Hän kääntyi äkisti ja huomasi Siggen.

"Mitenkä sanoitkaan, mies?" lausui hän istuen taas nojatuoliinsa ja
käärien avaraa nuttua ympärilleen, "miten sanoit? Tahdotko täyttää
lupauksesi?"

"Tahdon!"

"Puheemme keskeytyi... kerroit karhusta, jota ajetaan... sinä voit
kiertää sen?"

"Niin... mutta muistakaa, että se voi sitä ennen kaataa parhaan
lehmänne... tarkoitukseni on tehdä hänet vaarattomaksi ja pakottaa
hänet kulkemaan teidän asioillanne."

Arkkipiispan poskille nousi heikko puna, ja hänen silmänsä elostuivat
omituisesti. Tällaista kieltä hän nähtävästi paremmin ymmärsi kuin
veljensä puheita.

"Puhu suusi puhtaaksi, mies!" kehotti hän, "puheesi miellyttää minua!"

"Aion lyödä karhun sokeudella", jatkoi Sigge, "ettei hän ymmärrä omaa
parastaan, vaan lyö toisella käpälällään toisen vialle... silloin
voitte, luulen, panna riimun hänen päähänsä, ja annatte sen siinä
olla..."

"Ja toinen käpälä on...?"

"Herra Niilo Sture!"

"Ja toinen?"

"Herra Steen!"

"Herramme puun nimessä, mies, nyt puhut sellaista, joka on enemmän
arvoista, kuin pyydätkään... jos sinussa vaan on miestä sitä
toteuttamaan..."

"Siihen minussa on miestä... Voitte luottaa minuun!" vastasi Sigge mitä
täysimmällä itseluottamuksella. "Päästäkää te koirat vaan juoksemaan,
minä vastaan karhusta..."

"Mutta minun jahtini ei jouda kauan odottaa...! Oletko valmis milloin
tahansa?"

"Olen!... Teidän täytyy kuitenkin sallia minunkin tehdä kysymyksen tai
pari. Ensiksi pyydän teidän sanomaan, kutka ovat koirinanne, sillä sen
ymmärrän hyvin, ettei hän kuulu niihin, joka äsken toi kuninkaan
viestin, en myöskään luule, että veljenne, David-herra, voi tähän
suurta apua tuoda."

Arkkipiispa istui vaiti hetkisen, ja Siggen tarkka silmä huomasi heti,
että hän nyt oli koskettanut kieltä, joka ei luultavasti milloinkaan
lakkaisi soimasta tämän miehen mielessä. Näöltään oli arkkipiispa
kuitenkin nyt täydellisesti tunteittensa herrana.

"Sukulaiseni ovat urhokkaita ritareja", sanoi hän hyvin hiljaan ja
hitaasti. Sitten hän lisäsi: "Käänny herra Eerik Kaarlonpojan ja herra
Eerik Niilonpojan puoleen!... Mutta aika on pian käsissä... pian
käsissä!"

"Hyvä, armollinen herra! Enempää ei minun siis tarvitse tietää... Ja
kun sitten taasen istutte vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa,
niin...?"

"Silloin sinä vasta opit Jöns Pentinpojan oikein tuntemaan!"

Sitten Sigge läksi arkkipiispan luota, joka eleli yhä edelleenkin
Borgholmin linnassa, yksinään ja unhotettuna, "tuskin parempana jotakin
mieskurjaa", lausuu muuan kirjailija, joka eli puolta vuosisataa
myöhemmin häntä.




III.

Karhunkäpälät.


Arkkipiispan karhunmetsästäjä saapui Tukholmaan joutuisammin kuin
menomatkansa oli sujunut. Hän oli tarkoin miettinyt suunnitelmansa
solmien silmän toisensa perään jahtiverkkoonsa, mutta käänteli hän sitä
miten tahansa, pysähtyi hän kuitenkin aina erääseen kohtaan, siihen
nimittäin, että hän tarvitsi välttämättä apulaista voidakseen virittää
verkkonsa metsään. Ja löytämiseen tarvittiin taitoa.

Pää täynnä näitä ajatuksia astui hän Tukholmaan tulonsa jälkeisenä
päivänä sitä katua, joka kulki Mustaveljesten luostarin sivu. Tultuaan
Isolletorille kävi hän raatihuoneen ja Bykirkon ohi jatkaen matkaansa
linnanporttia kohden. Mutta siihen hän äkkiä pysähtyi.

Vähän matkaa hänen edessään seisoi muuan synkkä, laiha mies, jonka
syvällä olevat, mutta terävät silmät vilkkuivat yltympäri sen avoimen
kentän, joka oli Leijonatornin edessä. Se oli Luukas, veranleikkaaja.
Sigge tunsi hänet heti. Hän piti kuitenkin viisaampana tarkastella
häntä ulompaa, ennenkuin ryhtyisi lähempiin tekemisiin hänen kanssaan
ja vaatisi häneltä tiliä Vårdsätrametsän yöstä. Varmaankaan ei tuo
kelpo mestari huvikseen tuossa seisoskellut, ja Sigge tiesi
kokemuksestaan, mikä etu on päästä salaa silmäämään miehen hommiin,
jota hän oli voinut tai voisi vastedes käyttää hyödykseen.

Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, joka olisi ilmaissut, mitä
veranleikkaajalla oli mielessä, ja lopuksi Sigge menikin hänen luokseen
ja löi häntä olkapäälle.

"Kiitos viimeisestä, Luukas-mestari!" huudahti hän. "Sillä kertaa
taisitte maistella olutta asian harjakaisiksi."

"Herran rauha!" vastasi veranleikkaaja, jolle Siggen esiintyminen ei
näyttänyt tuntuvan ensinkään oudolta. "Milläs asioilla te nyt kuljette,
ja kuinka ritari parka voi?"

"Monta kysymystä yhtaikaa, mestari... ikäänkuin ritari olisi hyvinkin
sydämellänne... Jos te olisitte tehnyt velvollisuutenne, eivät
Niilo-herra ja hänen ystävänsä olisi eroitettuina toisistaan."

Veranleikkaaja puolusti itseään sillä, ettei hän ollut päässyt
tapaamaan Niilo-herraa sinä iltana, ja sitten olivat kaikki tiedustelut
Steen-herrasta olleet turhia. Räfsnäsissä, hänen talossaan, jossa hän
tavallisesti asui, vallitsi senvuoksi suru ja epätoivo hänen pitkän
poissa olonsa takia, samoinkuin kuninkaankin linnassa. Hän mainitsi
vielä ruvenneensa nyt Niilo Sturen palvelukseen, jota piti suurena
onnena itselleen.

Hänen juuri puhuessa, tuli linnasta eräs asemies, joka astui lujin
askelin avoimen kentän yli kaupunkiin päin. Hänen pukunsa oli
valkopunainen, ja hänen nuttunsa punaiseen osaan oli ummelta Natt och
Dagien vaakuna. Hän oli suurikasvuinen, vahvarakenteinen mies, ja hänen
kasvonsa olivat niin perkirehelliset, että niitä oli oikein ilo katsoa.

Mutta veranleikkaajaan teki näiden kasvojen näkeminen aivan
päinvastaisen vaikutuksen. Hän tosin hymyili, mutta hänen silmissään
paloi niin pirullinen, niin vihaa puuskuva katse, että vähemminkin
teräväsilmäinen mies kuin Sigge olisi heti havainnut, mitä tunteita tuo
rehellinen asemies herätti veranleikkaajassa.

"Reipas poika", kuiskasi Sigge hymyillen, huomatessaan, kuinka
naapurinsa koko ruumis vapisi, vaikka hän yritti näyttää
välinpitämättömältä. "Ellen erehdy, olemme kerran ennenkin tavanneet
toisemme, se tapahtui Enköpingin lähellä, ja silloin vaihtelimme
komeita iskuja. Ellei tuota ja paria muuta miestä olisi ollut, ei
Niilo-herra olisi tuonut Kaarlo-kuningasta takaisin valtaan, se on
varmaa... Voittehan nyt sanoa minulle hänen nimensä, koska kerran
olette saman herran palveluksessa kuin hänkin."

"Hollinger Birgerinpoika!" selitti veranleikkaaja hymyillen, vaikka
hampaat kalisivatkin hänen suussaan. Hän lisäsi sitten ikäänkuin
osoittaakseen, kuinka vähän hän muka välitti tästä Hollingerista. "Hän
on tuonut Niilo-herralta sanaa Kaarlo-kuninkaalle; hän tulee muuten
Räfsnäsistä tiedustelemasta Niilo-herran puolesta, eikö Steen Sturesta
mitään kuulu..."

Tämä tieto, joka olikin aivan tosi, teki Siggeen sellaisen vaikutuksen,
kuin se olisi ollut ansa hänelle itselleen tahi ainakin varoitushuuto
huomaamaan, ketä hän nyt puhutteli. Hän kysyi niin välinpitämättömällä
äänellä kuin mahdollista:

"Sellaisia viestejä kulkee kait usein Vesteråsin ja Räfsnäsin välillä?"

"Niin!" vastasi Luukas-mestari yhtä välinpitämättömästi. "Mutta jos
ritari olisi kuollut?"

"Kuollut...?"

Veranleikkaaja katseli Siggeä niin tiukasti, että tämä ihan ällistyi.

"Mistä minä tiedän", vastasi hän, "siitä on jo pitkä aika kuin miekka
hänet kaatoi Fyrisvallin kentällä..."

Veranleikkaaja ei näyttänyt olevan halukas enempiin selontekoihin vaan
lähti liikkeelle, ja Sigge seurasi häntä. Mutta veranleikkaaja oli
tehnyt häneen vaikutuksen, joka kohotti hänen arvoaan Siggen silmissä
paljon ylemmäksi kuin silloin, kun he viimeksi tapasivat toisensa
Upsalan taistelussa. Hän päätti senvuoksi tarkemmin tutkia häntä. Hän
pyysi mestaria siksi tulemaan hänen kanssaan juomaan haarikan olutta.
Ilma oli kolea, teki hyvää, niin hän sanoi, lämmittää hiukan ruumistaan
ja keventää mieltään. Sitä vastaan ei Luukas-mestarilla ollut mitään
sanomista, ja niinpä he astuivat yhdessä lähimpään olutkrouviin.

Olut maistui oivalliselta ja näytti tekevän heille kummallekin hyvää.
Siinä sitten vaihdeltiin kysymyksiä ja vastauksia sellaisella taidolla,
siinä hyökättiin ja puolustettiin niin viisaasti molemmin puolin, että
se olisi ollut kunniaksi vaikka arkkipiispa Jöns Pentinpojalle. Miehet
näyttävätkin haastelun edistyessä tulevan yhä tyytyväisemmiksi
toisiinsa.

Lopuksi lausui Sigge:

"Kuten sanottu, on minulla sinun seurassasi helkkarin hauska olla,
mestari, ja siihen toimeen, johon pyrit ritarin palveluksessa, tahdon
sinua auttaa, niin totta kuin olen juonut ystävyydessä kanssasi
oluthaarikan!"

"Otat sanan suustani, ystävä, aioin juuri sanoa samaa..."

"Mutta minulla ei ole mitään Niilo-herran kanssa tekemistä!"

"Niin sinulla..."

"Kas niin, Luukas-mestari... kullakin päivällä on suru itsestään, kuten
papit sanovat. Mutta kiitos lupauksestasi aina... Mutta mitä aikonetkin
ritarille tehdä, lienee sentään selvää, että kaksi haukkaa ajaa
paremmin kuin yksi... vuota, vuota, en tarkoita meitä molempia nyt,
tarkoitan sinua yksin haukan saaliina."

"Ja haukat?" kysyi veranleikkaaja, naamassa ilkeä hymy.

"Ikäänkuin ette älyäisi, keitä ne ovat... Niilo-herra on tietysti
toinen..."

"Ja Steen-herra toinen... Ymmärrän!"

"Oikein, ja jos toista niistä pidetään piilossa, on tehtäväsi puolta
helpompi ja varmempi..."

"Ilman epäilystä!"

"Siis myöskin: jos voimme pitää nuo haukat toisistaan erillään, niin
että toinen karttaa toistaan, ja että he vihdoin etsivät toisiaan
taistellakseen keskenään... niin onhan se sinulle voitoksi!"

"Ha-ha!" nauroi Luukas-mestari, "nyt pistin langan silmään umpimähkään,
ystävä... Mutta sama se, huomaan, että voimme olla hyödyksi
toisillemme, vaikkemme tosin niin, kuin sinä luulet, sillä nyt olet
kerjännyt vaan omaan pussiisi, sitä et voi kieltää!... Haukat ruvetkoot
toisiaan vihaamaan, niin kyllä... siihen minä suostun. Minä peitän
kyllä toisen silmät, niin että hänen silmänsä ja korvansa kääntyvät
nurin."

"Hyvin puhuttu, mestari!" huudahti Sigge kohottaen oluthaarikkaa ja
nauraen täyttä kurkkua veranleikkaajan puheelle, jonka terävää pistosta
hän ei ollut huomaavinaan. "Mutta", lisäsi hän, "työstä palkka,
tyhjästä ei mitään... mitä tahdot minulta?"

"Samanarvoisen työn takaisin, kun aika tulee..."

"Joka koskee...?"

"Senkin saat tietää, kun aika tulee!"

Sigge ei kysynyt enempää. Hän oli täysin tyytyväinen kuullessaan, ettei
hänelle apua tarjottu ilman omanvoiton pyyntiä. Ja veranleikkaajakin
näytti olevan puolestaan tyytyväinen päiväänsä ja uuteen ystäväänsä.

Erotessaan oli heillä aivan selvillä, mitä kummankin oli ensiksi
tehtävä, ja Sigge oli saanut kiinni jo siitä langastakin, joka hänen
oli veranleikkaajaa varten selitettävä. Se koski varmasti Hollinger
Birgerinpojan ympäristöä, ellei ihan häntä itseäänkin.

Vasta jouluviikolla saapui Sigge syrjäiselle saarelle, jossa
Steen-herra asusti hänen äitinsä mökissä.

Ritari oli surullinen ja alakuloinen. Pitkällinen odotus, kun viestiä
ei saapunutkaan Niilo Sturelta eikä hänen omaisiltaan, ja yhä uudelleen
pettyneet toiveet olivat vaikuttaneet häneen kovin vahingollisesti.
Senvuoksi hän ei ollut likikään niin paljon tointunut haavoistaan ja
sairaudestaan, kuin hän olisi voinut tointua, jos olisi joutunut
rehellisempiin kuin Siggen käsiin.

Tämän palaaminen pani kuitenkin veren nopeammin virtaamaan hänen
suonissaan, ja hän ojensi iloisesti odottaen kätensä hänelle. Mutta
nytkin kävi kuten edelliskerrallakin Siggen tultua, ritarin lämpö
jäähtyi heti siitä kylmyydestä, joka levisi hänen pelastajansa
olennosta. Hän purkasi nyt kysymyksiin toiveensa ja ikävänsä, jotka
olivat häntä jäytäneet näinä kuukausina, ja Sigge vastasi niihin, mutta
hänen vastauksistaan huokui talviyön pimeys ja kylmyys.

Eräs miesjoukko, joka kuului herra Eerik Kaarlonpojalle, oli ottanut
hänet vangiksi ja vienyt hänet Stäkeholmiin, josta hän oli vasta nyt
pelastunut. Niilo-herran hän oli kuitenkin tavannut ennen tätä
onnettomuutta ja ilmoittanut hänelle tarkoin Steen-herran sanoman.

Ritari istui ääneti tätä tietoa kuullessaan. Oli niin uskomatonta,
mutta kuitenkin totta, että Niilo Sture oli unhottanut hänet, hänet,
joka oli ollut niin uskollinen ystävä hänelle onnettomuuden aikana. Jos
Steen herra olisi ollut täysissä voimissa ja terveydessä, ei hän
kenties olisi niin empimättä uskonut, mitä tuo synkkä mies hänelle
kertoi, mutta nyt hän ei kyennyt sitä punnitsemaan ja harkitsemaan. Ja
mitenkäpä tämä mies voisi sitä valhetella, olihan hän pelastanut hänet
niin itsestään väliä pitämättä, ja mitä hyötyä hänelle siitä olisi?

Ei, asian täytyi todella olla, kuten mies sanoi. Niilo Sture oli
nykyisessä kunniansa loistossa unhottanut kokonaan entisen ystävänsä.
Se täytti Steenin sydämen surulla. Hän ei voinut vihata, mutta syvä
suru masensi hänet kokonaan. Ja kavala Sigge antoi hänelle runsaasti
aikaa sulattaa sitä myrkkyä, jota oli hänelle antanut.

"Niilo, Niilo!" huudahti Steen, syvän huokauksen tunkiessa esiin hänen
kuumeisilta huuliltaan.

"Olisin voinut sanoa sen teille ennenkin", sanoi Sigge osaaottavalla
äänenpainolla. "Mutta en raatsinut riistää teiltä toivoa. Ajattelinpa
niinkin itsekseni, että Niilo-herra kenties lopuksi muuttaisi mieltään
ja häpeänkin vuoksi kävisi katsomassa miestä, jolle hän on niin paljon
velassa. Teidän avuttanne ei hän olisi voinut toimittaa puoltakaan
siitä, mistä hän nyt yksinään saapi kunnian... ei, hän ei olisi voinut,
ja sen sanoo joka mies Ruotsin valtakunnassa."

Steen salli hänen puhua. Hän tahtoi tosin inttää vastaan ja kumota joka
sanan; hänen sydämensä nousi vastustamaan niitä syytöksiä, joita hänen
rakasta ystäväänsä vastaan viskattiin, mutta joka kerta kuin hän avasi
suunsa puhuakseen, putosi todellisuus lyijynraskaana hänen päälleen
lamauttaen hänen järkensä ja kahlehtien hänen sydämensä. Ja yhä
syvemmälle tunki katkera totuus hänen sieluunsa. Aluksi se oli vaan
pieni puronen, joka kohta taasen kuivui.. Mutta nyt tämä puhe
unhotetusta ja särjetystä ystävyydestä paisui vuolaaksi virraksi,
mereksi, joka erotti hänet ystävästään. Ja ikäänkuin hänen tuntehikasta
sydäntään pilkatakseen lauloi eukko kehrätessään takan vieressä:

    "Kell' yksi on ystävä uskollinen,
    yksi, ei monta,
    hänell' olkoon lemmekäs, herttainen,
    niin ilonsa on laittamatonta."

Kiihkeä tuskan parahdus sai vanhuksen silloin katsahtamaan ritariin.
Tämä istui kalpeana penkillä, pää oli vaipunut rinnalle, ja kaksi
kirkasta kyynelettä vieri hänen poskiaan myöten, välkkyen tulen
valossa.

Mutta äkkiä hän hyppäsi ylös.

"Minun täytyy lähteä täältä!" huudahti hän. "Olen kyllin vahva
kestämään talven ja vesimatkan vaivoja... sama vene, jolla sinä tulit
tänne, mies, voi viedä minut täältä pois... Huomenna, huomenna
lähdemme!"

Eukko hymyili lempeästi takan ääressä.

"Henkenne sillä menetätte, jalo ritari!" sanoi hän.

Steen-herra ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan, sillä hänen sielunsa
oli äärettömässä jännitystilassa. Eikä Siggekään näyttänyt kuulevan
akan viisasta varoitusta. Hän riensi päinvastoin vahvistamaan ritarin
päätöstä.

"Mielelläni lähden viemään teitä täältä, ritari", sanoi hän. "Tästä
Aspöhön salmen yli on järvi selvä, ja Lagnöllä saanette Eerik-herran
voudilta hevosen ja reen Strängnäsiin, josta pääsette helposti
Räfsnäsiin."

Siggen puhe vaikutti erinomaisen elähyttävästi Steeniin. Hän katsoi
häneen hartaan ystävällisesti ja pyysi hänen sanomaan, mitä hän nyt
aluksi halusi kaikesta, mitä oli tehnyt Steenin pelastamiseksi ja
parantamiseksi.

Tähän Sigge vastasi juronlaisella äänellä, jolla kenties oli juurensa
jossakin tämän konnan sydänsopessa, jossa omatunto oli vielä hiukkasen
hereillä, mutta joka, oli asia miten hyvänsä, teki oivallisen
vaikutuksen antaen hänen ajatuksilleen ylevämielisyyden värin. Hän
lausui, että ainoa halunsa oli vaan saada aina olla niin jalon ja
uljaan ritarin läheisyydessä ja palvella häntä.

"Olkoon niin!" lausui Steen silloin ojentaen miehelle kätensä. Sitten
hän kääntyi liikutustaan salatakseen takan luona istuvan eukon puoleen
sanoen: "ja sinä, muoriseni, tulet myöskin luokseni Räfsnäsiin ja jäät
sinne kuolinpäiviisi asti... tulethan?"

Eukko kiitti ritaria hyvin liikutettuna, mutta sanoi rakastavansa
saartaan ja tupastaan, jossa oli jo lähes viisikymmentä talvea
viettänyt. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa kevääseen asti.

Yöllä rupesi tuulemaan, niin että kun ritari läksi aamulla Siggen kera
veneen luo, raivosi järvellä pauhaava pohjoismyrsky, joka kuletti
suunnattomia lumipilviä mukanaan. Salmen yli pääsy näytti sangen
hämärältä, ja Sigge äitineen koetti taivuttaa ritaria viipymään vielä
päivän, että myrsky ehtisi asettua, mutta Steen-herraa ei saatu
suostumaan. Hänen täytyi lähteä, vaikka henki menisi, ja he astuivatkin
veneeseen ja läksivät.

Matka tuli ylen vaivaloiseksi ja salmen yli kulkeminen vei monin
verroin enemmän aikaa, kuin siihen tavallisesti meni. Oli samalla niin
pimeäkin, ja lumihiutaleita tuli niin taajaan myrskyn heitellessä
heidän pientä venettään kuin untuvaa aaltojen harjoilla, että
tarvittiin ihan jättiläisvoimia ja mitä suurinta kylmäverisyyttä,
ennenkuin päästiin toiselle rannalle. Ja reipas soutaja kohosi yhä
ritarin silmissä. Hän pani todenteolla henkensä alttiiksi tehdäkseen
herralleen mieliksi. Viimeinkin tultiin kuivalle. Mutta siellä
tarvittiin yhtä paljon ponnistusta, ennenkuin päästiin Lagnön
kartanoon, joka oli kappaleen päässä rannalta. Steen-herra oli
luottanut liiaksi voimiinsa; ellei voimakas Sigge olisi nyt melkein
kantanut häntä kinosten halki, olisi hän jäänyt siihen paikkaan.
Saavuttuaan vihdoinkin Lagnöhön, joka oli linnoittamaton kartano, herra
Eerik Akselinpojan omistama, älysivät he, ettei sinä päivänä enää ollut
matkan jatkamista yrittäminenkään. Sitä vakuuttivat myöskin sekä
kartanon vouti että talonväki. Steen oli tosin innokas pääsemään niin
pian kuin suinkin Räfsnäsiin ja sieltä kuninkaan luo ja etenkin hänen
luokseen, jonka kuva alati häälyi hänen mielessään, mutta hänen täytyi
kuitenkin mukautua oloihin sekä suostua ottamaan vastaan kartanon
voudin tarjoomaa kestiystävyyttä.

Jäätyään yksikseen huoneeseensa, paneusi hän pitkäkseen vuoteelle, ja
vaipui pian, uupunut ja rasittunut kun oli, syvään uneen.

Kun hän heräsi oli sydänyö. Myrsky oli lakannut, ja tähdet tuikkivat
elokkaina tummansiniseltä taivaalta, ja maa oli kokonaan lumen
peitossa. Unen virkistämänä nousi ritari ylös ja kävi ikkunan ääreen
katselemaan seutua, joka oli kylmä ja äänetön, muistuttaen hänen oman
asemansa toivottomuutta ja kolkkoutta.

Hänen huoneensa oli päärakennuksen päädyssä, mutta ikkuna oli pihalle
päin, jonka korkeain lehmusten välitse hän voi nähdä taempaakin
maisemaa. Vasemmalla kädellä oli pihalla pieni yksinäinen rakennus,
jota kirkas kuunvalo kokonaan valaisi. Ympärillä olevat rakennukset ja
lumiset puut ikäänkuin sulkivat kuun säteet keskeensä, joten tuo
rakennus näytti erinomaisen kirkkaasti valaistulta.

Ritari ei kiinnittänyt erityisempää huomiotaan tähän rakennukseen.
Kaikki esineet johtivat samalla tavalla hänen ajatuksensa maailmaan.
Mutta kohta tämä muuttui.

Pienen rakennuksen ikkunasta vilahti jotakin. Ensin hän ei sitä
havainnut, mutta pian se sattui hänen silmäänsä, ja sitten hän ei enää
muuta katsonutkaan kuin sitä.

Hän näki siinä ihmeen ihanan naishaamun. Se oli lumivalkeaan pukuun
puettu, ja hänen silmänsä tirkistivät kankeasti tähtiin ja kätensä
olivat ristissä kuin rukoillessa.

Ritari kumartui eteenpäin painaen otsaansa ikkunanpuitetta vastaan. Hän
ei liikahtanut, ei hengittänyt, hän katsoi, katsoi vaan, ikäänkuin
olisi nähnyt taivaan aukenevan ja Jumalan enkelin tulevan sieltä häntä
kohden tuoden taivaallista riemua ja onnea mukanaan.

Oliko hänen näkynsä todellinen, vai oliko se vaan hänen kiihtyneen
mielikuvituksensa synnyttämä haave?

"Ingeborg!" huudahti hän vihdoin painaen kättään sydämelleen.

Mutta näky oli samassa kadonnut, eikä hän voinut ponnistuksillakaan
enää nähdä muuta kuin valkean lumen ja kuun heijastavat säteet. Ikkuna
oli musta ja ammottava. Siinä ei enää mitään ollut.

Ensi innossaan, kun neidon suloiset piirteet vielä olivat elävästi
hänen muistossaan, aikoi hän hyökätä pihalle ottamaan selvää, kuka tämä
nainen oli ja minkätähden hän oli täällä Lagnön kartanossa. Mutta hän
ei ollut ehtinyt ottaa monta askelta, ennenkuin älysi, ettei olisi
miksikään hyödyksi herättää talonväkeä keskellä yötä. Jos näky todella
oli Ingeborg, mikä lähemmin ajatellen tuntui hänestä ihan
mahdottomalta, niin olihan vasten kaikkea ritarillisuuden lakeja panna
taivasta ja maata liikkeelle saadakseen vaan tietää, oliko neito se,
joksi hän luuli häntä, vai ei. Ellei se taasen olisi Ingeborg, niin
miksei hän saattaisi odottaa päivän valkenemista voidakseen turhaa
huomiota herättämättä kysellä ja tiedustella.

Hän asettui siis taas ikkunan ääreen, johon pian taas nukahti ja uneksi
Ingeborgista, joka oli päätään myöten lumeen peitettynä, niin että hän
näki vaan suun, joka oli kuin tuskasta puristunut, ja silmät, jotka
olivat kyyneliä täynnä.

Parin tunnin kuluttua heräsi hän siitä, että joku tuli huoneeseen ja
viskasi puita takkaan ja teki tulen. Hän hieraisi silmiään ja katsahti
ulos. Mutta piha näytti nyt niin pimeältä, tulen valaistessa ja
lämmittäessä huonetta, ja uni oli niin hämmentänyt sen näyn, jonka hän
yöllä huomasi kuunvalossa pienessä piharakennuksessa, ettei hän ollut
aluksi varma, eikö se ollutkin unta ja harhanäkyä kaikki tyyni. Vasta
hetkisen kuluttua selvisi hänelle, että hän todella oli noussut
sängystä ja mennyt ikkunan ääreen istumaan. Hän näki taasen
ajatuksissaan sydämensä lemmityn surullisen kylmän kuvan, sellaisena
kuin oli hänet nähnyt kuunvalossa. Ja nyt hänestä taasen tuntui siltä,
ettei se voisi olla kukaan muu kuin Ingeborg.

Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin sai varman tiedon asiasta, ja hän oli
niin innoissaan, ettei edes joutanut kutsua talonvoutia luokseen, vaan
lähti itse häntä hakemaan, ottaen oppaakseen palvelijan, joka oli
huonetta lämmittäessä. Tämän silmät levisivät selälleen, mutta hän
noudatti kuitenkin ritarin käskyä. Vouti oli juuri paraiksi päässyt
aamupukuunsa, ja hän ällistyi yhtä paljon kuin palvelijakin ylhäisen
vieraansa aikaisesta käynnistä. Hän kysyi nöyrästi, mistä niin suuri
kunnia hänelle tapahtui.

"Neito!" vastasi Steen-herra kiihkeästi, "neito, joka täällä on,
Ingeborg!"

"Ingeborg...?"

Vouti ei näyttänyt pääsevän hämmästyksestään. Hän avasi silmänsä ja
katsoi suu auki ritariin kummastellen, mitenkä hän saattoi sellaisen
kysymyksen tehdä. Päästyään viimeinkin selville, mitä ritari tarkotti,
selitti hän kuitenkin sangen hyväntahtoisesti, ettei Lagnön kartanossa
asunut ketään Ingeborg nimistä neitoa.

"Tuolla vanhassa piharakennuksessa asuu Mari-muori, hän on kai jo
kahdeksankymmenen vanha. Hän tuli Eerik-herran mukana tänne Ruotsiin ja
hän kävi niin rakkaaksi ritarin ensimmäiselle rouvalle, Kaarina
Matintyttärelle, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, että hän antoi
hänelle tuon tuvan asunnoksi kuolinpäiväänsä asti... Ei siellä ole
mitään Ingeborg-neitiä, luulitteko te, jalo ritari, että Eerik-herra
sallisi kauniin veljentyttärensä asua täällä syrjäisellä saarella
maailmalta kätkössä? Ei, neito on hänen luonaan Viipurin linnassa,
jonka kuningas antoi Suomesta palattuaan Eerik-herralle läänitykseksi!"

Tuntuihan tämä luonnolliselta. Sanat olivat kuin Steen-herran omia, kun
hän itse tyvenesti mietti asiaa. Ei ollut epäilemistäkään, se oli ollut
harhanäky, kuun säteiden leikkiä; ne olivat hänen sydämensä oman ikävän
avulla maalanneet hänen lemmittynsä kuvan tuvan ikkunaan.

Vouti kysyi vielä, milloin ritari halusi lähteä, sillä nyt luuli hän
olevan hyvän rekikelin. Annettuaan siitä tarpeelliset määräykset meni
Steen takaisin huoneeseensa, jossa Sigge odotti häntä. Hän ei maininnut
hänelle mitään yöllisestä näystään, mutta meni sitten myöhemmin, kun
reki jo odotti häntä valmiina parvensillan edessä, pihan yli
sivurakennukseen vanhan Marin luo.

Mari oli pyylevä muori, vielä täynnä terveyttä ja voimaa, kasvot
ihmeteltävän suopeat ja hauskan näköiset. Steen kysyi häneltä samaa
kuin voudiltakin, mutta sai saman vastauksen, eroitus oli vaan, että
Marin vastaus oli vielä paljon varmempi ja vakuuttavampi.

Mutta siitä huolimatta, kummallinen on ihmisluonto, oli hänessä epäilys
jälellä, kun hän istui rekeen lähteäkseen Lagnöstä. Ja koko matkan,
monesti kun hän vähimmin sitä aavisti, tuli neidon kuva kuun
valaistuksessa hänen mieleensä ja näytti viittailevan ritaria luokseen,
vaikkei haamu puhunut eikä hymyillyt.

Räfsnäsissä oli kaikki järjestetty hyvin isännän vastaanottoa varten.
Sigge oli älynnyt pyytää herraltaan päästäkseen lähtemään Strängnäsistä
edeltäpäin perille pitämään huolta siitä, että kaikki oli oikeassa
kunnossa herran saapuessa. Ja niinpä olikin laita, ilo oli korkealla
katossa, ja kaikki tahtoivat tervehtiä rakasta isäntäänsä. Hänestä
näytti kuitenkin kuin eräillä hänen vanhoista palvelijoistaan olisi
ollut jotakin erityistä hänelle sanottavaa, vaikkei se päässyt tulemaan
esille. Illalla huomautti hän sitä Siggelle.

"Minä tiedän mitä se on", sanoi tämä, "kun minä tulin Strängnäsistä oli
täällä eräs Niilo-herran miehistä..."

"Niilo-herranko!" huudahti Steen iloisesti hämmästyen ja juoksi Siggeä
vastaan.

"Ai, ai, herra Steen, kuinka jalo ja hyvä te olette", vastasi tämä
häijysti hymyillen. "Te ajattelette hyvää ritarista senvuoksi, että
pidätte oloja samallaisina, kuin ne olivat pitkiä aikoja sitten. Nyt
ovat ajat toiset."

Elokas odottava ilme katosi Steen-herran kasvoilta, mutta hän katseli
vielä kysyvästi puhujaa, joka jatkoi:

"Sanon teille totuuden kerrassaan... Niilo-herra tavottelee salassa
Ruotsin valtaa, ja kuningas auttaa häntä... Niin, te ette usko sitä,
mutta minä tiedän sen, kuningas luovuttaa testamentissaan linnat
Niilo-herralle, ja hän on silloin valtakunnan mahtavin mies... Se
Niilon mies, joka oli täällä, oli kuullut sen Eerik Akselinpojan omasta
suusta ennen hänen Suomeen lähtöään."

"Mitä asiaa miehellä sitten oli?" kysyi Steen äänellä, joka vapisi
hillitystä vihasta.

"Hän oli täällä teitä vakoomassa... Sillä onhan selvää, että kuta
kauemmin te pysytte piilossa, sitä vapaampi on vihollisenne toimia!"

"Viholliseni!" huokasi Steen.

Sigge oli liian viisas enempää sanoakseen. Hän näki selvästi hedelmän
kypsyvän hänen käsissään. Nyt tarvittaisiin suorastaan ihme
toimittamaan Steen-herraa ja Niilo-herraa ystävälliseen ja rakkaaseen
kohtaukseen kuin ennen. Mutta samana yönä hiipi Sigge talosta pois
tapaamaan kahta miestä. Hänellä oli heille paljon sanomista, mutta
erotessaan läksi toinen pohjoiseen, toinen etelään päin.

Toinen meni Ekolsundiin päin kohdatakseen herra David Pentinpoikaa,
joka oli nyt päässyt vankeudesta vapaaksi ja oli, kuten kerrottiin,
sopinut kuninkaan ja herra Niilo Sturen kanssa. Toinen meni etelään
tapaamaan herra Eerik Kaarlonpoikaa.

       *       *       *       *       *

Levättyään jonkun aikaa matkansa jälkeen Mälarin saaresta, joka oli
ollut hänen heikontuneille voimilleen sangen vaivaloinen, päätti hän
lähteä kuninkaan luo Tukholmaan. Joulujuhlat ehtivät kuitenkin kulua,
vieläpä viikko uuttavuottakin, ennenkuin hän tunsi tarpeeksi
voimistuneensa matkaa varten. Hän oli kuitenkin lähettänyt sanan
kuninkaalle, niin että tämä tiesi hänen kohta tulevan. Kuningas oli
vielä tervehtinyt häntä lausuen kärsimättömyydellä odottavansa häntä.
Steen odotti vaan Siggen palaamista Tukholmasta lähteäkseen itse
matkalle.

Ja Sigge tuli kertoen suuttumuksella, jota hän ei voinut eikä
koettanutkaan salata, että Niilo-herra oli kuninkaan luona ja että he,
kuningas ja Niilo, olivat kuin sydän ja sielu. Kuningas ei voinut ilman
Niiloa tehdä mitään. Ritari oli kuninkaallisen herransa päänä ja
kätenä. -- Joka sana putosi raskaana ja kylmänä Steen-herran mieleen.
Siellä vallitsi täysi talvi jäineen, lumineen. Mutta nyt päätti hän
lähteä kuninkaan luo, ja Sigge voi tulla mukaan. Sillä kelvollisempaa
palvelijaa älyn ja sydämen puolesta ei Steen-herra voinut löytää
mistään.

Niin läksi Steen Sture Tukholmaan, ei ystävää etsimään ja hänen
kanssaan yhdessä alettua työtä jatkamaan, vaan mieli katkerana ja
suuttumusta täynnä siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen ja
Niilo-herran keskinäisissä väleissä. Hän ei kuitenkaan tahtonut, eikä
voinutkaan suoraan osoittaa tyytymättömyyttään. Hän ymmärsi antaa
täyden tunnustuksen ja arvon sille työlle, jonka Niilo Sture oli
suorittanut. Lähemmin ajatellen ei hän myöskään voinut pitää
luonnottomana sitä, että hän tulisi työnsä palkaksi kerran vaatimaan
oikeutta päästä valtakuntaa johtamaan, ei tosin kuninkaana, vaan
Engelbrektin tavoin, tahi kuten Jöns Pentinpoika oli sitä hallinnut,
kuninkaallisella vallalla ilman kuninkuuden ulkonaisia arvonmerkkejä.

Tästä edellytyksestä tuli hän pian siihen johtopäätökseen, että Niilo
todella voi ruveta pitämään häntä syrjässä, koska hän oli itse asiassa
saavuttanut rahvaan rakkauden ja uskollisuuden niin suuressa määrässä,
että voi panna kysymykseen, olisiko Niilo oikeastaan voinut suorittaa
tehtäväänsä ilman hänen apuaan. Täällä juuri hän tahtoi kohdata
menestyksen ja vallan muuttamaa ystävätään. Hän ei voinut häntä vihata,
hän ei myöskään tahtonut ruveta entisyydelleen uskottomaksi, mutta hän
tahtoi näyttää, ettei häntä niin vaan käynyt ilman muuta tieltä
työntää.

Kuninkaalla oli kutsut sinä iltana, jona Steen Sture tuli. Siellä oli
Niilo-herra Briita-rouvan kanssa, kuninkaan lanko herra Kustaa
Kaarlonpoika (Gumsehufvud) rouvineen, rouva Briita Steenintytär, joka
oli Steen-herran omaisia sekä neiti Briita Turentytär (Bjelke). Kuten
sanottu oli täällä jo tietona, että kauan kaivatun Steen-ritarin piti
vihdoinkin saapua, ja vaikkei hänen tulopäiväänsä tiedettykään, oltiin
kuitenkin jonkinlaisessa jännityksessä ja odotettiin joka hetki hänen
saapumistaan.

Nuori Briita Turentytär oli tietystikin innokkaimpia odottajia.
Suurempaa iloa ei hänelle voinut tehdä kuin kertoa hänelle pienimmänkin
seikan Tukholman ja Räfsnäsin väliseltä matkalta. Hänen piirteissään ja
koko olennossaan oli kuitenkin jotakin itsekästä ja synkkää, mikä
vaikutti sen, ettei hän ollut suinkaan mikään ihailtu ja rakastettu
kaunotar ajallaan.

Hän seisoi eräässä salin nurkassa, katsellen muuatta jo monesti
katseltua kuvaa seinätapetissa. Silloin astui nuori Juho Maununpoika
(Natt och Dag) hänen luokseen. Hän oli sama Niilo Sturen asepoika,
johon Upsalan tappelussa sattui nuoli, kun hän oli viemässä viestiä
Steen-herralle vasemmalle siivelle. Hän oli kuitenkin parantunut paljoa
nopeammin kuin tämä haavastaan Vesteråsin linnassa Briita-rouvan häntä
mitä hellimmästi hoitaessa.

"Nyt tulee Kaarlo-kuninkaalle uusi vieras!" sanoi hän ja hymyili,
huomattuaan kuinka valtavan vaikutuksen tämä tieto teki arvoisaan
neitiin.

"Ja sitäkö te luulette niin merkilliseksi uutiseksi?" kysäsi tämä
niuheasti.

"Ei teille, arvoisa neiti, ei suinkaan", kiiruhti Juho vastaamaan,
"mutta minulle...! En ole nähnyt sitä ritaria sittenkuin näin hänen
sinikeltaisen sotavyönsä heiluvan Upsalassa vähää ennen kuin hän kaatui
hevosensa selästä... ja kun äsken niin mielellänne kuuntelitte
kertomustani siitä tappelusta, niin luulin, että mielellänne näkisitte
urhoollisen ritarin itsensäkin... voi kun tietäisitte, kuinka kalpea ja
synkkä hän oli, en tahtonut häntä enää tunteakaan!"

Neidon poski kalpeni ja punastui, mutta hän oli ylpeä ja jäykkä. Hän
kääntyi voitonvarmalla hymyllä asepojasta pois. Ken vaan tahtoi häntä
tarkata, voi hänen itseensä tyytyväisistä, kopeista kasvoistaan nähdä
todeksi jutun, jota kuiskailtiin, että hän olisi nimittäin tehnyt
Nyköpingin häissä suuren valloituksen, josta hän näytti olevan täysin
itsetietoinen. Hän ei vastannut ensinkään ikäisensä puhutteluun, vaan
mennä purjehti juhlallisena ja ylpeänä salin läpi sellaiselle paikalle,
josta ne hänet heti huomaisivat, jotka tulivat kuninkaan huoneesta
saliin.

Eräs kuninkaan asepojista avasi tämän huoneen ovet, ja kynnykselle
ilmestyi Steen Sturen korkea vartalo, synkkänä ja vaiteliaana kuin
syyttävä muisto, kuin musta pilvi paisteisena päivänä. Ja kuninkaan
huoneensa oli pelkkää päivänpaistetta ja kukkia, juuri ritarin odotetun
tulon tähden niitä olikin erittäin runsaasti.

Kuningas istui viruen nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi
Niilo-herra. He puhelivat jostakin kumpaisellekin mieluisasta asiasta,
-- sen näki katseiden tyvenestä lämmöstä ja huulten herttaisesta
hymystä. Heidän kasvojensa ilme ja koko näky oli Steenin silmissä niin
täydellinen vahvistus Siggen kertomuksiin ja väitteisiin, että talvinen
kylmyys levisi hänen sydämeensä jäähdyttäen häneltä kaiken halun
rientää ystäväänsä syleilemään.

Niilo ei voinut salata liikutustaan. Hän riensi avosylin häntä vastaan,
ikäänkuin kuninkaan läsnäolon aivan unhottain. Mutta Steen ei tehnyt
niin. Hän astui Niilon sivutse kuninkaan luo tarttuen hänen ojennettuun
käteensä. Tämä oli kuin pitikin, mutta vielä kerran, kun Steen oli
kuningasta tervehtänyt, lähestyi Niilo häntä, ikäänkuin aikoen sulkea
rakkaan ystävänsä syliinsä, mutta Steen ojensi vaan kätensä. Hänen
liikkeensä oli silloin hiukan kiihkeä ja jäykkä. Niilo huomasi
puristaessaan hänen kättään sen vapisevan kuin horkassa. Hän heitti
senvuoksi kummastuneen ja kysyvän katseen häneen.

Mutta asian laita oli nyt sellainen, että Steen näki ja kuuli kaiken,
mitä Niilo teki, erään puolihämärän läpi. Hän oli Steenin silmissä
pimeän yön ja kirkkaan päivän keskivaiheella, hänen järkensä kehotti
häntä uskomaan edellistä, sydän puolusti voimakkaasti jälkimmäistä.
Hyväksi olisi ollut epäilemättä, jos hän olisi jatkanut käytöstään
samaan tapaan, johon hänen järkensä johti häntä ensi esiintymisessä.
Siitä olisi ollut seurauksena selitys hänen ja Niilon välillä, josta
taasen olisi syntynyt täydellinen sovinto. Mutta nyt hän antoi, kuten
luuli, älyn vallita, ja saikin pannuksi käytökseensä vähitellen sen
verran entistä tuttavallisuutta Niiloa kohtaan, että kysymykset
haihtuivat tämän huulilta ja että tämä piti ystävänsä kummallista
käytöstä vaan pitkällisen sairauden luonnollisena seurauksena. Olihan
myöskin selvää, että kauan kestävä erillä olo ihmisistä vaikuttaa
paljon miehen luonteeseen, ja sitäpaitsi tunsi Niilo Sture erään
seikan, joka hänen silmissään täydellisesti selitti, mitä kaikesta
huolimatta voi jäädä käsittämättömäksi, -- ritarin rakkauden. Ja kukapa
voikaan paremmin kuin Niilo tietää, mihin onneton rakkaus voi johtaa
parhaimmankin ja jaloimmankin mielen.

Hän hymyili senvuoksi surumielisesti nähdessään kuninkaan menevän
Steenin kanssa huoneitten läpi naistupaa kohden. Hän ajatteli
itsekseen, ettei ystävänsä rakkauteen nähden voinut tulevaisuuskaan
parannusta tuoda. Häntä odotti suru, jonka kantamiseen vaadittiin
miehuullisia voimia. Näitä miettien läksi hänkin kuninkaan ja Steenin
perään.

Naistuvassa riensi rouva Briita Steenintytär poikaansa vastaan. Hän voi
tuskin puhua itkultaan nähdessään hänen synkeät, kalpeat kasvonsa.
Kaikki läsnäolijat, nuoret ja vanhat, ottivat hänen liikutukseensa
osaa, vaikkapa ilo voitetuista vaivoista pääsikin ennen vallalle
jälkimmäisissä kuin edellisissä. Ensi innostuksen tauottua ja mielten
tyynnyttyä lähestyi Steen-herra neiti Briita Turentytärtä. Neito
punastui ja kalpeni, ja hänen kopeat silmänsä vilkkuivat nopeasti
ympäri huoneen. Ne näyttivät haluavan sanoa: tulkaa katsomaan minun
voittoani! Voi, hän ei ymmärtänyt varmuutensa olevan pelkkää
luulottelua, hän ei tiennyt, että se rakkaus, joka ritarin toi hänen
luokseen, koskikin toista. Neito ei älynnyt vielä sittenkään, kun Steen
ensi kysymyksillään selvästi, omasta mielestään liiankin selvästi,
ilmaisi oikean asiansa, miten asian laita oli. Ritari kyseli nimittäin
tietoja Ingeborgista, jonka hän tiesi olleen Tukholman linnassa
silloin, kun Briita-neiti läksi hänen äitinsä kanssa sieltä ja saapui
Upsalaan päivää ennen taistelua, mutta arvoisa neiti käsitti tämän
kysymyksen vaan keinoksi, jonka avulla hänen liian ujo ritarinsa muka
toivoi saavansa sujuvasti kumpaisellekin rakkaan keskusteluaiheen.

Mutta juuri senvuoksi, että hän asetti itsensä ensi sijaan, riensi hän
sydämettömyyteen vivahtavalla ajattelemattomuudella tekemään ritarille
selvää kaikesta, mitä tiesi onnettomasta Ingeborgista.

"Ingeborg-neiti oli mukanamme Upsalassa!" sanoi hän. Ritarin silmät
aukenivat. Hän hämmästyi, mutta samalla hänelle selvisi varmaksi eräs
asia.

"Näkyni oli siis ainakin todellinen!" huudahti hän. "Lähtiessäni äitini
talosta, luulin näkeväni eräät kasvot ikkunassa, jotka saivat minun
silmänräpäykseksi miettimään, kääntyisinkö takaisin taloon katsomaan...
hänhän se olikin, ja sitä ette minulle sanoneet, te ja äitini!"

Briita-neidin silmä välähti. Ääni, jolla ritari puhui, ilmaisi enemmän
kuin hän itselleenkään myönsi. Mutta sitä innokkaammaksi hän tuli
kertomaan Ingeborg-neidin tarinaa, antaakseen siitä ritarille
kyllikseen niin pian kuin suinkin.

"Miksei hän tullut silloin minua vastaan?" kysyi ritari yhä
innokkaammin.

"Jos on totta, mitä hänestä kerrotaan", lausui Briita-neiti silloin
ylpeällä hymyllä, "niin oli hänellä kylläkin syitä siihen..."

"Mitä hänestä sitten kerrotaan...?"

"Että arvoisa neiti on rakastunut... ja että hänen täytyy salata
rakkautensa!"

Steen tarttui Briita-neidin käsiin puristaen niitä kovasti.

"Mitä sanotte neiti?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin sydämensä
olisi ollut halkeamaisillaan.

"Älkää niin kiivastuko, jalo ritari... mikäli kuulin, lienee hän
kohtalonsa ansainnut. Hän katosi samana päivänä asepojaksi puettuna..."

"Hän katosi...?"

"Niin!... Tosin kerrotaan, että hänet on otettu kiinni, mutta eihän
tässä maailmassa tule kaikkea uskoa, mitä juorukielet kertovat."

"Sanokaa, sanokaa kaikki mitä tiedätte...!" pyysi ritari kiihkeästi, ja
Briita noudatti hänen pyyntöään.

"Niin kerrotaan, että hyvä ystävänne, Niilo-herra, on otattanut hänet
kiinni ja antanut hänet sitten neidon sedän haltuun, ja on vienyt hänet
joko Suomeen mukanaan tahi lähettänyt hänet isänsä tykö Tanskaan!
Muuten olette, jalo ritari", lisäsi hän, "minulle suuressa
kiitollisuuden velassa siitä, mitä olen teille nyt kertonut, sillä
tietäkää, ettei nykyään kukaan enää puhu tai halua kuulla puhuttavan
Ingeborg-neidistä."

Steen-herra oli mykkänä surusta ja epätoivosta. Mutta hän pudisti
valtavalla ponnistuksella hartioiltaan raskaan murhetaakan ja lausui
pystyin päin ja miehekkäin katsein neidolle:

"Kyllä, minä kiitän teitä paljon, että sanoitte minulle totuuden
suoraan, neiti Briita!... Minä tiedän nyt, mitä minun on tehtävä, ja
niin varmaan kuin tahdon kilpimerkkiäni kunnialla kantaa, olen poistava
sen pilkun, jolla Ingeborgin nimeä halutaan tahrata, tahi uhraan sen
asian edestä henkeni, sillä se on valetta ja petosta kokonaan!"

Hän kääntyi pois Briita-neidistä, joka nyt vuorostaan hämmästyi ja
katseli pitkään, kun ritari riensi niin kiireesti salista kuin aikoisi
lähteä linnasta kerrassaan.

Ovelle hän pysähtyi. Siellä oli kuningas, joka viittasi häntä luokseen.
Herra Krister Pentinpoika seisoi hänen vieressään ja lähellä heitä
olivat Niilo Sture ja Kustaa Kaarlonpoika.

"Sinun tullessasi kuninkaanlinnaani, sain samalla tärkeitä uutisia,
Steen serkkuni... Krister-herra on saanut tänään kirjeen ja sanoman
Borgholmin linnasta, että hänen veljensä, arkkipiispa Jöns on kuollut!
Jumala armahtakoon hänen sieluansa... olin toivonut saavani puristaa
hänen kättään sovinnoksi, ennenkuin minutkin kutsutaan täältä pois."

Steen seisoi äänetönnä kuten muutkin herrat kuninkaan ympärillä, joka
oli hyvin liikutettuna.

"Minun aikani ja sen miehet menevät pois toinen toisensa jälkeen, sekä
ystävät että vihamiehet, ja minä, vanha ja raihnas, olen yksinäni
jälellä, enkä voi enää mitään toimittaa muuten kuin teidän
avullanne..."

Hän ojensi kätensä tarttuen Niilo Sturen ja Steenin käsiin sekä lisäsi:

"Pysykää lujasti yhdessä, niin te saatatte työnne hyvään loppuun, ja
Ruotsin kansa on siunaava teidän muistoanne ja pitävä teitä yhtä
rakkaina kuin minäkin, teidän ijäkäs kuninkaanne!"

On omituista, että hyvän ja pahan taistelussa paha aina esiintyy tässä
maailmassa kootuin voimin, varttuneen miehen voimalla ja viisaudella,
ja hyvä taasen tyytyy näennäisesti vähäpätöisiin ilmaisumuotoihin, se
näytäksen vaan joko naisen sulosilmäyksenä tahi väräjävänä hymyilynä
lapsen viattomilla huulilla.

Tällä kertaa se ilmeni vaan toivomuksena, huokauksena, jonka heikko,
voimaton vanhus lausui, mutta se huokaus tuli sydämen pohjasta. Voi,
tämä hopeahapsinen vanhuspa hyvin tiesikin, kuinka pahuus hiipii
sydämiin, erottaen ystävät toisistaan, ja Ruotsin onni ja onnettomuus
riippui nyt niiden siteiden lujuudesta, jotka liittivät molemmat Sturet
yhteen.

       *       *       *       *       *


Tämän tapahtuessa Tukholmassa istui Eerik Olavinpoika Upsalassa
työpöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperia ja kirjoja. Takassa
loimusi tuli, joka valaisi huonetta ja hurskaan kaniikin kalpeita,
kuihtuneita kasvoja, joiden piirteissä vakavuus otti voiton siitä
sielun hyvyydestä, joka loisti hänen syvistä silmistään. Pöydällä paloi
lamppu, jonka varjostin esti valon paistamasta tämän oppineen
historiankirjoittajan silmiin.

Hän kirjoitti suurella innolla. Hänellä oli nähtävästi nyt juuri joku
ajatus selvillä, jonka hän tahtoi panna paperille. Sen tehtyään laski
hän kynän kädestään ja luki nostamatta silmiään paperista, kiireesti
kirjoittamansa läpi ikäänkuin saadakseen täydemmän kokonaiskäsityksen
siitä. Hänen kasvonsa osoittivat tyytyväisyyttä ja luettuaan heittihe
hän nojalleen tuoliinsa.

Oven ulkopuolella hapuili joku lukkoa, mutta oppinut tuomioherra ei
huomannut sitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla, ja
hänelle oli luultavasti nautinnoksi, että ne olivatkin siellä: suurten
vainajain parissa. Hartaimman riemun hymy levisi hänen kalpeille
kasvoilleen ja hänen silmistään loisti ihastuksen tuli.

Pöytä oli ihan seinän vieressä, niin että Eerik itse istui kylki
ikkunaan päin, josta hän voi milloin tahansa katsoa ulos, tai
paremminkin ylös, sillä hänen huoneensa oli ylhäällä maasta eräässä
niistä rakennuksista, jotka ympäröivät tuomiokirkkoa. Eräs torneista
risteineen oli aina ensimmäinen, jonka hänen katseensa kohtasi, kun hän
sen kohotti työstään. Tänä iltana oli hänen sielunsa kuitenkin niin
täynnä ajatuksia, että vaaleansinistä talvitaivasta vastaan kuvastuva
torni saapui vasta pitkän ajan kuluttua hänen tajuntaansa. Kirkas
kuunpaiste valaisi tuomiokirkon tätä puolta, ja ristin takaa vilkkui
Otavan tähtisarja omituisella loistolla.

Ovi avattiin hyvin hiljaa ja korkeavartaloinen mies astui huoneeseen,
mutta kaniikki ei ollut tänä hetkenä altis lähimmän ympäristönsä
vaikutuksille. Hän ajatuksensa vaelsivat kaukaisissa maailmoissa ja
taivaallakin tapahtui eräs seikka, joka veti hänet nykyhetkestä pois.

Eräs tähti näytti irtauvan ja putoavan siitä tähtisarjasta. Kaniikki
tarttui molemmin käsin tuolinsa sivunojiin kiinni ja kohousi puoleksi
seisomaan. Tähti, joka äkkiä loisti ja äkkiä katosi, veti hänen
mielensä kokonaan puoleensa.

"Tähdenlento...!" mutisi hän vihdoin, mutta lisäsi,
istuessaan taas tuoliinsa, kalpeat kasvot lempeästi hymyssä: "Jos
tarinassa olisi mitään perää, niin se merkitsisi piispanmuutosta
tässä arkkihiippakunnassa... Hm! Jumala armossaan tuomitkoon
Jöns-arkkipiispan tekoja, mutta kyllä hän on unhottanut
arkkipiispansauvansa sen kruunun tähden, jonka Kaarlo-kuningas riisti
hänen suvultaan... ja siinä hän on ollut totisesti epärehellinen!...
Päämieskirja [vanha ruotsalainen teos] luettelee aivan oikein
kahdentoista kelvottoman asian joukkoon sen, jos piispa unhottaa pyhän
virkansa, joka hänelle on Jumalalta annettu, ja etsii maallista arvoa,
kunniaa... Mutta Herran on tuomio, Herran on tuomio!"

Hänen ajatuksensa päättyi huokaukseen, mutta samassa lausui syvä,
totinen ääni ovensuussa:

"Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt seisoo arkkipiispa Jöns
Jumalan istuimen edessä!"

Kaniikki hypähti ylös hämmästyneenä. Hänenkin kasvoilleen ilmestyi sama
syvä vakavuus tämän merkillisen tiedon johdosta kuin sen tuojankin
äänessä ja piirteissä oli. Mies ei näyttänyt kuitenkaan tekevän mitään
pahaa vaikutusta kaniikkiin: näki selvästi, että hän oli Eerikille
rakas.

Hän ojensi kätensä hänelle ja pyysi hänen perinpohjin kertomaan, mitä
hän tiesi kuolemantapauksesta. Hän ei paljon tiennyt; se vaan oli
varmaa, että arkkipiispa Jöns oli kuollut ja että nyt tulisi uusi
arkkipiispa valittavaksi.

Tulija ei ollut kukaan muu kuin Brodde. Hän oli oleskellut koko ajan
Upsalassa ja sen ympäristöillä etsimässä murhaajaa pakottaakseen hänet
tunnustamaan piilopaikat, joihin oli kätkenyt herra Steen Sturen ja
Ingeborgin, jos viimeksi mainittu enää oli elossakaan, sillä selväähän
oli, että murhaajan tarkoitus oli toimittaa tieltä hänet, kuten herra
Eerik Olavinpojankin, päästäkseen siten kaikista syyttävistä
todistajista. Hän oli pitänyt koko tämän ajan olopaikkansa tarkasti
salassa, koska hyvin tunsi vihollisensa ja tiesi, kuinka valpas ja
tunnoton hän oli. Oli tosin paljon luonnollisia syitä, jotka kehottivat
Brodden lähtemään herransa luokse, mutta jo sekin seikka, että
kaniikki, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä, voi minä hetkenä
tahansa saada Siggen vieraakseen päättämään alotetun murhatyön, sai
hänet viipymään ainakin siksi, kunnes pahin vaara oli ohi.

Nyt hän oli kuullut, että Steen-herra oli täydessä mahdissaan taas
tilallaan, ja kun rakasta kaniikkiakaan ei nyt enää mikään vaara
näyttänyt uhkaavan, oli hän päättänyt jo lähteä Upsalasta herransa luo.
Tätä päätöstä oli Hollingerin kaupunkiin tulo vielä varmistanut.

Niilo Sture oli lähettänyt monta viestiä Upsalaan saadakseen tietoa
siitä, miten rakkaan Brodden oli käynyt, sillä Brodde oli hänelle
todellinen ystävä -- sinä hän häntä piti samoin kuin Briita-rouvakin,
vaikka yhteiskunta-aseman erilaisuus panikin joitakuita rajoja heidän
välilleen. Brodde oli kuitenkin pysynyt tahallaan tietämättömissä; hän
oli pitänyt näitä viestejä haitallisinakin tehtävänsä suorittamiselle,
vaikka hän kyllä sydämessään iloitsikin niistä, sillä olivathan ne
selviä todisteita siitä, kuinka rakas hän oli ankaralle ritarille.

Hollinger oli, kuten sanottu, nyt saapunut, ja Brodde jätti senvuoksi
mielellään piilopaikkansa, saatuaan vielä koko joukon uutisia
yhteisestä herrastaan, Steen-herrasta sekä arkkipiispasta. Hollinger
puolestaan oli saanut tietonsa arkkipiispan kuolemasta eräältä
Krister-herran asemieheltä. Hän oli Tukholmasta tullessaan kohdannut
ritarin seurueineen, joten tieto ehti samaan aikaan oppineelle
kaniikille Upsalaan kuin kuninkaan linnaankin.

Brodde kertoi nyt kaikki Hollingerilta saamansa uutiset kaniikille.
Sitten seurasi hetkisen hiljaisuus, jolloin kaniikki seisoi kädet selän
takana ikkunan edessä katsellen tornia ja tähtiä. Brodde lähestyi
silloin pöytää ja lausui tuntehikkaalla äänellä, joka ei ollut
tekemättä vaikutustaan Eerik Olavinpojan kaltaiseen mieheen:

"Nyt tekee mieleni lähteä herrani luokse takaisin; mutta sitä ennen
tahtoisin lausua teille sanasen. Pyytäisin, ettette unhottaisi minua
rukouksissanne... olenhan kuitenkin verenvuodattaja enkä voisi, kuten
kerroitte Davidista, Israelin kuninkaasta, astua Herran kasvojen
eteen..."

Kaniikki, kääntyi ja katseli hurskailla silmillään miestä hellästi
liikutettuna.

"Herran kasvot", toisti hän. "Herran kasvot, ystävä... loistakoot
lempeästi sinun tiesi ylitse! Sinä olet miekan mies, mutta miekka
tarvitsee myöskin miehensä kuten kirkkokin... Suokoon Jumala, että
kirkon miehet ajattelisivat aina, kuten sinä ajattelet... paljon,
paljon vähemmän huokauksia ja kyyneleitä olisi silloin maata
rasittamassa. Sen vuoksi, rakas ystäväni, sanon sinulle Jumalan
kasvojen edessä ja niiden maailmain nähden, jotka hänen taivaaltaan
lähettävät säteitään ylitsemme, että lausun täydellisemmin Herran
siunauksen sinun, vähäpätöisen asemiehen yli kuin voisin konsanaan
lausua sen miehen yli, joka vaihtoi arkkipiispansauvansa miekkaan."

Hän kääntyi nyt pois, sydän täynnä valtavia tunteita, mutta kohta hän
taasen kääntyi katsomaan tuota kelpo miestä, jonka leppeä sallimus oli
lähettänyt hänen pelastuksekseen äärimmäisen vaaran hetkenä, kun
kuolema ei ollut hänestä sen kauempana kuin kohotettu kirves tarvitsee
pudotakseen. Hän astui Brodden luokse ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä.

"Siitä, että nyt elän ja voin täyttää alkamani teoksen isänmaamme
vaiheista, siitä kiitän sinua, sinä olit silloin ase Jumalan kädessä...
Kuinka olisin siis puolestasi rukoilematta? Niin, kun ajattelen tätä
ihmiselämää ja sen monia värivaihdoksia, jotka hohtavat milloin
valkoisina, milloin mustina, milloin ruusunpunaisina, niin kuinka
pieneltä silloin näyttääkään se, mikä on ajallisesti suurta, kuinka
suurelta, mikä on ajallisesti pientä! Sinä lausuit minulle kerran, kun
makasin avutonna verissäni metsälätäkössä, että minä olin pelastanut
sinun henkesi, ja että sinun oli tehtävä minulle sama. Kenties teit
enemmänkin... on kenties tuleva aika, jolloin tuota työtäni pidetään
niin suuressa arvossa, että sen keskeyttäminen olisi ollut suurempi
vahinko kuin elämäni lyhentäminen muutamilla vuosilla... Lähinnä
Jumalaa kiitän siis elämästäni sinua... kiitos, rehellinen kiitos siitä
rakas, hyvä ystävä!"

"Tervehdä minulta myöskin herraasi, Niilo Sturea", lisäsi hän hetken
kuluttua, "ja anna hänelle tämä kirjoitus... Se on" -- hän otti samassa
täyteen kirjoitetun paperin pöydältä, kiersi sen kokoon ja antoi sen
Broddelle -- "se on Engelbrektin kronikka, joka tulee kuulumaan siihen
teokseen, jota olen useita vuosia jo valmistanut. On jo monta
vuotta siitä kuin lupasin lähettää Niilo-herralle kertomukseni
Engelbrektistä... Se tapahtui Vadstenassa monta vuotta sitten, pian
marskin, urhean Tord-herran kuoleman jälkeen, surujen ja huolten
raskaasti painaessa herrasi sydäntä... silloin annoin hänelle
lupaukseni, jonka tahdon nyt täyttää..."

"Se on suuresti ilahuttava Niilo-herraa, siitä saatte olla varma",
lausui Brodde, kun tuomioherra vaipui silmänräpäykseksi ajatuksiinsa.
"Ja monta kiitosta lähettävät teille vielä sekä hän että Briita-rouva,
istuessaan uudessa Penningebyssään ja lukiessaan piskuisesta miehestä,
joka oli niin suuri... Minäkin kiitän teitä, ja sanon, että ikävöin
kuulla hänen tarinaansa luettavan..."

"Niin, niin... kuule ja ihmettele ja ihaile Herran armoa ja laupeutta,
joka lähetti isänmaallemme sellaisen miehen hädän hetkenä... Sinun
herrasi Brodde, on myöskin tehnyt Engelbrektin työn; hän on, kuten
Engelbrekt ennen, Ruotsin tuki pahoja vihollisia vastaan, ja
Kaarlo-kuninkaan kruunu kimaltelee ilta-auringon paisteessa hänen
miekkansa kärjellä... Saamme nähdä... saamme nähdä, onko Niilo-herralla
myöskin Engelbrektin tarmo voittaa itsensä... silloin olen kuuluvasti
ylistävä hänen nimeään."

"Se tarmo hänellä on!" sanoi Brodde, ja hänen silmänsä liekehtivät
riemusta ja siitä tiedosta, että sellainen mies oli hänen herranaan.

Mutta kaniikki hymyili leppeätä hymyään ja jatkoi:

"Saamme nähdä, saamme nähdä! Korkeita, mahtavia ja arvossa pidettyjä
herroja on nyt kuten ennenkin Ruotsin valtakunnassa, ja kruunu
houkuttelee heidän mieltään. Voihan sattua, rakas ystävä, että
herraasikin odottaa sellainen hetki, jonka Engelbrekt sai
nähdä, sellainen hetki nimittäin, että toinen mies valitaan
valtakunnanhoitajaksi... silloin, silloin saamme nähdä onko hänellä
Engelbrektin valta itsensä yli!"

"Hänellä on se valta!" lausui Brodde lujasti. "Ruotsin eteen on hän
uhraava itsensä kuten tähänkin asti, herra Eerik. Saatte nähdä sen, jos
Herra vielä kerran sallii sellaisia kohtalon vaiheita maallemme!"

Lausuessaan näitä sanoja katsoi Brodde hurskaaseen herraan, ja tämän
silmistä kohtasi häntä niin valoisa ja lämmin ja niin vakuuttava katse,
ettei sen tulkitsemiseen sanoja tarvittu, ja tämä katse mielessään
erosi hän oppineesta ystävästään.

Tämä istui vielä kauan katsellen tähtiä tuomiokirkon tornin yli, ja
monta harrasta rukousta nousi hänen sydämestään silloin Ruotsin edestä
Jumalan ja Jumalan äidin taivasta kohden. -- Mutta samaan aikaan olivat
myöskin pahuuden voimat liikkeellä katkoakseen ne siteet, jotka pitivät
molempia Stureja ystävyydessä keskenään.




IV.

"Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin."


Alkoi taaskin taistelu Ruotsin maassa. Oli kuin kirous olisi painanut
Kaarlo-kuningasta. Tuskin oli hän ehtinyt saada kruunun kolmannen
kerran päähänsä, kun myrsky alkoi taas, uhaten syöstä kumoon hänen
valtaistuimensa. Huolia täynnä laski hän päänsä kättensä varaan
miettien, millainen hänen elämänsä päivä oli ollut. Ja hän rukoili
sydämensä pohjasta. Niin hän oli ennenkin tehnyt, mutta nyt hän rukoili
Ruotsinmaan edestä, -- ennen olivat hänen rukouksensa saaneet kannattaa
hänen valtansa ja kunnianhimonsa raskasta kuormaa. Se oli voitto hänen
monista vaivoistaan ja taisteluistaan.

Se rajuilma, jolla oli juuret vanhassa arkkipiispassa, joka asui
Borgholmin linnassa, kasvoi ja synnytti pahat päivät Ruotsin yli
taasen, kun sitä vähimmin odotettiin. Urhea ja rohkea ritari oli tämän
hyökkäyksen johtajana, jolla Ruotsin rauhaa ja Kaarlo-kuninkaan
hallitusta taasen häirittiin -- hän oli herra Eerik Kaarlonpoika,
Linköpingin uljaan piispan veli. Hänellä oli suuri menestys. Hän kulki
Itägötanmaalta pohjoiseen päin Västmanlantiin, voitti Kaarlo-kuninkaan
väen Arbogan luona ja jatkoi kulkuaan Uplantiin jätettyään osan
joukkoaan Vesteråsiin. Upsalassa hän julisti Kaarlo-kuninkaan
valapatoksi, kantoi veron ja käyttihe kuin valtakunnan herra ja
hallitsija.

Kuningasvanhus kirjoitti hätäisesti kirjeen Niilo Sturelle, joka istui
nyt kaikessa rauhassa vasta rakennetussa Penningebyssään lukien yhä
uudestaan Engelbrektin tarinaa, että hän lähtisi vielä kerran matkaan,
ja että kansa nousisi mies talosta taistelemaan Ruotsin vapauden
edestä. Mutta vihollinen tuli niin yllättämällä, ja vaara oli niin
lähellä, ettei Uplannissa saattanut enää mitään tehdä, vaan Niilo-herra
riensi Taalainmaahan. Steen-herrakin, joka suri kadonnutta
Ingeborgiaan, oli valmis unhottamaan surunsa ja rientämään
sukulaisensa, kuninkaan avuksi. Hän nosti Södermanlannin väestön
aseisiin, avusti Vesteråsia ja läksi Uplantiin. Mutta hänen joukossaan
oli kavaltajia, niin että hänen täytyi paeta Taalainmaahan. Eerik-herra
ylpeili silloin menestyksestään ja laski leikkiä ritarien kera, jotka
olivat häneen liittyneet, ja piti suurta ääntä voitostaan sekä
kirjoitti vaimolleen, että hän riemuitsisi, sillä pian, tai ainakin
vuoden kuluttua saisi hän kantaa Ruotsin kruunua. Tämä tapahtui
syksyllä 1469, ja jouluoluensa joi tämä voitoistaan ylpeilevä ritari
ystävineen Uplannissa. Uudenvuoden jälkeen aikoi hän heti lähteä
Taalainmaahan kukistamaan kumpaakin Sturea, ja sitten hän olisi
yksinään herrana Ruotsinmaassa, sen hän lupasi joulumaljain ääressä.

Hän toteuttikin lupauksensa. Hän läksi Pitkännummen kautta Daljoen yli
ja tuli Faluniin saakka. Täällä hän kohtasi Steen Sturen, jolla oli
mukanaan lähipitäjäin äkisti koottu rahvas, ja täällä Eerik-herraa
kohtasi vastoinkäyminen. Hänen väkensä pakeni kuuman taistelun jälkeen,
vaikka hän itse taisteli ensimmäisten joukossa. Hänen tappionsa ei
ollut kuitenkaan perinpohjainen, vaan hän sai väkensä kootuksi
uudestaan Upsalassa, josta oli Daljoen yli lauttauspaikka. Siinä päätti
hän vielä kerran koettaa onneaan taalalaisia vastaan. Hänessä kuohui
viha saamastaan häpeästä, ja sama mieliala vallitsi muissakin herroissa
leviten koko miehistöön. Heitä hävetti ja harmitti suunnattomasti
äskeiset tapahtumat, he kun antoivat talonpoikain voittaa itsensä.

Mutta Runnin talonpoikaisleirissä olivat päinvastaiset tunteet
vallalla. Toivottiin vaan, että Niilo-herra olisi ollut saapuvilla
Siljanin taalalaisten kera, silloin olisi meteli kerrassaan lopussa,
sillä silloin ei yksikään vihollisista olisi päässyt pakoon, ei
Eerik-herra itsekään. Samaa mieltä oli Steen-herrakin, joka istui
muutamassa vuorimiesmökissä lähellä järven rantaa. Mutta hän istui
synkkänä ja harvasanaisena seinäpenkillä, kädet ristissä rinnallaan ja
katse sammuvaan takkavalkeaan tuijottain.

Hänen edessään seisoi Sigge, hänen asemiehensä ja kaikkensa kaikessa.
Hän oli valmis lähtemään tuvasta, mutta näytti ensiksi odottavan, oliko
herrallaan jotakin käskemistä. Mutta kun Steen-herra pysyi vaiti,
virkkoi Sigge:

"Teidän tulisi nyt ajatella erästä asiaa, Steen-herra, istuessanne
täällä nyt yksinänne... se kunnia, jonka olette nyt saavuttanut,
haihtuu savuna ilmaan, ellette käytä tilaisuutta hyväksenne ja kukista
Eerik-herraa, ennenkuin..."

Steen kohotti päätään ja katsoi kysyvästi Siggeen.

"Ennenkuin toinen tulee sieppaamaan sekä voiton että kunnian teiltä!"
lisäsi tämä jatkaen ilkeästi hymyillen, kun ritari taas laski katseensa
hiilustaan: "sanoinhan teille jo ennen, tullessani takaisin luoksenne
Niilo-herran tyköä, ettei hän tulisi. Huomasin hänen viekkautensa hänen
hymystään ilmoittaissani hänelle viestinne, että vihollinen oli mennyt
virran yli, ja että te ette voi sitä vastustaa. Hän jätti tahallaan
teidät auttamatta, että joutuisitte tappiolle Eerik-herraa vastaan. Nyt
hän tulee kuin myrskytuuli, nyt kun teidän urhoollisuutenne ja onnenne
on jo ehtinyt tulla tunnetuksi, ja silloin teidän maineenne häviää
hänen maineensa rinnalla kuin tuhka tuuleen."

Ritari polki lattiaa jalallaan, mutta pysyi vaiti. Sigge lähestyi ovea.

"Siitä saatte olla varma, herra", lisäsi hän kääntyen takaisin
ollessaan jo ovella käsi ovenvintassa, "siitä saatte olla varma, ettei
voittoa ole milloinkaan sen helpommin saavutettu, kuin te nyt
saavutatte Eerik-herrasta, jos paikalla lähdette matkaan ja iskette,
ennenkuin hän on vielä oikein ehtinyt tappiostaan tointua!"

Sitten hän meni pihalle jättäin ritarin yksinään. Hän astui rannalle
menevää tietä myöten, pysähtyi katsellen avaraa, lumenpeittämää
tasankoa, käännähti, ikäänkuin katsomaan, seurasiko ketään ja meni
sitten nopein, voimakkain askelin järvelle päin. Mutta se levollisuus,
jolla hän oli herransa nähden esiintynyt, hävisi samassa, kuin hän jäi
yksikseen, näkijöittä. Kaikki liikkeet, joita hän teki käydessään
Runnin jäällä olevaa polkua myöten, osoittivat, kuinka kiihkeässä
mielentilassa hän oli.

Äkisti hän kääntyi suurelta polulta, jota myöten oli ensiksi kulkenut,
eräälle pienemmälle, joka kävi muutamaan pitkään niemenkärkeen järven
toisella rannalla, ja kulki yhä kiireemmin kuta lähemmäksi ehti.
Rannalle päästyään kääntyi hän enemmän etelään päin, ikäänkuin aikoisi
Aspebodaan. Mutta tultuaan jonkun satasen askelta metsään pysähtyi hän
eräälle tasaiselle paikalle muutaman pilvenkorkuisen korpikuusen alle.
Melkein raivoissaan päästi hän vihlovan vihellyksen, jonka täytyi
kuulua hyvinkin etäälle. Hän kuunteli, ja melkoisen kaukaa kuului
samanlainen ääni.

Kotvasen perästä ilmestyi erään pienen polun mutkauksesta miehen
vartalo, joka lähestyi sitä puuta, jonka juurella Sigge seisoi.

"Oletko onnistunut?" kysyi jälkimmäinen kiihkolla, joka ilmaisi, kuinka
hänen mieltään poltti saada mieheltä odotetut tiedot.

"Niilo-herra on tulossa!" vastasi toinen lyhyesti.

Sigge seisoi hetkisen hiljaa, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt
näitä sanoja, mutta sitten hän löi kädellään otsaansa ja tarttui
puhujan käsivarteen niin vimmatusti, että tämä oikein vaikeroi.

"Sitten minä kiroon ja sadattelen sitä hetkeä, jona hänen henkensä oli
minun kädessäni enkä sitä ottanut!" huudahti hän vihasta puuskuen.
"Hornan kautta, verkkoni langat rupeavat katkeamaan, toinen toisensa
perään!"

"Sinulla on syytä olla harmissasi", lausui toveri, "sillä verkkosi oli
hyvin viritetty, ja asiat juoksivat hyvin... Hän tuli pakolaisena
tänne joen yli, ja olen varma siitä, että hän olisi helppo saalis
Eerik-herralle... Mutta nämä ritarit, Niilo-herra ja Steen-herra ovat
todellakin kummallisia miehiä! Vaikka koetin kaikkeni panna puhuessani
hänen kanssaan, ja vaikka näin kuinka syvästi se häneen koski, niin ei
hän tahtonut odottaa yhtäkään tuntia saatuaan tiedon Eerik-herran
tulosta. Ellet sinä olisi tullut tuomaan sanaa Steen-herralta, että hän
uskaltaa yksinään ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa, kunnes rahvas
oli siellä saatu kokoon, niin olisi hän tullut, niin tyytymätön kuin
hän olikin mielessään entiseen ystäväänsä... Nyt hän tulee
mieslukuisena virralle; jos Eerik-herra on siellä, on hän mennyttä
kalua..."

Kului hetkinen, jolloin Sigge käveli huulet yhteen puristettuina Niilo
Sturen palvelijan, veranleikkaajan edessä. Tämäkin vaipui miettimään,
mitä tekisi tarkoituksensa saavuttamiseksi. Steen Sturen voitto oli
tehnyt heidän tuumansa tyhjiksi, ja tässä tarvittiin tavatonta
neuvokkuutta, että vene saataisiin käännetyksi ja tie selväksi,
ennenkuin syvyys oli tarpeeksi pohjailtu ja väylä tunnettu. Mutta nyt
oli tullut hetki, jolloin oli otettava rohkea askel, eikä kumpikaan
näistä miehistä epäillyt sitä tehdäkseen, kun kerran olivat
käsittäneet, että se oli ainoa keino, jolla heidän tarkoituksensa oli
saavutettavissa.

"No niin!" huudahti Sigge vihdoin, "viimeinen nuoli on siis ammuttava!"

"Keneen?" kysyi veranleikkaaja laupeimmalla äänellä.

"Sinun herraasi, veranleikkaaja!"

"Hm... niin, jos pysymme lujasti yhdessä, saamme kyllä kiinni hauin,
jopa kahta suuremman..."

"Pysymme yhdessä... mitä sillä tarkoitat, mestari...?"

"Tarkoitan aina mitä sanonkin... ja palveluksesta palvelus, sehän on
vanha välipuheemme...!"

"Anna kuulua, veranleikkaaja, minä olen mies pysymään sanassani, sen
tietänet; mitä tahdot siis?"

"Tulinen mieli tekee äkkikypsää työtä, Sigge... tapani on olla tyyni,
eikä tehdä ajattelemattomuuksia.... muuten sopii toivoni hyvin yhteen
sinun toivosi kanssa, sillä se tarkoittaa ymmärtääkseni erään miehen
henkeä...!"

"Niin tekee, Luukas mestari, minä tarkoitan sinun herrasi henkeä!"

"Minä tavotan vaan hänen asemiestään, mutta se sopii hyvin, sillä he
pysyvät yhdessä. Kun he pääsevät joen yli, ratsastavat he yhdessä
Skaraan Pyhän Kaarinan luostariin. Niilo-herra vie sinne vanhan
ystävänsä Fjalar Orminpojan ruumiin ja hänen asemiehensä..."

"Mikä asemiehen nimi on?"

"Hollinger Birgerinpoika!"

"Hm... Hollinger! Olisin toivonut, että hänellä olisi ollut toinen
nimi, mutta samantekevä, kannettakoon siis sitäkin nimeä viimeinen
kerta! Mutta mitä sinä tahdot Hollinger Birgerinpojalta? Miksi hänen
tulee päästä hengestään? Hänellä on miekka, joka kelpaa!"

"Hänellä on muutakin, joka on minulle ja monelle muulle suuriarvoisempi
kuin hänen miekkansa... Se on pieni paperinpalanen, jota säilytetään
nyt Upsalan tuomiokirkossa, mutta joka viedään myöskin silloin Skaraan.
Kirkot ovat, ymmärräthän, pyhiä, eikä niihin voi päästä, mutta tie
Upsalan ja Skaran välillä ei ole pyhä, ei myöskään mies itse!"

"Oikein, Luukas-mestari... se asia käy kyllä päinsä! Katsokaamme
kuitenkin kerta vielä, eikö onni suosi meitä toisella tapaa. Jos
Steen-herra ehtii virralle ennen Niiloa, on hän hukassa, ja jos
Eerik-herra saa silloin vähän aikaa puhutellakseen Taalain miehiä, niin
saadaan nähdä, ovatko he niin ihan unhottaneet hänen veljensä,
Kettil-piispan, ettei Niilolle käy vaikeaksi pelastua hengissä
täältä..."

"Ja silloin olen minä siis ajanut sinun asioitasi ilman palkkaa!"
virkkoi veranleikkaaja, vilkauttaen viekkaasti silmiänsä, joissa paloi
kammottava pahuuden tuli.

Sigge ymmärsi häntä ja sanoi varmasti:

"Sanassani pysyn... pidä tarkasti silmällä miestä, niin otamme hänet
kiinni ennen tappelun alkua, ja silloin on voitto sinun yhtä hyvin kuin
minunkin."

Veranleikkaaja mietti hiukkasen.

"Olkoon niin niillä edellytyksillä, joita nyt olemme otaksuneet...
Mutta jos Niilo-herra saa voiton joella..."

"Jos Niilo-herra saa voiton...? Silloin, veranleikkaaja, löydämme sekä
hänet että hänen asemiehensä matkalta Pyhään Kaarinaan. Vihollisella on
hyviä piilopaikkoja, ja jos Eerik-herran täytyy paeta, niin vilisevät
kaikki polut metsänkävijöitä, jotka mielellään taistelevat meidän
puolestamme... Se jää minun asiakseni, sinun pitää vaan antaa minulle
varma tieto, milloin he matkustavat..."

"Sen teen."

"Kruunu ja arkkipiispansauva olkoot tunnussanamme, että tuntisimme
toisemme... Silloin saamme voiton, vaikkei vanha arkkipiispa Jöns,
Jumala hänen sieluaan armahtakoon, enää sitä sauvaa heilutakaan!"

"Kuten sanot, kruunu ja arkkipiispansauva, ha-ha-ha... se vaipuu
alaspäin, se pyhä sauva, sillä herra Eerik Kaarlonpoika ei ole voinut
sitä pystyssä pitää, se joutuu tavallisen palvelijan varaan!"

Sigge säpsähti. Veranleikkaajan viittaus koski häneen nähtävästi, mutta
hän suoristi itsensä ja sanoi laskien raskaan kätensä liittolaisensa
olalle:

"Jos voitamme, mestari, niin luulen, että arkkipiispansauva viittaa
meille tien kauemmaksi, kuin sinä ja minä voimme tänä hetkenä
ajatellakaan!"

"Hyvä, Sigge, joka enemmän uskaltaa, hän enemmän voittakoon!"

He erosivat keskusteltuaan ensin, mitä kussakin erityistapauksessa
olisi tehtävä. Veranleikkaaja läksi pohjoiseen päin yhtyäkseen
Niilo-herraan, joka oli sieltäpäin tulossa taalalaisjoukon kanssa;
Sigge meni järven yli takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.

Tullessaan vuorimiestuvalle, näki hän Steen-herran istuvan kumartuneena
erään paperin yli, joka oli hänen toisessa kädessään. Toiseen käteensä
hän nojasi poskeaan. Hän ei katsonut ylös; Sigge jäi seisomaan oven
ääreen hetkeksi, mutta kun hän kääntyi mennäkseen pois, kohotti
Steen-herra silmänsä paperista ja huoahti:

    Päivänsäde multiin kätkettiin
    Vaan käärmekuningas neitosen haudan ties!

       *       *       *       *       *

Uppbon taistelu kääntyi täydelliseksi tappioksi herra Eerik
Kaarlonpojalle. Voittavat taalalaiset saivat tavattoman suuren saaliin,
muitten muassa puolitoista tuhatta pantsaria ja lukemattomia rekiä ja
hevosia, joilla vihollis-herrat olivat aikoneet kulettaa pois kaiken
saaliin, minkä olivat toivoneet saavansa tältä joulumatkalta
Taalainmaahan. Eerik-herra seurueineen pääsi vaan mitä kiireimmällä
paolla pelastumaan. Monet saatiin kuitenkin matkalla kiinni. Niin kävi
entisen arkkipiispan veljien, Davidin ja Kristerin. He joutuivat
vangeiksi, ja heidät vietiin Nyköpingiin säilytettäviksi. Siellä
David-herra kuoli, jättäen jälkeensä maineen, jota tuskin hänen omat
puoluelaisensakaan mielellään muistelivat. Hän oli yhtä tunnoton kuin
arkkipiispakin, mutta vielä hurjempi ja raaempi, niin että hän vietti,
aikansa mieluimmin merirosvojen ja muiden arvoistensa parissa.

Päästyään vankeudestaan oli hän taas, kuten Krister-herrakin, liittynyt
Kaarlon vihollisiin, kohta kun nämä rupesivat uudestaan liikkumaan. Hän
himoitsi kostaakseen Niilo Sturelle ja nautti jo ajatuksissaan siitä
hetkestä, jona saisi oikein mielin määrin purkaa vihansa paisuvaa
sappea hänen ylitseen. Sokeassa raivossaan hän kuitenkin erehtyi. Hän
tunsi vielä raskaasti häpeän vangitsemisestaan Salestassa, silloin kun
torvet kehottivat hyökkäykseen Uppbon lauttauspaikalla, ja tieto siitä
lisäsi moninkertaisesti paon ja uuden vankeuden häväistystä.

Herra Eerik Kaarlonpoika läksi Kalmariin pakoon, josta lähti Tanskaan.

Mutta Kristian-kuningas oli itse lähtenyt Ruotsia vastaan. Hän oli jo
Länsigötanmaalla matkalla Tivedeniin saadessaan luotettavat tiedot
ystäviensä tappiosta ja paosta. Silloin täytyi hänen kohta lähteä
takaisin ja heittää uudelleen toiveensa saada Ruotsin kuninkaankruunu.
Steen Sture tuli häntä vastaan sotajoukolla, ja Niilo-herra puhdisteli
Värendiä vihollisista. Molemmilla oli menestystä. Tanskan kuningas
kärsi suuren tappion ja sai itse haavoitettuna paeta takaisin maahansa.

Niilo Sture meni Värendistä Kalmariin, jota alkoi piirittää. Mutta
silloin saapui sanoma, että herra Eerik Kaarlonpoika oli tulossa
Tukholmaan laivastolla, jonka varustamiseen Kristian-kuningas oli
antanut apua. Silloin jätti Niilo Kalmarin ja riensi pääkaupunkiin.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Sigge astui eräänä iltana herransa
luo, joka istui Varnhemin luostarituvassa taaskin katsellen
ajatuksiinsa vaipuneena laulua Päivänsäde-neidosta. Hän uinaili siinä
maailmassa, jossa hänen Ingeborginsa eli hymyillen hänelle -- surun,
kalman hymyä, niin hänestä näytti, sillä elävitten joukossa ei neito
ollut, sen hän hyvin tiesi.

Kun vakavammat toimet soivat hänelle hetkiseksikin rauhaa, oli hänen
suurin ilonsa ottaa tämä laulu esille, jonka hän oli saavuttanut
Ingeborgin takia, ja jonka tuli olla ehto Ingeborgin sydämen
voittamiseen. Silloin hän vaipui tuohon vanhaan lauluun ajatellen ja
uneksien suloisesta neidosta, joka viittaili hänelle toisesta
kauniimmasta maasta, jossa maallisen elämän houkutukset ovat
kadottaneet voimansa ihmisen yli.

"Luvallanne, herra", lausui Sigge astuen hänen luokseen vapaudella ja
tuttavallisuudella, mikä kyllä kävi laatuun, sillä hänen suhteensa
ritariin oikeutti sen, "haluaisin käydä äitiäni tervehtimässä."

"Äitiäsi!" huudahti Steen-herra sellaisella äänellä, kuin tuon pienen
saaren muistuttaminen olisi tehnyt erityisen vaikutuksen häneen.

"Niin, herra, tapani on, kuten tiedätte, pistäytyä silloin tällöin
hänen luonaan, ja nyt en ole ollut hänen mökissään siitä asti kuin
tulin palvelukseenne. Ette siis voi sanoa, että..."

"Ei, ei, hyvä ystävä", keskeytti Steen-herra, joka arvasi hänen
tarkoituksensa, "saat kernaasti luvan käydä äitisi luona. Minut tapaat
sitten joko Räfnäsissä tahi kuninkaan luona Tukholmassa."

Mies lähti jättäen ritarin taas yksin. Mutta aamulla tuli kuninkaalta
pikaviesti pyytämään Steen-herraa itseään Tukholmaan, koska oli tullut
tietoja, että herra Eerik Kaarlonpoika purjehti laivastolla Itämerellä
Tukholma päämääränä.

Steen-herra ei vitkastellut täyttääkseen kuninkaan toivoa. Hän kulki
miehineen Tivedenin kautta Nerikeen ja sieltä Arbogaan. Siellä antoi
hän miesten jatkaa matkaansa maata pitkin, haluten itse kulkea
vesitietä Mälaria myöten.

Monesti käy niin, että mielessä voi syntyä, kasvaa ja varttua ajatus ja
olla siellä kauan kypsyneenä johtamatta tekoon, kunnes tämä yhtäkkiä
tapahtuu mitättömästä aiheesta, jostakin sanasta, liikkeestä, aivan
oudon nimen kuulemisesta, se on kuin ylen täysi malja, joka tarvitsee
vaan yhden ainoan pisaran lisäksi vuotaakseen reunojensa yli. Niin oli
Steen-herrankin laita. Siggen puhe äidistään, joka asui pienellä
saarellaan, herätti Steenissä muiston Lagnöstä ja näystä, jonka hän
silloin yöllä näki siellä ollessaan kotimatkalla Räfsnäsiin. Hänelle
oli tosin monasti johtunut mieleen, että hänen tulisi vielä kerran
käydä Lagnöllä tiedustelemassa kadonnutta neitoa, mutta hän oli aina
torjunut sen ajatuksen luotaan, kunnes se nyt yhtäkkiä ilmeni hänelle
niin voimakkaana, ettei sitä käynyt vastustaminen.

Hän ajatteli, että hänelle olisi lohdutukseksi jo sen talonkin
näkeminen, jossa hänen lemmittynsä kuva oli hänelle esiintynyt. Kenties
sallisi Jumalan äiti armossaan hänen vieläkin sen kuvan nähdä, olkoon
se sitten syntynyt hänen omassa mielikuvituksessaan tahi jostakin
hänestä itsestään riippumattomasta aiheesta.

Hän päätti siis kulkea järvitietä. On huomattava, että nyt, kun maassa
oli taas rauha, jonka sopii toivoa jatkuvan kauemminkin, -- sillä Eerik
Kaarlonpojan meriretkestä ei vaara voinut olla järin suuri, kun sitä
vastaan tiettiin ryhtyä varokeinoihin -- niin voi ritari hyvinkin
harrastaa muitakin asioita kuin pelkkiä kylmän järjen piiriin kuuluvia.

Oli lauhkea kevät-ilta hänen veneensä liukuessa Mälarin tasaista pintaa
Lagnömaan ja sen saaren välillä, jossa Siggen äiti asui yksinäisessä
tuvassaan. Rantoja peitti alkavan keväimen vaalea vihanta; puissa
kehkesi nuput ja siellä täällä kuului rastaan liverrys, ja koko
maiseman yli valoi kuu runollista valoaan. Ylhäällä kaartui taivaan
sinilaki, alhaalla yhtyi siihen sen yhtä sininen peilikuva. Koko seutu
oli kuin uinaileva onnen saari taikameressä keskellä leikkiviä
tähtitarhoja.

Ritari kohosi seisomaan veneensä kokassa ja katseli ihastuksella
ympärilleen. Olikohan hänen onnensa ehkä tässä ihmemaailmassa
salattuna, joka oli pukeunut niin suloiseen muotoon juuri kätkeäkseen
kauneimman koristeensa. Hänen sydämensä sykki riemusta, näky oli niin
ihana ja toivoa täynnä, mihin hän katsoikin; mitenkäpä voisi paha
viihtyä tällaisessa ympäristössä, kuinka voi siinä syntyä ajatus
kuolemasta ja tyhjyydestä?

Vene liikkui hitaasti eteenpäin. Soutajat huomasivat kuinka
juhlallisena heidän herransa oli, eikä luonnon ihanuus ollut heihin
itseensäkään vaikuttamatta, ja he nostivat ja laskivat senvuoksi
airojaan vedestä niin äänettömästi, että vesipisarain tippuminen veteen
ainoastaan osoitti ihmiskätten liikuttavan venettä. Olisi voinut uskoa,
että näkymättömät voimat kulettivat sitä tässä taikamaailmassa.

Äkisti löi ritari rintaansa ja ojensi kättään eteenpäin.

Vene oli Oknön ja Aspön välisessä salmessa kulkien aivan liki viimeksi
mainittua. Etäämpää näkyivät Lagnön kartanon katot ja uloinna oli se
niemeke, jonka ympäri kulettiin siihen pieneen saareen, joka ritarissa
herätti niin kiihkeän liikkeen. Hän seisoi katse kuin naulattuna
rantaan. Hänen huuliltaan oli tulemaisillaan huudahdus, mutta se
pysähtyi ja jäi kuulumatta. Hänen mielenliikutuksensa näytti kuin
tyrehtyneen ehdittyään korkeimmilleen.

Rannan hennolla nurmella oli hoikasta koivunrungosta muodostettu risti,
jonka vieressä seisoi naishaamu katsellen kuun valaisemalle järvelle.
Hänen yllään oli avara valkea vaippa, mutta pää oli verhoton, joten
pitkät, pehmeät kiharat pääsivät vapaasti valumaan kaulalle ja
hartioille. Hänen toinen kätensä nojasi ristiä vasten, ja toista hän
kuletti puolikehässä ristin juurella olevain kukkain yli, ikäänkuin
niitä siunaten.

Hän oli niin häikäisevän valkea ja yli-inhimillisen kaunis kuun
haaveellisessa valossa, että häntä tuskin voi pitää ihmisolentona.
Ritarista hän oli enkeli, joka oli tullut tänne Jumalan taivaasta
verhomaan hänen elämäänsä ihanuuden hunnulla, että hänen jäytävä
surunsa tuntuisi vähemmän raskaalta, tahi hän oli loihdittu neito, joka
oli saanut illan hämärässä, haltiatarten alottaissa tanssinsa, lähteä
vuorisalista katsomaan entistä maailmaansa palatakseen kukon ensi
kertaa laulaessa takaisin.

Aavistus valtasi ritarin mielen, mutta hän uskalsi tuskin sitä lausua.
Oliko se Ingeborg, kysyi hän itsekseen, mutta hänen huuliltaan ei
tullut yhtään ääntä. Hän seisoi hengittämättä mitä ankarimmassa
mielenjännityksessä.

Mutta vene tuli lähemmäksi ja yhä selvemmin hän tunsi haamulla
Ingeborgin piirteet. Sillä oli hänen otsansa, hänen silmänsä ja koko
hänen notkea, keveä olentonsa.

Ritari huusi Ingeborgin nimeä. Soutajat pysäyttivät soutamisen.

Silloin näky kerrassaan katosi.

"Laskekaa maalle!" huusi ritari kiihkomielisesti. Vene liukui kuin
nuoli eteenpäin, ja ennenkuin se oli ehtinyt rantaankaan, hyppäsi
ritari maalle siihen paikkaan, jossa oli nähnyt Ingeborginsa kuvan.

"Ingeborg, Ingeborg!" huusi hän vielä kerran, mutta ainoastaan kaiku
metsästä vastasi.

Risti oli rannalla, ja kukat heiluivat sen juurella ikäänkuin tuulen
henkäyksestä. Mutta neidosta ei ollut jälkeäkään nähtävänä.

Ritari käski miestensä etsiä metsästä neitoa ja riensi itse Lagnön
kartanoon, mutta hetkisen kuluttua he kohtasivat taas toisensa, eikä
kukaan ollut nähnyt vilahdukseltakaan mitään elävää olentoa.

Tavallista synkempänä ja puolittain epätoivoissaan astui Steen-herra
veneeseen ja soudatti itsensä saareen. Siellä hän riensi nopein askelin
kapeaa polkua myöten tuvalle, jonka reppanasta tuprusi ystävällinen
savu taivaalle.

"Jumalan rauha, muoriseni!" virkkoi ritari astuessaan ovesta tupaan,
jossa eukko istui kehräten takan ääressä, "onko poikanne käynyt
luonanne?"

Steenin suureksi kummaksi hän ei ollut käynyt. Hän ei kuitenkaan pannut
siihen sen enempää huomiota, sillä olihan mies saattanut kohdata
esteitä matkalla ja kulkea herransa hyödyksi pitempiä teitä, kuin hän
alkuaan oli aikonut. Sitäpaitsi oli Steenillä niin paljon muuta
mietittävää, ettei mikään voinut kääntää hänen mieltään siitä.

Vahvasti oli hän päättänyt mennä seuraavana päivänä Lagnöhön ja kääntää
koko talon nurin, sillä kuta enemmän hän ajatteli äskeistä näkyä,
sitä varmemmaksi hän tuli, että se oli Ingeborg eikä kukaan muu.
Epäilemätöntä oli siis myös sekin, että sekin, haamu, jonka hän silloin
edelliskerralla näki Lagnössä, oli hän. Miten hän oli sinne tullut, ja
miksi häntä pidettiin niin tarkoin salassa, sen hän kyllä saisi
vast'edes selville.

Hän kysyi vanhukselta, tiesikö hän mitään vieraasta neidestä, joka oli
Lagnössä.

"Vieraasta neidosta!" huudahti eukko katsoen kauhistuneena ritariin.
"Valkeasta neidostako, oletteko nähnyt hänet?"

"Olen, ja minulle hän ei suinkaan ole vieras!"

"Jumalan äiti ja kaikki hurskaat pyhimykset olkoot lähi minua ja teitä,
jalo ritari", jatkoi eukko tehden ristinmerkin. "Mutta Lagnöllä eivät
asiat ole oikein kohdallaan. Kartanossa ei ole sellaista neitiä, ei
vierasta eikä valkeata, mutta kalastajat, jotka kulkevat tästä, ovat
nähneet kuutamo-öinä nuoren neidon, kauniskasvoisen, kulkevan rantaa
pitkin... He ovat sommitelleet kaatuneesta koivusta ristin siihen
kohtaan, jossa hänet tavallisesti nähdään, ja siellä ne kertovat hänen
seisovan itkien ja hymyillen, ja hänen hymynsä on suloista nähdä, ja
hänen kyyneleensä tippuvat kuin kaste ristin juurelle. Sentähden on
ruoho rehottavin ristin juurella, eikä kalastajan tarvitse koskaan
tulla tyhjin verkoin kotiin, jos hän on nähnyt valkean neidon lehdossa.
Jotkut kertovat hänen laulavankin, ja niin ihanasti, ettei ihmiskieli
ole milloinkaan niin laulanut."

"Mutta tästälähin ei häntä enää nähdä eikä kuulla Aspöllä, sillä minä
vien hänet pois!" lausui ritari pontevasti.

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti eukko, "mitä ajattelette, jalo ritari...
valkea neito on henki, häntä ette koskaan saavuta. Vähäisinkin meteli,
varomaton sanakin saa hänet katoamaan. Jos tahdotte vielä kerran häntä
nähdä, niin varttokaa piilossa jonakin tämmöisenä iltana. Saatte olla
varma, että hän tulee silloin näkyviin, mutta varokaa avaamasta
suutanne tai muuten häntä pelottamasta, sillä silloin se kohta häviää,
ja onnettomuus kohtaa teitä, ennenkuin luulettekaan."

Eukon sanat eivät olleet jonkunverran vaikuttamatta Steen-herraan. Hän
ei tosin oikeastaan uskonut eukon tarinan kaikkia ihmeellisyyksiä --
vaikkei hän suinkaan ollut ihan niin vapaa aikansa taikauskoisuudesta,
ettei hänkin olisi voinut pitää sitä samana kuin muutkin. Mutta
sittenkin se käänsi hänen ajatuksiaan niin paljon, ettei hän enää
päättänyt mullistaa taivasta ja maata vapauttaakseen neidon
vankeudesta, jossa hän nähtävästi oli, niin varma kuin hän olikin, että
oli todellakin nähnyt sydämensä lemmityn.

Siinä voi olla jotakin sellaista, mikä tulisi kahta pahemmaksi, jos
sitä varomattomasti käsiteltäisiin. Siitä syystä odotti ritari
seuraavaa iltaa. Mutta silloin kävi samoin kuin edellisenäkin iltana.
Hän näki suloisen, ihanan neidon seisovan ristin vieressä, ja taivas ja
maa sulivat yhteen ritarin silmissä. Ne himmenivät siintäväksi sumuksi,
josta hänen lemmittynsä silmä loisti aurinkona häntä vastaan.
Näkymätönnä nautti hän tästä näystä, ja hän odotti hetkisen
uskaltamatta liikuttaa kättä tai jalkaa. Hän katseli hengähtämättä tätä
näkyä. Oli niin hiljaista, ettei yksikään tuulahdus liikuttanut puiden
latvoja, eikä yksikään lintu laulanut. Luonto näkyi tajuttomasti
tuntevan papittarensa läsnäolon ja kohottaakseen hänen kauneuttaan
sulautuvan itsekin häneen.

Mutta sikäli oli ritarilla nyt tällä kertaa onnea, että hän sai kuulla
neidon laulavankin. Hän ilmaisi laululla tunteensa nähtävästi
ainoastaan silloin, kuin varmaan tiesi, ettei ketään ollut näkemässä
eikä kuulemassa, mutta silloinkin niin hiljaa, että Steen-herraa
ihmetytti, miten laulu oli voinut kuulua kalastajille salmeen. Aluksi
hän ei voinut saada selvää sanoista, mutta pian hän kuuli ne selvästi,
eikä laulu ollut konsanaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta.

Valkea neito lauloi Päivänsäde-neidon laulua värssy värssyltä. Joka
sävel värähteli ihmeen ihanasti ja samalla oli se syvää vakavuutta
täynnä. Siinä oli kokonainen elämän rakkaus, toivo ja usko, mutta
samalla siinä oli syvää sydänsurua. Ritari oli täydellisesti lumottuna,
hän oli tahdotonna tämän ihmeellisen immen käsissä. Ritari hymyili kun
neito hymyili, ja kun neidon katsetta sumensi kyynel, oli ritarin sydän
halkeamaisillaan. Laulaessaan tuntui neito elävän Päivänsäde-neidon
elämää, tuntevan hänen tunteitaan ja, kuten hän, iloitsevan,
hymyilevän, itkevän ja kuolevan.

    Ja päivänsäde haudasta kaivettiin
    Kun nuori ma oon.
    Ja käärmekuninkaan linnaan saatettiin.
    Minä lehdossa ratsastelen.

Nyt muuttui laulajan ääni niin perin suruiseksi, ettei kukaan olisi
voinut kuulla sitä kyyneliin puhkeamatta. Hän toisti nämät sanat
useampaan kertaan, mutta yhä heikommin ja heikommin, kunnes viimeiset
säveleet ikäänkuin vaipuivat maahan kukkain joukkoon sulaen niiden
kanssa yhteen. Enempää hän ei laulanutkaan.

Hän kumartui äkkiä eteenpäin katsellen järven välkkyvälle selälle.
Sitten hän vei molemmat kädet otsansa yli työntäen samalla taaksepäin
eteen valuneet kiharat, ikäänkuin olisi nähnyt näyn, joka valtasi hänen
mielensä kokonaan.

"Loppunut?" huudahti hän. "Onko laulu loppunut?... on, on... se on
loppunut, ainiaaksi loppunut, ja päivänsäde viettää elämäänsä
käärmekuninkaan kodissa!"

Sitten hän painoi kätensä sydäntään vasten ja vaipui maahan ristin
juurelle.

Silloin ei ritari enää voinut hillitä sydämensä kuohuvia tunteita.

"Ei, Ingeborg!" huusi hän, "laulu ei lopu siihen... etkö muista, että
lupasin sen sinulle kokonaan, ja minulla on se."

Mutta ritari ehti tuskin astua esiin ja lausua Ingeborgin nimen, niin
hän oli taas poissa. Nyt Steen olisi kuitenkin epäilemättä saavuttanut
hänet, ellei syvä rotko olisi äkkiä tullut hänelle eteen.

Hän oli nyt kuitenkin ihka varma, että se oli Ingeborg. Seuraavana
päivänä meni hän siitä syystä Lagnön kartanoon, mutta aivan turhaan.
Hänen epätoivonsa nousi samalla kuin hän tiesi, ettei enää mitenkään
voisi kauemmaksi lykätä matkaansa kuninkaan luo Tukholmaan. Hän päätti
kuitenkin heti kuninkaan tavattuaan palata takaisin Lagnöhön eikä
lähteä sieltä ennen, kuin saisi varman tiedon siitä, miten asian laita
oli.

Hän ei tahtonut kuitenkaan lähteä saaresta antamatta millään
Ingeborgille tietoa käynnistään, jos yleensä oli mahdollista vapauttaa
hänet lumouksestaan. Miettiessään, miten parhaiten sen tekisi, muistui
hänelle mieleen laulu Päivänsäde-neidosta. Hän otti silloin esille
paperin, johon tämä mieluinen laulu oli kirjoitettu, ja kirjoitti
siihen: "Ingeborg, jos oletkin unhottanut minut, en minä ainakaan ole
unhottanut sinua, vaan olen kuolemaan asti uskollinen ritarisi Steen
Sture."

Jo ennen päivän ensi sarastusta oli hän ristin vieressä. Hän kiinnitti
paperin siihen kohtaan, josta oli nähnyt Ingeborgin pitävän kiinni,
suuteli sitä ja riensi sitten veneeseen, jolla aikoi matkustaa
Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Sanoma, että Eerik Kaarlonpoika lähestyi laivastolla Tukholmaa, oli
tosi. Steen-herra huomasi kaupunkiin tullessaan mielet siellä hyvin
kiihtyneiksi. Niilo Sture oli saapunut jo ennen häntä, ja hänen tulonsa
vaikutti hyvin rauhoittavasti kaikkiin. Kuningas itsekin, joka oli
ollut kivulias jonkun aikaa, oli käyttänyt hyväkseen ritarin läsnäoloa
lähtemällä virkistysmatkalle Mälarille, hengittämään terveyttä sieltä,
koska ilmat olivat tavattoman kauniit.

Hyvin ymmärrettävistä syistä karttoivat entiset ystävykset toisiaan,
kun isänmaan edut eivät saattaneet heitä toistensa rinnalle. Niin
ylevämielisiä he olivat, että he silloin unhottivat kaiken vihan, seinä
heidän väliltään poistui, toinen antoi toiselleen neuvoja, joita
mielellään noudatettiin, eikä kumpikaan vähääkään vitkastellut tai
epäröinyt senvuoksi, että entinen läheinen suhde oli rikkunut. He
surivat sitä ja sen tuottama tuska oli sitä suurempi, kuin kumpikaan ei
oikein tiennyt, mikä heidät oli saattanut eri teille. He näkivät vaan,
että niin oli laita, ja heitä suretti etupäässä, että heidän suhteensa
ei voinut muuttua, vaan sen täytyi pysyä sellaisena. Niilo oli
yrittänyt useita kertoja lähestyä Steeniä, mutta joka kerta kuin hän
kosketti tätä arkaa kysymystä, näki hän tämän kasvoissa niin
tuskallisen ilmeen, että hän aina vetäytyi takaisin päättäen lujasti
antaa ajan vaikuttaa.

Steenin mielestä taasen meni hänen entinen asemestarinsa ja ystävänsä
silloin niin pitkälle röyhkeydessään, ettei hänellä ollut siihen muuta
vastausta kuin miekkasille manuu. Siihen hän taas ei tahtonut ryhtyä,
sillä hän tahtoi kuitenkin olla niin kauan kuin mahdollista tahraamatta
käsiään sen miehen verellä, jota oli aikanaan pitänyt Ruotsin parhaana
ritarina.

Vaikeammaksi kuin milloinkaan ennen kävi nyt Steen-herralle kohdata
Niiloa, kun hän taas viime taistelussa oli läheltä saanut nähdä, kuinka
kelvollinen mies hän oli, mikä valta hänellä oli rahvaan mielen yli,
kuinka tyvenesti hän lausui mielipiteensä neuvottelussa ja sai sen
voitolle, ja millä älyllä ja voimalla hän toteutti yhteiset päätökset.
Nyt oli taasen henkinen rauha alinomaisten taistelujen väliajoilla, nyt
väistyivät yleiset edut syrjään, ja yksityiset pyrkivät esiin täyttä
tyydytystä vaatimaan. Hän tunsi nyt, ettei hän kauemmin voinut välttää
ratkaisevaa hetkeä, jolloin side hänen ja Niilo-herran välillä oli
ainiaaksi katkaistava.

Hän tulikin luullun vihollisensa pariin ennenkuin odottikaan.

Toukokuun alkupäivinä tuli kuningas takaisin Tukholmaan, kuitenkin
vielä sairaampana kuin lähteissään, vaikkei hän ollut siitä
huolivinaan, vaan koki vastustaa sitä viimeiseen asti. Hänellä oli
tullessaan jokseenkin suuri seurue, jossa oli muitten muassa Steen
Sturen äiti, rouva Briita Steenintytär, ja neiti Briita Turentytär sekä
eräs hunnutettu nainen, jota ei kukaan tuntenut. Tulopäivänään lähetti
kuningas sanan sekä Niilolle että Steenille kutsuen heitä luokseen
linnaan.

Edellinen tuli ensiksi. Tultuaan kuninkaan yksityiseen huoneeseen ja
nähtyään tämän kalpeuden ja kuoppaiset posket astahti hän säikähtyneenä
askeleen takaisin. Mutta kuningas hymyili ystävällisesti ja ojensi
hänelle kätensä lausuen:

"Hetkeni on tullut, Niilo, tunnen sen hyvin, tunnen sen hyvin... kuka
ottaa Ruotsin kruunun minun jälkeeni?"

Kysymys tuli niin äkkiä, että ritari säikähti. Kuninkaan suuret silmät
katselivat häntä niin kysyvästi ja syvästi, että ne ikäänkuin ajoivat
hänen ajatuksensa siihen aikaan, jolloin ne miehet, joiden muisto oli
hänelle oman isänsäkin muistoa kalliimpi, panivat hänen tekojensa
lopputulokseksi tämän kruunun, ehkei näkyvässä muodossa, niin kuitenkin
itse asiassa.

"Mikä on oma ajatuksenne, Kaarlo-kuningas?"

Kuningas hymyili silloin laskien vapisevan kätensä hänen olalleen.

"Sinun työtäsihän se on", sanoi hän, "että Ruotsi on nyt oma herransa
ja voi itse toimittaa kuninkaan vaalinsa..."

"Kuninkaanvaalinsa?" toisti Niilo-herra. "Arveletteko siis, että
kuninkaanvaali tulee kysymykseen?... Minulla on siitä asiasta omat
ajatukseni..."

"Lausukaa ne, Niilo!" pyysi kuningas.

Niilo esitti silloin mielipiteensä, jotka olivat vuosien vieriessä
kehittyneet ja yhä varmistuneet, kuta enemmän hän huomasi -- etenkin
nyt viimeisten tapahtumain jälkeen -- kenellekään Ruotsin herralle
mahdottomaksi kohota niin paljon vallassa ja arvossa muiden yli, että
hänet empimättä tunnustettaisiin ensimmäiseksi, tarvitsematta tätä
tunnustusta pakottaa verivirtoja vuodattamalla. Niilo Sture lausui nyt
samat sanat, jotka viheriä ritari sanoi maatessaan kuolinvuoteellaan
Enköpingin luostarituvassa, ja hän lausui ne kenties vielä
kaunopuheliaammin, kun hänellä oli äskeiset tapaukset todisteina.

Kuningas kuunteli tarkkaavasti ritarin puhetta, ja tämän lopetettua
istui hän vielä kauan syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän nousi
seisomaan ja lausui:

"Kuinka käyneekin, niin Ruotsin valta seisokoon... se on Kaarlo
Knuutinpojan viimeinen ja ainoa toivomus tässä maailmassa."

Sitten hän astui ulos jättäen Niilon yksin. Hän odotti kauan, mutta
kuningasta ei kuulunut takaisin, ja vihdoin katsoi Niilo, joka oli
kutsunut erään päällysmiehensä linnantupaan saadakseen muutaman tärkeän
viestin saaristosta, voivansa poistua, kuninkaan saattamatta siitä
mitenkään loukkaantua. Hän menikin ja tapasi päällysmiehensä
keskustelemassa erään Steen-herran asemiehen kanssa siinä huoneessa,
joka oli kuninkaan henkivartijahuoneen edessä. Hän viittasi miehen
luokseen ja meni henkivartijasalin läpi erääseen sivuhuoneeseen, jossa
sai mieheltään odotetut tiedot saaristosta. Niiden mukaan oli
Eerik-herra aivan liiaksi heikko koettamaan hyökätä Tukholman kimppuun.
Ainoa keino, jolla hän voi jotakin toimittaa, oli yllyttää
rannikkorahvasta. Siitä antoi Niilo päällysmiehelle määräyksiä, käskien
vartioida tarkasti kaikkia rantateitä ja ottaa kiinni epäilyttävät
henkilöt, joko he olivat menossa kavaltajalaivastoon tai tulossa
sieltä.

Päällysmies oli tuskin mennyt, niin vastainen ovi avattiin ja
Steen-herra ilmestyi kynnykselle. Hän oli tahallaan valinnut tämän
tien, ettei hänen tarvitsisi kohdata Niiloa muuten kuin kuninkaan
läsnäollessa. Ovi, josta hän tuli, johti naistupaan, jossa hän oli
ollut äitiään tapaamassa.

Nähtyään Niilon tässä huoneessa säpsähti hän, ja aluksi näytti hän
mielivän mennä samaa tietä takaisin, mutta sitten hän astui päättävästi
yli huoneen eteenpäin.

"Steen!" sanoi Niilo silloin, ja hänen katseensa ja äänensä osoittivat
syvää sydänsurua.

Steen pysähtyi ja kääntyi. Mutta samassa avattiin vartijasalin ovi,
josta ilmestyivät kuninkaan kalpeat kasvot.

"Miksi menette niin ohitseni, Steen Sture?" kysyi Niilo silloin ottaen
pari askelta Steeniä kohden.

"Etten olisi tiellänne, kun te kulette tuttavallisia teitä myöten
kuninkaan luo!" vastasi Steen.

"Kulkeeko Niilo Sture sitten sellaisia teitä, joita hänen ystävänsä ei
voi kulkea?"

Steen katsoi häneen kylmästi ja jäykästi, mutta hänen yhteenpuristetut
huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi turhaan koettanut hillitä
sisäistä liikutustaan. Mutta Niilo ojensi kätensä tarttuakseen
ystävänsä käteen, ja kun tämä ei liikahtanut, sanoi hän ilman
pienintäkään vihaa ja katkeruutta, kuten ystävä ystävälle:

"Ennen ei meidän tarvinnut pelätä joutuvamme toistemme tielle, Steen...
Olen jo pitkät ajat huomannut, ettet sinä ole enää sama kuin ennen, ja
olen etsinyt tilaisuutta sinua puhutellakseni... Sanoihisi on syytös,
uhkaus katseeseesi kätkettynä... Selvittäkäämme suhteemme... minä
haluan ystävyyttä välillemme suuremman asian tähden kuin pelkästään
oman sydämeni toivon tyydyttämiseksi... Haluan sitä isänmaamme tähden,
Steen, tämän Ruotsimme tähden, jonka edestä olemme niin monessa
taistelussa panneet henkemme ja veremme alttiiksi..."

"Olenko minä siis laiminlyönyt velvollisuuteni Ruotsin valtakuntaa
kohtaan?" kysyi Steen.

Ja Niilo mykistyi hänen äänensä kylmyydestä. Hän seisoi sanatonna
tuijottaen ystäväänsä.

"Mitä enempää voi tuleva kuningas siis pyytää?"

"Steen, Steen!" huusi Niilo tuskaisesti, "tämä ei ole ystävän puhetta!"

"Mutta se on sellaista puhetta, jota Niilo Sturen ei haittaa
kuunnella!"

"Tämäkö sinulla on vaan minulle sanottavaa!"

Ääni, jolla tämä kysymys lausuttiin, oli niin liikuttavan harras, että
sen olisi jo pitänyt saattaa Steeniä ajattelemaan. Mutta paha oli
saanut sellaisen vallan hänessä, että hän pysyi kylmänä, melkeinpä vaan
yltyi etsimään vielä julmempia sanoja ilmaistakseen harmin, joka oli
pitkiä vuosia kytenyt ja kasvanut hänen mielessään.

Niilo huomasi, että hänen oli turha koettaa puhua sydämelle. Hän sanoi
sen vuoksi, lausuen painolla joka sanan, ikäänkuin antaakseen Steenille
vielä viime hetkenä tilaisuuden miettiä asiaa.

"Hyvästi sitten, Steen... on ehkä koittava vielä sekin päivä, että
toivot sanomattomaksi, mitä nyt olet sanonut."

Hän meni. Steen jäi yksin mitä katkerimman epätoivon valtaan. Hän
painoi päänsä käsiinsä ja huokasi kerran toisensa perään syvään
väännellen itseään valtaavan sisäisen taistelun tuskista.

Mutta kuninkaan kalpeat kasvot näkyivät yhä vartijasalin ovelta. Kun
ritari jäi yksin työnsi kuningas oven auki ja näytti haluavan astua
sisään ottaakseen lähemmin selvää niistä sanoista, joita ritarit olivat
keskenään vaihettaneet. Mutta nurja kohtalo salli hänen saada siitä
selvän jo ennen. Ovi josta Niilo oli mennyt, avattiin taas, ja pitkä,
synkkäpiirteinen asemies astui siitä huoneeseen. Kuningas vetäytyi taas
ovelta, ja huoneeseen tullut asemies, jonka olisi pitänyt huomata, että
oli syrjäisiä kuuntelemassa, ei ollut siitä tietävinäänkään.

"Häikäilemättä eteenpäin, herra", sanoi mies. Hän puhui sukkelaan ja
kiireisellä äänellä, ikäänkuin peläten, että häntä keskeytettäisiin,
ennenkuin ehtisi kaiken sanoa, "reippaasti eteenpäin vaan, nyt on koko
juoni minun käsissäni!"

Steen oli koettanut saada väkisin mielensä asettumaan ja nyt hän katsoi
tutkivasti tummaan asemieheensä, joka jatkoi:

"Kaikki on nyt valmistettuna, Kaarlo-kuninkaan kuolemaa vaan
odotetaan... hän saapi kenties armon kuolla luonnollisen kuoleman."

"Sigge!" huudahti Steen, "ajattele, mitä puhut, ja missä olemme, ja
että saat maksaa sen hengelläsi, niin rakkaaksi kuin oletkin käynyt
minulle, jollet voi todistaa, mitä puhut."

"Siitä saatte olla huoleti, herra!... Henkeni, jota en ole säästänyt
taistellessani rinnallanne, panen myöskin silloin alttiiksi, kun on
poistettavana se aita, joka peittää petokset ja salajuonet... Totta on,
mitä olen monasti ennen teille sanonut, nimittäin että Niilo-herra
kokee pettää teitä saadakseen vallan kuninkaan kuoltua. Se on jo
valmiiksi sovittua; hänen päällysmiehensä ovat miestensä kanssa
valmiina ottamaan linnoja, joten se asia on selvä."

"Ja tämän sinä voit todistaa?"

"Niin voin. Eräs hänen miehistään lähtee näinä päivinä viemään ritarin
viestiä Länsigötanmaalle, luulen, että se tarkoittaa Axevallaa. Jos
tahdotte, otan miehen kiinni papereineen, joiden alla on ritarin nimi;
silloinhan teillä on mustaa valkealla, että voitte toimia halunne
mukaan... Että asia on, kuten sanon, sen saatte nähdä siitä,
että Niilo-herra itse tulee pyytämään vapautta lähteäkseen
Länsigötanmaalle... hän ilmoittaa syyksi aikovansa laulaa messun erään
vanhan ritarin edestä, joka kuoli useita vuosia sitten..."

"Kukahan se ritari lienee?"

"Minulle on sanottu, että ritarin nimi on Fjalar Orminpoika... muuten
häntä kutsuttiin eläessään yleisesti viheriäksi ritariksi."

Steen vaipui ajatuksiinsa, mutta hänen kasvonpiirteensä olivat jäykät
ja vääntyneet. Hän ei nähtävästi ollut itsensä herrana, vaan hän puhui
ja ajatteli kuin lumouksen vallassa. Hän oli kuin kahlehdittuna
erääseen edellytykseen, jonka oikeata laatua hän ei enää tutkinut tahi
jota hän ei kyennyt tutkimaan. Sen ympäri hänen ajatuksensa ja tahtonsa
kieppuivat sitä etemmäksi pääsemättä.

"No", sanoi hän, "lienee totta, mitä sanot; tulkoon siis totuus ilmi ja
katketkoon, mikä on katkeeva... Mutta voi sinua, voi sinua, mies, jos
annat pettää itsesi... Jos ritari lähtee Länsigötanmaalle, kuten sanot,
niin saat samana päivänä vastaukseni... siihen asti ajattelen asiaa."

Sillä sai asemies lähteä. Kääntyessään huoneeseen päin näki Steen
kuninkaan edessään, kasvoilla mitä syvin suru. Hänen kätensä olivat
levällään ja Steen syöksihe silloin hänen rinnalleen, voimatta hillitä
kyyneleitään. Kesti kauan ennenkuin kumpikaan voi mitään lausua, mutta
lopuksi kuningas keskeytti äänettömyyden.

"Steen raukka", sanoi hän, "nyt ymmärrän, mikä on niin kauan mieltäsi
painanut... mutta ole hyvällä mielin, poikani, pimeys ei ole niin
mustaa kuin se näyttää... Niilo Sture... Niilo Sture ansaitsee
valtakunnan ensimmäisen sijan... Olisin kuitenkin odottanut, että hän
olisi sanonut sen suoraan, minkä olen nyt kiertoteitä saanut kuulla...
Silloin olisi hänen tahtonsa täytettykin, eikä kellään olisi siihen
mitään sanottavaa. Sillä vielä painaa Kaarlo Knuutinpoika jotakin siinä
vaakakupissa, jossa Ruotsin kohtaloa punnitaan..."

Kuningas keskeytti puheensa käyden pari askelta edestakaisin.

"Niilo Sturen vaikuttimia en tunne", jatkoi hän sitten, "mutta sen
tiedän, että ne sietävät päivänvaloa, mitä lienevätkin, ja asemiehesi
kertomus sisältää ainoastaan puolen totuuden. Mutta minä olisin
tahtonut täyttä luottamusta Niilolta, kuten itse olen täydellisesti
häneen luottanut... nyt se on rikottu..."

Taaskin keskeytti kuningas puheensa ja asettui ikkunan ääreen, mutta
lisäsi sitten kiireisin sanoin:

"Hyvä, saamme nähdä, saamme nähdä... jos miehen puheessa on perää, niin
tulkoon Niilon rangaistukseksi, että häneltä luiskahtaa tämä käsistä.
Eri mieliä voidaan sittenkin olla siitä, kuka on arvollisin astumaan
Ruotsin valtakunnan johtoon!"

Sitten hän laski käsivartensa Steenin päälle kulettaen häntä mukanaan
naistupaan päin. Tultuaan sen oven eteen, joka vei suureen saliin,
pysähtyi kuningas pannen molemmat kätensä Steenin olalle.

"Nyt annamme surujen mennä", sanoi hän katsoen hellästi ja lämpimästi
ritaria silmiin, "minulla on sinua varten eräs ilo, jota et tienne
uneksia..."

Ritari katsoi kysyvästi kuninkaaseen, vaikka suru kuvastui vielä
synkkänä ja raskaana hänen silmäkulmiltaan.

"Neiti Päivänsäde!" sanoi kuningas. Ritari säpsähti.

"Minä, raihnas vanhus, olen saanut aikaan, mihin sinussa, nuori, uljas
ritari, ei ole ollut miestä... Mitä sanot, Steen?" jatkoi kuningas.

"Erehdyksestä voi tulla erehdys", vastasi Steen epäilevästi, "voi
löytyä useampiakin, joilla on se nimi."

"Minun tietääkseni on kuitenkin vaan yksi, jolle nuorukaiset antoivat
sen nimen tyttäreni häissä Nyköpingissä!"

"Ingeborg!" huudahti Steen. Tuo voimakas mies vapisi kuin kuumeen
lyömä. Hänen onnensa pyhästön esirippu avattiin äkkiä.

Kuningas nyökkäsi ystävällisesti.

"Niin, niin", sanoi hän, "Ingeborg Åkentytär, hän eikä kukaan muu!...
Voi, sinä et tiedä, mitä suruja lapsiraukka on saanut sinun tähtesi
kärsiä."

Hän veti ritarin mukanaan oven vieressä olevaan syvään ikkunan koloon,
ja kertoi hänelle Ingeborgin tarinan. Hän oli itse kuullut sen
herra Eerik Akselinpojalta, jolle hän oli luvannut pitää huolta
neito-raukasta. Hän tiesi nyt enemmän tästä asiasta kuin Eerik-herra
voi tietää, sillä hän oli antanut neidon itsensä kertoa koko tapahtuman
Vårdsätrametsän pienessä tuvassa Upsalan taistelun jälkeen. Kuningas
oli myöskin lupaukselleen uskollisena silloin tällöin käväissyt
Lagnössä, johon neito oli viety Vesteråsista, ja nytkin hän oli ennen
palaamistaan Tynnelsöstä ja Strengnäsistä soudattanut itsensä Aspölle.
Lagnössä ei Mari-eukkoa ja voutia lukuunottamatta kukaan tiennyt hänen
käyneen siellä. Näillä käynneillään oli hänellä aina yllään avara
viitta, ettei kukaan voinut tuntea häntä kuninkaaksi. Eerik-herra
tahtoi pitää veljentyttärensä kauheaa onnettomuutta ihmisiltä salassa;
hän oli senvuoksi ollut kahden vaiheella, panisiko hänet luostariin vai
lähettäisikö hänet maailmalta piiloon tuohon syrjäiseen kartanoon. Hän
päätti tehdä jälkimmäisen, huomattuaan, ettei toivo ollut vielä aivan
lopussa siitä, että Ingeborg voisi saavuttaa terveyden.

Hänen sairautensa olikin nyttemmin muuttunut hiljaiseksi
raskasmielisyydeksi. Hän kuiskaili lakkaamatta Päivänsäteen nimeä ja
lauloikin joskus värssyn tai pari Päivänsäteen laulusta. Mutta hänen
luokseen ei päässyt kukaan muu kuin vouti ja Mari, ja itse sai hän
ainoastaan valoisina, kauneina kesäöinä käydä ulkona huvitteleimassa
metsässä tai järven rannalla. Hän oli niin tavattoman arka ja samalla
niin notkea ja vahva, että hän pakeni heti ihmetyttävän nopeasti, jos
jotakin epäilyttävää näkyi tai kuului ympäristössä. Tämä oli tietysti
seuraus siitä säikäyksestä, johon hän oli joutunut sekä ilkeän
murhaajan tautta Vårdsätrametsässä että Salestan linnassa, mutta se
rauhoitti samalla hänen vartioitaan siitä, ettei ollut pelkoa hänen
ilmitulemisestaan. Siitä hän oli myöskin oppinut niin erinomaisesti
tuntemaan kaikki salaisimmatkin komerot sillä seudulla, jossa hän sai
liikkua, ettei häntä olisi voinut yksikään löytää, jos hän tahtoi pysyä
salassa.

"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lisäsi kuningas, Steenin kuunnellessa
hänen kertomustaan mitä suurimmalla jännityksellä, "ihmeelliset ovat
Herran tiet. Kuten tiedämme, lauloi hän alinomaa Päivänsäteen laulua,
jonka loppua hän ei milloinkaan löytänyt, tahi hän lisäsi siihen sen,
joka löi naulan hänen ruumisarkkuunsa, nimittäin säkeet neidon maahan
hautaamisesta; tätä pitivät ihmiset etenkin hänen sairautensa merkkinä,
ja juuri siitä tuli hänen pelastuksensa. Sinä voinet, rakas poikani,
itse paremmin kertoa, miten hän sai laulun käsiinsä, sillä itse hän on
varma siitä, että sinä olet sen hänelle antanut. Kun pari päivää sitten
menin Lagnöhön, en suinkaan odottanut hänen palanneen takaisin meille
ja etenkin sinulle; mutta sinne tullessani astui hän loistavin katsein
minua vastaan tervehtäin minua iloiten ja riemuiten!"

Kuningas hymyili näitä sanoja lausuessaan. Sitten hän tarttui ritarin
käteen ja vei hänet naistupaan.

Siellä istui rouva Briita Steenintytär katsellen äidillisellä
ylpeydellä huoneen alapäähän, josta hänen poikansa tuli kuninkaan
rinnalla häntä kohti. Rouvan vieressä seisoi neiti Briita Turentytär.
Jotenkin lähellä heitä seisoi arkkiteini Kort Rogge, joka oli myöskin
ollut kuninkaan seurueessa tämän tullessa Tukholmaan. Muuten oli
huoneessa koolla ritareja ja nuorukaisia.

Kuningas astui huoneen toiseen päähän ja katosi siinä olevasta ovesta,
mutta tuli heti takaisin taas taluttaen kädestä Ingeborg Åkentytärtä.
Neito oli lumivalkea, mutta hänen silmissään paloi ihastuttava tuli, ja
helakka puna peitti hänen hienot poskensa.

"Ingeborg-neiti!" kuului kuiskaus salissa; kerrotaan, että neiti Briita
Turentyttären täytyi luoda uhkamieliset silmänsä maahan, kun kuningas
talutti Ingeborg-neitiä Steen-herran luo, joka oli jäänyt äitinsä luo
seisomaan.

Mutta kuningas pani neidon käden ritarin käteen ja sanoi ilonkyyneleet
silmissä:

"Nyt kai voimme sepittää uuden värssyn Päivänsäteen lauluun:

    "Ja kuninkaan ratsu se neitoa tuo
    Kun nuori ma oon!
    Hän kotiin hänet vie, oman kultansa luo.
    Ma lehdossa ratsastan."

Salissa olijoista ei kukaan ymmärtänyt mitä kuningas tarkoitti, mutta
Steen-herra ja Ingeborg-neiti sen hyvin ymmärsivät.

       *       *       *       *       *

Niilo Sturelle oli onnettomuudeksi, että hän esitti samana päivänä,
vaikka vähän myöhemmin kuninkaalle halunsa lähteä Länsigötanmaalle.
Pieni kajastus entistä kovuutta ilmeni silloin kuninkaan katseesta ja
hänen äänensä oli hieman kylmä. Mutta hän tarttui kuitenkin ritarin
käteen lausuen:

"Tahdotte siis jättää meidät, juuri kuin riemun malja tarjotaan
täysinäisenä hyvälle ystävällenne?"

"Ystävyyden vuoksi hyljään ilon!" vastasi Niilo, joka oli myöskin varma
päätöksessään. Hän lisäsi katsoen kuninkaaseen: "jos ajat olisivat
toiset, niin luulen, että te itsekin, Kaarlo-kuningas, seuraisitte
minua tälle matkalle. Vanha ritari lienee kylläkin sielumessun
ansainnut sielunrauhansa vuoksi!"

Kuningas liikutti päätään eteen- ja taaksepäin ja sanoi kotvasen
perästä:

"Lähtekää sitten, ja Jumala kanssanne, Niilo... kenties, kenties
ojennan sinulle nyt viimeisen kerran käteni!"

Hänen katseensa oli tutkiva ja syvä, mutta Niilo ymmärsi kuninkaan
sanat aivan väärin. Sillä kuningas tahtoi häntä koetella. Jos tuossa
hämärässä syytöksessä ritaria vastaan oli perää, niin täytyi olla
selvää, että hän olisi antanut jonkun muun toimittaa asian voidakseen
itse jäädä kuninkaan luo etujaan valvomaan. Voi sinua, kuningas raukka,
ettet vielä haudan reunallakaan oppinut oikein tuntemaan tätä miestä,
jonka sydämessä ei vielä milloinkaan ollut omanvoitonpyynti sijaa
saanut!

Ritari tarttui kuninkaan käteen sanoen:

"Siitä Jumala varjelkoon, kuningas... Teillä on vielä paljon tekemättä!
Toivon varmasti että näen teidät vielä, ja että te saatte elinpäivänne
ehtoon rauhallisemman, kuin tämän vuoden alku on ollut!"

Niilo Sture lähti.

Kuningas seisoi kauan hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei voinut
nähtävästi päättää, mikä tässä asiassa oli totta mikä valetta. Vanha
horjuvaisuus oli jälellä, heikkous oli sama kuin ennenkin, vaikka otsa
oli valoissa ja päälaki valkeana. Kuinka hän koettikin ajatella ja
selvittää tätä sotkeutunutta vyyhtiä, niin jäi Steen kuitenkin hänen
silmissään syyttömästi vääryyttä kärsineeksi, ja vaikka Niilo oli
hänelle rakas, ei hän voinut saada mielestään, että tämä jalo ritari
nyt toimi hyvästi harkitun suunnitelman mukaan. Mutta sittenkin
kuningas vielä epäröi, kumman asettaisi etusijaan. Niilo Sture olisi
kuitenkin mies paikallaan Ruotsin valtakunnan päämiehenä!

Hänen silmänsä sattuivat silloin Steeniin, joka seisoi huoneen toisessa
päässä Ingeborgin vieressä. Häntä näytti kesken uhkuvaa onneaankin
vaivaavan jonkunlainen voittamaton raskasmielisyys, -- ja tämä antoi
kuninkaan ajatuksille suunnan, joka ratkaisi useamman kuin yhden
kohtalon. Hän viittasi erään asepojan luokseen ja käski hänen kutsua
Steeniä. Sitten hän meni omaan huoneeseensa.

Steen Sture riensi kutsun mukaan kuninkaan luo, joka ilmoitti hänelle,
että asemiehen sana oli mennyt pilkulleen toteen.

"Ja nyt tahdon selvyyttä tässä asiassa!" sanoi kuningas innolla.
"Tahdon itse antaa asemiehellesi käskyn seurata Niiloa ja ottaa hänen
palvelijansa kiinni... Jos puhe nähdään todeksi, on päätökseni valmis,
ellei, niin tahdon itse puhutella Niilo Sturea ja korjata asian!"

Päätöksen hetkenä rupesi Steenkin sentään epäröimään, ja hänestä tuntui
hetkisen, kuin kestäisi mieluummin tätä epävarmuutta kuin varmuutta,
jota ei voitaisi saavuttaa muuten kuin salateitä. Mutta sitten kuvastui
entisen ystävänsä juonittelu kokonaisuudessaan valtavasti hänen
mieleensä, ja se sai hänen kutsumaan asemiehensä saapuville.

Ja niinpä voi onni väliin ruveta rikoksen liittolaiseksi. Sillä ellei
Siggeä olisi juuri nyt kutsuttu herransa luokse saamaan tätä tehtävä,
joka toimitti hänet pois Tukholmasta, niin olisi hänen herransa
morsiamen silmäys, yksi ainoakin riittänyt tekemään kaikki hänen mustat
juonensa tyhjiksi ja saattamaan hänet itsensä sen tuomarin eteen, josta
ei mihinkään vedota.

Kului pari päivää tästä tapauksesta mitään erikoista tapahtumatta
puoleen tai toiseen. Asiat olivat ennallaan, ja ilma tuntui olevan
painostavia, milteipä tukahuttavia aineita täynnä. Steen-herra oli
täydessä sieluntuskassa, mutta ei voinut päästä mihinkään varmaan
päätökseen. Hän teki suunnitelmia, ja repi ne hajalle heti taas, ja
siten kului aika. Lopuksi syttyi hänessä hämärä ja ehkä juuri senvuoksi
sitä pakottavampi halu saada kaikki loppuun, oli se mitä tahansa. Ja
tämä halu ja sen kaikki syyt täyttivät hänen sydämensä niin kokonaan,
ettei hänen rakkautensakaan, eipä itse Ingeborgikaan ja hänen
silmistään sädehtivä onni voinut hälventää sumua ja saada päivää
paistamaan.

Kuningaskin kulki koko ajan alla päin, pahoilla mielin, eikä kukaan
tiennyt, mitä hän suri, ja mikä sen parantaisi. Hänen sairautensakin
pahentui hyvin nopeaan, niin että hän joutui kohta taas vuoteen omaksi.
Muut eivät luulleet sitä niinkään vaaralliseksi, mutta kuningas itse
näytti olevan toista mieltä heti ensi päivästä, jona vuoteelle joutui.
Hän ei puhunut paljoa, mutta käski heti vanhan kanslerinsa, Niilo
Rytingin luokseen. Tämän tultua antautui hän kokonaan miettimään
testamenttiaan, jonka kansleri sai panna kokoon.

Tuli toukokuun 14 päivä. Aikaisin aamulla meni Steen Sture tapansa
mukaan kuninkaan luo kuulemaan, miten hän jaksoi. Edellisinä päivinä
oli kuningas ainoastaan heikolla pään nyökäyksellä vastannut hänen
kysymyksiinsä. Mutta nyt hän puhutteli häntä äänellä, niin heikolla,
että Steen peljästyi:

"Se lähestyy, se lähestyy, Steen!" Sitten hän lisäsi: "testamenttini on
nyt valmis, ja minä tahdon, että sinä kuulet sen sisällön!"

Hän viittasi, että kansleri, joka seisoi vähän syrjempänä Steen-herraa
vastapäätä, lukisi testamentin, ja kansleri noudatti kiireesti
kuninkaan tahtoa. Se sisälsi kuten tavallista kuolevan määräykset
siitä, miten jälkeen jäävä omaisuus on jaettava sukulaisille ja
ystäville. Ensiksi lueteltiin mitä lapset ja vävyt ja lapsenlapset
saisivat. Sitten tuli Steen-herran vuoro, ja kuningas tarkasteli
jännityksellä Steen-herran kasvoja hänen osuuksiaan luettaessa
testamentista. Hän sai kullatusta hopeasta tehdyn kaulanauhan, punaisen
kultakankaisen hameen ja samasta vaatteesta tehdyn hatun ja viitan,
jotka olivat kaikki sopulinnahalla vuorattuja. Lisäksi hän sai vielä
kirjavan hevosen, josta kuningas oli erittäin pitänyt.

"Herra Niilo Sture", jatkoi kansleri tyynellä, kuivalla äänellään.

"Herra Niilo!" keskeytti kuningas viitaten kädellään ja katsoen yhäti
Steen-herraan. Mutta kuningas ei sanonut enempää, jonka vuoksi kansleri
luki senkin kohdan testamentista. Hän sai uuden laivan, joka oli
Tukholman linnan edustalla.

Mutta kuningas viittasi taas kädellään keskeyttäin lukemisen. Kansleri
ja Steen-herra katselivat ison aikaa kysyvästi kuninkaaseen. Hän makasi
silmät ummessa, ja hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat. Mutta aurinko
pilkisti ikkunasta sisään valaisten kuninkaan päätä. Sen lämmittävä,
elähyttävä säde toi myöskin kenties kuiskauksen Jumalan taivaasta.
Leppeä hymy näytti hetkiseksi pehmentävän hänen kalpeita piirteitään.

"Lisätkää siihen kansleri", sanoi hän vihdoin, "lisätkää siihen vielä
toinen kullattu hopeainen kaulanauhani!... Se on samallainen kuin se,
jonka sinä saat, Steen... Sillä tarkoitan jotakin..."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Steen, kun kuningas ei jatkanut, vaan vaipui
ajatuksiinsa.

"Sitä, Steen, että te molemmat, sinä ja Niilo, olette vihityt samaa
suurta tehtävää varten Ruotsin hyväksi... Sinä ja hän, Steen, voitte
yhdessä taistella taistelun, joka vapauttaa isänmaamme ja josta tulevat
ajat puhuvat, jos pysytte yhdessä. Niin, se on tarkoitukseni, kirjoita
kaulaketju sinne; minä uskon kaiken pyhän kolminaisuuden huomaan! Ja
Briita saa kultasormukseni, jossa on krysoliittikivi."

Kuninkaan huulilla näkyi taas hymy, lämpimämpi ja selvempi kuin äsken.
Hänen mieleensä tuli varmaankin kokonainen sarja muistoja Briitan nimen
johdosta. Näihin muistoihinsa nukkui kuningas, hymy vielä huulillaan.
Kansleri tahtoi jatkaa. Mutta Steen-herra viittasi häntä olemaan vaiti,
kun kuningas oli vaipunut uneen.

Steen Sture lähti hiljaa huoneesta, mutta kansleri jäi sinne
toimittamaan ikkunan ääressä jotakin juomaa kuninkaalliselle
herralleen. Edellinen jatkoi matkaansa vartijasalin läpi ritarisaliin
ja sieltä parvisillalle, johon jäi kävelemään syvissä ajatuksissa
edestakaisin.

Parven portailta kuului raskaita askeleita, mutta ritari ei huomannut
sitä, ennenkuin kerran kääntyessään äkkäsi erään isokasvuisen,
valkohapsisen ukon edessään. Hänen yllään oli vuorimiesten tavallinen
puku, pitkä, tumma nuttu, sekä vyöllä leveä nahkainen vyö, ja päässä
korkea, suippo hattu. Steen-herra katseli häntä kotvasen. Hänen
ajatuksensa olivat niin muihin asioihin ja henkilöihin kiintyneet, että
hänen muistinsa petti hänet aluksi. Mutta vanhus hymyili huomatessaan
ritarin hajamielisyyden ja lausui:

"Terve, Steen-herra, tunnet kai vielä sentään vanhan Vuorimies-Pentin."

Nytpä Steen hänet tunsikin. Hän meni vuorimiehen luo, tarttui hänen
käteensä ja kysyi, mitä asiaa hänellä oli kuninkaalle.

"Minä etsin Niilo Sturea", vastasi ukko. "Olin saanut päähäni, kun
vuodetkin ovat näin vierineet, enkä voi tietää, milloin hetkeni lyö,
mennä kertaseksi rukoilemaan pyhän Eerik-kuninkaan haudalle Upsalaan.
Lähdin sinne Erkinpäiväksi, mutta sain siellä kuulla sotapäällikkömme
tulleen Kalmarista. Silloin halusin nähdä hänet vielä kerran ja kutsua
hänet pojantyttäreni häihin, jos Jumala suo valtakunnalle rauhaa niihin
aikoihin."

Ukon puhe, josta tuoksahti pelkkää rauhaa ja hurskaan mielen tyventä
onnea, kuulosti omituiselta ritarin korvissa. Hänen silmäinsä edessä
häilyi nyt sysimusta yö, jossa vihan salamat risteilivät verisine
viiruineen; ja sen keskeen ilmestyi nyt yhtäkkiä kultatähkäinen vainio
ja ahkeran kansan onnekas elämä. Mutta ellei valo ole tarpeeksi
voimakas tehdäkseen yötä päiväksi, tulee pimeys vaan entistäänkin
mustemmaksi, ja näin kävi nyt Steen-herran. Vanhuksen sanoista hohtava
valo jyrkensi vaan, eikä hajottanut sitä pimeyttä, jossa hän itse oli.

"Niilo-herraa ette tapaa täällä", sanoi hän hieman äkeästi, "hän on
lähtenyt Länsigötanmaalle..."

"Hm!" mutisi vanhus katsoen terävästi ritariin. "Sitä en odottanut...
minulle kerrottiin kuninkaan makaavan kuolemansairaana... luolin hänen
senvuoksi olevan täällä..."

Steen-herra osoitti puhuvalla päänliikkeellä tämän kaiken olevan totta.
Vuorimies seisoi ääneti ja näytti mietiskelevän jotakin hyvin tärkeätä.
Vihdoin lausui hän pistäen kätensä vyön alle:

"Mutta Niilo Sturelle on kaiketi lähetetty sana, jos kuningas todella
on kuolemaisillaan?"

"Ei!" vastasi Steen-herra, "ei ole varmaa, onko kuninkaan tauti
kuolemaksi!"

Pitkäveteinen hm! ilmaisi ukon ihmettelyn. Sitten hän kääntyi syrjään
katsoen sillan kaidepuun yli linnan pihalle, josta eräs mies näkyi
rientävän kiirein askelin parvensiltaa kohden. Kohta näkyi kookkaan
vanhuksen takaa kaksi tuikkivaa, pistävän terävää silmää.

"Sinä täällä, Sigge?" huudahti ritari, joka unhotti kokonaan vanhuksen
Siggen saapuessa.

Sigge teki merkin osoittaen vuorimiestä. Mutta tämä oli puolestaan
saanut niin paljon ajattelemista ritarin puheista, ja kenties vielä
enemmän äänenpainosta, jolla ne lausuttiin, että hän unhotti sekä
ritarin että hänen palvelijansa ja meni portaita kohden. Steen-herra
katsoi häneen päin, mutta antoi hänen mennä. Sigge selitti sitten,
miksi oli niin äkkiä ilmestynyt linnaan.

"Hyvin sujuu, herra Steen, olkaa rauhassa... olen ryhtynyt
tarpeellisiin valmistuksiin, ja nyt lähden toimeen. Mies, joka ratsasti
Niilo Sturen sananviejäin vastalle, läksi Upsalaan, jossa hänellä oli
pitkä keskustelu erään kaniikin, Eerik Olavinpojan kanssa...
Hautaussaatto liikkuu vitkaan; he olivat vasta neljä päivää sitten
Vesteråsissa, ja mies kulkee saaton mukana... mutta minä olen pannut
koirani liikkeelle, ja nyt tahdon itse lähteä kuninkaan miesten kera,
senvuoksi olen täällä!"

Steen-herra väänteli käsiään, mutta mies ei voinut sanoa
kärsimättömyydestäkö vai epätoivosta. Hänelle se olikin samantekevää.
Hän katseli tuikkivilla silmillään herraansa niin villisti, kuin hän
olisi ollut hänen uhattu uhrinsa eikä Niilo Sture. Tämä viittasi
kädellään, eikä Sigge viivytellyt lähtöään.

Puolet hänen ruumiistaan oli kuitenkin vielä näkyvissä, kun ritari
kuuli hameen kahisevan takanaan ja ystävällisen äänen lausuvan hänen
nimeään. Steen nojasi päätään vasenta kättään vasten, jota hän nojasi
erästä parven kattopylvästä vasten. Hänen oikea kätensä puristi lujasti
sillan kaidepuuta. Hän ei kuullut kuiskausta, mutta silloin laskihe
pehmyt käsi hänen käsivarrelleen, ja hymyilevät huulet lausuivat
toistamiseen hänen nimensä.

Tulija oli Ingeborg. Kuninkaan sairauden aikana oli hänen sulhasellaan
niin paljon puuhia, jotka estivät heitä olemasta yhdessä, että he
saivat kohdata toisiaan vaan joskus lyhyen hetkisen. Mutta siksi ne
olivatkin sitä arvokkaampia. Aikaisin tänä aamuna oli neito odottanut
häntä tapansa mukaan naisparvella, mutta hän ei ollut tullut. Hän voi
hyvin ymmärtää, että tärkeät syyt olivat esteenä, ja sillä puolen
linnaa kuiskailtiinkin pian, että kuningas oli heikompi kuin
milloinkaan, mutta se ei voinut korjata hänen pettynyttä odotustaan.
Silloin tuli eräs tyttö ilmoittamaan, että ritari meni parvensillalle.
Hän riensi senvuoksi sinne.

"Steen!" kuiskasi hän vielä kerran katsoen häneen niin rakkaasti, kuin
kevätaurinko katselee kirkkaalta taivaalta jääkoleista maata.

Nyt irroittihen ritari niistä siteistä, jotka häntä niin kahlehtivat.
Hän kääntyi sulo neitosensa puoleen. Mutta tämä oli nähnyt sulhonsa
tumman katseen, ja hän vilkaisi tämän katseen suuntaan, ja siellä hän
näki näyn, joka sai veren hänen suonissaan hyytymään.

Linnanpihalla asteli murhaaja, mies, jonka hän tunsi tuosta
onnettomuuden päivästä asti, ja hänen nutussaan oli Steen Sturen
kilpimerkki, kolme lumpeenlehteä. Kolkot, hirveät ajatukset himmensivät
silmänräpäyksessä hänen sielunsa; niitä seurasi toisia ajatuksia, jotka
koettivat karkoittaa edelliset, mutta alaston todellisuus oli
ilmielävänä hänen edessään ja hänen neitseellinen sydämensä kutistui
kokoon niiden vaikutuksesta.

"Se on hän", huudahti hän, mutta hänellä ei ollut voimaa kestää
hirveätä havaintoaan.

Hän vaipui taintuneena Steen-herran syliin.

Samassa tuli eräs asepoika juosten ritariparvelta ja sanoi ritarille,
että kuningas kutsui häntä, ja oli jo useita kertoja hyvin levotonna
kysellyt häntä. Useita neuvosherroja oli jo tullut ja niiden mukana
linnan päällysmies. Kuningas odotti nyt vaan Steen-herraa.

Tämän sydän oli murtumaisillaan niiden monien ristiriitaisten tunteiden
painosta, jotka hänen sieluaan raastoivat. Hänen täytyi kuitenkin ennen
kaikkea saapua kuninkaan tykö, vaikka hänen sydämensä vaati melkein
vastustamattomalla voimalla häntä jäämään morsiamensa luo. Hän kantoi
hänet kiireesti naistupaan äitinsä luo. Steen selitti hänelle lyhyesti,
mitä oli tapahtunut ja pyysi, että äitinsä ilmoittaisi Ingeborgille,
kun hän virkoisi, että hän tulee sinne heti, kun velvollisuutensa
kuningasta kohtaan sen myöntää. Sitten hän läksi kuninkaan luo.

Pari nappia oli auennut hänen ihokkaassaan, mutta hän ei tänä hetkenä
joutanut ajattelemaan ulkonaista asuaan, vaan astui semmoisenaan
kuninkaan huoneeseen. Neuvosherrat seisoivat siellä vakavin kasvoin
puolikehässä kuninkaan vuoteen ympärillä. Vielä tuonnempana oli linnan
päällysmies, ja aivan hänen takanaan oli kuninkaan asemiesten
päällikkö, vanha, uskollinen Klaus Lang. Kuninkaan päänaluksen
molemmilla puolin seisoivat hänen kanslerinsa, Niilo Ryting ja
Strängnäsin arkkiteini, Kort Rogge.

Kuningas makasi silmät sulettuina, mutta hänen kalmankalpeat kasvonsa
puhuivat kaunopuheista kieltään maallisen elämän katoovaisuudesta.
Ääni, jota tuhannet olivat kuunnelleet, katse, joka oli saanut sydämet
sykähtelemään riemusta, pelosta, vihasta ja kiukusta, tuo käsi, joka
oli pidellyt vallan ja rikkauden valtikkaa, -- kaikki oli muuttunut,
rauennut; niistä oli jälellä ainoastaan muisto, haihtuneen
todellisuuden varjo.

Kansleri kumartui kuiskaamaan kuninkaan korvaan, että ritari oli
tullut. Heikko hymy ilmestyi silloin hänen huulilleen. Hän viittasi
Steeniä luokseen. Ritarin silmiin kohosi pari kyyneltä, kun kuningas
lausui:

"Paljon olen sinua ajatellut näinä päivinä, Steen, sinua ja
valtakuntaa, joka on silmissäni näyttänyt sulautuvan sinun kanssasi
yhteen.. Sanon sinulle kuitenkin suoraan, että olin ajatellut toista
valtakunnanjohtajaksi jälkeeni... Hän on suuri, rakas poikani, suurempi
kuin sinä ja paljon, paljon suurempi kuin Kaarlo Knuutinpoika, joka on
kompastunut kaikille niille kareille, joiden välitse hän on
purjehtinut. Hänellä on se voima, jota minulla ei ole koskaan ollut, ja
joka kenties puuttuu sinultakin, itsensä kieltämisen voima... sen näen
nyt selvemmin kuin ennen... Ja tämä viimeinen pilvi, joka vielä viime
hetkenäni himmensi silmäni, -- tunnen sen, Steen että se on pelkkää
valetta ja petosta!... Sinäkin saat sen nähdä, ja hyvin pian, ettei
jalompaa sydäntä syki minkään ritarin rinnassa..."

Hän vaikeni kootakseen voimia. Puhuminen rasitti häntä, ja hänellä oli
vielä paljon sanomista. Hänen silmänsä kääntyivät Steenistä kansleriin
ja kanslerista Steeniin takaisin. Hetken juhlallisuus oli vallannut
kaikki läsnäolijat, mutta vanha Klaus Lang nyyhkytti ääneen voimatta
vähääkään hillitä tunteitaan.

Kuningas kuuli sen ja hymyili sekä viittasi vanhuksen luokseen.
Päällysmiehen käsi vapisi ankarasti, kun hän ojensi sen herralleen. Hän
lankesi polvilleen sängyn viereen painaen kyyneleisiä silmiään
kuninkaan kättä vasten.

"Kiitos, kiitos, rakas ystävä, uskollisesta ystävyydestä!" änkytti hän
hymyillen. "Me tapaamme kyllä toisemme oikean herramme ja kuninkaamme
edessä, joka on rukouksesi jo kuullut."

Sitten ojensi kuningas kätensä neuvosherroille, toiselle toisensa
perään lausuen heille monta neuvon sanaa Ruotsin menestyksestä ja
yksimielisyydestä, jota hän toivoi Ruotsin miesten välille, mistä sitä
niin usein puuttui. Viimeksi hän kääntyi taasen Steen-herran puoleen.

"Sinun ja minun välilläni ei ole konsaan mitään kylmyyttä ollut... Niin
kauas kuin voin muistaa taaksepäin, olen aina nähnyt sinut rinnallani
sekä silloin, kuin kuninkaankruunu heleänä loisti päässäni, että
silloin, kun sen loisto himmeni ja hävisi, ja kun minun alennustilani
saapui, arkkipiispansauvan ollessa Ruotsin valtikkana... Vilpitön
kiitos siitä, Steen... Vie viimeinen tervehdykseni Niilo Sturelle ja
pyydä hänen antamaan minulle anteeksi... voi, ethän sinä tiedäkään,
mitä välillämme on ollut!... Sammuva katseeni näkee hänet
pyhimysloistossa, ja itse olen pimennossa... rukoilkaa puolestani
kaikki, joilla on sydän ottamaan osaa miehen hätään ja miehen
taisteluihin!"

Taaskin kuningas vaikeni sulkien silmänsä. Hänen katsettaan häikäisi
kenties se valo, joka nyt elämän rajalla virtasi häntä vastaan siitä
pitkästä muistojen sarjasta, jonka sisältöä hän ei milloinkaan ollut
nähnyt niin täydellisenä kuin nyt. Hän näki ne nyt kaikki, kaikki ne,
jotka olivat vaeltaneet elinrataansa hänen rinnallaan joko hänen
kanssaan tai häntä vastaan, ei kylminä ja verettöminä, vaan ne
esiintyivät elävinä olentoina; hänen muistinsa tunsi ne kaikki, vaikkei
hänen kielensä voinut lausua kaikkea, mitä hän näki ja tunsi.
Engelbrekt, Eerik Puke, Broder Sveninpoika, vanha drotsi Krister
Niilonpoika ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika, Tuomas-piispa, -- kaikki
hän nyt näki, ja eellimmäisenä niiden avarassa piirissä lähestyi häntä
valoisana haamuna hänen unohtumaton kuningattarensa, kaunis Kaarina. He
seisoivat syyttävinä, mutta samalla rukoilevina ja anteeksiantavina. He
olivat kuin painoja siinä vaa'assa, jonka heilunta määräsi, minkä osan
ikuisesta elämästä hän oli saapa. Hänen huulensa liikkuivat hitaasti,
ikäänkuin puhuessa, vaikkei kukaan voinut kuulla sanoja. Mutta kun
kuningas jatkoi samaan tapaan, kumartui Steen-herra hänen puoleensa ja
kuuli silloin selvästi hänen lukevan kappaleita Engelbrektinlaulusta.
Kuningas huomasi nähtävästi ritarin liikkeen, koska hän heti risti
kätensä ja sanoi korkealla äänellä:

    Jumala, jok' oikein tuomitsee,
    Hän armonkin antaa meille!

Sitten hän katseli kauan värähtämättä Steen Sturea. Silloin hän antoi
merkin, jolla osoitti haluavansa päästä istuvaan asentoon. Molemmat
hengelliset herrat auttoivat hänet silloin istumaan. Näki kuinka
työlästä se oli kuninkaalle, mutta he huomasivat, miten hän ponnisteli,
ja ihmettelivät, että hänen riutuneessa ruumiissaan oli vielä niinkin
paljon voimia.

Syvintä vakavuutta osoittavalla juhlallisuudella tarttui kuningas
silloin ritarin käteen.

"Sinulle, Steen", sanoi hän, "sinulle ja Niilo Sturelle minä uskon
valtakunnan, ja minä lähden täältä siinä lujassa uskossa, että te
pysytte uskollisesti yhdessä ja miehekkäästi puolustatte isänmaatamme.
Sitä varten annan sinun haltuusi Tukholman, Turun ja Örebron linnat
kaikkine maakuntineen ja kaupunkeineen, jotka ovat olleet oman valtani
alla! -- Mutta yhden neuvon annan sinulle... se on testamenttini
parhain: älä milloinkaan tavottele kuninkaan nimeä... se valta mursi
Kaarlo Knuutinpojankin onnen!"

Hän risti sitten kätensä lisäten:

    "Jumal' armias, poika ja henki pyhä
    Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!"

Sitten hänen päänsä vaipui raukeasti sivulle. Papit laskivat hänet
hiljaa vuoteelle. Kaikki odottivat, että hän hengittäisi kohta
viimeisen henkäyksensä, ja Steen herra kumartui kuuntelemaan, vieläkö
hän hengitti. Hän seisoi kauan siinä asennossa eikä huomannut, että
kallis kaulaketjunsa, jota hän aina piti, valahti vähän näkyviin.
Kuninkaan vapiseva käsi tarttui siihen.

Hänen katsettaan himmensi kuitenkin jo kuolinhetken sumu. Hän ei voinut
eroittaa muuta kuin yhden säihkyvän jalokiven, johon hän tarttui
sormillaan, mutta hän tunsi sen jalokiven, ja se johti hänen viimeisen
ajatuksensa Niiloon.

"Niilo", änkytti hän, "tiesinhän sen, että löytäisin vielä kerran sinun
kaulaketjusi kuitenkin."

Käsi hervahti ales ja katse sammui, mutta ihmeen ihana hymy levisi
hänen kasvoilleen. Sovinnon enkeli oli vilvoittanut kuningasta hänen
viimeisessä hengenvedossaan.

       *       *       *       *       *

Kaarlo-kuningas kuoli puolipäivän aikaan, ja vasta iltapuoleen sai
Steen-herra tilaisuutta käydä naisparvella kuulemassa lemmittynsä
vointia.

Hän oli tointunut pian pyörtymyksestään, mutta hänet saatiin vaan
suurella vaivalla pidätetyksi rientämästä kuninkaan huoneeseen. Vieläpä
kun ilmoitettiin kuninkaan kuolleen, ei se häneen tehnyt muuta
vaikutusta kuin että hän toivoi nyt kohta saavansa nähdä Steen-herran.
Kun tämä astui huoneeseen, jossa hän oli, ilmaisivat neidon ensi sanat
heti sekä täyden selvityksen hänen äkkinäiseen mielenliikutukseensa ja
pahoinvointiinsa sekä antoivat ritarille vielä sellaisen tiedon, joka
oli ihan maahan musertaa tämän.

"Oliko se sinun asemiehesi, joka käveli pihalla?" kysyi hän tavattoman
kiihkeästi.

"Oli!" vastasi Steen-herra tarttuen surumielisesti hymyillen hänen
käteensä.

"Se mies tahtoi murhata sinut", sanoi Ingeborg silloin, "sama mies,
joka oli murhaamaisillaan hurskaan kaniikin, ja joka hautasi sinun
Ingeborgisi mustaan multaan!"

Hän oli kauhusta kalpeana tätä kertoessaan, ja koko hänen olentonsa
vapisi ikäänkuin tulessa, jonka sähiseviä liekkejä hän turhaan koki
sammuttaa.

Kysymyksiä ja vastauksia vaihdettiin nopeasti, ja ennenkuin Steen Sture
erosi morsiamestaan, oli hänellä selvillä koko tämä perkeleellinen
juoni, ja myöskin se, että hänen kaulassaan oli Niilo Sturen kultainen
kaulaketju.

Mutta Niilo Sture oli koko yön hänen mielessään, eikä hän voinut saada
silmän täyttä unta.




V.

Pyhän Katariinan luostarikirkossa.


Harvalla Ruotsin kaupungilla on ikäänsä nähden niin vähän
muinaismuistoja kuin Skaralla. Tuomiokirkko yksin on siellä suurena ja
juhlallisena keskellä pientä kaupunkia muistuttamassa mennyttä
suuruuden aikaa, joka ei enää konsanaan palaa. Keskiajalla oli tämä
kaupunki vielä maan suurimpia; siellä oli linna ja koko joukko kirkkoja
ja luostareja. Eräs niistä oli Mustaveljesten luostari, jota keskiajan
loppupuolella vielä kutsuttiin pyhän Katariinan kirkoksi.

Pyhän Katariinan luostarikirkkoon kulki eräänä kauniina kevätiltana
juhlallinen saatto laulavia munkkia, palavat vahatuohukset kädessä. He
kantoivat keskessään ruumisarkkua, joka oli verhottu paarivaatteella,
johon oli ommeltu Gumsehufvudien vaakuna. Heidän jälessään astui korkea
ritari, joka talutti rouvaansa käsivarresta. Heidän kummallakin puolen
kävi nuori poika, kumpikin lujarakenteisia ja ryhdikkäitä, vaikka
toisen kasvot olivatkin leppeät ja hennot kuin naisen. Muutamia
asemiehiä, joiden vaatteissa oli Natt och Dag-suvun vaakuna, tuli tämän
pienen saaton perässä.

Munkit lauloivat ja kaksi kuoripoikaa heilutti kultaisia savutusuurnia.
Kevätilta oli leppoinen ja rauhallinen ikäänkuin luonnonkin sydän olisi
sykkinyt yhdessä näiden ihmisten sydänten kanssa, jotka tässä viettivät
hurskasta muistojuhlaansa.

Kirkossa kulki saatto pyhän Kaarinan kuoria kohti, jota valaisi
runsaasti suuret mustilla maalauksilla koristetut vahakynttilät.
Pyhimyksen kuva hohti keskellä loistavaa valopiiriä, josta valoa levisi
muillekin esineille, joista huomiota veti puoleensa etupäässä eräs
kallisarvoinen alttaritaulu, joka esitti tapahtumia Vapahtajan elämästä
ja jonka ritari Fjalar Orminpoika oli jo kauan sitten lahjoittanut
kirkolle.

Munkit asettivat arkun kuorissa olevalle alustalle, joka oli sitä
varten erityisesti laadittu, ja sitten he asettuivat sen ympärille
laulamaan sielumessua. Ritari rouvineen ja poikineen olivat silloin
polvillaan ja rukoilivat syvällä hartaudella Herraa ja Pyhää Katariinaa
vainajan sielunrauhan puolesta. Mutta ovelta kuului tällöin askeleita,
jotka lähestyivät kuoria, ja rukoilijain ympärille asettui korkeita,
hopeahapsisia haamuja. Viimeisen sävelen tauottua jäivät polvistuneet
vielä vähäksi aikaa rukoilemaan, mutta sitten he nousivat ylös ja
ritari kääntyi kirkkoon päin. Hän astahti hämmästyneenä askeleen
taaksepäin, mutta ei ehtinyt lausua mitään, ennenkuin vanhin vieraista,
jolla oli komea vanhuksen pää ja mitä jaloimmat piirteet, lausui:

"Älkää panko pahaksenne, Niilo Sture, aika on tärkki, me olemme
matkanneet yötä päivää Tukholmasta tänne teitä tavataksemme."

"Tärkeitä asioita lienee siis kysymyksessä, Pentti vaari!" virkkoi
ritari.

"Kaarlo-kuningas on kuollut!" vastasi vuorimies.

Tämä tärkeä uutinen ei tehnyt erityisempää vaikutusta Niiloon. Tosin
hän hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vanhan kuninkaan näin pian
kuolevan; mutta hänestä tuntui kuitenkin sangen luonnolliselta kuulla
Kaarlo-kuninkaan nimeä mainittavan Fjalar Orminpojan, viheriän ritarin,
nimen ohella, ja hän oli nyt niin vaipunut siihen maailmaan, jossa he
olivat yhdessä tai toisiaan vastaan vaikuttaneet, että tämä sanoma
tuntui hänestä vaan kuin kellojen soitto heille kummallekin, tahi
paremmin sille ajalle, joka oli ollut heidän.

Mutta vanha vuorimies oli niin sanovan näköinen, hänen huulensa
vapisivat, hän tahtoi jatkaa puhettaan. Tämä veti ritarin ajatukset
muistojen parista todellisuuden piiriin.

Ukko jatkoi:

"Minä ja nämä muut, jotka ovat seurassani, tahdomme sanoa teille
sanasen, niinkauan kuin on aika... Me tahdomme, ja koko Taalainmaa ja
Västmanland tahtovat samaa, että sinä, Niilo, rupeat valtakuntaa
johtamaan..."

Ilo välähti Niilo Sturen jaloilla piirteillä; mutta niistä loisti
samalla nöyryys. Hän voi samalla tyyneydellä ottaa vastaan kohtalon
määräykset, olivat ne synkkiä tai valoisia. Mitä nämä rehelliset
vuorimiehet hänelle nyt esittivät, oli jo kauan ollut hänen mielessään.
Olihan aivan asian mukaistakin, että hän, joka oli saanut isänmaan
vapautetuksi väkivallan käsistä, pitäisi yhä edelleenkin sitä pystyssä.
Tämä paikkakin, hänen pyhimyksensä kirkko, jossa viheriän ritarin tomu
lepäsi, puhui hänelle samaa kieltä kuin vanhukset. Hän ei ollut
säästänyt mitään, ei henkeään, vertaan eikä yksityistä onneaan Ruotsin
tähden, ja nyt hänet kutsuttiin kädellään tukemaan sitä rauhaa, jonka
hän oli sille hankkinut. Eikö hänellä siis ollut oikeus iloita -- voiko
hän hetkeäkään epäillä vastausta antaakseen?

Mutta hän epäili kuitenkin.

"Niin kiireisiä sanomia en luullut Pentti-vaarin minulle tuovan."

"Olkoot ne yhtä hyviä kuin kiireisiä", lausui ukko vilkkaasti. "Sillä
tietäkää, että tuuli on kääntynyt teidän saattaessanne vanhaa
ystäväänne pyhään Kaarinaan. Herra Steen Sture on saanut linnat
kuninkaan omasta kädestä, ja ellette ole veräjällä vastassa, viepi hän
valtakunnan käsistänne."

"Steen Sture!" huudahti Niilo niin syvällä surulla, että tuntui siltä
kuin maailmassa ei voisi sen suurempaa surua olla hänelle kuin tämä.

Kului hetkinen kenenkään mitään lausumatta. Kaikki läsnäolijat näkivät
selvästi, että ritarissa nyt kuohuvat tunteet tarvitsivat aikaa
asettuakseen, eikä kukaan senvuoksi suinkaan saattanut sanallakaan
häiritä äänettömyyttä. Mutta Niilo Sture taisteli ankaran taistelun, ja
vähältäpä oli, ettei hän sortunut. Hänen osansa oli siis aina joutua
petetyksi! Ennemmin hän olisi uskonut, että Tukholman linna oli
vajonnut maahan, kuin sitä, että Steen Sture voisi hänet niin pettää.

Hän muisteli viime vuosien tapahtumia, ja hän näki nyt selvästi, miten
heidän tiensä olivat eronneet, ja myöskin miksi niin oli tapahtunut,
vaikkei hän tahtonut vielä tänä hetkenä lausua sanaa petos, ei
sisimmässä sydämessäänkään. Hänen selkänsä takana oli harjoitettu
ilkeätä peliä, jolla tahdottiin korjata pois hänen työnsä hedelmät. Ja
tämä ajatus siitti heti uuden, nimittäin, että hän tahtoo miekallaan
särkeä heidän katalan verkkonsa ja näyttää maailmalle, että hänen
valtansa oli siksi lujalla perustalla, ettei sitä voinut yhden ystävän
uskottomuus kukistaa.

Hän nosti päänsä. Uljuus ja sankarillisuus hehkui hänen katseessaan,
hänen otsallaan ja poskellaan. Kaikki odottivat hänen lausuvan sanan,
joka saisi aikaan hänen valitsemisensa Ruotsin valtakunnanhoitajaksi.

Mutta ritari katsahti pyhimyskuvaan, joka loisti kirkkaan vahakynttilän
valossa; sitten hän katsoi viheriän ritarin verholla peitettyä arkkua,
ja silloin muuttui uljas katse suruiseksi, ja pää vaipui kätten varaan.

Oli eräs seikka, joka aina vaikutti Niilo Sturen sieluun ja joka nytkin
saapui sinne sovittavana voimana. Se oli isänmaa. Niin pahaa kuin hänen
täytyikin ajatella ystävästään, oli kuitenkin yksi asia varma, se
nimittäin, että mitä hän lienee tehnytkin, hän on tehnyt kaiken Ruotsin
hyväksi -- senkin, joka näytti petokselta. Tämä ajatus palautti
tasapainon taas ritarin sieluun ja antoi hänelle voimaa nähdä
ympärilleen ja katsoa pois varjopuolesta, joka oli häntä kohden
kääntynyt ja koettaa ajatella häntä vaan sinä valoisana, voimakkaana
sankarina, joka oli voittanut niin monta taistelua Ruotsin hyväksi. Hän
muisti, kuinka hän heilutti miekkaansa Upsalassa, hän näki hänen
taistelevan ja voittavan Runnin maalla ja taistelevan kuin tosi ritari
taistelee Dal-joella, ja Niilo ajatteli silloin, mikä joustavuus oli
tuon miehen mielessä, joka oli aina ja kaikissa vaiheissa pysynyt
Kaarlo-kuninkaan rinnalla yhtä uskollisesti ja kenties, kun hän oikein
punnitsi entisiä tapahtumia, uskollisemminkin kuin hän itse.

Silloin hän käänsi katseensa vuorimiehiin ja Pentti-ukkoon, joka oli
puhetta johtanut, ja hänen koko sielunsa loisti silloin hänen
silmistään.

"Sanomasi kuului niin omituiselta, vanhus", sanoi hän, "että jos joku
muu kuin sinä olisi sen tuonut minulle, olisi se voinut maksaa hänen
henkensä, sillä minä olisin pitänyt sitä juoruna... Mutta on
mahdollista, että tietosi on tosi, ellei sinua itseäsi ole narrattu,
mutta... se ajatus, jonka sen lisäksi lausut, on viiltänyt sydäntäni
kuin kaksiteräinen miekka."

Pentti ukko kertoi silloin mitä Tukholmassa oli nähnyt ja kuullut.
Hän kertoi tavanneensa Steen-herran parvensillalla, jossa ritari
oli käyttäytynyt hyvin omituisesti. Sitten oli kaupungissa
levinnyt tieto kuninkaan kuolemasta ja siitä, että Steen-herra oli
saanut linnat. Ja nämä linnathan olivat aina kuuluneet Ruotsin
ensimmäiselle hallitusmiehelle, olkoon hän ollut sitten kuningas tai
valtakunnanhoitaja. Silloin oli Pentti ymmärtänyt, että Niilo-herralle
oli lähetettävä pikaviesti, mutta se oli oleva semmoinen, joka osasi
puhua ja toimia niin uskottavasti ja pontevasti, että ritari voi häneen
luottaa. Sillä, ellei hän tahtonut päästää valtaa ja kunniaa kerrassaan
käsistään, oli hänen toimittava heti. Näin puhui vuorimies Pentti Niilo
Sturelle ja lisäsi vielä kerran lyhyellä ytimekkäällä kielellään
kehoituksen, että Niilo panisi viipymättä arpakapulan liikkeelle
kutsumaan kokoon valtiopäiviä, joilla valittaisiin valtakunnanhoitaja.
Hän meni takuuseen siitä, että Niilo valittaisiin eikä kukaan muu.

"Etkö huomaa, Pentti vuorimies", kysyi Niilo, kun vanhus oli
lopettanut, "etkö huomaa, että jos tätä neuvoasi seuraan, niin sytytän
uudestaan eripuraisuuden liekin Ruotsin maille, ja ken tietää, enkö
joutuisi lopuksi tarttumaan miekkaan Steen Sturea vastaan."

"Kyllä, kuten sanotte, niin voi käydä, jos viivyttelette..."

"Ei", huudahti Niilo, "älkää puhuko siitä, te rehelliset Taalain
miehet! Niilo Sture ei milloinkaan rupea sen vihamieheksi, joka on
ollut valmis uhraamaan henkensä ja verensä Ruotsin edestä, ei
milloinkaan... kuuletteko sen? Silloin vasta olisi kunniani tahrattu,
ja omat poikani lausuisivat häpeällä nimeäni, jos minä, joka olen aina
pitänyt Engelbrektin nimeä huulillani, epäilisin, kumpi on tehtävä, kun
on kysymyksessä toiselta puolen Ruotsin rauha ja toiselta puolen oma
valtani. Ei, tulkoon Steen Sture valtakunnan johtajaksi... hän on
ritari, aito ruotsalainen; hänen rinnallaan tahdon seista, niinkauan
kuin Jumala taivaassa suo veren lämminnä virrata suonissani!..."

Vuorimies ei ollut puhunut tyhjiä; ne sisälsivät totuuden epäilemättä,
sen he kumpikin hyvin tiesivät, kuten kaikki muutkin, jotka olivat
tässä läsnä kuulemassa ritarin vastauksia. Mutta juuri senvuoksi
esiintyi Niilo Sture heidän silmissään niin ylevänä, niin
majesteetillisena kieltäytymisessään; hän ikäänkuin polki jalkainsa
alle kaikkia maallisen elämän viettejä. Ihana oli hän johtaessaan
miehiään sodan verileikissä, mutta ihanampana kuin hän nyt oli, eivät
he olleet häntä milloinkaan nähneet. Hän teki läsnäolijoihin sen
vaikutuksen, kuin Engelbrekt olisi katsonut hänen silmistään ja kuin
vapaudensankari itse olisi puhunut hänen suustaan.

Briita-rouva katsoi ylpeydellä herraansa ja risti hurskaalla
hartaudella kätensä rukoukseen. Svantekin, joka ei milloinkaan
osoittanut ventomielisyyttä, pyyhki silmistään kyyneleitä nähtyään,
kuinka vaikea taalalaisvanhusten oli pidättää liikutustaan.

"Se on sanani!" lisäsi Niilo, "viekää se kanssanne koteihinne. Kun
Ruotsi kutsuu, niin tiedän, että silloin yhdymme miekka kädessä
torjumaan vaaraa luotamme. Niin varmaan kuin en vielä milloinkaan ole
miekkaani paljastanut itseni tähden, en sitä tule vastedeskään
tekemään, ja kuulkoon minua Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas!"

"Jumala ja Pyhä Eerik suojelkoon teitä, herra Niilo!" änkytti vanhus
liikutettuna ja astui askeleen Niiloa kohden, joka tarttui hänen
käteensä ja puristi sitä lämpimästi. "Jumala suojelkoon teitä... Mutta
sen sanon kuitenkin yhä ja siinä pysyn, että suuri onni olisi
Ruotsinmaalle, jos teidän kätenne johtaisi sen kohtaloa."

"Minun käteni, Pentti-vaari?" keskeytti Niilo ja lisäsi surumielisesti
hymyillen: "Jumala itse johtaa Ruotsin kohtaloa, hän eikä kukaan muu!"

Mutta samaan aikaan kuin ritari voitti tämän jalon voiton itsensä yli,
ja kun kaikkein sydämet lähestyivät häntä, ja kun tunteet yhtyivät
kaikille yhdeksi pyhäksi innostukseksi uhrautumaan isänmaan edestä,
jonka innostuksen ruumiillisena ilmestyksenä tämä ritari seisoi heidän
keskellään miehekkäänä, suurena ja kunnioitusta herättävänä, -- niin
samaan aikaan hiipi tummia haamuja äänettömin askelin kirkon seinän
viertä myöten pyhän Katariinan kuoriin.

Aurinko oli laskenut, oli tullut leppeä hämärä. Kirkon syvät, pienet
väri-ikkunat eivät laskeneet suurestikaan valoa lävitseen, joten
temppeli oli ihka pimeä, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa vanhan
ritarin ruumis oli ja sen lähintä ympärystää, jota vahakynttilät
valaisivat. Niiden vähäisten pylväiden taitse, jotka jakoivat kirkon
kahteen laivaan, voi sen vuoksi ken tahansa hiipiä aivan näkymättömänä
valopiirin rajalle asti.

Mutta äkkiä avattiin suuri kirkon ovi, ja eräs henkilö juoksi kiivaasti
keskilaivan läpi. Se tapahtui ritarin juuri lausuessa viimeisiä
sanojaan. Kaikki kääntyivät oveen päin, josta eräs nuori talonpoika
tuli juosten. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hillitön kauhu kuvastui
hänen nääntyneistä piirteistään. Hän saattoi tuskin hengittää. Hän sai
kuitenkin änkytetyksi.

"Herra Niilo Sture... oletteko te herra Niilo Sture?"

"Olen", vastasi tämä katsoen kummastuneena nuorukaista ja kysyi
ystävällisesti: "mitä tahdot minulta?"

"Jumalan nimessä, ankara herra", vastasi poika, "henkenne on
vaarassa... en voi sanoa enempää, mutta rientäkää pois täältä, minä
kerron sitten kaikki... Tulkaa perässäni, murhamiehet voivat tulla minä
hetkenä hyvänsä!"

"Rakas ystävä", vastasi Niilo hymyillen säikähtyneelle pojalle,
"mikähän vaara minua voisi täällä kohdata... tämä on pyhä paikka."

Muutkin kirkossa olijat hymyilivät. Nuorukainenhan oli ilmeisesti
pelosta mieletönnä. Vuorimiehet tosin pelkäsivät kavallusta rakasta
päällikköänsä vastaan, mutta aivan toisella tavalla kuin tämän
talonpojan esittämä. Samaa arvelivat Niilon koetellut asemiehet, Brodde
ja Hollinger, jotka seisoivat vuorimiesten sivulla. He olivat tunnetut
suorastaan hämmästyttävästä tarkkanäköisyydestään, mutta hekään eivät
voineet käsittää, mikä vaara tässä voisi ritarin henkeä uhata.

Poika huomasi nyt, että hänen täytyi puhua selvemmin, että häntä
uskottaisiin. Hän kertoi senvuoksi, mitä oli tapahtunut ja mikä oli
saanut hänen lähtemään pikaratsastuksella Skaraan.

"Olen Bjurumista", sanoi hän, "ja siellä makaa eräs teidän miehiänne
kuoliaaksi ruhjottuna... hänen nimensä oli Faste; hän minut lähetti..."

Nyt heräsi kuulijoissa tarkkaavaisuus. Etupäässä koski tieto
Hollingeriin. Hän astui eteenpäin ihan talonpojan viereen. Mutta Niilo
kysyi Broddeen katsoen:

"Eikö Faste ollut mukanamme koko matkan tänne tultaessa?"

"Hän pyysi Örebrossa minulta lupaa lähteäkseen Visbyhyn, jossa hänellä
on sukulaisia; hän sanoi matkustavansa erään kuolemantapauksen
tähden... Minä kielsin, mutta tiedättehän, millainen mies hän oli. Hän
osasi tapella kahden edestä, ja hän voi kyllä olla niin huolimaton
itsestään, että hän ymmärtää kiellon myöntämiseksi, sillä seuraavana
päivänä Örebrosta lähteissämme oli hän kadonnut... En ole siitä mitään
maininnut, ja te olette matkustanut Briita-rouvan kanssa edellä,
ettette ole huomannut hänen poissaoloaan. Minä tahdoin jättää asian
selvittämisen siksi kun hän palaisi..."

"Toden totta, täällä on huuhkajia puissa!" huudahti Hollinger nyt.
"Faste-raukkani näki ne jo etäältä... Mutta te saatte kiittää häntä
siitä, että olette välttänyt suuren vaaran, herra Niilo, siitä olen
niin varma, että panen punaisen vereni siitä pantiksi... Yöllä tuli
Faste Örebrossa luokseni ja kuiskasi: 'uskotko minusta pahaa?' -- Minä
nauroin työntäen hänet luotani. Mutta hän kuiskasi vielä: 'sinä,
Hollinger, ja Niilo-herra, olette tehneet hyvää minulle, minä tahdon
sen teille palkita!' -- Niin hän sanoi, ja sitten en häntä enää
nähnyt... Nyt on neuvoni, että olemme varuillamme! Sillä varmasti uhkaa
vaara meitä, ja Faste on mennyt teidän tähtenne kuolemaan..."

"Puhu pian, mitä tiedät!" kääntyi Niilo talonpojan puoleen, joka
jatkoi:

"Tänä aamuna tuli joukko kuninkaan huoveja ratsastaen Bjurumiin, jonka
pihalle he asettuivat. Minä olin siinä puita hakkaamassa, kun eräs
heistä tuli kysymään minulta, oliko Niilo-herra kartanossa. Ei,
vastasin minä. Mies meni silloin toisten luo, ja minä kuulin heidän
silloin sanovan toisilleen, että Sigge antaisi heille määräyksen
tultuaan taloon. Minä rohkenin silloin kysäistä, millä asioilla he
kulkivat, mutta en saanut vastausta. Silloin vähän ihmettelin, mitä he
oikein hommasivat. Mutta kun Siggeä ei tullutkaan, niin pisti päähäni
ajatus rientää heidän edelleen, sillä he tulivat Gudhemistä, ja olivat
kulkeneet niin muodoin Hornborgajärven itärantaa..."

Niilo Sturen kasvoissa näkyi selvät kärsimättömyyden merkit miehen
liiallisen perinpohjaisuuden tautta, mutta hän tiesi liiankin hyvin
kuinka mahdotonta oli saada häntä siitä luopumaan, ja antoi hänen
senvuoksi jatkaa omalla tavallaan.

"Kulkiessani tietä myöten", jatkoi mies, "näin joukon miehiä, jotka
ovat olleet kauan Tivedenin seuduilla viimeisen herrainsodan jälkeen.
Heidän etunenässään ratsasti kolme miestä, joista yhdellä oli teidän
merkkinne, Niilo, musta ja valkea, yhdellä oli kolme lumpeenlehteä, ja
eräs oli puettu mustaan viittaan, häntä kuulin kutsuttavan
veranleikkaajaksi ja Luukas-mestariksi, mutta lumpeenlehtimiestä
sanoivat toiset Siggeksi. Kun tulin niiden kahden lehmuksen luo, jotka
kasvavat niin komeasti, niiden jotka ritari Kaarlo Orminpoika istutti
omin käsin sen päivän muistoksi, jona Kaarlo-kuningas vei hänen
tyttärensä, Kaarina-neidin, morsiustuoliin... niin, kun olin niiden
luona, niin hekin tulivat kaikki sinne.

"'Ei tämä näytä siltä, että Niilo-herra on ratsastanut tätä tietä',
sanoi se mies, jota Siggeksi kutsuttiin kääntyen teidän asemiehenne
puoleen, -- 'mutta siltä se näyttää, että sinä, Faste, olet meidät
pettänyt.'

"'Olen tehnyt sen mukaan kuin minulle on älyä annettu', vastasi
Faste, 'niinpä tekin arvelette, että hän on kulkenut tätä suuntaa
Länsigötanmaalle, ja kun sanoin hänen menneen Vadstenaan, ette uskoneet
minua... Te, Gumme, joka tunnette minut ennestään, ja joka olette
vietellyt minut uskottomaksi Niilo-herralle, te tiedätte kyllä, ettei
minun älyni riitä pitkälle...!'

"Gumme oli veranleikkaaja, ja hänellä oli silmät kuin käärmeellä. Kun
hän nyökkäsi asemiehellenne, oli kuin paholainen itse olisi istunut
hevosen selässä nyökkäämässä. Minua kammotti piilossani lehmuksen alla.
Hän ja Sigge keskustelivat toistensa kanssa, ja sitten he taas
kääntyivät Fasteen, ja Sigge sanoi:

"'Sinun kallossasi on enemmän viekkautta kuin kukaan olisi uskonut, ja
olipa vähältä, ettet voittanut peliä. Mutta jos tyhmyytesi on tähän
asti pettänyt minua ja Luukas-mestaria, niin ei sitä enää tapahdu. Kun
sanoin sinulle, että valehtelit, koettaissasi saada minua uskomaan,
että herrasi oli mennyt Vadstenaan, ja kun minä väitin hänen menneen
Skaraan, niin keksi juonikas pääsi solmun, joka maksaa sinulle nyt
paljon. Sanoit kuulleesi Niilon viimeksi Örebrossa puhuneen Bjurumista,
ja minä uskoin sinua, kun viheriä ritari oli syntynyt täällä, joten oli
sopivaa, että hän saisi täällä levätäkin kuoltuaan... Mutta Niilo ei
olekaan Bjurumissa... hän on päässyt kulkemaan vapaasti seurueineen
Skaraan...' 'Vadstenaan, tarkoitat!' sanoi Faste, mutta sai silloin
sellaisen iskun, että horjahti hevosen selästä sivulle, ja vielä
toisen, että hän putosi maahan. Minä ryömin peloissani lehmuksen
juurella olevain pensaitten alla, ja Sigge huusi miehille: 'sukkelaan
Skaraan, miehet... Luukas-mestari tulee kanssanne... Mies on
valehdellut, sillä yöllä Vadstenasta tullut sanantuoja kertoi, ettei
siellä ollut ritaria nähty ensinkään, ei kaupungissa eikä tiellä...
Skaraan senvuoksi, siellä saatte vaivainne palkan!' Silloin miehet
lähtivät; Luukas-mestari oli heidän seurassaan, ja Sigge ratsasti
kuninkaan huovien luo, jotka olivat kartanossa. Teidän asemiehenne
makasi tien ohessa kuoleman kanssa kamppaillen. Minä menin hänen
luoksensa, ja hän näki heti, etten minä ollut hänen murhamiestensä
joukkoon kuuluvia.

"'Lähde Skaraan!' sanoi hän, 'sano siellä Niilo-herralle, että hänen
henkensä on vaarassa!' Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä hänen
silmänsä kääntyivät nurin samassa. Minä riensin voudin luo ja sanoin
hänelle, kuinka asian laita oli. Hän antoi minulle tallista parhaan
hevosen, jolla olen tullut tänne."

Synkkiä ajatuksia nousi miehen puheen johdosta Niilo Sturen mieleen.
Hän näki ympärillään vaaroja, joita ei ollut voinut aavistaakaan. Ja
häntä suretti enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää, että hänen
täytyi taistella vihollisia vastaan, jotka saattoivat käyttää niin
katalia aseita.

"Olin sentään luullut", sanoi hän, enemmän itsekseen, kuin ympärillä
seisojia varten, "ettei Eerik Kaarlonpoika eikä kukaan muukaan
herroista olisi kuitenkaan ruvennut henkeäni vainoomaan." Sitten hän
lisäsi ääneen, laskien kätensä pojan olkapäälle: "Mutta kiitos sinulle
ratsastuksestasi... Jos Herra suo minun päästä vaarasta, josta
asemiesraukkani yritti minua varjella, niin lähden Bjurumiin ja
laulatan messun hänenkin edestään ja nyt lähdemme täältä!"

Etäämpää kirkosta kuului omituinen ääni ikäänkuin joku olisi sivellyt
kämmenellään kiviseinää. Brodden ja Hollingerin tarkat korvat olisivat
varmaankin huomanneet sen, ellei samassa olisi vahakynttiläin
valopiiriin lennähtänyt muuan pieni lintu, joka oli eksynyt kirkon
holvikaton alle. Se tuli heitä kohtaan lentäen ja katosi taas tehtyään
pari kierrosta kuorin ympäri. Tämä seikka ynnä se ajatus, ettei
kirkossa tietystikään voisi mitään vaarallista tapahtua, piti
luonnollisesti kaikki rauhallisina. Niilo-herra tarttui Briita rouvan
käsivarteen, ja vuorimiehet astuivat syrjään.

Mutta silloin astui Hollinger esille. Hänen kasvoillaan asui nyt
juhlallisuus, joka suuresti erosi siitä vihaa ja kostonhimoa uhkuvasta
ilmeestä, joka niillä oli näkynyt Fasten kuolemasta kerrottaissa. Hän
asettui herransa eteen ja otti nuttunsa alta kokoontaitetun paperin.

"Minullakin olisi täällä vähän toimitettavaa, jos sallitte, sillä se
koskee todella teitä yhtä paljon kuin minuakin..."

Niilo katsoi häneen ominaisella hyväntahtoisuudellaan ja nyökkäsi
myöntävästi.

"Kuten muistanette", lausui Hollinger, "olin kerran teidän puolestanne
lankonne, Iliana-rouvan, luona pitämässä silmällä Hammarstadin
Briita-rouvaa, ja minun onnistui täyttää toivonne, niin että kaikki
tuon ahneen rouvan rahankiristykset sekä veljeltänne että kuninkaalta
lakkasivat paikalla. Pakotin sekä Briita-rouvan että hänen katalan
palvelijansa antamaan kirjoituksen, jossa he tunnustivat kavalat
tekonsa, ja palvelija tunnusti vielä olevansa isäni murhaaja, kuten
olen ennen kertonut teille. Tämän kirjoituksen jätin säilytettäväksi
Upsalan kaniikille, herra Eerik Olavinpojalle, että hän antaisi sen
neuvoston käsiin, jos jotakin tapahtuisi. Sen hän lupasikin tehdä, ja
tässä se kirjoitus on!"

Hän antoi paperin Niilolle, joka luki sen.

"Nyt on tapahtunut muuta, kuten tiedätte, herra Niilo. Herra Eerik
Akselinpoika on pitänyt sanansa, jonka hän antoi pojallenne, Svantelle,
Tukholman linnassa... Briita-rouvaa vastaan on nostettu oikeudenkäynti,
ja senvuoksi..."

"Mutta sinun isäsi murhaaja...?" kysyi Niilo.

"Gumme on hävinnyt Hammarstadista, eikä kukaan tiedä, mihin hän on
joutunut... Ehkä hän on jo kuollut, ellei, niin olkoon Jumalan
tuomittavana... Mutta tämän paperin minä tahdon hävittää..."

Ja ennenkuin Niilo ehti vastata, tarttui Hollinger paperiin ja meni
erään vahakynttilän ääreen pitäen paperia sen liekissä, kunnes se oli
palanut, niin että sen viimeinen kulma, joka oli ollut hänen sormiensa
välissä, putosi hiiltyneenä kivilattialle.

Kääntyessään huomasi hän kaksi suurta, loistavaa silmää katselevan
itseänsä ja tunsi erään käden tarttuvan hänen käteensä. Se oli Svanten
käsi. Hän ei voinut hillitä ihailuaan. Hän ei tosin puhunut mitään,
mutta rehellinen Hollinger luki silmistä hänen ajatuksensa, ja hän
näytti ylen onnelliselta, vaikka Fasten muisto panikin hänen karheille
piirteilleen surumielisen leiman.

Niilo Sture tarttui hänen käteensä lausuen:

"Kuluttakoon se liekki kaiken pahan, joka on tähän asti seurannut minua
ja rakkaitani... Poistakoon se pahuuden ijäksi päiväksi, ja eläkäämme
me rauhassa yhdessä ne päivät, jotka Herra meille suo, voidaksemme
sitten kohdata toisemme hänen luonaan taivaissa, jossa jokainen
tuomitaan ansionsa mukaan!"

"Amen!" lisäsi vanhin arkun vieressä olevista munkeista. Hän kohotti
siunaten kätensä ritarin ja hänen seuralaistensa yli. Sitten hän
kohotti katseensa taivaaseen päin ja lausui juhlallisella, puoleksi
laulavalla äänellä, joka teki varsin ihmeellisen vaikutuksen:

    "Taivainen Isä!
    Poika!
    Hurskas Pyhä Henki!
    Sinua rukoilen,
    Synnistä meitä
    Kaikkia päästä
    Ja puhdista!"

Viimeinen sana oli tuskin lausuttu, kun kirkon ovi taas avattiin, ja
kahden soihdun valossa näkyi aseellinen miesjoukko ulkona.

"Liian myöhään, ankara ritari! Liian myöhään", huudahti Bjurumin poika.
"He ovat tulleet!"

Kaikki katsoivat sinne päin, ja sieltä lähestyivät ne kaksi soihtua ja
niiden takaa koko miesjoukko välkkyvine tapparoineen. Ja samalla
ilmestyi kaikkien pylvästen takaa ja kaikista kirkon komeroista
partaisia miehiä kuin taikaiskulla. Niiden keihäät ja kirveet kiilsivät
kynttiläin valossa kuin käärmeen suomut, kun se matelee puunrunkoa
myöten pahaa aavistamattoman lintusen pesälle.

Kuninkaan asemiesten tulo sekä ällistytti että rauhoitti Niiloa. Hän
ymmärsi kyllin vaaran, josta mies oli puhunut. Mutta hän otaksui sen
uhkaavan ainoastaan niiden sissien puolelta, jotka mies oli nähnyt,
sillä eiväthän kuninkaan huovit mitenkään voineet tulla muussa
tarkoituksessa kuin estämään kaikkea väkivaltaa. Briita-rouva oli
tarttunut molemmin käsin hänen käsivarteensa; vastustamaton pelko oli
vallannut hänet.

Leppeä Mauri asettui hänen rinnalleen koettaen rohkaista häntä hellällä
rukoilevalla katseella. Vieressä seisova Svante pui nyrkkiä ja hänen
säihkyvät silmänsä salamoivat vihasta.

Brodde, Hollinger ja Erkki veivät jo kätensä miekan kahvaan, ja
vuorimiehet olivat uhkaavan näköisiä.

Ritari seisoi keskellä miesjoukkoa, näöltään säilyttäen koko
tyyneytensä. Hänen huulillaan oli kysymys, mutta ennenkuin hän ehti
sanaakaan lausua, astui Sturein vaakunalla varustettu mies esiin. Hän
käyttäytyi aivan herrasmiehen tavoin, jonka valtaa ei muka kukaan
uskaltanut eikä voinut vastustaa.

Hänen vieressään seisoi mustaan viittaan puettu mies, jonka teräviä
piirteitä valaisi syvistä kuopista kaksi läpitunkevaa silmää. Niilo
tunsi heti nöyrän veranleikkaajansa, Luukas-mestarin. Hän huomasi
kyllä, että miehen ryhti oli toinen kuin ennen, Tukholmassa ollessa,
mutta hän ei voinut vieläkään uskoa muuta kuin että miehet olivat
saaneet selville hänen vihamiestensä kavalat juonet ja tulleet niiden
perässä ollakseen vaaran hetkenä saapuvilla. Ja kesken ristiriitaisia
ajatuksiaan iloitsi hän nähdessään Steen Sturen kilpimerkin. Se ei
suinkaan voinut milloinkaan olla kavaltajan rinnalla. Tämä mies ja
veranleikkaaja olivat hänen pelastajansa. Hän odotti vaan, että se
mies, joka nähtävästi oli kuninkaan väen käskijänä, antaisi käskyn
ottaa murhamiehet kiinni.

Mutta sitä käskyä ei kuulunut. Sen sijaan kääntyi mies suoraan häneen
katsellen röyhkeästi ympärilleen.

"Nyt olette kaikki merrassani!" huudahti hän hieroen perkeleellisellä
tyytyväisyydellä käsiään yhteen. "Ha, sinä Haukka, tällä kertaa ei
nokkasi ulotu minun kypärääni asti, ennenkuin pääsi vierii jalkaisi
väliin... Toivoisin vaan, että vanha herrani, herra David Pentinpoika,
Jumala armahtakoon hänen sieluansa, olisi täällä... Hänen silmänsä
saisivat riemuita teidän hurskaan laupeista silmäyksistänne!"

Niilo Sture rypisti kulmiaan, mutta Hollinger juoksi esille käsi
nyrkissä aikoen lyödä maahan kavaltajan. Silloin ritarin otsa heti
tasoittui, ja hän laski rauhoittavasti kätensä miehen olalle. Miehen
sanoista päättäen ei hänellä tässä ollut odotettavana sellaista, joka
voi hänen vihaansa herättää. Paikan pyhyyskin kielsi häntä käyttämästä
väkivaltaa väkivaltaa vastaan.

"Rakas ystävä", sanoi hän Siggeen kääntyen, "miksi tulet Jumalan pyhään
temppeliin miekoilla, keihäillä ja pahoilla sanoilla? Jos sima nousee
liiaksi päähäsi, niin eikö se haihdu sieltä Herran alttarin ääressä?"

"Kuten sanot, Niilo Sture!" ärjäsi mies, "kerran nousi sima päähäni, ja
sitä en milloinkaan unhota... Sen siman olivat sinun palvelijasi
tehneet, mutta nyt ovat osat niin vaihtuneet, että sinä ja he saavat
sen maksaa... Muistatko Ekolsundia ja taistelua Enköpingin tiellä!...
Luulen, että siinä taistelussa kaatui tuo ritari, joka tuossa lepää...
Siitä asti olen kalpaani hionut, ja nyt se juokoon verta kylliksensä
vihdoinkin... Mutta järjestys vallitkoon, ja mieltäni ilahuttaa
pehmentäissäni oikein sinun mielesi... Kuuleppa siis, mitä minulla on
sinulle sanottavaa!"

Hän kääntyi erääseen keihäsmieheen viitaten häntä luokseen.

"Sinä saat viedä minulta viestin herra Eerik Kaarlonpojalle, jonka
tavannet Uplannissa matkalla Upsalaan, sillä hän on laivastoineen
Tukholman saaristossa. Sinä saat ratsastaa yötä päivää ja sanoa
hänelle, ettei Niilo Sturea ole enää olemassa. Jos ritari antaa sinulle
sen paperin, jota olen häneltä pyytänyt, niin sano, ettei Steen Sture
ole monta päivää tämän jälkeen viipyvä Tukholman linnassa."

Hän katsoi Niiloon vetistävillä silmillään, ja voitonriemuinen iva
vääristi hänen suunsa kamalaan irvistykseen, joka melkein lisääntyi
Niilo Sturen otsalta sädehtivän ylevyyden edessä.

Pahan ja hyvän taistellessa tässä maailmassa -- tapahtukoon taistelu
joko Jumalan silmäin edessä tai ihmisten nähden -- käy aina niin, että
kuta ylevämpi jälkimmäinen on, kuta korkeammalle se on saanut
lukemattomien taistelujen kautta kohonneeksi ja lähestyneeksi ijäistä
totuutta, sitä synkempi, syvempi ja mustempi on edellinen. Ja se
taistelu on sittenkin aina Mikaelin-taistelu. Totuus on siinä kuitenkin
lopuksi aina voitolla, ehkä se näyttääkin toiselta ihmisten
lyhytnäköisissä silmissä. Taivaan enkelit ovat kuitenkin aina
todellisen voittajan todistajina ja ne kohottavat hänen kanssaan
riemuisan hallelujan ikuisen tuomarin valtaistuimen edessä.

Pahuus tuntee sen itsessään, ja tämä voimattomuuden tunne juuri ilmenee
uhkamielisenä ylenkatseen hymynä sen huulilla.

Niin oli Siggen laita nyt. Hän ei olisi voinut kestää Niilo Sturen
katsetta, ellei hän olisi ottanut avukseen koko sitä suurten sanain
myrskytulvaa, joka vihamielisestä sydämestä uhkuu ja joka ikäänkuin
sitä runsaammin ja täyteläisemmin vuotaa, kuta vähemmän vaikutusta se
saa aikaan.

Tarkoitus, miksi hän Niilon kuullen lähetti tuon viestin herra Eerik
Kaarlonpojalle, oli tietysti se, että hän siten saisi yhtaikaa tietää
viimeisen hetkensä lyöneen ja myöskin tuntisi oman työnsä
hyödyttömyyden ja vihollistensa voiton. Sigge tiesi liiankin hyvin,
ettei kuolema itsessään saattanut tätä miestä pelottaa, mutta hän
älysi, että tieto Ruotsin lopullisesta häviöstä koskisi häneen sitä
syvemmin. Ja sen ymmärsi hän kuten jokainen muukin, että valtakunnan
häviö oli varma, niin pian kuin molemmat Sturet olivat poissa. Tämän
kaksinaisen tarkoituksen luuli Sigge saavuttavansa lähettämällä uhrinsa
kuullen heidän ja Ruotsin viholliselle tiedon hänen ja tavallaan
myöskin Steen Sturen kuolemasta.

Mutta mitä Niilo Sturen sydämessä lieneekin tapahtunut, hänen
kasvoissaan ei mitään muutosta näkynyt. Kenties antoi silmäys alttarin
pyhiin kuviin hänelle tämän yliluonnollisen voiman. Eräs kuvista
esitti Vapahtajaa raatihuoneessa sotamiesten riisuessa vaatteita
häneltä ja pukiessa purppuramanttelia hänen ylleen ja asettaissa
orjantappurakruunua hänen päähänsä. Joka olisi voinut tänä hetkenä
tyvenesti verrata tätä ihmisjoukkoa ja arvostella vaikuttavia syitä ja
voimia, ei olisi voinut olla huomaamatta yhtäläisyyttä, joka oli tämän
pyhästä historiasta otetun alttaritaulun ja luostarikirkossa nyt
tapahtuvan todellisuuden välillä. Sitä tuskaa, joka tänä hetkenä täytti
tämän jalon ritarin sydämen, voitanee inhimillisellä mitalla mitaten
kutsua hänen orjantappurakruunukseen. Jos hän antoi katseensa kulkea
elämänsä läpi tutkien ja tarkastellen sen salaisimmatkin kätköt,
ei hän voinut sittenkään löytää yhtäkään tekoa tai ajatusta, jonka
tarkoituksena olisi ollut hänen oma kunniansa tai oma etunsa. Kaikki
hänen pyrkimyksensä, koko hänen mielensä oli tarkoittanut yhtä ainoata
-- isänmaata. Sen onni ja vapaus oli ollut hänen nuoruutensa unelmain,
hänen miehuutensa toiminnan esine. Ja nyt, juuri nyt kun hän luuli
saaneensa työnsä valmiiksi, täytyisi hänen kuolla petturin käden kautta
ja nähdä isänmaan joutuvan vääryyden ja juonten kautta häpeälliseen
orjuuteen.

Senvuoksi kalvastui ritarin poski, senvuoksi paloi hänen silmissään
niin synkkä tuli. Olisihan hän tosin voinut tarttua miekkaan niiden
kera, jotka olivat hänen ympärillään, ja epäilemättä olisivat he
voineet hyökätä vihollisten läpi kirkosta pois, mutta sellainen ajatus
ei voinut juolahtaa Niilo Sturen mieleen. Hänessä paloi tuulahdus pyhän
Eerikin henkeä, kuten jokaisessa tosi ritarissa, ja se kielsi häntä
ryhtymästä verityöhön Herran huoneessa. Sen oli tuo kurja juontenpunoja
harkinnutkin, ja hän oli toivonut koko matkan yllättävänsä saaliinsa
jossakin niistä kirkoista, joissa saattue lepäsi öisin. Mutta Niilon
asemies, joka antoi henkensä palkaksi siitä, että ritari oli ajatellut
hänestä hyvää oli tahtonut tehdä tämän tuuman tyhjäksi.

"Ja nyt työhön!" huusi rosvoja johtava konna nyt. "Esille
veranleikkaaja ja täytä työsi; aika rientää, työmme ei siedä
viivytystä!"

Luukas-mestari astui esille. Hän oli tuonut rosvot Bjurumista Skaraan,
ja otettuaan varman selon siitä, että ritari seurueineen oli kirkossa,
oli hän antanut miestensä hiipiä luostariin ja luostarikirkkoon
kieltäen heitä tekemästä mitään ennenkuin hän itse saapuisi sinne. Ja
siinä suhteessa ovat pahantekijät kaikkialla ja kaikkina aikoina olleet
yhtäläisiä, että he ovat ihmeteltävällä sitkeydellä ja luotettavuudella
työskennelleet yhteisen tarkoitusperänsä saavuttamiseksi. Gumme oli
itse jäänyt kirkon edessä olevain puitten alle odottamaan Siggeä ja
kuninkaan miehiä. Hän ei tiennyt senvuoksi mitään siitä, mitä kirkossa
tapahtui.

Ilman pitempiä valmistuksia kääntyi hän nyt suoraan Hollingeriin.

"Sinä tunnet minut?" kysyi hän.

"Tunnen, kyllä tunnen sinut, viheliäinen roisto!" vastasi Hollinger.

"Hiljaa, hiljaa, ystäväni", sanoi Gumme, "hyvä on, että tunnet minut,
mutta sitäpä et tiedäkään, että minä olen ollut herrasi, Niilo Sturen
palveluksessa jo kolmatta vaotta... Niin, se taito on sinulla vielä
opittavana; vaikka sinä kyllä muuten olet mies puolestasi viemään
tuumasi viekkaudella perille... Minä olen kulkenut perässäsi ja pitänyt
sinua silmällä yhtä tarkasti kuin sinä kerran pidit silmällä minua ja
Hammarstadin Briita-rouvaa... et ole tiennyt sitä, et -- siinäpä
taitosi onkin, mutta nyt saat kuulla sen suoraan omasta suustani."

Tämä taito ei olisi ollut niin järin suuri, ettei Gummen olisi käynyt
hyvinkin nolosti, elleivät olosuhteet olisi häntä auttaneet. Ensin oli
Hollinger istunut Tukholman linnassa vankina, ja sitten oli herransa
käyttänyt häntä paljon asioilla, joiden tähden hän tuli olleeksi
enimmäkseen matkoilla. Kun hän enemmän sattumoisin oli joskus kotona,
oli Gumme, jolla oli yleensä enemmän vapautta kuin ritarin muilla
palvelijoilla, koska hänen ammattinsa ei ollut sotaista laatua, osannut
pysytellä aina piilossa.

Hollinger paloi vihasta, hänen miekkansa oli jo puoleksi tupesta
vedetty surmaamaan petturia. Mutta Niilo laski taaskin kätensä hänen
olalleen estäen häntä. Brodde kuunteli käsivarret ristissä rinnallaan
rypistetyin kulmin keskustelua. Hän oli herraansa lähempänä, ja
senvuoksi hän osasi paremmin arvostella sitä tavatonta valtaa itsensä
yli, jota herransa osoitti. Parhaiten ymmärsi hänen suuremmoisen
tahdonvoimansa kuitenkin Erkki, Engelbrektin aikainen asepalvelija. Hän
seisoi vähän syrjässä harmaine hapsineen, mutta hänen silmissään paloi
sama tuli kuin silloin, kun hän kuletti sanomia vapaudensankarin ja
Herman Bermanin välillä.

"Niin, en tahdo sinulle mitään pahaa", jatkoi Gumme Hollingerille,
"saat minun puolestani pitää kernaasti henkesi, mutta anna minulle vaan
takaisin se paperi, jonka pakotit minun ja Briita-rouvan viekkaudella
ja väkisin silloin antamaan, muistathan, Hammarstadissa, kun luikersit
itsesi kartanon salakamariin."

"Ellen olisi herrani rinnalla ja ellemme olisi Herran huoneessa, niin
ei totisesti myrkkykielesi enää monta sanaa puhuisi tässä maailmassa,
sinä musta murhamies!"

"Aivan niin, Hollinger Birgerinpoika... mutta sen pienen paperin nyt
vaan tahtoisin; sitten olemme kuitit..."

Hollinger katsoi vaieten herraansa. Eräs rosvoista astui esiin aikoen
puhua. Hänellä oli epäilemättä tarkoituksena kertoa, mitä äsken oli
tapahtunut, joka selitys olisi varmaankin täydellisesti tyydyttänyt
Gummea mitä tuohon vaaralliseen paperiin tulee, mutta olisi tuskin
mitään vaikuttanut itse asiain menoon, eikä myöskään olisi muuttanut
sitä kohtaloa jonka murhaajat olivat päättäneet Niilolle ja hänen
miehilleen.

Mutta Sigge keskeytti kaikki keskustelut.

"Tässä kulutamme aikaa turhiin", ärjyi hän, "ylös miehet, ottakaa hänet
kiinni. Siitä puhumme myöhemmin, ja silloin saamme nähdä, eikö meillä
ole keinoja saada tuota paperia ja vielä muitakin näkyville!"

Hollinger puri hampaitaan yhteen oikeutetussa vihassaan, mutta silmäys
herraansa, sai hänet tyyntymään. Hän antoi rosvojen viedä itsensä
vastustuksetta syrjään.

Nyt kääntyi Sigge Niiloon:

"Nyt on sinun vuorosi, Niilo Sture", huusi hän, "minulla on kuninkaan
käsky ottaa sinut vangiksi. On oikein että suostut kohtaloosi, niin
minäkin pääsen häiritsemästä kirkon pyhää rauhaa. Mutta miekkasi saat
antaa ja kätesi me sidomme, ja sitten voit ottaa jäähyväiset tältä
maailmalta... Mutta sinun ei tarvitse surra, yksin et joudu kolkkoa
tietä kulkemaan, sillä miehesi seuraavat sinua..."

Briita-rouva päästi sydäntäsärkevän huudon vaipuen herransa viereen
maahan, mutta Pentti-ukko astui kurjan murhaajan ja Niilo-herran
väliin. Rosvojoukon läpi kuului kuiskaus, useammat miehistä
käännähtivät ovelle päin, josta kuului nopeita, mutta lujia ja
voimakkaita askeleita. Tulijat eivät voineet olla muita kuin rosvojen
ystäviä, sillä kaksi kuninkaan miehistä oli ovella vartijoina;
senvuoksi eivät heidän johtajansakaan huolineet panna siihen mitään
huomiota. Sigge tunsi intonsa vaan nousevan saadakseen pian loppuun
tämän osan tehtävästään ja päästäkseen sitten Tukholmaan täyttämään
lopunkin siitä, jota oli luvannut rälssikirjansa edestä tehdä. Siitä
hän oli muuten saanut arkkipiispansa kuoltua uudistetun lupauksen
niiltä herroilta, jotka nyt koettivat jatkaa arkkipiispan työtä.

Mutta äkisti lausui sointuva, käskevä ääni:

"Ottakaa kavaltaja kiinni!"

Ja partaisten miesten hurja joukko väistyi syrjään, ja
korkeavartaloinen ritari riensi esille.

Se oli Steen Sture.

Hän ei ollut saanut hetkeäkään rauhaa nähtyään mihin valheen ja
kavaluuden verkkoon hän ja hänen jalo, väärinymmärretty ystävänsä oli
kiedottu. Hän läksi Tukholmasta niin kiireesti kuin hevonen voi
rientää Skaraa kohden päästäkseen Niilo Sturen puheille. Hän oli
kuullut petollisen palvelijansa viimeiset sanat, ja hän käsitti
silmänräpäyksessä hetken suunnattoman vaaran.

Sigge lennähti takaperin. Hänestä oli kuin taivas olisi haljennut hänen
päänsä päällä ja koston enkeli olisi pannut välkkyvän miekkansa
pistävän kärjen hänen rintaansa vasten. Steen Sturen saapumista oli hän
kaikista vähimmin odottanut, ja ensi säikäyksessään menetti hän niin
peräti kaiken älynsä, että katsoi kaiken jo kerrassaan menetetyksi. Jos
hän olisi vähänkin katsellut ympärilleen, olisi hänen täytynyt huomata,
ettei peli ollut suinkaan vielä menetetty, vaan että hän päinvastoin
olisi voinut saada kaksinkertaisen voiton käyttämällä miestensä
enemmyyttä hyväkseen ja ottamalla kiinni nämä molemmat, Ruotsille niin
kallisarvoiset, ritarit. Gumme, joka osasi paremmin säilyttää
kylmäverisyytensä, älysi heti, ettei ritari ollut voinut aivan
monilukuisella miehistöllä saapua, ja yritti kuiskata siitä sanasen
Siggen korvaan, mutta tilaisuus luiskahti hänen käsistään.

Kuninkaan asemiehet, jotka olivat ainoastaan vastenmielisesti lähteneet
tälle vainomatkalle Siggen kanssa Niilo Sturen henkeä vaanimaan,
tottelivat oitis Steen Sturen käskyä, ja ottivat kiinni sekä Siggen
että Gummen.

Kun tätä Steenin käskyä täytettiin, lähestyi hän itse Niiloa.

"Niilo", sanoi hän, syvästä liikutuksesta vapisevalla äänellä, "olen
nyt edessäsi uskottomana ystävänä, olen pahoin rikkonut sinua vastaan,
mutta tahdon verelläni rikokseni korvata..."

Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen
käteensä sekä katsoi häntä silmiin miehekkäällä lämmöllä, joka voi
sulattaa rautaisenkin sydämen.

"Tätä hetkeä", sanoi hän, "tulen todellakin muistelemaan yhtenä elämäni
onnellisimmista!... Jumala taivaassa olkoon ylistetty, joka avasi
silmäsi ja antoi uskollisen ystävän minulle takaisin!"

Kyyneleet puhkesivat hänen silmistään, ja sulkeissaan ystävänsä
syliinsä, kuuli hän tämän nyyhkivän kuin lapsen. Kaikkein sydämet
sykkivät ilosta. Pyhimyksen kuvakin, joka oli aivan heidän kohdallaan
seinässä, näytti hymyilevän taivaista rauhaa.

Ensi liikutuksen tauottua, kertoi Steen kuninkaan kuolemasta ja sen
yhteydessä sattuneista tapahtumista. Samalla hän kertoi, mikä oli hänen
sydämensä niin sulkenut, ja mikä taas oli jään sulattanut.

Sitten hän otti esiin kultaisen kaulaketjun ja antoi sen Niilolle.

"Tätäkin olen kantanut!" sanoi hän. "Aina Upsalan onnettomasta päivästä
asti on se ollut kaulassani... Kuolevan kuninkaan sammuva silmä
havaitsi sen, ja hän sanoi minulle, että se oli sinun taikakorusi..."

Niilo Sturen katse välähti ihmeellisesti tämän kaulanauhan nähtyään.
Sen joka rengas sisälsi hänelle muiston menneistä päivistä.
Kirkkaimpana niistä näki hän kuitenkin piispavanhuksen kuvan
sellaisena, kun hän oli heidän viimeistä kertaa toisiaan tavatessa
Tynnelsön linnassa. Hän muisti myöskin ne sanat, jotka piispa silloin
lausui, ja lupauksen, jonka hän itse vannoi. Mutta kun hän katseli
korua ja muisteli piispavanhuksen sanoja, lausui ystävä:

"Kuningas antoi linnat minun käsiini ja uskoi valtakunnan minun
haltuuni... mutta minä tiedän, mikä kuninkaan sisin ajatus oli, ja sen
tahdon tässä lausua. Minä luovutan sinulle linnat, Niilo, ja kolmen
lumpeenlehteni nimessä vannon uhraavani henkeni ja vereni sinun
puolestasi, vaikkapa tahtoisit nostaa Ruotsin kruunun päähäsi ja tulla
minun kuninkaakseni!"

Niilo Sturen katse salamoi, ja hänen otsansa synkistyi, ikäänkuin hän
olisi kuullut muita sanoja kuin niitä, jotka hänen ruumiillinen
korvansa kuuli. Hän kuuli piispan äänen puhuvan, ja pyhät muistot
häilyivät hänen silmissään ritarin puhuessa. Ruotsin onni vaati miestä,
joka voi uhrata itsensä ja kieltäytyä kaikista omista eduistaan,
vieläpä kuninkaankruunustakin -- niin oli piispa puhunut. Ja kun hän
kysyi Niilolta: "voitko uhrata kuninkaankruunun Ruotsin tähden, kuten
olet uhrannut kaulaketjun itsesi tähden?" -- oli hän vastannut
myöntävästi.

Ja nyt hän seisoi kaulaketju kädessään tässä, ja kuninkaankruunu
välkähteli hänen päänsä päällä. Pysyisikö hän lupaukselleen
uskollisena?

Mutta hymy levisi hänen miehekkäille kasvoilleen ja hän kutsui luokseen
erään munkeista.

"Täytän ainoastaan erään vanhan lupauksen", sanoi hän ojentaen
kaulaketjun hänelle, "samalla kuin Fjalar-ritarin tahdon
lahjoittaissani tämän korun pyhän Katariinan kuvalle...
Kuninkaankruunua", hän kääntyi Steenin puoleen, "kuninkaankruunua en
pyydä, Steen! Toivoisinpa vaan mieluummin, että sekin olisi jollakin
pyhimyskuvalla kehottamassa Ruotsin miehiä miehuulliseen voimaan ja
rohkeuteen. Ja jos vanha kuningas on antanut Ruotsin linnat ja maat
sinun hallittavaksesi, niin en tahdo hänen tahtoansa rikkoa, vaan
julistan pyhästi, että Steen Sture astukoon Ruotsin valtakuntaa
johtamaan, hän eikä kukaan muu! Sinä kykenet Ruotsia kunnialla
hallitsemaan!"

Vuosi tämän jälkeen oli Steen Sture Ruotsin valtakunnanhoitajana
Tukholman linnassa. Mutta ystävyys hänen ja Niilo Sturen välillä kesti
kaiken heidän elinaikansa.






CARL GEORG STARBÄCK.




Näitten romaanien kirjoittaja Carl Georg Starbäck syntyi Falunissa,
Ruotsissa heinäkuun 18 p:nä 1828, vanhimpana viidestä sisaruksesta.
Hänen kotinsa oli hyvin toimeentuleva virkamieskoti. Isä oli nimittäin
ylimaasmestari s.o. jonkunlainen rautauunien tarkastaja ja
rautateollisuuden valvoja Falunin itäisessä ja läntisessä
vuoripiirissä. Kodin johto ja lasten kasvatus eivät kuitenkaan olleet
isän kädessä, joka oli virkatointensa vuoksi myötäänsä matkoilla, vaan
ne olivat äidin huolena, joka oli Suomesta syntyisin ja omalta
nimeltään Grotte. Hän oli tarmokas nainen, jonka kasvatusta Carl Georg
saa etupäässä kiittää menestyksestään elämässään.

Georg alotti veljiensä kera koulunkäyntinsä Falunissa, mutta sai sitten
isän tahdosta muuttaa Tukholmaan, jonka koulut olivat hänen mielestään
parempia. Georg oli vakaamielinen, tiedonhaluinen nuorukainen. Häntä
eivät huvittaneet urheilut eikä leikit, hän tahtoi tehdä työtä. Hänen
aikansa kului runoilijain ja historioitsijain teoksia lukiessa.
Aikaisin ilmeni hänessä myöskin oman tuottamisen halu. Jo
kymnaasiaikanaan perusti hän yhden noita aina viehättäviä
nuorukaisseuroja, joiden ohjeena ovat korkeat, pilviin tähtäävät
ihanteet ja joiden tarkoituksena on kehittää jäseniään omaan
kirjalliseen toimintaan sekä runoutta ymmärtämään.

Seuran nimeksi pantiin Concordia. Nuorukaiset vuokrasivat erityisen
salin, jossa he talikynttiläin valossa pitivät viattomia kokouksiaan.

On selvää, etteivät näissä kokouksissa esitetyt alkuperäiset runoelmat,
kertomukset ja novellit -- jotka etupäässä olivat historiallisia --
olleet ihan täysipainoista laatua. Monet kyllästyivätkin niihin
pian ja jäivät pois seurasta. Mutta toisilla oli enemmän intoa.
Concordia-seura eli kuin elikin vaikeimmat vuotensa ja elää yhä
vieläkin sen koulun nuorison keskuudessa, jossa Starbäck aikanaan kävi.
Ja olipa nuorten puuhasta näkyvääkin tulosta. V. 1848 ilmestyi painosta
pieni vihkonen nimellä Smärre dikter på vers och prosa (Pienempiä
runoelmia, suorasanaisia ja runomuotoisia).

Kokoelman paras kappale on epäilemättä Georg Starbäckin kirjoittama
novelli, Pappilan ruusu, romantinen idylli, joka ei semmoisenaan
kuitenkaan todista muuta kuin tekijänsä nuoreen ikään nähden tavattoman
sujuvaa kirjoitustapaa.

Starbäck tuli ylioppilaaksi Upsalaan 1849. Pian sen jälkeen sai hän,
kun isän terveys murtui, ruveta ottamaan osaa kodin ja omaisten
ylläpitoon. Siitä syystä täytyi hänen ruveta kotiopettajaksi, kuten
niin monen muunkin varattoman ja lahjakkaan nuorukaisen.

Kotiopettajana hän toimi eri perheissä yhteensä kolme vuotta,
unhottamatta siellä pitää huolta omistakin luvuistaan. Upsalaan
palattuaan v. 1853 julkaisi hän nimellä Georg novellin, joka ei
kuitenkaan ole merkittävämmän arvoinen.

Yliopistossa antautui Starbäck sitten vakaviin lukutöihin. V. 1854
suoritti hän ensimmäisen akateemisen väitöksensä ja samana vuonna hän
saavutti tohtorinarvon kirjoituksella Vaasasuku Uniooniajalla.
Väitöskirja sisälsi kaksi arkkia jotka kumpikin riittivät tohtorinarvon
saamiseksi. Sillä muutamia päiviä senjälkeen, kuin kirjoituksen tekijä
itse oli suorittanut väitöksensä ensi arkilla, väitteli eräs hänen
tovereistaan toisella arkilla, saavuttaen niinikään tohtorinarvon. Tämä
kirjoitus jo osoitti hänen erityistä mieltymystään siihen isänmaansa
aikakauteen, jota hän sittemmin koetti parhaimmassa romaaneissaan
elävinä kuvina esittää aikalaiselleen. Tutkiessaan huomasi Starbäck
silloin, että uniooniajan suurin merkitys Ruotsin historiassa on kansan
esiintyminen maan mahtavia ja ulkomaista kuningasta vastaan. Tältä
kannalta esittää Starbäck kirjoituksessaan tätä aikaa, antaen samalla
katsauksen mahtimiesten puolueryhmitykseen 13- ja 14-sataluvuilla.

Tohtorinarvon saavutettuaan teki Starbäck suunitelman vastaista
elämäntoimintaansa varten. Hän päätti antautua nuorisonopettajaksi,
jonka toimen hän alkoi historianopettajana Vesteråsin koulussa 1854.
Hänen alusta pitäin etevä opetustapansa ja perusteelliset tietonsa
siinä aineessa vaikuttivat kuitenkin, että hänet pian kutsuttiin
parempaan paikkaan Norrköpingiin, nimittäin jo seuraavana vuonna.

Opettajana Starbäck oli todella erinomainen. Rakkaus ja lämpö piti olla
opetuksen ylimpänä ohjeena; se oli hänen vaatimuksensa, jota hän itse
johdonmukaisesti noudatti. Hän ei hyväksynyt vanhaa ruoskametoodia eikä
siihen aikaan tavallista historian lukutapaa, joka piti pääasiana
vuosilukujen ja nimien koneellista ulkoalukua. V. 1858 hän toimitti
julkisuuteen erään esitelmänsä "historian merkityksestä opetusaineena",
jossa hän esittää lämpimin sanoin omat mielipiteensä. "Monet luulevat",
lausuu hän siinä, "että se osaa hyvin historiaa joka ei milloinkaan
kompastu vuosiluvuissa! Jos se olisi historiaa, niin voisimme samassa
empimättä tuomita sen sivistämiskeinona aivan kelvottomaksi.
Ulkonaisten tapausten tietäminen on historian anatomia, niiden
sisällisen yhteyden tunteminen on historian fysiologia, mutta ne
yhteensäkään eivät sittenkään ole historia kokonaisuudessaan. Meidän
täytyy nähdä ne molemmat elävinä silmäimme edessä, meidän täytyy
huomata niissä esiintyvät yksilölliset piirteet. Meidän täytyy itse
olla läsnä inhimillisen kehitysjuoksun suuressa näytelmässä siitä
syystä, että historian tapaukset, jotka nyt ovat kuolleet, olivat
kerran eläviä. Tämä muinaisuus on kerran ollut nykyisyys; ja ellemme
voi niitä uudestaan loihtia eläviksi nähtäviimme, niin emme
varmastikaan pääse milloinkaan niitä tuntemaan... Tämä menneitten
aikain elävä esittäminen on meidän aikamme opetuksesta hävinnyt. Ja
nuorten rinta laajenee kuitenkin yhä vieläkin, kun se kuulee
kerrottavan mielten ja tekojen suuruudesta, uhraavaisesta rakkaudesta
ja hyveistä. Heidän ei ole vika, vaan niiden, joiden tulisi heille sitä
esittää."

Siihen suuntaan tahtoi Starbäck vaikuttaa. Sitä hän osoitti sekä
opettajana että kirjallisella toiminnallaan. Näitä vaatimuksia ovatkin
omiaan täyttämään sekä hänen suuri teoksensa "Berättelser ur Svenska
historien" (Kertomuksia Ruotsin historiasta) että hänen lukuisat
historialliset romaaninsa. Niiden tarkoitus on "saattaa entisyys taasen
elävänä aikalaistensa mieliin, ja sen avulla avata heidän silmiään
huomaamaan, mitä kehitys vaatii, vastustaa itsekkyyden ahtautta sekä
vahvistaa vastuuntunnetta siitä, kuinka muistojen rikasta perintöä on
hoidettu tärkeänä murroksen aikana."

Tarkoitusperiään toteuttaakseen rupesi Starbäck pian laajentamaan
toimintapiiriään. Hän ryhtyi puuhaamaan Norrköpingiin uutta,
vapaamielistä paikallislehteä ja yhtyi senvuoksi erääseen
kirjapaino-  ja kustannusyhtiöön, nimeltään "Föreningen" (Yhdistys).
Uudessa lehdessä ("Norrköpings-kuriren") täytti novelliosaston melkein
koko sen ensi vuoden Starbäckin ensimmäinen isompi romaani "Grafvens
Son" (Haudan Poika), ja sen ohessa oli artikkeliosastossa taajaan hänen
kynästään lähteneitä kirjoituksia.

Euroopassa tapahtui vuosisadan puolivälissä suuremmoisia valtiollisia
mullistuksia. Länsivallat Ranska ja Englanti tekivät liiton ja
kukistivat Venäjän siihenastisesta valta-asemastaan, ja sittemmin
Ranska yksinään masensi Itävallan. Tästä oli seurauksena että Eurooppa
vapautui kokonaan siitä painostavasta holhuunalaisuudesta, jossa se oli
ollut n.s. Pyhän Allianssin ajoilta asti. Sorretut kansallisuudet
heräsivät ja pudistivat kahleitaan. Seurauksena oli kahden uuden
suurvallan Italian ja Saksan luominen kansallisuuksien perustuksella.
Nämä aatteet levisivät Pohjoismaihinkin. Yhteisskandinaavilaisuuden
aate syttyi voimakkaaseen tuleen. Kansallisuus, kansansivistys,
kansan asekuntoisuus ja kansanvaltainen maanedustus nousivat
päivänkysymyksiksi, Starbäck tuli näiden aatteiden innokkaaksi
kannattajaksi. Asekelpoisuutta varten perusti hän kaupunkiinsa
tarkkampujayhdistyksen, -- tulipa hän itse komppanianpäälliköksikin --
joka oli sittemmin innostavana esimerkkinä kaikille tämän aatteen
harrastajille. Samana vuonna (1861) lähetti hän myöskin kymmentuhansien
painoksessa kuvitetun viikkolehden "Svenska arbetaren" näytenumeron.
Sen tarkoituksena oli helppotajuisessa muodossa esittää kansalle
asioita tiedon eri aloilta. Avustajiksi hän sai monta aikansa parhaista
kynistä, esim. Onkel Adamin ja Pehr Thomassonin.

Yritys näytti onnistuvan. Parin vuoden kuluttua rupesivat siihen
astiset tappiot kääntymään tuntuvaksi voitoksi. Menestys ei ollut
kuitenkaan pysyväinen. Oli syntynyt toisia samantapaisia yrityksiä.
Ehkäpä oli lehden kantakin liian jyrkkä. V. 1865 oli sillä tuskin
neljättä osaa tilaajoistaan enää jälellä. Tänä vuonna täytyi Starbäckin
ilmoittaa lehtensä lakkaavan, koska sen velat olivat 8000 kruunua
omaisuutta suuremmat, ja sitäpaitsi oli S:llä itsellään sieltä
samanverta saamisia omista kirjoituksistaan. Pula oli suuri, mutta
voima sitäkin suurempi. Starbäck tahtoi vastata kaikista veloista,
joihin kirjapaino ja kustannusyhtiö oli hänen yrityksensä kautta
joutunut.

Opettajatointaan -- nyttemmin Norrköpingin ylemmässä alkeiskoulussa --
jatkoi hän entiseen tapaansa. Historian tunnit olivat juhlahetkiä hänen
oppilailleen. Siitä hän saavutti julkistakin tunnustusta. Mutta sen
ohella osoitti hän hämmästyttävää kirjallista tuottelijaisuutta. Walter
Scottin esimerkkiä noudattaen teki hän työtä yöt päivät saadakseen
sitoumuksensa suoritetuksi.

V. 1865 rupesi hän jatkamaan vuosi sitä ennen keskeyttämäänsä sarjaa
"Berättelser ur Svenska historien", ja seuraavana vuonna julaistiin
uniooniajan ensimmäinen osa, joka käsitti 400 sivua. V. 1867 ilmestyi
samaa aikakautta käsittelevä historiallinen romaani "Engelbrekt
Engelbrektinpoika" novellina eräässä sanomalehdessä. Arvostelut siitä
olivat erilaisia. Korkeampi akateeminen kritiikki ei ollut siitä
tietävinäänkään. Mutta lukijain runsaus ja yhä uudet painokset
todistivat siitä muuta, joka kyllä ilmeni julkisten arvostelujenkin
muodossa. Tunnettu kirjailija ja arvostelija Carl Silfverstolpe esim.
lausuu siitä seuraavasti: "Tehtyään syviä tutkimuksia isänmaamme
historiassa on tekijä osannut esittää eteemme uskollisesti historian
itsensä ja samalla luoda nähtäviimme ajan etevimmät miehet, sekä
sitäpaitsi taitavasti punoa kertomuksensa yhteyteen rakkauden punaisen
langan". Arvostelija tunnustaa, että Starbäckillä "on meillä
(Ruotsissa) sangen harvoin tavattava kyky valaista runouden
ruusuhohteella historian pyhästöä". Lisäksi lausuu arvostelija
toivomuksen, että tekijä edelleenkin käyttäisi kykyään isänmaalliseen
historialliseen romaaniin. Starbäck oli jo laajassa mitassa ehtinyt
täyttää tämän toivomuksen.

Vuosina 1867 ja 1868 ilmestyi "Kertomusten" kuudes, seitsemäs ja
kahdeksas osa -- yhteensä yli kolmetoistasataa sivua, käsitellen aikaa
Kaarlo Knuutinpojan kruunauksesta Kustaa Waasan kuolemaan asti. Mutta
tätäkin aikaa tahtoi hän elävämmin esittää romaanimuodossa. Sitävarten
hän kirjoitti tavattoman suurikokoisen romaaninsa "Niilo Bonpoika
Sturen" joka sisältää asiallisen jatkon Engelbrekt-romaaniin esittäen
aikaa vapaudensankarin kuoleman ja Kaarlo Knuutinpojan kuoleman
välillä. Tämä romaani ilmestyi Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningin
novellina vv. 1870-71.

Tämä hämmästyttävä uutteruus oli jo tuottamaisillaan palkintonsa.
Starbäck oli jo pääsemäisillään taloudellisesta ahdingostaan, kun
onnettomuus kohtasi. Liiallinen rasitus oli murtanut väsymättömän
työmiehen voimat. Halvauskohtaus v. 1872 teki hänestä yhdellä iskulla
raihnaan vanhuksen.

Pian oli hänellä kuitenkin ilo saada suurta tunnustusta elämäntyöstään,
sillä hänelle myönnettiin ensiksikin hänen suuriin ansioihinsa nähden
koulumiehenä ja kirjailijana suurempi eläke kuin hänelle oikeastaan
olisi kuulunut. Ja samalla esitettiin Ruotsin yleisölle "Kehoitus"
kokoomaan lehtori Starbäckiä varten rahaston kiitollisuudenosoitukseksi
hänen elämäntyöstään. Rahaston korot lankeisivat lehtori
Starbäckille ja hänen vaimolleen ja lapsilleen kunnes viimeksi
mainitut saavuttaisivat riippumattoman aseman. Senjälkeen niistä
muodostettaisiin stipendirahasto Upsalan yliopistoon, jonka
korot käytettäisiin apurahoiksi erityistä historiallista harrastusta
osoittaneille ylioppilaille. Kehoitus tuotti 28,000 kruunua, mikä
kylliksi todistaa kuinka laajalti Starbäckin elämäntyö oli tunnustettu.

Lopuksi sananen tässä päättyvästä romaanisarjasta, joka samalla
sisältää Starbäckin arvokkaimmat kirjalliset tuotteet -- hänen muut
romaaninsa ovat vähäpätöisempiä.

Jos tarkastamme yksistään niitten n.s. taiteellista, runollista arvoa,
niin on myönnettävä, että niistä kylläkin voi yhtä ja toista puuttua.
Mutta sellaiseen arvosteluun ryhtyminen onkin näihin romaaneihin nähden
jo semmoisenaan harha-askel. Niitä ei ole ensinkään siltä kannalta
arvosteltava, syystä että ne ovat syntyneet aivan toisista motiiveista
ja toisia tarkoituksia täyttämään. Me olemme nähneet, mikä harvinainen
isänmaanrakkaus oli Starbäckin mieltä lämmittänyt aikaisimmilta
nuorukaisvuosilta asti. Tästä samasta tunteesta ovat alkuaan nämäkin
romaanit syntyneet, ja niiden tarkoitus oli herättää kirjoittajan
isänmaan, Ruotsin nuorisossa innostusta ja rakkautta tämän isänmaan
entisiin vaiheisiin. Ne ovat kirjoitetut nuorisolle, ja senvuoksi tulee
nuoriso niitä aina viehätyksellä lukemaan, sanottakoon niistä muuten
mitä tahansa.








End of the Project Gutenberg EBook of Niilo Bonpoika Sture III: Testamentti, by 
C. Georg Starbäck

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49883 ***