path: root/49600-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49600 ***

MAAMME KIRJA

Kirj.

Z. Topelius


Paavo Cajanderin suomennos



Ennen myöhemmän ajan lisäyksiä.

Teoksen teksti pohjautuu lähinnä
16. suomenkieliseen painokseen,
joka ilmestyi 1899 noin vuosi
Topeliuksen kuoleman jälkeen.






SISÄLLYS:

Ensimmäinen luku: Maamme.

   1. Aamulaulu.
   2. Koti.
   3. Isänmaa.
   4. Maasi.
   5. Kuninkaan lahjat.
   6. Hädän hetkenä.
   7. Maa ja kansa.
   8. Meidän maamme ja maailma.
   9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa.
  10. Maamme alku.
  11. Meren neito.
  12. Itämeri.
  13. Ahvenanmaan laulu.
  14. Suomen ylängöt ja laaksot.
  15. Maakunnat.
  16. Lapin tunturit.
  17. Inarinjärvi.
  18. Lappiovuara ja Aavasaksa.
  19. Oulunjoki.
  20. Kallankari.
  21. Isokyrö.
  22. Satakunnan rannikko.
  23. Elämä Ahvenanmaalla..
  24. Maan vieremiä Uskelassa.
  25. Kuusiston linnan rauniot.
  26. Hankoniemen majakka.
  27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.
  28. Paikkarin torppa.
  29. Suomen erämaita.
  30. Päijänteen vesistö.
  31. Saimaa.
  32. Punkaharju.
  33. Imatra.
  34. Luonnonmullistus.
  35. Laatokka.
  36. Suomen ilmasto.
  37. Kirkkaalla jäällä.
  38. Kesäyön kirkkaus.
  39. Joutsen.
  40. Ilmanennustamisesta.
  41. Pyterlahden graniittilouhimo.
  42. Ruskealan marmorilouhimo.
  43. Suomen rauta.
  44. Lapin kulta.
  45. Kasvien leviäminen.
  46. Metsä.
  47. Kulovalkea.
  48. Pelto ja niitty.
  49. Hallayö.
  50. Kärsivällisyys.
  51. Syötävät sienet.
  52. Puutarhoista ja kasvitarhoista.
  53. Ystäviä ja vihollisia.
  54. Suomalainen hevonen.
  55. Karja.
  56. Suomalaisia paimenlauluja.

Toinen luku: Kansa.

  57. Mathias Aleksanteri Castrén.
  58. Suomen kansaheimo.
  59. Permalaiset.
  60. Vatjalaisia kansanlauluja.
  61. Lappalaiset.
  62. Lappalaisen poro.
  63. Lappalaisia kansansatuja.
  64. Päiviön suku.
  65. Lappalaisia kansanlauluja.
  66. Lappalaispojan laulu.
  67. Virolaiset.
  68. Virolaisten Kalevipoeg.
  69. Virolaisia kansanlauluja.
  70. Suomen kansa.
  71. Matti.
  72. Suomen kieli.
  73. Lippo ja Tapio.
  74. Kettu ja jänis.
  75. Kansantarinoita jättiläisistä.
  76. Yhtymyksiä jättiläisten kanssa.
  77. Leikkisatuja.
  78. Suomalainen kansanrunous.
  79. Suomalaisia kansanlauluja.
  80. Suomalaisia sananlaskuja.
  81. Suomalaisia arvoituksia.
  82. Kansanluulo ja taikausko.
  83. Karjalaiset.
  84. Savolaiset.
  85. Kaksi runoseppää.
  86. Hämäläiset.
  87. Karhunampuja Martti Kitunen.
  88. Suomenruotsalainen väestö.
  89. Ruotsinkieli.
  90. Saaristolan asukkaat Lounaisessa Suomessa.
  91. Uusmaalaiset.
  92. Pohjalaiset.
  93. Venäläiset Suomessa.
  94. Muut, jotka ovat Suomeen muuttaneet.

Kolmas luku: Suomalaisten pakanalliset jumalat ja sankarisadut.

  95. Pakanallisten suomalaisten jumalat.
  96. Kalevala ja Elias Lönnrot.
  97. Maailman luomisesta.
  98. Maanviljelyksen alku.
  99. Tulen synty.
 100. Raudan synty.
 101. Väinämöinen ja Joukahainen.
 102. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka.
 103. Ilmarinen takoo Sammon.
 104. Lemminkäisen seikkailuja.
 105. Lemminkäisen surma.
 106. Väinämöinen Tuonelassa.
 107. Ilmarinen saapi Pohjolan neidon.
 108. Tarina Kullervosta.
 109. Sota Sammosta.
 110. Väinämöisen laulu.
 111. Sota valosta.
 112. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.

Neljäs luku: Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta.

 113. Kivikauden kansa.
 114. Suomalaiset pakanuuden ajalla.
 115. Ruotsalaiset.
 116. Kuningas Eerik Pyhä.
 117. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
 118. Kuningas Eerik ja Henrik piispa.
 119. Henrik piispan kuolema.
 120. Tuomas piispa.
 121. Kristinuskon tulo Hämeeseen.
 122. Karjalaiset kastetaan.
 123. Venäjän valtakunnan alku.
 124. Matti Kurki ja pirkkalaiset.
 125. Miten erämaat tulivat asutuiksi.
 126. Hemming piispa.
 127. Kalmarin unioni.
 128. Piispa Maunu Tavast.
 129. Katolinen oppi.
 130. Turun tuomiokirkko.
 131. Naantalin luostari.
 132. Suomen neljä säätyä.
 133. Viipurin pamaus.
 134. Kristian tyranni.
 135. Kustaa Vaasa.
 136. Junkkeri Tuomas ja Eerik Fleming.
 137. Piispa Arvid Kurki.

Viides luku: Kertomuksia Suomen sotaisilta ajoilta.

 138. Lutherin uskonpuhdistus.
 139. Kustaa kuninkaan hallitus.
 140. Piispa Mikael Agricola.
 141. Suomen herttua Juhana.
 142. Eerik kuningas ja suomalaiset.
 143. Kaarina Maununtytär.
 144. Pontus De la Gardie ja hänen aikansa.
 145. Klaus Fleming ja Nuijasota..
 146. Kaarle herttua ja Arvid Stålarm.
 147. Juhana Fleming.
 148. Kuningas Kaarle IX.
 149. Sigfrid Forsius.
 150. Kuningas Kustaa Aadolf.
 151. Suomalaiset Demminin luona.
 152. Breitenfeldin taistelu.
 153. Suomalaiset Wiirtzburgin luona.
 154. Meno Lech-virran poikki.
 155. Liitzenin taistelu.
 156. Kristiina kuningatar ja kolmikymmenvuotisen sodan loppu.
 157. Kreivin aika ja Turun akatemia.
 158. Kuningas Kaarle X Kustaa ja Arvid Wittenberg.
 159. Kuningas Kaarle XI:n aikakausi.
 160. Suuret nälkävuodet.
 161. Kaarle kahdestoista ja Narvan taistelu.
 162. Retki Pultavaan.
 163. Viipurin valloitus.
 164. Napuen taistelu.
 165. Kajaanin linna ja kivekkäät.
 166. Tapani Löfvingin seikkailut.
 167. Isonvihan aika.
 168. Kuningas Kaarle XII:n muisto.

Kuudes luku: Kertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.

 169. Uudenkaupungin rauha ja vapauden aika.
 170. Arvid Horn ja Suomen toipuminen.
 171. Lappeenrannan taistelu.
 172. Hyödyn aikakausi.
 173. Kuningas Kustaa III.
 174. Anjalan liitto.
 175. Porrassalmen taistelu.
 176. Kuningas Kustaan kuolema.
 177. Kustaa Mauri Armfelt.
 178. Henrik Gabriel Porthan.
 179. Frans Mikael Franzén.
 180. Vuoden 1808 sota.
 181. Kaarle Juhana Adlercreutz.
 182. Haminan rauha.
 183. Vänrikki Stoolin tarinat.
 184. Sotilaspoika.
 185. Keisari Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät.
 186. Suomi jälleen yhdistettynä.
 187. Turun palo.
 188. Yliopiston riemujuhla v. 1840.
 189. Keisari Nikolai ja Itämainen sota.
 190. Keisari Aleksanteri II ja Helsingin valtiopäivät v. 1863.
 191. Maamme laki.
 192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki.
 193. Yhteiskunta ja hallitus.
 194. Yhteydet ja liikenne.
 195. Maamme vaurastuminen.
 196. Kirkko ja koulu.
 197. Runoilijat ja taiteilijat.
 198. Suonion Kotimaan virsi.
 199. Kotiintulo koulusta.
 200. Isänmaan virsi.






ENSIMMÄINEN LUKU.

Maamme.




1. Aamulaulu.


    Tuhansin rannoin raikkahasti
    heräjä, armas synnyinmaa!
    Heräjä, aamu hehkuvasti
    jo ilmain äärell' aukeaa!
    Jo väistyy talves pitkä yö,
    valosi voitonhetki lyö.
    Tuhansin rannoin raikkahasti
    heräjä, armas synnyinmaa!

    Kuin kukkaranta aamun heloon,
    heräjä uuteen aikahan,
    sill' elon huomen kutsuu eloon
    ja voittaa varjot kuoleman!
    Sa kasva kallein muisteloin,
    työn kunnoin, aattein avaroin!
    Kuin kukkaranta aamun heloon,
    heräjä uuteen aikahan!

    Kuin kaste aamun tuuliin, sulta
    kadotkoot kaihon kyyneleet!
    Luo vihannoimaan vilu multa,
    luo kukkiin posket kelmenneet!
    Kaikk' kevään silmut auetkoot!
    Ja mielet, toiveet tointukoot!
    Kuin kaste aamun tuuliin, sulta
    kadotkoot kaihon kyyneleet!

    Viel' uhkaa soilla usmat hallan,
    vaan öiset haamut häädä pois
    ja turvaa voimaan Kaikkivallan
    ajalla kalliin aamukois!
    Sanasta rintakilpes saa
    ja vahva Herrass' ole, maa!
    Viel' uhkaa soilla usmat hallan,
    vaan öiset haamut häädä pois!

    Sa maani nuori, armas, herää!
    Jo virkoo, sinivetten vyö!
    Jo tervehtäen päivän terää
    sun lintus laulaa, aaltos lyö.
    Heräjä tuulten soitteloon,
    valohon, aamuun, aurinkoon!
    Sa maani nuori, armas, herää!
    Jo virkoo, sinivetten vyö!




2. Koti.


    Sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto.

               Suom. sananl.

Tämä kirja kertoo Suomesta. Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on
Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän
suuri kotimme.

Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta
paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa.
Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enköpä tuntisi tietä
ja veräjätä! Enköpä taloa ja tupaa muistaisi! Kaikki on siellä
minulle perin tuttua. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän
oven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut.
Takkavalkean ääressä olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt.
Vuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja
polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.

Usein olin mukana, kun hevosia kaivolla juotettiin. Usein saatoin
lehmiämme laitumelle. Usein Mustille nauroin, kun se oravata
haukkui. Muistan vielä pihlajan, marjoista punertavana, ja koivun,
jossa leppäkerttu lauleli. Kesällä olen aholla mansikoita poiminut.
Talvella olen siellä mäkeä laskenut. Silloinpa oli iloa, kun järvestä
jää suli ja pääsimme veneellä soutelemaan. Syksyllä taas kuin
lintuset liitelimme eteenpäin kirkkaalla jäällä.

Vähätpä siitä, onko kotini ollut rikas vai köyhä. Olen siellä elänyt
onnellisena. Siellä on ollut lämmin ja hyvä olla, vaatetta ja ruokaa,
hoitoa ja rakkautta olen siellä saanut. Siellä olen lapsesta asti
kasvanut. Siellä on isäni työtä tehnyt, siellä on äitini kauniita
laulujaan laulanut. Iltaisin maata pannessamme kuulin äitini
rukoilevan. "Hyvä Jumala", sanoi hän, "tee lapsestani hyvä ihminen!
Sinä, meidän taivaallinen isämme, anna meidän aina olla uskollisina
lapsinasi!" Ja sitten hän opetti minulle tuon kauniin rukouksen:
"Jumal', lasten ystävä..."

Niin, tiedän sen, että kaikki hyvyys on taivaallisen Isäni antama
lahja. Ja hänen hyviä ja siunattuja lahjojansa on tuo armas kotikin.
Siitä tahdon häntä kiittää ja ylistää kaiken elinaikani.

Näinhän siis kyllä tiedän rakastaa tuota pientä kotiani. Mutta en
oikein vielä ymmärrä, miten rakastaa sitä suurta kotia, jota sanotaan
isänmaaksi. Paljonhan siellä on toisin kuin meillä kotona. Tiet ovat
toisenlaiset, talot ovat toisenlaiset, ihmiset ovat toisenlaiset.
Saatanhan eksyä siellä, missä en ikinä ole ollut. Kukaan ei minua
siellä tunne enkä minäkään ketään tunne. Kuinka saatan vierasta maata
rakastaa! Kuinka saatan olla onnellinen, iloinen ja tuttavallinen
vierasten ihmisten luona!

Niin vain, kotini kyllä tunnen; mutta mikä on isänmaani!




3. Isänmaa.


    Älä siirrä ikivanhaa rajaa,
    jonka isäsi ovat tehneet!

          Salom. sananl. 22: 28.

Eräänä aamuna seisoin korkealla tikapuilla, jotka oli pystytetty
tupamme katonräystään nojalle. Siitä saatoin katsella kauas
ympärilleni. Etäällä meidän talostamme näin toisia taloja. Etäällä
meidän syöttömaastamme näin niittyjä, peltoja, teitä, vuoria, metsiä
ja järviä. Tiesin kyllä maailman suureksi, mutta näin suureksi en
sitä luullut. Ja taas juolahti mieleeni tuo kummallinen ajatus, että
tämä kaikki on muka _meidän_ maamme, _meidän_ suuri kotimme.

Kapusin tikapuilta maahan. Äitini oli vastikään lampaansa kerinnyt
ja istui nyt portaiden edustalla, erotellen valkeita villoja kopassa
mustista. Kysyin häneltä: "Onko kaikki tämä maa, niin kauas kuin
silmä näkee, meidän isänmaamme?"

Äiti sanoi: Istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä
maa, jonka tässä näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on Suomenmaata.
Ennen isääsi asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä ei yksin tässä
talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa maatamme.
Tämä maa oli heidän, ja senvuoksi tämä maa on meidän isäimme maa,
jonka me, heidän lapsensa, olemme perinnöksi saaneet. Täällä he
ovat eläneet, työtä tehneet, iloinneet ja kärsineet kauan ennen
meitä. Täällä he ovat kuolleetkin ja makaavat maassa haudattuina.
Elleivät nämä meidän isämme olisi niin kärsivällisesti työtä tehneet,
niin olisi meidän maamme nyt leivätön erämaa. Elleivät he olisi
vaeltaneet Jumalan pelossa ja lapsiansa kasvattaneet totiseen Jumalan
tuntemiseen, niin me olisimme nyt sokeita pakanoita. Elleivät he
olisi lapsilleen opettaneet hyödyllisiä tietoja, olisimme me nyt
tietämättömiä metsäläisiä. Elleivät he olisi maata vihollisten
väkivallalta suojelleet, niin ei meillä olisi nyt lakia, ei oikeutta
eikä vapautta. Sillä tämä maa on paljon kovaa kärsinyt kylmän
ilmanalansa tähden ja paljon väkivaltaa vierailta kansoilta. Mutta
tämä maa oli isillemme hyvin rakas, jopa niinkin rakas, että he sen
hyväksi uhrasivat vaivannäkönsä, ajallisen onnensa, sydänverensä ja
henkensä.

Siksi tulee meidän aina olla isillemme kiitolliset ja pitää heidän
muistoansa kunniassa. Meidän tulee kunnioittaa heitä niin kuin isää
ja äitiä, jotta menestyisimme ja kauan eläisimme siinä maassa, jonka
Jumala on meille antanut. Meidän pitää aina kokea olla isillemme
kelvolliset, niin etteivät heidän kuolemattomat henkensä surren ja
häveten katsoisi alas kelvottomiin lapsiin. Sitä maata, jota he ovat
viljelleet ja kaunistaneet, pitää meidänkin kaunistaa ja viljellä.
Sitä maata, jota he ovat niin hellästi rakastaneet ja kuolemaan
saakka puolustaneet, pitää meidänkin rakastaa ja puolustaa heidän
tavallansa.

Eikä heidän tähtensä ainoastaan, vaan meidän itsemmekin tähden.
Sillä tämän maan on Jumala meille sitä varten määrännyt, että se
meille antaisi kaikkea, mikä meille maan päällä on välttämätöntä ja
tarpeellista. Se antaa meille vaatetta ja leipää, työtä ja palkkaa,
ystäviä ja turvaa. Se kasvattaa meitä Jumalan pelkoon ja kaikkiin
inhimillisiin avuihin. Se opettaa meitä kirkkonsa ja koulujensa
kautta. Se suojelee meitä hallituksellaan ja laeillaan, ettei kukaan
saa tehdä meille vääryyttä. Se on meille apuna kaikissa hyvissä
ja hyödyllisissä toimissa. Se antaa meille eläessämme asunnon ja
kuoltuamme haudan. Senhänvuoksi tämä maa on meidän suuri kotimme.
Tämän maan hyväksi tulee meidän uskollisesti työtä tehdä ja, jos
Jumala niin tahtoo, kunnialla kuolla.

Muista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme,
jotta se täyttäisi tarkoituksensa, maailmassa ja hänen tahtonsa
toteutuisi niin maan päällä kuin taivaassa! Sillä Jumalan oli tämäkin
maa ja kaikki, mitä siinä on. Meidän tulee tili tehdä siitä, millä
tavalla olemme Jumalan lahjaa käyttäneet. Hän on kerran sanova
jokaiselle meistä: "Minä olen sinut pannut taloni hoitajaksi ja
tämän maani haltijaksi. Kuinka olet hoitanut taloani? Kuinka olet
maatani hallinnut?" -- Mitä vastaamme Herralle? Hän, joka julistaa
kaikille vanhurskaan tuomionsa, on meissä näkevä ainoastaan syntiä ja
puutetta. Mutta vielä ollessamme hänen taloudenhoitajinansa meidän
tulee rukoilla häntä, että hän antaisi meille oikein lujan, oikein
uskollisen ja alati alttiin rakkauden isänmaatamme kohtaan, niin että
tämä maa kukoistaisi hänen kaikkivaltiaassa suojassaan ja julistaisi
hänen kiitostansa sukupolvesta sukupolveen.




4. Maasi


    Laps Suomen, valoon nostaos
    ilolla nuori katsantos
    kunnailtas kasteisilta.
    Vapaasti loitos silmäs luo;
    sun, katsos, kaunis maa on tuo!

    Et muiden armost' elä vaan,
    et ole vieras päällä maan,
    on jalallasi pohja;
    perinnön sait, mi vaatii työs
    ja valppaan varjelusi myös.

    Niin, silmän siintämättömiin,
    etäisten ilmain hämäriin,
    taa teitten nimetönten,
    tienooseen tietymättömään,
    sait Luojaltas maan kaiken tään

    Sun, sun tuo meri vapaa on,
    tuo vallaton ja rajaton,
    ja kaikki sinijärvet,
    ja kaikki virrat kuohuvat
    ja kaikki purot armahat;

    ja vaarat päivänpaisteiset
    ja kedon tähkät, kukkaset,
    ja kaikki tummat metsät
    ja salot, saaret, niityt, haat
    ja talven hanget, kesämaat;

    tiet, kylät, torit, kaupungit,
    loistöllit, hovit kaunihit
    ja kaikki, jotka niissä
    turvaavat Luojan apuhun,
    ne kansas on, ne ovat sun.

    Ken on niin rikas, kellä maa
    niin ihana on puolustaa
    ja armastaa kuin sulla?
    Sen rakas Luoja sulle soi
    ja rakastettavakses loi.

    Laps' Suomen, kasva siinä vaan
    kuin nuori koivu puistossaan
    ja sille henkes uhraa,
    pyhitä työs ja sydämes
    sun maalles, maalle isies!




5. Kuninkaan lahjat.


Minä sanoin: Mitenkä voimme tehdä työtä koko maamme hyväksi? Emmehän
saata kaikkialle matkustaa ja joka paikassa työtä tehdä. Ja miksikä
muille palkatonta työtä tekisimme?

Äitini sanoi: Oli kerran kuningas; hänellä oli kaksi palvelijaa,
Autio ja Päiviö. Kuningas sanoi heille: "Te olette ravakoita
työmiehiä, minä annan teille kummallekin kaistaleen maata". Ja hän
antoi Autiolle kauniin, hedelmällisen maan, jossa oli viljavat
vainiot, sinertävät järvet, komeat metsät. Mutta Päiviölle hän antoi
hedelmättömän erämaan, joka oli täynnä soita.

Molemmat miehet alkoivat tehdä työtä. Autio ajatteli: tämä on hyvää
maata; tästä tahdon rikastua, muut tulkoot sitten toimeen, miten
voivat. Sitten hän kaatoi ja poltti metsät, kylvi tuhkaan siementä
ja leikkasi siitä viljan toisensa perästä, kunnes oli maasta imenyt
kaiken mehun. Samaten hän riisti järvet tyhjiksi ja otti niistä
kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi aikaa rikas mies, mutta kun
maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi,
hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi, ja maa jäi autioksi.

Päiviö ajatteli: tämä maa on karua ja hedelmätöntä; tahdon tehdä sen
hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti
kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivalloista, monien kärsimysten
ja puutteiden alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto.
Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat
perinnökseen hedelmällisen tilan, ja maa kukoisti.

Monien vuosien kuluttua kuningas sattui kulkemaan näissä valtakunnan
osissa. Tultuaan Aution asunnon lähelle hän kysyi: "Eikö tämä maa
ennen ollut kaunista ja viljavaa? Kuka sen on tehnyt näin rumaksi ja
autioksi?" Palvelijat sanoivat hänelle: "Sen on Autio tehnyt." Ja
taas kysyi kuningas, tultuaan lähelle Päiviön asuntoa: "Eikö tämä maa
ennen ollut jylhää ja hedelmätöntä? Kuka sen on tehnyt näin kauniiksi
ja viljavaksi?" Palvelijat sanoivat: "Sen on Päiviö tehnyt." Silloin
kuningas sanoi Autiolle: "Sinä ahne ja kehno palvelija, enkö sinulle
runsasta lahjaa antanut siksi, että työlläsi minua ylistäisit ja
tekisit monta tulevaista sukupolvea onnelliseksi? Katso, tuo on sinun
työtäsi!" Ja hän ajoi sen ahneen palvelijan häpeänalaisena pois
valtakunnastaan. Mutta Päiviölle hän sanoi: "Sinä hyvä ja uskollinen
palvelija, minä annoin sinulle halvan lahjan, mutta sinä olet minua
ylistänyt rakkaudellasi ja työlläsi, tulevaisten sukupolvien iloksi.
Tule, minä annan sinulle vielä paljon rikkaamman maan; sinä saat olla
minun uskollisimpana ystävänäni ja kansalleni esikuvana." [Hyvä on,
sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen,
minä panen sinut paljon haltijaksi. Matt. 25: 21.]

"No niin", sanoi äitini, "miltä sinusta näyttävät nämä kaksi miestä?
Kumpi heistä on paremmin hoitanut lahjaa?"

Minä sanoin: "Päiviö."

"Oikein sanoit", vastasi äitini. "Autio ajatteli vain itseänsä eikä
huolinut muusta kuin omasta voitostaan. Senvuoksi hän sai häpeällä ja
häviöllä maasta lähteä. Päiviö ajatteli jälkeentulevaisten onnea ja
teki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään
nautti iloa ja kunniata, ja hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka
huolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.
Monta, monta vuotta jälkeenpäin, kun nämä molemmat miehet olivat jo
kauan olleet kuolleina, osoittivat ihmiset tuota autioksi tullutta
maata ja sanoivat: 'Tuon on Autio tehnyt.' Ja samoin he osoittivat
tuota viljavaa maata ja sanoivat: 'Tämän on Päiviö tehnyt.' Kumpi
näistä kahdesta miehestä on jälkimaailmalle jättänyt paremman
muiston?"

Minä sanoin: "Päiviö."

"Tee siis niin, kuin hän teki!" sanoi äiti. "Joko maata kynnät tai
merellä purjehdit tai käsilläsi työtä teet tai taloutta hoidat
tai tiedoilla hyödytät tai jollakin muulla kunniallisella tavalla
leipäsi ansaitset, niin katso, että teet hedelmälliseksi sen, mikä
ennen oli autiota! Katso, että jälkeesi jätät jotakin parempaa kuin
se, minkä itse sait haltuusi! Kun näin teet, niin teet työtä maasi
hyödyksi. Ei mikään työ ole niin vähäarvoista, ettei se Jumalalle
kelpaisi tai isänmaata hyödyttäisi. Mutta se on tehtävä rakkaudella
ja uskollisella ahkeruudella. Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen
nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.
Kaikki, mikä hyvänä ja hyödyllisenä nyt meitä ilahduttaa ja
hyödyttää, on tulos monien tuhansien ennen meitä eläneiden työstä. Me
siunaamme heitä, tuntemattomissa haudoissaan makaavia. Mutta ahnas
työntekijä ei jätä jälkeensä mitään. Hän on tehnyt työtä omaksi
voitokseen eikä kuitenkaan voi ottaa saavutuksiansa mukanaan hautaan.
Mitä varten hän on elänyt?"




6. Hädän hetkenä.


Minä sanoin: "Pitääkö minun paljonkin rakastaa isänmaatani?"

-- "Paljon", sanoi äitini. "Enemmän kuin kotiasi ja kaikkea omaasi.
Enemmän kuin koko maallista onneasi, enemmän kuin henkeäsikin. Mutta
ei enempää kuin Jumalaasi, kunniaasi ja omaatuntoasi."

Sitä en ymmärtänyt. Ymmärsin nyt kyllä, kuinka ihminen saattaa tehdä
työtä muunkin kuin oman hyödyn vuoksi. Mutta kohtuutonta ja kovaa
minusta oli panna kaikki alttiiksi sen maan puolesta, joka ei ole
minun yksin, vaan monen muunkin oma. Miksi juuri minun pitäisi panna
omaisuuteni tai henkeni alttiiksi, koska on niin paljon muita, jotka
saattavat sen tehdä minun sijastani? Olkoon tämä heidän asiansa; mitä
se minuun koskee?

Muutamana päivänä sen jälkeen äitini seisoi kosken partaalla
vaatteita huuhtomassa. Oli satanut, ja kivet olivat liukkaita. Äitini
jalka luiskahti, ja hän putosi veteen; virta vei hänet mukanaan; en
koskaan sitä unhota. Paljon ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat
hämmästyksissään, mutta yksikään ei voinut neuvoa eikä auttaa. Minä
olin vain heikko lapsi; mutta seisoa siinä neuvotonna ja nähdä äitini
kuolevan -- en, sitä en saattanut. Siinä oli airo; -- minä sieppasin
sen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin, mitä tein. Koski pauhasi ja oli
viedä minut mukanaan, mutta ennätin kurottaa äidilleni airon, ja me
pääsimme onnellisesti rantaan.

Silloin äitini otti minut kosteaan syliinsä ja suuteli minua
rakkaasti. "Miksi sinä uskalsit henkesi minun tähteni?" kysyi hän.
"Seisoihan siellä rannalla monta muuta. Miksi juuri sinä panit itsesi
minun tähteni alttiiksi? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä
sinun sijastasi?"

Minä sanoin: "Sitä en ajatellut. Kuinka olisin saattanut nähdä sinut
hädässä ja olla sinua auttamatta? _Täytyihän_ minun uskaltaa henkeni
sinun tähtesi."

Silloin äitini hymyili kyyneleet silmissä ja sanoi: "Aivan niin,
täytyihän sinun kuulla Jumalan ääntä. Ja samoin on laita, jos
isänmaasi on hädässä. Et sinä silloin noita monia muita ajattele.
Jumalan ääni sydämessäsi sanoo, että sinun arvelematta täytyy
juosta koskeen. Oi lapseni, kun se ääni kutsuu, kun isänmaasi sinua
tarvitsee, älä epäröi, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi
velvollisuutesi tähden. Niin ovat tuhannet, monet tuhannet ennen
sinua tehneet. He ovat kuulleet kosken pauhaavan ja itse seisoneet
kuivalla rannalla. He ovat vauraina ja turvassa eläneet kaukana
vaarasta, kun etäinen osa heidän maatansa on joutunut hätään. Eivät
he kuitenkaan ole epäröineet. He ovat reippaasti lähteneet vaaroihin
ja taisteluun; he ovat mielellään antaneet viimeisen roponsa,
lapsensa ja itsensä tuolle suurelle, yhteiselle, rakastetulle
äidilleen, isänmaallensa. Ja joko he ovat sotaan sortuneet tai,
kuten sinä, voitollisina palanneet, -- koskaan he eivät ole katuneet
urhoollista uhrautumistaan tai kunniallista taisteluansa. Ne vain,
jotka hädän hetkenä ovat maansa jättäneet, nuo uskollisen äidin
pelkurit, laiskat ja petolliset lapset, he eivät sen jälkeen koko
elinaikanaan ole saaneet nauttia iloa ja rauhaa. Heidän maanmiestensä
halveksiminen, heidän oma häpeänsä ja omantunnon soimaukset eivät
ole heille suoneet lepoa. He ovat taistelua karttaneet ja saaneet
taistelun omaan sydämeensä. He ovat rauhaa etsineet ja saaneet
iäisen rauhattomuuden. Se, joka henkeänsä rakastaa enemmän kuin
velvollisuuttaan ja kunniaansa, se rakentaa majansa heikolle jäälle,
ja virta hänet nielee."

"Oi lapseni, uhraa oma etusi uljain mielin! Silloin on totisesti
Jumala siunaava rehellisen tahtosi, ja sinä tulet rakkaan isänmaasi
kelpo lapseksi."




7. Maa ja kansa.


Nyt sen ymmärrän.

Tämä maa on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomenkielellä
_Suomenmaaksi_ tai ruotsalaisella nimellä _Finland_, on se kuitenkin
aina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat _yhtä kansaa_,
puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heitä pitänyt yhdessä monta
sataa vuotta samassa kotimaassa, samojen lakien ja saman esivallan
alaisina. Mitä hyvää tai pahaa toinen on kokenut, se on toistakin
kohdannut. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa
vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa
ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama
kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama
hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat
maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta,
vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yhtä
kansaa. Jumala suokoon meille kaikille sovinnollisen sydämen! Mitä
Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen saa erottaa.

Muutamissa vieraissa maissa on paljon eripuraisuutta. Erisukuisia
ja erikielisiä kansakuntia asuu toinen toisensa vieressä, mutta
he eivät voi sopia. He riitelevät kielistään ja eduistaan, toinen
tahtoo toista sortaa. Väliin vuodatetaan verta; aina syntyy paljon
onnettomuutta. Jos kaikki pysyisivät sovinnossa, niin he olisivat
väkevät, mutta eripuraisuus saattaa heidät heikoiksi. Sitten tulee
vieras kansa ja saattaa heidät valtansa alaisiksi. He, jotka olisivat
voineet olla vapaita ja onnellisia, menettävät silloin kaikki, kun
eivät voineet sopia siitä, mitä heillä oli.

Toisissa vieraissa maissa kansat ovat paremmin oman onnensa
oivaltaneet. He ovat alkuaan olleet sukuperältään, tavoiltaan ja
kieleltään erilaisia ja ovat keskenään riidelleet. Mutta aikojen
kuluessa he ovat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiansa,
jakamaan hyvyyttänsä ja suomaan yhdenlaisia etuja toinen toiselleen.
Näin he ovat yhdessä kasvaneet väkeviksi ja muodostuneet _yhdeksi
kansaksi_, jonka etua ei yksikään muukalainen ole uskaltanut loukata.
Kaikki suuret ja mahtavat kansat ovat tällä tavalla alkunsa saaneet
useista kansakunnista, jotka ovat ensin olleet toisilleen vieraita.
Yhteinen isänmaa ja pitkälliset yhteiset elämänvaiheet ovat heidät
yhdeksi yhdistäneet. Ei ole yhtään kansaa sukuperältään niin
sekoittumatonta, ettei sen esi-isissä olisi vierasta verta; eikä
kieltäkään niin puhdasta, ettei se olisi sanoja muilta lainannut.

Jumalan viisas tahto on, että kansojen alituisesti pitää jotakin
toisiltaan oppia. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun
suuressa yhteiskunnassa, joka jakaantuu moneen haaraan. Se on
mahtavan, vanhan koivun kaltainen: lehtenä olet sinä ja pieni kotisi;
oksana on kansasi; runkona on ihmiskunta.




8. Meidän maamme ja maailma.


    Oma maa mansikka,
    muu maa mustikka.

        Suom. sananl.

Tiedän, että meidän maamme on vain vähäinen osa maapallon pinnasta.
Mutta ennen luulin meidän asuvan keskellä maailmaa. Nyt tiedän,
että Suomenmaa on pohjoisessa osassa sitä maanosaa, jota nimitetään
_Euroopaksi_, ja sen meren äärellä, jota sanotaan _Itämereksi_.
Tiedän myöskin, että lähimpinä naapurimainamme ovat idässä _Venäjä_,
lännessä _Ruotsi ja Norja_, etelässä _Viro eli Eesti_ sekä
edempänä etelässä _Saksa ja Tanska_. Pohjoispuolella maatamme on
ainoastaan autio _Jäämeri_. Meiltä on pitkä matka muihin maanosiin
ja lämpöisempiin maihin. Maitse pääsemme ainoastaan Venäjän kautta
Etelä-Eurooppaan. Meritse pääsemme sinne sekä Itämeren poikki,
joka on _Atlantin valtameren_ suuri lahti, että nykyisin myös
Pohjois-Jäämeren kautta. Talvella jäät usein sulkevat edellisen
meritien, mutta voimakkaat höyrylaivat murtavat tiensä jäiden
lävitse, ja uljaat merimiehemme vaihettavat meidän tavaroitamme
vieraiden maiden tavaroihin.

Sillä Jumala on luonut maat niin kummallisen moninaisiksi, ettei
toinen maa ole toisen kaltainen. Muutamat maat ovat hyvin lämpimiä,
toiset hyvin kylmiä, toisissa taas on kohtalainen lämmin. Ulkomuoto,
vuoret, maan laatu, kasvit ja eläimet ovat eri maissa sangen
erilaisia. Tuhat kuusisataa miljoonaa ihmistä asuu maan pinnalla.
Eikä näissä ole kahta aivan toisensa näköistä. Mitä toinen maa on
vailla, sitä toinen maa tuottaa. Mitä toinen ihminen ei saa aikaan,
sen saa toinen, ja monet yhdessä saavat aikaan enemmän kuin kukin
erikseen. Näin ovat kaikki toisilleen hyödyksi ja täyttävät toistensa
puutteen. Se on Jumalan säätämä viisas järjestys, että maat ja kansat
tarvitsevat toisiaan. Sillä jos jokaisella olisi itsellään kylliksi,
niin ei kukaan etsisi toisia, vaan eläisi ja tekisi työtä ainoastaan
itseänsä varten. Mutta nyt ihmisten on pakko oppia tuntemaan ja
auttamaan toisiansa, jotta kaikki toisiansa veljinä rakastaisivat.

Näin on meidänkin maamme meriliikkeen, kaupan ja tietojen vaihetuksen
kautta yhteydessä muiden maiden kanssa. Me tuotamme suolamme
Englannista, Portugalista ja Italiasta. Saksasta ja Amerikasta
tuotamme raakasokeria sekä viljaa ja jauhoja, kun maassamme on
saatu huono sato. Ruotsista tuotamme rautaa, Norjasta silliä,
Englannista koneita. Saksasta, Ranskasta, Espanjasta ja Italiasta
tuotamme kankaita ja hedelmiä. Amerikasta tuotamme kahvia, puuvillaa
ja väriaineita. Kiinasta tuotamme teetä, Itä-Intiasta kanelia,
inkivääriä, pippuria ja muita mausteita. Sen sijaan lähetämme
ulkomaille lankkuja, lautoja, halkoja, paperia, tervaa, voita, kalaa
ja muita tavaroita.

Ulkomailta saamme myöskin kirjoja, taideteoksia ja hyödyllisiä
keksintöjä. Sellaisia tuotteita meillä vielä on sangen vähän täältä
sinne lähetettäväksi; mutta vuosi vuodelta niitä karttuu.

Muun maailman rinnalla meidän maamme on köyhä ja kaukainen. Meillä
ei suinkaan ole mitään syytä ylpeillä. Meidän tulee olla nöyriä,
ahkeroita, säästäväisiä ja oppivaisia, jottei tulisi pakko turvautua
muiden armoihin. Mutta se ei meitä estä rakastamasta maatamme enemmän
kuin mitään muuta maailmassa. Se on kuitenkin meidän oma maamme ja
oma kotimme. Ei mikään maa ole niin mielemme mukaiseksi luotu kuin
tämä. johon olemme lapsuudesta saakka tottuneet. Jos ken meistä
matkustaa vieraaseen maahan ja siellä saavuttaa onnea, rikkautta
ja kaikkea hyvää, ei hän kuitenkaan siellä kauan viihdy. Jonkin
ajan kuluttua hän taas alkaa ikävöidä tähän köyhään maahan, ja hän
käsittää, että täällä on sentään paljon hyvää, jota ei ole muissa
maissa. Älköön siis kukaan kevytmielisesti tai tyytymättömyydestä
muuttako vieraaseen maahan. Saavuttakoon siellä mitä hyvänsä, yhden
hän kuitenkin on kadottanut, jota hän ei koskaan saa korvatuksi: oman
isänmaansa.

Niinkuin pesästänsä paennut lintu on se mies, joka asuinpaikaltansa
pakenee. Salom. Sananl. 27: S.




9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa.


    Meren kuohuista laskimme riemuiten
    suvilämpimän Intian maille;
    vilu talvi ei luntaan seuduille sen
    ole viskonut viljakkaille,
    missä palmut ne varjoo
    kesäisen maan,
    ja poppelit tarjoo
    palsamiaan.
    Mut täällä en saa,
    mitä miel' odottaa:
    on kaukana mun ikävöimäni maa.

    Minä kyllästyn kesän helteeseen
    sekä ruokaan herkkuisahanki.
    Paremp' on kodin kannikka kaunainen,
    vaikk' oiskin pöytänä hanki.
    Sen vaaroilla hiihtää
    on hilpeä työ,
    kesä viileä viihtää,
    on valkea yö.
    Pois sinne, pois
    jos päästä vois!
    Kotijärvien luo minun mieleni ois.

    Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan,
    jossa rastahat raksuttaisi,
    lumen kiertää palloksi kourassaan
    ja tiukuja kuulla jos saisi!
    Koko Intian aivan
    nyt vaihtaisin
    kotiseutuni taivaan
    ma tähtihin.
    Pois sinne vaan,
    kodin maailmaan!
    Sydämessäni soi nimi Suomenmaan.




10. Maamme alku.


Maamme ei aina ole ollut sellainen, kuin se nyt on. Tuli ja vesi,
lämpö ja kylmyys ovat sitä paljon muutelleet, ennenkuin se on saanut
nykyisen muotonsa.

Maa oli alussa hehkuvana pallona, jossa kaikki ne aineet, joista
nykyiset vuoret ovat muodostuneet, olivat kuumuuden sulaamina.
Vähitellen Jumala antoi maailman avaruudessa vallitsevan kylmyyden
jäähdyttää tämän tulipallon. Silloin maanpinta vähin erin jähmettyi
ja muodosti kuoren sulan sisustan ympärille. Syvällä jalkaimme alla
on kuitenkin vielä tänä päivänä kuumuus niin suuri, että se voi
sulattaa kivet kuin kuonan ahjossa. Tällaista sulaa kiveä purkautuu
väliin maan sisustasta tulivuorien kautta ja valuu maan pinnalle.
Niillä seuduin on usein maanjäristyksiä. Meidän maassamme ei ole
tulivuoria eikä täällä tapahdu ankaranlaisia maanjäristyksiä. Vain
joskus tunnemme vienon maantärähdyksen.

Kun maan kuori jäähtyi, kutistui se niin kuin kuivuneen omenan kuori.
Silloin syntyi sen pinnalle kurttuja ja poimuja, jotka nyt ovat
vuoriharjanteita.

Kaikki vesi oli alkuaikoina maan kuumuudesta haihtunut höyryksi
ilmaan. Mutta kun maan pinta kylmeni, jäähtyivät vesihöyryt ja
laskivat rankkasateena maahan. Siitä syntyivät meret, jotka täyttivät
maanpinnan alavat osat, mutta ylävistä osista muodostuivat mannermaat.

Suomenmaan lujana perustana ovat ikivanhat vuorilajit, etenkin
_graniitti_, joka sulaksi sulaneena ainejoukkona on purkautunut maan
sisästä ja sitten jähmettynyt. Yhdessä graniitin kanssa tapaamme
kuitenkin myöskin monenlaatuisia liuskeita ja muita kivilajeja, jotka
alkuaan olivat pehmeitä maakerroksia, mutta sittemmin kovettuivat ja
muulla tavalla muuttuivat joutuessaan yhteen sulan graniitti-aineen
kanssa. Vuoriperustan päällä on ikäänkuin höllänä peitteenä suuret
ainemäärät soraa, hiekkaa ja savea. Nämä irtonaiset maakerrokset ovat
syntyneet paljoa myöhemmin.

Kauan ennen, kuin ihmisiä asui näillä maapallon seuduilla, peitti
koko maatamme vahva, valkea, hohtava jäävaippa, joka liikkui hitaasti
eteenpäin maan ylitse luoteesta kaakkoon. Jää kuljetti mukanaan
kalliolohkareita, jotka olivat irtaantuneet vuoriperustasta. Suuri
osa niistä mureni jään suunnattomasta painosta ja jäi paikalleen
sorakerrokseksi. Tämä _murtokivisora_ on suurta ja pientä
teräväsärmäistä kivisirua ja hienompaa kivijauhoa. Kun jää kuljetti
soran ja kivet alempien kalliopaasien päällitse, saivat nämä sen
pyöreän muodon ja nuo hienot uurteet ja syvät kolot, joita selvästi
huomaamme kallioissa, varsinkin saaristoissamme.

Murtokivisora tuli sitten ikäänkuin huuhdotuksi niissä vesivirroissa,
jotka syntyivät jääpeitteen sulaessa; hieno kivijauho valui
pois, ja joen pohjalle jäivät karkea hiekka ja sorakivet. Nämä
viimeksimainitut ovat kuluneet pyöreiksi ja sileiksi kieriessään
virran vedessä. Tällaista _vierinkivisoraa_ ja puhdasta _hiekkaa_
ovat _hiekkaharjumme_. Monin paikoin hiekka muodostaa myöskin
_kankaita_ ja nummia. Hienoimman lietteen veivät virrat mereen, jonka
pohjalle se laskeutui _savi_ kerrokseksi.

Siihen aikaan meri oli paljon ylempänä kuin nykyään; se peitti
melkein koko meidän maamme. Kun maa sittemmin kohosi, huuhtoivat
meren aallot pois murtokivisoran hienomman osat, ja suuremmat kivet
vain jäivät jäljelle. Siksi maan pinta on nykyään alavammilla mailla
usein niin kivistä, että sitä ainoastaan vaivoin voi viljellä; mutta
metsä kasvaa sellaisillakin mailla.

Monin paikoin on merenaallokko luonut kivet kapeiksi
_rantavalleiksi_, joita nykyään tavataan kaukana kuivalla maalla,
tai koonnut ne isoiksi kasoiksi, jotka ovat aivan paljaat ja joita
kansa sanoo _hiidenpelloiksi_. Monin paikoin löydetään maasta myöskin
meriraakkuja ja merikalojen ruotoja. Kaikki tämä osoittaa, että meri
muinoin on peittänyt maan. Tällä tavalla Suomi on ammoisista ajoista
asti kasvanut merestä ja kasvaa edelleen vielä tänäkin päivänä.

Maan kohoaminen ei ole kaikkialla yhtäläistä. Pohjois-Suomi kohoaa
arviolta metrin, Etelä-Suomi ainoastaan noin puolen metriä sadassa
vuodessa. Kun kohoaminen tapahtuu näin hitaasti, emme sitä huomaisi,
jos emme näkisi meriveden rannikoillamme alituisesti alenevan. Tämä
aleneminen johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitäkin, että joet
vievät mukanaan hiekkaa ja savea, jotka kerrostuvat rannikoille.

Maa kasvaa näin yhä ulommaksi mereen päin. Kaukana nykyisestä
rannikosta on löydetty maasta laivanankkureita ja laivahylkyjä. Missä
ennen oli isojen laivojen kulkuväylä, siinä nyt tuskin ui tavallinen
vene. Missä vanhat muistavat nuoruudessaan soutaneensa, siinä nyt
lapset kävelevät hiekalla kuivin jaloin. Mihin kalastaja ennen laski
verkkojaan, siitä nyt maamies niittää heinää. Lahdet kuivuvat,
matalikot kasvavat saariksi ja saaret kasvavat yhteen mannermaan
kanssa.

Suuret sisävedet olivat alkuaan merenlahtia, jotka salmien kautta
yhdistyivät mereen. Maan kohotessa nämä salmet muuttuivat joiksi ja
entiset merenlahdet suolattomiksi sisäjärviksi. Niihin jäi elämään
useita kalalajeja, jotka olivat niihin tulleet merestä, mutta myöskin
menestyvät suolattomassa vedessä.

Mutta sellaiset kalat ja vesikasvit, jotka viihtyvät ainoastaan
suolaisessa vedessä, kuolivat vähitellen sukupuuttoon. Ainoastaan
muutamat varsinaiset merieläimet, sellaiset kuin merihärkä ja Saimaan
hylje, tottuivat suolattomaan veteen, ja siksi tapaamme niitä vielä
sisäjärvissämme, vaikka niiden varsinainen koti on Pohjois-Jäämeri.

Sillä tahallansa he eivät ole tietävinään, että taivaat ja samoin
maa, vedestä ja vedellä rakennettu, olivat ikivanhastaan olemassa
Jumalan sanan voimasta. 2 Piet. 3: 5.

Maasta kasvaa leipä, mutta maan uumenet mullistetaan kuin tulen
voimalla. Job. 28: 5.




11. Meren neito.


    Ma tunnen neidon kaunoisen,
    kupeella kuohun suolaisen
    hän syntyi, lasna liekkui.
    On meri hänen äitinään,
    ja voimakkailla käsillään
    se vielä halaa tytärtään.

    Ja tytär varttuu, kasvaa vain,
    ain' ihanammin kukoistain
    emonsa rinnall' armaan.
    Vie kauas, kaaloin aaltohon,
    hän rajat lapsuusrannikon;
    se sorja neito Suomi on.

    Ei ruhtinatart' ainoaa
    niin rikasta, niin mahtavaa
    emonsa antimista.
    Mait' yhä lahjaks saa hän näät;
    miss' eilen meri, huomis-säät
    jo tuottaa touot kultapäät.

    On lunt', ei kultaa loistonaan,
    mut aalloist' aavan kuohukkaan
    hän nostaa otsan kirkkaan,
    ja kunniansa, riemuns' on,
    kaikk' kestäin myrskyt kohtalon,
    ain nousta vaan päin valohon.

    Kuink' olet armas, herttainen,
    vihannan saaren neitonen,
    sa meren kaunis tyttö!
    Noin meitä neuvo nostamaan
    ain' uutta rantaa toivon maan
    ja laillas' valoon varttumaan!




12. Itämeri.


Se Suomi, joka on merestä kohonnut, on nyt leveä niemimaa, joka
idässä on yhteydessä Venäjän kanssa, pohjoisessa ja luoteessa
Skandinavian niemimaan (Ruotsin ja Norjan) kanssa. Suomenmaan
pinta-ala lasketaan 371,000 neliökilometriksi. Suomen mantereen
suurin pituus pohjoisesta etelään on noin 1,100 kilometriä. Sen
suurin leveys on noin 600 kilometriä, mutta Ahvenanmaan saaret
ulottuvat vielä 80 kilometriä lännemmä.

Syytä kyllä on nimittää Suomea meren tyttäreksi, sillä se on merestä
kohonnut ja vesi ympäröi sitä. Sen piirissä on myöskin niin monta
sisäjärveä, että sitä syystä sanotaan "tuhansien järvien maaksi".

Vesi kaikista näistä järvistä ja lukemattomista soista pyrkii mereen.
Suurin osa juoksee Itämereen tai sen lahtiin, ainoastaan vähäinen osa
Pohjois-Suomen vesiä virtaa Pohjois-Jäämereen.

Itämeri on pitkulainen merenlahti, joka kolmen kaitaisen salmen
(_Juutinrauman, Ison Beltin ja Vähän Beltin_) kautta on yhteydessä
_Atlantin valtameren_ kanssa. Eteläosa Itämerta on laaja ulappa,
jossa on vain muutamia saaria. Se ulottuu etelästä ja lounaasta käsin
Saksan ja Tanskan rannikolta pohjoiseen päin aina Ahvenanmaahan asti.
Aivan Gotlannin edustalla ovat syvimmät syvänteet; pohjoispuolella
tätä saarta on syvyys mitattu 427 metriksi. Sellainen syvyys on
kuitenkin vähäinen valtameren syvyyteen verrattuna, jossa mittaluoti
on käynyt pohjaan vasta 9 kilometrin syvyydessä.

Itämeri uurtaa Liivinmaahan leveän poukaman (_Riianlahden_) ja
tunkeutuu kapeana merenlahtena Ruotsin sisään aina Mälarin järveen
saakka, jonka suussa on Tukholma.

Varsinaisen Itämeren pohjoisosasta lähtee kaksi pitkää merenlahtea.
Itäänpäin pistää Suomenlahti, jonka syvyys vain ani harvassa
paikassa on 100 metriä. Se on alkupäästään kapea, laajenee sitten
hiukan ja kapenee taas loppupäässä _Kronstadtin_ kohdalla matalaksi
merenlahdelmaksi. Tähän laskee Laatokasta leveä _Nevajoki_, jonka
suussa on Venäjän entinen pääkaupunki _Pietari_. Suomenlahden
etelärannikko on hiekkaista ja laakeata ja kohoaa vasta jonkin
matkan päässä rannikosta jyrkäksi vuoriseinämäksi. Pohjoisrannikko
on lahtien uurtelema, ja monilukuisia niemiä pistää mereen; pisin on
_Hankoniemi_. Tämän rannikon edustalla on monien saarien ja luotojen
muodostama kaunis, mutta vaarallinen saaristo.

Pohjoiseen pistää _Pohjanlahti_, jonka Itämerestä erottaa
_Ahvenanmaan_ sekä _Turun saariston_ lukemattomat saaret.
Pohjanlahden eteläosa on aukea ja sangen leveä. Sen rannikoilla
ei ole saaristoa melkein ollenkaan. Keskikohdalta kapenee tämä
merenlahti ja muodostaa salmen, jota nimitetään _Merenkurkuksi_ ja
joka on täynnä saaria, luotoja ja vaarallisia kareja. Sitten se
taas levenee, kääntyy koillista kohti ja on kartalla kuin eteenpäin
kumartunut pää, jota pitkä kaula kannattaa. Se muodostaa vähäisen
poukaman Oulun edustalla ja useita poukamia Ruotsin puolella. Vaasan
ja Kokkolan välillä on tiheä saariryhmä, mutta muuten laakea Suomen
rannikko on meren puolelta osaksi suojaton. Koko Pohjanlahti on
matalaa, ainoastaan muutamin paikoin 200 metriä syvempää. Suurin
syvyys on vähän päälle 300 metrin. Suomen rannikolla on meri
matalampaa kuin Ruotsin rannikolla, jonkavuoksi maan kohoamisen
vaikutukset täällä ovat näkyvämpiä.

Muodoltaan Itämeri on kartalla polviaan notkistavan ja hiukan
eteenpäin kumartuneen merenneidon kaltainen. Kasvot ja rinta ovat
kääntyneet Suomeen, selkä Ruotsiin päin. Sen ojennettuna käsivartena
on Suomenlahti, polvet nojautuvat Saksan pohjoiseen rannikkoon, ja se
päättyy koukeroon kalanpyrstöön, joka loiskien kiertää Tanskanmaata.

Itämeren laakso on aikoja sitten syntynyt siten, että maa on
muinaisien maanjäristyksien vaikutuksesta laskeutunut.

Koko tämä meri on hyvin myrskyinen, varsinkin syksyisin.
Lounaistuulilla vesi nousee pohjoisilla rannikoilla ja laskee
eteläisillä, ja talvisin ajautuvat Itämeren jäät rannikoillemme.
Pohjatuulilla vesi laskee Pohjanlahdessa ja itätuulilla
Suomenlahdessa, ja jäät ajautuvat pois rannikoilta, jos ulompana on
avovettä.

Koska niin monta jokea purkautuu Pohjanlahden pohjoiseen osaan
ja vedenjuoksu estyy Merenkurkussa, on vesi näillä pohjoisilla
rannikoilla hiukan korkeammalla kuin varsinaisessa Itämeressä. Oulun
ja Viipurin edustalla vesi on melkein suolatonta, mutta Hankoniemen
ja Ahvenanmaan kohdalla siinä on sangen vahva suolan maku. Siinä
on näillä paikoin kahta vertaa enemmän suolaa kuin sisimmissä
lahdelmissa. Mutta Pohjanmeressä vesi on kuusi vertaa suolaisempaa
kuin Oulun edustalla.

Itämeri joutuu pikemmin kuohuksiin kuin Pohjanmeri, mutta sen
aalloilla on vähemmän voimaa. Senvuoksi täällä rohjetaan lähteä
merelle keveillä veneillä ja varppeilla, jotavastoin Pohjanmeren
kalastajan on pakko rakentaa aluksensa jykevistä tarveaineista.




13. Ahvenanmaan laulu.


    Sen miehen kehnoks sanon vaan,
    jok' ei voi hoitaa purjeitaan,
    vaan rannall' on ja kalpenee,
    kun merell' aallot pauhailee.
    Kedolla immet istukoot
    ja kukkasia poimikoot;
    merille halaa merimies,
    on aalloilla sen kotilies.

    Oi, Itämeri kaunoinen,
    ja Pohjanlahti myrskyinen,
    ja Suomenlahti saarines
    ja purjeines ja voittoines!
    Jos mistä käyköön tuulen tie,
    aaltonne Ahvenaan se vie;
    ja miehen kehnoks sanon vaan,
    jok' ei voi hoitaa purjeitaan.




14. Suomen ylängöt ja laaksot.


Tämän maan lujana perustana on graniitti ja muut kovat kivilajit.
Harvoin on tarvis kaivaa syvään, ennenkuin vuori tulee eteen, ja tämä
luja perusta on maallemme antanut sen muodon.

Vuoriperusta on epätasainen; senvuoksi maakin on epätasainen.
Lukematon joukko ylängöitä kohoaa _kallioina, vuorina ja tuntureina_
ylemmäksi ympäröivää alavaa maata. Ja niiden välissä on lukuisia
kuoppia ja syvänteitä, joita, kun ovat avonaisia ainakin yhdeltä
puolelta, niin että vesi pääsee pois, nimitetään _laaksoiksi_, mutta
jotka veden täyttäminä muodostavat _sisäjärvemme_.

Irtaimissakin maakerroksissa on paljon epätasaisuuksia. Sora
ja hiekka ovat usein kasautuneet pyöreiksi _kukkuloiksi_ tai
pitkulaisiksi _harjanteiksi_, jotka monin paikoin ovat niin kapeita,
että maantie töintuskin saa tilaa niiden harjalla.

Kaikki nämä epätasaisuudet ovat kuitenkin sangen vähäisiä maan
suuruuteen verrattuina. Jos lentokoneesta katselisimme maatamme, niin
tuskin huomaisimme ylängöitä; maa näyttäisi äärettömältä tasangolta,
missä vedenkalvot välkkyvät.

Ainoastaan Lapissa on melkoisen korkeita vuoria. Korkein ja vuorisin
kaikista Suomen seuduista on se osa Enontekiäisten Lappia, joka
käsivarren näköisenä tunkeutuu Skandinaavian niemimaahan Ruotsin
ja Norjan Lapin väliin. Täällä sijaitsee Norjan rajalla mahtava
tunturi Halditshokko, jonka lumipeitteinen huippu kohoaa noin 1,250
metriä meren pintaa ylemmäksi. [Europan korkein vuori _Mont Blanc_,
on 4,800 metriä korkea.] Halditshokon ympärillä on useita muita
tunturivuoria, joista jotkut ovat melkein yhtä korkeita. Kaikki nämä
tunturit kuuluvat suureen _Kölen_ nimiseen vuoriharjanteeseen, joka
on ikäänkuin Skandinaavian niemimaan selkäranka.

Muissakin osissa Lappia on monin paikoin jyrkästi kohoavia paljaita
tuntureita, joista eräät ovat 500, jopa 800 metrin korkuisia.
Korkeimmat ovat _Saariselän_ tunturit Kuolan niemimaan rajalla ja
_Ounastunturi_ Kittilän Lapissa. Lapin tunturien välinen maa on
sangen tasaista, vaikka se on korkealla merenpinnasta.

Erittäin ylävää ja vuorista on Suomen koillinen osa, varsinkin
Kuusamon pitäjä ja Kuolajärven eteläinen osa. Täällä laaksot
ovat pari sataa metriä merenpintaa ylempänä, ja niistä ylemmäs
kohoavat vuoret jyrkkinä, muutamat 300 tai 400 metrin korkuisiksi.
Lounaispuolella maa laskeutuu Pohjanlahtea kohti, jonka rannikoilla
Pohjanmaan tasangot leviävät. Täällä on ainoastaan matalia,
yksinäisiä vuoria ja kukkuloita.

Keski-Suomi on suurimmalta osalta noin 100 metriä merta ylempänä.
Sen lukemattomista kukkuloista, harjanteista ja vuorista ovat vain
harvat 300 metrin korkuisia. Muutamin paikoin ovat kukkulat ja vuoret
ikäänkuin hajallaan; toisin paikoin, varsinkin Savossa ja Karjalassa,
ovat ylängöt samaan suuntaan kulkevia vuoriselänteitä. Kun tällaista
seutua katselee korkealta näköpaikalta, näyttää se pellolta, jota
jättiläisen aura on kyntänyt. Tässä osassa maata on runsaimmin
järviä, sillä ylänköjen väliset lukemattomat syvänteet ovat veden
täyttämiä.

Järvilaaksoja rajoittavat etelässä suuret hiekkaharjanteet. Nämä
kulkevat kahtena valtavana kaarena Hankoniemestä ja suurien järvien,
Päijänteen ja Saimaan, eteläpuolitse Joensuun kaupunkia kohti.
Eteläpuolista näistä harjanteista sanotaan _Salpausseläksi_, siksi
että se ikäänkuin sulku salpaa järvien vedet. Salpausselän läntisintä
osaa, Lahdesta Hankoniemeen, sanotaan myöskin _Lohjanseläksi_,
siksi että se kulkee Lohjan pitäjän halki. Salpausselän katkaisee
kaksi isoa jokea, Kymijoki ja Vuoksi, joiden kautta järvimaan vedet
purkautuvat. Edellinen laskee Suomenlahteen, jälkimmäinen Laatokkaan.

Salpausselän ja Suomenlahden välisillä rannikkoseuduilla näkee
vuoroin tasangoita ja vuoria, joita paikkapaikoin on tiheässä.
Turun läänin sisäosissa on yhtä lakeita seutuja kuin Pohjanmaa. --
Tasaisilla rannikkoseuduilla ovat järvet harvinaisia, sillä siellä ei
ole syvänteitä, joihin vesi keräytyisi.

Suomen järvet ovat sangen matalia. Päijänteen ja Saimaan syvimmät
kohdat ovat vain hiukan alempana Suomenlahden pintaa. Jos järvien
laskua voitaisiin tarpeeksi syventää, niin niiden vesi melkein
kokonaan vuotaisi mereen. Mutta luonto on rakentanut järviemme
ympärille graniittisulut. Kun joet raivaavat itselleen uran
tällaisten sulkujen poikki, niin syntyy _koskia_.

Kuinka ihmeellisesti järviemme vedet jakautuvat suurempiin alueihin,
sen opit paremmin maantieteestä ja tarkasti katselemalla Suomen
karttaa. Mutta parhaiten opit maatasi tuntemaan, jos matkailet sitä
katselemassa.

Ei ole monessa maassa sellaista luontoa kuin Suomessa. Se ei ole
tasankomaata kuten Venäjä eikä myöskään vuorimaata kuten Norja ja
Sveitsi, missä lumipeitteisten tunturien huiput kätkeytyvät pilviin.
Meidän maamme on hyvin epätasaista, mutta epätasaisuudet ovat hyvin
pieniä, ja senvuoksi voisi Suomea nimittää pikkukallioiseksi maaksi.
Senkaltaista luontoa tapaamme ainoastaan Keski-Ruotsissa ja muutamin
paikoin Pohjois-Amerikassa.




15. Maakunnat.


Oli kerran urhoollinen sotapäällikkö. Hän oli sodassa saanut suuren
voiton, ja kuningas sanoi hänelle: "Valikoi itsellesi Suomen paras
ja ihanin maakunta, minä annan sen sinulle." Sotapäällikkö kiitti
kuningasta ja matkusti Suomeen osaansa valikoimaan. Mutta kun hän
ei tuntenut tätä maata, meni hän suurille markkinoille, jonne oli
kokoontunut paljon kansaa kaikilta maankulmilta, ja lupasi palkinnon
sille joka osaisi hänelle ilmoittaa parhaan ja ihanimman maakunnan.

Hänen luoksensa tuli silloin paljon eri seuduilta olevia ihmisiä, ja
jokainen kiitti omaa kotiseutuaan parhaaksi. -- "Hyvä herra", sanoi
pieni nahkapukuinen mies, "sinun on mahdoton löytää parempaa ja
ihanampaa maata kuin _Lapinmaa_. Se on kaukana pohjoisessa tunturien
keskellä, suurien jokien ympärillä, eteläpuolella Jäämerta. Siellä
näet avaralta äärettömiä nevoja ja korkeita tunturikukkuloita
_Inarinjärven_ ympärillä. Etkö ole kuullut koskistamme, kullastamme,
turkiksistamme, talviemme komeista revontulista ja auringostamme,
joka ei mene kesällä koskaan mailleen? Valitse siis Lapinmaa, sillä
se on kaikille niin mieluinen, että se on jaettu neljän maan ja
valtakunnan kesken, nimittäin Venäjän, Suomen Ruotsin ja Norjan."

-- "Mitä Lapissa muuta on kuin sääskiä ja susia?" sanoi toinen mies,
joka seisoi siinä hajalla säärin, kuin olisi hän sauvonut venettä
koskesta ylös. "Neuvon sinua, hyvä herra, valitsemaan _Pohjanmaan_,
jos tahdot suuren ja hedelmällisen maan Pohjanlahden rantamilla.
Siellä on sellaisia järviä ja jokia kuin _Oulujärvi_ ja _Kemi- ja
Oulunjoet_. Oletko nähnyt lohiamme? Etelämpää on kauniita
viljavainioita; jokainen talonpoikaistalo on kuin herraskartano, ja
jokainen satama on laivoja täynnä. Oletko kuullut Isonkyrön pellosta
ja Limingan niitystä puhuttavan?"

-- "Mitä teet tuolla suurella yksitoikkoisella tasangolla?"
huomautti nokinen seppä. "Valitse ennemmin _Satakunta_; silloin
hallitset kauneinta maata, pitkin sinertävän _Näsijärven_ rannoilta
aina hiekkarannikkoon asti, jossa _Kokemäenjoki_ purkaa vetensä
Pohjanlahteen. Siellä saat kaikkea, mitä mielesi haluaa vaikkapa
rautanauloja ja myllynkiviä, ja veneesi kiitää kirkkaita vesiä pitkin
mereen asti."

-- "Mitähän tuokin merestä tietää?" lausui siihen muuan merimies,
vaaputellen ruumistaan. "Hyvä herra, jos sinulla on rohkeutta
koetella aavaa merta, niin valitse _Ahvenanmaa_. Siellä näet
tuhansittain punertavia kallioita, viheriäisiä saaria, valkeita
purjeita ja sinisiä aaltoja. Ei mikään vedä vertoja meidän uljaalle
saaristollemme, joka kesät, talvet uhmailee Itämeren myrskyjä."

Tämän kuuli eräs puutarhuri, joka nojaten rautaharavaansa
sanoi sotapäällikölle: "Älä anna merimiehen houkutella itseäsi
epävakaiselle merelle ja hedelmättömille kallioille! Etsi ennemmin
hyviä satamia, rikkaita saaristoja ja niiden takana hedelmällistä
mannermaata, jossa omenat ja kirsikat kypsyvät, jossa jokainen kenttä
on kuin hedelmätarha, jokainen kaupunki kuin satukirja, jokainen
herrastalo muistomerkki ja jokainen kirkko urhojen hauta! Kehoitan
sinua, hyvä herra, valitsemaan _Suomen_."

Sotapäällikkö kysyi: "Ettekö te kaikki ole Suomesta?"

-- "Olemme", sanoi puutarhuri; "siksi nykyään nimitetään yhteisellä
nimellä näitä kaikkia maakuntia. Mutta ennen muinoin sanottiin
ainoastaan sitä aluetta Suomeksi, joka oli maan lounaisessa kolkassa
molemmin puolin _Aurajokea_. Nykyään tätä maakuntaa nimitetään
_Varsinais-Suomeksi_, jottei syntyisi hämmennystä sen ja koko maan
nimen välillä."

-- "Se aika on mennyt, jolloin Turun seutu oli paras", puuttui
puheeseen muuan mahtava rusthollari. "Jos haluat, hyvä herra, parasta
maata, niin valitse _Uusimaa_! Me olemme kaikista rikkaimmat ja
koko maakuntamme pohjoisesta etelään, Salpausselästä Suomenlahteen,
on pelkkää viljavainiota ja huvitarhaa, Meillä ei ole ainoastaan
vuoria, järviä, saaristoja, jokia sellaisia kuin _Kymijoki_,
merenlahtia sellaisia kuin _Pohjanlahti_ ja niemiä sellaisia kuin
_Hankoniemi_; meillä on myöskin vuorikaivoksia, laivoja, tehtaita,
herraskartanoita, satamia ja linnoituksia. Ei yhtäkään paikkaa tässä
maassa voi verrata Uuteenmaahan."

-- "Kuuleppa tuota", huudahti muuan ajuri, joka takki yllään seisoi
torilla kuormansa vieressä. "Koko Uusimaa mahtuu hyvin yhteen
Karjalan kolkkaan. Hyvä herra, tahdotko omaksesi maan, jossa aurinko
nousee? Tahdotko soudella kahden meren rannikolla, Suomenlahden ja
Laatokan? Jos tahdot omata sadoittain vuorenkukkuloita, järviä,
koskia, myllyjä, tahi sellaisen uljaan virran kuin _Vuoksi_ on; jos
tahdot nopeilla hevosilla ajaa; jos tahdot vanhoja runoja kuunnella;
jos tahdot kaskea polttaa silmänkantamattomissa erämaissa ja lankkuja
sahata synkissä hongikoissa, niin neuvon sinua valitsemaan Karjalan,
sillä ei mitään muuta maata voi siihen verrata."

-- "Minua harmittaa kuulla alinomaa puhuttavan merestä", lausui muuan
varakas ja puhelias voikauppias. "Mitä me merestä huolimme, me,
jotka purjehdimme kolmekymmentä penikulmaa järvestä järveen! Hyvä
herra, jos kerran näkisit Saimaan kimaltelevan auringonpaisteessa
ja kuulisit Imatran kaukaisen pauhinan tai katselisit ihanaa
sisämaan-saaristoamme _Punkaharjun_ selänteeltä, etpä koskaan
valitsisi muuta kuin _Savonmaan._ En puhukkaan karjalaumoistamme,
kaskimaistamme ja sahoistamme; mutta oletko kuullut meidän uusia
laulujamme?"

Viimein tuli vanha, juro karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle:
"Kyllä huomaan, että tulen aivan liian myöhään; mutta lopussa
kiitos seisoo. Vaikka kynttilä kädessä halki maamme etsisit, niin
et koskaan löytäisi parempaa palaa kuin _Hämeenmaa_. Sellaisia
pellavamaita, peltovainioita, kankaita ja komeita kukkuloita et tapaa
koko maailmassa. _Päijänteen_ ja _Vanajaveden_ välillä saat poimia
pähkinöitä. Olen aina havainnut sydämen niissä olevan paremman kuin
kuoren, ja Hämeennmaa se on tämän maan sydän; muut ovat kuorta.
Valikoi mielesi mukaan!"

Urhoollinen sotapäällikkö naurahti ja sanoi: "Olen kuullut tarpeeksi.
Teidän maassanne on kahdeksan maakuntaa: Häme, Savo, Karjala,
Uusimaa, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Pohjanmaa ja vielä
lisäksi Lappi, joka ei ole maakuntien luvussa senvuoksi, että se
kuuluu neljään maahan. Miten saatan niistä valikoida, kun jokaista
kiitetään parhaaksi? Pyydän kuningasta lahjoittamaan minulle kallion
Ahvenanmaan saaristosta, ja siihen rakennan itselleni asunnon.
Silloin tuotan rakennusmestarini Pohjanmaalta, leipäni Uudeltamaalta,
voini Savosta, omenani Varsinais-Suomesta, hevoseni Karjalasta,
pellavani Hämeestä, rautani Satakunnasta, turkkini Lapista ja
ystäväni kaikista maakunnista. Enkö ole oikein valinnut?"

-- "No niin, kukapa tuon niin tarkoin tietänee?" vastasi markkinaväki.




16. Lapin tunturit.


Lapissa ei ole kaupunkeja, ei teitä, ei siltoja, ei hevosia eikä
tavallisia ajokaluja. Talvet, s.o. seitsemän tai kahdeksan kuukautta,
ajetaan siellä poroilla, mutta kesällä täytyy jalkaisin kävellä
laajain erämaiden halki tahi kulkea virtoja ja järviä. Matias
Aleksanteri Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:

"Laskimme veneellä alas Ivalojokea, joka tuntureilta juoksee
pohjoiseen päin Inarinjärveen. Pian kuulimme kuohuvien koskien
pauhinan, ja tämä soitto soi kolme vuorokautta yhtämittaa
korvissamme. Vaikka kosket näyttivät hirvittäviltä, ei meillä ollut
muuta neuvoa kuin rohkeasti syöksyä kiehuvien tyrskyjen keskelle,
vettä ei Ivalossa ollut erittäin paljon, mutta sittenkin tarpeeksi
nielemään meidät ja pienen aluksemme. Alinomaa täytyi meidän pidättää
venettä pitkillä sauvoimilla, ettei virta viskaisi meitä kareihin
ja kallioihin. Tätä vaivalloista työtä kesti kaiken päivää, ja yön
vietimme rannalla nuotiovalkean ääressä. Meillä ei kertaakaan
ollut kattoa päämme päällä, vaan kahdeksan päivää vietimme taivasalla
yhtämittaisen sateen ja kylmän ilman käsissä.

"Joen varrella on miltei pitkin koko sen latvapuolta korkeita,
hirvittäviä tuntureita, jotka paikoittain pystysuorina kohoavat
vedenpinnasta ja jatkuvat yhtä mittaa eteenpäin useita penikulmia.
Me kiipesimme monasti henkemme kaupalla ylös näitä vuoria, toivoen
saavamme vihdoinkin nähdä Inarinjärven. Mutta pohjoisessa ja
etelässä, idässä ja lännessä näkyi, niin kauas kuin silmä kantoi,
loppumattomia tuntureita. Siinä, missä syvempi laakso oli vuorten
välissä, peitti laakson pohjaa usein sumu, näyttäen etäälle isolta
järveltä. Silloin luulimme jo saapuvamme ikävöidylle Inarille, mutta
opas riisti toiveemme, vakuuttaen meille ettemme Inaria näkisi, niin
kauan kuin tuntureita näkyi.

"Muutamia peninkulmia eteläpuolella sitä paikkaa, missä Ivalojoki
laskee Inarinjärveen, etääntyivät viimein nämä jylhät tunturit,
jotka niin kauan olivat pakenevaa virtaa seuranneet ja sen
ahdistaneet kallioittensa väliin. Kaukaa näkyi vielä alastomia
tunturikukkuloita häämöittävän, mutta ympärillämme näimme ainoastaan
ihania ruohoisia lakeuksia. Virta hiljensi juoksuaan ja muodosti
pieniä saaria, joita tuuheat lehtipuut verhosivat. Pian tuli näkyviin
heinäsuovia, aitoja ja muita ihmisten jälkiä. Soudimme voimaimme
takaa päästäksemme pian ihmisasunnolle, ja tuskin uskoimme silmiämme,
kun näimme synkässä Lapissa suomalaisten uudistalollisten hyvästi
rakennettuja kartanoita ja niiden ympärillä viheriöitseviä niittyjä
ja kauniita viljavainioita. Ei saata uskoa, kuinka hyvältä moinen
näky tuntuu sellaisten matkojen jälkeen, joita olimme kulkeneet.
Alinomainen katsominen pilvenkorkuisiin tuntureihin ja pauhaaviin
koskiin vaikuttaa mieleen huumaavasti ja synnyttää äänettömän
hämmästyksen. Mutta kun tuo jylhä, valtava luonto muuttuu kauniiksi
ja rauhalliseksi, silloin elpyvät ihmisen sydämessä iloiset, virkeät
tunteet. Ja kun hän ennen on ylistänyt Luojan kaikkivaltaa, ylistää
hän nyt hänen koko luonnossa ilmenevää viisauttansa ja hyvyyttänsä."

Ivalojoki on sama joki, josta kolmekymmentä vuotta Castrénin
matkustuksen jälkeen hiekasta löydettiin kultaa.




17. Inarinjärvi.

(Lapissa.)


    Etäällä pohjoismailla
    hylätty järvi on,
    nimeä saaret vailla,
    ja ranta iloton.
    Hein'ajalla sen sulaa jää,
    kun kesä Lappiin kiirehtää;
    mut syyskuun yö sen aallot
    taas jälleen jäähdyttää.

    Kuvastuu vuoret illoin
    sen kalvoon sinervään,
    ja lappalainen silloin
    käy kalaa pyytämään.
    Siell' uipi sorsa suruton,
    ja peuralaumat rannall' on,
    ja taajat sääskiparvet
    pimentää auringon.

    Mies Lapin kerran tahtoi
    sen tulla tuntemaan,
    kuin syvä olla mahtoi
    tuo järvi Turjan maan.
    Köys katkes; laulu kuultihin;
    "Niin syvä oon kuin pitkäkin!"
    -- Sen koommin mittaamatta
    on pohja Inarin.




18. Luppiovaara ja Aavasaksa.

(Pohjanmaalla.)


Vuolaana kohisten kiemurtelee Tornion rajajoki monien koskien ja
putouksien kautta matalaan laskupaikkaansa Pohjanlahden perukkaan.
Joen rannoilla on paljon harjanteita, ja niiden joukossa kohoaa joen
Ruotsin-puoleisella rannalla, 6 penikulman päässä Tornion kaupungista
pohjoiseen päin, korkea ja pyöreä vuorenkukkula, _Luppiovaara_. Jo
kaukaa häämöittää vuori taivaan rannalla matkustajan silmiin, milloin
luoden pitkiä varjoja, milloin heleässä valossa kimmeltäen, aina sen
mukaan, mistä päin aurinko paistaa ja mikä vuoden ja vuorokauden
aika on. Vuoren laella tapaat suuria kalliolohkareita, kummallisesti
toinen toisensa päälle ladottuina. Näiden kallioiden välissä on
luolakin, missä väsynyt matkamies joskus lepäilee sen alituisesti
kosteilla kivillä, jotka näyttävät jättiläisten portailta.

Paljon kuuluisampi kuin Luppiovaara on kuitenkin _Aavasaksan_
vuori, joka kohoaa 7 penikulman päässä kaupungista pohjoiseen päin
virran Suomen-puoleisella rannalla, siinä, missä Tenkeliönjoki laskee
Tornionjokeen. Tenkeliönjoki juoksee kiertäen kaarena Aavasaksan
juurta niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympäri. Itse Aavasaksa
ei ole niin korkea eikä niin jylhä kuin moni muu tunturikukkula,
mutta ihmeellisen kaunis on sen laelta näköala itään ja pohjoiseen
päin. Sieltä näet tuon kiemurtelevan joen ja sen rannalla Ylitornion
kirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä
pitkänä vuorijonona, toiset paljaita, mutta useimmat metsäisiä
ja sydänkesän aikana pehmeän vihannuuden peittämiä. Aavasaksan
kukkulalla ja tämä kaunis näköala edessään asui vuonna 1736 useita
oppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1739 nähtiin siellä taas
toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä
Ranskasta näin kauas pohjolaan mittaamaan auringon kulkua saadakseen
selville, millainen maan muoto on pohjoisnavan kohdalla.

Se näet, mikä Aavasaksan on tehnyt muita pohjolan kukkuloita
kuulummaksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se erikoisuus,
ettei ole tarvis matkustaa kauemmas pohjoiseen nähdäkseen auringon
kello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu sinne joka kesä
päivänseisauksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista
maista sydänyön aurinkoa katsomaan. Ja moni heistä on piirtänyt
nimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallionseinämät ja
paadet ovat aivan täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat päivänseisauksen aikana pilviset
ja että matkustajat näkevät toivonsa laukeavan tyhjiin. Niin
epäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuninkaallekin, nimittäin
Kaarle XI:lle, kun hän oli matkalla Torniosta. Mutta tavallisesti
on kolmesta päivänseisausyöstä kuitenkin jokin kirkas. Silloin
matkustajat kokoontuvat vuoren kukkulalle ja odottavat ikävöiden
ja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon
majesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaanrantaa kohti
suoraan pohjoisessa. Siitä se ei enää vaivu alemmas: se näyttää
pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastaan. Se on veripunainen: se
on kadottanut osan kirkkauttansa, se näyttää olevan sammumaisillaan.
Hiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä
hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat
ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa
vieriä eteenpäin pitkin taivaanrantaa. Se alkaa raskaasti, hitaasti,
juhlallisesti kohota punertavasta ilmanrannasta, joka yhtäkkiä
näyttää olevan täpötäynnä säkeniä. Yö on voitettu: se ei ole voinut
vangita ja kahleissaan pitää taivaan suurta kuningatarta. Tämä kohoaa
jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa,
kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys yhdessä aamuauringon
kanssa ylistää Luojan kaikkivaltaa.




19. Oulujoki.

(Pohjanmaalla.)


Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan jokien ja purojen
leikkelemä, jotka juoksevat kaakosta päin luodetta kohti
Pohjanlahteen. Pohjoisesta lukien ovat suurimmat näistä joista
Tornionjoki, Kemijoki, Iijoki, Oulujoki, Siikajoki, Pyhäjoki,
Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan
epätasaisuuden tähden täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen joista on
Kemijoki; mutta Oulujoki on kulkuväylänä Pohjanmaalle tärkein.

Korkealla koillisessa virtaavat vuolaat vedet vuoriseuduilta
alas, suistuvat Ämmäkoskeen Kajaanin luona ja saavat vähän levätä
_Oulujärvessä_, 123 metriä merenpintaa ylempänä. Siitä ne murtavat
vuorten välitse tiensä luoteeseen päin ja hyökkäävät koski koskelta
pauhaten alas Oulun edustalla olevaan merenlahteen. Se on kaunis
ja valtava virta kukkuloiden, kallioiden ja hiekkaisien rantojen
välissä. Talvi kietoo tämän jättiläisen jääkahleisiinsa koskien
välisissä suvannoissa; mutta keväällä se juopi itsensä täyteläiseksi
kaikista sulavista haukivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella
ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat ja puskevat virtaa
vastaan; ne paiskautuvat nurinniskoin, murtuvat rikki kallioihin
ja juoksevat pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä ne vielä tekevät
vastusta _Merikoskessa_, joka on Oulujoen viimeinen koski. Ne
patoutuvat siinä korkeiksi seiniksi ja salpaavat veden juoksun,
niin että vesi nousee äyräittensä yli ja virtaa kaduille. Rannalla
asuville tulee hätä, talojen väliä soudetaan. Mutta ainoastaan
muutamaksi tunniksi pysähtyy väkevä virta juoksussaan. Jylisten kuin
ukkonen se murtaa valtavan jääseinän, vesi juoksee kaduilta pois, ja
voitetut jääjoukot hyökkäävät hurjasti paeten hautaansa mereen.

Uskalias oli se mies, joka ensimmäisenä rohkeni veneellä laskea
Oulujoen koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja
tukkilauttoja ikäänkuin tanssien hyppelevän virtaa alas. Perämies
seisoo laskevan veneen perässä tyynenä, leveä mela kädessä. Koski
tekee polven, vene syöksyy suoraan kalliota vastaan; vilahtaman
verta liian varhain tai liian myöhään olisi varma kuolema edessä.
Mutta juuri oikealla hetkellä kääntyy vene, kiitää nopeasti kuin
nuoli vaarallisen paikan ohi ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun
haudattuna. Rannalta-katsojia tämä näky kauhistuttaa. Turhaa pelkoa.
Heti näkyy taas kaitainen, ruskea veneenlaita eheänä kosken alla ja
pitkittää huoletta matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin
ja samaan pelastukseen.

Välistä saattaa vahinkokin tulla, jos perämies on tottumaton ja
luottaa toisten ja omaan onneensa. Vanhat, tottuneet koskimiehet
eivät joudu vahinkoon. Ja palatessaan he sauvovat venettänsä
ihmeteltävän voimakkaasti ja notkeasti koskista ylös.

Tämä joki on hyvin kalainen: se näyttää olevan lohien, harrien,
siikojen, nahkiaisten ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä.
Lohia pyydetään kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan
virtaa vastaan, ja kalat erotellaan sitten rannalla kokonsa mukaan.
Ne myydään enimmiten huutokaupalla ja lähetetään sitten laajalti
yltympäri Suomen ja ulkomaillekin.




20. Kallankari.

(Pohjanmaalla.)


Kaukana meressä Suomen länsirannikon edustalla on kallioita ja
kareja, missä kalastajat kesäisin pyytävät silakoita. Muutamat
näistä kareista ovat vedenpinnan alla, ja ne merkitään pitkillä
viitoilla, joita nimitetään reimareiksi. Kalastaja laskee illalla
verkkonsa mereen, jää sitten karille ankkuriin ja makaa veneessään.
Seuraavana aamuna auringon noustessa hän nostaa ankkurin ja ottaa
ylös verkkonsa. Silloin on kaunista nähdä jo syvällä veden alla
hopeahohteisten silakoiden riippuvan verkonsilmissä, ja välistä
verkko kiiltää niistä aivan valkeana. Mutta Pohjanlahteen ei
ole koskaan luottamista, ja siksi täytyy aina jonkun yöllä olla
veneessä vartijana. Sattuu, että odottamatta nousee myrsky, ja
aallot silloin alkavat vyöryä karia vastaan. Kalaveneen ankkuria
ei aina ennätetä saada ylös; täytyy katkaista ankkuriköysi, jättää
verkot mereen ja antaa veneensä mennä myrskyn mukana minne tahansa,
jotta henki pelastuisi. Tällä tavoin saattaa kalaveneitä ajelehtia
monien peninkulmien päähän, milloin Ruotsin puolelle, milloin Suomen
rannikoille, ja silloin kalastajat menettävät kalliit verkkonsa ja
kaiken saaliinsa.

Toisia kalastuspaikkoja ovat meressä olevat paljaat kalliot.
Sellainen on _Kallankarikin_, joka on Pohjanmaalla Kalajoen pitäjän
edustalla. Siinä on meren keskellä kaksi pitkää kalliota, joille on
rakennettu kalastajain majoja sekä huone, jota käytetään kirkkona.
Ei ruohoa, ei puuta kasva sellaisella paljaalla kalliolla, jota
tuuli ja meren aallot alinomaa pieksevät. Ainoastaan siellä täällä
kallionkolossa tapaat jonkin viheriän korren, ruoholaukkaturpeen tahi
surkastuneen kukkasen. Ylt'ympärillä pauhaa meri, kirkuvat kalalokit
sieppaavat silakkain perkeitä ja riitelevät saaliista laihojen
koirain kanssa, joita juoksentelee pitkin rantoja.

Talvikaudet ovat nämä kalliot autioita ja lumen peitteessä. Tuskin on
jää keväällä ennättänyt sulaa, kun jo kalastusveneitä tulee toinen
toisensa perästä, tuoden asukkaita autioihin majoihin. Kesäkauden
kestää sitten virkeätä liikettä ja alituista työtä tuolla levottoman
meren keskellä. Lapset rakentavat rannalle patoja, veneitä tulee ja
lähtee, kaloja suolataan tynnyreihin ja nelikkoihin. Välistä nousee
veneestä pappi saarnaamaan Jumalan sanaa kalastajaväelle. Mutta
syyskuussa, kun rankasti sataa, myrsky vinkuu ja yöt pimenevät,
pyrkii toinen vene toisensa perästä takaisin omaan kotirantaan. Majat
jätetään kylmilleen, kalalokit huutavat nälissään, ja autio meri vain
huuhtoo valkeata vaahtoaan yksinäisiin kallioihin.




21. Isokyrö.

(Pohjanmaalla.)


Koko Pohjanmaan tasanko on entistä merenpohjaa, joka on maan
kohotessa kuivunut, ja sen maaperä on meren lietteestä syntynyt.
Pohjoisempana, jossa merenpohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan
niityt aavana, silmänkantamattomana ruohikkona, johon on kasvanut
pajupensaita ja nuoria koivuja. Etelä-Pohjanmaahan meri on jättänyt
hedelmällisen savipohjan, ja siihen ihminen on kyntänyt Isonkyrön
peltovainiot.

Metsä on jo aikaa sitten näiltä lakeuksilta hävinnyt ja ikäänkuin
peräytynyt ilmanrannan ääreen. Lakeuksilla on sinne tänne viskattuja
vierinkiviä, kaikenmuotoisia ja kaikenkokoisia, väliin yksinäisinä,
vähin ladottuina toinen toisensa päälle suuriksi raunioiksi.
Maantie kiemurtelee peltojen, niittyjen, aitojen sekä hauskojen,
hyvin rakennettujen ja isoikkunaisten asuinrakennusten väliä, eikä
ainoatakaan kukkulaa kohoa tällä laajalla lakeudella. Mutta aivan
tasaista ei sen pinta kuitenkaan ole, sillä kevätpurot ovat uurtaneet
siihen syviä kouruja, ja leveä joki on kaivanut uomansa pehmeään
saviperään.

Tämä maa on siis lakeata, yksitoikkoista, mutta sen hedelmällisyys
ja sen viljelykset ihastuttavat matkustajaa. Silmänkantamattomiin
lainehtivat täyteläiset tähkäpäät viheriä-aaltoisena merenä
heinäkuuntuulen tuutiessa. Muistaessaan kaikkia suruja ja puutteita,
joita vastaan kansamme niin monin paikoin köyhissä sisämaan seuduissa
taistelee, heltyy matkustajan mieli, kun hän näkee, miten runsaan
viljan Jumala kasvattaa täällä lähellä Pohjanlahden rannikkoa. Hän
kulkee Suomen rikkaimman jyväaitan kynnyksellä, kotopaikalla mainion
Vaasanrukiin, joka hyvyytensä ja itävyytensä tähden on ulkomailla
niin hyvässä hinnassa. Ja nähdessään hyvinrakennetut kartanot,
uutteran, vauraan kansan ja kylläiset karjalaumat, hän kiittää Luojan
hyvyyttä, joka jakaa erilaisia lahjoja eri seuduille, -- toisille
kauneutta, toisille varallisuutta, kaikille isällistä hoitoaan ja
lohduttavaa armoaan.

Kenellähän olisi sydäntä tuhota näin kaunista viljelystä ja tehdä
autioksi näitä siunatuita, hedelmällisiä vainioita! Ja kuitenkin ovat
sodan kauhut tämänkin seudun hävittäneet ja veriin upottaneet. Tämän
viljan ovat sotaratsujen kaviot maahan tallanneet; nämä jokivarret
ovat nähneet hirmuisia taisteluita ja verisiä tappioita. Vielä
tänäkin päivänä sattuu usein rauhallisessa pellossa auranvannas
ruostuneeseen rautakuulaan tahi puoleksi lahonneeseen ihmisenluuhun.
Kyntäjä katselee niitä välinpitämättömänä, viskaa ne syrjään
ja jatkaa vakoansa. Mistäpä hän tietää, kuinka voittajain remu
tai voitettujen epätoivo kerran on täyttänyt sen paikan, missä
hän nyt astelee? Hän on onnellinen ja levollinen, hän ajattelee
tulevanvuotisia laineilevia laihojaan ja kylvää siemenjyvänsä
entiseen sotatantereeseen, johon hänen isänsä ovat vertaan
vuodattaneet.




22. Satakunnan rannikko.


_Raumanmereksi_ nimitetään sitä Pohjanlahden osaa, joka huuhtelee
Satakunnan rannikkoa, ja meritautiset pelkäävät näitä kulkuvesiä.
Yksitoikkoisen hiekkarannikon edustalla on paikkapaikoin vain pieniä
saaria, ja se on alttiina kaikille tuulille, paitsi itäisille.
Kartalla se näyttää sahanteräiseltä, sillä siitä ulkonee useita
maankärkiä. Myrskyt sitä usein pieksevät, ja lännestä tulevat aallot
vyöryvät pauhaten kallioita vastaan. Sentähden laivat pysyvät
mielellään aavalla ulapalla, kunnes ne, jotka aikovat Poriin,
ohjaavat Kokemäenjoen suuhun ja jäävät ankkuriin Reposaaren luo,
kolmen peninkulman päähän kaupungista.

_Kokemäenjoen_ kautta kulkevat monen sadan järven vedet luodetta
kohti mereen. Se on väkevä virta, joka kuohuen syöksyy alas jyrkkää
rinnettä myöten. Muutaman peninkulman päässä laskupaikastaan
se laajenee, asettuu ja tulee purjehdittavaksi, kantaa lotjia,
purjeveneitä ja höyrylaivoja, lennättää Reposaaren satamaan lankkuja
ja täyttää kalastajan nuotan siioilla ja lohilla. Kokemäenjoen siika
on ollut kuuluisa kautta koko maamme, ja sitä pyydystetään syksyisin
nuotalla, kun se nousee virtaa ylös kutupaikoilleen. Kalastusaikana
lasketaan yöt päivät aina vähän väliä nuotta apajalle, ja ainoastaan
virran koskipaikkaa -- valtaväylää -- ei saa tukkia.

Hiekkakankaat ulottuvat kaksi tai kolme peninkulmaa rannikolta, mutta
sitten muuttuu seutu vaihtelevammaksi; ylänköjä, järviä, tasankoja ja
suomaita vuorotellen. Pohjoisessa virtaa Karvianjoki mereen, etelässä
taas _Pyhäjärvestä_ lähtevä Eurajoki. Monella Suomen järvellä on
sama nimi -- pyhä järvi -- siitä syystä, että pakanat muinaisaikoina
uhrasivat niiden rannoilla. Tässä läntisessä Pyhäjärvessä on luultu
havaitun veden nousemista ja monen metrin syvyydessä järven nykyisen
pinnan alla näkyy kirkkaalla ilmalla ihmisasuntojen jäännöksiä.

Eurajoesta, kuten monista muistakin joista ja järvistä, on ennen
pyydetty helmiä. Tästä kertoo kuuluisa naiskirjailija Fredrika
Bremer: "Noilla synnyinmaani rannoilla Kauttuan lepikkorantamilia
[Kauttuan rautatehdas on rakennettu siihen paikkaan, missä Eurajoki
lähtee Pyhäjärvestä.] kävin lapsena usein helmiä pyytämässä, kun
kesän helteessä vesi oli laskeutunut. Vieläkin luulen tuntevani
kirkasten, viileäin aaltojen huuhtelevan jalkojani. Vieläkin luulen
näkeväni helmisimpukoita, joita koski oli paikoittain hiekkaan
kasannut pienien viheriöiden saarien rannoille. Läjittäin toin näitä
simpukoita rannalle, ja kun löysin niistä helmiä, voi mikä ilo! Usein
ne olivat vajanaisia, puolinaisia ja vioittuneita, mutta väliin
löysin oikein kauniita. Nyt menen jälleen etsimään helmiä, -- mutta
elämän virrasta."




23. Elämä Ahvenanmaalla.


Ahvenanmaan saaristo tuhansine saarineen, luotoineen ja kallioineen
sijaitsee Suomen ja Ruotsin keskivälillä. Pohjoisessa pauhaa
Pohjanlahti, idässä Suomenlahti, etelässä suuri, aava Itämeren
ulappa. Ne ovat vaarallisia vesiä, jotka koettelevat purjehtijan
taitoa, sillä vihurit hyökkäävät äkkiä aluksen kimppuun kapeiden
salmien suussa. Mutta sanomattoman kaunis ja virkistävä on matka
näiden lukemattomien saarien ja salmien keskellä. Euroopassa on
ainoastaan yksi saariryhmä, joka vie Ahvenanmaan saaristosta voiton,
ja se on Kreikan saaristo.

Kun keväällä jää lähtee salmista, heräävät luonto ja ihmiset
ikäänkuin unesta. Silloin meren vangit tahtovat elää ja liikkua.
Kalalokit huutavat, haahkatelkkä etsii vanhaa pesäpaikkaansa
kallioilla, kaikilta rannoilta kuuluu naputuksia ja tuntuu
tervanhajua, kun veneitä laitetaan kuntoon kalastusta varten.
Kesä kuluu alinomaisessa kamppailussa rauhattoman meren kanssa.
Höyryaluksia, purjelaivoja, pursia ja kalastusveneitä kulkee alinomaa
ristiin rastiin toistensa sivuitse. Suurimmassa saaressa, jonka nimi
on "Ahvenan manner", harjoitetaan kalanpyynnin ohessa myöskin
pelto- ja niittyviljelystä, mutta pienten kalliosaarten väestö
saa kaiken elatuksensa merestä. Varakkaita kyliä, yksinäisiä
kalastajanmökkejä, toisinaan jokin kirkontornina nykyään myöskin
Maarianhaminan kaupunki näkyy harmaiden tai punertavien kallioiden
välistä, jotka aalto on sileiksi hionut.

Meri on kaikkien kulkutienä. Myrskyjä ei pelätä, mutta kun merellä on
kelirikko, on ahvenanmaalainen vankina. Mikäpä muu hänelle neuvoksi,
kun jää ei kanna eikä katkea. Tavallisesti kattaa kapeita salmia ja
pieniä selkiä talvisin vahva jääsilta; mutta tukalampi on silloin
matkustaa Ahvenanmeren poikki Tukholmaan tai Teilin ja Kihdin yli
Turkuun. Postin täytyy päästä yli, vaikka henki olisi kysymyksessä,
ja postimiesten nähdään silloin lykkäävän edellään venettä jäätä
myöten, jotta heillä olisi turvaa sillan murtuessa. Mutta oikein
ankarina talvina Ahvenanmeri menee niin vahvaan jäähän, että sitä
saattaa ajaa hevosella, ja silloinpa on hauskaa, sanotaan Ekkerössä,
kun posti tulee Grisslehamnista kilisevin kulkusin.

Selkeätä talviaamua on sisäsaariston rannoilta ihana katsella.
Aamuruskon punaisessa hohteessa kuvastuvat kirkkaaseen jäähän
härmäiset koivut ja kuuset. Jos silloin on sunnuntai, näet
pyhäpukuisten nuorten miesten luistimilla kiitävän selän poikki,
koetellen jäätä pitkillä piikkisauvoilla. Vähän päästä he survaisevat
piikkinsä ohueen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siinä, missä jää
on heikkoa, ja rientävät eteenpäin, missä se on kestävää. Heidän
jäljissään seuraavat reissä naiset ja lapset, ja viimeisinä tulevat
vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat omin päin.
Kaikilla on halu kirkkoon taas kuulemaan Jumalan sanaa pitkässä
talvipimeydessä, kenties myöskin kuulemaan uutisia mannermaalta
tahi ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kuluu iloisesti. Joskus
tulee eteen leveä halkeama, jossa viheriä merivesi pulputen nousee
ja laskee, ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Joskus kuuluu
myös ukkosentapainen jylinä: jää halkeilee pitkiin railoihin. Mutta
iloinen matkue pysähtyy vain hetkeksi ja jatkaa taas matkaansa
etäisen, lumipeitteisen saaren tummaa rantaa kohti.




24. Maanvieremiä Uskelassa.

(Varsinais-Suomessa.)


Koko Etelä-Suomen rannikko on pitkien kapeiden merenlahtien
uurtelema, joihin virtaa jokia ylempänä olevista järvistä. Mutta
kaikki vedet eivät juokse maan pintaa pitkin: osa niistä valuu maan
sisään ja liottaa alla olevat maakerrokset. Ja kun nämä vettyneet
kerrokset ovat syvemmällä maassa, tiedetään harvoin niitä olevan
olemassakaan. Ainoastaan kaivoa kaivaessa voi huomata, kuinka paljon
vettä on maassa; maa on näet vettynyt kaivon vedenpinnan tasalle.

Osa Uskelan pitäjästä on löyhää savimaata, jonka läpi juoksee Halikon
lahteen laskeva joki. Lahden suussa on Kemiön saari, jonka erottaa
mantereesta kaksi salmea: Sandön ja Kemiön virrat. Joen rannoilla
on alimmainen savikerros usein hyvin vettynyttä. Eräänä aamuna v.
1770 huomasi pappilan väki kummastuen ja kauhistuen, että pitkä,
syvä juopa oli yöllä haljennut maahan aivan lähelle taloa, ja jos maa
olisi haljennut muutamia askeleita pitemmälle, olisivat rakennukset
kukistuneet. Tämä tapahtuma oli jo aikoja ollut unohduksissa, kun
vuonna 1824 maa uudestaan halkesi ja pitäjän vanha puukirkko oli
luhistumaisillaan kuiluun, niin että se oli hajoitettava. Eräänä
toukokuun päivänä 1827 kuului kummallista jylinää, maa aukeni, ja
Veitakkalan säterikartanoon kuuluva iso pelto vieri maan sisään.
Maanvieremä ulottui 8 hehtaarin alalle, osa Perttelin silloiseen
kappeliin menevää tietä sortui halkeamaan, ja ilma tuli täyteen
pahanhajuisia höyryjä, joita lähti vettyneestä savesta. Joenrannalla
oleva mylly kaatui peräseinälleen. Mylläri oli myllyssä eikä saanut
mitään vahinkoa, mutta kun hän säikähdyksissään yritti rientää pois,
ei hän löytänytkään ovea, sillä se oli ylhäällä hänen päänsä päällä.

Vuonna 1843 kesäkuun 1 päivänä kello 7 aamulla tukki uusi maanvieremä
yhtäkkiä joen, niin että vesi vasta kello kolmen aikana iltapäivällä
pääsi juoksemaan pois. Samalla vaipui iso osa hautausmaata ruumiineen
päivineen maan sisään. Sittemmin on sattunut kaksi pienempää
maanvieremää. Tämä seutu on hedelmällistä ja hyvin viljeltyä, ja
kun ei ihmishenkiä ole mennyt hukkaan, niin on pian taas unohdettu
se omaisuuden vahinko, jonka maanvieremä oli saanut aikaan. Paljon
enemmän tekee vahinkoa se vesi, joka vetyttää maan ja siten synnyttää
sumuja ja hallaa.




25. Kuusiston linnan rauniot.

(Varsinais-Suomessa.)


Se maakunta, jota ensin sanottiin Suomeksi, on hedelmällistä
tasankoseutua, jota pienet joet ja avarat viljavainiot kaunistavat.
Rannemmalla kohoavat vuoret esiin ikäänkuin merta taisteluun
vaatimaan, mutta meri on syönyt maahan monta syvää lahtea ja luonut
monta saarta. Täällä poltetaan kalkkia, täällä viihtyy tammi, täällä
kypsyvät jalot hedelmät, täällä on kylä kylän vieressä, monta kirkkoa
ja vanhaa herraskartanoa. Tämä, vanhan Turun seutu on maan historian
ja vanhimman viljelyksen kehto, ja jos missä täällä liikut, niin
kohtaat menneiden aikojen muistoja. Yksi näitä muistoja on _Kuusiston
linna_.

Linnan nimi johtuu kuusimetsästä. Eräälle Piikkiön pitäjän
rannikolla olevalle saarelle. 1,5 peninkulman päähän Turusta,
rakennuttivat Suomen katoliset piispat lujan linnoituksen itselleen
varmaksi turvapaikaksi levottomien aikojen varalle. Se oli uljas,
kolmikerroksinen linna, torneilla ja ympärysmuureilla varustettu,
enin osa harmaasta kivestä. Piispat pitivät siellä loistavaa hovia
maallisten ruhtinasten tavoin ja säilyttivät holveissa aarteitaan.
Mutta näistä päivistä tuli loppu: tuli teki tuhojaan, viholliset
ryöstivät linnan, vihdoin Kustaa Vaasa sen hajoitutti, sillä
piispain valta ei häntä miellyttänyt. Osan linnan kivistä käyttivät
naapurit rakennuksiinsa. Piikkiön kirkon sanotaan olevan linnan
jäännöksistä tehdyn. Ja tuosta muinoin niin mahtavasta Kuusiston
linnasta on nykyään jäljellä ainoastaan holvien ja muurien raunioita,
joiden sorassa pihlajat kasvoivat ja juurillaan lohkaisivat kiviä
liitoksistaan, kunnes rauniot hiljattain paljastettiin soran peitosta.

Aika kuluttaa vahvat muurit, mutta ylt'ympärillä kukoistaa vielä
Jumalan vapaa luonto yhtä kauniina kuin Kuusiston mahtavuuden
päivinä. Meren vesi on hiukan peräytynyt, mutta vieläkin sama
raitis tuuli kuljettaa purjehtijan venettä lukuisien salmien
kautta. Kuusisto on linnan sijaan saanut pienen kirkon; sinne näkyy
pohjoisesta ja idästä päin Piikkiön rannikot, etelästä Kirjalan,
Lielahden ja Harvaluodon saaret, lännestä Kakskerta ja Hirvenluoto,
ja etäällä lounaassa Paraisten kauniit salmet.

Kansan suussa liikkuu tarinoita Kuusiston aarnihaudoista. Kerran,
niin kertoo satu, oli maassa kallis aika, ja köyhä maanviljelijä
pyysi rikkaalta naapuriltaan siemenohria lainaksi. Rikas ei
tahtonut lainata, köyhä mies istui murheissaan tyhjine säkkeineen
linnan raunioilla. Silloin hän huomasi ohria vuotavan muurin soran
keskellä olevasta kourusta. Heti hän pani säkkinsä kourun alle, sai
säkin täyteen ja kylvi ohran. Syksy tuli, köyhä mies sai runsaan
sadon, rikkaalle tuli katovuosi. Ohrakourua ei enää löydetty, mutta
pikkulintu lauloi muurin kolossa:

    Paljon pannaan loistohon,
    Vaan vähässä siunaus on.




26. Hankoniemen majakka.

(Uudellamaalla.)


Hankoniemi on Suomen eteläisin kärki, ja sen kapea hiekkarantainen
niemi pistää pitkälle Suomenlahteen. Siinä seisoo yksinäisellä
kalliolla korkea torni vilkkuloistoineen, joka pimeinä öinä opastaa
purjehtijoita vaarallisen rannikon edustalla. [Kaukana Itämeressä, 12
penikulman päässä Ahvenanmaasta, on muutamia yksinäisiä, merenkululle
vaarallisia luotoja, nimeltä _Bogskär_. Siellä vihittiin toimeensa
30 päivänä elokuuta v. 1882 Bogskärin seitsemänkerroksinen 26
metriä korkea rautainen tulimajakka. Tästä merkillisestä majakasta
keskellä aavaa merta, johon ei ensinkään näy maata, loistaa valo
20 kilometrin päähän, ja sitä pidetään rakennustaiteen ihmetyönä.]
Sentähden Hankoniemen loisto sytytetään iltaisin pimeän tultua ja
palaa siksi, kunnes tulee selkeä päivä. Niemen sisäosa on merihiekan
peittämää, ja monin paikoin tavataan täällä kaukana maalla pitkiä
vaakasuoria somerikkotöyräitä, joita meri muinoin, ollessaan
korkeammalla kuin nykyään, on rannikoilleen luonut. Siellä oli myös
muinaisaikoina kuuluisa satama, ja Kuningattaren vuorella on
kallioissa tavattu vanhoja kirjoituksia. Nyt kulkee rautatie nientä
pitkin, ja sen lounaisella kärjellä on nykyään Hangon uusi
meri-ilmainen kaupunki kylpylaitoksilleen. Edustalla seisoo majakka
lujana myrskyä ja aaltoja vastaan. Sen torni ei horju: meri
roiskuttaa vaahtoansa sen seinään. Tuollaista lujaa majakkaa voi
verrata valvovaan silmään. Senvuoksi onkin olemassa laulu, jonka
nimenä on

    Hankoniemen silmä.

    Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen
    säteitäs yössä myrskyisessä heität?
    Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumuinen,
    ja joskus loistos kokonaan sa peität.
    Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in
    maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin
    ja lohduttelet harhaan eksyneitä?

    En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan,
    majakka Hankoniemen rannikolla;
    ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan
    ja vaarat väijyy salakallioilla.
    Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee,
    ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee;
    "Se mahtaa Hankoniemen silmä olla."

    Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan,
    mut vahvoja se muurejan' ei voita:
    kuin vuoren seinä kestän mä myrskyt, aallot vaan
    ja vartioitsen poloisia noita.
    Sa, ihmislaps', myös ollos näin harrasmielinen
    ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen
    ja valvo, lemmi, lohdutella koita!




27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.

(Satakunnassa.)


Pyynikki on korkea, jyrkkä ja kaunis harju lähellä _Tampereen_
tehdaskaupunkia. Sieltä on mitä ihanin näköala kukkuloiden, järvien
ja laaksojen yli. Pohjoispuolella aukeaa _Näsijärven_ laaja, kirkas
ulappa, joka muutamin paikoin kuuluu olevan kuudettakymmentä metriä
syvä, ja etelässä hiiviskelevät _Pyhäjärven_ ihanat selät korkeiden
rantamien välissä. Näiden molempien järvien välillä, Näsijärvestä
Pyhäjärveen virraten, kohisee leveä ja valtava _Tammerkoski_, josta
kaupunki on saanut nimensä.

Tämä uuttera kaupunki levittää kosken partaalle suuria tehtaitaan ja
kauniita puistojaan. Kesällä siellä joka päivä näkee höyryalusten
savuja järvellä ja kuulee kesät talvet alati liikkuvien vesien
pauhinaa. Välistä nähtiin ennenaikaan -- jolloin kosken vettä ei
vielä käytetty, tehtaiden tarpeiksi siinä määrin kuin tätä nykyä
-- englantilainen kosken yli vievällä sillalla, kärsivällisesti
odottelemassa onkivapa kädessään. Hän ei ollut matkustanut kahtasataa
peninkulmaa onkiakseen tässä särkiä ja ahvenia, hän onki lohia, ja
saatuaan lohen onkeensa hän saattoi sitten seisoskella siinä päivä- ja
viikkokaudet kärsivällisesti odotellen uutta onnekasta saalistaan.

Kaikki tämä ei häiritse Pyynikin harjua. Siellä on yksinäistä ja
rauhallista; pauhaava koski, jyskyvät tehtaat eivät äänellään voita
synkässä petäjikössä humisevaa tuulen tohinaa. Muutamia sieviä
asuntoja on rakennettu harjun rinteelle. Ennen kansa tiesi useita
satuja Pyynikistä. Luultiin siellä olevan haltian eli vuorenpeikon,
joka oli siellä asunut monta tuhatta vuotta ja jota nimitettiin
Pyynikin-ukoksi. Kun oli kuutamo ja sumua vuoren liepeillä, luulivat
ihmiset usein näkevänsä Pyynikin-ukon seisovan siellä ylhäällä ja
katselevan kaupunkia, ikäänkuin kummastellen, mitä ihmiset siellä
puuhasivat. Se, mikä siellä kuutamossa näkyi, oli kenties vain käyrä
petäjä tai omituinen kivi. Mutta sitä ei kansa uskonut: se uskoi
Pyynikin-ukon siellä olevan.

Pitkä jakso ihania järviä laskee pohjoisesta käsin suureen, syvään
Näsijärveen ja siitä Tammerkosken kautta Pyhäjärveen. Tähän virtaa
idästä taas toinen pitkä jakso järviä, ja kaikki nämä vedet kulkevat
sitten järvien kautta länteen päin, kunnes laskevat Kokemäenjoen
kautta Pohjanlahteen. Pyhäjärvestä Kuloveteen virtaa uljaana ja
vaahtoavana _Nokiankoski eli Emäkoski_. Luonto on siellä valtava
ja synkkä; kallioiset äkkijyrkät rannat ovat tummien riippakuusien
peitossa. Rantojen välitse syöksyvät vedet alas syvänteeseen, jota
ei näe kosken törmiltä, mutta josta kuuluu jylinä kaukaisen ukkosen
kaltaisena. Tyynet, rauhaiset järvet ovat kokonaan luonteensa
muuttaneet, syöksyessään Emäkoskesta alas. Kiirehtiviä, vaahtopäisiä
aaltoja vyöryy alituisesti toinen toisensa päällitse, ja matkustaja
pysähtyy ihmettelemään, että nuo äsken niin hiljaisina päilyneet
järvet ovat saattaneet joutua näin vihaiseen vimmaan. Mutta tämänkin
uljaan kosken täytyy ihmistä palvella, sillä sen partaalla on suuri
tehdas, joka hioo puuta, minkä vanukkeesta sitten tehdään paperia, ja
onpa siellä paperitehdaskin.

Toisessa Satakunnan osassa, muutamia peninkulmia Nokiasta,
Hämeenkyrön pitäjässä on Kyröskoski, jonka kautta Ikaalisten järvet
rynnätysten syöksyvät alas jyrkkää kallionkourua myöten. Vuoret ovat
korkeammat, putous jyrkempi ja uoma kaitaisempi kuin Emäkoskessa.
Ylt'ympärillä on kankaita ja erämaita, syviä, yksinäisiä laaksoja ja
metsäisiä kukkuloita. Kyröskoski pauhaa puolen peninkulman päässä
valtatiestä. Monen matkustajan mielestä kannattaa sinne maantieltä
poiketa, varsinkin keväällä, järvien tulviessa. Silloin luulisi
noiden kuohuvien pyörteiden joka silmänräpäyksessä pyyhkäisevän pois
tehtaan ja myllyt, jotka ovat uskaltaneet asettua putouksen partaalle
ja näyttävät ikäänkuin sen päällä riippuvan. Mutta myllyt ja tehdas
pysyvät paikoillaan, ihminen pakottaa kovan putouksen palvelijakseen;
sen täytyy jauhaa vilja jauhoksi ja kuusi puuvanukkeeksi, josta
sitten vuorostaan tehdään paperia. Joskus näet jonkin huimapäisen
pojan kallion reunalta kumartuvan koskeen ja juovan putouksesta. Hän
tuntee Kyröskosken pyörteet. Se ei peloita, mitä joka päivä näkee.

Joskus tapahtuu se kumma, että Kyröskoski talven alussa kuivuu niin
tyynni, että kaikki myllyt seisahtuvat ja että saattaa kuivin jaloin
kulkea kosken kivisen pohjan poikki. Silloin on löydetty koskeen
pudonneita kirveitä ja muita kaluja. Ensin ei voitu selittää,
miksikä vesi herkesi virtaamasta. Mutta sitten havaittiin, että kova
pohjatuuli oli repinyt auki järven jään ja kasannut sen roukkioihin
ahtaaseen ja matalaan lahteen kosken niskalle. Tästä veden juoksu
muutamaksi päiväksi tyrehtyy ja koski kuivuu.

Kyröskoskesta tarina kertoo, että muinaisina sota-aikoina siihen
oli hukkunut monta ihmistä. Viholliset hyökkäsivät maahan, ja
erään nuoren talonpojan täytyi silloin ohjata heidän venettään
niskanpuoleisen järven yli. Mutta tultuansa likelle putousta hän
ohjasi veneen väkevään virtapaikkaan ja hyppäsi itse rantakalliolle.
Virta sai veneen valtaansa ja suisti sen ihmisineen päivineen
kuohuvaan putoukseen.




28. Paikkarin torppa.

(Uudellamaalla.)


Eteläinen Uusimaa on suurimmalta osaltaan hedelmällistä ja hyvin
viljeltyä tasankoa, jossa on kyliä ja kauniita herraskartanoita
aivan toistensa vieressä. Seitsemän kaupunkia -- Hanko, Tammisaari,
Helsinki, Porvoo, Loviisa, Kotka ja Hamina -- sijaitsee siellä
jokien suussa tai merenlahtien rannoilla. Joskus peittää maanpintaa
laaja hiekkanummi. Vuorenkukkuloita ja harjanteita on paljon, mutta
niiden välissä on viljavia tasangoita, niin että mäenkunnaat moninkin
paikoin ovat kuin yksinäisiä saaria niittyjen ja viljavainioiden
keskellä. Rannikolla vuoret painuvat Suomenlahden pinnan alle, vesi
peittää syvät laaksot, ja myrskyisestä merestä kohoavat ainoastaan
vuorenhuiput tuhansina luotoina ja kareina.

Pohjoinen Uusimaa sitävastoin on kaunista vuorista maata molemmin
puolin Salpausselkää, ja siellä on järviä niin paljon, että joka
kukkulalta voi nähdä niitä useita. Salpausselän pohjoispuolella on
Karjalohjan pitäjä, joka on täynnä vuoria, järviä ja hiekkaharjuja.
Tuo muutoin niin kova ja ankara Suomen luonto on runsaalla kädellä
sirotellut lahjojaan näihin onnellisiin laaksoihin. Täällä ei ole
koskaan hallaa, ei koskaan katovuotta, ei koskaan hätää; erotuksena
hyväin ja huonojen vuosien välillä on vain se, saadaanko enemmän vai
vähemmän yltäkylläinen sato viljavista vainioista. Täällä menestyvät
jalot hedelmäpuut ja harvinaiset kasvit; kasvi- ja eläinkunta näyttää
täällä rehoittavan kauniimpana, voimakkaampana kuin muualla maassamme.

Tästä Luojan siunaamasta seudusta vie metsätie talotonta taivalta
pohjoiseen päin Sammatin kappeliin. Luonto käy kolkommaksi ja
jylhemmäksi, maa kovemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Suurien
petäjikkökangasten, jyrkkään kohoavien kukkuloiden ja yksinäisten
halmemaiden välistä kimaltelee etäällä piileileviä järviä. Metsä
harvenee, pieni tasanko, kylä, koulutalo, vähäpätöinen puukirkko
tulevat näkyviin; sitten tie taas painuu syvemmälle salomaihin.
Neljän kilometrin päässä kirkolta on jälleen pieni kylä kolmen järven
välissä; yksi näistä on nimeltään Valkjärvi, ja sen rannalla kohoaa
_Paikkarin_ torpan matala katto.

Katsele tätä torppaa; sillä on merkkipaikkansa maastamme kertovassa
kirjassa. Se on köyhä ja vaatimaton, kuten useimmat vertaisensa.
Siinä on asuinrakennus: tupa ja kamari, navetta ja aitta, lautakatos,
muutamia koivuja, ranta, syöttöhaka, kaunis järvi. Sadat Suomen
järvimaisemat ovat samankaltaisia. Matalassa tuvassa on kolme
pientä ikkunaa, iso takka, kaksi sänkyä, aikaa sitten maalattu
seinäkaappi, vanha seinäkello, pöytä, rahi, pari tuolia, kaikki
vanhuuttaan mustuneita. Viime vuosisadan alussa asui torpassa köyhä
pitäjänräätäli perheineen, ja siitä se Paikkarin torppa on tullut
merkilliseksi.

Sillä tässä matalassa majassa syntyi mies, jonka nimi aina
muistetaan, niin kauan kuin Suomen kansaa tässä maassa asuu. Tässä
suomalaisen kansanrunouden pelastaja, Suomen muinaisuuden herättäjä,
isänmaanystävä, kansanystävä _Elias Lönnrot_ ensimmäisen kerran näki
päivänvalon. Hänestä puhutaan enemmän tuonnempana tässä kirjassa.
Mutta maja, jossa hän syntyi, ympäristö, jossa hän kasvoi, se maa,
jota hän lapsuudestaan asti oppi niin hellästi rakastamaan, kaikki
tämä on silmäimme edessä tätä köyhää torppaa katsellessamme. Seutu
on yksinäistä, ja tästä pienestä kylästä, johon tohtori Lönnrot
rakennutti itselleen kodin vanhain päiväin varaksi, on pitkä matka
ihmisten asunnoille. Läheiseltä korkealta vuorelta näet siellä täällä
pellon, aidan, kalastajan veneen tahi laitumella käyvän lehmän. Mutta
ylt'ympärillä on silmänkantamattomiin synkkiä metsiä ja sinertäviä
järviä. Täällä on erämaiden suuri rauha; melu elämän taisteluista
tunkeutuu tänne harvoin. Luonto on täällä kaikessa koruttomassa
yksinkertaisuudessaan, syvästi vakavana, miettivän hiljaisena. Metsä
tuoksuu, järvet kimaltelevat, ja koivun tuuheiden lehvien kätkössä
yksinäinen lintu laulaa Suomen kauneutta.




29. Suomen erämaita.

(Hämeessä.)


"Saarijärven pitäjä on täynnä luonnonkauneuksia, ja se on siihen
etuun nähden useimpien sisämaan seutujen kaltainen. Ei mikään voi
valtavammin vaikuttaa matkustajan mieleen kuin noiden äärettömien
sydänmaan metsien syvyys. Niissä vaellat ikäänkuin meren pohjalla,
muuttumattomassa, yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, ja kuulet vain
korkealla pääsi päällä tuulen humisevan kuusien tahi pilvenkorkuisten
honkain latvoissa. Silloin tällöin tapaat, ikäänkuin käytävänä manan
majoille, metsälammen, jonka jyrkkärantaiseen ja puiden reunustamaan
uomaan ei tuulenhenkäys milloinkaan ole eksynyt ja jonka pintaa ei
milloinkaan ole väreilyttänyt muu kuin kutevan ahvenparven karkelo
tai yksinään kalastelevan kuikan viri. Taivas kaareutuu syvällä
jalkojesi alla tyynempänä, kuin miltä se tuolla ylhäällä näyttää, ja
luulet olevasi ikäänkuin iankaikkisuuden ovella henkien keskellä,
joiden haamuja silmäsi etsii ja joiden kuiskeita korvasi joka hetki
odottaa kuulevansa.

"Toisaalta kuulet metsäpuron lirinän. Astut sinne päin, luulet
olevasi aivan lähellä etkä kuitenkaan näe muuta kuin kanervaisen
hietakankaan ja sen kamarasta tiheässä kasvavain honkain rungot,
kunnes kepinheittämän päässä vastaisella rannalla koivujen latvat
tulevat näkyviin. Vasta silloin, kun olet tullut kankaan reunaan,
näet lehvien välistä vilahduksen kimmeltävää lainetta. Jos
laskeutumisesi tueksi tartut oikealla kädellä koivun tyveen, saatat
vasemmalla jo nojautua toisen koivun ylimmäisiin oksiin. Puron
rannalle päästyäsi näet pääsi päällä vain muutamia syliä leveän
kaistaleen taivasta, ja molemmin puolin on läpinäkymätön kudos lehviä
ja runkoja.

"Kun pitkät matkat taivallettuasi kankaan yksitoikkoisten puiden
keskellä vihdoin saavut sen reunaan, avautuu siinä kuin taikavoiman
kautta eteesi mitä vaihtelevin ja laajin näköala: järvi järven
vieressä, lehtoisine saarineen ja niemineen, virtoja, tasankoja
ja kukkuloita. Ihmeteltäviä ovat, valon ja pimeän lukemattomat
vaihtelut, jotka yhtä haavaa sattuvat silmään, alkaen vesiperäisen
laakson melkein mustista kuusista ja päättyen petäjämetsään vähän
ylempänä ja koivuihin, jotka seppeleen tavoin ympäröivät ylimpänä
kohoavan vuoren juurta ja rinnettä. Vieläkin kauniimmaksi käy kaikki
tämä, kun pilvien taittamat auringon säteet, kesäisenä päivänä
alinomaa vaihdellen, sen yli väreilevät..."

_Runeberg_.




30. Päijänteen vesistö.

(Hämeessä.)


Kaksi nuorta uudistalolaista, Maunu ja Vilho, asuvat lähellä toisiaan
yksinäisessä metsäseudussa Pihtiputaan pitäjässä Pohjanmaan rajalla.
Eräänä iltana he joutuvat kiistaan siitä, kuinka kauas heidän
kotirannastaan saattaa veneellä kulkea, ja viimein he lyövät vetoa
tuppivyöstä. Maunu ottaa viedäkseen veneensä aina Suomenlahteen asti.

Maunu panee eväikseen leipää, voita, suolaisia muikkuja, varustaa
keveän veneensä purjeella ja lähtee matkaan laituriltaan
vuoriseudussa olevan _Muurasjärven_ rannasta. Hän purjehtii
pienempään _Alvejärveen_ ja siitä kolmen peninkulman pituiseen
järveen, jonka nimi on _Kolima_. Toisena päivänä hän näkee
Viitasaaren kirkon, laskee _Kymin_ koskista jokea ja tulee
kauniiseen, 110 kilometriä pitkään, 30 metriä syvään _Keiteleeseen_.
Siihen hän näkee lännestä virtaavan suuria vesiä, mutta hän laskee
etelään päin ja tulee kolmantena päivänä _Kuhnamon_ järveen. Siitähän
purjehtii pitkää, virtavaa, jyrkkä- ja korkearantaista jokea myöten;
hänellä on ankara työ, ja hänen täytyy välistä rannalta köyden avulla
laskea veneensä koskista alas. Väsyneenä hän levähtää neljäntenä
päivänä Laukaan kirkolla ja lisää siinä eväitään.

Viidentenä päivänä Maunu viilettää hyvillä mielin yhä etelään päin ja
alinomaa myötävirtaa. Hän laskee useita koskia ja näkee isoja järviä
sekä vihdoin ihmeekseen kaupungin, nimeltä _Jyväskylä, Jyväsjärven_
rannalla. Mutta hänellä ei ole aikaa viipyä; hän luulee nyt jo
olevansa likellä merta. Kuudentena päivänä hän näkeekin niin suuren
selän, ettei voi maata erottaa suoraan etelässä. Maunu maistelee
vettä ja huomaa sen, suureksi kummakseen, suolattomaksi. Hän ei ole
merellä, vaan _Päijänteen_ vesillä.

Maunu menee maihin Korpilahden kirkon luona ja saa siinä tietää
Päijänteen olevan 120 kilometriä pitkän sekä paikoittain 30
kilometriä leveän; mutta monet sen selistä ovat kapeita. Ja
Päijänteeseen tulee suuria vesiä myöskin idästä ja etelästä käsin.
Mutta koska sen laskupaikka on kaakkoisessa kolkassa, purjehtii
Maunu sinne ja tulee yhdeksäntenä päivänä _Kalkkisten_ virtaa
myöten _Ruotsalaiseen_. Vähän matkan päässä siitä hän näkee
_Heinolan_ kaupungin. Hän laskee _Jyrängön_ virtaa alas ja niin
eteenpäin _Konnevesi_-nimiseen järveen. Vesireitti alkaa nyt muuttua
yhtämittaiseksi virraksi. Ennenkuin hän tietääkään, on hän jo
_Kymijoessa_ ja soljuu pitkässä kaarteessa Iitin kirkon sivuitse.
Sitten jatkaa Kymijoki kulkuaan, milloin suvantoina, milloin väkevinä
koskina. Vaivalla ja vaarankaupalla lasketaan vene _Mankalan_
uljaista koskista alas ja vedetään maitse _Anjalan_ kosken ohi. Maunu
likenee rannikkoa ja näkee Kymijoen jakaantuvan kolmeen laskuhaaraan,
jotka nekin haarautuvat useihin pienempiin. Jos Maunu olisi valinnut
itäisimmän joenhaaran, olisi hän tullut _Kotkan_ kaupunkiin, mutta
hän valitsee läntisimmän ja lähestyy _Loviisan_ kaupunkia. Siellä hän
tapaa vihdoin, 14 päivän vaivalloisen matkan jälkeen, ikävöimänsä
meren, Suomenlahden.

Nyt Maunu voi laskea kulkemansa matkan. Muurasjärvestä Päijänteeseen
hän on matkustanut 165 kilometriä, Päijännettä pitkin 120
kilometriä, siitä Kymijokea myöten mereen 155 kilometriä eli yhteensä
440 kilometriä venematkaa. Muurasjärvi on alhaisimman laskun mukaan
106 metriä merta ylempänä. Tätä korkeata rinnettä myöten on Maunun
vene kulkenut virran mukana. Päijänteellä hän oli vielä 78 metriä
merenpintaa ylempänä, mutta sitten jyrkkeni rinne, ja loppuosa matkaa
oli vaivalloisin. Suuresti kummastellen veden haaraantumista ja
yhteyttä tässä laajassa maassa Maunu palasi höyryaluksella Kokkolaan
ja sieltä maanteitse takaisin Pihtiputaalle. Vilho tuskin uskoi
silmiään nähdessään naapurinsa palaavan Pohjanlahden kautta. Hän
oli vedon menettänyt, ja Maunu voitti tuon komean vyön kiiltävine
messinkikoristuksineen.




31. Saimaa.

(Savossa.)


Laajalti yli Itä-Suomen laaksojen levittää Saimaa sinertäviä vesiään.
Se ei ole yksinäinen, muista erotettu järvi kuten Laatokka tai Inari
tai Oulujärvi. _Saimaaksi_ sanotaan niitä suuria vesialoja, jotka
pohjoispuolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa käsittävät
pitkän jakson järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat
vedet ovat yhteydessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen
toiseensa, kunnes viimein suuren ja vuolaan Vuoksen kautta laskevat
Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiemurtelevissa vesissä viitoitettuja
kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan
järvenselältä toiselle, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien
saarien, niemien, kannasten ja vaihtelevien rantojen sivuitse, aivan
kuin merenrannikon saaristossa. Saimaalla näkee kyllä joka taholla
maata, mutta suurille selille näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on
niin kirkasta, että selvällä säällä ja tyynellä ilmalla näkyy pohja
melkoisen syvältä. Ja tähän kuultavaan veteen kuvastuu taivas niin
puhtaana; pienet, valkoiset pilvenhattarat liitelevät kuin kyyhkyset
syvällä aallon helmassa. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet
tummansinisiltä. Kukkulain liepeillä nousee siellä täällä keveitä
savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien kaihtamien tupien
savuja. Toisaalla lepää ohut pilvenkaista puiden latvojen tasalla: se
on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveihin savupilviin
yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, jotka synnyttävät sen hienon
udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää kuin hienoin harso
kukkulat, rannat ja vedet; se vaikuttaa sen, että kaikki näyttää
niin pehmeältä, kuin olisi puuvillaan käärittynä. Silloin päilyvät
nuo suuret, kauniit, tummansiniset vedet kirkkaiden kuvastimien
kaltaisina, jotka ovat kiinnitetyt harsopeitteisiin tummiin
kehyksiin; ja tämä on niin kaunista, että koko luonnossa tuskin on
kauniimpaa.

Kaikki vedet eivät ole niin ihanan tummansinisiä eikä niin silmää
hiveleviä. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, eikä ilma kesällä
herätä kaikin paikoin samaa tunnelmaa. Mutta se, joka kerran on
nähnyt Saimaan tai Näsijärven tai Mallasveden tai Roineen tai muita
sellaisia sinijärviä -- niitähän on lukemattoman paljon -- se ei
saata koskaan unhottaa sellaista näkyä. Se valtaa sydämen, ja ihmisen
täytyy kiittää kaiken hyvän luojaa, joka hänelle on valmistanut
maan päälle niin ihanan asunnon. Vaikka kaikkea tätä kauneutta
kestää aivan vähän aikaa, -- vaikka Jumala antaa kaiken elollisen
vuorotellen viheriöidä ja lakastua, jottei ihminen rakastuisi
maahan ja unohtaisi taivaallista kotiansa, -- jää kuitenkin aina
hyvä ja rakas muisto tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee,
rannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn
ajamina. Jonkin ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat
kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin
vielä, havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman
keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle
jääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko piian ensimmäisen leivosen
liverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen,
jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi
piirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien
latvoilla...




32. Punkaharju.

(Savossa.)


Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monin paikoin
jyrkkämäkisiä harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on vesiä.
Silloin matkustajan usein täytyy lauttauspaikoilla astua rattailta
maahan. Kun Parikkalan pitäjästä maanteitse matkustetaan pohjoiseen
päin Kerimäelle, Sääminkiin ja Savonlinnaan, on neljä lauttauspaikkaa
kuljettavana, mutta se maksaa vaivan.

Tie kiemurtelee veden ympäröimää _Punkaharjua_ pitkin, lähes
puolen peninkulman pituisen saaren toisesta päästä toiseen. Pitkin
pituuttaan on harju niin kaita, että maantie anastaa sen aaltomaisen
harjan koko leveyden, ja niin jyrkkä, että syvyys kauhistuttaisi,
jos ei luonnolliseksi aitaukseksi olisi rinteille kasvanut havu- ja
lehtipuita. Tältä harjanteelta, noiden koivujen ja petäjien
huojuvien latvojen päällitse, aukeaa lähellä ja kaukana mitä ihanin
ja vaihtelevaisin näköala joka taholle selkien, salmien ja saarien
yli. Oikealla puolen on ihana, suuri _Puruvesi_, vasemmalla puolen
yhdistynyt jakso pienempiä selkiä, jotka ovat vieläkin avarampaa
_Pihlajavettä_. Kaikki nämä vedet luetaan Saimaan järvien joukkoon
ja virtaavat hiljalleen etelään päin. Niiden keskellä ui Punkaharju
kuin suunnattoman suuri vesilintu levitetyin siivin, ympärillä
poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa sen kupeilta.
Ja pojat jäljittelevät emoansa: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja,
jotka välistä koukistuvat oikullisen mutkaisiksi, salpaavat kirkkaan
veden salmiin ja lahtiin ja puikkelehtivat mitä somimman muotoisina.
Niiden siimeksien välitse punoutuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi
järven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja
ei väsy katselemaan tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa hän
huomaa jotakin uutta, jota ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin
ikänä hän menee, keksii hän uusia, avaroita ja hymyileviä näköaloja,
ollen ymmällä siitä, eikö viimeinen näkemänsä ole kaikkia edellisiä
ihanampi.

Hyvä ajatus oli johtaa maantie tämän huvipuiston kautta. Punkaharjun
tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat niillä tienoilla
kulkemaan. Tämä harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen
omaisuutta, ja talonpojat polttivat tavan takaa kaskea sen rinteillä,
niin että nämä osaksi paljastuivat. V. 1844 harju lohkaistiin
kruununpuistoksi, kiellettiin sakon uhalla kaikki vahingonteko,
ja kaksi kaunista asuntoa rakennettiin vartijoille, toinen saaren
etelä-, toinen pohjoispäähän. Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin
majailla, ja siitä ajasta alkain on Punkaharju tullut laajalti
kuuluisaksi. Pieniä huvimajoja on rakennettu muutamille kauniimmille
näköalapaikoille, ja siellä kulkee pitkin kesää ihastuneita
retkeilijöitä.

Epätietoista on, milloin Punkaharju on ihanimmillaan. Muutamista
se on verraton silloin, kun aurinko kohoaa Puruveden takaa ja
ulapat kimaltelevat ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta,
aamuruskossa. Toiset pitävät sitä ihanimpana silloin, kun kuu
paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastakkainen sivu on synkässä
varjossa. Varmaa vain on, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesäyö tai
auringonpaiste, maassamme ei ole kauniimpaa huvipuistoa. Ja tämä
sanoo Punkaharjusta paljon. Se tietää rikkaana olemista kaikkein
rikkainten joukossa; se täyttää mielemme kiitollisuudella ja
ihailulla.




33. Imatra.

(Savossa.)


    Herran ääni liikkuu vetten päällä.

                          Ps. 29: 3.

Vuoksen alkulasku Saimaasta on enemmän leveän lahden kuin virran
näköinen. Tuskin huomaat, milloin vuolle alkaa saarien välissä
järvessä, joka sillä kohdalla on 80 metriä leveä ja 13 metriä syvä.
Kalliosaaren luona, joka on yksi noita saaria, virta kiihtyy.
Niskasaaren kohdalla se kapenee ja käy jo niin vinhana, että pitkiä,
kimaltelevia vöitä näkyy vedenpinnalla. Sitten virta tekee polven;
vyöt vedenpinnalla muuttuvat notkoselkäisiksi aalloiksi. Alempana
virta tulee toista vertaa leveämmäksi, kuohu kovemmaksi, pinta
paikkapaikoin vaahtoisemmaksi. Pian se taas kapenee ja syöksyy
lumivalkeissa vaahtopäissä alas ensimmäisestä suuresta koskesta,
_Tainionkoskesta_, jota sanotaan myöskin "pikku Imatraksi". Tässä
on suurenmoisia tehtaita, joita kosken vesi käyttää. Tainionkosken
alapuolella virta hiukan hiljenee, mutta on vielä sangen väkevä,
niin että lauttaveneen täytyy kulkea viistoon sen poikitse.
_Linnankoskelle_ kuuluu jo Imatran valtava pauhina.

Suomalainen sananlasku sanoo: "kolme on koskea kovoa, kolme synkkeä
saloa, kolme vuorta korkeata: ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä
Imatran". Virta, joka putouksen niskassa on 200, jopa paikoittain
400:kin metriä leveä, puristuu tässä kallionhalkeamaan, joka ei ole
30 metriä leveämpi, ja syöksyy alas 10 metrin korkeudesta 350 metrin
pituista uomaa myöten. Niin suuressa virrassa kuin Vuoksi, joka
jokaisessa sekunnissa nielee 500,000 litraa vettä, on tämä putous
hirvittävä. Vesi on jok'ainoassa kohdassa värinsä kadottanut, se
ei enää koskena juokse, se ikäänkuin vilahtaa ohitse pelottavalla
vauhdilla. Keskellä uomaa se tapaa pohjassa kallioita ja ryöpsähtää
niistä ylös valkeina pylväinä, mutta ennenkuin toinen pylväs ennättää
kohota, paiskaa sen jo toinen kumoon. Vesi hyökkää korkealle kallion
seinää vastaan ja särkyy vaahdoksi; toinen kuohuaalto loiskauttaa
toisen pois tieltään. Siinä on vaahtoa, pauhua ja huimaavaa vauhtia.
Vihman kaltainen utu lepää yöt päivät putouksen kohdalla, ja kun
aurinko on matalalla, välkkyy utu vesikaaren värisenä.

Imatran ukkosenkaltainen jyminä kuuluu puolta peninkulmaa kauemmas
ja putouksen vieressä on toisen vaikea kuulla toisen puhetta.
Helposti voit kiven heittää rannalta toiselle, mutta kovintakaan
huutoa et voi kuulla kosken ylitse. Kalliot tärisevät jalkojesi
alla, ja kun, hetken aikaa koskeen katsottuasi, nostat silmäsi, niin
näyttävät kalliot ja metsät hyppelevän sivuitsesi. Vaikutus on niin
voimakas, että heikkohermoisia ihmisiä rupeaa huimaamaan ja he saavat
kummallisen halun syöksyä tuohon vaahtoavaan syvyyteen.

Lohi nousee kovimmistakin koskista, mutta Imatrassa sen kulkutaito
loppuu. Kosken päälle se ei pääse, mutta niin kyllä käy, että se
vastoin tahtoansa tempautuu putoukseen. Välistä nähdään hirsiä
tulevan alas ja lastujen tavoin katoavan kuohuun, tullakseen alas
ja kosken alla näkyviin. Silloin nähdään niissä monta jälkeä
kolauksista, joita ovat saaneet hurjassa vauhdissa törmätessään
pohjakallioihin. Ei mikään jättiläinen voisi pitää puoliaan Imatran
hyökyä vastaan.

Tätä suurta putousta on katseltava kummaltakin rannalta. Läntisellä
rannalla, joka on korkeampi ja tuuheaa koivikkoa kasvava,
sijaitsee muhkea ravintola, josta näkee kuohuvan kosken. Itäinen
ranta on enimmäkseen kalliota, jonka lomissa kasvaa mäntymetsää,
katajapensaita ja kanervaa. Kallioissa on lukuisasti hiidenkirnuja,
joita veden pyörittämät kivet muinoin ovat niihin kovertaneet.
Tällaisia hiidenkirnuja tavataan 8 metriä ylempänä nykyistä koskea,
mikä osoittaa, että Imatran vedet kerran ovat vyöryneet sen maan
yli, joka nykyään on itäisenä rantana. Senjälkeen on virta uurtanut
itselleen uuden väylän ja puristunut kallioseinäin väliin.

Imatran lähistössä tavataan omituisia kiviä, jotka näyttävät veden
sorvaamilta. Ne ovat kuitenkin kalkintapaisen aineen pahkuroita,
jota ainetta on saveen muodostunut. Matkustaja ihmettelee niiden
kummallisia muotoja ja vie niitä mielellään mukanansa Imatran
muistona.

Maailmassa on suurempiakin vesiputouksia kuin Imatra, mutta
harvoja, joissa on suurempi vesimäärä ja niin kaunis ympäristö.
Siksi sinne tulvaa tuhansittain matkustajia sekä omasta maasta että
ulkomailta katselemaan putousta. Sen yli on nykyisin rakennettu
kapea rautasilta, ja kun illat pimenevät, valaistaan näitä kuohuvia
pyörteitä sähkövalolla. Kaunein on Imatra kuitenkin kuutamossa
tai silloin, kun se hohtaa välkkyvän valkoisena kesäisessä
auringonpaisteessa.




34. Luonnonmullistus.

(Karjalassa.)


Moni luulee, että tämä maa on sellainen kuin aina ennenkin, ja että
se aina pysyy sellaisena kuin se nykyään on. Mutta vieläkin näyttää
Jumala meille toisinaan, kuinka maanpinta muuttuu luonnonvoimien
vaikutuksesta.

Kun Vuoksi on syössyt Imatrasta alas, murtaa se murtamistaan uraa
itselleen monien koskien ja ryöpeäin putousten kautta. Se tekee nyt
polven itäänpäin, mutta laajenee alajuoksussaan moneksi, kapeaksi ja
leveäksi järveksi, joita lyhyet vuolteet yhdistävät. Muuan näistä
järvistä, joka on noin 9 tai 10 penikulman päässä Vuoksen niskasta,
on nimeltään _Suvanto_, ja se oli muutamia vuosikymmeniä takaperin
lähes 4 penikulmaa pitkä sekä sangen syvä. Suvanto läski siihen
aikaan Vuokseen erään kannaksen poikki, jota sanotaan _Kiviniemeksi_.
Mutta itäänpäin ulottui Suvanto aivan lähelle Laatokan rantaa ja
tästä suuresta järvestä sen erotti ainoastaan 300 metrin pituinen ja
12 metrin levyinen hiekkaharju Taipaleen kylän kohdalla.

Suvannon laskuväylä Kiviniemen poikki oli matala, ja kävi niin, että
sen vesi nousi keväisin hyvin korkealle ja vahingoitti talollisten
niittyjä. Nämä olivat usein aikoneet kaivaa Taipaleen harjun puhki ja
siten laskea Suvantoa.

V. 1818 keväällä oli Suvannon vesi niin korkealla, että se nousi
melkein harjun tasalle, ja toisella puolella harjua oli Laatokan vesi
12 metriä alempana. Nyt luulivat talonpojat olevan hyvän tilaisuuden
hiukan laskea Suvannon liikaa vettä ja saada niittynsä kuiviksi.
Taipaleen kylän miehet tarttuivat lapioihinsa, eikä aikaakaan, niin
olivat jo kaivaneet harjun poikki pienen uran. Suvannon vesi alkoi
juosta uraa myöten Laatokkaan. Talonpojista tämä oli hyödyllistä
ja hauskaa, he olivat mielissään tuosta pienestä virranjuovasta ja
läksivät tyytyväisinä kotiinsa. Tämä tapahtui Yrjönpäivän edellisenä
iltana.

Mutta pian vesi alkoi uurtaa yhä leveämpää uraa löyhään hiekkaan.
Mitä isommaksi ura leveni, sitä enemmän virtasi siihen vettä, jonka
vauhtia lisäsi Laatokkaan viettävä jyrkkä rinne. Muutaman tunnin
kuluttua oli siinä kohiseva koski, joka hetki hetkeltä kasvoi ja
vei mukanaan hietaharjuja kappaleen toisensa jälkeen. Talonpojat
kuulivat kohinan kylään ja ihmettelivät, mitä se mahtoi olla. Pian he
huomasivat vaaran ja mielivät nyt tukkia kosken, mutta se oli liian
myöhäistä. Siihen tuli kauhistava vedenputous. Suvannon tyynellä
pinnalla muuttui pian vähäinen vuolteen alku kuohuvaksi virraksi,
joka hurjassa vauhdissaan tempasi mukanaan satavuotisia honkia,
kiviä, savea ja monta rakennusta. Ei tullut sinä yönä uni asukkaiden
silmiin.

Muuan talonpoika nousi tupansa katolle ja ennätti tuskin sieltä alas,
kun virta vei tuvan mukanaan, ja ainoastaan kukon ääni kuultiin
sen pirstaleilla kaukaa Laatokalta. Toinen talonpoika Suvannon
yläpuolella ei tiennyt mitään koko tapahtumasta, kun hän aamulla
meni järven rannalle peltoansa aitaamaan. Hän aikoi suurukseksi
saada aidan valmiiksi, mutta vaikka hän kuinka kiirehti, ei hän
päässyt koskaan rantaan, sillä ranta pakeni hänen edessään yhä
kauemmas. Suvanto tyhjentyi yhdessä ainoassa vuorokaudessa, niin
että ainoastaan syvin syvänne jäi jäljelle. Kaikki muu oli muuttunut
joeksi, joka vähitellen tuli lähes peninkulmaa pitkäksi ja 22 metriä
leveäksi entisen järven pohjalla. Suvannon entinen lasku Kiviniemen
kohdalla kuivui, paljon kaloja jäi kuoppiin ja saatiin käsin kiinni.
Multaiset rannat muuttuivat hedelmällisiksi niityiksi. Asuinhuoneita
rakennettiin siihen, missä ennen oli ollut kahta syltä syvä vesi.
Suvannon entisestä pohjasta löydettin paljon ennen kadonneita kaluja
ja myöskin puunkantoja, josta saattoi päättää, että järvi kerran
ennenkin oli ollut kuivana.

Kun Suvanto niin paljon laski, oli syvin osa siitä, mikä vielä on
jäljellä, 6 metriä alempana kuin Vuoksen pinta toisella puolella
Kiviniemen kannasta. Vuoksen liika vesi teki ympärillä olevat
seudut vesiperäisiksi, ja senvuoksi päätettiin taas johdattaa pois
osa vettä Suvannon kautta. Sitä varten oli vain tarvis puhkaista
Kiviniemen kannas, joka on 222 metrin levyinen. Ja tämä tehtiin
v. 1857 suuremmalla viisaudella ja varovaisuudella kuin Taipaleen
miesten työ. Ensin otettiin pois kannaksen ylimmäinen maakerros.
Sitten kaivettiin useita pieniä uria Vuoksesta vähäiseen kannaksella
olevaan Kotilammen järveen. Näitä uria annettiin veden vähitellen
syventää, ja syyskuun 17 päivänä puolenpäivän aikana poistettiin
sulut. Kolmetuhatta katsojaa seisoi uteliaana rannalla, mutta he
pettyivät odotuksessaan, sillä vesi virtasi hiljalleen uria myöten.
Vasta yöllä tuli putous kovemmaksi, nyt se vei suuria maakappaleita
muassaan, ja toisena aamuna nähtiin suuren Vuoksen vesien virtaavan
Suvannon kautta, sen sijaan että vedet ennen olivat Vuoksen kautta
virranneet. Nyt koko Suvanto yhdessä Taipaleen virran kanssa muuttui
uudeksi Vuoksen laskuväyläksi, ja virran kaksi entistä laskuhaaraa
pieneni paljon. Näin ovat ihmiskädet osoittaneet tien luonnonvoimille
ja kokonaan muuttaneet sen seudun entisen muodon.




35. Laatokka.

(Karjalassa.)


Laatokka on Euroopan suurin järvi ja enemmän meren kuin järven
näköinen. Sen pituus on 200 kilometriä, sen leveys 120 kilometriä,
sen pinta täyttää 18,000 neliökilometrin alan. Se on suuri, varsin
syvä, aivan aukea ulappa ja näyttää pitkulaiselta neliskulmalta,
joka ulottuu luoteesta kaakkoon päin ja on leveämpi etelä- kuin
pohjoispuolelta. Rannat muodostavat leveitä, mutta matalahkoja
lahtia, joista molemmat eteläisimmät ovat suurimmat. Laatokan
pohjoiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomenmaahan. Tämä seutu
jyrkkine vuorineen, syvään pistävine lahtineen ja kapeine
niemekkeineen, saarineen ja salmineen on maamme kauniimpia. Venäjälle
kuuluvat rannikot ovat enimmäkseen lakeita, hietaisia ja myrskyille
alttiita.

Kokonaista 70 suurta ja pientä vesijaksoa juoksee tähän suureen
järveen, ja suurin niistä on _Vuoksi_. Nämä vedet virtaavat
sitten Laatokan lounaispuolisesta lahdesta leveän _Nevajoen_
kautta Suomenlahteen. Joskus lumisten talvien ja sateisten kesien
jälkeen Neva ei ennätä viedä pois liikavettä; silloin Laatokan
pinta toisin ajoin nousee ja toisin ajoin sitten laskee. Muutamat
luulevat huomanneensa järven nousevan 4 vuotta ja taas laskevan 4
vuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskee 7 vuotta
perätysten.

Laatokka on kaunis meri, jonka vesi on kirkasta ja suolatonta,
mutta se on kovin myrskyinen. Koska suolaton vesi on keveämpää
kuin suolainen, niin saattavat tuulet sen pikemmin liikkeeseen, ja
tällä suunnattomalla avo-ulapalla käy usein kauhean kova aallokko,
varsinkin etelätuulella. Matalan aallon nimi on _kare_, korkean
_maininki_. Tavallisesti jäätyy Laatokka loppupuolella tammikuuta
ja luo jääpeitteensä huhtikuussa tai toukokuussa. Jäähän ei ole
kuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käy monta
virtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, josta nuotalla saadaan
sampia, lohia ja siikoja, ja jossa ominainen hylkeenlaji, Laatokan
hylje eli _norppa_, usein sieppaa kalastajan pyydyksestä saaliin.

Kun Sortavalasta, Laatokan luoteisella rannikolla, lasket itää
kohti, näet ensin muutamia sieviä saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen
jälkeen tuo kirkas järvi levittää eteesi äärettömän laajan pintansa.
Maata ei enää näy oikealta eikä vasemmalta puolelta, mutta suoraan
edessäsi näet pienen mustan pilkun, joka vähitellen kasvaa ja alkaa
auringon paisteessa välkkyä. Hetken kuluttua näet kullatuita torneja
ja kupukattoja kohoovan aavan meren keskellä, ja sitten purjehdit
pitkää lahtea myöten _Valamon luostariin_. Siellä asuu toista sataa
venäläistä munkkia, jotka ovat kreikkalaista uskoa; luostaria, joka
on lähes yhdeksänsadan vuoden vanha, pidetään erinomaisen pyhänä
paikkana. Sinne ovat tehneet toivioretkiä monen monet ihmiset
kaukaisilta tienoilta, tuoden mukanaan lahjoja, joista luostari on
tullut ylen rikkaaksi. Ja munkit palvelevat Jumalaa uskonsa mukaan
ja ovat vieraanvaraisia, hyviä ihmisiä, jotka mielellään kestitsevät
matkailevia muukalaisia. Mutta kaikkien vierasten tulee seurata
luostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa ampua eikä hätyyttää
minkäänlaista elävää olentoa. Kaikki tämä, nuo erakkomunkit, nuo
koreat kirkot, muinaisaikainen luostarielämä paastoineen, messuineen,
juhlakulkueineen ja pyhäinkuvineen on Suomessa varsin kummallinen
näky. Mutta Valamo on rauhallinen ja kaunis saari, jossa olet
ikäänkuin kaikesta muusta maailmasta erotettuna ja tunnet sydämesi
ylentyvän Jumalan puoleen, nähdessäsi tätä luonnon yksinäistä
suuruutta.




36. Suomen ilmasto.


Etelämaalaiset ovat sanoneet, että Suomessa on yhdeksän kuukautta
talvea eikä kolmea kuukautta kunnollista kesää. Joskus sattuu
sellaisia kylmiä vuosia, jolloin tämä pilapuhe toteutuu, mutta
tavallisina vuosina on meillä melkein yhtä lämmin kuin meren
rantamilla Keski-Europassa. Toiset vuodet ovat leutoja, ja saattaa
laskea, että Suomessa tavallisina vuosina on viisi tai kuusi
kuukautta talvea.

Suuri eroavaisuus on kuitenkin maan eteläisten ja pohjoisten osien
samoin kuin rannikkoseutujen ja sisämaan välillä. Niinpä on maa
lumen peittämä lounaisella rannikkoseudulla noin neljä kuukautta,
mutta Kajaanin itä- ja pohjoispuolella yli kuusi kuukautta ja
Enontekiäisten ja Sodankylän Lapissa noin seitsemän kuukautta.

Joulukuussa on Tornion tienoilta eteläänpäin usein epävakainen
alkutalvi. Tammi- ja helmikuussa on vahva sydäntalvi. Vain
rantaseuduilla saattavat maat paljastua suojailmoilla. Pakkaset
saavuttavat suurimman ankaruutensa ja joskus jäätyy elohopea, mikä
saattaa sattua myöskin joulukuussa ja Lapissa vielä maaliskuussa.
Meren jäät vahvistuvat yhä ja niillä vahvoilla jäänmurtajilla, jotka
avustavat höyrylaivoja satamista merelle, on silloin kova työ, sillä
joskus on Itämeren koko pohjoispuoli jään peitossa. Maaliskuun
alkupuolikin on vielä täyttä talvea, mutta sen lopulla alkavat lumet
huveta ja meren jäät sulaa, huhtikuussa ilma on epävakainen, väliin
sataa lunta, väliin vettä, mutta maa paljastuu, puiden silmikot
paisuvat, ja ruoho alkaa orastaa.

Nyt alkaa kevät. Lounaisrannikolla on maa lumesta vapaa toukokuun
alussa, mutta vasta toukokuun lopulla kinokset sulavat Inarissa.
Pari viikkoa lumien kadottua pelloilta luovat joet ja järvet
peitteensä. Kuitenkaan eivät sellaiset vuodet ole harvinaisia,
jolloin kevät myöhästyy kuukauden tai enemmänkin. Kesäkuun
alussa niityt viheriöitsevät ja lehtipuut pukeutuvat ihanaan
heleänvihreään lehtipukuun. Mutta useana vuotena tulee jäänlähdön ja
lehdenpuhkeamisen jälkeen toukokuussa kylmempi sää, n.s. _takatalvi_,
joka toisinaan tulee kesäkuussakin ja saattaa kestää viikon verran
tai kauemminkin.

Juhannuksen aikana on aurinko korkeimmillaan taivaalla ja yöt ovat
valoisimmat. Silloin on kesä hempeimmillään, mutta suurin lämpö vasta
heinäkuussa. Keskellä päivää nousee ilman lämpö varjossa 30, jopa 35
asteeseen. Silloin kaikki rientää elämään, kasvamaan ja kypsymään
pitkällisessä, melkein keskeytymättömässä päivänvalossa.

Elokuu alkaa melkein yhtä lämpimänä, mutta jäähtyy vähitellen öiden
yhä pidetessä ja on tavallisesti epävakaa. Silloin sataa enimmin
ja ukkonen kuuluu usein. Kun käy pohjatuuli, joka illalla tyyntyy,
alenee ilman lämpö nopeasti, ja aamulla, useimmin vähän ennen
auringon nousua, on halla. Syyskuu on vielä vihanta ja joskus lämmin,
mutta silloin alkaa syksy pimeine öineen, sateineen ja myrskyineen.
Ilma käy viileämmäksi, hallaöitä on tiheämmässä ja lehdet
kellastuvat. Lokakuussa on lehtimetsä kirjavassa väriloistossa,
marraskuussa kasvikunta vaipuu talvitainnoksiin ja suuressa osassa
Suomea maa menee routaan ja peittyy lumeen ja vesistöt jäätyvät.

Koska Suomi ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin, on ilmanala
eri osissa maatamme hyvin erilainen. Jos lasketaan keskimäärä
kaikkien vuodenaikojen lämmöstä ja kylmyydestä, niin havaitaan,
että vuoden keskilämpö on Enontekiäisten Lapissa alin eli 2 astetta
jäätymäkohdan alapuolella, Oulun, Kajaanin ja Pielisjärven välisillä
seuduilla 1 aste jäätymäkohdan yläpuolella, ja Ahvenanmaalla noin 5
astetta jäätymäkohdan yläpuolella. Vuoden kylmin kuukausi Suomen
Lapissa on tammikuu; muussa Suomessa on helmikuu kylmin. Silloin on
ilman keskilämpö Oulussa ja Iisalmessa 11 astetta, Vaasassa, Porissa
ja Helsingissä 7 astetta sekä Bogskär'issä 3 astetta jäätymäkohtaa
alempana. Vuoden lämpöisin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpö
on 17 asteen vaiheella, Oulun ja Kajaanin välisillä seuduilla 15
astetta, Pohjois-Lapissa alle 12 astetta. Rannikot ovat viileämmät
kuin sisämaa, koska meret, jotka eivät lämpene yhtä suuressa määrin
kuin maa, jäähdyttävät siellä ilmaa. Ulkona merellä on ilman lämpö
vielä alempi, jääden Pohjanlahden pohjoisosassa ja aavalla Laatokalla
alle 13 asteen.

Siitä, että maamme ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin,
johtuu sekin, että päivän ja yön pituus eri seuduilla on hyvin
erilainen. Pisin päivä kesällä ja pisin yö talvella on Etelä-Suomessa
18,5-tuntinen (auringon nousun ja laskun välillä), mutta Oulussa
22-tuntinen. Enontekiäisissä ei keskikesän aurinko laske kokonaiseen
kuukauteen. Mutta koska hämärä on aamuin illoin sitä pitempi, kuta
pohjoisemmaksi tullaan, niin on kaikissa pohjoisissa maissa enemmän
valoa kuin pimeyttä. Pohjois-Suomessa voi kolmen kuukauden aikana
lukea kaiken yötä kuin päivänvalossa. Ja talviyön valaisevat kirkkaat
revontulet, joilla Jumala on tahtonut lohduttaa näitä köyhiä pohjolan
seutuja niiden pitkällisessä taistelussa pimeyttä ja kylmyyttä
vastaan.

Sateen ja lumen tulo on eri vuosina ja myöskin eri osissa maatamme
erimääräinen. Toimittamalla mittauksia on havaittu, että sateen ja
lumen tulo on runsain etelärannikolla ja ympäristöään huomattavasti
korkeammissa sisämaan seuduissa ja että se yleensä vähenee etelästä
pohjoiseen ja on vähin Enontekiäisissä, Sodankylän pohjoisosissa ja
Tenojoen laaksossa, mutta on jo taas suurempi Inarissa. [Läntisellä
Uudellamaalla on sademäärä yli 700 mm, Jyväskylässä ja Kuopiossa
lähes 600 mm, Oulujoen seuduilla 500-550 mm; Enontekiäisissä noin 400
mm.]

Talvella on taivas enimmät ajat kokonaan pilvessä, kesällä taas
ovat puoliselkeät päivät tavallisimmat. Helsingissä sataa 18 päivää
tammikuussa, 15 päivää helmikuussa, 14 maaliskuussa, 12 huhtikuussa
ja 13 toukokuussa, 12 kesäkuussa, 14 heinäkuussa, 17 elo- ja
syyskuussa ja 18 loka-, marras- ja joulukuussa. [Vuosina 1886-1915
tehtyjen havaintojen mukaan.]

Sateet ja ilman lämpömäärät riippuvat paljon tuulista. Enimmät
tuulet käyvät lounaan ja etelän puolelta, mutta myöskin muilta
suunnilta käy paljon tuulia keväällä, varsinkin idästä. Maamme itä- ja
pohjoisosissa on tuulen keskisuunta eteläisempi kuin lännessä.
Sateisimmat tuulet ovat idän ja kaakon puoleiset.

Myöskin meri vaikuttaa ilmastoon. Keväällä, jolloin meren jäät
jäähdyttävät veden, on ilma merenrannikoilla kylmempää, mutta
sademäärä pienempi, kuin sisämaassa. Päinvastoin on syksyllä, jolloin
lämmin merivesi antaa rannikkoseutujen ilmalle lämpöänsä. Samasta
syystä syvät järvet ja juoksevat vedet suojelevat likeisintä maata
hallalta, mutta vesiperäiset maat ovat hallanarkoja.

Kova ja kylmä on tämä pohjanperäinen maa. Luonto on täällä ankara
äiti, joka ei hellittele lapsiaan hempeydellä ja yltäkylläisyydellä.
Se vaatii heiltä uutteraa työntekoa, paljon kärsivällisyyttä, paljon
kieltäymystä. Jos he eivät tahdo tehdä työtä ja kärsiä, täytyy heidän
nähdä nälkää ja kuolla. Mutta palkinnoksensa he saavat karaistun ja
terveen ruumiin, rohkean ja kestävän mielen. Niinpä on Jumala myöskin
antanut tälle maalle lauhkeamman ilmanalan kuin useimmille muille
yhtä kaukana pohjoisessa oleville maille. Ei missään muualla kuin
Norjassa ja Ruotsissa ole metsiä, maanviljelystä ja järjestettyjä
yhteiskuntia niin lähellä pohjoisnapaa kuin Suomessa. Tämä johtuu
osaksi Itämeren ja järvien vaikutuksesta, mutta erittäinkin siitä,
että Atlantin valtameren pohjoisosan kautta kulkee lämmin merivirta,
Golf-virta, joka välillisesti on aiheena Suomessa vallitseviin
etelä- ja lounaistuuliin, jotka tuovat mukanaan etelästä lämpimämpää
ilmaa.




37. Kirkkaalla jäällä.


    Sa talven välkky-jää,
    sa kaunis, kirkas kuvastin,
    miss' äsken myrskysää
    viel' ärjyi aalloin kuohuvin!
    Ei lapsi eteläisen maan
    sun leikkis hurmaa tunnekaan,
    mi kohtaa,
    kun hohtaa
    ja johtaa hopeainen tie,
    jää-seljät
    kun heljät
    taas talven helmaan vie.

    Vaikk' onkin kuolemaan
    jo rannan kukka rauennut
    ja vaippaan valkeaan
    maat, metsät, vuoret verhotut,
    miel' uljas, leikki viaton
    sun teilläs liiton tehnyt on.
    Sa kannat,
    kaikk' annat
    sa rannat, saaret saavuttaa.
    Jää vilpas,
    sun kilpas
    se liekkiin rinnat saa.

    Hei, jalka teräkseen!
    Sees silmä, poski purppuraan!
    Nyt määrään kaukaiseen
    me tuulen lailla lasketaan.
    Ja koti-kultaan sielt' on tie
    taas vartomaan, ett' armas lie
    koht' aikas
    ja taikas,
    sa raikas Pohjan kevätsää,
    kun laukee
    ja aukee
    taas läikkyyn järven jää.




38. Kesäyön kirkkaus.


    Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan,
    sinä levität taivaat niinkuin teltan.

                               Ps. 104: 2.

Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin
valovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa niiden
asemissa taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt esittämään
pohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta.

Auringon ja kuun valo leviää yhdestä kohdasta kaikkiin sen
valopiirissä oleviin esineihin, jota vastoin muut esineet jäävät
varjoon. Mutta kirkkaana kesäyönä loistaa koko taivas, varsinkin
pohjan puolella, ja itse ilma näyttää välkkyvän vienossa, suloisessa
hohteessa. Kun pohjoinen taivas on pilvessä, ei näy mitään varjoa,
koska valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän itse esineistä.
Kun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, täyttää koko
luonnon omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltiatar on poissa,
useimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit
odottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. Sen sijaan valahtaa riutuva
kajastus yli rantojen, vesien ja metsien. Se ei ole auringon -- eikä
kuunpaistetta, ei tähtivaloa eikä hämärää; se on yön oma hiljainen,
kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo
keskellä maan katoavaa kevättä.

Etsin muita kuvia elämästä tähän verratakseni, mutta en löydä
yhtäkään, jonka saattaisin asettaa tämän kirkastetun yön rinnalle,
paitsi ehkä illanhohdetta aution talon ikkunoissa, jossa rakkaita
ystäviä muinoin on asunut, tahi lempivän silmän loistetta, kun se
sanomattoman rakkauden kyynelissä katsoo meihin.

Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, mikä kummastuttaisi. Se ei
silmiä häikäise, sydän sykkii rauhallisesti; kaikki näyttää olevan
ennallaan, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa; kaikki
on niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä.
Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät
läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita,
lato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja
ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta
jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu
minusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän
kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää
ainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne,
jonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun.
Hän tuntee itsessään tuon salaisen yhdyssiteen, joka on luonnon ja
kaikkien elävien olentojen välillä. On kuin yön kirkkaus siirtyisi
ihmisen silmään.

Lintu tietää aikansa: se nukkuu niin vähän kuin mahdollista.
Tunniksi tai kahdeksi se kätkee siiven alle päänsä, ja sitten
se taas alkaa viserrellä. Maakansa tietää sen myös; moni nukkuu
talvella kymmenen tai kaksitoista tuntia vuorokaudessa, mutta
kesällä nukuttiin maaseuduilla ennen aikaan usein vain kolme tai
neljä tuntia. Herrasväessä varsinkin on niitä, jotka kääntävän nurin
luonnonjärjestyksen. Pitkät talviyöt he saattavat valvoa lamppujen
ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valoisat yöt he nukkuvat
ikkunaverhojen takana. Ja vahinko on sentään näin menettää, mitä on
luonnossa kauneinta.




39. Joutsein.


    Kesäisen illan kullasta
    tuo joutsen tultuaan
    niin tyynnä, täynnä riemua,
    jo joikui virrallaan.

    Suloa Suomen laulu soi,
    sen ilmain ilontaa,
    yökaudet kuinka päivän koi
    unensa unhottaa.

    Kuin varjot siell' on runsahat
    all' leppäin, koivujen,
    kuin salmet kullan-soiluvat,
    ja vesi vilpoinen.

    Siell' ystäväinen kellä on,
    kuink' iki-ihanaa;
    kuink' ompi unhottumaton
    se uskollisten maa.

    Noin vieri vettä, rantoa
    ylistys koruton;
    ja joutsen vasten rintoa
    jo joikui puolison:

    "Vaikk' eipä elon unelma
    käy vuosisatain taa,
    sait laulaa Suomen suvessa,
    sen aalloill' armastaa."

                   _Runeberg_.




40. Ilmanennustamisesta.


Oppineet miehet ja luonnontutkijat ovat koettaneet saada selville
luotettavia sääntöjä vastaisten säänvaihtelujen tietämiseksi,
mutta täydellisen selvyyden saaminen on osoittautunut sangen
monimutkaiseksi. Kuitenkin tunnetaan jo vanhastaan erityisiä
merkkejä, joista voidaan päätellä tulevasta säästä.

Ilmamerkit voidaan erotella useihin ryhmiin. Yksi ryhmä koskee
_viikonpäiviä_. Merkit, jotka niihin kohdistuvat, eivät ole minkään
arvoisia. Toisena ryhmänä ovat ne niinikään tyhjänarvoiset merkit,
joista ennusteitaan eri vuodenaikojen ja kuukausien vastaisia
ilmoja: "viluvuosi viljavuosi"; "kun ei kylmä Kynttelinä, ei palele
Paavalina, ei ole helle heinäkuussa, lämmin keskellä keseä" y.m. Eri
ryhmän muodostavat n.s. _merkkipäivät_. Merkittävimmät niistä ovat
nuo hallanuhkaiset, "_rautayöt_" kesäkuun 10-12 p., lisäksi se halla,
joka usein sattuu toukokuun alussa tai keskivaiheella ja joka on
kasvullisuudelle erittäin vahingollinen, sekä heinäkuun 19-26 päivän
välinen "_naistenviikko_", joka syystä on huudossa lakkaamattomista
sateistaan. Nämä johtuvat siitä, että sadeaika koko Keski- ja
Pohjois-Europassa sattuu heinä- ja elokuuksi.

Useimmat nyt mainituista "merkeistä" ovat kokonaan arvottomat
ilmanmuutoksia arvosteltaessa. Kuunvaiheet, kuun nouseminen
ja laskeminen eläinradassa, kiertotähtien keskinäinen asema
(almanakassa: "paljon kiertotähtiä liikkeellä") ovat nekin arvottomia
säänmerkkejä. Mutta ne merkit, jotka perustuvat luonnon havaintoihin,
etupäässä valoilmiöt taivaalla, ovat sangen suuriarvoisia,
jonkavuoksi merimiehet, kalastajat ja maanviljelijät niihin paljon
luottavatkin. Sellaisista ilmanlaatua osoittavista merkeistä
mainittakoon seuraavat: Kaunis ilma tulee, jos tähdet tuikkivat
kirkkaasti tai jos yläkuun eli uudenkuun sarvet ovat terävät. Sitä
vastoin on ruma ilma ja sade tulossa, kun päivä laskee pilveen, kun
hajanaisia pilvenhahtuvia on laineissa kirkkaalla taivaalla, tai kun
taivas peittyy hienoon utuharsoon, niin että kehiä ja tarhoja näkyy
auringon ja kuun ympärillä. Usein kuullaan kuitenkin sanottavan, että
nämä merkit eivät pidä paikkaansa. Se johtuu siitä, että sääilmiöt
ovat monimutkaiset ja riippuvat monista syistä.

Jos mieli olla luotettava ilmanennustaja, niin tulee tuntea,
millaiset sääsuhteet samaan aikaan vallitsevat koko laajalla
alalla sen maan ympärillä, missä asuu. Helsingissä on erityinen
laitos (Meteorologinen keskuslaitos), jossa tehdään säähavaintoja.
Sähkölennättimen avulla saadaan siellä tietää, millainen on ilman
paine, ilman lämpö, taivaan ulkomuoto, tuulen suunta ja voima y.m.
monin paikoin Euroopassa. Nämä tiedonannot merkitään erityisillä
merkeillä kartalle. Jos viivalla yhdistetään kaikki ne paikat, missä
ilmanpaine on sama, saadaan n.s. _isobaari_ (samapaineiskäyrä, s.o.
viiva, joka osoittaa samanlaista ilmanpainetta). Nämä isobaarit ovat
useimmiten umpinaisia, ympyrän tai soikion muotoisia viivoja. Jos
ne rajoittavat alueen, missä on alhainen ilmanpaine, niin sanotaan
tätä ilmanpaineen _minimiksi_, päinvastaisessa tapauksessa, s.o.
jos ilmanpaine on korkea, ilmanpaineen _maksimiksi_. -- Ilmanpaineen
minimit ovat oikeastaan suuria ilmanpyörtäjäisiä tai rajuilmoja,
jotka useimmiten syntyvät Atlantin valtamerellä ja kulkevat sieltä
itäistä suuntaa yli Euroopan, useimmiten yli sen pohjoisosien. Ne
tuovat mukanaan pilvisään ja suuren kosteuden ja niitä seuraa kovat
tuulet, jotka kiertävät pyörtäjäistä vastapäivään ja sen keskustaan
päin. Kun sellainen rajuilma lähestyy, laskee ilmapuntari, ja usein
näemme kirkkaalle länsitaivaalle nousevan juomuista tai höyhenen
muotoista pilvenliennettä. Pian se peittää koko taivaan ja näyttää
keräytyvän kahteen vastakkaisilla taivaansuunnilla olevaan kohtaan
("tuulen kourat"), -- Ilmanpaineen maksimin ympäri kiertävät tuulet
myötäpäivään ja ulospäin korkean ilmanpaineen keskustasta. Silloin
ilma on tavallisesti kuiva, taivas pilvetön ja ilmapuntari korkealla.
Ilmanpaineen maksimi tuottaa kesällä kuumuutta, talvella pakkasta.

Meteorologisen laitoksen tehtävänä on laskemalla ja vertailemalla
kunkin päivän edellisten päiväin sääkarttoja toisiinsa päätellä,
mitä muutoksia todennäköisesti on odotettavissa. Tavallisesti nämä
laskelmat näyttävät pitävän paikkansa ainoastaan yhteen tai enintään
kahteen seuraavaan päivään nähden. Yksityinenkin tarkkaaja, jolla ei
ole sääkarttaa käytettävänään, voi tulla sangen hyväksi ennustajaksi,
jos hänellä vain on ilmapuntari ja hän panee muistiinsa luotettavia
pilvimerkkejä ja muita, jotka ennustavat ilmanmuutoksia.

Olisi sangen tärkeätä voida ennustaa säitä pitkäksi ajaksi
eteenpäin. Sentakia tätä seikkaa onkin viime aikoina ahkerasti
tutkittu. Etupäässä on koetettu saada selville niitä jaksoja,
joita sääilmiöissä esiintyy. On nimittäin huomattu, että sateiset
ja kuivat, samoinkuin lämpimät ja kylmät kaudet uusiintuvat aina
määrättyjen aikojen perästä, vaikkakaan ei säännöllisesti. Myöskin on
tutkittu sitä, missä määrin jonkin vuodenajan sään nojalla voidaan
päätellä seuraavan vuodenajan ilmiöitä, ja on m.m. huomattu, että
kylmää ja lumista talvea tavallisesti seuraa kylmä kevät.




41. Pyterlahden graniittilouhimo.


Suomen vuoret ovat ikäänkuin luotu tasamielistä ja vakaata kansaa
varten. Ne eivät pyri korkealle taivasta kohti; niiden rinteet
suistuvat harvoin äkkijyrkästi; enimmiten ne ovat leveitä kallioita,
tarjoten vankan pohjan mille rakentaa.

Useimmat tämän maan vuoret ovat semmoista kiveä, jota jokapäiväisessä
puheessa sanotaan harmaaksikiveksi. Tavallisemmassa harmaassakivessä
eli graniitissa on sekaisin kolmea eri kivilajia, nimittäin
_maasälpää, kvartsia eli ukonkiveä ja kiillettä_. Maasälvän tuntee
siitä, että se halkeaa sileihin pintoihin, ukonkivi on lasimaista ja
niin kovaa, että siitä voi teräksellä iskeä tulta, ja kiilteellä on
se ominaisuus, että sen helposti voi halkaista ohuiksi lehdiksi tai
suomuiksi. Kun kiille on palanut tai kauan ollut vedessä tai ilmassa,
käy se usein kullankiiltäväksi, ja moni, joka löytää sellaista
_katinkultaa_ hiekasta tai vuoresta, luulee löytäneensä oikeata
kultaa.

_Gneissi_ sisältää samoja kivilajeja kuin graniitti, mutta siinä
on enemmän kiillesuomuja, jotka kaikki ovat yhdensuuntaisia,
minkävuoksi kivessä nähdään vuorotellen tummia ja vaaleita juovia,
ja se halkee paljoa helpommin yhteen suuntaan kuin toisiin. Vieläkin
helpommin halkee _kiilleliuska_, jossa on ainoastaan kiillettä ja
ukonkiveä. Koska se on hienorakeista ja kohtalaisen pehmeää, voi sitä
käyttää kovasimeksi, jolla viikatteita teroitetaan. Tämä kivilaji
on tavallisesti tummanharmaata. Gneissikin on useimmiten harmaata,
vaaleajuomuista. Graniitti on valkoista, vaaleanharmaata tai
punertavaa.

Graniitti on kovempaa kuin useimmat muut kivilajit, ja siihen voi
hiomalla tai kiillottamalla saada hyvin kauniin kiillon. Sitä
käytetään rakennusten perustuksiksi, aidoiksi, hautapatsaiksi
ja väliin itse rakennuksiinkin. Monta vanhaa kirkkoa, monta
jyväaittaa, navettaa ja pääkaupunkimme monta kaunista taloa on tehty
graniittilohkareista. Sillä täällä on graniittia yltäkyllin, mutta
Venäjällä se on niin harvinaista, että tavallisia katukiviä viedään
sinne laivoilla kuten muutakin kauppatavaraa.

Etelärannikolla, muutamia peninkulmia Viipurista länteen päin, on
pieni merenlahti nimeltä Virolahti, ja siellä Pyterlahti-niminen
kylä. Kun Venäjän keisari Pietari Suuri rakennutti uutta pääkaupunkia
Pietaria, tarvitsi hän paljon kiveä, mutta lähiseutu oli kivetöntä.
Siihen aikaan olivat venäläiset hiljakkoin valloittaneet Viipurin
läänin, ja silloin keisari piti mukavimpana louhittaa graniittia
Suomen rannikolta. Tällä tavalla syntyi Pyterlahden graniittilouhos.
Kahden vuosisadan aikana on sieltä kuljetettu suunnattoman paljon
kiveä Pietariin, ja kuitenkin on ainoastaan vähäinen osa ympärillä
olevista vuorista louhittu. Niin upporikas kivistä on kuitenkin köyhä
Suomi.

Pyterlahden graniitti on järeärakeista ja sisältää enimmin tummaa,
lihanpunaista maasälpää, vähemmän harmaata ukonkiveä ja hiukan mustaa
kiiltokiveä. Ne valtavat kivilohkareet, joita täällä ampumalla tai
kiilaamalla on louhittu, on laskettu sitten laivoihin ja viety
Pietariin, jossa niitä on käytetty kirkkojen, kanavien, siltojen
ja muiden sellaisten rakentamiseen. Pietarin suurinta kirkkoa,
Iisakin kirkkoa, kannattaa kolmella sivulla kaksinkertainen rivi
17 metrin korkuisia Pyterlahden graniittipatsaita. Mutta suurin,
komein ja kuuluisin kaikista täällä louhituista kivilohkareista on se
kivipatsas, joka vuonna 1831 pystytettiin Pietarissa Talvipalatsin
edustalle keisari Aleksanteri I:n muistoksi. Tämä patsas on runsaasti
25 metriä korkea ja 4 metriä paksu; sen kanta on sivuiltaan 6-metrin
nelikulmio. Kahdeksantoista kuukautta teki 275 miestä työtä patsaan
hakkuussa, ja täytyi rakentaa kallis silta, jotta kivi saatiin
kuljetetuksi laivaan. Pystytettynä se oli tullut maksamaan enemmän
kuin 600,000 Suomen markkaa.

Vuonna 1847 tapahtui, että kivilohkareella lastattu laiva joutui
lahden suussa haaksirikkoon. Siitä alkain kohoaa siinä vedenpinnasta
uusi kallio. Se on Pietariin aiottu kivilohkare, jota ei ole saatu
ylös.

Viime aikoina on graniittia louhittu paljon myöskin Hangon kaupungin
laidassa olevasta Kuningattarenvuoresta. Hangon graniitti on
väriltään ruskeanpunaista ja hienompirakeista kuin Pyterlahden
graniitti. Monta kivilohkaretta on Hangossa hakattu ja hiottu
hautapatsaiksi, pylväiksi tai kuuluisain miesten muistomerkeiksi.
Sieltä on kotoisin sekin kaunis graniittilohkare, jolle keisari
Aleksanteri II:n, Suomen hyväntekijän, patsas Senaatintorilla
Helsingissä on pystytetty.

Myöskin Viipurin ja Sortavalan lähistössä sekä Uudenkaupungin ja
Kalajoen seuduilla on louhittu suuret määrät harmaata ja punaista
graniittia, jota on viety Venäjälle ja joskus Englantiin asti.




42. Ruskealan marmorilouhimo.


Varsin hupaista on oppia tuntemaan kaikki kivilajit ja niiden
kokoomukset. Moni tallaa niitä välinpitämättömästi jalkainsa alla
tietämättä, kuinka rikkaana ja moninaisena Jumalan luomistyö ilmenee
kovassa kivessäkin. Meidän maassamme on niin monta eri kivilajia,
että niistä saattaisi kirjoittaa laveita kirjoja, ja yhä löydetään
uusia lajeja. Kaikesta tästä saamme lukea kivennäistieteessä eli
_mineralogiassa_.

Hyödyllisistä kivilajeista on yleisimpiä meidän tavallinen
kalkkikivemme, jota esiintyy runsaasti etelärannikolla.
Harvinaisempaa Suomessa on se kallis kalkkikivi, jota nimitetään
_marmoriksi_ ja käytetään kaikenlaisiin taideteoksiin. Ruskealan
pitäjässä Laatokan pohjoisrannikolla on maamme ainoa suurehko
marmorilouhimo. Ruskealan marmori on eriväristä: tavallisin
on vaaleanharmaata, jossa on valkeita ja tummemman harmaita
juovia; paikoittain tavataan myöskin viheriäiseen vivahtavaa tai
jokseenkin valkeata marmoria. Marmori muodostaa siellä yksinäisen
vuorenselänteen, joka on parin kilometrin pituinen ja muutamin
paikoin kohoaa 45:kin metriä alempana juoksevan pienen joen pintaa
korkeammalle. Kun marmorilohkareet ovat neliskulmaisiksi hakatut,
viedään ne marmorisahaan, joka ahkerasti, mutta hyvin hitaasti sahaa
tai oikeammin viilaa lohkareet hiekan avulla ohuemmiksi kappaleiksi.
Nämä vietiin sitten Pietariin, jossa niitä käytettiin kallisarvoisiin
ja kauniisiin rakennuksiin; niinpä on tätä marmoria tarvittu Iisakin
kirkkoon, Talvipalatsiin ja keisarillisiin huvilinnoihin. Ruskealan
marmorivuoren löysi vuonna 1765 Sortavalan pastori Samuel Alopaeus,
ja ensimmäinen lohkominen alkoi vuonna 1768. Aina siitä asti on
mainitusta vuoresta louhittu marmoria, joskus suurillakin kuluilla
ja paljolla työllä. Viime aikoina on marmorista ruvettu polttamaan
kalkkia, mutta käytetään sitä yhä edelleenkin rakennusaineena.

Valkeata marmoria on löydetty Perniöstä ja Tornion lähistöstä;
kirjavaa marmoria monin paikoin.

Mustia kivilajeja, joita käytetään hautapatsaiksi, on myöskin
Ruskealassa sekä Simolan aseman luona, Karjan pitäjässä, Helsingin
lähistössä, Ahvenanmaalla, Rauman ja Porin välillä, Jyväskylän
seuduilla ja monessa muussa paikassa.

_Vuolukiveä_, joka on niin pehmeää, että sitä voi veistellä ja
sahata, tavataan Pielisjärven seuduilla, Sotkamossa ja monessa
muussa paikoin Itä-Suomessa. Siitä tehdään uuneja, keittoastioita ja
rakennuksien koristeita. Luultavasti Suomessa vielä monessa paikassa
löydetään sellaisia kivilajeja, joita kannattaa ottaa käytäntöön.




43 Suomen rauta.


Sangen ihmeellistä on, ettei niin vuorinen maa kuin Suomi ole rikas
metalleista. Mutta sitä emme voi vielä varmasti tietää, sillä
useita vuoria ei vielä ole tutkittu, ja toisten luokse on vaikea
päästä, niin kauan kuin maassamme ei ole parempia teitä. On löydetty
hiukan kultaa ja hopeata, tinaa, lyijyä ja sinkkiä. Runsaammin on
hyödyllistä rautaa ja kuparia. Rautamalmia louhitaan useissa paikoin
vuorista, mutta Itä-Suomessa otetaan enin osa rauta-ainetta järvistä
ja soista. Kuinka saatamme selittää, että metallia, joka puhtaana
ei liukene vedessä, kuitenkin on suurin määrin soiden ja järvien
pohjassa?

Rautaa on maan päällä niin laajalti, että noin kaksi sadannesta maan
pinnasta on tätä metallia. Sitä ei ole ainoastaan vuorissa, vaan
hiekassakin ja somerossa, savessa ja monenlaisissa muissa maalajeissa
niin yleisesti, että missä vain liikut, niin näet maassa tai vedessä
olevissa kivissä sen punaisen tai ruosteenkeltaisen värin, joka
osoittaa siinä olevan rautaa.

Mutta tämä rauta ei ole puhdasta metallia, vaan se on ilmasta imenyt
itseensä happea. Tästä syntyy erilaisia yhdistyksiä, jotka liukenevat
hiilihappoisessa vedessä. Näin muuttuneen raudan liuottavat ja
huuhtovat maasta ja vuorien pinnasta sade- ja lähdevedet, joiden
myötä se sitten juoksee järviin ja soihin. Näissä rauta erottuu
vedestä ja laskeutuu, yhtyneenä happeen ja rahtuseen piihappoa ja
fosforia, pohjaan ruskeana ruosteena eli rautamultana. Sellaista
ruostetta näkee kaikkien lähteiden pohjalla, joissa on raudansekaista
vettä. Usein muodostuu myös pieniä rautamalmikimpaleita, jotka
näyttävät ruudin jyväsiltä, herneiltä ja rahoilta ja ohuilta
korpuilta.

Tällä tavoin laskeutuu vuosien kuluessa kosolta rautamalmia
järvien ja soiden pohjaan. Jos sellainen järvi lasketaan kuivaksi,
voi sen pohjalla kävellä pitkät matkat ikäänkuin ruskealla
rautamalmilattialla.

Puhdistamaton rautamalmi eli suomalmi sulatetaan ja puhdistetaan
hytyissä ja masuuneissa. Muinaisaikoina valmistivat tällä tavalla
Suomessa talonpojat itse enimmän raudan, ja vieläkin tavataan
järvien rannoilla ja soiden tienoilla sellaisia pieniä hyttyjä
eli sulattoja kuonakasoineen. Mutta tätä nykyä käytetään raudan
sulattamiseen malmeista suurempia uuneja ja suurempia kustannuksia.
Nykyään saadaankin parempaa ja puhtaampaa rautaa siten, että
sulattaessa käytetään kuumaa ilmaa eli liehtomahenkeä. Suomen
rautatehtaat ottavat nykyään enimmän osan malmiansa järvistä. Sitten
sulatetaan ja puhdistetaan malmi masuuneissa, viedään senjälkeen
kankirautapajoihin, taotaan harkoiksi ja ohennetaan kangiksi.
Kaikki alkuaineet: tuli, ilma, vesi ja vuorten malmi ovat tässä
Jumalan käskystä ihmisten palveluksessa. Niinkuin kirjoitettu on
(Ps. 104: 4): "Hän tekee tuulet sanansaattajiksensa ja tulen liekit
palvelijoiksensa."




44. Lapin kulta.


Samaan aikaan, jolloin niin monta ihmistä läksi Kaliforniaan ja
Austraaliaan kultaa etsimään kaukaisista maanosista, alkoi köyhässä
Suomessakin kuulua huhuja Lapin kullasta. Jo kauan oli kulkenut
tarina, että eräs lappalaisukko muka oli löytänyt ison kappaleen
kultaa, mutta ei ollut tahtonut löytöpaikkaa ilmaista. Vuonna 1837
löydettiin Kemijoen rannalta kiviä, joissa oli puhdasta kultaa.
Siitä sai Suomen hallitus aihetta lähettää taitavia miehiä tutkimaan
kaukaisen pohjolan vuoriseutuja saadakseen selville, mitä uskottavaa
oli kansan kertomuksissa.

Kolmattakymmentä vuotta etsittiin kultaa turhaan. Sitä oli kyllä
monissa Lapin virroissa ja puroissa, mutta se oli pienen pieninä,
hienon hienoina siruina, niin että kokonaisen päivän huuhtomisella
saattoi saada kultasirun, jota paljain silmin tuskin erotti. Silloin
saatiin vuonna 1867 kuulla, että norjalaiset olivat löytäneet
kultaa Lapin rajalla olevan Tenojoen rannoilta. Suomen hallitus
lähetti taas taitavia miehiä Lappiin, ja he löysivät enemmän kultaa.
Oulussa oli kaksi merimiestä, Ervasti ja Lepistö, jotka ennen olivat
olleet Kaliforniassa kultaa etsimässä. Nämä ottivat reput selkäänsä
ja lähtivät kesällä v. 1869 yksinään Lapin erämaihin. Siellä he
rupesivat jokien ja purojen hiekkaa huuhtomaan, ja kun syksyllä
palasivat kotiin, olivat he löytäneet kultahiekkaa 6,000 markan
arvosta. Nyt levisi huhu Lapin aarteista; moni valmistautui etsimään
äkillistä rikkautta. Annettiin asetus, joka sääti, ettei kukaan
saanut etsiä kultaa ilman hallituksen lupaa, ja että määrätty osa
voitosta oli tuleva Suomen kruunulle.

Kesällä v. 1870 oli jo monta kullankaivajaa kokoontunut Ivalojoen
rannoille, mistä nuo molemmat merimiehet olivat enimmin kultaa
löytäneet. Paljon kokoontui sinne irtainta väkeä puuveitsillä
kultaa vuolemaan. Mutta useimmat pettyivät ja palasivat tyhjin
käsin takaisin kärsittyään paljon vaivoja. Senvuoksi olivatkin
ymmärtävämmät liittyneet yhtiöiksi, jotka jakoivat työn ja voiton.
Muutamat näistä yhtiöistä löysivät niin paljon kultaa, että matkat
ja työt tulivat hyvin maksetuksi; toiset löysivät vähemmän. Vuonna
1870 huuhdottiin kultaa kaikkiaan 19 kiloa eli enemmän kuin 60,000
markan markan arvosta. Vuonna 1871 osattiin järjestää työ viisaammin
ja silloin huuhdottiin 56 kiloa, jonka tuottama raha-arvo oli 175,000
markkaa. Sittemmin on Ivalossa joka kesä löydetty kultaa, mutta on
epävarmaa, kannattaako työ tulevaisuudessa.

Pikaisesti saatu rikkaus on harvoin pysyväistä, ja moni, joka jätti
taatun elinkeinonsa tavoitellaksensa epätietoista kultaa, on sitten
saanut köyhänä ja kivulloisna palata kotiin. Sen, joka mielii lähteä
erämaihin, pitää olla terve, rohkea, kestävä ja valmis raskaaseen
työhön, Kruunun virkamiehille on Ivalojoen varrelle rakennettu
kunnolliset asunnot, mutta kullankaivajat saivat asua aluksi
teltoissa tai huonosti rakennetuissa hökkeleissä. Kaikkien täytyy
retkeillä soiden, järvien, vuorien ja virtojen yli, taipaleiden
poikki, missä ei ole tietä, ei siltaa ei taloa ja missä täytyy pitkiä
matkoja kulkea jalkaisin tahi sauvoa venettään ylös koskista. Kaikki
elintarpeetkin on pitkän matkan takaa tuotava; siellä ei saa edes
kalaa eikä lintua, joita muualla Lapissa on kesäaikaan runsaasti.
Matkustajaa vaivaavat päivällä sääsket ja auringonpaahde, yöllä
kylmyys. Hänen täytyy pitää huolta itsestään metsäläisen tavoin ja
välistä etsiä suojaa vuorten onkaloista, lumikinoksista tai aavalta
lakeudelta.

Mutta likellä Ivalojoen suuta Inarinjärven rantamilla ovat nuo
hauskat, Castrénin mainitsemat suomalaiset uudistalot peltoineen
ja niittyineen, hevosineen ja lehmineen. Noilla uudisasukkailla
on parempi ja onnellisempi elämä kuin monella kullanhakijalla. Se
osoittaa, missä Suomen todellinen rikkaus on, nimittäin siinä, että
nöyrästi, kärsivällisesti, uutterasti tehdään työtä maanviljelyksen
ja muiden hyödyllisten elinkeinojen alalla. Kun kullanhakija monien
vaarojen alaisena etsii epävarmaa onneansa, menee uudistalolainen
joka ilta rauhassa levolle, ja Jumalan siunaus suojelee hänen
vähävaraista kotiansa.

Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna, vaan anna minun syödä
määräosani leipää. Sal. sananl. 30: 7.




45. Kasvien leviäminen.


Luonnonkirja on kertonut meille kasveista. Iloista ja opettavaista
on nähdä koko luomakunnan ylistävän Jumalaa. Mutta tässä puhumme
ainoastaan kasvien leviämisestä maassamme ja sen kovassa ilmanalassa.

On sangen ihmetyttävää nähdä elävän luonnon taistelevan pohjan
pakkasta vastaan. Se, joka Suomessa matkustaa etelästä pohjoiseen
päin, näkee kasvikunnan vähitellen käyvän yhä heikommaksi. Ja
päinvastoin se, joka matkustaa pohjoisesta etelään, näkee kasvikunnan
vähitellen käyvän yhä moninaisemmaksi ja voimallisemmaksi. Ollaanpa
nyt matkustavinamme pohjoisesta etelään.

Suomen pohjoisimmassa perukassa, Tenojoen rannoilla ja
pohjoispuolella Inarinjärveä, on luonto ikäänkuin aamu-uninen ja
iltatorkku. Kaikki kasvu alkaa myöhään, tuleentuu pikaisesti ja
lakastuu aikaisin. Muutamassa päivässä kesäkuun loppupuolella on
kaikki vihantaa: muutamassa päivässä syyskuun alkaessa on kaikki
taas kellastunutta. Tuolla lyhyellä väliajalla on kaikella yötä
päivää kiire ennättääkseen elää ja kasvaa. _Peuranjäkälät_, ruskean
viheriät sammalet ja matalat varvut peittävät tiheinä tunturien
rinteet. Ruohot ja jotkut harvat kukat kaunistavat jokivarsia
hilpeällä vihannuudella, mutta ylempiä kasvilajeja ei ole monta.
Harmaavillaisia _pajupensaita_ kumartuu rantaäyräiden yli, ja
suomättäiden välistä pilkistävät valkoiset _muuraimenkukat_,
joiden marjat ainoastaan lämpiminä kesinä kypsyvät. Täällä kasvaa
myöskin _juolukoita ja karpaloita_, ja kuivilla päivänpaisteisilla
rinteillä tavataan ensimmäiset _puolukat_, ensimmäiset _mustikat_. --
Laaksoissa, jotka ovat suojassa pohjoistuulelta, tapaat ensimmäiset,
vielä kitukasvuiset metsät, jotka kasvavat lyhyt- ja käyrärunkoista
tunturikoivua. Mutta ylempänä rinteillä, missä maaperä on kivistä
ja laihaa ja missä myrsky esteettömästi raivoaa, siellä koivu
lyyhistyy kyyrylleen maahan. Sen seuralaisena on litteäksi painunut
_katajapensas_, paikoittain myöskin polvenkorkuinen, risuinen
_pihlaja ja haapa_.

Muutaman penikulman päässä Utsjoen kirkolta etelään päin on
jokilaaksossa harvaa ja kituvaa petäjikköä ja siellä tavataan myöskin
ensimmäinen _tuomi_, ensimmäinen _raita ja harmaaleppä_. Alkaa näkyä
_kiulukoita_ eli orjantappuroita ja _metsäviinimarjoja_. Utsjoella
istutetaan jo perunoita ja nauriita, mutta viljakasveja tavataan
vasta etelämpänä.

Jo Inarinjärven pohjoispuolella on laajoja mäntymetsiä. Puut tosin
eivät ole varsin pitkiä, mutta niistä tulee kuitenkin hyviä hirsiä.
Koivu kohottaa varttansa ja muutkin puut kasvavat runkoa. Täällä
näkee pienissä ryhmissä suippopäisiä, tiheän naavan peittämiä kuusia.
Siellä täällä on menestyksellä yritetty maanviljelystä. Ensimmäinen
_ohrapelto_ ilahuttaa silmää, ja katovuosi on täällä tuskin
tavallisempi kuin Etelä-Lapissa.

Inarinjärven etelärannalla, Ivalojoen suussa, tavataan jo useita
taloja, joissa on isonlaiset pellot ja laajat luonnonniityt. Pitkin
tätä jokilaaksoa on jo varsinaisia kuusimetsiä, ja puut kasvavat
poikkeustapauksissa niin pitkiksi, ettei Etelä-Suomessakaan semmoisia
joka paikassa nähdä.

Kun mennään vedenjakajan poikki, joka erottaa Jäämeren ja Itämeren
jokipiirit, tullaan laajaan erämaahan, jossa on loppumattomiin
mäntykankaita, soita ja rämeitä. Kemijoen laaksossa ja sen
suunnattomissa noromaissa tapaamme vanhoja hongikkoja, mutta
tuntuvasti ei kasvikunta muutu kokoonpanoltaan. Pian kuitenkin
nähdään _ruista_ ja myöskin _kauraa_ ohran rinnalla, jota yleisesti
viljellään. _Vattuja_ kasvaa joskus kuivien mäkien päivänpuoleisilla
rinteillä. Täällä poimitaan ensimmäiset _mesimarjat_, vaikka niiden
varsinainen kotimaa alkaa napapiiristä ja ulottuu Vaasan leveysasteen
kohdalle. Etelä-Suomessakin ne ovat tavallisia ja kukkivat runsaasti,
mutta kantavat vähemmän hedelmiä kuin pohjoisempana.

Pohjanlahden rannikolla kasvaa varsin vähän Lapinmaan kasvistoon
kuuluvia kukkasia, mutta toiset sensijaan kaunistavat lehtoja
ja niittyjä, ja tällä merenrannikolla tapaamme yht'äkkiä suuren
joukon kasveja, jotka ovat Etelä-Suomessa tavallisia. Puulajeista
huomaamme _tervalepän ja salavan_, joka kuitenkin usein paleltuu
kylminä keväinä; pensaista _paatsaman, heisipuun, useita pajulajeja_,
merenpartaalla _pursun, tyrnin_, vähän etelämpänä _kuusaman_ ja vielä
etelämpänä _taikinamarjan. Mansikat_ viihtyvät rantaäyräillä, _vehka_
kasvaa soissa. Pellot käyvät yhä laajemmiksi, pieniä tupakka-. ja
humalatarhoja nähdään talojen vieressä; myöskin viljeltyjä niittyjä
tavataan paikoittain.

Keski-Pohjanmaalla, Pohjois-Hämeen rajalla, näemme ensimmäisen
kitukasvuisen _lehmus_-pensaan. Muita jaloja puulajeja tavataan
metsäkasvuisina vasta paljon etelämpänä: _jalava, vaahtera,
metsäomenapuu ja pähkinäpuu_ Keski-Hämeessä, vielä etelämpänä
_saarni; tammi_ kasvaa ainoastaan kapealla alalla pitkin eteläistä
rannikkoa. Ainoastaan Ahvenanmaalla ja lounaisessa saaristossa
viihtyvät _saksanpihlaja, orapihlaja ja marjakuusi_ y.m. harvinaiset
puut ja pensaat. Kaikki jalot puulajit menestyvät kuitenkin paljon
pohjoisempanakin, jos ihminen niitä suojelee ja hoitaa puistoissa ja
puutarhoissa.

Hedelmäpuut menestyvät hyvin eteläisimmässä Suomessa, mutta yleisesti
niitä viljellään ainoastaan maamme lounaisessa osassa. Tärkein niistä
on _omenapuu_, jonka hedelmä kypsyy vielä Hämeenkyrössä, Puumalassa
ja Sortavalassa. Pohjoisempana se on arka ja niukkasateinen.
_Päärynät, kirsikat ja luumut_ kypsyvät nekin Etelä-Suomessa joskus
sangen hyviksi. Viljellyistä marjalajeista ovat _karviaiset_
yleisimmät, ja ne ovat hyviä vielä Keski-Pohjanmaalla, mutta
eivät menesty pohjoisempana. _Viinimarjoja ja hyötymansikoita_
tavataan jo suuressa osassa Suomea. Useita syötäviä puutarhakasveja
sekä kauniita ulkomaisia kukkasia kasvatetaan enimmäkseen
herraskartanoissa. Hyödyllinen puutarhaviljelys leviää kuitenkin
yhä enemmän sellaisiinkin seutuihin, missä se ennen oli tuntematon.
_Kaalilajit_ ovat yleisimmin levinneitä koko Etelä-Suomessa, _lantut_
enemmän länsiosassa, _kupukaali_ enemmän idässä. Varsinaisista
peltokasveista viljellään _perunoita_ nykyisin joka talossa, joka
mökissä kautta koko maan. _Herneitä_ kylvetään vielä Keski-Suomessa,
mutta Karjalassa niitä toistaiseksi ei paljon viljellä. Viljalajeihin
kuuluu _vehnä_, jota ainoastaan Lounais-Suomessa viljellään
yleisesti, ja mehukas, punakukkainen _tattari_, joka kaunistaa
kaskimaita Itä-Suomessa. -- Kajaanin seuduille asti viljellään
hamppua pienissä, hyvin höystetyissä peltotilkuissa; etelämpänä on
_pellava_ tärkein kehruu kasvi. -- Sellaiset arat ulkomaankasvit
kuin viinirypäle, oliivipensas, teepensas, sokeriruoko, viikunapuu
y.m. saattavat ainoastaan erinomaisen hoidon avulla kasvaa kalliissa
ansareissa.

Selvän erotuksen huomaamme rannikkoseutujen ja sisämaan kasviston
välillä. Melkein joka kevät näemme ruohon viheriöitsevän Hämeenlinnan
tienoilla silloin, kun eteläisempi Helsingin seutu on vielä
kellahtavana ja paljaana. Syksyllä sitävastoin ovat lehtipuut
Helsingin seuduilla vielä viheriöinä, kun lehtimetsät Hämeenlinnan
tienoilla jo välkkyvät syksyn kirjavassa väriloistossa. Tiedämmehän
meren keväällä jäähdyttävän ja syksyllä lämmittävän ilmaa.

Kasveissa ilmenee myös erotus, mikä vallitsee kylmemmän Itä-Suomen ja
lämpimämmän Länsi-Suomen välillä niillä seuduin, jotka ovat samalla
leveysasteella, s.o. yhtä kaukana pohjoisessa. Tämä erilaisuus johtuu
siitä, että valtameren tasainen lämpö vaikuttaa ilmaan kaikissa
lännenpuolisissa maissa, jotavastoin itäiset seudut ovat alttiina
suuren pohjoisen mantereen epätasaisemman ilman vaikutuksille.




46. Metsä.


Missä ikinä Suomessa matkustat, näet ilmanrannalla järviä, vuoria
tai metsiä. Ympäröivä maisema on tauluna, metsä sen kehyksenä, ja
puiden latvain takana alkaa taivas. Jos et näe etäisen metsän tummaa,
pehmyttä aaltoviivaa, tuntuu ikäänkuin ei olisi oikeata rajaa taivaan
ja maan välillä.

Jos seisot likellä metsää tahi kävelet siellä, huomaat pian, ettei
se ole kauttaaltaan samanlaista. Väliin se kasvaa niin tiheänä,
että siellä on synkkä varjo kirkkaalla kesäpäivällä, ja väliin
niin harvana, että aurinko valaisee pienimmänkin mättään. Väliin
se kohottaa uljaan korkeat runkonsa pilviä kohti; toisinaan se on
lyhytkasvuista ja mitätöntä. Harvoin metsä on perattua; usein se on
täynnä kaatuneita, puoleksi lahonneita puunrunkoja, joita myrsky on
kukistanut, ja niiden välissä on tiheitä pensaikkoja, sammaltuneita
kiviä, soita ja pieniä lampia, joihin sadevesi on kokoontunut.

Kaikki metsämme ovat enimmäkseen petäjikköjä, kuusikkoja ja
koivikkoja. Petäjät, kuuset ja katajapensaat kasvavat mielellään
suurissa ryhmissä; sellaista metsää nimitetään _havumetsäksi_.
Petäjä viihtyy kivisessä maaperässä, kuivimmalla ja kovimmallakin
hiekkamaalla; vesiperäiselläkin maalla se kasvaa yleisesti, mutta
jää matalaksi ja kitukasvuiseksi. Kuusi vaatii tuoretta ja kosteata
maata ja kestää kuivuutta vähemmän kuin petäjä. Havupuu on erämaan
voimakas poika; sen tiheässä varjossa viihtyvät harvat kasvit ja
pensaat, mutta sensijaan menestyvät pehmeät sammalet, kanervat
ja mustikanvarret. Väliin männyt tahi kuuset kovassa maassa
kasvavat taajassa; silloin rungot tulevat piikiksi ja hoikiksi
kuin viiritangot; heikot kuihtuvat, vahvat jäävät kasvamaan. Jota
vanhemmaksi metsä tulee, sitä enemmän tilaa tarvitsee joka puu,
sitä useammat jäävät toisten varjoon ja surkastuvat. Metsä käy
yhä harvemmaksi, mutta kasvamaan jääneet puut kohoavat pitkiksi
mastopuiksi, joilla on tuuhea lakka latvassa, mutta runko sen alla on
oksaton. Sellaisia komeita mäntyjä sanotaan _hongiksi_, ja ne ovat
pohjoismaiden kasvikunnan mahtavin tuote.

_Lehtimetsät_ ovat enimmäkseen koivikkoja, joissa joskus tavataan
jokin pihlaja, haapa, tuomi, raita, pajupensas, leppä tai
Etelä-Suomessa joskus tammi, vaahtera, lehmus, jalava, saarni.
Tammia, leppiä ja haapoja, niinkuin koivujakin, kasvaa joskus
monta yhdessä, muodostaen lehtoja tai viidakkoja; toiset kasvavat
hajallaan. Lehtimetsässä menestyy moni kasvi, pensas ja ruoholaji,
joista eläimet saavat ravintonsa. Senvuoksi ne seudut, joissa kasvaa
lehtimetsää, ovat edullisia karjanhoidolle ja maanviljelykselle,
mutta havumetsällä on suurempi arvo hirsipuittensa tähden.

Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niinkin kallis, että
tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää
tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin,
ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin.
Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja
lämmön vaihdoksilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ilmasta sekä
suojelee kuivuudelta. Metsäisellä seudulla sataa tasaisemmin; lumi
ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi
metsä on ikäänkuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee pohjan perillä,
tarvitsee hyvän talviverhon, mutta jos se riisuu turkin päältään, saa
se syyttää itseänsä, jos se paleltuu kuoliaaksi.

Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa
tarvitse metsäänsä paremmin kuin Suomi, mutta Suomen kansa pitelee
metsäänsä kevytmielisesti. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa
metsän saadakseen muutamaksi vuodeksi hyvän viljasadon ja laihan
laitumen. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen kokoamaan kerpoja
lampailleen: hän silpoo väliäpitämättä nuoren puun tai kaataa
sen maahan päästäkseen helpommin lehviin käsiksi. Sitten tulevat
halonhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukinhakkaajat; he
kaatavat kaikki, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei
ketään huoleta, että elukat syövät paljaaksi nousevan lehtimetsän
ja että miljonittain nuoria puita pilkotaan aidaksiksi. Vuosittain
hävittävät kulovalkeatkin laajoja aloja, ja palaneen havumetsän
sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalla usein ei kasva
enää mitään.

Tällä tavalla Suomen kallisarvoiset metsät lasketaan rappiolle ja
vähenemään. Voitonhimo houkuttelee monta myymään tahi kaatamaan
kaiken metsänsä, sen sijaan että hän vuosittain saattaisi hakata
täysikasvuiset puut ja saisi siten metsästänsä pysyväisen hyödyn.
Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt
jo on suunnattoman suuria maa-aloja autioina ja metsättöminä.
Maanviljelijät valittavat kylmien kevättuulien turmelevan laihoja
taikka kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät
ajattele sitä, että he useasti itse ovat siihen syypäät.

Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli
välttämätöntä raivata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille.
Sen ajan perintöä on kansamme onneton luulo, että metsä on jotakin
pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian tulee puute
paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan
istutusta, siellä täytyy hänen vihdoin sanomattomalla vaivalla itse
kylvää metsää.

Muutamissa seurakunnissa on tapana, että rippikoululapset istuttavat
nuoria puita muistoksi. Se on kaunis tapa, jonka pitäisi tulla
maassamme yleiseksi. Sellaisen puun tuntee ystäväkseen; se rukoilee
vertaistensa puolesta, se on rukous koko isänmaamme puolesta.




47. Kulovalkea.


Sydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut yhtämittaista
auringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveäkään sinisellä
taivaalla. Ilma on tyyni ja autereinen, maa on kuin kuivuuden
polttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, purot
kuivuvat, karja janoo ja tapaa metsässä ainoastaan mutaisen lätäkön,
joka vilisee hyönteisiä.

Jono talonpoikia kuormineen kulkee verkalleen maantietä. On
puolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa
valjaista ja panevat ne syömään. Itse he asettuvat tienviereen ja
tekevät tulen keittääksensä perunoita. He syövät, nukkuvat tunnin
ajan ja jatkavat sitten matkaansa, siirrettyään huolimattomasti
kekäleet syrjään. Ojassa ei ole vettä, millä tulta sammuttaa, ja
vaikka olisi ollutkin, niin tuskinpa matkustajat olisivat viitsineet
vaivautua ammentamaan sitä kekäleille.

Vähän aikaa on kaikki hiljaista. Silloin tulee vieno tuulenhenki
ja puhaltaa puoleksi sammuneeseen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua,
pieni liekki lekuttaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä.
Liekki leviää tuulessa ja tarttuu kuiviin sammaliin metsän laidassa.
Siinä kohden nousee kukkula. Liekki kulkee metsäistä mäenrinnettä
ylös luikertelevana kaitaisena tulenkielenä sammalikossa roihuavan,
leveämmän lieskan etupäässä.

Jo lähestyvät matkustajan rattaat tiellä. Muuan ylioppilas ajaa
hiljaista juoksua sivuitse. Hän huomaa valkean metsänrinteessä, astuu
maahan ja yrittää sammuttaa. Se onnistuu yhdessä paikassa, mutta
toisessa leimahtaa liekki ilmaan. Hän astuu taas rattaille, sivaltaa
hevosta ja ajaa täyttä lentoa likimmäiseen taloon.

Asukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas rientää sinne ja antaa
tiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset seisovat haraviinsa nojaten ja
katselevat uteliaina ylioppilaan lakissa kiiltävää lyyryä. Miehet
hioskelevat viikatteitaan. Yksikään ei suotta aikojaan kiirehdi, ja
ylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä rientämään metsään, jättää
heidät ja jatkaa matkaansa.

Sillä välin tuo kaitainen tulenkieli on ehtinyt kanervikkoon ja
siitä katajapensaaseen. Tämä leimahtaa tuleen ja sytyttää kokonaisen
katajikon palamaan. Savu sakenee, säkenet lentelevät, kuusien maahan
riippuvat tuuheat oksat syttyvät tuleen. Suuria, leimuavia ja
rätiseviä tulipatsaita nousee toinen toisensa vieressä ilmaan, liekit
leviävät hirmuista vauhtia. Tulen kuumuudesta kiihtyy tuuli, joka
pian levittää tupruavia savupilviä ja säihkyviä säkeniä pitkin tuhon
omaksi tuomittua metsää.

Vielä viipyy väki niityllä: he eivät hätäile. Mutta savupilvet
käyvät yhä sakeammiksi, ja nyt leimahtaa korkealle kirkas liekki:
äsken täytetty heinälato on syttynyt palamaan. Silloin tulee
niityllä kiire, sana kiidätetään naapureille, kaikki väki taloista
ja kylistä kokoontuu vähitellen, kirveet ja lapiot kädessä, palavan
metsän ääreen. Mutta on jo liian myöhäistä. Turhaan kaadetaan puita
joukoittain maahan, turhaan kaivetaan leveitä ojia esteeksi palon
laajenemiselle. Sitä ei pidätä mikään vastarinta, se ahmii edestään
kaikki: aidat, ladot, ruispellot, riihet, yksinäiset metsätorpat ja
peninkulmittain kauniita, tuuheita, monen tuhannen markan arvoisia
metsiä. Voimattomima ja uupuneina täytyy paikkakunnan asukasten
katsella hävitystä, kunnes toivottu sade tekee lopun tästä suuresta,
aaltoilevasta tuli- ja savumerestä.

Useita viikkoja tuli kuitenkin kytee lahokantojen alla, ja sitä
on yöt päivät pidettävä tarkasti silmällä. Kun se on tekosensa
tehnyt, on tuosta äsken niin ihanasta metsästä jälellä ainoastaan
suuri, musta erämaa, jossa korkeat hongat kärventyneinä, mutta
hiiltymättöminä, kohottavat uhottelevia latvojansa nokisten
kallioiden ylitse. Taaskin matkustaa ylioppilas siitä sivuitse. Hän
kulkee nyt hävitetyn maan kautta; ilma on häkäistä, tuhka peittää
kaunista metsämäkeä, ja puoleksi palaneet puiden rungot ojentelevat
aavemaisia, mustia oksiaan iltahämärässä.




48. Pelto ja niitty.


Suomalaiset asuivat muinoin havumetsäisillä karumailla, missä
oli niukat laitumet. He elivät enimmiten metsänkäynnillä ja
kalastamisella, mutta heillä oli myöskin tapana polttaa kaskea.
Kaski on vanhempi kuin pelto, ja kaskenviljelystä on vielä viime
vuosikymmeninä käytetty muutamissa osissa maatamme.

Talonpoika katsoo sopivan maan, mieluimmin mäkirinteen, kaataa puut,
jättää ne kuivumaan ja panee sitten palamaan. Sitten hän kyntää maan,
kylvää tuhkaan ruista, ohraa tai naurista ja saa suurella vaivalla
siitä yhden tai kaksi hyvää satoa sekä muutamaksi vuodeksi laidunta.
Mutta kun maa ja tukka ovat menettäneet kaiken ravintoaineensa,
ei siinä maassa enää kasva mitään. Laki on koettanut rajoittaa
kaskenviljelystä, koska se hävittää paljon metsää ja tekee maan
hedelmättömäksi.

_Pelto_ vaatii uutterampaa työtä ja huolta kuin kaski, mutta
kasvattaa yhä uusia laihoja. Suuri osa Suomen peltoa on kuokittu
entisiin soihin ja rämeihin, joista liika vesi on ojittamalla
juoksutettu pois. Mättäät ja kannot poltetaan, ja tälle kytömaalle on
tapana hajoittaa savea, jotta se tulisi hedelmällisemmäksi. Sitten se
lannoitetaan, kynnetään auralla, karhitaan äkeellä, siemen kylvetään,
ja vilja kasvaa. Muutamien vuosien kuluttua jätetään kytömaa
nurmettumaan, ja se kasvaa sitten jonkin aikaa eteenpäin runsaasti
heinää. Sitten kuokitaan tai kynnetään nurmi uudestaan, lannoitetaan,
karhitaan, kylvetään, ja sillä tavalla siitä tehdään vanhaa peltoa.

Siinä saattaa käyttää monta eri viljelystapaa. Monin paikoin
kylvetään ensimmäisenä vuonna ruista, toisena uhraa, ja kolmantena ei
kylvetä mitään: silloin on pelto _kesantona_. Tämän _kolmijaksoisen
viljelyksen_ sijasta käytetään toisin paikoin _kaksijaksoista_,
jolloin pelto kylvetään ainoastaan joka toinen vuosi. Taitavat
maanviljelijät käyttävät nykyään _vuoroviljelystä_, jolloin peltoon
vuorotellen kylvetään joka vuosi eri viljalajeja, juurikasveja tai
heinänsiemeniä.

Ohra on se viljalaji, jota Suomessa aikaisimmin on viljelty. Tätä
nykyä viljellään täällä enemmän ruista kuin ohraa, mutta enimmin
viljellään kauraa. Etelä-Suomessa viljellään hiukan vehnää ja
Itä-Suomessa myöskin tattaria. Ruis on kaksivuotinen kasvi, se
kylvetään edellisenä vuonna elokuussa, on talven suojassa lumen
alla, alkaa taas keväällä kasvaa, tekee tähkää kesäkuussa, hedelmöi
heinäkuussa, tulee sitten jyvälle ja leikataan tavallisesti elokuun
alussa. Samoin vehnä. Kaikki muut viljalajit ovat yksivuotisia, ja ne
kylvetään huhtikuun lopulla tai toukokuussa.

Hyvä vuodentulo riippuu suuresti pellon hoidosta, mutta myöskin
maan- ja ilmanlaadusta. Kun pelto ei syksyllä oikein jäädy tahi sulaa
keväällä liian varhain paljaaksi, turmeltuu rukiinoras. Hedelmöimisen
aikana ruis on arkaa, ja sitä saattaa vahingoittaa rankka sade ja
myrskyilma. Jyvänteon aikana se on hallanarkaa. Jos se sateesta menee
lakoon pohjoiseen päin, viivästyy sen tuleentuminen. Pitkällisistä
sateista sen juuret vahingoittuvat tai se itää kuhilaissa; liian
myöhään leikatun rukiin jyvät varisevat tähkistä. Kaikki tietävät,
miten se leikataan, sidotaan, kuivataan riihessä ja sitten puidaan.
Muissa maissa ei käytetä kuivuuriihiä, mutta Vaasan ja Uudenmaan
riihikuivat rukiit ovat ulkomailla hyvässä hinnassa siemenviljana.

Kaikki tämä vaati taitoa ja tointa. Suomen maanviljelijällä on vielä
paljon oppimista. Hänen tulee varovaisesti koetella uusia opetuksia,
mutta hän ei saa luulla, että isän ja isoisän tapa on ainoa oikea.
Se, joka ei tunne luonnonvoimia ja maan aineksia, ei tietysti osaa
arvostella, mikä parhaiten kullekin maanlaadulle soveltuu. Täällä
saadaan nyt tavallisina vuosina harvoin enemmän kuin 6:s tahi 8:s
jyvä, ja kuitenkin tiedetään, että huonokin maa kylmässä ilmanalassa
voi tuottaa monta vertaa runsaamman sadon, jos sitä hoidetaan niin
kuin luonto vaatii.

Samoin on _niitynkin_ laita, niin luonnonniityn kuin nurmen tahi
kylvöniityn, jota erityisesti kastellaan. Moni luulee tehneensä
kylliksi, kun raivaa pois puut ja pajupensaat ja kaivaa niittyyn
matalat ojat ja hoitaa niitä huonosti. Mutta sellainen niitty on
milloin liian kuiva, milloin liian märkä; usein se ottaa sammalta,
tai siihen kasvaa mättäitä vanhain puunjuurten päälle. Senvuoksi
taitavat maanviljelijät panevat niittyihin paljon huolta, ojittavat
ne hyvin ja pitävät ne kohtalaisen kosteina. Toiset lannoittavat
niittyjään ja kylvävät niihin jalompia rehukasveja, esim. apilaa
ja nurmitähkiötä. Sillä niitty on pellon äiti. Kun niityt ovat
hyvin hoidetut, voi ruokkia suuremman karjan ja siten saada pellot
parempaan lantaan. Maa ei voi antaa takaisin enempää kuin mitä se
on saanut, ja ellei korvata niitä ravintoaineita, joita kasvit ovat
siitä imeneet, niin se laihtuu. Senvuoksi tulee aina olla 4 tai 5
hehtaaria niittyä vastaamassa yhtä hehtaaria peltoa, ja missä on
enemmän hiekkamaata kuin savimaata, siellä kannattaa niitty paremmin
kuin pelto.




49. Hallayö.


Kovinkaan talvipakkanen ei vahingoita heikkoa rukiinorasta, joka
on piilossa lumen alla. Mutta kun maa keväällä paljastuu ja oras
on alkanut kasvaa, saattaa sitä halla vahingoittaa tai kuivuus ja
märkyys turmella.

Yöhalloja sattuu joskus silloin, kun pellot ovat täydessä kasvussa:
toukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, ja ne saattavat silloin
tehdä enemmän tai vähemmän vahinkoa. Mutta vaarallisimmat ovat ne
hallat, jotka sattuvat siihen aikaan, jolloin elo tulee jyvälle
eikä vielä ole joutunut. Silloin saattaa yhtenä ainoana yönä monta
kaunista laihoa kokonaan turmeltua ja monta tuhatta ihmistä jäädä
leivättömäksi.

Maamies menee illalla pihalle katselemaan taivaan merkkejä. Päivä
on ollut viileä tai taivas pilvinen. Tuuli puhaltaa pohjoisesta, ja
hyvä on, että tuulee, sillä kun vain liikkuu tuulenhenki ja pilviä
on pohjoisessa, ei ole vaaraa. Mutta illalla tuuli alkaa asettua, ja
auringon laskiessa ilma on tyyni. Samaan aikaan näkyy kirkas juova
pohjoisessa pilvisellä taivaalla; tämä kirkas sininen ala laajenee
pian koko taivaan yli: ei näy enää ainoatakaan pilveä. Samalla alenee
ilman lämpökin. Puolenpäivän aikana lämpömittari osoitti vielä 15
astetta; auringon laskiessa se näyttää ainoastaan 2 tai 4. Mutta
vielä on ilmassa lämmintä: viileätä on, mutta vielä ei ole halla.
Maamies katselee kaunista peltoaan tuskaisin mielin. "Tuossa on minun
leipäni", sanoo hän hiljaa itsekseen. "Voi, tuo kaunis vainio, nuo
kellahtavat tähkäpäät, jotka äsken vielä tuulessa vienosti huojuivat,
kuinka paljon vaivaa ne ovat vaatineet ja silmiäni ilahuttaneet!
Nyt ne ovat liikkumatta, aivan liikkumatta, eivätkä vielä notkistu
jyväinsä painosta! Kaikkivaltias Jumala, varjele niitä vielä kaksi
viikkoa -- yksi viikko -- muutamia lämpimiä päiviä vain, niin ne ovat
valmiina leikattavaksi! Kuitenkin toteutukoon sinun tahtosi Jumala,
mutta ei minun; sinun tahtosi on aina paras."

Tulee iltamyöhä, joutuu jo puoliyö; ensimmäiset syyspimeät alkavat,
tähdet kiiluvat kirkkaina taivaalla. Ei pilveä, ei tuulenhengähdystä!
Ennemmin rankkaa sadetta, ukkosilmaa ja myrskyä kuin tätä hirmuista,
selkeätä, kummallista, äänetöntä luonnon hiljaisuutta, joka ennustaa
hävittäjän salaista lähestymistä elokuun yönä.

Ilman lämpö on jo alennut likelle jäätymäkohtaa. Maamies ei
voi nukkua. Hän tietää tuhon olevan ovella ja miettii keinoja
ehkäistäkseen sen seurauksia. Muutamat virittävät tulia pellon
pientareille, ja jos ilmassa on tuulenhengen hiventäkään, joka vie
savun pellolle, niin on vielä toivoa tähkien pelastumisesta. Toiset
pingoittavat pitkiä köysiä, joita hiljaa vetävät pellon päällitse
estääksensä liikuttamisella tähkiä paleltumasta. Oikeatahan on
koettaa kaikkea, mitä ihminen voi. Mutta luonnonvoimat tottelevat
Jumalan tahtoa.

Vihdoin aamurusko ilmaisee aikaisen päivän tuloa, ja auringon
noustessa on ilma viileimmillään. Lämpömittari näyttää 2 astetta
kylmää; on elokuun hallaöitä, jolloin se näyttää jopa 6 astetta.
Hieno jääkuori peittää kaikki pienet vesilätäköt. Aamukaste jäätyy ja
laskee valkoisena, kiiltävänä härmänä maahan ja metsiin. Tähkät ovat
ikäänkuin hopeoidut; jäätyneen oljen voit helposti taittaa poikki.
On ihana aamu; kaikki on hiljaista ja sädehtivän kirkasta. Nouseva
aurinko kunnioittaa kaikkivaltiasta Jumalaa.

Vielä on jälellä heikko toivo. On halloja, joita maamies nimittää
jäähallaksi ja jotka eivät vahingoita jyvää. Tähkä on kirkkaan
jääkuoren peitossa, mutta halla ei ole ollut niin kova, että olisi
turmellut jyvän. Tämä johtuu vaihtelevista ulkonaisista seikoista.
Usein alkaa lämmin etelätuuli puhaltaa muutaman tunnin kuluttua
auringon noususta. Kaunista, hallaista aamua seuraa kaunis,
poutainen päivä. Lämmin tulee taas takaisin, mutta liian myöhään.

Alussa ei kasvistossa voi havaita mitään muutosta, mutta sitä myöten
kun kuura sulaa ja aurinko alkaa lämmittää, tulee hävityskin näkyviin.
Kaikkien arkojen kasvien lehdet ovat vaalenneet ja lerpallaan,
perunanvarret mustuvat, kuin olisivat tulen kärventämät. Pellot
näyttävät muuttumattomilta. Mutta jos tutkit tähkien tuppiloita,
niin huomaat, että puolinaiset jyvät ovat muuttuneet vesikirkkaaksi
nesteeksi, josta ei jää jäljelle muuta kuin tyhjä, kuihtunut,
ravinnoton kuori.

Sellainen on tämä hirvittävä onnettomuus, joka niin usein on Suomen
syössyt kurjuuteen. Ja hallan tiet ovat hyvin erilaiset. Kahdesta
lähekkäin olevasta pellosta saattaa toinen paleltua, toinen jäädä
vahingoittumatta. Joskus paleltuu toinen osa peltoa, mutta ei toinen.
Toisen seudun halla hävittää, toisen jättää koskematta. Tämä riippuu
siitä, onko maa märkää vai kuivaa ja ylävää, onko lähistössä matalia
ja seisovia vesiä vai syviä ja juoksevia, usein siitäkin, millainen
pellon hoito on. Vähäväkisen ja huonosti hoidetun pellon panee halla;
väkevä ja hyvästi hoidettu maa vahingoittuu vähemmän.

Mutta ei ole se mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee: Jumala
ainoa kasvun antaa.




50. Kärsivällisyys.


    Saarijärven salomailla asui
    tilallansa hallaisella Paavo,
    perkas, hoiti ahkerasti maataan,
    mutta Jumalalta kasvun toivoi.

    Vaimoineen ja lapsineen hän siinä
    niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,
    ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

    Tuli kevät, nietos suli mailta,
    myötänsä vei puolet orahista,
    tuli kesä, raekuuro kulki,
    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;
    tuli syksy, kaikki ryösti halla.

    Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:
    Paavo parka, kovan onnen lapsi,
    sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;
    miero raskas, raskahampi nälkä.

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
    Pane leipään puolet petäjäistä,
    kaksin verroin minä ojaa kaivan,
    mutta Jumalalta kasvun toivon.

    Pantiin leipään puolet petäjäistä,
    kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,
    lampaat myi ja siement' osti, kylvi.
    Tuli kevät, nietos suli mailta,
    mutt' ei orahia vesi vienyt.
    Tuli kesä, raekuuro kulki,
    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä.
    Tuli syksy, kaikki ryösti halla.
    Rintoihinsa lyöden vaimo lausui:
    Paavo parka, kovan onnen lapsi,
    kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
    tuska kuolla, tuskempi tok' elää.

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
    Pane toinen verta petäjäistä,
    ojat kahta suuremmat ma kaivan,
    mutta Jumalalta kasvun toivon.

    Pantiin toinen verta petäjäistä,
    kahta suuremmat loi ojat Paavo,
    karjan myi ja siement' osti, kylvi.
    Tuli kevät, nietos suli mailta,
    mutt' ei orahia vesi vienyt.
    Tuli kesä, raekuuro kulki,
    mutt' ei kaatunutkaan kaunis olki.
    Tuli syksy, halla kultaviljan
    koskematta korjaajalle säästi.

    Silloin Paavo polvistuen lausui:
    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
    Paavon vaimo polvistuen lausui:
    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
    Mutta miehellensä virkkoi vaimo:
    Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,
    nytpä meillä alkaa ilon päivät,
    syrjähän nyt petäjäinen silkko,
    rukihisen nyt mä leivän leivon!

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Vaimo, vaimo, _sit'_ ei kuri kaada,
    joka toista hädässä ei hylkää.
    Pane leipään puolet petäjäistä,
    veihän naapurimme touon halla.

                      _Runeberg_.




51. Syötävät sienet.


Jumala ei tarkoituksetta sirottele luontoon antimiaan. Pohjoismaissa
ei ole hedelmäpuita, mutta korvaukseksi ne ovat saaneet monta hyvää
marjalajia. Täällä ei ole niitä syötäviä kasveja, joita eteläisissä
maissa on, mutta sen sijaan Jumala on antanut meille yltäkyllin
sieniä. Niitä kasvaa kaikkialla varjopaikoissa, kostealla maalla,
sekä havu- että lehtimetsissä, ne nousevat äkkiä sateen jälkeen ja
surkastuvat muutamassa päivässä.

Tietämättömät ihmiset halveksivat sieniä ja pitävät niitä ruoaksi
kelpaamattomina. He eivät huomaa, kuinka mieluisesti karja syöpi
muutamia sieniä; he eivät tiedä, että kansa muissa maissa kokoaa
näitä kasveja, kuten me poimimme parhaita marjoja, ja käyttää niitä
ruoaksi. Totta on, että muutamat harvat sienet ovat myrkyllisiä,
esim. punainen kärpässieni, ja näitä pitää oppia tuntemaan, mikä ei
olekaan vaikeata. Totta on myöskin, että muutamilla myrkyttömillä
sienillä on karvas maku, mutta sellaisen karvauden saa pois vedellä.
Sieniä kootaan ja valmistetaan seuraavalla tavalla:

Selkeällä ja kuivalla ilmalla leikataan sienen kanta veitsellä
poikki, ja mieluummin otetaan sellaisia, jotka ovat nuoria tai vielä
keskenkasvuisia; mutta madonsyömiä, vanhoja tai aivan pehmeitä ei
oteta. Sitten leikataan hilpeet lakin alta ja ohut kuori päältäpäin;
jäännös leikellään palasiksi ja pannaan muutamiksi tunneiksi veteen.
Tämä vesi kaadetaan sitten pois ja sienet kiehautetaan uudessa
vedessä, joka taas kaadetaan pois. Kun ne sitten pannaan kohtalaiseen
suolaan, ovat ne ruoaksi kelpaavia, ja niitä saattaa suolattuina
syödä särpimenä tai keittää tai paistaa usealla tavalla. Jos tahtoo
sieniä säilyttää kauemman aikaa, pitää niitä kuivata tai suolata tai
panna etikkaan. Sillä tavalla saadaan maukasta ja terveellistä ruokaa.

Maukkaimmat Suomessa kasvavat sienet ovat: herkkusieni, korvasieni
ja ruskosieni; mutta tavallisimmat syötävät sienet ovat lehmänsieni,
lampaansieni, voisieni, maitosieni, leppäsieni ja monet muut, jotka
kasvavat eri aikoina kesällä, useimmat syyspuolella. Tällaista hyvää
ruokaa tietämättömät ihmiset tallaavat jalkainsa alle ja nurkuvat
kuitenkin syytellen Jumalaa ja ihmisiä, kun heillä on ruoasta puute,
ikäänkuin olisi Jumalan tai ihmisten syy, jos joku halveksii sitä
ravintoa, jota näkee jalkainsa edessä. Maan hedelmää pitää vain
ymmärtäväisesti käyttää. Jos joku syö perunanpumpuloita tai raakoja
perunoita, niin syyttäköön itseään vahingosta, sillä perunain kuoret
ja pumpulat sisältävät väkevää myrkkyä, jota sanotaan solaniniksi.
Senvuoksi heitämme pumpulat pois ja keitämme perunat. Samaten tulee
meidän käyttää sieniä: heittää pois se, mikä on kelvotonta, pitää se,
mikä on kelvollista.

Niinkuin kirjoitettu on hengellisistä ja ruumiillisista asioista:
"Koettakaa kaikkea, pitäkää se, mikä hyvää on." 1 Tess. 5: 21.




52. Puutarhoista ja kasvitarhoista.


Suomessa nähdään usein tupakantaimia, punasipulia, sikuria ja kukkia
istutettuina pieneen tarhaan talonpojan tuvan viereen. Kun sellaisia
pieniä istutuksia huolellisesti hoidetaan, saadaan niistä vähillä
kuluilla hyötyä ja kaunistusta. Köyhinkin torppari voisi ruokaansa
parantaa pavuilla ja kaalilla. Pienimmänkin mökin voisi kaunistaa
ihanilla kukilla. Jos rikkailla on suuria ja kalliita kasvitarhoja,
miksi ei köyhillä saattaisi olla iloa pienestä istutuksesta! Luonto
ei tee vähintäkään erotusta; aurinko paistaa, sade kastelee ja maa
kasvattaa yhtäläisesti kaikille. Erotus on siinä, miten kasveja
hoidetaan.

Sillä kasvi on elävä olento. Se kyllä ei voi, kuten eläimet, vapaasti
liikkua ja etsiä ravintoansa etäämmältä, Se ei voi tieltä paeta, kun
jokin vaara sitä uhkaa, eikä rukoilla armoa vahingoittajaltaan. Mutta
kasvi on hyvin herkkä tuntemaan hyvän ja huonon hoidon. Jos annamme
sille suojaisen paikan, sopivan maanlaadun, valoa, lämmintä ja vettä,
niin näemme, kuinka hyvästi se menestyy.

Sellaiset kasvit, jotka ovat toisesta kotipaikasta meidän maahan
muutettuja, ovat senjohdosta tulleet aremmiksi ja tarvitsevat
hellempää hoitoa. Ei kukaan hoida metsän koivua eikä vattupensasta
eikä mansikantainta, ja kuitenkin ne menestyvät, mutta muutappa ne
taloosi, niin heti näet, miten huolellisesti ne pitää istuttaa,
jotteivät kuolisi. Jos siis oman maan kasvit muutettaissa vaativat
niin paljon hoitoa, kuinka hyvin sitten pitääkään hoitaa ulkomaan
kasveja, jotka ovat toisesta ilmanalasta kotoisin! Hedelmäpuut,
maustekasvit, ulkomaankukat ovat meille jokapäiväisenä esimerkkinä.
Mutta viatonta ja hauskaa huvitusta on tällä tavoin ikäänkuin
kesyttää luonnonvoimia, ja jos hyvin siinä menettelet, voit jalostaa
monta kasvia niin, että hedelmät, marjat ja kukat tulevat viljeltyinä
isommiksi, paremmiksi, kauniimmiksi kuin mitä ne alkutilassaan
ovat. Tämä vaikuttaa vuorostaan hyvää ihmiseen: hänen tapojansa
sieventää jokapäiväinen seurusteleminen kaunisten ja hyödyllisten
luonnonesineiden parissa. Jos näet pienen, hyvästi hoidetun
kasvitarhan, niin ajattelet: tuossa talossa on hyvä järjestys; tai
jos näet kukkia köyhän mökin ikkunassa, niin tiedät siinä asuvan
hyviä ihmisiä. Raa'at ja ilkeät ihmiset eivät rakasta kukkia. Laiskat
ja huolettomat eivät kasvitarhoista välitä. Ihmisen luonne kuvastuu
koko hänen ympäristöstänsä. Hän on luomakunnan kruunu, ja missä
tahansa hän maailmassa asuukin, painaa hän leimansa siihen maahan,
jota hän polkee.




53. Ystäviä ja vihamiehiä.


-- "En saata ymmärtää, mikä kasveja vaivaa tänä vuonna", sanoi Antti
Söderholm eräänä päivänä naapurilleen Toivoselle. "Olen ojittanut,
lannoittanut ja kyntänyt maani paremmin kuin milloinkaan ennen, mutta
ohranoraat ovat juuresta vialla, niitty on harmaana, eikä puutarhassa
kasva niin mitään. Siellä on matoja joka paikassa, niitä vilisee
lehdillä ja korsilla."

-- "En minä ole nähnyt madoista merkkiäkään maillani", vastasi
Toivonen.

-- "Niin, kyllä Jumala tekee väärin, kun jakaa lahjojan noin
eri lailla", huokasi Söderholm. "Ja minä olen kuitenkin pitänyt
niin tarkan huolen siemenestä. Olen hävittänyt muurahaispesät,
olen maksanut 10 penniä jokaisesta pienestä linnusta ja joka
linnunpesästä, minkä pojat ovat minulle tuoneet. Olen lisäksi
hankkinut itselleni kissoja, jotka joka päivä pyytävät lintuja, ja
täten olen onneksi päässyt siemenvarkaista. Mutta kuitenkaan ei
mitään kasva; tulee yhä pahempaa: madot syövät kaiken vuodentuloni."

-- "Vai niin, vai niin", arveli Toivonen, "syytä sitten itseäsi!
Minun taloni lähellä saavat muurahaiset olla rauhassa, ei lapset eikä
kissat saa tehdä pienille linnuille pahaa. Mielelläni kuuntelen, kun
ne visertelevät puissa, ja koska useimmat ovat keväällä tulleet niin
pitkän matkan päästä rikkaammista maista, niin emmehän saata heiltä
kadehtia heidän pientä pesäänsä. Minulla on tapana joskus ripustaa
puihin pönttöjä, joissa on pyöreä reikä ja istumaorsi keskellä. Hyvin
hauskaa on nähdä lintujen tekevän pönttöihin pesiään."

-- "Mitä joutavia!" nauroi Söderholm. "Mitähän hyvää siitäkin on?"

-- "Kyllä se vaivan maksaa", vastasi Toivonen. "Etkö ole havainnut,
kuinka pienet linnut ja muurahaiset ovat alinomaa kärpästen ja
matojen pyynnissä? Milloin ne sieppaavat niitä ilmasta, milloin
etsivät niitä maasta tai puiden kuorista ja kasvien lehdiltä. Olen
kuullut sanottavan, että pääskynen, varpunen tai peippo näin syö
tuhannen kärpästä ja matoa päivässä. Tiedämme kärpäsen tai jonkin
muun hyönteisen munivan monta sataa munaa. Jokaisesta munasta ryömii
ahnas toukka eli hyönteismato, joka etsii ruokansa kasvikunnasta.
Jos madot esteettömästi saisivat lisääntyä, söisivät niiden toukat
kaikki, mitä maassa kasvaa. Siksi Jumala on luonut muurahaiset ja
muut eläimet, mutta varsinkin pienet linnut, jotka syövät toukkia
ja estävät hyönteisten kohtuutonta lisääntymistä. Muurahaiset ja
linnut täyttävät siis tehtävänsä Jumalan taloudessa ja ovat maamiehen
ystäviä, yhtä varmaan kuin madot ovat hänen vihollisiaan. Mitä on
se vähäinen häiriö, jonka edelliset saavat aikaan, sen sanomattoman
suuren avun rinnalla, jota ne joka päivä meille tuottavat! Hävitä ja
hätyytä vain pieniä lintuja, niin näet pian toukkia joka lehdellä
vilisevän! Suojele niitä, niin näet, miten kasvit menestyvät!"

Antti Söderholmin mielestä tämä oli sangen yksinkertaista puhetta.
Kotiin tultuaan hän lähetti kaikki palkollisensa matoja hävittämään,
mutta se ei ottanut oikein luonnistuakseen. Eivät he voineet tonkia
maata, lentää ilmaan, kaivautua puunkuorien sisään tai urkkia joka
lehteä ja kortta. Kaikki tämä on lintujen tai muurahaisten tehtävää;
mutta näitä ei Antti Söderholm voinut kärsiä. Hän nurisi yhä Jumalaa
vastaan, ikäänkuin Jumala olisi syypää ihmisten tyhmyyteen.




54. Suomalainen hevonen.


Eläimet saavat usein joitakin ominaisuuksia siitä maasta ja niistä
oloista, joissa elävät. Suomen hevonen on jo niin kauan ollut
maansa ja kansansa lempilapsena, että nämä ovat siihen jättäneet
varsin tuntuvia jälkiä. Muodoltaan se on tanakka, lyhytkaulainen,
lyhytselkäinen, jalat vankat ja keskikorkuiset. Koko sen ulkomuoto
osoittaa vakavuutta ja kärsivällisyyttä; sen kulku on varma ja
luotettava, niinkuin pitääkin olla korkeamäkisessä kalliomaassa,
ja jos se talvi-iljanteella on hyvässä kengässä, niin siihen voi
luottaa. Ylämäkeä ponnistellessaan se kulkee vinoon toiselta puolen
toiselle. Alamäessä se pitää niin itsepintaisesti vastaan, että
sitä usein täytyy kehoittaa vähempään varovaisuuteen. Ainoastaan
Pohjanmaan hevonen, joka on kasvanut tasankomaalla, osoittaa vähemmän
malttia ylä- ja alamäkeä kulkiessaan.

Krinomaisen kestävyytensä vuoksi suomalainen hevonen ei ole
ainoastaan oivallinen vetäjä, joka enemmän kuin mikään jaksaa
raskaita kuormia kiskoa pitkät matkat, vaan myös erinomainen
sotahevonen. Lyhyissä ja pikaisissa hyökkäyksissä on moni hevonen
ollut etevämpi, mutta kauemmin kestävissä taisteluissa sa on
monesti auttanut saavuttamaan loistavan voiton siten, että se aina
on pysynyt yhtä ripeänä ja väsymätönnä, kun vihollisten hevoset jo
ovat väsymyksestä jalkojaan perässään laahanneet. Kilpa-ajoissa,
joissa matkat ovat lyhyet, se ei saata vetää vertoja esim. uljaille
arapialaisille, englantilaisille tahi venäläisille hevosille; mutta
pitemmillä matkoilla sen ei ole tarvis pelätä kilpailijoita. Sillä
kun se vain on hyvin hoidettu ja opetettu, osoittautuu se usein
erinomaiseksi juoksijaksi, ja mitä se toisten kiivaan alkuvauhdin
rinnalla kadottaa, sen se ajan pitkään voittaa takaisin kestävällä
juoksullaan.

Tätä ystäväämme ei ole hellitelty yltäkylläisillä herkkuruoilla.
Se on kaikista veljistään tyytyväisin; se pureksii kärsivällisesti
heiniään ja silppuaan joko paljaaltaan tai jauhoilla ja kauroilla
sekoitettuna ja tyytyy laihaan laitumeensa. Se kyllä laihtuu kuten
muutkin nälästä; sen voimat kyllä usein lannistuvat keväällä, kun
se kauan huonolla ruoalla on talvikuormia vetänyt. Mutta kukaan ei
saata olla ystävällisestä hoidosta kiitollisempi kuin se, ja jokainen
ymmärtävä isäntä huomaa aina, että tämän hyödyllisen palvelijan
hyvästä hoitamisesta on etua. Valitettavasti eivät kaikki ymmärrä
palkita sen uskollista palvelusta. Monissa osissa maatamme hoidetaan
hevosta huolimattomasti ja rääkätään usein mitä raa'immalla tavalla,
kiusataan kohtuuttoman raskaiden kuormain vetämisellä ja piestään
armottomasti ruoskalla. Muutamat matkustajat pitävät kunnianaan
alinomaan ruoskia heikkoa ja väsynyttä kyytihevosta.

Tähän asti on Savossa ja Karjalassa tavattu parhaat ja kalleimmat
hevoset, mutta nykyisin alkaa niitä olla jo muuallakin. Sillä
kilpa-ajoilla ja palkinnoilla on koetettu saada aikaan parempaa
hevoshoitoa. Eipä ole nykyisin enää harvinaista, että Suomen
juoksijoita myydään kalliista hinnasta ulkomaille.

Kestävyyden ohessa on suomalaisen hevosen, kuten kansankin,
ominaisuutena huomattava itsepäisyys. Jos se on tottunut poikkeamaan
syrjätielle, niin täytyy ajomiehen pitää hyvin varansa, ja jos se
on saanut tavakseen seisahtua mäissä, niin ei ole helppoa saada
sitä muuttamaan mieltään. Se tottelee tottunutta ajomiestä, mutta
tottumattoman kanssa se menettelee väliin miten tahtoo. Vikureja ja
laiskoja hevosia ei ole täällä enemmän eikä vähemmän harvassa kuin
muuallakaan; mutta sellaiset viat johtuvat enimmäkseen siitä, että
näitä eläimiä on nuorina pidelty väärin. Hyvin opetettuna ja hyvin
hoidettuna on suomalainen hevonen, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä,
kuitenkin verrattoman kallis liittolainen ihmisille näillä
pohjoisilla mailla ja hyvinkin sen arvoinen, ettei sitä kohdella
orjana, vaan hyvänä, uskollisena ja luotettavana palvelijana.




55. Karja.


Matti Aho meni karjaansa katsomaan. Oli maaliskuun aika
kevättalvella, ja aurinko paistoi sulavaan lumeen, mutta karja
oli pimeässä navetassa, sillä pienet ikkuna-aukot olivat lämpimän
säilyttämiseksi heinillä tukitut, ja valoa pääsi sisään ainoastaan
ovesta. Eikä siellä juuri puhdastakaan ollut; lehmät makasivat kurjan
näköisinä pahnoillaan ja olivat nähneet nälkää niin kauan, etteivät
jalat niitä enää hevin kannattaneet.

-- "Huonolla kannalla on karja, lehmät eivät enää lainkaan lypsä",
sanoi Matti Aho. "Se on tuon rappeutuneen navetan syy; täytyy ruveta
rakentamaan uutta."

Matti Aho rakensi uuden navetan, yhtä pimeän ja ikävän kuin
entinenkin. Hän piti lehmät nälkäisinä, kuten ennenkin, eikä
ymmärtänyt minkätähden ne eivät lypsäneet.

"Voista maksetaan nykyään hyvä hinta", arveli Ahon vaimo, "meidän
täytyy antaa lehmille parempaa ruokaa ja enemmän juomaa".

Matti Aho mietti asiaa ja päätti seurata vaimonsa neuvoa. Lehmät
alkoivat lypsää paremmin, mutta Anttilan talon lehmät lypsivät
kuitenkin pari litraa enemmän päivässä. Tätä ei Ahon ukko taas
ymmärtänyt, ja hän meni Anttilan emännältä kysymään, mikä siihen
lienee syynä. "Minun lehmäni saavat yhtä hyvää ruokaa kuin teidän",
sanoi hän, "niiden on lämmin ja hyvä olla; miksi eivät lypsä yhtä
paljon kuin teidän lehmät?"

-- "Siksi, että ne ovat pimeässä ja siivottomuudessa", vastasi
Anttilan emäntä, joka on ymmärtäväinen eukko. "Meidän lehmämme
asuvat kuin rouvat: niillä on siistiä ja puhdasta, ne saavat valoa
oikeista ikkunoista, niin että voivat nähdä toinen toisensa, ja
lehmät rakastavat seuraa. Eihän polttiainenkaan maassa kasva ilman
auringonvaloa, mitenkä sitten eläimet viihtyisivät pimeässä! Ja
kun ne syksyllä viedään viheriäisestä metsästä sellaiseen pimeään
vankeuteen ja epäraittiiseen ilmaan, kuinka luulette niiden siellä
menestyvän koko pitkän talven! Minä hoidan eläimiä hyvin niiden
itsensä vuoksi ja siksi, että ne ovat Jumalan luomia, joita emme saa
pahoin pidellä. Mutta teen sen myöskin saadakseni niistä hyötyä. Hyvä
hoito tuottaa aina hintansa."

-- "Niinpä niin", arveli Matti Aho, "voi on tätä nykyä hyvässä
hinnassa; minäpä seuraan neuvoanne".




56. Suomalaisia paimenlauluja.


    a) Mipä meidän paimenien,
       kupa karjan kaitsijoiden?
       Ei ole paha paimenien,
       pah' ei karjan kaitsijoiden;
       kiikumme joka kivellä,
       laulamme joka mäellä,
       joka suolla soittelemme,
       lyömme leikkiä aholla,
       syömme maalta mansikoita
       ja juomme joesta vettä.
       Marjat kasvon kaunistavi,
       puolukat punertelevi,
       vesi ei voimoa vähennä,
       jokivesi ei varsinkana.

           (Kanteletar 1: 171.)


    b) Jo tulenki, jo tulenki,
       jo tulenki kotihini!
       Joko on kylpy joutununna,
       joko saatu saunavettä,
       sekä vastat valmihina?
       Onko huttu keitettynä,
       puohtimella peitettynä,
       voita päälle heitettynä;
       onko lusikat ääressä?
       maitokupit vieressä?
       Ptru _Kirjo, ptru Karjo_,
       ptruko haikea _Haluna!_
       Jo on Kirjo kiinni pantu,
       Karjo kaarehen rakettu,
       Haluna hakahan saatu;
       jo nyt joudunkin tupahan,
       jo tulenki, jo tulenki,
       jo tulenki, jo, jo!

           (Kanteletar 1: 182.)






TOINEN LUKU.

Kansa.




57. Matias Aleksanteri Castrén.


Kaukana pohjolassa, Kemijoen varrella olevassa Tervolan kappelissa,
oli köyhä papinpoika nimeltä _Matias Aleksanteri Castrén_. Hänen
sukulaisensa auttoivat häntä, hän teki paljon työtä, kieltäytyi
paljosta ja oli tahdoltaan luja. Hän kävi koulua, tuli ylioppilaaksi
ja viimein viisaustieteen tohtoriksi. Hän osasi silloin monia
kieliä, mutta tahtoi tutkia varsinkin sellaisia, jotka olivat sukua
suomenkielelle. Senvuoksi hän lähti pitkille matkoille, ensin
Lappiin, sitten Venäjälle. Hän matkusteli monet vuodet noilla
avaroilla, autioilla ja harvaan asutuilla mailla, jotka ovat
etäällä Jäämeren rannikoilla, ja sieltä hän matkusti eteläänpäin,
Keski-Venäjän ja Siperian erämaiden halki kaukaiseen itään, Kiinan
rajoille asti. Näillä matkoilla hän sai kärsiä paljon; usein hänen
täytyi jalkaisin kulkea lumikinosten ja erämaiden halki, maata
taivasalla tai viheliäisissä majoissa, tyytyä mitä huonoimpaan
ruokaan ja elää metsäläisten parissa, joilla ei ollut mitään
käsitystä ihmistavoista. Hän oli usein hengenvaarassa, usein sairaana
ja heitettynä oman onnensa nojaan näissä tuntemattomissa maailman
sopissa. Hänen täytyi voittaa lukemattomia esteitä ja keksiä
keinoja monissa vastuksissa, joita vähemmän uskalias mies jo aikoja
sitten olisi säikähtänyt. Mutta Castrénia ei mikään voinut pelottaa
pyrkimästä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut.

Ja tämä tarkoitusperä ei ollutkaan vähäpätöinen; sillä Castrén tahtoi
oppia tuntemaan kaikki ne monet, melkein unhotetut ja sukupuuttoon
häviävät kansat, jotka kerran olivat kuuluneet suureen suomalaiseen
kansanheimoon ja nyt olivat kurjuudessa ja hajallaan pitkin maailmaa.
Hänen sydämestään uhkui rakkautta ja harrastusta ihmiskunnan
unhotettuja kohtaan. Hän otti täyttääksensä kansamme velvollisuuden
etsiä köyhiä sukulaisiaan. Hän sääli noita halveksittuja heimolaisia;
hän tahtoi tehdä heidät maailmalle tunnetuiksi ja täten valmistaa
heille parempaa kohtaloa, samalla kuin hän hyödytti tiedettä ja
toivoi levittävänsä valoa Suomen kansan hämärään muinaisuuteen. Sen
vuoksi hän etsi heidät heidän tiettömistä erämaistaan, oppi heidän
kieltänsä, asui heidän majoissaan, seurasi heitä heidän kalastus- ja
metsästysretkillään, saavutti heidän luottamuksensa ja kirjoitti
muistiin heidän kertomuksensa. Palattuaan kotimaahan ja omistaen
enemmän tietoja tuntemattomista kansoista kuin kukaan muu Suomen
mies ennen häntä hän alkoi koota ja järjestellä havaintojansa. Hänen
nimensä oli jo silloin laajalti kuuluisa; hän oli saanut matka-apua
sekä Suomesta että Venäjältä. Lopuksi tuli hänestä ensimmäinen
suomenkielen professori Suomen yliopistoon. Mutta hän ei ennättänyt
saada valmiiksi suuria Suomen heimoa ja sen eri kieliä koskevia
teoksiaan. Pitkältä ja vaivalloiselta vaellukseltaan hän oli palannut
terveydeltään murtuneena: hän kuoli pian sen jälkeen, vuonna 1852,
ainoastaan 38 vuoden ikäisenä.

Vain vähäisen osan tutkimuksistaan Castrén oli ennättänyt valmistaa
painokuntoiseksi. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen kootut
kirjeensä ja muistiinpanonsa. Paljon oli niissä keskeneräistä, sillä
Castrén kaatui keskellä elämäntyötään, juuri silloin, kun nuo suuret
tutkimukset alkoivat hänelle itselleen selvitä. Mutta hän ei ollut
tehnyt työtä turhaan: hän oli jo saavuttanut osan tarkoitusperästään
ja raivannut tien muille. Unhotetut kansat kaukaisessa idässä ja
pohjan perillä astuivat nyt maailman näkyviin, heidän kielensä
saatiin selville, heidän muinaismuistonsa joutuivat talteen ja
loivat valoa Suomensuvun kansoihin. Castrénin tekemä on ensimmäinen
tieteellinen esitys suomalaisten pakanallisesta jumalaisopista. Muut
ovat sitten hänen esimerkkinsä elähyttäminä jatkaneet hänen työtään,
ja nyt rohkenemme luoda silmämme vuosituhansia taapäin tuntemattomaan
muinaisuuteen. Senvuoksi ei unhotakaan kukaan Suomen mies eikä
nainen tätä uskollista, pelkäämätöntä, kansansa ja ihmiskunnan
hyväksi kaikkensa uhrannutta työmiestä. Sellaiset miehet kuin Castrén
kohottavat kansain tajuntaa, laajentavat niiden näköpiiriä ja
hankkivat niille kunniakkaan sijan ihmiskunnan historiassa.




58.

Suomen kansanheimo.


Itä-Euroopan suurilla tasangoilla asui muinoin laajalla alalla
kansa, jota venäläiset nimittivät _tshuudeiksi_. Tällä nimellä on
tarkoitettu etupäässä sikäläisiä suomensukuisia heimoja.

Venäläiset tarut kuvaavat tshuudeja kookkaaksi ja väkeväksi, mutta
rauhalliseksi ja sävyisäksi kansaksi. Tshuudit rakensivat asuntonsa
yksinäisille kunnaille, pitivät karjaa ja viljelivät maata sekä
olivat taitavia seppiä. He tunsivat monta taikakeinoa ja olivat
mahdottoman rikkaita, mutta rikkautensa he kaivoivat maahan.
Venäläiset alkoivat ahnehtia tshuudien aarteita, hyökkäsivät heidän
kimppuunsa ja ajoivat heidät kauemmas pohjoiseen. Tästä syntyi
pitkällisiä sotia. Silloin ehdotti kerran venäläinen ruhtinas, että
riita ratkaistaisiin vedolla. Tshuudilaisen ja venäläisen piti
kummankin kaataa puu, ja se, joka ensiksi sai työnsä tehdyksi,
oli tuleva maan valtiaaksi. Vedosta sovittiin, puut valittiin.
Tshuudilainen, joka oli luonteeltaan perinpohjainen, alkoi hakata
puutaan juuresta, mutta venäläinen oli viekkaampi ja alkoi hakata
puutaan latvasta. Silloin kävi niin, että venäläinen sai ensin työnsä
valmiiksi, ja siitä päivin hän on ollut sen maan valtias.

Mutta tshuudit rakastivat vapauttaan eivätkä saattaneet taipua
elämään vieraan vallan alaisina. Heistä tuntui paremmalta hautautua
vapaina maan alle kuin elää maan päällä orjina. Silloin, niin taru
kertoo, he ottivat tavaransa ja menivät vuortenalaisiin onkaloihin,
ja vuoret kaatuivat heidän ja kaiken heidän väkensä päälle. Siellä
maan alla tshuudit asuvat vielä tänäkin päivänä rikkauksineen:
kultineen, hopeineen, karjoineen, majavan- ja ketunnahkoineen ja
kalliine turkiksineen.

Yhteisestä kodista Itä-Venäjältä lähteneet suomensukuiset kansat
asuvat nyt hajallaan laajalla alueella. Yhteinen kieli on myös
kullakin heimolla kehittynyt yhä enemmän omaan suuntaansa, joten
nämä kansat eivät enää ymmärrä toistensa puhetta. Kauimpana
koillisessa kuljeksivat _ostjakit ja vogulit_. Lännempänä asuvat
_syrjäänit ja votjakit_. Näiden eteläpuolella asuvat _tsheremissit ja
mordvalaiset_. Toiset näistä ovat köyhiä, puolivillejä kansoja, jotka
pystyttävät telttansa tai mökkinsä isojen jokien rannoille, elävät
kalustuksen ja metsästyksen varassa tai kuljeksivat porokarjoineen
autioita aromaita pitkin. Toiset sitävastoin ovat uutteria
maanviljelijöitä. Useimmat tunnustavat ainakin nimeksi kristinuskoa.
Toiset ovat vielä pakanoita ja palvelevat taivaan jumalaa. He ovat
hyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään jakelevat vieraalle vähiä
varojaan ja suojelevat häntä mökeissään rajuilmoilta.

Suomensukuista kansanheimoa on sekin kansa, jota muut nimittävät
_unkarilaisiksi_, mutta joka itse nimittää itseänsä _magyareiksi_.
He asuivat muinoin Mustanmeren rantamailla, mutta muuttivat vähän
toista tuhatta vuotta takaperin nykyiseen _Unkariin_. Sinne he ovat
perustaneet valtakunnan, jolla on ollut omat kuninkaansa. Magyarit
ovat kaunista, uljasta ja urhoollista kansaa, jonka kielessä
suomalainen heimolaisuus vielä selvästi tulee näkyviin. Jos häpeämme
Venäjällä asuvia köyhiä sukulaisiamme, niin saattaisivathan rikkaat
magyarit hävetä köyhiä suomalaisia sukulaisiaan. Älköön siis kukaan
ylvästelkö halvan sukulaisensa rinnalla, vaan tehköön mitä voi
valistaakseen ja auttaakseen häntä.

Magyareja lukuunottamatta ovat nykyään kaikki suomensukuiset
kansat pohjoismaalaisia. Kauimpana lännessä asuvat _vatjalaiset ja
vepsäläiset_ (joita on nimitetty myöskin _tshuudeiksi_) Inkerinmaalla
ja Aunuksessa, _liiviläiset_ enää vain Kuurinmaan luoteisrannikolla,
_virolaiset_ Virossa ja Liivinmaalla, Venäjän _karjalaiset_ Vienan
Karjalassa ja Aunuksessa ja _suomalaiset (karjalaiset ja hämäläiset)_
Suomessa. Pohjan perillä asuvat _lappalaiset_ Venäjän, Suomen,
Ruotsin ja Norjan Lapissa. Muutamissa paikoin Pohjois-Ruotsissa ja
Norjassa asuu niinikään suomalaisia.




59. Permalaiset.


Mahtavin kansa vanhojen tshuudien joukossa olivat bjarmit eli
_permalaiset_, jotka asuivat Vienajoen varrella Pohjois-Venäjällä.
Näistä kerrotaan paljon vanhoissa norjalaisissa saduissa.
Permalaisilla oli kaupunkeja ja kuninkaita, he hallitsivat
monia kansoja ja olivat yhtä urhoollisia sodassa kuin uutteria
rauhantoimissa. Koska he kävivät laajaa kauppaa Intiasta asti
tuoduilla tavaroilla, tulivat he hyvin rikkaiksi. Mutta heillä oli
tapana, että rikkaan miehen kuoltua hänen omaisuutensa oli jaettava
perillisten ja vainajan lesken kesken, ja jälkimmäisen osa kaivettiin
maahan Vienajoen rantaan. Tätä paikkaa ympäröi korkea pystyaita,
jonka portti oli lukossa ja jota kuusi miestä öisin vartioi.
Pystyaidan puolella kiilsi maa kullalta ja kalliilta kiviltä, ja
siellä pystytettynä "jumalan" kuva, jonka kaulassa oli raskaat
kultavitjat ja polvilla suuri hopeainen malja, reunoja myöten täynnä
kultarahoja.

Monta urhoa retkeili Norjasta Permaan saavuttaakseen siellä kunniaa
ja rikkautta. Väliin käytiin rauhallista vaihtokauppaa, mutta usein
norjalaiset nousivat laivoistaan maihin ryöstämään sen ajan julman
tavan mukaan.

Kerran Norjan kuningas lähetti Karli-nimisen miehen tekemään kauppaa
permalaisten kanssa. Karlilla oli laivassaan 25 miestä, ja hän otti
mukaansa toisen norja- laisen, Torer Hundin, jolla oli aluksessaan
80 hyvin asestettua miestä. Tultuaan Permaan he ensin tekivät
asukasten kanssa kauppaa, mutta markkina-ajan loputtua norjalaiset
purkivat rauhan ja purjehtivat pois Vienajoen suusta. Sitten he
neuvottelivat keskenään ja päättivät yöllä ryöstää "jumalan kartanon"
aarteet.

Norjalaiset nousivat maihin jätettyään muutamia miehiä vartioimaan
aluksia. Permalaisten ensimmäiset yövartijat olivat äskettäin menneet
kotiinsa, ja toiset yövartijat eivät olleet vielä tulleet. Torer ja
Karli löivät kirveensä pystyaitaan ja vetivät itsensä käsivoimin
aidan ylitse. Portti avattiin, kaikki norjalaiset tunkeutuivat
sisään ja alkoivat kaivaa multakasoihin kätkettyä aarteita. Torer
otti hopeamaljan "jumalan" polvilta. Karli aikoi anastaa epäjumalan
kaulavitjat ja löi ne kirveellään poikki, mutta lyönti tuli kiireessä
liian kova ja sattui jumalankuvan päähän, joka putosi hirmuisesti
rysähtäen maahan. Tämän kuulivat uudet yövartijat, jotka samassa
tulivat paikalle, ja alkoivat torviaan toitotella. Huutaen ja kiljuen
riensivät paikalle permalaiset, joka suunnalta soivat torvet, ja
norjalaiset juoksivat, minkä jaksoivat, ehtiäkseen laivoilleen. Pian
he joutuivat saarrokseen ja olisivat saaneet surmansa, ellei Torer
Hund olisi Ruijassa oppinut noitatemppuja ja niillä -- niin kertoo
satu -- kääntänyt permalaisten silmiä, niin etteivät he voineet nähdä
vihollisiaan. Täten norjalaiset pääsivät onnellisesti vaarasta ja
palasivat jälleen omaan maahansa.

Useita satoja vuosia jälkeenpäin joutuivat permalaiset urhoollista
vastarintaa tehtyään venäläisten vallan alaisiksi. Toiset saivat
surmansa sodissa, toiset siirtyivät Suomeen tai Norjaan, ja osa
jäi Venäjän vallan alle. Castrén sanoo näiden permalaisten olleen
karjalaisten esi-isiä. Vielä tänäkin päivänä Venäjän karjalaiset
ovat kuuluisia yritteliäisyydestään kauppatoimissa. Monta heistä
vaeltaa Suomessa talosta taloon laukku selässä kaupitellen neuloja
ja huiveja. Nämä "laukkuryssät" ovat noiden muinoin niin rikasten ja
mahtavien permalaisten jälkeläisiä.




60. Vatjalaisia kansanlauluja.


    a) Äidin hoito.

    Miksi nauran, neito nuori?
    Miks' iloilen, lysti impi?
    Siks' iloilen, neito nuori,
    ett' on eloni suloista.
    Äidin ko'issa kasvaessa
    lauloi armas äiti mulle,
    kaunolauluja lateli,
    sulona sanansa soivat,
    kaunihina kuullakseni.
    Sua, armas äiti, kiitän,
    sua kiitän ja ylistän
    hellimmästä huolestasi,
    äidin lemmen lämpimästä.
    Kesän kaunoisen ajalla
    ja eloa korjatessa
    muut menivät einehelle,
    toiset puolipäiväselle,
    nadot saivat nukkumahan,
    veikon lapsoset levolle.
    Mut ei armas äitiseni
    nukkumaan nujertununna,
    katsoi aina armastansa,
    keikutteli kehtoani,
    hyväeli hempuansa.
    Muill' oli aikoa lepohon,
    vaan ei ollut äidilläni,
    ei hän uupunut unehen:
    piti pestä käärehiä,
    minut peittää pehmeähän.


    b) Neidot kiikussa.

    Annas nähdä kiikkuani!
    Mistä puist' on kiikku koottu?
    Ei lepästä kiikku koottu,
    halavasta ei hakattu:
    hajoomaan on leppä hauras,
    norja notkumaan halava.
    Jalavast' on kiikku koottu,
    sivutangot vahterista,
    istuin pantuna pajusta.

    Naapurin nopeat pojat,
    veljet varmat, voivat kyllä
    kiikuttaa hyvästi kahta
    kesäsirkkua kevyttä,
    kahta kevythöyhenistä
    neittä kullan kalkkareissa.

    Naapurin nopeat pojat,
    elkää kovin kiikutelko,
    huikeasti huiskutelko,
    ettemme maahan mätkähtäisi,
    kirpoaisi kiikustamme!
    Ent' ei olis auttajata,
    maasta ylös nostajata?




61. Lappalaiset.


Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:

Lappalaiskylä ei ole kesällä mikään miellyttävä nähtävä. Joka taholla
näkee maassa kalansuolia, kalansuomuja, mädäntyneitä kaloja ja
muuta törkyä, joka myrkyttää ilman. Telttain mataloista oviaukoista
ryömii esiin joukko lian peittämiä ihmisiä. Itse he eivät siitä
ole millänsäkään. Kohteliaisuus vaatii, että kaikki, yksin pienet
lapsetkin, tervehtivät matkustajaa kättä lyöden. Kun tämä kaikessa
hiljaisuudessa on tapahtunut, saa olla valmiina vastaamaan seuraaviin
kysymyksiin: "Onko maassa rauha? Kuinka voi keisari, piispa ja
maaherra?" -- Väliin tiedusteltiin kotipaikkaani, ja kun sanoin sen
olevan kaukana tunturien takana, kysyi minulta eräs lappalainen,
olinko kotoisin siitä maasta, missä tupakka kasvaa.

Ihmeellistä oli nähdä, kuinka sukkelasti nuo lyhyet ja kömpelöt
lappalaisnaiset juoksivat teltalta teltalle. Kohta kutsuttiin meidät
pieneen pimeään hökkeliin, joka oli olevinaan tupa. Kuitenkin nukuin
siinä varsin hyvin ja tunsin sen jälkeen itseni niin virkistyneeksi,
että uskalsin astua erääseen lappalaiskotaan. Sen neliskulmainen
perustus oli tehty kolmesta päällekkäin asetetusta hirrestä, ja
sen yläpuoli oli keontapainen ja laudoista kokoonkyhätty. Tavataan
pyöreitäkin, kivilattiaisia kotia, jotka lämpimän säilyttämiseksi
päällystetään turpeilla. Sisäpuolelta asunto on hirsillä jaettu
yhdeksään osaan. Kuusi niistä on säilytyspaikkoja, kahdessa asuvat
ihmiset, ja keskimmäinen osa on tulisijana. Tulisijan oikealla
puolella asuvat isäntä ja emäntä, vasemmalla muu talonväki.
Lappalaisella on kala-aittojakin, jotka on rakennettu korkeiden
pylvästen varaan, jotteivät peto-eläimet niihin pääsisi.

Paikalle saapuessamme tapasimme lappalaiset yksinkertaisessa
arkipuvussaan, joka on parkituista poronnahoista tehty
paidantapainen. Meidän nukkuessaan he pukeutuivat jonkinlaiseen
verkapaitaan, joka on heidän juhlapukunansa. Sen päällä on naisilla
liivit, kaulassa liinainen kaulus ja päässä hevosenkengän muotoinen
koristua. Miehillä ja naisilla on vyötäisillä vyö, joka oli runsaasti
koristeltu hopea- tai messinkisoljilla. Kengät ja housut olivat
pehmeästä poronnahasta.

Lappalaisen vartalo on lyhyt, otsa matala, silmät pienet ja poskipäät
ulkonevat. Luonteeltaan hän on hidas, raskasmielinen ja juro. Häntä
syytetään kateelliseksi, leppymättömäksi ja viekkaaksi, mutta
toiset kiittävät hänen hyvää sydäntään, hänen vieraanvaraisuuttaan,
jumalanpelkoaan ja siveätä käytöstään, milloin hän ei joudu
viinan kiusaukseen. Joka päivä hän lukee ruokalukunsa, aamu- ja
iltarukouksensa; hän opettaa myöskin huolellisesti lapsilleen sen
vähän, minkä itse tietää. Vaimoaan ja lapsiaan hän rakastaa hellästi.
Eräs lappalaisukko kertoi minulle, ettei hän kolmeenkymmeneen vuoteen
ollut vaihtanut torasanaa vaimonsa kanssa eikä koskaan puhutellut
häntä muuten kuin lempisanalla _loddadsham_, s.o. lintuseni. Kun
eräs lappalaisperhe antoi yhden pojistaan palvelukseen muutamalle
vieraalle matkustajalle ja poika sitten kuoli, pidettiin tätä Jumalan
rangaistuksena vanhemmille siitä, että olivat saattaneet lapsestaan
luopua.

Maaliskuun lopulla monet lappalaiset muuttavat Jäämeren rannikoille
norjalaisten kanssa kalastamaan. Heinä- ja elokuulla he kalastavat
omissa järvissään. Silloin on lappalaisen kultainen aika, kun hän
saa kylläisenä nukkua teltassaan, rauhassa sääskiltä ja huoletonna.
Nämä kalastajalappalaiset pienine porokarjoineen asuvat kuitenkin
talvella huoneissa, ja heitä pidetään sivistyneempinä kuin
varsinaisia salomaan lapsia, tunturilappalaisia, joilla ei ole muita
asuinhuoneita kuin muutettavat telttansa, joissa on neljä kaarevaa,
maahan kiinnitettyä salkoa ja niiden päällä sarkapeite. Huipussa on
savureikä, keskellä harmaista kivistä ladottu tulisija; paljaalle
maalle on levitettynä koivunvarpuja ja niiden päälle porontaljoja.
Niin asuskelee tunturilappalainen kesät, talvet. Kun vain porot
pysyvät koolla ja säilyvät susilta, ei hän mitään parempaa toivo.
Hän pitää itseänsä onnellisena ja rikkaana; hän ei vaihtaisi
tuntureitansa mihinkään maalliseen onnelaan.




62. Lappalaisen poro.


Lappalainen ja hänen poronsa ovat kaksi kumppania, jotka eivät
koskaan erkane toisistaan. Kun porovasikka on nuori, leikittelee se
lappalaisten lasten kanssa, ja nämä oppivat jo varhain kesyttämään
sen vilkasta, vallatonta luontoa. Poro syö ruohoa, lehtiä,
puolanvarsia ja muuraimia, mutta varsinkin se etsii tarkalla
vainullaan lumen alta peuran jäkäliä. Kun jäkälä yhdestä paikasta
loppuu, on lappalaisen pakko muuttaa karjoineen, ja senvuoksi hän
muuttelee alinomaa.

Kesällä lappalaisen porot käyvät laitumella öisin, jolloin helle
ja sääsket niitä vähemmän vaivaavat. Aamuisin koirat ajavat porot
varvuista tehtyyn aitaukseen.

Ja siinä lypsetään naarasporot eli vaatimet. Mutta tämä ei käy
hyvällä päinsä; ne on otettava kiinni suopungilla (heittopaulalla),
joka nakataan niiden sarviin, ja sidottava puihin. Illalla ne taas
ajetaan yöksi laitumelle. Silloin pitää koirien ja paimenten olla
niitä vartioimassa, sillä susi seuraa porolaumojen jälkiä ja väijyy
pensastossa.

Jos lappalaisella ei olisi poroa, ei hän voisi erämaassaan elää.
Poronnahasta hän tekee melkein kaikki vaatteensa. Poronmaito,
poronjuusto ja poronliha ovat hänen ruokansa. Tahtoessaan ostaa
jauhoja hän myy porojansa Norjaan tai ajaa niitä Ouluun. Siellä
seisoo sadoittain noita kauniita eläimiä salvattuina pihatarhaan ja
vuodattaen kyyneleitä nähdessään kumppaniensa kuolevan.

Poro on lappalaisen hevonen, ja se valjastetaan pienen reen eteen,
jota sanotaan pulkaksi eli ahkioksi ja joka on keskeltä poikkisahatun
ja selkänojalla varustetun veneen näköinen. Vetohihna menee pulkan
suiposta keulasta poron vatsan alitse nahkaiseen vyöhön, joka on
valjastettu poron rintapäille. Pulkan perässä istuu lappalainen,
kaulaa myöten kääriytyneenä sarkaiseen tai hylkeennahkaiseen
peittoon, ja ohjaa poroaan ajohihnalla, joka on kiinnitetty päitsien
vasemmalle puolelle ja viskataan selän päällitse oikealle. Ajohihnan
päähän on solmittu pieni kalikka, jota lappalainen pitää kädessään,
jossa kalisee irtonaisia rautarenkaita. Ajaminen vaatii suurta
taitoa; senvuoksi ajetaan usein perätysten pitkässä jonossa, taitavin
etupäässä. Silloin saa pitää hyvin varansa eikä pelätä, kun mennään
täyttä vauhtia yli vuorien, mäkien ja kinosten. Tuo juonikas ja virma
eläin, kaulassa kilisevä kello, ei millään pysähdy: milloin pulkka
töksähtää lumen alla olevaan kantoon, milloin taas keikahtaa kumoon,
eikä poro siitä huoli vähääkään. Se kiitää vinhaa vauhtia eteenpäin,
ja matkustaja itse katsokoon, kuinka hän siitä jälleen selviää. Mutta
omituista ja kummaa on, ettei poro mielellään juokse etelään päin;
on ikään kuin sen mieli palaisi maan navalle: se juoksee mieluimmin
pohjoiseen päin.

Poro on hevosen rinnalla heikko eläin. Kolme poroa tarvitaan vetämään
sitä, minkä yksi hevonen vetää. Pulkassa istuu ainoastaan ajaja,
ja kenties pieni lapsi lisäksi. Yksi matkustaja tarvitsee kolme
poroa: yhden itseään, toisen kyytimiestään ja kolmannen tavaroitaan
varten. Kun lappalaisperhe muuttaa, hiihtää opas edellä taluttaen
poroa, jolla on kulkuset kaulassa. Sitten seuraavat irtonaiset
porot, joita koirat ja hiihtomiehet pitävät koolla, ja viimeisinä
tulevat kuormaporot vetäen telttaa, talouskaluja, lapsia, sairaita ja
vanhuksia. Silloin on autioilla tuntureilla vilinää: kulkuset soivat,
koirat haukkuvat, lappalaiset hoputtavat karjaansa kaikuvin huudoin,
ja porojen sorkat kapsavat valkeassa lumessa.




63. Lappalaisia kansansatuja.


a) Vedenpaisumus.

Lappalaiset ovat muinaisina aikoina poroineen kuljeksineet pitkin
koko Suomenmaata sen asujamina, ja siksi on vielä tänä päivänä
monella paikalla nimensä heistä. Mutta lappalaiset itse sanovat,
että ennen heitä täällä asui vanhempi kansa, ennenkuin Jumala kaatoi
maailman kumoon. Tämä tapahtui siten, että Jumala (Jubmel) pyöräytti
maan ylösalaisin, niin että vesi järvistä ja joista virtasi maan yli
ja hukutti kaikki ihmiset, paitsi kaksi lasta, pojan ja tytön. Nämä
Jumala otti kainaloonsa ja vei heidät korkealle vuorelle, jonka nimi
oli Passevaare eli pyhä vuori. Kun vaaraa ei enää ollut ja Jumala oli
laskenut lapset menemään, erkanivat nämä toisistaan ja menivät eri
suunnille katsomaan, olisiko maailmassa muita ihmisiä. Kun olivat
kulkeneet kolme vuotta, ihmisiä löytämättä, kohtasivat ja tunsivat
he taas toisensa, sitten he erkanivat, vaelsivat taas kolme vuotta,
kohtasivat ja tunsivat toisensa. Mutta vieläkin kolme vuotta samalla
lailla vaellettuaan he eivät enää toisiansa tunteneet. Heistä tuli
silloin mies ja vaimo, ja näistä kaikki nykyään elävät ihmiset
polveutuvat.


b) Jättiläinen ja ihminen.

Ennen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli
Stalo. Hänen vaimonsa nimi oli Rutakis, ja tämä oli ilkeä noita-akka.
Stalo oli ihmissyöjä ja olisi väkevyydellään vienyt kaikista muista
ihmisistä voiton, jollei hän olisi samalla ollut mahdottoman tyhmä.
Tätä käytti hyväkseen eräs viekas ihmislapsi, jonka nimi oli Askovis,
ja petkutti jättiläistä. Kerran Askovis oli joutunut Stalon valtaan
ja ehdotti jättiläiselle, että he koettaisivat voimiaan siten, että
juoksisivat puuta vastaan ja puskisivat päänsä puun sisään. Stalo oli
kohta valmis ja juoksi kaikin voimin paksua petäjää vasten, mutta
ei saanut päätänsä siihen pusketuksi. Askovis sanoi säästävänsä
kokeen huomiseksi; mutta yöllä hän koverteli koloja useihin puihin ja
peitti kolot kaarnalla. Seuraavana päivänä onnistui hänen kokeensa
erinomaisen hyvin: hän juoksi puulta puulle ja puski päänsä niihin
korvia myöten. Stalo ihmetteli suuresti.

Askovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsaksia. -- "Mitä sinä
niillä teet?" kysyi Stalo. -- "Enpähän mitään erityistä; laittelenhan
vain vitsoja, joilla kannan pois hopeat aitastasi." -- "Älähän toki,
poikaseni!" arveli jättiläinen. "Pidähän hattuasi tuossa, niin ajan
sen hopeita täyteen!" -- Askovis piti hattuaan, mutta oli salaa
leikannut siitä pois pohjan ja kaivanut kuopan maahan sen kohdalle.
Jättiläinen ajoi ajamistaan, mutta hattu ei milloinkaan näkynyt
täyttyvän. -- "Sepä vasta on syvä hattu", sanoi jättiläinen. --
"Tavallisen syvä", vastasi Askovis, "mutta ehkä mieluummin täyttäisit
laukkuni?" -- "Enkä", arveli jättiläinen, "onpa jo hatustakin
parahiksi urakkaa".

Stalo viritti verkkoja majaville, teki tulen metsään ja laskeutui
levolle. Verkkoonsa hän oli sitonut nuoran ja tämän toiseen päähän
kulkusen, kuullakseen milloin majava meni verkkoon. Jopa soi
kulkunen, Stalo rientää verkolleen, mutta ei löydä mitään, sillä
viekas lappalaisukko oli tempaissut nuorasta ja polttanut jättiläisen
vaatteet hänen poissa ollessaan. Stalo palasi takaisin ja pahoitteli
varomattomuuttaan, kun oli pannut vaatteensa niin likelle tulta.
Hetken kuluttua soi taas kulkunen; jättiläinen rientää verkolleen, ei
öydä mitään, ja hänen poissa ollessaan on lappalainen sammuttanut
tulen. Nyt alkaa Staloa surkeasti palella, hän nostaa kätensä kuun
puoleen, joka nousee taivaalle, ja valittaa sille: "Katso, isä,
poikaasi palelee!" Mutta kuulla on muuta tekemistä: se kokee pitää
puoliansa noitia vastaan, jotka syövät sen toista kylkeä, eikä kuule
poikansa rukouksia. Näin paleltui jättiläinen Stalo kuoliaaksi.




64. Päiviön suku.


Päldojärv-nimisessä kylässä asui kauan aikaa sitten rikas
lappalainen, nimeltä Päiviö. Hänellä oli niin monta puroa, että
hän tarvitsi 30 renkiä ja 30 piikaa niitä varioimaan; mutta
hopea-aarteensa hän kätki maahan. Lappalaiset palvoivat siihen aikaan
kummallisia puita ja kiviä, joita nimittivät seidoiksi. Kun porot
kerran kuolivat tautiin, lähti Päiviö poikineen epäjumalan, seidan,
tykö, kaunisti sen kuusenhavuilla ja uhrasi poroja sen kunniaksi,
rukoillen siltä apua. Päivän odotti Päiviö poikineen turhaan merkkiä
siitä, oliko epäjumala kuullut heidän rukouksensa. Silloin he
nousivat, kantoivat kuivia puita seidan ympärille ja polttivat sen.
Kylän pakana-asukkaat tästä kovin pahastuivat ja tahtoivat tappaa
Päiviön, mutta hän vastasi heille Gideonin sanoilla: "Jos hän on
Jumala, niin kostakoon itse!" Päiviö tuli perheineen kristityksi ja
lähetti poikansa Vuolabban Inarin kylään hävittämään kaikki siellä
olevat seidat.

Päiviö oli väkevä sotasankari, mutta hänen kolme poikaansa tulivat
vielä mainiommiksi. _Vuolabba_ (Olavi) oli väkevimmän nimi. Hän oli
niin nopea, että juoksussa saavutti peuran, tavoitti hännästä kiinni
kiitävän suden ja löi sen murskaksi kallioon. Isoa venettään hän
kantoi yksinään olallaan, ja kivet, joita eivät jättiläiset jaksaneet
nostaa, hän kantoi helposti paikoilleen. Siihen aikaan oli Venäjän
karjalaisilla tapana käydä hävitysretkillä Lapissa. Vuolabba kantoi
suunnattoman suuren hirren tunturille telttansa yläpuolelle ja sai
karjalaiset uskomaan, että hänen kolmivuotias poikansa oli sen siihen
kantanut. Silloin ei kukaan uskaltanut häntä ahdistaa.

Päiviön toisen pojan nimi oli _Iisakki_. Hän oli niin tarkka
jousimies, että ampui harrin, kun tämä koskessa hypähti ylös
vedestä. Iisakkikin kävi sotaa Venäjän karjalaisia vastaan. Näiden
johtajana oli päällikkö, joka oli kiireestä kantapäähän puettuna
vaskivarustuksiin ja niin kankea, ettei itse voinut syödessään viedä
haarukkaa suuhunsa, vaan palvelijan piti häntä syöttää. Iisakki oli
kauan väijynyt tuota päällikköä ja survaisi sellaisen aterian aikana
kahvelin päällikön kurkkuun.

Päiviön kolmannen pojan nimi oli _Juhani_, ja hän oli niitä mahtavia
noitia, joita ei nyt enää synny maailmaan. Hänkin kävi karjalaisia
vastaan sotaa ja käytti heitä vastaan hirmuisia taikakeinojaan.
Kerran he saivat hänet kiinni ja pakottivat hänet opastamaan heitä
yöllä tunturin poikki. Pallastunturilla oli hyvin jyrkkä kohta.
Siinä Juhani loitsi niin, että karjalaiset kuulivat kellojen soivan
ja näkivät tulien loistavan kylästä jyrkänteen alapuolelta. Juhana
kehoitti nyt opastettaviaan seuraamaan ihan hänen jäljessään, kun
hän heille näytti tietä tulisoihdulla. Samassa hän viskasi soihdun
jyrkänteestä alas, mutta itse sai jalalleen sijan vuorenkolossa.
Karjalaiset tulivat suksillaan täyttä vauhtia syöksyen tulisoihdun
perästä ja hävisivät näin kaikki pimeään syvyyteen.




65. Lappalaisia kansanlauluja.


    a) Kuljeskelen kukkuloilla
       tuolla tunturien laella:
       on muassa nuolet nopsat,
       varalla vasamat pitkät;
       ammun peuroja paraita,
       metsän karjan kallihia,
       sitte vietän vihkiäiset,
       häät hyväiset ja komeat.


    b) Mik' on tuulista parempi,
       mikä toista herttaisempi?
       Onkopa suvi hikinen,
       tuuli pilvi-ilmahinen,
       eteläinen leuto leyhkä?
       Eikö pohjoinen parempi,
       raitis tuuli tuntureilta?


    c) (Karhu herättää poikansa.)

    Joutukaa jo poikaseni!
    Suksi luistavi lumella,
    sivakka sivahteleepi.
    Paha pyytäjä tuleepi,
    ärjytään sen ampumalle,
    suuhuni sen nuolet sullon,
    kurkkuhun kuparisehen.

    d) (Heinäsirkka kysyy sääskeltä:)

    "Mitä teet sä kesän kaiken?"

    -- "Mitä teenkö, aina laulan.
    Kuinka itse kesäs vietät?"

    -- "Minä tanssin laulellessas."




66. Lappalaispojan laulu.


    Juokse, porosein,
    poikki vuoret maat!
    Seistä, syödä saat
    majall' impyein.
    Siellä verraton
    jäkäl'-aarre on.

    Päiv' on lyhyinen,
    mutta pitkä tie,
    laulaissain nyt vie
    matka joutuen!
    Tääll' on sudet vaan
    usvamajoissaan.

    Jos ma lentäisin,
    niinkuin kotka tuo,
    kultapilven luo,
    ehkä näkisin
    silmät lemmityn,
    huulten hymyilyn.

    Sydämeni sä
    kohta kiedoit niin
    lemmen pauloihin,
    etten selviä; --
    vedät totta kuin
    koski innostuin.

    Sinut nähtyäin
    suurest' ikävöin,
    aina päivin öin
    mietin mielessäin:
    on se onni vaan,
    kun sun omaks' saan.

    Vaikka kätkeisit
    laakson kiven taa
    taikka porolla
    metsään rientäisit;
    kivet, hongat ois
    tieltäin käypä pois!

    F. M. Franzén. -- Olli Vuorinen.




67. Virolaiset.


Virolaiset eivät asu Suomessa eivätkä kuulu meidän kansaamme, mutta
ovat suomalaisille likeistä sukua. Virolaiset ja suomalaiset, niin
myös vatjalaiset, vepsäläiset, liiviläiset ja karjalaiset olivat
muinoin yhtenä kansana, siihen aikaan, jolloin asuivat yhdessä
nykyisellä Venäjällä.

Mutta kun venäläiset tunkivat heidät syrjään ja heidän oli
siirryttävä luoteeseen päin, niin kansa jakautui. Suomalaiset
menivät Suomenlahden pohjoispuolelle ja asettuivat Suomeen;
virolaiset asettuivat eteläpuolelle tätä merenlahtea Viron- ja
Liivinmaahan. Sillä Vironmaa on Suomenlahden etelärannikolla ja on
vähäinen, taajaan asuttu maa, jossa on järviä, jokia ja viljavia
peltovainioita. Siellä on luonto toisenlainen kuin Suomessa: ei ole
graniittivuoria, ainoastaan aukea hiekkarannikko merta vastassa.
Muutamia graniittilohkareita, joita merenjäät ovat muinoin Suomen
puolelta sinne vieneet, näytetään Virossa jonakin kummana.

Virolaiset joutuivat seitsemänsataa vuotta sitten saksalaisten vallan
alle. Sen jälkeen he ovat olleet useiden vierasten valtain alaisina
ja kärsineet paljon hävittävistä sodista; nyt he ovat Venäjän
vallan alaisuudessa. Heidän saksalaiset herransa ovat kohdelleet
heitä julmasti ja ottaneet heiltä pois heidän maansa, niin että
virolaiset ovat olleet ritarikartanoiden alueilla aina näihin asti
saksalaisten lampuoteina. Kovan sorron alaisina he eivät ole saaneet
samaa vapautta ja opetusta kuin heidän suomalaiset veljensä, mutta
nykyään se maa edistyy ripeästi. Kaikissa vaiheissaan virolaiset
ovat uskollisesti säilyttäneet oman kielensä, omat muistonsa ja oman
kansallisluonteensa. He ovat vilkasta, tunteellista ja sitkeätä
kansaa, joka suuresti rakastaa isänmaatansa. Usein nähdään heidän
avonaisissa veneissään purjehtivan Suomen puolelle, ja siellä heidät
tunnetaan pitkistä ruskeista takeistaan, solakasta vartalostaan ja
vilkkaista ruskeista silmistään.

Virolaisten kieli on niin suomenkielen kaltaista, että suomalaiset
ja virolaiset helposti oppivat ymmärtämään toisiansa, kun vain
kerran ehtivät tottua vieraanvoittoiseen puhumistapaan. Virolainen
on ikäänkuin katkonut suomalaiset sanat ja lainannut useita sanoja
saksan- ja venäjänkielestä. Muuten ovat virolaiset ja suomalaiset
siinäkin toistensa kaltaisia, että kummatkin rakastavat lauluja ja
vanhoja satuja, jotka kovina aikoina ovat olleet heidän lohtunaan.
Koska nämä kansanmuistot ovat suomalaisten satujen ja kansanlaulujen
kaltaisia, ikäänkuin kaksi samasta juuresta lähtenyttä haaraa, niin
mainitsemme niistä tässä muutamia.




68. Virolaisten Kalevipoeg.


Virolaisilla on monta kaunista kansansatua ja yksi suuri 20-runoinen
sankarirunoelma, jolla on heidän suurimman kansansankarinsa nimi:
Kalevipoeg (Kalevan poika). Hänestä kerrotaan seuraava satu:

Eräs eukko paimensi lehmiään metsässä ja löysi sieltä naarasteiren
munan. Niistä kasvoi kaksi kaunista neitoa, Salme ja Linda, joille
tuli monta kosijaa. Salme joutui naimisiin pohjantähden kanssa, mutta
Linda otti miehekseen jumalista polveutuvan väkevän sankarin, jonka
nimi oli Kalev (Kaleva). Linda ja Kalev saivat kolme poikaa, ja
nuorin poika syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Kun nämä kolme poikaa
olivat metsästämässä, tuli "tuulentarkka" noita Suomesta ja ryösti
heidän äitinsä. Linda huusi avuksensa taivaan jumalaa, Ukkoa, ja tämä
muutti hänet kallioksi Tallinnan kaupungin läheiselle Iru-vuorelle.

Pojat etsivät äitiään turhaan. Vanhin heistä meni Venäjälle, ja
hänestä tuli taitava kauppamies; keskimmäinen matkusti pohjolaan ja
varttui mainioksi soturiksi. Nuorin, Kalevipoeg, jota verrattiin
rautakynsi-kotkaan, sai kokea monta ihmeellistä elämänvaihetta. Hän
ui Suomenlahden poikki Suomeen, etsi salomailta käsiinsä noidan ja
löi hänet tammentyvellä kuoliaaksi. Äitiään hän ei voinut löytää;
tämä näyttäytyi hänelle unessa kauniina neitona, ja siitä ymmärsi
hän, ettei äiti enää ollut hengissä.

Sitten seuraa koko joukko seikkailuja. Kalevipoeg käy kuuluisan
Suomen sepän luona ja ostaa tältä niin verrattoman miekan, että hän
sillä halkaisee sepän alasimen maahan asti, pienimmänkään naarmun
näkymättä miekanterässä. Hänen hurja luontonsa herää. Hän tappaa
sepän pojan, ja onneton isä kiroo miekan tulemaan kerran oman
omistajansa surmaksi. Kalevipoeg palaa Viroon ja tekee veljensä
kanssa sellaisen sopimuksen, että se, joka jaksaa kauimmas nakata
kallionlohkareen, pääsee maan kuninkaaksi. Kalevipoeg nakkaa
kauimmas, tulee Viron kuninkaaksi ja kyntää maan jättiläishevosella
ja jättiläisauralla. Sudet repivät hänen hevosensa; hän hävittää
pedot ja viljelee maata. Hän aikoo rakentaa linnan, kulkee
lautataakka selässä Peipsenjärven poikki ja painaa maahan niin syviä
jälkiä, että vuoret litistyvät. Hänen levähtäessään rannalla varastaa
pahanilkinen noita hänen miekkansa ja viskaa sen järveen. Kalevipoeg
herää ja lupaa, että miekka saa järvessä olla siksi, kunnes toinen
yhtä väkevä sankari tulee sen sieltä ottamaan, mutta jos hän
itse tulee, saa se purra häntä jalkaan. Sitten hän lyö lautansa
kappaleiksi noidan poikiin ja lähtee toisia lautoja noutamaan.
Tällä matkalla hän joutuu manalaan, kuolleiden valtakuntaan. Siellä
hallitsee pahahenki, Sarvik, äärettömiä rikkauksia. Kalevipoeg
voittaa Sarvikin, pelastaa kolme vangittua neitoa ja palajaa suurine
saaliineen päivän valoon.

Nyt Kalevipoeg aikoo etsiä maailman äärtä ja rakentaa sitä varten
hopeaisen laivan. Hän purjehtii pohjoiseen päin Lappiin ja
joutuu suuriin vaaroihin. Kerran hänet nielee merenpyörre, josta
valaskala hänet pelastaa. Toisen kerran hänet poimii jättiläisneito
esiliinaansa ja vie hänet ihme-elukkana isälleen. Hän käy
tulivuorilla ja näkee revontulen hengetärten sotivan hopeakeihäin ja
kultakilvin. Viimein sanoo hänelle eräs viisas mies, että, ennenkuin
hän kohtaa maailman äären, saavuttaa hänet oma loppunsa. Kalevipoeg
palaa takaisin Viroon, voittaa taistelussa maansa viholliset, astuu
vielä kerran kuolleitten valtakuntaan ja sitoo Sarvikin kahleisiin.
Mutta nyt tulee rautapukuisia miehiä meren takaa Viroa ahdistamaan.
Syntyy taas verinen taistelu. Kalevipoeg voittaa, mutta hänen parhaat
soturinsa ovat kaatuneet. Hän seisoo yksinään kuin "kuivettunut
koivu". Erakkona hän asuu suuressa metsässä. Silloin hän eräänä
päivänä kulkee Peipsenjärven rannalla ja näkee entisen miekkansa
kimaltelevan vedessä. Kaihoisin mielin hän kahlaa veteen sitä
ottamaan, mutta miekka, joka muistaa kirouksen ja lupauksen, leikkaa
hänen molemmat jalkansa poikki polvia myöten. Niin kostaa miekka
ennen vuodatetun viattoman veren.

Kalevipoeg kuolee, mutta jumalat panevat vainajan jalatonna
vartioimaan manalan portteja ja kahleisiin nidottua Sarvikia. Siellä
Kalevipoeg lyö kädellään vuoren porttiin, mutta käsi tarttuu kiinni
sen rakoon ja joka kerta kun Kalevipoeg yrittää tempautua irti,
tärisee maa ja syntyy maanjäristys.




69. Virolaisia kansanlauluja.


    a) Kotoinen neito.

    Kesä on ja päivänpaiste,
    lirittää yläällä leivo,
    lehdet ovat lehtipuissa,
    kaikki niitytkin kukissa.
    Koivun latvat koukistuvat,
    oksissaan ovat omenat,
    pähkinät ovat pehkoissansa,
    kotoneidot laulelevat.

    Kesä loppuu, syys käsissä,
    niityn kasvit niitetähän,
    kirves kaatavi petäjät,
    piilu koivut pirstoaapi,
    halla ottaapi omenat,
    ukonilma pähkinäiset,
    mies kosii kotoisen neidon.
    Ikäväst' on niityn itku,
    mets' on keltaisna mureesta,
    hirnuvat isänsä varsat,
    ammovat vasikat äidin,
    mölisevät veljen möllöt,
    syöttäjätänsä surevat,
    kaipoavat katsojaansa,
    hoitajansa helleyttä.

    Iloll' eikö impi käynyt
    ennen päivän nousemista
    laulain aina läävässänsä?
    Meni partehen vasikan
    ilman äidin tietämättä,
    ennen noustua isänsä;
    heinät antoi helmastansa,
    kantoi kauroja etehen,
    veipä vettä juotavaksi
    isän, äidin tietämättä.
    Eikö tätä muistettaisi!


    b) Kotopaikan kiitos.

    Kylä kultainen kotini,
    kylä, jossa ennen kasvoin,
    armas entinen oloni,
    kasvoit poikasi komeiksi,
    tervehiksi tyttäresi.
    Olet kylä kelvollinen;
    peltos kasvavat eloa,
    niityt heiniä hyvästi,
    pääll' on pelto, niitty alla,
    keskipaikka pellavassa;
    kuminoit' on kunnahalla,
    vainiot on vaaleoina,
    kypsyneinä karviaiset,
    orapihlajat vihannat,
    omenat hyvänhajuiset.

    Voi kylää, kuhun koteusin,
    sua, jonk' omaksi jouduin,
    hyi häpeetä, hyi hävytön!
    Sua kiusoin kiitetähän,
    ivaten ylistetähän,
    kylä ruma, sotkusoinen,
    paha puhdasten sydänten,
    paha parjaaja hyville,
    viete äidin tyttärille!

    Kiitänpä omaa kylääni,
    kotopaikkaani ylistän.
    Olet kylä kelvollinen,
    niinkuin kirkko kukkulalla,
    Herran huone korkealla,
    armas nähtävä yläällä.
    Yks' on ainoa asia,
    mikä arvosi alensi,
    alle Tallinnan aseman,
    alle arvon Rahkavieren:
    ei sua lähene laivat,
    laivat rikkaat riistastansa,
    eivät tuo tavarojansa,
    makeitansa maalle saata,
    eivät liinalastiansa.

[Rahkavieri (Viroksi Rakvere) = Wesenberg, muinoin tärkeä
kauppakaupunki.]




70. Suomen kansa.


Tämä on Suomen kansan kartta:

Maamme itäosissa: Karjalassa, Savossa, pohjoisessa ja koillisessa
osassa Pohjanmaata asuu _karjalaisia_. Maamme länsiosassa: Hämeessä,
Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjoisosassa ja
Pohjanmaan kaakkoisosassa asuu _hämäläisiä_. Suomeen kuuluvassa
osassa Lapinmaata asuu _lappalaisia_. Uudenmaan eteläosassa,
Etelä-Pohjanmaan rannikolla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu
_ruotsin_-sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen
lukumäärä venäläisiä, ja sitäpaitsi asuu maassamme muutamia
saksalaisia, englantilaisia, ranskalaisia, norjalaisia, tanskalaisia
sekä joitakuita harvoja muihin kansallisuuksiin kuuluvia.

Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. 100:sta
Suomen asukkaasta on 86 suomalaista sukuperää, 13 ruotsalaista,
1 venäläistä, saksalaista tai muuta kansallisuutta. Monella on
ruotsalainen isä ja suomalainen äiti tahi suomalainen isä ja
ruotsalainen äiti; muutamilla on venäläinen isä ja suomalainen äiti
tai ovat heidän vanhempansa tai esivanhempansa muuttaneet tänne
vieraasta maasta. Harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei
jonkun heidän sukupuunsa jäsenen suonissa ole virrannut toisten
kansakuntain verta. Mutta sanottu on, että kaikki, jotka pitävät ja
rakastavat tätä maata isänmaanansa, -- kaikki, jotka noudattavat
tämän maan lakeja ja tekevät työtä sen menestymiseksi, -- ovat
yhtä kansaa. Heitä yhdistää heidän isänmaanrakkautensa, heidän
lainkuuliaisuutensa, heidän yhteinen onnensa. Jos joukko merimiehiä,
jotka ovat kotoisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla
merellä, niin täytyyhän heidän työskennellä sovinnossa päästäkseen
satamaan; muutoin he laivoineen kaikkineen hukkuisivat. Ja samoin,
jos Jumala on yhdistänyt eri kansoista polveutuvia asukkaita elämään
samassa maassa yhteisen vastuun alaisina, niin täytyy heidänkin pysyä
sovussa ja yksimielisyydessä, jotta he menestyisivät ja jotteivät
muut yksimielisemmät kansat riistäisi heiltä heidän perimäänsä maata.
Heidän täytyy olla kuin yksi mies ja yksi sydän isänmaan puolesta.

Tämä kansa on kasvanut yhdeksi, kuten monesta puusta tulee suuri
metsä. Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä
ne muodostavat metsän. Toisen maakunnan kansa eroaa toisen
maakunnan kansasta ulkonäöltään, vaateparreltaan, tavoiltaan ja
elämänlaadultaan. Helposti voimme erottaa hämäläisen karjalaisesta,
uusmaalaisen pohjalaisesta; vieläpä tunnemme yhden pitäjän asukkaat
monien muiden naapuripitäjäläisten joukosta. Mutta jos matkustamme
ulkomailla ja tapaamme siellä maanmiehiä eri osista maatamme, niin
huomaamme, että heillä on keskenään yhtäläisyyttä. Ja jos muukalainen
matkustaa Suomessa, huomaa hän, että tämän maan asukkaat ovat
toistensa kaltaisia. Sillä täytyyhän niillä, jotka lapsuudestaan
asti ovat kasvaneet samassa maassa, samojen lakien ja elämänolojen
alaisina, kaikkine eroavaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon
keskinäistä yhtäläisyyttä.

Sellainen kansan keskinäinen samankaltaisuus eli erikoisuus
(_kansanluonne_) on helpommin tunnettavissa kuin selitettävissä. Se
on se leima, jonka Jumala on painanut jokaiseen kansaan, antamalla
sen kauan asua yhdessä. Tämän leimansa kukin säilyttää, kulkekoon
minne tahansa maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen
ja elämänvaikutelmien muokkaamana, mutta harvoin se kokonaan häviää.

Sen leiman, jonka Jumala on Suomen kansaan painanut, saatamme
paraiten erottaa, jos tarkastamme tämän kansan menneitä vaiheita.
Se on näihin aikoihin asti säilyttänyt muiston esi-isäinsä
pakanallisesta uskosta, mutta kun se oli saanut Jumalan ilmoitetun
sanan, on tämä aina ollut sen kalleimpana aarteena. Se on siis
varmaan sellainen kansa, jossa on syvä ja totinen _jumalanpelko_.
Se on tuhat vuotta yhtämittaa työskennellyt maansa raivaamiseksi ja
viljelemiseksi: -- se on varmaan _uuttera ja kestävä_ kansa. Se on
muokannut kovaa maaperää, pohjolan ankarassa ilmanalassa: -- se on
varmaan _karaistunut ja voimakas_ kansa. Suuria onnettomuuksia ja
hävityksiä on tämä kansa saanut kokea enemmän kuin useimmat muut;
sen on monesti ollut pakko taistella katkerinta puutetta vastaan,
se on ollut maahan masennettuna, sen on täytynyt poltetuista
taloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja kuitenkin se on elänyt,
toivonut ja jälleen noussut pystyyn: se on varmaan _kärsivällinen,
kieltäymykseen altis ja elinvoimainen kansa_. Koskaan ei ole
Suomen kansasta lähtenyt valloittajaa, joka olisi muita kansoja
ahdistanut ja valtansa alle pannut: se on siis varmaan _rauhallinen_
kansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan
itselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen
veripisaraan asti puolustanut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt
mainioita sotapäälliköitä ja maailmankuuluja sotamiehiä: -- se on
varmaan kuitenkin _urhoollinen ja sotakuntoinen_ kansa. Kukistettuna,
voitettuna, valloitettuna, mutta ei koskaan tuhottuna, se on vieraan
vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: -- se on
varmaankin äärettömän _sitkeäluontoinen ja itsepintainen_ kansa.
Se on alistunut vieraan hallitsijan ylivaltaan niin kauan kuin
tämä noudatti vannomiansa lakeja. Mutta huomattuaan joutuneensa
väkivallan ja sorron alaiseksi se ei suostunut jäämään sortajan ikeen
alle: -- se on varmaan _vapautta rakastava_ kansa. Ja vihdoin se on
yksinäisissä metsissään, kaukana sivistyneen maailman keskuksista,
hiljaksensa ja kovien vaivojen kanssa kamppaillen kohonnut
valistukseen: -- se on varmaan _tiedonhaluinen ja oppia rakastava_
kansa.

Sellainen on pääominaisuuksiltaan se kansa, jonka Jumala on valinnut
viljelemään pohjolan perukoita. Siihen toimeen kysytään sellaista
kansaa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan etupäässä esimerkiksi
ja opettajaksi monille köyhille, tietämättömille heimokansoille,
jotka ovat hajallaan pitkin maailmaa. Suuri on tehtävä, jonka Suomen
kansa on saanut täytettäväkseen. Siihen vahvistakoon sitä Jumala
totuudellaan ja voimallaan!

Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka Hän
itsellensä on perinnöksi valinnut. Ps. 33: 12.




71. Matti.


Eräällä isännällä oli kolme palvelijaa. Iivana oli venäläinen,
Eerikki oli ruotsalainen, ja Matti oli suomalainen. Muutamana
kesäaamuna isäntä lähetti palvelijansa kuokkimaan kivistä mäkeä
pelloksi ja osoitti heille kappaleen kullekin. Iivana kuokki
iloisesti laulellen ja sai puolipäivään osansa valmiiksi. Eerikki
kuokki, vuoroin nauraen, vuoroin nuristen, ja sai osansa iltapäivällä
valmiiksi. Matti näytti jurolta, mietti ensin kotvan aikaa ja sai
vasta iltamyöhällä osansa valmiiksi.

Kun he olivat työnsä päättäneet, tuli isäntä sitä katsomaan. "Iivana
on tehnyt sukkelimmin työtä", sanoi hän; "mutta Iivana on jättänyt
kivet paikoilleen. Eerikki on raivannut pois pienet kivet, mutta
jättänyt suuret paikoilleen. Matti on raivannut pois suuret kivet,
mutta jättänyt pienet maahan. Jokaisella teistä on ansionsa ja
vikansa. Ensi kerralla panen Iivanan karhitsemaan peltoa, Eerikin
ojittamaan niittyä ja Matin vääntämään kiviä, siihen hän on luotu."

Matista tuli siis kivenvääntäjä. Jos ketä haluttaa tutustua tähän
miettivään mieheen, niin hän on vartaloltaan keskikokoinen,
hartiakas, jänteväkätinen ja hyvin kestävä. Hänellä on ruskeahko
tukka, harmaat silmät, harmaa iho, hiukan kivertyvä pystynenä, ohuet
huulet, leveät kasvot. Hän ei siis ole mikään kaunis mies, mutta
hänellä sanotaan olevan kauniita ruskeasilmäisiä veljiä ja sieviä,
keltatukkaisia sisaria. Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten
kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja
verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se
lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä
minkäänlaista tanssitaitoa.

Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen
ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin
seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle
pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi,
jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen
miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin
osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa
ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi. Vaikka hän tavallisesti on
harvapuheinen ja vaitelias, saattaa hän silloin puhua enemmän, kuin
mitä toinen jaksaa kuunnellai. Matin vikoja on näet sekin, että hän
usein on vaiti, milloin pitäisi puhua, ja joskus puhuu, milloin olisi
parempi olla vaiti.

Matti on niin tuiki rehellinen mies, että hänen täytyy lainata
_varkaan_ nimitys toisesta kielestä. Hän on myöskin tyyni mies.
Jyrkän kosken laskeminen, karhuun tähtääminen viiden askeleen päästä,
ruutikellarin palavan katon sammuttaminen ei häntä vähääkään pelota.
Sodassa hän ei myöskään ole milloinkaan voinut oppia juoksemaan.
Hän ei koskaan pelkää vaaran tullen eikä sen kestäessä, mutta
_jäljestäpäin_ hän on hyvin varova. Että hän on hidas ja myöhäinen,
sen koko maailma tietää. Jos hän tapaa jonkin tutun tiellä, ei
hän ennätä tervehtiä, ennenkuin toinen on jo kappaleen matkaa
ohi. Kuitenkin saattaa sattua, että hän, liian kauan mietittyään
jotakin asiaa, yhtäkkiä saa kummallisen kiireen-puuskan. Matin on
tapana kauan miettiä ja sitten hätiköidä. Hän on niin monet ajat
tullut joka paikkaan liian myöhään, on odotuttanut itseänsä ja
tavannut muita, jotka ovat ennättäneet ennen häntä, että uusien
rautateiden täsmälliset määräajat ovat saattaneet hänet suureen
pulaan. Mutta Matti on hyvä oppimaan: nyt hänellä on usein tapana,
varmuuden vuoksi, tulla paikalle tuntia aikaisemmin. Koko maailma
senkin tietää, että Matti on itsepintainen kuin synti; hänen
itsepintaisuutensa onkin hänen kestävyytensä nurja puoli. Minkä hän
kerran on saanut päähänsä, sen hän tahtoo saada käymään. Missä hänen
tulee seisoa, siinä hän seisoo; mutta jos se ei häntä haluta, niin
on turha vaiva ruveta häntä houkuttelemaan. Yksi Matin veljiä, pitkä
mies, hukutti itsensä vesiämpäriin; se ei ollut helppo tehtävä, mutta
hän tahtoi hukkua ja hukkuikin. Aina Matti tarvitsee miettimisaikaa.
Hän epäilee kaikkea uutta, mutta hän voi tottua siihen vähitellen.
Senvuoksi häntä inhoittavat kaikki uudet kuosit ja tavat, mutta kun
muut ovat herenneet niitä käyttämästä, niin saattaa sattua, että
Matti niihin mielistyy. Hänen suvussaan onkin vähän uuden-yrittäjiä,
mutta paljon mukaan-yhtyjiä. Kun aloittaja laskee työn käsistään,
niin hellittävät kaikki muutkin. Ja tyhjäntoimittajat ovat hyvin
ahkerat moittimaan niitä, jotka jotakin toimittavat.

Matin hitaisuutta on sekin, että hän kärsii paljon, ennenkuin
suuttuu, mutta kun hän kerran vihastuu, niin vihastuu hän usein
silmittömästi. Hän kärsii nöyränä kovan katovuoden, mutta nurisee,
jos vähäinen sade tulee sopimattomaan aikaan. Hän voi antaa anteeksi
sille, joka on ryöstänyt häneltä kaiken omaisuuden, mutta jos joku
varastaa häneltä marhaminnan, tekee Matti siitä käräjäasian.

Matti rakastaa hevostaan, peltoaan, venettään, saunaansa, pajaansa
ja tarkkaa vanhaa luotipyssyään. Muutamat veljeksistä käyvät kauppaa
ja kulkevat maa- ja vesimatkoilla. Mieluisimmin Matti kuitenkin
tahtoo elää rauhassa pirtissään, huoletonna huomenesta, ja hän pitää
itseänsä rikkaana, jos hänellä tänään on rukiista leipää, puuroa,
muikkuja tahi silakoita ja perunoita. Hätätilassa hän syö pettua.
Kun hän on oikein kylläksensä syönyt omaansa tai muiden ruokaa,
sattuu joskus, että hän rupeaa laiskottelemaan; muuten hän on vankka
työmies. Ei olisi haitaksi, jos Matti paremmin laskisi tulonsa ja
menonsa, sillä huomispäiväksi säästäminen ei ole hänen tapojaan. Kun
hän näin vuorotellen tuhlaa ja näkee nälkää, rikastuvat muukalaiset
hänen kustannuksellaan. Hän saattaa nähdä kultaläjiä jalkainsa
edessä, mutta ei tule kättänsä kurottaneeksi niitä ottamaan. Matilla
on hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta ketään ei voi niin helposti
pettää kuin häntä. Hän luulee tehneensä hyvän kaupan, kun vaihettaa
pois virkun hevosensa ja saa pattijalkaisen sijaan.

Muuten Matti on avulias, vieraanvarainen, luotettava ja uskollinen;
makaa talvella, valvoo kesällä, kuuntelee mielellään soitantoa,
sepittää kauniita lauluja ja mielistyy kaikkeen, missä kysytään
miettimistä. Hän on taitava arvaamaan arvoituksia ja keksimään
älykkäitä sananlaskuja. Hän tahtoo kaikessa olla perinpohjainen; hän
kaivaa kaivonsa niin syväksi, kuin tahtoisi sen kaivaa maan lävitse,
ja jos hänelle lapsuudessa on sattunut katkismuksenluku kangertamaan,
saattaa hän sitten vuosikausia miettiä, miksi Jumala hänet tähän
maailmaan on luonut.

Emme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat
ulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti
heissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. Jumala siunatkoon tuota
leveää kouraa ja rehellistä mieltä! Matilla on vikansa, Matilla on
oma päänsä, mutta kun Jumala tahtoo maan päällä väännättää kiviä,,
lähettää hän Matin kivimäkeen. Tämä on Matin virka. Herra tietää
parhaiten, mihin me kelpaamme.




72. Suomenkieli.


Ne kielet, joita Euroopassa enimmin puhutaan, muodostavat kolme
suurta ryhmää, jotka ovat: _latinalaiset_ kielet (ranska, italia,
espanja y.m.), _germaanilaiset_ kielet (ruotsi, saksa, englanninkieli
y.m.) ja _slaavilaiset_ kielet (venäjä, puola y.m.). Mutta
suomenkieli ei kuulu yhteenkään näistä, vaan on ensimmäisiä omassa
suuressa kieliryhmässään, _suomensukuisten_ kielten joukossa. Nämä
kielet ovat enemmän sukua turkinkielelle ja muille itämaisille
kielille kuin Euroopan valtakielille: onpa suurempi erotus suomen- ja
ruotsin- kuin ruotsin- ja venäjänkielen välillä. Suomensukuisiin
kieliin luetaan unkarin- ja lapinkieli sekä ne kielet, joita
Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat. Vironkieli on suomelle
läheinen sukulaismurre.

Suomessakin puhutaan erilaisia kielimurteita. _Itä-Suomen_ murre eli
puhekieli Savossa ja Karjalassa on pehmeämpää ja ääntiörikkaampaa
kuin kovempi ja voimakkaampi _Länsi-Suomen_ murre, jota puhutaan
Hämeessä ja maamme läntisissä osissa. Itä-Suomen murre on lainannut
muutamia sanoja venäjänkielestä, jota vastoin Länsi-Suomen murre
on niitä lainannut useampia ruotsinkielestä. Monet asukkaiden
siirtymiset ovat vaikuttaneet sen, että Itä- ja Länsi-Suomen murteet
ovat useissa paikoin tunkeutuneet toinen toisensa alalle, ja
muutamilla seuduin ne ovat ikäänkuin kasvettuneet yhteen. Senvuoksi
on eri paikkakuntien kielenparressa eroavaisuuksia, ei kuitenkaan
sen suurempia, kuin että kaikki ymmärtävät toisiansa. Sisämaassa ja
Pohjoissuomessa puhutaan puhtaampaa kieltä kuin rannikkoseuduilla.
Muutamat arvelevat kauneinta suomea puhuttavan koillisessa Hämeessä,
mutta tätä eivät pohjoispohjalaiset eivätkä savolaiset hevin myönnä.

On kulunut lähes neljäsataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin
ruvettiin käyttämään kirjoituksissa ja painetuissa kirjoissa.
Sen johdosta, että raamattu suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli
Länsi-Suomen murre varsinaisen kirjakielen pohjaksi ja kehittyi
aikaisemmin. Sittemmin on ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä
mitä parasta sen eri murteissa on, ja monet ahkerat tiedemiehet ovat
tutkineet kielemme ominaisuuksia, niin että suomenkielen kielioppi on
kohta maailman parhaiten selvitettyjä.

Ja suomenkieli ansaitsee jo itsensä tähden kaiken sen suuren
rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Eipä ole monta kieltä,
jotka niin selvästi ja niin rikas-, niin hienovivahteisesti voivat
ilmaista ajatusten moninaisuutta ja eri tunnelmia. Eikä ole myöskään
monta, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata luontoa.
Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija Rask,
kuvailee tätä kieltä seuraavin sanoin:

"Suomenkieli on luonnonrikkaimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin
muodostuvia ja soinnukkaimpia kieliä maan päällä. Siinä on mitä
kaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa kohden se on
italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ensinkään noita inhottavia
suhuäänteitä eikä noita kovia huokuäänteitä, joita tavataan
slaavilaisissa ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty sointu
niinkuin ranskankielessä. Siinä on useampia muotoja ja vähemmän
taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia
etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman runsaasti
sanajohdannaisia ja -yhdistyksiä, kuten kreikan- ja saksankielessä.
Se näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on kaikissa
muissa Euroopan kielissä; mutta koska ei ole mitään täydellistä
taivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä
näyttää olevan tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin
suurta kirjallista käyttöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä
heimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä."

Sen jälkeen kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on melkoinen
määrä kirjoja ilmestynyt suomenkielellä, ja sitä on enemmän
vertailtu heimokieliin. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa
ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät
puhu suomea, ja Euroopan muille kansoille tämä kieli on niin
käsittämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee
muukalainen ihmeissään suomalaisten kansanlaulujen sointuvia sanoja.
Ja lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä
hän ei tiedä, kuinka paljon syvää tunnetta kääntäessä on haihtunut.
Sillä suomenkieli on läpinäkyvän verhon kaltainen, josta kaikkialta
kansan henki kuultaa. Se on vielä löytölapsi Euroopassa, silkkiin
kapaloituna, mutta erämaahan heitettynä. Kun tämä lapsi kasvaa ja voi
näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan se kuninkaantyttäreksi.
Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt
on rikas viattomasta ihanuudesta. Se on kykenevä ilmaisemaan mitä
parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on
Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta
tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan.




73. Lippo ja Tapio.

(Kansansatu Karjalasta.)


Kolme miestä meni kerran metsälle. Yhden nimi oli Lippo, liukas
mies, metsänkävijä. He tapasivat kolme peuraa. Kaksi oli sarvistaan
takertunut toisiinsa kiinni, kolmas oli irrallaan. Lippo pyysi
kumppaneitansa ajamaan takaa niitä kahta, itse hän lupasi ajaa
kolmatta. Hän ajoi, hiihti, tuli yö. Lippo ei ollut tavannut peuraa
kiinni. Tuli viimein talo eteen metsässä. Peura juoksi pihatarhaan
ja Lippo meni perässä. Isäntä seisoi pihalla: vanha ukko, parta,
hiukset, kaikki kuusennaavasta. Talo oli Tapiola, ja isäntä oli
Tapio, metsän kuningas.

Vanhus taputteli peuraa kaulalle ja sanoi: "Kuka, kunnoton se on
oriini hikeen ajanut?" Lippo astui esiin ja vastasi: "Minähän sen
ajoin." Tapio sanoi: "No, kun olet iltaan pimeään orittani ajanut,
niin käy tupaani yöksi."

Lippo menee Tapion pirttiin ja katso: täällä on peuraa, hirveä,
täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea metsän riistaa, mitä vain
olla saattaa. Tapio syötti Lipolle iltasen ja hyvänä piti. Aamulla
Lippo sitten teki lähtöä, mutta eipä löytänytkään suksiaan. Tapio
sanoi hänelle: "Etkö tahtoisi jäädä tänne vävyksi taloon, minulla
yksi tytär vain on." Lippo vastasi: "Jäisin kyllä, mutta mies olen
köyhä." -- "Älä siitä huoli", sanoi Tapio, "ei köyhyys ole mikään
vika, meiltä saat mitä mielesi tekee". Sitten Lippo, liukas mies,
metsänkävijä, jäi sinne ja tuli Tapiolle vävyksi.

Kolmen vuoden kuluttua sai Lipon vaimo pienen pojan. Lippo sitten
tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään hänet sinne.
Tapio sanoi: "Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä
pääset."

Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä tiainen
puunoksalla istuu ja laulaa:

    Tii, tii, tiainen,
    Vati, kuti, varpunen:
    Pane oksa olkahasen,
    Pää aseta pälkähäsen.

Lippo viskasi palikalla tiaista: "Mitä, herja, siinä vielä
vinguttelet?" Teki sitten sukset valmiiksi ja vei Tapiolle. Mutta
Tapio sanoi: "Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippo meni toisena
päivänä metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. Lippo torui häntä
ja teki uuden parin suksia, mutta nekään eivät sopineet. Kolmantena
päivänä meni Lippo metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. "Jahka
teen kuten käskee", sanoi Lippo, "eihän tuo turhia laulane". Teki
taas uudet sukset ja jätti ison oksanhaarukan suksen koroon ja
asetti sen pään jalan alle. Ja Tapio sanoi: "Kah, nämähän ovat minun
sukseni! Nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi:
"Kun nyt edellä hiihdän, seuraa minun jälkiäni ja jää siihen yöksi,
missä somman sijan näet: mutta tee maja tarkka, etteivät taivaan
tähdet lävitse paista!"

Lippo lähti pois vaimoineen ja lapsineen. Iltapuolella hän näki
Tapion somman ensimmäisen sijan, ja siinä oli hirvi paistettu
illalliseksi. Lippo teki majan siihen havuista hyvän, katon ylen
tarkan laati päälle ja veti ahkion, jossa lapsi oli, sisään ja lepäsi
vaimoineen majassa yön. Toisena päivänä jatkoi matkaansa, tapasi
taas Tapion somman sijan, ja siinä oli peura paistettuna. Taas teki
Lippo tarkan majan ja jäi siihen yöksi. Kolmantena päivänä hän kulki
eteenpäin, tapasi kolmannen sommansijan, ja siinä oli vain metso
paistettuna. "Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on
paistettu", mietti Lippo. Majan vain harvan teki ja veti ahkion
lapsen keralla sisään. Taivas kajastui yöllä ja tähdet taivaasta
rupesivat havujen lävitse paistamaan majaan. Aamulla nousi Lippo
makaamasta: hänen vaimonsa oli poissa. Lippo meni ulos katsomaan:
suksenlatua ei näkynyt. Lippo istui lapsineen majan edessä eikä
tiennyt, mihin päin hiihtää. Ilta tuli. Hirvi juosta myhötteli
sivuitse. Lippo jäi siihen yöksi. Aamulla taas oli metso paistettu,
ja taas juoksi hirvi sivuitse. Niin eleli Lippo siinä lapsineen
monta, monta vuotta. Joka aamu oli metso heille paistettuna, ja joka
päivä hirvi siitä sivuitse juoksenteli.

Sillä aikaa kasvoi lapsi suureksi ja hänestä tuli ylen viisas poika.
Poika pyysi isäänsä tekemään semmoisen pillin, josta he katsoisivat,
onko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen
pojalleen, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: "Emme olekaan
kodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä." Ja he siitä kun
läksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa.

Siitä se on Lapin alku lähtenyt, siitä pojasta. -- Sen pituinen se.




74. Kettu ja jänis.

(Kansansatu Satakunnasta.)


Kerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: "Eipä
sua kukaan pelkää!"

-- "Kukas sua pelkää?" vastasi jänis.

-- "Kaikki mua pelkäävät", tuumasi kettu. "Mulla on pitkä häntä, niin
kaikki luulevat mua sudeksi, kun matkan päästä näkevät. Siksi mua
pelätään, mutta ei sua pelkää kukaan."

"Pannaan veto!" sanoi jänis. "Minä näytän, että mua pelätään."

Toinen suostui siihen, ja pantiin veto. Läksivät sitten yhtenä
kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi lammaslauman aidan
sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi se kohta lammaslaumaan.
Lampaat, pelästyen sitä, läksivät hyppäämään, minkä kerkesivät. Jänis
siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi nauramaan ja nauroi
niin mahdottomasti, että suu repesi ristiin. Ja siitä ruveten onkin
jäniksen suu ollut ristiin halki.

Sen pituinen se.




75. Kansantarinoita jättiläisistä.


Kerrotaan ennen muinoin jättiläisiä asuneen useassa paikoin
Suomea. He olivat niin pitkiä, että metsään valkeata tehdessään
ensin sytyttivät kuusenlatvat palamaan, ja jokaiseen roihuun meni
kokonainen metsä. Kerran kulki jättiläinen Sääksmäeltä suoraan
Mallasveden poikki, joka on hyvin syvä ja toista peninkulmaa leveä.
Tultuaan toiselle rannalle Pälkäneen puolelle jättiläinen tunsi
hiukan väsymystä ja sanoi: "Kah, kun vesi rupesi jo nousemaan
saapasvarsien suista sisään."

Toinen jättiläinen istui hajareisin Maarian kirkon harjalla Turun
lähellä ja paikkasi kenkiään. Hänen pikilankansa oli niin pitkä,
että se ulottui molemmin puolin maahan asti. Sattuipa silloin, että
talonpoika tuli rattailla ajaen tietä myöten Turusta päin ja tarttui
kiinni pikilangan silmukseen, juuri kun jättiläinen veti ommeltaan
kiinni. "Ohoh", sanoi jättiläinen, kun talonpoika hevosineen ja
rattaineen tuli ompeleeseen, "mistähän rikkoja pikilankaani tarttui?
Mutta en minä viitsi solmua avata." -- Sitten lyödä naputteli hän
vasarallaan päälle ja sanoi: "Kyllä siihen nyt tuli vähäinen pahkura!"

Kerran pani jättiläinen selälleen maata maantien poikki polvet
koukussa, ja kaikki matkustajat ajoivat solkenaan polvien alitse. Kun
joku kummasteli tätä, kuultiin äänen metsästä sanovan: "Sehän on vain
kolmivuotias lapsi!"

Vuoksen tienoilla eräänä iltana kaksi jättiläistyttöä istui laulaen,
toinen Lohikalliolla, toinen Ruskeavuorella. Näiden vuorten väliä
on viisi neljännestä, mutta neidot voivat kuulla kumpikin toisensa
äänen ja lauloivat samassa tahdissa. -- Pahempaa jyskettä piti muuan
jättiläinen Iitissä. Kun hän taputti käsiään, kuului pauke ympäri
koko maailman.

Näillä jättiläisillä oli kokonsa mukaan voimaakin. Kun heistä
oli vaivalloista kahlata järvien poikki, vierittivät he suuria
kiviä veteen ja tekivät niistä siltoja. Jättiläistytöt kantoivat
esiliinoissaan vuorenkokoisia sammaltaakkoja, joita heittivät
järviin ja joista sitten syntyi veteliä soita. Useissa paikoin
on vielä nähtävänä jättiläis-raunioita eli röykkiöitä, jotka
ovat muodostuneet raskaista kivistä ja kallionlohkareista, joita
jättiläiset ovat nakelleet. Tarjanteen järvessä on puuton saari,
jota nimitetään Munkholmaksi ja johon jättiläiset olivat koonneet
suuria kiviröykkiöitä Ruoveden ja Virtain väliselle kulkuväylälle.
He aikoivat nakata kivet ohikulkeviin veneisiin. Mutta Munkholma on
saanut nimensä munkeista, joiden luultiin olleen pahoja noitia.

Enimmin uhkasivat jättiläiset kivenheitoillaan kirkkoja. Sanotaan
jättiläisten hyvästä maksusta rakentaneen monta kivikirkkoa, mutta
jäljestäpäin katuneen työtään ja koettaneen hävittää ne. He eivät
sietäneet kuulla kellojen soimista, ja kaikki ristit olivat heille
tuskaksi. Senvuoksi oli jättiläisillä tapana asettua vuorten
kukkuloille, välistä yhden tahi useamman penikulman päähän, ja sieltä
heitellä kivilohkareita kirkkoja kohti. Koskaan ei ole kuultu heidän
niihin osanneen, mutta heidän viskaamiansa kiviä näytetään vielä tänä
päivänä kirkkojen lähellä, milloin kuivalla maalla, milloin järvessä.

Jättiläinen Raisionkin kirkon rakensi. Hän aloitti työnsä keväällä
kolminaisuuden sunnuntain jälkeen ja sai sen melkein valmiiksi ohran
vihneelle tullessa. Rakennusmestari ei ollut papin mieleinen, ja tämä
sattui eräänä yönä kuulemaan jättiläisen vaimon laulavan lapselleen
kehtolaulua vuoren onkalossa:

    "Killi kirkkoja tekee,
    Nalli nauloja takoo
    Rahallisess' Raisionmaass'."

Mutta pappi tiesi, että noitien mahti on nimessä, niin että se, joka
tietää heidän nimensä, pääsee heistä voitolle. Seuraavana päivänä
hän näki jättiläisen apumiehineen hajareisin istuvan kirkonharjalla
ristiä asettamassa. Pappi silloin huusi heidän nimensä:

    "Pois, Killi, kirkosta!
    Pois, Nalli, harjalta!"

Kohta muuttuivat jättiläiset kahdeksi mustaksi korpiksi, jotka
rääkkyen lensivät tiehensä. Jättiläinen Killi tahtoi kuitenkin
kostaa ja kahlasi mereen noutamaan sieltä suurta kallionlohkaretta
murskatakseen sillä kirkon. Kun hän ei enää löytänyt tietä sinne,
viskasi hän kallionlohkareen Ruissalon edustalle, puolen penikulman
päähän Turusta. Siellä on vielä tänäkin päivänä meressä nähtävänä
suuri kallio, jota sanotaan Kukkarokiveksi siitä syystä, että
jättiläinen oli kantanut sitä kukkarossa selässään.




76. Yhtymyksiä jättiläisten kanssa.


Koleana syysiltana purjehti muutamia merimiehiä jaalallaan [Jaalaksi
sanotaan Viipurin läänin rannikoilla tavallista nopeasti purjehtivaa
purtta, jossa on omituinen taklaus.] pitkin merenrannikkoa Viipurin
lähellä, ja he huomasivat rannalla suuren valkean. He olivat
viluissaan, menivät maihin lämmittelemään ja näkivät kauhukseen
nukkuvan jättiläisen makaavan kehänä nuotion ympärillä, jalat
päänaluksena. Merimiehille tuli kiire palata takaisin merelle, mutta
samassa jättiläinen heräsi. "Mistä te, Suomen pojat, olette?" --
"Tuolta, tuolta", änkyttivät merimiehet ja osoittivat Viipuriin päin.
Jättiläinen sanoi: "Kyllä minä Viipurin tunnen ja sen suuren kiven
kirkon seinässä oven kohdalla: sen olen itse nuorena ollessani vienyt
sinne Neitsytniemestä. Mutta, Suomen pojat, eikö teillä ole mitään
hyviä tuomisia Viipurista?"

Merimiehet toivat jaalastaan tynnyrin tervaa, ja jättiläinen tyhjensi
yhdellä siemauksella koko tynnyrin. "Kiitoksia", sanoi hän, "se oli
sitä vanhaa Viipurin juomaa. Mutta menkää nyt matkoihinne, ennenkuin
poikani palaavat! He ovat nuoria ja vallattomia; saattaisi käydä
teille pahoin."

Merimiehet eivät toista käskyä odottaneet. He juoksivat jaalaansa
ja olivat tuskin ennättäneet purjeensa nostaa, kun näkivät kaksi
jättiläistä rannalla. Toinen niistä nakkasi niin raskaan kiven,
että jaala oli upota. Toinen juoksi veteen ja tarttui niin kovasti
peräkeulaan, että jaala täysissä purjeissa ei paikaltaan liikahtanut.
Hädissään tarttuivat merimiehet kirveihinsä ja saivat hakatuksi
jättiläisen toisen käden poikki, minkä jälkeen hän hellitti ja antoi
heidän jatkaa matkaansa. Jäljestäpäin merimiehet punnitsivat tuon
katkaistun käden ja, mikäli on heidän kertomustansa uskomista, painoi
se 13 vanhaa leiviskää.

Terva näyttää olleen jättiläisten mielijuomaa. On toinenkin kertomus
muutamista talonpojista, jotka veivät tervaa Helsinkiin ja tapasivat
tiellä jättiläisen, joka pyysi heiltä ryypyn Suomen paloviinaa. Ei
ollut hyvä kieltää; talonpojat käskivät hänen pitää hyvänään, mitä
heillä oli kuormissansa. Jättiläinen nosti kolme tynnyriä perätysten
huulilleen, joi niistä tervan, pyyhki partaansa ja sanoi hyvillä
mielin: "Kyllä sillä on vielä vanha hyvä makunsa."




77. Leikkisatuja.


Tässä maassa on jossakin kylä nimeltä Hölmölä, ja siinä asuvat
hölmöläiset. Nämä hölmöläiset ovat erinomaisen varovaista kansaa
ja miettivät tarkkaan, ennenkuin mihinkään ryhtyvät, ettei mitään
vahinkoa tulisi liiallisen kiireen tähden. Heistä kerrotaan, paitsi
monia muita viisaita yrityksiä, seuraavaa:

a) _Elonleikkuu_. Kun hölmöläisten piti ruista leikata, tarvitsivat
he siihen seitsemän henkeä. Yksi painoi alas rukiinoljet; toinen
piti puukappaletta niiden alla; kolmas löi oljet poikki; neljäs
kantoi oljet lyhteeseen; viides sitoi lyhteet; kuudes kantoi lyhteet
kokoon ja seitsemäs pani ne kuhilaille. Matti sattui kerran näkemään
heidän työtänsä, ja häntä kummastutti heidän suuri toimeliaisuutensa.
Illalla oli puoli sarkaa leikattuna ja toinen puoli leikkaamatta.
Matti tahtoi auttaa hölmöläisiä ja rupesi yöllä leikkaamaan ja
sitomaan sen, mikä vielä oli leikkaamatta. Kun hän oli lopettanut
työnsä, laski hän sirpin viimeiselle kuhilaalle ja meni nukkumaan.
Hölmöläiset tulivat aamulla, näkivät rukiin leikattuna ja sirpin
kuhilaalla. Yleistä ihmettelyä. Kauan neuvoteltuaan tulivat kaikki
siihen päätökseen, että sellainen pikatyö, kuin tämä leikkuu, oli
tehty noitakeinojen avulla ja että noita oli muuttanut itsensä
sirpiksi. Tämä oli siis hukutettava, jottei se enää toista kertaa
hätiköimällä pilaisi väen perinpohjaista työtä. Mutta ei ollut hyvä
koskea niin vaaralliseen kapineeseen; senvuoksi otettiin pitkä
seiväs, sidottiin sen nenään silmukka, ja sillä tavalla saivat sirpin
vedetyksi maahan. Koko joukko näki nyt ihastuksissaan, kuinka sirpin
täytyi kulkea mukana järven rantaan, vaikka se kaikin voimin harasi
vastaan ja takertui kantoihin ja ojansyrjiin. Vihdoin sirppi saatiin
veneeseen ja nyt soudettiin keskelle selkää. Varteen sidottiin
lujilla köysillä iso kivi, jottei se jäisi veden pinnalle, ja sitten
se ilosta huutaen viskattiin järveen. Mutta pahaksi onneksi sattui
sirpin koukero terä tarttumaan veneen laitaan, kivi painoi, vene
kaatui, ja hölmöläiset töin tuskin pelastuivat noidan häijyistä
juonista.

b) _Tupa_. Hölmöläiset rakensivat itselleen tuvan ja tekivät työnsä
niin perinpohjaisesti, että unhottivat hakata ikkuna-aukkoja seinään.
Kun tupa saatiin valmiiksi, huomasivat he sen pimeänlaiseksi
ja miettivät kauan, kuinka saisivat sinne päivänvaloa. Viimein
keksivät hyvän keinon: heidän tuli tuoda valoa sisään säkissä.
He siis pingoittivat säkin auringonpaisteeseen, sitoivat suun
tarkasti kiinni ja kantoivat säkin tupaan. Täällä se avattiin, mutta
kaikkien ihmeeksi ei tupa tullut vähääkään valoisammaksi. Kun tämä
odottamaton pettymys huolestutti heitä, sattui Matti tulemaan ja
sai kuulla heidän huolensa. "No", sanoi Matti, "jos annatte minulla
sata markkaa, niin minä hankin tupaan valoa!" Hölmöläiset olivat
mielissään, kun niin huokealla hinnalla saivat valoa, ja antoivat
kohta vaaditun maksun. Sitten Matti hakkasi aukon seinään, ja katso,
kohta tuli auringonvaloa tupaan! Hölmöläiset ihastuivat niin tästä
keksinnöstä, että päättivät hakata tuvasta koko seinän pois. Valoa he
saivat nyt kylläksi, mutta samassa koko tupa romahti maahan.

c) _Metsästys_. Kerran lähtivät hölmöläiset talvella karhunajoon.
Tultuaan karhunpesälle he istuivat ensin syömään vahvan suuruksen.
Sitten neuvoteltiin ja päätettiin, että Pekka konttaisi ensin pesään
tuomaan karhun ulos. Varmuuden vuoksi sidottiin köysi hänen jalkaansa
ja sovittiin, että, jos hätä tulisi, Pekan piti potkaista ja toisten
vetää hänet ulos. Pekka konttasi pesään, ja kun oli parahiksi
päässyt sisään, puri karhu häneltä pään pois. Hiukan sätkytteli
Pekka koipiansa, mutta heitti samassa henkensä. Mutta ulkopuolella
olevat kumppanit sanoivat: "Nyt Pekka potkaisi; siellä sisällä ei
liene niinkään hauska olla." Silloin he vetivät Pekan ulos, ja Pekka
oli päätönnä. "Niin, totisesti, päätönnä!" sanoivat hölmöläiset ja
neuvottelivat, mitä tämä merkitsi. Joku heistä väitti, ettei ollut
niin varmaa, oliko Pekalla päätä pesään kontatessaan. -- "Älähän",
sanoi toinen, "enkö sitä tietäisi; näinhän selvästi hänen partansa
liikkuvan, kun hän söi herneitä suurukseksi."

d) _Ruoka-ateria_. Eipä käynyt paremmin toisellakaan kerralla, kun
hölmöläiset polttivat kaskea järven rannalla. Toisella rannalla
kävivät heidän lehmänsä laitumella; susi tuli ja repi yhden lehmän
kuoliaaksi. Hölmöläiset soutivat järven poikki ja päättivät
laittaa itselleen suuruspaistin lehmästä, koska se jo muutenkin
oli kuollut. Koska nyt kaski paloi toisella rannalla, katsoivat
he tarpeettomaksi tehdä uutta tulta, vaan hakkasivat lehmästä
kappaleen lihaa ja nostivat sen paistumaan vastapäätä olevan
valkean loisteessa. Hetken perästä katsottiin paisti kypsyneeksi
ja ruvettiin syömään, mutta eipä paisti maistunutkaan. Joku arveli
silloin, että kala maistuisi paremmalta, ja kun siinä rannalla
riippui nuotta teloillaan, niin potkittiin se hiekkakankaalle ja
vedettiin apaja, mutta saatiin ainoastaan varpuja ja kanervia. Taas
pidettiin neuvoa, mitä saataisiin ruoaksi, ja yleinen mieli oli, että
puuro maistuisi paraalta. Mutta kun kaikkien oli nälkä eikä heillä
ollut pataa semmoista, joka olisi kaikille riittänyt, päätettiin
odottaa talveen asti, jolloin voitaisiin keittää avannossa. Talveen
asti odottaminen ei ollut helppoa nälkäisille vatsoille, mutta
hölmöläiset odottivat, kuten sopii perinpohjaisen kansan, joka ei
hätäile. Talvi tuli ja järvi meni jäähän. Silloin meni yksi joukosta
ja hakkasi jäähän avannon, minkä jälkeen toinen kantoi jauhosäkin
paikalle, pudisti jauhot avantoon ja alkoi sekoittaa. Kun arveltiin
puuron olevan valmiin, astui keittäjä avantoon maistamaan keitosta
ja jäi sinne. Toiset odottivat hetken aikaa, mutta kun kokki ei
tullutkaan takaisin, alkoivat he luulla, että hän yksinään söi kaiken
heidän puuronsa. Toinen astui sitten jään alle päästäkseen pidoista
osalliseksi ja jäi sinne kuten ensimmäinenkin. "Kah", sanoivat
toiset, "nyt he syövät kahden kaiken puuron." Sitten he kaikki
kömpivät toinen toisensa perästä avantoon ja jäivät sinne.




78. Suomalainen kansanrunous.


Laulu ja soitanto ovat ihmiselle ikäänkuin toinen, pyhempi kieli,
jolla hän mielellään ilmaisee surunsa ja ilonsa, toivonsa ja
kaipuunsa. Kaikkina aikoina on Suomen kansa suuresti rakastanut
_runoja_, jotka laadultaan ovat joko laulurunoja, loitsurunoja,
opetusrunoja tai kertomarunoja. Sellaisten kansanrunojen joukkoon ei
lueta virsiä ja hengellisiä lauluja, eikä sellaisia taidetekoisia
runoja, joita herrasväki laulaa. Kansanlaulun erottaa näistä
viimeksimainituista sen yksinkertaisuus ja elävä luonnollisuus,
niinkuin metsä eroaa keinotekoisesta puistosta.

Vanhassa suomalaisessa kansanlaulussa on älykäs, syvämielinen
sana pääasiana, ja sävelmä on hyvin yksinkertainen, jopa niin
yksitoikkoinen, että useimmissa on sama kahdeksantavuinen säerakenne,
ja niitä lauletaan samalla nuotilla, ikivanhalla runosävelmällä.
Vanha laulu ei myöskään käytä tavallista loppusointua, vaan sensijaan
siinä on alkusointu, niin että vähintään kaksi sanaa samassa
säkeessä tavallisesti alkaa samalla äänteellä. Uusilla lauluilla on
sitävastoin vaihtelevat runomuodot ja sävelmät, mutta sanat eivät
ole niin älykkäät, niin yksinkertaiset eivätkä niin syvämieliset
kuin vanhojen runojen. Ainoastaan Karjalassa saa joskus vielä kuulla
vanhoja runoja, jotka vuosisatoja ovat kulkeneet suusanallisena
perintönä suvusta sukuun, ja nämä runot katoavat yhä katoamistaan.
Kaikissa muissa osissa maatamme kuulee ainoastaan uudemmanaikaisia
lauluja, joista muutamat ovat ruotsin- ja saksankielestä
suomennettuja, mutta useimmat kansan keskuudessa syntyneitä. Sillä
kansan mieli on kuin kumpuava lähde, sen täytyy alinomaa purkaa syviä
suonivesiänsä päivänvaloon.

Suomen kansanrunous kumpuaa kahdesta syvästä lähteestä,
yksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa ihmiset usein asuvat kaukana
toisistaan ja etsivät senvuoksi ystäviä ja seuraa koko luonnosta. He
kuvailevat mielessään, että kaikilla luonnonesineillä on henki, tunto
ja puhelahja. Kun joku tulee vieraaseen maahan, ovat aurinko ja tuuli
hänen vanhoja tuttujaan. Kun nuori morsian muuttaa kodistaan ja suree
sitä, että kaikki siellä hänet unhottavat, tietää hän, että ainakin
aidan vitsat ja pellon seipäät hänet tuntevat, kun hän takaisin
tulee. Neito haastelee yksinäisyydessään ilman linnuille:

    "Tule tänne, pieni lintu,
    lennä tänne, linturukka,
    haastele halusi mulle,
    ikäväsi ilmoittele!
    Mie sanon sinulle jälleen,
    haastan mielihaikeani;
    sitten vaihdamme vajoja,
    kahdenkesken kaihojamme."

Siksi hän uskoo surunsa metsällekin:

    "Menen metsähän mäelle,
    puhelen Jumalan puille,
    haastan haavan lehtisille,
    pakajan pajun vesoille."

Tietääpä hän, että ne kaikki säälivät hänen kohtaloansa:

    "Tuota saarikin saneli,
    saaren rannat raukotteli,
    tuot' itki ihanat nurmet,
    ahot armahat valitti,
    nuoret heinät hellitteli,
    kaikatti kukat kanervan
    emontuoman turmelusta."

Onneton mies käskee korpin kantamaan pois hänen huolensa ja
hukuttamaan ne lampiin, kuitenkin varoen, ettei veisi kalallisiin
vesihin, sillä:

    "kalat kaikki huolestuisi,
    ahvenet alas menisi,
    suuret hauit halkeaisi;
    sären lillit liukeneisi,
    saisi siikaset surua,
    kaikki mustuisi mujehet
    minun hoikan huolistani
    ja mustan murehistani."

Mutta iloiset ja onnellisetkin etsivät luonnon seuraa. Iloiset immet
käskevät käen kukkua heille hopeaa ja kultaa. Vuoret, puut, eläimet
ilmaisevat ajatuksensa toisilleen ja ihmisille. Luonto on ollut
kansan paras laulunopettaja. Senvuoksi sanookin vaatimaton laulaja:

    "Omat on virret oppitnani,
    omat saamani sanaset,
    tiepuolista tempomani,
    risukoista riipomani,
    kanervista katkomani,
    vesakoista vetelemäni,
    kun olin piennä paimenessa,
    lasna lammasten keralla
    metisillä mättähillä,
    kultaisilla kunnahilla.
    Tuuli toi sata sanoa,
    tuhat ilma tuuditteli,
    virrat aaltoina ajeli,
    lausehet vetenä vieri."

Lapsilla on omat laulunsa, nuorilla omansa, naineilla omansa,
vanhoilla omansa. Elämä antaa kyllä alinomaa uusia aiheita.
Suomen kansa on kaikessa vakaamielisyydessään hyvin taipuva
laskemaan leikkiä omistaan ja muiden heikkouksista, ja senvuoksi
sillä on myöskin pilkkarunoja, joissa viat ja tyhmyydet tehdään
naurunalaisiksi. Kansan monista runoista on laulurunoa pidetty
vanhimpana, loitsurunoa sen jälkeisenä ja kertomarunoa nuorimpana.
Mutta Kalevalan vanhimmat runot ovat vuosisatoja eläneet. Monet
laulavat, mutta monet eivät itse tee laulujaan. Koitereen järven
rannalla eli monta vuotta sitten kahdeksankymmenvuotias, ennen
vanhaan kuuluisa laulajatar, nimeltä Mateli Kuivalatar. Kun kerran
luin hänelle lauluja, joita olin kirjoittanut muistiin muilla
kaukaisilla tienoilla, sanoi vanha Mateli: "No, vieläkö nyt sitäkin
maassa muistellaan, ja ken sitä teille lauloi? Minä sen ennen nuorra
tyttönä ollen tein." -- Ne olivat kulkeneet suusta suuhun ja suvusta
sukuun.

Monet viisaat miehet, Suomen ulkopuolellakin, ylistävät suomalaista
kansanrunoutta ihanimmaksi ja kauneimmaksi maan päällä. Muut kansat
saattavat laulaa hehkuvammalla tunteella, mahtavammalla, rohkeammalla
ja voimakkaammalla innostuksella. Mutta hartaammin sydämen pohjasta
ei laula mikään kansa. Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana
suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi.

(Elias Lönnrotin mukaan.)




79. Suomalaisia kansanlauluja.


    a) Laulunopettajatar.

       Kun olin ennen nuorempana,
    kasvavaisena kanana,
    tuli eukko tuonnempata,
    laulaja Lapin perältä,
    joka virsiä veteli,
    monet laulut laulatteli.
       Annoin rätsinän akalle,
    hyvän paian palkastansa,
    siirrytin sinikeräiset,
    puottelin punaiset langat
    hyvän laulun laulamasta,
    paremman pajattamasta,
    virret kielin kertomasta,
    suin sanat sovittamasta.
       Kuules eukko, kuin nyt laulan,
    kuules akka, kuin sanelen:
    Tuo nyt jälle rätsinäni,
    palauta paitavaate,
    työnnä pois punaiset langat,
    siirrytä sinikeräiset!
       On nyt virttä neuvomatta,
    saamatta sanoja kyllin;
    kyllä huoli virttä tuopi,
    mure virttä muistuttavi,
    kaiho kantavi sanoja,
    miel'alani arveloita.

            Kanteletar 2: 1


    b) Kodittomat.

    Oli meillä, kuin olikin,
    oli ennen aikoinansa
    siskoilla sininen silta,
    veikoilla vene punainen.
    Nousi tuuli tuulemahan,
    ilman ranta riehkimähän,
    tuuli puut havuttomaksi,
    kanervat kuluttomaksi,
    heinät helpehettömäksi,
    Siitä taittoi siskon sillan,
    veikolta venon hajotti,
    jätti veikot veen varahan,
    siskot siirrälti saloille,
    jätti sormet soutimiksi,
    kämmenet käsimeloiksi,
    hongan oksat huonehiksi,
    katajat kamariloiksi.

            Kanteletar 1: 16


    c) Ohoh kultaista kotia!

       Lämmin paita liinainenkin
    oman äidin ompelema;
    vilu on vaippa villainenkin
    vaimon vierahan tekemä.
       Lämmin on emosen sauna
    ilman löylyn lyömättäkin;
    kylmäpä kyläinen sauna,
    vaikka löyly lyötäköhön.
       Korea kotoinen leipä,
    jos on täynnä tähkäpäitä;
    vihavainen vieras leipä,
    vaikka voilla voituohon.
    Villainen emosen vitsa,
    ruokoinen isosen ruoska,
    jospa viikon virpokohon,
    rupeaman ruoskikohon;
    vitsa vierahan verinen,
    kyläläisen kynnäppäinen,
    josko kerran iskeköhön,
    tahi puolen koskekohon.
       Ohoh kultaista kotia,
    armasta ison eloa!
    Jos oli leipeä vähempi,
    niin oli unta viljemmältä;
    ei toruttu torkunnasta,
    makaamasta ei manattu.

            Kanteletar 1: 75.


    d) Morsiamen hyvästijättö.

       Enpä mieltään ennen ollut
    mustin muita neitosia,
    kalpeampi veen kaloja;
    tulin muita mustemmaksi,
    kalpeammaksi kaloja.
       Millä maksan maammon maion,
    millä isoni hyvyen?
    Kiitän mä, iso, sinua
    entisistä eloista,
    parahimmista paloista,
    murkinoista muinoisista;
    kiitän, mä, emo, sinua
    nuorra tuuviteltuasi,
    pienoissa pieltyäsi,
    maioin ruokitettuasi!
       Kiitän mä koko perehen,
    kaikki kasvinkumppalini,
    joiden joukossa elelin,
    kasvoin kanssa kasvinajan!
       Lähen nyt tästä kuin lähenkin
    tästä kullasta ko'ista,
    ison saamasta salista,
    äitin kestikellarista.
       Jää nyt, pirtti, terveheksi,
    pirtti lautakattoinesi!
    Hyvä on toiste tullakseni,
    kaunis kaaputellakseni.
    Jää nyt, sintsi, terveheksi,
    sintsi lautasiltoinesi!
    Jääppä, piha, terveheksi,
    piha pihlajaisinesi!
    Jätän kaikki terveheksi:
    maat ja metsät marjoinensa,
    järvet saoin saarinensa
    kankahat kanervinensa.

    Kalevalan ensimmäisestä painoksesta.


    e) Nuori sotamies.

       Suku suuresti surevi,
    laji kaikki kaihoavi
    heimokunta hellehtivi,
    saavani minun sotahan,
    tykin suuren suun etehen,
    rautakirnujen kitahan,
    sortuvan sotatiloilla,
    vainoteillä vaipuvani.
       Vaan älä sure, sukuni,
    kaihoa, lajini kaunis;
    en mä silloin suohon sorru,
    enkä kaau kankahalle,
    kun minä sotahan kuolen,
    kaaun miekan kalskehesen.
    Sorea sotainen tauti,
    sorea sotahan kuolla,
    hemme miekan helskehesen:
    äkin poika pois tulevi,
    potematta pois menevi,
    laihtumatta lankeavi.

          Kanteletar 2: 265.


    f) Leikkiruno.

    Tule meille, Tuomas kulta,
    tuoppa joulu tullessasi!
    Tule, kekri, joudu, joulu,
    sekä pääse, pääsiäinen!
    Kyll' on kystä aitassamme,
    paljon pantua eloa:
    sirkan reisi, paarman jalka,
    peipposen peräpakara,
    sammakon sakarivarvas,
    sisiliskon silmäpuoli.

            Kanteletar 1: 23.


    g) Saimaan rannalla.

    Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,
    Saimaan rannalla ruikuttaa;
    ei ole ruuhta rannalla,
    joka minun kultani kannattaa.

    Ikävä on aikani, päivät on pitkät,
    surutont' en hetkeä muistakaan;
    voi, mikä lienee tullutkaan,
    kun jo ei kultani kuulukaan!

    Toivon riemu ja autuuden aika
    suruani harvoin lievittää;
    rintani on kuin järven jää --
    kukapa sen viimeinkin lämmittää?

    Kotka se lenteli taivahan alla,
    sorsa se souteli aalloilla;
    kulta on Saimaan rannalla,
    lähteä ei tohdi tuulelta.

    Tuuli on tuima ja ankarat on aallot,
    ruuhet on rannalla pienoiset;
    ruuhet on rannalla pienoiset,
    kultani sormet on hienoiset.

    Älä lähde, kultani, aaltojen valtaan,
    aallot ne pian sinun pettäisi!
    Sitten ei suru mua heittäisi,
    ennenkuin multakin peittäisi.

                        Kanteletar.




80. Suomalaisia sananlaskuja.


Viisaasta kuningas Salomosta kerrotaan, että hän puhui kolmetuhatta
sananlaskua ja että hänen virsiensä luku oli tuhat ja viisi. Jos
viisaus lasketaan tämän mitan mukaan, niin olisi Suomen kansa
Salomoa viisaampi, sillä sen talteenkirjoitettujakin sananlaskuja on
kahdeksattatuhatta, ja sen lauluja, joita ei kukaan ole laskenut,
on varmasti useita tuhansia. Siitä älkäämme kuitenkaan ylvästelkö;
muilla kansoilla saattaa olla yhtä paljon. Mutta totta on, että
miettivä Suomen kansa on pannut monta älykästä ajatusta lauluihinsa,
paljon syvää viisautta sananlaskuihinsa ja arvoituksiinsa. Jo vuonna
1842 painatti tohtori Lönnrot kokoelman, jossa on 7,077 sananlaskua,
ja senjälkeen on vielä useita muistiin kirjoitettu. Useimmat ovat
vanhaan runomuotoon puetut ja pysyvät siten helpommin muistissa.
Kieli niissä on omituisen älykästä ja lyhyttä.

Moni kansanihminen höystää puolet puhettansa sananlaskuilla. Jos
köyhä tahtoo lohduttaa mieltänsä uuden onnettomuuden sattuessa,
sanoo hän: "Köyhä ei kaadu korkealta: luudan päältä lattialle."
-- Kun jotakuta nuhdellaan liiasta luottamisesta muiden apuun,
sanotaan: "Paha on mielellä asunto, kun on mieli muiden päässä."
-- Jos tahdotaan osoittaa, että rikkaillakin on huolensa, niin
ajatellaan kellokaslehmää ja sanotaan: "Jolla on kello kaulassa, sen
on pää painossa." -- Kun muistutetaan köyhää tyytymättömyydestään,
sanotaan: "Vaski on kulta köyhän miehen, tina vaivaisen hopea." --
Jos joku valittaa kadottaneensa lapsensa, huokaa hän: "Yksin pojiton
pinolla, tyttäretön huhmarella." -- Kerskujalle sanotaan: "Ei saa
siltoja sanoista, puita siihen tarvitahan." -- Jos tahdotaan torjua
ansaitsematon kiitos tahi moite, lausutaan: "Ei niin hyvää, ketä ei
moitita, eikä niin pahaa, ketä ei kiitetä." -- Ja niin keksitään
sananlaskuja kaikkiin elämän tilanteihin. Panemme tähän näytteeksi
muutamia yksi- ja kaksirivisiä sananlaskuja:

    -- Hyvin tehty, paljon voitu.
    -- Ei aika miestä odota.
    -- Ei mies nimellä elä.
    -- Kun on olutta, niin on ystäviä.
    -- Ei koirakaan kotiväkeä hauku.
    -- Ei syvästä kaivosta vesi lopu.
    -- Ei taito ole taakaksi.
    -- Ei tuki suovaa alenna.
    -- Ain' on laiska aikehessa.
    -- Ei yksi kauan naura.
    -- Humalassa on rikkautta.
    -- Älä karhua vitsalla lyö.
    -- Huono vahti tekee monta varasta.
    -- Ei kysyvä tieltä eksy.
    -- Joka kauan elää, se paljon näkee.

    -- Auta miestä mäessä,
       älä mäen alla.
    -- Ei kaunis kaskelle jouda,
       vereväinen viertämähän.
    -- Etehen elävän mieli,
       kuollut taakse katsokohon.
    -- Harvoin syötti harva verkko,
       silloin suurilla kaloilla.
    -- Älä ennen vanhaa moiti,
       kuin uuden tavat tunnet.
    -- Ken pahat hyviksi saapi,
       Suomen suot se siltoaapi.
    -- Kierrä minut, älä kiroa,
       sanoi kivi kyntäjätä.
    -- Eipä sitä koira purrut,
       jonk' on laki langettanut.
    -- Ei salli savinen pelto
       koreata kyntäjätä.
    -- Kell' ei kummaa suurempata,
       kummeksikoon juopunutta.
    -- Ehdon valta ahvenella,
       ottaa onkeen, jos tahtoo.
    -- Eipä meri siitä pilau,
       jos koira laidalta latkii.
    -- Terävä tekevän veitsi,
       tylsä veitsi tyhmän miehen.
    -- Omat maat on armahimmat,
       omat metsät mieluisimmat.
    -- Miehen on mela kädessä,
       Jumala venettä viepi.

Muita sananlaskuja.

    -- Sanasta miestä,
       sarvesta härkää.
    -- Ennen mies maansa myöpi,
       ennenkuin sanansa syöpi.
    -- Ilta aamua viisaampi.
    -- Ei suuret sanat suuta halkaise.
    -- Huuto on hädän veli.
    -- Isännän askeleet pellon höystävät.
    -- Tyvestä puuhun noustaan.
    -- Kärsivä kaikki voittaa.
    -- Ei susi koiran kuolemata itke.
    -- Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.
    -- Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moitti.
    -- Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
    -- Kiitä muille muita maita,
       itselle omia maita.
    -- Ennen lyhyt rikan maasta,
       kuin pitkä tähden taivaasta.
    -- Ei se ole mies, joka viran saa,
       vaan se, joka sen pitää.
    -- Akka tieltä pyörteleikse,
       ei uros pahanenkana.
    -- Hyvä lintu on harakkakin,
       kun sen harvoin näkee.
    -- Tie ei tiedä kävijätänsä,
       eikä leipä syöjeänsä.
    -- Ei niin kauan ole hätää,
       kun on vielä viime keino.
    -- Antaa hyvä vähästänsä,
       paha ei paljostansakaan.

        (Elias Lönnrotin mukaan.)




81. Suomalaisia arvoituksia.


Jos suomalaisia sananlaskuja on monta tuhatta, niin ei ole
arvoituksiakaan vähemmän. Kansa rakastaa suuresti tätä älykästä
ajatuksilla leikkimistä, jolla lasten ymmärrystä pienestä pitäen
totutetaan johtumaan tutusta asiasta tuntemattomaan. Senvuoksi
käytetäänkin rangaistusta sille, joka ei arvaa määrättyä lukua
arvoituksia. Kun perhe pitkinä syys- ja talvi-iltoina istuu koolla
tuvassa, on joukossa tavallisesti joku arvoitusten taitaja, joka
koettelee toisia, ja jos siinä on joku, joka ei osaa arvata kolmea
arvoitusta, niin lähetetään hänet _Hymylään_. Tämä näyttää olevan
jokin ilvepaikka, jossa joudutaan kaikenlaisen pilan alaiseksi. Koska
muutamia arvoituksia saattaa selittää monella tavalla, syntyy joskus
riita siitä, onko rangaistusta käytettävä, ja moni ilmoittaa jo
alussa, ettei hän ota lähteäkseen Hymylään vähemmältä kuin kuudelta
arvoitukselta.

Jos nyt joku ei ole osannut arvata, ja vain yksi määrästä enää uupuu,
kuiskaellaan hänestä: "Aha, joko alkaa silmät Hymylään päin kääntyä."
Kun määrä on täysi, alkaa arvuuttaja luetella kaikki ne arvoitukset,
jotka ovat jääneet arvaamatta, ja sanoo jokaisen arvoituksen jäljestä:

    "Hyys, hyys, Hymylään,
    kun et sitäkään tiedä!"

Rangaistuksenalainen puetaan nyt niin hullunkurisen näköiseksi
kuin mahdollista ja lähetetään Hymylään, mikä tapahtuu siten,
että hänet käsketään pois tuvasta. Sitten kerrotaan, millaisen
vastaanoton ja kestityksen hän saa Hymylässä. Hymylän lapset
käsketään katsomaan, mitä koirat haukkuvat, ja he tuovat vastauksen,
että on tulossa ryysyinen tolvana, jolla on hiiri hevosena, kissa
ajajana, rikkinäinen kapusta rekenä j.n.e. Hymylän emäntä pudottaa
säikäyksissään lieteen vasta leivotun leivän; toinen kaataa vetelän
veliinsä vieraan silmille. Tämä kun nyt tahtoo pestä silmänsä,
niin hänelle annekaan tervasanko, minkä jälkeen häntä neuvotaan
pyyhkiytymään höyhenpuolikossa, ruumenhinkalossa ja nokisiin kodan
orsiin. Hymyläiset kysyvät, mitä uutta maailmalta kuuluu, ja
kun hänellä ei ole muuta kertomista kuin nuo arvaamatta jääneet
arvoitukset, kummastelevat hymyläiset sellaista raukkaa, ja
sitten viimein luvataan hänelle ruoaksi likavettä, perunankuoria,
kalanruotoja, homehtunutta leipää ja muuta sentapaista.

Sellaisen matkakertomuksen jälkeen pidetään matkustaja takaisin
tulleena, kutsutaan tupaan ja kysytään, miten Hymylässä nykyään
voidaan. Hän kertoo sitten jotakin, mitä mieleen johtuu, esim. kuinka
siellä keitettiin puuroa kirveellä ja hakattiin puita padalla,
kuinka lehmät leipoivat leipää ja naiset olivat kytkyessä navetassa
j.n.e. Nyt hän on vapaa rangaistuksestaan, saapi palata paikallensa
seuraan ja sitten itse ruveta arvuuttelemaan toista, joka vuorostaan
saattaa tulla rangaistukseen tuomituksi, jollei voi arvata. Ei
kukaan tahtoisi mielellään lähteä Hymylään, ja kaikki koettavat
jännittää älyään sekä arvaamaan että muistamaan vanhoja arvoituksia
ja myös keksimään uusia. Vieraan ei ole niinkään helppo saada näitä
harjaantuneita arvoitusten arvaajia Hymylään; paljon helpommin hän
voipi itse saada kunnian päästä sinne. (Elias Lönnrotin mukaan.)

Seuraavat arvoitukset olkoot tässä näytteenä:

    1. Kultaa kujaset täynnä,
    hopeata tanhuaiset,
    eik' ole omistajata?

    2. Kädetön, jalaton,
    seinää nousee,
    kiukaalle pääsee?

    3. Aitta alla, mylly päällä,
    tihku viita myllyn päällä?

    4. Akka loukossa,
    sata hammasta suussa,
    puree eikä niele?

    5. Ei huku vedessä,
    ei pala tulessa,
    eikä mahdu maan rakoon?

    6. Elää maailman alusta maailman loppuun asti,
    ei koskaan viidettä viikkoa näe?

    7. Lahdet kaidat, niemet pitkät,
    kalliot nenässä nienten?

    8. Pojat sotaa käyvät, isä vasta syntymässä?

    9. Ensin nahka nyljetään,
    sitten villat keritään?

    10. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?

    11. Helsingissä hakataan,
    tänne lastut lentelee?

    12. Herrain herkku, kuningasten ruoka,
    ei syö siat, eikä koske koirat?

    13. Henki alla, henki päällä,
    siinä hengetön välissä?

    14. Hepo tallissa,
    häntä katolla?

    15. Huutaa yöt, huutaa päivät,
    ehdätystä ei saa?

    16. Isä lynkä, äiti länkä,
    tyttäret litulatuiset,
    pojat hyörynpyöryläiset?

    17. Jalatonna juoksee,
    siivetönnä lentelee
    päivässä kymmenen kylää?

    18. Kaarne lensi liipotteli,
    vesi siivistä sirisi?

    19. Kaksi laivaa merellä,
    iän kaiken purjehtivat,
    eivät toistansa tapaa?

    20. Kaksi kultaista käkeä,
    kuun kierti, päivän kierti,
    ei kierrä Jumin kekoa?

    21. Kaksi makaa, kaksi seisoo,
    yksi edestakaisin soutaa?

    22. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?

    23. Ken vieraalle tupaan tullessa
    ensiksi suuta antaa?

    24. Kesän leski, talven leski,
    syksyllä miehen morsian?

    25. Kullassa kulajaa, hopeassa heläjää,
    ikkunasta pirttiin tulee,
    ovest' ei sinä ilmoisna ikänä?

    26. Kirppu metsään menee,
    ei tuhannella hevosella kotiin saada?

    27. Kolmasti päivässä päälleen pukee,
    enimmät ajat alasti seisoo?

    28. Kulkee maata kuin kuningas,
    vaeltaa kuin valtaherra,
    joka vuosi varrotaan
    köyhimpäänkin kotihin?

    29. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo,
    kun kotiin tulee, niin metsään katsoo?

    30. Lensi lintu siivetönnä,
    istui puuhun jalatonna,
    tuli neitsyt suuton,
    söi sen linnun suolatta,
    paistoi ilman valkeata?

    31. Lyhyt akka lylleröinen,
    pää tasainen talleroinen,
    kaiken kansan syöttelee,
    perehen elättelee?

    32. Lyhyt mänty mättähällä,
    mesimöykky männyn päässä?

    33. Piimä kaatui pirtin päälle,
    rasva lattiaan tipahti,
    ei lähde vuollen vuolimella,
    eikä pesten pesimellä,
    eikä luudalla lakaisten?

    34. Mieletön, kieletön,
    kaikille toden sanoo?

    35. Mies musta, nenä nykerä,
    pantu vuorten vartijaksi,
    rahakirstun paimeneksi?

    36. Musta lintu, punaisia munia hautoo?

    37. Ken vieraalle tupaan tullessa irvistää?

    38. Neljä oritta tallissa,
    viides käypi ympäritse?

    39. Näet veljesi, kättä koukkaa,
    ei tule puheille?

    40, Omiaan on pirtti täynnä,
    eikä tunne puoliakaan?

    41. Pikku lintu liinahäntä,
    läpi seinän lentelee?

    42. Päivällä lihaa ja verta täynnä, öillä tyhjänä?

    43. Kuollehet kotihin tuotiin,
    varas puuhun hirtettihin,
    tie kumohon kaadettihin?

    44. Tiainen tikun nenässä,
    ruotsiksi ruikuttaa?

    45. Vaippa ilmassa kudottu,
    tänne helmat hepsasevat?

    46. Valkea pelto,
    siemenet mustat,
    kylvää ken taitaa?

    47. Äiti lapsiansa imee?

    48. Tie uupui, hete janostui,
    leipä nälkää näkee?

Arvoitusten selitykset.

1 Päivänpaiste, kuutamo. -- 2 Taikina pytyssä tai tiinussa. -- 3
Ihmisellä vatsa, suu ja hiukset. -- 4 Karsta, häkilä, riivinrauta.
-- 5 Mimi. -- 6 Kuu. -- 7 Sormien välit, sormet ja kynnet. -- 8
Kipunat tulta iskiessä. -- 9 Kenkä tai saapas riisutaan ensin, sitten
sukka. -- 10 Verkonpaikkaaja reikiä. -- 11 Rahapaja, kirjapaino. --
12 Suolat. -- 13 Ratsu, ratsastaja, satula. 14 Tuli pirtissä, savu
katolla. -- 15 Koski. -- 16 Humalistossa seipäät, köynnökset, lehdet
ja humalankävyt. -- 17 Sanoma. -- 18 Soutuvene. -- 19 Kuu ja aurinko
taivaalla. -- 20 Silmät; Jumin keko on pää. -- 21 Ovenpielet, kynnys
ja ovi. -- 22 Soutaja ja vene. -- 23 Tuvan lämmin. -- 24 Riihi. --
25 Päivänpaiste, kuutamo. -- 26 Tulikipuna. -- 27 Ruokapöytä. --
28 Joulu, pääsiäinen, kekri. -- 29 Kirves tai kuokka olalla. -- 30
Kaste tai kuura ja päivänpaiste. -- 31 Jauhosäkki. -- 32 Muurain,
lakka suolla. -- 33 Päivänpaiste, kuutamo. -- 34 Puntari, mitta.
-- 35 Lukon avain. -- 36 Pata tulella. -- 37 Seinän-rako. -- 38
Sukkapuikot, sukkavartaat. -- 39 Varjonsa näkee. -- 40 Askelten
jälkiä. -- 41 Neula ja rihma. -- 42 Kenkä, lakki. -- 43 Kalat,
nuotta ja vene. -- 44 Valkea päreessä. -- 45 Pilvet ja sade. -- 46
Paperi, muste ja kirjoittaminen. -- 47 Meri tai järvi, jokia. -- 48
Vapahtajan kärsimys.




82. Kansanluulo ja taikausko.


Suurten erämaiden yksinäisyys on valtavasti vaikuttanut kansan
mielikuvitukseen. Metsät, vuoret, järvet, kosket, pitkä talvinen
pimeys, pitkä kesäinen valo, kaikki tämä on herkyttänyt Suomen kansan
mielen ihmeellisiä uskomaan, ja sen loitsutaito on kauan ollut
kuuluisa muiden kansojen keskuudessa.

Taikoihin uskominen on perua pakanuuden ajoilta. Silloin luultiin,
että kaikilla luonnonesineillä oli henki, ja että ihminen saattoi
sanan voimalla kaikkia luotuja hallita. Jos siis joku tiesi oikeat
sanat, voi hän niillä nostaa tahi parantaa tauteja, taltuttaa
myrskyjä, ja löytää kätkettyjä aarteita, ennustaa tulevia asioita ja
tehdä kaikenmoista muuta.

Jäännöksiä tästä luulosta on vielä monissa paikoin maassamme.
Noitia ja noita-akkoja pitävät oppimattomat ihmiset arvossa ja
etsivät niitä pitkien matkojen päästä. Jota edempänä he ovat, sitä
suurempi on heidän arvonsa. Etelä-Suomessa pidetään Hämeenpuolen
kansaa loitsutaitoisena; Hämeessä kysytään neuvoa pohjalaisilta,
ja nämä taas pitävät lappalaisia kaikkia muita taitavampina. Usein
nämä noidat pettävät herkkäuskoisia, usein he itsekin uskovat omia
loitsujaan. He vaativat hyvän maksun ja kestityksen, ovat taidostaan
kateelliset eivätkä mielellään opeta niitä muille kuin lapsilleen.
He käyttävät monenlaisia taikakeinoja, mutta loitsusanat ovat
tehoisimmat, eikä ilman niitä voi mitään toimittaa. Jos joku tahtoo
kirjoittaa muistiin näitä loitsurunoja, jättää noita kaksi tai kolme
sanaa pois, josta loitsun luullaan kadottavan voimansa.

Loitsuja eli "lukuja" käytetään nykyään enimmästi parannuskeinona.
Ennen kaikkea täytyy tietää kivun synty. Jos avunhakija on terävän
raudan haavoittama, niin pitää tietää raudan synty. Jos hän on
polttanut itsensä, täytyy tietää tulen synty. Jos häntä on purrut
karhu, susi, koira, käärme tai ampiainen, täytyy tietää näiden
synty. Jos vaivana on tavallinen sisällinen vika, kertoo tietäjä
taudin nimen ja synnyn, sen vanhemmat, sisaret ja veljet. Jos vamma
on tavatonta laatua, arvaa hän sen vihollisen panemaksi tahi muista
syistä syntyneeksi. Jos ei tämä auta, luettelee hän kaikki neljä
alkuainetta, sillä jonkin näistä täytyy olla taudin alkuna. Tätä
osaa loitsusta sanotaan _syntysanoiksi_, niiden jälkeen tulevat
_manaussanat_ ja vihdoin _lääkityssanat_. Tietäjä nuhtelee tautia
kovilla sanoilla, manaa kipua asettumaan ja pakenemaan etäiseen
korpeen, kovaan koskeen tai pohjattomaan suohon, ja silloin luvataan
hevonen matkalle. Jos tauti ei tästä tottele, uhkaa tietäjä valittaa
sen vanhemmille, ja jos se on jonkin vihamiehen lähettämä, uhataan
tälle kovinta rangaistusta. Jos tauti ei sittenkään tottele,
lausutaan _pakkosanat_, jotka sisältävät kovimpia uhkauksia, ja sen
jälkeen käsketään mehiläisen lentää yhdeksän meren ylitse noutamaan
lääkkeitä; mutta jos eivät pakkosanatkaan auta, silloin on tauti
Jumalan lähettämä, eikä sitä voi ihmisvoima parantaa.

Muinoin luultiin, että kaukana pohjoisessa Kemijoen rannalla oli
Kipuvuori. Vuoren keskustalla kohosi korkea kukkula; kukkulan
laella oli pieni kota, kodassa lähde, lähteessä maksankarvainen
kivi ja kivessä yhdeksää syltä syvä reikä. Tähän reikään manattiin
kivut. Kuoleman kolme tytärtä, Kivutar, Tuonetar ja Äkäätär ottivat
ne vastaan, keräelivät ne kipukintahat kädessä vaskikauhoihin,
puhdistivat, pohtivat ja seuloivat ne, ja sitten paistettiin ja
keitettiin kivut rautakattilassa, siksi kunnes ne viimein kaadettiin
reikään. Luultiin, etteivät kivut voineet vuoressa ketään viatonta
vahingoittaa.

    "Ei kivi kipuja itke,
    Paasi vaivoja valita."

Monet muutkin, jotka eivät tahdo käydä tietäjistä, käyttävät
kaikenlaisia taikoja, suojellakseen itseään tahi karjaansa pahojen
henkien vaikutuksilta. Moni uskoo myöskin kotihaltioita ja
metsänhaltioita olevan. Harvat ovat maassamme ne vuoret ja järvet,
joissa ei sanota haltiata nähdyksi.

Mutta sen sijaan, että puhuisimme sellaisesta taikauskosta, joka on
perintöä esi-isiltämme ja nykyisin on yhä häviämässä, muistelkaamme
niitä kauniita tulia, joita juhannusyönä poltetaan mäenkukkuloilla
monissa paikoin Suomenmaata. Moni ei tiedä, että nämä viattomat
juhannuskokot ovat muistoa pakanallisesta auringonpalvonnasta.
Pakanallisilla esivanhemmillamme oli tapana viettää juhlaa siihen
vuodenaikaan, jolloin aurinko on taivaalla korkeimmillaan. Mutta
me tiedämme, että aurinko on ainoastaan Jumalan luoma kappale, ja
riemuitessamme kokko valkean loisteessa valoisasta juhannusyöstä,
emme enää palvo aurinkoa, vaan ylistämme Jumalaa, luojaamme, joka
niin ihmeellisesti koristaa luonnon ihanimmalla kauneudella.




83. Karjalaiset.


Suomen kansa on puun kaltainen, joka levittää juurensa maahan.
Sen suurimmat ja vahvimmat juuret ovat kaksi samansukuista, kauan
erillään ollutta, mutta sitten yhdistynyttä heimoa, nimittäin
karjalaiset ja hämäläiset. Nämä ovat jakaneet tämän maan keskenään
niin, että karjalaiset asuvat Itä-, Kaakkois- ja Pohjoissuomessa,
mutta hämäläiset Länsi- ja Etelä-Suomessa. Muinoin oli näiden
heimojen välillä paljon eripuraisuutta, mutta nyt ne ovat kauan
eläneet rauhassa vieretysten, kuitenkaan luopumatta muutamista
erikoisominaisuuksista, joista heidät helposti voi tuntea.

Karjalainen on varreltaan solakka, hänellä on ruskea kihara tukka
ja vilkkaat, siniset silmät. Hämäläiseen verrattuna karjalainen on
avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta
myöskin kielevämpi, kerskailevampi, uteliaampi ja närkkäämpi.
Matkustus ja kauppa ovat hänen mielitöitään; hän kulkee pitkiä
matkoja omassa maassa ja vie tavaroitaan Venäjälle. Hän on
herkkämielinen; tulee herkästi surulliseksi ja helposti iloiseksi;
rakastaa leikinlaskua ja kauniita lauluja, joita hänen omat
runoniekkansa sepittävät. Sen vuoksi on hänen maastaan löydetty
kauneimmat laulut, jotka hän on muistissaan tallettanut esi-isäin
ajoilta.

Karjalainen käyttää sukunimiä, ja hänen taloansa, jonka isossa
tuvassa monta ihmistä asuu yhdessä, nimitetään suvun mukaan.
Muinaisten sotien jälkeen on niin erilaista väkeä muuttanut
Karjalaan, että usein yhden kylän väki ei ole likeisimmän
naapurikylän väen näköistä. Koko eteläosassa Viipurin lääniä asuu
aivan sekaisin vanhempaa väestöä, _äyrämöisiä_, ja myöhemmin
muuttaneita _savakoita_. Nämä kaksi kansanainesta on näihin asti
erottanut toisistaan erilainen vaateparsi, ja kun joku äyrämöisnainen
naidaan savakkosukuun tahi päinvastoin, sovitaan jo edeltäkäsin
tarkkaan, minkälaista vaatepartta nuorikon tulee käyttää.

Karjalaisten alinomainen markkinapaikka oli viime aikoihin asti
Pietari. Siellä he ansaitsivat rahaa pikkukivilläkin, ja helposti
tullut raha meni taas yhtä helposti. Sillä karjalaiset ovat iloista
ja anteliasta väkeä, joka mielellään itse elää hyvin ja mielellään
tarjoaa omastaan toisellekin. "Kun leipä on lopussa, syödään
vehnästä." Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka päivä tuoretta
pehmeätä leipää, mutta köyhässä Pohjois-Karjalassa kelpaa kovakin
leipä, johon katovuosina täytyy sekoittaa pettua.

Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen,
luokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja
helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan
suomalaisen itsepintaisuutta vailla, mutta hyväoppinen ja varustettu
luonnonlahjoilla, jotka vain tarvitsevat hyvää kasvatusta,
asettaakseen hänet kansansa etevinten joukkoon.




84. Savolaiset.


Savolaiset ovat samaa heimoa kuin karjalaisetkin, mutta ovat
aikaisemmin asettuneet asumaan Saimaan vesien varsille ja sentakia
kehittyneet tavoiltaan ja luonteeltaan erilaisiksi. Kun karjalainen
on kärsinyt paljon sortoa mahtavilta hovien omistajilta ja
siitä joskus käynyt liiankin nöyräksi, on savolainen varttunut
varakkaammaksi, omintakeisemmaksi ja saanut itseluottamusta, joka
välistä tekee hänet pöyhkeäksi, mutta jolla on oma arvokkaisuutensa.
Tiedonhaluisena ja hyväpäisenä hän on maakansan sivistyneimpiä; hänen
itäsuomalainen kielimurteensa on levinnyt Lappeenrannasta Kajaanin
lähiseuduille saakka. Varakkaammissa pitäjissä Kuopion ympäristöllä
käytetään ylenmäärin hopeata, silkkiä, mausteita, viinejä ja
sikareja, joita ei muualla tavata suomalaisen talonpojan tuvassa.
Vanhat tavat ovat näillä tienoilla paljon muuttuneet sen jälkeen, kun
höyryalukset ovat alkaneet savuta kaikilla vesillä, ja uusi aika on
tuonut mukanaan pahaa jos hyvääkin. Syrjäisemmissä osissa Savonmaata
asuu yksinkertaisempaa kansaa yksinäisissä taloissa kaskimäkien
keskellä.

Savolainen on ymmärtäväisempi ja etuansa enemmän katsova kuin
hyväntahtoinen karjalainen. Hänen kauppansa onnistuu tavallisesti
paremmin, ja hän nauraa naapureitaan, jotka tänään syövät enemmän
kuin eilen ansaitsivat.

Paitsi kaskenviljelykseen ja metsänhakkuuseen panevat savolaiset
enimmin huolta hevos- ja karjanhoitoon. Heidän hevosensa ovat maamme
parhaita juoksijoita; lehmistään he saavat niin paljon voita, että
lähettävät sitä monta tuhatta kiloa vuodessa ulkomaille. Nykyään
tosin valmistetaan enin voi meijereissä, mutta ennen se kirnuttiin
kotona. Savolaistyttö ujostelee näyttäytyä yksinkertaisessa
työpuvussaan, ikäänkuin tahtoisi sanoa meille: "En ole niin köyhä,
kuin miltä tässä näytän, minulla on monta kauniimpaa pyhähametta,
huivia ja esiliinaa säästössä aitassamme." Me vastaamme hänelle:
"Älä ole puvustasi milläsikään, kun siinä ahkerassa työssäsi
puuhaat uskollisena voikirnun ääressä! Yksinkertaisuus ja ahkeruus
ovat parhaimmat kaunistuksesi; ainoastaan työ tekee meidät kaikki
rikkaiksi, ainoastaan jumalanpelko, kainous ja hiljaiset, kotoiset
avut tekevät Suomen neidon kotinsa aarteeksi ja synnyinmaansa
arvokkaaksi tyttäreksi."




85. Kaksi runoseppää.


Kansankielessä puhutaan runojen _sepittämisestä_. Niinkuin seppä
takoo tulikuuman raudan hyödyllisiksi kaluiksi, samoin sepittää
laulaja hehkuvat ajatuksensa sanoiksi ja sävelmiksi.

Savo on uusien runoseppien varsinainen kotiseutu. Vanhojen
kansanlaulujen sijasta, jotka yhä enemmän jäävät unohduksiin, laulaa
kansa nyt uudempia lauluja, vähemmän yksinkertaisia ja hartaita,
mutta usein sukkelia ja älykkäitä. Tässä puhumme kahdesta myöhemmän
ajan runoniekasta.

_Paavo Korhonen_ oli nuori talonpojanpoika Rautalammin pitäjästä
sepittäessään sukkelan pilkkalaulun eräästä nimismiehestä, joka
otti talonpojilta lahjuksia ja antoi heidän luvattomasti polttaa
viinaa. Laulu tuli tutuksi ja huvitti useita. Korhonen noudettiin
häihin ja muihin pitoihin, usein pitkien matkojen päähän, laulamaan
vieraille. Ja sanat vuotivat virtana hänen huuliltaan, hän lauloi
väliin päiväkaudet, väliin myöhäiseen yöhön, milloin surullisia,
milloin lystillisiä lauluja. Hän lauloi uudesta kirkosta, hyvästä
vuodentulosta, kovasta katovuodesta, kauniista, mutta silloin
halveksitusta suomenkielestä ja vielä monesta muustakin, mitä
kansa ymmärsi ja mikä koski sen sydämeen. Joskus sattui, että hän
jälkeenpäin kirjoitti paperille, mitä oli laulanut, tai että muut
muistista kirjoittivat hänen laulujansa, ja monta jäljennöstä
levisi laajalle. Korhonen itse ei tietänyt, kuinka monta laulua hän
oli sepittänyt; hän arveli vain, että niistä kyllä täyttyisi iso
kirstu. Itse hän sanoi miettineensä parhaat laulunsa yksinäisillä
metsämatkoilla ja kalastusretkillä. Kotiin tultuaan hän kirjoitti
paperille, mitä oli sepittänyt. Moni laulu jäi kirjoittamatta, toiset
hävisivät jäljennöksineen, ja ainoastaan vähäinen osa niistä on
painettuna.

Isänsä kuoltua Paavo peri talon, mutta hän piti enemmän vapaasta
vaeltajanelämästä ja jätti tilan nuoremmalle veljelleen. Vanha äiti
suri poikansa huikentelevaisuutta; mutta tämä rakasti paljon äitiänsä
ja antoi hänelle kaikki ansaitsemansa rahat. Kuolleesta sisarestaan
hän kirjoitti kauniin muistorunon.

Vielä vanhanakin miehenä Paavo Korhonen kulki mielellään yksinään
järvellä. Eräänä syysaamuna lokakuussa v. 1840 löydettiin hänet
kuolleena veneestään läheltä kotirantaa. Hän oli silloin 65-vuotias.
Rannan koivut ja järven aallot olivat nähneet hänen kuolevan.

Suonnejoen pitäjässä asui majatalonisäntä, nimeltä _Pentti Lyytinen_.
Samoin kuin Korhonen oli Lyytinenkin halpa-arvoinen, oppimaton
mies, jota lukeminen huvitti ja joka omin päin hankki itselleen
tietoja. Mutta kuten Korhosesta ei ollut maanviljelijäksi, niin ei
Lyytinenkään kelvannut majatalonpitäjäksi, vaikka hän oli siinä
toimessa 64 vuotta. Hänestä oli hupaisempaa käydä puhuttelemassa
kaikkia matkustavaisia, kuin hoitaa hevosia ja kyytejä. Hänkin
sepitti monta suosittua laulua, joita sitten kirjoitti paperille ja
jotka jäljennöksinä kulkivat kansan keskuudessa. Hän lauloi kirkosta,
talosta, pellosta, ajan nopeasta kulusta, työmiehen kunniasta ja
laiskurin mielettömyyksistä. Ja näin hän tuli vanhaksi harmaapääksi,
kun hänen laulunsa vielä elivät nuorina kansan huulilla. Helmikuussa
vuonna 1871 hän vaipui kuolemaan uneen, 88 vuoden vanhana.




86. Hämäläiset.


Mitä lauhkeata, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa ehkä
on havaittavissa, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata,
hiljaista ja karkeata on kansassamme, se on etenkin hämäläisiltä
perittyä. Varsin kummallista on, että Jumala on asettanut nämä kaksi
erilaista heimoa niin lähelle toisiaan, jotta toinen täydentäisi
toisen vajavuuden. Ja jos Jumala ei olisi asettanut vilkkaita ja
huikentelevaisia karjalaisia itään Venäjätä vastaan, samalla kuin
hän asetti hitaat ja jäykät hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin
olisi totisesti nykyään moni seikka maassamme toisin.

Hämäläinen on rotevampi, kankeampi ja hartevampi, kestävämpi, jurompi
ja jäykempi kuin hänen veljensä karjalainen. Hänellä on suorempi,
usein ruskea, joskus pellavankarvainen tukka; silmät ovat pienet ja
harmaat tai vaaleansiniset; kasvot leveämmät, iho harmaampi, katsanto
tylympi. Hämäläinen on myöskin harvapuheisempi ja vakaamielisempi,
pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas
suomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon
uskollisuutta. Hän ottaa hyvän ja pahan päivän vastaan samalla
järkähtämättömällä tyyneydellä.

Hämäläinen on siis se varsinainen kivenvääntäjä, joka on leimansa
painanut kansansa enemmistöön. Kestävämpää miestä et tapaa, jos hän
on ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä
on pistänyt olla mitään tekemättä. Vaikka hän väliin pidoissa
mielellään elää herroiksi tai sunnuntaisin komeilee kiiltävissä
kääseissään, on hän muulloin vaatimattomin kaikista kansalaisistaan.
Kun hän kesäaikana karkea mekko yllä on ulkotyössä, tyytyy hän
puolikypsään _talkkunaan_, keitettyihin ohra- ja kaurajauhoihin,
joita hän tuohisessa sekoittaa piimään. Hämäläiset asuvat joskus
yhdessä suurissa kylissä, aina niistä ajoista asti, jolloin heidän
täytyi puolustautua vihollisten hyökkäyksiä vastaan, ja niin tarkan
huolen pitää hämäläinen pellostaan, että panee tunkion niin likelle
kartanoa kuin mahdollista. Hän pitää hyödyn ja kauneuden aivan
samana, ja vaikka laulu ja iloinen viulunsoitto ei ole hänelle
vastenmielistä, ei luonto ole kuitenkaan aikonut häntä laulajaksi
eikä viuluniekaksi. Samoin hän pitää myös saduista ja sananlaskuista,
joita muut kertovat, mutta itse hän on unohtanut melkein kaikki, mitä
hänen esi-isänsä ovat kertoneet. Hän itse on vanhan sadun kaltainen:
sellainen kuin hän nyt on, hän on ollut monta sataa vuotta.

Täytyy kuitenkin lisätä, että tätä puhdasta vanhaa hämäläisluonnetta
on enää löydettävissä ainoastaan muutamissa Hämeen sisä- ja
pohjoisosissa. Lännempänä ja etelämpänä on hämäläiskansa tullut
vilkkaammaksi ja toimeliaammaksi sekä uuden ajan ja naapuriensa
vaikutuksille alttiimmaksi. Etelä-Hämeessä, Uudenmaan pohjoisosassa
ja Satakunnan sisäseuduissa on kantaheimosta vielä hiukan jälkiä;
mutta Varsinais-Suomessa, länsirannikolla ja Etelä-Pohjanmaalla
hämäläinen on niin toiseksi muuttunut, ettei ole paljon muuta
jäljellä hänen alkuperästään kuin ne yleiset piirteet, jotka hän on
kansaansa painanut.




87. Karhunampuja Martti Kitunen.


Suomalaiset ovat aina pitäneet väkevien petojen tappamista
urotyönä. Senvuoksi he ovatkin pitäneet karhua suuressa kunniassa
kuten arvokasta vastustajaa ainakin, ja kun karhu kaadetaan, on
metsästäjillä tapana viettää suurella komeudella sen peijaisia.
Kaadetulle karhulle annetaan vanhoissa runoissa mitä hellimmät
lempinimet: metsänkulta ja -hopea, metsänomena, metsän kaunis
mesikämmen. Ja pidoissa metsästäjät ylistävät sen syntyä, sen
urotöitä ja sen kunniakasta kuolemaa.

Kitusen tilalla Virroilla, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä
talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli rotevaa ja voimakasta, jonka
vuoksi he kävivät isän kanssa työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli
Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omissa valloissaan,
kulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä,
joita toiset mielellään söivät. Tästä Martti tottui sukkelaksi,
tarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi.
Eräänä aamuna myöhään syksyllä hän, kuusitoistavuotiaana, kohtasi
yht'äkkiä metsäpolulla ison karhun. Talviuninen otso, joka ei
ollenkaan kunnioittavasti kohdellut hintelää poikaa, tuli möristen
kahdella jalalla häntä vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa:
"Pois tieltä, ketale!" Tämä Marttia suututti. Hän tähtäsi tarkalla
luodikollaan, pamaus kuului ja -- karhu hyppäsi sydän läpiammuttuna
hirmuisesti karjahtaen ainakin pari metriä korkealle ilmaan ja kaatui
sitten kuolleena maahan. Nyt vasta Martti pelästyi ja kiipesi puuhun;
mutta karhu makasi paikoillaan, ja hengästyksissään poika juoksi
taloon tapausta ilmoittamaan. Siellä ei kukaan ollut alussa uskoa
häntä; kuitenkin hän sai isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla
vedettiin nyt raskas otus metsästä kotiin, ja siitä päivästä lähtien
nimitettiin pientä Marttia "urhoolliseksi pojaksi".

Martti Kitusesta rupesi pian maine kertomaan, että hän oli
kotiseutunsa paras ampuja ja paras pyssyseppä. Hänen seikkailunsa
täyttäisivät kokonaisen kirjan. Kerran hän hiihti metsoja ampumaan
Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja.
Oli maaliskuu kulumassa. Martti otti mukaansa kaksi kumppania, ja
eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi
takaisin ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen
niin tarpeetonta vaivaa. Vähän aikaa senjälkeen tulivat nämä kolme
pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika kontiota vallan
mukavasti siinä loikomassa. Heti pidettiin sotaneuvottelua: kukin
otti karhun osalleen. Martti ampui ensimmäisen, ja lisäksi seitsemän
pentua, kumppanit kaatoivat toiset, ja seuraavana päivänä raastettiin
kymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nyt ei ukko enää nauranut:
hän uskoi nyt lujasti, että Martti Kitunen oli tietäjä.

Karhun oli usein tapana käydä talonpoikain kaskihalmeissa ahmimassa
parhaillaan kypsyvää ruista. Martti oli kärkäs näkemään, miten tämä
tapahtui, ja kiipesi eräänä kesäiltana kasken laidassa kasvavaan
petäjään. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti kaikki
lähipaikat, mutta kun ei löytänyt epäiltäviä jälkiä, astui keskelle
ruishalmetta. Martti kapusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jäljestä
ja laukaisi pari luotia sen selkään. Ärjyen hypähti karhu ilmaan.
Martti heittäytyi maahan pitkäkseen, ja mesikämmen juoksi hänen
ylitsensä pysähtymättä. Seuraavana päivänä se löydettiin pahasti
haavoitettuna metsästä ja joutui ampujan saaliiksi.

Martti Kitusella oli tapana ampua karhuja myöskin lavalta. Sellainen
rakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, missä karhu on kaatanut
lehmän, sillä mesikämmen tulee tavallisesti kolmantena yönä takaisin
syömään paistiaan useammassa ruokaverossa. Silloin asettuu kaksi
pyssymiestä lavalle vartioimaan ja kolmas kävelee poispäin tervatut
kengät jalassa. Sillä karhu on niin viisas, että se epäilee kaikkia
paikalle vieviä jälkiä, mutta kun se näkee toisten jälkien johtavan
paikalta pois, luulee se olevansa turvassa. Ja silloin se piankin
saa luoteja turkkiinsa. Muutoin se kantaa tappamansa lehmän suohon,
kaivaa kuopan ja kätkee paistinsa sammalten alle seuraavaksi kerraksi.

Sota karhuja vastaan oli usein hyvin vaarallista, ja kolme kertaa
Kitunen haavoittui pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu
hänet kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, kunnes Kitunen sai
veitsen laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla
hän kiipesi puuhun, mutta karhu veti häntä koivista ja pureskeli
hänen jalkojansa. Silloin Kitunen putosi suoraan karhun selkään,
tarttui sen turkkiin ja kiljaisi: "Hei, eteenpäin!" Tästä karhu
säikähti niin, että laukkasi ratsastajinensa metsään, mutta Kitunen
hyppäsi maahan, ja muutaman tunnin kuluttua ampuivat veljet karhun.
Kolmannella kerralla Kitusen pyssy ei lauennut, kun karhu hyökkäsi
pesästään. Kitunen löi sitä pyssynperällä korvalle, mutta kun tästä
ei ollut apua, pisti hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun.
Karhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi samassa ja toiset pyytäjät
ampuivat sen.

Martti Kitunen ampui 74 vuoden vanhana viimeisen karhunsa Laukaassa.
Hän oli silloin kaatanut kaikkiaan 198 täysikasvuista karhua ja
karhunpoikia niin monta, ettei niiden lukuakaan muistanut. Tultuaan
niin vanhaksi, ettei enää nähnyt tarkkaan tähdätä, hän eli vielä
11 vuotta maanviljelijänä ja kalastajana hyvällä maatilallaan
Virroilla ja kuoli vuonna 1833, lähes 86 vuoden vanhana. Tämä mainio
karhunampuja oli lempeäluonteinen, ilomielinen ja jumalinen mies,
erinomaisen kohtuullinen ja ahkera; kaikki, jotka hänet tunsivat,
rakastivat häntä. Hän oli elänyt onnellisena 60 vuotta vaimonsa
kanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia niinkuin karhunpoikia
polvillaan.




88. Suomen ruotsalainen väestö.


Eivät kaikki meidän maamme pojat ja tyttäret ole synnyltään
karjalaisia ja hämäläisiä. Jos matkustamme pitkin Suomen eteläisiä
ja läntisiä merenrannikoita tahi purjehdimme merensaaristoissa,
tapaamme toista väestöä, joka puhuu toista kieltä ja eroaa tavoiltaan
ja luonteeltaan suomalaisesta väestöstä. Nämä rannikkolaiset
ovat alkuaan Ruotsista tullutta rotua ja puhuvat ruotsalaista
kieltänsä, kuten muutamat suomalaisista polveutuvat Ruotsissa
puhuvat suomalaista kieltään. Mutta kun he ovat muuttaneet tänne
jo ammoisina muinaisaikoina ja sitten monta vuosisataa eläneet ja
taistelleet Suomen muiden asukasten rinnalla, kun he rakastavat
maatamme ja tunnustavat sen isänmaakseen eivätkä ensinkään siitä
tahdo enää erkautua, niin he ovat kasvaneet kiinni Suomen kansaan ja
ovat tässä mielessä suomalaisia, kuten me kaikki. He ovat hengeltään
ja sielultaan meikäläisiä, ja mitä kieltä suu puhuneekin, on täällä
ainoastaan yksi kansa, jossa yksi sydän sykkii isänmaalle.

Entisinä aikoina on maamme ruotsalainen väestö ollut taitavampaa kuin
suomalainen ja sen vuoksi pitänyt itseään parempana. Sillä Ruotsi ei
ole hallinnut Suomea ainoastaan suuremmalla voimallaan, vaan vielä
enemmän varhaisemmalla ja pitemmälle ehtineellä sivistyksellään.
Nyt ovat olot paljon muuttuneet, kun Suomi ei enää ole Ruotsin
yhteydessä. Nyt edistyy suomalainenkin väestö vuosi vuodelta
tiedoissa, ja nyt ovat kaikki toistensa vertaiset.

Suomen ruotsalainen väestö asuu kolmella alueella: Ahvenanmaalla
ja sen saaristossa, Etelä-Uudellamaalla ja Etelä-Pohjanmaalla.
Aikaisemmin, eli toista tuhatta vuotta takaperin, muuttivat
ahvenanmaalaiset saarilleen ja levisivät sieltä useihin Turun
saariston saariin. Uusmaalaiset muuttivat maahamme Ruotsista eri
aikoina, toiset tuhatkunta vuotta takaperin, toiset myöhemmin.
Ruotsalaiset pohjalaiset muuttivat todennäköisesti kuusi tahi
seitsemän sataa vuotta sitten kaitaisten merensalmien poikki Suomen
rannikolle. Ei kukaan enää muista, milloin kaikki nuo muutokset
ovat tapahtuneet. Tiedetään vain, että sittemmin on niillä mailla
tapahtunut useita uusia väestön siirtymisiä sotien, ruttojen ja
nälkävuosien takia, niin että nyt kuulee puhuttavan ruotsia siellä,
missä ennen puhuttiin suomea, ja suomea siellä, missä ennen puhuttiin
ruotsia.

Nämä rannikkoseudut ovat tiheästi asutuita ja hyvin viljeltyjä.
Niiden ruotsalainen väestö on liikkuvampaa, levottomampaa,
epävakaisempaa kuin suomalainen väestö, sukkelampaa päätöksissään,
ripeämpää toimissaan. Samalla se on omaksunut hiukan suomalaisen
väestön vakavuutta ja tullut tavoiltaan toisenlaiseksi, kuin Ruotsin
ruotsalaiset ovat. Sen kiihoittava voima on saanut suomalaisen
väestön suurempaan vauhtiin, ja molemmat naapurit ovat jotakin
toisiltaan oppineet.

Hyvin erilaista on ruotsalainen väestö eri maakunnissa; eivätpä
edes kahden naapuripitäjän asukkaat ole toistensa kaltaisia.
Meri on kasvattanut kaikki nämä rannikkoasukkaat merimiehiksi ja
kalastajiksi. Ahvenanmaalainen on näistä kolmesta paras kauppamies,
uusmaalainen paras maanviljelijä, pohjalainen paras kirvesmies.
Ahvenanmaalainen viettää puolet aikaansa merimatkoilla. Pohjalainen
kulkee työansiolla Venäjällä ja Amerikassa asti; uusmaalainen pysyy
kotonaan peltonsa ja nuottansa ääressä. Kaikki kolme ovat enemmän
järjen kuin tunteen ihmisiä. He laulavat laulujaan sävelmien vuoksi
eivätkä paljon välitä sanoista. Kaikki kolme ovat myöskin arkoja
vapaudestaan ja itsenäisyydestään: uusmaalainen vähimmin, hän kun on
ollut herraskartanoiden alustalaisena, pohjalainen enimmin, koska
hän on ollut aina vapaa maanomistaja. Ja vaikka ahvenanmaalainen on
varhaisimmin muuttanut Ruotsista, on hän näistä kolmesta enimmin
ruotsalaisen emäkansan kaltainen siksi, että hän asuu niin likellä
Ruotsia ja niin usein matkustaa siellä.




89. Ruotsinkieli.


Noin tuhatkunta vuotta sitten puhuivat ruotsalaiset, norjalaiset ja
tanskalaiset samaa kieltä. Tämä kieli, jota nimitämme pohjoismaiden
alkukieleksi, oli likeistä sukua niille kielille, joita saksalaiset,
hollantilaiset ja englantilaiset puhuvat. Sittemmin, kun nuo kolme
kansaa olivat kauan eläneet erillään tahi käyneet keskenään sotaa,
alkoi tanskankieli saada pehmeämmän, vienomman soinnun läheisen
saksankielen vaikutuksesta. Ja koska Norja oli kauan Tanskan vallan
alaisena, pysyivät tanskan- ja norjankielet likimain samana kielenä,
kuitenkin niin, että norjankieli on kovemmalta kalskahtavaa.
Mutta näistä molemmista erosi ruotsinkieli, joka säilytti vanhan
pohjoismaisen kovuutensa, vaikka se aikaa voittaen muuttui vähemmän
karkeaksi ja sointuvammaksi.

Aluksi tämä kieli oli vain useina murteina, mutta kun Ruotsin
maakunnat vähitellen yhdistyivät yhdeksi valtakunnaksi, jolla oli
yhteinen laki [Maunu Eerikinpojan maalaki vuodelta 1347], niin tuli
se murre, jota puhuttiin Keski-Ruotsissa, valtakieleksi. Virkamiehet
rupesivat sovittelemaan puhettansa tämän kielen mukaiseksi, ja
näin se aikaa voittaen erosi yhteisen kansan kielestä. Tämä
muinaisruotsalainen valtakieli tuntuu meistä hyvin karkealta, ja sen
kirjoitus oli tavaukseltaan epätasaista. Uskonpuhdistuksen aikana,
jolloin raamattu käännettiin ruotsiksi, ruvettiin sitä yhä enemmän
käyttämään puheessa ja kirjoituksessa. Siihen lainattiin tällöin
monta uutta sanaa saksasta ja muista vieraista kielistä. Ääntäminen
muuttui, ja uusruotsalainen kieli syntyi. Suuret runoilijat ja
tiedemiehet alivoivat julkaista tällä kielellä kirjoja, ja niin se
vähitellen on kehittynyt. Mutta kaikki muutokset eivät tule näkyviin
kirjoituksessa, sillä vanha merkitsemistapa on monessa sanassa
säilynyt viime aikoihin saakka.

Ruotsinkieli ei ole niin pehmeätä, taipuisaa ja hienovivahteista
kuin esim. suomenkieli; mutta se on miehuullista ja voimakasta, se
kalskahtaa kuin teräs kallioon. Koska suuret runoilijat ovat sillä
runoilleet, on se tullut niin yleväksi ja loistavaksi, että harvat
muut kielet vetävät sille vertoja. Mutta kun Suomen runoniekat ovat
ruotsiksi runoilleet, on heidän kielensä tullut yksinkertaisemmaksi
ja harrasmielisemmäksi, ikäänkuin heijastukseksi maamme kansasta
ja luonnosta. Täällä Suomessa äännetään ruotsia toisella tavalla
kuin Ruotsissa, ja siksi meistä tuntuu siltä, kuin ruotsalaisella
olisi laulava puhunta. Ruotsia puhuessamme teemme paljon virheitä;
sekoitamme siihen suomalaisia sanoja ja lausetapoja, joita emme itse
huomaa. Ja jos emme vaali ja säilytä ruotsinkieltä puhtaana, niin se
tulee liian poikkeavaksi Ruotsin ruotsista, ja siitä olisi meille
vahinkoa.

Maamme ruotsalainen rahvas puhuu kieltänsä monella murteella, ja
eräät niistä ovat niin vanhanaikuisia, että muiden on vaikea niitä
ymmärtää. Se johtuu siitä, että ruotsalaiset maanmiehemme ovat niin
kauan eläneet erillään Ruotsista ja toinen toisistaan, että niiden
kieli on sill'aikaa kehittynyt toisenlaiseksi kuin sivistyneitten
puhe. Mutta nykyisin saavat kaikki lapset kansakouluissa oppia
käyttämään kirjakieltä.




90. Lounais-Suomen saaristolaiset.


Ahvenanmaan tuhansilla saarilla ja luodoilla sekä osittain Turun
eteläpuolella olevassa saaristossa asuu ruotsalaista väestöä
merimiehinä ja kalastajina. He viljelevät hiukan eloa ja perunoita,
heillä on hevosia ja karjaa, he polttavat kalkkia ja tiiliä,
laivaavat ulkomaille puita, mutta heidän varsinainen peltonsa ja
niittynsä on meri. Muutamat ovat laivanisäntiä, rakentavat suuria
aluksia ja purjehtivat vieraisiin maihin saaden hyvän voiton.
Toiset vievät pursillaan ja kaljaaseillaan kaloja, halkoja, kalkkia
ja muuta tavaraa Tukholmaan, Turkuun, Helsinkiin ja Tallinnaan.
Nämä koulunkäymättömät laivurit purjehtivat, yksi tai kaksi miestä
laivaväkenä, enimmiten maantunnuksien mukaan tutuilla kulkuvesillään,
jäävät vastatuulella ankkuriin luotojen suojaan, mutta joutuvat
usein luotojen niemekkeissä tuulenpuuskien ja vihurien käsiin.
Toiset elävät koko kesän kalastusveneissään ulkona merellä ja
vievät syksyllä suolatuita silakoita ja turskia kaupunkeihin.
Miehet, naiset ja lapset ovat kokeneet merta joka säällä, he eivät
vaahtopäisiä aaltoja säikähdä, mutta aikansa vaivoja kärsittyään he
asettuvat mielellään lepoon ja pitävät hyviä päiviä. Suomalaisen
luonteen rauhallisuus tekee heidät kärsivällisiksi ja huolettomiksi
ajanhukastaan. Sellaisia ovat enimmät rannikkolaisemme; heidän
elämänsä on vuorotellen ankaraa työtä ja mukavaa lepoa.

Kotona he asuvat pienissä kylissä tai yksinäisissä tuvissa, joiden
kaikkien päätyseinällä on viiritanko. He viettävät juhlien joulunsa
ja valvoen juhannusyönsä, tanssivat vahvasti häissä ja syövät
vahvasti lukukinkereissä. Nämä länsisuomalaiset saaristolaiset
ovat matkoillaan oppineet kohteliasta käytöstapaa. He pukeutuvat
pyhäpäivin melkein herrasväen tapaan ja nauttivat pidoissaan
mielellään herrasruokia. Saattaa kyllä köyhyys vaivata väliaikoina,
kun kalastaminen ei onnistu; mutta kun hyvää pitää olla, silloin ei
säästetä. Talvella he kutovat verkkoa ja nuottaa: käsitöitä tehdään
siellä enemmän kuin Uudellamaalla, ja entisaikoina naiset kutoivat
paljon, ennenkuin tuli tavaksi ostaa tehtaan kankaita.




91. Uusmaalaiset


Ruotsalaiset uusmaalaiset harjoittavat, osa maanviljelystä
hedelmällisellä maallaan, osa kalastusta lahdissaan ja
merenrannikoillaan. Mutta maanviljelijällä on myös nuottansa, kuten
kalastajallakin peltotilkkunsa. Heti pohjoisempana asuu suomalainen
väestö, jolla on toisenlaiset tavat. Uudenmaan ruotsalainen on hyvin
toimeentuleva, ilomielinen, ymmärtäväinen, puhelias, mukavuutta
rakastava. Hän asuu rakennuksissa, joissa on pienet ikkunat.
Hedelmäpuita on ikkunain alla ja merileviä rannalla. Kaupunkien
lähistössä hän on oppinut herrastapoihin ja kaupungin hintoihin,
mutta syrjäisempien seutujen asukkailla on vielä paljon vanhoja
tapoja, vaikka ei vanhaa vaatepartta. Helsingistä itäänpäin asuva
väestö eroaa tuntuvasti Helsingistä länteenpäin asuvasta ja puhuu
erilaista ruotsinmurrettaan.

Keväällä, maalis- tai huhtikuussa, lähtee rannikkolainen täällä kuten
muuallakin hylkeenpyyntiin jäälle. Hän vetää silloin vaatteittensa
päälle valkean paidan, panee päähänsä valkean jäniksennahkaisen
lakin ja lähenee, vatsallaan ryömien, jään reunalla olevia arkoja
hylkeitä. Hylje kuuntelee, pyytäjä on hiljaa, hiiskahtamatta. Pam,
pyssy paukahtaa, pyytäjä juoksee saaliinsa luokse ja iskee siihen
rautakoukun, ennenkuin hylje ennättää sukeltaa veteen. Nahasta ja
rasvasta saadaan hyvät rahat, mutta pyyntikeino on vaarallinen ja
vaivalloinen. Usein ajautuu pyytäjä irtaantuneella jääkappaleella
merelle, usein hän putoaa halkeamaan; väliin hän on viikkokausia
poissa, monen peninkulman päässä merellä. -- Pohjanmaalla pyydetään
hylkeitä myöskin harvoilla verkoilla, joihin hylje sotkeutuu, kun
tuntee olevansa kiinni. Silloin ei ole helppoa nostaa veneeseen
sellaista raskasta, elävää otusta, joka väliin saattaa painaa 125:kin
kiloa ja joka urheasti pitää puoliaan terävillä hampaillaan.

Uusmaalainen rakastaa hauskoja satuja. Hänen kertomuksensa
bemböleläisistä ovat hyvin niiden kaltaisia, joita jo tunnemme
hölmöläisistä. Bembölen härkkimellä sekoitettiin puuroa järvessä.
Bemböleläiset pitivät kalliina ostaa suoloja kaupungista ja päättivät
säästäväisyydestä kylvää niitä peltoon. Kun pelto oli karhittava,
tekivät he lujat purilaat, joille panivat hevosen seisomaan, jottei
se sotkisi siementä. Neljä miestä kantoi näin hevosta pitkin peltoa
ja veti karhia perässään. Kun sitten voikukkia kasvoi siihen, mihin
oli suoloja kylvetty, maistelivat bemböleläiset näitä kasveja,
tunsivat ne jokseenkin karvaiksi ja sanoivat toisilleen: "Ne eivät
vielä ole oikein kypsiä, mutta kyllä ne jo hiukan suolalta maistuvat."

Uusmaalaisella on myöskin paljon lauluja, vanhoja ja uusia,
surullisia ja iloisia. Sävelmät ovat usein kauniita, mutta sanoista
hän ei pidä niin suurta lukua, kunhan ne vain kauniilta kuuluvat.
Niiden laita on samoin, kuin nimipäivätoivotuksien hänen tupansa
seinällä: pääasia on, että ne ovat koreiksi maalatut.

Otamme tähän näytteeksi kaksi uusmaalaista kansanlaulua
suomennettuina. Ensimmäinen on Ruotsinpyhtään pitäjästä:

    Kah' hyv' iltaa, terveeksi,
    valittuni armaani!
    Kuink' on maailmassa asias nyt?

    Ootko terve, voimissas,
    niinkuin luulen olevas,
    onko hauskaa, se ilahuttais.

    Onko rahaa, kultia
    sulla arkullisia,
    jospa on, se mun iloni ois.

    Onko mieles suruton?
    Se sun rikkautes on,
    se on kalliimpi kultiakin.

    Kun mä sua muistelen,
    liikkuu veri suonien;
    älä unohda mua, kultasein!

    Katso kiiltäväisiä
    taivaan pikkutähtiä,
    alas maahan lenteleviä.

    Ennen meret kuivukoot
    niinkuin rantain hietikot,
    kuin mä lemmin muuta neitosta.


    Pernajalainen merimieslaulu.

    Kas, kuinka merimiehet
    urheesti astuvat;
    kaikk' kauniit neitosetkin
    heit' armastelevat.
    Kosk' ovat miehekkäät he
    ja ilomielisnä
    merellä uskaltavat
    näin nuoret henkensä.

    Maamies se pellon kyntää
    tai työss' on niityllään,
    saa öisin levoll' olla
    ja maata sängyssään.
    Me, nuoret merimiehet,
    merelle menemme,
    ain' oomme valvehella,
    vain harvoin nukumme.

    Ja tämän laulun teimme
    kotiimme tullessa
    Englannin kanaalissa
    hyvässä tuulessa.
    Kun ilma oli kaunis
    ja aika hupainen,
    niin laadimme me laulun
    näin aivan lyhyen.




92. Pohjalaiset.


Pitkin koko Vaasan läänin rannikkoa, Vähänkyrön pitäjää
lukuunottamatta, ulottuu ruotsalaista asutusta 2 tai 3 peninkulmaa
sisämaahan päin, jossa suomalainen asutus alkaa. Kahdesta
lähekkäisestä kylästä toinen puhuu ruotsia, toinen suomea, muutamat
ymmärtävät kumpaakin kieltä, mutta ruotsalaisen kylän nuoriso ei
mene naimisiin suomalaisen kylän nuorison kanssa eikä päinvastoin.
Kuitenkin naapurit ovat kumpikin toiseltaan omaksuneet paljon
tapoja. Hyvin rakennetut talot ja aitat ulkonevine luhteineen
ovat kummallakin melkein yhtäläiset. Asuinhuoneiden sisustus,
sahrat, rattaat, silat, puukkovyöt ja valitettavasti puukotkin
ovat yhtäläiset ruotsalaisissa ja suomalaisissa kylissä. Kieltä
lukuunottamatta, jota puhutaan eri murteilla, on siellä melkein yhtä
suuri erotus ruotsalaisilla pitäjillä keskenään kuin ruotsalaisten ja
suomalaisten pitäjien välillä.

Pohjanmaan ruotsalaisilla on maassamme sekä hyvä että paha maine.
Taitavina työmiehinä tavataan heitä kaikkialla kaupungeissa ja
herrastaloissa. He rakentavat laivoja ja veneitä, taloja ja tehtaita
paremmin kuin muut, mutta väliin puhkeaa heissä ilmi tuo vanha
peritty sotainto. Liiaksi nauttineina he pian ryhtyvät tappeluun. Ei
missään osassa maatamme ole vuodatettu niin usein verta kuin heidän
ja heidän suomalaisten naapuriensa pidoissa. Vielä jokin aika sitten
saattoi joskus kahden kylän nuoriso keräytyä maantielle vartavasten
tappelemaan. Tuossa ajoi matkustaja; tappelijat keskeyttivät
ottelunsa, siirtyivät tieltä syrjään ja jatkoivat tappeluansa
matkustajan ehdittyä ohitse.

Näissä tappeluissa vuotaisi paljon enemmän verta, jolleivät naiset,
usein oman henkensä kaupalla, tulisi erottajiksi. Kun miehet ovat
työansiolla, hoitavat naiset maanviljelystä, käyden muutenkin
väliaikoina miesten töissä. He ajavat hevosta, kyntävät, kaivavat
ojaa, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten
hoitoon ja kuolevat usein.

Pohjanmaan ruotsalaisten saduista otamme tähän ainoastaan yhden,
jossa ilmenee tuota vanhaa sankariluonnetta. Se on kansansatu.


Väkevästä Matista.

Oli kerran poika, nimeltä Väkevä Matti. Hän oli nuorin ja tyhmin
sisaruksistaan. Kun hän ei kotona mihinkään kelvannut, lähetettiin
hänet maailmalle, ja hän tuli erääseen pajaan. Seppä pani hänet
lietsomaan ja sanoi: "Lietso nyt aika lailla!" Matti kääri hihansa
ja tarttui palkeen tankoon, ja ensimmäisellä painamalla paukahtivat
palkeet halki kuin saippuakupla, ja hiilet tuprahtivat tulisateena
ahjosta. "Ei kelpaa", sanoi seppä, "ota moukari ja lyö vuoron
mukaan!" Matti löi muutamia kertoja varovasti. Seppä sanoi: "Lyö
lujemmasti!" Matti nosti moukarin kattoon, lyödä jysähytti ja ajoi
yhdellä iskulla alasimen pölkkyineen päivineen maan sisään.

Sepästä tämä uusi renki oli liian kovakourainen, ja hän antoi Matille
matkapassin. Matti rupesi rengiksi herrastaloon, ja hänet pantiin
vetämään halkoja metsästä kotiin. Kun hän oli latonut puut kuormaan,
oli se hevoselle liian raskas. Matti riisui hevosen valjaista, pani
sen kuorman päälle ja veti itse kuormaa. Reki särkyi. Matti teki
lujemman reen ja veti kuormansa kotiin. Reki ei mahtunut portista.
Matti veti, portinpylväät taittuivat kuin päreet, ja kuorma tuli kuin
tulikin pihalle.

Nyt rupesivat toiset rengit pelkäämään Mattia ja päättivät tappaa
hänet. Matti määrättiin kaivamaan kaivoa, ja hän kaivoi sen niin
syvän, että hän itse näytti pieneltä kuin mato kaivon pohjassa. Olipa
myllynkivi kartanolla; sen rengit pudottivat kaivoon. Myllynkivi
sattui putoamaan ikäänkuin renkaaksi Matin kaulaan niin että hänen
päänsä pisti esiin kivenreiästä. "Heh", sanoi Matti, "mistä ovat
löytäneet äitini vanhan rukinkehän?" Matti jatkoi kaivamistaan.
Rengit noutivat kirkontornista ison kellon ja pudottivat sen kaivoon.
Matti otti sen ilmasta kiinni, katseli ja sanoi: "Kah, mistähän ovat
löytäneet isäni vanhan kirkkohatun?"

Matti kaivoi kaivon valmiiksi, eikä kukaan uskaltanut enää häntä
häiritä. Syttyi sitten sota, vihollinen ryntäsi suurin sotavoimin
maahan. Matti lähetettiin sotaan. Siinä syntyi suuri taistelu, mutta
Matin oli nälkä ja hän istahti ensin syömään. Voileipää tehdessään
hän näki mustia rakeita lentelevän voirasiaansa. "Katsoppas noita,
kun nakkelevat mustikoita voihini!" mietti Matti luodeista. Tämä
suututti Mattia, hän tempasi maasta suuren hongan juurineen, meni
vihollista vastaan ja löi ympärilleen niin rajusti, että koko
vihollisjoukosta ei jäänyt jäljelle muuta kuin pieksunnauhat.
Semmoinen se juttu, ja tosipa se lienee.




93. Venäläiset Suomessa.


Suomalaiset ja venäläiset asuvat niin lähellä toisiaan, että heidän
täytyy käydä toistensa maassa kaupoilla ja muilla asioilla. Siitä on
ollut seurauksena, että monia suomalaisia on asettunut Venäjälle ja
monta venäläistä Suomeen. Nämä venäläiset ovat tulleet kauppamiehiksi
kaupunkeihin tahi ostaneet tehtaita ja maatiloja tahi tulleet tänne
muurareiksi, puutarhureiksi ja käsityöläisiksi. Enimmin on heitä
Itä-Suomessa ja muutamin paikoin Etelä-Suomea, mutta sangen vähän
läntisissä ja pohjoisissa osissa maatamme.

Paitsi tilallisia venäläisiä on maassamme myös venäläistä sotaväkeä.
Nämä venäläiset marssivat aina jonkun ajan kuluttua pois ja toisia
tulee tilalle. Usein on heillä tässä maassa niin hyvä olla, että he,
sotapalveluksesta eron saatuaan, jäävät tänne asumaan. Tilallisia
venäläisiä ei ole Suo- messa monen monia, ja heidät luetaan maan
väestöön. Useat oppivat maan kielen ja heidän lapsensa kasvavat maan
omien lasten tavalla. Mutta kaikilla näillä venäläisillä on oma
erityinen kristinuskonsa, jota sanotaan kreikkalaisen seurakunnan
uskoksi, ja muutamissa kaupungeissa heillä on omat kirkkonsa
vahakynttilöineen, tauluineen ja pyhäinkuvineen. Viipurin läänissä
on suomalaisiakin talonpoikia, jotka esi-isiensä lailla tunnustavat
kreikkalaista uskoa.

Entisinä sota-aikoina ei tässä maassa hyvillä mielin katseltu
venäläisiä, sillä he tulivat silloin vihollisina; mutta nyt he
tulevat ystävinä, naapureina ja liittolaisina. Ja vaikka he monessa
suhteessa ovat toisenlaisia kuin tämän maan kansa ja puhuvat
keskenään omaa venäläistä kieltään, jota ei ole helppo oppia,
tulevat he hyvin toimeen maan asukkaitten kanssa. Sillä venäläiset
ovat ahkeria, ilomielisiä, hyväsopuisia ja lapsia rakastavia;
heillä on virkeämpi luonne kuin suomalaisilla, he rakastavat
soittoa ja laulavat mielellään. Heidän joukossaan on monia, jotka
säästäväisyydellään ovat tulleet rikkaiksi, ja monta, jotka ovat
tehneet hyvää köyhille. Joskus näet venäläisen sotamiehen jakavan
ison leipäkakkunsa köyhille, pitävän talonpojan lapsia polvillaan ja
laulavan heille vieraskielisiä laulujaan.

Nuo pitkät vaaleatukkaiset maakauppiaat, jotka kulkevat kylästä
kylään laukku selässä ja joita nimitetään laukkuryssiksi, eivät ole
venäläisiä, vaan karjalaisia, jotka asuvat Pohjois-Venäjällä ja
tunnustavat kreikkalaista uskoa.




94. Muut, jotka ovat Suomeen muuttaneet.


Monia saksalaisia on muuttanut Suomeen ja ryhtynyt täällä
kauppamieheksi, käsityöläiseksi tai taiteilijaksi. Heitä on enimmin
Viipurissa, jossa vielä kuulet puhuttavan saksaa suomen-, ruotsin- ja
venäjänkielen rinnalla, mutta myöskin Helsingissä, Turussa ja
muutamissa muissa maamme kaupungeissa. Saksalaiset ovat uutteria
työntekijöitä ja ovat tuoneet tänne saksalaista kauppatavaraa,
mutta myöskin paljon hyödyllisiä tietoja. Muutamat heistä muuttavat
takaisin omaan maahansa, kun ovat täällä koonneet varoja; toiset
jäävät tänne ja heidän lapsensa omaksuvat itselleen maan kielen ja
tavat.

Tehtaisiin ja kaupunkeihin on asettunut joitakuita taitavia
_englantilaisia_. Myöskin _ranskalaisia, sveitsiläisiä, tanskalaisia
ja puolalaisia_ asuu Suomessa, joskin vähemmän.

_Juutalaisia_, jotka ennustuksen mukaan ovat hajaantuneet ympäri
maailmaa, on laillisesti kielletty asettumasta meidän maahamme.
Mutta koska laki sallii palveluksesta eronneiden juutalaissukuisten
sotamiesten perheinensä harjoittavan elinkeinoja tässä maassa, niin
tavataan Helsingissä ja Viipurissa muutamia satoja juutalaisia, jotka
pitävät vanhojen vaatteiden ja huonekalujen kauppaa, ja joilla on
omat synagogansa, joissa he pitävät jumalanpalveluksiaan Mooseksen
lain mukaan. Useimmat ovat köyhiä ja halpa-arvoisia, eivät rikkaita
ja mahtavia, niin kuin juutalaiset muissa maissa, mutta kaikki
tuntevat heidät tuoksi merkilliseksi kansaksi, joka oli muinoin
Jumalan kansaa, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä.

Toinenkin vieras ja hajonnut kansa on maailmaa vaeltaessaan tullut
tänne Suomeen asti. Tämä kansa on nimeltään _mustalaiset_. Heitä
on täällä muutamia satoja, ja heidän tunnusmerkkinään on ruskea
iho ja tummat etelämaan silmät. Turhaan on heitä koetettu saada
asettumaan ja hankkimaan itselleen elatusta maanviljelyksellä tahi
muilla luvallisilla elinkeinoilla. He kuljeksivat mieluimmin Keski- ja
Itä-Suomessa talosta taloon ja kylästä kylään ilman omia koteja.
Heidän tavallisena toimenaan on hevosien kengittäminen, sairaiden
eläinten parantaminen, vanhojen kattiloiden paikkaaminen ja käsistä
ennustaminen. Hevosten vaihtajina ja hevosten varkaina heillä on
huono maine, kun he tulevat kyliin, nuo mustatukkaiset, puolivillit
lapset ja kaikki muut tavarat yksille rattaille kuormattuina. He
puhuvat keskenään omaa vierasta kieltään, mutta muiden kanssa he
puhuvat maan kieltä. Moni pelkää heitä ja kruununpalvelijoilla on
heistä paljon vaivaa; mutta meidän tulee kuitenkin muistaa, että he
ovat köyhiä maanpakolaisia, niin kuin juutalaisetkin. Siksi meidän
tulee sääliä heitä; sillä juutalaisista ja mustalaisista me näemme,
kuinka suuri onnettomuus on olla vailla isänmaata. Silloin ihminen on
niin kuin aavalla merellä, hän ei näe rantaa, ei löydä satamaa. Hän
elää ja kuolee vieraana maan päällä.






KOLMAS LUKU.

Suomalaisten pakanalliset jumalat ja sankarisadut.




95. Pakanallisten suomalaisten jumalat.


Jo kauan ennenkuin Jumala kaikkivaltias oli ilmoittanut totisen
oppinsa ihmisille, oli hän itse laskenut hämärän aavistuksen
heidän sydämiinsä. He näkivät päänsä päällä taivaan ukkosineen ja
salamoineen, edessään avaran meren ja viheriän maan, ympärillään
päivän ja yön, talven ja kesän, elämän ja kuoleman yhtenään
vaihtelevan. He tunsivat itsensä vähäpätöisiksi ja voimattomiksi,
heidän elämänsä lakastui kuin kukkanen kedolla, ja he etsivät Jumalaa
turvautuakseen johonkin iankaikkiseen, joka ei ollut maallisten
muutosten alainen.

Mutta he etsivät Jumalaa näkyväisessä maailmassa eivätkä
tietämättömyydessään tietäneet, että Jumala on näkymätön henki, joka
kaikkialla läsnäolevana ilmaisee voimansa luonnossa. Siinä sokenivat
heidän silmänsä, ja he etsivät häntä turhaan. Suomalaiset uskoivat
hänen olevan näkyväisessä taivaassa ja nimittivät häntä _Jumalaksi_
("hyväksi"). Koska vanhuutta pidettiin suuressa kunniassa, sanottiin
taivaan Jumalaa myöskin _Ukoksi_. Hänen luultiin hallitsevan pilvien
kulkua, ukkosta, lunta, rae- ja vesisadetta. Häntä ei voinut kukaan
vastustaa; pilvi oli hänen paitansa, salama hänen nuolensa, ja hän
näkyi joskus taivaan rannalla, siniset sukat ja kirjavat kengät
jalassa.

Ukon puolison nimi oli _Rauni_ ja hänelle oli pihlaja, "pyhä puu",
pyhitetty. Aurinko, kuu ja tähdet olivat eri jumalia, joilla oli
nuoria, kauniita poikia ja tyttäriä: _Päivätär_, auringon tytär,
_Kuutar_, kuun tytär, _Tähdetär_, tähden tytär. Yksi auringon pojista
oli _Panu_, tulen henki. _Luonnottaret_ olivat luonnon kolme tytärtä,
jotka synnyttivät raudan, ilman tytär, _Ilmatar_, oli avullisena
maailman luomisessa, mutta _Tuulen tytär_ oli huonosti kasvatettu
tyttö, joka kutoi huonoja paitoja. Etelätuulen tytär, _Etelätär_,
antoi kovan poudan aikana sadetta, ja kesän tytär, _Suvetar_, suojeli
metsässä karjaa.

Veden jumalan nimi oli _Ahti_, arvokas ukko, jolla oli pitkä,
merenruohoinen parta. Hän asui kallioluolassa, _Ahtolassa_, ja
hänellä oli äärettömät aarteet, joita hän oli merenkulkijoilta
ryöstänyt ja harvoin antoi takaisin. Hänen vaimonsa oli antelias
_Vellamo_, jolla oli yllä sininen lakki, kaislapaita ja vaahtoinen
vaippa. Heillä oli monta kaunista, mutta huikentelevaista lasta, ja
aallon tytär, _Aallotar_, suki välistä kalliolla pitkiä hiuksiansa
harjalla hopeapäällä.

Maan valtava äiti oli _Maan-emo_, ja häneltä rukoiltiin runsasta
vuodentuloa. Metsän kuningas oli vanha ruskeapartainen _Tapio_,
jolla, oli päässä korkea havuhattu ja yllä naavaturkki. Hänen
asuntonsa oli kaunis _Metsola_, jossa Tapiolla oli kolme linnaa
ja raha-aitta, jonka kultaista avainta hänen vaimonsa _Mielikki_
kantoi vyöllään. Tältä pyysi metsästäjä hyvää metsäonnea, ja jos hän
näki hänet vihaisena, rumissa, huonoissa vaatteissa, kävi metsästys
huonosti; mutta jos hän näki hänet lykkyvaatteissa, kädet kullan
kääreissä, kaula helmissä hyvissä, silloin hän oli varma onnestaan.
Sillä kaikki metsäneläimet olivat Tapion karjaa; hänellä oli monta
palvelijaa ja kauniita, hyvästi kasvatettuja lapsia. _Nyyrikki_
veisti pilkkoja puihin, jottei metsästäjä eksyisi; _Tellervo_
johdatti karjan kotiin; _Tuulikki_ levitti punaisen silkkihuivinsa
sillaksi ojan poikki. _Metsänpiika_, Tapion pieni palvelustyttö,
eli sulalla medellä ja soitteli niin suloisesti huilullansa, että
Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset.

_Hiitolassa_, kaukana autiossa vuoristossa, asui julma _Hiisi_.
Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipujen ja kauhujen
haltija, hän hioi miekat terävimmät. Maan alla, _Tuonelassa_, oli
kuolleiden valtakunta, johon vainajia kuljetettiin yhdeksän meren
ylitse. Sen verenhimoinen kuningas oli _Tuoni_, jonka häijy vaimo
oli miehensä apuna kuolleita vartioimassa. Pojilla oli vaskisormet,
tyttäret olivat rumia ja ilkeitä, mutta häijyin oli sokea _Loviatar_,
kipujen äiti.

Paitsi näitä oli monta muuta sekä hyvää että pahaa olentoa,
jotka milloin auttoivat, milloin vahingoittivat ihmisiä. Joka
puussa, joka vuoressa, joka lähteessä asui _haltia_: kaikessa oli
eloa, koko luonto oli täynnä eläviä henkiä. Ja niin oli Jumala
kaikkivaltias pakanain käsityksessä ikäänkuin särkynyt moneksi
tuhanneksi pirstaleeksi, jokainen pirstale Jumalasta oli johonkin
luonnonesineeseen kiintynyt.

Ihmisen henki yksistään oli vapaa. Viisas ihminen voi hallita
luontoa ja lumota jumalat sanan voimalla. Hän voi _luvuillaan_
luoda luonnonesineitä tai muuttaa ne muuksi. Hän voi loihtia esiin
ukontulen, raesateen, hallan, vedentulvan, hän voi nostaa tauteja ja
karkoittaa niitä. Tätä kaikkea varten hänen tuli tietää kappalten
synnyt, ja silloin hän oli kaiken hallitsija, paitsi kuoleman, jota
hän ei voinut lumota, kun ei tietänyt sen syntyä.

Kaikessa tässä oli hiven jumalallista totuutta. Sillä Suomen kansa on
kaikkina aikoina miettinyt korkeita asioita ja rakastanut viisautta,
jota se on kunnioittanut enemmän kuin väkevyyttä. Mutta se tarvitsi
Jumalan ilmoittamaa sanaa löytääkseen sen Jumalan, jota se niin kauan
oli turhaan etsinyt.

Suomalaisten pakanallinen jumalanpalvelus oli hyvin yksinkertaista.
Heillä oli pyhiä puita, pyhiä vuoria, pyhiä järviä, pyhiä jokia ja
lähteitä, pyhiä eläimiäkin, esim. karhu. Luullaan heillä myöskin
olleen epäjumalia ja epäjumalankuvia. He palvoivat jumaliaan
rukouksilla ja uhreilla, joita toimitti perheenisä, perheenäiti tahi
kansan viisaat miehet. Metsästäjä ripusti peuransarvet pyhään puuhun.
Kalastaja antoi lihavimman osan saaliistaan, kaskenviljelyä uhrasi
kasken jyviä, perheenemäntä tiputti maahan muutamia maitopisaroita
maahisille. Metsästäjä leikkasi haavan peukaloonsa ja vuodatti
muutamia veripisaroita muurahaispesään Tapiolle uhriksi.




96. Kalevala ja Elias Lönnrot.


Piispa Agricola alkoi, enemmän kuin 370 vuotta takaperin,
ensimmäisenä kirjoittaa muistiin kohtia suomalaisesta mytologiasta
eli jumalaistarustosta, ja sittemmin ovat toiset paremmalla
menestyksellä keräilleet tämän pakanallisen uskonnon jäännöksiä.
Kauan aikaa tiedettiin, että vanhoja suomalaisia runoja vielä kansan
keskuudessa laulettiin. Papistolle eivät nämä pakanuuden jätteet
olleet mieluisia, ja moni harras kristitty katseli niitä pelolla ja
kauhistuksella. Niin tapahtui, että paljon näitä muinaisajan runoja,
jotka eivät olleet kirjaanpantuja, vaan kulkivat muistissa polvesta
polveen, joutui unohduksiin ja säilyi ainoastaan Karjalassa ja
muutamissa muissa etäisissä paikoissa. Mutta sielläkin moni valitti,
että heidän lapsuutensa aikana isät lauloivat paljon lauluja, jotka
sitten olivat jääneet unohduksiin, ja nuoremmat laulajat eivät enää
voineet muistissa ja voimassa vetää vanhemmille vertoja.

Sata vuotta on nyt kulunut siitä, kun professori Porthan Turussa
alkoi muistiin kirjoittaa muutamia näitä vanhoja runoja ja huomasi
ne suuriarvoisiksi kansan muinaisajan tuntemiselle. Hänen aikanaan
ja hänen jälkeensä rupesivat oppineet miehet, semmoiset kuin
Ganander, Lencqvist ja muut, etsimään runoista, mitä tahtoivat tietää
pakanuuden uskonnosta. Näiden jälkeen alkoi tohtori Topelius koota
ja painattaa runoja, joita karjalaiset laulajat hänelle lauloivat.
Yhä useampia sellaisia runoja löydettiin, niiden arvoa ruvettiin
käsittämään, mutta ei kukaan ollut vielä aavistanut, että ne voisi
yhdistää kokonaiseksi, suureksi kansanrunoelmaksi.

Silloin tohtori _Elias Lönnrot_ otti kierrelläkseen ne seudut Suomen
ja Venäjän Karjalaa, joissa vielä harmaapäät viisaat lauloivat
runoja. Hän löysi vielä paljon enemmän tällaisia muinaisajan
runoja, kuin muut ennen häntä olivat löytäneet, ja kirjoitti ne
muistiin. Kummakseen hän havaitsi silloin, että runot olivat
yhteydessä keskenään ja kertoivat samoista tapahtumista tai
samoista henkilöistä. Sitten hän yhdisti kaikki kertomarunot isoksi
kokoelmaksi, jonka hän nimitti _Kalevalaksi_, vanhan jättiläisen
Kalevan muistoksi, jonka sanottiin olevan suomalaisten sankarien
esi-isän. Toiset runot taas, joissa kansa lauloi ilojaan, hän keräsi
_Kantelettareen_, joka sai nimensä kanteleesta, suomalaisten vanhasta
kielisoittimesta. Paitsi tätä hän kokosi suomalaisia sananlaskuja,
arvoituksia ja loitsurunoja, kirjoitti monta opettavaista virttä
ja painatti monta hyödyllistä kirjaa, muiden muassa suuren
Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan. Näin hän oli kuuluisimpia ja
enimmin; rakastettuja miehiä, mitä koskaan on Suomessa elänyt.

Mutta tohtori Lönnrot piti oman kunniansa halpana. Hän kiitti
Jumalaa, joka oli valinnut hänetkin työaseekseen maan päällä, ja piti
ainoana kiitoksenaan sen, että oli yksi niistä monista, jotka tekevät
työtä isänmaan hyväksi. Oltuaan kauan lääkärinä Kajaanissa hän tuli
suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon ja muutti lopuksi
syntymäpaikkaansa Sammattiin, tehden aina suuressa nöyryydessä
työtä lähimmäisten avuksi ja kansansa valistukseksi. Siellä hän
kuolikin maaliskuussa v. 1884, 82 vuoden iässä, koko kansansa
kunnioittamana. Hänen kauttansa Suomen kansa on oppinut tuntemaan
hämärän muinaisaikansa ja saanut rohkeutta pysymään omintakeisena,
itsenäisenä kansana muiden kansojen rinnalla.

Kalevala ilmestyi ensimmäisen kerran painosta v. 1835, toisen kerran
v. 1849 Lönnrotin lisäämänä ja toisin järjestettynä painoksena. Tämä
kirja on herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan Suomessa, vaan
monin paikoin Euroopassa, vieläpä Amerikassakin. Se on käännetty
ruotsiksi ja kymmenelle muulle vieraalle kielelle. Sitäpaitsi on
siitä osia käännetty vielä kolmelle eri kielelle. Kaikkialla on
oltu sitä mieltä, että Kalevala on merkillisimpiä kansanrunouden
tuotteita, mitä milloinkaan on ilmaantunut, ja kiitetty Suomen
kansaa onnelliseksi siitä, että sillä sellainen on. Sillä Kalevalan
kaltaista kansanrunokokoelmaa ei ole ainoatakaan muuta koko
maailmassa. Se kuvastaa Suomen kansan ominaisuuksia, ja vaikka siinä
on paljon semmoista, mikä meidän ajallemme näyttää pakanalliselta ja
eriskummaiselta, ilmenee siinä kuitenkin syvä viisaus, yksinkertainen
kauneus ja liikuttava isänmaanrakkaus.

Uudemmassa Kalevalassa on viisikymmentä runoa, joissa on yhteensä
22,795 kahdeksantavuista säettä. Se sisältää kertomuksen Suomen
kansan muinaisista sankareista ja heidän elämänsä vaiheista. Me
luemme siinä vanhasta, viisaasta runolaulajasta _Väinämöisestä_,
urheasta seposta _Ilmarisesta_, nuoresta, urhoollisesta ja
uhkamielisestä _Lemminkäisestä_, ylen voimallisesta, kovaonnisesta
_Kullervosta_, kerskailevasta _Joukahaisesta_ ja lisäksi maailman
luomisesta, laulun synnystä, Pohjolasta, Väinölästä ja monesta
muusta. Kerromme tässä lyhyesti muutamia kappaleita Kalevalasta
niille, jotka eivät ole tätä ihmeellistä kirjaa lukeneet.




97. Maailman luomisesta.

Kalevalan 1:sestä runosta.


    Noin kuulin saneltavaksi,
    tiesin virttä tehtäväksi:
    "Yksin meillä yöt tulevat,
    yksin päivät valkeavat,
    yksin syntyi Väinämöinen,
    ilmestyi ikirunoja,
    kapehesta kantajasta,
    Ilmattaresta emosta.
       Olipa impi, ilman tyttö,
    kave Luonnotar korea,
    ilman pitkillä pihoilla
    tasaisilla tanterilla.
       Ikävystyi aikojansa,
    ouostui elämätänsä
    aina yksin ollessansa,
    impenä eläessänsä
    ilman pitkillä pihoilla,
    avaroilla autioilla.
        Jop' on astuiksen alemma,
    laskeusi lainehille;
    tuli suuri tuulen puuska,
    iästä vihainen ilma,
    meren kuohuille kohotti,
    lainehille laikahutti.
       Tuuli neittä tuuitteli,
    aalto impeä ajeli
    ympäri selän sinisen,
    lakkipäien lainehien.
       Vuotta seitsemän satoa,
    yheksän yrön ikeä
    vieri impi veen emona,
    uipi iät, uipi lännet,
    uipi luotehet, etelät,
    uipi kaikki ilman rannat.
       Itkeä hyryttelevi,
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    'Voi, poloinen, päiviäni,
    lapsi kurja, kulkuani!
    Jo olen joutunut johonki,
    iäkseni ilman alle,
    tuulten tuuiteltavaksi,
    aaltojen ajeltavaksi.
    Parempi olisi ollut
    ilman impenä eleä,
    kuin on nyt tätä nykyä
    vierähellä veen emona;
    vilu tääll' on ollakseni,
    vaiva värjötelläkseni,
    aalloissa asuakseni,
    veessä vierielläkseni.
    Oi, Ukko ylijumala,
    ilman kaiken kannattaja,
    tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaissa,
    käy pian, välehen jou'u,
    välehemmin tarvitahan!'
       Kului aikoa vähäisen,
    pirahteli pikkaraisen,
    tuli sotka suora lintu,
    lenteä lekuttelevi,
    etsien pesän sijoa,
    asuinmaata arvaellen.
       Lenti iät, lenti lännet,
    lenti luotehet, etelät,
    ei löyä tiloa tuota,
    paikkoa pahintakana,
    kuhun laatisi pesänsä,
    ottaisi olosijansa.
       Liitelevi, laatelevi,
    arvelee, ajattelevi:
    'Teenkö tuulehen tupani,
    aalloille asuinsijani,
    tuuli kaatavi tupasen,
    aalto vie asuinsijani!'
       Niin silloin veen emonen,
    veen emonen, ilman impi
    nosti polvea merestä,
    lapaluuta lainehesta
    sotkalle pesän sijaksi,
    asuinmaaksi armahaksi.
       Tuo sotka, sorea lintu,
    liiteleikse, laateleikse,
    keksi polven veen emosen
    sinerväisellä selällä,
    luuli heinämättähäksi,
    tuoreheksi turpeheksi.
       Lentelevi, liitelevi,
    päähän polven laskeuvi,
    siihen laativi pesänsä,
    muni kultaiset munansa,
    kuusi kultaista munoa,
    rautamunan seitsemännen.
       Alkoi hautoa munia,
    päätä polven lämmitellä;
    hautoi päivän, hautoi toisen,
    hautoi kohta kolmannenkin;
    jopa tuosta veen emonen,
    veen emonen, ilman impi,
    tuntevi tulistuvaksi,
    hipiänsä hiiltyväksi.
       Vavahutti polveansa,
    järkytti jäseniänsä;
    munat vierähti vetehen,
    meren aaltohon ajaikse;
    karskahti munat muruiksi,
    katkieli kappaleiksi.
       Ei munat mutahan joua,
    siepalehet veen sekahan;
    muuttuivat murut hyviksi,
    kappaleiksi kaunoisiksi:
    munasen alainen puoli
    alaiseksi maa-emäksi,
    munasen yläinen puoli
    yläiseksi taivahaksi,
    yläpuoli ruskeaista
    päivöseksi paistamahan,
    yläpuoli valkeaista
    se kuuksi kumottamahan;
    mi munassa kirjavaista,
    ne tähiksi taivahalle,
    mi munassa mustukaista,
    nepä ilman pilvilöiksi.
       Ajat eellehen menevät,
    vuoet tuota tuonnemmaksi.
    uuen päivän paistaessa,
    unen kuun kumottaessa;
    aina uipi veen emonen,
    veen emonen, ilman impi,
    noilla vienoilla vesillä,
    utuisilla lainehilla,
    eessänsä vesi vetelä,
    takanansa taivas selvä.
       Jo vuonna yheksäntenä,
    kymmenentenä kesänä
    nosti päätänsä merestä,
    kohottavi kokkoansa,
    alkoi luoa luomiansa
    selvällä meren selällä,
    ulapalla aukealla.
       Kussa kättä käännähytti,
    siihen niemet siivoeli;
    kussa pohjasi jalalla,
    kalahauat kaivaeli;
    kussa ilman kuplistihe,
    siihen syöverit syventi.
    Kylin maahan kääntelihe,
    siihen sai sileät rannat;
    jaloin maahan kääntelihe,
    siihen loi lohiapajat;
    päin päätyi maata vasten,
    siihen laitteli lahelmat.
    Ui siitä ulomma maasta,
    seisattelihe selälle:
    luopi luotoja merehen,
    kasvatti salakaria,
    laivan laskemasijaksi,
    merimiehen pään menoksi.
       Jo on saaret siivottuna,
    luotu luotoset merehen,
    ilman pielet pistettynä,
    maat ja manteret sanottu,
    kirjattu kivihin kirjat,
    veetty viivat kallioihin,
    viel' ei synny Väinämöinen,
    ilmau ikirunoja.
       Vaka vanha Väinämöinen
    kulki äitinsä kohussa
    kolmekymmentä keseä,
    yhen verran talviaki
    noilla vienoilla vesillä,
    utuisilla lainehilla.
       Arvelee, ajattelevi,
    miten olla, kuin eleä.
    Sanovi sanalla tuolla,
    lausui tuolla lausehella:
    'Kuu keritä, päivyt päästä,
    saata maalle matkamiestä,
    ilmoillen inehmon lasta,
    kuuta taivon katsomahan,
    päiveä ihoamahan,
    Otavaista oppimahan,
    tähtiä tähyämähän.'
       Kun ei kuu kerittänynnä,
    eikä päivyt päästänynnä,
    siitä suistui suin merehen,
    käsin kääntyi lainehesen;
    jääpi mies meren varahan,
    uros aaltojen sekahan.
       Virui siellä viisi vuotta,
    sekä viisi, jotta kuusi,
    vuotta seitsemän, kaheksan;
    seisottui selälle viimein,
    niemelle nimettömälle,
    manterelle puuttomalle.
    Polvin maasta ponnistihe,
    käsivarsin käännältihe,
    nousi kuuta katsomahan,
    päiveä ihoamahan,
    Otavaista oppimahan,
    tähtiä tähyämähän.
       Se oli synty Väinämöisen,
    rotu rohkean runojan."




98. Maanviljelyksen alku.

(Kalevalan 2:sesta runosta.)


Monta vuotta asui Väinämöinen nimettömällä niemellä. Maa oli autiota
ja hedelmätöntä; puuta ei kasvanut, linnun ääntä ei kuulunut
avaroissa erämaissa.

Silloin Väinämöinen ajatteli: kenpä maita kylvämään? Pellervoinen,
pellon poika, Sampsa, poika pikkarainen, meni maita kylvämään. Hän
kylvi mäet männiköiksi, kummut kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi. Väinämöinen meni katsomaan Sampsan työtä ja
näki puut ylennehiksi, mutta yksi on taimi taimimatta, juurtumatta
puu Jumalan.

Viikon perästä nousi viisi nuorta vedenneittä utuisen niemen rannalle
nurmea niittämähän, kastekortta katkomahan. Minkä niittivät, sen
haravoivat ja vetivät karhille. Tulipa silloin merestä jättiläinen
Tursas, tunki heinät tuleen, poltti ne poroksi ja istutti tuhkaan
lemmen lehden, tammenterhon. Tästä kasvoi kaunis tammi, jonka
latva täytti taivahille, lehvät ilmoille levisi ja pidätti pilvet
juoksemasta, päivän paistamasta ja kuun kumottamasta.

Nyt tuli sellainen pimeys, että ihmiset maan päällä ja kalat meressä
tuskastuivat elämäänsä. Ei yksikään mies ollut niin voimakas, että
olisi taitanut tammen kaataa, ja Väinämöisen täytyi rukoilla äitiään
Ilmatarta lähettämään veden väkeä avuksi.

Meren syvyydestä nousi pieni mies. Ei ollut tuo suuren suuri
eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen. Hänellä oli
vaskihattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä,
vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana. Väinämöisestä oli
tuo mies näöltään ja uros silmänluonniltaan, mutta oli vain liian
pieni.

"Mi sinä olet miehiäsi, ku kurja urohiasi?" kysyi hän.

"Olen mie mokoma miesi", vastasi kääpiö ja kasvoi samassa sellaiseksi
jättiläiseksi, että hänen päänsä pilviä piteli. Hän kohotti
kirvestään ja iski puuta. Tuli tuiski kirveestä, panu tammesta
pakeni, ja kolmannella lyönnillä tammi kaatui. Ken nyt siitä oksan
otti, se otti ikuisen onnen, ken latvan taittoi, se taittoi ikuisen
taian, ja ken lehvän leikkasi, se leikkasi ikuisen lemmen, lastut
muuttuivat laivoiksi ja veneiksi, joita meren läikkä veden selällä
läikytteli.

Nyt paistoi taas aurinko ja kuu, pilvet pääsivät juoksemaan, taivaan
kaaret kaartamaan, lehti tuli puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun
laulamahan, kukat kultaiset kedolle. Ohra yksin oli nousematta.

Miettien käveli Väinämöinen meren rannalla ja löysi hietikosta
seitsemiä siemeniä. Nämä hän kätki näädännahkaan ja läksi siementä
sirottamaan Kalevan kaivon viereen. Silloin tirskui tiainen puusta:
"Kaada metsä, polta kaski! Muutoin ei nouse Osmon ohra, ei kasva
Kalevan kaura."

Väinämöinen kaatoi suuren kasken, mutta jätti yhden ainoan koivun
kaatamatta. Tuli kokko, ilman lintu, lentäen. "Miksi on jätetty koivu
kaatamatta?" -- "Lintujen lepeämiksi, kokon ilman istuimiksi." --
"Hyvinpä sinä teit", sanoi kokko. Silloin iski tulta ilman lintu ja
sytytti kasken palamaan. Väinämöinen kylvi tuhkaan nuo seitsemät
siemenensä, lausuen:

    "Minä kylvän kyyhättelen
    Luojan sormien lomitse,
    käen kautta kaikkivallan."

Sitten hän rukoili oraillensa maasta voimaa ja taivaasta sadetta.
Ukko kuuli hänen rukouksensa, ohra kasvoi mieltä myöten, tähkät
kuudelle taholle, korret kolmisolmuisina. Ja kevätkäkönen tuli tuohon
yksinäiseen koivuun aamuin illoin kukkumaan Suomenmaalle rikkautta.




99. Tulen synty.

(Kalevalan 47:nnessä ja 48:nnessa runossa.)


Siihen aikaan, jolloin Pohjan akka, harvahammas, oli sulkenut
auringon ja kuun vuorehen teräksisehen, oli taivaassa ja maassa
yhtämittainen yö. Taivaan ukko etsi kadonneita valkeitaan, mutta
ei löytänyt niitä. Silloin hän iski miekalla tuliterällä tulta
kynnestään ja kätki tulikipunan hopeiseen kehään. Ilman impi pantiin
tulta tuudittelemaan ilman partahalla kultaisessa kätkyessä,
hihnoissa hopeisissa. Mutta kipuna putosi varomattomalta immeltä,
repäisi taivaan reikihin ja suikahti maahan puhki pilvien, läpi
taivaan yhdeksän.

Väinämöinen sanoi veljelleen Ilmariselle: "Lähtekäämme katsomahan,
mikä tuo taivaasta maahan valahti!" Uroot lähtivät, soutivat Nevajoen
poikitse ja tapasivat Ilmattaren, joka kertoi tulen raivoisan kulun.
Se oli ensin pudonnut Tuurin uuteen tupaan, vahingoittanut väen
ja polttanut lapsen kätkyessä. Siitä se kulki polttaen maita ja
soita, ja vierähti viimein aaltoihin Aluenjärven, joka säihkyellen
kuohui yli äyräittensä. Silloin sinervä siika nieli tulisorosen,
ja Aluenjärvi asettui. Mutta tuska tuli siialle, kipuna poltti ja
hän pyysi lohelta apua. Lohi nieli siian, joutui samaan tuskaan ja
pyysi hauelta apua. Hauki nieli lohen, mutta tuska tuli hauellekin.
Väinämöinen ja Ilmarinen kutoivat nyt niinisen nuotan ja kokivat
turhaan pyydystää haukea.

Sitten he kylvivät pellavaa ja kutoivat uuden liinaisen nuotan,
joka oli perältä sata syltä, siulat seitsentä sataa. Nuotta vietiin
vesille, vedettiin ja vennättiin, mutta turhaan. Silloin jatkettiin
siuloja viidellä sylisadalla ja pyydettiin Ahtia ja Vellamoa avuksi.
Viimein saatiin hauki, mutta kukaan ei uskaltanut sitä halkaista.
Päivän poika sai isänsä kultapäisen ja hopeateräisen veitsen ja
halkaisi sillä hauen, löysi sen vatsasta lohen, lohen vatsasta
siian, siian sisästä sinikeräsen, siitä punaisen kerän ja punaisesta
kerästä kipunan. Mutta kipuna pääsi Päivän pojan käsistä, poltti
Väinämöisen parran, Ilmariselta vielä pahemmin poskipäitä ja käsiä
kärventeli ja meni taas hävittämään maailmaa. Viimein Väinämöinen
tapasi sen lahokannon alta, tempasi sen koivun kääpihin ja kantoi
vaskikattilassa tupaansa. Siitä ajasta alkaen on tulta takassa, valoa
tuvassa ja hiilos Ilmarisen ahjossa.

Mutta tulen vihoja parantamaan pyydettiin Turjan tyttöä ja Pohjan
poikaa Lapista tulemaan, hyyssä sukka, jäässä kenkä, hyinen vyöhyt
vyölle vyötty, hyinen kattila kädessä, viskomaan hyydettä ja vilua
vettä haavoille. Ja jos ei tästä tulisi apua, rukoiltiin Ukkoa
ylijumalaa lähettämään jäätä ja hyvää voidetta paranteeksi tuimille
tulen vihoille.




100. Raudan synty.

(Kalevalan 8:nnessa ja 9:nnessä runossa.)


    Siitä vanha Väinämöinen
    läksi veistohon venosen,
    satalauan laittelohon,
    vuorelle teräksiselle,
    rautaiselle kalliolle.
       Veikaten venettä veisti,
    purtta puista uhkaellen;
    veisti päivän, veisti toisen,
    veisti kohta kolmannenki.
       Niin päivällä kolmannella
    Hiisi pontta pyörähytti,
    Lempo tempasi tereä,
    kävipä kivehen kirves,
    kasa kalkkoi kalliohon,
    kirves kilpistyi kivestä,
    terä liuskahti liha'an,
    polvehen pojan pätöisen,
    varpahasen Väinämöisen;
    sen Lempo lihoille liitti,
    Hiisi suonille sovitti,
    veri pääsi vuotamahan,
    hurme huppelehtamahan.
       Vaka vanha Väinämöinen
    loihe siitä loitsimahan
    luki synnyt syitä myöten,
    mutt' ei muista muutamia
    rauan suuria sanoja,
    joista salpa saataisihin,
    luja lukko tuotaisihin
    noille rauan ratkomille,
    suu sinervän silpomille.
       Jopa tuskaksi tulevi,
    läylemmäksi lankeavi,
    vaka vanha Väinämöinen
    itse itkuhun hyräytyi,
    pani varsan valjahisin,
    ruskean reen etehen,
    siitä reuoikse rekehen,
    kohennaikse korjahansa,
    laski virkkua vitsalla,
    helähytti helmisvyöllä,
    virkku juoksi, matka joutui,
    reki vieri, tie lyheni,
    jo kohta kylä tulevi,
    kolme tietä kohtoavi.
       Laski virkkua vitsalla,
    ajoa suhuttelevi,
    ajoi matkoa palasen
    ylimmäistä tietä myöten,
    ylimmäisehen talohon.
    Yli kynnyksen kysyvi,
    lausui lakkapuun takoa:
    "Oisiko talossa tässä
    rauan raannan katsojata,
    veren summan sulijata?"
    Ukko uunilta urahti,
    halliparta paukutteli:
    "On sulettu suuremmatki,
    jalommatki jaksettuna,
    Luojan kolmella sanalla,
    syvän synnyn säätämällä,
    joet suista, järvet päistä,
    virrat niskalta vihaiset,
    lahet niemien nenistä,
    kannakset kapeimmilta."
       Siitä vanha Väinämöinen
    itse korjasta kohosi,
    tuosta pirttihin tulevi,
    alle kattojen ajaikse.
       Tuoahan hopeatuoppi,
    kultakannu kannetahan,
    ei veä vähäistäkänä,
    pikkuistakana piätä
    verta vanhan Väinämöisen,
    hurmetta jalo urohon.
    Ukko uunilta urahti,
    halliparta paukutteli:
    "Mi sinä lienet miehiäsi,
    verta on seitsemän venettä
    sun poloinen polvestasi
    lattialle laskettuna;
    muut on muistaisin sanaset,
    vaan en arvoa alusta,
    mist' on rauta syntynynnä,
    kasvanunna koito kuona."
       Silloin vanha Väinämöinen
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Itse tieän rauan synnyn,
    arvoan alun teräksen:
    ilma on emoja ensin,
    vesi vanhin veljeksiä,
    rauta nuorin veljeksiä,
    tuli kerran keskimmäinen.
       Tuo Ukko, ylinen luoja,
    itse ilmojen Jumala,
    ilmasta veen erotti,
    veestä maati manterehen,
    rauta on raukka syntymättä,
    syntymättä, kasvamatta.
       Ukko, ilmoinen Jumala,
    hieroi kahta kämmentänsä,
    vasemmassa polven päässä:
    siitä syntyi kolme neittä,
    koko kolme Luonnotarta,
    rauan ruostehen emoiksi.
       Astui immet pilven äärtä,
    lypsit maalle maitojansa,
    lypsit maille, lypsit soille,
    lypsit vienoille vesille.
       Ku on lypsi mustan maion,
    siitä syntyi meltorauta;
    ku on valkean valutti,
    siit' on tehtynä teräkset;
    ku on puikutti punaisen,
    siit' on saatu rääkyrauta.
       Oliipa aikoa vähäisen,
    rauta tahteli tavata
    vanhempata veikkoansa,
    käyä tulta tuntemahan.
       Tuli tuhmaksi rupesi,
    kasvoi aivan kauheaksi,
    oli polttoa poloisen,
    rauta raukan veikkosensa.
       Rauta pääsi piilemähän
    tuon tuiman tulen käsistä.
       Siitä sitten rauta piili
    heiluvassa hettehessä,
    läikkyvässä lähtehessä,
    suurimmalla suon selällä,
    tuiman tunturin laella,
    jossa joutsenet munivat,
    hanhi poiat hautelevi.
    Piili vuoen, piili toisen,
    piili kohta kolmannenki
    kahen kantosen välissä,
    koivun kolmen juuren alla;
    ei toki pakohon pääsnyt
    tulen tuimista käsistä.
       Susi juoksi suota myöten,
    karhu kangasta samosi,
    suo liikkui suen jälissä,
    kangas karhun kämmenissä,
    siihen nousi rautaruoste,
    ja kasvoi teräskaranko
    suen sorkkien sijoille,
    karhun kannan kaivamille.
       Syntyi seppo Ilmarinen,
    sekä syntyi, jotta kasvoi,
    se syntyi sysimäellä,
    kasvoi hiilikankahalla,
    vaskinen vasara käessä,
    pihit pikkuiset piossa.
       Yöllä syntyi Ilmarinen,
    päivällä pajasen laati.
    Etsi paikkoa pajalle,
    levitystä lietsimille,
    näki suota salmekkehen,
    näki rautaiset orahat,
    teräksiset tierottimet
    suen suurilla jälillä,
    karhun kämmenen tiloilla.
       Sanovi sanalla tuolla:
    'Voi sinua rauta raukka,
    kun olet kurjassa tilassa,
    suolla sorkissa sutosen,
    aina karhunaskelissa!
    Mitä tuostaki tulisi,
    josp' on tunkisin tulehen,
    ah johon asettelisin?'
       Rauta raukka säpsähtihe,
    kun kuuli tulen sanomat,
    tulen tuimat maininnaiset.
       Sanoi seppo Ilmarinen:
    'Ellös olko milläskänä,
    tuli ei polta tuttuansa,
    herjaele heimoansa!
    Kun tulet tulen tuville,
    siellä kasvat kaunihiksi,
    ylenet ylen ehoksi,
    miesten miekoiksi hyviksi,
    naisten nauhan päättimiksi.'
       Semp' on päivyen perästä
    rauta suosta sotkettihin,
    vetelästä vellottihin,
    tuotihin sepon pajahan.
       Tuon seppo tulehen tunki,
    alle ahjonsa ajeli,
    lietsoi kerran, lietsoi toisen,
    lietsoi kerran kolmannenki.
    rauta vellinä viruvi,
    kuonana kohaelevi
    sepon suurissa tulissa,
    ilmivalkean väessä.
       Siinä huuti rauta raukka:
    'Ota pois minua täältä
    tuskista tulen punaisen!'
       Sanoi seppo Ilmarinen:
    'Jos otan sinut tulesta,
    vielä veistät veljeäsi,
    lastuat emosi lasta.'
       Siinä vannoi rauta raukka,
    vannoi vaikean valansa
    ahjolla, alasimella,
    vasaroilla, valkkaimilla:
    'Onpa puuta purrakseni,
    kiven syöntä syöäkseni,
    etten veistä veikkoani,
    lastua emoni lasta;
    parempi on ollakseni,
    eleäkseni ehompi,
    kulkijalla kumppalina,
    käyvällä käsi-asenna,
    kuin syöä omaa sukua,
    heimoani herjaella.'
       Silloin seppo Ilmarinen
    rauan tempaisi tulesta,
    asetti alasimelle,
    rakentavi raukeaksi,
    tekevi teräkaluiksi,
    keihä'iksi, kirvehiksi,
    kaikenlaisiksi kaluiksi.
       Viel' on pikkuista vajalla,
    rauta raukka tarpehessa:
    eipä kiehu rauan kieli,
    ei sukeu suu teräksen,
    rauta ei kasva karkeaksi,
    ilman veessä kastumatta.
       Siitä seppo Ilmarinen,
    laati pikkuisen poroa,
    lipeäistä liuotteli,
    teräksen tekomujuiksi,
    rauan karkaisu vesiksi.
       Koitti seppo kielellänsä,
    hyvin maistoi mielellänsä,
    itse tuon sanoiksi virkki:
    'Ei nämät hyvät minulle
    teräksen tekovesiksi,
    rautojen rakentomaiksi.'
       Mehiläinen maasta nousi,
    sinisiipi mättähästä,
    lentelevi, liitelevi,
    ympäri sepon pajoa.
       Niin seppo sanoiksi virkki:
    'Mehiläinen, mies kepeä,
    tuo simoa siivessäsi,
    kanna mettä kielessäsi
    kuuen kukkasen nenästä,
    seitsemän on heinän päästä
    teräksille tehtäville,
    rauoille rakettaville!'
       Herhiläinen, Hiien lintu,
    katselevi, kuuntelevi,
    katseli katon rajasta,
    alta tuohen tuijotteli.
       Lenteä hyrähtelevi,
    viskoi hiien hirmuloita,
    kantoi käärmehen kähyjä,
    maon mustia mujuja,
    sammakon salavihoja
    teräksen tekomujuihin,
    rauan karkaisuvetehen.
       Itse seppo Ilmarinen,
    takoja alinomainen,
    luulevi, ajattelevi,
    mehiläisen tulleheksi,
    tuon on mettä tuoneheksi,
    kantaneheksi simoa;
    siihen tempasi teräksen,
    siihen kasti rauta raukan,
    pois tulesta tuotaessa,
    ahjosta otettaessa.
       Sai siitä teräs pahaksi,
    rauta raivoksi rupesi,
    petti vaivaisen valansa,
    söi kuin koira kunniansa,
    veisti raukka veljeänsä,
    sukuansa suin piteli,
    veren päästi vuotamahan,
    hurmehen hurahtamahan."
       Ukko uunilta urahti,
    parta lauloi, pää järähti:
    "Jo nyt tieän rauan synnyn,
    tajuan tavat teräksen.
       Ohoh, sinua, rauta raukka,
    rauta raukka, koito kuona,
    siitäkö sinä sikesit,
    siitä kasvoit kauheaksi,
    ylen suureksi sukesit!
       Et sä silloin suuri ollut,
    etkä suuri, etkä pieni,
    et kovin korkeakana,
    etkä äijältä äkäinen,
    kun sa maitona makasit,
    rieskasena riuottelit
    pitkän pilven rannan päällä,
    alla taivahan tasaisen.
       Etkä silloin suuri ollut,
    kun sa liejuna lepäsit
    suurimmalla suon selällä,
    tuiman tunturin laella.
       Etkä silloin suuri ollut,
    kun sua hirvet suolla hieroi,
    susi sotki sorkillansa,
    karhu kämmenyksillänsä.
       Etkä silloin suuri ollut,
    kun sua suosta sotkettihin,
    vietihin sepon pajahan,
    alle ahjon Ilmarisen.
       Etkä silloin suuri ollut,
    kun sa kuonana kohisit
    tuimissa tulisijoissa,
    vannoit vaikean valasi
    ahjolla, alasimella,
    vasaroilla, valkkaimilla,
       Joko nyt suureksi sukesit,
    äreäksi ärtelihit,
    rikoit, vaivainen, valasi,
    söit kuin koira kunniasi,
    kun sä syrjit syntyäsi,
    sukuasi suin pitelit!
       Tule nyt työsi tuntemahan,
    pahasi parantamahan,
    ennenkuin sanon emolle,
    vanhemmallesi valitan,
    enemp' on emolla työtä,
    vaiva suuri vanhemmalla,
    kun poika pahoin tekevi,
    lapsi tuhmin turmelevi.
       Pitäy veri vuotamasta,
    hurme huppelehtamasta,
    veri seiso kuni seinä,
    asu hurme kuni aita,
    kuin miekka meressä seiso,
    saraheinä sammalessa!
       Vaan jos mieli laatinevi
    liikkua lipeämmästi,
    niin sä liikkuos lihassa
    sekä luissa luistaellos;
    sisässä sinun parempi,
    alla kalvon kaunihimpi
    suonissa sorottamassa
    sekä luissa luistamassa.
       Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,
    punainen putoamasta!
    Tyytyi ennen Tyrjän koski,
    joki Tuonelan tyrehtyi,
    meri kuivi, taivas kuivi
    sinä suurna poutavuonna,
    tulivuonna voimatoinna.
       Jos et tuostana totelle,
    huuan Hiiestä patoa,
    jolla verta keitetähän.
    hurmetta varistetahan.
       Kun ei lie minussa miestä
    tämän tulvan tukkijaksi,
    onp' on taatto taivahinen,
    pilvenpäällinen Jumala,
    joka miehistä pätevi
    veren suuta sulkemahan.
       Oi, Ukko, ylinen luoja,
    taivahallinen Jumala!
    Tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaissa,
    tunge turpea kätesi,
    paina paksu peukalosi
    tukkeheksi tuiman reiän,
    paikaksi pahan veräjän,
    veä päälle lemmen lehti,
    kultalumme luikahuta
    veren tielle telkimeksi,
    jottei parsku parralleni,
    valu vaaterievuilleni!"
       Sillä sulki suun vereltä,
    tien on telki hurmehelta.
    Pani poikansa pajahan
    tekemähän voitehia,
    noista heinän helpehistä,
    tuhatlatvan tutkaimista,
    me'en maahan vuotajista,
    simatilkan tippujista.
       Tuli poikanen pajasta
    tekemästä voitehia,
    rasvoja rakentamasta,
    ne työnti ukon kätehen.
    Koki ukko kielellänsä,
    maistoi suullansa sulalla,
    tunsi katsehet hyviksi,
    voitehet väkäisiksi.
       Sitä voiti Väinämöistä,
    pahoin tullutta paranti,
    voiti alta, voiti päältä,
    kerran keskeä sivaiti,
    sanovi sanalla tuolla,
    lausui tuolla lausehella:
    "En liiku omin lihoini,
    liikun Luojani lihoilla,
    en väiky omin väkini,
    väikyn väellä kaikkivallan,
    en puhu omalla suulla,
    puhelen Jumalan suulla,
    josp' on mulla suu suloinen,
    suloisempi suu Jumalan,
    jospa on kaunoinen käteni,
    käsi Luojan kaunihimpi."
       Tukun silkkiä sivalti,
    sitehiksi suoritteli,
    sitoi niillä silkillänsä
    polvea pojan pätöisen.
       Siitä vanha Väinämöinen
    jo tunsi avun totisen,
    siirsi silmänsä ylemmä,
    katsahtavi kaunihisti
    päälle pään on taivosehen,
    sanovi sanalla tuolla,
    lausui tuolla lausehella:
    "Tuoltapa aina armot käyvät,
    turvat tuttavat tulevat
    ylähältä taivahasta,
    luota Luojan kaikkivallan.
       Ole nyt kiitetty, Jumala,
    ylistetty, Luoja yksin,
    kun annoit avun minulle,
    tuotit turvan tuttavasti
    noissa tuskissa kovissa,
    terän rauan raatamissa."
       Siitä vanha Väinämöinen
    vielä tuon sanoiksi virkki:
    "Elkätte, etinen kansa,
    kansa, vasta kasvavainen,
    veikaten venettä tehkö,
    uhkaellen kaartakana;
    Jumalass' on juoksun määrä,
    Luojassa lopun asetus,
    ei urohon osoannassa,
    vallassa väkevänkänä."




101. Väinämöinen ja Joukahainen.

(Kalevalan 3:nnessa runossa.)


Pohjolassa asui nuori mies, nimeltä Joukahainen. Hän kuuli sanoman
Väinämöisen viisaudesta, tunsi kateutta mielessään ja päätti lähteä
kilpailemaan tuon mainion laulajan kanssa. Turhaan häntä kielsi
isä ja äiti. Joukahainen vastasi: "Hyvä on isäni tieto, emoni sitä
parempi, oma tietoni ylinnä; laulan laulajan parahan pahimmaksi
laulajaksi."

Hän valjasti tulisen ruunansa korjan kultaisen etehen ja lähti
kopeana matkalle. Kolmantena päivänä hän ajaa suhutteli Väinölän
ahoille. Siinä hän kohtasi Väinämöisen, joka ajeli hiljaa tietään, ja
aisa tarttui aisan päähän, rahe rahkeeseen takistui. Heidän välillään
syntyi nyt seuraava haastelu:

_Väinämöinen_: "Kuka sinä olet, joka ajat niin tuhmasti eteen ja
särjet sekä valjaat että reen?"

_Joukahainen_: "Minä olen Joukahainen. Mutta kuta kurjaa sukua ja
joukkiota sinä olet?"

V:n. "Minä olen Väinämöinen. Jos olet Joukahainen, niin anna minulle
tietä, sillä sinä olet minua nuorempi."

J:n. "Vähä on miehen nuoruudesta ja vanhuudesta, vaan kumpi on
tiedoilta parempi, muistannalta mahtavampi. Ruvetkaamme laulamaan, ja
se, joka vähemmän tietää, siirtyköön syrjään sen tieltä, joka tietää
enemmän."

V:n. "Mitäpä minä tietänen, joka aina olen aikani elellyt näillä
yksillä ahoilla ja kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä? Sinä,
joka tiedät enemmän, kerro minulle, mitä tiedät!"

J:n. "Tiedänpä minä jotakin. Tiedän, että reppänä on liki lakea ja
että lieska on liki kiuasta. Hylje syöpi luotansa lohia ja siikoja,
hauki kutee hallalla, ahven ui syksyt syvillä ja kutee kesät
matalalla. Kun ei tuosta kyllin liene, niin tiedän senkin, että
pohjola kyntää porolla, etelä emähevolla, takalappi tarvahalla. Kolme
on koskea kovoa, kolme järveä jaloa ja kolme vuorta korkeata tämän
ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa,
ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran. Tiedä se!"

V:n. "Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon. Sano
syntyjä syviä!"

J:n. "Tiedänpä tiaisen synnyn, tiedänpä linnuksi tiaisen, kyyn
viherän käärmeheksi, kiiskisen veden kalaksi. Vuoresta on veden
synty, tulen synty taivahasta ja raudan alku ruostehesta. Mätäs on
märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia,
paatonen patarania. Tiedä se!"

V:n. "Muistatko mitä enemmän, vai joko loppuivat lorusi?"

J:n. "Muistanpa vielä jotakin, muistan kuluneen ajan, kun olin
merta kyntämässä, kalahaudat kaivamassa, louhet luomassa kokohon.
Seitsemäntenä urosna olin maata muodostamassa, ilman pieliä
pistämässä, taivaan kaarta kantamassa, aurinkoa auttamassa, Otavaa
ojentamassa, taivasta tähdittämässä. Tiedä se!"

V:n. "Sen varsin valehteletkin, ei sua silloin nähty, kun merta
kynnettihin, maata muodostettiin, ilman pielet pistettiin, aurinko,
kuu ja tähdet pantiin tarhojaan kiertämään."

J:n. "Kun ei liene minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Lähdepä
laulaja laveasuinen, kanssani miekan mittelöhön."

V:n. "En noita pahoin pelänne, miekkojasi, mieliäsi."

J:n. "Joka ei uskalla kanssani miekkailla, sen laulan lantatunkiolle,
läävän nurkkahan nutistan."

Ja samassa nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa
haventa. Mutta kovin suuttui tästä vanha Väinämöinen ja loihe itse
laulamaan. Ne laulut eivät olleet lasten lauluja, eivät naisten
loruja; ne olivat partasuun urohon mahtavia loitsuja, joiden voimasta
järvet läikkyivät, maa järisi, vuoret vaskiset vapisivat. Huonosti
kävi nyt nuoren Joukahaisen. Hänen hevosensa, rekensä, vempeleensä,
rahkeensa, ruoskansa, jousensa, nuolensa, lakkinsa, kintaansa,
vyönsä, kaikki laulun tenho hajoitteli ja muuksi muutti. Mutta hänet
itsensä lauloi Väinämöinen vyötäisiä myöten suohon.

Siitä nuori Joukahainen joutui hätään, rukoili henkensä puolesta ja
lupasi antaa lujat lunnaat. Hän lupasi toisen jousistaan, toisen
pursistaan, toisen hevosistaan, lupasi kultia, hopeita, aumoja,
hietapeltoja, mutta vaipui yhä syvemmälle, niin että oli leuan
liettehessä, suun suossa, sammalissa. Silloin hän lupasi nuoren Aino
sisarensa lunnaiksi. Väinämöinen siitä ihastui ikihyväksi, pyörti
pyhät sanansa, ja Joukahainen palasi allapäin kotiansa.

Mutta Ainosta kerrotaan sitten kaunis satu, kuinka hän itki yöt
päivät eikä tahtonut mennä Väinämöiselle vaimoksi, vaan syöksyi
mieluummin mereen sisareksi veden kaloille. Siitä syntyisi tässä
liian pitkä jutelma.




102. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka.

(Kalevalan 6:s, 7:s ja 8:s runo.)


Tähän aikaan oli rauha ja ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä.
Väinämöinen päätti kadonneen Ainon sijaan noutaa itselleen vaimon
Pohjolan tyttäristä.

Mutta Joukahaisen mielessä kyti kostonhalu. Hän takoi itselleen
tulisen jousen, punoi jänteen Hiiden hirven suonista, vuoli pinon
nuolia, joiden varret olivat tammesta ja päät tervaksesta, karkaisi
ne käärmeen myrkyssä ja sulitti ne pääskysen pienillä sulilla. Näin
varustettuna hän väijyi vanhaa Väinämöistä.

Kauan hän odotti; viimein hän keksi muutamana aamuna mustan pilkun
merellä. Se oli Väinämöinen, joka matkasi Pohjolaan olkisella
oriillaan, kavioiden aalloissa kastumatta.

Joukahainen otti jousensa. Äiti kielsi häntä: "Älä tapa Kalevan
poikaa! Hän on sukua suurta, hänen kanssansa katoo laulu ja ilo maan
päältä!"

Joukahainen mietti vähäisen, mutta ampui vihdoin. Ensimmäinen nuoli
kävi pilviin. Toinen meni maan sisään. Kolmas sattui Väinämöisen
hevosen vasempaan lapaan, ja ratsastaja suistui selästä mereen.
Silloin Joukahainen korskaeli ja sanoi: "Et sinä vanha Väinämöinen
sinä ilmoista ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja."

Mutta Väinämöinen ei ollut kuollut, sillä laulun voima on kuolematon.
Yhdeksän päivää ajeli häntä myrsky ympäri meren selkää, ja hänen
jäsenensä alkoivat kylmästä kangistua. Silloin lensi ilman halki
Lapin kokko, jonka toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta
lakaisi. Kiitollinen kokko muisti vielä koivun, jonka Väinämöinen oli
jättänyt kaskeensa linnuille leposijaksi, ja kantoi uroon selässään
rannalle nimettömälle perimmäiseen Pohjolaan. Siellä oli Pohjan piika
pikkarainen tehnyt liiton auringon ja kuun kanssa herätäksensä ja
noustaksensa yksin ajoin. Ennen päivän koittoa hän oli jo kerinnyt
kuusi villaista lammasta, pessyt pöydät, lakaissut lattian ja
kantanut rikat pellolle. Hän kuuli Väinämöisen valituksen, ilmoitti
sen emännälle, joka urohon nouti tupaan ja virvoitti häntä.

Jonkin ajan kuluttua Väinämöinen kyllästyi vieraana olemaan vieraassa
maassa ja lupasi kultaa ja hopeata, jos hänet vietäisiin omille
maille. Siihen vastasi _Louhi_, Pohjolan emäntä: "Kullat on lasten
kukkasia, hopeat hevon helyjä; mutta jos tahdot takoa Sammon yhdestä
joutsenen kynästä, maholehmän maitosesta, yhden orasen jyvästä, yhden
uuhen untuvasta, niin annan sinulle tyttäreni vaimoksi ja saatan
sinut kotiisi."

-- "En taida Sampoa takoa", vastasi Väinämöinen, "mutta lähetän
veljeni Ilmarisen, joka on takonut taivaankannen; hän täyttää
tahtosi." -- "Hyvä on", arveli Louhi. "Lähetän sinut nyt kotiisi;
mutta varo, ettet päätäsi ylennä, ennenkuin hepo uupuu tai ilta
ennättää, muuten kohtaa sinua tuho."

Väinämöinen lähti hevosella ja reellä paluumatkalle, mutta ei
ennättänyt kauas, kun kuuli surinaa ylhäältä päänsä päältä ja nosti
silmänsä ja katsahti taivaalle. Siinä hän näki verrattoman kauniin
Pohjan neidon istuvan valkeankiiltävissä vaatteissa taivaankaarella
keräämässä kultalankaa kultakankaaseensa. Ihastuneena Väinämöinen
pyysi kaunista neitoa astumaan maahan ja tulemaan hänelle vaimoksi.
Mutta neito ilvehti ja käski hänen ensiksi halkaista jouhen veitsellä
kärettömällä, sitten hän käski hänen vetää munan solmuun, kiskoa
kivestä tuohta ja vihdoin särkeä jäästä aidaksia ilman pilkkehen
pirahtamatta. Nämä kaikki teki Väinämöinen; mutta kun neito vielä
käski hänen tehdä venettä hänen kehrävartensa muruista ja työntää
veneen vesille ilman kouran koskematta, löi Väinämöinen kirveellä
polveensa, kuten ennen on kerrottu raudansynnyn sadussa.




103. Ilmarinen takoo Sammon.

(Kalevalan 10:nnessä runossa.)


Väinämöinen palasi kotiin huolissaan siitä, että oli luvannut
lähettää veljensä, Ilmarisen, Pohjolaan. Hän keksi sentähden juonen
ja lauloi tien viereen taivaantasallisen kuusen, jonka oksilla kuu ja
otava riippuivat.

Väinämöinen tapasi Ilmarisen pajassa ja houkutteli häntä katsomaan
tuota kukkalatva-kuusta. Rehellinen seppä antoi vietellä itsensä
ja kiipesi kuuseen taivaan valoja ottamaan. Kuusi pilkkasi häntä
ja sanoi: "Voi, urosta mieletöntä, lapsen lailla nousit latvaani
kuvakuuta ja valetähteä noutamaan!"

Heti lauloi Väinämöinen raivohon ilman, tuppurihin tuulen, joka viedä
viiletteli hänen veljensä Pohjolaan ohi kuun, alatse päivän. Louhi,
Pohjolan emäntä, otti Ilmarisen ilolla vastaan, syötti häntä, juotti
häntä ja esitti hänelle tyttärensä, valittuihin vaatteihin puettuna.
Saadakseen tämän vaimokseen Ilmarinen lupasi takoa Sammon.

Mutta takomiseen oli tarpeen paja, palkeet, vasarat ja alasin, ja
näitä kaluja ei ollut Pohjolassa. Ilmarinen tiesi neuvon: hän katsoi
sopivan paikan kallioiden välissä ja laittoi siihen, mitä tarvitsi.
Työ alkoi, orjat painoivat palkeita. Kolmantena päivänä seppä veti
ahjosta kultaisen jousen, mutta jousella oli pahoja tapoja: joka
päivä pään kysyvi. Ilmarinen murti sen kappaleiksi, viskasi tuleen
ja veti toisena päivänä ahjosta veneen, jonka kokat olivat kullasta
ja hangat vaskesta. Silläkin oli pahoja tapoja, se lähti suotta
sotahan, ja siksi se työnnettiin takaisin tuleen, kuten jousikin.
Seuraavana päivänä tungeikse tulesta kultasarvinen lehmä, jolla oli
auringon ja otavan merkit otsassa, mutta sillä oli tapana makaella
metsässä ja kaataa maitokiulunsa. Se työnnettiin tuleen, ja nyt
vedettiin ahjosta kultainen aura. Tällä taas oli tapana kyntää kylän
peltoja, ja se työnnettiin tuleen kuten muutkin. Ilmarinen pani nyt
tuulen lietsomaan. Itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi
ja pohjoinen kovin porotti. Tuli tuiski pajan ikkunoista, säkenet
säihkyivät, tomu nousi taivaalle ja savu pilvihin sakeni.

Näin kului kolme päivää, ja viimein tungeikse Sampo ahjosta.
Ilmarinen lyödä lynnähytteli ja takoa taputteli taitavasti Sammon
valmiiksi. Tämä oli salaperäinen, kallis taikakalu. Sen yhdessä
laidassa oli jauhomylly, toisessa suolamylly, kolmannessa rahamylly;
se jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen
kotipitoja. Louhi ihastui niin, että hän salpasi Sammon yhdeksän
lukon taakse, yhdeksän sylen syvään, vaaran vaskisen sisähän.

Mutta kun Ilmarinen vaati palkintoa, keksi Pohjolan neito monta
estettä. Hän ei joutanut kesäisiltä kiirehiltä: marjat oli maalla
poimimatta, lahden rannat laulamatta, lehdot leikin lyömättä, ja jos
hän nyt muuttaisi pois, kukapa sitten kunnahilla käkiä kukuttaisi ja
lintuja laulattaisi! Ilmarinen tuskautui näihin verukkeihin, ja kun
Louhi, päästyään toiveittensa perille, ei tahtonut estää Ilmarista
kotiin palaamasta, matkasi tämä veneellä takaisin omille mailleen,
Väinölän ahoille.




104. Lemminkäisen seikkailuja.

(Kalevalan 11:s ja 12:s runo.)


Kaukoniemen kainalossa, utuisen niemen nenässä kasvoi äitinsä
luona satujen lemmikki, urhokas, nuori ja kaunis Lemminkäinen,
jota myös nimitettiin Ahdiksi (veden jumalaksi), Saarelaiseksi
ja Kaukomieleksi. Hänellä oli kala ruokana, ja hänestä tuli
komea, punaverinen nuorukainen, mustatukkainen, hyväpäinen ja
vahvakätinen. Mutta hänen luonteensa oli meren aaltojen kaltainen,
huikentelevainen, kopea, ja siksi hän joutui moniin seikkailuihin,
jotka eivät aina olleet miehen ja uroon arvon mukaisia.

Saarella nimettömällä asui siihen aikaan kaunis impi, _Kyllikki_,
jonka tylyys kaikkia kosijoita kohtaan oli niin tunnettu, että
kerrottiin auringon, kuun ja tähden turhaan häntä pojillensa
kosineen. Kaikki tämä tuli Lemminkäisen tiedoksi; hän päätti, vastoin
äitinsä neuvoa, saada tämän ylpeän neidon vaimokseen ja lähti matkaan
niemelle nimettömälle.

Alku ei ollut kehuttava. Lemminkäinen tuli Saareen ja ajoi
veräjään rekensä kumoon. Ilvehtien sanoivat Saaren tyttäret, että
sellainen uros saisi olla karjankaitsijana kaskimailla. Mitä
huoli Lemminkäinen, rupesi paimeneksi. Mutta hänen mielensä paloi
Kyllikkiin; hänen tähtensä hän sata saapasta kulutti, sadat airot
poikki souti. Tuo ylpeä Saaren neito hylkäsi hänen rakkautensa. Ei
sanonut joutavansa hänelle vaimoksi, ennenkuin oli kiven kuluksi
jauhanut, petkeleen periksi piessyt ja huhmaren sukuksi survonut.

Kului aikaa vähäsen, niin karkelivat neitoset eräänä iltana
mannerpuolella saloa, Kyllikki ylinnä muita. Lemminkäinen silloin
ajoi valitulla varsallaan keskelle kisaketoa ja koppoi Kyllikin
korjahansa. Kyllikki rukoili, uhkasi; viimein hän alkoi leppyä.
Lemminkäinen vannoi ei enää käyvänsä sotia ja Kyllikki vannoi ei enää
menevänsä kylän karkeloihin. Niin vei Lemminkäinen nuoren vaimon
kotiinsa; äiti otti heidät ystävällisesti vastaan, ja he elivät
jonkin aikaa onnellisina Kaukoniemellä.

Kerran viipyi Lemminkäinen kauan kalastusmatkalla. Aika kävi
Kyllikille pitkäksi, ja hän meni iloa pitämään kylän nuorison
seuraan. Lemminkäisen sisar, Ainikki, ei malttanut olla tätä
ilmoittamatta, ja Lemminkäinen kotiin tullessaan suuttui ja sydäntyi.
"Äiti", sanoi hän, "laita minulle sauna; Kyllikki on rikkonut
valansa, minä matkustan Pohjolaan hakemaan sieltä toista vaimoa. Ota
minun harjani, ja silloin on hukka Lemminkäisen, kuin harja hurmehin
valuvi."

Turhaan itki Kyllikki, turhaan rukoili ja varoitti äiti. Lemminkäinen
vyöteleikse rautapaitoihin ja teräsvöihin, sitoo kupeelleen terävän
miekkansa eikä unohda mahtavilla loitsusanoilla varaella itseään
vihollisista. Yhden ainoan hän unohti: sanat käärmeenpistoa vastaan.
Ylpeänä taidostaan hän vihelsi hevosensa viidakosta ja ajoi
Pohjolaan. Siellä hän kuuli laulua ja soittoa suuresta tuvasta.
Rohkeasti hän astui sisään ja lauloi itse niin mahtavasti, että
turkinhelmat iskivät tulta ja silmät valoivat valkeata. Hän lauloi
Rutjan koskeen nuoret ja vanhat, miehet miekkoinensa, urohot
aseinensa. Yhden ainoan pahaisen heitti laulamatta, Ulappalan sokean
paimenen. Mutta sellaista häpeätä ei paimen saattanut kärsiä; hän
lähti pois ja meni Tuonelan joelle Lemminkäistä odottamaan.




105. Lemminkäisen surma.

(Kalevalan 13:s, 14:s ja 15:s runo.)


Ylpeänä urotöistään Lemminkäinen kysyi Pohjolan kaunista tytärtä
vaimokseen. "En anna", vastasi äiti, "häntä ei saa kukaan muu
kysyä kuin se, joka on hiihtänyt Hiiden nopeajalkaisen hirven."
Lemminkäinen otti suksensa, liukkaat kuin käärmeet, ja hiihti niin,
että tuli suihki ympäri laajan Lapinmaan. Hirvi pääsi pakoon, sukset
taittuivat. Ei ollut enää muuta keinoa kuin pyytää uusia suksia
Ukolta ja rukoilla Tapion pienoista neitiä simapillillä herättämään
nukkuvaa metsänemäntää. Mielikki heräsi, Tapio vaatetti metsän
hopeaan, ja metsästäjä palasi tuoden hiihtämänsä hirven Pohjolaan.

-- "Vielä puuttuu jotakin", sanoi Pohjolan emäntä. "Ennenkuin
saat tyttäreni, pitää sinun suistaa Hiiden ruskea, tulta pärskyvä
hevonen." -- Lemminkäinen otti kultaohjakset ja hopeisen
marhaminnan ja näki kuusikossa hevosen, jonka tukka tulta tuiski,
harja savua suihki. Eipä ollut muuta neuvoa kuin rukoilla Ukkoa
satamaan rautaisia rakeita liekkien jäähdyttämiseksi, ja rakeista
säikähtyneenä hevonen pisti hyvällä päänsä kultaisiin päitsiin.

-- "Vielä et saa tytärtäni", sanoi Pohjolan emäntä "ennenkuin ammut
yhden nuolen nostamalla kauniin joutsenen Tuonelan joesta." --
Lemminkäinen lähti Tuonelaan, mutta tiellä väijyi häntä Pohjolan
sokea paimen, joka otti vesikyyn vedestä ja ampui sen nuoren uroon
maksan läpi. Liian myöhään katui nyt Lemminkäinen, ettei ollut
muistanut kysyä käärmeen sanoja, ja ajatteli kuollessaan rakastettua
äitiänsä. Paimen syöksi hänet Tuonen mustaan jokeen, ja siinä hänet
Tuonen verenhimoinen poika löi kappaleiksi hirmuisella miekallansa.

Sillä välin olivat Lemminkäisen äiti ja hänen hylätty puolisonsa joka
päivä levottomasti silmäilleet tuota ennustavaista harjaa. Eräänä
aamuna he näkivät sen verta vuotavan. Äiti kokosi kourin helmansa ja
juoksi kadonnutta poikaansa etsimään. Rakkaus häntä joudutti, hänen
juostessaan mäet mätkyivät, norot nousivat, vaarat vaipuivat. Viimein
hän tuli Pohjolaan. -- "Missä on minun poikani?" -- "En tiedä" sanoi
emäntä, "kenties ovat karhut ja sudet hänet jäällä repineet. Tahi
lienee katala raukka hukkunut kuohuviin koskiin."

-- "Jo vainen valehteletki", sanoi äiti, "lausu tarkkoja tosia,
taikka surmasi tulevi!"

Nyt täytyi Pohjan emännän kertoa Lemminkäisen vaaralliset koetukset.
Äiti lähti etsimään kadonneen jälkiä. Hän raivasi tieltään kannot
ja kivet, juoksi suuret suot, samosi vetten halki, kysyi hongilta,
tieltä ja kuulta. Kaikki sanoivat itsellään olevan kyllin huolta
omista tehtävistään. Mutta armas aurinko kertoi hänelle Lemminkäisen
onnettoman lopun.

Äiti sai silloin Ilmariselta vaskisen haravan, jonka piit olivat sata
syltä pitkät. Aurinko lähetti hiostavan helteen pimeään Tuonelaan
ja nukutti Tuonelan kansan. Äiti meni poikaansa haravoimaan Tuonen
mustasta virrasta, joka juoksee Manalan halki. Kauan hän teki työtä
väsymättä ja löysi viimein lemmittynsä paloitetun ruumiin. "Heitä
mies vetehen", huusi korppi, "siika on syönyt häneltä silmät, hauki
on hartiat halaissut". Mutta äiti ei epäile. Hän rukoili suonten
hoitajatarta, soreata Suonetarta, solmeilemaan kuolleen suonet,
rukoili Jumalaa liittämään luut lihoa myöten; rukoili mehiläistä
tuomaan mettä Tapiolasta. Kaikki kuulivat hänen rukouksensa.
Mehiläinen lensi yhdeksän meren ylitse ja palasi takaisin, sylissä
seitsemän kuppia täynnä voiteita. Kuolleen ruumis parani, mutta
henkeä siinä ei ollut.

Taas lähetti äiti mehiläisen ylös tähtien välitse Luojan kellareihin,
joissa hyvät henget valmistelivat hopeisissa kattiloissa voiteita,
ja sieltä palasi mehiläinen tuoden tullessaan kalliit voiteet.
Lemminkäinen heräsi ikäänkuin unesta. -- "Kauan olen nukkunut", sanoi
hän. -- "Olet", sanoi hänen armas hoitajansa, "vielä kauemmin olisit
nukkunut, jos ei äiti raukkasi olisi valvonut sinun tähtesi."

-- "Oi", huokasi Lemminkäinen, "sydämeni on tuolla Pohjolan
neitosissa. Vielä en ole ampunut Tuonelan joutsenta."

-- "Heitä herjät joutsenesi", torui äiti, "ja kiitä onneasi ja
julkista Jumalaasi, sillä itsestäni en minä ole voinut mitään. Jumala
ainoastaan voipi kuolleet Tuonen tuvilta henkiin herättää."

Ja he palasivat kotiin.




106. Väinämöinen Tuonelassa.

(Kalevalan 16:nnessa runossa.)


Väinämöinen olisi veistänyt venheen, vaan puuttui tarvepuita. Pellon
poika, Sampsa Pellervoinen, lähti etsimään metsästä puita ja tuli
haavan luokse. "Älä minuun koske", sanoi haapa; "kolmasti tänä
kesänä söi toukka sydämeni, vuotava vene minusta tulee ja pursi
uppoavainen". Sampsa tuli hongan luokse. "Älä minuun koske", sanoi
honka; "minä olen honka huolainniekka, kolmasti tänä kesänä korppi
koikkui latvassani". Sampsa meni tammen luokse, ja tammi sanoi
olevansa aivan vikautumaton; käki vain sen oksilla oli kukkunut ja
linnut lehvillä levänneet. Sampsa kaatoi tammen, ja Väinämöinen alkoi
laulamalla veistää venettä.

Hän oli jo puuttanut pohjan ja liittänyt laidat, kun havaitsi
parraspuita päättäessään uupuvansa kolme sanaa. Mistäpä hän saisi
nämä sanat? Saisiko pääskysen päälaelta, joutsenkarjan juonen päästä,
hanhilauman hartioilta? Hän tappoi pääskysiä, joutsenia ja hanhia
laumoittain, mutta ei saanut puoltakaan sanaa. Hän etsi sanoja
kesäpeuran kielen alta, suusta valkean oravan, sai monta sanaa, mutta
kaikki avuttomia. Sitten hän päätti etsiä sanoja Tuonen pimeästä
kodista, Manalan ikimajoista.

Väinämöinen lähti matkaan, kulki kolme viikkoa vitsikkoa, tuomikkoa
ja katajikkoa; silloin hän näki kaukana Manalan saaren Tuonen
mustassa virrassa ja huusi Tuonen tytärtä tuomaan hänelle lauttaa.
Tuonen pieni tytär pesi poukkuja rannalla ja kysyi, miksi hän
taudin tappamatta, surman musertamatta oli tullut Manalan majoille?
Väinämöinen vastasi kielastellen: "Tuoni minut tänne tuotti, Mana
mailtani veteli, rauta mun Manalle saattoi, vesi ja valkea toivat
minut Manalaan." Mutta Tuonen neitoa ei ollut niin helppo pettää.
"Jos Tuoni olisi tuonut sinut tänne, olisi sinulla Manan kintahat
kädessä: jos rauta olisi sinut tappanut, niin verin vaatteesi
valuisi; jos vesi olisi sinut hukuttanut, niin vesin helmasi
herahteleisi; jos tuli olisi sinut polttanut, niin olisihan partasi
palanut." Väinämöisen täytyi tunnustaa, että reki oli rikkoutunut
runoilta ja jalas taittunut lausehilta. "Voi hullua miestä", sanoi
Tuonen neito, "kun tulet syyttä ja tauditta Manalan majoille! Palaa
hetimiten maillesi; paljon on tänne tullehia, ei paljon palannehia."

Väinämöinen vastasi: "Akka tieltä kääntyköhön, ei mies pahempikaan."
Väinämöinen siis saatettiin mustan virran poikki. Tuonelassa
tarjottiin vieraalle olutta, mutta matoja ja sammakoita mateli
juomatuopissa. Sanoja ei hänelle aiottu antaa, ja sanottiin, ettei
hän täältä pääsisi sinä ilmoisna ikänä kotihinsa kulkemaan.

Väinämöinen uuvutettiin unehen, mutta mies makasi, vaate valvoi.
Tuonelassa oli vanha käykkäleuka akka ja kolmisormi ukko. Akka
kehräsi vaskilankoja, ukko kutoi niistä pitkän satasylisen nuotan.
Tuonen rautanäppi poika veti nuotan vinoon Tuonelan joen poikki,
jottei Väinämöinen pääsisi pakenemaan. Mutta Väinämöinen havaittuaan
tuhon tulevan, muuttelihe käärmeeksi ja luikerteli vaarallisen paikan
lävitse. Aamulla meni Tuomi poika kokemaan nuottaansa. Sai siitä
satoja taimenia ja tuhansia pieniä kaloja, mutta Kalevan uros oli
päässyt pakoon ja palannut onnellisesti kotiinsa.

Hyvin iloinen oli Väinämöinen, kun näin oli päässyt kuoleman
pauloista. "Älköhön", sanoi hän, "älköhön hyvä Jumala sitä suvaitko,
itsemennyttä manalle; paljo on sinne saaneina, vähän sieltä tulleina.
Ja älköön kukaan tehkö syytä syyttömälle, sillä pahoin palkka
maksetaan Tuonelan kodissa: vuode on siellä kuumista kivistä, peitto
kyistä ja käärmehistä kudottu."

Sitten kertoo toinen satu, kuinka Väinämöinen voimallisella
laulullaan herätti kuolleista jättiläisen, Vipusen, ja vaati häneltä
nuo kolme sanaa. Jättiläinen nielaisi liian rohkean laulajan suureen
kitaansa, mutta Väinämöinen laati hänen vatsaansa pajan ja vaivasi
jättiläistä siksi, että tämän täytyi ilmoittaa hänelle sanat ja
päästää hänet ilmoille jälleen.

Nyt Väinämöinen sai veneensä valmiiksi eikä tarvinnut siihen nauloja
eikä kirvestä. Vene syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta.




107. Ilmarinen saapi Pohjan neidon.

(Kalevalan 18-25 runoissa.)


Väinämöinen pani haahden haljakkaan, kuvasi kokat kullalla ja
purjehti kosiomatkalle Pohjolaan. Annikki hyväniminen, yön tytti,
hämärän neiti, näki hänen purjehtivan, urkki häneltä toet totiset
ja ilmoitti ne veljellensä Ilmariselle. Tämä kiirehti Väinämöisen
jälkeen, tapasi hänet ja teki hänen kanssansa sellaisen sopimuksen,
että Pohjolan neito saisi valita heistä, kumman tahtoisi.

Pohjolan isäntä, kuultuaan linnan hallin haukkuvan, panetti
pihlajaisia puita takkaan ja sanoi: "Jos puista vuotaa verta, tulee
sota, mutta jos vettä vuotaa, saamme elää rauhassa." Ei verta, eikä
vettä, vaan mettä vuoti pyhästä pihlajapuusta. Kosiomiehet olivat
terve tulleet, äiti koetti houkutella tytärtään menemään viisaalle ja
rikkaalle Väinämöiselle eikä köyhälle Ilmariselle. Neito vastasi: "En
mene osan hyvyydelle enkä miehen mielevyydelle; menen sille, joka on
meille Sammon takonut, kirjokannen kalkutellut." Niin sai Ilmarinen
neidon sydämen.

Mutta Pohjolan emäntä viekasteli. Morsian ei ollut vielä valmiina;
hänen jalkansa oli vielä kesken kenkimistä. Sillä aikaa Ilmarisen
tulisi kyntää kyinen pelto ilman auran nostamatta.

Ilmarinen kysyi apua morsiameltaan, ja tämä antoi hyviä neuvoja.
Ilmarinen takoi itselleen kultaisen auran, rautaiset jalkineet,
rautapaidan, rautakintaat ja kynti näin kyisen pellon. Sitten
määrättiin hänelle toinen koetustyö: hänen piti tuoda Tuonen karhu
ja suistaa Manalan susi, joka oli tappanut sata urosta. Tämäkin
tehtävä onnistui; seppä teki neidon neuvon mukaan teräksiset suitset,
ja ututyttö, Terhenetär, seuloi sumua kentälle. Mutta vielä pantiin
hänelle kovin koetus: hänen piti pyytää suuri hauki Tuonelan joesta.

Ilmarinen takoi itselleen tulisen vaakalinnun ja laskeusi jokeen.
Syntyi kauhea taistelu. Vetehinen, veden hirviö, tuli avuksi
hauelle, jonka kita oli kolmen kosken verta, ja ilman kokon avutta
se olisi varmaankin niellyt Ilmarisen. Mutta kokko painoi Vetehisen
pohjemmaksi ja iski kyntensä hauen niskaan. Ylpeänä Ilmarinen
vei hauen pään Pohjolaan. Nyt vihdoin Pohjolan emäntä suostui
väkinäisesti häiden pitoon. Alla päin, pahoilla mielin purjehti
Väinämöinen kotiinsa, varoittaen kaikkia vanhoja miehiä koskaan
kilvoin neittä kosimasta nuorten urosten keralla.

Pohjolassa laitettiin suuret pidot. Karjalasta tuotiin tavattoman
suuri härkä: sen pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä, ja
pääskynen tarvitsi päivän lentääksensä sarvien väliä. Eipä uskaltanut
kukaan teurastaa sellaista härkää; mutta mies musta merestä nousi,
joka, alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan, sillä oli
kivestä hattu, kivestä kengät ja veitsi kultainen kädessä. Hän
teurasti härän. Leipiä leivottiin, olutta pantiin, kun ensin oli
saatu tietää oluen synty. Kun kaikki tämä oli tehty, lähetettiin
pienoinen Pohjolan palkkapiika kutsumaan häävieraita, muun muassa
sokeita ja rampoja, mutta etenkin vanhaa Väinämöistä. Lemminkäinen
yksinään jätettiin häihin kutsumatta.

Vieraat tulivat ja heitä kestittiin parhaalla tavalla. Monta
kaunista laulua laulettiin, ja Väinämöinen kiitti Luojan viisautta,
joka muuttaa meren virrat mesiksi, suoloiksi meren somerot, lehdot
laajat leipämaiksi. Sitten Ilmarinen vei morsiamen kotiinsa, heidät
otettiin vastaan suurella kunnioituksella, ja he elivät kauan yhdessä
onnellisina.

Kaikesta tästä on monta kaunista runoa. Toinen satu kertoo, kuinka
Lemminkäinen suuttui, kun häntä ei kutsuttu häihin, ja kuinka hän
kopeasti tuli Pohjolaan kostamaan tätä häpeätä, mutta kuinka hänen
täytyi urheasti taisteltuaan välttää väkevämpäänsä. Tästä syntyi
sitten pitkällinen sota.




108. Satu Kullervosta.

(Kalevalan 31-36 runoissa.)


Karjalassa asui kaksi veljestä, Untamo ja Kalervo. Nämä joutuivat
sotaan kalavesistä ja kaskimaista. Sota päättyi niin, että Untamo
tappoi veljensä Kalervon suvun ja poltti hänen talonsa. Kalervon
onneton vaimo vietiin orjaksi ja synnytti vähän ajan kuluttua pojan,
jolle pantiin _Kullervo_ nimeksi. Tällä pojalla oli jo pienenä
erinomainen voima. Kolmen päivän vanhana hän repi kapalovyönsä ja
särki kätkyensä. Untamo ihastui hänen voimastansa ja luuli saavansa
hänestä väkevän orjan, tuhansien vertaisen.

Kun poika oli polven korkuinen, alkoi hän jo miettiä, miten kostaisi
isänsä kuoleman ja äitinsä kyyneleet. Tämän havaitsi Untamo, joka
pelkäsi verikostoa, pani pojan tynnyriin ja heitti hänet veteen.
Kolmen päivän perästä, kun käytiin katsomaan, näki hän pojan istuvan
aaltojen selässä, vapa vaskinen kädessä. Untamo teki suuren rovion
tervaksista ja tuohista; rovio sytytettiin ja poika viskattiin
tuleen, mutta kolmen päivän perästä nähtiin hänen hiilikoukulla
kekäleitä kohentelevan, karvankaan katoamatta, kutrisen kähertymättä.
Nyt Untamo hirtätti pojan puuhun, mutta kolmen päivän päästä hän
tapasi hänet iloisena piirtämässä kuvia puun runkoon. Untamo vihdoin
väsyi suorimasta surmiansa ja sanoi: "Jos elät kauniisti ja siivolla,
niin saat olla talossa ja toimitella orjan töitä."

Kullervo kasvoi väkeväksi ja toimitti huonosti orjantehtävänsä.
Hänet pantiin lapsen katsontaan; mutta hän katkoi lapsen käden,
kaivoi päästä silmän, tapatti sen taudilla ja poltti kätkyen tulella.
Silloin hänet pantiin kasken kaadantaan; mutta hän kaatoi maahan koko
metsän. Sitten hänet määrättiin aidantekoon; hän asetteli kokkahongat
aidaksiksi ja korpikuuset seipäiksi ja teki aidan aukomattoman. Siitä
hänet pantiin puimaan, rukiita, mutta hän pui kaikki ruumeniksi.
Viimein Untamo suuttui ja myi tämän huimapäisen orjan halvasta
hinnasta Ilmariselle.

Kullervo pantiin nyt paimentamaan talon karjaa ja sai emännältä
evääkseen leivän, johon oli keskelle leivottu kivi. Kullervo paimensi
karjaa, rupesi illalla syömään ja karahutti isänsä veitsen kiveen.
Surusta ja vihasta tuimistuneena hän sorti karjan suohon kuolemaan,
lauloi sudet lehmiksi, karhut karjaksi ja ajoi ne taloon. Ilmarisen
vaimo meni lypsämään lehmiään, ja pedot repivät hänet kuoliaaksi. Se
oli meno nuoren naisen, tuon ihaillun ja ikävöidyn Pohjolan neidon.
Häntä ei voinut Ilmarinen koskaan unhottaa, ja hänen mielensä oli
musta kuin pajan sysi.

Tämän raivotyön tehtyään Kullervo pakeni henkipattona metsiin ja
tuli viimein piilopirttiin, jossa löysi vanhempansa, jotka jo
luuli kuolleiksi. Hän tahtoi nyt rehellisesti tehdä työtä, mutta
pahasti kasvatettuna hän teki kaikki nurinpäin. Veneen hän souti
rikki, nuotan hän tarpoi tappuroiksi; viimein hänestä tuli suuri
pahantekijä. Sitten kirosi hänet oma isä, ja hän itse kirosi omaa
onnetonta kohtaloansa. Äiti yksin häntä rakasti, kun muut hänet
hylkäsivät.

Kullervo kulki Untamon kartanoon, kosti verisesti sukunsa häpeän
ja hävitti koko Untamon suvun. Tämän kovan tappelun perästä hän
palasi kotiin isänsä tupaan. Ei ollut siellä ketään kättä antamassa,
tupa oli autio, hiilos kylmä, kaikki kuolleet, paitsi Musti, talon
uskollinen koira. Kullervo itki äitinsä haudalla ja kuljeskeli
rauhatonna pitkin erämaita. Viimein hän tuli sille paikalle metsässä,
jossa oli tehnyt suuren rikoksen, ja siinä olivat kanervan kukat
lakastuneet. Silloin Kullervo tempasi miekkansa ja kysyi, haluaisiko
se juoda viallista verta. "Mielelläni", vastasi miekka, "miksi en
sitä tekisi, kun olen niin usein juonut viatonta verta!"

Ja voimakas Kullervo, Kalervon poika, suistui siinä omaan miekkaansa.

Mutta Väinämöinen, kuultuaan Kullervon kadonneeksi, varoitti tulevia
sukupolvia, etteivät kaltoin kasvattaisi lapsiaan, sillä sellaisista
lapsista tulee harvoin hyviä ja viisaita ihmisiä. Kullervo
kasvatettiin halveksittuna orjana: senvuoksi hänestä tuli mieletön
pahantekijä ja onneton mies.




109. Sota Sammosta.

(Kalevalan runoissa 39-43.)


Kalevala on satu kahdesta kansasta eli suvusta: Kalevalan suvusta,
joka asui Väinölässä, ja Pohjan kansasta, joka asui Pohjolassa.
Muutamat luulevat Väinölän olleen Laatokan eteläisellä ja Pohjolan
sen pohjoisella rannalla. Näiden molempien kansain välillä ou
kilpailu, ensin rauhallinen, lopulta sotainen. Senvuoksi Kalevala
jakaantuu kahteen osaan, ja satu Kullervosta, joka saattoi hengiltä
Ilmarisen vaimon, Pohjolan lemmikin, on ikäänkuin raja-aitana
molempain välillä.

Ilmarinen murehti kuollutta vaimoansa. Turhaan hän takoi itselleen
vaimon hopeasta ja kullasta: tällä ei ollut sydäntä, millä osoittaa
vastarakkautta. Turhaan hän ryösti entisen vaimonsa nuoremman sisaren
Pohjolasta: tämä häntä vihasi ja kohteli uhalla; Ilmarinen muutti
hänet kalalokiksi. Entinen ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä oli
muuttunut vihaksi, näiden kesken syttyi verinen sota.

Väinämöinen ja Ilmarinen päättivät ryöstää Sammon, joka oli tehnyt
Pohjolan rikkaaksi. Matkalla ratsastaessaan he kuulivat veneen
rannalla itkevän ja valittavan, että muut veneet saavat käydä sotia
ja tuoda täytensä rahoja.

Urhot päättivät silloin matkustaa meritse. Heidän seuraansa yhtyi
nuori Lemminkäinen, joka aina halusi urotöitä ja seikkailuja. Tiellä
vene tarttui suunnattoman suuren hauen hartioille. Ilmarinen ja
Lemminkäinen taistelivat turhaan tätä hirviötä vastaan. Silloin
Väinämöinen miekallaan löi hauen kahdeksi kappaleeksi ja teki sen
päästä ensimmäisen kanteleensa.

Nuo kolme urosta tulivat Pohjolaan ja vaativat osansa Sammosta. Louhi
vastasi: "Ei pyyssä kahden jakoa", jonka jälkeen hän kutsui Pohjolan
kokoon varjelemaan aarrettansa. Silloin Väinämöinen otti kanteleensa
ja lauloi Pohjalan väen uneen. Urhot murtihe yhdeksän portin kautta
vaskiseen vuoreen, veivät Sammon veneeseensä ja soutivat kaikin
voimin kotiansa kohti. Matkalla alkoi Lemminkäinen, joka aina oli
kevytmielinen, iloissaan laulaa karjahdella käreällä äänellänsä.
Siitäpä kurki kannon päässä säikähti, lenti poikki Pohjolaan ja
herätti parkunallaan Pohjolan väen. Louhi säikähti nähdessään
Sammon olevan poissa ja rukoili Udutarta seulomaan utua merelle.
Väinämöinen sivalsi miekallaan udun halki, ja missä miekka veteen
sattui, siinä sima siukui kalvan tiestä. Mutta nyt paukahti aalto,
puna putosi Ilmarisen poskilta, ja veneen vieressä nosti Iki-Turso
merestä hirveännäköistä päätään. Väinämöinen tarttui tätä korviin ja
pakotti hänet iäksi päiväksi painumaan meren syvyyteen. Ukko lähetti
ärjyvän rajutuulen; laineet vaahtopäät hakkasivat alusta, veivät
hauenluisen kanteleen ja olivat niellä koko veneen. Väinämöinen oli
yhä neuvokkaana ja tyynenä. Hän asetteli tuulta. Lemminkäinen laittoi
lujat varppeet, ja vakavasti vene kulki eteenpäin mäkipäitä kuohuja
myöten.

Pahin vaara oli vielä jäljellä. Pohjolan sotaurhot ajoivat Louhen
johdolla pakenevia takaa ja olivat jo saamaisillaan heidät kiinni.
Siinä alkoi nyt molemmin puolin kummallinen ja hirmuinen taistelu
voimakkailla taikakeinoilla. Väinämöinen tunkihe tuluksihinsa, otti
piitä ja taulaa, nakkasi ne mereen ja niistä kasvoi salakalho, johon
Pohjolan vene puuttui ja lensi poikki. Louhi muutaltihe suunnattoman
suureksi kokoksi, jolla oli viikatteet kynsinä, veneen laidat siipinä
ja sata miestä siiven alla. Tämä lensi urosten purjepuun nenään.
Lemminkäinen sivalsi miekallaan kokkoa, Väinämöinen iski melalla sen
kynnet muruiksi. Pohjolan miehet melskahtivat mereen, mutta kokko
tarttui kiinni Sampoon, joka särkyi kappaleiksi ja ajelehti muruina
meren pinnalla. Siitä tulivat meri ja Suomen rannat ikipäiviksi
rikkaiksi. Valtansa menettäneenä Louhi palasi Pohjolaan eikä saanut
Sammosta muuta kuin kannen, ja nuo kolme urosta tulivat hekin
kotiansa, tuoden Sammon muruja muassaan.




110. Väinämöisen laulu.

(Kalevalan 41:sessä ja 44:nnessä runoissa.)


Turhaan Väinämöinen etsi merestä kadonnutta kanneltansa. Silloin hän
kuuli koivun valittavan rannalla. -- "Miksi itket, ihana koivu?" --
"Miksi en itkisi", vastasi koivu, "kun tässä vaivainen varatonna
seison. Miehet kuorivat valkean vyöni, lapset juovat mahlani, tytöt
lehväni leikkelevät, halla vie kaunihin hameeni ja jättää minut
alastomaksi pakkasessa värisemään." -- "Älä itke, puu vihanta", sanoi
Väinämöinen; "saat sinä olevan onnen, kohta itkenet ilosta."

Väinämöinen otti koivun ja teki siitä kanteleen. Kun kevätkäki
tammessa tanhualla kukahti, kumpusi kultaa sen suusta kultaiselle
kunnaalle, ja siitä saatiin naulat kanteleeseen. Aholla istui
neitonen nuori, sulhoansa odotellen. Ei se impi itkenynnä eikä varsin
iloinnutkaan; ilman lauloi itseksensä kauniin kesäillan kuluksi.
"Anna, impi, hiuksiasi!" sanoi Väinämöinen. Ja impi antoi hienoja
hiuksiansa viisi kuusi hasta: siit' on kielet kanteleessa.

Väinämöinen istui hopeaiselle mäelle ja lauloi; kantele oli
poikkipuolin polvella ja hänen sormensa hyppelivät kielillä. Siinä
soitti Väinämöinen, ja koko luonto riemahti ilosta. Vuoret loukkui,
paaet paukkui, petäjät piti iloa ja kannot hyppi kankahalla.
Soitto kuului kauas, eikä ollut sitä otusta, joka ei kuulemaan
tullut. Kaikki metsän eläimet, kaikki ilman linnut, veden kalaset
kaikenlaiset ja matosetkin maanalaiset tulivat kuuntelemaan tuota
soittoa suloista. Itse karhukin samosi petäjäisestä pesästään ja
kavahti kuuseen paremmin kuullakseen. Kokko heitti pentunsa pesään,
kun kuuli sorean Suomen soiton. Allit tulivat syviltä aalloilta ja
joutsenet sulilta soilta, ja tuhansittain pieniä peipposia, sirkkuja
ja leivoja istui haastellen laulajan hartioilla. Tapiolan ukko ja
kaikki Tapion kansa kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan.
Mielikki siroikse sinisukkaan, punapaulaan. Ilman impyet ihanat
istuivat kuuntelemassa, mikä taivaan kaarella, mikä pienen pilven
rusoreunalla. Kuutar korea impi ja Päivätär neiti kutoivat paraikaa
kultakangasta, ja kun soiton äänen kuulivat, suistui heiltä sukkula
kädestä, kultarihmat katkesivat ja hopeaniidet helkähtivät. Veden
ukko ruohoparta luikahaikse lumpehelle, ja Vellamo nousi vesikarille
ruoistoon. Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat pitkiä
hiuksiansa ja pudottivat ihastuksissaan harjansa veteen.

Yhtä ihmeellisesti vaikutti kanteleensoitto ihmistenkin sydämiin. Kun
se soi tuvassa, niin katto kajahteli, lattiat ja akkunat iloitsivat,
kiuas liikkui ja patsas pajahti. Eikä ollut niin uljasta urosta, ei
miestä eikä vaimoa, ei vanhaa eikä nuorta, joka ei ilosta itkenyt,
kanteleen kaunista soittoa kuunnellessaan. Miehet olivat kaikki lakit
kädessä, eukot käsi poskella, pojat maassa polvillansa, tyttäret
vesissä silmin, ja pienet tytöt jättivät leikkinsä kesken. Ei sinä
ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, ole tuota ennen kuultu, noin
suloista soitantoa. Väinämöisen omista silmistä vierivät vesipisarat
kuuden kultavyön kautta mereen. Korppi yritti niitä poimimaan,
mutta ei saanut. Tuli sotka ja poimi ne ja toi kalliit kyyneleet
Väinämöiselle; ja katso, ne olivat toisiksi muuttuneet, helmiksi
heristyneet, simpukoiksi siintyneet, kuningasten kunnioiksi, valtojen
iki-iloiksi.




111. Sota valosta.

(Kalevalan 47:nnessä ja 49:nnessä runossa.)


       Vaka vanha Väinämöinen
    kauan soitti kanteletta,
    sekä soitti jotta lauloi,
    jotta ilmankin iloitsi.
       Soitto kuului kuun tupihin,
    ilo päivän ikkunoille,
    kuu tuvastahan tulevi,
    päätyi päivä linnastansa,
    loihe latvahan petäjän
    kanteletta kuulemahan,
    iloa imehtimähän.
       Louhi, Pohjolan emäntä,
    Pohjan akka harvahammas,
    siitä päivän kiinni saapi,
    kuuhuen käsin tavotti;
    ne kohta kotihin saattoi
    pimeähän Pohjolahan,
    kätki kuun kumottamasta
    kirjarintahan kivehen,
    lauloi päivän paistamasta
    vnorehen teräksisehen
    itse tuossa noin saneli:
    "Ällös täältä ilman pääskö,
    nousko, kuu, kumottamahan,
    kun en käyne päästämähän,
    itse tulle noutamahan!"
       Kun oli kuun kulettanunna
    sekä päivän saattanunna
    Pohjolan kivimäkehen
    jopa valkean varasti,
    tulen Väinölän tuvilta;
    sai tuvat tulettomaksi,
    Pirtit valkeattomaksi.
       Jo oli yö alinomainen,
    Pitkä pilkkosen pimeä,
    oli yö Kalevalassa,
    noilla Väinölän tuvilla
    sekä tuolla taivahassa,
    Ukon ilman istuimilla.
       Vilu viljalle tulevi,
    karjoille olo kamala
    outo ilman lintusille,
    ikävä imehnoisille,
    kun ei konsa päivyt paista,
    eikä kuuhuet kumota.
       Hauki tiesi hauan pohjat,
    kokko lintujen kulennan,
    tuuli haahen päiväyksen;
    ei tieä imehnon lapset,
    milloin aamu alkanevi
    milloin yö yrittänevi
    nenässä utuisen niemen,
    päässä saaren terhenisen.
       Nuoret neuvoa pitävät
    ikäpuolet arvelevat,
    päätyvät sepon pajahan,
    sanovat sanalla tuolla:
    "Nouse, seppo, seinän alta,
    takoja, kiven takoa
    takomahan uutta kuuta,
    uutta auringon keheä."
       Nousi seppo seinän alta
    takomahan uutta kuuta,
    uutta auringon kehäistä;
    kuun on kullasta kuvasi,
    hopeasta päivän laati.
    Seppo kuuhuen kuvasi,
    takoi päivän valmihiksi,
    noita nosteli halulla,
    kaunihisti kannatteli;
    kuun on kuusen latvasehen,
    päivän pitkän männyn päähän,
    hiki vieri viejän päästä,
    kaste kantajan otsasta
    työssä tuiki työlähässä,
    nostannassa vaikeassa.
    Saipa kuun kohotetuksi,
    auringon asetetuksi,
    eipä kuu kumotakana,
    eikä päivyt paistakana.
       Itse vanha Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikuinen,
    leikkasi lepästä lastut,
    laittoi lastut laaullensa,
    kävi arvat kääntämähän,
    sormin arvat suortamahan.
    Sanovi sanalla tuolla,
    lausui tuolla lausehella.
    "Kysyn Luojalta lupoa:
    sano totta, Luojan merkki,
    juttele, Jumalan arpa,
    minne meiltä päivä päätyi,
    kunne meiltä kuu katosi?"
       Toi arpa toet sanomat,
    sanoi päivän saaneheksi
    Pohjolan kivimäkehen.
       Vaka vanha Väinämöinen
    jopa läksi jotta joutui
    pimeähän Pohjolahan.
    Astui päivän, astui toisen,
    päivänäpä kolmantena
    jo näkyvi Pohjan portti,
    kivikummut kuumottavi.
       Ensin huuti huikahutti
    tuolla Pohjolan joella:
    "Tuokatte venettä tänne!"
    Niin sanovi Pohjan poika:
    "Ei täältä venehet joua,
    tule sormin soutimina."
       Siinä vanha Väinämöinen
    arvelee, ajattelevi:
    "Sep' ei miesi lienekänä,
    ku on tieltä myösteleikse."
    Meni haukina merehen,
    pian uipi salmen poikki,
    astui jalan, astui toisen,
    Pohjan rannalle rapasi.
       Niin sanovi Pohjan poiat:
    "Käypä Pohjolan pihalle,
    tules Pohjolan tupahan!"
       Meni Pohjolan tupahan.
       Siellä miehet mettä juovat,
    simoa sirettelevät,
    miehet kaikki miekka vyöllä,
    urohot sota-aseissa
    pään varalle Väinämöisen,
    surmaksi Suvantolaisen.
       Nuo kysyvät tullehelta:
    "Ku sanoma kurjan miehen?"
       "Kuusta on sanomat kummat,
    päivästä iki-imehet:
    minnes meiltä päivä päätyi,
    kunnes meiltä kuu katosi?"
       Pohjan poikaset sanovi:
    "Tuonne teiltä päivä päätyi
    kirjarintahan kivehen,
    sielt' ei pääse päästämättä,
    selviä selittämättä."
       Silloin vanha Väinämöinen
    itse tuon sanoiksi virkki:
    "Kun ei kuu kivestä pääsne,
    pääsne päivä kalliosta,
    käykämme käsirysyhyn,
    ruvetkamme miekkasille."
       Veti miekan, riisti rauan,
    tempasi tupesta tuiman,
    jonka kuu kärestä paistoi,
    päivä västistä välähyi,
    hepo seisovi selällä,
    kasi naukui naulan tiessä.
       Mentihin ulos pihalle,
    tasarinnan tanterelle.
    Siitä vanha Väinämöinen
    löip' on kerran leimahutti,
    listi kuin naurihin napoja,
    lippasi kuin liinan päitä,
    päitä Pohjan poikasien.
       Siitä vanha Väinämöinen
    kävi kuuta katsomahan,
    päiveä kerittämähän
    kirjarinnasta kivestä.
       Astui tietä pikkuruisen,
    niin näki vihannan saaren,
    saarell' on komea koivu,
    koivun alla paasi paksu,
    alla paaen kallioinen,
    yheksin ovia eessä,
    saoin salpoja ovilla.
       Keksi piirtämän kivessä,
    valeviivan kalliossa;
    veti miekkansa tupesta,
    kirjoitti kivehen kirjan
    miekalla tuliterällä:
    katkesi kivi kaheksi,
    paasi kolmeksi pakahtui.
       Vaka vanha Väinämöinen
    katsovi kiven rakohon:
    siellä kyyt olutta juovat,
    maot vierrettä vetävät.
    Leikkasip' on pään maolta,
    katkoi kaulan käärmeheltä,
    kourin koitteli ovia,
    salpoja sanan väellä;
    ei ovet käsin avau,
    salvat ei sanoista huoli.
       Silloin vanha Väinämöinen
    kohta lähtevi kotia
    alla päin, pahoilla mielin.
       Sanoi lieto Lemminkäinen:
    "Miks' et ottanut minua
    kanssasi karehtijaksi,
    oisi lukot luikahtanna,
    takasalvat taittununna."
       Vaka vanha Väinämöinen
    itse tuon sanoiksi virkki:
    "Ei salvat sanoilla taitu,
    lukot loihulla murene."
       Meni sepponsa pajahan,
    sanan virkkoi, noin nimesi;
    "Ohoh, seppo Ilmarinen,
    taos kuokka kolmihaara,
    tao tuuria tusina,
    avaimia aika kimppu,
    jolla kuun kivestä päästän,
    päivän päästän kalliosta!"
       Se on seppo Ilmarinen
    takoi miekan tarpehia,
    takoi tuuria tusinan,
    avaimia aika kimpun.
       Louhi, Pohjolan emäntä,
    Pohjan akka, harvahammas,
    siitti siivet sulkinensa,
    levahutti lentämähän
    poikki Pohjolan merestä
    sepon Ilmarin pajalle.
       Aukoi seppo ikkunansa,
    katsoi, kuin tulisi tuuli:
    ei ollut tulento tuulen,
    oli harmoa havukka.
       "Mit' olet otus hakeva,
    istut alla ikkunani?"
       Lintu kielelle paneikse:
    "Mitä seppo siitä laait,
    kuta, rautio, rakennat?"
       "Taon kaularenkahaista
    tuolle Pohjolan akalle,
    jolla kiinni kytketähän
    vaaran vankan liepehesen."
       Louhi, Pohjolan emäntä,
    Pohjan akka, harvahammas,
    jo tunsi tuhon tulevan,
    hätäpäivän päälle saavan,
    heti loihe lentämähän,
    pääsi poies Pohjolahan,
    laski kuun kivestä irti,
    päästi päivän kalliosta;
    itse muuksi muutaltihe,
    kyhäisihe kyyhkyseksi,
    lenteä lekuttelevi
    sepon Ilmarin pajahan,
    virkkoi kyyhky kynnykseltä:
    "Jopa kuu kivestä nousi,
    päivä pääsi kalliosta."
       Se on seppo Ilmarinen
    astuvi pajan ovelle,
    katsoi tarkkaan taivahalle,
    katsoi kuun kumottavaksi,
    näki päivän paistavaksi.
       Meni luokse Väinämöisen:
    "Ohoh, vanha Väinämöinen,
    käypä kuuta katsomahan,
    päiveä tähyämähän!"
       Vaka vanha Väinämöinen
    itse pistihe pihalle,
    varsin päätänsä kohotti,
    katsahtavi taivahalle:
    kuu oli nousnut, päivä pääsnyt,
    taivon aurinko tavannut.
       Silloin vanha Väinämöinen
    sai itse sanelemahan:
    "Terve, kuu, kumottamasta,
    kaunis, kasvot näyttämästä,
    päivä kulta, koittamasta,
    aurinko, ylenemästä!
    Kuu kulta, kivestä pääsit,
    päivä kaunis kalliosta,
    nousit kullaisna käkenä,
    hopeisna kyyhkyläisnä
    elollesi entiselle,
    matkoillesi muinaisille.
       Nouse aina aamusilla
    tämän päivänki perästä!
    Teepä meille terveyttä,
    siirrä saama saatavihin,
    pyyntö päähän peukalomme,
    onni onkemme nenähän!
       Käy nyt tiesi tervehenä,
    matkasi imantehena,
    päätä kaari kaunihisti,
    pääse illalla ilohon!"




112. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.

(Kalevalan 50:nnessä runossa.)


Kalevala loppuu eriskummaisella ja älykkäällä kertomuksella siitä,
kuinka Väinämöisen täytyi heittää valtansa vastasyntyneelle
Jeesus-lapselle. Tämä runo on sepitetty kristityn ajan alussa,
jolloin pakanuuden muistot vielä elivät tuoreessa muistissa.
Liikuttavaa on nähdä, kuinka kansa ikäänkuin uhraa lemmityimmän
uroonsa Herralle Jeesukselle Kristukselle, jonka edessä parhain,
viisainkin ihminen on ainoastaan syntinen ja hullu. Jeesus,
kertoo tämä suomalainen satu, syntyi köyhänä ja ylenkatsottuna
Ruotuksen [kuningas Herodeksen] tallissa, ja hänen äitinsä Marjatta
[neitsyt Maria] piilotteli kultaista omenatansa pahansuovilta
ihmisiltä. Eräänä päivänä poika istui äitinsä sylissä, ja tämän
hapsiansa harjatessa poika yht'äkkiä katosi hänen polviltansa.
Säikähtyneenä ja levotonna äiti meni etsimään lastansa ja etsi
mahdottomimmistakin paikoista: jauhavan myllynkiven alta, juoksevan
jalaksen alta, seulottavan seulan alta, kannettavan korvon alta,
mäiltä, männiköiltä, kanervikoilta ja katajan juurten alta. Hän kysyi
tähdeltä, kysyi kuulta, ja ne vastasivat: "Jos tietäisimme, missä hän
on, emme sitä sinulle sanoisi, sillä hän on meidät luonut." Viimein
hän tapasi auringon, kumarteli ja kysyi:

    "Oi, päivyt, Jumalan luoma,
    etkö tieä poiuttani?"

-- "Kyllä tieän poikuesi", sanoi aurinko. "Hän se on minutkin luonut,
ja nyt hän on suossa suonivyöstä."

Marjatta löysi poikansa suosta. Tämä kasvoi kauniiksi lapseksi, mutta
kukaan ei tiennyt hänen nimeänsä. Äiti sanoi häntä kukkaseksensa ja
kultaomenaksensa; vieraat sanoivat häntä pilkalla vennon joutioksi.
Tarvittiinpa nyt kastajata tälle köyhälle lapselle, ja Marjatta pyysi
tähän toimeen Virokannas-nimistä ukkoa. Tämä vastasi: "En minä kasta
sellaista riivattua ja katalaa, ennenkuin on tutkittu, onko siitä
elämään." -- Sillä pakanuuden ajalla oli sellainen julma tapa, että
heikot tai köyhät lapset, jotka nähtiin eloon kelvottomiksi, vietiin
erämaahan kuolemaan.

Kukapa nyt tutkijaksi ja tuomariksi? Viisaimman tehtävä se oli.
Kutsuttiin siis Väinämöistä, hän tuli tutkimaan lasta ja tuomitsi,
että koska poika oli suolta saatu, vietäköön se suolle takaisin, ja
puulla päähän lyötäköön.

Silloin kaksiviikkoinen lapsi alkoi puhua ja lausui:

    "Ohoh, sinua, ukko utra,
    ukko utra, unteloinen,
    kun olet tuhmin tuominnunna,
    väärin laskenna lakia.
    Eipä syistä suuremmista,
    töistä tuhmemmistakana
    itseäsi suolle viety,
    eikä puulla päähän lyöty,
    kun sa miesnä nuorempana
    lainasit emosi lapsen
    oman pääsi päästimeksi,
    itsesi lunastimeksi.
    Ei sinua silloinkana,
    eip' on vielä suolle viety,
    kun sä miesnä nuorempana
    menettelit neiet nuoret
    alle aaltojen syvien,
    päälle mustien mutien."

Tästä hämmästyneenä Virokannas heti kastoi lapsen Karjalan
kuninkaaksi. Mutta Väinämöinen suuttui ja häpesi. Hän ei voinut
elää siinä maassa, missä pieni lapsi oli tehnyt hänen viisautensa
hulluudeksi. Hän meni merenrantaan, lauloi vaskisen aluksen ja laski
sillä selvälle meren selälle. Istuen purtensa perässä hän lauloi nämä
sanat jäähyväisiksi Suomelle:

    "Annappas ajan kulua,
    päivän mennä, toisen tulla,
    taas minua tarvitahan,
    katsotahan, kaivatahan,
    uuen sammon saattajaksi,
    uuen soiton suorijaksi,
    uuen kuun kulettajaksi,
    uuen päivän päästäjäksi,
    kun ei kuuta, aurinkoa,
    eikä ilmaista iloa."

Ja siitä vanha Väinämöinen laskea karehteli yläisihin maaemoihin,
alaisihin taivosihin, jättäen jälelle kanteleensa,

    soiton Suomelle sorean,
    kansalle ilon ikuisen,
    laulut suuret lapsillensa.






NELJÄS LUKU.

Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta.




113. Kivikauden kansa.


Monin paikoin maassamme on tavattu kummallisia kiviä, jotka näyttävät
ihmiskäsien muodostamilta ja ovat kaikenlaisten työkalujen näköisiä.
Niitä löydetään väliin peltomaasta, väliin turvesuosta, väliin
kivi- ja multakasoista, väliin kuivattujen järvien pohjasta. Muutamia
on nähtävästi käytetty kirveinä, toisia veitsinä, toisia talttoina,
kairoina, keihään- ja nuolenkärkinä, nuotankiveksinä ja moneen muuhun
tarkoitukseen, josta useinkin on vaikea saada selvää. Muutamia
tällaisia kiviaseita kansa on sitten tallettanut ja katsellut niitä
taikauskoisella kunnioituksella, luullen niiden olevan taivaasta
pudonneita ukkosen vaajoja ja pitäen niitä tehokkaina parantamaan
tauteja sekä suojelemaan kaikenlaisesta pahasta.

Nykyisin on koottu monia tuhansia tällaisia esineitä, sillä
tiedetään, että niitä ovat käyttäneet ihmiset, jotka eivät vielä
tunteneet metallien käyttöä. Jo ammoin, luultavasti muutamia
vuosituhansia ennen meidän ajanlaskumme alkua, siihen aikaan, jota
nimitetään _kivikaudeksi_, on sellaisia ihmisiä asunut meidän
maassamme ja monissa muissa maissa. Heidän oli tarvis veistää puusta
veneitä ja metsästysvehkeitä, mutta kun eivät tunteneet rautaa,
etsivät he jonkun kovan kiven, joka ei helposti murentunut, ja
hakkasivat tai hioivat sitä muilla kivillä, kunnes se tuli kirveen
muotoiseksi. Siihen he tekivät puusta varren, joka pistettiin
kivessä olevaan reikään tahi sidottiin kiinni sen yläpäähän, ja
näin oli kivikirves valmis. Samoin tehtiin muitakin kivikaluja
hakkaamalla ja hiomalla. Parempain puutteessa tultiin näillä
vajavaisilla työkaluilla ja aseilla toimeen, ja niitä valmistettiin
usein suurella huolella ja taidolla, niin että muutamat niistä ovat
hyvinkin siroja. Mutta kun nuo muinaisajan ihmiset oppivat tekemään
parempia työkaluja, ensin vaskesta ja sitten raudasta, hylättiin
tai unhotettiin kiviaseet, jotka silloin joutuivat tarpeettomiksi,
ja myöhemmät sukupolvet luulivat niitä taikakaluiksi. Muutamia
kivikaluja käytetään vielä tänäkin päivänä, esim. tahkoja, nuotan
kiveksiä ja kaavinkiviä, joilla karvat kaavitaan parkittavista
nahoista.

Tuiki vajanaiset ovat tiedot siitä muinaiskansasta, joka meidän
maassamme on näitä kiviaseita käyttänyt. Mutta vertailemalla
toisiinsa Suomesta ja Ruotsista löydettyjä kiviaseita on kuitenkin
tultu siihen johtopäätökseen, että jokin ruotsalais- tai
saksalaissukuinen kansa on jo siihen aikaan asunut Lounais-Suonaessa
eli länsipuolella Kymijokea, Hämeen järviä ja Ähtävänjokea.
Itä-Suomesta löydetyt kiviaseet osoittavat, että niillä seuduin
on asunut ihmisiä, jotka ovat olleet yhteydessä nykyisessä
Venäjänmaassa asustaneiden kansojen kanssa. -- Kivikauden ihmiset
olivat varmaan raakalaisia, jotka elivät metsästämisellä ja
kalastamisella ja asuskelivat vuorenrotkoissa tahi maakuopissa.
Heistä kerrotaan jylhissä vuorimaissa vielä monta satua. Heitä
sanotaan vuorenpeikoiksi, hiidenväeksi, ja mahdollista on, että juuri
nämä ovat satujen jättiläisiä. Nämä metsäläiset ja myöhemmin tulleet
kansat lienevät keskenään taistelleet henkeen ja vereen saakka
maan omistamisesta. Heikommat metsäläiset silloin puolustautuivat
viekkaudella ja väijymällä, ja senvuoksi heitä pidettiin pahoina
peikkoina. Mutta kaikkialla täytyy raakain, tietämättömien ihmisten
viimein väistyä taidokkaampien ja väkevämpien tieltä. Niin on näiden
maamme ensimmäisten villiasukastenkin käynyt. Heidän on täytynyt
paeta synkkiin erämaihin, ja he ovat sieltä vähitellen hävinneet tahi
sekaantuneet voittajiin.




114. Suomalaiset pakanuuden ajalla.


Suomalaiset tulivat tänne Venäjältä, mutta ei yksin ajoin, vaan
vähitellen monien vuosisatojen kuluessa. Sentähden on mahdoton
tarkalleen sanoa, milloin he ovat tänne muuttaneet. Tiedetään
lappalaisten tulleen ennen hämäläisiä ja hämäläisten ennen
karjalaisia, mutta kainulaisista tiedetään vain, että niitä jo tuhat
vuotta takaperin asui Ruotsissa ja Pohjois-Suomessa.

Kalevalasta, muista vanhoista taruista ja vierasten kansain
vajanaisista kertomuksista voipi saada jonkinmoisen käsityksen
Suomen kansan pakanuudenaikaisista elintavoista. Aivan varmaa tietoa
ei niistä kuitenkaan saa, sillä pakanalliset suomalaiset eivät
ole piirtäneet muistomerkkejä vuoriin eivätkä jättäneet itsestään
kirjallisia kertomuksia, kun eivät tunteneet kirjoitustaitoa.
Saatamme kuvitella heidän eläneen seuraavaan tapaan:

Oli kolme veljestä: Kimmo, Kammo ja Kumma. Kimmo asui havumetsässä
ja muutti usein asuinpaikkaa. Se ei ollutkaan vaikeata, sillä hänen
majanaan oli muutamia riukuja, jotka työnnettiin maahan pystyyn
toinen toisensa nojaan kartion muotoon. Riukujen päälle hän sitoi
peuran-, hirven- ja karhuntaljoja, pani tuohia väliin ja loi talvella
lunta päälle, jotta kota tulisi lämpimänpitäväksi. Keskellä kotaa oli
harmaista kivistä tehty tulisija; savu meni kodan huipusta ilmaan.
Lattiana ja vuoteena oli paljas maa, jolle oli taljoja levitetty.
Kanto oli pöytänä, hirsi penkkinä, saviastia patana. Kimmo metsästi
koirineen metsissä, kalasti järvissä ja vaihtoi itselleen eloa
veljeltään Kammolta. Hänen nuoret poikansa purjehtivat sotaisille
retkille ja toivat kotiin voittosaaliita.

Kammo asui laaksossa lehtimetsän keskellä eikä muutellut majaa. Hänen
tupansa oli tehty pyöreistä hirsistä. Siinä oli katto, seinät, lattia
ja laudalla suljettavat ikkuna-aukot; tulisija keskellä, reppänä
katossa, penkit, pöytä, kenties vielä sänkykin. Kammo metsästi ja
kalasti kuten hänen veljensäkin, mutta hän oli myöskin maanviljelijä,
hänellä oli kaskimaa, hevonen, muutamia härkiä, lehmiä, lampaita,
vuohia ja sikoja. Hän oli rikkaampi ja taitavampi kuin Kimmo. Hänen
tuvassaan soitettiin kanteletta ja laulettiin vanhoja runoja. Hän
matkusti joka kesä merenrannikolle vaihtamaan itselleen suoloja
saksalaisilta kauppalaivureilta. Maksuksi hän antoi ketun- ja
majavannahkoja. Rahaa hänellä ei ollut, mutta kun saksalaiset
kaupittelivat lasihelmiä ja messinkisolkia hänen tyttärillensä,
maksoi Kammo niistä tukuittain näädän- ja oravannahkoja. Kammon
vaimolla oli vaskikattila, kultainen rannerengas, hopeinen solki
ja lisäksi villahame ja sukat, kun muilla oli vain nahkavaatteet.
Kummallakin veljellä oli tapana uhriksi jumalille ripustaa pyhään
tammeen hirvensarvia ja karhunpäitä; mutta Kammon vaimolla
oli sitäpaitsi tapana tiputtaa muutamia maitopisaroita maahan
suostuttaakseen maahisia.

Kimmo ja Kammo olivat kuninkaina perhekunnissaan. He rakastivat
vapautta eivätkä tietäneet muusta laista eikä kuninkaasta. Eräänä
päivänä he tapasivat toisensa elojuhlalla pyhässä laaksossa. Kimmo
kertoi, että muukalaisia kävi hirvenajossa hänen metsämaillaan ja
lohenpyynnillä hänen koskissaan. Kimmo ja Kammo menivät kolmannen
veljensä Kumman luokse, joka oli mainio seppä, sankari ja noita.
Hän takoi miekkoja, keihäitä ja nuolenkärkiä. Miehet asestautuivat,
ottivat orjat mukaansa, lukivat loitsujaan ja lähtivät sotaan.
Muukalaisetkin olivat koonneet aseellista väkeä; kentällä lähellä
järven rantaa syntyi ankara taistelu. Nuo kolme veljestä voitettiin.
Kimmo kaatui, Kammo joutui vangiksi, Kumma pääsi muutamien miehiensä
kanssa pakoon ja rakensi jyrkälle vuorelle muureja harmaasta
kivestä. Siinä hän piti puoliaan; kaukana asuvia sukulaisia tuli
hänelle avuksi, ja he valitsivat Kumman, sukunsa urhoollisimman,
päälliköksensä. Viimein hän uskalsi rynnätä vihollisten kimppuun,
jotka olivat hajallaan metsissä otuksenpyynnissä. Nyt voitti Kumma
vuorostaan, pelasti veljensä Kammon ja teki kaikki vangit orjikseen.
Senjälkeen voittajat viettivät iloista juhlaa pyhän järven rannalla,
uhraten jumalille, ja heidän nuoret tyttärensä tanssivat laulaen
pyhän tammen ympärillä.




115. Ruotsalaiset.


Ruotsi ja Norja ovat valtakuntia, jotka nyt ovat yhdistyneet saman
kuninkaan hallittavaksi, mutta joilla muinoin oli kumpaisellakin
oma kuninkaansa. Norjalaiset ovat vähäinen, mutta voimakas ja
sivistynyt kansa, joka muinoin purjehti uskaliailla sotaretkillä
pitkin kaikkia Euroopan rannikoita. He tulivat harvoin Itämerelle,
ja senvuoksi suomalaiset eivät olleet paljon tekemisissä heidän
kanssansa, mutta sitä enemmän likempänä asuvain ruotsalaisten
kanssa, ensin vihollisina, sitten ystävinä.

Ruotsalaisia oli alkuaan kaksi eri heimoa, _göötalaiset ja
svealaiset_, jotka sitten yhtyivät. Ennenkuin he kääntyivät
kristinoppiin, palvoivat he luonnonvoimia, joita he mielessään
kuvailivat ihmismuotoisiksi jumaliksi. Heidän mahtavin jumalansa
oli _Tor_, hyvänsävyinen ja suunnattoman väkevä mies, jolla oli
kädessä rautakintaat ja aseena raskas vasara. Kun hän ajoi ukkosen
vaunuilla yli taivaan, iskivät pyörät tulta, ja jyrinä kuului ympäri
koko maailman. Pelottava oli hän murskatessaan salamallaan puita
ja kallioita, mutta hyväntekeväinen antaessaan janoavalle maalle
sadetta. Hän oli talonpojan jumala, ja hänestä tuli aikaa voittaen
kodin suojelija. Hänen vasaraansa vedoten vihittiin morsian,
annettiin lapselle nimi, vannottiin vala, ja sen merkki kuvattiin
vielä hautakiveenkin. _Frej_ (herra) oli nuori, kultakypäräinen
mies. Hän ajoi vaunuillaan maita mantereita tuoden ihmisille
vuodentulon, rauhan ja mielihyvän. Silloin vallitsi kaikkialla
ilonaika ja juhla. Hänen nimensä oli myös Yngve Frej, ja hänestä
tuli erään kuningassuvun (Ynglinga-suvun) kanta-isä. Hänen vaimonsa
oli nimeltään _Freja_. Ilmaa hallitsi _Odin_. Hänet kuvailtiin
vanhaksi, ahavoituneeksi mieheksi, jolla oli kädessä keihäs. Tuulen
kohistessa hän ratsasti vainajien henkien etunenässä halki ilman,
ja pohjoismaalainen luulee vielä nytkin kuulevansa tuon hurjan
ajon kiitävän. Odinista tuli aikaa voittaen sodanjumala, joka
vei kaatuneet sankarit (valr) _Valhallaan_, manalassa eli vuoren
sisustassa olevaan "vainajien linnaan". Hän oli päällikköjen ja
viikinkien jumala. Keskiviikko, torstai ja perjantai ovat saaneet
ruotsinkieliset nimensä (onsdag, torsdag ja fredag), Odinista,
Torista ja Frejstä.

Muinais-pohjoismaisessa jumalaistarustossa kerrotaan monista muista
jumalista, mutta ei tiedetä, ovatko ruotsalaiset niitä palvoneet.
Niitä ovat _valkyriat_, jotka kulkivat sankarien edellä taistelussa
ja valitsivat ne, joiden oli kaaduttava, ja _nornat_, jotka
kehräsivät elämänlangat.

Pohjoismaiset sadut kertovat jumalien luoneen maailman Ymer
jättiläisen ruumiista, meren hänen verestään, taivaan hänen
pääkallostaan. Keskellä maata oli jumalien linna Midgård, ja
jättiläiset asuivat merenrannalla. Kerran jumalat löysivät rannalta
kaksi kuivettunutta puuta ja loivat niistä ensimmäiset ihmiset,
_Askin ja Emblan_, jotka saivat asua Midgårdissa. Satu kertoo
myös, että maailma häviää viimeisenä päivänä _Ragnarökissä_, ja
silloin kaikki jumalat kaatuvat taistelussa pahoja valtoja vastaan,
mutta nousevat taas ylös parempaan elämään: ainaiseen kunniaan ja
voitonriemuun.

Pakanuudenajan ruotsalaisilla oli temppeleitä, joissa erityiset papit
kansan puolesta uhrasivat jumalille ruokaa ja juomaa, mutta suurissa
juhlissa elukoita ja ihmisiäkin. Laajalti tunnettu oli svealaisten
Upsalaan rakentama loistava temppeli, jossa oli Torin, Odinin ja
Frejn kuvat.

Ruotsalaiset olivat jonkin aikaa useiden pikkukuningasten alaisina,
mutta näitä hallitsi yhteinen ylikuningas. Tämä oli kansan
ylimmäisenä pappina, mutta ei voinut tehdä mitään sen tahtoa vastaan.
Sillä tämä kansa rakasti vapautta niin suuresti, että talonpojat
valitsivat kuninkaan, ja jokainen talonpoika oli mielestään yhtä hyvä
kuin kuningaskin.

Ruotsalaiset pitivät jo vanhastaan suurimpana kunniana sotaista
urhoollisuutta. Heidän mielensä ikävöi yhtenään suuria urotöitä,
ja kuuluisaa nimeä. He eivät viihtyneet kauan omassa maassaan,
joka silloin oli suurten metsäin ja erämaiden vallassa. Vanhin
poika peri isänsä talon, ja nuorempain poikain täytyi itse hankkia
elantonsa. Kevään tullessa nämä työnsivät vesille aluksensa, joita
nimittivät louhikäärmeiksi (drakar), pukeutuivat sota-asuun ja
lähtivät viikinkiretkille, saavuttaakseen vieraissa maissa kunniata
ja saalista. He retkeilivät laajalti ja nousivat maihin Itämeren
rannikoille, milloin missäkin, ahdistivat siellä asuvia kansoja,
pakottivat niitä maksamaan veroa ja ryöstivät kaikki, mitä voivat
viedä mukanaan laivoihinsa. Väliin he rakensivat rannikoille vahvasti
varustettuja linnoja, ja asettivat niihin sotaväkeä kiskomaan veroa.
Niin he nousivat maihin Suomenkin rannikoille ja olivat kaikkialla
pelättyjä vihollisia, kun ei kukaan voinut heitä vastustaa.

Syksyn tullen merirosvot palasivat sotaretkiltään kotiinsa ja
viettivät pitkän talven sotaleikeillä tahi simasarvien vaiheilla
vieraspidoissa, joissa runoilijat lauloivat sankarien kunniata ja
sankarit tekivät lupauksia lähteäksensä uusille urotöille kesän
koittaessa. Nämä pelättävät sotijat olivat kuitenkin uskollisia
ystäviä, sanassaan pysyviä, vieraanvaraisia, rakastivat laulua ja
pitivät elämäänsä hukkaanmenneenä, elleivät jättäneet jälkeensä
kunniakasta nimeä.




116. Pyhä Eerik kuningas.


Jo tuhat vuotta sitten oli Jumalan ilmoitettua sanaa ja Kristuksen
pyhää oppia saarnattu suurimmassa osassa Eurooppaa. Eteläpuolella
Itämerta asuvat kansat kärsivät paljon pohjoismaiden viikinkien
väkivallantöistä ja toivoivat, että nämä käännytettäisiin
kristinuskoon, joka opettaa ihmisiä rakastamaan toisiansa. Saksasta
ja Englannista lähti silloin hurskaita, rohkeita miehiä saarnaamaan
kristinoppia pohjoismaiden pakanoille. Näillä miehillä oli kova ja
hengenvaarallinen työ; moni heistä kärsi kuoleman uskonsa tähden,
mutta heidän sijaansa tuli yhtenään uusia opettajia, jotka eivät
pitäneet suurta lukua hengestään, kun vain saivat sieluja Jumalan
valtakunnalle. Viimein eräs Ruotsin kuningas kastatti itsensä. Hänen
nimensä oli Olavi, lisänimeltä Sylikuningas. Hän eli 1000 vuotta
jälkeen Kristuksen syntymän. Etelä-Ruotsi tuli silloin kristityksi,
mutta Pohjois-Ruotsi oli vielä pakanuuden vallassa, ja siellä kesti
vielä pitkiä, verisiä sotia kristittyjen ja pakanain välillä 150
vuotta, ennenkuin pohjoisten seutujen kansa saatiin tunnustamaan
"valkeata Kristusta", joksi he Vapahtajaa nimittivät.

Upsalassa hallitsi Eerik niminen kristitty kuningas pakanallisia
svealaisia. Hän oli oikeutta harrastava kuningas ja urhoollinen
sotasankari sekä lisäksi sydämeltään hurskas mies. Hän pakotti
vihdoin uppiniskaisimmatkin pakanat pyhään vesikasteeseen, ja hänen
aikanansa, vuoden 1150:n vaiheilla Kristuksen syntymän jälkeen,
tuli siis koko Ruotsi kristinuskoon käännytetyksi. Viikinkiretket
taukosivat, kirkkoja rakennettiin kaikkiin valtakunnan osiin, ja
ikäänkuin uuden valon kaunis aamurusko koitti tuolle villiytyneelle
maalle ja sen jäykälle, sotaiselle kansalle.

Itämeren rannikoilla asuvat pakanalliset suomalaisheimot olivat nyt
vuorostaan alkaneet ahdistaa Ruotsin rannikoita merirosvouksillaan.
Eerik kuningas päätti kukistaa heidät ja sai tukea Rooman paavilta.

Tähän aikaan oli suuria sotajoukkoja kristitystä Euroopasta lähtenyt
valloittamaan Jerusalemia ja Vapahtajan hautaa takaisin uskottomilta,
jotka tunnustivat väärän profeetan, Muhammedin, oppia. Sellaisia
retkiä nimitettiin _ristiretkiksi_, koska näet kaikilla niihin
osallisilla oli ristinmerkki. Mutta kun pyhä hauta oli voitettu
takaisin, tehtiin ristiretkiä muihinkin pakanamaihin. Ylt'ympäri
koko Ruotsia saarnattiin nyt sellaista ristiretkeä Suomen pakanoita
vastaan. Sitä sanottiin pyhäksi sodaksi, jossa jokainen sotija oli
saava syntinsä anteeksi ja se, joka kaatui, iankaikkisen autuuden.
Ruotsalaiset olivat sodanhimoisia, ja heillä oli nyt rauha omassa
maassaan; he olivat aina valmiit sotimaan saavuttaakseen kunniaa ja
voittoa. Nyt luvattiin heille lisäksi autuus siitä, mihin heidän
hartain halunsa paloi; eivätkö he siis mielellään olisi kuulleet
sellaista kehoitusta!

Monet tuhannet urhoolliset miehet tarttuivat aseihin, kuvasivat
ristin kilpeensä tai ompeluttivat sen vaatteihinsa, ja valtakunnassa
syntyi riemu ja palava kiihko kristinopin levittämiseen. Se, joka
itse on saanut jotakin hyvää, mikä täyttää koko hänen sielunsa
ilolla, tahtoo mielellään jakaa samaa hyvää muillekin.




117. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.


On arveltu, että ensimmäinen ristiretki Suomeen tehtiin vuonna 1154
Vapahtajamme syntymän jälkeen.

Siihen aikaan nimitettiin ainoastaan maamme lounaista kolkkaa
Suomeksi, ja koko maata sanottiin Itämaaksi. Tähän Lounais-Suomeen
purjehti kuningas, ja hänen luullaan nousseen väkinensä maihin
Aurajoen suussa nykyisen Turun lähistössä.

Tässä osassa maata asuivat ne sotaiset hämäläiset, joita nimitettiin
_suomalaisiksi_. Kerrotaan kuninkaan edeltäpäin lähettäneen heille
sanan ja kehoituksen, että luopuisivat pakanallisista jumalistaan
ja antaisivat kastaa itsensä totisen Jumalan oppiin: muutoin
kuningas oli päättänyt rangaista heitä sodalla. Suomalaiset eivät
huolineet tästä kehoituksesta. Jos ruotsalaiset olivat jäykät, olivat
suomalaiset vielä jäykemmät eivätkä tahtoneet ollenkaan luopua
vanhoista jumalistaan uuden Jumalan takia, jota eivät tunteneet.
He myöskin katsoivat urhoolliselle miehelle arvottomaksi totella
vieraan valloittajan käskyä ja kokoontuivat vastarintaa tekemään,
suojellaksensa vapauttaan ja isäinsä uskoa.

Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa ja ryhtyivät taisteluun.
Se oli varmaankin ankara ja verinen ottelu, kuten odottaa sopii,
kun kaksi mahtavaa sotajoukkoa taisteli parhaan ja pyhimmän asiansa
puolesta. Kristityt pitivät henkensä halpana iankaikkisen autuuden
rinnalla, ja pakanat tahtoivat ennen kuolla kuin antaa itsensä ja
maansa vieraan vallan alaiseksi. Senvuoksi sanotaankin paljon miehiä
kaatuneen molemmin puolin. Vihdoin sai kuitenkin ruotsalaisten
paremmin järjestetty sotajoukko voiton; pakanalliset suomalaiset
voitettiin kokonaan ja hajoitettiin. Ne, jotka pelastuivat
kuolemasta, pakenivat metsiin tahi joutuivat vangeiksi. Sanotaan
kuninkaan, katsellessaan veristä sotatannerta, vuodattaneen
kyyneleitä, ei omain kuolleittensa tähden, sillä niidenhän katsottiin
autuaina kuolleen kristinopin puolesta, vaan kaatuneitten pakanain
tähden, jotka eivät olleet tulleet osallisiksi autuaaksi tekevästä
uskosta.

Tämä taistelu oli murtanut suomalaisten ensimmäisen vastarinnan, ja
monta heistä kastoi Henrik piispa Kupittaan lähteellä likellä Turkua.
Tähän ei silloin kysytty katkismuksen taitoa. Uskonkappaleet luettiin
ääneen, ja tulkki käänsi ne pakanain kielelle. Kun nämä sitten olivat
myöntäneet ja vastanneet amen, puettiin heidät valkeihin vaatteisiin,
pappi siunasi heidät tehden ristinmerkin ja kaatoi lähteestä vettä
heidän päällensä. Moni näistä kastetuista ymmärsi aivan vähän,
jos ollenkaan, tätä uutta oppia, mutta totisesti oli kuitenkin se
päivä merkillinen, jolloin Eerik kuningas kastatti nämä suomalaiset
Kupittaan lähteellä. Kristinoppi tuotiin maahamme väkivalloin,
ja väkivalta ei koskaan saata rakentaa pysyväistä työtä. Mutta
väkivaltaa seurasi rakkaus; sen työ jäi pysyväiseksi, ja senvuoksi
ovatkin jälkeentulevaiset syystä siunanneet Kupittaan päivää.




118. Eerik kuningas ja Henrik piispa.


Kun Eerik kuningas oli pystyttänyt ristin Auran rannalle, kulki
hän myöhempään kesällä pitkin rannikkoa itäänpäin ja jätti osan
seuralaisiaan siihen seutuun, jota nyt sanotaan _Uudeksimaaksi_
ja jossa jo sitä ennen asui ruotsalaisia. Sitten hän purjehti
laivoinensa takaisin Ruotsiin ja hallitsi siellä viisaana kuninkaana
vielä kolmatta vuotta. Tapahtui silloin, että sanoma tuotiin
vihollisten hyökkäyksestä, kun kuningas paraikaa vietti messua vanhan
Upsalan kirkossa Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä. Eerik
kuningas tahtoi kuulla messun loppuun asti, paljasti sitten miekkansa
ja taisteli kuin mies, mutta joutui vihollisensa, tanskalaisen
prinssin, Maunun, vangiksi ja mestattiin.

Ruotsalaiset rankaisivat väkivallantekijää ja surivat suuresti
hurskasta kuningastaan. Kuolemansa jälkeen häntä palvottiin
pyhimyksenä ja valtakunnan suojelushenkenä, joka alinomaa rukoili
Jumalan istuimen edessä Ruotsille menestystä. Hänen kuvansa oli
katolisena aikana maalattuna valtakunnan lippuun ja asetettuna
kaikkiin kirkkoihin. Hänen kuolinpäivänsä, toukokuun 18 päivä,
sai hänestä Eerikinmessun nimen, ja sitä vietettiin kauan aikaa
pyhäpäivänä.

Suomesta lähtiessään Eerik kuningas oli jättänyt seurakumppaninsa
Henrikin tänne suomalaisten piispaksi. Henrik oli englantilainen
ja yksi niitä pakanain apostoleita, jotka pitivät halpana oman
henkensä ja onnensa, kun vain saivat sieluja Kristukselle. Meidän
puolivillissä maassamme, viholliskansan keskellä, josta enin osa
vielä oli pakanallista, Henrik piispa antautui suuriin vaivoihin
ja alinomaisiin hengenvaaroihin, opettaaksensa ja kastaaksensa
noita oppimattomia pakanoita. Kun nämä eivät tahtoneet tulla hänen
tykönsä, meni hän heidän luokseen. Hän kulki rohkeasti ja pelkäämättä
kaukaisiin paikkakuntiin, kesällä ratsastaen, talvella reessä ajaen.
Silloin ei ollut maassamme vielä yhtäkään kirkkoa; senvuoksi Henrik
piispa usein saarnasi ladoissa ja riihissä. Kauan tiesi kansa kertoa
sellaisista paikoista, siksi että niitä sittemmin pidettiin pyhinä.
Ylistaron kylän maalla Kokemäen pitäjässä, lähellä Porin kaupunkia,
on vielä rappeutunut aitta, jossa piispa Henrikin sanotaan pakanoille
saarnanneen. Jotteivät sen seinähirret ja lattiapalkit kokonaan
hajoaisi kappaleiksi, on aitan ympärille rakennettu tiilirakennus.




119. Piispa Henrikin kuolema.


Kaikissa maissa ovat ensimmäiset kristityt ilolla uhranneet henkensä
Jumalan ilmoitetun sanan puolesta, ja niin tapahtui Suomessakin. Kun
Henrik piispa jonkun aikaa oli pelkäämättä saarnannut kristinoppia,
menetti hän henkensä levittäessään Jumalan valtakuntaa pakanain
keskuuteen.

Kauan tiesi kansa kertoa useita tarinoita hänen kuolemastaan. Täällä
sanottiin olleen Lalli nimisen pakanallisen miehen, joka vihasi
piispaa. Eräällä matkallaan sanotaan piispan tulleen Saaristen
kartanoon, joka oli Lallin oma. Lalli ei ollut kotona, ja piispa
pyysi ruokaa hänen vaimoltaan Kertulta. Kun ruokaa ei annettu,
käski piispa palvelijainsa ottaa, mitä he tarvitsivat, mutta maksoi
kaikki, mitä olivat ottaneet, ja matkusti eteenpäin. Lalli tuli
renkineen metsästä kotiin, ja Kerttu valitti piispan ja hänen väkensä
käytöksestä. Heti valjastutti Lalli hevosensa, ajoi piispaa takaa,
tapasi hänet kahdeksan peninkulman päässä Köyliön järven jäällä ja
löi hänet kirveellä kuoliaaksi.

Eräs pyhimystaru kertoo piispan peukalossa olleen kalliin sormuksen.
Lalli löi peukalon poikki saadakseen sormuksen, mutta peukalo putosi
jäälle lumeen, eikä sitä löydetty. Seuraavana keväänä souti sokea
ukko poikineen Köyliön järvellä, ja poika näki korpin nokallaan
nokkivan veden pinnalla kelluvaa jääkappaletta. He soutivat sinne ja
löysivät Henrik piispan peukalon sormuksineen. Kun tuo sokea vanhus
kosketti katkaistulla peukalolla silmiänsä, sai hän näkönsä jälleen.
Ja Henrik piispan muistoksi on vielä tänäkin päivänä katkaistu
peukalo sormuksineen kuvattuna Turun tuomiokapitulin sinetissä.

Toinen kertomus tietää, että Lallilla kotiin tullessaan oli
piispanhiippa päässä, ja kun hänen vaimonsa Kerttu kysyi häneltä,
mistä hän oli saanut niin kauniin päähineen, yritti Lalli ottaa
hiipan päästään, mutta silloin lähtivät hiipan mukana hiukset päästä.
Sitten nähtiin kauan kaikissa Suomen kirkoissa maalattuja puukuvia,
jotka kuvasivat Henrik piispaa jaloillaan polkemassa murhaajaansa. Ja
Lalli oli niissä hiuksettomaksi kuvattuna.

Kolmas satu kertoo uskollisen palvelijan ottaneen huostaansa piispan
ruumiin ja ajaneen eteläänpäin, ensin hevosella, sitten härällä.
Siihen paikkaan, mihin härkä väsyneenä pysähtyi, rakennettiin
Nousiaisten kirkko, ja siinä säilytettiin kauan Henrik piispan luita.
Vuonna 1300 ne vietiin hyvin juhlallisesti Turun tuomiokirkkoon,
ja tätä päivää, kesäkuun 18:tta päivää, vietettiin sitten
juhlapäivänä. Luut pantiin hopeiseen arkkuun kirkon pääalttarin
viereen, ja niitä pidettiin kalliina pyhänjäännöksinä. Sillä samoin
kuin Eerik kuningasta palvottiin Henrik piispaakin kuolemansa
jälkeen pyhimyksenä. Häntä pidettiin Suomen suojeluspyhimyksenä,
jonka alinomaa luultiin rukoilevan Jumalalta menestystä Suomelle.
Kansa palvoi kauan pyhää Henrikiä, jotta hän rukoilisi kaikkien
maamme sairasten, kaikkien hädänalaisten, kaikkien onnettomien ja
murheellisten puolesta. Varsinkin anottiin tätä Henrikinmessuna, jota
vietettiin pyhimyksen kuolinpäivänä, 19 p:nä tammikuuta, ja joka
hänestä on saanut nimensä. Silloin oli Turussa markkinat, jotka ovat
pysyneet aina meidän aikoihimme asti.




120. Tuomas piispa.


Pyhän Henrikin kuoltua olivat Suomen kristityt kovassa ahdingossa.
Heidän turvanansa oli Aurajoen suussa sijaitseva Turun linna mataline
torneineen ja korkeine, paljaine muureineen. Tämä Suomen vanhin
linna, jota tulipalot ja viholliset ovat monta kertaa hävittäneet, on
pystyssä vielä tänäkin päivänä, ja on niin vanha, ettei kukaan tiedä
milloin se on rakennettu. Se luullaan rakennetuksi jonkin aikaa Eerik
kuninkaan ristiretken jälkeen. Pakanalliset suomalaiset olivat vielä
luvultaan ylivoimaiset ja vihasivat tulisesti uutta oppia. He eivät
sitä käsittäneet, vaan tahtoivat puolustaa vanhaa uskoansa.

Useat, jotka olivat saaneet kasteen, luopuivat kristinopista.
Pakanat hyökkäsivät kristittyjen kimppuun, kävivät ryöstöretkillä
Ruotsissa saakka ja polttivat vanhan, mainion Sigtunan kaupungin.
Suomessa oli hätää ja rauhattomuutta; Turun kaupungin ensimmäisen
pienen alun, joka oli linnan turvissa syntynyt, polttivat venäläiset.
Suomen toisen piispan, Rudolfin, raastoivat karjalaiset mukanaan;
kolmas piispa, Folkvinus, surmattiin. Silloin ei ollut helppoa saada
sielunpaimenta ja opettajaa onnettomille Suomen kristityille.

Noin 50 vuotta pyhän Henrikin kuoltua lähetettiin tänne piispa,
nimeltä Tuomas. Hän oli, kuten myös Henrik, syntyään englantilainen
ja niitä munkkeja, joita sanottiin dominikaaneiksi eli mustiksi
veljeksiksi, heillä kun oli yllään musta kauhtana ja köysi vyönä.
Nämä munkit olivat tunnetut pelottomasta rohkeudestaan, mutta samalla
säälimättömästä julmuudestaan kaikkia kohtaan, jotka eivät tahtoneet
alistua Rooman paavin valtaan. Sellainen oli Tuomaskin.

Häntä vastustamassa olivat lähinnä pakanalliset hämäläiset. Nämä
riensivät rakentamaan liittoa entisten vihollistensa karjalaisten
kanssa. He saivat apua myöskin venäläisiltä, jotka kyllä olivat
kristityitä, mutta eivät Rooman paavin alaisia. Nyt syntyi
pitkällinen, julma ja hävittävä sota. Pakanat raivostuivat, kun
heidän pyhät puunsa kaadettiin maahan. Kerrotaan, että he löivät
kastettuja lapsia kuoliaiksi, puhkaisivat vangeilta silmät,
pakottivat kristittyjä pappeja juoksemaan puiden ympäri, kunnes
nämä kuolleina kaatuivat maahan. Näin kostettiin väkivalta pahoilla
töillä, ja sotaa käytiin kauan vaihtelevalla onnella.

Paavi käski saarnaamaan uutta ristiretkeä pakanoita vastaan, ja uusia
ristijoukkoja lähti vuonna 1240 Nevajoelle venäläisiä vastaan, mutta
ne voitti ruhtinas Aleksanteri, lisänimeltä Nevski, jota venäläiset
ovat siitä asti pyhimyksenä palvoneet.

Silloin tuo jäntevä Tuomas piispa alkoi väsyä. Omantunnon vaivoissa
hän pyysi paavilta eron piispanvirastaan, meni Gotlannin saarella
olevaan luostariin ja kuoli siellä maanpakolaisena vuonna 1248.
Hän oli valtioviisas mies ja tarmoltaan sankari; mutta hän kylvi
tuulta ja niitti myrskyä. Hän ei käsittänyt Kristuksen rakkautta,
ja hänen työnsä raukesi tyhjiin. Suomen pakanat olivat nyt saaneet
melkein täydellisen voiton. Ainoastaan Turun seuduilla taisteli vielä
vähäinen, oman onnensa nojaan jäänyt kristittyjen joukko uskonsa ja
henkensä puolesta.




121. Kristinuskon tuonti Hämeenmaahan.


Mutta Jumalan tahto ei ollut jättää Suomen kansaa ainiaaksi
pakanuuden pimeyteen. Siihen aikaan hallitsi Ruotsia eräs pyhän
Eerikin jälkeläinen, jota sanottiin _Eerik Sammalkieleksi_, koska hän
puhuessaan sammalsi. Hänellä oli jaarlina eli sotapäällikkönä jäntevä
ja mahtava mies, nimeltä _Birger_, kuninkaan lanko. Ruotsissakin
oli kauan aikaa ollut riitoja ja keskinäistä sotaa, eikä kellään
ollut aikaa miettiä Suomen asioita. Mutta Birger jaarli rankaisi
kaikkia väkivallantekijöitä ja palautti valtakuntaan järjestyksen.
Tämän mainion sankarin puoleen paavi kääntyi pyytämään apua Suomen
onnettomille kristityille. Eerik Sammalkieli antoi suostumuksensa.

Niinpä saarnattiin taas uutta ristiretkeä Suomeen. Moni urhoollinen
ritari otti ristinmerkin, monta ammoin ruostunutta miekkaa hiottiin
taas kirkkaaksi, ja jäähyväisiä heittäessään moni suloinen Ruotsin
rouva vuodatti katkeria kyyneleitä. Kesällä v. 1249 purjehti Birger
hyvin varustetulla laivastolla "Hämäläisten satamaan" Uudenmaan
rannikolle. Muutamat luulevat tämän sataman olleen Pohjan pitäjän
lahdessa tai Porvoonjoen suussa. Siihen Birger jätti laivastonsa,
nousi sotajoukkoineen maihin ja kulki pohjoiseen päin Hämeen
sydänmaille.

Sotaisat hämäläiset näyttävät tulleen yllätetyiksi ennenkuin
ennättivät koota sotavoimansa, sillä ei tiedetä heidän ainoassakaan
suuressa taistelussa itseään puolustaneen. Heidän kimppuunsa
hyökättiin, heidät voitettiin ja pakotettiin antautumaan Ruotsin
vallan alaisiksi. Keskellä heidän aluettaan on Vanajavesi, josta
lähtee sisämaahan päin monta sivuhaaraa. Siihen Birger jaarli
rakennutti linnan, jota jonkin aikaa sanottiin Kruunuporiksi,
mutta jonka tavallisempana nimenä on Hämeenlinna, ja joka muinoin
vallitsi ympärilläolevia seutuja. Sillä vaikka linna oli pieni, oli
se kuitenkin ikäänkuin salpana hämäläisten ovella ja sulki heiltä
tien. Siitä alkaen tämä jäykkä kansa vastahakoisesti alistui Ruotsin
valtaan, luopui sotaretkistään ja suostui kristinuskoon.

Silloin tapahtui, että kuningas Eerik Sammalkieli kuoli ja
ruotsalaiset valitsivat Birger jaarlin kymmenvuotiaan pojan,
Valdemarin, kuninkaaksensa. Jaarli arveli, että Ruotsin
kuninkaankruunu olisi paremmin sopinut hänen omaan päähänsä ja riensi
vihoissaan takaisin Ruotsiin.

Kuusitoista vuotta hän hallitsi Ruotsin valtakuntaa viisaasti ja
miehuullisesti poikansa, Valdemar kuninkaan, nimessä. Hän sääti
viisaita rauhanlakeja. Suomeen hän ei tullut enää koskaan.




122. Kristinuskon tuonti Karjalaan.


Birger jaarli oli Folkungein sukua, ja hänestä polveutui sarja
kuninkaita. Heidän aikanansa oli Ruotsin valtakunnassa paljon
eripuraisuutta ja lopulta paljon onnettomuutta. Jäntevin kuningas oli
_Maunu_, jota sanottiin _Ladonlukoksi_ siitä syystä, että hän suojeli
talonpoikain omaisuutta. Hänen kuoltuaan tuli hänen vanhin poikansa
_Birger_ kuninkaaksi. Mutta Birger oli ainoastaan 9-vuotias, ja
hänen holhoojansa _Torgils Knuutinpoika_ hallitsi valtakuntaa. Tämä
oli oikeutta harrastava ja urhoollinen ritari. Ruotsin valtakunta
oli hänen aikanansa hyvin vauras, ja hän päätti saattaa Suomen
karjalaiset sen vallanalaisuuteen.

Nämä vapaat pakanat olivat olleet liitossa venäläisten kanssa ja
häirinneet naapureitaan hämäläisiä hävittävillä sotaretkillä. Mutta
venäläiset mielivät saada karjalaiset veronalaisiksi ja käännyttää
heidät kreikanuskoon. Tämä oli karjalaisille yhtä vastenmielistä,
kuin ruotsalaisten valta oli ollut hämäläisille, ja Torgils
Knuutinpoika päätti erottaa nämä riitaiset ystävät toisistaan.

Ristiretkien aika oli jo ohitse muussa maailmassa, mutta entiset
Suomeen tehdyt retket olivat vielä tuoreessa muistissa. Vahva
sotajoukko varustettiin, monet ritarit ottivat taas ristinmerkin,
ja vuonna 1293 purjehti suuri ruotsalainen laivasto itäänpäin
karjalaisten rannikolle. Täällä ruotsalainen sotajoukko nousi maihin
Viipurin lahden rannalle ja rakensi lahden pohjukan suussa olevaan
saareen Viipurin linnan. Tämä luja varustus on pystyssä vielä tänäkin
päivänä, samaten kuin Turun- ja Hämeenlinna. Se on kauan ollut Suomen
lukkona ja suojamuurina; sitä on urhoollisesti puolustettu monissa
verisissä sodissa. Viipurin kaupunki on syntynyt linnan turvissa, ja
on sekin ollut muureilla ympäröitynä, niin että linna ja kaupunki
yhdessä kauan olivat maamme mahtavimpana varustuksena.

Samoinkuin Hämeenlinna oli nöyryyttänyt hämäläiset, nöyryytti
Viipuri karjalaiset. Heidän vastarintansa loppui, ja he suostuivat
kristinuskoon. Kansa kastettiin, sen opettamiseen ei pantu paljon
aikaa, ja karjalaiset pitivät kauan Väinämöistä yhtä suuressa
kunniassa kuin neitsyt Maariaa.

Täten oli suurin osa Suomea saatettu Ruotsin vallan alaiseksi.
Torgils Knuutinpoika purjehti syksyllä takaisin Ruotsiin, mutta
palasi seitsemän vuoden kuluttua laajentamaan Ruotsin valtakuntaa
Nevajoelle ja Laatokan rantamaille asti. Siellä hän kohtasi
venäläiset. Alkoi ankara taistelu, ruotsalaiset valtasivat maata
ja rakensivat Nevan rannalle varustuksen. Tämän venäläiset
valloittivat, mutta Torgils Knuutinpoika ei saanut enää aikaa tehdä
uutta sotaretkeä. Tämän urhoollisen ritarin kuningas palkitsi
kiittämättömyydellä, ja hänet tuomittiin vihdoin kuolemaan.
Venäläiset pitivät omanaan Inkerinmaan, ja siitä ajasta alkaen
ruotsalaiset ja venäläiset kuudettasataa vuotta taistelivat Suomen
omistamisesta. Ruotsi oli valloittanut Suomen kolmessa erässä. Kauan
aikaa myöhemmin pääsivät venäläiset voitolle ja valloittivat maamme
samoin kolmessa erässä, osan toisensa jälkeen.




123. Venäjän valtakunnan alku.


Venäläiset ovat _slaavilaisten_ suurta kansaryhmää ja muuttivat tuhat
vuotta takaperin nykyiseen maahansa. Silloin asui suomensukuisia
heimoja suuressa osassa nykyistä Venäjää. Siitä syystä kertoo vanha
tarina, että Kaleva-jättiläisen kaksitoista poikaa hallitsi Venäjää.

Eteläpuolella Laatokkaa on järvi, jonka nimi on Ilmajärvi, ja sen
vesi laskee Laatokkaan Velhojokea myöten. Ilmajärven ympärillä oleva
maa on hedelmällistä, ja siinä asui suomalaisia ja slaavilaisia
kansoja toistensa vieressä. Ruotsin viikinkejä purjehti pitkin
Nevajokea Laatokkaan ja siitä Velhojokea myöten Ilmajärveen,
hävittäen ja kiskoen veroa. Ilmajärven seuduilla asuvat kansat
olivat hädässä, mutta eivät voineet keskenään sopia. Silloin he
päättivät kutsua viikinkien päällikköjä hallitsijoiksensa. Näitä
oli kolme veljestä, joiden kotimaata suomalaiset kansat sanoivat
_Ruotsiksi_. Yksi veljeksistä oli nimeltään _Rurik_, ja hän tuli
Ilmajärven ympäristöllä asuvien suomalaisten ja slaavilaisten kansain
ruhtinaaksi. Mutta slaavilaiset kansat lienevät olleet uskaliaammat
ja viisaammat kuin suomalaiset. Suuren suomalaisen valtakunnan
sijasta syntyi siellä suuri slaavilainen valtakunta. Ja slaavilaiset
perivät ruhtinaansa maasta ja kansasta nimen _Rhos_ (Ruotsi),
mistä _ryssäin_ nimi johtuu, joten siis tämä nimitys alkuaan on
tarkoittanut ruotsalaisia.

Venäjän valtakunnan perusti ruotsalainen Rurik vuonna 862 Kristuksen
syntymän jälkeen. V. 988 otti suuriruhtinas _Vladimir_ kasteen, ja
silloin Venäjän kansa sai kristinopin ja joutui Konstantinopolin
kreikkalaisen kirkon yhteyteen. Valtakunnan pääkaupunkina oli jonkin
aikaa Kiova; sitten muutti kaikkien venäläisten suuriruhtinas
asuntonsa _Moskovaan_, ja nyt asuu keisari Pietarissa. Ilmajärven
rannalla syntyi jo aikaisin rikas ja vapaa kauppakaupunki, nimeltä
_Novgorod_. Se tuli niin mahtavaksi, että Venäjällä oli puheenpartena:
kuka voi olla Jumalata ja suurta Novgorodia vastaan! Sama Novgorod
kukisti monta suomalaista kansaa alamaisikseen ja hävitti permalaisten
valtakunnan. Tapahtuipa sitten, että mahtava tatarilainen kansa, jota
sanottiin mongoleiksi, hyökkäsi Venäjälle ja piti 250 vuotta venäläisiä
kovassa orjuudessa. Novgorodinkin täytyi maksaa veroa mongoleille;
mutta se oli etäällä, säilytti paremmin vapautensa ja tuli uuden
venäläisvaltakunnan pääosaksi. Se oli Suomenkin likimmäisin naapuri
ja joutui usein sotaan Ruotsia vastaan siitä syystä, että kumpikin
tahtoi saada Suomen valtaansa.

Vuonna 1323 tehtiin Pähkinäsaaressa, siinä, missä Nevajoki lähtee
Laatokasta, ensimmäinen rauhansopimus Ruotsin ja Novgorodin
vapaakaupungin välillä. Silloin jaettiin karjalaisten maa molempien
kesken niin, että Novgorod sai itäisen puolen, joka täten tuli
Venäjän omaksi, ja Ruotsi sai läntisen puolen, joka näin tuli
Suomen omaksi. Raja kulki Suomenlahdesta pitkin Rajajokea ja siitä
pohjoiseen päin Vuoksen poikki, joten koko Laatokan rantamaa jäi
Venäjän haltuun. Tämä oli ensimmäinen Suomen ja Venäjän välinen raja.
Suomalaiset tiesivät nyt paremmin, mikä oli heidän isänmaansa; mutta
toinen puoli karjalaisia joutui Venäjän alamaisiksi, ja näin Suomen
kansa heidät kadotti korvaamattomaksi vahingokseen.




124. Matti Kurki ja pirkkalaiset.


Vielä Birger jaarlin aikana kuljeskelivat lappalaiset porokarjoilleen
Pohjois- ja Keski-Suomessa aina Pirkkalan pitäjään asti Satakunnassa.
Tämä pitäjä on saanut nimensä _pirkkalaisista_, aseellisista
kauppamiehistä, joilla oli varastopaikka näillä tienoin. He kävivät
kauppaa lappalaisten kanssa ja saivat sitten kuninkaalta luvan kantaa
näiltä veroa, jotta lappalaiset siten tulisivat Ruotsin vallan
alamaisiksi. Ja pirkkalaiset osoittivat, lappalaisia kukistaessaan
suurta julmuutta ja omanvoitonpyyntöä.

Erään pirkkalaisen päällikön sanotaan olleen nimeltään Matti, ja hän
oli rohkeana sankarina laajalti kuuluisa. Hänestä kerrotaan seuraava
tarina. Venäläisten suuriruhtinaalla oli tavattoman väkevä sankari,
nimeltä Pohto. Tämän lähetti suuriruhtinas vaatimaan parhaimman
Ruotsin kuninkaan uroista kaksintaisteluun. Pohto tuli, eikä kukaan
uskaltanut astua häntä vastaan. Silloin lähetettiin sana Matille,
joka asui Vesilahdella. Matti oli heti valmis ja vaati ainoastaan,
että taistelu jätettäisiin seuraavaan aamuun. Matti tiesi, että Pohto
oli loitsuilla tehty haavoittumattomaksi, ja käytti yöaikaa, Pohdon
nukkuessa, heikontaaksensa hänen loitsuvoimaansa vielä tehokkaammilla
loitsusanoilla.

Seuraavana aamuna valittiin eräs Vesilahden järven saari
taistelutantereksi. Uroot soutivat sinne kumpikin veneessään. Matti
tarttui Pohdon veneeseen ja työntää rysähytti sen järven poikki
toiselle rannalle. -- "Mitä sinä teet?" kysyi Pohto. -- "Ken tällä
saarella leposijan saa, se ei tarvitse venettä", vastasi Matti.
Silloin Pohto tempasi julmistuneena miekkansa ja löi ensimmäisellä
sivalluksella Matin oikean käden poikki. Matti vaipui polvilleen,
ja Pohto huusi ilkkuen: "Sinähän hyppäät kuin kurki." Mutta Matti,
joka oli vasenkätinen, karkasi pystyyn ja huusi: "Vielä minä osaan
lentääkin!" ja sivalsi samassa Pohdon pään poikki. Palkinnoksi tästä
urotyöstä Matti sai kuninkaalta Laukon kartanon Vesilahdella, ja
siitä ajasta asti hänen nimensä oli Kurki. Hänestä tuli mainion
Kurki-suvun kantaisä.

Pirkkalaiset samosivat pakenevien lappalaisten jäljessä, surmasivat
monta heistä ja tunkeutuivat Pohjanmaalle. He ottivat sen
maakunnan valtaansa, perustivat Kyrön pitäjän ja tulivat kalan ja
turkistavarain kaupalla niin rikkaiksi, että elivät kuin ruhtinaat.
Mutta lappalaiset köyhtyivät köyhtymistään ja pakenivat yhä kauemmas
pohjoiseen päin, kunnes viimein saivat turvapaikan pohjolan lumisissa
erämaissa.




125. Miten erämaat tulivat asutuiksi.


Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen alkoivat nuo neljä keskenään
vihollista heimoa, jotka siihen asti olivat asuneet tässä maassa --
karjalaiset, hämäläiset, lappalaiset ja ruotsalaiset -- vähitellen
liittyä yhdeksi kansaksi. Heille tuli nyt yhteinen isänmaa,
yhteiset viholliset, yhteiset ystävät, yhteinen esivalta, yhteinen
kristinusko, yhteiset lait ja rauhallinen kanssakäyminen keskenään
kaikkien eduksi. Tästä kasvoi vähitellen nykyinen _Suomen kansa_,
joka ennen oli ollut olemassa ainoastaan pirstaleina. Ja monta
sataa vuotta kului, ennenkuin tämä kansa liittyi yhteen rakkaudessa
ja sovinnossa, kestääpä tätä liittymistä vielä tänäkin päivänä.
Ainoastaan lappalaiset jäivät kaukaisen asuinpaikkansa tähden enemmän
erilleen.

Etelä-Suomi oli kauan ollut asuttuna, kun suurimmassa osassa Keski- ja
Pohjois-Suomea ei ollut muita asukkaita kuin kuljeskelevia
lappalaisia. Näissä erämaissa oli etelämpänä asuvain suomalaisten
tapana kesäisin metsästää ja kalastaa, mutta syksyllä he muuttivat
takaisin kotiseuduillensa. He pitivät erinäisiä järviä ja
metsästysmaita ominaan eivätkä sallineet kenenkään muun niissä
kalastaa eikä metsästää. Jokainen talonpoika hallitsi kuin kuningas
suuria takamaita, jotka olivat useiden peninkulmain päässä talosta.

Kun ruotsalaiset toivat maahamme kristinuskon, muutti monta pakanaa
takamaille saadakseen rauhassa elää vanhassa uskossaan. Muutamat
kulkivat pirkkalaisten mukana pohjoiseen päin; toiset muuttivat
sisämaahan, jossa luulivat saavansa enemmän tilaa. Vihollisen
hyökkäykset Venäjän rajan takaa pakottivat monen muuttamaan kauemmas
länteen ja pohjoiseen. Useimmat eivät olleet tottuneet tasaamaan
maata naapuriensa kanssa. Naapuria pidettiin melkein vihollisena.
Lestijärven kappelissa asui mies Hiidenniemellä. Tämä tapasi kerran
naapurinsa, joka asui 8 peninkulman päässä Himangalla, ja joutui
hänen kanssansa riitaan metsämaista. Viimein he tekivät semmoisen
sopimuksen, että suuri kangas määrättiin heidän väliseksi rajakseen.
Kokemäen pitäjässä sanotaan muinoin olleen ainoastaan yhden talon.
Talon isäntä näki lastun kulkevan virran mukana ja arvasi siitä, että
hän oli saanut naapurin. Hän lähti kohta etsimään naapuriansa ja
tapasi hänet siinä, missä nyt on Kaukolan kylä Tyrvään pitäjässä, 6
peninkulman päässä Kokemäeltä.

Kun oli vaikea raivata teitä synkkiin metsiin, muutti kansa
enimmiten jokivarsia myöten tahi järvenrantoja pitkin. Väestö
levisi merenrannikoilta sisämaihin. Senvuoksi useat pitäjät
Länsi-Suomessa jatkuvat kauas itään päin jokivarsia pitkin; mutta
poikkipäin pohjoisesta etelään ne ovat kaitaisia. Laiksi säädettiin,
että se, joka ensinnä tahtoi asua ja viljellä autiota seutua, oli
saava omakseen maan, metsän ja kalaveden sillä ehdolla, että hän
määrävuosien kuluttua alkoi maksaa kruunulle veroa.

Maakunnat ovat tulleet viljellyiksi ja asutuiksi seuraavassa
järjestyksessä. Ensiksi Etelä-Karjala, Uusimaa, Varsinais-Suomi,
Ahvenanmaa, Etelä-Häme ja ne osat Pohjois-Pohjanmaata, joissa
kainulaiset asuivat. Sitten Etelä-Satakunta, Etelä-Savo ja Pohjanmaan
rannikko. Viimeksi tulivat asutuiksi Pohjois-Satakunta, Pohjois-Savo,
Pohjois-Karjala, Pohjois-Häme sekä Pohjanmaan asumattomat sydänmaat.
Mutta Suomi on niin suuri ja kansa niin vähälukuinen, että täällä
vielä nykyaikanakin on paljon autioita tai harvaan asuttuja seutuja.
Ja aikojen kuluessa on paljon siirtymisiä tapahtunut paikasta
paikkaan, siirtymisiä, joista ei enää voi muuten kuin arvailemalla
saada selkoa.




126. Hemming piispa.


Turun kahdestoista piispa oli nimeltään _Hemming_. Hänen aikanaan
juurtui kristinoppi kaikkialla maassamme. Missä oli kirkko ja
pappi, siihen syntyi pitäjä. Ja pitäjät olivat hyvin erikokoisia.
Turun lähistössä oli monta pientä, tiheästi asuttua pitäjää, mutta
Pohjanmaalla oli ainoastaan kolme, nimittäin Kyrö (Isokyrö),
Pietarsaari ja Kemi. Koko Savossa ja Karjalassa oli, paitsi Viipuria,
ainoastaan yksi kirkko ja yksi pitäjä, Savilahti, jonka nimenä nyt
on Mikkeli. Ja kun piispa maassamme matkusti, täytyi hänen väliin
viettää yönsä metsässä taivasalla, kun oli niin pitkät talottomat
taipaleet.

Hemming piispalla oli varustettu linna, _Kuusisto_, likellä
Turkua, ja matkustaessaan hänellä oli henkivartiona 40 aseellista
miestä. Hän oli ankara järjestyksen mies ja uuttera ylipaimen.
Hän sääti asetuksia papeille, jotta kaikki kävisi oikein, ja
vaati kansalta kymmenennen osan kaikesta korjatusta viljasta,
kaikesta kalansaaliista ja muista tuloista, jota veroa nimitettiin
kymmenyksiksi. Tämä ei ollut kansan mieleen, ja useissa paikoin ei
tahdottu kymmenyksiä maksaa. Silloin piispa julisti vastahakoiset
pannaan. Se oli kova rangaistus. Pannanalainen oli erotettu
kristittyjen ihmisten yhteydestä; hän ei koskaan saanut mennä
kirkkoon, ei kukaan saanut antaa hänelle ruokaa, kun hänen oli
nälkä, eikä juomaa, kun hänen oli jano, ja kuka tahansa sai
rangaistuksetta tappaa hänet. Tapahtuipa niinkin, että koko pitäjä
julistettiin pannaan. Silloin suljettiin kirkon ovet, kelloja ei
saatu soittaa, pyhäin kuvat peitettiin, ei yhtään lasta saatu kastaa,
ei morsiusparia vihkiä, ei kuolleita haudata. Tämä herätti niin
suurta pelkoa, että uppiniskaisimpienkin vihdoin täytyi suorittaa
kymmenykset.

Tähän aikaan raivosi koko Euroopassa kauhea rutto, jota sanottiin
_mustaksi surmaksi eli hirmukuolemaksi_. Monin paikoin kuoli melkein
kaikki väki, niin että vain yksi tahi kaksi lasta jäi henkiin. Suuria
aloja metsittyi; korkeata metsää kasvoi autioksi jääneiden kirkkojen
ympärille. Tämä hävittävä rutto raivosi kaiketi Suomessakin. Sen
lisäksi tuli sota, katovuodet ja nälkä, niin että maassamme oli
suuri hätä. Hyvä oli että Suomessa silloin oli niin mahtava piispa
kuin Hemming. Sillä hän oli valtakunnanneuvoston jäsen ja tuotti
sellaisena maallemme suurta hyötyä.

Ruotsissa hallitsi siihen aikaan heikko kuningas, nimeltä _Maunu
Eerikinpoika_, joka vihamiehiltään sai pilkkanimen _Liehakko_.
Silloin oli tapa ja laki semmoinen, että Ruotsin kansa valitsi
kuninkaan Moran kentällä Uplannissa. "Itämailla" eli nykyisellä
Suomella ei ollut siihen saakka ollut oikeutta olla kuningasta
valitsemassa, mutta vuonna 1362, kun Haakon kuningas tuli isänsä,
Maunu kuninkaan, hallitsijakumppaniksi, saivat "Itämaiden" laamanni,
piispa pappeineen sekä 12 rahvaan miestä oikeuden olla osallisena
Ruotsin kuninkaan vaalissa. Siitä johtui maamme oikeus olla
edustettuna Ruotsin valtiopäivilläkin. Ja siitä lähtien ei Suomea
enää pidetty valloitettuna maana, vaan sillä oli sama oikeus kuin
Ruotsin vanhoilla maakunnilla, neuvotella ja määrätä valtakunnan
tärkeistä asioista.

Sillä ruotsalaisille on kunniaksi ja kiitokseksi, etteivät tahtoneet
kansaa sortaa. Vuodesta 1335 lähtien ei saanut yksikään kristitty
mies eikä nainen Ruotsin valtakunnassa enää olla orjana. Siitä ajasta
on myöskin jokainen suomalainen vapaa mies, jonka tulee noudattaa
ainoastaan oman valtakunnan lakia. Ruotsin lait pantiin Suomessa
voimaan vähitellen ja kansan omalla suostumuksella eikä väkivallalla;
sillä suomalaisilla ei ollut omia säädettyjä lakeja. Vuonna 1347
säädettiin koko valtakunnalle yhteinen laki, ja Suomella oli oma
laamanninsa ja omat oikeusistuimensa.

Hemming piispa kuoli vuonna 1365. Pitkän ajan kuluttua, vuonna
1514, kaivettiin hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen
lippaaseen. Häntä kunnioitettiin sitten Suomen toisena pyhimyksenä;
mutta pyhää Henrikiä pidettiin suuremmassa arvossa.




127. Kalmarin unioni.


Meidän maamme on kauan ollut yhdistettynä Ruotsiin, saman kuninkaan
alaisena; mutta jonkin aikaa se on myös ollut Tanskan ja Norjan
yhteydessä saman kuninkaan hallittavana. Näin oli laita Kalmarin
unionin aikana.

Maunu kuningas oli tehnyt onnettoman sotaretken venäläisiä vastaan,
ja Ruotsin valtakunnassa oli paljon sekasortoa. Kaksi vuotta ennen
Hemming piispan kuolemaa karkoitettiin Maunu ja hänen poikansa
Haakon, joka samalla oli myöskin Norjan kuninkaana, Ruotsin
valtaistuimelta. Tässä valtakunnassa oli nyt monta suurta herraa,
jotka olivat tottuneet menettelemään oman tahtonsa mukaan, ja
nämä kutsuivat Saksasta Ruotsiin Maunu kuninkaan sisarenpojan,
_Albrektin_. Hän tuli kuninkaaksi, antoi herrain hallita ja
saksalaisten voutien sortaa kansaa. Suomen hän otti sotavoimalla
haltuunsa, mutta koetti saavuttaa kansan suosiota. Pohjalaiset
saivat kauppavapauden. Kokemäenjoen varrelle rakennettu uusi
linnoitus hajoitettiin, kun talonpojat valittivat rasittavista
päivätöistä. Silloin oli hyvin rikas ja kopea herra, nimeltä Boo
Juhonpoika Grip. Tällä herralla oli useita Ruotsin ja Suomen linnoja
panttina lainoista, joita hän oli antanut Maunu kuninkaalle. Kun Boo
Juhonpoika kuoli, mieli kuningas Albrekt ottaa takaisin ne linnat ja
lisäksi muitakin tiloja, joita aateliset ja papit olivat itselleen
anastaneet. Tästä nämä vihastuivat niin, että kutsuivat kuningatar
_Margareetan_ Tanskasta Ruotsin hallitsijaksi. Tämän sotapäällikkö
voitti ja otti vangiksi kuningas Albrektin v. 1389.

Margareeta oli Haakon kuninkaan leski. Hän oli isältänsä perinyt
Tanskan kruunun ja puolisonsa kuoltua tullut Norjan hallitsevaksi
kuningattareksi. Nyt hänestä tuli Ruotsinkin hallitsija. Hän kutsui
kokoon piispat ja korkeat herrat kaikista kolmesta valtakunnasta
Kalmarin kaupunkiin, ja siellä kruunattiin vuonna 1397 hänen
sukulaisensa, Eerik Pommerilainen, jota Ruotsissa sanottiin Eerik
XIII:ksi, Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuninkaaksi. Siitä lähtien
Tanskan kuninkaat katsoivat itsellään olevan oikeuden Norjan ja
Ruotsin kruunuihin, ja sitä liittoa, joka näin syntyi näiden
kolmen valtakunnan kesken, sanottiin _Kalmarin unioniksi_ eli
valtakuntainliitoksi. Oiva oli ajatus tehdä kolme heikkoa valtakuntaa
ja kolme heimokansaa mahtavaksi ja onnelliseksi yhdistämällä
ne uskolliseen liittoon. Kuitenkin Kalmarin unioni koitui
onnettomuudeksi näille kaikille siitä syystä, että kaikki etsivät
ainoastaan omaa hyötyänsä ja että Tanska tahtoi alistaa Ruotsin ja
Norjan valtaansa.

Tähän aikaan harjoitettiin paljon väkivaltaa. Aatelisherrat
linnoittivat kaikkialla kartanonsa. Rauhaa ei ollut maassa,
kukaan ei pitänyt väliä laista eikä oikeudesta, veli vastusti
veljeänsä, poika isäänsä, ja talonpoika-raukkaa sortivat kaikki.
Merirosvolaivastot liikkuivat hävittäen Itämerellä ja Suomen
rannikoilla. Näinä väkivallan aikoina, Maunu ja Albrekt kuningasten
hallitessa, rakennettiin Suomeen kolme varustettua linnaa:
_Raasepori_ Uudellemaalle, _Kastelholma_ Ahvenanmaalle ja _Korsholma_
Pohjanmaalle. Kahdesta ensinmainitusta on vielä jäännöksiä, mutta
Korsholman linnasta on vain vallit jäljellä.




128. Piispa Maunu Tavast.


Margareeta kuningatar kuoli v. 1412, ja samana vuonna tuli
Maunu Tavast Turun piispaksi. Hän oli syntyisin suomalaisesta
aatelissuvusta ja oli suuri sekä nimeltään [Maunu = Magnus; suuri]
että maineeltaan. Ei yksikään muu Suomen piispa ole ollut niin
mahtava ja arvossapidetty kuin piispa Tavast. Hän oli hurskas,
hyväätekeväinen ja valtioviisas, pelätty ja rakastettu. Hän oli kuten
myöskin Hemming kuninkaan neuvoskunnan jäsen, ja kun kansa kärsi
vääryyttä, mutta kuningas oli kaukana, turvautuivat suomalaiset
mahtavaan piispaansa. Häh kuunteli heidän valituksiaan, ratkaisi
heidän riitojansa ja koki hankkia kaikille oikeutta.

Margareetan kuoltua hallitsi Eerik Pommerilainen yksinään näitä
kolmea valtakuntaa. Hän oli epävakainen ja kevytmielinen herra,
joka lupasi paljon ja unhotti pian, mitä oli luvannut. Mutta Maunu
piispa ymmärsi hankkia häneltä hyödyllisiä laitoksia Suomelle.
Hänen aikanaan jaettiin maamme kahteen laamannikuntaan, ja tänne
perustettiin ylioikeusto, jota sanottiin maanoikeudeksi. Täällä oli
siihen aikaan Turussa rahapajakin, jossa lyötiin hopearahoja (Turun
markkoja).

Ruotsalaisia rasittivat kuninkaan saksalaiset voudit. Silloin
taalalaiset nousivat kapinaan vuoritilallisen _Engelbrektin_
johdolla, saivat maanmiehiltään apua ja karkoittivat kuninkaan
voudit. Tämän kuulivat pohjalaiset ja tarttuivat aseihin. He
taistelivat kuninkaan väkeä vastaan Länsi-Suomessa. Kevytmielinen
kuningas karkoitettiin valtakunnasta (v. 1439) ja eli sitten
merirosvona Gotlannissa.

Mutta herrat olivat keskenään kateellisia ja kutsuivat taas
Ruotsiin saksalaisen kuninkaan, jonka nimi oli _Kristoffer_. Häntä
nimitettiin _pettukuninkaaksi_, koska silloin oli maassa katovuosi.
Hän kuoli pian, ja sitten asetettiin hallitsijaksi Suomessa
syntynyt ruotsalainen ritari, jonka nimi oli _Kaarle Knuutinpoika_,
Bonde-sukua. Muutaman vuoden kuluttua herrat tahtoivat mieluummin
olla Tanskan kuninkaan hallittavina, jonka nimi oli _Kristian I_.
Kaarle Knuutinpoika lähti silloin Suomeen ja piti seitsemän vuotta
hovia Viipurissa, joka oli annettu hänelle hyvitykseksi kruunusta.
Muutaman vuoden kuluttua karkoitettiin Kristian I vuorostaan. Kaarle
Knuutinpoika kutsuttiin taas kuninkaaksi, karkoitettiin uudelleen ja
kutsuttiin taas takaisin. Jonkin aikaa hän asui köyhänä ja hylättynä
Raaseporin linnassa. Se oli rauhatonta aikaa, kun kuninkaita yhtenään
vaihdeltiin ja herrat ja piispat hallitsivat valtakuntaa.

Maunu piispa koetti kaiken elinaikansa toimia rauhan ja sovinnon
pysyttämiseksi. Elämänsä lopulla hän perusti Naantalin luostarin ja
rakensi itselleen talon sen lähistöön. Siellä hän vietti rauhassa
viimeiset päivänsä ja kuoli v. 1452 yhdeksänkymmenen viiden vuoden
vanhana, Suomen kansan hartaasti kaipaamana.




129. Katolinen oppi.


Ensimmäiset kristityt uskoivat Jumalan sanan, jota apostolit ja
evankelistat olivat heille saarnanneet. Tämä sana säilyi niissä
pyhissä kirjoissa, joita sanotaan _raamatuksi_. Mutta kirjoja ei
vielä osattu painaa. Kun kaikki kirjat oli käsin kirjoitettava,
olivat ne kalliita ja harvinaisia. Mynämäen kirkkoon ostettiin kerran
kirja, josta annettiin maksuksi Kintikkalan maatila. Loimaan kirkkoon
ostettiin myöskin kirja, josta maksettiin suuri rahasumma. Harvat
osasivat lukea Jumalan sanaa raamatusta, ja erehdyksiä syntyi.

Toiset maailman kristityistä seurakunnista olivat suuremmat ja
rikkaammat kuin toiset. Senvuoksi pidettiin niiden esimiehiä
(piispoja) suuremmassa arvossa. Jonkin ajan kuluttua olivat Rooman
ja Konstantinopolin piispat suurimmassa arvossa. Nämä tahtoivat olla
kaikkia muita paremmat ja joutuivat keskenään riitaan. Kristityt
jakaantuivat silloin kahdeksi suureksi osastoksi eli uskokunnaksi.
Rooman piispa tuli läntisen, _latinalaisen_ eli niin sanotun
_katolisen_ (yleisen) uskokunnan päämieheksi. Konstantinopolin,
silloisen kreikkalaisen keisarikunnan pääkaupungin, piispa tuli
itäisen eli _kreikkalaisen_ uskokunnan päämieheksi.

Rooman piispaa sanottiin _paaviksi_. Hän katsoi perineensä
piispanarvon apostoli Pietarilta, jolle Vapahtaja oli antanut
taivaan valtakunnan avaimet. Senvuoksi hän piti itseänsä Jumalan
käskynhaltijana, jolle keisarien, kuningasten ja kaikkien kansain
tuli olla alamaiset. Hän tahtoi myöskin yksin selittää kristinoppia,
niin että kaikkien oli uskominen hänen sanaansa, niinkuin se olisi
Jumalan sanaa. Se, joka ei uskonut, niin kuin paavi tahtoi, oli
_kerettiläinen_ eli vääräuskoinen ja joutui vainon tai pannan
alaiseksi taikka polttoroviolle.

Se kristinoppi, joka ensin tuotiin Suomeen, oli katolinen eli paavin
oppi. Siinä oli paljon inhimillistä erehdystä, mutta parempaa ei
silloin ollut. Se oli kuitenkin kristillinen usko, joka tunnusti
Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja iankaikkisen elämän. Se
tuotti siis aikoinaan kansallemme paljon hyvää, ja monta hurskasta
kristittyä on tullut autuaaksi tälläkin vaillinaisella uskolla.
Paavi pappeineen opetti kuitenkin kansalle paljon semmoista,
mikä ei perustunut Jumalan sanaan. He opettivat paavilla olevan
vallan hallita ihmisten uskoa ja omiatuntoja. He opettivat, että
ihminen voi ansaita autuuden omalla kärsimisellänsä tai hyvillä
töillään, vaikka Jumalan sana opettaa meille, että meidän ainoa
vanhurskauttajamme ja autuuttajamme on Jeesus Kristus yksin. Mutta
katoliset papit antoivat synninpäästön (_anteen_) niille, jotka
lukivat määrätyn luvun rukouksia tai paastosivat määrättyinä aikoina
tai ruoskivat ruumistaan tai kuuntelivat messua tai antoivat kirkolle
almuja ja lahjoja. Tapahtuipa viimein sellainenkin kauhistus, että
synninpäästöä myytiin rahasta.

Lisäksi paavi opetti, että kuolleitten sielut kiirastulessa poltetaan
puhtaiksi synnistä ja että niitä voi siitä pelastaa sielumessuilla.
Katolilaiset palvoivat neitsyt Maariaa ja pyhimyksiä; senvuoksi
meidänkin maassamme jokaisella oli oma suojeluspyhimyksensä, jota
hän rukoili, vaikka kaikki pyhimykset ovat olleet samanlaisia
vaivaisia syntisiä kuin mekin. Mutta katoliset papit uskottelivat
ihmisille, ettei kukaan heidän, pappien, välityksettä saattanut
tulla autuaaksi. Kaikkien piti tunnustaa syntinsä heille, ja heidän
tuli voidella kaikkia kuolevia siunatulla öljyllä. Sillä heidän oli
tapana siunata öljy, vesi, viini, sota-aseet, huoneet, kartanot ja
alukset. Vihmoivatpa he vettä kirkonkellojenkin päälle, ja heillä oli
monta kummallista ja taikauskoista tapaa, jotka nyt ovat maastamme
hävinneet.




130. Turun tuomiokirkko.


Suomen piispat asuivat ensin Nousiaisissa ja sitten Räntämäellä,
jota nyt nimitetään Maarian pitäjäksi. Silloin oli ainoastaan pieniä
ja vähäpätöisiä puukirkkoja, mutta vähitellen alettiin rakentaa
kirkkoja kivestä. Piispa Maunu Tavastin aikana rakennettiin monet
noista vanhoista kivikirkoista, jotka vielä ovat pystyssä jyrkkine
kattoineen ja pienine kaari-ikkunoineen. Se, joka antoi apua kirkon
rakentamiseen, sai määräajaksi synninpäästön. Se, joka vei kirkon
seinään suuremman kiven, sai suuremman synninpäästön kuin se, joka
toi pienemmän kiven. Senvuoksi nähdään vanhojen kirkkojen seinissä
niin suuria kiviä, että oikein kummastuttaa, kuinka ihmiskädet
ovat jaksaneet niitä nostaa. Ja tämä on monin paikoin synnyttänyt
tarinoita, että muka vanhat kirkot ovat jättiläisten rakentamia.

Kaikista Suomen kirkoista oli Turun tuomiokirkko suurin ja mahtavin.
Se vihittiin vuonna 1300, paloi useita kertoja, joutui useita kertoja
vihollisten ryöstettäväksi, mutta laitettiin kuntoon ja kaunistettiin
uudestaan. Vielä tänäkin päivänä se kohoaa kunnianarvoisena muistona
menneistä ajoista, ja sen lattian alla on monta piispaa ja ylhäistä
sukua haudattuna.

Idän puolella, vastapäätä isoa ovea, oli pääkuori ja pääalttari.
Siinä säilytettiin pyhän Henrikin luut hopealippaassa. Siinä olivat
kirkon kalliit ehtoollisastiat, Vapahtajan, neitsyt Maarian,
Pyhän Henrikin ja muiden pyhimysten kullatut kuvat. Siinä paloi
paksuja vahakynttilöitä hopeaisissa kynttiläjaloissa, ja piispa
itse tai hänen tuomiorovastinsa luki messun. Kirkon kummallakin
sivuseinustalla oli kaikkiaan 16 sivuosastoa eli kappelia,
kussakin eri alttari, rippituoli ja oma pappi. Joskus juhlapäivinä
toimitettiin ripitystä ja messuttiin yht'aikaa pääkuorissa ja
kaikissa sivukappeleissa. Juhlallinen hämärä vallitsi tuossa suuressa
kirkossa, jossa oli vain pienet, värikkäät ikkunaruudut. Kynttilät
paloivat, pyhät savut täyttivät ilman, kuoripojat lauloivat,
urut soivat, papit lukivat latinaisia messujaan ja pirskoittivat
vihkivettä polvistuneen kansan päälle. Penkkejä ei ollut, kaikkien
täytyi seisoa tai kumartua polvilleen: Hartaat ihmiset tekivät
ristinmerkin, supisivat latinalaisia rukouksia ja siirsivät joka
rukoukselta puisen tai luisen helmen, joita kantoivat nauhassa
kupeellaan. Tämä oli _rukousnauha_, jonka helmiä käytettiin rukousten
laskemiseen. Luultiin Jumalan tahi pyhimysten paremmin kuulevan monia
rukouksia, vaikka rukoilija itse ei niitä ymmärtänytkään. Ja papit
määräsivät, kuinka monta _paternosteria_ (isämeitää) oli joka päivä
luettava.

Suurina juhlapäivinä varsinkin pääsiäisenä ja Henrikinmessuna,
asetettiin pyhäinjäännökset katseltaviksi ja niitä kannettiin
juhlakulkueessa pitkin katuja. Silloin ripustettiin kullalla
kirjailtuja lippuja, kauniita pukuja ja paljon muita koreuksia
kansan ihmeteltäviksi. Missä juhlakulkue meni sivuitse, lankesivat
katsojat polvilleen ja tekivät ristinmerkin. Sitten jaettiin anteita
ja lopuksi pidettiin markkinat, jolloin monet pitkämatkaiset, jotka
harvoin tulivat kirkkoon, saattoivat ostaa ja myydä tavaroita.

Tietämätön kansa ei kristinopista paljoa ymmärtänyt. Silloin ei
pidetty rippikoulua eikä lukukinkereitä, kuten meidän aikanamme;
ainoastaan papit osasivat lukea ja kirjoittaa. Hyvältä kristityltä
ei silloin muuta vaadittu, kuin että hän osasi isämeidän ja
uskonkappaleet ulkoa, tunnusti syntinsä, paastosi määräaikoina ja
oli perjantaisin lihaa syömättä. Väliin kirkoissa saarnattiin, mutta
useimmiten luettiin kertomuksia pyhimyksien elämästä ja kuolemasta.
Tuomiokirkon ohessa oli koulu; siinä opetettiin niitä, jotka
halusivat ruveta papeiksi tahi lukkareiksi; mutta ne, jotka mielivät
saada suurempaa oppia, matkustivat ulkomaille. Näin jäi kansa
tietämättömäksi; ainoastaan harvat saivat parempaa oppia. Katolinen
kirkko on kuitenkin tuonut Suomeen koulut, tieteet, maalaustaiteen,
kuvanveistotaiteen, rakennustaiteen ja kirkkosoitannon. Sen toimesta
perustettiin sairashuoneita, jaettiin almuja ja ruokittiin monta
köyhää. Pappien huolenpidosta rakennettiin ensimmäiset tiet,
ensimmäiset sillat, ja useita hyödyllisiä parannuksia pantiin
toimeen. Niin on katolinen kirkko, puutteellisenakin, kuitenkin
aikoinaan vaikuttanut paljon hyvää.




131. Naantalin luostari.


Muinoin oli monen hurskaan erakon tapana paeta erämaahan rukoilemaan
yksinäisyydessä. Toiset perustivat erityisiä rakennuksia, joita
nimitettiin _luostareiksi_ ja joissa monta henkeä asui yhdessä
maailmasta erotettuina. _Munkeilla_ oli eri luostarit ja _nunnilla_
samoin. He elivät ankarien sääntöjen mukaan ja alinomaisissa
hartauden harjoituksissa. Moni hylätty, moni onneton ja vainottu sai
toivomansa turvapaikan hiljaisten luostarinmuurien suojassa.

Katolisena aikana oli Suomessa seitsemän luostaria.
Fransiskaanimunkeilla, joita harmaiden kaapujensa tähden sanottiin
_harmaiksi veljeksiksi_, oli luostari Viipurissa ja Raumalla.
Dominikaanimunkeilla eli _mustilla veljeksillä_ oli luostari Turussa,
toinen Viipurissa ja kolmas Köökarissa. Sitäpaitsi oli _Birgitan
nunnakunnalla_, jonka Ruotsin pyhä Birgitta oli perustanut, luostari
Naantalissa, ja tämä tuli kaikista luostareistamme kuuluisimmaksi.

Naantalin luostarin perusti piispa Maunu Tavast vuonna 1443, ja siitä
tuli pian Suomen rikkain luostari. Moni lahjoitti sille maatiloja
"sielunsa autuudeksi" tahi saadaksensa siinä asunnon kuolinpäiväänsä
asti ja sitten leposijan luostarin pyhässä kirkkomaassa. Toiset
antoivat koristuksia ja rahaa, jotta siellä luettaisiin messuja ja
ainaisia esirukouksia heidän ja heidän lastensa puolesta. Lisäksi
luostari osti maatiloja ja oli niin rikas, että sillä oli taloja,
myllyjä ja kalavesiä kaikissa osissa maatamme, kivitaloja Turussa ja
Tukholmassa, vieläpä maatiloja Ruotsissakin.

Tämän luostarin tilat olivat koko maan parhaiten viljeltyjä. Niissä
pantiin toimeen järjestetty maanviljelys, niissä istutettiin
hedelmäpuita, viljeltiin pellavaa, hamppua ja humalaa, jotka nyt
tulivat Suomessa yleisemmin tunnetuiksi. Luostarin vieressä oli suuri
puutarha, jossa oli paljon hyödyllisiä kasveja. Ja ahkerat nunnat
kutoivat sukkia ja pitsejä sekä neuloivat korko-ompeluksia ja mutta
kauniita käsitöitä. Heidän aikansa kului rukouksissa, työskentelyssä
ja hyväntekeväisyydessä. Kaikki köyhät saivat luostarissa ruokaa, ja
nunnat veivät sairaille alinomaa lääkkeitä, sillä siihen aikaan ei
maassamme ollut lääkäreitä.

Ensimmäiset nunnat tulivat tänne Ruotsista, Vadstenan luostarista,
mutta sittemmin vihittiin nunniksi suomalaisia neitoja; he
leikkauttivat pitkät tukkansa, pukivat yllensä harmaan nunnanpuvun,
valkean päähineen ja mustan hunnun. Eri rakennuksessa asui munkkeja,
jotka ripittivät ja jakoivat anteita. Koko luostari oli rauhoitettu,
niin että pahantekijätkin saivat siellä turvapaikan. Siellä luettiin
messuja yöt päivät, siellä nunnat ja munkit juhlapäivinä kulkivat
juhlasaattueissa. Monta toivioretkeläistä tuli kaikilta seuduilta
sinne rukoilemaan pyhää Birgittaa ja saamaan syntinsä anteeksi.
Niin syntyi vähäinen kukoistava kaupunki, sekin Naantali nimeltään,
hyötyen noista monista pyhissäkävijöistä.

Sellainen oli Naantali katolisella ajalla. Sitten tuli
uskonpuhdistus, joka teki luostareista lopun. Munkit tulivat papeiksi
maalle, nuoremmat nunnat menivät naimisiin, luostari rappeutui,
menetti maatilansa ja tuli niin köyhäksi, että sen täytyi pyytää
kuninkaalta armolahjaa. Muutamia nunnia jäi sinne rukoilemaan
salaisesti pyhää Birgittaa. Viimeinen abbedissa eli johtajatar
oli Briita Kurki, joka kuoli v. 1577. Viimeisen nunnan nimi oli
Elina Knuutintytär, joka eli vielä vuonna 1592. Mutta Naantalin
luostarikirkkoa käytetään vielä tänäkin päivänä luterilaisena
kirkkona. Vuonna 1628 keväällä eräs nuori herra ampui huvikseen
naakkaa, joka istui kirkon katolla. Kävi niin huonosti, että
kirkko syttyi palavasta etupanoksesta tuleen ja paloi kokonaan.
Kansa sanoi, että se oli Pyhän Birgitan sallima rangaistus ampujan
väkivallanteosta, koska kaikki elävät olennot siellä olivat
rauhoitetut. Kiviseinät jäivät palamatta, kirkko laitettiin uudestaan
kuntoon. Muutamia messupukuja ja pyhäinkuvia on näihin asti siellä
säilynyt katolisen ajan muistoina. Ja Naantalin kaupungissa on
sukankudonta ja villateosten valmistus yhä pysynyt muistona ahkerain
nunnain töistä.




132. Suomen neljä säätyä.


Alussa oli kaikilla vapailla miehillä samat lakiin perustuvat
oikeudet. Mutta pian alkoivat mahtavat, rikkaat, viisaat, ahkerat
hankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia muihin verraten. Näin syntyi
katolisena aikana Suomen _neljä säätyä_ eli yhteiskuntaluokkaa,
joilla oli kullakin omat etuutensa eli erioikeutensa.

Ensimmäinen sääty oli _papisto_, jolla jo oli sellaiset erioikeudet,
kun se tuli maahamme ja toi tänne katolisen kirkonopin. Pappi ei
maksanut veroa, ja häntä eivät saaneet muut tuomita kuin papit.
Senjälkeen alkoivat rikkaat ja mahtavat miehet muodostua eri
säädyksi, jota sanottiin _aatelissäädyksi_. Aatelismies ei maksanut
maastaan veroa, kun vain asetti ratsumiehen ja hevosen kuninkaan
palvelukseen sodassa. Sitten alkoivat kaupunkien _porvarit_ hankkia
erioikeuksia kaupallensa, ja viimein saivat myöskin _talonpojat_
erioikeutensa, jotteivät herrat saisi heitä sortaa. Tämä kaikki
tapahtui vähitellen ja monien keskinäisten riitojen riehuessa.
Papistolla ja aatelistolla oli katolisena aikana melkein kaikki
valta, ja niitä nimitettiin _vapaasäädyiksi_, koska niille kuuluva
maa oli verosta vapaa. Porvareita ja talonpoikia, jotka maksoivat
veroa, sanottiin aatelittomiksi. Myöhemmin on ainoastaan aatelia
nimitetty vapaasäädyksi, ja kaikki muut ovat aatelittomia.

Aatelismies kasvatettiin lapsesta alkaen sotilaaksi. Kun hän tuli
7-vuotiaaksi, sai hän hovipoikana tehdä palvelusta ylhäisille
herroille ja rouville. Nelitoistavuotiaana hän sai miekan ja saattoi
lähteä muiden mukana sotaan. Senjälkeen hän tuli asemieheksi ja
viimein ritariksi, kun oli ansiokkailla urotöillä osoittanut kuntoaan.

Kun hänet oli ritariksi lyötävä, täytyi hänen paastota ja yksinään
valvoa yö kirkossa aseet mukana. Senjälkeen hän teki ritarivalansa,
luvaten aina olla uskollinen, pelätä Jumalaa, kunnioittaa kuningasta,
olla naisille kohtelias ja suojella turvattomia. Sitten hän notkisti
polvensa, ja kuningas tai joku vanhempi ritari antoi hänelle
ritarilyönnin miekanlappeella hartioihin. Hänet puettiin nyt rautaan
kiireestä kantapäähän, sai kypärin, haarniskan, kilven, kullatun
vyön ja kullatut kannukset. Kun ei sotaa ollut, sai hän näissä
tamineissaan astua niihin sotaisiin leikkeihin, joita sanottiin
_turnajaisiksi_. Kiertoradan ympärillä istui siinä katselijoina monta
ylhäistä herraa, rouvaa ja vapaasukuista neitoa. Ritarit ratsastivat
täyttä vauhtia toisiaan vastaan ja koettivat pitkillä keihäillä
syöstä toisiansa hevosen selästä maahan. Se, joka sai voiton,
ratsasti sitten voittosaatossa pitkin aitauksen vierustaa ja sai
palkintonsa kauneimman vapaasukuisen neidon kädestä.

Ainoastaan ritareja nimitetään siihen aikaan herroiksi ja heidän
vaimojaan rouviksi. Moni uljas suomalainen ritari, mainioista
Kurki-, Tavast-, Djekn-, Frille-, Stjernkors-, Stålarm-, Tott-,
Spåre-, Horn-, Fleming- ja muista suvuista, oli kuuluisa loistavista
urotöistään. Kotona linnoitetuissa kartanoissaan he elivät hyvin
kohtuullisesti, panivat aikansa kuluksi toimeen metsästyksiä ja
söivät isossa tammipöydässä palvelijoineen samaa ruokaa. Juhlina
ja pidoissa he olivat puettuina komeihin, kullalla kirjailtuihin
vaatteihin, ja silloin paistettiin kokonaisia härkiä, silloin tuotiin
pöytään oivallisia ruokalajeja, silloin vuoti viiniä ja simaa
suurista tynnyreistä monta päivää pääksytysten. Alhaisempi kansa ei
tuntenut muuta komeutta kuin loistavat kirkot. Ainoastaan Turussa ja
Viipurissa oli rikkaita porvareita. Köyhä talonpoika oli iloinen, kun
hänen ei tarvinnut sekoittaa leipäänsä pettua.




133. Viipurin pamaus.


Siihen aikaan eli eräs huimapäinen ja omavaltainen ritari, nimeltä
Eerik Akselinpoika Tott. Hän rakennutti vuonna 1475 _Savonlinnan_,
jota nimitettiin myöskin Olavinlinnaksi; ja se on kolmine torneineen
vieläkin pystyssä. Eerik Akselinpoika varusti Viipurinkin kaupungin
muureilla. Ja kun hänellä oli nämä kaksi linnoitusta, paisui hän
niin ylpeäksi, että omin päin julisti sodan Venäjän suuriruhtinasta
vastaan ja hyökkäsi hänen maahansa hävittäen sitä 20 peninkulman
alalta.

Tästä ja muista rajaseuduille tehdyistä partioretkistä syntyi
ensin eripuraisuutta ja viimein suuri sota Venäjän ja Ruotsin
kesken. Venäläiset, jotka tähän asti olivat olleet mongolien
orjuudessa, mutta vastikään siitä vapautuneet, samosivat maahamme
suurin sotajoukoin ja hävittivät isoimman osan Suomea aina Tornion
seuduille asti. Jokainen suomalainen mies tarttui aseihin ja lähti
vainolaista vastaan, mutta tämä oli jo nopeilla hevosillaan vienyt
pois saaliinsa. Savonlinnaa ja Viipuria eivät venäläiset voineet
valloittaa.

Viipurissa oli silloin päällikkönä urhoollinen ruotsalainen ritari,
nimeltä _Knut Posse_. Hän oli nuoruudessaan ollut ylioppilaana ja
matkoillaan ulkomailla tullut muita oppineemmaksi. Senvuoksi kansa
luuli Possen osaavan noitua. Hänestä kerrotaankin monta taikauskoista
tarinaa. Sanottiin hänen saaneen paholaiselta hevosen ja rengin,
jotka hän kerran sydäntalvella lähetti ilman halki viemään sanaa
Tukholmaan. Kerrottiin myöskin, että Posse, kun hän linnantornissa
ravisti patjasta höyhenet ilmaan, käänsi vihollisten silmät niin,
että jokainen höyhen näytti heistä sotalaivalta. Kun hän piirsi
laivankuvan hiekkaan, tuli siitä kohta oikea laiva. Kerrottiinpa
lisäksi hänen osanneen keittää kauhistavaa ainetta sammakoista,
käärmeistä, elohopeasta, lipeästä ja kalkista. Mutta tämä aine ei
ollut muuta kuin ruutia, vaikka harvat vielä silloin oikein tiesivät,
mistä sitä valmistettiin.

Syyskuussa vuonna 1495 ryntäsi suuri venäläinen sotajoukko Viipuria
vastaan. Venäläisiä sanottiin olleen kuin puita metsässä, ja he
toivat muassaan 7 metrin pituisia tykkejä, joilla ampuivat kiviä
muureja vastaan. Knut Posse puolustautui urhoollisesti vähäisellä
linnaväellään lähes kolme kuukautta. Mutta kovasta ampumisesta
kaatui viimein kaksi tornia, ja kolmanteen ilmestyi jo suuria
aukkoja. Marraskuun 30 päivänä venäläiset pystyttivät yhdeksät pitkät
tikapuut muurien nojaan ja alkoivat kiivetä muureille. Tätä Posse
odottikin ja oli pannut ruutia vielä pystyssä olevan tornin alle.
Venäläiset hyökkäsivät muurin ylitse ja täyttivät tornin. Silloin
sytytettiin ruutimiina, torni luhistui hirmuisesti ryskähtäen ja
hautasi raunioihinsa kaikki sisällä olevat viholliset. Venäläisten
muu sotalauma säikähti hirmuisesti, kun maasta suitsusi tulta.
Toiset kaatuivat pyörtyneinä maahan, toiset pakenivat. Posse, joka
väkineen oli kellareihin kätkeytynyt, hyökkäsi ulos ja surmasi paljon
vihollisia. Piiritys lakkasi, ja Viipuri oli pelastettu.

Tätä tapahtumaa sanottiin sitten Viipurin pamaukseksi. Varmaan ei
tiedetä, kuinka siinä kävi, mutta sen verran tiedetään kuitenkin,
että venäläiset vetäytyivät takaisin, voimatta Viipuria valloittaa.
Posse tuli maankuuluksi, ja pamauksesta kerrottiin sitten monta
tarinaa. Possen sanottiin käskeneen miestensä tukkia korvansa
vahalla, mutta muutamat, jotka eivät käskyä totelleet, kuolivat
pamauksesta. -- Nykyaikanakin käytetään usein sodassa ruutimiinoja;
mutta yksikään muu ei ole tullut niin kuuluisaksi kuin Viipurin
pamaus.




134. Kristian tyranni.


Kalmarin unionin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana eivät
ruotsalaiset eivätkä suomalaiset tahtoneet olla Tanskan kuninkaan
alamaisina, vaan valitsivat itselleen omat valtionhoitajansa. _Sten
Sture vanhempi_ hallitsi Ruotsia kiitettävällä tavalla lähes 30
vuotta, mutta vähän oli hänellä aikaa pitää Suomesta huolta, jota
silloin sota hävitti. Hänen jälkeensä tuli valtionhoitajaksi _Svante
Sture_, urhoollinen ja ankara sotilas. Viimeksi hallitsi valtakuntaa
_Sten Sture nuorempi_, lempeä ja suosittu herra, joka kaatui vuonna
1520 sodassa tanskalaisia vastaan.

Tanskan kuninkaat eivät tahtoneet luopua Ruotsin kruunusta. Yksi
heistä oli _Hannu_ niminen. Hän hallitsi jonkin aikaa Ruotsia ja
Suomea, mutta hänet karkoitettiin pois, ja silloin syttyi sota
Tanskaa vastaan uudelleen. Siihen aikaan eivät tanskalaiset olleet
suosittuja vieraita Suomessa. He nousivat laivoistaan rannikoille,
ryöstivät ja polttivat taloja sekä riensivät saaliineen takaisin
laivoihinsa. Rannikoilla asuvilla talonpojilla oli harvoin apua
sotaväestä, ja heidän täytyi itse puolustautua. He laskivat kiviä
ja paaluja kulkuväyliin, virittivät jännitettyjä jousia metsäteille
ja vierittivät vuorten jyrkiltä rinteiltä suuria kiviä ryntäävän
vihollisen päälle. Kaikki tämä ei paljon auttanut. Eräänä yönä
elokuussa vuonna 1509 heräsivät Turun kaupungin porvarit hälinään
ja aseiden kalskeeseen. Tanskalaiset olivat hyökänneet kaupunkiin,
tunkeutuivat huoneihin, tappoivat monta asukasta ja ryöstivät kaikki,
mitä käsiinsä saivat. Rikas Turku ei sitten enää päässyt entiseen
vaurauteensa, ja maassamme oli siihen aikaan paljon rauhattomuutta.

Hannu kuninkaan jälkeen tuli hänen poikansa _Kristian II_ Tanskan,
Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi. Hän oli niin viisas ja rohkea, että
hän olisi ollut pohjoismaiden suurimpia kuninkaita, jollei samalla
olisi ollut viekas ja julma. Hän lupasi valtakunnan ylhäisimmille
herroille rauhan ja kuninkaallisen suosionsa, jos he tulisivat
hänen kruunausjuhlaansa Tukholmaan. Suomen herrat eivät luottaneet
kuninkaan lupauksiin, vaan jäivät kotiinsa. Ruotsin herrat menivät.
Kahtena päivänä oli suuret, iloiset pidot; mutta kolmantena päivänä
suljettiin Tukholman portit. Useita vangittiin, syytettiin ja
tuomittiin vääräuskoisina kuolemaan, koska paavi oli julistanut
pannaan Sten Sturen puoluelaiset. Kaksi piispaa, monta herraa ja
porvaria mestattiin kuninkaan silmäin edessä Tukholman Isolla
torilla. Tätä julmaa lupauksen rikkomista nimitettiin _Tukholman
verilöylyksi_, ja siitä päivästä alkaen sanottiin kuningasta Kristian
tyranniksi.

Sitten pystytettiin hirsipuita monin paikoin Ruotsissa, ja mestaaja
sai paljon työtä. Kuningas lähetti Suomeen Hemming Gadin, Ruotsin
suurimman valtiomiehen, joka monta vuotta oli maatansa palvellut,
mutta elämänsä 90:ntenä vuotena palveli Kristian kuningasta. Hemming
Gad kertoi täällä, että Kristian oli hyvä ja rehellinen kuningas.
Suomalaiset uskoivat häntä ja antautuivat vapaatahtoisesti Tanskan
vallan alaisiksi. Mutta kuningas lähetti päälliköilleen käskyn
jatkaa verituomioita Suomessakin. Monta urhoollista suomalaista
miestä mestattiin ja Raaseporin luona katkaisi mestaajan kirves
Hemming Gadinkin harmaan pään. Nyt Kristian kuningas luuli valtansa
turvatuksi kaikissa valtakunnissaan, sillä samalla lailla oli hän
Norjassakin perinpohjin masentanut kaiken vastustuksen.

Mutta Jumalan vanhurskas tuomio kohtasi tätä julmaa kuningasta
ja syöksi hänet alas vallan kukkuloilta. Ensin nostivat Ruotsin
talonpojat, sitten Suomenkin aatelisto ja talonpojat kapinan
petollista Kristian kuningasta vastaan, joka oli tahrannut kätensä
niin monen viattoman verellä.

Silloin eli täällä suomalainen aatelismies, nimeltä Niilo Grabbe,
Grabbakan herra. Hän rupesi pienen rohkean miesjoukon päälliköksi
ja alkoi omin päin käydä sotaa tanskalaisia vastaan. Niilo Grabbe
oli salaisessa liitossa kansan kanssa, purjehti pitkin rantoja ja
tunsi kaikki tanskalaisten yritykset. Hän hiipi öisin maihin, karkasi
tanskalaisten kimppuun näiden nukkuessa nimismiesten taloissa,
sulki ovet ja poltti viholliset huoneihin. Hän oli joka paikassa
eikä missään. Kun tanskalaiset etsivät häntä Porvoosta, saivat
he siellä tietää hänen olevan Kokemäellä. Kohta sen jälkeen hän
oli Tallinnassa. Tanskalaiset eivät koskaan olleet turvassa hänen
hyökkäyksiltään, ja viimein Grabbe herätti sellaista kauhua, ettei
yksikään vihollinen uskaltanut tulla maahamme muutoin kuin suuret
sotavoimat mukanaan. Mutta silloinkin kun tanskalaiset tulivat
mieslukuissina, ei yksikään heistä uskaltanut öisin nukkua; niin
pelkäsivät kaikki Niilo Grabbea.




135. Rustaa Vaasa.


Silloin eli nuori ruotsalainen aatelismies, nimeltä _Kustaa
Eerikinpoika Vaasa_. Hän oli petollisesti joutunut Kristian tyrannin
vangiksi Tanskaan mutta pakeni vankeudesta. Hänen mielessään hehkui
rakkaus isänmaahan, joka silloin oli kovassa ahdingossa, ja hän
palasi salaa Ruotsiin.

Siellä oli luvattu suuri palkinto sille, joka saisi hänet kiinni.
Tanskalaiset etsivät häntä kaikkialta, ja hänen täytyi paeta kuin
vainotun pedon. Marraskuussa vuonna 1520 hän tuli talonpojaksi
puettuna Taalain maakuntaan. Siellä hän makasi yötä erään
rikkaan vuoritilallisen luona. Tämä oli petturi ja lähetti sanan
tanskalaisille, mutta hänen vaimonsa päästi Kustaan akkunasta
pakoon. Sitten Kustaa tuli erään metsästäjän tupaan ja lämmitteli
takan ääressä. Kohta hänen jälkeensä tulivat tanskalaiset tupaan.
Metsästäjän vaimo paistoi leipiä uunissa, löi Kustaata leipälapiolla
selkään ja sanoi: "Mene siitä heti riihtä puimaan!" Kustaa meni.
Metsästäjä kätki hänet olkikuormaan ja lähti sitä ajamaan. Tiellä hän
tapasi tanskalaisten lähetit. Nämä epäilivät jonkun olevan kuormaan
piilotettuna ja pistivät keihäänsä olkien läpi. Kustaa sai haavan
jalkaansa ja verta vuoti tielle, mutta metsästäjä leikkasi haavan
hevosen jalkaan siten pettääkseen vainoojia.

Myöhemmin Kustaa tuli erään talonpojan luokse, jonka nimi oli Tomte
Matte. Siellä hänet kätkettiin lattian alle kellariin, ja kohta
senjälkeen tulivat tanskalaiset tupaan. Tomte Matten vaimo pani
joulu-olutta ja asetti heti olutammeensa kellarin luukun päälle,
niin ettei kukaan epäillyt piilopaikkaa. Sama kellari on jällellä
vielä tänäkin päivänä, ja sille paikalle on pystytetty muistomerkki.
Kustaa pääsi pois, mutta oli alinomaisessa hengenvaarassa. Useita
päiviä ja öitä hän värjötteli sydäntalvella piilossa siltain ja
kaatuneiden vanhain honkain alla metsissä. Hän piti puheita Taalain
miehille, kertoi heille Tukholman verilöylystä, jossa hänen isänsä
oli mestattu, ja pyysi heitä puolustamaan Ruotsin vapautta. Alussa
he eivät tahtoneet häntä uskoa. Kustaan täytyi paeta erämaiden halki
Norjan rajalle asti. Mutta Taalain miehet katuivat, lähettivät
suksimiehiä pakolaista noutamaan ja nousivat kapinaan Tanskan valtaa
vastaan.

Siitä ajoin Kustaa herra tuli ruotsalaisten talonpoikien johtajaksi.
He nousivat kapinaan kaikkialla maassa, voittivat tanskalaiset ja
karkoittivat Kristian kuninkaan Ruotsin valtakunnasta. Kohta tämä
julma kuningas karkoitettiin Tanskastakin, ja hän kuljeskeli sitten
rauhatonna toisesta Euroopan maasta toiseen. Muutamien vuosien
kuluttua hän taas koetti voittaa valtakuntiansa takaisin, mutta
joutui vangiksi. Kaksitoista vuotta istui hän, joka oli ollut kolmen
valtakunnan kuningas, muurien takana ahtaassa vankilahuoneessa, johon
hänelle annettiin ruoka pienestä muuriaukosta. Vasta kun hän oli
harmaapää ukko, lievennettiin hänen vankeuttansa, ja sitten hän eli
vielä kauan varoittavana todistuksena Jumalan vanhurskaasta tuomiosta.

Toisin kävi Kustaa Vaasan. Hänet, joka oli ollut niin köyhä ja
hyljätty, Jumala koroitti suureen kunniaan, ja hän vertasi itseänsä
kuningas Daavidiin, joka kerran oli ollut köyhä paimen. Ruotsalaiset
valitsivat Kustaa Vaasan ensin valtionhoitajaksi, sitten kuninkaaksi
(v. 1523). Hänestä tuli suuri ja mainio kuningas sekä Ruotsin
valtaistuimella hallinneen kuuluisan Vaasa-suvun kantaisä.




136. Junkkeri Tuomas ja Eerik Fleming.


Pelastettuaan suurimman osan Ruotsia Kustaa Vaasa lähetti Suomeen
pienen sotajoukon Niilo Vestgöten johtamana. Suomen aatelisto varusti
sotamiehiä, ja syksyllä vuonna 1521 suomalainen ja ruotsalainen
sotaväki alkoi yhteisvoimin piirittää Turun linnaa. Tämän päällikkönä
oli saksalainen mies, nimeltä _junkkeri Tuomas_, ja hänellä oli
sotaan tottuneita saksalaisia palkkasotureita sekä tykkejä ja
kaikkia muita tarvikkeita. Piirittäjät sitävastoin olivat huonosti
varustetut; he eivät koko talvikautena saaneet mitään toimeen,
mutta junkkeri Tuomas teki väkineen linnasta hyökkäyksiä. Niissä
hän otti useita ruotsalaisia herroja vangeiksi ja oli sitä paitsi
jo ennen sulkenut suomalaisia vankeja linnan vankikoppeihin. Eräänä
aamuna pystytettiin linnan muureille korkeita hirsipuita. Niihin
junkkeri Tuomas hirtätti muutamia vankeja uhatakseen ja pilkatakseen
heidän maanmiehiään, ja Niilo Vestgöte näki oman veljensä riippuvan
hirsipuussa.

Talvella tuli Kristian kuninkaalta käsky surmauttaa kaikki vangit,
jotka vielä olivat hengissä, eikä junkkeri Tuomas odottanut
toista käskyä. Pyöveli sai siis uutta työtä, linnassa mestattiin
kaksi suomalaista ritaria ja useita alempisukuisia miehiä.
Yksi vangeista oli _Eerik Fleming_, nuori, uskalias ja viisas
suomalainen aatelismies. Hän oli olevinaan Kristian kuninkaan
innokas puoluelainen ja sanoi, ettei hän ketään vihannut niin
katkerasti kuin kapinallista Kustaa Vaasaa. Kun Fleming oli aikansa
sellaista puhunut, niin hän sai pitää henkensä, vieläpä voitti
julman junkkerin luottamuksenkin. Eräänä iltana Fleming pyysi saada
yöllä karata piirittäjäin kimppuun, ja junkkeri Tuomas suostui
siihen, toivoen saavansa hirtättää useampia vankeja. Fleming otti
mukaansa ne suomalaiset ja ruotsalaiset vangit, jotka vielä olivat
elossa, ja niiden vartijoiksi joukon saksalaisia sotamiehiä. Yön
pimeydessä hän ryntäsi ruotsalaisten leiriä vastaan, mutta oli
edeltäkäsin lähettänyt salaa sanan Niilo Vestgötelle. Yhtäkkiä
piiritti Niilo Vestgöten väki hänen joukkonsa. Heti käänsivät Fleming
ja vangit aseensa saksalaisia sotamiehiä vastaan; nämä kaatuivat
viimeiseen mieheen, ja pelastuneet vangit otettiin riemulla vastaan
ruotsalaisten leirissä.

Näin kului talvi. Vahvaa Turun linnaa ei voitu valloittaa, ja heti
meren auettua saapui tanskalainen laivasto Turkuun. Piiritys täytyi
jättää sikseen. Tanskalaiset ryöstivät taas Turkua, ja suuri tulipalo
syttyi, kun Niilo Vestgöten ruutikellari räjähti ilmaan.

Myöhemmin kesällä vuonna 1522 junkkeri Tuomas sai käskyn koota
runsaasti ruokavaroja Suomesta ja viedä ne Tukholmaan, jossa olevia
tanskalaisia Kustaa Vaasa piiritti. Tuomas purjehti Suomesta isolla
laivastolla. Tultuaan likelle Ruotsin rannikkoa hän lähetti pienen
laivan vakoilemaan, olisiko näkyvissä vihollisia. Juuri silloin
sattui Eerik Flemingin johtama ruotsalainen laivasto olemaan erään
saaren takana väijyksissä. Äkkiarvaamatta hän valloitti tanskalaisen
laivan ja vei sen miehistön vankina ruotsalaisiin laivoihin. Sitten
hän puki itsensä ja väkensä vangittujen tanskalaisten vaatteihin,
nousi tuohon pieneen laivaan ja laski täysin purjein tanskalaista
laivastoa kohti. Junkkeri Tuomas näki laivan lähenevän, halusi heti
kuulla, minkälaisia sanomia se toi, ja soudatti itsensä veneellä
vakoilijalaivalle. "Mitä kuuluu?" kysyi hän. "Kaikki hyvin!" vastasi
Fleming tanskalaisessa takissaan. Junkkeri Tuomas kapusi kohta
laivaan. Tuskin hän oli ennättänyt kannelle, kun jo havaitsi petoksen
ja yritti hypätä veneeseen, mutta samassa hänet otettiin kiinni.
Fleming laski taas Ruotsin saaristoa kohti, ja tanskalainen laivasto,
jonka miehistö oli nähnyt junkkeri Tuomaan nousevan laivaan, seurasi
jäljessä. Heti ryntäsi Fleming tanskalaisten kimppuun, joilla
ei ollut päällikköä, ja valtasi koko heidän laivastonsa, yhtä
laivaa vaille, jonka nimi oli "Suomen prinssi". Tämä puolustautui
urhoollisesti koko Ruotsin laivastoa vastaan, se täytyi ampumalla
sytyttää palamaan, ja se upposi kaikkine väkineen.

Junkkeri Tuomas vietiin vangittuna Kustaa Vaasan eteen ja hirtettiin
tammeen julmien tekojensa palkinnoksi. Se häntä enimmin harmitti,
ettei häntä, muka ritarimiestä, hirtetty edes hamppunuoralla, vaan
niiniköydellä. Mutta Eerik Flemingistä tuli rikas ja mahtava mies
sekä ruotsalaisen laivaston amiraali.




137. Piispa Arvid Kurki.


Maunu Tavastin jälkeen oli Turun piispoina ollut rikkaita,
oppineita ja mahtavia miehiä Suomen ylhäisimmästä aatelistosta.
He olivat uljaita kirkkoruhtinaita, viisaita hallitusmiehiä ja
rakastivat maatansa. Suomi kukoisti heidän hallituksensa aikana.
Mutta tästä hyvästä ajasta teki lopun Venäjän sota ja tanskalaisten
hävitykset. Kirkot ryöstettiin, maa köyhtyi, kansa ei jaksanut
maksaa kymmenyksiä. Svante Sturen aikana oli Turussa peräkkäin kaksi
vanhaa piispaa, jotka eivät jaksaneet pitää järjestystä näinä kovina
aikoina. Ja suuri sekasorto oli silloin kaikissa oloissa.

Viimein tuli valtioviisas ja ylhäissukuinen _Arvid Kurki_ Turun
piispaksi vuonna 1510. Hän hallitsi hiippakuntaansa jäntevästi,
ja vielä kerta nähtiin katolisen kirkon ylipaimenen esiintyvän
melkein yhtä loistavana, ylevänä ja mahtavana kuin hänen kuuluisat
edeltäjänsä. Mutta ajat kävivät yhä tukalammiksi. Arvid piispan
likeisin esimies, Upsalan arkkipiispa Kustaa Trolle, oli maanpetturi
ja kannatti Kristian kuningasta. Kun tanskalaiset pääsivät voitolle
ja valloittivat Suomen, niin Arvid piispalla ei ollut muuta neuvoa
kuin teeskennellyllä alamaisuudella viihdyttää Kristian kuninkaan
epäluuloa. Hän pyysi kuninkaalta maatiloja ja etuja, esiintyäkseen
omanvoiton pyytäjänä, sillä Kristian kuningas, joka oli petollinen,
ei luullut kenenkään voivan menetellä rehellisesti ja omaa hyötyään
katsomatta. Senvuoksi kuningas armahti Arvid piispaa, mutta kaikki
rehelliset Suomen miehet surivat sitä, luullen heidän piispansa
pettäneen isänmaansa.

Arvid piispa antoi maanmiestensä jonkin aikaa luulla hänestä pahaa ja
kätki suuren joukon sota-aseita Kuusiston linnan kellariholveihin.
Mutta kun Kustaa Vaasa lähetti sotaväkeä Turkuun, heitti piispakin
teeskentelyn, jakoi sotaväelle aseita ja yhtyi julkisesti vapauden
puolustajiin. Kansalaisemme kuulivat hänen kehoitustaan ja
varustautuivat tanskalaisia vastaan. Arvid piispa tiesi kyllä
panevansa henkensä ja onnensa alttiiksi, mutta näitä hän piti
vähäarvoisina, sillä isänmaa oli hänelle kaikkia maallisia etuja
rakkaampi.

On jo kerrottu, että Turun linna jäi valloittamatta ja sai keväällä
vuonna 1522 apua tanskalaiselta laivastolta. Tanskalaiset olivat
taas vähän aikaa herroina maassamme ja etsivät piispaa kaikkialta
rangaistaksensa häntä hänen luopumisestaan. Arvid piispa pakeni
rannikkoa myöten pohjoiseen päin, ensin Raumalle, sieltä Poriin,
sieltä Närpiöön Pohjanmaalle. Mutta kun vainoojat alinomaa olivat
hänen kintereillään, täytyi hänen Närpiössä astua laivaan paetakseen
Ruotsiin. Hänen mukanaan lähti useita maamme ylhäisimpiä aatelisia,
rouvia ja pappeja. Laiva oli kiireessä tullut huonosti varustetuksi,
kenties oli siinä myöskin liiaksi väkeä ja tavaraa. Kun pakolaiset
likenivät Ruotsin rannikkoa Öregrundin edustalla, nousi kova myrsky,
ja siinä hukkui laivan keralla piispa ja kaikki pakolaiset 23 päivänä
toukokuuta v. 1522.

Näin päättyi Suomen viimeisen katolisen piispan kunniakas elämänura.
Niinkuin ensimmäinen piispa Henrik oli antanut henkensä Suomen
puolesta, niin uhrasi myöskin viimeinen piispa, Arvid Kurki, henkensä
isänmaansa puolesta. Emme siis saa unhottaa, että katolinen kirkko
Suomessa kaikkine puutteineen ja vikoineen kuitenkin on sekä alkanut
että päättänyt vaiheensa kunniakkaasti.






VIIDES LUKU.

Kertomuksia Suomen sotaisilta ajoilta.




138. Lutherin uskonpuhdistus.


    Minä päästän vapauteen ne sielut,
    jotka te olette vanginneet kuin linnut.

                           Hesek. 13: 20.

Missä ei Jumalan sana ihmisiä valaise, siellä vallitsee pimeys ja
inhimillinen hairaus. Katolinen kirkko ei sallinut kansan lukea
raamattua. Paavi palvelijoineen tavoitteli maallista valtaa, pukeutui
purppuraan ja eli herkullisesti. Luostarit olivat monin paikoin
tulleet laiskuuden ja rikosten pesiksi; kansat olivat vajonneet
törkeään taikauskoon ja rukoilivat pyhimyksiä enemmän kuin Jumalaa.
Katumusta ja parannusta tekemättä voitiin rahalla ostaa synnit
anteeksi, ja petetyt ihmisraukat luulivat tulevansa autuaiksi, kun
kilahuttivat hopearahan annekauppiaan arkkuun.

Tässä suuressa pimeydessä Jumala oli jo kauan valistanut muutamia
hartaita kristityitä, jotka rohkeamielisesti astuivat esiin
julistamaan totuutta. He olivat kärsineet paljon vaivaa Jumalan sanan
tähden. Muutamia oli roviolla poltettu tai piinapenkkiin sidottu;
toisia oli julistettu pannaan, ajettu maanpakoon tai viety heiltä
kaikki omaisuus. Kuitenkaan ei saatu totuutta tukahdutetuksi; paavin
valta oli kyllä suuri, mutta Jumalan voima oli suurempi. Piispa Arvid
Kurjen aikana esiintyi Saksassa harras, voimakas ja oppinut munkki,
tohtori _Martti Luther_. Hänet Jumala kutsui suureen työhönsä,
totuuden tietoa levittämään. Tohtori Luther luki yksinäisessä
luostarikammiossaan raamattua alinomaa rukoillen ja alkoi käsittää,
että ihmiset olivat Jumalan sanan väärentäneet. Hän matkusti paavin
luokse Roomaan rukoilemaan tätä, jota sanottiin kristikunnan isäksi,
saattamaan entiselleen totisen kristinuskon. Paavi halveksi tätä
kehoitusta ja kielsi Lutheria kansalle puhumasta. Mutta jota enemmän
Lutheria kiellettiin, sitä rohkeammin hän julisti puhdasta Jumalan
sanaa semmoisena, kuin sen oli raamatusta käsittänyt. Viimein hän
julisti luopuvansa paavista, poltti hänen kirjeensä ja käänsi
raamatun heprean-, kreikan- ja latinankielestä saksankielelle. Vähää
ennen oli, Jumalan sallimuksesta, kirjapainotaito keksitty, ja sen
avulla saattoi raamattu pikaisesti levitä kaiken kansan luettavaksi.
Suuri hengellinen herätys syntyi maailmassa. Jumalan sana nousi
jälleen paistavana aurinkona maailman pimeään yöhön ja valaisi kaikki
kansat. Monet tuhannet ihmiset kuuntelivat iloiten ja ihmetellen
uutta oppia Jumalan armosta Kristuksessa, joka antaa meille autuuden
ilmaiseksi, kun me vain uskomme. Sitä enemmän riehuivat Jumalan
sanan viholliset, jotka tahtoivat pitää maailmaa pimeydessä. Tohtori
Luther ja hänen kannattajansa joutuivat katkeran vainon alaisiksi,
häväistyiksi ja pannaan julistetuiksi. Hänet kutsuttiin keisarin,
kuningasten ja piispain eteen, mutta hän ei peruuttanut sanaakaan,
vaan vastasi heille: "Tässä minä seison enkä muuta voi; Jumala minua
auttakoon; amen!" Täytyihän niin rohkean taistelun totuuden puolesta
viimein viedä voittoon. Jumala johdatti useita ruhtinaitakin totuuden
tuntoon, ja uusi evankelinen oppi levisi yhä laajemmalle. Tätä suurta
kirkollista parannusta nimitetään _uskonpuhdistukseksi_.

Kustaa Vaasa oli ensimmäisiä, joka pani uskonpuhdistuksen toimeen
valtakunnassaan. Pian saapui Jumalan puhdas sana Lutherin oppilasten
tuomana Suomeenkin. Nuori suomalainen maisteri, _Pietari Särkilahti_,
oli opiskellut Lutherin kaupungissa Wittenbergissä ja alkoi saarnata
hänen oppiansa Turun tuomiokirkossa. Aika oli sovelias: piispa oli
kuollut, hänen pappinsa olivat neuvottomina, maassa oli sota, eikä
kenelläkään ollut aikaa estää uuden opin levittämistä.

Muissa maissa sai uskonpuhdistus vasta kovien sotien ja monien
kapinain perästä voiton. Meidän maahamme tämä uusi totuuden oppi
tuli hiljalleen ja virvoittavana kuin keväinen sade. Ei kukaan sitä
vastustanut. Eikä kuitenkaan yksikään muu kansa niin itsepintaisesti
pysy vanhoissa tavoissaan ja vanhassa uskossaan kuin Suomen kansa.
Mutta miten sai tämä uusi oppi niin hiljaisen ja rauhallisen voiton?
Ensiksikin Jumalan sanan ja Jumalan Hengen voiman vaikutuksesta, joka
taivuttaa ihmisten sydämet niinkuin vesiojat. Mutta toiseksi meidän
tulee muistaa, että melkein kaikki jumalanpalvelus tähän asti oli
toimitettu latinankielellä. Nyt alkoivat Lutherin oppilaat messuta,
saarnata ja opettaa kansan kielellä. Se sai monen sydämen heltymään.
Nyt he kuulivat Jumalan puhuvan heille heidän omalla kielellään:
nyt he tiesivät, että hän ymmärsi heidän rukouksensa. He olivat
tulleet likemmäksi taivaallista Isäänsä, joka siihen asti oli heistä
näyttänyt olevan niin kaukana, ja tuntui, kuin hän olisi astunut
taivaasta alas heidän tykönsä ja itse puhunut heille. Sanomaton
ilo täytti heidän mielensä, heissä heräsi väkevä, elävä usko ja he
ylistivät Jumalaa.




139. Kustaa kuninkaan hallitus.


Paljon vallattomuutta oli syntynyt entisinä rauhattomina aikoina.
Mutta kuningas Kustaa oli ankara herra, joka ei suvainnut
valtakunnassaan mitään epäjärjestystä. Hämeen talonpojat olivat
tottuneet kalastamaan ja metsästämään Pohjanmaalla. Kun toisia
uudisasukkaita asettui sinne, kävivät hämäläiset kateellisiksi,
karkasivat uudisasukasten kimppuun ja polttivat heidän talonsa.
Kuningas rankaisi heitä tästä väkivallanteosta kovasti. Ja toisella
kertaa, kun savolaiset eivät tahtoneet totella hänen käskyjänsä, hän
kirjoitti heille: "Teidän pitää tietää, että sitä varten me olemme
teidän oikea herranne ja esivaltanne, että me hallitsemme teitä
ettekä te meitä."

Vielä ankarammin kuningas nuhteli suomalaisia aatelismiehiä, jotka
rasittivat talonpoikia. Suomen rikkaimpia ja mahtavimpia herroja
olivat siihen aikaan Fleming-veljekset. Talonpojat esittivät
valituksia heitä vastaan, ja kuningas kirjoitti suosikillensa Eerik
Flemingille, joka silloin oli valtakunnanneuvos ja sotalaivaston
amiraali: "Me olemme kuulleet, herra Eerik, näiden köyhäin miesten
monenlaiset valitukset siitä, että te teette heille vääryyttä, ja
kun he valittavat hätäänsä meille, kuten kohtuullista on, sidotte
te heidät köysiin ja kiusaatte heitä niin kovasti, että muutamat
heistä ovat oleskelleet suojattomina metsissä koko talven. Kun nyt
emme saata kärsiä sitä, että te niin kovasti köyhiä ahdistatte,
varoitamme me teitä menettelemään näissä asioissa niin, että saatatte
Jumalan ja meidän edessämme töistänne vastata." Kun tämä varoitus
ei auttanut, kirjoitti kuningas toisen kerran: "Jos ette lakkaa
vaatimasta laitonta kyydinajoa ja kestitystä, niin menetätte osan
läänityskartanoistanne, niin että paukkuu." Eivätkä varoitukset
jääneet tyhjiksi sanoiksi. Sekä Eerik Fleming että muut herrat
menettivät kerran toisensa perästä kartanoita ja läänityksiä,
jotka kuningas oli heille antanut. Silloin ei ollut majataloja, ja
talonpoikain täytyi usein maksutta antaa herroille kyytihevosia,
ruokaa ja majoitusta. Tämän estämiseksi Kustaa kuningas sääti
ensimmäisen kyytiasetuksen. Ja jotta voudit eivät saattaisi kiskoa
laittomia veroja, kirjoitettiin kaikki maaomaisuus ensimmäiseen
maakirjaan ja jaettiin manttaaleihin, tai muihin verolukuihin, niin
että jokaisen veroluvun tuli maksaa määrätty vero. Kuninkaalla oli
Suomessakin monta kartanoa ja hän määräsi itse, kuinka niitä piti
hoitaa. Hän katsoi itsensä valtakunnan isännäksi ja tahtoi pitää
huolta kaikesta.

Kustaa kuningas kävi Suomessa kahdesti. Ensimmäisen kerran hän
istui oikeutta Turussa, toisen kerran hän oli täällä jouduttuaan
sotaan Venäjää vastaan. Pienen rajametelin tähden ryntäsi maahamme
suuri venäläinen sotajoukko, ryhtyen piirittämään Viipuria
tammikuussa vuonna 1556. Siellä oli paljon hevosia, ja jotteivät
ne joutuisi kärsimään ruoan puutetta, lähetti Viipurin päällikkö
yöllä kuormarattaita tuomaan heiniä linnaan. Silloin oli lumeton
talvi, ja kun heinäkuormia ajettiin malkasiltaa myöten linnasaareen,
synnyttivät rattaiden pyörät ankaran kolinan. Kuullessaan tämän
kummallisen jyryn yön hiljaisuudessa venäläiset luulivat, että suuri
suomalainen armeija oli tulossa Viipurin avuksi. Kohta he jättivät
leirinsä; toiset lähtivät heti tiehensä, toiset ajoi Viipurin
varusväki pakoon.

Tähän aikaan oli Kustaa kuningas puolisonsa ja muutamain lastensa
keralla Turussa. Vanhoilla päivillä valtasi hänet pelko, ja hän oli
jo aikeissa palata pitkää tietä Tornion kautta Ruotsiin, kun tuli
tieto vihollisen pakenemisesta. Seuraavana vuonna tehtiin Venäjän
kanssa rauha.

Lapsistaan oli Kustaa kuninkaalla paljon vastusta, mutta kansa häntä
siunasi. Liikuttavasti hyvästeltyään valtakunnan kokoontuneita
säätyjä tämä suuri kuningas kuoli v. 1560, jättäen jälkimaailmalle
sen muiston, että hän oli ryhtynyt valtakunnan hallitukseen sen
ollessa köyhänä, hävitettynä ja vieraan vallan alaisena, mutta
jättänyt sen jälkeläisilleen vapaana ja kukoistavana.




140. Piispa Mikael Agricola.


Vuonna 1527 oli Ruotsissa valtiopäivät Vesteråsin kaupungissa.
Siellä päätettiin, että Jumalan sanaa piti puhtaana saarnattaman
koko valtakunnassa; ettei kenenkään enää tullut totella paavia; että
piispain ja pappien tuli olla kuninkaalle alamaiset ja että kirkkojen
omaisuus oli kuuluva kruunulle. Siten oli katolinen oppi Ruotsin
valtakunnasta hävitetty. Aikanaan se oli saanut toimeen paljon hyvää,
kuten ennen on kerrottu, mutta nyt oli tullut aika, jolloin sen
erhetysten täytyi väistyä puhtaamman opin tieltä.

Ensimmäinen evankelista oppia suosiva Turun piispa oli _Martti
Skytte_. Hän oli harras ja hyväätekeväinen mies, joka omalla
kustannuksellaan lähetti nuoria miehiä Wittenbergiin oppiansa
kartuttamaan. Yksi näistä oli _Mikael Agricola_, kalastajan poika
Pernajan pitäjästä. Hän tuli Turun koulun rehtoriksi ja viimein
Martti Skytten jälkeen Turun piispaksi v. 1554. Mutta Viipuriin
kuningas asetti toisen piispan, _Paavali Juustenin_, niin että Suomi
silloin oli jaettuna kahteen hiippakuntaan.

Mikael Agricola oli hyvin ponteva, oppinut ja väsymätön mies. Jo se
oli suurta, että hän köyhästä ja alhaisesta säädystä oli työllään
kohonnut niin korkealle kunniasijalle kuin Turun piispanistuin
oli; mutta tämä ei ollut hänen suurin ansionsa. Hänen nimensä
tuli Suomessa rakkaaksi ja kuuluisaksi siitä, että hän ensiksi
alkoi kirjoittaa ja painattaa kirjoja suomenkielellä. Ennen hänen
aikaansa ei ollut olemassa ainoatakaan suomenkielistä kirjaa. Oli
ainoastaan käsinkirjoitettuja latinalaisia kirjoja, ruotsinkielisiä
pyhimystaruja ja kolme kirjaa katolista jumalanpalvelusta varten,
nekin Saksassa painetut. Mitäpä muita kirjoja tarvittiinkaan,
kun ainoastaan papit osasivat lukea! Suomessa ei ollut yhtäkään
kirjapainoa, ja Ruotsissa yksi ainoa. Kirjain painattaminen oli
kallista, eikä ainoatakaan kirjaa saatu painaa kuninkaan luvatta.
Mutta tämä ei Agricolaa pelottanut. Hän sovitti kirjoitukseen
suomenkielen sanat ja taivutukset, joita ei vielä koskaan ennen
ollut kirjoissa käytetty. Hän sai kuninkaan oivaltamaan suomalaisten
kirjain hyödyllisyyden, ja hänelle suotiin vähän apua niiden
painattamiseen Tukholmassa. Ja hän alkoi siitä, mistä kaikki
kirjanluku alkaa: hän painatti suomalaisen aapiskirjan noin vuonna
1540. Sitten hän julkaisi Lutherin vähän katkismuksen suomeksi ja
sitten rukouskirjan, joka "kului kaikkien suomalaisten käsissä".
Suurimmaksi kunniakseen ja onnekseen hän katsoi koko raamatun
kääntämistä suomeksi, mutta ei ennättänyt suomentaa muuta kuin
muutamia osia siitä. Kuitenkin hän sai suureksi ilokseen painosta
julkaistuksi koko _Uuden Testamentin_ suomeksi vuonna 1548, ja
se, joka tämän on tehnyt, ei ole elänyt turhaan. Sillä nyt sai
suomalainen kansa ensimmäisen kerran omalla äidinkielellään lukea
maailman suurinta, pyhintä ja kalleinta kirjaa, Jumalan omaa
ilmoitettua sanaa. Ja niin oli, kuin profeetta Jesaja sanoo: "Kansa,
joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; niille, jotka asuvat
kuoleman varjon maassa, paistaa kirkas valo."

Niin, totisesti tämä oli suurin hyvyys, mitä Jumala suomalaisen
miehen kautta saattoi kansalleen osoittaa. Agricolan työ kantoikin
runsaita hedelmiä kaikiksi ajoiksi. Vuonna 1541 oli raamattu jo
ilmestynyt ruotsiksi. Siitä ajasta alkaen Jumalan sana astui kansan
keskuuteen ja kylvi jaloa siementä suvusta sukuun. Moni vielä luuli
Jumalan sanan tulevan häväistyksi siitä, että se käännettiin kansan
kielelle. Mutta Agricola kirjoitti rukouskirjansa alkulauseeseen:

    "Kyllä se kuulee suomen kielen,
    Joka ymmärtää kaikkein mielen."

Kovasta työstä oli tämän suuren isänmaanystävän terveys heikontunut.
Hän kuoli ainoastaan 47 vuoden ikäisenä v. 1557 paluumatkalla
Moskovasta, jonne kuningas oli hänet lähettänyt muiden edustajain
kanssa rauhansopimusta tekemään. Mikael Agricola haudattiin
Viipuriin, ja kiitollinen Suomen kansa on pystyttänyt hänelle sinne
muistopatsaan.




141. Suomen Kerttua Juhana.


Ruotsin kuninkaat olivat ennen vanhaan olleet kansan valitsemia,
mutta nyt oli kruunu tullut Vaasan suvulle perinnäiseksi. Kuningas
Kustaa I:llä oli neljä poikaa ja neljä tytärtä. Vanhin poika,
_Eerik_, peri valtakunnan; nuoremmat pojat saivat kukin maakuntia
herttuakunnikseen. Kuningas rakasti enimmin toista poikaansa
_Juhanaa_ ja antoi hänelle suuren osan Suomea. Juhana herttua sai
hallita ja hoitaa lainkäyttöä Suomessa, mutta koska tämä maa oli
osa Ruotsin valtakuntaa, täytyi hänen pitää Ruotsin kuningasta
päämiehenään.

Tämä viimeinen kohta ei miellyttänyt Juhanaa. Tämä oppinut, komea,
nuori 20-vuotias prinssi tahtoi olla oma käskijänsä ja saada oman
valtakunnan. Senvuoksi hän etsi rikasta morsianta ja saikin omakseen
prinsessa _Katariinan_, jonka veli oli Puolan kuninkaana ja jolla
sukunsa mukaan oli lisänimenä _Jagellonica_. Myöhään syksyllä vuonna
1562 Juhana toi tämän ihanan Suomen herttuattaren Turkuun ja piti
Turun linnassa loistavaa hovia.

Kustaa kuningas oli jo kuollut, ja Eerik XIV oli kuninkaana
Ruotsissa. Eerik oli epäluuloinen, Juhana oli kunnianhimoinen;
molemmat veljekset vihasivat, pelkäsivät ja epäilivät toisiansa.
Ruotsi oli joutunut sotaan Puolaa vastaan Liivinmaasta, jonka
kumpikin tahtoi valloittaa; mutta Juhana herttua oli salaa lankonsa,
Puolan kuninkaan, puolella. Eerik kuningas vihastui, haastoi Juhana
veljensä tilinteolle valtakunnan säätyjen eteen Tukholmaan ja,
kun hän ei tätä käskyä noudattanut, tuomitutti hänet valtakunnan
kavaltajana kuolemaan.

Silloin Juhana herttua varustautui vastarintaan ja toivoi saavansa
apua Puolasta. Kesäkuussa v. 1563 kokoontui paljon väkeä Turkuun
Heikin-markkinoille. Juhana herttua piti suomenkielellä puheen
kokoontuneelle kansalle, soimasi ankarin sanoin Eerik kuningasta
ja kehoitti suomalaisia vapauttamaan maansa Ruotsin ylivallasta.
Tähän hän lupasi Puolan apua, ja moni huusi ensi innossaan siihen
suostuvansa, mutta katui sitten, ja viisaat kansalaiset pitivät
Ruotsin valtaa parempana kuin puolalaista.

Viikon kuluttua saapui Eerik kuninkaan sotajoukko Turun linnaa
piirittämään. Juhana herttua puolustautui elokuuhun asti ja seisoi
joka päivä linnan tornissa kaukoputkellaan tähystämässä, milloin
Puolan laivaston valkeita purjeita alkaisi näkyä Turun edustalla.
Laivastoa ei kuulunut, ja linnan varusväki alkoi joutua epätoivoon.
Vanha tarina kertoo Eerik kuninkaan väen eräänä iltana sitoneen
hevosen selkään olkia ja risukimppuja, sytyttäneen oljet palamaan ja
ajaneen palavan hevosen juoksemaan pitkin Hevoskaria, joka on vähän
matkan päässä linnasta. Oli pimeä, ja kaikki linnan muureilla olevat
vahdit riensivät sille puolelle, ihmetellen tuota kiitävää tulta.
Sill'aikaa sanotaan kuninkaan väen toiselta puolelta kiivenneen
muureille ja valloittaneen linnan. Mutta aikakirjat kertovat, että
kun herttua turhaan oli puolalaisia odottanut ja hänen oma väkensä
alkoi hänestä luopua, hänen viimein oli pakko aukaista linnan portit
kuninkaan väelle. Tämä tapahtui elokuussa vuonna 1563.

Juhana herttua ja Katariina herttuatar vietiin vankeina Ruotsiin
ja suljettiin Gripsholman linnaan. Eerik kuninkaalla oli häijy
neuvonantaja, nimeltä Yrjö Pietarinpoika. Kun tämä tarjosi
herttuattarelle vapauden ja ruhtinaallisen eläkkeen, jos hän
luopuisi puolisostaan, näytti ruhtinatar vihkimäsormustaan, johon
oli piirretty: "Kuolema yksin meidät erottaa." Sitten hän seurasi
vapaaehtoisesti herttuata vankeuteen. Herttuan täytyi omin silmin
katsella, kuinka kuninkaan julma kosto kohtasi hänen puoluelaisiaan,
ja siihen loppui Juhana herttuan hallitus Suomessa.




142. Eerik kuningas ja suomalaiset.


Kustaa kuninkaalla oli sananpartena: "Kerta sanoa ja sanassaan
pysyä on parempi kuin sata kertaa puhua". Tätä ei Eerik kuningas
pannut sydämelleen. Hän ei ollut suuren isänsä kaltainen; hän oli
epäluuloinen, pelkuri, huikentelevainen ja julma. Hän tuhlasi
valtakuntansa varoja mielettömiin kosimisiin ja loistavaan
kruunaukseen. Hän nimitti kreivejä ja vapaaherroja, mutta
pelkäsi sitten, että aatelisto kukistaisi hänet valtaistuimelta.
Sitten hän lähetti kaikkialle vakoilijoita ja uskoi, mitä nämä
hänelle kertoivat. Täten hän tuli vietellyksi moniin onnettomiin
väkivallantekoihin ja oli jonkin aikaa pelosta ja omantunnonvaivoista
heikkomielisenä. Näin hän kadotti kansan suosion, ja häntä pelättiin
kuin hirmuvaltiasta.

Puolan-sodan lisäksi Eerik kuningas oli joutunut sotaan Tanskaakin
vastaan. Tässä sodassa harjoitettiin molemmin puolin suurta
julmuutta, ja monta Tanskan rajalla olevaa maakuntaa hävitettiin
perinpohjin. Paljon suomalaisia palveli kuninkaan sotajoukoissa ja
laivastoissa. He olivat kuuluisat urhoollisuudestaan, joskus myöskin
julmuudestaan, sillä sota villitsi heidät. Suomalaiset olivat tämän
ajan parhaita jousimiehiä. Silloin jo tosin käytettiin tykkejä ja
raskaita pyssyjä, jotka asetettiin tukeen nojalle ja sytytettiin
luntulla; mutta suomalaiset luottivat enemmän hyviin jousiinsa.
Kysyttiin voimakkaita käsivarsia jännittämään noita jäykkiä,
teräksisiä jousenkaaria.

Siihen aikaan alkoivat suomalaisetkin sotapäälliköt tulla
kuuluisiksi. Vironmaa oli jo antautunut Ruotsin valtaan. _Henrik
Klaunpoika Horn_, Kankaisten herra, hoiti siinä maassa päällikkyyttä
valtioviisaasti ja urhoollisesti. _Klaus Kristerinpoika Horn_,
Joensuun herra, oli Ruotsin mainioin merisankari. Ei koskaan ollut
Ruotsin laivasto Itämerellä ollut niin vahva kuin Eerik kuninkaan
aikana Klaus Hornin johtamana. Ensimmäisen kerran hän oli kolme
päivää amiraalina ja ennätti sinä aikana voittaa Tanskan laivaston.
Sitten hän hävitti kerran toisensa perään Tanskan ja Lyypekin
sotalaivastot, valtasi heidän kauppalaivansa, kantoi Juutinraumassa
Tanskan tullin ja uhkasi Kööpenhaminaa. Nämä voitot saatuaan Klaus
Horn kulki riemusaatossa Tukholmaan, ja tanskalaisen amiraalin
Otto Rudin täytyi kulkea saatossa vankina. Eerik kuningas nuhteli
kovin sanoin Rudia ja oli vihan vimmassa lävistää hänet miekallaan.
Silloin Klaus Horn tarttui kuninkaan käteen ja sanoi: "Tämä mies on
taistellut urhoollisesti isänmaansa puolesta ja ansaitsee pikemmin
kiitosta kuin moitetta." Kuninkaan viha lauhtui, ja Klaus Hornin
rohkeamielisyyttä ylistettiin yhtä paljon kuin hänen voittojaan. Tämä
Suomen urho kuoli ruttoon vuonna 1566 ja lepää haudattuna Upsalan
tuomiokirkossa Kustaa Vaasan vieressä.

_Niilo Schenk_ kuljetti pientä Troilus-nimistä sotalaivaa, jonka
miehistönä oli suomalaisia. Buchowin meritaistelussa vuonna 1565 iski
suuri tanskalainen amiraalilaiva Jägmästaren takaapäin Troilukseen
"niinkuin merikotka sorsaan". Troiluksen kajuutta musertui, yksi
masto kaatui mereen, ja tanskalaiset viskasivat valtaushaan
laivaan, pidelläkseen sitä kiinni. Silloin 70 suomalaista jännitti
teräsjousensa, nuolia sateli, ja tanskalaisia kaatui. Urhoollinen
tanskalainen amiraali Herlöf Trolle, joka seisoi Jägmästarenin
peräkannella, teräksensininen haarniska yllä ja Tanskan vaakunalla,
kolmella kruunulla koristettu hattu päässä, käski soittaa torvea.
Niilo Schenk otti raskaan "putkensa" (kiväärinsä) ja ampui amiraalin.
Silloin tanskalaiset katkaisivat hakaköytensä ja pakenivat. --
Toisessa vähän myöhemmässä meritaistelussa Troilus oli neljä tuntia
suuren, Kristoffer-nimisen tanskalaisen laivan kyljessä ja joka
taholta ahdistettuna. Niilo Schenk suomalaisineen puolustautui siten,
että Kristoffer ammuttiin upoksiin, ja sen haavoitettu päällikkö
vaipui laivoineen meren pohjaan.

Maasodassa ruotsalaisilla oli huono onni. Kansa napisi, ja Eerik
kuninkaan täytyi päästää veljensä, Juhana herttua, vankeudesta
vapaaksi. Kohta senjälkeen herttua teki liiton nuoremman veljensä,
Södermanlannin herttuan Kaarlen kanssa, nosti kapinan ja syöksi
Eerikin valtaistuimelta vuonna 1568. Onneton Eerik kuningas oli kauan
vankeudessa ja kuoli viimein myrkystä, jota hänen veljensä Juhanan
käskystä hänelle annettiin. Turun linnassa on vielä ahdas tornihuone,
jossa Eerik kuningas jonkin aikaa oli vankina.




143. Kaarina Maununtytär.


Eerik kuninkaan henkivartijaväessä palveli Maunu niminen korpraali.
Hänen tyttärensä Kaarina istui 13-vuotiaana Tukholman torilla
pähkinöitä myymässä. Eerik kuningas kulki sivuitse, huomasi nuoren
tytön erinomaisen kauneuden ja kasvatti häntä sisarensa, prinsessa
Elisabetin, hovinaisten seurassa.

Kaarina Maununtytär varttui, ja hänestä tuli yhtä hyväluontoinen
kuin kauniskin. Eerik kuninkaan epävakainen sydän kiintyi vakavalla
rakkaudella Kaarinaan, ja tämä osoitti kuninkaalle vastarakkautta
myötä- ja vastoinkäymisessä. Sillä tuo julma kuningas oli kuitenkin
komea ritari, jonka kasvot Kaarinan rinnalla muuttuivat lempeiksi
kuin päivänpaiste.

Kuninkaan taipumus herätti hänen sukulaisissaan ja ylpeässä
aatelistossa suurta mielipahaa, koska Kaarina oli niin alhaista
säätyä. Mutta kuningas otti hänet puolisokseen, arkkipiispa vihki
heidät, ja Kaarina Maununtytär, joka ei ollut koskaan niin korkealle
tavoitellut, kruunattiin Ruotsin kuningattareksi heinäkuussa vuonna
1568.

Tämä joudutti herttuan kapinaa ja Eerik kuninkaan kukistumista
kohta senjälkeen. Ensimmäisinä vuosina Kaarina sai lapsineen käydä
kuningasta vankeudessa lohduttamassa, mutta lopulta hän ei enää
saanut häntä nähdä. Kuningatar muutti sitten Suomeen, asui jonkin
aikaa Turussa köyhänä ja murheellisena, mutta sai sitten Juhana
kuninkaalta Kangasalla Roineen rannalla olevan Liuksialan kartanon.
Siinä hän eli monta vuotta, kaikkien rakastamana ja kunnioittamana
lempeytensä tähden. Vuonna 1612 vaipui hurskas kuningatar kuoleman
uneen ja lepää haudattuna Turun tuomiokirkossa, johon Suomi on
hänelle teettänyt arkun mustasta marmorista. Kauniit lasimaalaukset
koristavat kuningattaren hautakappelin ikkunoita ja esittävät
kuvauksia hänen elämästänsä.

Eerik kuninkaalla ja Kaarina kuningattarella oli neljä lasta, joista
kaksi varttui täyteen ikään. Prinsessa Sigrid Vaasasta tuli Klaus
Tottin, Gerknäsin herran, puoliso, ja kuuluisan Aake Tottin äiti.
Poikaa, Kustaa prinssiä, Juhana kuningas vainosi; hänet lähetettiin
ulkomaille, ja hän eli koko ikänsä maanpaossa. Hänestä tuli oppinut
herra, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon, hän kärsi paljon
puutetta ja koki ihmeellisiä elämänvaiheita. Kerrotaan, että hän
kerjäläiseksi puettuna katseli orpanansa, Sigismund kuninkaan,
kruunausta Varsovassa. Silloin hän oli tuntenut sisarensa Sigridin
hovineitojen joukosta. Hän oli ilmaissut itsensä tälle, ja sisar oli
antanut hänelle kaikki pienet säästörahansa. Suomeen hän ei saanut
tulla; ainoastaan kerran hän sai syleillä äitiänsä Tallinnassa ja
kuoli ennen häntä v. 1607.

Vielä tänäkin päivänä, kun Liuksialan kartanoa katselee, johtuu
mieleen Kaarina Maununtytär. Siellä hän on kauan yksinäisyydessä
itkenyt kyyneleitä, ei kadonneen kruununsa, vaan onnettoman
puolisonsa ja maanpakolaisen poikansa tähden. Roineen aallot ovat
vastaanottaneet hänen viattomat kyyneleensä ja kertovat niistä
tuleville sukupolville. Aika on ammoin hävittänyt hänen lyhytaikaisen
loistonsa ja hänen pitkällisen surunsa jäljet; mutta hänen hyvyytensä
elää vielä tänäkin päivänä siunatussa muistossa.


    Kaarina Maununtyttären laulu Eerik XIV:lle.

    Sydän myrskyvä unelmoi
    tyynessä sylin armaan!
    Metsä nyt hiljalleen tarinoi,
    Luojan kiitosta puut huminoi.
    Syliss' armaan
    saat levon varmaan,
    Jumal' yksin on päivä, mutt' maailma on yö.

    Paina kuin äitisi helmahan pää,
    kruunusi pirstoilla nuku!
    Kulta ja korskeus jäähdyttää,
    yksin rakkaus lämmittää.
    Kruunullas nuku:
    Armo ei huku,
    Jumal' yksin on puhdas, mutt' syntiset me.

    Valtakuntas nyt sylini on;
    nuku valtasi suojaan!
    Viha vie harhaan, mut usko vakaa on.
    Herrahan nuku, sa rauhaton,
    huolista suojaan
    luottaen Luojaan!
    Jumal' yksin on ylvä, mutt' tomua me.




144. Pontus De la Gardie ja hänen aikansa.


Eerik XIV:n jälkeen tuli hänen veljensä Juhana Ruotsin kuninkaaksi.
Hän ei jättänyt jälkeensä kiitettävää muistoa. Kuningas Juhana III
oli turhamainen, horjuva ja heikko, vastoinkäymisessä pelkuri ja
myötäkäymisessä kopea. Hänen aikanaan sai aatelisto niin suuria
etuuksia, että jokainen aatelismies piti itseänsä kuninkaan
vertaisena. Ruotsin valtakuntaa häiritsivät uskonriidat, sillä Juhana
kuningas oli salaisesti kääntynyt katoliseen uskoon ja tahtoi,
että kansa tekisi samoin. Senvuoksi hän palautti monta katolista
kirkonmenoa ja koetti panna valtakunnan luostarit entiseen kuntoon.
Turun piispa Paavali Juusten, joka oli kirjoittanut ensimmäisen
Suomen piispain ajantiedon, kuoli surusta näiden tapahtumain tähden.
Hänen jälkeensä tuli piispaksi _Eerik Eerikinpoika Sorolainen_.
Tämä oli oppinut ja hurskas, mutta myöntyväinen mies, joka noudatti
kuninkaan tahtoa enemmän kuin luterilaisen piispan sopi. Senvuoksi
kuningas uskoi hänelle koko Suonien kirkon hallinnon, niin että Suomi
taas oli yhtenä ainoana hiippakuntana.

Venäjällä hallitsi silloin tsaari eli suuriruhtinas, nimeltä _Iivana
IV_, joka hirmuisuudestaan sai lisänimen "julma". Hän oli kosinut
Katariina Jagellonicaa ja saanut rukkaset, kun Suomen herttua Juhana
sai myöntävän vastauksen. Tätä ei Iivana Julma voinut unhottaa;
ja kun Eerik kuningasta vastaan syttyneessä kapinassa Venäjän
lähettiläät Tukholmassa joutuivat ryöstön alaisiksi, virisi uudelleen
sota Venäjän ja Ruotsin välillä. Venäläiset hyökkäsivät Suomeen
talvella v. 1572, kun suomalaiset sotajoukot olivat Vironmaata
puolustamassa, ja hävittivät kauheasti maata aina Helsinkiä myöten.
Sodassa oli yhteen aikaan suomalaisilla sangen huono onni.

Ruotsin sotajoukossa palveli silloin eräs ranskalainen, nimeltä
_Pontus De la Gardie_. Hän tuli v. 1580 ylipäälliköksi venäläisiä
vastaan, ja nyt sotaonni kääntyi. De la Gardie valloitti vanhan
Käkisalmen linnan, joka sijaitsee siinä, missä Vuoksi laskee
Laatokkaan, kulki jäätyneen meren poikki Viipurista Viroon ja
valloitti Narvan. Ajettuaan venäläiset pois Virosta hän valloitti
suurimman osan Inkerinmaata ja tuli urotöistään maankuuluksi.
Venäläiset häntä pelkäsivät, ruotsalaiset ylistivät. Suomalaiset
tiesivät Pontus de la Gardiesta monta tarinaa. Jyrkät vuoret, vanhat
linnoitukset ja pitkät telasillat ovat saaneet nimensä hänestä.
Seitsemän kilometriä Lappeenrannasta itäänpäin on vielä leveä ja
syvä "Pontuksen kaivannoksi" sanottu oja muistona Saimaan kanavan
ensimmäisestä kaivamisyrityksestä.

Eräänä syysiltana marraskuussa vuonna 1585 tämä kuuluisa sankari
palasi veneellä Viron rajalla olevaa Narvajokea myöten venäläisten
kanssa pidetystä rauhankeskustelusta. Vanha vene oli täynnä väkeä
ja tykkejä; laitalauta irtaantui, vene upposi, ja 18 henkeä hukkui.
Näiden joukossa oli Pontus de la Gardie. Hänen kuoltuaan kääntyi
taas sotaonni. Venäläiset olivat taipuvaiset rauhaan, mutta Juhana
kuningas tahtoi saada Inkerinmaan herran nimen. Sota syttyi
uudestaan tuimaan tuleen. Kaksi kertaa, talvella v. 1590 ja 1592,
hyökkäsi suuria venäläisiä sotajoukkoja Suomeen. Niissä oli monta
tuhatta ratsumiestä. Ne tulivat kuin tuulispää, löivät kuoliaiksi
tahi veivät mukanaan ihmiset, tappoivat karjan, polttivat kylät
ja palasivat saaliineen yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.
Suurin osa Suomea hävitettiin, ja kaikki, jotka ennättivät paeta,
piiloutuivat sydäntalvella metsiin. Kaukana pohjan perilläkin
riehui sota. Suomenpuoleiset talonpojat ryöstivät Venäjän aluetta
aina Vienanmereen asti, ja Venäjän-puoleiset hävittivät pohjoista
Pohjanmaata aina Pohjanlahtea myöten.

Vihdoin tehtiin rauha. Ruotsalaiset antoivat takaisin Käkisalmen ja
Inkerinmaan. Iivana Julma oli kuollut omantunnon vaivoihin, koska oli
rautavaltikalla lyönyt oman poikansa kuoliaaksi. Kuningas Juhana III
oli hänkin kuollut pahan omantunnon painamana, koska oli myrkyttänyt
veljensä Eerikin. Sellaisten pahain ruhtinasten tähden täytyi kansain
silloin vertansa vuodattaa.

Vääryys hävittää kaikki maakunnat, ja paha elämä kukistaa
voimallisten istuimet. Viisauden kirja 6: 1.




145. Klaus Fleming ja Nuijasota.


Juhana III:n poika Sigismund oli enemmän puolalainen kuin
ruotsalainen. Äitinsä Katariinan puolelta hän polveutui puolalaisesta
kuningassuvusta, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon ja valittiin
katolisen Puolan kuninkaaksi. Isänsä kuoltua hän tuli myöskin
luterilaisen Ruotsin kuninkaaksi. Ei ollut helppoa hallita kahta
valtakuntaa, jotka riitelivät ylivallasta, ja kahta kansaa, jotka
olivat eri uskoa. Ruotsalaiset eivät voineet ollenkaan sietää, että
heidän kuninkaansa asui Puolassa ja kävi heidän luonaan munkkien ja
muukalaisten seurassa. Pahat neuvonantajat uskottelivat kuninkaalle,
ettei kenenkään ollut pakko pitää vääräuskoisille antamiaan
lupauksia, jonka tähden hän rikkoi lupauksensa ja tahtoi palauttaa
katolisen uskon Ruotsiin. Tästä syntyi eripuraisuutta, ja siitä
syttyi sota. Kustaa Vaasan nuorin poika, _Södermanlannin herttua
Kaarle_, kuninkaan setä, oli yhtä uskalias ja älykäs kuin Sigismund
oli itsepäinen ja hidas. Kaarle herttua tuli Ruotsin valtakunnan
hoitajaksi ja julisti _Upsalan kokouksessa_ v. 1593 luterinopin tämän
valtakunnan ja kansan ainoaksi uskonnoksi.

Siihen aikaan oli _Klaus Fleming_, Suitian herra, kuningas
Sigismundin määräämänä päällikkönä Suomessa. Häntä sanottiin
Suitian-Klauksi, ja hänen vihamiehensä nimittivät häntä Nokinenäksi,
koska hän oli tavoiltaan töykeä; mutta muuten hän oli tarmokas
sankari ja kuninkaalleen uskollinen. Hän ei huolinut herttuan
käskyistä, vaan kirjoitti hänelle, että vaikka valtakunnalla nyt
oli monta herraa, hän tunsi ainoastaan yhden, nimittäin kuningas
Sigismundin. Flemingillä oli varustettu sotajoukko, vaikka maassamme
oli rauha, ja hän velvoitti talonpoikia elättämään sotaväkeä.

Siitä syntyi napinaa. Pohjanmaan talonpojat olivat vapaita
maanviljelijöitä ja arkoja vapaudestaan. Juhana kuningas oli
vapauttanut heidät majoitusvelvollisuudesta, ja he valittivat
nyt, että talonpojan puidessa istui laiska ratsumies riihen
kynnyksellä odottamassa saadakseen täyttää tyhjän säkkinsä. Kaarle
herttua kehoitti silloin talonpoikia itse puolustautumaan. Eräänä
juhlapäivänä lokakuussa v. 1596 oli tappelu Isonkyrön kirkolla, ja
yksi ratsumies lyötiin kuoliaaksi. Silloin talonpojat kokoontuivat,
karkasivat sotaväen kimppuun ja ryöstivät kuninkaan virkamiehiä.
Kapina levisi yhtäkkiä kautta Pohjanmaan, Savon ja Pohjois-Hämeen.
Talonpojat valitsivat erään Ilmajoen talonpojan, _Jaakko Ilkan_,
johtajakseen ja hyökkäsivät Satakuntaan, jossa asettuivat leiriin
Nokian kartanon lähelle. Heidän aikeensa oli kaikkialla ryöstää
aateliskartanot, karkoittaa sotaväki ja julistaa Kaarle herttua
kuninkaaksi.

Klaus Fleming kokosi sotaväkensä ja yllätti Nokialla talonpojat,
kun nämä paraikaa viettivät joulujuhlaa. Ilkka pakeni, talonpojat
pakenivat, useita lyötiin kuoliaiksi, toiset otettiin vangeiksi ja
mestattiin. Kohta senjälkeen joutui Ilkkakin vangiksi, ja hänet
mestattiin Ilmajoella yhdessä muiden talonpoikaispäällikköjen kanssa.
Nyt kokoontuivat talonpojat Pietarsaaren kirkolle ja päättivät,
että miehen joka talosta piti lähteä maata puolustamaan. Sitten he
asettuivat väijymään kuninkaan voutia, joka matkusti Pohjanmaalla,
vangitsivat hänet ja ampuivat nuolillaan vartijat kuoliaiksi. Kapina
leimahti taas ilrnituleen; uusi talonpoikais-sotajoukko keräytyi
Ilmajoelle. Kansan raivo oli niin suuri, että vangittuja ratsumiehiä
tungettiin avannoista jään alle, ja naiset löivät heitä ämpärillä
päähän. Paha oli aika ja julmuutta molemmin puolin.

Helmikuun keskivaiheilla v. 1597 ratsasti Klaus Fleming ratsuväkineen
Pohjanmaalle, tapasi talonpojat leirissä Ilmajoella ja tarjosi
heille armoa, jos he alistuisivat kuninkaan tahtoon. Talonpojat,
jotka luottivat suureen lukuunsa ja muutamiin pieniin tykkeihin,
vastasivat uhitellen torjuvasti. Silloin ratsuväki karkasi heidän
kimppuunsa, ja heiltä kaatui paljon väkeä. Useita lyötiin kuoliaiksi
tai huljutettiin veteen, mutta senjälkeen kävi tuima kostotuomio
kautta koko maan. Ei yksikään mies Suomessa ollut silloin niin
pelätty ja vihattu kuin tuo mahtava Klaus Fleming. Mutta Jumala oli
pannut määrän hänenkin elämänjuoksulleen. Tuskin 10 viikkoa Ilmajoen
taistelun jälkeen Klaus Fleming kuoli yhtäkkiä matkalla Pohjan
pitäjässä. Taikauskoinen kansa luuli, että Pohjanmaan noidat olivat
hänet surmanneet.




146. Kaarle Herttua ja Arvid Stålarm.


Kaarle herttua lähti sotajoukkoineen Suomea valloittamaan ja
piiritti Turun linnaa. Siinä piti Klaus Flemingin leski, Ebba rouva,
puoliaan yhtä urhoollisesti kuin soturi konsanaan. Tykinluoti lensi
tornin ikkunasta sisään ja tappoi miehen Ebba rouvan vieressä. Sitä
rohkeammin hän kehoitti varusväkeä pontevaan vastarintaan. Herttuan
pienet tykit eivät voineet mitään linnan lujille muureille, mutta
itse hän menetti paljon väkeä.

Silloin oli linnassa eräs ylioppilas, nimeltä Daniel Hjort. Hän oli
herttuan puolella ja sai salaa viekoitelluksi linnan sotamiehet. Nämä
tähtäsivät tykit ilmaan, täyttivät ne hiekalla ja alkoivat karata
herttuan puolelle. Linnan täytyi antautua, ja kaikki siellä-olijat
joutuivat vangeiksi. Huhu oli liikkeellä, että Klaus Fleming vielä
eli. Kerrotaan, että herttua, saadakseen varmuuden siitä, oliko
Fleming todella kuollut, avautti hänen ruumisarkkunsa linnanholvissa
ja nykäisi kuollutta parrasta, sanoen: "Jos nyt olisit elänyt, niin
ei olisi pääsi ollut kovin lujassa." Siihen Ebba rouvan sanotaan
vastanneen: "Jos minun herra-vainajani olisi elänyt, niin ei teidän
armonne olisi koskaan tänne päässyt."

Sigismund kuningas oli pannut urhoollisen ja ilomielisen suomalaisen
ritarin, Arvid Stålarmin, Suomen ylipäälliköksi. Tämän onnistui
voittaa takaisin Turun linna, ja hän purjehti vuonna 1598 mukanaan
3,000 suomalaista Ruotsiin auttamaan kuningasta. Heitä vastaan marssi
ruotsalaisia talonpoikia, Upsalan professorien johtamina, ja tätä
retkeä nimitettiin _makkararetkeksi_ siitä syystä, että talonpojilla
oli makkaroita eväänä. Suomalaisten täytyi kääntyä takaisin.
Kotimatkalla hyökkäsi herttuan laivasto heidän kimppuunsa Ahvenanmaan
edustalla; muutamia otettiin vangeiksi ja upotettiin kivi kaulassa
mereen. Tämä oli pakanuuden ajoista lähtien ensimmäinen sotaretki,
minkä suomalaiset tekivät Ruotsiin; mutta se tehtiin oman ja Ruotsin
kuninkaan käskystä.

Sigismund kuningas, joka aina oli myöhäinen, tuli Ruotsiin vasta
suomalaisten sieltä palattua. Hän tahtoi nyt valloittaa Ruotsin
valtakunnan takaisin puolalaisella sotajoukolla, mutta Kaarle herttua
voitti hänet, ja siitä saakka oli Sigismundin valta Ruotsissa
lopussa. Puolassa hän ja hänen jälkeläisensä hallitsivat kauan aikaa
sen jälkeen.

Kaarle herttua piti kuninkaan ystäviä Ruotsin valtakunnan vihollisina
ja tuomitsi monta ylhäistä herraa kuolemaan. Stålarm ja Etelä-Suomi
olivat vielä kuninkaan puolella. Kesällä v. 1599 herttua purjehti
uudestaan Suomeen ja voitti suomalaisen sotapäällikön Aksel Kurjen
ja hänen ratsumiehensä lähellä Turkua. Viipurissa piti kuninkaan
väki puoliaan. Pormestari ja porvarit, jotka eivät tahtoneet
jättää kaupunkiaan väkivallan alaiseksi, avasivat merenpuoleisen
portin. Herttua tunkeutui sisään, valtasi kaupungin ja tuomitsi 11
suomalaista herraa kuolemaan.

Etelä-Suomi vapisi ankaran herttuan edessä. Arvid Stålarmin ja
kaikkien, jotka olivat hänen kanssaan Turun linnassa, täytyi antautua
vangeiksi. Silloin Stålarm pyysi, että häntä yksinään rangaistaisiin,
koska muut vain olivat hänen käskyjään totelleet. Tätä ei herttua
ja hänen asettamansa oikeusto ollenkaan tahtonut kuulla; monta
mestattiin Turussa, mutta Stålarm vietiin vankina Ruotsiin. Siellä
hänet kolme kertaa kuljetettiin mestauspaikalle ja joka kerta
armahdettiin, mutta hän päätti kuitenkin päivänsä vankeudessa.




147. Juhana Fleming.


Klaus Flemingin poika Juhana, uskollinen ja ylevämielinen
nuorukainen, palveli kuningas Sigismundin hovissa, mutta matkusti
kesällä v. 1598 Suomeen, käydäkseen kotitalossaan Suitiassa. Eräänä
päivänä tuli herra Arvid Stålarm Suitian kartanoon ja esitti nuorelle
Flemingille, että hänen kuninkaan kamariherrana tulisi jäädä Suomeen
pitämään kuninkaan väkeä rohkealla mielellä. Juhana Fleming vastasi:
"En tahdo kuninkaani koiraakaan pettää, saati hänen linnaansa ja
maatansa. Jos voin jotakin tehdä, jään mielelläni tänne ja panen
suomalaisten kanssa kaikki alttiiksi nykyisen hädän aikana."

Hän siis jäi maahamme ja joutui Stålarmin kanssa vangiksi Turun
linnassa. Herttua kutsutti luoksensa nuoren miehen, verivihollisensa
pojan, sääli hänen nuoruuttansa ja lupasi hänelle armoa, jos hän
luopuisi kuninkaasta ja rupeaisi herttuan palvelukseen. Juhana
Fleming notkisti toisen polvensa ja vastasi: "Minulla ei ole pätevää
syytä luopua siitä uskollisuudesta, jonka olen kuninkaalleni
vannonut; kuitenkin rukoilen, armollinen ruhtinas, nöyrimmästi
armahdusta."

"Miksi et notkista molempia polviasi?" kysyi herttua.

"Sen kunnian säästän Jumalalle ja kuninkaalleni", vastasi Fleming.

Silloin herttuan katse synkistyi, ja hän sanoi: "Sinä kyllin
ilmaiset, että olet perinyt isäsi luonteen ja suuren rohkeuden ja
varoitat meitä siitä, mikä vastedes meitä odottaisi, jos saisit jäädä
elämään."

Näillä sanoilla oli Juhana Flemingin kuolemantuomio lausuttu.
Hänet vietiin mestattavaksi muiden Suomen herrain kanssa 12
päivänä marraskuuta v. 1599. Matkalla Fleming lähetti äidilleen
testamenttinsa ja sormuksen, ainoan lahjan, sanoi hän, mikä
hänellä oli äidilleen antaa. Äiti olkoon levollinen, sanoi hän,
ja tietäköön, että hän ilolla kävi kuolemaan. Senjälkeen hän
tervehti ystävällisesti kaikkia ympärillä seisovia ja astui
rauhallisena vartijapiirin sisään. Siinä hän puhui kansalle,
vakuutti viattomuuttansa ja sanoi mestaajalle antaessaan hänelle
rahaa: "Tee tehtäväsi!" Sitten hän lankesi polvillensa, laski päänsä
mestauspölkylle ja kuoli urhoollisen isänsä arvoisena 21 vuoden iässä.

Tuskin oli hänen kaulansa katkennut, kun Olavi, hänen velipuolensa,
jota hän oli suuresti rakastanut, riensi paikalle ja polvistui
mestauspölkyn ääreen, jotta hänen verensä sekaantuisi Juhanan vereen.
Näihin veljeksiin loppui Viikin Flemingien vapaaherrallinen suku;
toinen eloon jäänyt haara nimitti itseään Louhisaaren Flemingeiksi.

Niin uskolliset olivat suomalaiset miehet sille kuninkaalle, joka oli
rikkonut sanansa ja lupauksensa.




148. Kuningas Kaarle IX.


Kaarle herttua, joka oli niin paljon verta vuodattanut, tuli nyt
kuninkaaksi, ottaen nimen _Kaarle IX_. Hän oli pitkä ja tuima herra,
jolla oli harmaa tukka, harmaat viikset ja harmaa leukaparta:
päätöksissään nopea, toimissaan rohkea, neuvoissaan viisas. Hänen
julmuuttaan emme tahdo kiittää. Meidän tulee vain muistaa, että hän
eli ankarana aikana, jolloin valtakunta oli melkein hajoamaisillaan
ja monet viattomat saivat vuodattaa vertansa syyllisten ohessa.
Kaarle kuningas piti rautaisella kädellä valtakunnan koossa, jatkoi
Kustaa Vaasan työtä ja laski perustuksen suurelle vallalle.

Suomessa vallitsi siihen aikaan nälkä, rutto, sota, väkivalta,
vääryys ja suuri hämmennys. Kaarle kuningas koetti kaikin voimin
hankkia maahan oikeutta. Hän oleskeli Suomessa kauan ja piti
kansan kanssa maapäiviä. Hän rankaisi vilpillisiä vouteja ja
toimitti paremman veronlaskun, jottei kukaan saisi kiskoa laittomia
veroja. Lakejakin hän paransi; hänen toimestaan käännettiin
laki suomenkielelle. Korvataksensa, mitä Pohjanmaa oli hänen
tähtensä kärsinyt, hän perusti Oulun ja Vaasan kaupungit, joista
viimeksimainittu sai kuuluisan Vaasa-suvun vaakunan ja nimen.

Tämä tarmokas kuningas ei saanut valtakuntaansa kauan eikä rauhassa
hallita. Hän joutui kolmeen kovaan sotaan: Tanskaa, Puolaa ja
Venäjää vastaan. Viimeksimainitussa maassa oli Rurikin suku kuollut
sukupuuttoon, monta kilpailijaa taisteli valtaistuimesta, ja
puolalaiset tahtoivat panna Venäjän valtansa alaiseksi. Hädässänsä
venäläiset tekivät liiton Ruotsin kuninkaan kanssa, ja kaksi nuorta
sotapäällikköä, _Jaakko De la Gardie_ ja suomalainen _Eevert Horn_,
hyökkäsivät sotajoukkoineen Venäjän pääkaupunkiin Moskovaan v.
1610. Kansa meni heitä vastaan, tarjoten suolaa ja leipää; silloin
tervehdittiin Suomen sotilaita Venäjän pelastajina. Mutta Ruotsin
sotajoukossa olevat ulkomaalaiset nostivat kapinan, ja puolalaiset
saivat tästä sotajoukosta voiton. De la Gardie ja Horn pelastivat
joukkonsa jäännökset ja valloittivat seuraavana vuonna rikkaan
Novgorodin. Nyt kun kaikki oli sekasorrossa, suostuivat venäläiset
valitsemaan suuriruhtinaakseen Kaarle IX:n nuoremman pojan, herttua
Kaarle Filipin. Kuninkaan tarkoituksena oli jakaa Venäjä kahdeksi
valtakunnaksi ja yhdistää osa siitä Ruotsiin. Mutta Jumala oli toisin
päättänyt, ja kaikki kuninkaan viisaat tuumat raukesivat tyhjiin.
Ennenkuin nuori herttua Kaarle Filip ehti uuteen valtakuntaansa,
valitsivat venäläiset suuriruhtinaakseen oman maan miehen,
_Mikael Romanovin_, josta tuli Venäjän viimeksi vallassa olleen
hallitsijasuvun kantaisä. Tästä alkaen tämä valtakunta tuli sopunsa
vuoksi vahvaksi, niinkuin se ennen oli ollut eripuraisuutensa tähden
heikko.

Suomalaiset taistelivat Kaarle kuninkaan sotajoukoissa ruotsalaisten,
liiviläisten ja virolaisten rinnalla. Vuonna 1605 tuottivat
puolalaiset tälle kuninkaalle verisen tappion. Silloin hän hyökkäsi
tulisimpaan taisteluun, hänen hevosensa ammuttiin, ja hän itse oli
vähällä joutua vangiksi. Eräs liiviläinen aatelismies, Henrik Wrede,
antoi hevosensa kuninkaalle, joka pelastui, mutta Wrede sai surmansa
hänen silmäinsä edessä. Kiitollisuudesta kuningas sitten lahjoitti
Henrik Wreden leskelle Suomessa olevan Elimäen pitäjän, jossa
ritarillinen Wrede-suku kauan hallitsi sukutilaansa Anjalan kartanoa.

Kuningas Kaarle IX kuoli vaivoista ja sodista murtuneena vuonna
1611. Suomalaiset antoivat hänelle nimen "hyvä kuningas". Ruotsin
talonpojilla oli kauan jäljestäpäin tapana sanoa: "Niin kauan kuin
suuren Kaarle kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät nuoret ja
vanhat, ja tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut maassa autiota ja
kuollutta".




149. Sigfrid Forsius.


    Tiedätkö taivaan lait?

              Job. 38: 33.

Uskonpuhdistuksen jälkeen alkoivat tieteet Euroopassa kukoistaa, ja
Suomikin synnytti nyt mainion tiedemiehen. Hänen nimensä oli _Sigfrid
Aronus_, ja hän nimitti itseään _Forsiukseksi_ syntymäseutunsa
Helsingin mukaan, joka ruotsiksi on Helsingfors. Koottuaan tietoja
ulkomaanmatkoillaan hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja koetti
tutkia luonnon salaisuuksia. Kuningas Kaarle lähetti hänet toisen
oppineen miehen kanssa Lapinmaata mittaamaan ja tekemään ensimmäisen
kartan kaukaisesta pohjolasta. Mestari Sigfrid tuli tähtitieteen
professoriksi Upsalan akatemiaan ja saavutti suuren maineen.

Sigfrid Forsius toimitti Ruotsin ja Suomen ensimmäiset almanakat.
Siihen asti oli vuoden päivät ja ajat merkitty piiruilla
_riimusauvaan_; nyt ne saatiin lukea kirjasta. Mutta nämä
ensimmäiset almanakat sisälsivät samalla ennustuksia seuraavan
vuoden merkittävistä tapahtumista. Silloin luultiin, että taivaan
tähdet voivat vaikuttaa ihmiskohtaloihin ja että viisaat saattoivat
kiertotähtien asennosta ennustaa tulevia vaiheita. Mestari Sigfrid
oli tästä niin varma, että hän pelkäämättä pani henkensä alttiiksi
sen puolesta, minkä piti totena. Kuninkaalle ja monelle ylhäiselle
herralle eivät hänen ennustuksensa olleet mieleen, varsinkin kun
hän sanoi sodan Puolaa vastaan käyvän huonosti, kuten kävikin.
Kun mestari Sigfrid ei varoituksista välittänyt, erotettiin hänet
virastaan, suljettiin Örebron linnaan ja sidottiin piinapenkkiin.
Sittemmin hänet laskettiin vapaaksi, mutta häntä kiellettiin
vast'edes tähdistä ennustamasta.

Kuningas Kustaa Aadolf tahtoi sovittaa isänsä osoittaman kovuuden
ja kehoitti mestari Sigfridiä pyytämään jotakin armonosoitusta.
Vanhan tähtientutkijan sanotaan silloin pyytäneen itselleen Ruotsin
valtakunnan pienintä kirkkoherrakuntaa, ja hän saikin pienen viran
Tukholmassa. Sitten hän tuli kirkkoherraksi Tammisaareen ja eli
siellä monta vuotta kaikkien kunnioittamana oppinsa ja hurskautensa
tähden. Hän on kirjoittanut monta luonnontieteellistä kirjaa ja
suomentanut virsikirjaamme otetun virren N:o 121: "Erotkaat synnin
saastaisen vallasta kauhiasta." Rakkaista tähdistään hän ei voinut
luopua. Vielä vanhalla iälläänkin hän yhä tutki kiertotähtien kulkua
ja ennusti tulevia tapahtumia. Sanotaan hänen kerran saatuaan
kutsun häihin Sällvikiin, puolen peninkulman päähän Tammisaaresta,
varoittaneen häävieraita lähtemästä sinne veneellä, sillä hän odotti
myrskyä. Kukaan ei uskonut häntä kauniina aamuhetkenä, häävieraat
lähtivät purjehtimaan, mutta hukkuivat kaikki myrskyssä. Mestari
Sigfrid meni maitse ja pääsi vahingotta perille.

Sigfrid Forsius tarkkasi luonnon merkkejä ja saattoi niistä ennustaa
myrskyä. Mutta hänen uskonsa, että tähdet vaikuttavat ihmisten
elämään, oli koko hänen aikakautensa uskoa. Meidän, jotka vähän
enemmän tunnemme Jumalan luomistoa, ei sovi siitä moittia hurskasta
Forsiusta; sillä jokaisella ajalla on erehdyksensä, ja jälkipolvet
ihmettelevät meidän hairahduksiamme. Jaloa on aina kuitenkin
rohkeasti tunnustaa, mitä pitää totena ja oikeana.




150. Kuningas Kustaa Aadolf.


Kun Kaarle IX oli kesken työtään kuollut, tuli hänen nuori poikansa
_Kustaa Aadolf_ 17 vuoden ikäisenä Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli yhtä
lempeä, kuin hänen isänsä oli ankara, ja puolusti totuutta aina
kuolemaan saakka. Senvuoksi hänestä tuli Ruotsin ja Suomen suurin
kuningas.

Hänen hallituksensa aikana kasvoi tässä maassa sotainen kansa.
Olikin sellaiset ajat, jotka kysyivät voimaa ja miehuutta.
Alituisten sotien tähden otettiin joka vuosi monta tuhatta nuorta
miestä aurankurjesta ja lähetettiin vieraaseen maahan taistelemaan.
Joka mies oli ikäänkuin sotilaaksi syntynyt. Kansan täytyi maksaa
suuria veroja ja monissa paikoin kärsiä herrain ja voutien sortoa.
Silloin kaikki luottivat, lähinnä Jumalaa, nuoreen kuninkaaseensa.
Hän oleskeli usein ja kauan aikaa Suomessa. Hän kuunteli kansan
valituksia, jakoi oikeutta ja rankaisi väkivallantekijöitä. Hän
perusti Turun hovioikeuden, asetti uudestaan piispan Viipuriin,
paransi oppilaitoksia, järjesti valtiopäivät. Hän perusti _Kokkolan,
Uudenkaarlepyyn, Uudenkaupungin ja Tornion_ kaupungit. Hän rakasti
suomalaisia, kuten hekin rakastivat häntä. Hän oli jo lapsena
tutustunut heihin, kun hän kävi täällä isänsä kanssa, ja isä oli
nimittänyt hänet Suomen suuriruhtinaaksi. Ei kukaan muu kuningas ole
ymmärtänyt suomalaisten mielenlaatua niin hyvin kuin suuri Kustaa
Aadolf, ja hän piti heidän urhoollisuuttaan, uskollisuuttaan ja
luotettavuuttaan suuressa arvossa.

Vuonna 1616 hän kutsui Suomen säädyt _maapäiville_ Helsinkiin. Sinne
kokoontui aatelismiehiä, piispa, pappeja, porvareita, talonpoikia
ja joitakuita sotilaita. Kuningas pyysi heiltä neuvoa ja apua
näinä vaikeina sota-aikoina, ja kaikki olivat valmiit uskollisesti
uhraamaan kaikkensa isänmaalle. He myönsivät uusia veroja, ottivat
asettaakseen uusia sotajoukkoja ja kehoittivat Ruotsin kansaa
noudattamaan heidän esimerkkiänsä. Voimakas yksimielisyys ja
miehuuden henki eli silloin Suomen kansassa. Se oli aina osannut
taistella ja kärsiä; nyt se oppi voittamaankin.

Tanskan kanssa tehtiin kovaehtoinen rauha, Venäjän ja Puolan kanssa
kesti vielä sotaa. Kuningas itse oli joka vuosi sotatantereella
ja oppi sotataitoa. Suomalainen sankari Eevert Horn sai surmansa
Pihkovan piirityksessä. Kuningas suri häntä enemmän, kuin jos olisi
suuren kaupungin menettänyt, ja hautautti hänet, ollen itse läsnä,
suurin kunnianosoituksin Turun tuomiokirkkoon.

Venäjän sota päättyi voitollisesti _Stolbovan_ rauhansopimukseen
vuonna 1617. Ruotsi sai Nevajoen, jonka suulla nyt on Pietarin
kaupunki, ja Inkerinmaan, joten Suomi oli tältä puolen turvattuna.
Lisäksi venäläiset luopuivat Käkisalmen läänistä, joten Suomi laajeni
aina Laatokkaan asti.

Puolan sota kesti vielä kaksitoista vuotta ja päättyi välirauhaan.
Kuningas Kustaa Aadolfista oli tullut suuri sotapäällikkö, ja hänen
sotilaansa olivat kaikissa vaaroissa karaistuneet. Siihen aikaan
raivosi tuhoava uskonsota Saksanmaalla. Saksan keisari ja hänen
katoliset liittolaisensa tahtoivat sortaa niitä kansoja, jotka
tunnustivat evankeelista luterinoppia, ja pakottaa no luopumaan
uskostansa. Mutta tämä oli mitä suurinta väkivaltaisuutta, sillä
Jumala yksin on ihmisten omaintuntojen valtias. Saksan evankeeliset
valtiot kärsivät verisiä tappioita ja turvautuivat hädässään
uskolaiseensa, Tanskan kuninkaaseen, pyytäen apua. Hän lähtikin
apuun, mutta Saksan katolisten ruhtinaiden sotapäällikkö Tilly
voitti hänet. Silloin nuo onnettomat, sorretut valtiot tekivät saman
pyynnön Ruotsin kuninkaalle. Sangen vaarallista oli ryhtyä sotaan
niin voimakkaita vastustajia vastaan, mutta kuningas Kustaa Aadolfin
mielestä oli Jumalan puhdas sana ja omantunnon vapaus korkeinta maan
päällä. Hänen kansansa ajatteli niinkuin hän, ja näin päättivät
kuningas ja valtakunnan säädyt auttaa Saksassa kovaa sortoa kärsiviä
uskolaisiaan, jotta he ja kaikki kansat saisivat Jumalaa palvella
uskonsa ja omantuntonsa mukaan.

Sitten kuningas rohkein mielin lähti ruotsalaisten ja suomalaisten
sotilastensa kanssa suureen _kolmikymmenvuotiseen sotaan_ ja purjehti
vuonna 1630 Saksaan.




151. Suomalaiset Demminin luona.


Saksanmaalla, Pommerissa oli pienehkö kaupunki, nimeltään Demmin,
ja tämän kaupungin kuningas Kustaa Aadolf tahtoi valloittaa. Mutta
lähellä kaupunkia oli keisarillinen sotapäällikkö Conti armeijoineen
varustetussa leirissään. Eräänä aamuna kuningas ratsasti
tarkastamaan vihollisen asemia eikä ottanut mukaansa muita kuin 70
suomalaista ratsumiestä henkivartijoikseen. Kuninkaan joukoissa oli
silloin Ponti-niminen kavaltaja, italialainen, joka oli ollut ennen
keisarin palveluksessa. Hän sai tiedon kuninkaan lähdöstä ja ajoi
kohta viemään tätä tietoa Contin leiriin.

Conti lähetti 1,500 italialaista ratsastajaa väijymään solatielle,
jota myöten kuninkaan oli määrä ratsastaa. Hän käski sotilaansa
ottamaan kuningas vangiksi; mutta he eivät saisi ampua, ettei
syntyisi hälinää ruotsalaisten leirissä. Kun kuningas vartijoineen
ajoi solatielle, hyökkäsivät italialaiset joka taholta esiin
ja piirittivät ratsastajat. Suomalaiset ryhmittyivät kuninkaan
ympärille, ja vaikka heitä oli yksi kahtakymmentä vastaan, he lyödä
huimauttivat vastustajiin niin ankarasti, ettei kukaan voinut
heille mitään. Solatiellä syntyi hämminki; hevoset ja ratsastajat
pakkautuivat toinen toisensa päälle, rinta vasten rintaa, mutta
kumpikaan ei väistynyt. Alussa suomalaisilla oli etua kivääreistään,
mutta kun tulisilta italialaisilta loppui maltti, he kiipesivät
vuorille ja alkoivat hekin ampua. Nyt kaatui suomalaisia ratsumiehiä
yksi toisensa perästä; tuo suuri ylivoima rutisti heidät miltei
kuoliaaksi, mutta kuningas soti vielä terveenä ja pelkäämättä
harventuneen vartijajoukkonsa keskellä. Sitten hänen hevosensa
kaatui, vihollisen ratsumies tempasi hänet mukaansa, eikä yksikään
hänen harvoista jäljelle jääneistä suomalaisistaan voinut auttaa
häntä tässä hirmuisessa ahdingossa.

Tässä suurimmassa hädässä lähetti Jumala avun. Kaksisataa
ruotsalaista ratsumiestä, jotka kuningas oli jättänyt matkan
päähän seuraamaan tapahtumia, oli kuullut ampumisen ja ajoi
vaahtoisilla hevosillaan täyttä laukkaa solatielle. He hyökkäsivät
rajusti italialaisten päälle, jotka joutuivat epäjärjestykseen
ja pakenivat; mutta 200 jäi vangiksi. Ilokyynelissä kokoontuivat
ruotsalaiset pelastetun kuninkaansa ympärille.

Ahtaalla solatiellä oli 400 kuollutta, ihmisiä ja hevosia makasi
toinen toisensa päällä. Noista 70:stä suomalaisesta oli elossa
ainoastaan muutamia, ja hekin olivat haavoittuneet. Suuri kuningas
Kustaa Aadolf katseli liikutetuin mielin näitä urhojaan, jotka
niin uskollisesti olivat antaneet henkensä hänen edestänsä. "Kuinka
monta urotyötä", hän sanoi, "olisivat nämä sankarit vielä tehneet,
jos minun varomattomuuteni ei olisi vienyt heitä ennenaikaiseen
kuolemaan!"

Nämä olivat jalomielisiä sanoja kuninkaan suusta, ja jalomielinen oli
hänen uskollisten suomalaistenkin urotyö sinä päivänä Demminin luona.
Jos uskolliset suomalaiset olivat antaneet henkensä sellaisen
kuninkaan edestä kuin Sigismund, eivätkö he siis menisi ilolla
kuolemaan Kustaa Aadolfin edestä.




152. Breitenfeldin taistelu.


    Sodi totuuden puolesta kuolemaan asti,
    niin Herra Jumala on sotiva sinun puolestasi.

                        Jees. Siirak. 4: 28.

Syyskuussa vuonna 1631 kuului kova hätähuuto Saksanmaalta, Saksin
luterilaisesta ruhtinaskunnasta. Kaupunkeja ja kyliä paloi ilmi
tulessa, sillä katolilaisten sotapäällikkö, vanha, hirmuinen Tilly,
hävitti maata. Kuningas Kustaa Aadolf lähti silloin auttamaan Saksia,
ja syyskuun 7 p:nä, vanhaa lukua, molemmat sotajoukot kohtasivat
toisensa suurella tasangolla pohjoispuolella Leipzigin kaupunkia,
lähellä Breitenfeldin kylää.

Kummassakin sotajoukossa oli arviolta 33,000 miestä. Katolilaisten
joukossa oli väkeä 20 eri kansasta, karaistuja, urhoollisia,
saaliinhimoisia sotilaita, ylpeitä voitoistaan ja varmoja siitä, että
ajaisivat nuo uskaliaat pohjolan miehet takaisin heidän lumimaahansa.
Ruotsin kuninkaan sotajoukossa oli ruotsalaisia, suomalaisia,
skotlantilaisia, 11,000 Saksilaista ja muita saksalaisia joukkoja.

Silloin oli tapana asettaa sotajoukko kahdeksi siiveksi eli
sivustaksi molemmin puolin keskirintamaa, ja oikeanpuolinen
sivusta ratkaisi tavallisesti taistelun. Senvuoksi asetettiin aina
urhoollisimmat siihen, ja nyt seisoi äärimmäisinä oikealla sivustalla
700 suomalaista ratsumiestä _Torsten Stålhandsken_ johdossa. Näiden
väliin oli kuningas asettanut tarkk'ampujia jalkaväestä. Suomalaiset
ratsastivat pienillä, mitättömän näköisillä hevosilla, joita
saksalaiset halveksien nimittivät kuormahevosiksi; mutta nämä hevoset
olivat hyvin kestäviä eivätkä väsyneet niin pian kuin saksalaisten
ratsut. Ruotsin jalkaväessä taisteli 380 karjalaistakin.

Kun sotajoukko oli järjestetty, ratsasti kuningas rintaman eteen,
otti hatun päästänsä, laski miekkansa kärjen maahan ja rukoili
korkealla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä on voitto ja
tappio, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi, puoleen!
Kaukaisista maista ja rauhallisista asunnoista olemme tulleet tänne
sotimaan vapauden, totuuden, sinun evankeliumisi puolesta. Suo meille
voitto pyhän nimesi tähden! Amen."

Vanhan tavan mukaan lähetettiin torvensoittaja vaatimaan vihollista
otteluun. Tilly vastasi: "Minä en ole koskaan taistelua välttänyt,
ja kuningas tietää, missä hän minut tapaa". -- Puolenpäivän aikaan
tykit alkoivat paukkua. Laaja kenttä peittyi savuun. Katolilaisten
joukossa oli silloin verrattoman urhoollinen sankari, nimeltä
_Pappenheim_. Hän asettui 3,000 ratsastajan johtajaksi, jotka kaikki
olivat kiireestä kantapäähän rautaan puetut ja ratsastivat suurilla,
väkevillä hevosilla. Tällä ylivoimalla hän hyökkäsi kuin rajumyrsky
suomalaisten kimppuun. Nämä ottivat hänet vastaan piikeillä ja
tarkk'ampujain murhaavalla tulella; rautapukuiset miehet säpsähtivät
ja kääntyivät takaisin. Pappenheim kokosi ne jälleen ja teki uuden
hyökkäyksen sivulta päin. Kohta kuningas käski rivien kääntyä
oikealle, niin että ne taas seisoivat rinta vihollista vastaan. Siinä
syntyi mitä ankarin ottelu, mies miestä vastaan, mutta kukaan ei
väistynyt paikaltaan, ja ruotsalainen ratsuväki tuli suomalaisten
avuksi. Seitsemän kertaa Pappenheim hyökkäsi, seitsemän kertaa hänet
torjuttiin takaisin. Joka kerta peittyi sotatanner hänen kaatuneilla
miehillään; viimein hänen väkensä hajaantui hillittömään pakoon.

Tällä välin Tilly oli ensin rynnännyt Ruotsin armeijan keskustaa ja
sitten saksilaisia vastaan. Saksilaiset olivat asetetut erilleen,
he eivät voineet kestää rajua hyökkäystä, heidän rivinsä murtuivat,
he pakenivat ruhtinaansa kanssa ja Tilly lähetti voitonsanoman
keisarille. Nyt hän komensi voittoihin tottuneen jalkaväkensä
hyökkäämään ruotsalaisten vasemman siiven kimppuun, ja tämän
olisi hukka perinyt, ellei se olisi ollut niin urhoollinen, niin
hyvästi harjoitettu ja niin taitavan sotapäällikön kuin suomalaisen
_Kustaa Hornin_ johdossa. Hän ja hänen väkensä puolustautuivat
sankarillisesti, kunnes kuningas lähetti hänelle apua. Ja näin
taisteli Euroopan kaksi parhainta ja harjaantuneinta sotajoukkoa
kauan ja mitä raivokkaimmin toisiansa vastaan kummankaan väistymättä.
Silloin kuningas huomasi, että Tillyn tykit olivat kukkulalle
jätetyt riittävää suojelusta vaille. Heti hän käski osaston oikeata
siipeä rynnätä kukkulalle, ja taas olivat suomalaiset ratsumiehet
etunenässä. Tillyn tykit vallattiin ja käännettiin hänen omaa
väkeänsä vastaan. Äkkiarvaamatta ja hirmuisesti kuulat tuhosivat
katolilaisten tiheitä rivejä. Nämä eivät voineet kauan kestää, ne
kaatuivat tai hajaantuivat hurjaan pakoon ja veivät mukanaan vanhan
Tillyn, joka itki epätoivosta. Ainoastaan neljä hänen urhoollisinta
rykmenttiään jäi uhitellen paikalleen metsänrinteeseen ja piti siinä
puoliaan pimeään asti.

Voitollinen, mutta uupunut Ruotsin armeija järjestettiin illan
pimeässä taas taisteluasentoon; vielä ei oltu voitosta varmat. Vasta
kun aamuaurinko valaisi veristä sotakenttää, nähtiin, että tähän
asti voittamaton Tillyn armeija, joka niin monta vuotta oli ollut
Saksan kauhuna, oli voitettu ja melkein hävitetty. Yhdeksäntuhatta
haavoitettua ja kuollutta peitti sotakenttää. Niiden joukossa
oli 2,000 saksilaista sekä 700 suomalaista, ruotsalaista ja
skotlantilaista, loput katolilaisia. Kuningas ratsasti ruudinsavusta
mustuneiden rivien eteen ja kiitti kaikkia, mutta hänen sydämensä
nöyrtyi sotajoukkojen Jumalan edessä ja ylisti häntä voitosta.

Breitenfeldin nimeä eivät tulevat sukupolvet koskaan unohda. Siinä
voitettiin ihana voitto Jumalan evankeliumin, ihmisten omientuntojen
ja kansojen vapauden hyväksi. Suomen kansa pitää kaikkina aikoina
kunnianansa, että se siellä on taistellut vanhurskaan taistelun.




153. Suomalaiset Würzburgin luona.


Kuningas Kustaa Aadolf lähti voitollisen sotajoukkonsa kanssa
keisarin liittolaisia vastaan lounaiseen Saksaan ja valloitti
Main-virran rannalla sijaitsevan Würzburgin kaupungin. Korkealla
vuorella virran toisella rannalla kohosi vahva linnoitus, joka
vallitsi koko kaupunkia, ja toinen puoli sinne johtavaa siltaa
oli hajoitettu. Silloin kuningas lähetti eversti Aksel Liljen 550
pohjalaisen kanssa murhaavassa luotisateessa veneillä joen poikki.
He pääsivät toiselle rannalle ja saivat suojaksensa luoduksi vallin.
Sitten työnnettiin särjettyjen sillankaarien päälle palkkeja.
Skotlantilaiset juoksivat ylitse ja auttoivat suomalaisia. Nyt oli
vuoren jyrkänteellä oleva linna valloitettava. Siinä oli urhoollinen
varusväki ja lujat puolikuunmuotoon rakennetut ulkovarustukset
vuoreen hakatun portin ulkopuolella. Kuninkaan käskystä tehtiin
väkirynnäkkö ulkovarustuksia vastaan, mutta turhaan: 300 miestä
kaatui, rynnäkkö torjuttiin. Kuitenkin täytyi panna liikkeelle
viimeisetkin voimat, sillä Tilly lähestyi uuden sotajoukon kanssa
linnan avuksi.

Varhain lokakuun 17 p:nä 1631 pimeässä kuningas lähetti
pohjalaiset ja skotlantilaiset vielä kerran rynnäköllä valtaamaan
ulkovarustuksia. Harvoin on nähty uljaampaa urotyötä. Nämä rohkeat
sotilaat kiipesivät pimeässä jyrkkää kallionrinnettä, kahlasivat
vallihaudan poikki ja kapusivat korkeata muuria ylös, koko aikana
saamatta minkäänlaista suojaa vihollisen tuimaa tulta vastaan. Pimeys
auttoi ryntääjiä, monta kaatui, mutta muut pääsivät muureille ja
valloittivat ulkovarustuksen.

Seuraavana päivänä oli määrä rynnätä linnaan, ja taaskin valittiin
suomalaiset käymään etupäässä. Mutta piiritetyt aikoivat tehdä
hyökkäyksen, ja silloin tunki Ruotsin sotajoukko portista sisään.
Linna valloitettiin tuiman taistelun riehuttua itse linnanpihalla,
ja voittajat saivat saaliikseen suuria aarteita. -- Jos olikin
taistelua ja vaivaa, niin kylläpä sotamiehet väliaikoina elivät
herroiksi tuossa rikkaassa maassa. Tästä kirjoitti siihen aikaan eräs
ruotsalainen virkamies: "Meidän Suomen poikamme, jotka nyt tottuvat
viinimaan oloihin, eivät vähiin aikoihin aikone Savoon palata.
Liivin sodassa heillä usein ei ollut ravintona muuta kuin vettä ja
homehtunutta, karkeata leipää ja kaljakeitosta; nyt Suomen mies tekee
kypärissään kylmää kastiketta viinistä ja sämpylästä."




154. Meno Lech-virran poikki.


Talven tultua liehuivat Ruotsin voitolliset sotaliput suurimmassa
osassa Saksanmaata. Näytti siltä, kuin Jumalan kostava enkeli olisi
kulkenut näiden edellä ja huutanut kansoille kuningas Daavidin sanat
12:nnesta psalmista: "Kurjien kärsimän väkivallan tähden, köyhien
huokausten tähden minä nyt nousen", sanoo Herra, "tuon pelastuksen
sille, joka sitä kiihkeästi kaipaa". Kaupungit ja linnat avasivat
porttinsa, sortajat vapisivat, ja sorretut tervehtivät ilokyynelin
pelastajiansa.

Sotamiesten lepo talvimajoissa ei tullut pitkäaikaiseksi. Kuninkaan
retki kävi nyt katoliseen Baieriin, jossa evankeelista oppia oli
kovasti vainottu. Tänne päästäkseen täytyi Ruotsin sotajoukon
mennä Lech-virran poikki, joka laskee suureen Tonava-virtaan. Lech
oli juuri paisunut kevättulvasta ja oli sekä virtava että syvä.
Sotapäälliköt epäsivät yrittämästäkään ylimenoa, varsinkin kun
valpas Tilly seisoi mahtavan sotajoukon kanssa vastaisella rannalla
Baieria puolustamassa. Kuningas arveli, että niiden, jotka olivat
kulkeneet Itämeren poikki, ei tarvinnut pelätä noin pientä puroa, ja
varustautui eksyttämään Tillyn valppautta.

Ensiksi oli saatava tieto virran syvyydestä. Eräs sotamies pukeutui
talonpojaksi, otti pitkän seipään ja oli yrittävinään kahlata
virran poikki. Kun vesi nousi vyötäisiin saakka, huusi hän apua.
Baierilaiset toisella rannalla kuulivat tämän, nauroivat hänelle
ja huusivat kehoittaen häntä kääntymään takaisin, sillä joki oli
22 jalkaa (6,5 metriä) syvä. Sotamies kääntyi takaisin ja sai
50 riksiä kuninkaalta palkinnoksi. Sitten veistettiin hirsistä
tarpeeksi korkeita pukkeja sillan rakentamista varten, ja sillä aikaa
sytytettiin tervaa, tuoreita puita ja märkiä olkia palamaan, niin
ettei vihollinen saattanut savulta nähdä, mitä ruotsalaisten leirissä
tehtiin. Kolme patteria varustettiin monilla tykeillä ampumaan
vastakkaista rantaa.

Huhtikuun 5 päivänä v. 1632 alkoivat tykit paukkua joen kummallakin
rannalla. Kuningas valitsi 300 suomalaista ja käski näiden veneillä
mennä joessa olevaan saareen. Tämä onnistui, suomalaisilla oli
lapioita muassaan, ja he alkoivat heti luoda vallia. Kohta
suuntasivat kaikki katolilaisten tykit hirvittävän tulensa näihin
300 huimapäähän. Uskomattomalta näytti, että yksikään heistä jäisi
henkiin; mutta ruudinsavu suojeli heitä, ja ruotsalaiset patterit
ampuivat niin tuimasti, että jyrinä kuului kauas vapisevaan Baieriin.
Kuninkaan sanotaan omalla kädellään ampuneen 60 laukausta. Tilly
hyökkäsi tekemään lopun näistä 300:sta, mutta nyt oli silta valmiina,
ja 300 muuta suomalaista juoksi sitä myöten auttamaan kumppaneitansa.
Heidän jälkeensä seurasivat skotlantilaiset, ruotsalaiset ja kuningas
itse. Pian oli koko Ruotsin sotajoukko toisella rannalla. Kerta
toisensa perään ryntäsivät katolilaiset, mutta heidät työnnettiin
takaisin. Suomalaiset ratsumiehet olivat Weimarin herttuan Bernhardin
johdolla ratsastaneet virran poikki matalimmasta paikasta ja
karkasivat sivultapäin katolisen sotajoukon kimppuun. Turhaan lähetti
Tilly parhaimmat miehensä tuleen. Viimein hän sieppasi sotalipun ja
riensi urhoollisten vallooniensa etupäässä rantaan, mutta tykinluoti
sattui hänen jalkaansa ja hän kaatui maahan tainnoksiin. Pimeän
tultua vetäytyi voitettu katolinen joukko takaisin. Vanha Tilly kuoli
kahden viikon kuluttua haavoistaan.

Tämän voiton jälkeen Ruotsin armeija levisi yli koko Baierin,
valloitti sen pääkaupungin Münchenin ja ylisti Jumalaa juhlallisilla
kirkonmenoilla Augsburgin kaupungissa, jossa 100 vuotta aikaisemmin
luterilaisen kirkon ensimmäinen yleinen uskontunnustus oli laadittu.




155. Lützenin taistelu.


Tähän asti oli voitto seurannut ruotsalaisten ja suomalaisten
sota-aseita heidän jalossa taistelussaan totuuden ja oikeuden
puolesta. Suuri Kustaa Aadolf oli nyt valtansa kukkuloilla ja
ajatteli tehdä lopun keisarin vallasta sekä perustaa suuren
valtakunnan evankeelisen opin suojaksi. Mutta Jumalan tiet eivät ole
ihmisten teitä. Hänen valittujen välikappaltensa täytyy usein kärsiä
ja kuolla totuuden puolesta.

Böömin maassa eli siihen aikaan maankuulu sotapäällikkö, nimeltä
_Wallenstein_, jonka keisari oli pannut viralta hänen julmuutensa,
ylpeytensä ja määrättömän kunnianhimonsa tähden. Häneen keisari
turvautui hädässään, ja Wallenstein pestasi pian pelottavan, 60,000
mieheen nousevan sotajoukon, jonka hän vei Ruotsin kuningasta
vastaan. Kustaa Aadolf peräytyi ja asetti leirinsä Nürnbergin
kaupungin lähelle. Wallenstein kulki jäljessä ja asetti leirinsä
puolen peninkulman päähän kuninkaasta. Yhdeksän pitkää viikkoa
molemmat sotajoukot seisoivat vastakkain kesällä v. 1632, ja maata
hävitettiin laajalti. Wallensteinilla ei ollut säälin tunnetta,
mutta kuningas tahtoi tehdä lopun kurjuudesta ja rynnätä vihollisen
lujaa leiriä vastaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset kiipesivät jyrkkiä
vuorenseinämiä ylös pitkiä tykkirivejä vastaan: he suistuivat
kuin kotkat lennosta, he sortuivat alas verissä päin. Alempana
laaksossa taisteli Stålhandske suomalaisine ratsumiehineen mainiota
Kronenbergiä ja hänen ratsumiehiään vastaan, jotka ylpeästi
nimittivät itseänsä "voittamattomiksi". Kronenberg kaatui; hänen
voittamattomansa työnnettiin pakosalle.

Viimein nälkä ja taudit pakottivat kummankin sotajoukon lähtemään
leiristään. Kuningas oli taas kääntynyt Baieria vastaan, kun syksyllä
tuli tieto, että Wallenstein hävittäen oli hyökännyt Saksiin. Kohta
riensi kuningas jälleen sinne ja huomasi, että Wallenstein oli
hajoittanut sotajoukkonsa talvimajoihin sekä lähettänyt Pappenheimin
pois parhaan ratsuväen kanssa. "Nyt", sanoi kuningas, "luulen
todentotta, että Jumala on antanut vihollisen käsiimme". Ja hän
päätti yllättää Wallensteinin _Lützenin_ kaupungin luona Saksissa.

Kaikki riippui siitä, voisiko äkkiarvaamatta yllättää vihollisen,
ennenkuin Pappenheim ehti takaisin. Ruotsin armeijan täytyi marssia
vastakynnettyjä, syyssateen liottamia peltoja pitkin. Ryntäys
viivästyi, ja Wallenstein sai aikaa koota hajanaiset joukkonsa.
Valkeni 6 päivä marraskuuta 1632. Se oli pilvinen ja sumuinen
syyspäivä. Kuningas ei tahtonut ottaa haarniskaansa, koska vanhat
haavat tuottivat tuskaa. Hän sanoi: "Jumala on minun haarniskani".
Sumun keskellä odotettaessa hän puhui sotilailleen. Hän viritti
Lutherin virren: "Jumala ompi linnamme" ja sen jälkeen: "Älä
pelkää, lauma piskuinen!" jonka virren hän itse oli vähää ennen
sepittänyt. Mustat, sumun peittämät rivit yhtyivät virteen, ja syvää
hartautta oli tässä juhlallisessa veisuussa, joka oli niin monelle
valmistuksena kuolemaan.

Kello 11 alkoi vieno tuuli hiukan hajoittaa sumua. Kuningas pani
kätensä ristiin miekan kahvan ympärille ja rukoili: "Jeesus, Jeesus,
suo meidän taistella tänäkin päivänä pyhän nimesi kunniaksi!" Samassa
alkoivat tykit jyskyä, ja Lützenin kaupungin nähtiin palavan.

Stålhandske 500 suomalaisen ratsumiehen kanssa seisoi taas
äärimmäisenä oikealla sivustalla kuninkaan omassa johdossa. He
syöksyivät koko Ruotsin sotajoukon kanssa syvän ojan ylitse,
musersivat vihollisen ensimmäisen rivin ja valtasivat sen tykit.
Toisessa rivissä oli heitä vastassa mustat, rautaan puetut
ratsumiehet. Kuningas huusi: "Stålhandske, käy noihin mustiin miehiin
käsiksi; niistä tulee meille vastusta." Stålhandske karkasi päin,
ja ankara ottelu syntyi. Kuningas ratsasti toista suuntaa, hän ajoi
kiiruusti, ja harvat voivat häntä seurata. Sumussa ja ruudinsavussa
hän joutui vihollisten keskelle. Kiväärinluoti murskasi hänen
käsivartensa. Hän vaipui verissään satulasta maahan ja jäi luotien ja
miekkain lävistämänä ja tuntemattomana makaamaan hevosten jalkoihin.
Yksi ainoa ystävä, eräs saksalainen nuorukainen, makasi verissään
hänen vieressään. Kohta ilmaisi kuninkaan haltijaton hevonen, verinen
satula selässä, herransa kaatuneen.

Tähän aikaan, kello 1 päivällä, oli ruotsalaisten ensimmäinen
rynnäkkö torjuttu, mutta saatuaan tiedon kuninkaan kuolemasta
sotilaat unhottivat haavansa ja väsymyksensä. Tuntuipa, kuin olisi
elämä kadottanut arvonsa, kun suurin, paras sankari oli kaatunut.
Taas ryntäsivät kaikki eteenpäin, ja herttua Bernhard rupesi
pääkomentajaksi. Stålhandske löi maahan kaikki, mitä hänen eteensä
tuli. Hän valloitti takaisin sen paikan, missä kuningas oli kaatunut.
Koko Wallensteinin sotajoukko horjui ja hajosi, kun samassa kuului
huuto: "Pappenheim tulee!" Ja Pappenheim tuli kuin kiljuva jalopeura
1,500 ratsumiehen kanssa. Keisarilliset saivat uutta intoa; syntyi
hirveä taistelu. Ruotsin jalkaväki, jossa oli 200 savolaista, ei
väistynyt: se kaatui paikalleen pitkänä rivinä, ja tappio näytti
olevan käsissä. Mutta Jumala pani sinä päivänä määrän monelle
sankarille. Pappenheim ei tietänyt kuninkaan kuolemasta ja etsi
häntä tulisen kiihkeästi. "Missä on Ruotsin kuningas?" -- "Tuolla",
sanottiin, "tuolla hän ratsastaa suomalaisten etupäässä!" Sinne
ratsasti Pappenheim, ja siellä hän kaatui. Moni luuli Stålhandsken
luodin hänet kaataneen. Keisarillisten joukossa ei ollut toista
niin rakastettua kuin Pappenheim; hänen kerallaan raukesi heidän
miehuutensa, ja hämmästyen he näkivät uuden ruotsalaisen sotajoukon
ikäänkuin maasta kasvavan. Kuningas oli asettanut sotarintaman taakse
5,300 saksalaista, jotka eivät vielä olleet ottaneet taisteluun
osaa. Näiden tukemana kävi tuo perin uupunut ruotsalainen sotajoukko
kolmannen kerran rynnäkköön, ja nyt oli kalliisti ostettu voitto
vihdoin saavutettu. Aurinko laski, pimeys tuli: Wallensteinin
täytyi lähteä sotatantereelta. Siinä makasi 10,500 kuollutta ja
haavoitettua: niiden joukossa 4,500 ruotsalaista, suomalaista,
skotlantilaista ja saksalaista, jotka olivat vuodattaneet vertansa
kuninkaan rinnalla.

Kuningas Kustaa Aadolfin ruumis löydettiin vasta myöhään yöllä
soihtujen valossa ruumiskasojen keskeltä ryöstettynä, alastomana,
ystävien ja vihollisten polkemana, jotka olivat hänen ylitsensä
ratsastaneet. Harvoin on maallinen suuruus ollut niin kuolemassa
rikkitallattuna ja kuitenkin kaikiksi ajoiksi jälkeensä jättänyt
kuolemattoman, rakastetun muiston. Hänen ruotsalainen, hänen
suomalainen kansansa suri häntä suurimpana sankarinaan, ystävät
ja viholliset, itse Saksan keisarikin, itkivät hänen kuolemaansa.
Ritariholman kirkossa Tukholmassa säilytetään hänen tomuansa.

Toisenlaisen lopun sai pelätty Wallenstein. Määrättömässä
ylpeydessään hän vehkeili herraansa, keisaria, vastaan ja tahtoi
ruotsalaisten avulla päästä itsenäiseksi ruhtinaaksi. Mutta keisari
otti häneltä päällikkyyden, hänen sotajoukkonsa hylkäsi hänet.
Kuningas Kustaa Aadolf kaatui julkisessa taistelussa, sydänpäivän
valossa, rehellisesti kamppaillen Jumalan evankeliumin puolesta.
Wallenstein kaatui petturina yön pimeydessä murhaajan miekan
lävistämänä, 1 vuoden ja 4 kuukauden kuluttua Lützenin taistelusta.




156. Kristiina kuningatar ja kolmikymmenvuotisen sodan loppu.


Kuningas Kustaa Aadolf jätti jälkeensä kuusivuotiaan tyttären,
_Kristiina_-nimisen. Valtiosäädyt tunnustivat hänet hallitsijaksi, ja
valtakunnan etevimmät miehet hoitivat hallitusta hänen lapsuutensa
ajan.

Ruotsalaiset ovat aina rakastaneet suuria mainetöitä, mutta
tyynemmässä Suomenkin kansassa olivat sotavoitot herättäneet ylevän
sankaruuden hengen. Senvuoksi kaikki olivat yksimielisiä siitä,
ettei Saksan sotaa lopetettaisi, ennenkuin evankeelinen oppi
olisi turvattuna ja Ruotsin valtakunta saanut kunniakkaan rauhan.
Tämä vaati vielä 16 vuotta kestäviä kovia taisteluita ja raskaita
uhrauksia. Saksan pelkurimaiset ruhtinaat pettivät uskolaisensa,
ja kun Ruotsin armeija, jossa urhoollinen suomalainen mies,
Kustaa Horn, alipäällikkönä oli mukana, vuonna 1634 oli kärsinyt
suuren tappion, näytti kaikki olevan lopussa. Silloin ilmestyi
toisia sotapäälliköitä, jotka olivat oppineet sotataitonsa Kustaa
Aadolfilta ja johtivat hänen sotajoukkojaan uusiin voittoihin.
_Banér, Torstenson ja Wrangel_ voittivat katolilaiset ja masensivat
Tanskan. Kaikkialla taistelivat Suomen soturit -- _Hornin_, jota
kuningas nimitti "oikeaksi kädekseen", _Aake Tottin_, jota hän sanoi
"lumiaurakseen", _Stålhandsken, Wittenbergin_ ja muiden suomalaisten
sankarien johdossa -- pelottomasti saksalaisia, espanjalaisia,
italialaisia, unkarilaisia, kroaatteja, vallooneja ja monia muita
kansoja vastaan. Suomen ratsumiehet pysyivät yhä suuressa maineessa
urhoollisimpina urhoollisten joukossa, ja kun heillä rynnäkössä
oli tapana huutaa: "Hakkaa päälle!" nimitettiin heitä Saksassa
"hakkapeliitoiksi". Heidän pienet, mitättömän näköiset hevosensa
joivat Elben, Reinin ja Tonavan virroista, kuten ennen olivat juoneet
Nevasta ja Weikselistä. He herättivät Berlinissä, Wienissä ja monissa
muissa kaupungeissa ja maissa sellaista kauhua, että heitä verrattiin
luonnon alkuvoimiin, joita ei kukaan voi vastustaa.

Tuo suuri sota oli riehunut kolmekymmentä vuotta; se oli tullut
hurjemmaksi ja tuhoavammaksi, kun lempeä Kustaa Aadolf ei ollut
enää hillitsemässä sotilasten saaliinhimoa. Suurin osa Saksaa
oli erämaana. Vihdoin, kun katolisilla ruhtinailla ei enää ollut
sotamiehiä eikä rahaa, täytyi itsepintaisimpienkin taipua. Silloin
_Westfalin rauhansopimus_ v. 1648 teki lopun tästä pitkällisestä
sodasta. Ruotsi sai maita ja rahaa, keisarin täytyi luvata ettei
hän enää ketään uskon tähden ahdistaisi, ja omantunnonvapaus, jonka
puolesta ruotsalaiset ja suomalaiset olivat niin miehuullisesti
taistelleet, oli tästä alkain maailmassa turvattuna.

Sodan aikana kasvoi nuori Kristiina, ja hänestä tuli hyvin oppinut ja
kuuluisa kuningatar. Hänestä on sanottu, että harvoissa ihmisissä on
ollut niin monta oivallista ominaisuutta ja niin monia vikoja. Hän
oli ylevämielinen ja nerokas, oikullinen ja omavaltainen. Hänellä oli
miehen pää ja rohkeus, mutta ei naisen sydäntä. Hän ymmärsi kaikkea
muuta, mutta ei pelätä Jumalaa eikä voittaa itseään. Hänen loistavan
hallituksensa aikana Suomi ei paljoa tiennyt mahdista ja komeudesta;
sillä suurin osa maatamme oli annettu läänityksiksi korkeille
herroille, jotka täältä kantoivat kruunun tulot.

Tähän aikaan tuli tupakka maahamme sotaväen mukana.




157. Kreivin aika ja Turun akatemia.


Ruotsin suurin valtiomies tähän aikaan oli _Aksel Oxenstjerna_, joka
Kristiina kuningattaren holhoojahallituksessa oli sen johtavana
voimana. Hänen rinnallaan oli _Pietari Brahe_ valtakunnanneuvoston
viisaimpia miehiä. Ja Pietari Brahe oli 9 vuotta Suomen
kenraalikuvernöörinä, jota maata pidettiin valtakunnan toisena
pääosana, niin että Suomea oli tapana mainita lähinnä Ruotsin jälkeen.

Kreivi Brahe oli varteva, komea herra, jolla oli ruskea tukka,
siniset silmät ja lempeät kasvonpiirteet. Hän tutustui pitkillä
ja vaivalloisilla matkoillaan maahamme paremmin kuin kukaan
ruotsalainen mies ennen häntä. Vuonna 1638 hän kirjoitti
valtakunnanhallitukselle, että jos Suomi kerran vaurastuisi, voisi
sitä metsien, järvien ja merien laajuuteen sekä kalojen, lintujen
ja muiden tavarain runsauteen nähden "hyvin verrata johonkin, eikä
pienimpään, Euroopan kuningaskuntaan". Ja Pietari Brahe toimitti
paljon Suomen hyväksi. Hänen aikanansa alkoivat maanmittarit jakaa
maata ja vuorimiehet etsiä malmeja. Paljon maanteitä rakennettiin,
majataloja perustettiin; nyt saatettiin lähettää kirjeitä postissa,
ja suomalaiset laivat rohkenivat purjehtia valtamerille. Perustettiin
uusia kaupunkeja: _Kristiina, Pietarsaari, Raahe, Kajaani, Kuopion
kauppala, Savonlinna, Lappeenranta_. Sellaisen muiston Pietari Brahe
jätti jälkeensä; senvuoksi olikin sitten tapana sanoa, kun jotakin
tapahtui suotuisalla hetkellä, että se tuli "kreivin aikaan".

Ja kreivin aikana saatiin täällä toimeen kaksi suurtyötä: Turun
akatemia ja suomalainen raamattu. Akatemiasta tulee Suomen kiittää
kahta ruotsalaista valtakunnan hallitusmiestä: kreivi Brahea ja
valtiokansleria, kreivi Aksel Oxenstjernaa. Kolmantena miehenä
oli tarmokas Turun piispa _Iisak Rothovius_, jonka aikana maamme
jälleen oli jaettuna kahteen hiippakuntaan. Kristiina kuningatar
oli silloin vasta 14-vuutias, mutta hän harrasti oppia, ja hänen
nimessään perustettiin tämä uusi oppilaitos. Ei ollut köyhän maamme
helppoa suuren Saksan-sodan aikana, joka kiinnitti kaikkien mielet ja
nieli kaikkien rahat, saada varoja sellaiseen rauhan ja valistuksen
laitokseen.

Mutta viisaudesta on sanottu: "Siitä minä pidän enemmän kuin
kuningaskunnasta ja ruhtinashuoneesta, ja rikkauden minä pidän sen
rinnalla tyhjänä. En minä pitänyt jalokiveä sen vertaisena; sillä
kaikki kulta on siihen verraten kuin huono hieta, ja hopea on sen
rinnalla pidettävä loan arvoisena." Viis. kirj. 7: 8, 9.

Niin ylevä oli kansan mieli, ettei mikään näyttänyt mahdottomalta,
kun oli kysymyksessä suurtyö joko sodan tai rauhan toimissa. Kaikki
tahtoivat olla siinä osallisina: urhoollisen Torsten Stålhandsken
leski lahjoitti akatemialle ensimmäisen kirjakokoelman, joka oli
tuotu sotasaaliina Tanskasta. _Heinäkuun 15 päivänä_ v. 1640 Turun
akatemia vihittiin juhlallisesti. Se oli kaunis kesäpäivä. Koko
Turku oli kukilla kaunistettuna, ja Aurajoki oli liputettuja laivoja
täynnä. Suuressa, loistavassa juhlakulkueessa lähdettiin kello
7 aamulla Turun linnasta akatemiataloon, jossa kreivi Brahe ja
piispa pitivät puheita. Sitten oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa
ja senjälkeen muita juhlallisuuksia. Vanha Turku tunsi uudestaan
nuortuneensa; soitantoa esitettiin, tykit paukkuivat, torvet
raikuivat ja kansa kajahutteli iloisia eläköön-huutoja.

Tämä ensimmäinen akatemia, jota nykyjään nimitetään _yliopistoksi_,
oli alussa köyhä, kuten itse maammekin. Siinä oli ensimmäisenä vuonna
44 ylioppilasta, joista ainoastaan 8 syntyperäistä suomalaista.
Toisena vuonna oli siinä jo 300 ylioppilasta, niistä monta
suomalaista. Heidän ei tarvinnut enää, kuten tähän asti, matkustaa
kauas etäisiin maihin korkeampaa oppia hankkimaan. Turun akatemiasta
lähti vähitellen mainioita valtiomiehiä ja tiedemiehiä, pappeja ja
koulunopettajia, jotka levittivät valistusta oppimattoman kansan
keskuuteen. Sellaiset suurlaitokset eivät kuitenkaan heti ole
valmiita. Ne vaativat aikaa kypsyäkseen, ja vielä kauan oli siellä
opettajissa ja oppilaissa olemassa paljon raakuutta.

Mitä Turun akatemia merkitsi Suomelle, se pian kyllä näkyi, sillä
sen mukana tuli kirjapainotaito maahamme. Ensimmäinen kirjapaino
perustettiin v. 1642 Turkuun. Samana vuonna ilmestyi painosta
ensimmäisen kerran koko raamattu suomeksi, ja näin Mikael Agricolan
rakkain toive sadan vuoden kuluttua toteutui. Silloinen aika synnytti
suurtöitä kaikilla aloilla. Suomen kansa taisteli Jumalan sanan
puolesta, ja Jumalan sana tuli siunaavaisena sen majoihin, tuoden
mukanaan hyödyllisiä tietoja. _Eskil Petraeus_ kirjoitti ensimmäisen
suomen kieliopin, ja oppinut _Johannes Messenius_ kirjoitti
pohjoismaiden kansain historian, ollessaan vankina Kajaanin linnassa.




158. Kaarle X Kustaa ja Arvid Wittenberg.


Kristiina kuningatar oli mieleltään niin epävakainen, että pian
kyllästyi valtakuntaansa ja jätti kruunun vuonna 1654 serkulleen
Kaarle Kustaalle, joka oli Kaarle IX:n tyttärenpoika. Itse hän
matkusti ulkomaille, kulki maita mantereita ja himoitsi maailman
ihailua. Mutta kun hän ei pelännyt Jumalaa eikä rakastanut
isänmaatansa, ei hänellä ollut missään pysyväistä sijaa. Hänen isänsä
oli uhrannut henkensä Jumalan puhtaan opin puolesta, mutta tytär
mieltyi katolisen kirkon erheisiin ja päätti rauhattoman elämänsä
vieraassa maassa.

_Kaarle X Kustaa_ oli uskaliaimpia ja urhoollisimpia kuninkaita.
Häneltä puuttui vain tarpeeksi voimaa kukistaakseen puolet maailmaa.
Hän aloitti hallituksensa rauhallisesti tekemällä köyhien kansojensa
hyväksi hyödyllisiä parannuksia ja säästöjä. Silloin hän joutui
toisena hallitusvuotenaan sotaan Puolan kuningasta vastaan, joka
vaati itselleen Ruotsin kruunua. Siitä alkaen oli Kaarle Kustaan
lyhyt hallituskausi yhtämittainen jakso hämmästyttäviä urotöitä. Hän
valloitti ja kukisti koko mahtavan Puolan valtakunnan. Kun Tanska
ryhtyi sotaan, meni Kaarle Kustaa sydäntalvella jäätyneiden Beltin
salmien ylitse, valloitti Tanskan saaret ja pakoitti tämän vallan
luopumaan niistä hedelmällisistä maakunnista, jotka Tanskalla silloin
oli Etelä-Ruotsissa. Silloin saatiin onnekas rauhansopimus, mutta
Kaarle Kustaa rikkoi rauhan, musertaakseen kokonaan Tanskan. Hän ei
käsittänyt, mitä kansa voi, joka taistelee henkensä ja vapautensa
puolesta. Onni kääntyi; Tanskan kukistettu kansa nousi ja voitti tuon
suuren sotapäällikön sekä hänen voitollisen sotajoukkonsa. Uudet
rohkeat tuumat mielessä kuningas Kaarle Kustaa kuoli nuorena v. 1660.

Hänen aikanaan hyökkäsivät venäläiset Suomeen vuonna 1656. Melkein
kaikki maamme sotaväki oli poissa kuninkaan mukana; mutta niin
sotainen oli silloin Suomen kansa, että talonpojat, porvarit,
vieläpä koulupojatkin tarttuivat aseihin ja karkoittivat vihollisen.
Maansa ulkopuolella suomalaiset sotivat puolalaisia, tatarilaisia,
tanskalaisia, preussilaisia, hollantilaisia ja itävaltalaisia
vastaan. Usein he taistelivat yksi kymmentä vastaan, raivaten
itselleen tietä kautta tuntemattomain maiden, poikki vuolaiden
virtojen, metsien, jäiden ja erämaiden; ottelivatpa toisinaan
aseveljinä unkarilaisten, kasakkain ja puolivillien kansain rinnalla,
joiden nimiä eivät ennen koskaan olleet kuulleet.

Kaarle Kustaan kuuluisimpia sotapäälliköitä oli suomalainen _Arvid
Wittenberg_, joka oli kotoisin Porvoosta. Hän oli Kustaa Aadolfin
aikuisia sotureita ja kaikissa vaaroissa pelkäämätön. Wittenberg
johti ensimmäistä sotajoukkoa, joka hyökkäsi Puolaan; häntä
verrattiin silloin kiilaan, joka työnnettiin halkeavaan valtakuntaan.
Sotajoukot heittivät aseensa, ja vahvat linnat avasivat porttinsa
tälle väkevälle sankarille. Kuningas pani hänet Warsovan, Puolan
pääkaupungin päälliköksi. Pian nousi koko Puolan kansa pelastamaan
isänmaatansa, ja Wittenberg pienine joukkoineen joutui saarroksiin
tuossa suuressa viholliskaupungissa. Siinä hän piti puoliaan
kokonaisen vuoden. Toukokuussa v. 1656 tuli Puolan kuningas itse
100,000 miehen voimalla valloittamaan takaisin pääkaupunkiansa.
Wittenbergillä oli 3,000 ruotsalaista ja suomalaista asetettavana
näitä 100,000 miestä ja Warsovan 40,000 vihollismielistä asukasta
vastaan. Mutta hän olikin jo kahdennenkymmenennen kerran päällikkönä
piiritetyssä linnassa.

Puolan kuningas lähetti käskyn, että portit oli avattava: muutoin
ei ollut armoa odotettavissa. Wittenberg vastasi, ettei kuninkaan
pitäisi vaatia rehellistä soturia häpeälliseen tekoon ja ettei
puolalaistenkaan nyt tarvinnut osoittaa armeliaisuuttaan, vaan
urhoollisuuttaan. Tämä vastaus sai puolalaiset raivoon, ja he
ryntäsivät Warsovaa vastaan kesäkuun 20 p:nä. Kello 5:stä aamulla
kello 3:een iltapäivällä piti Wittenberg ja hänen väkensä puoliaan
verrattoman sankarillisesti. Heidät työnnettiin pois muureilta,
kaupunkilaiset ahdistivat heitä, ja he taistelivat yhä katu kadulta,
talo talolta. Vihdoin ei enempää kuin 900 miestä ollut jäljellä; nämä
sulkeutuivat luostariin, valmiina taistelemaan viimeiseen mieheen.
Mutta puolalaiset itse olivat urhoollista kansaa ja ihmettelivät
sellaista miehuutta. Nämä 900 saivat vapaasti lähteä; ainoastaan
Wittenberg vietiin vankina puolalaiseen linnaan ja kuoli vankeudessa.
Hänen kunniakseen lyötiin vuonna 1826 muistoraha, jossa on kuvattuna
kotka, salama kynsissä.




159. Kuningas Kaarle XI:n aikakausi.


Kaarle X Kustaa jätti jälkeensä pojan, _Kaarle XI:n_, joka
kuninkaaksi tullessaan oli ainoastaan 4 vuoden ikäinen. Hänen
lapsuutensa aikana hallitsivat suuret herrat valtakuntaa huonosti.
Aatelisherrat olivat silloin ainoat rikkaat ja ainoat, joilla oli
varoja hankkia korkeampia tietoja. Heidän hallussaan oli suurin
osa maaomaisuutta, ja he tahtoivat tehdä talonpojat epävapaiksi
lampuodeiksi. Kaikissa muissa maissa talonpojat ovat olleet tällaisia
aatelistilain maaorjia, joita on voitu myydä yhdessä tilan mukana.
Ruotsi, Norja ja Suomi ovat ainoat maat, jotka eivät koskaan ole
suvainneet sellaista häpeätä, ja paras Ruotsilta saamamme perintö on
se, että jokainen Suomen mies ja nainen on ikivanhoista ajoista ollut
lain turvissa vapaa.

Kaarle XI varttui, ja hänestä tuli hiukan itsevaltainen, mutta
tarmokas ja viisas kuningas. Hän ei pitänyt herrojen hallituksesta
ja osasi toimia niin viisaasti, että valtiosäädyt antoivat hänelle
suuremman vallan, kuin yhdelläkään Ruotsin kuninkaalla ennen häntä
oli ollut. Silloin hän peruutti aatelisherroilta useita suuria
maatiloja ja verosaatavia, joita entiset kuninkaat olivat heille
lahjoittaneet valtakunnan vahingoksi. Siten tuli kansan vapaus
turvatuksi; omaisuus ja valistus jakaantuivat tasaisemmin kaikkien
säätyjen kesken. Suomalainen aatelismies Klaus Hermaninpoika Fleming
oli peruuttamistoimessa kuninkaan uskollisin apulainen. Aatelisto
nurkui ja vihasi Flemingiä, mutta kansa ylisti kuninkaan viisautta.

Hänen hallituskautensa alkupuolella oli ankaria sotia. Nuori kuningas
taisteli urheasti kuin hänen isänsäkin ja sai toimeen kunniallisen
rauhan. Satavuotista yhtämittaista sotaa seurasi nyt onnellinen
rauhanaika, jota kesti Kaarle XI:n hallitusajan loppuun.

Suomi oli antanut puolet vuodentuloistaan ja puolet sotakelpoisista
miehistään pitkällisiin sotiin, joita vieraissa maissa käytiin. Nyt
se sai levähtää ja hengähtää. Uupunut kansa tunsi virkistyvänsä
ja voimansa uudistuvan. Monta autiotilaa otettiin uudestaan
viljelykseen, väestö lisääntyi, varallisuus eneni, verot vähenivät.
_Gezelius_ piispat, isä ja poika, perustivat uusia kouluja ja
saattoivat kerskata siitä, että koko kansa nyt taisi kirjaa lukea.
Monta hengellistä kirjaa ilmestyi suomeksi; _Elias Brenner_ kuvasi
Suomen vanhoja muistomerkkejä.

Kuningas kutsui palvelukseensa kelvollisia miehiä kaikista säädyistä,
sääti viisaita lakeja, jotka ovat olleet voimassa meidän aikoihimme
asti, ja korjasi monta sota-aikoina syntynyttä hämmennystä ja
epäkohtaa. Niinkuin hän itse ankarasti noudatti hyviä tapoja ja
jumalanpelkoa, samoin tehtiin koko hänen valtakunnassaankin. Se, joka
piti pahaa ja jumalatonta elämää, ajettiin maanpakoon. Se, joka tuli
kirkkoon synnintunnustuksen jälkeen tahi lähti sieltä pois ennen
siunausta, sai maksaa sakkoa. Ketkään muut kuin papit ja lääkärit
eivät saaneet liikkua kaduilla jumalanpalveluksen aikana; tapahtuipa
niinkin, että kadut siksi aikaa suljettiin ketjuilla. Meidän aikamme
ei sellaista ankaruutta saata käsittää, mutta sen kova kuri kasvatti
tarmokkaan kansan. Jälkipolvet ovat ylistäneet vanhaa, hyvää Kaarle
XI:n aikaa.

Näillä onnenpäivillä oli kuitenkin musta varjopuolensa. Taikausko
oli vielä yleinen, oppineetkin miehet Turun akatemiassa uskoivat
noitia ja taikomisia. Näin syntyi Suomessa kuten Ruotsissakin se
taikauskoinen luulo, että noita-akat ratsastivat pääsiäisyönä
luudilla hornaan ja opettivat pieniä lapsia paholaista palvelemaan.
Monta vanhaa eukkoa syytettiin sellaisista perättömistä rikoksista,
tuomittiin kuolemaan ja poltettiin roviolla. Se oli sokeata ja
surkeata intoa, mutta silloinen aika oli ankara, ja valistuksen tie
kulkee erhetyksien kautta.




160. Suuret nälkävuodet.


Jumalan tahto oli, että Suomen kansa Kaarle XI:n onnellisina
aikoina kokoaisi voimia kestääkseen uusia koettelemuksia. Sillä
tämän kuninkaan viimeisinä hallitusvuosina alkoi pitkä jakso suuria
onnettomuuksia, joita ei yksikään kansa olisi voinut kestää ilman
sitkeätä elinvoimaa, kärsivällisyyttä ja luottamusta Jumalaan.

Luonnonvoimat ja vuodenajat olivat kuin hairahtuneet säännölliseltä
uraltaan. Viitenä vuotena, vuodesta 1689 alkaen, Jumala lähetti
edeltäpäin kaikenlaisia luonnossa näkyviä varoituksia. Kesät olivat
tavattoman kuumia, keväät ja syksyt tavattoman kuivia, talvet
ylenmäärin kylmiä. Vuonna 1690 kävi sydänkesällä niin kova halla,
että pääskysten pojat putoilivat kuolleina pesistään. V. 1691
poimittiin mansikoita huhtikuussa, mutta samaan aikaan v. 1692 oli
niin kova pakkanen, että monta ihmistä paleltui kuoliaaksi.

Etelä-Euroopassa oli kovia maanjäristyksiä, vuoret syöksivät tulta,
ja heinäsirkkalaumat hävittivät viljavainioita. Näinä viitenä
vuotena Suomessa kuitenkin saatiin monta runsasta satoa. Viljaa oli
niin paljon, että jyväkuormat usein seisoivat monta päivää myymättä
kaupunkien toreilla. Mutta kaikki elivät vain päivästä päivään
niinkuin taivaan linnut; kukaan ei huolinut säästää mitään vastaisen
varaksi, ei kukaan ottanut varteen Jumalan varoittavia ennemerkkejä.

Vuonna 1694 oli Keski-Euroopassa niin kauhea nälänhätä, että
rikkaassa Pariisissa kuoli nälkään 92,000 ihmistä. Suomessa tuli
katovuosi, kansa söi pettua, siellä täällä nähtiin jo nälkään
kuolleita ihmisiä teiden varsilla. Vuonna 1695 tuli "suuri
nälkävuosi". Silloin oli niin kova talvi, että moni paleltui
kuoliaaksi, ja sudet ahdistivat ihmisiä huoneissa. Kevät tuli kylmä,
kesä kylmä ja sateinen. Elo ei ennättänyt kypsyä, pelloilla nähtiin
vain joitakuita korsia ja niiden vieressä pelkkä musta multa.
Syyskuussa halla vei kaikki, mitä jäljellä oli. Hätä yltyi, herrat ja
talonpojat alkoivat palveluksestaan erottaa puolet palvelijoistaan.
Seitsemän jyvälaivaa joutui Merenkurkussa haaksirikkoon.

Vuosi 1696 oli kovempi kaikkea, mitä maamme siihen asti oli kokenut.
Se oli kummallinen vuosi. Talvi oli niin leuto, että jäät sulivat
jo helmikuun lopulla, pääskyset tulivat Etelä-Ruotsiin, ja useat
tekivät toukoa. Mutta maaliskuun 7 päivänä palasi pakkanen, ja järvet
jäätyivät jälleen niin lujiksi, että niitä ajettiin. Kevättouot
turmeltuivat, syyskylvö mätäni maassa. Kesä tuli kylmä, ja elokuun
8 päivänä peitti paksu jää kaikki järvet. Elokuun 22 päivänä tuli
taaskin halla, käyden neljänä yönä perätysten. Koko Suomessa saatiin
tuskin muutamia tynnyrejä hallan panemia, puoleksi tuleentuneita
jyviä. Niityt eivät kasvaneet heinää, elukat kuolivat, jänikset ja
osaksi linnut katosivat metsistä, kukko herkesi laulamasta, arka
ilves otti pakonsa kyliin, rottalaumat söivät kaikki, mitä eteen
sattui.

Silloin Jumalan käsi saattoi koko Suomeen suuren hädän ja puutteen,
semmoisen kuin profeetta Jooel sanoo: "Pelto on hävitetty, maa on
murheissansa ja peltomiehet seisovat hämmästyneinä." Mikkelinpäivän
aikaan alkoi irtolaisväkeä, pian myös torppareita ja pikkutilain
omistajia virrata kaupunkeihin. Nämä tulivat täpötäyteen väkeä,
ja vähän oli antamista. Kalpeita, haamuiksi laihtuneita ihmisiä
hoippui maanteillä, kunnes kaatuivat, ja monet jäivät kirkkomaille
kuolemaan. Kun nämä nälkiintyneet joukot tapasivat lehmän tahi
hevosen laitumella, löivät ne sen paikalla kuoliaaksi, söivät lihan
raa'altaan ja joivat veren. Jos ei sellaista ruokaa ollut, käytiin
käsiksi koiriin, kissoihin, rottiin, variksiin ja kaikenlaisiin
perkeisiin. Toiset söivät olkia, ruumenia, rapaa, ruohoja, juuria.
Talonpojat, porvarit, papit, herrasmiehet, kaikki söivät pettuleipää,
ja sitä pidettiin rikkaana, jolla oli hiukan tyhjistä tähkistä
hienonnettuja survejauhoja petun sekaan panna. Epäterveellinen
ravinto synnytti hävittäviä kulkutauteja. Monessa pitäjässä väki
väheni aivan sukupuuttoon. Yhtenä vuotena kuoli Suomessa 100,000
ihmistä ja näinä kolmena nälkävuotena yhteensä enemmän kuin 150,000
eli lähes kolmas osa maamme silloisesta väestöstä. Kaikki kansa
nöyrtyi nyt Jumalan väkevän käden alle, ja hänen sallimastaan loput
säilyivät hengissä, parhaasta päästä kalastamalla järvien ja meren
rannikoilla. Hiukan viljaa tuli myöskin valtakunnan hallitukselta
Ruotsista.

Vuonna 1697 oli kasvu parempi, mutta mihin ei mitään ollut kylvetty,
siinä ei ollut korjattavaakaan. Vasta seuraavina vuosina nähtiin
maassamme taas leipää. Nälänhädän seuraukset tuntuivat kuitenkin
kauan. Monta oli maastamme lähtenyt, kuollen Venäjälle tahi
Ruotsiin. Autioiksi jääneihin kyliin ja pitäjiin muutti sitten
toisia asukkaita. Elinvoimat masentuivat, valistus pimeni, tavat
villiytyivät. Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka
henki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana
piti lait pyhinä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria
väkivallantöitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena
poikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia
herrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan
käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta
porttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista
kieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kansoissa.




161. Kaarle kahdestoista ja Narvan taistelu.


Nälänhädän kovimmillaan ollessa kuoli kuningas Kaarle XI vuonna 1697,
kansojensa siunaamana. Tukholman linna paloi, uusi aika alkoi.
Valtaistuimelle nousi nyt tämän viisaan kuninkaan viisitoistavuotias
poika, jonka kuuluisa nimi oli _Kaarle XII_. Hän rakasti vanhoja
sankarisatuja, ja jo aikaisin hänellä oli suuret urotyöt mielessä.
Nelivuotiaana hän istui hevosen selässä, 12 vuoden ikäisenä hän
ratsasti täyttä laukkaa pensaiden ja aitojen ylitse. Sotaleikit ja
metsästys olivat hänen mielitöitään lapsuudesta saakka, ja kun hän
oli kiertänyt karhun metsässä, ei hän sallinut kenenkään käyttää
muita aseita kuin ryhmysauvoja ja puuhankoja, saadakseen pedon
elävältä kiinni.

Ennenkuin hän oli 16 vuotta täyttänyt, otti hän valtiosäädyiltä
vastaan isänsä yksinvallan. Hän käytti sitä poikamaisella tavalla,
antoi vanhain valtaneuvosten hallita valtakuntaa ja näpähytteli
kirsikankiviä heidän nenällensä. Itse hän oli sotasilla, ryntäsi
lumilinnoituksia vastaan, laski kelkalla äkkijyrkkiä mäenrinteitä,
ratsasti hoviherrojaan kumoon, valjasti 30 hevosta riviin 30 reen
eteen ja piti meritappeluja, joissa taistelijat ruiskuttivat
toistensa veneet vettä täyteen. Kun hän oli näin riehunut kolme
vuotta, tuli hänestä mies ja sankari, jota koko maailma ihmetteli.

Tähän aikaan hallitsi Venäjällä tarmokas tsaari, _Pietari I_, jolle
jälkimaailma antoi lisänimen Suuri. Hän tahtoi tehdä valtakuntansa
mahtavaksi ja opettaa tietämättömälle kansalleen Länsi-Euroopan
sivistystä. Mutta Venäjä oli silloin Itämerestä eristettynä, ja sillä
oli pääsy merelle avoinna ainoastaan Jäämeren kautta. Pietari oli
valloittanut maita turkkilaisilta; nyt hän ryhtyi, Puolan ja Tanskan
kuningasten liittolaisena, ahdistamaan myöskin Ruotsia. Kaikki olivat
kuulleet puhuttavan Ruotsin valtaistuimella "mellastavasta pojasta"
ja tahtoivat käyttää tilaisuutta saadakseen takaisin ruotsalaisten
valloittamat maat.

Keväällä v. 1700 syttyi tämä suuri sota. Kuningas Kaarle oli
metsästämässä ja oli saanut 14 karhua elävältä, kun hänelle tuotiin
tieto kolmen vihollisen hyökkäyksestä. Silloin tuli leikistä täysi
tosi. Ennen kesän loppua oli "poika" sotajoukkoineen noussut maihin
Tanskassa ja pakottanut sen kuninkaan rauhantekoon. Sieltä hän lähti
Venäjää vastaan. Tsaari Pietari oli linnoitetussa leirissä Narvajoen
rannalla Virossa ja aikoi 45,000-miehisellä sotajoukolla valloittaa
ruotsalaisen Narvan linnan. Häntä vastaan marssi kuningas Kaarle
ja karkasi 20 p:nä marraskuuta v. 1700 venäläisten kimppuun 8,400
miehellä väsyneitä, viluisia ja läpikastuneita joukkoja, jotka olivat
yönsä viettäneet lumessa taivasalla.

Tsaari Pietari oli parhaiksi matkustanut pois, ja eräs ranskalainen
johti hänen harjaantumattomia joukkojaan. Kello 2 iltapäivällä
alkoi ankara pyryilma. Lumi tuiskusi venäläisten silmiin, niin
etteivät he voineet nähdä vihollisiaan, ennenkuin nämä jo olivat
heidän kimpussaan. Siinä alkoi tuima taistelu kaikilla aseilla,
enimmin kuitenkin miekalla. Venäläisten leiriin rynnättiin, vallit
murrettiin, venäläinen ratsuväki kääntyi pakoon ja yritti päästä
virran poikki, mutta 1,000 miestä hukkui. Venäjän jalkaväki piti
urhoollisesti puoliaan, mutta joutui epäjärjestykseen ja yritti
paeta erään sillan ylitse. Silta murtui, ja taaskin tuhansia
hukkui virtaan. Ne, jotka eivät voineet päästä pakoon, pitivät
hurjistuneina puoliaan. Kuningas oli joka paikassa ensimmäisiä;
hän ratsasti suoraan vallihautaan, menetti hevosensa, miekkansa
ja toisen saappaansa, mutta oli pian taas ottelussa. Pimeä tuli,
ystävät ja viholliset hämmentyivät toisiinsa. Venäläiset eivät
voineet väkeänsä laskea, heidän sotajoukkonsa oli hajoitettu kahteen
osaan, he eivät luottaneet ulkomaalaiseen päällikköönsä ja pitivät
taistelun menetettynä. Se päättyi; soturit seisoivat sota-aseissa
kylmässä talviyössä väsyneinä ja viluissaan. Seuraavana aamuna
voitollinen Ruotsin sotajoukko asettui pitkiin riveihin, peittääkseen
vähälukuisuuttaan. Siinä oli silloin ainoastaan 6,000 sotamiestä;
monella näistä ei ollut luoteja eikä ruutia. Osa Venäjän sotajoukosta
oli lähtenyt yöllä tiehensä; 12,000 heitti aamulla aseensa ja sai
vapaasti mennä menojaan. Kolmantena päivänä kuningas kiitti Jumalaa
voitostansa pelastetussa Narvassa.

Kaksi viidettäosaa siitä sotajoukosta, joka voitti Narvan
taistelussa, oli suomalaisia. Siinä taisteli 500 Turun läänin
ratsumiestä, 600 Uudenmaan ratsumiestä, 500 Viipurin läänin
ratsumiestä, 850 miestä Viipurin jalkaväkeä ja muita joukkoja eri
osista maatamme: yhteensä 3,200 suomalaista.




162. Retki Pultavaan.


Kahdeksantoista vuoden ikäinen oli Kaarle XII voittaessaan
tanskalaiset ja venäläiset. Tästä hetkestä alkaen hänestä tuli
Euroopan sankari. Maailma ylisti hänen verratonta urhoollisuuttaan,
hänen vaatimattomuuttaan voiton jälkeen, hänen lempeyttään voitettuja
kohtaan, hänen puhtaita tapojaan ja vilpitöntä jumalanpelkoaan.
Hänen kansansa uneksi vain voittoja, hänen sotilaansa -- hänen
kaarlelaisensa -- pitivät suurimpana kunnianansa saada sotia ja
kuolla kuninkaan puolesta.

Ja eteenpäin kulki kuningas Kaarle voitosta voittoon. Hän piti
vaarat leikinasiana; luodit näyttivät häntä väistävän. Hän kääntyi
kolmatta vihollistansa, Puolan kuningasta August Väkevää vastaan.
Siitä ei ollut apua, että August voi paljain käsin puristaa kokoon
hevosenkengän: kaiken täytyi väistyä pohjolan sankarin tieltä. Hän
kulki leveäin virtain poikki vihollisten nähden; hän kaatoi suuria,
urhoollisia, hyvin varustettuja sotajoukkoja. Hän kulki isoisänsä
tietä, valloitti koko Puolan valtakunnan, erotti kuningas Augustin
hallituksesta ja pakotti puolalaiset valitsemaan uuden kuninkaan,
jonka kanssa hän teki liiton. Viimein hän ryntäsi August Väkevän
perintömaahan Saksiin ja pakotti vastustajansa rukoilemaan rauhaa.

Seitsemän vuoden kuluttua Narvan taistelusta kuningas Kaarle oli
valtansa kukkuloilla. Ei ollut toista nimeä niin uljasta kuin hänen,
ei ollut toista sotajoukkoa niin tottunutta voittamaan. Keisarit ja
kuninkaat vapisivat, kun nämä pelättävät pohjolan sankarit vielä
kerran ilmestyivät Saksaan.

Mutta Jumala havaitsi, että kunnia ja sankarimaine olivat tulleet
kuningas Kaarlen mieliteoiksi ja että paljon viatonta verta oli
Puolassa vuotanut. Senvuoksi Jumala, joka on väkevintäkin sankaria
väkevämpi, asetti määrän kuninkaan voitoille ja sokaisi hänet
menestyksellä. Hänen kulkunsa Puolassa oli kuin purjehtijan kulku
merellä: kaikki väistyi hänen tieltään, mutta hänen takanansa
yhdistyivät aallot, kansa nousi ja karkoitti hänen liittolaisensa.
Nyt Kaarle kuningas lopuksi tahtoi valloittaa Venäjän valtakunnan ja
retkeili Etelä-Venäjälle, jossa odotti apua kasakoilta. Mutta niinä
seitsemänä vuonna, joina hän oli jättänyt venäläiset rauhaan, oli
tsaari Pietari ruotsalaisilta oppinut sotataidon ja harjoittanut
joukkonsa taistelukuntoisiksi. Kuningas Kaarle tunkeutui yhä
etäämmälle eikä saanut apua, näki ainoastaan hävitettyjä maita ja
vimmastuneita vihollisia. Hänen sotilaansa seurasivat häntä; uljas
sotajoukko sai uusia voittoja, mutta harveni harvenemistaan, ja
Pietari voitti ne lisäjoukot, joita Suomesta lähetettiin.

Kesäkuussa v. 1709 kuningas ryhtyi piirittämään Poltavan linnaa
Etelä-Venäjällä, 200 penikulman päässä omasta valtakunnastaan. Siinä
tsaari Pietari hänet saarsi 55,000 miestä ja 132 tykkiä käsittävällä
sotavoimalla. Ruotsin sotajoukossa oli 18,400 miestä; siltä puuttui
ruokavaroja ja ruutia, mutta kuningas Kaarlen tapana ei ollut kääntyä
takaisin. Oli 28 päivä kesäkuuta. Pelkäämättä, kuten ainakin,
ryntäsivät hänen uhkamieliset sotilaansa venäläisten linnoituksia
vastaan ja valloittivat ne. Mutta tähän asti haavoittumatonta
sankaria oli pyssynluoti nyt pahasti haavoittanut jalkaan, niin
ettei hän voinut ratsastaa kentällä järjestämässä taistelua. Syntyi
hämmennystä johdossa: osa armeijasta ryntäsi yhä eteenpäin ja joutui
vangiksi; toinen osa jäi paikoilleen, ja sen kimppuun karkasi suuri
ylivoima tsaarin itsensä johtamana. Hirmuisen taistelun jälkeen
Ruotsin sotajoukon täytyi väistyä; 2,500 miestä oli kaatunut,
2,000 oli vankina; loput kokoontuivat kuninkaan ympärille ja
marssivat eteläänpäin. Siellä on iso _Dnieper_-virta, johon yhtyy
pienempi _Worskla_-niminen joki. Näiden jokien kulmauksessa joutui
ruotsalaisen sotajoukon jäännös taaskin venäläisten ahdistamana
saarroksiin. 12,500 miehen täytyi antautua vangiksi; 500 miestä pääsi
kuninkaan kera Turkinmaahan.

Pultavan taistelussa kamppaili noin 3,000 suomalaista, jäännöksiä
niistä urhokkaista pataljoonista, jotka olivat sotatantereilla
harvenneet. Näiden joukossa oli Viipurin, Uudenmaan ja Turun läänin
ratsumiehiä, Karjalan rakuunia sekä jalkaväkeä Porin, Uudenmaan
ja Turun läänin rykmenteistä. Ne, jotka eivät kaatuneet, vietiin
vankeina kauas Venäjälle. Muutamat pakenivat kotimaahansa; toiset
päästettiin vapaiksi rauhanteon jälkeen, ja kaikilla oli kummallisia
elämänvaiheita kerrottavana.




163. Viipurin valloitus.


Sillä aikaa, kun kuningas Kaarle voitti hyödyttömiä voittoja
Puolassa ja halveksi venäläisiä, lähenivät nämä askel askeleelta
Suomea ja Itämerta. He hävittivät Viron- ja Liivinmaata, kärsivät
usein tappioita, mutta oppivat viimein itse voittamaan. Sitten
he valloittivat Inkerinmaan, Suomen esimuurin. Pähkinälinna piti
puoliaan niin urhoollisesti, että sen varusväestä oli jäljellä
ainoastaan 83 miestä maahan ammuttujen muurien takana, kun se vihdoin
antautui. Tsaari itse palveli sotajoukossaan kapteenina. Toukokuun
4 päivänä v. 1703 hän valloitti ruotsalaisen Nevanlinnan Nevajoen
varrella, ja toukokuun 16 päivänä hän alkoi sen lähistöön perustaa
uutta pääkaupunkia _Pietaria_. Nyt hän samosi 40,000 miehen voimalla
Suomeen. Siestarjoella oli 4,000 suomalaista _Cronhjortin_ johdossa.
Nämä puolustivat miehuullisesti maansa rajaa. Tsaari tyytyi tällä
kertaa vain hävittämään rajaseutuja ja palasi takaisin.

Seuraavana vuonna hän valloitti rynnäköllä Narvan. Suomalaiset,
_Maydellin_ johtamina, koettivat turhaan tekemällä uskaliaita
partioretkiä hävittää uutta Pietarin kaupunkia. Vuonna 1706
lokakuussa hyökkäsi tsaari Pietari 20,000 miehen voimalla Suomeen
ja alkoi kiivaasti ampua Viipuria. Kaupunki vapisi, monet talot
paloivat, kaikki odottivat rynnäkköä, mutta 17 päivän kuluttua
venäläinen sotajoukko lähti odottamatta pois. Viipurin asukkaat
luulivat ihmeen tapahtuneen, samanlaisen kuin se, jonka kautta Herra
pelasti Samarian syyrialaisten kuninkaan Benhadadin piirityksestä.

Sitten tuli neljä rauhallista vuotta, jolloin Venäjän joukot
taistelivat kuningas Kaarlea vastaan. Mutta Pultavan voiton jälkeen
tsaari Pietari päätti vihdoinkin valloittaa Viipurin. Maaliskuun 22
päivänä vuonna 1710 ilmestyi venäläinen sotajoukko jäälle ja alkoi
piirittää linnaa. Huhtikuussa tuli venäläinen laivasto ja kohta sen
jälkeen tsaari itse tuoden parhaan väkensä. Venäjän sotajoukko seisoi
nyt, 23,000-miehisenä kaaressa kaupungin ympärillä, ja toista sataa
järeätä tykkiä aloitti hirveän ampumisen. Viipurissa oli päällikkönä
eversti _Maunu Stjernstråle_, täysiverinen kaarlelainen. Hänellä
oli linnaväkenä 4,000 urhoollista miestä; näihin yhtyivät kaupungin
porvarit, ja kaikki olivat päättäneet viimeiseen asti suojella
tätä Suomen portin lukkoa. Torneja ja muureja, huoneita ja ihmisiä
sortui luotien vaikutuksesta, linnan ruutikellari räjähti ilmaan,
ainoastaan syvimmissä kellareissa saivat naiset ja lapset suojaa,
mutta Viipuri piti puoliaan. Venäläiset tekivät väkirynnäköitä,
mutta ne torjuttiin. Tsaari päätti silloin antaa tykkien ratkaista
taistelun ja käski ampua kahta kauheammasti. Kesäkuun alussa oli
satamanpuoleinen muuri 400 metrin pituudelta soraläjänä, puolet
puolustusväkeä oli saanut surmansa, holveissa nääntyi monta
haavoitettua, eikä vähääkään apua ollut odotettavissa. Vasta silloin,
kesäkuun 10 päivänä, Viipuri antautui, soraan ja veriin peittyneenä,
kunniallisilla ehdoilla. Piiritystä oli kestänyt 13 viikkoa, ja
vihollinen oli siinä menettänyt yhdeksättätuhatta miestä.

Ehtoja ei täytetty. Linnanväki ja monta kaupungin eloon jääneistä
asukkaista vietiin vankeuteen. Kohta senjälkeen antautui Käkisalmi
14-päiväisen piirityksen jälkeen.




164. Napuen taistelu.


Minkätähden Suomi suurimmassa hädässä jätti vahvimman porttinsa
avuttomaksi? Sellainen ei ollut kansan mieli: se tarttui aseihin
kaukaisimmissakin seuduissa; kautta koko maamme kaikui huuto:
"Viipuriin! Viipuriin!" Mutta kuningas oli määrännyt tänne
kelvottoman sotapäällikön, jonka nimi oli _Lybecker_. Hän halveksi
talonpoikia, uuvutti sotaväkensä eikä ymmärtänyt johtaa kansaa,
joka ei mitään mieluummin halunnut kuin puolustaa isänmaatansa.
Kaikki kävi huonosti. Ja kuitenkin Suomen kansa oli jo satoja vuosia
oppinut voittamaan. Jokainen mies oli sotilas, jokainen vaimo kertoi
lapsilleen sankarisatuja. Mutta suurin osa maamme sotakelpoista
nuorisoa vuodatti silloin vertansa Inkerinmaalla, Virossa,
Liivinmaalla, Puolassa, Saksassa ja Venäjällä -- kaikkialla paitsi
ei omassa maassa, missä sen voimia enimmin olisi tarvittu. Kuningas
käski, kansa totteli, onnettomuus tuli, ja nyt tämä urhoollinen kansa
sai uudestaan oppia vanhaa kärsimisen taitoansa.

Viipurin valloitus vaikutti kaikkien sydämiin niinkuin tuulenvihuri,
joka tempaa tuvan suulta oven. Kun mielet näin olivat murheen
masentamat, tuli rutto maahamme. Syksyllä vuonna 1710 se kulkeutui
Virosta laivassa Helsinkiin ja levisi aina Ouluun asti. Ilma oli
tyyni, sumuinen ja terveydelle vahingollinen, aurinko kätki kasvonsa,
ja viheriä lima peitti vedet. Ihmiset sairastuivat yht'äkkiä ja
kuolivat kolmantena päivänä. Moneen taloon ei jäänyt yhtäkään
ihmistä eloon. Turussa kuoli 6,000 asukkaasta 2,000, Helsingissä
1,185, Porvoossa 652. Oulun läänissä kuoli kokonaisia kyläkuntia
sukupuuttoon. Useat pakenivat saaristoihin ja olivat siellä myöhään
talveen. Kun aurinko taas jouluaamuna pilkahti paistamaan, heräsi
murheellisten sydämessä uusi toivo. Siitä alkaen helpotti rutto ja
taukosi kokonaan seuraavana keväänä.

Silloin oli taas sota käsissä. Kovaa kokenut kansa tarttui jälleen
aseihin, hajoitetut rykmentit varustettiin uudestaan. Lybecker
erotettiin päällikkyydestä; hänen sijaansa tuli vanha rehellinen
_Nieroht_, joka turhaan koetti valloittaa Viipuria takaisin. Hän
kuoli pian, ja kuningas uskoi päällikkyyden jälleen Lybeckerille.
Kaksi vuotta kului turhiin marssimisiin, häpeälliseen pakoon, ja
nuoret sotamiehet itkivät harmista, kun eivät saaneet taistella.
Kaukana pohjoisessa kävivät talonpojat molemmin puolin rajaa
"sarkasotaa"; silloin ryöstettiin Kajaanin kaupunki. Venäläiset
saapuivat jälleen v. 1713. He valloittivat Helsingin, Porvoon,
pianpa Turunkin, vaan Lybecker ei tahtonut taistella. Mutta nyt
rohkeni Ruotsin valtakunnanneuvosto tehdä kuninkaan tahtoa vastaan
ja pani Lybeckerin viralta. Urhea kaarlelainen _Kaarle Armfelt_ sai
päällikkyyden Suomessa.

Se oli silloin jo liian myöhäistä. Koko Suomi oli vihollisen käsissä,
pakolaisia purjehti joukoittain Ruotsiin. Turun akatemia oli aivan
autiona. Kuudentuhannen miehen kera Armfelt seisoi Pälkäneellä.
Siellä venäläiset kulkivat hirsilautoilla Mallasveden poikki ja
pakottivat kovan taistelun perästä suomalaisen sotajoukon vetäytymään
pohjoiseen päin. Napuen kylän pelloille Isossakyrössä Armfelt
pysähtyi odottamaan venäläisiä. Hänellä oli silloin 4,300 soturia ja
1,500 aseistettua talonpoikaa. Häntä vastaan samosi Venäjän paras
sotapäällikkö, ruhtinas _Galitzin_, mukanaan 12,000 miestä, ja 19
päivänä helmikuuta v. 1714 oli Napuen eli Isonkyrön taistelu.

Suomen sotajoukko oli kolme päivää seisonut lumessa ja pakkasessa,
molemmin puolin jäätynyttä Kyrönjokea. Kello 11 aamupäivällä
venäläiset tulivat jäätä pitkin ja karkasivat suomalaisten kimppuun
joen oikeanpuolisella rannalla, tuulen tupruttaessa tuiskulunta ja
palavasta kylästä savua näille vasten silmiä. Kahdesti torjuttiin
rynnäkkö, vihollisen rivit hajoitettiin, suomalaiset valtasivat kuusi
tykkiä. Voitto näytti varmalta, kun kenraali de la Barre suomalaisten
ratsumiesten kanssa yht'äkkiä lähti pakoon, joten ainoastaan Turun
läänin ratsuväki jäi paikalle. Venäläisten rivit järjestyivät taas,
suomalainen jalkaväki joutui umpisaarroksiin, ja sen kimppuun
käytiin joka taholta; voitto muuttui veriseksi tappioksi. Talonpojat
joutuivat epäjärjestykseen ja kaatuivat; sotamiehet asettuivat
neliöön ja pitivät puoliaan kuolemaan asti. Useimmat upseerit ja
2,500 miestä kaatui, eräs aliupseeri komensi kolmen rykmentin
jäännöksiä. Armfelt taisteli viimeisten joukossa ja murtautui läpi
vihollisten Laihian metsään. Ruhtinas Galitzin oli menettänyt
3,000 miestä, ja kuitenkin hän puhui suomalaisten urhoollisuudesta
kunnioittavasti. Kunnia oli pelastettu, mutta maa oli menetetty.

Seuraavana keväänä oli Kyrönjoki niin täynnä kuolleita, ettei
sen vettä pitkään aikaan saattanut juoda. Meidän ajan viljavat
peltovainiot joen rannoilla kätkevät kaatuneiden lahonneet luut.




165. Kajaanin linna ja kivekkäät.


Suomen viimeisen sotajoukon jäännökset vietiin Ruotsin rannikoita
puolustamaan. Koko muu Suomi oli jäänyt viholliselle alttiiksi,
paitsi pieni _Kajaanin linna_, joka vielä kaksi vuotta piti puoliaan
metsäin ja erämaiden takana. Sinne samosi venäläinen kenraali Tshekin
4,000 miestä mukanaan joulukuussa v. 1715 ja vaati linnan avaimia.
Majuri _Juhana Henrik Fieandt_ oli Kajaanin linnan päällikkönä.
Hänellä oli 50 vanhaa, aikansa palvellutta, iän ja haavain murtamaa
sotamiestä, mutta ne olivat kaarlelaisia, ja Fieandt antoi
venäläisille epäävän vastauksen. Näiden täytyi ryhtyä piirittämään
niskoittelevaa linnaa. Se ei ottanut oikein menestyäkseen
ilman tykkejä. Sotatauti alkoi raivota huonosti varustetussa
venäläisleirissä; 1,000 miestä kuoli kuukauden kuluessa. Heidän
sijaansa tuli lisäväkeä 3,000 miestä, jotka toivat mukanaan tykkejä.
Nyt koeteltiin kaarlelaisten miehuutta. Yöt päivät heidän täytyi
muureilla valvoa. Ei ollut heillä ruokaa, ei puita; pakkanen yltyi
niin kovaksi, että heidän sormensa kohmettuivat pyssyä pidellessä.
Naiset ja lapset, jotka olivat paenneet linnan turviin, nääntyivät
nälkään ja viluun. Sittenkin Fieandt tahtoi puolustautua; hän tahtoi
ennen räjäyttää linnan ilmaan kuin antaa sen viholliselle. Mutta hän
ei voinut olla kuulematta onnettomain rukouksia: hän antautui 24
päivänä helmikuuta v. 1716 sillä ehdolla, että saisi vapaan lähdön.

Kun Tshekin näki nuo harvalukuiset, nälän näännyttämät, paleltuneet
sotilasvanhukset, jotka kaksi kuukautta olivat uhmanneet hänen koko
voimaansa, oli hän vihoissaan surmauttaa heidät kaikki. Silloin yksi
hänen eversteistään, Mannstein, riisui miekan vyöltään ja uhkasi
luopua Venäjän palveluksesta. Kajaanin linnan puolustajat saivat
jäädä henkiin, mutta heidät vietiin vankeina ja tyhjiksi ryöstettyinä
naisten ja lasten kanssa Venäjän sisämaihin. Linnan kellareihin oli
jäänyt 7 tynnyriä ruutia. Muutaman päivän kuluttua räjähti linna
ilmaan, ei tiedetä miten, ja muurien jäännökset ovat paikallaan vielä
tänäkin päivänä kuohuvan Ämmäkosken saaressa. Tämä linna rakennettiin
vuonna 1607, Kaarle IX:n aikana, Koillis-Suomen suojaksi.

Sodan alussa olivat Inkerinmaan talonpojat tarttuneet aseihin ja
tehneet partioretkiä Venäjän puolelle. Heidän päällikkönsä _Kivekäs_
tuli niin kuuluisaksi, että kansa nimitti sellaisia uskaliaita
partiolaisia _kivekkäiksi_, joskus myöskin _sisseiksi_. Suomen
talonpojat tarttuivat hekin aseihin ja kävivät sotaa omin päin.
Kenraali Nieroht hankki heille aseita, sanoi heitä jalkarakuunoikseen
ja nimitti _Taneli Luukkoisen_ heidän majurikseen. Heillä oli myös
kapteeneja ja luutnantteja, niiden joukossa _Pietari Longström_
ynnä muita. Joskus oli heitä 200 tahi 300 miestä yhdessä; usein
oli 10, 20 tai 30 tällaista hurjapäistä, kaikissa vaivoissa ja
vaaroissa karaistunutta talonpoikaissotilasta väijymässä teiden
varsilla; he surmasivat kuljeksivia vihollisia, anastivat heidän
kuormastovaununsa, polttivat heidän jyväaittansa tai yllättivät
heidät öisin talonpoikaistaloissa. Näin kivekkäät tulivat vihollisen
kauhuksi; mutta kun kansa kaikkialla oli heidän puolellaan, antoivat
he myöskin aihetta julmiin hävityksiin. Venäläiset olivat siihen
aikaan raakoja ja sodan villitsemiä. Kostaakseen kivekkäille he
tekivät kaikenlaista väkivaltaa. He pitivät suomalaisia tavattoman
jäykkäluontoisena kansana, joka piti hävittää, kun sitä ei saanut
kukistetuksi.




166. Tapani Lövingin seikkailut.


Uskaliaimpia kivekkäitä oli Tapani Löving. Hän oli ollut
kirjanpitäjänä ja kirjurina, kun hän vuonna 1710 joutui venäläisen
partiojoukon vangiksi Karjalassa, mutta karkasi ja löi kasakan
kuoliaaksi. Senjälkeen hän meni sotapalvelukseen, sai pienen joukon
komennettavakseen ja oli osallisena lukemattomissa seikkailuissa.
Ollen aina sukkela, neuvokas ja rohkea, hän alkoi pian käydä
sotaa omin päinsä, joskus muutamia kumppaneita mukanaan. Löving
kuljeskeli milloin minkinlaisessa valepuvussa maalla ja merellä,
tiedustellakseen vihollisen asemaa ja antaakseen siitä tietoja
kuninkaalle ja ruotsalaisille päälliköille. Hän oli venäläisten
kanssa usein päivällä kovissa otteluissa; ilvehti tuntemattomana
heidän kanssansa illalla; nukkui yön heidän kanssansa samalla
lavitsalla; otti seuraavana aamuna heidän hevosensa ja aseensa,
aluksensa ja saaliinsa; oli kaikkialla pelättynä, kaikkialla
vainottuna ja kävi sotaansa 11 vuotta uskomattomien vaivain ja
alituisen hengenvaaran alaisena. Hänen monista seikkailuistaan
kerromme ainoastaan muutamia, semmoisina, kuin hän itse niitä on
päiväkirjassaan kuvaillut.

"Vuonna 1713 komensi minut herra kenraalimajuri Armfelt polttamaan
viholliselta Porvoon sillan, ja kun olin sillan korvassa, ampui
vihollinen yht'äkkiä muutamilla sadoilla musketeilla niin, että
maa allani savusi, mutta ei kuitenkaan saanut sattumaan. Sitten
tuli juosten minua kohti sillalle ja tähtäsi minuun muuan mies,
jota minä, ennättäen vähää ennen, ampua paukautin rintaan, ja hän
osasi minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen
osa siltaa poroksi. Takaisin tultuani kohtasi minut herra majuri
Gyllenström ja surkutteli. Sanoi myöskin lisäksi: 'Minkä nimen nyt
annamme Lövingille, kun hän on menettänyt korvansa?' Minä vastasin:
'Menettänyt olen korvani, kuitenkin vain vasemman; mutta moni
menettää tässä vielä henkensäkin.' Kiskaisin sitten pois korvalehden,
joka riippui sivulla."

"Vuonna 1715... Kun heräsin eräässä tuvassa Ahvenanmaalla, tuli 3
miestä ovelle, ladatut pyssyt kädessä. Minä tempasin pistoolini,
hyökkäsin sukkajalassa suoraan heidän päälleen ja ajoin heidät pois,
sittenkuin he olivat laukaisseet pyssynsä, joita minä altapäin
töykkäsin, niin että kuulat menivät kattoon. Sain silmilleni vain
muutamia ruudinjyviä, joiden jälki pysyy hautaan asti. Toverini
ja minä juoksimme jäälle, ja heti, kun olimme rannasta lähteneet,
laskeutui meidän ja maan välille sanomattoman sakea sumu, mutta
edessämme paistoi aurinko niinkuin kirkkaana kesäpäivänä. Jäljissämme
tuli 40 venäläistä rakuunaa ja kasakkaa. Olimme eräällä saarella
pimeään yöhön asti, käänsimme sitten kenkämme takaperin ja marssimme
koko yön. Aamulla tuli tuulenvihuri ja peitti löyhällä lumella
jälkemme. Tultuamme Skagön pohjoiselle niemekkeelle kohtasi meitä
koko parvikunta venäläisiä; siinä pistettiin kumppani vierestäni
kuoliaaksi. Minä hyppäsin korkealta vuorelta alas veteen, jota
meri oli sinne heittänyt. Venäläiset eivät voineet minua saavuttaa
eivätkä ampua; istuin vuoren rotkossa Kaikkivaltiaan turvissa,
riisuin kengät jaloistani, sillä ne jäätyivät kokoon, ja puristelin
jalkojani, jotteivät paleltuisi. Vuorella taitoin kuusenoksia alleni
ja päälleni, makasin näin puolen yötä ja minua paleli niin, että
henkeni ja ruumiini vapisi. Nousin ja kuljin Getan vuorelle kaksi
runsasta peninkulmaa sukkasillani, kantaen jäätyneitä kenkiäni. Kun
kohmejää koski jalkoihin kipeästi, täytyi kaatuessa käsin ja jaloin
ottaa vastaan; joka askel tällä kahden peninkulman matkalla oli
verellä merkitty. Maihin tultuani näin risumajan, johon talonpojat
olivat vieneet tavaransa, mutta vihollinen oli ottanut kaikki.
Sovittelin heiniä jalkaini peitteeksi ja löysin sieltä tyhjän,
karkean säkin, jonka käärin ympärilleni, sekä heinäin alta leivän
ja pienen rasian, puolillaan voita. Mieleeni tulivat kohta Danielin
sanat jalopeurain luolassa: 'Herra, muistatko vielä minua?' Tulta
tehdessäni tuli vihollinen ulkopuolelle. Minä astelin takaperin
meren rantaan, kävelin viluissani edestakaisin vuoren juurella ja
katselin jalkojani: ne olivat paleltuneen nauriin näköiset, valkeat
aina polviin asti. Minun täytyi niitä hieroa lumella. Viimein tulin
Finströmin pitäjään erään lesken luokse; oli 3 päivä maaliskuuta.
Konttasin polvillani, hakkasin puita, muurasin takkaa, korjasin ovea,
ikkunoita ja lattiata. Eukko huomasi minusta olevan apua, lupasi
ruoan ja paransi jalkani. Hän oli kätkenyt lumikinokseen jauhoja,
voita ja juustoa. Tulipa hänen karjansakin, jonka vihollinen oli
vienyt, takaisin nuorat sarvissa. Niin suurta Jumalan ihmetyötä ei
voi ikinä syntinen ihminen ymmärtää, joka ei ole ollut hädässä."

"V. 1717 kesäkuun 8 päivänä purjehdin Falsterbohun ja luin Tanskan,
Englannin ja Venäjän laivastot, jotka olivat Kjögen lahdessa. Tänne
pysähdyin, tein meriretkiä kesäkuun loppuun asti, otin 52 vankia,
3 alusta, täynnä viinejä ja ruokatavaroita, olin Tanskan laivaston
keskellä ja Kööpenhaminan edustalla. Sain sitten kutsun tulla
Kuninkaallisen Majesteetin (Kaarle XII:n) luokse, joka oli Lundissa.
Hän tutki minulta kahdenkesken venäläisten mieslukua Suomessa ynnä
muuta. Annettuani kaikkiin kysymyksiin alamaiset vastaukset tuli
kreivi Liewen Hänen Majesteettinsa luokse. Tämä myös puhui muutamia
sanoja minun hyväkseni, ja hänen Majesteettinsa lausui kahteen
kertaan minulle tämän kiitoksen: 'Me näemme, ettei Löving ole
pelkuri', -- johon minä vastasin: 'Minä en koskaan pelkää, en Jumalan
enkä kuninkaan, vielä vähemmän viholliseni edessä. Sillä minulla on
armollinen Jumala ja oikeutta harrastava kuningas, joka palkitsee,
jos teen pahoin tai hyvin. Vihollistani en pelkää, sillä pelko ei
auta vähääkään.' -- Sitten sain 100 tukaattia ja matkaa varten 50
plootua. Nousin katsomaan, kuinka Hänen Majesteettinsa kirjoitti;
jolloin Hänen Majesteettinsa työnsi kaikki luotaan, taputti minua
olalle ja sanoi: 'Rakas Lövingini, lähtekää huomenna ja toimittakaa
kaikki hyvin, niin kuormat pian lähetetään Suomeen; pidämme teidät
muistissa'..."

"Jumalan suurta, ihmeellistä armoa ja hyviä töitä, niin myös sitä
onnea, jonka Hän on minulle suonut, en viimeiseen hengenvetooni
unhota, vaan iloisella sydämellä sanon: Jumala olkoon suuresti
kiitetty ja kunnioitettu! Sillä rukous on minun väkevyyteni, minun
miekkani ja aseeni, joka minua suojelee hädän aikana. Jumala
vahvistakoon minun uskoani viimeiseen loppuun asti! Amen."

Tapani Löving kuoli Porvoon pitäjässä 88 vuoden vanhana.




167. Isonvihan aika.


Ruhtinas Galitzin määrättiin valloitetun Suomen ylimmäksi
päälliköksi. Hän oli ihmisrakas mies, joka rankaisi sotamiestensä
väkivallantöitä ja koetti saada järjestystä maahan. Tämä ei ollut
helppoa, kun niin monta pappia, tuomaria ja muuta virkamiestä oli
paennut Ruotsiin. Mutta Etelä- ja Keski-Suomessa saatiin jonkinlainen
hallinto toimeen; kansan täytyi vannoa uskollisuudenvala Venäjän
tsaarille ja maksaa veroa Venäjän kruunulle. Etäiseen Pohjanmaahan
ei ulottunut lempeän ruhtinaan valta; siellä jatkui sota kaikessa
julmuudessaan.

Syksyllä v. 1714 laski Venäjän laivasto sotajoukkoja maihin
pohjoispuolella Uuttakaarlepyytä. Silloin syntyi pako ja
kansanvaellus, jolla ei ole vertaista. Kirkonkellot oli jo ennen
kaivettu maahan tai upotettu jokiin ja järviin. Se, jolla oli
hevonen ja rattaat, pani rattaille lapsensa ja kaikki, mitä
kiireessä ennätti saada mukaansa, paetakseen pohjoista kohti. Tiet
olivat täynnä loppumattomia pakolaisjoukkoja. Jos pyörä särkyi, ei
ollut aikaa korjata vikaa; kaikki täytyi jättää siihen paikkaan.
Jäljessä kulkevain huuto saattoi peloittaa satoja edellä-ajajia
niin, että he viskasivat pois ruoat ja vaatteet, jättivät kaikki ja
juoksivat metsään. Merellä nähtiin niin paljon pakenevia veneitä,
että rannalla olevat pakolaiset luulivat niitä Venäjän laivastoksi
ja taas viskasivat kaikki pois. Muutamia veneitä Venäjän laivasto
veikin merelle; toisia veneitä meni Ruotsin kaupunkiin Uumajaan,
mutta vihollinen seurasi jäljessä ja poltti veneet sekä kaupungin.
Toiset taas etsivät turvapaikkaa Hailuodossa Oulun edustalla, mutta
sinne tuli yöllä kasakoita ja ne surmasivat pakolaiset. Monin paikoin
tekivät talonpojat vastarintaa, sijoittuivat maanteiden varsille ja
ampuivat kuljeksivia vihollisia. Tästä lisääntyivät hirmuisuudet
ja viheliäisyys. Murhat ja poltot raivosivat hillitsemättä. Useita
kidutettiin kuoliaiksi tahi pakotettiin avojaloin juoksemaan lumessa
kasakkain hevosten jäljessä. Kaupungit ryöstettiin, Pietarsaari
poltettiin, Oulussa tehtiin kaikenlaisia ilkitöitä.

Rangaistaksensa vastustusta ja estääkseen hyökkäystä
Pohjois-Ruotsista tsaari Pietari käski hävittää koko Pohjanmaan Kemiä
myöten. Lumi ja umpitiet pelastivat pohjoispuolella Oulua olevan
maan; mutta Liminka, Saloinen ja pohjoispuoli Pyhäjoen pitäjää olivat
perin pohjin hävitetyt, kun Vaasassa asuvan venäläisen maaherran
_Tiesenhausenin_ toimesta käsky peruutettiin. Vuonna 1714 hävitettiin
Ahvenanmaa niin perinpohjin, että sen suuressa saaristossa seitsemään
vuoteen ei tavattu ihmisasuntoa. Mutta Suomesta kävi se maine, että
se saattoi asettaa parhaat sotamiehet. Sellaisia tsaari Pietari
mielellään tahtoi saada palvelukseensa ja käski senvuoksi ottaa
nuoria Suomen miehiä, missä näitä vain tavattiin, ja muodosti niistä
sotajoukkoonsa kaksi rykmenttiä. Avarassa Venäjänmaassa oli myöskin
autioita ja hävitettyjä seutuja. Sinne vietiin tuhansittain miehiä,
naisia ja lapsia Suomesta, paiskattiin hevosen selkään tai ajettiin
joukoissa palvelemaan Venäjän herrain maatiloilla. Limingasta yksin
oli 124 henkeä surmattu ja 454 viety vankeuteen. Venäläisvallan
viimeisinä vuosina saatiin jonkinlainen hallitus Pohjanmaallakin
toimeen, ja arvokkaampain talonpoikain täytyi kerätä veroja Venäjän
kruunulle.

Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana,
pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset
hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset,
jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli
niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan
loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes
vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä
rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä,
taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja
tämä "_Ison vihan aika_" on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan
muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa,
sanottiin: "Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää".
Toiset sanoivat: "Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa."

Niin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman
hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin
maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan.
Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niinkuin kuningas David 141:sessä
psalmissa: "Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan
luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin, sinuun, Herra, minun silmäni
katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!" Ja
taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan:
"Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät;
sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi
pelastaa minut."

Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja
senvuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksia
kestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja taas kukoistaa, --
sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään
hänen tahtoansa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla,
ennenkuin se on tehtävänsä suorittanut.




168. Kuningas Kaarle XII:n muisto.


Pultavan taistelun jälkeen kuningas Kaarle oleskeli viisi vuotta
pakolaisena uskottomien turkkilaisten luona, taivuttaakseen
heitä sotaan Venäjää vastaan. Siellä hän taas tuli kuuluisaksi
urhoollisuudestaan, kun turkkilaiset tahtoivat hänet karkoittaa hänen
asunnostaan Benderistä; mutta huonosti kuningas saattoi hallita
valtakuntaansa lähettämällä kirjeitä ja kuriireja 200 peninkulman
päästä. Huonosti onnistui turkkilaisten sota Venäjää vastaan.
Silloin kuningas ratsasti taas valtakuntaansa, ja kaikki odottivat
parempia aikoja. Mutta sotajoukkojen Jumala oli hylännyt kuninkaan,
kuten tämä oli hylännyt kansansa. Voitto ei enää seurannutkaan
hänen sotalippujaan; vuosi vuodelta hänen valtakuntansa vaipui yhä
suurempaan köyhyyteen ja ahdinkoon. Urhoollisena niin kovan kuin
hyvänkin onnen päivinä hän soti vieläkin väistymättä, vaikka joka
suunnalta vihollisten ympäröimänä. Aikana, jolloin Suomi kamppaili
kuoleman kanssa, kuningas Kaarle tahtoi valloittaa Norjan, ja
siellä hänet kaatoi eräänä pimeänä talviyönä lopulla vuotta 1718
Fredrikstenin linnasta ammuttu luoti. Samana talvena tuhoutui
suurin osa Suomen viimeistä armeijaa, jonka kuningas oli lähettänyt
Kaarle Armfeltin johdolla valloittamaan Keski-Norjaa. Suomalaisten
täytyi palata takaisin, ja uudenvuoden yönä heidät yllätti yhtäkkiä
tuntureilla lumimyrsky, jossa 600 miestä paleltui kuoliaiksi ja
monet joutuivat raajarikoiksi, kun olivat palelluttaneet kätensä ja
jalkansa.

Kuningas Kaarle oli verraton sotasankari: ruotsalainen
urhoollisuudessa, suomalainen kestävyydessä, niin että hänestä on
sanottu: "ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi". Ei yksikään
kuningas ole ensin koroittanut valtakuntaansa suurempaan kunniaan ja
sitten syössyt sitä syvempään häviöön. Mutta jälkipolvet unhottivat
hänen virheensä ja muistivat vain hänen hyvät puolensa. Ruotsalaiset
unhottivat kärsimyksensä ja kadotetun valtansa ja ylistivät ihailtua
sankariansa. Eivätkä suomalaisetkaan tahtoneet uskoa, että kuningas
Kaarle oli heidät suurimmassa hädässä hylännyt. Hänen urotyönsä
kulkivat satuina vanhojen ja nuorien kesken. Niin kauan kuin yksikin
Kaarle XII:n sotilaista Suomessa eli, otti hän kunnioittaen hatun
päästään joka kerta, kun hän kuuli kuninkaan nimen mainittavan.
Harmaapäisestä Suomen kaarlelaisesta onkin piispa Franzén sepittänyt
kauniin laulun, josta tähän liitämme suomennettuina muutamia
säkeistöjä.


    Vanha soturi.

    Saimaassa saar' on, maille sen
    muut ani harvoin kulkee
    kuin lokit aavan myrskyisen,
    mi syliinsä sen sulkee.
    Sen niemell' yhä törröttää
    petäjä käyrä, sammalpää.

    Siin' istui alla petäjän
    mies muinaisaikalainen,
    soturin hattu päässähän
    ja parta hopeainen,
    sininen takki, taljavyö:
    ei nykyaikaista se työ.

    [Taljavyö: hirvennahasta valmistettu.]

    Tien kyynel oli kyntänyt
    kasvoihin kuihtuneisiin,
    ja illan viima koski nyt
    hiuksiin harvenneisiin;
    hymyillen milloin taivaaseen
    hän katsoi, milloin syvyyteen.

    Jok' ehtoo monet vuodet hän
    siin' istui pimennossa
    samainen puku yllähän
    ja samass' asennossa;
    kuin haamu muinaismaailman
    hän silmiss' oli katsojan.

    "Mies Kaarlen olen viimeinen --"
    näin katseell' uljahalla
    hän nousi, korkeeks' kohoten --
    "viimeinen ilman alla,
    mi Kaarlen näin." Tuon nimen vaan
    kun lausui, nosti hattuaan.

    "Mun kaltaiseni hälläkin
    vyö, nuttu oli yhä.
    Mutt' tulessa kun oltihin,
    hän sankar' oli kyllä,
    suur' voitettuna, voittaissaan,
    mutt' suurin kenties kuollessaan..."

    "Koht' olen satavuotinen,
    mutt' tyynnä istun tässä;
    ma isänmaani jälkehen
    en viihtyis' elämässä." --
    Näin lausui; siitä päivinpä
    ei häntä enää nähtynä.






KUUDES LUKU.

Kertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.




169. Uudenkaupungin rauha ja vapauden aika.


Sittenkuin Ruotsin ja Venäjän edustajat kauan olivat neuvotelleet
ja Venäjän laivasto hävittänyt Ruotsin rannikkoa, tehtiin vihdoin
näiden molempain valtain kesken toivottu _rauha Uudessakaupungissa_
30 päivänä elokuuta v. 1721. Ehdot olivat Ruotsin valtakunnalle
kovat. Sen täytyi luovuttaa Venäjälle kauniita hedelmällisiä
maita: Viro, Liivinmaa, Inkerinmaa, Viipurin kaupunki ja suurin
osa Viipurin lääniä sekä eteläosa Käkisalmen lääniä ynnä Laatokan
rannikko. Venäläiset luopuivat vielä samana syksynä muusta Suomesta,
joka edelleen jäi Ruotsin vallan alaiseksi, ja maksoivat Ruotsille
määrätyn rahasumman. Eräs suomalainen mies, kreivi Lillienstedt,
papinpoika Porista, sai surullisen tehtävän Ruotsin edustajana
allekirjoituksellaan vahvistaa isänmaansa silpomisen.

Uudenkaupungin rauhansopimuksen johdosta siirtyi ylivalta
pohjoismailla Ruotsilta Venäjälle, joka tästä ajasta alkaen oli
mahtavimpia valtakuntia ja arvonimeltään keisarikunta. Suomi, joka
oli kadottanut esimuurinsa, Inkerinmaan, ja osan alueestaan, jäi nyt
itse vain Ruotsin kilveksi Venäjän kasvavaa voimaa vastaan. Täällä
ei ollut enää turvallisuudesta takeita, kun Viipuri oli venäläisten
vallassa ja heidän uusi pääkaupunkinsa Pietari oli aivan likellä
maamme rajaa. Eivätkä suomalaisetkaan enää luottaneet Ruotsin apuun,
kun he Ison vihan aikana olivat jääneet niin kokonaan oman onnensa
nojaan ja Ruotsin valta oli nyt Venäjän rinnalla niin vähäpätöinen,
Senvuoksi jo moni aavisti, että koko Suomi ennemmin tai myöhemmin
oli tuleva Venäjään yhdistetyksi. Kummallinen epävarmuus vallitsi.
Kaikki tahtoivat uskollisesti pysyä vanhassa liitossaan Ruotsin
kanssa, mutta kukaan ei tietänyt, kuinka kauan se vielä saattaisi
kestää. Ja niin joutui Suomen kansa enemmän kuin ennen ajattelemaan
itseänsä ja kuinka se voisi itsekseen menestyä. Tähän asti oli
kansamme ollut ruotsalaisten opissa, ja paljon oli sillä vielä
oppimista; mutta Uudenkaupungin rauhansopimuksen jälkeen alkoi
ikäänkuin uusi oppijakso, jossa oppilas kasvoi suuremmaksi ja oppi
ajattelemaan omin päin. Sitä ei heti huomattu, mutta myöhemmin se
selveni enemmän. Uuden ajan aatteet alkoivat hiljalleen kypsyä. Suomi
oli onnettomuudestaan paljon oppinut, ja kansan mieli oli vuoden 1721
jälkeen toinen kuin sitä ennen.

Ruotsi oli onnettomuudesta uuvuksissa, aivan kyllästynyt sotiin ja
kuninkaan yksinvaltaan. Tuskin oli tuo pelätty sankari kuollut, kun
jo kaikki tahtoivat vapaampaa hallitusmuotoa. Kaarle XII oli kuollut
naimatonna. Hänen jälkeensä tuli hänen sisarensa _Ulrika Eleonora_
Ruotsin hallitsevaksi kuningattareksi. Viimeksimainittu jätti kruunun
puolisollensa Hessenin _Fredrikille_, ja tämä tuli kuninkaaksi ottaen
nimen _Fredrik I_. Molempain täytyi kuitenkin ensin allekirjoittaa
ja valallaan vahvistaa uusi hallitusmuoto. Kaikki valta oli tästä
lähtien oleva kansaa edustavien _valtiosäätyjen_ eli valtakunnan
neljän säädyn edusmiesten käsissä. Säätyjen oli määrä joka kolmas
vuosi kokoontua valtiopäiville, säätää lakeja, määrätä sodasta
ja rauhasta sekä valtakunnan hallituksesta. Valtakunnanneuvosto
oli säätyjen asettama ja pani niiden päätökset täytäntöön.
Kaikki asetukset oli annettava kuninkaan nimessä, ja hänen oli
ne allekirjoitettava, mutta ei oman tahtonsa, vaan neuvoston ja
valtiosäätyjen tahdon mukaan. Hänellä oli kuninkaan arvo, mutta ei
valtaa; hän oli nimenä ja kilpenä, jonka takana vapaa kansa hallitsi
valtakuntaa. Sellaista hallitusmuotoa on muissa maissa nimitetty
_tasavallaksi_ eli kansanhallitukseksi. Mutta Ruotsia ja Suomea
sanottiin edelleen kuningaskunnaksi, koska kansa oli siihen tottunut
ja pelkäsi herrain valtaa. Kaikki, paitsi kuningas, iloitsivat
alussa saavutetusta vapaudesta, ja senvuoksi nimitettiin tätä aikaa
_vapaudenajaksi_.




170. Arvid Horn ja Suomen toipuminen.


Suurten onnettomuuksien aikana tapahtuu usein että Jumala valitsee
voimallisia välikappaleita elvyttämään masennettuja kansoja ja
alakuloisia miehiä. Sellainen voimallinen Jumalan välikappale oli
_Arvid Horn_, suurin ja etevin valtiomies, minkä Suomi siihen asti
oli synnyttänyt.

Hän oli syntynyt Vuorentaan kartanossa Halikon pitäjässä vuonna
1663 ja oli samaa mainiota Kankaisten Hornien aatelissukua kuin
kuuluisat sotapäälliköt Eevert ja Kustaa Horn. Hän aloitti uransa
köyhänä ylioppilaana Turussa, meni sitten sotapalvelukseen ja
taisteli vieraassa maassa turkkilaisia vastaan. Vuonna 1696 Horn
oli Upsalassa, ja silloin tapahtui, että leskikuningattaren hevoset
pillastuivat laukkaamaan linnan mäkeä alas. Kuningas Kaarle XI huusi:
"Eikö kukaan voi pelastaa kuningatarta?" Silloin ratsasti Horn
semmoisella vauhdilla hevosia vastaan, että ne kaatuivat ja hänen oma
hevosensa samoin, mutta kuningatar oli pelastettu. Siitä päivästä
alkoi hänen onnensa. Hän sai päällikkyyden, vuodatti vertansa
Kaarle XII:n ensimmäisissä voitollisissa taisteluissa, ollen hänen
urhoollisimpia henkivartijoitaan. Kun Puolan kuningas erotettiin
hallituksesta ja uusi kuningas kruunattiin, oli Horn, kuten ennen
hänen maanmiehensä Arvid Wittenberg, Puolan pääkaupungin päällikkönä.
Mutta hän ei hyväksynyt Puolan sotaa, sai luvan palata Ruotsiin
ja tuli siellä valtakunnanneuvoston etevimmäksi mieheksi. Hänellä
oli raskas ja epäkiitollinen tehtävä näinä kovina aikoina, jolloin
kuningas Kaarle oli kaukana poissa ja kaikki oli sekasorrossa.
Hän auttoi monta onnetonta suomalaista pakolaista Ruotsissa; hän
keksi neuvon, kun useimmat luulivat Ruotsin valtakunnan olevan
auttamattomasti hukassa. Hän ei pelännyt kuninkaan epäsuosiota
eikä vihamiestensä parjauksia, kun vain saattoi tämän valtakunnan
pelastaa perikadosta. Horn etupäässä sai kuninkaan kuoleman jälkeen
toimeen vapaan hallitusmuodon; sitten hän oli myöskin Ruotsin
valtakunnan hallituksen johtavana miehenä lähes 19 vuotta. Silloin
tehtiin rauha kaikkien vihollisten kanssa. Valtakunta voimistui
jälleen, kaikki sekasorto korjattiin, velat maksettiin, varallisuus
palautui, ja Ruotsin valtakunnan parannettu laki hyväksyttiin Hornin
hallitessa vuonna 1734. Tämä 1734 vuoden laki julkaistiin v. 1759
myöskin suomennoksena ja on näistä ajoista asti suojellut kaikkien
kansalaistemme vapautta ja oikeutta.

Tähän aikaan kohosi Suomi ikäänkuin tuhasta. Jo syksyllä v. 1721
alkoivat pakolaiset palata Ruotsista, huolimatta meren myrskyistä,
joihin moni hukkui. Talvella, keväällä ja kesällä v. 1722 olivat
tiet täynnä tällaisia palaavia pakolaisia ja Venäjältä vapautettuja
vankeja, jotka suurissa joukoissa, hädän- ja huolenalaisina,
etsivät entisiä kotejaan hävitetyssä, mutta aina rakkaassa ja
ikävöidyssä isänmaassaan. Tiet olivat rappiolla, sillat poissa, ei
ollut hevosia, ei ruokavaroja, autiota oli kaikkialla. Kun nämä
pakolaiset löysivät entisen talonsa tai kylänsä paikan, olivat
huoneet poltettuina, paljaiksi ryöstettyinä tai ikkunattomina ja
katottomina, kaivo mullalla täytettynä, pellot metsittyneinä, linnut
olivat tehneet pesänsä hoidottomaksi, autioksi jääneeseen kirkkoon.
Lapset kyselivät turhaan vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan. Kukaan
ei tietänyt heidän kohtaloansa; ani harvoin löydettiin joku, jonka
luultiin iäksi päiviksi kadonneen. Ja kuitenkin itkivät nämä köyhät
pakolaiset ilokyyneleitä, kun taas astuivat rakkaan kotiseutunsa
maalle. He alkoivat uusin voimin jälleen rakentaa tupaa, raivata
niittyä, kuokkia peltoa ja kulkea pitkiä matkoja hankkiakseen
itselleen hevosen tai lehmän. Ruotsin hallitus heitä auttoi, myönsi
verovapautta määrävuosiksi ja lähetti tänne taitavia miehiä tutkimaan
maamme tilaa ja esittämään keinoja sen parantamiseksi.

Niin suuri hävitys ei ollut hetkessä korjattu. Se kävi hitaasti ja
kysyi paljon vaivaa, paljon kärsivällisyyttä, paljon kieltäymystä.
Ensimmäiset viljat vei kato; usein pedot repivät vasta hankitun
karjan. Moni näki palatessaan talonsa uusien asukkaiden hallussa, ja
kauan kesti, ennenkuin järjestys ja laki, Jumalan sanan saarnaaminen
ja koulujen opetus jälleen saatiin kuntoon. Mutta eteenpäin
kuitenkin mentiin, toivo ja luottamus huojensi kaikkia kärsimyksiä.
Turun akatemia aloitti taas toimintansa, ja viisi tai kuusi vuotta
rauhanteon jälkeen alkoi hävitetty maamme jälleen kukoistaa.

Kun sota oli riistänyt kaikki nuoremmat miehet, oli alussa maamme
väestönä enimmiten ukkoja, naisia ja lapsia. Vähitellen lapset
kasvoivat, naivat varhain ja alkoivat autiotiloja viljellä. Jumala
on luontoon pannut voiman, joka ikäänkuin kiirehtii korvaamaan
suuria hävityksiä. Joka perhekunnassa oli siihen aikaan ihmeellisen
suuri joukko lapsia. Ja näin väkiluku lisääntyi nopeasti, niin että
miespolven kuluttua maassamme taas oli yhtä monta asukasta kuin ennen
Isoa vihaa.

Antakaa Herralle Jumalallenne kunnia, ennenkuin hän antaa pimeyden
tulla, ja ennenkuin jalkanne loukkaantuvat pimeihin vuoriin. Jerem.
13: 16.

Ihmeellisin teoin sinä vastaat vanhurskaudessasi, sinä Jumala,
pelastuksemme, maan äärten kaikkien sekä kaukaisen meren turva. Ps.
65: 6

Jotka kyynelin kylvävät, he riemuiten niittävät kerran. He itkien
lähtevät, siementä vieden, he riemuiten palaavat, lyhteitä tuoden.
Ps. 126:5, 6.




171. Lappeenrannan taistelu.


Arvid Horn piti jumalanpelkoa kaiken viisauden alkuna eikä antanut
ylhäistenkään vieraiden estää itseänsä pitämästä joka aamu ja ilta
rukouksia talon väkensä kanssa. Siunaus seurasikin koko hänen
hallitustaan, niin että Ruotsin valtakunta silloin kokosi uusia
voimia ja nautti virkistävää lepoa rauhan hiljaisuudessa.

Mutta sen ajan ruotsalaiset olivat sodan kasvattamia eivätkä voineet
unhottaa valtakuntansa menetettyä mahtia. Nousi nuorempi sukupolvi,
joka muisteli vain kaarleiaisten voittoja, mutta oli unhottanut
niiden tappiot. Näin syntyi vastapuolue, jolle Hornin rauhallinen
hallitus ei ollut mieleen ja joka nimitti itseänsä _hatuiksi_, sillä
hattua pidettiin vapaiden ja urhoollisten miesten tuntomerkkinä.
Sitävastoin sanottiin Hornia ja rauhan kannattajia erotukseksi
hatuista _myssyiksi_, mikä oli olevinaan herjausnimitys. Nämä kaksi
puoluetta, hatut ja myssyt, alkoivat nyt valtiopäivillä kiistellä
vallasta. Ja useimmat suomalaiset olivat myssyjä, koska hyvin
ymmärsivät, että jos uusi sota täällä syttyisi, niin Suomi saisi
enimmin vertaan vuodattaa ja ehkä kokonaan joutuisi Venäjän haltuun.

Tukholman valtiopäivillä v. 1738 sai hattujen puolue voiton ja
asetti hallitukseen omia miehiään. Kukaan ei uskaltanut julkisesti
syyttää vanhaa Hornia; mutta hän oli kyllästynyt valtaan ja ihmisten
kiittämättömyyteen; hän pyysi vapaaehtoisesti eron viroistaan ja
muutti maakartanoonsa. Siellä päättyi vähän aikaa senjälkeen hänen
kunniakas elämänsä, jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän,
kuten Kustaa Vaasa, oli vastaanottanut sortuneen, ahdistetun ja
varattoman valtakunnan hallituksen, mutta jättänyt maan seuraajilleen
vapaana ja kukoistavana.

Sangen pian Suomen ja Ruotsin kansat oppivat kaipaamaan Hornin
viisasta hallitusta. Pietari Suuren lähin suku oli syösty Venäjän
valtaistuimelta, ja venäläiset olivat tyytymättömät nähdessään
vierasten hallitsevan heidän valtakuntaansa. Tätä tyytymättömyyttä
tahtoi Ruotsin hattuhallitus käyttää hyväkseen ja lupasi asettaa
valtaistuimelle Pietarin tyttären _Elisabetin_ siinä toivossa, että
hän palkkioksi sellaisesta avusta antaisi takaisin ne maakunnat,
jotka Ruotsi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt.
Suomeen lähetettiin siis sotajoukko, jonka oli määrä marssia
Pietariin Elisabetia auttamaan. Mutta Elisabet pääsi valtaistuimelle
ilman ruotsalaisten apua eikä ollut ollenkaan taipuvainen antamaan
mitään maakuntia takaisin.

Vähäisen pelotuksen sijaan, jota hatut olivat aikoneet, syntyi v.
1741 tuima sota.

Saimaan etelärannalla on kauniilla paikalla pieni Lappeenrannan
kaupunki, ja siinä oli eräällä niemellä linnoituksia. Ennenkuin
Ruotsin sotajoukko oli Suomessa saatu kuntoon, hyökkäsi 11,000
miehen suuruinen venäläinen armeija Viipurista Lappeenrantaan,
jossa syntyi taistelu 23 päivänä elokuuta v. 1741. Kenraali Wrangel
oli kiiruhtanut linnoituksen avuksi ja asetti 4,000 ruotsalaista
ja suomalaista poikkipuolin niemen kannasta. Venäläiset ryntäsivät
ruotsalaisten oikealla sivustalla olevaa kukkulaa vastaan, mutta
heidät työnnettiin takaisin. Ruotsalaiset juoksivat heidän jäljessään
rinnettä alas, mutta joutuivat vangeiksi. Osa ruotsalaisten vasempaa
sivustaa siinä olevain suomalaisten kanssa lähti pelkurimaisesti
pakoon. Toiset pitivät puoliaan isäin urhoollisuudella, mutta heidät
voitettiin. Viholliset tunkeutuivat pakenevien jäljessä linnaan.
Täällä syntyi ankara taistelu; kuolleita oli kaduilla kasoittain.
Lappeenranta valloitettiin, ryöstettiin ja poltettiin, mutta
venäläinen armeija palasi takaisin Viipuriin. Enemmän kuin 2,500
kuollutta oli sotatanterella, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja
suomalaista; 1,000 miestä otettiin vangiksi. Seuraavana päivänä tuli
kenraali Buddenbrock 5,000 miehen kanssa Lappeenrantaa auttamaan,
mutta liian myöhään.

Näin huonosti alkoi tämä sota, ja vielä huonommin sitä jatkettiin,
jopa niinkin kurjasti, että jokainen rehellinen mies sitä häpesi.
Useat olivat tyytymättömiä, kaikki eripuraisia, valmistukset huonot,
sotapäällikkö _Lewenhaupt_ epäröivä ja heikko. Toinen odotti toistaan
ja syytti toistaan; talvi kului, monta tuhatta kuoli sotaruttoon,
ja Lewenhaupt hieroi sovintoa keisarinna Elisabetin kanssa. Kevään
tullessa Elisabet tarjosi Suomelle Venäjän turvissa itsenäisyyden,
ja sitten hän lähetti venäläisen sotajoukon Haminaa vastaan. Silloin
Lewenhaupt poltatti Haminan ynnä siellä olevat kruunun varastot ja
peräytyi länteen päin, jättäen ilman taistelua toisen vahvan aseman
toisensa perästä. Ruotsin laivasto ja maa-armeija juoksivat kilpaa,
kumpi ennen ehtisi pakoon. Vihdoin, kun suomalaisia sotilaita oli
joukoittain karannut, tuli sotajoukko Helsinkiin, ja siellä sen
piirittivät venäläiset, jotka ennen olivat ennättäneet Turuntielle
länsipuolelle Helsingin kaupunkia. Nyt täytyi 16,000 ruotsalaisen ja
suomalaisen heittää aseensa 22,000 venäläiselle. Suomalaiset saivat
palata kotiseuduilleen, ruotsalaiset lähetettiin meritse Ruotsiin.
Venäläiset ottivat kaikki sotavarastot ja saivat pian haltuunsa koko
Suomen, jonka täytyi vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille.

Tämän sodan aikana, jota sanottiin "Pikku vihaksi", kärsi Suomi
tosin paljon vahinkoa, mutta sitä ei hävitetty autioksi. Venäläiset
säästivät maatamme, sillä he aikoivat pitää sen omanaan ja asettivat
tänne nuhteettoman hallituksen. Mutta seuraavana vuonna, kun
Ruotsin valtiopäivillä valittiin uusi, keisarinnan mielen mukainen
perintöruhtinas, antoi hän takaisin suurimman osan maatamme, paitsi
Savonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan linnoituksia alueineen sekä
pientä kolkkaa itäisestä Uudestamaasta. Kun rauha tehtiin Turussa v.
1743, tuli Kymijoki Venäjän ja Ruotsin valtakuntain rajaksi.

Näin sota päättyi häpeään ja vahinkoon. Saipa hattujen hallitus sen
lisäksi vielä nöyrtyä siksi paljon, että sen täytyi kutsua venäläinen
sotajoukko Ruotsin avuksi tanskalaisia vastaan. Peläten vihastunutta
kansaa hatut silloin koettivat ajaa kaiken syyn onnettomien
sotapäällikköjensä niskoille. Kenraalit Lewenhaupt ja Buddenbrock
pantiin syytteeseen, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Tukholman
edustalla.




172. Hyödyn aikakausi.


Nyt käsitti jokainen, että Ruotsin samoin kuin Suomenkin sotaisen
suuruuden aika oli lopussa. Sotaisan mielen ja sotaiset muistot
veivät viimeiset jäljellä olevat kaarlelaiset mukanansa hautaan. Nyt
käytiin vain sana- ja kynäsotaa, varsinkin puolueiden taistellessa
valtiopäivillä. Horn ja hänen myssynsä olivat jo alkaneet, kuten itse
sanoivat, "valloittaa takaisin valtakunnan menetetyt maakunnat sen
omassa piirissä", s.o., he tahtoivat tästä lähin perustaa valtakunnan
voiman lisääntyvään viljelykseen ja karttuvaan varallisuuteen.
Hattujen täytyi ryhtyä samanlaisiin rauhallisiin valloituksiin.
Ja näin ajan vallitseva henki suuntautui etupäässä kaikenlaisiin
hyödyllisiin parannuksiin, jonka vuoksi tätä aikakautta on nimitetty
"hyödyn aikakaudeksi".

Ruotsin hallitus oli ollut varsin hyväntahtoinen Suomea kohtaan,
joka olikin valtakunnan kilpenä itää vastaan ja asetti niin
urhoollisia sotamiehiä. Mutta Ruotsi oli ruotsalaisille rakkain,
ja siitä johtui, että rauhan aikana parannuksia toimeenpantaessa
Suomesta ei pidetty huolta. Suomen valtiopäivämiehet olivat nyt
kaikki yksimieliset ja vaativat tällaisia parannuksia omallekin
maallensa. Heidän oikeutettuja toivomuksiansa täytettiinkin. Tänne
lähetettiin taas taitavia miehiä tutkimaan maamme tilaa. Sodasta
kärsineet saivat verojen huojennusta. Lainajyvästöjä perustettiin,
20 maanmittaria lähetettiin tänne isoajakoa toimittamaan. Koskia
ruvettiin perkaamaan, soita ojittamaan, vuorimalmeja etsimään ja
rautatehtaita rakentamaan. Koetettiin tuoda maahan hyödyllisiä
ulkomaan kasveja ja perustettiin senvuoksi taimitarha Turun lähelle.
Akatemiaan asetettiin erityinen opettaja kaikkia maatalouteen
kuuluvia asioita varten. Apteekkeja ja sairaaloita perustettiin;
ensimmäistä kertaa asetettiin nyt oppinut lääkäri jokaiseen lääniin.
Kauppaa ja meriliikettä oli mieli parantaa; mutta vaikea oli päästä
siitä vanhasta harhaluulosta, että hallituksen muka tuli ryhtyä
kaikkeen ja ohjata vapaata kauppaa pakkokeinoilla. Vasta monien ja
pitkien riitojen jälkeen saivat entistä useammat Suomen merikaupungit
vihdoinkin v. 1765 tapulioikeuden eli vapauden lähettää laivansa
sinne, missä kauppa parhaiten kannatti; mutta toiset saivat purjehtia
ainoastaan Itämerellä ja toiset muihin valtakunnan satamiin. Tästä
ajasta alkaen lisääntyi maamme laivaliikenne.

V. 1749 pantiin pappien muistiinpanojen perusteella alkuun
ensimmäinen _väenlasku_, ja silloin oli Ruotsin Suomessa 420,000
asukasta eli neljäs osa valtakunnan väestöstä. Siihen asti olivat
kaikki käyttäneet vanhaa ajanlukua, joka vähitellen oli jäänyt 11
päivää jälkeen vuoden todellisesta ajasta. Mutta v. 1753 jätettiin
helmikuusta 11 päivää pois, niin että hypättiin 17 päivästä
helmikuuta 1 päivään maaliskuuta. Ja täten pantiin käytäntöön uusi,
oikeampi ajanluku eli _uusi luku_. Venäjällä käytetään kuitenkin
edelleen vielä vanhaa lukua eli ajanlaskua, joka on 13 päivää
jäljessä tätä todellista aikaa.

Hyödyn-aikakaudella syntyi Ruotsissa mainioita tiedemiehiä,
runoilijoita ja taideniekkoja. Suomi kulki hitaasti perässä.
Niinkuin se ennen oli Ruotsin valtakunnan puolesta uhrannut vertaan
ja sotilaitaan, niin se alkoi nyt yhä enemmän valtiomiehillä,
lainsäätäjillä ja taitavilla virkamiehillä hyödyttää tätä
valtakuntaa. Tieteet alkoivat kukoistaa Turun akatemiassa. Siellä
painettiin nyt monta kirjaa ja oppineitten tutkimusta historian,
luonnontieteen ja maatalouden alalta. V. 1766 valtiosäädyt säätivät
perustuslain _painovapauden_ turvaksi, joten sananvalta -- joka
lähinnä omantunnon vapautta, on ihmisen kalleimpia oikeuksia --
turvattiin jokaiselle, kun hän vain otti oikeustossa vastatakseen,
jos oli rikkonut.

Myssyt ne saivat toimeen tapulioikeuden laajennuksen ja
painovapauden, joita hatut olivat kovin pelänneet. Hatut olivat
taas aloittaneet mielettömän sodan, tällä kertaa Preussia vastaan,
ja kun sota kävi huonosti, pääsivät myssyt voitolle. Tästä n.s.
"_Pommerinsodasta_", joka päättyi v. 1762, oli kuitenkin se hyöty,
että suomalaiset sotamiehet kotiin palatessaan toivat _perunoita_
laukuissaan mukanaan; ja siitä ajasta alkaen ruvettiin vähitellen
perunoita viljelemään nauriiden sijasta, jotka siihen saakka olivat
olleet yleisiä. Samaan aikaan alkoi kahvi ja tee tulla käytäntöön
meidän maassamme.

Maamme asema Venäjään nähden oli epävarma ja vaaranalainen. Paitsi
sitä aluetta, jonka Suomi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa
menettänyt, se oli nyt menettänyt myöskin osan Savoa, jonka jakoi
kahden valtakunnan kesken kartalle mielivaltaisesti merkitty raja,
kulkien kyläin ja tilusten poikki, niin että toinen puoli taloa
oli Ruotsin ja toinen puoli Venäjän aluetta. Ruotsinpuoleisella
Savolla ei ollut yhtään likeistä merisatamaa. Senvuoksi perustettiin
_Loviisan_ kaupunki, jota alussa nimitettiin Degerbyksi, ja kaupungin
edustalle rakennettiin _Svartholman_ linnoitus. Mutta maamme tarvitsi
vahvempaa varustusta, se kun oli itäiset linnansa menettänyt.
Silloin alkoi _Augustin Ehrensvärd_ v. 1749 rakentaa seitsemälle
saarelle Helsingin sataman suulle erinomaisen vahvaa _Viaporin_
linnoitusta eli nykyistä _Suomenlinnaa_. Tämä mainio ja nerokas
mies kuului sukuperältänsä (äidinpuoleiselta) Ruotsiin, mutta hänen
parhaat työnsä ja hänen hautansa ovat Suomen omia. Hän oli syntynyt
Vestmanlannissa, mutta on Suomenlinnassa haudattuna "töittensä
keskellä".

Suomen kansa oli kahtia jaettu, kuten maakin. Monet liittyivät nyt
enemmän Ruotsiin, toiset enemmän Venäjään; muutamat haaveksivat sitä
itsenäisyyttä, jonka keisarinna Elisabet oli maallemme tarjonnut.
Muissa maissa synnyttää sellainen kummallinen tila kapinaa ja
eripuraisuutta. Täällä pysyi kansa uskollisena ja rauhallisena.
Mutta meidän kansamme kävi nyt valtiollisen vapauden koulua;
Suomen valtiopäivämiehet hallitsivat Ruotsin valtakuntaa yhdessä
ruotsalaisten kanssa. Siitä oppi moni ajattelemaan maamme asemaa ja
maamme suomalaista kansaa.

Siihen aikaan alkoi myöskin uusi valistus ja hienommat tavat voittaa
alaa maamme sivistyneissä kansanluokissa. Enimmät uutuudet tulivat
Ranskasta -- hyvää ja huonoa sekaisin. Raakuus ja ennakkoluulot
alkoivat kadota, mutta myöskin Jumalan sanan voima ja esi-isäin
yksinkertaiset hyveet haihtuivat nyt monen sydämestä. Hyödyn
aikakausi mietti paljon ja sai paljon aikaan. Jumala hajoitti tuuleen
tyhmät ajatukset, mutta antoi hyvien itää hedelmällistä tulevaisuutta
varten.




173. Kuningas Kustaa III.


Vapaudenajan kuninkailla oli hallitsijan arvo ilman valtaa, mutta
kansaan juurtunut kunnioitus tuotti heille enemmän vaikutusvaltaa,
kuin mitä laki oli heille varannut. _Fredrik I_ oli nuoruudessaan
sotasankari ja vanhoilla päivillään taitava metsästäjä. Turhaan
koetettuaan saada suurempaa valtaa hän välitti sangen vähän
valtakunnan hallituksesta, piti huolta huvituksistaan ja laiminlöi
puolisoaan, kuningatar Ulrika Eleonoraa, joka oli hänelle kuninkuuden
toimittanut. Fredrikin kuoltua, v. 1751, tuli v. 1743 valittu
perintöruhtinas, Holstein-Gottorpin sukuhaaraa oleva _Aadolf
Fredrik_, Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli rehellinen, valtakuntansa
parasta tarkoittava mies, mutta yhtä hyväluontoinen ja heikko,
kuin hänen puolisonsa _Lovisa Ulrika_, Preussin prinsessa, oli
nerokas, kiivas ja vallanhimoinen. Tämä pyrki laajentamaan
kuninkaanvaltaa, oli alinomaa riidassa valtakunnanneuvoston kanssa,
kärsi usein katkeraa nöyryytystä ja pakotettiin ottamaan lapsilleen
valtiosäätyjen määräämät opettajat. Kun kuningas kieltäytyi
kirjoittamasta nimeänsä neuvoston päätöksien alle, painettiin se
niihin leimasimella.

V. 1752 kuningas Aadolf Fredrik matkusti Suomessa, jossa ei kukaan
Ruotsin kuningas suuren Kustaa Aadolfin jälkeen ollut käynyt. Moni
ruotsalainen piti tätä ihmeellisenä sankarityönä, ikäänkuin kuningas
olisi uskaltanut henkensä villi-ihmisten ja pakanain käsiin. Tätä
hyvää, ystävällistä kuningasta juhlittiin ja katseltiin, missä hän
vain kulki: pystytettiinpä muistomerkkikin ruohokentälle, jossa hän
söi aamiaista. Hän antoi Loviisan kaupungille kuningattarensa nimen,
kuunteli kärsivällisesti pitkiä puheita, joita ei ymmärtänyt, ja
matkusti sitten vammatta ja vauriotta takaisin Ruotsiin.

Kun Aadolf Fredrik kuoli v. 1771, tuli hänen vanhin poikansa
_Kustaa_, joka silloin oli ulkomaanmatkalla, kuninkaaksi ja oli
Kaarle XII:n jälkeen ensimmäinen Ruotsissa syntynyt kuningas. Tällä
nuorella prinssillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lumoavat
ihmisten sydämiä: äly, sukkeluus, hilpeys, kaunopuheisuus, arvokas,
ystävällinen ja viehättävä seurustelutapa. Hän oli kasvatettu
sen ajan hienoimman ranskalaisen sivistyksen mukaan ja oli
Euroopan hovien ihastuksena, ennenkuin hän tuli Ruotsin ja Suomen
ihastukseksi. Tämän hohtavan kuoren alla ei kuitenkaan ollut lujaa
sydäntä, sillä siinä ei ollut lujaa uskoa. Hän oli kaikkia kohtaan
lempeä ja jalomielinen; hänellä oli ylevät ajatukset kuninkaan
velvollisuuksista, ja hän tahtoi ennen kuolla kuin panna alttiiksi
valtakuntansa kunniaa ja itsenäisyyttä.

Tämän kuninkaan hallitus oli kuin auringonpaiste sadekuuron jälkeen.
Hän salli alhaisimman ja köyhimmänkin esittää valituksensa, ja kansa
rakasti häntä yhtä paljon, kuin vallitsevat herrat häntä pelkäsivät
ja epäilivät.

Vapaudenaika ei ollut enää samanlainen kuin Hornin hallitessa.
Ei mikään laki voi tehdä vapaaksi sitä, jonka omasta povesta
puuttuu vapauden perijuuri, ja vapauden ensimmäinen ehto on voida
osoittaa itsensäkieltämistä, jotta _kaikki_ tulisivat vapaiksi.
Tätä eivät voineet ne hatut eivätkä ne myssyt, jotka valtakuntaa
nyt hallitsivat. He vainosivat vastustajiansa ja harrastivat
enemmän puolueensa menestystä tai oman valtansa säilyttämistä kuin
valtakuntansa etua. Ottivatpa he lisäksi ulkovalloilta häpeällisiä
lahjoja, ostaakseen niillä itselleen kannattajia valtiopäivillä,
ja se, joka enimmän voi maksaa, pääsi valtaan. Eivätkä ulkomaiden
lähettiläät suotta kultiansa jaelleet. He sekaantuivat Ruotsin
valtakunnan hallitukseen; he tahtoivat, että valtiopäiville
kokoontunut eduskunta ajaisi heidän asioitaan. Ja näin ei ollut
enää vapautta eikä itsenäisyyttä; olipa Ruotsin valtakunta jo niin
halveksittu, että kolme sen naapuria, Preussi, Tanska ja Venäjä,
neuvottelivat keskenään, tulisiko niiden heti kohta tehdä loppu niin
viheliäisestä valtakunnasta vai aluksi ottaa siltä ne maakunnat,
jotka kukin naapuri katsoi parhaiten itselleen sopiviksi.

Tämä kaikki vaikutti, että moni jo oli kyllästynyt vapaudenajan
kansanhallitukseen. Tätä tyytymättömyyttä kuningas käytti hyväkseen
vuonna 1772, kun kaikki olivat tuskastuneet pitkiin ja riitaisiin
valtiopäiviin, joilla ei saatu mitään aikaan. Siinä hänen täytyi
käyttää suurta teeskentelemistä. Hänen alkusuunnitelmansa oli kutsua
tyytymättömät suomalaiset avukseen. Suomalaiset sotajoukot luottivat
kuninkaaseen, vannoivat hänelle erityisen uskollisuudenvalan, ja
ne vietiin Ruotsiin. Mutta kun ne sinne tulivat, oli kaikki jo
tehty. Osa ruotsalaista sotaväkeä Skånessa oli noussut kapinaan
säätyjen hallitusta vastaan; kuninkaan oli ollut pakko jouduttaa
vallankumoustaan. Elokuun 19 päivänä hän oli lähtenyt ratsastamaan
Tukholmassa, saanut puolellensa monta, selittänyt heille
aikovansa pelastaa Ruotsin valtakunnan ja ottanut heiltä uuden
uskollisuudenvalan. Sitten hän oli suljettanut Tukholman portit ja
pidättänyt valtakunnanneuvoston kokoushuoneeseensa ja esittänyt
kokoontuneille säädyille uuden hallitusmuodon eli valtakunnan
hallitusta koskevan perustuslain. Ja tämän perustuslain olivat
valtiosäädyt hyväksyneet 21 p:nä elokuuta v. 1772, tykkien ollessa
ladattuina viereisellä torilla.

Tällä tavoin kumottiin vapaudenajan hallitusmuoto. Niin suurta
onnettomuutta, kuin voimassaolevan lain väkivaltainen kukistaminen
on, saattaa ainoastaan äärimmäisenä pakkokeinona puolustaa. Kustaa
kuningas oli varma siitä, että Ruotsin valtakunta ainoastaan täten
saattoi pelastua sisällisestä rappiosta ja ulkonaisesta sorrosta,
vieläpä yleisestä perikadostakin. Varmaa ainakin on, että tämä
valtakunta jälleen tuli itsenäiseksi, puolueet hajaantuivat, suurin
osa kansaa kiitti kuningasta, ja että kuningas Kustaan hallituksen
alkupuolella oli enemmän todellista vapautta kuin vapaudenaikana.
Mutta vaikka tässä vallankumouksessa ei veripisaraakaan
vuodatettu, vaikka kuningas senjälkeen oli kaikkia kohtaan lempeä
ja sovinnollinen, kyti kuitenkin häntä vastaan veriviha niiden
sydämissä, jotka tähän asti olivat valtakuntaa vapauden nimessä
hallinneet.

Nyt tuli useita rauhallisia, onnellisia vuosia. Kuningas kävi monta
kertaa Suomessa ja osoitti pitävänsä sen menestyksestä hellää huolta.
Vuonna 1775 hän perusti hovioikeuden Vaasaan. _Kuopion, Heinolan,
Tampereen ja Kaskisten_ kaupungit perustettiin, _Hämeenlinna_
muutettiin nykyiselle paikalleen, isojako toimitettiin, raha-asiat
järjestettiin, kidutuksen käyttäminen rikosasiain tutkimisessa
lakkautettiin, ja vieraan uskon tunnustajat valtakunnassa saivat
harjoittaa jumalanpalvelustaan. Kuninkaan suojelemina kohosi
Ruotsissa mainioita runoilijoita, joiden lauluja Suomessakin
laulettiin ja jotka pian täällä saivat seuraajia. Jälkipolvet
muistelivat kauan kaipauksella näitä Kustaa III:n hallituksen
kirkkaita ja onnellisia päiviä, ja ne vaikuttivat elähyttävästi,
ilahuttavasti ja jalostuttavasti meidänkin maan kaukaisiin
soppiin. Vakava suomalainenkin tunsi sydämensä sulavan, kun tuo
lempeä kuningas maassamme matkustaessaan soi kaikille ystävällisen
tervehdyksen, piti hellää huolta kaikista ja jakeli kumminlahjoja
lapsille. Lähinnä suurta Kustaa Aadolfia ei ole yksikään kuningas
ollut Suomessa niin rakastettu kuin Kustaa III.




174. Anjalan liitto.


Mutta pysyväistä onnea ei kuitenkaan ole ilman totista jumalanpelkoa.
Kustaa III:n aikana eivät ketkään Euroopassa, jotka pitivät itseänsä
sivistyneinä ja valistuneina, uskoneet Jumalaan, vaan järkeen; mikä
ei estänyt heitä luottamasta tietäjiin ja henkienmanaajiin. Tämän
suuren ja yleisen uskottomuuden aikana taistelivat ihmisten intohimot
hillittömästi keskenään, ja samalla kuin aika oli täynnä valtavia
aatteita, rohkeita tekoja, oli se kukkuroillaan myrkyllistä vihaa.

Kustaa kuningas sai runsain määrin sitä kokea. Hänkin uskoi järkeen
ja henkienmanaajiin. Hän uskoi olevansa viisas kuningas, joka
hallitsi kiitollista kansaa. Mutta hänessä oli vikoja, hän erehtyi.
Hän rakasti komeutta ja huvituksia, hän toi maahan ulkomaan tapoja
ja vaateparsia. Hän tahtoi sivistää kansaansa teatterilla, hänellä
oli suosikkeja, jotka eivät aina olleet parasta lajia. Koska hän
tarvitsi paljon rahaa ja alinomaa oli sen puutteessa, määräsi
hän, että kruunu yksinään sai polttaa ja myydä paloviinaa. Hänen
suosikkinsa myivät kirkkoherranvirkoja ja upseerin-valtakirjoja. Tämä
herätti tyytymättömyyttä. Kuninkaallisessa perheessä oli yhtenään
eripuraisuutta, juonia ja keskinäisiä soimauksia, jopa kunniata
loukkaavia puheitakin, ja niistä syntyi juoruja, parjauksia ja
häväistyksiä. Lopulta oli tuskin sitä häpeällistä ja ilkeätä rikosta,
josta eivät kuninkaan viholliset häntä syyttäneet. Kaikkialla
valtakunnassa liikkui tällaisia solvaavia puheita, mutta kuningas ei
niistä mitään tiennyt. Hän itse oli hävittänyt parhaimman keinon,
millä hallitsijat saavat tietää totuuden ja kansan ajatukset
hallituksesta. Hän oli ensin supistanut ja vihdoin lakkauttanut
painovapauden. Näin tulivat ainoastaan imartelijain mielistelyt hänen
korviinsa, ja nämä vakuuttivat, että kaikki ihailivat niin viisasta
kuningasta. Sellaista uskovat kuninkaat mielellään, ja kuningas
Kustaa luuli syystä voivansa odottaa kansalta kiitollisuutta.

Äkkiarvaamatta hän tuli erehdyksensä tuntemaan. Hän oli kutsunut
kokoon valtiopäivät v. 1786, ja niillä hän kuuli niin kovia sanoja,
niillä häntä kohtasi kokoontuneiden säätyjen puolelta niin suuri
vastustus, että hän kiireesti lopetti valtiopäivät. Hän päätti nyt
toimittaa levottomalle kansalleen muuta ajattelemista.

Venäjän hallitsijana oli silloin hyvin mahtava ja valtioviisas
keisarinna _Katariina II_. Hän sekaantui Euroopan asioihin ja tahtoi
ryhtyä Ruotsinkin asioihin. Kuningas Kustaa aavisti, että Venäjä
ennemmin tai myöhemmin oli anastava Suomen ja uhkaava Ruotsia, jollei
hänen onnistuisi saada silvotulle Suomelle parempaa rajaa. Nyt näytti
tilaisuus sopivalta, kun Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan, mutta
perustuslaki ei myöntänyt kuninkaalle oikeutta ryhtyä hyökkäyssotaan
valtiosäätyjen suostumatta. Kuningas Kustaa uskotteli silloin, että
venäläiset olivat aloittaneet sodan tekemällä partioretken Ruotsin
valtakunnan alueelle, rupesi itse ylipäälliköksi, vei ruotsalaisia
sotajoukkoja Suomeen kesällä v. 1788 ja meni rajan ylitse.

Oli määrä valloittaa Savonlinnan ja Haminan linnat, mutta
sotajoukossa syntyi levottomuutta, joka pakotti kuninkaan peräytymään.

Ranskasta ja Amerikasta levisi siihen aikaan uusia, kuningasvallalle
vihamielisiä vapausoppeja, jotka pääsivät monessa valtaan. Herjaukset
ja tyytymättömyys kuninkaaseen enensivät nurjamielisyyttä. Armeijan
upseerit olivat kauan pitäneet salaisia kokouksia, ja nyt, kun useat
heistä katsoivat sodan laittomaksi, kieltäytyivät he röyhkeästi
kuningasta tottelemasta ja alkoivat villitä sotamiehiä. Elokuun
12 päivän vuonna 1788 nämä velvollisuutensa rikkoneet sotilaat
tekivät liiton _Anjalan_ kartanossa Kymijoen varrella ja vaativat
kirjelmässä, että kuningas tekisi rauhan Venäjän kanssa ja kutsuisi
kokoon valtiosäädyt. Vieläpä yksi heistä matkusti salaa keisarinna
Katariinan luokse pyytämään häneltä turvaa Suomelle. Sillä muutamat
suomalaiset upseerit ja aatelismiehet tahtoivat irroittaa Suomen
Ruotsista ja tehdä sen itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi
valtioksi. Tämän salaisen hankkeen salaisena johtajana oli
sotapäällikkö _Yrjö Maunu Sprengtporten_, suomalainen mies, joka
ennen oli kiitettävästi maatansa palvellut ja perustanut Suomen
ensimmäisen kadettikoulun, mutta joutunut kuninkaan epäsuosioon ja
palveli nyt keisarinnaa.

Kuningas matkusti nyt Ruotsiin, jota tanskalaiset ahdistivat, torjui
onnellisesti heidän hyökkäyksensä ja voitti jälleen kansan suosion.
Suomessa sota oli hetkeksi tauonnut. Mutta kun Anjalan-miesten
salainen hanke tuli ilmi, katuivat monet, jotka olivat tähän
liittoon yhtyneet ainoastaan nurjamielisyydestä kuningasta ja
sotaa vastaan. Suomen kansa, joka ei koskaan ole voinut sietää
pettureita, havaitsi hämmästyen ja närkästyen sen kuulumattoman
tapahtuman, että omat maanmiehet ja sotilaat ilmisodan aikana olivat
kieltäytyneet tottelemasta kuningasta ja neuvotelleet vihollisen
kanssa. Kaikki tyytymättömyys kuninkaaseen oli unohdettu; yhtenä
miehenä oli koko kansa vanhalla uskollisuudellaan kuninkaan puolella,
ja nyt oli petturien vuoro vapista. Muutamat heistä pakenivat
Venäjälle, toiset otettiin kiinni, pantiin syytteeseen ja tuomittiin
kuolemaan. Kuningas lievensi rangaistuksen, niin että useimmat olivat
jonkin aikaa vankeudessa ja saivat sitten armon. Ainoastaan yksi
rohkeimmista päämiehistä, Turun läänin rykmentin eversti Hästesko,
kärsi kuolemanrangaistuksen.

Seuraavana talvena kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan ja
hyväksyivät 21 p:nä helmikuuta v. 1789 n.s. _Yhdistys- ja
vakuuskirjan_, jonka säädökset vielä enemmän laajensivat kuninkaan ja
supistivat valtiosäätyjen valtaa. Aatelissäädyn vastustusta ei voitu
masentaa muulla kuin väkivallalla, mutta niin kova oli aatelittomain
säätyjen viha Anjalan-miehiä vastaan, että ne suostuivat kaikkeen,
mutta se ei ollut onneksi valtakunnalle eikä kuninkaalle itselleen.




175. Porrassalmen taistelin.


Keväällä vuonna 1789 sota alkoi uudestaan kuninkaan omalla johdolla.
8,000 miehen suuruinen venäläinen armeija samosi Mikkeliin päin ja
karkoitti pienen suomalaisen vartiojoukon, joka viisi tuntia teki
urhokasta vastarintaa Kyyrön kylän luona. Puolen peninkulman päässä
Mikkelistä kulkee maantie kaitaista selännettä pitkin _Porrassalmen_
sillalle. Sinne tulivat venäläiset kesäkuun 12 päivän illalla,
karkoittivat taas etuvartion kolmituntisen kahakan jälkeen, asettivat
tykkejä rantatörmälle ja alkoivat valoisana kesäyönä ankarasti
ampua. Porrassalmella seisoi 700 suomalaista, kaksi pientä tykkiä
mukanaan, Stedingkin ja Aminoffin johtamina. Ne olivat Porin ja Savon
rykmenttien jalkaväkeä sekä muutamia Karjalan ja Uudenmaan rakuunoita.

Kesäkuun 13 päivänä kello 6 aamulla hyökkäsivät venäläiset
puoleksirevitylle sillalle. Heidät työnnettiin pistimillä takaisin
järveen; he hyökkäsivät uudestaan ja heidät työnnettiin uudestaan
takaisin. Koko päivä taisteltiin: aina uudet, verekset joukot
vihollisen puolella ja aina samat veriset, ruudista mustuneet ja
väsyneet soturit suomalaisten puolella. Venäläiset lennättivät
Suomen väen puoleiselle rannalle semmoisen luotituiskun, että tuskin
yhtään puuta tai kiveä jäi eheäksi; mutta nuo elävät muurit pitivät
paikkansa. Siinä taistelivat nuoret, sittemmin niin kuuluisat
sotasankarit Adlercreutz ja von Döbeln; siinä iski kranaatinsirpale
Döbelnin vasempaan ohimoon haavan, jonka tähden hänellä sittemmin oli
tuo hyvin tunnettu musta side otsalla. Siinä myöskin Sprengtporten
johti venäläisiä isänmaatansa vastaan ja oli pahasti haavoitettuna
kannettava pois taistelutanterelta.

Suomalaiset olivat ampuneet loppuun kaikki luotinsa ja alkoivat
ladata kiväärejänsä univormunnapeillaan, kun vihdoin Pohjanmaan
rykmentti tuli tykkeineen heille avuksi kello 4 i.p. Vasta kello
7 illalla peräytyivät venäläiset, ammuttuaan kaiken ruutinsa
ja menetettyään 900 miestä. Taistelu oli kestänyt 17 tuntia ja
suomalaisista oli kaatunut alun kolmatta sataa miestä. Se ei ollut
mikään ratkaiseva taistelu, sillä kuusi päivää sen jälkeen venäläiset
kiersivät tämän salmen; mutta syystä on Porrassalmen taistelua
verrattu muinaisajan kuuluisiin urotöihin.

Sotaa käytiin enimmiten Savossa vaihtelevalla onnella, ja sitä
jatkettiin vuonna 1790. Emme saata kertoa kaikkia niitä uljaita
taisteluita, joita siellä taisteltiin ja joissa Suomen soturi
kuninkaansa johtamana, ensimmäisen kerran Kaarle XII:n ajoista
asti, uudestaan oppi unhoittamansa voittamistaidon. Merellä sotivat
suomalaiset merimiehet ja suomalaiset laivat ruotsalaisten rinnalla
yhtä uljaasti. Vuonna 1788 taistelivat Ruotsin ja Venäjän laivastot
kuusi tuntia _Suursaaren_ edustalla, kummankaan voittamatta.
Elokuun 24 päivänä vuonna 1789 Ruotsin laivasto kärsi tappion
_Ruotsinsalmessa_. Vuonna 1790 sulki Venäjän laivasto kuninkaan
laivastoineen _Viipurin_ lahteen, mutta hän murtautui läpi verisesti
taistellen 3 päivänä heinäkuuta. Pian sen jälkeen, heinäkuun 9
päivänä, oli Ruotsinsalmen _toinen_ meritaistelu, jossa Ruotsin
laivasto saavutti voiton.

Tämä joudutti rauhantekoa, joka tapahtui _Värälän_ kylässä Kymijoen
rannalla 19 päivänä elokuuta vuonna 1790. Aikaisempia Venäjän ja
Ruotsin välisiä rauhansopimuksia oli sanottu "iankaikkisiksi",
Värälässä tehtyä rauhaa sanottiin "pysyväiseksi". Mitään ei muutettu:
rajat jäivät entiselleen, ja Suomen asema jäi yhtä epävakaiseksi kuin
ennenkin. Mutta 80 vuoden tuottamien tappioiden, 80-vuotisen paon
ja ylenkatseen perästä oli Ruotsin ja Suomen aseille hyvityksenä
sekä niiden kansoille kunnianasiana, että ne taas olivat kunnialla
kestäneet taistelun mahtavaa Venäjää vastaan.




176. Kuningas Kustaan kuolema.


    Monella on tie mielestänsä oikea,
    mutta se johdattaa viimein kuolemaan.

              Salom. sananlaskut 16: 25.

Kuningas Kustaa tarvitsi rakkautta, kuten ilmaa tarvitaan
hengittämiseen; viha oli hänestä myrkkyä. Jota enemmän hänen
ympärillään hiipivä viha masensi hänen virkeätä mieltään, sitä
enemmän hän koetti uusilla rohkeilla suunnitelmilla tukahduttaa
sisäistä rauhattomuuttansa. Milloin hän mietti Norjan valloittamista,
milloin Puolan kruunua; vihdoin hän teki liiton Venäjän kanssa
ja varustautui sotaan Euroopan tulikekälettä Ranskaa vastaan,
auttaakseen sen kuningasta hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan.
Hänen selkeä katseensa sumentui; hänen hallituksensa kävi yhä
yksinvaltaisemmaksi, hänen vihamiehensä yhä katkerammiksi. Vihdoin
tekivät muutamat aatelismiehet salaliiton hänet murhatakseen.

Maaliskuun 16 päivänä vuonna 1792 kuningas lähti myöhään illalla
naamiohuveihin suureen teatteriin, jonka hän itse oli Tukholmaan
rakennuttanut. Keskiyön aikana piirittivät hänet oudot, mustiin
puetut henkilöt, valkeat naamarit kasvoilla; käsi löi häntä
olkapäälle, ja ääni sanoi: "Hyvää iltaa!" Samassa paukahti pistoli,
kuului huuto: "Tuli on valloillaan", ja kuninkaan vasempaan kylkeen
meni kaksi kuulaa ja useita rautanaulasia. Nojaten tallimestarinsa,
parooni Essenin, käsivarteen hän vielä jaksoi omin voimin lähteä
salista. Ovet suljettiin, kaikkien läsnäolevien piti merkitä nimensä.
Lattialla oli laukaistu ja laukaisematon pistoli sekä iso, teräväksi
hiottu veitsi.

Tukholman tulliportit suljettiin, ei ketään päästetty kaupungista,
vartijoita lisättiin toinen verta. Jo seuraavana aamuna tavattiin
ja vangittiin murhaaja, erään sepän ilmiantamana, jolta hän oli
veitsen ostanut. Hän oli virasta erotettu kapteeni, nimeltä
Anckarström, rautainen, synkkämielinen ja väkivaltainen mies, joka
luuli kuninkaalta kärsineensä vääryyttä. Hänen rikostoverinsa, jotka
kaikki olivat tyytymätöntä aatelia, joutuivat pian kiinni. Yksi otti
myrkkyä, toiset tuomittiin maanpakoon tai elinkautiseen vankeuteen.
Anckarström yksin mestattiin. Hän kuoli katumatta ja pelotta,
raakalaisen mielenlujuudella, tuntematta hirmuisen rikoksensa
suuruutta.

Kuolettavasti haavoittunut kuningas eli vielä siksi kauan, että
ennätti järjestää valtakunnan hallituksen ja siten tehdä mitättömäksi
salaliittolaisten tuuman, jonka tarkoituksena oli alkuhämmingissä
kumota voimassaoleva järjestelmä. Jalommalla mielenlujuudella kuin
hänen murhaajansa hän kärsi ääneti tuskansa, antoi vihollisillensa
anteeksi ja kuoli 46 vuoden ikäisenä, 29 päivänä maaliskuuta vuonna
1792.

Kuningas Kustaa III:ta on niin katkerasti herjattu ja niin
innokkaasti ihailtu, että jälkimaailman arvostelu hänestä ei vielä
ole vakaantunut. Hänen suurin onnettomuutensa oli se, että hän
oli kasvanut ilman jumalanpelkoa ja että häneen oli juurtunut
menneitten aikain kuvittelu kuningasten virheettömyydestä. Hän
ei ymmärtänyt sitä uusien aatteiden ja suurten kumousten aikaa,
jossa hän eli. Kuten lahjakkaissa ihmisissä useimmiten oli hänessä
suuria vastakohtia: toisinaan sankari urhoollisuudessa, voimassa,
kestävyydessä ja uutteruudessa, toisinaan taas häilyvä perhonen, joka
leikkien kukkasten parissa unhotti kaikki huolet ja kaikki vakavat
ajatukset. "Neron kuninkaaksi" häntä sanottiin, ja se nimitys oli
oikea, mutta kuninkaaksi ei hänestä ollut huojuvalle valtaistuimelle.
Nekin, jotka enimmin olivat häntä moittineet hänen eläessään, surivat
häntä hänen kuoltuansa, ja suomalaiset arvelivat kuten Vänrikki
Stool, että oli "sääli kuningasta urheaa".




177. Kustaa Mauri Armfelt.


Millainen herra, sellainen palvelija, sanoo vanha sananlasku,
eivätkä ainoastaan Kustaan III:n hoviherrat, vaan koko hänen
aikakautensa otti hänet esikuvakseen. Kauan eli sitten Suomessakin
yhä harveneva joukko noita "kustavilaisia", joilla myöhemmän
ajan yksinkertaisemman ja kömpelömmän polven rinnalla oli
arvokkaampi ryhti, hienommat seurustelutavat ja tuo kursaileva
kohteliaisuus, jota ennen käytettiin. Tämä siro käytösparsi, tämä
kohteliaisuudensääntöjen tarkka noudattaminen, ei ollut ainoastaan
aatelisille, sotilaille ja korkeimmille virkamiehille ominaista, sen
olivat omaksuneet myöskin papit, porvarit ja sellaiset talonpojat,
jotka olivat olleet herrasmiesten seurassa. Tämän kauniin pinnan
alla oli toisinaan paljon kevytmielisyyttä, paljon pilkallista ja
pisteliästä sukkeluutta; mutta usein nähtiin siihen yhdistyneenä
paljon sydämellisyyttä ja jalomielistä rakkautta kaikkeen, mikä
elämässä on hyvää, ylevää ja kaunista. Onnellista ei ollut, että
kustavilainen aikakausi suurensi juopaa herrasluokan, itseään
sivistyneiksi eli "paremmiksi ihmisiksi" sanovain, ja "halvemman"
työkansan välillä, johon oppimaton kansa kuului. Onnellista ei
myöskään ollut, että tämä herrasluokka, joka puhui ruotsia,
halveksi alhaista kansaa, joka enimmiten puhui suomenkieltä. Mutta
kustavilainen aikakausi tutustutti meidän siihen asti sivistymätöntä
kansaa sivistyneen Euroopan tapoihin ja seurustelutaitoon. Kaikesta
tapojemme hienostumisesta -- paljosta tieteen ja taiteen alalla,
yksinpä nuorison tanssileikeistäkin ja viulunsoittajan sävelistä
talonpoikaishäissä, on meidän enimmäkseen kiittäminen Kustaa III:n
aikakautta.

Suomen hansan keskuudesta lähtikin yksi täydellisimpiä kustavilaisia,
tuo loistava, ihailtu _Kustaa Mauri Armfelt_. Hän oli syntynyt
Tarvasjoen pitäjässä vuonna 1757 huhtikuun 1 päivänä, jota päivää
hänen oli tapana nimittää ensimmäiseksi sukkeluudekseen. Neljän
vuoden ikäisenä hän näki unissaan, että enkeli astui taivaasta
hänen luoksensa ja lupasi täyttää kolme hänen toivomustaan, jotka
hän itse saisi valita. Silloin hän oli unissaan toivonut kolmea
hyvää: tullakseen ruhtinaan suosikiksi, ollakseen sotilaana voitokas
ja saavuttaakseen kaikkien niiden rakkauden, joita hän tahtoi
miellyttää. Kaikki nämä kunnianhimoiset toivomukset täyttyivät:
ensimmäinen vuonna 1780, jolloin hän ulkomaanmatkalla voitti Kustaa
III:n suosion, toinen silloin, kun hän oli päällikkönä sodassa
venäläisiä vastaan, ja kolmas koko hänen elämänsä aikana.

Kuningas Kustaa jätti jälkeensä 13-vuotiaan pojan, joka sitten
tuli kuninkaaksi nimellä _Kustaa IV Aadolf_. Hänen alaikäisenä
ollessaan hoiti hallitusta hänen setänsä, _herttua Kaarle_, mutta
kuningas-vainaja oli määrännyt uskollisen ystävänsä Armfeltin
poikansa likeisimmäksi neuvonantajaksi. Tämä ei miellyttänyt Kaarlea
eikä hänen kaikkivaltiasta suosikkiansa, parooni _Reuterholmia_, joka
hänkin oli syntyään suomalainen. He lähettivät Armfeltin Ruotsin
lähettilääksi Italiaan. Armfelt epäili heitä: hän luuli, ettei nuori
kuningas ollut kyllin turvattu heidän kunnianhimoisilta pyyteiltään,
ja oli Ruotsissa olevien ystäväinsä kanssa kirjevaihdossa tuumien
kukistaa Reuterholmin ja julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi ennen
määräaikaa. Nämä kirjeet avattiin tiellä Hampurin postikonttorissa,
jonka jälkeen Armfelt ja hänen ystävänsä joutuivat syytteenalaisiksi
ja tuomittiin maankavaltajina kuolemaan. Kun Armfeltia ei saatu
kiinni, sanotaan Reuterholmin palkanneen rosvoja murhaamaan hänet.
Kaikkialla väijyttynä, mutta pelastuneena ihailevien ystäväinsä
avulla, joita hän joka paikassa saavutti, Armfeltin onnistui päästä
pakoon Venäjälle. Sieltä hänet kutsuttiin takaisin Kustaa IV Aadolfin
tultua täysi-ikäiseksi, mutta hän oli liian rohkeamielinen pysyäkseen
kauan tuon suuriluuloisen kuninkaan suosiossa. Silloin Armfelt
meni uudestaan Venäjän palvelukseen ja sai elämänsä lopulla vielä
kerran palvella suomalaista isänmaatansa Turun akatemian kanslerina
ja puheenjohtajana siinä komiteassa, joka esitti keisarille Suomen
asioita. Viipurin läänin palauttamiseen muun Suomen yhteyteen
liittyy muisto hänen tärkeimmästä valtiomiesteostaan, hän kun muita
tarmokkaammin oli keisari Aleksanteri I:n luona ajanut tätä maamme
tulevaisuudelle mitä tärkeintä asiaa. Kreivi Kustaa Mauri Armfelt
kuoli vuonna 1814. Kauniina, nerokkaana ja sukkelapuheisena hän oli
tunnettu ja ihailtu miltei kaikissa Euroopan hoveissa. Monivaiheisen
elämänsä, maanpakolaisuutensa sekä erinomaisen lumoamistaitonsa
tähden häntä on verrattu muinaisen Kreikan kuuluisimpaan
ihastuttajaan ja sanottu "Pohjolan Alkibiadeeksi".

Herttua Kaarlen ja Reuterholmin hallitus oli Kustaa III:n
hallitukseen verrattuna kuin harmaa iltapäivähämärä. He tahtoivat
tehdä kaikki paremmin kuin hän, horjuivat sinne tänne, olivat hyvässä
sovussa Ranskan, mutta huonossa Venäjän kanssa. He tahtoivat saada
aikaan säästäväisyyttä, kielsivät kahvin ja silkin käyttämisen,
mutta saavuttivat enemmän pilkkaa kuin hyötyä. Kaikki toivoivat
parempia aikoja, kun nuori kuningas itse ryhtyi hallitukseen lopulla
vuotta 1796. Hän oli silloin ujo ja harvapuheinen 18-vuotias
nuorukainen, tunnettu rehellisyydestään ja jäykkyydestään, jota hän
jo oli osoittanut purkaessaan kihlauksensa keisarinna Katariinan
pojantyttären kanssa Pietarissa senvuoksi, ettei avioliittosopimus
ollut kirjoitettu niin, kuin oli sovittu, -- joka vastustus niin
harmitti mahtavaa keisarinnaa, että hän kohta senjälkeen sairastui ja
kuoli.




178. Henrik Gabriel Porthan.


Kaikki nykyajan sivistyneet kansat ovat pystyttäneet muistopatsaita
suurille kuninkailleen, sankareilleen ja neroilleen. Suomenkin
kansa on pystyttänyt sellaisia muistopatsaita, mutta ei ensiksi
kuninkaalle, ei sotapäällikölle eikä valtiomiehelle, vaan
rakastetulle ja muistettavalle tiedemiehelle. _Henrik Gabriel
Porthanin_ pronssinen muistopatsas pystytettiin vuonna 1864 aukealle
paikalle Turun tuomiokirkon edustalle ja kustannettiin koko maastamme
kootuilla varoilla. Millä oli juuri hän ansainnut kunnian tulla näin
muistettavaksi sankarien ja kuningasten edellä? Hän oli maalaispapin
poika, syntynyt kaukana Viitasaarella vuonna 1739. Siitä päivästä
asti, jolloin hän tuli ylioppilaaksi Turun akatemiaan, oli koko
hänen elämänsä pyhitetty tieteelle ja isänmaalle. Tarkalla älyllään,
lujalla tahdollaan ja uuraalla, kärsivällisellä, lakkaamattomalla
työllään hän kokosi sellaiset tietoaarteet, että hän oli akatemian
kaunistuksena. Hän tuli latinan kielen professoriksi; hän hoiti
akatemian kirjastoa, hän oli tämän oppilaitoksen tuki ja kunnia,
kaikkien sen oppilaiden isällinen ystävä, vieläpä koko kansansa
opettaja. Mutta senvuoksi ei hänelle muistopatsasta pystytetty, eikä
senkään vuoksi, että hän on laskenut perustuksen maamme historialle,
vaan siksi, että hän on laskenut alkuperustan selvälle tajunnallemme
siitä, että Suomen kansa on itsenäinen, omintakeinen kansa.

Suomen kansa oli olemassa aina siitä ajasta asti, jolloin sen
sirpaleet alkoivat Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen kasvaa
yhdeksi; olemme nähneet, kuinka puutteellinen ja epäselvä oli tämän
kansan käsitys itsestään. Se ei ollut saanut aikaa tätä ajatella;
sehän oli lakkaamatta taistellut henkensä ja elatuksensa puolesta.
Kun muinoin herttua Juhana tai keisarinna Elisabet tai Anjalan-miehet
olivat puhuneet itsenäisestä Suomesta, ei kukaan heitä ymmärtänyt,
eikä sellainen ulkonainen (valtiollinen) itsenäisyys silloin
olisi ollutkaan meille hyödyllinen. Sellaista ei Porthan meille
opettanutkaan; Ruotsin valtakuntaa ajatellessaan hän sanoi itseänsä
ruotsalaiseksi. Hän opetti meille, että Suomen kansa on Jumalalta
saanut sellaisen ominaisen luonteen, että sen tulee omasta itsestään
etsiä parhaat elinvoimansa ja kehittyä vapaasti omalla tavallaan,
jotta kaikki ne jalot siemenet, jotka Jumala on kylvänyt tähän
kansaan, kypsyisivät ja hyödyttäisivät ihmiskuntaa.

Sellainen suuri aate, jota ei kukaan ennen ollut selvästi tajunnut,
alkoi nyt vähitellen Porthanille selvitä. Niinkuin Luther muinoin
tutki raamattua ja löysi siitä Jumalan evankeliumin, niin tutki
Porthan maamme historiaa, maantiedettä, kansanrunoutta ja kieltä ja
löysi niistä Suomen kansan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että me
kyllä olimme toisen valtakunnan aluetta ja että meidän täytyi paljon
toisilta oppia, mutta että meidän kuitenkin tuli olla omintakeinen
kansa, jos tahdoimme elää emmekä vain olla muiden jälkijatkona, omaa
arvoa ja tahtoa vailla. Täysin varma hän ei ollut tavasta, miten
tämä kävisi meille mahdolliseksi, sillä hän ei aikanaan uskaltanut
ajatellakaan Suomen irroittamista Ruotsista. Vasta tämän tapahduttua,
viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, alkoi hänen aatteensa
versoa uuden ajan pohjalla Ja lähteä lukukamarista itse elämään.
Silloin ilmestyi toisia, jotka alkoivat panna Porthanin aatetta
käytäntöön Ja työllään edistää Suomen kansan itsenäistä kehittymistä,
sen yhteiskunnallista vapautta, sen kieltä, sen kasvattavaa ja
hedelmällistä voimaa joka alalla ja sen aina vaatimatonta, mutta
arvossapidettyä asemaa vapaana, omintakeisena kansana muiden kansain
rinnalla. Tällaisen suuren työn alkuunpano on Henrik Gabriel
Porthanin ansio, ja kun hän kuoli vuonna 1804, suri häntä koko
kansamme niinkuin isäänsä.

Hän se myös vuonna 1771 alkoi toimittaa Suomen ensimmäistä,
ruotsinkielistä "Åbo Tidningar" nimistä sanomalehteä, ja muutamia
vuosia jälkeenpäin, v. 1776, ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen
sanomalehti, "Suomalaiset Tietosanomat". Ne olivat aivan pieniä,
harvaan ilmestyviä lehtisiä; mutta tästä pienestä alusta on
sanomalehdistömme kasvanut nykyään tuiki tarpeelliseksi päivän
uutisten, maailman keksintöjen ja hyödyllisten tietojen levittäjäksi.

Monien mainioiden suomalaisten tiedemiesten joukosta mainitsemme
tässä ainoastaan Porthanin aikalaisen ja ystävän, lakitieteen
professorin _Mathias Caloniuksen_, joka eli vuoteen 1817. Hän oli
suurimmassa arvossa pidetty lakitieteiden opettaja, tuomari ja
kirjailija koko Ruotsin valtakunnassa ja valtiomies, joka käytti
tietojensa, arvonsa ja isänmaanrakkautensa voimaa maansa hyväksi sinä
tärkeänä käännekohtana, jolloin Suomi erotettiin Ruotsista. Kahta
niin oppinutta, niin jaloa ja niin rehellistä miestä kuin Porthan ja
Calonius on Suomessa harvoin nähty rinnakkain.




179. Frans Mikael Franzén.


Maamme on kasvattanut mainioita miehiä ja kansalaisia seuraavassa
järjestyksessä: ensin piispoja, sitten sotilaita, sitten
valtiomiehiä, sitten tiedemiehiä, sitten runoilijoita ja viimeksi
taiteilijoita. Ne ovat kaikki palvelleet isänmaataan; mutta se, joka
palvelee isänmaataan, palvelee samassa myöskin ihmiskuntaa.

Ensimmäinen ja paras runoilija oli Suomen kansa, joka on kertonut ne
kauniit sadut ja laulanut ne laulut, joista ennen olemme puhuneet.
Kaikki parhaat senjälkeen ilmestyneet laulajat ovat omistaneet
jonkin verran kansan henkeä, sen yksinkertaisuutta ja harrasta
sävyä. Mutta runoustaide, joka noudattaa järjestettyjä sääntöjä,
on nuorempi taide, ja se alkoi ensin ruotsinkielisenä saada arvoa,
koska tämä kieli oli enemmän kehittynyt ja sillä oli esikuvia
Ruotsissa. Vaikka moni koetti kirjoittaa säännönmukaisia runoelmia
myöskin suomen kielellä, ovat suomalaiset taiderunoelmat kuitenkin
kohonneet suurempaan arvoon vasta meidän aikoinamme, kun suomenkieltä
on enemmän kehitetty. Sillä runous ja kaunotaide ovat sivistyksen
kukkia; senvuoksi ne viimeisinä saavuttavat suuremman täydellisyyden.
Ennenkuin kukat puhkeavat, täytyy kasvin juurtua, varttua ja
lehdittyä.

Ruotsinkielisen runoustaiteen alkuna Suomessa olivat _Jaakko Fresen_
valituslaulut jo Kaarle XII:n aikana. Vapaudenajan lopulla saavutti
suomalainen valtiomies, kreivi _Kustaa Filip Creutz_ suuren maineen
hempeillä, hienoilla ja kauniilla, senaikuisten ranskalaisten
esikuvien mukaan sepitetyillä runoelmillaan. Hän oli Suomen
ensimmäisen suuren runoilijan, _Frans Mikael Franzénin_ edeltäjä.

Franzénin isä oli kauppiaana Oulussa ja olisi suonut poikansakin
rupeavan kauppiaaksi. Mutta hento ja ujo poikanen teki kaikki
tehtävänsä kauppapuodissa yhtä huonosti kuin hän menestyi koulussa
hyvin. Hän sai noudattaa Jumalan kutsumusta ja tuli ylioppilaaksi
Turussa 13-vuotiaana. Siellä hän oli Porthanin rakkain oppilas,
väsymätön oppimaan, ja tuli historian professoriksi. Jo pienenä hän
oli sepittänyt surullisen runoelman kuolleesta lintusesta. Hän oli
hartaasti rakastanut pientä laululintua, joka valoisina kesäöinä
viserteli viiritangon päässä hänen isänsä talossa; tämä lintu, jonka
laulu kumpusi Suomen luonnon sydämestä, opetti Franzénin laulamaan.
Suomi ja Ruotsi ihmettelivät hänen yksinkertaisia, sydämellisiä
runojaan, jotka niin vähän olivat senaikuisten koreiden, mutkikkaiden
runoelmain kaltaisia, ja 21 vuoden ikäisenä oli tuo Suomen
pohjanperiltä lähtenyt runoilija jo maankuulu. Koko hänen pitkä
elämänsä kului sitten vuoroin laulun, tieteen, kirkon ja isänmaan
palveluksessa, mutta ennen kaikkea muistelemme häntä runoilijana,
sillä Jumala oli antanut hänelle runon lahjan.

Ihmisen parhaat ajatukset ja työt ovat lahjoja kaiken hyvän
antajalta. Sen tiesi Franzén. Kirjoittaessaan suurempia ja pienempiä
runoelmiaan -- pienet olivat sydämellisempiä ja parempia kuin
suuret -- hän hyvin tiesi, että kaikki paras tuli ylhäältä. Hänen
ei tarvinnut vaivalloisesti miettiä ja muodostaa runoelmaansa; se
syntyi itsestään. Ja tämä teki hänet niin nöyräksi, kuin sen tuleekin
olla, joka on parhaansa saanut lahjaksi. Hän oli mitä lempein
ihminen; kirkastettu loiste oli hänen kauniissa silmissään ja hänen
kumartuneen päänsä ympärillä. Kun Suomi erotettiin Ruotsista, muutti
Franzén sinne, surren isänmaataan, jota hän ei koskaan lakannut
rakastamasta. Ruotsissa hän tuli kirkkoherraksi ja viimein pohjoisen
Hernösandin hiippakunnan piispaksi. Siellä hän palveli Jumalan
valtakuntaa monta vuotta sillä suurella, lempeällä ja hellällä
vakavuudella, joka teki hänet niin rakastetuksi. Hän on, paitsi
runoelmiaan, painattanut kauniita virsiä ja saarnoja sekä useita
mainioista miehistä pitämiään muistopuheita.

Vuonna 1840, kun yliopistomme vietti riemujuhlaansa, kävi piispa
Franzén suomalaisessa isänmaassansa. Kaikki oli täällä uutta ja
outoa: uusi esivalta, uudet ihmiset, uudet virstanpylväät. Ainoastaan
nuoriso, joka kunnioituksella ja rakkaudella tervehti häntä
tervetulleeksi, oli vielä sama nuoriso kuin entisinä aikoina.

Keinutuolissa, nuorimman tyttärensä tuudittamana, hänen elämänsä
päättyi seitsemän vuotta senjälkeen, vuonna 1847 Hernösandissa.
Hän oli silloin 75 vuoden ikäinen. Piispa Franzénin sadannen
syntymäpäivän muistoa juhlittiin monin paikoin Suomessa ja Ruotsissa
9 päivänä helmikuuta 1872. Hänelle on muistopatsas pystytetty Ouluun
koko Suomesta kootuilla varoilla.

Franzénin aikalainen oli runoilija _Mikael Choraeus_, papinpoika,
vöyriläinen, joka kuoli hovisaarnaajana Tukholmassa jo 1806. Hän
oli tunnettu sukkeluuksistaan, kaunopuheisuudestaan sekä monista
iloisista, hellämielisistä ja surullisista runoistaan. Franzénin
ja Choraeuksen runoja luki ja lauloi yleisesti Suomen senaikuinen
sivistynyt nuoriso. Nämä molemmat olivat niin uskollisia ystävyksiä,
että Choraeus kuolinvuoteellaan pyysi Franzénia, joka silloin oli
leskimies, ottamaan puolisoksensa hänen nuoren leskensä; niin
tapahtuikin.




180. 1808 vuoden sota.


Yhdeksästoista vuosisata teki tuloaan maailmaan, suuria mullistuksia
tuottaen. Uuden aikakauden koittaessa olivat uudet aatteet vallanneet
ihmisten mielet, ja uuden ajan nuoriso nousi taisteluun vanhan
ajan kannattajia vastaan. Suuren suuret sotajoukot taistelivat
vastatusten, rajoja muuteltiin, valtakuntia kukistettiin,
valtaistuimet vapisivat. Ja tämä suuri aatteiden ja intohimojen
myrsky tempasi viimein mukaansa kaukaisen Suomenkin. Sillä uusi aika
on sellainen, että kaikkien kansain onni kuten onnettomuuskin liittyy
likeisesti yhteen; tuskinpa on niin unhotettua soppea, tuskin niin
pientä torppaa kaukana Suomen saloilla, etteivät suuren maailman
suuret tapahtumat niihinkin koskisi.

Sellaisena väkivallan aikana, joka pani kansain ja ruhtinasten kaikki
voimat koetukselle, oli Jumala asettanut Ruotsin valtaistuimelle
nuoren, rehellisen ja hyvää tarkoittavan, mutta ymmärrykseltään
heikon ja hovi-imartelijain seurassa huonosti kasvatetun kuninkaan.
Kuningas Kustaa IV Aadolf oli kasvanut niin suuria ajatellen
kuninkaallisesta arvostaan, että hän kolmivuotiaana loukkaantui
siitä, etteivät hoviherrat olleet juhlapukuun puetut hänen
syntymäpäivänään. Hän luuli, että kuningas tiesi kaikki paremmin
kuin muut, oli äärettömän itsepäinen, kysyi harvoin neuvoa muilta ja
halveksi varoituksia. Lisäksi hän oli närkäs ja arka pikkuasioissa.
Isä, Kustaa III, oli pannut vaatetukseen ja ulkonaiseen käytökseen
suurta arvoa. Poika määräsi kuninkaallisella säännöksellä niiden
palmikkojen pituuden, joita upseerien tuli pitää niskassa tekotukan
jatkona. Jokaisen napin piti olla niin eikä näin. Nuorella
kuninkaalla oli surullinen muisto isänsä verisestä kuolemasta. Hän
piti Anckarströmin rikosta Ranskan uusien vapausoppien vaikuttamana,
vihasi ranskalaisia, eikä luullut voivansa kyllin ankarasti ehkäistä
vapautta, varsinkaan painovapautta.

Kustaa IV:n Aadolfin hallitessa oli maassamme toistaiseksi rauha
ja hyvä toimeentulo. Vuonna 1797 perustettiin Suomen talousseura
maanviljelyksen ja käsiteollisuuden edistämiseksi. Jokaisen
torpparin täytyi viljellä perunoita; sotamiehiä käytettiin koskien
perkaamiseen, rokotus pantiin toimeen ja se pelasti monta tuhatta
ihmishenkeä. Kuningas osoitti Suomelle suurta hyväntahtoisuutta.
Kesällä vuonna 1802 hän matkusti nuoren puolisonsa Fredrikan kanssa
halki maamme ja laski silloin Turun akatemian uuden talon peruskiven.
Kansa tunkeutui perinnäisellä uskollisuudella Kustaa III:n pojan
ympärille ja katseli huvikseen, kun kuninkaalliset söivät päivällistä
avonaisten ikkunain ääressä kaikkien nähden.

Urhoollisessa, loistavassa, alati rauhattomassa Ranskassa ilmestyi
tähän aikaan mahtava sotapäällikkö ja keisari nimeltä _Napoleon
Bonaparte_ (jota suomalaiset nimittivät "Punaparraksi"). Hän voitti
kaikki vihollisensa ja tahtoi saattaa koko Euroopan valtansa
alaiseksi. Kustaa IV Aadolf uhmaili ja ärsytteli tätä mahtavaa
miestä, voimatta häntä vastustaa, ja kävi häntä vastaan taitamatonta
ja onnetonta sotaa Pommerissa. Englanti ja Venäjä olivat Napoleonin
vahvimmat vastustajat. Silloin Napoleon vuonna 1807 yhtyi Venäjän
keisarin Aleksanteri I:n kanssa Tilsitissä, teki rauhan ja tarjosi
palkinnoksi Suomen, jos Aleksanteri auttaisi häntä englantilaisia
vastaan. Napoleonilla oli tapana näin lahjoittaa pois toisten maita,
joita hän itse ei voinut pitää, ja nyt hän tahtoi rangaista Ruotsin
kuningasta. Keisari Aleksanteri epäröi: Kustaa IV Aadolf oli hänen
lankonsa ja oli tosin ymmärtämättömyydessään ärsyttänyt Venäjätä,
mutta ei kuitenkaan antanut syytä sotaan. Mutta venäläiset olivat
kaksi kertaa ennen valloittaneet Suomen, pitäneet osan ja antaneet
loput takaisin. He tunsivat tämän maan, he katsoivat Pietari
suuren työn vasta silloin päättyneeksi, kun Venäjä oli saanut
haltuunsa kaikki Suomenlahden rannikot ja vallitsi Suomea, joka
oli niin likellä Pietaria. Luulivatpa he myöskin Anjalan ajoilta,
että monet suomalaiset mieluummin soisivat maansa yhdistetyksi
Venäjään. Senvuoksi keisari Aleksanteri kehoitti Ruotsin kuningasta
sulkemaan Itämeren englantilaisilta laivoilta, ja kun kuningas ei
siihen suostunut, hyökkäsi helmikuussa vuonna 1808 kolme venäläistä
sotajoukkoa Suomeen.

Venäläisten sotapäällikkö, kreivi _Buxhöwden_, aikoi valloittaa
maamme noin vain sivumennen. Hän oli kuullut, että suomalaiset olivat
Ruotsin valtaan tyytymättömiä, ja kuulutti, että kaikki pysyisivät
alallansa, ettei kellekään tapahtuisi väkivaltaa, ja että Suomen
sotilaiden tuli luopua Ruotsin sotalipuista ja heittää aseensa
Venäjän sotapäälliköille; he saivat silloin maksun kivääreistään ja
sapeleistaan. Mutta tämä päällikkö ei tuntenut Suomen kansaa eikä
Suomen sotilasta. Kansa pysyi lailliselle esivallalleen uskollisena,
sotamiehet eivät karanneet, saatikka myyneet aseitansa; he sotivat
lippunsa alla kuolemaan asti. Tämän uskollisuuden ymmärsivät
venäläiset hyvin kyllä, he olivat itse uskollisesti ja urhoollisesti
isänmaatansa puolustaneet ja olisivat halveksineet meidän kansaamme,
jos se olisi vilpistellyt velvollisuuksiensa täyttämisessä.

Vuonna 1808 oli Suomella noin 19,000 omaa sotamiestä, paitsi
nostoväkeä; mutta tämä sotavoima oli laajalle hajoitettu, huonosti
varustettu ja sotaan valmistumaton. Se oli kuitenkin sotajoukko,
"mi nääntyin nälkään, pakkaseen voi voiton iskut lyödä". Ne, jotka
talvisydännä ennättivät rajalle, puolustivat joka peninkulman alaa
maastaan ja peräytyivät taistellen ylivoiman tieltä. Alkupuolella
maaliskuuta oli suurin osa meidän sotajoukkojamme koossa Hämeenlinnan
lähellä vanhan kenraali _Klerckerin_ johtamana ja odotti käskyä
rynnätä vihollista vastaan. Silloin saapui kuninkaan tänne määräämä
kelvoton sotapäällikkö -- kreivi _Mauri Klingspor_. Hän ei ollut
viisastunut esi-isäimme vahingosta, hän oli unohtanut, että Lybecker
Kaarle XII:n aikana ja Lewenhaupt vuonna 1742 olivat saattaneet
Suomen perikatoon. Klingspor seurasi heidän onnetonta esimerkkiänsä.
Hän ei ymmärtänyt kansaansa, ei sotamiehiänsä, ei velvollisuutensa
eikä sotakunniansa vaatimuksia. Hän ajatteli vain, miten olla
kuninkaan mieliksi, joka oli käskenyt hänen pelastaa sotajoukkonsa,
kun hänen olisi pitänyt pelastaa maa. Ei sekään auttanut, että vanha
Klercker lupasi panna seitsemänkymmenvuotiaan päänsä takaukseen
voitosta. Surulla ja mielikarvaudella täytyi taisteluun valmiin
Suomen sotajoukon heittää maansa viholliselle alttiiksi ja peräytyä
kauas pohjoiseen Oulua kohti, jotta sillä olisi tie auki Ruotsiin.

Svartholman linna oli antautunut taistelutta, mutta vielä seisoi
suuri, luja Viapori (nykyään Suomenlinna) kallioillaan meren
keskellä; -- Viapori, joka nyt oli, mitä menetetty Viipuri oli
ennen ollut, ei ainoastaan Ruotsin turva, vaan Suomen portin lukko.
Kun Klingspor pakeni, sanoivat vanhat ja nuoret: "Viapori suojelee
meitä, sillä on jäykät muurit, taitava päällikkö, 6,000 urhoollista
sotamiestä, 2,000 tykkiä, suurilukuinen, toista sataa sotalaivaa
käsittävä laivasto. Se on hyvin varustettu, ja Helsingin läheisiltä
vuorilta ammutut vihollisen luodit putoavat voimattomina mereen,
niinkuin rakeet kimmahtavat kalliosta."

Mutta niin ei käynytkään: Viapori kukistui, mutta se ei kukistunut
niinkuin Viipuri. Lujina niinkuin linnoituksen muurit olivat
sotamiesten rivit, mutta päällikkö horjui, ja meren uljas kuningatar,
Suomen vahva lukko, jätettiin 3 päivänä toukokuuta v. 1808, kaikkine
varastoineen, laivoineen ja aseineen, pienelle venäläiselle
sotajoukolle, joka -- ollen itse miesluvultaan linnan puolustajia
tuskin suurempi -- kummakseen näki näiden lähtevän pois vielä jäässä
olevan merenlahden poikki. Helsinki sai toisen kerran kokea samaa
nöyryytystä kuin vuonna 1742, -- joilla kummallakaan ei ole vertaansa
urhoollisen kansamme menneissä vaiheissa.

Silloin valtasi koko kansamme sama kuvaamaton sanattoman kauhun
tunne kuin vuonna 1710, mutta tällä kertaa ei säilytetty kunnia
ollut sitä lieventämässä. Maamme julistettiin Venäjän valtakuntaan
liitetyksi, ja sen asukasten täytyi kirkoissa taikka käräjäpaikoilla
ja raastuvissa vannoa keisarille uskollisuudenvala.




181. Kaarle Juhana Adlercreutz.


Pitkällä, surullisella peräytymisretkellään pohjoista kohti oli
Suomen sotajoukko ikäänkuin kadoksissa. Ei kukaan tiennyt, miten sen
oli käynyt, ei kukaan toivonut enää mitään sen aseilta. Silloin, kun
mielet vielä olivat hämmästyksissä Viaporin kukistumisesta, alkoi
saapua odottamattomia voitonsanomia pohjoisesta, ja kohta oli _Kaarle
Juhana Adlercreutzin_ nimi kaikkien huulilla.

Hänen aatelinen sukunsa polveutui Lohjalta talonpojista, ja itse
hän oli syntynyt Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä vuonna 1757.
12 vuoden ikäisenä hän meni sotapalvelukseen ja oli Karjalan
rakuunain kapteenina, kun hän vuonna 1789 haavoittui Döbelnin keralla
Porrassalmella. Älykkäänä ja uskaliaana Adlercreutz oli jo kunnialla
monet tulet kestänyt, kun hän huhtikuussa v. 1808 kenraaliajutanttina
tuli Klingsporin lähimmäksi mieheksi päällikkyydessä ja sai toisinaan
vallan omin päin jotakin uskaltaa. Sotajoukko oli saapunut Raaheen,
urhea, iloinen, parrakas Kulnev ja hänen tuulennopeat kasakkansa
aina kintereillä. Toisena pääsiäispäivänä, 18 päivänä huhtikuuta,
Klingspor istui rekeensä, ajoi edemmäs pohjoiseen päin ja käski
sotajoukon tulla jäljessä. Vastahakoisesti seurasi Adlercreutz, joka
johti sotajoukkoa, ja oli ennättänyt _Siikajoelle_, kun takaa-ajava
vihollinen kiivaasti kävi hänen kimppuunsa. Hän kääntyi päin ja
piti puoliaan viisi tuntia. Silloin kello 6 illalla hän huomasi
venäläisten levittäytyneen liian kauas sivuille, jonka tähden hän
päätti hyökätä heidän keskirintamaansa. Iloista hurraata huutaen
juoksivat uusmaalaiset ja savolaiset takaisin jään poikki, kiipesivät
jyrkkää rantaäyrästä ylös ja valloittivat siinä olevan kylän.
Toisia seurasi jäljessä; Venäjän sotajoukko hajoitettiin kahtia,
ja sen täytyi tappion kärsien peräytyä. Tämä ensimmäinen voitto
rohkaisi Suomen sotajoukon lannistunutta mieltä. Yhdeksän päivää
senjälkeen voittivat Adlercreutz ja Cronstedt toisen venäläisen
sotajoukon _Revonlahdella_, ja nyt oli surkea pakoaika lopussa. Nyt
marssi sotajoukkomme uudestaan ja uusi toivo mielessä etelää kohti.
Vastahakoisesti Klingspor vuorostaan seurasi; mieluisinta oli hänelle
herkkupöytä niin kaukana sotatantereelta kuin mahdollista.

Kallisarvoisia viikkoja kului hukkaan. Eteenpäin kulki kuitenkin
Adlercreutz, eteenpäin kulki porilaisineen tuo urhoollisista
urhoollisin, _Yrjö Kaarle von Döbeln_, musta side otsalla. Tämä
ruotsalaissyntyinen mies oli ylväs saadessaan taas vuodattaa vertansa
suomalaisten soturien johtajana. Döbeln ja Kulnev pitivät toisiaan
niin suuressa arvossa, että Döbeln kielsi sotilaitaan Kulnevia ja
Kulnev samoin väkeään Döbelniä ampumasta.

Juhannusaamuna jyrisivät tykit _Uudenkaarlepyyn_ luona, jossa
vihollisen sotajoukko pelastui joutumasta vangiksi nopeasti
peräytymällä poltetun sillan taakse. Seuraavana päivänä vihollinen
ryösti Vaasan, jossa ruotsalainen sotajoukko oli noussut maihin ja
joutunut tappiolle. Semmoinen oli kuninkaan tapa käydä sotaa. Hän
muka tarvitsi ruotsalaiset sotajoukkonsa tanskalaisia vastaan; hänhän
aikoi valloittaa Norjan. Kerran hän lähestyi laivastoineen Turkua,
mutta kääntyi takaisin, kun Venäjän laivasto näyttäytyi, ja viipyi
myöhään syksyyn Ahvenanmaalla.

_Lapualla_ Pohjanmaalla käy monta tietä ristiin. Siinä seisoi
venäläinen armeija _Rajevskin_ johtamana kahden kylän välissä kirkon
ja joen viereisellä avaralla kentällä. Sen jääkärit väijyivät
ruispelloissa ja kaatoivat monta urhoollista miestä. Adlercreutz
järjesti rynnäkön. Döbeln otti osalleen suurimman vaaran.
Ensimmäisinä ryntäsivät porilaiset ja Karjalan jääkärit; kaikki
tahtoivat kilvan uhmata hirmuista luotituiskua. Iso kirkonkylä
valloitettiin; Liuhtarin kylän sytytti voitettu, mutta taitavasti
peräytyvä vihollinen palamaan. Se oli uljas voitto. Suomen sotajoukko
ryntäsi nyt kolmena osastona etelää kohti: Etelä-Pohjanmaalla nousi
kansa vastarintaan ja ampui kuoliaaksi kuljeksivia vihollisia, josta
sitten koitui talonpojille kova rangaistus. Ahvenanmaalaiset olivat
nousseet jo toukokuussa ja karkoittaneet vihollisen. _Roth ja Spoof_,
kaksi uskaliasta partiolaista, kävivät 40 porilaisen kanssa, niinkuin
muinoin kivekkäät, omin päin sotaa Näsijärven tienoilla, siepaten
vihollisten kuriireja ja tavarakuormia.

Silloin kreivi _Buxhöwden_, joka toimi maamme hallitusmiehenä
Turussa, käsitti, ettei Suomea käynyt valloittaminen muuten kuin tosi
sodalla. Uusia joukkoja valittua, sotaan tottunutta, urhoollista
väkeä tuotiin Suomeen, ja Adlercreutzia vastaan lähetettiin nuori,
älykäs kreivi _Kamenski_. Elokuussa vihollinen taas eteni voimakkaana
ja järjestettynä uuden hyökkäyssuunnitelman mukaan, ja nyt saatiin
"hypätä morsiushyppyä", kuten Kaarle XII:n oli tapana sanoa. Ei
lepoa enää yöllä eikä päivällä, kaikkialla kuului tykkien pauke,
kaikkialla vuoti verta. Meno- ja paluumarssit väsyttivät sotamiehiä.
_Alavus_ oli eteläisin paikka, johon Suomen sotajoukko raivasi
tiensä reippaan voiton kautta, savolaisten hyökätessä etumaisina.
Mutta kun kohta sen jälkeen uljas _Otto von Fieandt_ joutui
tappiolle _Karstulassa_, ja vihollinen uhkasi pohjoista rantatietä,
ei kukaan voinut enää estää vapisevaa Klingsporia kääntymästä
paluumatkalle pohjoiseen, mikä peräytyminen kuitenkaan ei enää ollut
kunniaton pakoretki. Uhkamielisenä ja harmistuneena pysähtyi Suomen
sotajoukko tuon tuostakin rinta vihollista vastaan, voitti toisena
päivänä, peräytyi toisena. Näin saapuivat harvenneet, haavoitetut,
ruudista mustuneet rivit merenrannikolle. Klingspor oli nyt saanut
odottamattoman käskyn "ajaa vihollinen maasta" ja jätti tuskissaan
koko päällikkyyden Adlercreutzille. Tämä pysähtyi lujaan asemaan
_Oravaisiin_, kolmen peninkulman päähän Uudestakaarlepyystä etelään
päin. Hänellä oli 4,900 miestä, puolet ruotsalaisia ja 17 tykkiä.
Syyskuun 14 päivänä ryntäsi Kamenski hänen kimppuunsa mukanaan 7,800
miestä ja 20 tykkiä. Verinen, kuten Suomen viimeinen taistelu vuonna
1714, oli tämäkin päivä Oravaisten kentällä. Taistelu kesti kello
6:sta aamulla myöhään syysillan pimeään. Kulnev oli aloittanut leikin
savolaisten kanssa; sitten taisteltiin muutaman puron omistamisesta,
jonka kumpikin yhtä suurella urhoollisuudella vuorotellen valloitti.
Silloin Adlercreutz päätti, kuten Siikajoellakin, murtaa Venäjän
hajanaisen sotajoukon keskirintaman. Hän jätti vahvan asemansa ja
ryntäsi voitollisena puhki vihollisten rivien. Mutta nyt oli vastassa
vereksiä sotajoukkoja, hänen kimppuunsa hyökättiin sivuilta; hänen
rivinsä murrettiin, hajoitettiin, työnnettiin oikealle metsään,
vasemmalle mereen. Ystävät ja viholliset sekaantuivat pimeässä
toisiinsa, ja voitetun joukkonsa pirstojen kanssa Adlercreutz saapui
Uuteenkaarlepyyhyn, johon Döbeln sitä ennen oli raivannut hänelle
tien, voittaen vihollisjoukon _Juuttaalla_.

Oravaisten kentällä makasi lähes kolmetuhatta kuollutta, niiden
joukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista, osoittaen kummankin
sotajoukon miehuutta ja kuoleman halveksimista.

Melkein unhotettuna oli kenraali _Sandels_ savolaisineen koko
kesän vastustanut vihollisen rynnäköitä Toivalassa ja Paloisissa
Pohjois-Savossa. Näissä ja muissa taisteluissa _Fahlander, Malm
ja Duncker_ saavuttivat sankarimaineensa. Kamenski ja Klingspor
olivat syksyllä tehneet aselevon Lohtajalla, mutta tämä peruutettiin
Savossa 27 päivänä lokakuuta. Sandels oli silloin Iisalmen kirkolla.
Koljonvirran luona hyökkäsi 6,000 vihollista hänen 1,400 miehensä
kimppuun. Se oli ankara painiskelu vielä viimeisenä hetkenä.
Hyökkääjät työnnettiin takaisin virtaan ja jättivät sen rannalle
lähes 800 kuollutta ja haavoitettua.




182. Haminan rauha.


Kun suurin osa Suomea jo oli valloitettu, erotettiin Klingspor
päällikkyydestä, kuten Lybecker vuonna 1713 ja Lewenhaupt vuonna
1742. Hänen seuraajansa, kenraali Klercker, sai surullisen tehtävän
koettaa parantaa edeltäjänsä vikoja, kun kaikki oli liian myöhäistä.
Sodankäyntiin tarvitaan, paitsi päälliköitä ja sotamiehiä, myöskin
rahaa, ruokavaroja, sotatarpeita, sotalääkäreitä, sairaanhoitoa;
ja Suomen armeijalta puuttui kaikki. Sandelsin täytyi peräytyä
voiton saatuaan, Adlercreutzin tappiolle jouduttuaan. Väsyneinä,
haavoitettuina, sairaina, ryysyihin puettuina, usein vailla leipää
nälän sammukkeeksi, mutta aina vielä uhkaava kivääri kyyryisillä
hartioilla, kulkivat nämä urhoolliset soturit myöhään syksyllä
vielä kerran kohti perimmäistä pohjolaa. Nyt, kun voitto ei
enää heidän mieltänsä elähdyttänyt, vei väsymys ja puute heiltä
viimeisetkin voimat. Useat näistä kaikissa vaivoissa ja vaaroissa
karaistuneista miehistä, joita kuolema niin usein oli sotatanterella
säästänyt, sairastuivat nyt ja kuolivat unhotettuina ahtaissa
kenttäsairaaloissa. Adlercreutz teki sopimuksen Kamenskin kanssa
Olkijoella: koko Suomi Kemijokeen asti luovutettiin venäläisille,
ja Suomen sotajoukon tähteet lähtivät kahtena osastona Ruotsiin.
Kenraali Gripenberg, joka johti Turun ja Porin sekä Hämeen ja
Uudenmaan rykmenttien tähteitä, luuli kaikki menetetyksi, heitti
aseensa ja palasi kotimaahan. Toinen osasto, Savon prikaatin,
Karjalan jääkärien ja Pohjanmaan rykmentin jäännökset, taisteli
Cronstedtin ja Sandelsin johtamana viimeiseen asti ruotsalaisten
rinnalla ja Ruotsin puolesta. Döbeln lausui sitten yksinkertaisin,
kauniin jäähyväissanoin kunnioituksensa näille Suomen urhoollisen
sotajoukon kallisarvoisille tähteille. Ne olivat ruotsalaisen
sotilaan liikuttavat jäähyväiset Suomen sotilaalle, sitten kun
molemmat niin monella sotatanterella olivat kuusisataa vuotta
uskollisesti vierekkäin vertansa vuodattaneet.

Tähän aikaan oli Ruotsin valtakunta kuninkaan itsepintaisuuden
ja taitamattomuuden tähden joutunut perikatonsa partaalle.
Mitä sopi toivoa semmoiselta kuninkaalta, joka vastaukseksi,
kun hänen hätääkärsivä suomalainen sotajoukkonsa rukoili saada
välttämättömimpiä tarpeita, lähetti upseereilleen armollisen
luvan saada talvisodan aikana pitää puuteroimatonta tukkaa! Joka
taholla oli vihollisia, ja viimeinenkin ystävä, Englanti, luopui
loukkaantuneena. Kun sitten venäläiset maaliskuussa vuonna 1809
menivät jään yli Ahvenanmaalle ja Ruotsin rannikolle sekä jäätyneen
Merenkurkun yli Uumajaan, puhkesi kauan kytenyt tyytymättömyys
ilmi, ja Ruotsin sotaväki Länsi-Ruotsissa nosti kapinan. Mutta
ennenkuin tämä joukko ennätti Tukholmaan, ja koska kuningas
kaikista varoituksista huolimatta tahtoi aloittaa sisällisen sodan
kapinallista sotajoukkoa vastaan, riistettiin häneltä kuninkuus
panemalla toimeen vallankumous Tukholmassa 13 päivänä maaliskuuta
vuonna 1809. Adlercreutz, hän se vain muutamien kumppanien avulla
otti rohkeasti kuninkaan vangiksi Tukholman linnassa, minkä jälkeen
kokoontuneet valtiosäädyt asettivat valtaistuimelle kuninkaan sedän,
herttua Kaarlen, joka otti nimekseen _Kaarle XIII_. Suomen viimeinen
kuningas, Kustaa IV Aadolf, vaimoineen ja lapsineen maanpakoon
tuomittuna, kuljeksi sitten synkkänä ja sureksivana Saksanmaalla
eversti Gustafssonin nimellä ja kuoli maanpakolaisena. Hänen
jälkeläisiänsä elää vielä Saksassa.

Ruotsin valtiosäädyt kiittivät Adlercreutzia ja antoivat hänelle
palkinnoksi suuren kuninkaankartanon. Kuusi vuotta hän vaikutti uuden
isänmaansa hyväksi mahtavana jäsenenä sen hallituksessa ja kuoli v.
1815, jolloin hänet haudattiin Siikajoen taistelun vuosipäivänä. Itse
hän suri sitä, että oli ainoa suomalainen mies, joka oli kuninkaansa
syössyt valtaistuimelta. Sellainen teko tuntui suomalaisen sydämelle
raskaalta, vaikka hän sillä olikin pelastanut valtakunnan.

Ruotsin silloisessa hädässä ja uuden kuninkaan noustua
valtaistuimelle ei rauhanteko Venäjän kanssa kauan viipynyt. Se
tehtiin _Haminassa 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809_. Ruotsin täytyi
silloin luovuttaa Venäjälle loput Suomea, joka silloin ulottui
Kemijokeen, ynnä tämän joen sekä Tornion- ja Muonionjokien välinen
maa, joka tähän asti oli ollut ruotsalaista Länsipohjan maakuntaa.
Sitäpaitsi luovutettiin Ahvenanmaa saaristoineen, jota Ruotsi
turhaan koetti itselleen pidättää. Lisäksi täytyi Ruotsin luvata
tehdä rauha Venäjän liittolaisten kanssa ja keisari Napoleonin
tyydyttämiseksi sulkea satamansa Englannin laivoilta. Suomen
kansasta sanotaan rauhansopimuksessa ainoastaan, että koska Venäjän
keisari jo vapaatahtoisesti oli vakuuttanut suomalaisille vapaan
uskonnonharjoituksen, omistusoikeuden ja muut etuoikeudet, Ruotsin
kuningas senjohdosta on vapautettu pyhästä velvollisuudestaan panna
varaamuksia entisten alamaisten eduksi.

Ja näin siis koko maamme 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809
yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.




183. Vänrikki Stoolin tarinat.


Suomen erottaminen Ruotsista jätti jälkeensä katkeria muistoja
molemmin puolin Pohjanlahtea. Ruotsin puolella oli Suomea kohtaan
paljon vanhaa ystävyyttä, ja siihen yhdistyi tappion katkeruus, suru
valtakunnan silpomisesta sekä tulevaisuuden pelko, jotka tekivät
eron raskaaksi. Kauan vuoden 1809 jälkeen oli toivo Suomen takaisin
valloittamisesta vielä rakkaana ajatuksena monen ruotsalaisen
mielessä, he eivät voineet ajatellakaan, että maallamme enää olisi
mitään onnea ja menestystä, sittenkuin se oli menettänyt Ruotsin
turvan. Vasta meidän aikanamme, kun uusia sukupolvia on astunut esiin
uusine aatteineen, alkavat ruotsalaisetkin huomata, että Suomen
erottaminen Ruotsista oli historiallinen välttämättömyys hamasta
siitä ajasta, jolloin Ruotsi lakkasi olemasta Itämeren valtiaana;
että meidän maatamme senjälkeen oli vaikea puolustaa; että sen
omistaminen pikemmin saattoi Ruotsin uusiin sotiin kuin suojeli
tätä valtakuntaa. Kaikki tämä on vähitellen haihduttanut entisen
mielikarvauden, ja jäljelle on jäänyt ainoastaan vanha ystävyys.
Yhtyneenä kaipaukseen on tämä ystävyys tullut ruotsalaisten puolelta
yhä hartaammaksi. Ruotsalainen on vieraanvarainen kaikkia kohtaan,
mutta hartaammin hän ei purista kenenkään kättä kuin Ruotsiin tulleen
suomalaisen, jota isänmaansa tähden tervehditään kadotettuna, mutta
jälleen löydettynä ystävänä.

Suomen puolella oli samoin vanha liitto niin rakas ja uusi liitto
niin epätietoinen, että eron karvaus sai monen sydämen kauan
verta vuotamaan. Mutta täällä sitä oli jo satoja vuosia nähty
valmisteltavan maatamme silpomalla ja pelolla aavistettu sen
seuraavan Venäjän vallan kohoamisesta ja Ruotsin voimattomuudesta.
Kun eron hetki tuli, oli maamme uusi asema niin kokonaan ihmisten
lähimpänä huolena, näiden katseet pakosta niin herkeämättä
tulevaisuuteen suunnatut, että mennyt aika muistoineen herkesi
mieliä valtaamasta. Pian myöskin tuo uusi, Porthanin perustama
ajatus itsenäisestä Suomesta, omintakeisesta ja itsetoimivasta
Suomen kansasta kävi yhä selvemmäksi ja tehokkaammaksi. Kun siis
vanha sukupolvi muistoineen kuoli pois, tunsi nuorempi polvi itsensä
entisyydestä vapautuneemmaksi. Uuden ajan suomalaiset käsittivät,
ettei Suomi ollut Ruotsilta paljon saanut antamatta paljon takaisin.
Mutta he eivät myöskään, jolleivät olleet sokeita ja tuiki
kiittämättömiä, saattaneet kiistää, että maamme oli Ruotsin vallan
aikana käynyt pitkää, opettavaista koulua, ja että yhteiskuntamme
ja eurooppalainen sivistyksemme yhä edelleen on suurimmalta
osalta ruotsalaista pohjaa. Nuorempi sukupolvi käsitti tämän
ymmärryksellään, niinkuin vanha polvi oli käsittänyt sen sydämellään,
mutta nuorempikin sukupolvi tarvitsi muistojen innostavaa lämpöä, ja
silloin ilmestyivät "Vänrikki Stoolin tarinat".

Vielä miespolven ajat Suomen yhdistämisestä Venäjään eli täällä
vanhoja sotilaita, jotka entisinä aikoina olivat taistelleet
Adlercreutzin, Döbelnin ja Sandelsin johdolla. He elivät
muistoissaan, sodan päivät olivat heille rakkaat, ja he tiesivät
kertoella monta uljasta ja hauskaa tekoa sekä monta pientä
erikoispiirrettä, jotka historioitsija oli unhottanut. 1820-luvun
alkupuolella kuunteli eräs nuori ylioppilas, nimeltä _Johan Ludvig
Runeberg_, tällaisen vanhan sotilaan kertomuksia Ruovedellä. Hänellä
itsellään oli lapsuudenmuisto sodan ajoilta: hän oli nelivuotiaana
nähnyt Döbelnin ja Kulnevin Pietarsaaren kaupungissa. Näiden
muistojen innostamana ja sittemmin tutustuneena moneen vanhaan
sankariin Runeberg -- joka silloin jo oli pohjoismaiden mainioin
runoniekka -- julkaisi nämä sotilasmuistot kahtena kokoelmana nimellä
_Vänrikki Stoolin tarinat_. Ei milloinkaan ole runoteosta meidän
maassamme tervehditty sellaisella innostuksella ja ihailulla. Vanhat
ja nuoret lukivat sitä samalla mielenliikutuksella; pojan sydän
sykki, neidon posket hehkuivat, ja ankarat, jäykät miehet vuodattivat
kyyneleitä, kuullessaan näitä tarinoita menneiltä ajoilta.

Niin yleväaatteisia runoelmia, niin uljaita, niin hartaita, niin
mestarillisia kuvatessaan tapahtumia ja henkilöitä kuninkaasta ja
kenraalista alkaen alhaisimpaan kuormarenkiin asti -- jopa tuohon
kurjaankin asti, jota oli ennen hoettu "riikinkoiraksi", mutta joka
tuli sankariksi hänkin -- ovat harvat maat ja harvat aikakaudet
synnyttäneet. Niitä on lukuaan ainoastaan 34, mutta jokainen runo
on kuin marmorista veistetty taideteos. Ne leviävät nyt kautta
maailman useille kielille käännettyinä; muukalaiset kadehtivat niitä
sotilaita, jotka ovat saaneet haudallensa sellaisen muistopatsaan.

Vänrikki Stoolin tarinat alkavat "Maamme" nimisellä
kansallislaululla, kuvaavat sitten vanhaa, varatonta soturia,
joka ylioppilaalle kertoo sodan vaiheita, ja sen jälkeen ilman
minkäänlaista järjestystä, ylhäisiä ja alhaisia, urhoja ja
pelkureita. Kaikki astuvat ilmielävinä esiin: "Pilven veikko" Perhon
erämaassa; -- ruotuvaivainen sotamies Alavudella; -- luutnantti
Zidén Vaasan poikineen -- torpan tyttö, joka suri sitä, että hänen
sulhasensa oli vammatonna paennut taistelusta; -- typerä Sven Tuuva,
urhon mieli povessa; -- von Konow riidellen korpraalinsa kanssa; --
kuoleva venäläinen Lemun niemellä; -- karkea von Fieandt piippuineen
ja lammasnahkaturkkeineen; -- Sandels Koljonvirran rannalla; -- vanha
Hurtti leirinuotiolla; -- Kulnev, joka suuteli lasta kätkyessä; --
kuningas, joka veti käsiinsä Kaarle XII:n kintaat; -- Klingspor,
josta urhot häpesivät haastella; -- Döbeln Juuttaalla; -- Porilaisten
marssi; -- reipas Lotta Svärd; -- vanha Lode, joka ei sallinut
kenenkään laiminlyödä aamurukousta, vaikka luoteja sateli; -- vakaa
von Törne rikkiammuttuine takinhelmoineen: -- urhoollisen Dunckerin
kuolema Hörneforsin taistelussa; -- von Essen ja hänen sisukas
kuskinsa Matti; -- viisitoistavuotias sankari Wilhelm von Schwerin;
-- rohkeamielinen maaherra Wibelius, joka asetti lain väkivaltaa
vastaan; -- lopuksi Adlercreutz Siikajoella. Ja monta muuta lisäksi.

Kuunnelkaamme ainoastaan sotilaspojan laulua, kaikuna Suomen
sotaisista ajoista!




184. Sotilaspoika.

[F. Pacius on säveltänyt tämän laulun.]


    Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,
    hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.
    Tie kunniaan vain tiettynään,
    ol' aina altis kestämään
    hän vaivan, vaaran, liekin, jään;
    sen taisi taatto, sen!

    Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,
    mutt' uljasta en unhottaa ma käyntiänsä voi,
    en hattuaan, en töyhtöään,
    en päivetystä poskipään,
    ain', aina tumman varjon nään,
    min kulmakarvat loi.

    Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain,
    jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain.
    Jo risti rintaan pantihin
    ja kohta, kuulin, toinenkin;
    ah, mielessäni aattelin,
    kunp' oisi myötä vain!

    Ja talvi lähti, suli jäät, sai kevät kukkineen,
    niin sankarina taattoni ma kuulin kaatuneen.
    Ma tunsin olon oudommaks,
    niin huolen, riemun riutuvaks;
    äit' itki päivän, itki kaks,
    jo pantiin paarilleen.

    Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan;
    siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan!
    Hält' isä eestä Kustavin
    kuol' Utin nummen nurmihin,
    ja Lappeell' isä tältäkin,
    mies Kaarle kuninkaan.

    Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
    mutt' uljasta ol' elo tuo, noin kuolla korkeaa.
    Ken huonona jäis hoippumaan?
    Ei, nuorna kuolla eestä maan
    ja kunnian ja kuninkaan,
    se eikö sorjempaa!

    Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,
    mult' isän kuolo kodon vei ja suojan, suosijan.
    Mutt' vaikertaa en huoli vaan,
    saa aika varren varttumaan,
    ma, poika kelpo sotilaan,
    en sorru hukkahan.

    Kun suureksi ma kasvan vaan, viistoista täyttää saan,
    ma taistoon mennä tahdon myös ja vaaraan, kuolemaan.
    Ja missä taajin liekki lie,
    ain' askeleeni sinne vie,
    mist' ennen, taatot, teillä tie,
    myös poika polkemaan!

                          Vänrikki Stoolin tarinat.




185. Keisari Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät.


Venäjän keisari Aleksanteri I polveutui Pietari Suuresta tämän
tyttären Annan, Aleksanterin isän isänäidin kautta. Tämä oli
naimisissa Holsteinin herttuan Kaarle Fredrikin kanssa, joka oli
kuningas Kaarle XI:n tyttärenpoika. Aleksanteri I ja nykyinen
hallitseva keisarisuku polveutuvat siis sekä Venäjän tsaareista
että Ruotsin kuninkaista, mutta isänpuolelta saksalaisista Holsteinin
herttuoista.

Keisari Aleksanteri oli aivan nuorena noussut valtaistuimelle isänsä,
keisari Paavalin, jälkeen sangen rauhattomana aikana ja sekaantui
vastoin tahtoansa niihin suuriin sotiin ja mullistuksiin, jotka
seurasivat Ranskan vallankumousta.

Keisari saattoi vähemmän kuin muut noudattaa oman sydämensä toiveita.
Hänen täytyi noudattaa valtakuntansa perinnäistä valtiotaitoa ja
säilyttää tai laajentaa sen valtaa, silloinkin kun hän mieluimmin
olisi tahtonut pitää huolta ainoastaan kansansa onnesta.

Kun Aleksanteri I oli valloittanut Suomen, päätti hän kuitenkin olla
muutamissa kohdin noudattamatta entistä valtiotaitoa. Tämän maan hän
olisi voinut kokonaan sisällyttää Venäjän valtioon ja panna Venäjän
lain alaiseksi, kuten hänen edeltäjänsä olivat panneet ne osat
Suomea, jotka joutuivat Venäjän valtakunnan omiksi vuosina 1721 ja
1743. Tähän ei häneltä voimaa puuttunut. Mutta koska Suomen silloinen
valtiomuoto myönsi hallitsijalle ylimmän vallan maan hallinnossa,
jonka ohessa kansalle jäi suurin osa sen vanhaa vapautta, katsoi
keisari paremmaksi antaa tämän vapaan maan pitää ruotsinaikaisen
lakinsa, erityisen valtiomuotonsa ja oman hallintonsa keisarikunnan
rinnalla, jonka kanssa sen muuten tuli olla erottamattomasti
yhdistettynä. Vaikka Suomi oli vähäinen, köyhä ja vajavoimainen
suureen, rikkaaseen ja mahtavaan Venäjään verrattuna, oli sillä
kuitenkin vanhempi sivistys, ja se oli ollut kauemmin uuden Euroopan
edistysrientoihin osallisena. Vuoden 1808 sota oli saanut keisarin
vakuutetuksi Suomen kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta
laillista esivaltaansa kohtaan, ja hän tahtoi ennemmin saavuttaa
vapaan ja onnellisen kansan vilpittömän luottamuksen kuin valloitetun
kansan valheellisen alistuvaisuuden.

Jo lopulla vuotta 1808 kutsuttiin sentähden edustajia Suomen neljästä
säädystä Pietariin keisarille esittelemään niitä toimenpiteitä, jotka
ensi aluksi olivat tarpeen vaatimia. Ja kun tämä "lähetyskunta" oli
varovaisella, mutta isänmaallisella tavalla täyttänyt tehtävänsä,
kutsuttiin Suomen säädyt kokoontumaan 10 päivänä maaliskuuta v.
1809 _valtiopäiville Porvooseen_. Sinne kokoontui silloin, entisen
valtiopäiväjärjestyksen mukaan, 60 aatelismiestä, 8 pappia, 19
porvaria ja 30 talonpoikaa, joille neljälle säädylle keisari määräsi
puhemiehet, kuten kuningas ennen oli tehnyt. Maaliskuun 27 päivänä
keisari itse saapui Porvooseen ja julistutti seuraavan vakuutuksen,
jommoisen hänen jälkeläisensä sitten aina antoivat.

"Me Aleksanteri ensimmäinen, Jumalan armosta koko Venäjänmaan
Keisari ja Itsevaltias, Suomen Suuriruhtinas y.m. y.m., y.m., teemme
tiettäväksi: että sittenkun Me, Jumalan sallimuksesta, olemme
haltuumme ottaneet Suomen Suuriruhtinaskunnan, olemme Me tämän kautta
tahtoneet vakuuttaa ja vahvistaa maan uskonnon ja perustuslait
sekä ne etuudet ja oikeudet, joita itsekukin sääty mainitussa
Suuriruhtinaskunnassa erikseen ja kaikki sen asukkaat yhteisesti,
niin ylhäisemmät kuin alhaisemmat, tähän asti ovat valtiosäännön
(konstitutsionin) mukaan nauttineet: luvaten säilyttää kaikki nämä
edut ja oikeudet lujina ja koskemattomina täydessä voimassaan.
Suuremmaksi vakuudeksi olemme Me tämän vakuutuskirjan merkinneet
omakätisellä allekirjoituksellamme. Annettu Porvoossa 15 (27) päivänä
maaliskuuta v. 1809. Aleksanteri."

Maaliskuun 28 p:nä keisari avasi valtiopäivät ranskankielisellä
valtaistuinpuheella, jonka tulkitsi ruotsiksi maamme ensimmäinen
Venäjän-ajan kenraalikuvernööri, Kustaa III:n ajoilta kuuluisa
kenraali Sprengtporten. Maaliskuun 29 päivänä keisari otti vastaan
valtiosäätyjen Suomen kansan puolesta tekemän kuuliaisuudenlupauksen
ja jokaisen eri säädyn uskollisuudenvalan, sanoen hellällä
mielenliikutuksella ottavansa vastaan nämä todistukset
kunnioitettavan kansan vapaatahtoisesta kuuliaisuudesta.

Suomen valtiosäätyjen uskollisuudenvala Porvoossa oli tosiaankin
-- oikeuden, vaikka ei voiman kannalta katsoen -- vapaatahtoinen
vala, kuten keisari lausui. Sillä nämä säädyt eivät voineet
olla keisarin laillisia alamaisia, ennenkuin Ruotsin kuningas
sittemmin, syyskuussa samana vuonna, oli luovuttanut Suomen Venäjän
valtakunnalle ja vapauttanut Suomen kansan sen aikaisemmasta
uskollisuudenvalasta. Näin keisari Aleksanteri I:n vakuutus ja Suomen
säätyjen uskollisuudenvala maaliskuussa v. 1809 oli molemminpuolinen,
oikeusvoimainen sopimus.

Porvoon valtiopäivät ratkaisivat nopeasti ne muutamat, mutta
vaikeat ja tärkeät kysymykset, jotka keisari oli niille esittänyt.
Säädyt ehdottivat, että maan ruotujakoinen sotaväki päästettäisiin
palveluksesta vähintäänkin 50 vuodeksi, jottei sen mahdollisesti
sitä ennen tarvitsisi taistella Ruotsia vastaan. Sotaväenpidon
sijasta maksaisivat maanomistajat kruunulle "vakanssiveroa", ja
vastaisen Suomen armeijan ei tarvitsisi olla sotapalveluksessa maamme
rajojen ulkopuolella. Keisari vahvisti sotaväen lakkauttamisen ja
vakanssiveron.

Sitten säädyt neuvottelivat kruunulle menevistä maksuista ja
maamme rahasta, joksi nyt tuli Venäjän hopearupla. [Ruotsin raha
oli myöskin Suomessa käypää aina vuoteen 1840. Kun Venäjän ja
Ruotsin setelien arvo milloin nousi milloin laski, syntyi tästä
paljon sekaannusta. Silloin laskettiin hopearuplia, pankkoruplia,
kopeekoita, riikinseteleitä, pankkorikseiä, plootuja, killinkejä,
äyrejä, runstykkejä, talareita ja vanhoja Ruotsin markkoja.]
Lopuksi neuvoteltiin maamme uudesta hallituksesta. Korkeimmaksi
virastoksi tuli "hallitusneuvosto", jolle sittemmin annettiin nimeksi
keisarillinen Suomen senaatti. Kun kaikista näistä oli neuvoteltu,
saapui keisari taas Porvooseen ja päätti valtiopäivät 19 päivänä
heinäkuuta. Tervehdittyään säätyjä armollisin sanoin hän lausui:
"Tämä jalo ja rehellinen kansa on siunaava sitä kaitselmusta, joka
on säätänyt asiain nykyisen järjestyksen. Kansakuntain joukkoon
tästälähin koroitettuna, lakiensa turvissa, se on muistava
entistä hallitustansa vain lujittaaksensa sitä lujemmaksi sitä
ystävyydenliittoa, jonka rauha on rakentava."




186. Suomi jälleen yhdistettynä.


Niin oli nyt entinen Ruotsin maakunta Suomi tullut erityiseksi,
Venäjän valtakuntaan yhdistetyksi valtioksi. Tällaisen uuden,
"kansakuntain joukkoon" koroittavan aseman kunnia ja taakka oli
monen senaikuisen suomalaisen mielestä vaaroja täynnä. He eivät
voineet käsittää keisari Aleksanterin tulevaisuudenajatusta. Kun
he ajattelivat tätä köyhää maata "erottamattomasti ja ikuisiksi
ajoiksi" yhdistettynä sellaiseen masentavaan ylivaltaan, kuin Venäjän
valtakunta oli, vapisi heidän sydämensä tulevaisuuden pelosta. Ja
kun rauhansopimuksessa virkamiehet saivat oikeuden muuttaa Ruotsiin,
käyttivät muutamat korkea-arvoisetkin miehet tätä lupaa hyväkseen.
Me, jotka nyt elämme muutamia miespolvia heidän jälkeensä ja jotka
olemme nähneet silloin niin uhkaavan tulevaisuuden valjenneen
paremmiksi päiviksi, emme saa liian ankarasti tuomita heidän
sydämensä epäilystä.

Ei ainoastaan yhteinen kansa, vaan myöskin verrattomasti suurin osa
valistuneista kansalaisista jäi maahamme asumaan, valmiina nyt kuten
ennenkin kantamaan sen kohtaloita ja käyttämään parhaat voimansa
sen hyväksi. Vielä oli Suomi paloitettuna, kahtia halkaistuna
maana. Venäjän ja Suomen kesken jaettuina kärsivät Karjala ja Savo
suurta ahdinkoa, ollen erilaisten lakien alaisina kummallakin
puolen tuota mielivaltaista rajaa. Venäjän puoli, jota tavallisesti
nimitettiin "_Vanhaksi Suomeksi_", oli Viipurin maaherran aluetta,
jossa kaupungissa oli sen ylioikeusto ja korkeampi oppilaitos,
jotavastoin kirkollinen hallitus oli Pietarissa. Joitakuita vanhoja
lakeja ja tapoja oli säilytetty, toisia muutettu. Talonpoikain
maanomistusoikeus jäi unhotuksiin, sittenkun hallitsijat alkoivat
lahjoittaa suuria maatiloja eli "lahjoitusmaita" mahtaville miehille,
joiden tilanhoitajat mielivaltaisesti koroittivat veroja. Keisari
Aleksanteri huomasi, että tämä osa maata oli ollut huolenpitoa
vailla, että kansa oli vaipunut raakuuteen, että virkamiehet olivat
huononpuoleisia ja että neljän kielen, suomen, venäjän, saksan ja
ruotsin, käyttäminen rinnakkain aiheutti siellä paljon häiriötä.

Siihen aikaan keisari oli kyllästynyt Napoleonin kopeuteen ja aavisti
suuren sodan syttyvän. Voidakseen viedä kaikki sotavoimansa etelään
ja länteen hän tahtoi turvata valtakuntansa luoteista rajaa sekä
Pietaria ja teki Ruotsin kanssa liiton Napoleonia vastaan. Mutta sitä
ennen hän tahtoi, samalla viisaasti turvaten kansan menestystä, vielä
kerran voittaa suomalaisten sydämet jalomielisellä teolla. _Joulukuun
23 päivänä v. 1811_ palautti keisarillinen asetus -- suuri ja kallis
joululahja! -- Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen samojen lakien,
hallinnon ja yhteiskunnallisten oikeuksien alaiseksi. Ne erityiset
olot, jotka olivat venäläisen hallituksen aikana siellä syntyneet,
pysyivät vielä jonkin aikaa, mutta tasoittuivat vähitellen. "Vanhan
Suomen" väestö kasvoi ikäänkuin itsestään kiinni omaan juureensa,
muuhun Suomen kansaan, johon se aina oli ollut liittyneenä. Ja kun
meidän aikanamme Suomen valtio lunasti lahjoitusmaatkin, jotta niillä
asuvat talonpojat saivat ostaa takaisin maansa kiistämättömäksi
omaisuudekseen, niin ei ole Vanhassa Suomessa paljon muita jälkiä
90-vuotisesta erosta kuin se vaikutus, jonka Venäjän ja Pietarin
läheisyys aina saa rajamailla aikaan.

Näin yhdistettiin jälleen silvottu Suomi. Tämä rauhanajan teko
antoi takaisin, minkä kaksi sotaa oli maaltamme riistänyt; sen
raja tuli jälleen samaksi, kuin se vuoden 1617 jälkeen oli ollut.
Vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin vastaiset sukupolvet korjaavat
hedelmiä Aleksanteri I:n hallitsijavakuutuksesta ja maamme
jälleenyhdistämisestä.

Keisarikaan ei ollut kansamme suhteen pettynyt. Kun Napoleon kohta
senjälkeen v. 1812 marssitti puoli miljoonaa sotamiestä Venäjänmaahan
ja tämä valtakunta taisteli henkensä kaupalla maailman suurinta
sotapäällikköä vastaan, oli Venäjällä takanaan luotettavat rajat, ja
se saattoi jakamatta käyttää koko voimaansa hyökkääjää vastaan. Tähän
asti voittamaton Napoleon ajettiin takaisin, lannistettu Eurooppa
nousi hänen valtaansa vastaan, ja vajaan kolmen vuoden kuluttua hänet
vietiin hylättynä vankina eräälle Atlantin meren etäiselle saarelle,
jossa hän sitten kuoli. Hän, joka kerran oli lahjoittanut pois
Suomen, lepää nyt Parisissa Laatokan rannoilta lohkaistun punaisen
porfyripatsaan alla.

Näiden maailmanhistoriallisten tapahtumain aikana työskenteli
vasta yhdistetty Suomi suorittaakseen vuosisatojen ja Aleksanteri
I:n työtä. "Suomen asiain komitea" esitteli keisarille maamme
asioita "valtiosihteerinsä" kautta. Eri hallitus asetettiin
kutakin maamme erityistä hallintohaaraa varten. Perustettiin
Suomen Pankki, perustettiin ritarihuone Suomen aatelia varten ja
Haminan kadettikoulu nuorten upseerien kasvattamista varten. Turun
akatemiaan perustettiin uusia opettajanvirkoja, se sai monia etuja
ja suuriruhtinas Nikolain kanslerikseen eli ylimmäksi esimiehekseen.
Vuonna 1819 tuli Helsinki maamme pääkaupungiksi vanhan Turun sijaan.
Kaikesta näkyi, että uusi Suomi oli syntymässä -- hyödyksikö vai
vahingoksi -- sen voi ainoastaan tulevaisuus osoittaa. Mutta monien
epäröivien ja monien kunnianhimoisten ohella oli maassamme myös
monta uskaliasta miestä, jotka innolla ja toimella ryhtyivät uuden
ajan työhön, niiden joukossa Turun akatemian ensimmäinen kansleri
vuoden 1809 jälkeen, _Mikael Speranski_, syntyään viipurilainen,
Suomen ensimmäinen valtiosihteeri _Robert Henrik Rehbinder_ ja Suomen
ensimmäinen arkkipiispa _Jaakko Tengström_.

V. 1819 kesällä matkusti keisari Aleksanteri laajalti Suomessa.
Milloin vaunuissa, milloin takonpoikaisrattailla, milloin jalkaisin
sydänmaiden halki tai veneessä koskia laskien hän kulki Kuopion,
Kajaanin ja Oulun kautta länsirannikolle ja siitä eteenpäin Turkuun,
Tampereelle, Hämeenlinnaan, Helsinkiin, kaikkialla voittaen
puolelleen kansan sydämen. Tämä maassamme niin muistettavan keisarin
hallituskausi päättyi vuoden 1825 lopulla.




187. Turun palo.


Aleksanteri I:n jälkeen nousi valtaistuimelle hänen nuorempi
veljensä Nikolai I. Tämä ankara ja tarmokas valtias oli päättänyt
kukistaa ne kapinat, jotka hänen hallitessaan häiritsivät Venäjän
valtakuntaa ja Eurooppaa. Meidän maamme pysyi rauhallisena, kuten
ainakin; ainoa maa, missä ei koskaan tavattu kapinan merkkiäkään.
Kuitenkin vaikutti silloisen ajan levottomuus sen, että pieniä,
yksityisiä ja satunnaisia häiriöitä pidettiin rauhalle vaarallisina.
V. 1829 asetettiin sensuuri, minkä johdosta ei yhtään kirjaa eikä
sanomalehteä maassamme saatu painaa tai ulkoa maahamme tuoda ilman
erityistä tarkastusta ja hyväksymistä. Muutamina vuosina ei saatu
suomeksi painattaa muuta kuin uskonopillisia ja yleistä taloutta
koskevia kirjoja. Maanviljelystä, joka kärsi kovista katovuosista,
koetti hallitus kaikin tavoin auttaa, koskia perattiin, järviä
laskettiin, Saimaan kanava kaivettiin, ja väkiluku kasvoi. Viipurin
hovioikeus perustettiin 1839, ja v. 1850 jaettiin maamme kolmeen
hiippakuntaan: Turun, Porvoon ja Kuopion.

Vuonna 1826 julisti keisari Nikolai, ettei hän siitä lähtien enää
aikonut vahvistaa mitään Suomessa langetettua kuolemantuomiota,
paitsi sellaisista rikoksista, jotka Venäjän valtakunnan
turvallisuutta häiritsivät. Siitä ajasta alkaen tuomittiin kyllä
aina edelleen pahantekijöitä kuolemarangaistukseen voimassaolevan
lain mukaan, mutta heitä ei enää mestattu, vaan heidät lähetettiin
elinkautisiksi vangeiksi Siperian vuorikaivoksiin.

Vanha Turku, joka samaan aikaan lakkasi olemasta maamme
pääkaupunkina, kukoisti vielä kauppoineen, tuomiokapituleineen ja
akatemioineen. Se oli Suomen suurin ja parhaiten rakennettu kaupunki,
asukasluku oli 13,000, kun hirveä tulipalo, 4 päivänä syyskuuta
vuonna 1827, näytti aikovan hävittää Turun maan pinnalta.

Oli lauhkea syyspäivä, taivas puoliselkeä, vieno luodetuuli. Illalla
klo 9 lyömältä, kun Turun porvarit menivät levolle, alkoivat kellot
läpätä tuomiokirkon tornissa. Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla
Aningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli
puhdistanut talia; -- tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi
palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa.
Joki on meitä suojeleva, arveli Turun parhaiten rakennettu ja rikkain
osa joen vasemmalla puolella. Sinne vietiin kaikki pelastettu tavara,
siellä luulivat kaikki olevansa turvassa, ei kukaan ajatellut
lentäviä kipinöitä, ja ylioppilaat, jotka usein ennen olivat olleet
reippaimmat tulipalon sammuttajat, eivät olleet vielä kaupungissa
näin aikaisin syksyllä. Silloin, kello 10:n aikana, siihen asti
hiljaisena pysynyt tuuli kiihtyi vinkuvaksi myrskyksi ja viskasi
kipinöitä joen yli professori Hällströmin kaksikerroksisen talon
katolle. Se alkoi palaa, tulenliekit levisivät kaupungin keskustaan,
ja hetken kuluttua oli kaikki yhtenä tulimerenä.

Vanhan tuomiokirkon akkunat kimaltelivat tulen hohteessa. Sen
tervattu paanukatto syttyi tuleen ja paloi niinkuin tuohi. Liekit
luikertelivat alas hautaholveihin asti, tuprahtivat tornin ristikon
kautta ylös, sulattivat sen kuparikaton, ajoivat naakat pesistään
ja leimahtivat tornin aukoista sanomattoman korkealle ilmaan. Kello
oli silloin lähes 11 yöllä. Nyt ei enää saattanut ajatellakaan
sammuttamista. Tuli oli niin ankara, että vesi joessa lämpeni ja
kaukaistenkin rakennuksien ikkunalasit kuumuudesta sulivat. Aurajoen
silta paloi. Puoleksi palaneita papereita, seteleitä, makuuvaatteiden
höyheniä lenteli aina Sauvoon saakka, neljän peninkulman päähän
kaupungista. Kaikkialla oli sanomaton sekasorto. Moni muutti viidesti
tai kuudesti pelastamansa vähät tavarat, mutta tuli kiirehti
jäljessä ja otti joka kerta osan tähteistä. Useat sadat perhekunnat
viettivät unettoman yön pelloilla tullien ulkopuolella. Vasta myöhään
seuraavana päivänä asettui tuli, mutta se kyti vielä kekäleissä koko
viikon. Silloin oli tuskin kahdeksatta osaa jäljellä vastikään niin
kukoistavasta Turusta. Vahingot olivat suunnattoman suuret. Yksin
setelirahaa paloi miljoonia riksejä. Suurin osa Turun akatemian
tieteellisiä kokoelmia, sen kallis kirjasto, monta korvaamatonta
käsikirjoitusta menneiltä ajoilta joutui tulen saaliiksi. Se oli
yleinen onnettomuus koko maallemme.

Ja se tuntuikin koko maassamme. Kaikkialta lähetettiin runsasta apua
palosta kärsineille. Turku sai 10 vuodeksi vapauden kruununverojen
maksamisesta; se sai runsaita lainoja ja kohosi kaunistuneena jälleen
tuhasta. Mutta uusi Turku ei ollut enää mitä vanha oli ollut. Sen
lempilapsi, akatemia, muutettiin palon jälkeen Helsinkiin. Kaupan,
meriliikkeen ja sovinnollisen yhteishengen kannattamana on nykyisellä
Turulla suuri merkitys. Arkkipiispa, hovioikeus ja lukuisia
oppilaitoksia on siellä vielä paikallansa.

Turun palon johdosta perustettiin maamme kaupunkeja varten
yhteinen suuri palovakuutusyhtiö, jonka kaikki osakkaat yhteisesti
korvaavat sen vahingon, minkä rakennusten palaminen on yksityiselle
omistajalle tuottanut. Siten kävi mahdolliseksi runsaammin korvata
ne suuret vahingot, joita syntyi silloin, kun Hämeenlinna paloi v.
1831, Pietarsaari v. 1835, Hamina v. 1840, Pori ja Vaasa v. 1852
sekä Uusikaarlepyy v. 1858. Nykyään on myöskin olemassa yhteinen
palovakuutusyhtiö kaupunkien irtaimistoa varten sekä maalla olevia
rakennuksia ja irtaimistoa varten, mainitsematta useita muita
palovakuutusyhtiöitä.




188. Yliopiston riemujuhla v. 1840.


Turun akatemia muutettiin vuonna 1828 Helsinkiin ja sai silloin
nimekseen "Suomen keisarillinen Aleksanterin Yliopisto". Sen tarpeiksi
valmistui vuonna 1832 suuri, valoisa ja ilmava, arvokas ja kaunis
päärakennus. Sen lisäksi tuli sitten toisia kauniita ja tilavia
rakennuksia: kirjastoa varten, jossa säilytetään enemmän kuin 500,000
kirjaa ja käsikirjoitusta; observatoriota varten, jossa taivaankappalten
kulkua tutkitaan suurilla kaukoputkilla; useita tieteellisiä kokoelmia
varten; laboratorioita varten, joissa luonnonvoimia tutkitaan;
kasveja varten, joita on tuotu kaikista maailmanosista; suuria
sairaaloita varten, joissa opetetaan lääkintätaitoa. Sillä tätä
maamme korkeinta oppilaitosta, jossa on enemmän kuin 200 opettajaa
ja virkamiestä sekä neljättä tuhatta kirjoihin pantua ylioppilasta,
on viime vuosiin saakka koko kansa suosinut. Pienen kansamme, jolla
ei ole muuta rikkautta, täytyy saavuttaa menestyksensä hyödyllisillä
tiedoilla ja perustaa arvonsa siihen, että se sivistyksessä, avuissa
ja kaikenpuolisessa edistyksessä on maailman valistuneimpain kansain
tasalla.

Yliopiston mukana tuli Turusta vanhoja, mainioita opettajia, mutta
ensi alussa muuton jälkeen se vieroksui uutta ympäristöään. Vasta
vuodesta 1840 se paremmin kotiutui Helsinkiin, ja samaan aikaan alkoi
uusi elämä uuteen isänmaalliseen suuntaan liikkua sen keskuudessa,
levittäen valoa ja lämpöä kaikkialle maahamme.

Yliopisto, joka tietysti oli Turun akatemian jatkona, oli silloin
kahdensadan vuoden vanha. Tätä muistoa vietettiin suurella
riemujuhlalla Helsingissä 15 päivänä heinäkuuta vuonna 1840.
Juhlaan kutsuttiin edustajia Venäjän, Ruotsin, ja muiden maiden
yliopistoista; koko maastamme tulvasi lukemattoman paljon vieraita
ja matkustavia. Siellä oli piispa Franzén, siellä keisarin ja maamme
uskottu palvelija, kreivi Rehbinder; kaikki, mitä Suomessa oli
kaunista ja mainiota, kokoontui tänne iloitsemaan tuosta kalliin
valkeuden hyvästä lahjasta, jonka Jumala kaksisataa vuotta sitten
oli antanut valjeta täällä etäisessä pohjolassa. Kaupungin vanhassa
kirkossa pidettiin jumalanpalvelus. Uusi iso kivikirkko, n.s.
Nikolain kirkko, oli jo melkein valmis, mutta ei vielä vihitty. Siinä
oli alttarin sijalla iso puhujalava; monet kuvapatsaat, seppeleet
ja kallisarvoiset kankaat kaunistivat tuota korkeata temppeliä.
Kellot soivat, tykit paukkuivat, ihanat laulut ylistivät Jumalaa
hänen vuosisatoja kestäneestä armostaan. Puhujat selittivät päivän
merkitystä latinan-, ruotsin- ja venäjänkielillä; suomenkieli
odotti aikaansa. Ja näin kesti juhlaa viisi päivää. Siinä saivat
uudet jumaluusopin, lakitieteen, lääketieteen ja viisaustieteen
tohtorit tohtorinhattunsa. Siinä seppelöitiin laakereilla 96 nuorta
maisteria. Näiden juhlallisuuksien jälkeen oli päivällisaterioita
ja muita juhlapitoja; kadut vilisivät juhlapukuisia väkijoukkoja.
Keisari antoi yliopistolle kaksi uutta rahapalkkaa vanhoja, virastaan
eronneita opettajia varten; toiset antoivat apurahoja köyhille
ylioppilaille; tiedemiehet julkaisivat tieteellisiä kirjoja ja
runoilijat kauniita runoelmia ylentääkseen juhlallisuutta.

Kun muistamme Turun akatemian ensimmäistä perustamisjuhlaa,
saatamme ymmärtää, miksi Suomen kansa 200 vuotta sen jälkeen
kiitti Jumalaa. Kaikki, mikä vuonna 1640 oli suurta ja loistavaa:
valtakuntain mahtavuus, voittojen kunnia, ruhtinaat, sankarit,
ihmisteot, ihmisonni, se oli kaikki mennyt, kaikki tomuksi muuttunut.
Ajan vaiheet olivat maatamme kohdanneet, loistavat ilot, synkät
surut, masentavat onnettomuudet. Jumalan suojeleva käsi yksin oli
muuttumatta ollut armahtavasti ojennettuna maamme ja kansamme ylitse;
Hän oli suonut niiden varttua viisaudessaan, ja kun kaikki muu oli
hävinnyt, oli tämä oppilaitos, vaikka sodan ja tulipalon turmelemana,
kuitenkin kukistumattomana seisonut pystyssä halki aikakausien,
nöyrästi todistaen totuuden voittoa.




189. Keisari Nikolai ja Itämainen sota.


Monet vuodet oli keisari Nikolain ankara käsi hillinnyt ajan
rauhattomia aaltoja. Hänen sotajoukkonsa olivat voittaneet Persian,
Turkin, Puolan, Unkarin. Suomen sotilaita oli siellä taistellut
venäläisten rinnalla. Hänen sanansa painoi enemmän kuin mikään muu
Euroopan valtiotaidossa; hänen rautaiselle tahdolleen uskalsivat
valtiomiehet ainoastaan salaa panna esteitä. Kun hän kävi Saksassa,
Englannissa, Italiassa, nöyrtyivät kaikki tämän pelättävän
hallitsijan edessä, ja meidän maassamme vapisivat virkamiehet
pelosta, että jokin seikka mahdollisesti suututtaisi tuota ankaraa
keisaria, joka tosin oli suonut monelle hyödylliselle yritykselle
runsasta kannatusta.

Silloin tapahtui v. 1853, että orjuutetussa Turkinmaassa, missä
kristityt olivat milloin turkkilaisten vainon alaisina, milloin
riidassa keskenään, kreikanuskoiset kristityt pyysivät keisari
Nikolain suojelusta. Tästä ja muista syistä joutui Venäjä sotaan
Turkkia vastaan. Merivallat Englanti ja Ranska, lopulta myöskin
Italia, peläten venäläisten valtaa, asettuivat turkkilaisten
puolelle, ja Itävalta asetti uhkaavia sotajoukkoja Venäjän rajalle.
Näin syttyi v. 1854 suuri sota, jota käytiin enimmäkseen Mustaan
mereen pistävällä Krimin niemimaalla, mutta joka ulottui kauas
Itämerelle, jopa Jäämerenkin rannikoille ja kaukaisiin maanosiin.

Suomen kauppalaivasto, joka silloin oli merillä, hävitettiin
melkein kokonaan. Osan laivoista anastivat englantilaiset, toiset
myytiin ulkomaille, jotteivät joutuisi hukkaan. Englantilaiset
astuivat maihin Raahessa, Oulussa ja Kemissä, polttaen laivoja,
makasiineja ja tervavarastoja, mutta kun he alkoivat samaa tehdä
Kokkolassa, torjuttiin heidät takaisin verissä päin. Suomi oli
Napoleonin aikana asettanut kolme rykmenttiä pestattuja jääkäreitä
-- "perunajääkäreiksi" nimitti kansa heitä, mutta heidän sijassansa
oli nyt pestattuja tarkk'ampujia (Suomen kaarti) ja pestattuja
merisotamiehiä (Suomen meriväki). V. 1854 asetettiin uusi joukko
meriväkeä ja kuusi ruotujakoista tarkk'ampujarykmenttiä, niin että
Suomessa silloin oli noin 6,600 omaa sotamiestä, paitsi vapaaehtoisia
ja niitä lukuisia venäläisiä joukkoja, joita maahamme marssi. Tällä
sotavoimalla suojeltiin rannikoitamme; mutta ei ollut helppoa maalla
juosta kilpaa vihollisen laivaston kanssa, joka saattoi missä tahansa
laskea maihin.

Vuosina 1854 ja 1855 kuului kaikilla rannikoillamme tykkien pauketta,
milloin siellä, milloin täällä. Tammisaaren, Turun, Haminan,
Helsingin, Rauman, Uudenkaupungin, Vaasan edustalla ja muissa
paikoissa näyttäytyi vihollisen laivoja. Maapattereita tehtiin,
molemmin puolin ammuttiin, verta vuoti. Ahvenanmaa joutui muutamaksi
ajaksi vihollisen valtaan. Siellä oli venäläinen linnoitus,
_Bomarsund_, jota oli Suomen varoilla rakennettu vuodesta 1830 asti,
mutta joka vielä oli keskentekoinen. Sen ampuivat ranskalaiset ja
englantilaiset maahan ja räjähdyttivät ilmaan, jolloin venäläinen
varusväki ynnä muutamia Turun tarkk'ampujia vietiin sotavankeina
Ranskaan ja Englantiin. Svartholman ja Hankoniemen entiset
Ruotsin-ajan linnoitukset räjähytettiin ilmaan. Rauhallinen Suomi,
jolla ei ollut mitään osaa Euroopan valtiotaidossa, sai tuntea, että
sillä oli kunnia ja vastuu yhteinen eurooppalaisen suurvallan kanssa.

Elokuun 9 päivänä v. 1855 ampuivat Englannin ja Ranskan laivastot
Viaporia pommeilla, suurilla, ontoilla rautakuulilla, jotka olivat
ruudilla täytetyt ja niin laitetut, että ne ammuttaessa syttyivät ja
määräajan kuluttua räjähtävät rikki. Suurin osa linnan sisustasta
muuttui raunioiksi, mutta muurit kestivät eheinä, ja raunioiden
keskellä seisoi edelleenkin pystyssä Ehrensvärdin hautapatsas
kuulain säästämänä kuin ihmeen kautta. Jyske oli niin kova, että se
kuului sisämaahan 30 peninkulman päähän, kun painoi korvansa vuorta
vasten. Helsingissä monet pelkäsivät kaupungin hävitystä ja muuttivat
irtaimistonsa pois, sillä pommit iskivät viuhuen alas rantavierille
ja kyntivät hiekkaan sylensyvyisiä, leveitä kuoppia. Mutta 46 tunnin
päästä lakkasi ankara ampuminen, ja vihollisten laivastot poistuivat,
tekemättä kaupungille mitään vahinkoa.

Pelottomana seisoi keisari Nikolai Venäjän etunenässä vastustaen
melkein koko Euroopan liittoutunutta voimaa. Mutta hänet, jota ei
yksikään vihollinen voinut murtaa, mursi sodan parhaillaan riehuessa,
väkevämpi voima, kaikkivoittava kuolema. Keisari kuoli muutamia
päiviä sairastettuaan 2 päivänä maaliskuuta v. 1855 Pietarissa.
Miettien katselee jälkimaailma hänen valkeasta marmorista tehtyä
yksinkertaista hautaansa Pietari-Paavalin kirkossa, Pietari Suuren
haudan vieressä. Niiden monien joukossa, jotka häntä hänen eläessään
pelkäsivät, oli myöskin niitä, jotka kunnioituksella muistivat, että
hän alati noudatti sitä, minkä oikeaksi arveli, ja niitä, jotka
tiesivät, että hallitsijankin teräkseen puetussa rinnassa liikkui
lempeitä tunteita.




190. Helsingin valtiopäivät v. 1863.


Venäjän valtaistuimelle nousi nyt vanhin keisari Nikolain neljästä
pojasta, _Aleksanteri II_.

Kuten kaikki Jumalan valitut välikappaleet, sai tämäkin keisari
hallituksensa alussa taistella suuria vaaroja, huolia ja
koettelemuksia vastaan. Verinen sota hävitti Mustan meren ja Itämeren
rannikoita. Vuoroin saatiin turkkilaisista voitto, vuoroin tuottivat
muut viholliset tappioita. Venäjän vahva linnoitus Sevastopol
Krimin niemimaalla valloitettiin väkirynnäköllä mitä urhoollisimman
puolustuksen jälkeen. Nyt olikin merivaltain sotakunnia tyydytetty;
rauha tehtiin 30 päivänä maaliskuuta v. 1856. Koko tästä suuresta
sodasta ei ollut mitään muuta pysyväistä tulosta kuin Turkin
vallan rappiotilan paljastuminen. -- Venäjä vähensi lyhyeksi aikaa
merivoimaansa Mustallamerellä ja lupasi olla vastedes rakentamatta
linnoitusta Ahvenanmaalle.

Mutta Venäjän sisäiselle menestykselle tämä sota oli suuriarvoinen.
Vaaran hetkenä tuli monta ennen tuntematonta epäkohtaa ilmi.
Ei ollut kaikki vahvaa, mikä siltä näytti, sillä suurimpainkin
sotavoimain tulee perustua kansan rauhalliseen vaurastumiseen.
Keisari Aleksanteri havaitsi valtakuntansa suuret voimat tähän asti
suunnatuiksi enemmän ulkonaisen vallan kuin sellaisen edistyksen
saavuttamiseen, joka lisää kansan todellista onnea, ja hän päätti
luoda uudeksi Venäjän. Tämä oli pitkällinen, vaarallinen ja
vaivalloinen työ, joka vaati tarkkaa silmää, rohkeaa tarmoa ja
harvinaista sitkeyttä. Mutta keisari Aleksanteri oli perinyt isänsä
voiman ynnä setänsä Aleksanteri I:n lempeyden ja kauas tulevaisuuteen
tähtäävän silmän. Rauhan palattua hän vapautti viidettäkymmentä
miljoonaa maaorjaa, antaen kohtuullisen korvauksen heidän entisille
herroilleen. Hän paransi oikeudenhoidon, järjesti opetuslaitokset ja
rakennutti suunnattomilla kustannuksilla monia satoja peninkulmia
rautateitä, lyhentääkseen välimatkat suuressa valtakunnassaan.
Samalla kuin hän teki yhteyden Länsi Euroopan kanssa helpommaksi
ja siellä koetti pysyttää yleistä rauhaa, käytti hän valtakunnan
sotavoimia kukistaakseen Sisä-Aasian raakoja rosvokansoja ja
levittääkseen sinne eurooppalaisen yhteiskunnan etuja. Vihdoin hän
sääti "asevelvollisuuden" sotaväenoton sijaan, niin että jokaisen
nuoren miehen tuli jonkin aikaa olla valmiina lähtemään sotaan
isänmaansa puolesta.

Pian alkoivat Aleksanterin tulevaisuutta tarkoittavat työt syvälti
vaikuttaa meidänkin maamme kohtaloihin. Useiden huonojen vuosien
jälkeen taantui sen alkava vauraus yht'äkkiä kolmen kovan kadon
kohdatessa vuosina 1856, 1862 ja 1867. Viimeksimainittuna vuonna
kesti ankaraa talvea kesäkuun alkuun asti, ja syyskuun alussa vei
halla puolikypsän viljan. Pohjois-, Itä-, Länsi- ja Keski-Suomessa
-- melkein kaikkialla paitsi Uudellamaalla -- tuli niin pelottava
hätä, ettei moista ole ollut Kaarle XI:n ajoista asti. Nähtiin
taas samaa hirvittävää kerjäläisten vaellusta, samaa viheliäistä
hätäleipää, samojen kulkutautien tuhoja. Yhdessä vuodessa kuoli
100,000 ihmistä. Mutta nyt oli maassamme perunoita ja Venäjän
mattojauhoja. Hallitus määräsi suuria apurahoja hädänalaisille,
runsaita lahjoja kertyi omasta maasta, Venäjältä, Ruotsista ja muista
maista. Näin huojentui hätä vähitellen, kun vuonna 1868 taas saatiin
hyvä sato. Jumalan kova kuritus oli meille annettu varoitukseksi ajan
veltosta nautinnonhimosta, ja vaikka kiitollisina otimme vastaan apua
rikkaammilta mailta, niin syvästi nöyryyttävää oli nähdä maatamme
pidettävän Euroopan vaivaistupana.

Koettelemusten parhaillaan kestäessä havaitsimme pian uuden hengen
vallitsevan hallituksessamme. Kenraalikuvernööri, kreivi Berg oli
väsymätön, yöt päivät puuhaava työnjouduttaja. Silloin rakennettiin
ensimmäinen rautatie (Helsingistä Hämeenlinnaan). Silloin
järjestettiin uudestaan Venäjän ja Suomen väliset tullisuhteet.
Silloin pantiin valtionmetsät erityisen virkakunnan hoidettaviksi.
Silloin maamme sai oman rahansa, markat ja pennit. Silloin
perustettiin "Suomen Hypoteekkiyhdistys" lainojen hankkimiseksi
maanviljelijöille. Silloin syntyi maanviljelyskouluja kaikkiin osiin
maatamme. Silloin kansakoulutkin alkoivat levittää tietoja kansaan.
Alinomaa oli "komiteoja" työssä ehdottaakseen uusia parannuksia.
Suomen valtiomiehet saivat nyt rohkeutta esitellä hallitsijalleen
maamme tarpeita. _L. G. von Haartman_ oli pannut maamme raha-asiat
oivalliseen kuntoon; _F. Langenskiöld ja J. V. Snellman keksivät_
markat ja pennit; jälkimmäinen kantoi nälkävuosina hallituksen
raskaimman kuorman ja toimitti varovasti uudet rahat liikkeeseen.

Aleksanteri II:n muistettavin teko Suomen hyväksi oli valtiopäiväin
palauttaminen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä,
kun maamme säädyt kokoontuivat Porvooseen, mutta tarpeellisimpia
parannuksia ei voitu, perustuslain mukaan, ilman säätyjen suostumusta
tehdä. Rohkeamielisesti lausuttiin kansan toivomus, ja jalomielisesti
se täytettiin. Vuodesta 1859 alkaen valmisteltiin senaatissa niitä
asioita, joista valtiopäiville oli esitys annettava. Ja sittenkuin
neljän säädyn edustajista muodostettu valiokunta oli näitä vielä
tarkastanut v. 1862, kutsui hallitsija kansamme edustajat kokoon
_Helsingin valtiopäiville_ 15 päiväksi syyskuuta v. 1863.

Se oli juhlapäivä koko maallemme. Keisari Aleksanteri avasi
valtiopäivät valtaistuinpuheella keisarillisessa palatsissa.
Pääkaupungin loistavat juhlallisuudet herättivät vastakaikua
syrjäisimmilläkin seuduilla. Kaupungeissa tuskin oli niin köyhää
majaa, ettei siinä sinä iltana sytytetty, kuten jouluna, kynttilää
palamaan. Kaikki kansa kiitti Jumalaa ja rukoili Häneltä siunausta
tälle ruhtinaalle, joka salli kansan äänen pitkän vaitiolon jälkeen
taas puhua.

Seitsemän kuukautta kesti eduskunnan ahkera työ jota tottumattomuus
viivytti, mutta isänmaanrakkaus joudutti. Lakiehdotuksia valiokunnat
valmistivat, säädyt tarkastivat, hallitsija vahvisti. Tärkeitä
parannuksia päätettiin tai esitettiin vastaisuuden varalle.
Maalaiskunnat saivat itsehallinnon (kunnallishallinnon), myöhemmin
kaupungitkin. Viinan kotipoltto kiellettiin, kansakoulut saivat
kannatusta ja eduskunta tarkasti valtion tilit.

Mutta tärkein oli vuoden 1867 säätykokouksen hyväksymä uusi
_valtiopäiväjärjestys_, jonka hallitsija vahvisti 15 päivänä
huhtikuuta v. 1869. Siten oli kansalle taattu varmuus saada äänensä
valtaistuimen kuuluville ainakin joka viides vuosi. Kaikki lait
saivat vaikuttavamman voiman, ja luja luottamuksen side yhdisti
hallitsijan ja kansan toisiinsa. Vuodesta 1882 lähtien eduskunta
kokoontui joka kolmas vuosi, mutta myöhemmin tehtiin taas muutos,
jonka johdosta kansan edustajat harvemmin kokoontuivat, kunnes
vuonna 1906 nelisäätyisten valtiopäiväin sijalle tuli yksikamarinen
eduskunta, joka kokoontuu joka vuosi.

Seuraavat valtiopäivät ovat saaneet toimeen parannuksia
kirkkolakiin, rikoslakiin, elinkeinolakiin ja eriuskolaislakiin. Ja
asevelvollisuuslaki on säätänyt, että jokaisen Suomen miehen pitää
määrävuodet nuoruusajastaan olla valmiina isänmaataan puolustamaan.
Nykyään kestää asevelvollisuusaika eräin poikkeuksin vain yhden
vuoden.

Maaliskuun 2 päivänä 1880 vietettiin Aleksanteri II:n valtaistuimelle
nousemisen 25:tä vuosipäivää. Vuosi sen jälkeen, maaliskuun 13
päivänä v. 1881, sai keisari surmansa pahantekijän kädestä.

Vuonna 1894 huhtikuun 29 päivänä paljastettiin Helsingissä kautta
maamme kerätyillä vapaaehtoisilla lahjoilla hankittu, kiitollisen
Suomen kansan pystyttämä Aleksanteri II:n muistopatsas.

Hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa _Aleksanteri
III_, joka kuoli hivuttavaan tautiin 1 päivä marraskuuta v. 1894.
Hänen aikanansa huolestutti maatamme pelko perustuslakiemme
järkyttämisestä.




191. Maamme laki.


Nyt tahtoisimme mielellämme tuntea maamme lakeja. Kaikki niitä
tarvitsevat, kaikkien täytyy niitä noudattaa, ja tuleehan jokaisen
tietää, mitä noudattaa. Sillä laki on kansan oikeudentunto. Mutta
tässä täytyy meidän näin tärkeästä asiasta puhua aivan lyhyesti.

Kuulemme puhuttavan yleisestä laista ja perustuslaista. Mitä näillä
ymmärretään?

_Yleinen laki_ on se, joka määrää, mikä maassa on oikeata, mikä
väärää, joka suojelee rehellistä, rankaisee rikollista ja järjestää
yksityisen kansalaisen oikeussuhteet. Yleisenä lakinamme on Ruotsin
valtakunnan vuonna 1734 hyväksytty lakikirja ynnä ne lisäykset
ja muutokset, jotka siihen myöhemmin on perustuslain mukaisessa
järjestyksessä tehty. Mainitussa laissa on yhdeksän lukua, joita
vanhan pohjoismaisen tavan mukaan sanotaan kaariksi, nimittäin:
Naimakaari, Perintökaari, Maakaari, Rakennuskaari, Kauppakaari,
Rikoskaari, Rangaistuskaari, Ulosottokaari ja Oikeudenkäyntikaari.
Vuosien kuluessa on myöskin annettu suuri määrä erityisiä lakeja ja
asetuksia.

_Perustuslaiksi_ taas nimitetään sellaista tärkeätä lakia, joka
määrää maan hallitsemisen perusteet sekä kansalaisten perusoikeudet
ja joilla on erityinen loukkaamattomuus eli pyhyys. Meidän
tärkeimpinä perustuslakeinamme olivat vuoteen 1919 asti Hallitusmuoto
vuodelta 1772, Yhdistys- ja vakuuskirja vuodelta 1789 ynnä
valtiopäiväjärjestys vuodelta 1906.

Mitä sisältävät nämä perustuslait? Ne sisältävät _hallitussääntömme,
(konstitutsionimme)_, meidän vapaan hallitusmuotomme, perusohjeet
siitä, mikä on velvollisuutemme, oikeutemme, uskollisuutemme ja
vapautemme. Mitä on hallitussääntö eli konstitutsioni? Se on sellainen
hallitusmuoto, jossa hallitus ja kansa ovat kumpikin sitoutuneet
määrättyihin velvollisuuksiin ja kumpikin pidättäneet itselleen
määrättyjä oikeuksia toisiinsa nähden. Lainsäätämisen oikeus on jaettu
kahdelle vallalle: hallitsijalle, joka on ensimmäinen valtiomahti, ja
kansalle, joka säätyjensä kautta valtiopäivillä, on toinen valtiomahti.

_Hallitsijana_, valtion päämiehenä, on Venäjän keisari, Suomen
suuriruhtinas. Hänen velvollisuutensa ja oikeutensa ovat määrättyinä
Yhdistys- ja vakuutuskirjassa: "Me tunnustamme, että meillä on
perintöruhtinas [vuonna 1789 nimitettiin häntä perintökuninkaaksi],
jolla on täysi valta hallita, rauhoittaa, pelastaa ja varjella
valtakuntaa; alkaa sodan, päättää rauhan ja liiton ulkovaltain
kanssa; antaa armon; antaa jälleen hengen, kunnian ja omaisuuden;
määrätä, korkean mielensä mukaan, kaikista maan viroista, joihin
pitää maassa syntyneitä suomalaisia miehiä pantaman, kuin myös
käyttää lakin ja oikeutta. Muut valtiohoidolliset asiat toimitetaan
niinkuin Suuriruhtinaallemme hyödyllisimmäksi näkyy." Tästä sanoo
Hallitusmuoto vielä laajemmasti: "Suuriruhtinaan tulee suojella maan
luterilaista uskontoa ja kirkkoa. Hänen tulee oikeutta ja totuutta
vahvistaa, rakastaa ja tallentaa, mutta murjaa ja väärää kieltää,
poistaa ja polkea; ei ketään turmella hengen, kunnian, jäsenten ja
menestyksen puolesta, jos hän ei laillisesti syypääksi todistettu
ja tuomittu ole, eikä keneltäkään ottaa eli otattaa pois mitään
omaisuutta, irtainta tahi kiinteätä, ilman laillisetta tuomiotta ja
tutkinnotta, kuin myös hallita maata lain hallitusmuodon mukaan."
"Ollen tässä muistettava, ettei yhtäkään tuomaria, korkeimmissa
ja alhaisemmissa oikeuksissa, eikä yhtään pienempätä virkamiestä,
jolla ei ole uskotun miehen arvoa tahi joka ei ole osallisena maan
hallituksessa, saa ilman laillisetta tutkinnotta ja tuomiotta panna
viraltaan." Ja lisäksi säädetään, että suuriruhtinas on sotavoiman
ylimmäinen päällikkö, saapi yksinään tehdä rahaa ja korottaa
aatelissäätyyn, vaan ei saa uutta lakia tehdä, ei uutta veroa panna,
eikä uutta sotaväkeä ottaa, ilman säätyjen suostumatta, paitsi
silloin, kun valtakuntaa ahdistetaan sodalla, jolloin hän voipi
ryhtyä tarpeellisiin hankkeisiin (rahojen ja sotaväen), niin kauan
kuin sotaa kestää. "Valtiovaraston tila (kruunun tulot ja menot)
on näytettävä säätyjen valiokunnalle, että he saavat tietää rahain
tulleen käytetyiksi maan hyödyksi ja eduksi."

_Kansa_ on hallitsijan suhteen velvollinen kaikkeen siihen
uskollisuuteen, kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen, joita laki ja vala
määräävät, sekä saa häneltä suojelusta, niin kuin yllä on sanottu.

Näitä ovat yhtäläisyys lain edessä ja oikeus myöntää uutta veroa,
niin kuin Yhdistys ja vakuutukirjassa sanotaan: "Me pidämme itsemme
vapaina, laille kuuliaisina ja vakaina alamaisina, laillisesti
kruunatun Suuriruhtinaan alla, joka hallitsee meitä Suomen selitetyn
lain mukaan [vuonna 1789: laillisesti kruunatun kuninkaan alla ja
Ruotsin lain mukaan]. Kun me kaikki olemme yhtä vapaat alamaiset,
niin tulee meidän myös, lain suojeluksen alla, kaikkien nauttia
yhdenlaista oikeutta." -- "Ja kun oikea vapaus on vapaasti antaa
maan voimassa pitämiseen, mikä tarpeelliseksi nähdään: niin on
Suomen kansalla [vuonna 1789: Ruotsin kansalle, valtakunnan voimassa
pitämisen, kuninkaan] kieltämättä oikeus Suuriruhtinaan kanssa
neuvotella, sovitella, kieltää ja sopia." -- Muuten on jokaisen
Suomen kansalaisen velvollisuus ja vapaus säädetty yleisessä laissa.

Valtiopäiväjärjestys määrää sitten yksityiskohtaisesti, millä
tavalla Suomen kansa säätyjensä kautta valtiopäivillä esiintyy
toisena valtiomahtina. Lailliset valtiopäivät kutsuu kokoon, avaa ja
lopettaa Suuriruhtinaamme vähintäin joka viides vuosi [vuodesta 1882:
joka kolmas vuosi], sillä tällä välillä hän voi tärkeän asian niin
vaatiessa, kutsua kokoon ylimääräiset valtiopäivät. Valtiopäivämiehen
tulee valtiopäivillä noudattaa ainoastaan maan perustuslakeja, eikä
häntä voida ilman säädyn päätöstä vaatia tilille puheistaan. Hänen
valitsemisensa pitää olla täydellisesti vapaa, ja ehdot, kellä on
oikeus valita valtiopäivämies tahi tulla siksi valituksi, ovat
tarkkaan määrätyt.

Maan säätyinä ovat maan neljän säädyn edusmiehet. _Ritaristossa ja
aatelistossa_ on jokaisen suvun päämies eli edusmies itseoikeutettu
valtiopäivämies. _Pappissäädyssä_ ovat arkkipiispa ja piispat
itseoikeutetut osallistumaan valtiopäiville. Turun hiippakunnan papit
valitsevat 12, Poivooii hiippakunnan 10 ja Kuopion hiippakunnan
papit 6 ednsmiesla. [Vuonna 1897 on maamme saanut neljä piispan
hiippakuntaa.] Paitsi tätä valitsee Yliopisto yhden tai kaksi sekä
koulunopettajat yhden tahi kaksi edustajaa jokaisesta hiippakunnasta.
_Porvaristo_ valitsee yhden jokaisesta kaupungista; mutta jos siinä
on 6,000 asukasta, valitaan kaksi, ja niin edespäin jokaiselta
täydeltä 6,000:lta. Pienet kaupungit, joissa on vähemmän kuin 1,500
asukasta, saavat sopia samasta valtiopäivämiehestä toisen kaupungin
kanssa. _Talonpoikaissääty_ valitsee ensin valitsijamiehet, ja
nämä valitsevat yhden valtiopäivämiehen kustakin tuomiokunnasta.
Valtiopäivillä vuonna 1872 oli 110 valtiopäivämiestä ritaristosta
ja aatelistosta, 37 pappia, 38 porvaria ja 56 talonpoikaa; yhteensä
241. Suuriruhtinas nimittää talonpoikaissäädyn sihteerin ja säätyjen
puhemiehet, joiden kokouksissa aatelin puhemies, maamarsalkka, johtaa
puhetta.

Tähän saakka on Suuriruhtinas yksin määrännyt ne asiat, jotka on
käsiteltävä valtiopäivillä, ja säädyt ovat saaneet ainoastaan
esityispyyntöjen avulla ehdottaa, mitä esityksiä he pitävät
hyödyllisinä. Mutta v. 1882 on Aleksanteri III antanut säädyille
takaisin v. 1789 menetetyn _motsionioikeuden_ eli oikeuden esittää
uutta lakia muissa, paitsi semmoisissa asioissa, jotka koskevat
perustuslakia, puolustuslaitosta tai painovapautta. Jokainen sääty
valitsee jäseniä niihin valiokuntiin, joiden tulee ensin tutkia
kutakin valtiopäiväasiaa ja antaa siitä sitten lausuntonsa. Sitten
kukin sääty tutkii erikseen asiaa täysi-istunnossaan, ilmoittaa
muille päätöksensä ja saattaa pyytää heitä siihen yhtymään. Tietyissä
asioissa saattavat kaikki säädyt neuvotella yhdessä, vaan ei päättää.
Päätökset tehdään äänestämällä, ja enimmät äänet määräävät päätöksen.
Perustuslakien ja etuoikeuksien muuttamiseen vaaditaan kaikkien
säätyjen suostumus; muissa asioissa riittää kolmen säädyn päätös yhtä
vastaan. Valiokunnat koettavat sovitella erilaisia päätöksiä. Jos
kaksi säätyä on päätöksen puolesta kahta vastaan, raukeaa kysymys;
mutta määrätyissä tapauksissa saattaa sellaisen kysymyksen ratkaista
suuri valiokunta. Jos Suuriruhtinas ei vahvista valtiopäiväin
päätöstä, niin sillä ei ole lain voimaa.

Eri maissa on erilainen menettelytapa näissä asioissa. Meidän
hallitussäännössämme on hallitsijan valta suurempi kuin kansanvalta.
Mutta meillä on nuo jokaisen vapaan valtiolaitoksen kaksi kulmakiveä:
kansan osuus lainsäätämisessä ja kansan oikeus myöntää veroja.
Mitä tästä vielä puuttuu, sen voi jokainen rehellinen kansalainen,
luottaen hallituksen viisauteen ja kansan isänmaanrakkauteen, jättää
valistuneen tulevaisuuden ratkaistavaksi.




192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki.


Olemme jo puhuneet Suomen vanhasta pääkaupungista Turusta, joka vielä
kukoistaa kauppa- ja teollisuuskaupunkina. Seuraavat kaupungit ovat
Suomen vanhimmat ja katolisena aikana perustetut: Turku, Viipuri,
Porvoo, Ulvila (Pori), Rauma ja Naantali. Käkisalmi juontaa alkunsa
myöskin samalta ajalta, mutta se kuului silloin Venäjän valtakuntaan.
Kustaa Vaasa perusti Helsingin, ja myöskin Tammisaari sai alkunsa
hänen hallituksensa aikana.

Kaarle IX perusti Oulun v. 1605 ja Vaasan v. 1606.

Kustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin v. 1617, Kokkolan,
Uudenkaarlepyyn ja Tornion v. 1620; Sortavala tuli kaupungiksi 1632.

Pietari Brahe perusti maahamme monta uutta kaupunkia; silloin näet
määrättiin perustettaviksi: 1639 Hämeenlinna, joka 1776 muutettiin
nykyiselle paikalleen, Savonlinna ja Lappeenranta niinikään
1639, Kristiina ja Raahe 1649, Kajaani 1651, Pietarsaari 1653 ja
Vehkalahti, joka myöhemmin sai Haminan nimen, 1653.

Vapaudenaikana perustettiin vuonna 1745 Loviisa.

Kustaa III perusti Heinolan ja Tampereen v. 1779, Kuopion v. 1782 ja
Kaskisen v. 1785.

Viime vuosisadalta ovat Jyväskylä, Mikkeli, Joensuu, Maarianhamina,
Kemi, Iisalmi, Hanko ja Kotka; tältä vuosisadalta, ja nuorin, on
Lahti.

Väkirikkaimmat kaupungit ovat seuraavat neljä: Helsinki (noin 200,000
asukasta), Turku (60,000), Tampere (50,000) ja Viipuri (32,000).

Kustaa Vaasa aikoi perustaa suuren kauppakaupungin Santahaminan
saarelle, itäpuolelle nykyistä Helsinkiä. Kuningas toivoi, että tästä
syntyisi Venäjän, Saksan ja Hollannin tavarain vaihtopaikka, jopa oli
siitä niin varma, että käsketti kaikkien Porvoon, Tammisaaren, Rauman
ja Porin porvarien muuttaa Santahaminaan. Mutta kauppa on virran
kaltainen: se virtaa sinne, mihin sen painolait vetävät. Ja ne eivät
halunneet Santahaminaan, joka jäi autioksi kalliosaareksi, jota
vastoin nuo kuolemaan tuomitut kaupungit ovat yhä olemassa. Kauppa
sattui rakastamaan enemmän Vantaanjoen suuta, jossa silloin oli
koski ja hyvä satama. Sinne muutti muutamia porvareita, ja siinä
paikassa, jota nimitetään Vanhaksikaupungiksi, kohosi noin v. 1550,
pienoinen kaupunki, joka sai koskesta nimensä _Helsingfors_, suomeksi
_Helsinki_.

Tämä pieni kaupunki sai ensimmäiset etuoikeutensa kuningas Juhana
III:lta vuonna 1569. Täällä syntyi kuuluisa Sigfrid Forsius ja tänne
kokosi Kustaa II Aadolf Suomen säädyt ympärilleen isänmaallisille
valtiopäiville v. 1616, jotka ikäänkuin vihkivät Helsingin
tulevaksi pääkaupungiksi. Mutta satama oli jo silloin tullut
maan kohoamisesta johtuen liian matalaksi, ja v. 1639, Kristiina
kuningattaren aikana, muutettiin Helsinki nykyiselle paikalleen,
puoli peninkulmaa lounaaseen päin olevalle vuoriselle saarennolle,
jota nimitettiin "Vironniemeksi". Tässä kaupunki pysyi edelleen
vähäpätöisenä pikkukaupunkina enemmän kuin 100 vuotta. Mutta kun
Viapori kohosi sen oivallisen sataman suulle, alkoi Helsinkikin
kasvaa. Ruotsi-ajan loppupuolella se oli väkilukunsa ja kauniiden
rakennustensa puolesta maan toinen kaupunki; ensimmäinen oli Turku.
Helsingillä oli jo silloin ollut monenlaisia vaiheita ja se oli
ollut raunioina kolme kertaa. Sen olivat hävittäneet viholliset
(v. 1713), rutto (v. 1710) ja tulipalot (vv. 1557, 1713, 1808). Se
oli nähnyt Ruotsin armeijan jättävän aseensa viholliselle v. 1742,
viettänyt Kustaa III:n kanssa Suursaaren meritaistelun muistoa v.
1788 ja nähnyt Viaporin antautumisen v. 1808. Sitten, kun maamme tuli
yhdistetyksi Venäjään, Helsinki oli lähempänä Pietaria kuin Turku;
se oli lähempänä Itä-Suomea; sillä oli satama, johon mahtuivat
vaikka kaikki Itämeren laivastot ja tämän sataman suulla oli lisäksi
Viapori. Sen vuoksi siitä tehtiin maan pääkaupunki; senaatti monine
virastoineen muutettiin tänne v. 1818 ja yliopisto v. 1828.

V. 1819 Helsinki oli vielä pieni kaupunki, jossa oli 5,000-6,000
asukasta. Puoltakaan sen nykyisestä maa-alasta ei ollut rakennettu.
Töölön merenlahti ulottui siihen, missä nyt on Aleksanterinkatu
korkeine kivitaloineen; senaatinrakennuksen vieressä oli suota.
Kruununhaka oli karjan laitumena, ja kolkot, autiot vuoret,
mihin nyt on raivattu kaupungin pohjoiset ja eteläiset kadut,
näyttivät ihmiskäsille voittamattomilta. Vielä 1830-luvulla oli
kaunis Kaivopuisto jylhää erämaata, ja sillä paikalla, missä nyt
on rautatieaseman kauniit rakennukset oli vielä 20 vuotta tätä
myöhemmin terveydelle vahingollinen lammikko. Mutta keisarin
tahto, raha ja uuttera työ muuttivat tämän vähäisen kaupungin
erämaineen kauniiksi pääkaupungiksi. Se on vielä pieni kaupunki
muiden maiden suurten kaupunkien rinnalla, mutta varsin suuri meidän
maallemme. Kustavilainen _Albrekt Ehrenström_, Kustaa III:n entinen
yksityissihteeri ja G. M. Armfeltin liittolainen Reuterholmia
vastaan, laati asemakaavan tälle syntymäkaupungilleen ja määräsi
nimet sen kaduille. Arkkitehti _Engel_, syntyään saksalainen mies, teki
senaatin ja yliopiston rakennusten sekä uuden kirkon piirustukset.
Ehrenströmin ja Engelin pitkälle tulevaisuuteen tähtääviä
suunnitelmia noudatettiin kuitenkin ainoastaan osittain ja tämä
turha säästäväisyys maksoi sitten suuria summia.

Nyt ovat Helsingissä kaikki maan korkeimmat virkamiehet ja
oppilaitokset, paitsi hiippakuntain piispat. Väkiluku nousee
nopeasti, teollisuus pystyttää uusia tehtaitaan, raitiotiet
ratisevat, kaasu- ja sähkövalot hohtavat, vihannoivat puistot peittävät
entiset kolkot ja alastomat kalliot. Höyrylaivat savuavat satamassa,
tavaroita tulvii maahan, mutta osa arvotavarain kauppaa kulkee vielä
Santahaminan tienoilta Turkuun ja Viipuriin. Helsinki on yhä
rakenteilla oleva kaupunki, sen kirjava väestö ei ole vielä
yhtenäistynyt ja siellä on liian kallista varallisuuttamme ajatellen,
liian houkuttelevaista heikkouksillemme ja muutenkin paljon
parantamisen varaa. Mutta sinne on kuitenkin kokoontunut paljon maan
parhaita voimia, paljon vireää elämää ja jaloa isänmaanrakkautta.
Aika on sen näin säätänyt; meidän tulee koetella kaikkea ja pitää se,
mikä on parasta.




193. Yhteiskunta ja hallitus.


Vajavaista on kaikki ihmistyö, kuitenkin kiittäköön jokainen
maa Jumalaa hyvin järjestetystä yhteiskunnastaan ja oikeutta
harrastavasta hallituksesta. On kyllä kristittyjä maita,
joissa on moni asia järjestetty paremmin kuin meillä. On toisia
maita, joissa puolueet vainoavat kiivaasti toisiaan; joissa
hallitustoimet ovat sekaisin, joissa virkamiehet ovat huolettomia
ja omanvoitonhaluisia, tuomioistuimet lahjottavissa, laki voimaton
ja kansa elää pimeydessä sekä maa on kykenemätön maksamaan karttuvia
velkojaan. Mitä puutteita meillä vielä lieneekin -- ja niitä saattaa
olla kyllä paljon -- saamme kuitenkin katsoa onneksemme, että
täällä on olemassa vapaus ja lainkuuliaisuus sekä järjestys ja
oikeus. Tästä suuresta onnesta saamme kiittää lähinnä yhteiskunnan
lakeja, hallitusta sekä rauhallista, lakia noudattavaa kansaamme.

Suomalainen yhteiskuntamme on kasvanut ruotsalaisen yhteiskunnan
juurista, mutta se on saanut elinvoimansa suomalaisen kansan
hengestä. Kansa on kasvanut siihen, ja se on kasvanut kansaan.

Alussa oli kaikki hyvin yksinkertaista. Kansa valitsi kuninkaansa,
pappinsa ja tuomarinsa. Kuningas määräsi linnanpäällikön,
linnanpäällikkö hallitsi voutinsa kanssa lääniä, piispa hallitsi
pappeja ja tuomari käytti lakia. Keskiajan lopulla monimutkaistui
tämä yksinkertainen yhteiskunta säätyetujen johdosta; ne kumosivat
ihmisten samanarvoisuuden lain edessä, ja verotuksen kautta,
joka synnytti joukon virkamiehiä. Näin tultiin käännekohtaan, kun
lakeja sääti milloin kuningas, milloin aateli ja papit, milloin
porvarit ja talonpojat. Kustaa Vaasa, joka hallitsi valtakuntaansa
isännän lailla, koetti jälleen asettaa tuon yksinkertaisen
yhteiskunnan isällisen kuningasvaltansa alaiseksi. Mutta sitä
kesti ainoastaan hänen hallituskautenansa, sillä ajan vanha nuttu
oli jo käynyt ahtaaksi. Silloin Kustaa II Aadolf otti käyttöön uuden
ajan yhteiskuntajärjestyksen, mutta osaksi vanhalla isällisellä
hallitustavalla. Hallitus halusi olla hyväätarkoittavasti kansan
holhoojana ja järjestää kaiken. Vasta näinä aikoina on opittu,
että yksityinen kansalainen voi vaikuttaa enemmän ja paremmin
yhteiskuntansa hyväksi, jos hänelle suodaan riittävä vapaus,
esimerkiksi hänen rehellisessä työssään. Hallituksen suuri taito
on nykyään siinä, että se osaa asettaa yhteiskunnan menestyksen,
järjestyksen, turvan ja vaurauden sopusointuun yksityisen kansalaisen
lainalaisen vapauden kanssa. Näin on vähitellen syntynyt hyvin
monimutkainen hallitusjärjestelmä, jota saattaa verrata koneeseen,
jonka toinen hammasratas tarttuu toiseen. Ero on siinä, että
konetta käyttävät elottomat voimat, mutta yhteiskuntaa elävien
ihmisten tahto. Jos hyvä yhteishenki puuttuu, ovat parhaimmatkin
lait voimattomia, mutta jos on hyvää tahtoa ja vallitsee totinen
jumalanpelko, joka on kaikkien hyvien tapojen alku, saattaa
yhteiskunta menestyä puutteellisillakin laeilla.

Muistakaamme aina, että yhteiskunta on se suuri, hyvää tarkoittava
järjestelmä, joka yhdistää meidät kaikki, suojelee meitä kaikkia sekä
sitoo ja tekee vapaiksi meidät kaikki. Halvimmallakin, köyhimmälläkin
on osansa, vastuunsa ja etunsa tässä kaikkien yhteisessä yhteisössä.
Hallituksella tarkoitamme lähinnä niitä virkakuntia, jotka antavat
säännöksiä koko maalle. Mutta hallituksessa ovat osallisina kaikki
kansanluokat -- alkaen valtaistuimella istuvasta keisarista
aina paikkakuntansa kunnallishallituksessa istuvaan köyhimpään
talonpoikaan asti, vieläpä vähimpään päiväläiseenkin saakka, jolla
on huolenaan oman itsensä ja taloutensa hallitseminen. Ja kaikkia
näitä hallitsee, lähinnä taivaan Jumalaa, Suomen laki.

Joka vuosi joulun aikana painetaan ruotsiksi ja suomeksi kirja, jota
nimitetään "Suomen Valtiokalenteriksi". Siinä ovat lueteltuina muun
muassa maan virkamiesten nimet. Tarkastakaamme ainoastaan kolmea
rakennusta Helsingissä, saadaksemme vähänkin tietää, mitä noilla
monilla virkamiehillä on tekemistä.

Lähellä siltaa pohjois- ja eteläsataman välillä on kolmikerroksinen
kivirakennus, yksityisen asunnoksi kylläkin komea, mutta keisarin
hovilinnaksi hyvin vaatimaton. Tässä asuu keisari, suuriruhtinas,
käydessään maan pääkaupungissa. Maan lain mukaan hän on kaikkien
hallitsija. Toisessa pienessä hovilinnassa Etelä-Esplanaadikadun
varrella asuu kenraalikuvernööri. Hän on keisarin korkein
uskottu mies maassamme, toimii puheenjohtajana senaatissa, on maan
sotavoiman päällikkönä ja toimittaa kansliansa kautta maan asiat
Pietariin. Siellä ne (paitsi sota-asioita) ottaa vastaan
_ministerivaltiosihteeri_ keisarin Suomen kanslian kautta; sitä ennen
ne tutkii sitä varten määrätty komitea ja sen jälkeen ne esitellään
keisarille, joka vahvistaa ja allekirjoittaa ne, mitkä hän näkee
hyödyllisiksi.

Kolmannessa rakennuksessa, Senaatintorin varrella, on keisarillisen
Suomen senaatin ja sen läheisimpien virkakuntien kokouspaikka.
Senaatti säätää ja tuomitsee keisarin nimessä; sen jäsenet
keisari määrää kolmeksi vuodeksi. Senaatin "_oikeusosasto_" on
maan korkein tuomioistuin, johon saa vedota kaikista kolmesta
hovioikeudesta (Turun, Vaasan ja Viipurin); hovioikeuksiin saa vedota
maan 229 _käräjäkunnasta_, (jotka ovat jaetut 61 tuomiokuntaan),
34 _raastuvanoikeudesta_ ja yhdestä maanjako-oikeudesta. [Nämä luvut
ovat vuodelta 1890] _Prokuraattorin_ tehtävänä on puolestaan valvoa
lainkäytäntöä, että lakeja noudatetaan.

Senaatin "_talousosasto_" hoitaa kuuden toimikunnan kautta, maan
kansakunnallista hallintoa, sen tuloja, menoja ja tilejä sekä pitää
huolta sotavoimain toimeentulosta. Tämän osaston alaisina ovat
kuvernöörit eri lääneissä, joita on 8: -- 1) Uudenmaan lääni; 2) Turun
ja Porin lääni Ahvenanmaan kanssa; 3) Hämeenlinnan lääni; 4) Mikkelin
lääni; 5) Viipurin lääni; 6) Kuopion lääni; 7) Vaasan lääni; 8) Oulun
lääni, -- joissa on yhteensä 51 kihlakuntaa, 269 nimismiehen
piirikuntaa ja 37 kaupunkia. Sen hoidossa ovat kirkolliset ja
yliopiston yleiset asiat, koulut, valtionarkisto, terveydenhoito,
postilaitos, kanavat, rautatiet, yleiset rakennukset, vankilaitokset,
rahapaja, Suomen Pankki (säätyjen edusmiesten valvonnassa),
tullilaitos, luotsilaitos, vuorikaivokset, kalastusasiat,
maanmittausvirasto, metsänhoito sekä maanviljelystä, kauppaa,
merenkulkua ja elinkeinoja y.m. koskevat laitokset.

Niin monitahoiseksi haaraantuu nykyaikainen yhteiskunta. Mutta
sitä ei hoideta ainoastaan palkatuilla virkamiehillä; se perustuu
kauttaaltaan yksityisten kansalaisten apuun, itsekukin kohdaltaan
tahi erityisten yhdistyksien ja laitosten kautta. Yhteiskunta ei
saa koskaan väsyä, ei koskaan nukkua, ei koskaan pysähtyä; se on
aina liikkeessä yöt ja päivät, niin kuin kello senaatin portaitten
yläpuolella. Työ ja isänmaanrakkaus ovat sen käyttövoimana. Niin
kuin apostoli sanoo (Gal 6: 9): "Ja kun hyvää teemme, älkäämme
lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy." Ja
toisessa paikassa hän sanoo (1 Tim. 1: 5): "Mutta käskyn päämäärä on
rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja
vilpittömästä uskosta."




194. Yhteydet ja liikenne.


Mitä ovat yhteydet?

Ne ovat kaikenlainen yhteys ja tiedottaminen ihmisten välillä
käyttäen hyväksi kaikkia niitä keinoja, joiden avulla me saatamme
kulkea toistemme luokse tai lähettää jotakin toisillemme. Koska
menestys ja sivistys hyvin olennaisesti riippuvat näistä yhteyksistä,
arvostellaan kunkin maan edistystä sen perusteella, miten hyvät tai
huonot ovat sen yhteydet.

Täällä meidän etäisessä maassamme, talvien ja korpien helmassa,
tiesivät ihmiset kauan aikaa hyvin vähän toisistaan, Meidän teinänsä
olivat kesällä vesireitit, talvella jää. Heiliä oli polkuteitä
yli vuorten ja ratsastusteitä poikki kangasten. Katolinen kirkko
teetti ensimmäiset maantiet, sillat, lautat ja majatalot.
Viidennellätoista vuosisadalla saatiin maalaismajatalot ja
kyytihevoset, kuudennellatoista vuosisadalla posti, vielä myöhemmin
ensimmäiset viitoitetut kulkuväylät. Vaunuissa ajoivat noin sata
vuotta sitten ainoastaan kuninkaat ja korkeat herrat. Maamme monet
järvet näyttivät ikäänkuin ojennetuin käsin odottavan kanavia.
Mutta vasta viime vuosisadan puolivälissä valmistui Saimaan kanava,
joka oli 350 vuotta aikaisemmin pantu alkuun.

Maaliskuussa vuonna 1826 toi 13 Savon talonpoikaa keisari
Nikolaille anomuskirjan, jossa he pyysivät, että Saimaasta
kaivettaisiin kanava mereen. Keisari tutkitutti asiaa, havaitsi sen
mahdolliseksi, ja vuonna 1845 alkoi tuo suuri työ. "Koskiparooni",
Kaarle von Rosenkampf pani työn alkuun, ruotsalainen eversti Niilo
Erikson sen suoritti. [Maaherra Ramsayn kehoituksesta insinööri
Claes Henrik Nyberg tutki vuosina 1826-34 omalla kustannuksellaan,
oliko mahdollista rakentaa kanava Saimaan ja Suomenlahden välille,
jota työtä hän koskenperkauskomitean käskystä jatkoi vuonna 1836 ja
silloin määräsi kanavan nykyisen suunnan.] Se ei ollut helppoa työtä,
sillä kanava on enemmän kuin 2,5 metriä syvä, 12 metriä leveä
pohjasta ja 5,5 peninkulmaa pitkä, josta 3 peninkulmaa on kaivettua.
Jokia ja puroja oli johdettava syrjään, syviä soita täytettävä,
vuoria särjettävä ja 28 sulkua muurattava hakatusta graniittikivestä.
Ilman niitä olisi Saimaan vesi, joka on 67 metriä merenpintaa
korkeammalla, virrannut kanavan kautta ja tulvannut yli koko seudun.
Mutta kaikki esteet voitettiin, ja 7 päivänä syyskuuta 1856, samana
päivänä jolloin keisari Aleksanteri II kruunattiin Moskovassa,
vihittiin Saimaan kanava juhlallisesti. Se oli suuri ilonpäivä. Kanava
on maksanut kolmattatoista miljoonaa markkaa, mutta se onkin avannut
isoille järville ja monen monien peninkulmain pituisille rantamaille
kulkuväylän mereen. Nykyään lähettävät Kuopio, Savonlinna ja Joensuu
laivojaan Suomenlahteen.

Vaikka olisi kuinka kiire ollut, niin oli merimatka ennen hyvien
tai huonojen tuulien varassa. Kesäsydännä matkustajat monasti
viipyivät useita viikkoja Turun ja Tukholman välillä. Mutta v. 1830
oli höyryn valtava voima ennättänyt Suomeenkin. Silloin rakennutti
tehtaanisäntä Arppe pienen höyrylaivan, "Ilmarisen", hinauttaakseen
lastilotjia Saimaalla. Nyt savuaa suomalaisia höyrylaivoja
Saimaalla, Näsijärvellä, Päijänteellä, kaikilla merenrannikoillamme
ja valtamerillä. Talvellakin pitävät jäänmurtaja-laivat tärkeimpiä
satamiamme avoimina laivaliikenteelle.

Höyrylaivan täytyy kuitenkin usein laskea ankkuriin myrskyssä,
sumussa ja yön pimeydessä. Rautatie on tuskin minkäänlaisista
ilmoista riippuva, ei edes lumikinoksistakaan, jotka vain ani
harvoin muutamaksi tunniksi viivyttävät junain kulkua. Maaliskuun
17 päivänä vuonna 1862 avattiin Suomen ensimmäinen rautatie yleisön
käytettäväksi. Päälle 12 peninkulman matka Helsingistä Hämeenlinnaan,
joka ennen vei kokonaisen päivän, oli nyt rautatien suoremman suunnan
tähden lyhennyt 11 peninkulmaksi ja vie 3 tuntia. Vielä tärkeämpi oli
toinen, Helsingin ja Pietarin välinen rautatie, joka vihittiin 11
p:nä syyskuuta v. 1870. Näiden kaupunkien väliseen matkaan meni ennen
3 tai 4 päivää; nyt se kestää 10 tuntia. Nämä molemmat ensimmäiset
rautatiet rakennutti Suomen valtio: ensimmäisen 12,800,000, toisen
27,500,000 markalla, jota työtä Venäjän kruunu avusti lainaamalla 10
miljoonaa, jotka sittemmin on maksettu. Senjälkeen on Suomen valtio
rakennuttanut rautateitä maamme eri osiin, ja kaupungit ja yksityiset
yhtiöt ovat teettäneet sivuratoja, joten kaikki maamme kaupungit,
lukuunottamatta Maarianhaminaa ja Heinolaa, jo ovat päässeet
rautatieverkon yhteyteen; ja miespolven kuluttua kulkee luultavasti
rautateitä ristiin rastiin kautta koko maan.

Kun ihmiset ja tavarat näin kiitävät eteenpäin höyryn voimalla,
lentävät sanomat salaman nopeudella _sähkölennättimen_ kautta. Kun
keisari Nikolai kuoli 1 päivänä maaliskuuta 1855, tuli tämä tärkeä
sanoma samana päivänä sähkölennättimen kautta tiedoksi melkein
koko Euroopassa, mutta Helsingissä saatiin siitä tieto vasta
kolmantena päivänä. Maamme oli sodan aikana saanut "optillisen
sananlennättimen". jonka ilmoitusmerkit asetettiin korkeiden salkojen
päihin pitkin rannikoita, mutta usein tämä taukosi toiminnasta, jos
oli pimeä tai ilma sumuinen. Sähkölennätin laitettiin maahamme vuonna
1856, ja nyt se levittää nopeasti tietoja etäisimpiinkin seutuihin.
Meillä oleva sähkölennätin on yhdistetty Venäjän postilaitokseen eikä
se ole Suomen hallituksen oma.

_Telefooni_, puhelanka, puhelin, on ikäänkuin sähkölennättimenä
suupuheelle.

Pikakirjoittaja ei käytä tavallisia kirjaimia, vaan kirjoittaa sanain
asemasta merkin lyijykynällä, ja tämä käy niin nopeasti, että hän
valtiopäivillä ja muissa tilaisuuksissa kirjoittaa paperille puheen
yhtä pian kuin se puhutaankin.

Ja _sanomalehdet_ kiirehtivät levittämään kaikkia uutisia ja kaikkia
yksityisten ilmoituksia.

Ennen oli monta mutkaa, jos tahtoi kirjeen lähettää _postissa_.
Nyt pannaan kirje postimerkillä varustettuna postilaatikkoon,
ja joka paikkaan Suomessa on sama maksu eli postiraha; kirje
ulkomaille maksaa vähän enemmän. Jos tahdotaan kirjoittaa muutamia
rivejä avonaiselle leimatulle kortille, maksaa se puolta vähemmän.
Postiteitse voi lähettää myöskin paketteja, kirjoja ristisiteessä,
rahaa y.m. Kaikki tämä, nopea postinkulku ja monet uudet
postilaitokset, tekee sen, että posti nyt kuljettaa kuusi vertaa
enemmän kuin 20 vuotta takaperin. Vuonna 1912 kulki 126 miljoonaa
postilähetystä vuodessa, s.o. 40 jokaista asukasta kohti, ja vuonna
1923 190 miljoonaa postilähetystä, s.o. 55 asukasta kohti. [Maamme
väkiluku v. 1923 oli 3.469.402.] Ja tämä on vielä vähän, sillä
useissa maissa on vastaava luku paljon suurempi. On kuin maan toinen
osa lakkaamatta puhelisi toisen osan kanssa; ja kun näin miljoonat
ihmiset joka päivä matkustavat, kirjoittavat ja lähettävät jotakin
toisilleen, on maa lopulta kuin vilisevä muurahaispesä, mutta
varallisuus ja sivistys edistyvät.

Suomen postilaitos on nykyään yhdistetty venäläiseen postihallintoon.




195. Maamme vaurastuminen.


Jos esi-isämme voisivat vain päiväksikin nousta haudastaan,
ihmettelisivät he kaikkea sitä uutta, mitä on tullut heidän
Suomeensa vajaan puolen vuosisadan kuluessa. Mitä he ajattelisivat,
jos näkisivät rautahevosen heitä vetävän kiitävää vauhtia taikka
näkisivät laivan kulkevan ilman purjeita vastatuuleen taikka saisivat
sähkösanoman muutamassa minuutissa 70 peninkulman päästä taikka
ottaisivat tulta tulitikulla taikka kuulisivat tuhansien hyrräävien
rautarullien surinan suuressa kehruutehtaassa? He luulisivat kaikkea
tätä noituudeksi.

Kuitenkin kuulee nyt monen valittavan, että nykyajan keksinnöt
köyhältä työmieheltä vievät hänen rehellisesti ansaitsemansa leivän.
Totta kyllä on, että monta sataa ajomiestä Viipurin läänissä
menetti leipänsä, kun Saimaan kanava anasti heidän rahtiansionsa.
Totta on, että rautatie anastaa vielä enemmän, ettei ompelija enää
voi kilpailla ompelukoneen kanssa, ja että ahkera rukki turhaan
kehrää rihmaansa kilpaa tehtaan kanssa. Vaiheen aikana tuntuu
sellainen monestakin kovalta. Mutta pian voi tuo leivättömäksi
tullut työ kääntyä toisille aloille, missä kone ei voi kilpailla
ihmisen kanssa. Ihminen saa jättää koneelle _koneellisen_ työn,
johon vaaditaan ainoastaan ruumiinvoimia tai sormien näppäryyttä,
ja pidättää itselleen ne toimet, joissa hänen ajatteleva henkensä
voi työskennellä mukana. Jota enemmän luonnonvoimat tulevat hänen
palvelijoikseen, sitä enemmän ihminen saa aikaa ja halua viljellä
sielunsa voimia, joita nyt niin usein ruumiillinen työ vaivuttaa.
Hän irtautuu irtautumistaan tomun orjuudesta palvelemaan Jumalaa,
Luojaansa, hänen vapaana lapsenansa ja täyttämään hänen tahtoansa
maan päällä.

Sellaisen suuren vapauttamistyön on Jumala antanut meidän
aikakaudelle koneellisten keksintöjen avulla suoritettavaksi.
Mutta tähän vaaditaan, että henkiset ja siveelliset voimat meissä
ovat maallisia himoja voimakkaammat. Mitä se auttaa ihmistä, jos
hän voittaa koko maailman ja vahingoittaa sielunsa? Jos asetumme
velttoon lepoon nauttimaan uuden ajan mukavuuksista tai unhotamme
Jumalan ja ylistämme ainoastaan ihmisälyä, silloin totisesti
uusi orjuus kaikkine pahoine himoineen saa meissä vallan, ja me
hukumme surkeasti, kuten monta muuta kansaa ennen meitä on hukkunut
velttouteen tahi ylpeyteensä. Meidän, jotka olemme saaneet paljon
enemmän kuin isämme, täytyy olla sitä nöyremmät, uskollisemmat ja
ahkerammat siinä työssä, jonka Jumala on meille määrännyt.

Kuinka maamme vaurastuu uuden ajan elähdyttävien voimien
vaikutuksesta, sen näemme silmäimme edessä, ja siitä kertoo nykyinen
_tilastotiede_. Samoin kuin historia meille kuvaa menneen, jo
päättyneen ajan, samoin tilastotiede merkitsee nykyajan olot, jotka
vielä ovat tekeillä, ja vertaa niitä toisiinsa tai entisiin aikoihin.
Tämä on opettavaista. Se osoittaa meille selvillä numeroilla,
edistyykö vai taantuuko maa varallisuuteen, väkilukuun, hyviin
tapoihin, tietoihin ja moneen muuhun nähden. Vuodesta 1865 alkaen
on Helsingissä Tilastollinen päätoimisto, joka vuosittain ikäänkuin
vaa'alla punnitsee, minkä arvoinen maamme on.

Jos kysymme tältä valppaalta arvonmäärääjältä, vastaa se meille,
että vuonna 1810 Suomen kruununverot, tullitulot ja muut valtion
tulot nousivat 6 miljoonaan 700,000 markkaan kullassa. Vuonna
1835 ne olivat kohonneet 8 miljoonaan 560,000 markkaan, mutta vuonna
1896 ne arvioitiin 49 miljoonaksi. Maamme, s.o. yksityisten, varoista
saamme käsityksen, kun tiedämme, että vuodentulot maanviljelyksestä
tavallisina vuosina arvioidaan 100 miljoonaksi markaksi, että vuotuinen
tavaranvaihto kaupan ja meriliikenteen kautta vuonna 1895 nousi 292
miljoonaan markkaan, että tehtaat valmistavat tuotteita vuosittain
enemmän kuin 108 miljoonan arvosta, vuorikaivannot 13 miljoonan markan
arvosta vuodessa; että voita viedään maasta tavallisina vuosina 10-14
miljoonan arvosta ja että ulosvietyjen lankkujen, tervan, puiden ja
muiden metsätuotteiden arvo on v. 1867 jälkeen noussut päälle 40
miljoonan, jonka ovat kuitenkin aiheuttaneet satunnaisen korkeat
hinnat ulkomaan markkinoilla.

Mutta rikastumisen taito ei perustu suuriin tuloihin, vaan pieniin
menoihin. Meidän tulee myös muistaa, että maamme on viime vuosina
ulkomaan tavaroista maksanut 100:sta 140:een miljoonaan markkaan
ja sitäkin enemmän. Emme ole saaneet suolaamme, puuvillaamme,
jauhomattojamme emmekä rautateitämme ilmaiseksi. Me hakkaamme
vuosittain suuria aloja metsää maksaaksemme kahvimme, sokerimme,
viiliimme, ulkomaankankaamme ja muut koristuksemme. Luonnollista
on, että, kun ulkomaalaiset ostavat paljon meiltä, mekin ostamme
paljon heiltä. Onhan meillä 1,921 purjelaivaa, 447 höyrylaivaa ja
11,000 merimiestä: niiden täytyy tuoda jotakin kotiin takaisin,
kun ne eivät kuljeta rahtia ulkomaan satamain välillä. Emme me sen
vuoksi tule velkaantumaan; ja jos Suomen valtio on tehnyt velkoja,
on niitä tehty niin hyödyllisten asiain kuin kanavain ja rautateiden
tähden. Mutta on vaarallista, jos kansa hyvinä aikoina totuttaa
itsensä ylellisyyteen, jota se huonoina aikoina ei enää voi maksaa.
Ja kevytmielistä on, jos ei hyvinä päivinä säästetä jotakin huonojen
päivien varaksi. Muissa maissa on _säästöpankki_ melkein joka kylässä.

Kuunnelkaamme vielä vähäisen, mitä tilastolla on kertomista väkiluvun
lisääntymisestä.

Hyvinä ja tavallisina vuosina lisääntyy väkiluku siten, että
useampia syntyy kuin kuolee, mutta toisinaan sodan, kulkutautien
ja nälkävuosien aikana se vähenee siten, että useampia kuolee kuin
syntyy. Jos laskemme kaikki yhteen, havaitsemme maan väkiluvun
tulleen toista vertaa suuremmaksi 60 tahi 70 vuoden kuluessa. V.
1751 oli senaikuisessa ruotsalaisessa Suomessa 430,000 asukasta.
Vuonna 1815 oli koko yhdistetyssä Suomessa 1 miljoona 96,000 henkeä.
Viisikymmentä vuotta sen jälkeen, v. 1865, siinä oli 1 miljoona
843,000 henkeä. Seuraavina kovina vuosina väkiluku väheni, ja v. 1868
lopulla oli maassamme 1 miljoona 736,000 asukasta. Sitten se on taas
enennyt ja nykyään (1895) sen arvioidaan olevan 2 miljoonaa 520,000
henkeä.

1,000:tta tyttölasta kohden syntyy maassa 1,036 poikalasta. Kuitenkin
on täällä enemmän naisia, sillä miehet ovat useimmin hengenvaaroissa
ja naiset elävät kauemmin. Mahdottoman suuri vahinko maallemme
on se, että täällä melkein joka toinen lapsi kuolee ennen kuin
se on täyttänyt 10 vuotta. 100:sta maan asukkaasta 35 on 15 vuotta
nuorempia, 57 15-60 vuoden välillä ja 8 yli 60 vuoden. 70 vuoteen
elää yksi 70:stä, 80 vuoteen yksi 400:sta, 90 vuoteen yksi 5,200:sta
ja 100 vuoteen yksi 100,000:sta.




196. Kirkko ja koulu.


Kuningas David ei turhaan sano 55. psalmissa: "Heitä murheesi Herran
huomaan, hän pitää Sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä
horjua." Koko maamme todistaa sen, että totinen jumalanpelko pitää
kansan voimassa ja vanhurskaus rakentaa sen asunnon.

Ylistäkäämme siis Jumalan suurena armona sitä, että jo enemmän kuin
700 vuotia olemme tunnustaneet kristinuskoa ja että 350 vuotta
Jumalan puhdas sana ja evankeliumi on asunut tykönämme. Mitä
kristillinen kirkkomme tällä pitkällä ajalla onkaan vaikuttanut
maamme menestykseksi ja sielujen rauhaksi! Kuinka monta tuhatta
se onkaan lohduttanut katkerimmassa hädässä, ja parempina päivinä
johdattanut heidän tiensä totuuden tuntoon ja kaikkeen hyvään!
Ja kuinka usein onkaan Suomen pappikin ollut osallisena kansan
kurjuudessa, taittanut leipäänsä nälkäiselle ja ruumiillisissa
ja hengellisissä asioissa ollut hyvänä neuvonantajana, sivistyksen
ja kaiken hyödyllisen edistyksen edusmiehenä oppimattoman kansan
keskellä, lähempänä heitä kuin kukaan muu!

Kirkko-sanalla ei tarkoiteta ainoastaan Jumalan temppeliä,
vaan myöskin Jumalan seurakuntaa. Meidän evankelinen kirkkomme
perustettiin Kustaa Vaasan aikana tohtori Martti Lutherin saksalaisen
seurakunnan mukaiseksi. Kestettyään monet levottomat vaiheet se
vahvistettiin Upsalan kokouksen päätöksellä vuonna 1593 ja
järjestettiin täydellisesti Kaarle XI:n aikana vuoden 1686 kirkkolain
nojalla. Sekä tämä aikanaan oivallinen laki että myöskin kirkon
silloin hyväksytty käsikirja, virsikirja ja katkismus olivat pitkän
ajan kuluessa käyneet puutteellisiksi, vieläpä muutamissa asioissa
suvaitsemattomiksi toisin ajattelevia kohtaan. Sen vuoksi on näitä
kirkon lakeja ja kirjoja paljon paranneltu, osittain hallitsijain ja
säätyjen suostumuksella, osittain nykyisen kirkollishallituksen
toimesta, kuitenkin niin, että kirkon vanha kristillinen perustus
on jätetty kokonaan muuttamatta. Vuoden 1869 kirkkolaki tunnustaa
Jumalan pyhän sanan ainoaksi ohjeeksi, jonka mukaan kaikki opetus
kirkossa on arvioitava. Sitä, jolla on kirkon opista eroava
mielipide, tulee varoittaa ja opettaa, muta häntä ei saa estää
siirtymästä tiseen kirkkokuntaan.Maamme jakaantuu hiippakuntiin,
joilla kullakin on oma piispansa ja tuomiokapitulinsa, hiippakunnat
rovastikuntiin, nämä taas seurakuntiin, joilla kullakin on papistonsa,
kirkonkokouksensa ja kirkkoneuvostonsa. Joka viides vuosi neuvottelevat
valitut papit ja maallikot kirkolliskokouksessa, arkkipiispan
johtaessa, kirkollisista asioista.

Kuinka nyt tämä kirkko meidän aikanamme toimittaa tehtävänsä Jumalan
valtakunnan palveluksessa päälle sen, mitä laki säätää, siitä Jumala
yksin tuomitsee. Yhteiskunta todistaa, että missä elävä usko on,
siinä se ilmenee lainkuuliaisuudessa ja kaikissa kristillisissä
avuissa. Missä taas paimen laumoineen nukkuu, siellä leviävät
paheet, siellä kuullaan lastenkin suusta kirouksia ja juoppojen
melua yön hiljaisuudessa. Toisinaan lähettää Jumala voimakkaan
eksytyksenhengen herättämään horroksiin vaipunutta uskoa. Toisinaan
lähettää hän suuret herätysliikkeet palvelemaan samaa tarkoitusta.
Valtavin sellainen on ollut Suomen myöhäisempi herännäisyys, jonka
pääjohtajaksi Jumala oli kutsunut syväsieluisen savolaisen talonpojan
Paavo Ruotsalaisen. Usein on miettiväinen Suomen kansa, halutessaan
tutkia Jumalan sanan syvyyttä, joutunut hurmahenkien harhateille.
Mutta silloin aina on eksytys kutsunut totuuden aseisiin, totuuden
ääni on saanut voiton, ja uusi hengellinen elämä on kansassa herännyt.

Meidän maassamme on jumalanpelko ulkonaisestikin ollut viisauden
alkuna, sillä _koulu_ on täällä kirkon tytär. Kauan se oli tämän
äitinsä kovan kurin alaisena, ja vieläkin valvoo kirkko kaikkien
oppilaitosten uskonnonopetusta. Muuten koulu on nykyään erillään
kirkosta ja oman kouluhallituksen alaisena. Toista sataa vuotta
on korkeamman kouluopetuksen järjestysmuoto pysynyt entisellään,
kunnes vuonna 1843 pantiin alkuun yhä jatkuvat muutokset koulun
kohottamiseksi ajan vaatimusten tasalle. Nykyään voimassa oleva
koulujärjestys on vuodelta 1872, mutta osaksi muutettu.

Valtio kustantaa koulujen opetuksen, joka toisissa annetaan
suomen-, toisissa ruotsinkielellä, mutta oppilaat, ottamatta
lukuun rajoitettua lukua varattomia, suorittavat vuosimaksun.
_Lyseot_ ovat opillisia kouluja,jotka oppiajan kuluttua lähettävät
oppilaansa yliopistoon. _Polyteknillinen koulu ja reaalikoulut_
ynnä "reaalilyseot" antavat oppilailleen ne tiedot. joita tarvitaan
keinollisissa eli porvarillisissa ammateissa. -- Erillään näistä
kaikista ja oman erityisen hallituksen alaisena on _Suomen
kadettikoulu_ Haminassa, jossa kasvatetaan nuorukaisia upseereiksi.

Nämä oppilaitokset ovat poikia varten. Mutta kun meidän aikakautemme
tunnustaa naisenkin oikeuden ajattelevana olentona tarjoavat
_tyttökoulut_ korkeampaa opetusta maan tyttärille. On myöskin
olemassa monta yksityistä oppilaitosta, toiset valtion avustamia,
joissa annetaan opetusta elinkeinoa, ammattitaitoa, kauppaa,
merenkulkua ja taidesivistystä varten; vieläpä on kouluja pienille
3-8 vuoden ikäisille lapsille, joita siellä leikin avulla totutetaan
järjestykseen ja tarkkuuteen.

Ei kukaan ole estetty hankkimasta itselleen korkeampaa sivistystä.
Mutta suurelle joukolle kansan lapsia, pojille ja tytöille, suomea
tai ruotsia puhuville, on nykyään _kansakoulu_ vapaasti avoinna. Tätä
varten ovat säädyt myöntäneet erityistä apua, joilla valtio myös
kustantaa _seminaareja_ kansakoulunopettajain ja -opettajattarien
valmistamiseksi. Muutoin pitää kukin paikkakunta huolta
korkeammista tahi alhaisemmista kansakouluistaan. Vuonna 1889
niitä oli koko maassa 1,010 ja niissä oppilaita yhteensä 65,000.
Tämä suuri kansansivistystyö on siis nopeasti edistynyt. Muutamat
paikkakunnat ovat rientäneet perustamaan niin monta kansakoulua
kuin mahdollista; toiset ovat kuitenkin olleet haluttomia tahi
epäluuloisia; ne luulevat, että kansakoulu muka tekee oppilaistaan
herroja ja opettaa heitä ylenkatsomaan maanviljelystä ja kodin
yksinkertaisia tapoja. Ne unohtavat, ettei missään ammatissa ja
elinkeinossa meidän aikanamme tulla toimeen ilman oppia. Ne eivät
tiedä, että muissa sivistysmaissa, joissa kansakoulu on vanhempi,
esim. Ruotsissa, kelvollisimmat maanviljelijät, arvokkaimmat
talonpojat ja ymmärtäväisimmät emännät ovat sellaisia, jotka
nuoruudessaan ovat saaneet paremmat tiedot ja paremman kasvatuksen
kansakoulussa.

Suomen kansakoulun ikimuistettava perustaja ja isä on pastori _Uno
Cygnaeus_, joka syntyi Hämeenlinnassa 12. päivänä lokakuuta v. 1810
ja kuoli 2. päivänä tammikuuta v. 1888.

Ja näin kulkee opetus niinkuin valonsäde kaikkien kansankerrosten
läpi, kansakoulusta ja pikkulastenkoulusta alkaen yliopistoon asti,
tarjoten kaikille oppia ja hyviä tapoja, jotka ovat suuremmanarvoiset
kuin hopea ja kulta. Koti aloittaa, koulu jatkaa, elämä päättää
kasvatuksemme. Koulunuoriso on totuuden lipun suojassa alati
eteenpäin marssiva sotajoukko, jolla valloitamme maailman. Opettajat
ja opettajattaret ovat tulevaisuuden kylväjiä. Kunnioittakaamme ja
kiittäkäämme heitä aina heidän uhrautuvasta vaivastaan! Ei koko
maassamme ole tärkeämpää tehtävää, ei hyödyttävämpää virkaa kuin
heidän. Ja koulu ymmärtää nyt oppilaansa paremmin kuin ennen.
Se vaatii heiltä nyt kuten ainakin hyvää käytöstä, ahkeruutta,
kuuliaisuutta ja järjestystä; mutta se ei enää kuten ennen paina
oppia päähän vitsalla. Se rankaisee lempeästi, se varoittaa
kärsivällisesti, se vetoo oppilaittensa omaan oikeudentuntoon ja
iloitsee nähdessään heidän rohkeamielisinä, onnellisina, ruumiiltaan
ja sielultaan voimakkaina taistelevan totuuden puolesta.




197. Runoilijat ja taiteilijat.


On jo edellä sanottu, että kaunotaiteet, jotka ilahduttavat ja
jalostavat ihmiselämää, ovat viimeisenä asteena jokaisen kansan
kehityksessä ja osoittavat sen kukoistusta. Niillä on sama
ihmeellinen voima sulattaa jäitä kuin keväisellä auringonpaisteella.
Kovimmankin sydämen täytyy niiden tenhosta heltyä. Kun "Maamme"
ensimmäisen kerran laulettiin kevätkentällä Helsingin ulkopuolella
13 päivänä toukokuuta vuonna 1848, oli koko suuri kenttä täpösen
täynnä väkeä, ja tuntui, kuin olisi laulu tunkeutunut läpi tuhansien
sydänten. Silloin nähtiin kyyneleitä monen silmissä, tuntemattomat
ihmiset puristivat toistensa kättä, ja laulu loihti ilmi isänmaan
suuruuden ja kauneuden.

_Runeberg_ on runoillut "Maamme"-laulun; _Pacius_ on sepittänyt
siihen sävelen. Professori Johan Ludvig Runeberg syntyi Pietarsaaren
kaupungissa v. 1804, oli jonkin aikaa opettajana yliopistossa, mutta
muutti sitten Porvooseen kreikankielen opettajaksi. Hän oli kasvanut
siihen aikaan, jolloin Franzénin laulut vielä olivat kaikkien
huulilla, ja runoili alussa Franzénin tapaan luonnon kauneudesta.
Mutta Runeberg oli kuvanveistäjäksi luotu, vaikkei hän koskaan
saanut oppia tätä taidetta. Hänen lauluissaan ja kertomuksissaan
astui pian ihmiskuvia näkyviin, niin varmapiirteisiä, kuin olisivat
ne olleet kreikkalaisesta marmorista veistetyt. Ne kuvasivat Suomen
kansaa sen metsissä, kotitaloissa, pappiloissa ja herraskartanoissa
maalla; ne olivat eloisia, raikkaita, voimakkaita ja iloisia kuvia,
joissa ei kerjäläistäkään unhotettu. Sitten hän runoili Kreikanmaan
ja Skandinavian muinaisista kuninkaista, venäläisestä orjatytöstä
Katariina II:n ajalta, ja viimein Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta
lopuksi hän ryhtyi korkeimpaan ja vaikeimpaan kaikesta runoilusta,
siihen, joka vaatii suurinta itsensäkieltämistä, nimittäin virsien
sepittämiseen. Ja tässä työssä hänen henkensä ikäänkuin valmistui
niihin koettelemuksiin, joita Jumala lähettää valituillensa maan
päällä. Runeberg oli alkanut halpana ja huomaamattomana köyhyyden
kanssa taistellen; mutta kun hänen päänsä oli harmaantunut ja hänen
hervoton kätensä ei enää voinut kirjoittaa, ei ollut yksikään
kuningas enemmän kunnioitettu kuin hän, ja niinkuin muinaisajan
patriarkalle osoittivat hänelle kunnioitustaan kaikki pohjoismaiden
kansat hänen 70:ntenä syntymäpäivänään. Hän kuoli 6 p:nä toukokuuta
v. 1877, 73:n vuoden ikäisenä. Toukokuussa 1885 Suomen kansa
pystytti tälle suurimmalle runoilijalleen keskelle Helsinkiä
kauniin muistopatsaan, jonka on muovaillut runoilijan oma poika,
kuvanveistäjä _Valter Runeberg_.

Runebergissa poistui mies, jonka kirjallisessa tuotannossa _Suomen
ruotsinkielinen runous_ -- ruotsinkielinen runous, jossa sykkii
suomalainen sydän -- on kohonnut korkeimmilleen. Poissa on runoilija
_Lauri Stenbäck_, jonka taisteleva henki etsi ja vihdoin löysi rauhan
hänen virsistään. Poissa on nuori rikaslahjainen _Julius Wecksell_
(k. 1907), joka etsi, mutta ei löytänyt rauhaa ennenkuin unhotuksessa.
Pois läksi 1881 harmaapäänä Klaus Flemingin runoilija _Fredrik
Cygnaeus_, joka lähetti maailmaan jaloaatteisia kehoituksiaan
työhön taiteen ja isänmaan hyväksi. Näiden jälkiä kulki _Sakari
Topelius_, joka laulullaan ihastutti koko kansaamme ja niinikään sai
osakseen kaikkien pohjoismaiden kunnioituksen ja pian sen jälkeen
kuoli (1898), 80:n vuoden vanhana. Nuoremman sukupolven henki
ja ajatuskanta ilmenee rikaslahjaisen, aikaisin kuolleen _K. A.
Tavaststjernan_ (k. 1898) runoissa ja kertomuksissa.

Suomen suomenkielisen taiderunouden alkuna oli _Oksasen_ "Säkenet",
jotka sytyttivät niinkuin aamurusko uuden päivän, jotavastoin
_Suonio_ syvänä ja hartaana kuvastaa suomalaisen hengen ikävöimistä.
Molempien näiden runoilijain -- professorien August Ahlqvistin
ja Julius Krohnin -- runoissa kukoistaa suomenkieli uuden ajan
rikkaassa ihanuudessa. Matalasta majasta, köyhän kyläräätälin
poikana, kuten aikanaan Lönnrot, astui näiden aikana julkisuuteen
suomalaisen runouden voimanero _Aleksis Kivi_ (1834-1872), jonka
romaani "Seitsemän veljestä" ou suomalaisen taidekirjallisuuden
suurenmoinen perusteos ja on kohonnut maailmankirjallisuuden
merkkiteosten arvoon. Aikalaistensa ymmärtämystä ja tukea saamatta
Kivi murtui lopulta huoliin, puutteeseen ja kaikki kuluttavaan
hengenpaloon. Vasta myöhemmät polvet ovat oppineet arvioimaan Kiven
runouden oikean aseman ja merkityksen.

Jo katolinen kirkko oli tuonut Suomeen kaunotaiteet: --
_rakennustaiteen, kuvanveistotaiteen, maalaustaiteen ja
säveltaiteen_. Mutta monia vuosisatoja kului, ennenkuin maamme
sai omia taiteilijoita. Täällä oli rakennusmestareita, jotka
rakensivat kirkkoja, milloin yksinkertaisuudessaan arvokkaita,
milloin koreudessaan rumia. Täällä oli puunpiirtäjiä, jotka
tekivät karkeita kuvia, ja maalareita, jotka maalata tuhersivat
nuo monet muodottomat alttaritaulut, joissa riippuu ryöväri, mutta
ei Vapahtaja, ristinpuussa. Kantele oli olemassa, soittoniekkoja
samoin; mutta varsinaisia, kehittyneitä suomalaisia taiteilijoita
ei ole ollut ennenkuin meidän aikana. Saksalainen _Engel_ on
ensimmäisenä opettanut meille rakennustaidon, ja nyt monet
arkkitehdit nuoruudeninnolla pyrkivät kehittämään omaa suomalaista
rakennustyyliä. Maailmanmaineen on saavuttanut arkkitehti _Eliel
Saarinen. Carl Sjöstrand_ (syntyisin ruotsalainen) on voimakkaissa
veistokuvissa esittänyt Kalevalan sankareja ja muovaillut Porthanin
muistopatsaan; _Walter Runeberg_ (k. 1920) oli perinyt isänsä
kuvanveistotaidon ja valmistanut m.m. Aleksanteri II:n kuvapatsaan
Helsingissä. Suurilahjainen oli _Johannes Takanen_, joka taiteen
kukkuloille noustuaan, kuoli puutteen masentamana Roomassa
syyskuulla v. 1885.

1700-luvun keskipaikoilla opiskeli kaksi nuorta suomalaista,
_Iisakki Wacklin ja Mikael Toppelius_, maalaustaidetta Tukholmassa.
Mutta ensimmäinen täysin kehittynyt ja kuuluisa suomalainen maalari
oli _Aleksanteri Lauraeus_, joka kuoli ulkomaalla v. 1828. Silloin
oli kaikki taide Suomessa vielä leivätöntä. Italiasta palasi nuori
suomalainen nimeltä _Robert Ekman_, ja hänellä oli uskallusta jäädä
piirustuksen opettajaksi Turkuun. Vaikuttaen esimerkillään ja saaden
oppilaita hänestä tuli Suomen maalaustaiteen varsinainen perustaja.
Luomalla ensimmäiset historialliset kuvaukset maastamme, ensimmäiset
Kalevalanaiheiset piirustukset, ensimmäiset tarkat kuvaukset Suomen
kansan elämästä Ekman on raivannut seuraajilleen uran. Mutta kaikkien
taiteilijain tarvitsee matkustaa ulkomaille, nähdäkseen ja oppiakseen
jotakin parempaa; mistä he saisivat varoja siihen, köyhiä kun yleensä
ovat? Muutamat taidetta harrastavat miehet tiesivät tähän neuvon:
he perustivat vuonna 1846 _Suomen taideyhdistyksen_, avustaaksensa
nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Näin taide vähitellen sai
vakinaisen asuinsijan Suomessa. Näin saivat _Magnus ja Ferdinand von
Wright_ enemmän rohkeutta maalata lintujaan, joissa pieninkin höyhen
on luonnonmukainen ja jotka taululla näyttävät ikäänkuin laulavan.
Silloin maalasi _Verner Holmberg_ suomalaisia maisemia, joissa hongat
humisivat, ja hänen nuorena kuoltuaan kulkivat hänen jälkiänsä
_Berndt Lindholm ja Hjalmar Munsterhjelm, Karl Emil Jansson, Victor
Vesterholm ja Adolf von Becker. -- Albert Edelfelt_ (k. 1905),
_Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Juho Rissanen,
Magnus Enckell, T. Sallinen_ y.m. ovat meidän aikanamme saavuttaneet
mainetta kuvillaan luonnon, sadun ja ihmiselämän alalta. Nyt, kun
hallituskin joka vuosi jakaa matka-apuja nuorille taideniekoille,
kilpailevat Suomen taulut ja Suomen kuvanveistotaide parhaiden
ulkomaalaisten kanssa.

Säveltaide ei ollut kauemmin ääneti. Siihen aikaan, jolloin
moni Suomen neito pianon ääressä lauloi _Fredrik Ehrströmin_
yksinkertaisia sävelmiä, kutsuttiin nuori hampurilainen, nimeltä
_Fredrik Pacius_, musiikinopettajaksi Helsingin yliopistoon. Neljän
vuosikymmenen aikana hän loi kauniita, suurenmoisia sävellyksiä,
esitti oppilaineen muiden maiden musiikillisia mestariteoksia ja
tuli näin korkeamman musiikin perustajaksi maassamme. Vähintään 12
sävellystä on kirjoitettu "Maamme"-lauluun, mutta Paciuksen sävellys
on vienyt kaikista voiton. Hänen jälkiänsä kulkivat eräät nuoremmat
säveltäjät, m.m. _Karl Collan_ raikkaine lauluineen ja _Filip von
Schantz_, joka uneksi ylevistä suurtöistä, _Aksel Ingelius_, joka oli
niin läpeensä soitannollinen, ettei hän mitään muuta ollutkaan. Niin
kuin Wecksellin ja Kiven, kuluttivat v. Schantzin ja Ingeliuksen
heidän hehkuvat sielunsa. Maailma ihmettelee taiteilijan teosta eikä
tunne sitä taistelua, joka kuluttaa hänet rikki, kun hän tuntee
itsessään täydellisyyden, mutta ei voi milloinkaan kuvata sitä
sellaisena muille.

Vihdoin on myöskin näytelmätaide, teatteri, joka niin kauan on täällä
ollut muukalaisena vieraana, saanut maassamme vakavan asuinsijan.
Suomen kansallisteatteri on _Kaarlo ja Emilie Bergbom_-sisarusten
elämäntyön tulos ja Suomi on synnyttänyt yhden aikamme suurimmista
näyttämötaiteilijoista, _Ida Aalbergin_ (k. 1915). Niinkuin entisinä
aikoina ensimmäinen laulajatar _Johanna von Schoultz_, niin ovat
myöhempinä aikoina _Ida Basilier, Alma Fohström, Aino Ackté, Helge
Lindberg_ ja muut Suomen laulajat saavuttaneet maailmanmainetta.
Vaaditaan sisäistä taipumusta, pitkää, vaivalloista työtä, rohkeutta
ja uutteruutta, jos mieli taiteilijana vastata nykyajan vaatimuksia.
Kaikki tositaide on kuvastin, jossa aikakausi näkee parhaat
ominaisuutensa puhdistetussa, kirkastetussa valossa. Ja näin taide
tosiaankin on suuri ja ylevä Jumalan lahja. Mutta jos pahat himot
siinä esiintyvät, kuinka ihaniksi ne kasvonsa kaunistelkootkin, niin
taide ei enää ole tositaidetta, se ei ole enää Jumalan palvelija,
vaan Jumalan vihollinen. Katsokaamme siis, ketä herraa me palvelemme,
ettei valo meissä muuttuisi pimeydeksi. -- "Sillä", sanoo profeetta
(Jes. 2: 16, 17), "Herran päivä käy kaiken kauniin käsialan ylitse, ja
Herra yksin on silloin oleva korkea."




198. Suonion kotimaanvirsi.


    Oi, kuningasten kuningas,
    sa maan ja taivaan valtias
    myös tälle maalle silmäs' luo
    ja armos' runsaat lahjat suo!

    Vähäinen meidän kansa on,
    maailman silmiss' arvoton;
    vaan mitä mahtavinkaan vois,
    jos voimaa sult' ei saanut ois!

    On edessäs kuin tomu vaan
    suuruudet, voimat, vallat maan;
    kuin viittaat, korkein alenee
    ja matalaiset ylenee.

    Kuink' usein juuri valitset
    aseikses pienet, alhaiset,
    siks', että Sinun voimasi
    selvemmin heissä näkyisi.

    Kun tahdoit kansan valitun,
    otitpa ylenkatsotun
    ja halvan Juudan kansan, sen
    teit vartijaksi totuuden.

    Ja Betlehempä, pienoisin
    tuo kaupungeista Juudankin,
    sai armon armoist' ylimmän,
    Messiaan nähdä syntyvän.

    Oi, Herra, kuule meitä myös,
    tee meissäkin Sun armotyös!
    Suuruutta emme rukoile,
    me pienuuteemme tyydymme.

    Jos meidän kansa aina sais
    vaan olla palvelijanais,
    Sun töitäs aina toimittaa,
    valistua ja valistaa!




199. Kotiintulo koulusta.


Aurinko laskee koivujen taakse tyyneen järveen. Kultaa on vedessä,
viileyttä ilmassa; taivaan rauha yli kaiken maani.

Kesäkuu on parhaillaan, tuomet kukkivat, kaikki linnut laulavat
metsässä. Palaan koulusta kotiin. Tie tuntuu niin pitkältä, sydän
niin täyteläiseltä. Tahdon ajatella jotakin muuta, koska on vielä
palanen matkaa kirkkomäelle.

Mitä kaikkea olenkaan oppinut ja nähnyt siitä aamusta alkain, jolloin
kiipesin tikapuille tuolla kotona ja mietin tuota käsittämätöntä
sanaa: _meidän maamme!_ Nyt sen tunnen; -- taikka oikeammin, tunnen
vähäisen nurkan siitä; ensimmäisen kirjaimen pitkästä läksystä.
Mutta nyt tiedän, että se _ansaitsee_ rakkautta ja _minkä vuoksi_
sitä rakastamme. Taivaallinen isäni, suo minun oppia paljon, paljon
enemmän isänmaastani, että tulisin sille kelvolliseksi ja voisin
palvella sitä koko elinaikani!

Kuinka ihmeellisesti Jumala kuitenkin on luonut tämän maan ja
siunannut sen köyhyyttä! Niin jylhä, niin kylmä, niin köyhä, etäinen,
piilossa ja unhotettu, ja kuitenkin ihanin, parhain, rakkain ja
iloisin maa _meille!_ Mitä sellaisesta maasta on, jossa ihminen
alituisen kesän helmassa istuu kylläisenä luonnon valmiiksi katettuun
pöytään? Kaikkea tarjoaa se hänelle, vaan ei tuota iloista kunniata
luoda jotakin uutta ja parempaa, ei tuota voimallista tietoa voida
kieltäytyä, ei tuota vapaata tuntoa, ettei ole kenenkään orja. Minä
tahdon olla luonnon herra enkä sen kuokkavieras. Minä tahdon olla
Päiviö, joka sai erämaan ja teki sen huvitarhaksi. Oi, äitini, oikein
sanoit: senpä eteen vasta kannattaa elää!

Ja tätä kansaa, jonka Herra Jumala on asettanut tänne maailman ääriin
kiviä vääntämään, kuinka rakastan sitä ja sen levollista voimaa! Se
on sellainen, miksi luonto ja onnenvaiheet ovat sen tehneet: rosoinen
vanha puu kivikkomaassa. Mutta kun karsimme pois kuivat oksat, kun
hankimme sille ilmaa ja valoa ja luomme tuoretta, uutta multaa sen
juurille, katso, silloin se on työntävä viheriöitä latvaterttuja,
silloin se on kukoistava raittiina ja nuorena. Kun ajattelen, mitä
tämä kansa on kokenut kuolematta, mitä se on kestänyt murtumatta,
mitä se on kärsinyt epätoivoon joutumatta; silloin näyttää minusta,
ettei se koskaan saata murtua, niin kauan kuin sen juuri on
terveenä. On ainoastaan yksi vihollinen, joka sen saattaa kuolettaa
turmelemalla sen sydämen, ja sen nimi on _Velttous_. Mutta, katso,
silloin taas tuo kova, kylmä ja köyhä maa ylt'ympärillä kehoittaa
ja sanoo: "Tee työtä!" Ja veltostunut kansa herää niinkuin unesta,
havaitsee olevansa alastonna kinoksilla, tuntee itsensä ja elää!

Jota enemmän ajattelen, mitä olen lukenut tämän kansan
menneisyydestä, sitä paremmin käsitän, kuinka ihmeellisesti Jumala on
johdattanut sitä syväin, pimeiden laaksojen kautta valon kukkuloille.
Se kuului suureen, lukuisaan, mutta köyhään, oppimattomaan, pitkin
puolta maailmaa hajoitettuun kansakuntaan. Jos Jumala olisi
jättänyt Suomen kansan rauhaan omien voimiensa nojaan, olisi siitä
tullut samanlainen koito, hukkaantunut ihmiskunnan pirstale kuin
nuo poloiset, haihtuvat kansat Siperian erämaissa. Mutta Jumala
on armollisesti valinnut tämän kansan monista sen sukulaisista.
Minkätähden? Sitä en tiedä: kenties senvuoksi, että hän alusta alkain
oli sille antanut suurempia luonnonlahjoja kuin toisille. Niin
hän ohjasi sen kulkua kauemmaksi länteen, jossa se tuli yhteyteen
slaavilaisten ja germanilaisten kansain kanssa. Siellä Jumala sen
asetti vieraan ruotsalaisen vallan alaiseksi, joka oli tarpeeksi
väkevä sitä suojelemaan, mutta ei kyllin suuri tai mahtava sitä
nielemään. Ja sidottuna niinkuin nuori puu tähän tukeen kasvoi ja
edistyi Suomen kansa, kovien myrskyjen karkaisemana. Sen perusluonne
on itämainen, aasialainen; mutta kun se on saanut parhaan, mitä
Eurooppa sille voi antaa, kristinopin, yhteiskunnan ja vapaan
ihmissivistyksen, niin siinä on kumpaakin, itämaata ja länsimaata.
Sellaisista kansoista voi Jumala jotakin tehdä. Kun aika sitten oli
täyttynyt, päästi Jumala sen Ruotsin siteistä ja liitti sen uusilla
siteillä Venäjään, ikäänkuin sillä viitatakseen sen alkuperään.
Sillä siinä kohden näyttää Jumalan tarkoitus olevan aivan selvä,
nimittäin että Suomen kansa on tuleva opettajaksi ja esikuvaksi
monelle hukkuvalle heimolaiselleen, samassa kun se itse tekee sukunsa
ominaisuuden hyödyttäväksi ihmiskunnalle. Ja kun sen väkiluku kerran
kasvaa 10 miljoonaksi...

Näen kotini, näen sen, ikkunat kimaltelevat etäällä ilta-auringon
valossa! Tuolla on meidän oma syöttöhakamme, tuolla on peltomme. Jo
näen aidan, veräjän, ometan ja kaivon. Tuolla on paikallaan vanha
savuttunut riihi nokisine ovineen, jossa ennen hyppelin tasakäpälää
oljilla. Oi, kuinka kaikki on entisen kaltaista, ja kuinka kaikki
on kaunista! Punainen lato on saanut uuden katon, puron yli johtava
silta on hiljan korjattu. Kas niin... nyt korkeat kuuset estävät
taloa näkymästä! Kuinka tie on pitkä! -- pitkä! pitkä! Kuule, tuolla
haukkuu koira. Se on Musti, niin, varma olen siitä, se vainuaa minun
tuloani.

Tie tekee mutkan; tässä ovat nuo vanhat haavat, joihin varikset
tapaavat iltasin kokoontua. Eteenpäin, eteenpäin; -- oi, jospa
voisin lentää! Ja nyt näen veräjän, kartanon, portaat aivan läheltä.
Joku tulee tiellä... levittää kätensä... se on minun äitini, minun
rakastettu äitini, joka tulee minua vastaan. Kuinka olen onnellinen,
hyvä Jumalani: sinä olet antanut minulle kaikki. -- -- äidin, kodin,
isänmaan! Oi, Jumala olkoon kiitetty!




200. Isänmaan virsi.


    1. Jumala kaikkivaltias,
       maatamme suojaa voimallas
       niin sodassa kuin rauhassa
       ja murheen, ilon aikana.

    2. Tää maa se meille kallehin
       ja kaikkein rakkain, armahin:
       en läheltä ja kaukaa en
       ma löydä vertahista sen.

    3. Tääll' isämme on asuneet
       ja taistelleet ja toivoneet;
       me saman saimme asunnon
       ja saman elon, kohtalon.

    4. Ja täällä lapsemmekin saa
       teitämme kerran vaeltaa
       ja elää samaa elämää
       ja samaa Luojaa ylistää.

    5. Suo, Herra, suojas rakkaillen
       sen järville ja rannoillen;
       ja hellä hoitos vuotakoon
       kuin kesäkaste ruusustoon!

    6. Ja siunaa hartaat sielut nuo,
       jotk' aina sillen hyvää suo;
       mut kaada maamme sortajat,
       sen onnen, rauhan rikkojat.

    7. Sen anna olla omanas,
       vapaana kasvaa turvissas;
       totuutta, rakkautta tuo,
       ja täysin Henkes armo suo.

    8. Sa pimennosta autoit sen
       kuin silmikosta kukkasen,
       niin suo, ett' ajan loppuun saa
       se valkeudessas kukoistaa.

    9. Sun sanas on se valkeus,
       maan sekä taivaan kaunistus;
       sen kirkkaast' anna loistaa vaan
       ja meit' ei jättää milloinkaan!

                           Runeberg








End of the Project Gutenberg EBook of Maamme kirja, by Zacharias Topelius

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49600 ***