path: root/49578-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49578 ***

VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT

Romaani


Kirj.

KYÖSTI WILKUNA


WSOY, Porvoo, 1912.






            TEUVO PAKKALALLE

                  JA

            SANTERI ALKIOLLE,

        laajan  kotiseutuni eteville ihmiskuvaajille
        heidän täyttäessään viisikymmentä vuotta

            kunnioittaen

                                   TEKIJÄ.



SISÄLLYS:

 Metsäläinen
 Isällinen päätös
 Luostarikirkon edustalla
 Kirkossa
 Luostarimuurien sisällä
 Uneksija
 Kohtaamisia
 Luostari saa tietoonsa uuden pappismunkin
 Sisar Kaarina saa kuulla erään uutisen.
 Toistensa kuuluvissa, mutta ei näkyvissä
 Sairastuvassa
 Lähentymistä
 Salarippi
 Nuoruus ottaa oikeutensa takaisin
 Piispantarkastus
 Loppukatsaus




METSÄLÄINEN.


"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä
hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"

Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä
järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä
katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli
puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja
pelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja
ulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten
luritusta.

"Se on minun for-for-siiani [forsia-nimellä kutsuttiin
katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja] ja sitä ei
pappilasta aja muut kuin minä ja minä _en_ aja", jatkoi isä Mikkeli
sammaltaen ja korottaen luonnottomasti forsia-sanan loppuosan.

Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi
sen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus
keskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:

"Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi
tunnen..."

Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa
loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka
varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa.
Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso
kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti
vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:

"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"

"Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään "mitäs sinulla
on minulle asiaa?"

"No kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana
tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman
syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoista vuotias
poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli
kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen
jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton
sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat
silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti
kurkisti sisälle kanttorin tupaan.

"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osottaen sormellaan
poikaa.

"Ka se juuri", myönsi äiti.

"No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille
tuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"

"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä
jo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi
aina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee
muutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No nyt sitten
keväällä lumen sulatessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin,
joita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti
metsässä ollessaan kirveellä nujertamaan sitä samaa kontiota,
joka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä
miittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme
metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukka kaiketi
lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin
meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy.
Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta kun painutaan tästä
kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden
talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle,
niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään
sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut
lähdetyksi."

Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin
ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa,
vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa
itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:

"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"

"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tästä painua. Siellä jossain
Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja
eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin
jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on missä
häntä milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen
viimeisiä sanoja lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.

Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa.
Hän raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta,
muristen itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla
kapitulin herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä
Jämsässä on vielä kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän
odottavalle vaimolle:

"No totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo
odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne
korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa
Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä
maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä
ne..."

Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen
huusi heidän jälkeensä:

"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"

"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit
mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.

"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi",
keskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.

Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi:

"Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä."

Mutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut
olutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli
kanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkasi pulman
sanomalla:

"No näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on
Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen
tästä suoraa kirkolle."

Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin
mennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja
pappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin
kuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti
kävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi
seisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai
oikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpassut
tänne kirkkotarhaan.

"Se on isä-vainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa
jännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo
putos oravat ja koppelot..." kehui poika ja ojensi innoissaan jousen
kirkonkatolla olevaa ristiä kohti.

Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät
sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista
asua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan,
asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin
ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän
pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi
hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.

"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä",
hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus
kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.

Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta Hänen kiiltävän
ja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu
avarahihainen, liinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan
hänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu
kämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli
neulottu lause: "_Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri
Ihesu Christi_." [Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän
haudan pituus] Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille
ylettyvä, neliskulmainen liinavaate, _humerale_, jonka etuosaan oli
risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka
hopeakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli _stola_,
kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja
jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.

Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui
sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja
suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen
käsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään
eivät kuratus ja kanttori olleet löytäneet sitä sakaristosta ja
edellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin.
Nyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua,
punottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli
saanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ
muistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni,
avasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan
nimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan
jouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä
totisuudella:

"Ota jousi pois selästäsi!"

Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja
raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta
muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta
päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa
kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs
lausui isä Mikkeli harvaan:

"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"

Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä
julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat
pyörineet sanat: mitä äyskit siinä?

Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti
portaille palatessaan:

"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta
onkin tullut."

Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi
isä Mikkeli:

"Mikä lapselle annetaan nimeksi?"

"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen.
Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia
ole ollutkaan", ehätti äiti.

"Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä
ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta
mikäs hänen isänsä nimi oli?"

"Tuomas."

"Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti
kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät
hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea
manausta:

"_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä
Jumalan kuvasta..."

Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä
asetti sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä
rukousta. Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi
keskelle lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka
ehätti ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan
manausta, täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti.
Mutta tämä väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti
kiinni.

"Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.

Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän
sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.

"_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam
aeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi
sinulle leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki
kuratus suolasanat ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta
häirinnyt.

Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia
rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi
päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla
latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään
keskinäistä yhteyttä.

Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen
järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut
aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi
taas parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti
kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa,
että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän
lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:

"Sylk..."

"Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä
kiinni.

Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, töpehti
niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen
oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin,
samallakuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:

"Ke!"

Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori
kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian
kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.

"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä..." ja
hän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.

Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista
elävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan
korvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului
selvästi, kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.

Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla
suoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen
juhlallisesti latinaksi:

"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit
vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"

Kanttori työnsi poikaa hänen perässään ja kirkossa asettuivat he
sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padanmuotoon koverretun,
avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen
ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika.
Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi
Vannottaminen.

"_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?" kysyi isä
Mikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.

Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä
käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:

"Sano meidän perässämme, että luovun!"

Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samallakuin muori niiasi,
ja kumpikin sanoi:

"Luovun!"

Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.

"Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.

"Luovun!"

"Ja kaikista hänen menoistaan?"

"Luovun!"

Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla,
mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla
kysymykseen. Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa
niskasta, taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.

"Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria
jaloille.

Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.

"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."

Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta
silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään,
niin että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.

"Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.

Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella
ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa
oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja
raapi leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden
olisi juuri käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti
ja mikä tora ja rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä
vähän häntä saattoi nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen
kastekaapuun, joka oli kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui
isä Mikkeli vain puetussanat:

"_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä
valkoinen, pyhä ja tahratoin puku..."

Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:

"Kynttilä!"

Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein
löysi kynttilän ulko-oven pielestä vihkivesiastian reunalta, jonne
hän ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti
kalkutti hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen
papille. Tämä työnsi sen pojan käteen ja alkoi:

"Ota tämä palava ja virheetön lamppu..."

Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen
tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että
näkeekö äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.

Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että
opettaisivat lapselle _Pater nosterin_ ja _Credon_ sekä äidille,
että hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen
kaltaisilta, oli toimitus lopussa.

Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin
kanssa ulos.

"Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille,
joka veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.

"Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa
hänen valitusvirtensä, murahtaen:

"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.
Talonruuassa tietenkin."

Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen.
Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka
oli jälleen heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä
kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin
poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:

"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"

"Mitä ne lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä
tirskautti hammastensa välitse.

Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:

"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun
korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja
tarrannut minuun kiinni, niin minä olisin suorapäätä pökässyt
metsään."

Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika
pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.




II

ISÄLLINEN PÄÄTÖS.


Heinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä.
Vinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta
ikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan
ylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi
juovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden
hautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa
ruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti
orsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä
tuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan
uneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain
kauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.

"Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni", sanoi isä Mikkeli ja kohautti
hartioitaan.

Kerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta
hän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen.
Isä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi
kyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi
äänetönnä kuminain sitomista.

Ovi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti,
heidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut
tuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät
hänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet
jättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet,
sirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä
polvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää
kenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään
oli epämääräinen, uneksiva ilme.

Tuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti.
He olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän
muonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin
ja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon
raisuun "mettäksen poikaan", josta hän ei olisi mielellään eronnut.
Hän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi
nyt siltä matkaltaan.

"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti hellästi.

"On", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin
epämääräiseen kaukaisuuteen.

Äiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen
johdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä
hetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi:

"No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?"

Antti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun
ja vastasi ujosti:

"Ilman vain."

"Onko sinulla Tuomasta ikävä?"

Antti hymähti myönnytykseksi.

"Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa
vaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä
arvannut oikein?"

Antti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi
hänen ajatuksensa lukea.

"Hmh!" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.

"Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika
jättää", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.

Tämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta
näki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen
vuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen
lapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin
emännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen
tulevaisuutensa siis sangen epävarma.

"No, no, elähän nyt, muoriseni", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä
Kerttulin mielessä liikkui. "En minä nyt ihan tähän paikkaan aio
vielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten
kanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä
teidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi,
jätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista,
mutta kylläpähän sillekin keino keksitään."

"Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle
joutua", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen
johdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.

Mutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:

"Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä
sen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit."

"Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!" yritti Kerttuli,
mutta isä Mikkeli sanoi:

"No, no!" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: "Tulehan
tänne, puer!"

Empien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin
äärimmäiselle reunalle.

"Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?"
kysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.

"Kyllä, mutta..." sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.

"Mutta mitä?"

"Eikös sitä pitäisi ensin käydä teinikoulua?"

"Aivan niin, ja sitäpä minä tässä juuri mietinkin, että jos siinä
joulun tienoissa, kun järvet ja suot ovat ehtineet oikein hyväksi
jäätyä, valjastettaisiin Poku ison laiturin eteen, lastattaisiin se
muonaa täyteen ja ajaa karautettaisiin Turkuun. Mutta olisikohan
sinussa sitten miestä jäämään sinne yksinäsi, pänttäämään viisautta
päähäsi?"

"Totta kai siellä on toisiakin poikia?" vastasi Antti loistavin
silmin.

"On, ei siellä tovereista puutetta tule. Mitäs muuta sitten kuin
aletaan tässä kirjoituspuustaveja opetella ja pänttäillä grammatikan
alkeita, sikäli kuin täällä isän yläkammiossa on vielä jälellä
jotakin Donatuksen viisaudesta. Ja sitten heti joulun mentyä matkaan
ja... ja sitte sinusta tulee isän seuralainen, sanalla sanoen
_curatus jämsensis_."

"Voi noita teidän tuumianne!" puhkesi nyt Kerttuli, joka silmät
hyvästä mielestä palaen oli seurannut heidän keskusteluaan.

"No mikä on, vai epäiletkö ettei meidän Anteruksella ole päätä
papiksi päästä?"

"Vaikka kohta, mutta kyllähän sinä sen itsekin tiedät, että on siinä
matkassa muitakin mutkia."

"Mitä mutkia? Poika viedään kouluun, käypi sen läpi ja sitten
vihitään papiksi. Siinä kaikki!"

"Niin, niin, koulun kyllä voi käydä läpi, mutta papiksipa häntä
poloista ei vihitä."

"Ahaa, sinä tarkotat sitä, ettei Anteruksella muka ole isää ja että
isättömät eivät pääse papiksi", oli kuratus vasta nyt hoksaavinaan.

"Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?" työnsi nyt Antti
säikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen
valtaan.

"Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein... kuinkas sitten, tietysti
sinä olet minun poikani", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään
partaansa, "ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani
nostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen
liinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin
edestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi
aivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva,
vaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun.
Niin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset
voisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka
minun poikani ja... mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään,
jahka olet koulun käynyt."

Hän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi
Kerttuliin kääntyen:

"Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? _O sancta
simplicitas!_ Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään
kompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä
kirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika
-- siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli
Pietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas
Pietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän
pitäjästä -- siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan
minä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä
itse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin,
ruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua
miestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä."

"Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?" epäili
Kerttuli.

"Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia
juoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät
arvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien
läpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin
esimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin."

"Mikä peukalojuttu se oli?" uteli Kerttuli.

"Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin
kuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain,
että päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä
teinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli
tuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat
yhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen
silloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun
yönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia
laukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.

"No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö
sitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että
hän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen
ruutia, työntää kivenmukuran suusta sisään ja asettaa sitten palavan
taulankappaleen sankkireikään. Bombarda räjähtää tuhannen kappaleiksi
ja samalla menee mieheltä vasemman käden peukalo sen tien. Ihan
juuriaan myöten, niin että suonen tyngät vain jäivät kämmensyrjästä
näkyviin."

"Hyvänen aika!" pääsi Kerttulilta, joka oli jännittyneenä kuunnellut
kertomusta ja kokonaan unhottanut asian alun. Mutta isä Mikkeli piti
siitä kiinni ja jatkoi:

"Maltahan nyt! Paavali-herralta oli siis toinen peukalo pois ja
jos kanoonista lakia olisi nyt oikein puustavilleen seurattu, niin
hänen papillinen uransa olisi ollut kerrassaan: stop! Sillä laki
sanoo, että joka on _defectus integritatis corporis_ -- se on:
viallinen ruumiiltaan, niin sellaista älköön vihittäkö papiksi
älköönkä sellaisen sallittako papillisia tehtäviä toimittaa. Tosin
siinä nyt ei oteta lukuun sellaisia kuin teerenpisamat, syylät ja
sen semmoiset, vaan esimerkiksi sormen puuttuminen on jo täysi
este. Taikka oikeastaan ei jokaista sormeakaan laissa mainita, vaan
ainoastaan peukalo ja etusormi. Ja Scheeliltä puuttui nyt toinen
peukalo. Siis jos laki olisi pantu voimaan, niin mies ei ikänä enää
olisi saanut messukasukkaa päälleen pukea eikä kirkon kymmenyksiä
kantaa."

"Ja kuitenkin pääsi tuomiorovastiksi", puhkesi Kerttuli niin
iloisesti kuin olisi hän oman Antti-poikansa jo nähnyt samalla
arvolla varustetuksi.

"Ja piispaksikin olisi päässyt, jollei olisi ennen aikojaan kuollut.
Ei siinä sen kummempia mutkia ollut kuin että piispa lähetti Roomaan
pitkän kirjeen ja kovasti heliseviä mukaan -- kokonaista sata
florinia, sanottiin, ja pyhä isä -- kukas se nyt silloin paavina
olikaan, kas kun en muista, enkä taida nykyistäkään muistaa..."

"Paulus kolmas!" pisti Antti kirkkaalla äänellä.

"Kas, ihanhan sinä, puer, olet jo valmis pappi. Niin juuri, Paulus
kolmas... tai oikeammin Kustaa Eerikinpoika Waasa, Jumalan armosta
Ruotsin ja Suomen kuningas, sillä vähänpä täällä taitaa olla enää
Rooman ukolla sanomista... Ahaa, nyt muistan sen silloisenkin,
Aleksanteri kuudes. Kuuluu olleen erinomaisen rahan-ymmärtävä mies,
ja kukapa meistä ei sitä olisi. No niin, mikäli Maunu-piispan
kirje ei hänen sydämeensä koskenut, sikäli koskivat siihen ne
sata florinia, ja summa summarum oli se, että herra Paavali sai
paavillisen dispensation -- se on oikeuden yksipeukaloisenakin jatkaa
papillista virkaansa."

"Niin, kyllähän sitä rikkaiden ja isoisten kelpaa", huokasi Kerttuli.

"Minkä isoiset edellä, sen pienemmäiset perässä. Vaikka enhän tässä
minäkään niitä maan kaikista vähimpiä ole. Ja jollei tämä vielä
tarpeeksi vahvistanut sinun uskoasi Antin papilliseen tulevaisuuteen,
niin minä heitän eteesi toisenkin esimerkin, joka tässä asiassa iskee
ihan naulan päähän. Oletko sinä, muoriseni, koskaan kuullut Maunu
Tavastista, joka meillä oli piispana noin satakunta vuotta sitten?
No, hänkin oli nuoruudessaan maistellut rakkauden kielletystä puusta,
sillä ei se hänkään tuohesta ollut, niin hurskas ja kuuluisa mies
kuin hän muutoin olikin. Ja niinpä hänelläkin oli poika aivankuin
meillä tässä. Eikä hän poikaansa mieronselkään heittänyt paremmin
kuin minäkään aion sitä tehdä. Hän kustansi hänet kouluun, vieläpä
ulkomaille yliopistoonkin, ja loppujen lopuksi tuli pojasta piispa
isänsä jälkeen. Vaikka Maunu-Piispa siis täten piti mitä armainta
huolta pojastaan, ei hän julkisesti kuitenkaan pitänyt häntä omana
poikanaan, vaan sisarensa poikana, ja itse oli hän olevinaan
hänen enonsa, he, he. Vaan kaikkihan sen Turussa tiesivät, miten
asia oikeastaan on, ja vaikkapa hyvinkin lienevät sen ylempänäkin
tienneet, mutta sitä katsottiin noin vain."

Hän haarotti sormensa ja tirkisti niiden läpi Kerttuliin.

"Kumpahan tuosta nyt jotakin tulisi!" sanoi Kerttuli ja hyvän
mielensä osotteeksi yritti hän uudelleen täyttämään isä Mikkelin
oluthaarikkaa. Mutta hänen ihmeekseen sanoikin tämä:

"No, annahan olla ja pistä illallista, hiukaavan tässä tuntuu."

Sitten kouri hän taas Antin tukkaa ja puheli tälle:

"Mutta kuinkahan sinä, varpusen poika, siellä Turussa oikein nahkasi
pärjäät. Ei siellä olekaan äidin voileivät ja rieskamaito tarjolla.
Monta nälkää siellä isäkin aikanaan sai nähdä, ja patukkaan,
patukkaan pitää selkänähän tottua."

"Annetaanko siellä selkään, vaikka on siivolla ja osaa hyvin kaikki
luvut?" kysyi Antti.

"Kaikille siellä, poikaseni, annetaan patukkaa, sillä kuinkas sitä
ilman mieheksi karkenisi. Siivot ja ahkerat saavat vähemmän selkäänsä
opettajilta, mutta sen sijaan enemmän tovereiltaan. Ei siellä
lampaanmieli auta, vaan karski meno täytyy ottaa päälleen. Kuinkas se
Turun teinien vanha laulu alkoikaan?"

Hän hieroi kaljua päälakeaan ja muisteli silmät ummessa. Vihdoin
löysi hän sen ja alkoi käheällä äänellä laulaa:

    "Felix ludus,
    in quo nudus
    scolaris verberibus
    non succumbit
    nec decumbit
    magistri livoribus."

    (Opin sauna autuas aina,
    Koska vitsoill' vihdoillan;
    ei saerasta siit saunasta
    kuin kylmält kylvötellään.)

Kolmannen ja kuudennen säkeen lauloi hän venytetyllä ja haikealla
messuäänellä, mutta toiset lyhemmät nopeasti lurittamalla ja
sivuuttaessaan sanat "non succumbit nec decumbit" heilutti hän
poljennon tahtiin päätään, ottaen samalla niin hullunkurisen
ilmeen, että Antti purskahti nauruun. Mutta laulu toi isä Mikkelin
mieleen elävinä vanhat teiniseikkailut, hänen silmänsä kostuivat
muistellessaan kaikkia sekä iloisia että synkeitä kokemuksiaan noin
vallattomina vuosina ja hellästi puheli hän pojalleen:

"Mutta hätäkös sinun on koulua käydessä, kun isällä on aitat
provjänttiä täynnä. Toista oli minun, joka sain itse ympäri maakuntaa
ylläpitoni kerätä ja sittenkin joka toinen päivä nälkää nähdä. Mutta
iloinen mieli ja karski luonto minulla aina sentään säilyi."

Isän ja pojan jutellessa tulevasta Turun retkestä sekä äidin
laittaessa illallista, olivat kuratuksen nuoremmat lapset, kaksi
nykerönenäistä tytön hälläkkää, tulleet tupaan. Uteliaina lähenivät
he veljeään ja vanhempi kysyi:

"Menetkö sinä, Antti, Turkuun?"

"Menenpä tietenkin!" vastasi Antti jalkojaan heilutellen.

Sisarista näytti hän äkkiä kasvaneen ja miehistyneen. Arastellen
tiedusteli vanhempi:

"Tuletko sinä sitten enää ollenkaan kotiin?"

Antti katsahti isäänsä ja tämä vastasi hänen puolestaan:

"Tulee Antti kotiin sitten ensi kesänä ja silloin hän puhuu latinaa
isän kanssa niin että paukkuu. Mutta varokaahan silloin, te
tuhkapöperöt, ettei suunne repeä ristiin kuten jäniksellä!"

Anttia nauratti ja hän veti syvään henkeään.

Mutta isompi tytöistä tinki häneltä:

"Tuotkos sitten minulle... niin mitähän sinä toisitkaan?"

Tytöt katsoivat toisiinsa ja nauraa kihersivät.

"Lasiset kaulahelmet, semmoiset kuin, kuin..."

"Ja minulle saksan pähkinöitä, semmoisia kuin se Viipurin saksa
talvella antoi", ehätti nuorempi sisko.

"Saattaapa noita tuoda", lupasi Antti.

       *       *       *       *       *

Heti joulun jälkeen matkasivat sitten isä Mikkeli ja Antti Turkuun,
jossa viimemainittu pääsi oppilaaksi katedraalikoulun alimmalle
osastolle. Jätämme hänet nyt sinne taivaltamaan triviumin ja
quadriviumin ohdakkeista polkua ja siirrymme heti nelisen vuotta
ajassa eteenpäin, jolloin tapaamme nuo Jämsän kirkkopihassa
tuttavuutta rakentaneet poikaset nuorukaisiksi varttuneina ja
kokonaan toisissa oloissa.




III

LUOSTARIKIRKON EDUSTALLA.


Oli puolenpäivän aika elokuun lopulla. Keskitaivas oli selkeä ja
kuulas ja ainoastaan läntiselle ranteelle oli ryhmittynyt toistensa
nojalle hallavia, totisia pilvenlonkareita, jotka näyttivät
mahtavalta, lumipeitteiseltä vuoristolta kaukana Luonnonmaan
takana. Merenpinta oli tyyni ja peilikirkas niin kauas kuin silmä
kantoi Lemunselälle. Jakoluoto, Kailonsaari, Pöllönkloppi ja muut
lukuisat pikkuluodot, joita luonto niin anteliaasti on sirotellut
Ailostenniemen ympärille, näyttivät kaksipuolisina keinuvan kahden
vastakkaisen taivaan keskivälillä. Ja jaala, joka oli kiinnitetty
Tuulensuulahden rantaan, ihan munkkiluostarin alla olevaan
laivasiltaan, kuvastui sekin kahtena, joista toinen oli ylösalaisin
vedenpinnan alla. Ilma oli niin kantava, että Kultarannalta
salmentakaa kuului leikkiväin lasten ääniä.

Kirkon itäisen päädyn edustalle, josta kaupunkilaiset ja muut
luostariin kuulumattomat saivat käydä jumalanpalvelukseen ja
jossa oli luostarin kapea hautausmaa, oli kokoontunut joukko
eri-ikäistä kansaa. Ne olivat pienen luostarikaupungin porvareita,
vähävaraisia käsityöläisiä ja kalastajia sekä heidän vaimojaan ja
jälkeläisiään. Joukossa näkyi pari turkulaista merimiestäkin, jotka
aamupäivän olivat ryypiskelleet kaupungin krouvissa ja latelivat nyt
rauhallisille porvareille kaikenlaisia päättömiä juttuja.

"Häpeä, senkin retkale!" sanoi suulaammalle merimiehelle muuan iäkäs
muori, joka nojasi hautausmaan aitaan ja kutoi sukkaa.

"Mitä häpeämistä siinä on, ihan tosi juttu, vaikka mennään itse
appetissalta kysymään", vällötteli merimies. "Lapsenkin oli tyttö
saanut veljelleen ja se kuului olleen jo iso poika, kun piispa tuli
Simoon ja sai papilta kuulla asian. Teilipuuhun olisivat kumpikin
päässeet, niin sisar kuin velikin, ellei äiti olisi tullut väliin ja
luvannut hyvittäjäisiä piispalle."

"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?" kysyi muuan kalastajan renki,
joka mielenkiinnolla oli seurannut merimiehen jutustelua.

"Tavastin aikana se on tapahtunut, miten kauvan tuosta sitten lie",
vastasi merimies.

"Kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta Maunu-piispan kuolemasta",
ilmotti eräs vanhempi porvari tyynellä ylemmyydellä sekä sellaisella
äänensävyllä, josta kaikkien piti ymmärtää, ettei hän sen enempää
halunnut mokomaan keskusteluun sekaantua.

"Ja joka vuosi ovat siitä talosta saaneet luostarille maksaa puoli
tynnyriä suolattua lohta?" sanoi äskeinen kalastajanrenki yhä
suuremmalla mielenkiinnolla.

"Nii-in", vakuutti merimies, "siis kaikkiaan viisikymmentä tynnyriä
tähän asti. Niin että kalliiksi se lysti tulee niin läheisen
sukulaisen kanssa."

Hän iski silmää rengille ja remahti sitten nauruun.

"Retkale!" toisti äskeinen muori mahdollisimman halveksivalla äänellä.

Merimiehet olivat sen aluksen miehistöä, joka oli luostarin
laivasiltaan kiinnitetty. Se oli eilen palannut Pohjanmaalta, josta
se oli kulettanut luostarin sikäläiset kala- ja voisaatavat. Simossa
oli merimies kuullut eräästä sikäläisestä talosta luostarille tulevan
lohitynnyrin historian, jota hän nyt humalaisen itsepäisyydellä oli
selittää vatvonut.

"Kyllä siellä vielä lohi poikineen tarvitaankin, kun sinne yhä menee
uusia asukkaitakin", sanoi kalastajanrenki.

"Tarvitaan, ja tarvitaan siellä muutakin", vahvisti merimies, iskien
kaksimielisesti silmää.

Estääkseen häntä jatkamasta tarttui nyt asiaan se porvari, joka oli
määritellyt ajan Maunu Tavastin kuolemasta, ja sanoi arvokkaasti
rykäisten:

"Lieneeköhän tämä nunnaksi vihittävä niitä samoja Sakkoja Turusta,
joita luostarissa on ennenkin ollut?"

"Se on Sakon Greeta-muorin tytär, kyllä minä äidin tunnen, vaikken
tytön lähelle ole koskaan päässytkään", tuppausi merimies mukaan.

Mutta kysyjä ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi toisiin
kääntyneenä tyynesti:

"Poikasena ollessani kuoli luostarissa Marketta Sakko niminen nunna
ja sanoivat hänen äitinsäkin aiemmin kuolleen luostariin."

"Tämä Kaarina Sakko on juuri samaa sukua, Marketan veljen pojanpojan
tytär. Luostarilla on Marketan jälkeen puolet Sakon talosta Turussa,
ja nyt kuuluu tämän Kaarinan äiti luvanneen kuolemansa jälkeen
luostarille toisenkin puolen talosta tyttärensä provjäntiksi."

Tämän sanoi noin kuusikymmenvuotias, laiha ja vilkasliikkeinen
porvari, joka oli vasta saapunut paikalle ja ehti parahiksi
selvittelemään nunnaksi vihittävän sukujuuria. Hän oli hansikkaan
tekijä Olavi Pietarinpoika, jokapäiväisessä puheessa tunnettu nimellä
Säämiskän Uolevi. Hänen isänsä oli nimittäin jo aikoinaan valmistanut
säämiskähansikkaita, jonka ammatin poikakin oli perinyt, ja heidän
taloaan oli siitä syystä ruvettu nimittämään Säämiskäksi.

Uolevi oli hiukan omituinen mies, joka helposti antoi irvihampaille
aihetta pitämään iloa hänen kustannuksellaan. Varsinkin seuraava
seikka oli hänet tehnyt kuuluisaksi.

Vähän päälle parinkymmenen vuoden vanhana oli hän saanut periä isänsä
talon ja ammatin. Samoihin aikoihin oli hän tullut tutuksi itseään
hiukan vanhemman luostariveljen, Matias Olavinpojan kanssa. Tämä oli
suuri haaveilija, joka piankin täytti lapsekkaan ystävänsä mielen
pyhimystarinoilla ja ihmeellisillä kertomuksilla. Heissä oli herännyt
vähitellen vastustamaton halu päästä näkemään niitä paikkoja,
joissa apostolit ja muut pyhät miehet olivat eläneet ja toimineet.
Uolevi oli vuokrannut talonsa pois, ottanut kaikki isänsä säästöt
matkarahoiksi ja niin he olivat yhtäkkiä pienen luostarikaupungin
suureksi hämmästykseksi lähteneet pitkälle matkalle pyhiin maihin.

Puolen kolmatta vuoden perästä he olivat ilmestyneet takaisin
Naantaliin eheinä ja terveinä, mutta paljon kokeneina miehinä.
Uolevi, joka heti kotiin tultuaan rupesi jatkamaan entistä
ammattiaan, oli nyt kaupungin huomattavin mies, jota kaikki tahtoivat
päästä puhuttelemaan. Mutta kohta kotiintulonsa jälkeen oli Uolevi
tullut toisellakin, mutta paljon vähemmän mairittelevalla tavalla
kuuluisaksi.

Etelämaiden keikareilla oli niihin aikoihin käytännössä omituiset
ja hullunkuriset puujalkakengät. Ne olivat loppukeskiajan nopeassa
muotivaihtelussa tulleet käytäntöön yhtä hullunkuristen kärsäkenkien
sekä niitä seuranneiden tasakärkisten latuskakenkien jälkeen. Niillä
saattoi jatkaa pituuttaan kokonaisen kyynärän, sillä nykyaikaisen
tohvelin muotoinen kenkä oli niissä kiinnitetty kahden, kolmen, jopa
neljänkin korttelin korkuiseen, hieman tiimalasia muistuttavaan
jalustaan. Pohjoismaissa ei tästä muodista tietty enempää kuin mitä
jotkut merimiehet olivat siitä liiotellen ja siis epäuskottavasti
jutelleet.

Kaikkialla Italian huomattavimmissa kaupungeissa olivat
pyhiinvaeltajamme nähneet noilla omituisilla puujalkakengillä
kukkoilevia miehiä ja naisia. Varsinkin Roomassa oli Uolevi kauan
silmillään seurannut erästä hyvin puettua telkkaria, joka kyynärän
korkuisilla kengillään oli astellut uljaasti kuin kukko. Silloin nuo
laitokset olivat yhtäkkiä alkaneet miellyttää Uolevia. Ja Naantaliin
tultuaan oli hän päättänyt lisätä kuuluisuuttaan istuttamalla
kotoiseen maaperään tämän Suomessa ja Ruotsissa vallan tuntemattoman
kenkämuodin.

Kenenkään tietämättä oli hän sitten kotonaan suurella huolella
valmistanut sellaiset kengät ja niin ilmestynyt eräänä päivänä
kyynärää pitempänä kaupungin ainoalle varsinaiselle kadulle. Se
oli herättänyt tavatonta huomiota. Hänen ympärilleen oli heti
kerääntynyt joukko lapsia, jotka ilosta pakahtumaisillaan olivat
huutaneet: "Hoi, tulkaa katsomaan Säämiskän Uolevia! Uolevi on
ruvennut kyöpeliksi!" Ja kaikista porteista oli kadulle purkaantunut
nauravia kaupunkilaisia. Mutta juhlallisesti oli Uolevi astellut
luostaria kohti, sillä hän oli tässä uudessa asussaan päättänyt
mennä tervehtimään ystäväänsä Matiasta. Vaan luostarin portinvartia
olikin, nähdessään Uolevin tavattoman asun sekä meluavan lapsijoukon
hänen kintereillään, lyönyt portin hänen nenänsä edessä vihaisesti
kiinni. Silloin oli Uolevi suuttunut lapsiin ja heitä edellään ajaen
oli hän palannut kaupunkiin. Kun hän oli yrittänyt potkasemaan
pahinta vekaraa oli hän kaatunut keskelle katua ja, yritettyään
vallattoman naurun kaikuessa turhaan päästä ylös, riisunut siinä nuo
kovanonnen kengät jaloistaan sekä kantanut ne käsissään kotiin. Sen
koommin ei niitä ollut kukaan nähnyt, mutta vuosikausiksi oli siitä
kaupunkilaisille riittänyt pilanaihetta ja vielä nytkin saattoivat
koiranleuat sen toisinaan vetää esiin.

Mutta oli toinenkin seikka, mikä usein sai irvihampaat Uolevin
kimppuun. Hän oli ollut jo varma vanhapoika, kun hän yhtäkkiä
oli nainut erään raumalaisen tytön, tai oikeammin: tuo Raumalta
Naantaliin muuttanut tyttö, vanttera ja kovakourainen nainen, oli
valinnut Uolevin miehekseen. Kaupunkilaiset huomasivat kyllä pian,
että Uolevi oli joutunut kokonaan naisvaltikan alle, mutta siitä oli
hänelle pelkkää siunausta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa, sillä
Uolevin täytyi kisällineen tehdä nyt ahkerasti työtä eikä hän iltasin
saanut kovin usein ja kovin pitkään istua krouvissa oluthaarikan
ääressä. Moniaan kerran oli nimittäin sattunut, että Uolevin istuessa
krouvin pöydässä ja parhaillaan rentoillessa monivaiheisen matkansa
kokemuksilla, oli hän kahden turpean naiskäden nostamana kohonnut
paikaltaan ja lennähtänyt ovesta ulos. Tämä oli Uoleville paljon
arempi asia kuin nuo jo puoleksi unohtuneet puujalkakengät.

Mutta kahdella seikalla saattoi hän kuitenkin aina pitää arvoaan
yllä. Ensinnäkään ei kukaan kyennyt tekemään tyhjäksi sitä, että
Uolevi oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sen vuoksi kaupungin
tietorikkain mies. Vaikkei hän osannutkaan mitään vierasta kieltä,
oli hänen muistiinsa matkoilla sentään jäänyt yksi ja toinen saksan,
italian, jopa latinankielinenkin sana tai kokonainen lauseparsi ja
hätätilassa kykeni hän yksistään milläkin nolaamaan tunkeilevimmat
irvihampaat. Toiseksi hän oli kaupungin ehdottomasti pätevin
luostarin asiain tuntija ja tuoreimpain uutisten tietäjä. Hänen
ystävänsä Matias Olavinpoika eli vielä luostarissa ja Uolevi kävi
ahkerasti hänen luonaan sekä joutui siten tekemisiin muidenkin
munkkien kanssa. Siten pysyi hän aina viimeisinten luostaria
koskevain tietojen tasalla. Kaupunkilaiset pitivät luostaristaan,
ei niinkään paljon uskonnollisista kuin taloudellisista syistä,
sillä olihan luostari tuon pienen kaupungin äiti ja elonantaja.
Sen mukana oli kaupunki kohonnut ja sen mukana se tulisi myöskin
kuihtumaan. Tämän tajusivat porvarit kyllä hyvin ja sentähden he aina
mielenkiinnolla seurasivat luostarin asioita. Ja tässä suhteessa
saivat he aina kääntyä Uolevin puoleen.

Kun Uolevi oli antanut asialliset tiedot tänään nunnaksi vihittävästä
tytöstä, oli hän heti päässyt luostarikirkon edustalle kokoontuneen
väkijoukon keskukseksi, ja kaikki suhtautuivat häneen nyt vakavalla
huomaavaisuudella.

"Tokkohan siinä perää onkaan, että kuningas olisi muka kieltänyt
uusia jäseniä luostariin ottamasta, koskapa sinne vielä pääsee
nunnaksi", arveli se vanhempi porvari, joka oli keskeyttänyt
merimiehen lavertelut.

"Ei mitään perää", vahvisti Uolevi, "kuningas on luvannut Naantalin
luostarin olla ennallaan, mutta muille luostareille hänellä ei ole
hyvä silmä."

"Tietääpäs sen", huokasi sukkaa kutova muori. "Oletko sinä Lipiltä
sen kuullut vai?"

"Lipiltä!" kertasi Uolevi halveksivasti ja venyttäen, "_Lippi_ se on,
_Fra Filippo Lippi_!"

Viimeiset sanat sanoi Uolevi äkäisesti ja kovasti. Se oli yksi hänen
vieraita valttilauselmiaan ja sen historia oli seuraava. Hänen
tultuaan veli Matiaksen kanssa Italiaan, olivat heidän siellä ja
täällä näkemänsä, pyhimyksiä ja heidän elämäänsä esittävät maalaukset
vallanneet kokonaan Matiaksen. Kaikista enimmän oli hän ihastunut
Filippo Lippin maalauksiin, joita he olivat nähneet pienessä Praton
kaupungissa ja jotka esittivät kohtauksia Johannes-kastajan ja
Stefanus-marttyyrin elämästä. Päiväkaudeksi oli hän unohtunut näitä
tauluja katsomaan, purkaen tuon tuostakin ihastustaan ikävystyneelle
matkatoverilleen. Ja koko matkan ajan oli Matias sen jälkeen puhennut
tuon tuostakin puhumaan Fra Filippo Lippistä, niin että tuo nimi
oli lopulta ikipäiviksi syöpynyt Uolevin muistiin. Leikillään
oli hän alkanut toveriaan kutsua sillä nimellä, mutta se oli
vähitellen vakiintunut hänellä tavaksi ja siirtynyt sitten muillekin
kaupunkilaisille. Aivan vakavassa mielessä kutsuttiin Matiasta,
suomeksi vääntäen, Lipiksi, ja kaupungin nuorin sukupolvi tuskin
tiesikään hänen oikeata nimeään. Muutoin oli veli Matias, kuten
vasta saamme nähdä, kiintynyt siinä määrin jaloon maalaustaiteeseen,
että hänen ainoana pyrkimyksenään sitten matkalta paluun oli ollut
harjaantua itsekin maalariksi ja saada munkkikonventille muistoksi
itsestään jättää pyhää Birgittaa esittävä taulu.

"Lippi tai Lappi!" sanoi muori närkästyneesti, "mutta häneltäkö sinä
sitä kuulit?"

"Konfessori sitä minulle kertoi", vastasi Uolevi lyhyesti.

"No mitäs muuta hän tiesi?" kysyi muori, jonka närkästys äkkiä
vaihtui uteliaisuudeksi. "Eikö hän maininnut mitään sisar Ursulasta?
Hän kuuluu taas niskotelleen abbedissaa vastaan ja kun abbedissa oli
määrännyt hänet kahdeksi päivää vedelle ja leivälle, oli hän uhannut
lähteä luostarista ja mennä naimisiin."

"Ei siitä mitään tule!" sanoi Uolevi äkäisesti, sillä itse asiassa
ei hän ollut tästä seikasta kuullut mitään ja se rupesi häntä kovin
harmittamaan.

Pom! Pom! Pom! kuului samalla kellokastarista, joka seisoi munkkien
esipihassa kirkon eteläpuolella. Avonaisesta luukusta näkyi
soittaja, eräs luostarin maallikkoveljistä, sekä kolme toinen
toistaan suurempaa kelloa pylvästensä välissä. Soittaja seisoi
keskimmäisen alla, lyöden kielellä laitaan yhdeksän kertaa, mutta
pitäen pienen väliajan joka kolmannen lyönnin jälkeen. Se oli
niiden vasaranlyöntien lukumäärä, joilla Vapahtaja kiinnitettiin
ristinpuuhun. Muori, Uolevi ja vanha porvari tekivät ristinmerkin,
mutta nuoremmat katsoivat vain jalkoihinsa ja merimies virnisteli.

Kun läppäys oli vaiennut, alkoi pienin kelloista nopeasti heilua
patsastensa välissä ja ulos kajahti kimeä: ping-pang! ping-pang!
ping-pang! Samalla ilmestyi patsasten väliin toinenkin maallikkoveli,
joka tarttui isoimman kellon mursunnahkaiseen siimaan ja alkoi siitä
hartiavoimin tempoa. Raskaasti heilahteli kello ja vasta moniaan
hetken päästä kumahti sen malmirinnasta valtava: pom-m-m!

"Ähäh, saipas Iso-Briitakin äänensä esille!" sanoi iloisesti
kalastajanrenki, joka jännityksellä oli seurannut kellon heilahtelua.

"Nyt tulee!" sanoi samassa joku hätäisesti, ja kaikki kääntyivät
katsomaan Piispanniemelle päin. Siellä, vastapäätä luostaria
Tuulensuun poukaman toisella puolen näkyi korkean kivikellarin päällä
se pienoinen rakennus, jossa Maunu Tavast oli viimeiset elinvuotensa
viettänyt. Se oli siitä myöten ollut piispojen omaisuutta, jossa nämä
tarkastusmatkoillaan majailivat. Talon vanhan hoitajattaren luona
tiedettiin nuoren nunnankokelaan majailleen vihkimistä odottaessaan.

Heti läppäyksen aikana oli tämä astunut ulos talosta ja lähtenyt
kävelemään poukaman ympäri luostarille johtavaa polkua. Kun
yhteensoitto vaikeni, kiersi hän juuri poukaman päitse ja läheni
väkijoukkoa, joka kiinnitti häneen uteliaat katseensa.

Hän saapui avopäin ja avojaloin, kuten luostarisäännöt määräsivät
vihkimistilaisuuteen tulevalle noviisille. Muutoin hänellä oli
yllään tavallinen porvarisneidon puku. Ihomyötäisen röijyn kiinnitti
vyötäröiltä hopeasolkinen vyö, jonka alta hame riippui vapaina
laskoksina. Hänen solakan, neitseellisesti kiinteän vartalonsa
ääriviivat näkyivät selvästi, kun hän lyhyin, kiirehtivin askelin
läheni pitkin polkua. Mutta sikäli kuin hän läheni uteliasta
väkijoukkoa, hidastutti hän askeliaan ja painoi päänsä alas. Hänen
kävellessään kaupunkilaisjoukon ohi näkyivät syrjästä hänen hiukan
kaareva, hyvin muodostunut nenänsä ja pyöreä leukansa, jotka yhdessä
hänen täyden, valkoisen kaulansa kanssa paljastivat hänen kasvoissaan
ja koko olennossaan jotakin pyöreää, lujaa ja terveesti aistillista.

Hän punastui punastumistaan ja äkkiä kohotti hän päänsä ja hänen
suuret, siniset silmänsä heittivät vihasta leimahtavan katseen
äännetönnä töllöttävään joukkoon. Sitten jatkoi hän kiiruusti
matkaansa ja pysähtyi kirkon porrasten eteen, johon hän jäi seisomaan
selin kaupunkilaisiin.

"Oih, sitä katsetta, ihan kuumaksi pani miehen!" sanoi merimies
puoliääneen. "Tuommoinen tyttöhän nyt saisi vaikka itse Kankaisten
nuoren junkkerin, ja luostariin vain menee!"

"Ei se mikään rumien pakopaikka olekaan, on sinne moni kauno ennenkin
mennyt ja hunnun päähänsä ottanut", sanoi Uolevi närkästyneesti.

"Kaunis oli Elinakin, joka viimeksi kolme vuotta sitten nunnaksi
vihittiin, nuori ja kaunis", vahvisti muori, joka oli laskenut
sukankutimensa alas ja tarkasteli tyttöä.

Tämä oli painanut päänsä jälleen alas ja näytti varpaallaan kaivavan
hiekkaa jaloissaan. Röijyn nelikulmaisesta, avarasta pääntiestä näkyi
hänen puhdas, valkoinen kaulansa ja osa pyöreitä olkapäitä. Ruskean
tukan suojasta kuumottivat punaisina pienet korvat.

Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja
naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen,
vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi
selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa
Martti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo
kahdeksakymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran,
maata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen
piispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä
kumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen
harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa
ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja
manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon
ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa
kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi
pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista
lippua, jonka toisella puolen oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt
Maarian kuva.

Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla
vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät
kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat,
siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä
tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja
kiivasti hengittäen.

Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja
hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä,
tyttäreni?" kysyi piispa.

Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:

"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan
jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja
siveydessä aina kuolemaani saakka."

"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"

Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi
taluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään,
kaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.

Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat
auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa.
Sitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja
ovi sulkeutui.

"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies ja lyöden kätensä toverinsa
kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten
nunnain ja hyvän purjetuulen malja."

Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen
mennessään haikealla äänellä:

    "Seljällä tuulet puhaltaa
    ja vihurit purjetta pieksää,
    vaan rannalla tytöt vetistää
    ja poikia kotiin vuottaa."

"Kaikenlaisia tänne kulkeupikin!" sanoi Uolevi syvästi paheksuvalla
äänellä.

"Sanos muuta!" virkahti siihen muori ja kaikki he lähtivät astelemaan
kaupunkia kohti, jonka matalat turve- ja malkakattoiset tuvat, aitat,
saunat, navetat ja pienet laskupuodit näkyivät sekavana ja harmaana
rykelmänä Tuulensuulahden ja Kuparimäen välillä.




IV

KIRKOSSA.


Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä
vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin
seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin
harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa
tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.

Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä
nunnaa ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja
tuli olla kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan
maallikkoveljeä. Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut
aikaan melkoisia muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta
siitä että vanha katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista
lujinta vastarintaa. Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten
nunnien ahnaat sukulaiset riistäneet luostarilta melkoisen joukon
sen maatiloja. Luostarin tulot olivat vähentynyt ja sen veljes
niinkuin sisarkonventtikin harventuneet. Ainoastaan pari sisarta oli
kuluneina vuosina jättänyt luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman
harvennuksen sen sijaan oli aiheuttanut se, että uusia sisaria
ei enää tullut luostariin sikäli kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa
lukuunottamatta oli luostarissa nykyään enää kolmekymmentäviisi
nunnaa.

Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri
Torkilintytär. Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan
Birgitta Kurjen, joka oli yli viidenkymmenen vuotias nainen ja
ollut luostarissa jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret
pitivät hänestä hänen lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia,
jota paitsi hän oli nunnien joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen
isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan laamanni, Knuutti Eerikinpoika
Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid Kurjen sisaren tytär sekä
kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär. Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen
luostariin tuonut kaikista suurimmat myötäjäiset. Hänellä oli
siis ollut kaikki edellytykset päästä abbedissaksi Valpuri
Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka toimittivat munkki- ja
nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa vahvisti, olikin päättynyt
niin, että abbedissaksi tuli Birgitta Fleming.

Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin
tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta
Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki
Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja
kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta
sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja
Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.

Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa
hän oli ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran
rakastunut, mutta kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori
Kustaa-herra, ei ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän
katkerana vetäytynyt luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten
kaikki naisellinen sulous. Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja,
suora, luiseva ja miehekäs. Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni
terävähkö suora nenä, joka pitkin harjaansa hiukan punersi ja antoi
yhdessä mustien kulmien, ohuiden, miltei värittömien huulten ja
voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen kovan ja käskevän leiman.
Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä ja sen vuoksi kaikki
sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli hänen ainaisena
päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären seuraajaksi. Ja
hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut valituksi,
vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan
tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan
priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta
lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.

       *       *       *       *       *

Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin
korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta
piispa seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan,
mutta piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa
pitkin korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona
olivat alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan
keskimmäisten pilarien väliin.

Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi
piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin
asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea
sormuksen vihkimissanoja.

Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli
hänen ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli
silmiään nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla
varustetuista akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen
vuoksi paloi kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua
vahakynttilää. Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla
olevat hopeiset kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset
hopea- ja kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä
kullatut krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen
oikealla puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen
keskellä olevan alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen
alttarikaappi, jonka tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut
ja manttelit säteilivät tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla
puolellaan ovipielessä lähellä vihkivesiastiaa, oli ruumispaarit,
joilla näkyi kasa multaa.

Korkeakuori, jota myös nimiteltiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon
läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman.
Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen
lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli
piispa klerkkiensä kanssa asettunut.

Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän
tunsi että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa
nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän
itsekin oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen,
pusersi omituisesti hänen sydäntään.

Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän
astui pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa
liepeet kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat
pienen välimatkan päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori.
Kun piispa pysähtyi Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen
polvilleen. Lippua kantava pappisveli asettui heidän sivulleen,
niin että lipun poimut riippuivat noviisin yli. Konfessori
ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli kirjotettu
birgittalaisnunnainvihkimäkaava.

"_Ego soror Katharina Thomae facio professionem_ --" alkoi piispa
sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen
jälessään valan sanat. -- "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan
ja vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle
Neitsyelle, Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalle ja
Sinulle, heidän sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi;
ja edelleen lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja
siveydessä Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."

Tämän jälkeen lausui piispa:

"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja
luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon
sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."

Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:

"Minä liityn Jumalaani koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni
hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."

Piispa:

"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainosyntyisen poikansa,
meidän herramme Jesuksen Kristuksen sijaisena liityn sinuun."

Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen
oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha
valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen
ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:

"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi
omaisuudekseen. Nimeen isän j.n.e."

Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle
paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin
korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja
neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen
alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa,
jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.

Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin
hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia.
Sen vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli
hyvänhajuinen suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa
lounaisessa kirkonkulmassa olevan pienen munkkioven kautta. Heidän
harmaat kaapunsa ja keltaisina kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat
oviaukossa.

Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä.
Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä
Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria
kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen
seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartia olisi
taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.

He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa,
kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin
alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.

Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle,
ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä
piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa
nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan
riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti
vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla
riisui hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän
liikkumattoman nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä
noussut Venus. Hän painoi päänsä syvään alas ja suojeli molemmilla
käsillä alastomuuttaan. Hienot väristykset puistuttivat hänen
ruumistaan ja lattiapaasista uhova viileys nosti hänen ihonsa
harmaille näppylöille.

Abbedissan katse sivusi Kaarinan täyteläisiä muotoja, hänen
silmänsä leimahtivat ja molemmissa suupielissä nytkähti. Mutta
samalla jähmettyivät hänen kasvonsa jälleen liikkumattomiksi ja hän
viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä, lumivalkoinen
pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti sen Kaarinan
päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu. Seuraava
nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta
ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötäröille mustalla,
rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari,
rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen
kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä
kaapun aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä päällyskaapu,
avara, nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin
hartioille ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla,
soikealla puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen
kohdalle, oli ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita
suojaamaan kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu
kaulus.

Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia
päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti
Kaarinan pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen
huivinnurkat neulalla niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen
huivin päälle mustan hunnun, _velum'_in, jonka hän pyhän
kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella neulalla. Huntu verhosi
vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina poimuina taakse
hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja tämä kiinnitti
hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului kolme valkoista
nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen ympäri. Toiset
kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen yhtymäkohtaan
oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet punaiset
tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.

Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut
häntä ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut
vielä lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven
lähellä, nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät
vuorolauluillaan messuun.

Diakooni kiersi jälleen pehmittämässä suitsutusta ympäri kirkon.
Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja
kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti.
"_Veni, sancte spiritus_!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi
nunnain kuoro: "_Veni, Domine, veni_!"

Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui
kuuluvasti:

"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen!"

Kankeana ja jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden
monien silmäparien editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän
kasvoilleen. Piispa seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin
kaikki nunnat.

"_Kyrieleison! Christe-eleison! Kyrieleison! Christe audi nos_!"
alkoi piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja
uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein
lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon
pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia
yhteisesti.

Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi
seisoalleen, kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt
julisti piispa vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle
herranehtoollisen. Sen jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan
vahakynttilän ja talutti hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt
vuorostaan Kaarinaa kädestä ja lähti taluttamaan nunnaluostariin,
jonka käytäviin aukeni ovi pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat
seurasivat heitä parittain. Sopiakseen säännöllisissä riveissä
liikehtimään, kaarsivat he keskilaivan kautta, kynttilää kantava
Kaarina ja abbedissa etumaisina. Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat
lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput kahisivat.

Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko
nunnakuoro laulaa:

    "Vanitatum vanitas, omnia sunt vana,
    nil sub sole stabile in vita humana,
    velut fumus transiit gloria mundana.
    Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"

    (Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen,
    on onni, rikkaus ja maine katoovainen,
    kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen.
    Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)

Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina,
tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet.
Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.




V

LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.


Ovesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään,
matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle.
Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty
yhtyi kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen
rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa
suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen
siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain
refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä
monia mutkia tehden ulottui.

Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa
pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään
kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten
välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti.
Ensimäinen ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan.
Siellä oli saanut sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat
tehdä kirjallista työtä ne sisaret, jotka siihen pystyivät.
Seuraava ovi vei avaraan kapitulihuoneeseen, johon sisaret
kokoontuivat neuvottelemaan yhteisistä asioistaan sekä päättämään
niiden rankaisemisesta, jotka olivat jollain tavoin rikkoneet
nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten seurasi käytävän vasemmassa
seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita, maalaamattomista
laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat nunnien selleihin.
Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen koko alakerran
täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle ja
alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita
kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut
ja muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.

Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja
samalla tavoin tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut
ilma, jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä
vastakkaisen ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa
olevalle lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa
jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.

Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja
ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja
lausui:

"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi
rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello
kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."

Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin
tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan
ja katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä
ja niin kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät
sivuseiniin. Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa
kymmenisen lyhyttä askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin
niin matalalla, että siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän
muodosti kivinen ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta
nyt jo harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia.
Muut seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät
sammalet.

Valo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta
aukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen
lykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen
aukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan
sivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka
ympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen
takaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin
muurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä
aikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.

Huoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara. Vuode,
toisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen
laatikon tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen
sarkapeitettä. Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa.
Ainoastaan tyynynpäällinen oli puhtaan valkoisesta pellavasta.

Vuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty
ristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha.
Se oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden
samojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut
ja rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo -- aivan
samoin kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.

Kaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta
jäsenissään. Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli
korvissaan vielä kaiun äskeisestä laulusta: "_Vanitatum vanitas,
omnia sunt vana_."

"Iäksi vanki!" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys.
Hän meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin
että karkeat muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja
poskipäilleen. Edessään näki hän vain pienen, rajotetun palan
ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin
suuresta vesikaivosta, sitten suuri pihlaja, joka oli täpö täynnä
punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä pelmasti joukko pikkulintuja.
Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin kaali- ja sipulipenkkejä.
Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana pajupensaita kasvava
notko, jonka takaa taas kohosi louhinen katajikkokumpu. Äärimmäisenä
oikealla pisti silmänurkkaan kappale Tuulensuun torpan peltoa ja osa
harmaata, tuohikattoista navettaa, jonka kupeella näkyi räystääseen
ylettyvä tunkiokasa.

Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä
notkontakainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen
ikkunaan eivät päivänsäteet ylettyneet. Ensikerran ja vaativana
nousi hänen mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja
antanut itsensä elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta
kahdeksantoista vuotias eikä koskaan enää saisi nähdä maailmasta
muuta kuin tuon saman pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta
muurinaukosta näkymään! Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?

Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi
ollut taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen
kuva. Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen
vuoteelle suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän
kouristeli sileän tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita
sanoja, olematta kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti
tarkotti, itseäänkö vai tuota keltatukkaista teiniä.

Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea
alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.

On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on
kokoontunut suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa
tuntuu vasta puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa
kaikkia. Iloisia, nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia
hoilauksia kajahtelee tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa
säkkipilliä ja hänen ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja.
Ne kieppuvat toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa.
Se näyttää niin hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen
katselee heitä. Hän on vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut
hyvin vähän nuorten mukana. Niin mielellään tahtoisi hän itsekin
heittäytyä tuolla tavoin pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään
tuttua noiden nuorten miesten joukossa. Hän keinuttaa hiljaa
ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten karkeloa.

Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin
istuu kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa.
Se on tavallista siistimmin puettu ja baretin alta valuu
olkapäille keltainen tukka. Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine,
hymyilevine silmineen näyttää se Kaarinalta niin ylhäiseltä ja
saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se levottomaksi, aivankuin olisi
tuntenut että häntä syrjästä katsellaan, ja kääntää silmänsä häneen.
Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja nuorukainen vavahtaa myös,
ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa herännyt jotakin uinuvaa.
Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä aivankuin virmapääksi,
karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta karkelijain joukossa.
Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin sattumalta, karkaa
häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle tanssivia pareja
sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta pyörittää vain
häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat heidän mukanaan.
Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu hän yhtäkkiä
suunnattomasti hämmilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä ja
poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä
silmillään, ei häntä näy enää missään. Kun hän sitten seuraavina
päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa heidän pienessä
laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia ohikulkevia
teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin editse se
keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää piilottua
tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään --
aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se
nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa.
Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä,
silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään,
samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin.
Ja sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien
toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen
silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin
etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa
Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee
sen jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse.
Ja hän aivankuin tuntee itsessään, milloin teini lähenee, menee
akkunaan ja -- eikös se kohta kulekin siitä ohi ja tapansa mukaan
katsahda ylös häneen.

Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin ettei teini voi
nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän
teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä
tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle,
istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että
teinin täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet
silmiltään. Ja hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken
päästä avaa silmänsä ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He
katsovat toisiaan, tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä
mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihdoin änkyttää teini:

"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?"

"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo.
Mutta kun hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä,
purskahtaa hän nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä
avuttomuudessaan. Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee
taas yhtäkkiä hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä
moniaan kerran ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se
taas tulee ujoksi, ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy
lopuksi sopertaen: "Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää
sen."

"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän
nauraen, "entäs sinun?"

"Antti", vastaa teini, "_alias Andreas Petri._"

"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa
ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän
häntä kysymällä:

"Pappiko sinusta tulee?"

"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen
agricolalainen."

Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä
teini noilla sanoillaan tarkottaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja
hän sanoo:

"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan,
kun ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon
somempia ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen..."

Mutta taas saa teinin neuvottomuus hänet nauramaan ja siitä tulee
teini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja
vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita
kuin hänen.

Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti
lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on
hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan.
Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta
väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän
on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena.
Pyöritään piiriä ja hän joutuu pariksi erään pitkän teiniroikaleen
kanssa, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi
säkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo
karsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia
kiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle
roikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia
huomaavinaankaan -- vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin
ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin --, vaan valitsee aina parikseen
sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!

Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään,
mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli
karata Antin kaulaan.

"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti
katkerasti.

"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän
ja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.

"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää
kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.

Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättyä heittäytymästä
Antin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa.
Kun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän
luo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti:
"Hei, etkös jaksa enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee
koko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään.
Silloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän
teinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy
karkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna
kotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule
illalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä
monta tuntia.

Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy
siihen se pitkä roikale kuin ilmassa pudoten ja lyöttäytyy hänen
seuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää
jättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei
katsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän
Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta
huolestuneelle äidille mitään selitystä.

Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran
pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin,
jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee
Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei
hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin
esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota
porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä
näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin, rukoilevin
silmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina
muualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä
kolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee
kotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää
hätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen
isoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:

"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin!"

"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt
enää nunnia... poishan ne luostarit häviävät."

"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä
lomasta, "eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori
tyttö nunnaksi."

Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan
ajattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut
kerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt
luostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun
Marketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt
luostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut.
Tuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä
katumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu,
että eräänä päivänä ilmotetaan hänelle, että luostarin puheluportissa
on eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa
kuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille,
avaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja
armoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen,
sulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska
kaihertaakin sydäntä.

Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää
luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja
yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä
itse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille
ja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin
ennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja
vihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä
pohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa
luostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken
omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän
kauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen
vanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.

Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmottaa luostarin
portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla
uudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana
ja hän käy uudelleen ilmottamassa sekä taas kolmen kuun perästä
vielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät.
Koko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja
iltasin asettuu hän usein ikkunan pieleen kadulle katselemaan.
Muutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös,
mutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää
"jääkylmältä". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin
sydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain
vahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös
hänessä arveluttavasta horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa
ja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin
kohta ilmestyvän kaupunkiin, tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru
päästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin
lähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.

Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista
piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin
käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja
jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut
ja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä
Antin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä
hän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan?
Kenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista
hävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien
sisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!

Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa
uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä
suullaan tyynyä vasten.

       *       *       *       *       *

Hän havahtui äkkiä siihen, että hänen korviinsa tunkeusi kellon
ääni. Hän kavahti seisoalleen ja juuri silloin lakkasi nona-läppäys
kuulumasta. Kuinka vastenmieliseltä hänestä tuntui lähteä alas ja
liittyä siihen harmaaseen joukkoon, jossa kaikki olivat hänelle
outoja. Mutta abbedissa oli jäykällä ja suljetulla olemuksellaan
ehtinyt herättää hänessä jo epämääräistä pelkoa. Kiiruusti pyyhki hän
kyynelten jäljet kasvoiltaan, oikoi pukuaan ja lähti.

Kun hän tuli konventtitupaan, olivat kaikki nunnat asettuneet jo
kahteen riviin siinä järjestyksessä kuin he olivat luostariin
tulleet. Etumaisena seisoi abbedissa. Hämillään ja arkana astui
Kaarina tuon äänettömän joukon luo. Abbedissa katsoi häneen ankarasti
ja sanoi:

"Sisar Kaarina muistaa vasta olla täsmällinen! Sisaren paikka on
vasemman rivin alapäässä, sisar Elinan rinnalla."

Itku kurkussa hiipi Kaarina kuulumattomin askelin noita jäykkiä
rivejä pitkin ja asettui paikalleen. Abbedissa antoi merkin ja
käytäviä pitkin lähti kulkue kiemurtelemaan ylös kirkonlehterille.

Varkain tarkasteli Kaarina syrjästä vieruskumppaniaan, sisar Elinaa.
Se oli nuori ja solakka, mutta muutoin hennonnäköinen, vaaleaverinen
neitsy hienoin kasvonpiirtein. Suurilla silmillään katsoi se suoraan
eteenpäin, ja sen ohut, hiukan kyömy nenä kapeni alapäätään kohti,
sillä nenälehdet olivat sisäänpäin kääntyneet ja sieramet puolittain
sulkeutuneet. Hänen koko olemuksessaan näytti olevan jotakin
haaveellista ja samalla sulkeutunutta, ja Kaarina tunsi heti, että
hänen olisi hyvin vaikea päästä häntä lähelle. Elina ei pannut mitään
huomiota häneen, katsoi vain eteensä ja kulki kuin unissaan.

Sen sijaan käänsi Elinan edessä kulkeva sisar päätään taaksepäin,
tarkasteli Kaarinaa päästä jalkoihin, katsoi sitten häntä silmiin,
hymyili iloisesti ja nyökäytti päätään. Hän oli myöskin nuori, mutta
kokonaan Elinan vastakohta: tummahipiäinen, pyöreäkasvoinen, vanttera
ja täyteläinen. Niin suojaavaksi kuin nunnanpuku oli laadittukin,
saattoi sen alta kuitenkin huomata hänen leveät lanteensa ja korkean
rintansa. Hänen pienehköt silmänsä olivat eloisat ja vallattomat
ja alaspäin levenevä nenä näytti kuin luodulta vakoilemaan
keittiötuoksuja, sillä avarain sieranten lehdet olivat herkät ja
liikkuvat. Huulet olivat täyteläiset ja suiposta alahuulesta näki,
että se suuttumuskohtausten sattuessa helposti saattoi venähtää
ylähuulta pitemmälle. Nunnanpuku ja nämä hämärät, äänettömät suojat
näyttivät sangen huonosti soveltuvan hänelle, sillä hänessä oli
jotakin niin tuiki maallista, miltei pakanallista.

Hän oli se sisar Ursula, josta muori kirkon edustalla oli Uolevilta
tiedustellut.

Kaarina tunsi heti itsensä hiukan turvallisemmaksi ja ilostuen
nyökkäsi hän Ursulalle vastaan. Tämän jälkeen käänsi sisar Ursula
päänsä Elinaa kohti ja nyökäytti hänelle useamman kerran, samalla
kuin hänen kasvonsa saivat veitikkamaisen ilmeen. Mutta sisar Elina
ei ollut häntä näkevinään. Ursula kääntyi suoraan rivissään ja asteli
kujeilevan tahdikkaasti kuin sotilas.

Oli tultu jo yläkäytävän päähän ja pari parilta pujahtivat nunnat
ovesta puolipimeälle lehterille. Alhaalla kirkossa olivat munkit
alottaneet jo messun.




VI

UNEKSIJA.


Oli varhainen ja raikas syyskuun aamu. Kullattu pallo tuomiokirkon
torninhuipussa heiasteli jo taivaanrannalla nousseen auringonsäteitä.
Kuorivikarius Andreas Pietarinpoika asteli Hämeenkatua pitkin ja
aamuvarhaisesta huolimatta näytti hän kalpealta ja riutuneelta.
Pää alas painuneena ja kädet rinnan yli työnnettyinä kauhtanan
hihansuihin kulki hän kompuroivin askelin kuin viluinen vanhus.
Kainalossaan oli hänellä pari torvelle käärittyä laajaa paperiarkkia.
Niihin oli hän Vulgatasta suomentanut kaksi Davidin psalmia ja vei
niitä nyt nähtäviksi opettajalleen, mestari Juustenille, joka toista
vuotta sitten oli tullut Agricolan sijaan katedraalikoulun rehtoriksi.

Kun hän kääntyi Pyhän Lauritsan kadulle, kuului kellotornista
kuuden-läppäys. Hän joudutti askeliaan, ehtiäkseen koulutupaan ennen
opettajiaan. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, hänen päätään kivisti
ja hän tunsi ruumiissaan kuumeen oireita. Siksi aikoi hän heti
käännökset annettuaan pyytää vapautta koulusta, saadakseen paneutua
vuoteeseen.

Siinä missä lyhyt Lauritsan katu päättyi kapealle kirkkotorille,
oli heti vastassa tuomiokirkon itäinen holviportti. Portin
pielessä oli muurin yhteyteen rakennettu neliskulmainen, jykevä ja
pieni-ikkunainen kouluhuone, jossa Hemming-piispan ajoista saakka
oli kasvatettu pappeja ja muita kirjamiehiä. Nykyään sitä kutsuivat
niin kaupunkilaiset kuin teinitkin Kreekaporiksi, syystä että siellä
uskonpuhdistusharrastusten mukana oli innolla ruvettu perehdyttämään
oppilaita kreikkalaiseen Uuteen Testamenttiin.

Koulurakennuksessa oli yksi ainoa, nelikulmainen, holvikattoinen
huone, noin viisi syltä sivuilleen. Keskellä kannatti kattoa jykevä
nelikulmainen pilari. Pienet ikkunat olivat korkealla lattiasta ja
huoneessa oli päivän kirkkaimpanakin aikana hiukan hämärä. Seinät
olivat alastomat ja harmaat. Parissa kohti näkyi jälkiä joistakin
kosteuden tahrimista pyhimyskuvista. Rautaisia kynttiläjalkoja oli
kiinnitetty sinne tänne seiniin ja keskipilariin. Tuvassa oli kaksi
korkeaa ja kapeata opettajatuolia, vastakkaisilla seinillä, joten
eri osastojen oppilaat tulivat istumaan selin toisiinsa. Pilari
oli osastojen rajana. Kummankin katederin päällä seinällä riippui
rautakoukussa väännetyistä koivunvitsoista punottu patukka. Toisessa
peränurkassa oli avara uuni, ja sen lähellä keskellä peräseinää suuri
raudotettu kirstu, jossa koulun kirjavaroja säilytettiin. Kirstun
päällä seinällä oli musta, puinen _asinus_-taulu, johon ennen aikaan
oli kirjotettu niiden teinien nimet, jotka keskusteluissaan käyttivät
äidinkieltä latinan sijasta. Nykyään sitä käytettiin toiseen
tarkotukseen. Tuomiokirkon ekonoomi, isä Antonius Henrici, oli oman
toimensa ohella nykyään myöskin _provisor pauperum scholarium_ eli
köyhien koululaisten holhooja, jonka hoidettavana oli teinirahasto ja
joka siitä viikottaisin jakoi pieniä apurahoja puutteenalaisimmille
oppilaille. Hän antoi oppilasten itsensä harkita, kutka heidän
joukossaan kulloinkin katsottiin enimmän apua tarvitseviksi ja
näiden nimet oli sitten kirjotettava vanhalle asinus-taululle hänen
nähtäväkseen. Se oli oikeastaan ovela keksintö itaran isä Antoniuksen
puolelta, sillä tuon vanhan aasi taulun nimellä oli sen uudesta
virasta huolimatta vielä huono kaiku teinien korvissa eikä siis
kukaan varsin hevillä tahtonut siinä nimeään nähdä.

Huoneessa oli ummehtunut ilma, jossa tuntui vanhentuneiden olkien
hajua. Lattia oli nimittäin kauttaaltaan peitetty olilla, joilla
oppilaat koulutuntien aikana istuivat. Tuvassa oli jo useita
kymmeniä teinejä, vankkoja, seikkailuihin ja kepposiin tottuneita
nuorukaisia viidentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden vaiheilta. Näkyi
pahoin ratkenneita jalkineita, lopen kuluneita teinikauhtanoita,
reikäpolvisia housuja ja kotitekoisia barettipäähineitä, joiden
rei'istä tappuratäyte pisti esiin. Huoneen täytti korvia huumaava
melu, jonka keskeltä kuului laulun hoilotusta, riitelyä, latinalaisia
teinisukkeluuksia ja suomalaisia kirouksia. Muutamat ajoivat toisiaan
takaa ja jotkut väänsivät sylipainia. Ilmassa sinkoili lakkireuhkoja
ja pehkuuntuneita olkia. Muuan notkea ja vilkaseleinen veitikka
hyppäsi toiselle katederille, vihelsi kimeästi kouransilmäänsä
ja saatuaan siten kaikkien huomion itseensä kiinnitetyksi alkoi
matkia koulun vanhaa hypodidaskalia eli aliopettajaa, entistä
dominikaanimunkki Petrusta.

"Kuinka she korkeasti oppinut ja hurshkash Eberhard Bethunelainen
shelittää shanan _diabolush?_ Mistä kreikankielen shanoista she
on kokoonpantu? Ö-ö-ö, shanopas shinä!" ja hän tökkäsi sormellaan
etumaisena seisovaa poikaa kohti.

"Sanoista _dis_ ja _bolos_", vastasi poika kurkun täydeltä.

"Ja _dish_ ö-ö-ö merkitsee?"

"Kahdesti!"

"Ja _bolosh_?"

"Suupala!"

"No, ö-ö-ö, kuinka nyt perkele on shaanut nimenshä näishtä
viattomilta näyttävishtä shanoista? Kuinka Eberhard shen shelittää?"

"Siksi että perkele nielasee ihmisen kahtena suupalana!" huusi poika.

"Ja mitkä ö-ö-ö ovat ne kakshi shuupalaa?"

"Ruumis ja sielu!"

"Aivan niin! Ö-ö-ö, ja nyt shaatte laulaa lämpimikshenne."

Itse matkija jätti samassa hullunkurisen kasvonilmeensä ja alotti
laulun, johon toiset yhtyivät telmien ja käsiään paukutellen:

    "Coniuvari, non tristari, iubet lex in seculo:
    Consolari, iucundari mandat Bacchus populo.
    Ergo gaude, plaude, laude, concio scholarium.
    O si tale, tale, tale semper esset gaudium!"

    (Ei surra saa, vaan ilotella, se on laki ainainen:
    Viihtyä ja hauskutella käskee Bacchus ihmisten.
    Siis naura, laula, tanssi, sa teinijoukko vaan:
    Oi jospa, jospa, jospa tätä kestäis ainiaan.)

Kun värssy oli laulettu loppuun, alkoi katederilla oleva vekkuli
hyppiä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla sekä renkuttaa
nopeassa tahdissa:

    "Miles essem, equitassem; latro essem, spoliassem;
    Non sum latro neque miles, sed Phoebi pauper satelles."

    (Jos huovi oisin, ratsastaisin; rosvo, niin mä ryösteleisin;
    En oo rosvo enkä huovi, oonhan köyhä Foibon poika.)

Samassa keskeytti hän laulun, huomatessaan ovella Antin. Häneen
viitaten huusi hän:

"Katsokaa, tuolla tulee se unennäkijä! Ottakaamme ja heittäkäämme
hänet tuonne kuivaan kuoppaan, myydäksemme hänet sitten
kolmestakymmenestä hopeapenningistä ismaelilaisille kauppiaille, kun
he ensi kerran kulkevat tästä ohi."

Meluten ympäröi poikalauma Antin ja alkoi raahata häntä ovinurkkaa
kohti. Siellä oli kosteus mädättänyt lankut, niin että lattiaan oli
murtunut suuri aukko, josta pimeä kellari ammotti. Sinne aikoivat
he hilata Antin. Tässä kovakouraisessa leikissä oli takana hiukan
tottakin, sillä Antti oli koulun etevin oppilas ja sellaisena mestari
Juustenin erikoinen suosikki, jota kohtaan toiset tunsivat kateutta.
Kun pilan alkaja oli verrannut häntä Joosefiin, sattui se siis hyvin
paikalleen.

Aukon reunalla riuhtasi Antti äkkiä itsensä irti ja löi voimainsa
takaa korvalle erästä pitkää teiniä, joka innokkaimpana puuhasi hänen
kuoppaan laskemistaan.

"Kah! onko katajassakin tervaa?" sanoi korvapuustin saanut
hölmistyneenä ja koetti nauraa.

Antilla oli noussut kiukun kyyneleet silmiin.

"Voi äidin pikku pojua, elä nyt huoli itkeä, äiti hakee voileivän",
koetti pitkä teini ilkastella, pidellen korvallistaan.

"Koiria te olette kaikki tyyni!" sähähti Antti, mutta hillitsi
samassa itsensä, otti paperinsa, jotka olivat pirahtaneet olkiin, ja
lähti nopeasti ulos.

Mielenkuohu huimasi hänen päätään ja porttiholviin tultuaan nojautui
hän seinään. Samassa saapui siihen mestari Juusten.

"No?" sanoi hän kysyvästi ja pysähtyi Antin eteen.

"Olen vähän sairas, päätäni pyörryttää", vastasi Antti, "ja siksi
aioin pyytää vapautta koulusta, ainakin täksi päiväksi. Tässä ovat
viimeksi suomentamani psalmit."

"Tietysti sinä saat vapautta niin kauaksi kuin paranet. Mene nyt heti
ja asetu levolle, minä käyn sitten illalla katsomassa ja toimitan
jotakin rohtoa. Mutta jaksatko sinä yksin kulkea?"

"Kyllä minä jaksan", kiirehti Antti ja tervehdittyään lähti horjuen
astelemaan ulos portista.

"Mutta kylläpäs siellä taas on meteli kuin sutten luolassa!" kuuli
hän Juustenin sanovan kiiruhtaessaan koulutupaan.

       *       *       *       *       *

Andreas Pietarinpoika oli nykyään katedraalikoulun ylemmällä eli
kuoriosastolla. Tämän osaston oppilaita kutsuttiin vanhastaan
kuorivikaareiksi, heidän kun tuli tuomiokirkossa harjotteleida
kaikenlaisiin papillisiin tehtäviin. Vaikka Antti ei vielä ollut
koulussa ollutkaan säädettyä aikaa, oli Juusten ilmottanut hänelle,
että hänet voitaisiin jo tänä syksynä vihkiä papiksi. Se saattoi
tapahtua sekä katsoen Antin etevyyteen että myöskin pelastaakseen
häntä joutumasta kirjuriksi, johon toimeen kuningas usein väkivalloin
otatti kouluista etevimpiä oppilaita. Juusten itsekin oli tavallista
aikaisemmalla papiksi vihkimisellä pelastettu sellaisesta kohtalosta.

Edellisenä päivänä, joka oli sunnuntai, oli Antti ollut
kuoripalveluksessa ehtoojumalanpalveluksen aikana. Sen päätyttyä
oli hän pistäytynyt sakaristoon jollekin asialle. Siellä oli ollut
pari vanhempaa kaniikkia, joiden keskustelusta seuraava palanen oli
herättänyt hänen huomiotaan:

"... Askaisista tulimme sitten vesitse Naantaliin, jossa eräs nuori
tyttö oli vihittävä nunnaksi."

"Nunnaksi? Mutta tosiaankin, olenhan minä siitä jo kuullut.
Omituista, että niitä vielä löytyy luostariin menijöitä. Vaan kukapa
niistä nuoren tytön mielenkäänteistä selvän otti. Mistähän tuo
hupakko lienee muutoin ollut kotoisin?"

"Täältä Turusta. Sen leski Anna Sakon tytär, jolla on talo
Luostariyläkadun varrella ja jolla miehensä jälkeen on vielä kauppa
torin kulmassa. Siitä suvusta kuuluu pari naisenpuolta jo ennen
maailmaankin menneen luostariin. Sata Turun markkaa kuuluu leski heti
antaneen tyttärensä proviantiksi ja kuolemansa jälkeen kuuluu koko
talonsa luvanneen luostarille, muita perillisiä hänellä kun ei näet
ole."

Kuin salama oli tämä tieto iskenyt Anttiin. Hän oli kesälomansa
jälkeen -- sen hän oli viettänyt kotonaan Jämsässä, sillä isä
Mikkeli oli lupauksensa mukaan pitänyt hyvän huolen lempipoikansa
ylläpidosta, joten hänen ei ollut tarvinnut teiniretkillä kiertää
-- ollut vasta toista viikkoa kaupungissa eikä hänellä ollut vielä
mitään vihiä Kaarinan luostariin menosta. Kuin unissaankävijä oli hän
poistunut kirkosta ja hänen oli ollut vaikea käsittää kuulemaansa
asiaa. Iltahämyssä oli hän kävellyt edestakaisin Luostariyläkadulla
ja ohi kulkiessaan tähystänyt siihen akkunaan, jossa hän ennen aina
oli tottunut näkemään Kaarinan. Mutta ikkuna oli pysynyt tyhjänä ja
koko talo kuin kuolleena. Viimeistä kertaa ohi kulkiessaan oli hän
portilla tullut yhteen vanhan naisen kanssa, jonka hän oli tuntenut
Kaarinan äidiksi.

"Onko teidän tyttärenne mennyt luostariin?" oli hän kuiskaten kysynyt.

"On kyllä, miksi niin?" oli muori empien vastannut ja alkanut
tarkastella häntä kiireestä kantapäähän.

Jotakin mutisten oli Antti kiirehtinyt pois ja koko yön oli hän
viettänyt kortteerissaan unetonna, silmäinsä edessä liikkumatonna tuo
tosiasia: Kaarina on mennyt luostariin!

Koulusta palattuaan paneusi Antti heti levolle. Unta hän ei
kuitenkaan saanut paremmin kuin yölläkään. Kuumeisin silmin tuijotti
hän lakeen ja ajatukset kiersivät viimeyöllistä kehäänsä.

Oikeastaan oli hän, tultuaan vakuutetuksi Kaarinan luostariin
menosta, tuntenut kaiken alla jonkunlaisen riemun sykähdyksen? Hän
oli heti tullut vakuutetuksi Kaarinan tunteiden lujuudesta sekä
uskollisuudesta häntä kohtaan.

Kun Kaarina edellisenä syksynä Kupittaalla oli sanonut pitkää teiniä
miellyttäväksi sekä hänet sivuuttaen tanssinut melkein yksinomaan
sen kanssa, oli hän katkeroituneena lähtenyt pois. Mutta pohjaltaan
oli hänellä kuitenkin ollut vaistomainen tunto siitä, että Kaarina
ei tuolla kaikella ollut totta tarkottanut, vaan ainoastaan tahtonut
ärsyttää häntä sekä nauttia hänen mustasukkaisuudestaan. Hän oli
kostoksi päättänyt olla jonkun aikaa kylmä Kaarinaa kohtaan sekä
sitten, tarpeeksi häntä nöyryytettyään ja itse nautittuaan hänen
kärsimyksistään, tehdä jälleen sovinnon hänen kanssaan. Mutta
sitten tuli odottamatta väliin se onneton seikka, että hän illalla
kohtasi Kaarinan pitkän teinin seurassa. Silloin oli hänessä
alkanut varmistua usko, että Kaarina onkin ihan todestaan mieltynyt
pitkään teiniin. Ja sitä uskoa oli viimemainittu osannut, heidän
koulussa tavatessaan, kiihottaa kaikenlaisilla jutuilla ja ilkeillä
viittauksilla itsensä ja Kaarinan välisistä kohtauksista. Niin
oli hän aina Kaarinan nähdessään, kuten esimerkiksi koulutuvassa
joulukomediaa näyteltäessä, osottanut tälle järkähtämätöntä
kylmyyttä. Vaan pois ei hän ollut häntä silti mielestään saanut ja se
kai oli johtunut siitä, ettei hän koskaan ollut ihan täydellisesti
uskonut pitkän teinin juttuja, vaan salaisesti aina toivonut
suhteensa Kaarinaan jollakin tavoin korjaantuvan entiselleen. Koko
kesän oli Kaarina ollut hänen mielessään ja syksyn lähetessä oli
hänen kiihkonsa päästä häntä näkemään kasvanut yhä suuremmaksi.

Saatuaan nyt odottamatta tietää Kaarinan menneen luostariin oli
hänen mielessään heti välähtänyt, että pitkän teinin jutut ovat
kaikki valheellisia ja että Kaarina on niihin nähden aivan syytön.
Ja aivan erikoisessa valossa näki hän nyt sen kärsivän ja rukoilevan
katseen, jolla Kaarina silloin joulunäytöksessä oli häntä tavotellut.
Sen katseen valossa alkoi hän yhä selvemmin käsittää Kaarinan
luostariinmenon syyt ja hänen sydäntään alkoivat ahdistaa raskaat
itsesyytökset.

Voinko minä enää korjata, mitä olen särkenyt ja saanko koskaan
enää edes nähdäkään Kaarinaa? kyseli hän itseltään, antautuen yhä
uudelleen ja uudelleen muistelemaan, miltä Kaarina oli silloin
ja silloin näyttänyt, kuinka hän oli hymyillyt ja kuinka hänen
katseensa oli hänet ikäänkuin juovuttanut. Ikävä ja halu nähdä häntä
vielä kerran, edes vilahdukselta, kävi hänessä hetki hetkeltä yhä
polttavammaksi.

"Kuinka pitkälti onkaan täältä Naantaliin?" kysyi hän puolenpäivän
tienoissa yhtäkkiä nahkurinmuorilta.

"Mitähän lie siinä puolentoista penikulman paikkeilla Raision kautta,
mutta merta myöten sitä on paljon lyhemmästi", vastasi muori.

Puolitoista penikulmaa! Sehän ei ollut matka eikä mikään, siellähän
saattaisi huoleti päiväseltään pistäytyä. Kun Kaarina oli mennyt
luostariin, oli se tuntunut Antista, kuin olisi hän kadonnut maailman
ääriin. Siksi ilahutti häntä nyt suuresti ajatus, että Kaarina olikin
oikeastaan niin lähellä. Ja hän alkoi kuvitella, kuinka hän lähtee
Naantalissa käymään, tulee luostarin portille ja pyytää puheilleen
sisar Kaarina Tuomaantytärtä, sanoen olevansa vaikkapa hänen läheinen
sukulaisensa, ja kuinka Kaarina nunnanpuvussaan ilmestyy portille
ja... Hän pysähtyi kuvittelussaan epävarmana siitä, millaisen katseen
Kaarina häneen loisi, ihastuneenko vai kylmästi syyttävän. Ja omaa
syyllisyyttään muistaen päätteli hän, että varmasti syyttävän, ja
sen johdosta tunsi hän masennusta. Mutta yhä uudelleen kuvitteli
hän alusta alkaen samaa asiaa ja niin alkoi se kasvaa hänessä
välttämättömyydeksi lähteä mitä pikimmin Naantaliin.




VII

KOHTAAMISIA.


Nunnain puutarhamuurin takana, lähellä merenrantaa, oli luostarin
porvarikartano sekä sen yhteydessä karjapiha. Porvarikartanossa
olivat aikoinaan asustaneet luostarin ulkojäsenet -- sellaiset
henkilöt, jotka olivat luostarille antaneet omaisuutensa ja sijaan
saaneet siltä täyden ylläpidon, olematta silti luostarisääntöjen
alaisia. Siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten viimeiset
elinpäivänsä kuluttanut luostarin suurin hyväntekijätär, Lucia
Olavintytär, ritari ja valtaneuvos Henrikki Djäknin puoliso, sekä
monta muuta. Nykyään ei siellä elänyt yhtään ulkojäsentä.

Tänne kokoontuivat myöskin köyhät, jotka saivat apua luostarista.
Kolmatta vuotta sitten oli tänne ensi kerran tullut myöskin
Greeta-muori Tuomaansa kanssa ja elänyt siitä myöten täällä luostarin
karjakkona. Jämsästä lähdettyään olivat he tilapäisiä töitä tehden
asuneet siellä ja täällä, kunnes ankara kevät ja yleinen nälänhätä
kaksi ja puoli vuotta sitten olivat heidät monen muun kanssa ajaneet
varakkaampaan Lounais-Suomeen. Täällä he olivat sitten kulkeutuneet
Naantaliin, jossa äitiä oli kohdannut se onni, että hän oli saanut
karjapiian paikan luostarin porvarikartanossa, sillä edellisen
oli kulkutauti juuri vähää ennen korjannut. Tuomas oli aluksi
päässyt luostarin paimenpojaksi, mutta saatuaan erään viattoman
kepposen takia kuuman selkäsaunan luostarin voudilta, oli hän
suutuksissaan mennyt laivapojaksi muutamaan Tuulensuun poukamassa
ankkuroivaan turkulaiseen alukseen ja oli sen jälkeen pysynyt äidiltä
tietymättömissä.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut toista viikkoa siitä, kun Kaarina Sakko vihittiin
nunnaksi. Greeta-muori askarteli yksinään palvelusväenpirtissä, jonka
avara etehinen erotti porvarituvasta. Nona-messusta oli kulunut jo
siksi pitkä aika, että Greeta arveli sisarten ehtineen jo lopettaa
päivällisensä ja voivansa siis mennä hakemaan oman ruokaosuutensa.
"Kumma kun ei tänään ole yhtään kerjäläistäkään ilmestynyt", ajatteli
hän, sillä kaikki mitä sisarten pöydästä jäi tähteiksi, jaettiin
porvarikartanoon kokoontuneille köyhille. "Mutta sehän taitaakin
olla taas paastopäivä, jolloin lihat ja rasvat saavat pysyä lukkojen
takana. Ja tähän maailman aikaan ne osaavat jo kerjäläisetkin
rantustella."

Portailta kuului samassa askelia ja Greeta-muori ajatteli: "Jopahan
kuitenkin yksi tulee." Hän virutti viimeisen maitohulikan, asetti
sen häkkyrälle valumaan, kuivasi kätensä hurstiseen esiliinaan ja
kääntyi ovea kohti. Kynnyksellä seisoi hajasäärin nuori, vanttera ja
ruskeaksi päivettynyt mies, katsellen Greeta-muoria nauravin silmin.
Muori katsoi häntä ensin suu auki vastaan, löi sitten suuret ja
kuhmuiset kätensä yhteen ja huudahti:

"No herran-kiesus, eikö se ole Tuomas?"

"Tuomaspa hyvinkin!" vastasi nuori mies. "Vieläpä sinä näyt elävän."

He kattelivat, muori nytkähti penkille istumaan, veti pojan
rinnalleen ja lausui silmiään pyyhkien:

"Että pitikin vielä elävin silmin nähdä! Niin minä olenkin
murehtinut, ettei vedetöntä päivää... Mutta missä sinä, poloinen,
olet näin kauan hurvitellut?"

"Merellä tietenkin! Ja välistä meren pohjassakin."

"Pohjassa! Ole tuossa nyt", ja nuhtelevasti pukkasi äiti
kyynärpäällään poikaansa. "Niin minä olen senkin seitsemän kertaa
pääni ympäri miettinyt, että mikä minut panikin silloin laskemaan
sinut merelle. Ja jääpi sitten vuosikausiksi! Paljon pikemminhän sen
laivan piti palata, jossa sinä lähdit?"

"Niin sen laivan! Mitäs minä sellaisesta astiasta! Vuoden perästä
minä Lyypekissä muutin oikeaan laivaan, joka seilasi maailman
toiseen laitaan, sinne murjaanein maahan, jossa aurinko paistaa
pohjoisesta ja jossa asuu pikimustia ihmisiä. Siellä oli huoneen
korkuisia hevosia, joilla oli kahden sylen pituinen kärsä ja sylen
pituiset torahampaat. Näitä torahampaita lastattiin laiva täyteen ja
lähdettiin sitten takaisin..."

"Torahampaita, mitä niillä torahampailla?" keskeytti äiti epäillen.

"Niistä tehdään kuningattarille ristiinnaulitun kuvia ja kuninkaille
sakkinappuloita. Ja sitten me purjehdimme takaisin kotiinpäin
ja tappelimme merirosvojen, valaskalain ja virstan pituisten
merikäärmeiden kanssa. Pääsimme jo kunnialla Ruotsin etelänokalle,
kun tuli hirveä myrsky ja me ajaa karautimme vedenalaiselle
kalliolle. Kerran vain räiskähti ja kaikki meni ruumeniksi. Perämies
meni ensimäisenä kuin kivi pohjaan ja toiset perässä."

"No entäs sinä?" uteli äiti jännittyneenä.

"Minäkö?" ihmetteli Tuomas kynsiään pureskellen, "minä sieppasin
yhden suurimmista torahampaista, istuin kahareisin sen päälle ja
meloin kämmenilläni rantaan. Sitten otin torahampaan olalleni,
kävelin ensimäiseen taloon ja pyysin sen edestä ruokaa. Mutta ihmiset
siellä olivat sellaisia pöljäkkeitä, etteivät ymmärtäneet mitään
minun puheestani, vaikka kuinka selvästi olisin sanonut, että minulla
on nälkä. Eikä ne ymmärtäneet muissakaan taloissa ja niin minä sain
kävellä Tukholmaan asti, olallani se kauhean suuri torahammas. Siellä
vasta tapasin oikeita ihmisiä, jotka ymmärsivät puhettani ja ostivat
minulta sen hampaan. Niillä rahoilla minä sitten purjehdin Turkuun,
josta kävelin tänne. Mutta syönyt minä en ole vieläkään, niin että
minulla on joltinenkin hiuka."

"Hyvänen aika", hätääntyi äiti, "minä käyn paikalla hakemassa ruokaa.
Olinkin juuri lähdössä, kun sinä tulit."

Hetken kuluttua asetti hän pöydälle leipää ja suuren vellivadin.

"Niillä on taas paastopäivä, mutta maltahan, kyllä minulla on täällä
muutakin kätkössä."

Hän pistäysi etehisen peräkomeroon ja toi sieltä suolakalaa,
puulautaselle asetetun keltaisen ja lujan voikimpaleen sekä palan
palvattua lihaa.

"Täytyy pahimpien paastopäivien varalle pitää takanaan hiukan
vahvempaa muonaa", puheli hän ääntään alentaen ja asetti ruokia
poikansa eteen. Hellin ilmein ja tyytyväisenä katsoi hän sitten
Tuomasta, kun tämä kursailemattomalla hulmiudella ryhtyi hiukaansa
sammuttamaan. Vasta kun poika oli lopettanut, teki hän itselleen
voileivän ja alkoi sitä hiljalleen pureskella, silmät yhä Tuomaaseen
luotuna.

"Ja mihin sinä nyt aiot ryhtyä? Et kai merelle enää?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi Tuomas hajamielisesti. Hetken perästä kysyi hän:
"Onko se isävainajan jousi vielä tallella?"

"On kyllä."

"Ehkäpä rupeankin sitten tässä aluksi metsästelemään. Haehan
se jousi, niin katsotaan, eikö sitä näillä käsivarsilla saa jo
vireeseen."

"Tottahan nyt toki, kun on hartiatkin kuin pikkutalon kellarinkatto",
vakuutti äiti ihastuneena siitä, ettei poika aikonut enää merelle.
Hetken kuluttua jatkoi hän:

"Mutta kuulehan, vieläkö sinä osaisit verkkoja laskea? Kesällä kuoli
se kala-ukko, joka yksinään asui tuolla Kailonsaaressa ja pyyti
luostarille kaloja. Sinä voisit nyt ruveta hänen sijalleen. Pitääkin
puhua siitä voudille ja abbedissalle."

"Vieläkö se sama karilas on täällä voutina?"

"Sehän se on, mutta tokkopa tuo sinulle enää kaunaa kantanee."

"Mitäpäs _hänen_ kaunoistaan, mutta jospa _minulla_ sen sijaan
sattuisikin olemaan hampaani kolossa vielä yhtä ja toista hänen
varalleen. Vaan puhu pois, kylläpähän sitten joskus selvittelen
välini hänen kanssaan."

"Kaikkia tässä nyt kun muistelemaan viimetalvisia lumia. Mutta
nyt minun täytyy lähteä iltalypsylle. Pane sinä siihen penkille
levähtämään niin kauaksi."

       *       *       *       *       *

Saatuaan pitkästä aikaa vatsansa kunnollisesti täyteen tunsi
Tuomas itsensä tavattoman tyytyväiseksi. Hetkisen loikoi hän äidin
mentyä penkillä selällään, mutta heiskautti sitten itsensä kuin
vietereillä pystyyn ja lähti vihellellen ulos. Hän käveli rantaan
ja heitti muutamia voileipiä ja munalukkoja tyyneen vedenpintaan.
Sitten asteli hän luostarin ympärysmuurin juurelle ja alkoi
hymyillä, muistellessaan entistä keppostaan, josta hän sai voudilta
selkäsaunan. Hän oli ollut ensi päivää paimentamassa luostarin karjaa
ja ehtoopäivällä laitumelta palattuaan taivastellut juuri tässä
samalla kohtaa muurin juurella. Hänen oli ruvennut kovin tekemään
mieli saada kurkistaa tuonne muurin taakse, jonne syrjäisiä ei
koskaan laskettu. Ja ykskaks oli hän asettanut muurin nojalle kaksi
tukevaa seivästä ja kiivennyt niitä myöten ylös. Toisella puolen oli
ollut puolikymmentä nunnaa kitkemässä kaalipenkkejä. Yksi niistä oli
alkanut tirskua ja ilakoida hänelle ja siitä rohkaistuneena oli hän
hypätä kupsauttanut alas ja ryhtynyt auttamaan nunnia kitkemisessä.
Mutta silloin oli nurkan takaa tulla lennättänyt laiha ja ruma nunna,
kaiketi abbedissa, ja alkanut kimeällä äänellään kirkua hänelle sekä
häädellä ulos. Kun hän ei ollut kyllin kiiruusti lähtenyt, oli voudin
juurikaskin ehättänyt sinne kaalimaalle, kiskonut hänet kauluksesta
ulos ja antanut hyvänpäiväisesti selkään.

"Senkin kränä!" mutisi Tuomas selkäsaunaansa muistellen. "Tekisipä
tosiaan mieleni nähdä, vieläkö hän kykenisi minua sillä lailla
peittoamaan. Totta vie kiipeänkin yli ja tappelen vaikka koko
munkkilaumaa vastaan. On tämä poika pahemmissakin ollut!"

Hän katseli ympärilleen ja huomasi taampana rannalla tyhjän tynnyrin.
Sen vieritti hän muurin juurelle, asetti pystyyn ja nousi pohjan
päälle seisomaan. Kädet ylettyivät parahiksi muurin harjalle ja
hiukan potkastuaan sai hän takareunasta kiinni ja kiepautti itsensä
ylös.

Takana olevassa puutarhan osassa, jossa silloin oli kasvatettu
kaalia, oli nyt luostarin hernemaa. Sisaret Ursula, Kaarina, Elina
ja eräs iäkkäämpi laiha nunna, jolla oli kaihi vasemmassa silmässä,
olivat parasta aikaa poimimassa täysinäisiä palkoja suuriin
pärevasuihin.

Kun Tuomas leuhahti muurin harjalle, katsahtivat kaikki säikähtyneinä
ylös. Mutta Ursula tointui paikalla ja huudahti:

"Ohoh, kun suuri varis lensi tuohon muurille!"

"Samat kanathan täällä ovat ryytimaata tongostamassa kuin ennenkin",
vastasi Tuomas iloisesti, sillä sisar Ursula oli juuri se, joka
edellisellä kerralla oli ilakoimisellaan saanut hänet alas hyppäämään.

Sisar Ursula Laurintytär Väkivasara oli syntyisin Perniöstä.
Hänen isänsä oli ollut rikas talonpoika ja kuuluisa miekkaseppä,
joka oli hankkinut itselleen aatelisoikeudet. Hänen lähimpänä
naapurinaan Perniössä oli asunut rälssimies Matti Härkä, jonka
vapaamiesoikeuksillaan ja kilvellään kerskumiset olivat kovin
ruvenneet sapettamaan Lauri-seppää. Niinpä oli viimemainittu
tanskalaissotien aikana takonut haarniskat itselleen, pojalleen
ja rengilleen sekä satuloinut kolme hevostaan ja lähtenyt
Eerikki Flemingin joukoissa taistelemaan juutilaisia vastaan.
Flemingin toimesta oli hän sitten nuorelta Kustaa Vaasalta saanut
rälssikirjeen, palannut kotiin naapurinsa vertaisena vapaamiehenä
ja valmistanut itselleen aateliskilven, jossa oli kuvattuna suuri
pajamoukari eli väkivasara. Jos naapuri, jonka kilvessä oli härän
kuva, oli joskus puhunut pisteliäästi vastaleivotuista vapaamiehistä,
hän itse kun oli jo toisen polven rälssisäätyä, niin oli Ursulan
isä sen sijaan alkanut puhua kerjäläisaateleista, sillä Härkä oli
häntä paljon köyhempi. Alituisessa riidassa ja torassa olivat
naapurukset viettäneet koko elämänsä ajan. Kun Väkivasara sitten
tunsi kuoleman lähenevän eikä hänellä ollut muita perillisiä kuin
Ursula, sillä poika oli kaatunut sodassa, alkoi häntä pelottaa, että
hänen rikkautensa voivat Ursulan kanssa siirtyä vihatulle naapurille,
jolla oli useita naimattomia poikia. Silloin hän oli yksissä tuumin
vaimonsa kanssa päättänyt testamentata omaisuutensa Naantalin
luostarille, jonne Ursulan tuli mennä nunnaksi.

Isän kuollessa oli Ursula ollut yhdeksäntoistavuotias ja vaikka
hänellä oli halua kaikkeen muuhun kuin maailmasta eristäytymiseen,
oli hän kuitenkin mielellään seurannut äitiä Naantaliin, sillä
hänellä ei ollut lainkaan ollut oikeata käsitystä luostarielämästä.
Niin hänet oli viisi vuotta sitten vihitty nunnaksi ja äiti oli
ulkojäsenenä asettunut porvarikartanoon, jossa hän jo parin vuoden
kuluttua oli kuollut.

Pian oli Ursula huomannut suuresti pettyneensä luostarielämän
suhteen. Melkein joka päivä rikkoi hän jollakin tavoin sääntöjä ja
abbedissa oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan. Ankarimpia
rangaistuksia ei hän koskaan uskaltanut sovittaa Ursulaan, sillä
silloin nosti tämä kovan metelin ja uhkasi jättää luostarin. Se
taas olisi merkinnyt luostarille melkoista omaisuuden vähennystä,
sillä Ursulan mukana olisivat tietysti seuranneet hänen runsaat
myötäjäisensä. Nykyään, -- jolloin uskonpuhdistusliike sai kaikki
vanhat laitokset liitteissään horjumaan, täytyi olla varovainen
sellaisten kapinahenkien kuin sisar Ursulan kanssa. Toiselta puolen
ei sisar Ursulakaan, maailmallisesta ja uhmailevasta mielenlaadustaan
huolimatta, voinut olla tuntematta pelkoa tuota ankaraa ja
vaaniskelevaa Birgitta Flemingiä kohtaan. Niin usein kuin hän
toistikin uhkauksensa lähteä luostarista ja mennä naimisiin, ei hän
kuitenkaan vielä tähän saakka ollut edes yrittänytkään sitä toteuttaa.

Edellisen abbedissan aikana oli klausuuri eli luostarin muurien
sisällä pysyminen ollut sangen höllää ja höllyyttä oli ilmennyt
muidenkin sääntöjen noudattamisessa. Mutta Birgitta Fleming oli
uudistanut luostarikurin kaikessa ankaruudessaan. Puheleminen
oli sisarten kesken sallittua ainoastaan päivälliseltä päästyä
vespera-messuun saakka eli siis noin parisen tuntia. Silloin
askartelivat sisaret käsi-, talous- ja puutarhatöissä. Sisar Elina
oli viime aikoina pyhittänyt nämäkin hetket vaitiololle ja sen takia
Ursula, heidän tänään hernemaassa työskennellessään, oli koko ajan
ollut hänen kimpussaan, koettaen jos jollakin keinoin saada häntä
puhumaan. Mutta nyt käänsi muurinpäälle ilmestynyt Tuomas hänen
huomionsa kokonaan pois Elinasta.

"Ja kun minä oikein tarkkaan katson, niin eiköhän totta maarin ole
vareskin juuri se sama, joka kerran ennenkin leuhahti muurin yli
tänne kiellettyyn maahan, missä hän joutui voudin kynittäväksi",
huusi Ursula nauraen.

"Mutta toista kertaa tätä varesta ei kynitäkään", sanoi Tuomas,
hyppäsi muurilta alas ja tuli Ursulan luo, ryhtyen tiheästä
varsistosta etsimään palkoja. Ilmeisellä mielihyvällä tarkasteli
Ursula häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:

"Ihanhan sinä olet aikamies. Mutta oletko sinä nämä viime vuodet
ollut linnunpelättinä pellolla, koska olet noin päivettynyt?"

"Merellä minä olen ollut, ihan maailman toisessa laidassa ja siellä
olisin minä päässyt murjaanein maan kuninkaaksikin, mutta en
viitsinyt ruveta, kun tuli ikävä yhtä Naantalin nunnaa."

"Elä sillä lailla niitä revi!" sanoi Ursula ja lyödä räpsäytti
Tuomasta käsiselälle.

"Taidatpa sinä olla koko kiukkupussi!" vastasi Tuomas ja heitti
irtonaisen varsilonkeron Ursulan kaulaan.

Kaarina katseli heitä ääneti hymyillen, Elina oli punastuen ja
loukkaantuneena kääntynyt selin ja kaihisilmäinen sisar ryki sekä
vilkuili levottomasti korkeille portaille, jotka konventtituvasta
suuren holvikellarin yli laskeutuivat puutarhaan.

"Kohta sinut kynitään, jollet korjaa siitä itseäsi", varotti Ursula
Tuomasta.

"Katsotaanhan nyt, kuka se tässä kynitään."

"Elä kerskaile! Mutta kuule, mitä sinä nyt rupeat tekemään? Vai
menetkö jälleen merelle?"

"Sanoinhan minä jo, että minut ajoi ikävä tänne, joten minä en
suinkaan halua takaisin merelle. Minä rupean täällä metsästelemään ja
hankin sisarille lintupaistia."

"Ai kun saiskin lintupaistia!" sanoi Ursula ja maiskautti kieltään.

"Mitä tämä on?" kuului samalla läpitunkeva ääni, joka sai kaikki
säpsähtämään. "Kuka sinä olet, joka olet uskaltanut tänne tunkeutua!"

Portaalla seisoi abbedissa ja katsoi vihaisesti Tuomaaseen.

"Minä olen sen karjakko-Greetan poika ja tulin joutessani auttamaan
näitä sisaria", vastasi Tuomas ja jatkoi palkojen poimimista.

Abbedissa palasi kiiruusti sisälle.

"Lennä nyt nopeasti tiehesi tai muuten pöllyävät kohta höyhenesi",
sanoi Ursula. "Se meni hakemaan isä Paavalia."

"Etkö sinä, sisar kulta, kätkisi minua tuon kaapusi sisään?"

"Häpeä!" ja taas läiskähti Tuomaan käsiselkä.

Samassa saapui ulkoportin kautta tullen isä Paavali. Hän oli
entinen maallikkoveli ja kartanomestari, joka vähitellen oli omaan
persoonaansa yhdistänyt paitsi mainittua virkaa myöskin luostarin
kantomiehen ja voudin toimet. Luostarille kuuluvat maatilat, kaikki
luostarin tulot ja yleensä koko sen ulkonainen talous olivat isä
Paavalin hoidossa. Hän laati menoarviot kullekin vuodelle, esitti
kahdesti vuodessa tarkat tilit kaikista talousseikoista, tinki
ja kinasteli laivurien ja porvarein kanssa sekä valvoi ankarasti
maallikkoveljien ynnä palvelijain työtä. Abbedissan kanssa sopi
hän mainiosti yhteen ja hän se olikin munkkikonventissa vaalin
aikana vaikuttanut Birgitta Flemingin eduksi. Hän oli laiha,
kellertäväihoinen ukko, jonka harmaissa silmissä oli aina terävä
ja vaaniva ilme. Sormien välissä oli hänellä muutamia numeroilla
täytettyjä paperiliuskoja, kun hän tuimasti käyden läheni hernemaata.

"Sinäpäs koko junkkari olet, joka et yhdellä kertaa uskokaan!"
tiuskasi hän Tuomaalle. "Paikalla ulos täältä!"

"Elkäähän nyt, isä kulta, minä vahingossa putosin tuolta muurilta ja
kun en päässyt takaisin, niin rupesin tätä sisarta auttelemaan."

"Elä lavertele, vaan astu ulos! Tuolla on portti!" vastasi vouti ja
tarttui Tuomasta käsipuolesta.

He lähtivät rinnan porttia kohti. Mennessään nyökäytti Tuomas
iloisesti Ursulalle, joka hymyillen vilkutti hänelle huntunsa
suojasta silmiään ja painui sitten työnsä ääreen.

Kun porttia vartioiva sisar oli avannut heille ja he olivat tulleet
muurien ulkopuolelle kirkon eteen, tiuskasi isä Paavali:

"Senkö paholainen sinut taas lähetti tänne kiusaksemme!"

"Oikeastaan minä en ole tullut tänne kiusaksenne, vaan tarjoamaan
teille ja Pyhän Birgittan sisarkunnalle palvelustani", vastasi Tuomas
juhlallisesti.

"Vielä viisastelet siinä, mokomakin hunsvotti!" karjui isä Paavali.

"No no, elkää pöyhistelkö elikkä minäkin alan muistella sitä
silloista ansaitsematonta selkäsaunaa. Huomaatteko, että käsivarteni
ovat siitä ajasta julmasti vahvistuneet?"

"Mitä sinä sitten tahdot, senkin junkkari?" kysyi vouti hiukan
hillitymmin.

"Se Kailonsaaren kalaukko kuuluu kuolleen", alotti Tuomas.

"No entä sitten?"

"Niin vain, että jos te antaisitte hänen veneensä, verkkonsa ja
muut vehkeensä minulle, niin pitäisin minä luostarin aina tuoreessa
kalassa. Ja toisin vuoroin linnustaisin."

"Olisikohan sinusta siihen?" arveli vouti koko joukon leppeämmällä
äänellä, sillä Tuomaan ehdotus oli koskettanut hänen taloudellisia
vaistojaan.

"Viikoksi saatte sulkea minut tyrmään vettä ja leipää syömään, jollen
kunnialla tee tehtävääni. Minä, joka jo tupen korkuisesta seurasin
isä-vainajaani metsä- ja kalaretkillä!"

"No, saammepahan tuumia asiaa. Menehän nyt sinne porvaripihaan, mutta
varo toiste enää muurin yli kilhuilemasta."

       *       *       *       *       *

Oli kulunut pari päivää edellisestä. Kuiva ja selkeä sää kevensi
askel askeleelta Antin mieltä, kun hän käveli Turusta Naantaliin
johtavaa tietä. Puolenpäivän aikaan oli hän sivuuttanut Raision
kirkon. Kuta lähemmäs päämääräänsä hän tuli, sitä metsäisemmiksi
ja hiljaisemmiksi kävivät seudut. Tie vuoroin painui sankkaa
kuusikkoa kasvavaan notkoon, jossa oli hämärää ja koleata, vuoroin
nousi valoisalle kunnaalle, jossa kellastuneet lehtipuut hohtivat
päivänsäteistä. Raisiosta lähdettyään ei hän ollut kohdannut yhtään
kulkijaa ja hiljaisuutta keskeyttivät vain linnut sekä tuolloin
tällöin korvaan sattuva louhien, juurten ja sammalen keskeen
piiloutuneen puron lirinä.

Joka askeleella oli hän muistanut, että Kaarina on kulkenut tätä
samaa tietä, kiivennyt samoille kunnaille ja painunut samoihin
notkoihin, ja siksi tuntui taival hänestä ikäänkuin tutulta. Mutta
kun hän samalla ajatteli, että Kaarina oli kulkenut tätä tietä ei
koskaan palatakseen, silloin kaihersi hänen sydäntään omituinen
orpouden tunne.

Tie kaartui yhä enemmän lounaaseen päin ja yhtäkkiä aukeni vasemmalta
petäjistön keskeltä hänen eteensä kirkas Luolalanjärvi, jonka tyyneen
veteen Viluluoto kuvasteli tuuheita rantaleppiään. Ihastuneena
pysähtyi hän hetkeksi ja antoi silmäinsä kulkea yli seutujen,
joilla oli täydellinen erämaan ja ikuisen rauhan leima. Samalla
alkoi edestäpäin metsän takaa kuulua kellonsoittoa, joka sai hänet
värähtämään. "Luostarissa soittavat jälkeen puolismessun", ajatteli
hän ja heti kuvastui hänen mieleensä pitkä jono valkeapukuisia nunnia
(hän oli aina kuvitellut nunnat valkeapukuisiksi), joiden joukossa
hän erikoisesti näki ainoastaan Kaarinan. "Hän ei tiedä, että tuo
sama kellonääni kuuluu minunkin korviini", ajatteli hän ja lähti
jatkamaan matkaansa.

Pian kohosi edestäpäin näkyviin metsäinen Kuparimäki ja kohta sen
jälkeen vilahti oikealta parin kunnaan välitse suippo kirkontorni.
Antti vavahti kuten se, joka pitkän etsinnän jälkeen yhtäkkiä tulee
pahki etsittäväänsä. "Tuon juurella hän siis elää ja liikkuu",
ajatteli hän.

Hetken vielä astuttua tuli näkyviin myöskin kirkko sekä
nunnaluostarin päärakennuksen tumma lautakatto. Ikäänkuin tuntien
arkuutta lähestyä tuota paikkaa sekä samalla tarvetta lopullisesti
varmistaa päätöksiään, istahti hän puunjuurelle kukkulan rinteelle.

Hän oli kolme vuorokautta maannut vuoteessa ja miettinyt. "Jollei
Kaarina anna minulle anteeksi, on minun sovitettava rikokseni häntä
ja itseäni kohtaan siten, että menen munkiksi samaan luostariin",
oli hän lopuksi päättänyt. "Ja jos Kaarina antaisikin anteeksi,
niin tahtoisi hän ehkä kuitenkin pitää nunnalupauksensa pyhänä ja
jäisi luostariin enkä minä näkisi häntä koskaan enää. Mutta jos minä
rupean munkiksi, on se minulla lohdutuksena, että saan elää samojen
muurien sisällä kuin hänkin." Mutta näiden päätösten alla tunsi hän
itsessään kytevän salaisen tietoisuuden siitä, ettei hän paremmin
kuin Kaarinakaan tule iäkseen luostariin jäämään, vaan joko he,
saatuaan välinsä selviksi, jättävät yhdessä luostarin tai sitten
kuningas ryhtyy taas jatkamaan kirkollista reduktsioonia, jolloin
luostarielämän täytyy lakata. Tämä salainen tietoisuus häntä olikin
rohkaissut päätöksen teossa. Mutta vaikka hän nyt olikin lähtenyt
aamulla Turusta siinä mielessä, että hän pyrkii munkiksi Naantalin
luostariin, oli hän kuitenkin koko matkan tuntenut itsessään
epävarmuutta. Ilmottaako hän luostarin portilla haluavansa päästä
veljeskunnan jäseneksi vai pyytääkö vain puhutella sisar Kaarina
Tuomaantytärtä? oli hän pitkin matkaa kysellyt salaa itseltään.
Eikä hän siinä luostarikirkon näkyvissä istuessaankaan tuntenut
kykenevänsä sitä vielä ratkaisemaan, vaan jätti sen riippumaan
jostakin ulkonaisesta ja odottamattomasta seikasta.

Kun hän oli aikeissa nousta jatkaakseen matkaa, alkoi ylhäältä
kukkulan laelta kuulua koiran haukuntaa. Kohta sen jälkeen hypätä
kuukki aivan hänen vieritseen rinnettä alas jänis, jonka turkki kesän
jäleltä ei ollut vielä ehtinyt vaalentua. Se katosi tien toiselle
puolen metsään, jonne perässä kirmaseva koira sitä hetken perästä
seurasi. Mutta heti koiran kadottua kuului ylhäältä puiden välistä
kopinaa, oksien ritinää ja pienten mukulakivien vierintää ja ykskaks
tuli puiden takaa näkyviin metsästäjä, joka hurjassa juoksussaan
kompastui rinteen alimmalla jyrkänteellä ja syöksähti nurinniskoin
alas tielle. Jousi ja vyön alle pistetty koppelo singahtivat syrjään.
Samassa kimposi metsästäjä kuitenkin seisaalleen, huomasi Antin ja
sanoi äkäisesti, ikäänkuin syyttäen tätä tapaturmastaan:

"Kuka sinä olet ja mitä sinä siinä teet?" Antti hymyili ja
mutisten jotakin epäselvää katsoi metsästäjään, jossa oli jotakin
tutunomaista, vaikkei hän jaksanut heti muistaa, missä hän oli hänet
ennen nähnyt. "Häh!" tiuskasi metsästäjä ja katsoi häneen kiinteästi.

"Ei minulla ole tässä mitään erikoista tehtävää, mutta onko väsynyttä
matkamiestä sitten kielletty tähän istumasta?" lausui nyt Antti.

"No niin, mitäs sitte..." mutisi metsästäjä joutuen hieman hämilleen
ja ryhtyen keräämään hajalleen lentäneitä kapineitaan.

Kun hän oli ottanut jousen käteensä, välähti Antin mieleen yhtäkkiä
kuva Jämsän kirkkotarhasta ja hän huudahti:

"Mutta kuulehan, etkö sinä ole Jämsästä kotoisin... Tuomas?"

Metsästäjä katsoi häntä pyöristynein silmin ja virkkoi:

"Ka, Anttiko se onkin?"

He pistivät kättä toisilleen, hymyilivät eivätkä oikein tienneet
mistä alkaa. Vihdoin kysyi Tuomas, silmäillen Antin pukua:

"Taidat olla pappi vai?"

"En ihan, mutta papinkoulua minä olen nämä viime vuodet käynyt. Isä
toi minut samana syksynä Turkuun, kun sinä olit äitinesi meillä
heinätyössä."

"Entä minne sinä nyt olet menossa, tuonne luostariinko?" kysyi
Tuomas, viitaten päällään kirkkoa kohti, samalla kuin hänen
silmässään välähti halveksiva ilme.

"Niin", vastasi Antti arkeutuen ja loi silmänsä alas.

"Ethän vain munkiksi aikone?" jatkoi Tuomas. "No niin, mitäpäs
siinä! Luostarilainenhan minäkin olen ja olisivat minun mielellään
munkiksikin ottaneet, mutta minä..."

Hän teki jalallaan halveksivan potkaisuliikkeen luostaria kohti ja
jatkoi sitten:

"Mukavampi on kierrellä metsässä ja vesillä pyydystelemässä
luostariveljille paastoruokaa. Jahka rupeat munkiksi, niin ei sinun
tarvitse paastonaikanakaan laihtua."

Hän heilutti Antin edessä ammuttua koppeloa ja nauroi.

"Mutta kuinka sinä oikein olet tänne joutunut?" kysyi nyt Antti.

"Aivan niinkuin sinäkin, pitkin teitä vaan!" vastasi Tuomas ja
kertoi sitten laajemmin vaiheistaan sekä lopetti: "Aion nyt täällä
metsästellä ja kalastella ainakin niin kauan kuin muori elää. Ja
samapa tuo on missä häntä elää, kun ei vakinaista kotia kuitenkaan
ole. Sitäpaitsi siellä luostarissa on eräs nunna, joka näinä viime
päivinä on ruvennut mielessäni pyörimään."

Viimeisen lauseen sanoi hän nuorukaisen kerskailevalla sävyllä ja
remahti nauramaan. Mutta Antti sai epämieluisan tunteen ja vilkasi
häneen urkkivasti.

"Tänään sain äidiltä tietooni sen nimenkin", jatkoi Tuomas, mutta
Antti ei tuntenut uskaltavansa sitä tiedustella, kunnes Tuomas
itsestään mainitsi nimen Ursula, jolloin Antti heti vapautui
epämieluisasta tunteestaan.

"Mene tiedä, vaikka vielä kolmannestikin leiskautan itseni muurin
yli", sanoi Tuomas ja rupesi sitten seuraamaan kaukaa kuuluvaa
koiranhaukuntaa, jolloin hän Antista näytti yhtäkkiä herkistyvän
pelkäksi korvaksi sekä kerrassaan unhottaneen nunnat ja muut asiat.

"Tuolla se pakana viilettää jo Karvetin metsissä, mutta olkoon, ei
siitä jäneksestäkään ole vielä paljon mihinkään. Syököön suuhunsa,
jos saa kiinni. Se on luostarin koira ja vouti on luvannut sen
minulle metsätoveriksi."

He lähtivät rinnatusten ja vilkkaasti jutellen astelemaan tietä
eteenpäin. Kun he saapuivat Tuulensuun perukkaan, pysähtyi Tuomas ja
lausui, viitaten lahden suulle:

"Näetkö tuolla tuota pikku saarta ja tupaa sen keskellä. Se on
Kailonsaari, jossa minä tästälähin yksinäni asun. Abbedissa ei ollut
luvannut minun jäädä äidin luo porvaripihaan, se kun on minulle
vielä niin turkasen kiukussaan siitä, että minä kiipesin sinne
nunnain puutarhaan. Mutta samapa se, tuolla saarellahan minä saan
olla ja elää, miten itse tahdon. Eikä tämä poika pelkää! Ja nyt minä
lähden verkkojani kokemaan. Kylläpähän me sitten tavataan, jahka
sinä saat kauhtanan niskaasi. Tuo tuossa kirkonovesta vasempaan
on munkkiluostarin portti. Koputa vain siihen, niin kyllä tulevat
aukasemaan."

Hän hyvästeli Antin ja lähti laskeutumaan ruuhensa luo. Kuin
komentoa totellen lähti Antti sekavin tuntein kävelemään porttia
kohti. Hän tunsi ratkaisun olevan ihan edessään ja hänen sydämensä
alkoi lyödä yhä kiivaammin. Mutta samalla tunsi hän, ettei hänellä
ollut enää valitsemisen varaa ja että edessä oli vain yksi
menettelymahdollisuus. Kuta lähemmäs hän tuli sitä enemmän jäykistyi
hänen ryhtinsä, aivan kuin hän olisi tuntenut nuoren nunnan jostain
muurinkolosta odottavin katsein tähystävän itseään.

Kun hän pysähtyi portin eteen, kuului rantaäyrään alta airojen
kolahtelua, Tuomaan lähtiessä soutamaan saarelleen. Samassa kuuli hän
Tuomaan huutavan veneestään:

"Siinä portissa riippuu sellainen vasara. Lyö vain sillä siihen
rautalaattaan, niin kyllä tulevat aukasemaan."

Konemaisesti tarttui Antti vasaraan ja löi kahdesti rautaan. Kun
iskut kumahtivat hänen korvissaan, säpsähti hän ja tunsi, ettei hän
enää voinut peräytyä.




VIII

LUOSTARI SAA TIETOONSA UUDEN PAPPISMUNKIN.


Munkkiluostarin viisikolmatta syltä pitkän päärakennuksen
koilliskulmasta päästiin matalan oven kautta pienehköön, puoliympyrän
muotoiseen huoneeseen, jolla oli nimenä _locutorium generale_.
Huone nojautui ainoastaan puolelta etuseinältään munkkirakennuksen
päätyyn, toinen puoli oli nunnaluostarin alueella, sillä sen pyöreän
takaseinän keskeltä lähti munkkien ja nunnain puutarhoja erottava
rajamuuri. Paitsi mainittua tietä päästiin huoneeseen toisenkin
kautta, nimittäin ovesta, joka aukeni nunnain puutarhaan. Valo
huoneeseen tuli kahdesta korkealla olevasta ja pienestä ikkunasta
ja kummankin oven väliin asetettu pitkä pöytä jakoi sen kahteen
osaan. Pöydän kummallakin puolen oli muutamia tuoleja. Täällä
kokoontuivat kummankin konventin edustajat, tavallisimmin abbedissa
ja kenraalikonfessori, neuvotellakseen luostarin yhteisistä asioista.
Kun piispa Konrad Bitz seitsemisenkymmentä vuotta sitten oli
luostarissa ilmenneiden vallattomuuksien johdosta pitänyt täällä
tarkastusta ja määrännyt munkkien ja nunnain pihoja erottavan
muurin korotettavaksi, oli hän samalla ankarasti terottanut, että
abbedissan ja kenraalikonfessorin oli pidettävä neuvotteluhuoneeseen
johtavat ovet väliajoilla tarkasti sulettuina. Viime aikoina
oli isä Paavali ottanut munkkiluostarin puoleisen oven avaimet
yksinomaiseen huostaansa, sillä hän sulkeutui usein rauhalliseen
neuvotteluhuoneeseen laskujensa ja tiliensä ääreen. Matkoille
lähtiessään jätti hän sentään avaimet kenraalikonfessorille.

Tällä kertaa istui neuvotteluhuoneessa isä Paavalia vastapäätä
myöskin abbedissa.

"Ennen pyhäinmiesten päivää täytyy välttämättä panna olutta, mutta
mallasvarasto on melkein lopussa", sanoi abbedissa.

"Minä olen käskenyt Viialan lampuotien suorittaa tämänvuotiset
ulostekonsa suoraan maltaina, niin ei tarvitse luostarissa
mallassaunaa laittaa", vastasi vouti narisevalla äänellä. "Saavat
toimittaa mallasveronsa niinpiankun saavat ohransa riihitetyiksi."

"Jauhoja ei myöskään ole enää moneen leipomukseen."

Jälleen alkoi isä Paavali narista:

"On kestänyt niin pitkään seisovia ilmoja, etteivät myllytkään
pyöri ja Kyrsänojan vesimyllystä halkesi toinen kivi jo viime
kuussa. Huittisten Siivikkalan lampuoti saapi heti ensi rekikelillä
toimittaa Säkylästä uuden kiven. Sillä kuitataan hänen tämän vuotinen
taksvärkkipenninkinsä sekä jyväveronsa. Voin ja villat saa hän
erikseen toimittaa."

Hän katsoi kysyvästi abbedissaan, joka hyväksymisensä merkiksi
nyökäytti päätään.

"Ja jollei tuulimyllyjä saada ensi tilassa pyörimään", jatkoi vouti,
"niin voipihan Turusta tuottaa jauhoja. Koska luostarilla siellä
on vielä kaksi taloa, niin sopiihan hyyryn tällä kertaa vaatia
jauhoissa."

"Siitä niiden kerettiläisrecessistä meille muutoin riittää alituista
kiusaa ja harmia. Tässä taas yksi korppi", siirtyi abbedissa toiseen
asiaan ja ojensi voudille kirjeen.

Siinä muuan Hämeenlinnassa palveleva huovi, joka nimitti itseään
Hannu Kaukolanpojaksi, vaati Vesteråsin recessin nojalla itselleen
Rantamäen pitäjässä olevaa Kärsämäen tilaa, jonka hänen isoisänsä
isä, Matti Kaukolanpoika, oli aikoinaan luostarille lahjottanut.

"Tila on ollut jo hiukan yli sata vuotta luostarin omana", jatkoi
abbedissa, kun vouti oli silmäillyt kirjeen loppuun, "ja vielä nytkin
pidetään kerran kuussa sielumessu Matti Kaukolanpojan puolesta.
Sitäpaitsi on hän kuolinpäiväänsä saakka elänyt porvaripihassa
luostarin hoidossa. Ja sitten kehtaavat kaikenlaiset maankiertäjät
tulla hävittömine vaatimuksineen... Tietysti me emme ole siitä
tietääksemmekään!"

"Ei tietystikään", vahvisti vouti, "ja jos hän saisikin
toteennäytetyksi olevansa Matti Kaukolanpojan rintaperillinen, niin
ei sillä vielä ole sanottu, että hän saisi kuninkaan vahvistusta
peruutukselle, ei ainakaan ilman korvausta. Ja siinä tapauksessa
me vaadimme ainakin viisikolmatta markkaa tangon alalta, sillä
Kärsämäessä on hyvät pellot ja hyvä niitty. Mutta asiassa on monta
mutkaa eikä meidän tarvitse siitä vielä olla millämmekään."

"Kirjotan kuitenkin varoiksi kuninkaalle", sanoi abbedissa, "ja
selitän hänelle, kuinka kauan ja millä ehdoilla Kärsämäki on ollut
luostarin omaisuutena. Ja muutoin en luulisi olevan asialle haitaksi,
jos kirjeen mukaan liittäisimme kuninkaalle pienen lahjan, kuten
tehtiin minun ensi vuosia luostarissa ollessani. Seurasihan siitä
silloin suojeluskirje luostarille. Ehkä antaisimme tällä kertaa
hopeisen juomakannun?"

"Hm, eihän vara venettä kaada", myönnytti isä Paavali viekkaasti
hymyillen.

Hopeakannusta johtuivat abbedissan ajatukset toiseen asiaan, hän
mietti hetkisen ja sanoi sitten ääntään alentaen:

"Luostarin hopeat ja muut kalleudet minua aina huolestuttavat. Eihän
voi koskaan olla varma, milloin kuningas iskee niihin silmänsä ja
riistää ne meiltä, kuten hän on kaikilta kirkoilta riistänyt. Meidän
on viisainta ajoissa huolehtia siitä, että saisimme ne tämän pahimman
ajan yli säilytetyksi. Mitä jos kaiken varalta piilottaisimme osan
kalleuksistamme tai ainakin ajoissa varustaisimme varman kätköpaikan,
jonne vaaran uhatessa voisi ne nopeasti siirtää?"

"Konventtituvan porrasten alla olevaan holvikellariin voi
helposti laittaa sellaisen kätkön, josta teräväkuonoisinkaan
kerettiläisnuuskija ei niitä löydä", sanoi isä Paavali, joka heti
oivalsi tuuman tärkeyden. "Minä panen jo tänään pari maallikkoveljeä
työhön."

"Mutta heitä on kivenkovaan varotettava hiiskumasta asiasta
kellekään."

"Tietysti."

Tällöin narahti munkkikonventin puoleinen ovi ja sisään
astui kenraalikonfessori, isä Henricus Matthaei. Hän oli
noin kuudenkymmenen vuotias, lihavahko mies, jolla oli kaksi
leukaa ja hyvänsävyiset silmät. Abbedissa syytti isä Henrikkiä
salaisesta kerettiläisyydestä, koska hänen konfessorina ollessaan
oli joukko pappismunkkeja lähtenyt luostarista ja yhtynyt
uskonpuhdistusliikkeeseen. Eikä isä Henrikki abbedissan mielestä
yleensäkään osottanut sitä lujuutta ja tarmoa, jota tämä vaikea aika
luostarin esimieheltä olisi vaatinut. Siksi osottikin abbedissa
luostarin hallinnossa luottavansa paljon enemmän isä Paavaliin sekä
suvaitsevansa isä Henrikkiä ainoastaan luostarin yliripittäjänä.
Abbedissan vastenmielisyyteen saattoi osaltaan vaikuttaa myöskin
se, että hän tiesi kenraalikonfessorin vaalissa Birgitta Kurjen
vaikuttaneen isä Henrikin eduksi.

Epäröivästä luonteestaan huolimatta oli isä Henrikki kuitenkin
täysverinen katolilainen ja lisäksi luostarin oppinein teoloogi.
Se seikka, että pappisveljien luku oli hänen aikanaan supistunut
neljään, vaivasi häntä itseään kaikista enimmän. Mutta hän oli
tuntenut itsensä kokonaan voimattomaksi ajan virtauksia vastaan.

Sekä abbedissa että vouti näkivät heti, että isä Henrikillä on
tuotavana joku hyvä uutinen, sillä hänen kasvoillaan oli tavallista
iloisempi ilme. Tervehdittyään kunnioittavasti abbedissaa lausui hän:

"Tänne on saapunut eräs nuori mies, joka pyrkii jäseneksi
veljeskuntaamme."

"Maallikko?" kysyi abbedissa kylmästi, vaikka uutinen nähtävästi
miellyttikin häntä.

"Hän on Turun koulussa kuoriosastolla ja valmis pappi kuukauden tai
parin perästä."

"Provianttia hänellä ei tietysti ole", murisi isä Paavali, joka
tahtoi säilyttää tinkivän kantansa varsinkin kaikkiin konfessorin
ehdotuksiin nähden.

"Siitä me kyllä selviämme, pääasia on, että saamme lisää
pappisveljiä", keskeytti hänet abbedissa. "Jollei luostariin
tule uusia pappismunkkeja, jäävät pian kaikki alttarimme
jumalanpalveluksissa tyhjinä seisomaan ja kansa kääntää meille
selkänsä. Ja kuka huolisi piitata sellaisesta luostarista, jossa ei
kyetä sakramenttia jakamaan eikä sielumessuja toimittamaan. Jälellä
olevat neljä klerkkiä ehtivät tuskin tavallisia messuja suorittaa ja
sisaria ripittää."

"Niin on!" huokasi isä Henrikki ja loi syyllisen näköisenä
silmänsä alas. "Tämä näyttää sangen miellyttävältä ja hurskaalta
nuorukaiselta, mutta..."

Abbedissa ja isä Paavali katsoivat häneen kysyvästi.

"Mutta hän ei ole vielä laillisessa iässä, päästäkseen
veljeskuntaamme. Hän on vasta kahdeksantoista vuotias."
[Birgittalaismunkiksi päästäkseen tuli olla 25 vuotta täyttänyt.]

Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka jälkeen abbedissa kääntyi
konfessorin puoleen ja kysyi:

"Eivätkö veljeskunnan säännöt myönnä missään tapauksessa poikkeusta
iän suhteen?"

"Hm, muistaakseni ei säännöissä ole siitä suoranaisesti puhetta,
mutta eihän Pyhä Birgittamme ole voinutkaan aavistaa tällaista aikaa
tulevaksi", vastasi isä Henrikki epäröivään tapaansa.

"Saamme sitten itse tehdä poikkeuksen, sillä siihen pakottaa meitä
totinen tarve", sanoi abbedissa päättävästi. "Elämmehän me kuin
myrskyssä ajelehtiva laivaväki, jonka pelastuakseen ei auta keinoista
kursailla. Roomasta saakka meidän on mahdotonta nykyisissä oloissa
hankkia lupaa ja emäluostari taas antaa varmasti suostumuksensa,
sillä siellä kyllä tunnetaan meidän tilamme."

"Ei ole emäluostaristakaan meille nykyään mitään turvaa", sanoi isä
Henrikki, "sillä on nykyään vieläkin tukalammat ajat kuin meillä".

Kun toiset katsoivat häneen kysyvästi, jatkoi hän:

"Siitähän minun piti myöskin ilmottaa, että Vadstenassa on äskettäin
yritetty väkivalloin hajottaa munkkikonventtia. Uolevi oli äsken
luonani ja hän oli sen kuullut eilen Turussa käydessään. Pappisveli
Johannes Pauli ei ollut suostunut luostaria jättämään ja hänet
oli kuninkaankäskystä vangittu. [Mainittu Vadstenan munkki eli
m.m. jonkun vuoden vankina Hämeenlinnassa, missä hän kirjotti
latinankielisiä evankeliumiselityksiä.] Kai me näistä tapauksista
saamme abbedissalta pian kirjallisen ilmotuksen."

Tieto vaikutti kaikkiin painostavasti. Vihdoin katkasi abbedissa
äänettömyyden ja lausui katkeralla päättäväisyydellä:

"Elettävä meidän kuitenkin on tämän antikristillisen ja kerettiläisen
ajan yli Mitä siihen nuorukaiseen tulee, niin menköön hän ja
suorittakoon papintutkinnon sekä tulkoon sitten takaisin tänne.
Tavallista koetusaikaa on meidän turhaa, jopa vaarallistakin häneltä
vaatia, sillä sen kuluessa voivat agricolalaiset kääntää hänen
mielensä. Teemme siis asiain pakosta siinäkin suhteessa poikkeuksen
säännöistä. Ja muutoin... mistä hän on kotoisin ja mitä ihmisiä
hänen vanhempansa ovat?"

"Muistaakseni hän mainitsi olevansa Jämsästä, mutta vanhemmista ei
ollut kysymystä."

"Niin, tarkotin vain sanoa, että hankkikoon myöskin vanhempainsa
suostumuksen luostariin tulolleen, ettei asiasta sitten seuraa mitään
jälkirettelöitä. Ja jos hän heiltä voi saada jotakin elatuksen apua,
niin se ei tietysti pahenna asiaa."

Sen sanottuaan nousi abbedissa, tervehti ja jätti huoneen.

       *       *       *       *       *

Antti istui latvitsalla munkkikonventin retektooriossa, jonne
isä Henrikki abbedissan puheille lähtiessään oli hänet jättänyt.
Vinokaiteen muotoinen avara ruokasali valkeiksi rapattuine seinineen
teki häneen hauskan vaikutuksen. Eteläseinän kolme sarvilevyakkunaa
oli auki ja huoneen täyttivät päiväpaiste ja raikas meri-ilma,
sillä refektoorio oli luostarimäen korkeimmalla ja avonaisimmalla
paikalla, lähellä rantaa. Huoneessa tuntui vielä kalakeiton tuoksu,
sillä päivällinen oli juuri lopetettu ja äänetön maallikkoveli
korjasi parhaillaan pöydältä ruuan tähteitä, heitellen salavihkaisia
ja uteliaita silmäyksiä Anttiin. Muista konventin jäsenistä oli
huoneessa jälellä enää ainoastaan keski-ikäinen, pönäkkä ja yrmeän
näköinen pappisveli ja nuori diakooni, jotka istuivat vastapäätä
pöydän yläpäässä, lähellä ikkunaa. Antti odotti, että he olisivat
häntä puhutelleet, mutta kun arvokkain joukosta, mainittu pappisveli,
ei näyttänyt siihen halukkaalta, eivät toisetkaan tehneet alotetta.
Antti tarkasteli syrjäsilmin pappisveljeä, joka raukeana runsaan
aterian jäleltä nojasi tuolinselustaan ja silmät puoli ummessa hiveli
oluthaarikkoa, jonka hän palvelevan maallikkoveljen kynsistä oli
pelastanut eteensä pöydälle. Tavan takaa rävähytti hän silmänsä selki
selälleen ja läppäsi kämmenellään kaljua päälakeaan, jonka kellertävä
kuumotus yhä uudelleen houkutteli lähelleen huoneessa surisevia
kärpäsiä. Hän näytti Antista sangen vähän puoleensa vetävältä ja
hänen mielessään vilahteli epäileviä kysymyksiä, tulisiko hän tässä
ympäristössä lainkaan kotiutumaan.

Papin ja diakoonin kesken oli nähtävästi ollut käymässä teolooginen
keskustelu, sillä kun Antin huoneeseen tulosta aiheutunutta
äänettömyyttä oli muutaman tovin kestänyt, kysyi jälkimäinen
arastellen: "Mutta miksikä ei koko ihmiskuntaa luotu heti kerralla
kuten Aatami ja Eevakin sekä samalla tehty enkelien vertaisiksi?"

Pappisveli raotti silmiään, mytisti tyytymättömän näköisenä huuliaan
ja alkoi sitten hitaasti myristä:

"Vastahan meillä oli puhe siitä, että Jumala loi Aatamin omaksi
kuvakseen. Koska hän siis oli Jumalan kaltainen, niin tuli hänen
luonnollisesti kyetä itsekin luomaan ihmisiä, kuten Jumalakin. Siksi
ihmiskuntaa ei luotu kerralla, vaan sen tuli vähitellen jatkua
Aatamista."

Diakooni nyökäytti tyytyväisenä päätään, samalla kuin hänen oppinut
luostaritoverinsa otti haarikasta hyvän siemauksen. Lyhyen vaitiolon
jälkeen purkautui edellisen tiedonhalu seuraavaan kysymykseen:

"Mutta miksikä ei Jumala luonut ihmisiä heti niin täydellisiksi, että
he eivät olisi voineet langeta ja syntiä tehdä?"

"Hm!" myrähti pappisveli ja hänen huulensa kiertyivät hymyn
tapaiseen. "Mihinkäs silloin lunastustyö ja kirkko olisivat
joutuneet? Mitä niillä olisi silloin ollut tehtävää?"

Diakooni loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. Hetken kuluttua
jatkoi hän kuitenkin, vilkaisten arasti pappisveljeen ja Anttiin:

"Kuinkahan ihmiset siinä tapauksessa olisivat siittäneet ja
synnyttäneet lapsia, jolleivät he olisi langenneet syntiin, vaan
saaneet eteenkinpäin asua paratiisissa?"

Pappisveli asetti kyynärpäänsä pöydälle, liitti kätensä ristiin ja
lausui:

"Aivan samoin kuin minä nyt liitän molemmat käteni yhteen, samoin
olisivat mies ja vaimo silloin yhtyneet ilman syntiä ja lihan himoa."

Sen sanottuaan haukotteli hän kämmentensä suojassa, aivankuin sillä
osottaakseen, kuinka ilman mitään kiihkoa hän oli kätensä yhteen
liittänyt.

"Olisivatkohan lapset silloin olleet yhtä vähäisiä ja kaikkeen
kykenemättömiä kuin vastasyntyneet syntiinlankeemuksen jälkeen?"

"Ei suinkaan! Presbyteeri Honorius sanoo, että he heti maailmaan
tultuaan olisivat voineet kävellä ja puhua sekä itse syödä paratiisin
puista."

Diakooni kuvitteli nähtävästi mielessään paratiisin elämää, sillä
hänen kasvonsa loistivat, kun hän kysyi edelleen:

"Mitenkähän kauan ihmiset olisivat saaneet olla paratiisissa?"

"Hm, tuota, siihen saakka kuin heidän joukostaan olisi saatu
täytetyksi se vajaus, joka perkeleen ja hänen joukkonsa lankeamisen
kautta oli syntynyt enkelien keskuudessa."

Diakooni olisi arvatenkin tämän jälkeen tiedustellut, mitä tuon
enkelien lukumäärän täytyttyä olisi seurannut, mutta samassa saapui
huoneeseen isä Henrikki. Hänen ilmestymisensä ei nähtävästi ollut
varsin mieluinen pappisveljelle, joka nousi paikaltaan, haukotteli
äskeistä syvemmin ja unhottaen tyhjentää haarikkaa lähti huoneesta.
Diakooni seurasi hänen perässään.

"Poikani", lausui isä Henrikki laskien kätensä Antin olalle, "minä
olen nyt neuvotellut asiasta abbedissan kanssa ja me päätimme
hyväksyä sinut alaikäisyydestäsi huolimatta veljeskuntamme jäseneksi.
Mutta ensin on sinun palattava takaisin Turkuun ja suoritettava
papintutkinto. Maallikkoveljiä ja diakoonia meillä, Jumalan kiitos,
on vielä tarpeeksi, mutta papeista on suuri puute."

"Minä toivoin nyt heti saavani jäädä tänne luostariin", lausui Antti
hiljaa. "Turkuun minä en mielelläni enää palaisi."

Koko tulomatkan oli hän mielessään tuntenut jonkunlaista syyllisyyttä
opettajaansa, mestari Paavalia kohtaan ja pelkkä ajatuskin palata
hänen yhteyteensä tuntui hänestä vaikealta.

"Hm, niin... niinpä niin", hymähteli isä Henrikki neuvottoman
näköisenä, "kyllä minä ymmärrän, sillä Turku ja sen vanha
piispankoulu ei nykyään ole mikään otollinen olinpaikka
meikäläisille."

Sana "meikäläinen" sai Antin hieman säpsähtämään. Mutta ollenkaan
sitä huomaamatta jatkoi isä Henrikki:

"Emme kuitenkaan voi tehdä enempiä poikkeuksia veljeskuntamme
säännöistä enkä usko abbedissan peräyttävän päätöstään, että sinun on
ensinnä saatava piispalta papillinen vihkimys. Eikähän se sinulle,
poikani, niin voittamaton asia liene, jos sinulla kerran on totinen
halu päästä veljeskuntamme jäseneksi."

Antin mielessä liikkuivat ristiriitaiset tunteet ja hän loi vaieten
katseensa alas. Konfessori piti nähtävästikin hänen äänettömyyttään
myöntymyksenä, taputti häntä olalle ja virkkoi:

"Mutta olemmehan kokonaan unhottaneet vierasvaraisuuden kultaisen
säännön ja jättäneet sinun ilman virvotusta matkasi jälkeen."

Sen sanottuaan jätti hän huoneen, johon kohta ilmestyi äskeinen
maallikkoveli, asettaen pöydälle leipää, jäähtynyttä kalakeittoa ja
olutta. Kehotettuaan Anttia ryhtymään aterialle poistui hän jälleen.

"Näinköhän tämä on muuttuva minun kodikseni", ajatteli Antti
ryhtyessään apeamielisten tunteiden vallassa syömään. "Mutta miksi ei
minun niinkuin Kaarinankin. Joko minun on voitettava Kaarina takaisin
tai kuoltava yksinäisenä munkkina näiden muurien sisällä. Muuta
minulla ei ole valittavana."

Mutta vakuutteluistaan huolimatta tunsi hän mielensä epävarmaksi ja
hajanaiseksi. Syötyään ilman ruokahalua muutaman palan nousi hän
pöydästä. Kääntyessään säpsähti hän hiukan, sillä ovensuuhun oli
äänettömästi ilmestynyt lyhyeen kuluneeseen tunikkaan puettu iäkäs
pappismunkki, jolla oli lempeät lapsenomaiset silmät ja lumivalkoinen
tukka.

"Herran rauha, veljeni!" tervehti munkki pehmeällä äänellä ja astui
Anttia lähemmäs. "Kuulin juuri isä konfessorilta, että täällä on
nuori papinkokelas, joka pyrkii veljeskuntamme jäseneksi, niin en
malttanut olla pistäytymättä tervehtimään."

Hän palasi ovelle, kurkisti käytävään ja puhui jollekin siellä
olevalle:

"Jäitkö sinä sinne, Uolevi? Tule vain sisälle sinäkin, niin veli
Eerikki saa tuoda sinulle tilkan olutta."

Sisään astui vanha tuttavamme Säämiskän Uolevi, otti päästään leveän
baretin ja tervehti arvokkaasti Anttia.

"Isä Henrikki kertoi äsken tuolla (hän viittasi päällään käytävää
kohti), että luostarimme saa teistä, nuori mies, uuden papin.
Siitä ei kukaan iloitse enemmän kuin minä, joka olen tämän pienen
luostarikylämme vanhimpia porvareita, nimeltä Olavi Pietarinpoika ja
ammatiltani hansikkaantekijä."

Täten itsensä esitettyään istui Uolevi lavitsalle munkki-ystävänsä
rinnalle ja otti hyvän siemauksen olutta.

"Me olemme Uolevin kanssa vanhoja ystävyksiä ja käyneet
nuoruudessamme yhdessä pyhiinvaellusmatkallakin", kertoi munkki.

"Silloin oli nuorissa miehissäkin vielä innostusta", tarttui Uolevi
ystävänsä sanoihin, "mutta siitä asti ovat ajat suuresti muuttuneet.
On kuitenkin lohduttavaa nähdä vielä nykyajan nuorissakin edes yhden
tuhannen joukosta, jolla on rakkautta oikeaan uskoon ja puhtaaseen
luostarielämään. Sanon vieläkin, ettei kenenkään sydän iloitse
enemmän kuin vanhan Olavi Pietarinpojan, että luostarimme saa uusia
jäseniä ja siten vahvistuu tämän kerettiläisen ajan hyökkäyksiä
vastaan. Minä juon teidän terveydeksenne."

Juhlallisesti kohotti Uolevi haarikan huulilleen, katsoen kiinteästi
Anttia silmiin. Viimemainittu oli käynyt varsin hämilleen tästä
molempain vanhusten hänelle osottamasta huomiosta. Mutta samalla
tunsi hän mielensä lämpenevän sekä pääsevän ikäänkuin lähemmäs
luostarielämää.

"Sinä palaat vielä joksikin aikaa Turkuun, veljeni?" kysyi munkki,
joka edellisestä keskustelusta päättäen ei ollut kukaan muu kuin
Matias Olavinpoika, jota kaupunkilaiset jokapäiväisessä puheessaan
kutsuivat nimellä Lippi.

Kun Antti oli vastannut myöntävästi, katsahti veli Matias Uoleviin ja
yritti sanomaan jotakin, mutta jälkimäinen ennätti ennen, lausuen:

"Tämä veli Matias valmistelee munkkikonventille suurta kuvaa pyhästä
Birgitta-äidistä ja tämän luostarin rakentamisesta, mutta nyt häneltä
kuuluu pahaksi onneksi puuttuvan joitakin pigmenttejä -- mitä ne nyt
taas olivatkaan?"

"Raymondin siniä ja ultramariinia", ehätti veli Matias innokkaasti
selittämään, "niitä ynnä tärkkijauhoa sekottamalla saan minä
syntymään sellaista läpikuultavan sinistä pigmenttiä, jolla pyhän
Birgittan silkkinen esiliina on maalattava. Tiedäthän, veli, että
Birgitta-äitimme oli mukana tätä luostarin kirkkoa rakennettaessa ja
kantoi läpikuultavassa silkkisessä esiliinassa kiviä rakennukselle.
Olen sekottanut jos mitä pigmenttejä ja yhä uudelleen maalannut sen
esiliinan, mutta sellaista vain ei ole syntynyt kuin millaisena se
mielessäni kangastaa."

"Ja nämä pigmentit -- mitä ne nyt taas olivatkaan? -- olisin minä
kukaties voinut ystävälleni hankkia, ollessani kaksi päivää sitten
Turussa, mutta sidoin en vielä tiennyt asiasta mitään", selitti
Uolevi.

Antti käsitti nyt heidän tarkotuksensa ja virkkoi ujosti:

"Jos minä kykenisin niitä Turussa hankkimaan, niin tekisin sen
mielelläni."

Veli Matias ilostui silmin nähtävästi, hykersi hentoja käsiään ja
lausui:

"Kuinka hyvä sydän sinulla, veljeni, on! Vanha Matias-veli tulee
sinulle aina olemaan tästä kiitollinen. Niin, niin..."

Hän silmäsi neuvotonna Uoleviin, joka jatkoi:

"Kustannuksista pidän minä huolen ja sen teen mielihyvällä.
Mennessänne poikkeatte vain Olavi Pietarinpojan matalaan majaan, niin
siellä saamme tehdä selväksi sen puolen asiasta."

       *       *       *       *       *

Ehtoopäivällä suoriusi Antti matkalle takaisin Turkuun. Kuparimäen
juurelle tienkäänteeseen tultuaan pysähtyi hän hetkiseksi ja silmäili
luostaria, jonka harmaita muureja ja lautakattoja ilta-aurinko
kultasi. Hänen lähtiessään Säämiskän Uolevin luota olivat kellot
soineet vespera-messuun ja nyt oli hän korvissaan kuulevinaan heikon
hyminän kirkossa kaikuvista iltamessun sävelistä. "Siihen on yhtynyt
Kaarinankin ääni", ajatteli hän, samalla kuin hänen sydäntään
kaihersi apeamielisyys.

Kun hän kääntyi matkaansa jatkamaan, varmistui hänessä askel
askeleelta päätös valmistua mitä pikimmin palaamaan takaisin
Naantaliin.




IX

SISAR KAARINA SAA KUULLA ERÄÄN UUTISEN.


Alkoi jo hämärtää eräänä torstaina marraskuun lopulla. Nona-messu
oli juuri päättynyt ja sisaret palasivat tavallisessa järjestyksessä
kirkosta ja hajaantuivat abbedissan viittauksesta omiin selleihinsä
odottamaan pian alkavaa päivällistä. Ainoastaan sisaret Kaarina
ja Ursula jäivät konventtitupaan, sillä heidän vuoronsa oli tällä
viikolla ollut toimia edeskäypinä sisarkunnan aterioilla. Oikeastaan
olisi sisar Elinan tullut olla Kaarinalla toverina ja Ursulan sen
sijaan toimia esilukijattarena, mutta kun viimemainittu ei ollut
tunnettu minään kirjantaitajana, oli abbedissa muuttanut järjestystä
siten, että sisar Elina sai osalleen esilukijattaren tehtävät. Ja
tähän järjestykseen oli sisar Ursula varsin tyytyväinen, sillä paljon
mieluisampaa oli hänestä käsitellä ruumiin kuin sielun ravinnoksi
aiottuja tavaroita.

Ennen sisarten aterialle rupeamista oli abbedissa aina mukana
jaettaessa munkkikonventille meneviä ruoka-annoksia. Tällä kertaa
viittasi hän kuitenkin Kaarinaa ja Ursulaa suorittamaan omin päinsä
ruuan jakamisen sekä istuutui itse uunin eteen tiukasti yhteen
puristetuin huulin, kalpeana ja synkkänä.

"Ei taida olla terve, kun on niin myrryisen näköinen", kuiskasi
Ursula heidän pihalle astuessaan, "kutti parahiksi! Joutaisi minun
puolestani vaikka iäksi sairastupaan, niin saisivat ihmiset edes
rauhassa hengittää."

He laskeutuivat ahtaalle nunnain pihalle, jossa oli nilkkaa myöten
märkää lumisohjoa. Tuuli vinkui solissa ja räystäissä ja riuhtasi
levälleen Ursulan kaapun.

"Onpas tämäkin nyt säätä keskellä talvea!" sanoi tämä ärtyisesti,
kiskasi hameenhelmustansa lähelle polvia ja harppasi sohjoisen pihan
halki keittiörakennukseen.

Se oli laaja ja matala huone, jonka lattiana oli kosteita
kivilaattoja ja josta kolmannen osan täytti suunnattoman suuri
uunilaitos. Avarassa keitinpesässä oli tulella kaksi suurta petaa,
joita hämmenteli kokonaan höyryyn ja savuun kääriytyneenä tämän
huoneen haltiatar, iäkäs, puolikuuro Valpuri-muori, joka oli
jo kolmisenkymmentä vuotta palvellut luostarin fokaariana eli
maallikkovaimona. Apurina keittiötoimissa oli hänellä nykyään nuori
poikansa tytär.

"No muori, joko vanhan Helunan kontat ovat kypsyneet?" huusi Ursula
kimeällä äänellään Valpurin korvaan.

"Tottahan nyt, kun ovat päivämessusta asti olleet tulella."

Muori nosti kauhalla esiin muutamia lihapaloja, jotka saivat Ursulan
herkät sieramet laajenemaan.

"Antakaas ne tänne, että saan tunnustella", huusi Ursula, sieppasi
pöydältä puumaljan ja tyhjensi siihen kauhan sisällön, tiedustellen
samalla, oliko Valpuri muistanut panna tarpeeksi pippuria pataan.

"Hi, hi, hi, taitaapa se keitos maistua", nauroi Valpuri hieroen
kuhmuisia käsiään ulkoneviin lonkkiinsa.

"Etteikö maistuisi, kun on ensi kukon laulamasta saakka saanut kykkiä
tuolla kylmässä kirkossa, veisata ja hymistä, kääntyä ja niiata ja
tehdä ristinmerkkejä! Vähemmälläkin tuon uskoisi enkä minä hänestä
ainakaan sen hurskaammaksi tule."

"Hi, hi, hii, kun se on leikkisä, tuo sisar Ursula. Mutta kunhan
tässä taas paastopäivät alkavat..."

"Siltipä tässä täytyykin ajoissa varustaa itsensä vahvemmalla
muonalla", keskeytti Ursula ja ahmi maljasta tuoksuvia lihapaloja.
"Maista pois sinäkin, tyttö kulta", kääntyi hän samalla Kaarinaan,
"ei se sinullekaan pahaa tee eikä sinusta kuitenkaan tule niin
hurskasta kuin sisar Elinasta, vaikka kuinka paastoaisit."

Kun malja oli tyhjentynyt, huusi hän täyteläisiä huuliaan pyyhkien
Valpurille:

"Kystä se on ja hyvää, ammentakaa nyt vain kiiruusti pyttyihin, että
ne kaljupäätkin tuolla muurin takana saavat osansa."

Jälleen päästi Valpuri iloisen vanhan muorin hihityksen ja rupesi
sitten täyttämään kannellisia puupyttyjä, joissa päivälliskeitto
kuletettiin munkkiluostarin puolelle. Ursula ja Kaarina ynnä muori
apureineen kantoivat munkkien ruoka-annokset pihalle, jätettäväksi
asianomaisten omaan haltuun. Keittiörakennuksen ja nunnain
konventtituvan välisessä solassa oli korkea muuri, jonka takana
oli munkkien sisäpiha. Muurissa ei ollut mitään porttia, mutta sen
sijaan noin miehen rinnan korkuisella neliskulmainen aukko, jonka
visusti sulki omituinen pyörälaitos, mikä luostarin säännöissä
oli merkitty nimellä _rota sororum_, sisarten ratas. Se muistutti
suuresti tuulimyllyn lyhtyratasta, sillä se kääntyi pystysuoran
akselin ympäri ja siinä oli kaksi pohjaa, joiden väliin oli sovitettu
useita akselista kehälle kulkevia väliseiniä. Täten syntyneihin
lokeroihin asetettiin munkeille menevät ruoka-annokset ja kun ratasta
käännettiin siirtyivät ne vastakkaiselle puolelle, josta odottavan
maallikkoveljen kädet ne kohta korjasivat. Ratas väliseinineen
täytti ympäri kääntyessäänkin joka hetki niin visusti aukon, että
eri puolella muuria olevien veljien ja sisarten oli mahdoton edes
vilaukselta nähdä toisiaan.

Ursula tarttui rattaan laitaan ja kolistaen sitä kaikin voiminsa
huusi:

"Onko siellä takana yhtään kaljupäätä ruokaa vartomassa?"

"Tuota, mitä tämä tahtoo sanoa?" kuului muurin takaa pimeästä käheä
ääni.

"Kantelevat vielä abbedissalle ja saat taas ensi viikolla
syödä ruoka-osuutesi lattialla", kuiskasi Kaarina, jonka oli
vaikea pidättää nauruansa. Mutta kiinnittämättä mitään huomiota
nunnasisarensa huomautukseen ja yltyneenä muorin ja apuritytön
hihityksestä huusi Ursula vastaan:

"Sitä se tahtoo sanoa, että pitäkää säkkinne siellä auki, täältä
tulee vanhan Helunan lapa pippurilla höystettynä. Vai kelpaako se?"

Muurin takaa kuului ainoastaan rykimistä ja Ursula alkoi latoa
ruoka-astioita rattaan lokeroihin. Sitten kitisi akseli ja astiat
siirtyivät muurin toiselle puolen.

"Lisää saatte vasta iltamessun jälkeen", lausui Ursula vielä ja lähti
sitten räntää kaapustaan pudistellen sytyttämään Kaarinan kanssa
tulia refektoorioon.

Kuten ennen on mainittu, oli nunnain refektoorio luostarirakennuksen
äärimmäisessä päässä. Se oli avara suorakaiteen muotoinen sali, jonka
kalustona oli kaksi pitkää honkapöytää lavitsoineen sekä niiden
välissä peräseinällä pienoinen alttari, jolla näkyi tuntemattoman
lyypekkiläismestarin tekemä neitsyt Maarian kuva. Pöytien
keskivälillä, alttarin kohdalla, oli korkea lukupulpetti, jonka
ääressä esilukijatar ateriain aikana istui. Pulpetilla oli levällään
pergamenttifolio, jonka ruskeat goottilaiskirjaimet ja suuret,
moniväriset initsiaalit kimmelsivät kynttiläin valossa. Pulpetin ja
alttarin välillä riippui katosta nahkainen siima, joka johti ylös
huoneen harjalla olevaan ruokakellon kampiin.

Kun Ursula ja Kaarina olivat saaneet kaikki kynttilät palamaan sekä
asettaneet pöydälle veitset, lusikat ja puulautaset, poistuivat
he ääneti konventtitupaan. Kohta heidän mentyään ilmestyi
refektoorioon priorissa, lihava sisar Birgitta Kurki, jonka kasvot
täyteläisyydestään huolimatta olivat harmaan kalpeat ja ikäänkuin
jauholla hierotut. Silmättyään että kaikki oli kunnossa, asteli
hän lyllyvin liikkein alttarin eteen, teki ristinmerkin ja tarttui
sitten kellonsiimaan, alkaen soittaa sekä samalla lukea rukousta
_Salve, regina!_ Pam-pam-pim! Pam-pam-pim! kuului pimeydestä
kellon heleä ääni. Katse terotettuna pyhän neitsyen kuvaan nykki
priorissa siimaa tasaisessa trokee-tahdissa ja teki sitä niin kauan
kuin rukousta kesti. Soiton vaiettua astuivat nunnat tavallisessa
kulkuejärjestyksessään sisälle, seisahtuen neljänä rivinä pöytien
ääreen kasvot alttariin päin. Abbedissa asettui oikeanpuolisen pöydän
yläpäähän ja priorissa vasemmanpuolisen.

Nykäistyään pari kertaa kellonsiimasta lausui abbedissa kuuluvasti:

"_Benedicite_ -- siunatkaa!"

Sisar Elina alkoi samalla kirkkain äänin lukea siunausta "_Benedice,
Domine, cibum nostrum sicut benedixisti quinque panes in deserto_...
-- Siunaa, Herra, ruokamme kuten siunasit viisi leipää erämaassa."

Rukouksen loputtua lausuivat kaikki sisaret yhteen ääneen: "amen!"
jonka jälkeen abbedissa nykäsi jälleen kelloa ja kaikki istuutuivat
ankaran äänettömyyden vallitessa paikoilleen. Ursula ja Kaarina
ottivat nyt ovelle ilmestyneiltä keittäjiltä vastaan ruuat ja
jakoivat, pöytien yläpäästä lähtien, kullekin sisarelle osansa. Sisar
Elina istui korkean ja kapean pulpetin ääressä ja kädet ristissä
odotti abbedissan merkinantoa. Kuluneen viikon aterioilla oli luettu
kertomuksia Pyhän Katariina rouvan, Birgittan tyttären, ihmetöistä.
Kun abbedissa oli sormellaan tehnyt mykän viittauksen, alkoi Elina
hennolla, mutta kirkkaalla äänellä hitaasti ja tarkkaavasti lukea,
seuraten oikean kätensä etusormella goottilaiskirjainten tiheitä
rivejä.

"Kun se Pyhä Katariina rouva oli kerran Neapelin kaupungissa, tuli
hänen luoksensa eräs korkea-arvoinen rouva, valittaen että hänen
nuori ja ainoa tyttärensä öillä hirmuisesti vaivataan hekuman
perkeleeltä. Eivätkä he olleet tätä hätäänsä rohjenneet valittaa
kenellekään ystävistään, vaan kuultuaan Pyhän Katariina rouvan
saapuneen heidän kaupunkiinsa, olivat he uskaltaneet tulla hänelle
hätäänsä valittamaan ja pyytämään, että hän pyhillä esirukouksillaan
vapahtaisi tyttären vihollisen kahleista.

"Kun tuo jalo rouva oli kuullut heidän valituksensa, tuli hän
sydämensä pohjasta liikutetuksi, lankesi polvilleen ja luki hiljaa
itsekseen yhden _Ave Marian_, kuten hän oli pyhältä äidiltään
oppinut tekemään aina silloin kun häneltä pyydettiin jotakin apua.
Lopetettuaan rukouksen antoi hän heille monta otollista neuvoa ja
varotti erittäinkin tytärtä visusti ja ilman vilppiä ripittämään
itsensä kaikista synneistä, sillä ripittämättömien syntien tähden
antaa Jumala usein meidät perkeleen kiusattavaksi. Sen jälkeen
antoi hän tyttärelle muutamia tilkkusia pyhän äitinsä puvusta,
kehottaen häntä kantamaan niitä ruumiillaan. Ja vielä kehotti hän
sekä äitiä että tytärtä menemään kahdeksana päivänä ilman kenkiä ja
ilman liinavaatteita pyhän ristin kirkkoon ja siellä muistelemaan
Kristuksen piinaa ja kuolemaa sekä lukemaan kumpikin eriksensä
seitsemän _Pater nosteria_ ja seitsemän _Ave Mariaa_. Ja itse sanoi
hän tahtovansa mielellään rukoilla heidän puolestaan, vaikka hän
tunsikin itsensä vähäiseksi ja arvottomaksi."

Tällöin kopisti abbedissa veitsensä päällä kolmasti pöytään.
Elina lakkasi lukemasta ja kaikki sisaret keskeyttivät syönnin,
siirtäen syrjään lusikat ja veitset. Kaikki kohottivat kätensä
ylös ja hymisivät yhteen ääneen enkelitervehdyksen. Kun se oli
päättynyt, laski jokainen kätensä helmaan, päät taipuivat eteenpäin
ja seurasi liikkumaton äänettömyys, jonka kestäessä sisarten tuli
muistella Kristuksen katkerata piinaa ja kuolemaa. Pitkin pöytiä
asetetut talikynttilät tuikuttivat avarassa salissa kuin etäiset
tähdet, keittovadeista nousi ohuita höyrypatsaita hälveten kattoa
kohti, ja nuo harmaisiin kaapuihin ja mustiin huntuihin verhotut
luostarisisaret näyttivät kuin paikoilleen jähmettyneiltä. Ja tätä
heidän säännönmukaista hartauttaan katsoi alttarilta taivaallinen
neitsyt suurilla ja kylmillä silmillään.

Mutta abbedissa kohotti jälleen päänsä, koputti veitsenpäällä pöytään
ja nuo monet harmajat kuvapatsaat alkoivat osottaa elonmerkkejä.
Kädet kohosivat jälleen pöydälle ja sarvilusikat alkoivat liikehtiä
vatien ja tiukkaan hunnutettujen päiden välillä. Samalla alkoi
myöskin Elinan sormi liikkua pitkin kirjan rivejä, kun hän ryhtyi
jatkamaan keskeytynyttä lukua.

"Sekä äiti että tytär tekivät niinkuin heitä oli neuvottu ja koska
kahdeksas päivä oli kulumassa, tulivat he jälleen pyhän rouvan
luokse, iloiten ja kiittäen Jumalaa ja hänen palvelijatartaan,
Pyhää Katariina rouvaa. Ja he kertoivat, että edesmenneenä yönä,
joka oli kahdeksatta päivää vasten, ilmestyi tyttärelle perkele
kaikista kauneimmassa ja rumimmassa hahmossaan ja sanoi hampaitaan
kiristellen ja hirmuisesti uhkaillen: Kirottu olkoon se Birgittan
tytär Ruotsista, joka sinut vapahti minun vallastani, niin etten minä
koskaan enää saa palata sinun luoksesi! Niin sanoen poistui perkele
tulenliekissä. Mutta siunattu olkoon hän, jolle Jumala oli antanut
sellaisen vallan pahojen henkien yli!"

Vähitellen lakkasi yksi ja toinen syömästä, pyyhkien suunsa
pellavaisen pöytäliinan reunaan, ja kun kaikki olivat ehtineet
laskea lusikat käsistään, kuului jälleen abbedissan koputus. Ja nyt
seurasi samanlainen rukoustoimitus sekä Kristuksen piinan äänetön
muisteleminen kuin äskenkin. Sen tuli luostarisääntöjen mukaan
tapahtua kokonaista kolme kertaa päivällisen kestäessä. Tämän toisen
hartausmuistelun jälkeen nousi abbedissan viittauksesta pöydän
äärestä yksi vanhemmista sisarista, jolla kuluneella viikolla oli
ollut _cellarian_ toimi, ja kokosi pöydiltä suureen koriin kaikki
tähteet ja kantoi abbedissan eteen. Tämä mursi ja pienenteli
suurimmat palat ja teki sitten ristinmerkin korin yli, minkä jälkeen
se oli valmis jaettavaksi köyhille.

Kun varsinainen ateria siihen kuuluvine menoineen oli saatettu
loppuun, lausui abbedissa esilukijattarelle:

"_Tu autem_ --"

"_Tu autem, Domine, miserere nostri_ -- mutta sinä, Herra, armahda
meitä", täydensi sisar Elina lauseen, mihin koko konventti yhteen
ääneen vastasi:

"_Deo gratias_ -- Jumalalle kiitos!"

Tämän jälkeen nousi priorissa paikaltaan, tarttui kellonsiimaan ja
soitti niin kauan kuin tarvittiin yhden _Ave Marian_ lukemiseen.
Soiton aikana nousivat sisaret pöydästä ja asettuivat seisomaan
alttaria kohti, kuten aterialle ruvetessaankin. Kun kellon ääni
vaikeni, lausui taas esilukijatar:

"_Deus pacis et dilectionis maneat semper nobiscum_ -- rauhan ja
rakkauden Jumala olkoon aina meidän kanssamme!"

"_Deo gratias_!" vastasi jälleen konventti, samalla kuin esilukijatar
astui alttarin eteen ja notkistaen polviaan pyhän neitsyen kuvalle
lausui:

"_Agimus tibi gratias, omnipotens Deus_ -- me kiitämme sinua,
kaikkivaltias Jumala!"

"Amen!" vastasi konventti ja kaikki notkistivat polviaan, minkä
jälkeen he pari parilta lähtivät pitkin käytäviä vaeltamaan kirkkoon,
jossa sisaret edelleen saivat suorittaa kiitoksia taivaalliselle
haltiaväelle sekä heidän maalliselle edustajalleen, abbedissalle.

Mutta sisaret Ursula, Kaarina ja Elina jäivät refektoorioon ja
kävivät nyt vuorostaan päivälliseen käsiksi. Kaarina ja Ursula
istuivat rinnan ja Elina toisella puolen pöytää heistä hiukan
erillään. Kun he olivat hetkisen ääneti aterioineet, nykäsi Ursula
Kaarinaa hihasta ja viittasi nauraen Elinaan, joka oli työntänyt
lihakeiton syrjään ja söi paljasta leipää.

"Nythän on tuorstai, Elina, eikä siis lihan syöminen ole ollenkaan
synniksi", sanoi Ursula, "Etkö sinä nähnyt, kuinka abbedissa ja
priorissakin popsivat lihaa?"

Elina katsahti tovereihinsa suurilla, uneksivilla silmillään kuin
joihinkin hyvin kaukaisiin ja vieraisiin olentoihin ja jatkoi sitten
mitään vastaamatta syöntiään.

"Elä kiusaa häntä!" kuiskasi Kaarina, "näethän kuinka totiselta ja
surumieliseltä hän näyttää. Ehkä hän lapsuudessaan on saanut kokea
sellaista, josta meillä ei ole aavistustakaan."

"Mutta eipä hänen silti tarvitsisi aina olla niin olevinaan", vastasi
Ursula nyrpeästi.

Kun oli hetken aikaa ääneti jatkettu syöntiä, kohotti Elina kätensä
_Ave Maria_ -rukoukseen. Kaarina seurasi hänen esimerkkiään,
vilkastuaan ensinnä Ursulaan, joka vilkuili syrjäsilmin kumpaankin
nunnatoveriinsa ja nosti sitten kätensä suun eteen sekä nauraa
hihitti pahanilkisesti. Punastuen laski Kaarina kätensä alas ja sanoi
vakavasti:

"Miksi sinä olet aina niin häijy, Ursula!"

"Näytitte niin hullunkurisilta, etten voinut pidättää nauruani",
vastasi Ursula viattomasti. "Söisit sinäkin ilman konstailematta
tuota lihalientä, sillä huomenna on perjantai ja silloin saamme taas
tyytyä ohrapuuroon."

Kursailematta veti hän sitten Elinan koskematta jääneen lihakeiton
eteensä sekä jakoi sen itsensä ja Kaarinan välillä, huomauttaen
jälkimmäisen vastaväitteisiin ainoastaan:

"Jos tahdot enemmän olutta, niin minä käyn hakemassa, ennenkuin ne
kirkosta palaavat."

Elina oli koko ajan istunut kuin yksinään refektooriossa ja syömästä
lakattuaan suoritti hän kaikki säännönmukaiset kiitosmenot ja
polvennotkistukset. Kaarina lausui niinikään tavalliset kiitossanat
sekä niiasi neitsyt Maarian kuvalle, mutta Ursula ryhtyi heti syönnin
lopetettuaan korjaamaan ruoka-astioita pöydiltä.

       *       *       *       *       *

Kirkosta palasivat sisaret asianmukaisessa järjestyksessä
konventtitupaan, jossa he pysähtyivät kahteen riviin.

"_Benedicite_ -- siunatkaa!" lausui abbedissa ja sisaret hymisivät
lyhyen rukouksen.

Vasta nyt saivat sisaret ryhtyä vapaasti keskenään juttelemaan,
oltuaan aamuvarhaisesta yhtämittaisissa hartaudenharjotuksissa.
Kukin haki suurista seinäkaapeista esille käsityönsä, keskeneräiset
ompeluksensa, sukankutimensa ja virkkausvehkeensä ja pian näkyi
takkatulen sekä muutamain talikynttiläin valaisemassa tuvassa
vapaasti sijottuneita ryhmäkuntia, joissa kehiteltiin auki kokoon
käärittyjä käsitöitä ja alotettiin puoliääneen ja ikäänkuin arkaillen
jutella maallisista asioista. Määrättyjen rajojen ulkopuolelle ei
kukaan kuitenkaan uskaltanut antaa juttelunsa luiskahtaa, sillä
jokainen tunsi painajaisena päällään abbedissan vaanivan katseen.
Ainoastaan sisar Ursulan kieli pyrki tavan takaa monen sisaren
salaiseksi iloksi anastamaan itselleen suurempia vapauksia kuin
mitä abbedissa katsoi luostarisääntöjen siinä suhteessa sallivan.
Mutta niinpä saikin sisar Ursula olla yhtä mittaa muistutusten ja
rangaistusten esineenä.

Refektoorio jäi pimeäksi illallisateriaan saakka ja sisaret Ursula,
Kaarina ja Elina asettuivat hekin käsitöineen toisten sisarten
joukkoon. Kaarina istahti ompeluksineen Elinan kanssa samalle
lavitsalle pesän pielustaan.

"Oletko sinä tänään oikein terve, kun näytät niin kalpealta?" kysyi
hän Elinalta päästäkseen hänen kanssaan keskustelun alkuun.

"En minä, Jumalan kiitos, mitään kipuakaan tunne itsessäni", vastasi
Elina, nostamatta katsettaan työstä.

Kaarina teki vielä pari yritystä, mutta kummallakin kertaa vastasi
Elina lyhyesti ja raukeasti, joten keskustelu heidän välillään
tyrehtyi alkuunsa. Hän oli alunpitäin tuntenut jonkunlaista
vetovoimaa Elinaa kohtaan, mutta mitenkään lähemmäs häntä ei hänen
ollut onnistunut päästä. Elina oli aina yhtä umpimielinen ja
uneksuva. Kaikilla sisarilla oli omat lähimmät ystävättärensä ja
puhelukumppaninsa näinä jälkeenpuolistunteina, jolloin kielen siteet
vähäksi aikaa saivat laueta, mutta Elina liikkui ja puuhasi aina
yksinään kuin unissakävijä. Häntä pidettiin abbedissan erikoisena
suosikkina, sillä hän oli kaikista ankarin sääntöjen noudattaja,
jonka abbedissa mielellään otti esikuvaksi antaessaan nuhteita
huolimattomille sisarille.

Keskustelu sisarten välillä ei ruvennut oikein luistamaan, sillä
jokainen, jolla oli kielellään jotakin ulospyrkivää, katsahti ensin
vaanien abbedissaa, jonka tylyt ja liikkumattomat kasvot saivat
jutteluhaluiselta sisarelta kielen kangistumaan. Mutta kun oli
hetkinen istuttu käsitöiden ääressä, nousi abbedissa paikaltaan ja
ilmotti matalalla äänellä priorissalle, että hän ei ole tänään oikein
terve, minkä vuoksi hän menee hiukan lepäämään. Priorissan tuli pitää
silmällä sisarten käytöstä.

Omituinen vapautuksen humaus kävi läpi konventtituvan, kun
abbedissa oli hävinnyt oven taakse. Toiset nousivat paikoiltaan,
toiset siirtelivät jakkaroitaan ja ottivat vapaampia asentoja
sekä päästelivät aluksi kaikenlaisia huudahduksia ikäänkuin
ääntämiskykyään koetellakseen. Päätään heilutellen ja levottomasti
silmäili priorissa ympäri huonetta, mutta hänen huulillaan näkyvä
avuton hymy ei ollut suinkaan omiaan hillitsemään sisarten
levottomuutta.

Ursula istui rehevänä ja äänekkäänä pesän edustalla.

"Huh-huh, kuinka se kuumentaa!" lausui hän, avasi kaapunsa ja
antoi sen solahtaa alas jakkaralle, minkä jälkeen hän ryhtyi
rauhallisesti irrottamaan huntua päästään, huolimatta ollenkaan
priorissan varottavista eleistä. Sitten tarttui hän puolitekoiseen
lapsenpeitteeseen, joka ompeluksen alaisena oli hänen helmassaan,
leyhäytti sen levälleen ja huiskuttaen sitä kuin lippua käsissään
huudahti vallattomasti:

"Kukahan miekkonen tälläkin saa omaa pulululuaan peitellä!"

"Hst, hst!" sissitti priorissa sormi pystyssä, mutta Ursula jatkoi
mistään piittaamatta:

"Jos olisi omassa vallassani, niin minä antaisin tämän sisar Elinalle
myötäjäisiksi, sitten kun hänet täältä miehelään viedään."

"Voi, voi, tuota Ursulaa, Louhisaaren linnaanhan se peite tulee",
päivitteli priorissa neuvotonna.

Mutta huonokuuloinen, ryppykasvoinen ja kiveräleukainen sisar Agnes,
joka istui lähellä Ursulaa ja joka tarkkaavasti oli seurannut tämän
elkiä, kysyi nyt lähelle kumartuen ja kädellä korvaansa varjoten:

"Mitä sisar sanoi, kun en oikein kuullut?"

"Niin että eikös tästä tule kaunis peite?" huusi Ursula sisar
Agneksen korvaan.

"Niinpä näkyy, mutta kenelle sitä valmistetaan?"

"Sille joka tästä joukosta ensiksi naimisiin joutuu."

"Hi, hi, hi, eihän nyt toki!" nauroi vanha nunna hampaatonta naurua
ja vilhuili ympärilleen hämärtyneillä silmillään. Useimmat sisarista
purskahtivat myöskin nauruun, johon priorissan sissitykset kokonaan
hukkuivat.

Sisar Agnes oli jo lähempänä kuuttakymmentä. Hän oli syntyjään
Ruotsista, missä hän oli ollut priorissana Vadstenan luostarissa,
mutta jo kolmattakymmentä vuotta sitten lähetetty rangaistukseksi
jostakin rikkomuksesta nunnaksi tänne Naantaliin. Mitä laatua tuo
hänen rikkomuksensa oli ollut, siitä ei Naantalin luostarissa
edellisen abbedissan kuoltua ollut kenelläkään varmaa tietoa. Mutta
siitä huolimatta oli jo aikoja sitten syntynyt nuorempain sisarten
kesken tarina Agneksen rakkausseikkailusta, jonka ilmitulo oli
saattanut hänet maanpakoon. Se oli pääasiassa kudottu kokoon Pyhän
Justiinan ja Kyprianus-noidan tarinasta, joka monien luostarissa
tunnettujen pyhimyskertomusten joukossa oli useimmille sisarille
mieluisin. Tässä muunnostarinassa oli vain Justiinan sijaan pistetty
nuori ja kaunis Vadstenan nunna, Agnes, sekä Agladiuksen sijalle
uljas Stuure-suvun ritari. Luonnollisesti -- tuli kertomuksen erota
myöskin siinä, että Agnes ei Justiinan tavalla voinutkaan vastustaa
niitä Kyprianuksen noitakeinoja, joiden avulla ritari koetti voittaa
hänen rakkauttaan. Abbedissa oli kerran tavannut ritarin ja Agneksen
luostarin puutarhassa syleilemässä toisiaan ja silloin hänen oli
täytynyt, priorissan arvon menetettyään ja erinäisiä katumustöitä
suoritettuaan muuttaa tänne meren taakse.

"Mutta Agnes muori tätä tuskin enää tarvinnee", jatkoi Ursula
pilantekoaan.

"Niin mitenkä, kun en oikein kuullut?" kumartui Agnes taas Ursulan
puoleen.

Ursula yritti jälleen huutamaan hänen korvaansa, mutta silloin
katsahti häneen Kaarina moittivasti ja virkkoi:

"Ursula, kuinka sinä viitsitkin!"

"Kas Pyhää Katariinaakin, kun on totisena", lausui Ursula hiukan
hämillään ja jätti rauhaan sisar Agneksen, joka vähäkuuloisen
epäluuloisuudella pälyili ympärilleen.

Yritettyään turhaan päästä Elinan kanssa keskusteluun, oli Kaarina
istunut äänetönnä käsityötään nypläten ja antaen ajatusten harhailla
omilla teillään. Ja samain asiain ympärillä ne aina kiertelivät:
mahtoiko Antti tuntea mielensä hyvinkin katkeraksi saatuaan kuulla
hänen luostariinmenostaan ja saisiko hän enää koskaan nähdä Anttia.
Kaikista kipeintä oli hänelle kuvitella, ettei hänen tekonsa
olisikaan Anttiin mitään vaikuttanut. Kun sellainen mahdollisuus tuli
mieleen, niin silloin häntä aina aivankuin vilusti ja koko luostariin
tulo tuntui kauhealta erehdykseltä sekä eläminen tässä hyödyttömässä
vankeudessa turhalta ja tarkotuksettomalta. Siksipä karkottikin hän
aina kiiruusti mielestään sellaiset kuvittelut ja koetti kivenkovaan
uskotella itselleen, että Antti on hänen tekonsa johdosta vaipunut
mitä mustimpaan epätoivoon ja miettii yötä päivää keinoja, mitenkä
hän saisi kaikki ennalleen. Ja kun Kaarina tällaisilla kuvitteluilla
oli kiihottanut itsensä kyyneliin, päätteli hän heltyneenä, ettei
hän, kuten luostariin tuloa hautoessaan oli ajatellut, otakaan Anttia
kylmästi vastaan, kun tämä katuvaisena tulee häntä luostarin porttiin
puhuttelemaan. Oli hän myöskin joskus koettanut vakuuttaa itselleen,
ettei hän enää välitä yhtään, yhtään mitään Antista ja ettei hän
oikeastaan ole hänen tähtensä luostariin tullutkaan, vaan ainoastaan
viettääkseen siellä Jumalalle otollista elämää, kuten niin monet
hurskaat sisaret ennen häntä. Mutta montakaan hetkeä hän ei ollut
voinut viettää ilman, että ajatukset olisivat palautuneet Anttiin ja
heidän rikkoutuneeseen suhteeseensa.

Muutamia viikkoja sitten oli Kaarinan äiti pistäytynyt Naantalissa
ja Kaarina oli häntä puhutellut nunnaluostarin portissa. Koko
keskustelun ajan oli hän miettinyt, kuinka äidiltä olisi saanut
ongituksi joitakin tietoja Antista, mutta portinvartiasisaren
läsnäolo oli estänyt häntä siitä. Ja niin oli hän jäänyt entiseen
epävarmuuteen siitä, mitä hänen tekonsa oli Anttiin vaikuttanut.
Tuota viatonta lemmensuhdettaan ja luostariintulonsa syytä ei hän
ollut ilmaissut Ursulallekaan, sillä päästäkseen osalliseksi hänen
salaisuudestaan oli Ursula hänen mielestään liian vallaton ja
karkea. Elinalle olisi hän sen paremminkin saattanut uskoa, sillä
hän aavisti Elinankin kätkevän sydämessään samanlaista ja kenties
vieläkin raskaampaa salaisuutta. Tämä se olikin pääasiallisimpana
kiihottimena, joka veti häntä Elinan puoleen.

       *       *       *       *       *

Samassa ryhmässä kuin Ursula istui myöskin sisar Anna, sama, joka
Tuomaan ilmestyessä puutarhaan oli ollut yhdessä Kaarinan, Ursulan
ja Elinan kanssa herneitä riipimässä ja jolla oli kaihi vasemmassa
silmässä. Heti kun abbedissa oli lähtenyt huoneesta, oli sisar Anna
alkanut levottomasti rykien ja tervettä silmäänsä vilkuttaen hokea:
"Minäpä tiedän uusia, minäpä tiedän uusia", mutta kaikki olivat
kiinnittäneet huomionsa Ursulaan eikä kukaan ehtinyt kallistaa
hänelle korvaansa. Mutta kun Ursula Kaarinan moitteen johdosta
hetkeksi vaikeni, ehätti sisar Anna uudelleen kuuluttamaan, että
hänellä on tiedossaan uusia.

"Mitä niin, mitä niin?" kuului useammalta taholta ja uteliaina
kurottivat sisaret päätään Annaa kohti.

"Niin mitä sinä sanoit, kun en oikein kuullut?" oli sisar Agneskin
taas mukana käsi korvan takana.

Mutta nyt ei sisar Anna pitänytkään kiirettä, vaan nautti ensin
hetkisen siitä, että melkein kaikkien huomio oli häneen kohdistunut.

"No annahan nyt jo kuulua!" hoputti Ursula kärsimättömästi, "vai
siihenkö ne sinun uutesi loppuivatkin".

"Minä olin ennen päivällistä portissa vanhan tätini puheilla, jota en
ole nähnyt moneen herran vuoteen, vaikkei hän asukaan sen kauempana
kuin Mynämäellä."

"Sekö se nyt oli sinun uutesi?"

"Ja täti tiesi -- hän oli nimittäin kaupungissa kuullut sen Säämiskän
Uolevilta..."

Anna vaikeni hetkiseksi ja vilkuili ympärilleen nauttien toisten
kiihtyvästä uteliaisuudesta.

"Mitä kuullut?" tikasi Ursula melkein vihaisesti.

"Että munkkiluostariin vihitään ensi viikolla uusi pappisveli, joka
kuuluu vasta päässeen Turun koulusta."

"Vähät kai niitä kaljupäitä nyt enää sinne tulee. Olet tainnut
itsestäsi rustata koko jutun", sanoi Ursula hiukan pettyneenä.

"Kysypä sisar Birgittalta", kivahti Anna loukkautuneena.

"Kyllä se on totta", myönsi priorissa vakaisesti.

"Yhyy!" virkahti siihen Ursula. "Mikähän sitäkin nyt tänne vetää?
Saitko kuulla, mistä hän on kotoisin ja mikä nimeltään?"

"En minä hänen kotipaikkaansa tullut tietämään, mutta Andreas
Pietarinpoika hän on nimeltään", ilmotti Anna tyytyväisenä ja
katsahti priorissaan, joka asian vahvistukseksi nyökäytti päätään.

Kaarina oli välinpitämättömästi ja hajamielisesti seurannut juttua.
Mutta kuullessaan puolella korvallaan, että tuleva pappisveli on
vasta päässyt Turun koulusta, oli hän säpsähtänyt, kohottanut
katseensa työstä ja korvat herkistyneenä sekä kiivaasti hengittäen
seurannut Annan ja Ursulan välistä sananvaihtoa. Kun Anna sitten
mainitsi nuoren luostaritulokkaan nimen, lehahti hän tulipunaiseksi
ja painoi äkkiä päänsä alas ja käänteli tolkuttomasti ompelusta
polvillaan. Hänen korvissaan suhisi, sydän löi aivan haljetakseen
ja hämmennyksissään luuli hän, että kaikki ovat kiinnittäneet
katseensa häneen ja että Ursula tuossa tuokiossa alkaa tapansa
mukaan tehdä hänelle kiusaa. Mutta onneksi ei Ursula ollut huomannut
hänen mielenliikutustaan, vaan huusi parasta aikaa sisar Agneksen
korvaan Annan kertomaa uutista, jota hän parhaansa mukaan koetti
omilla lisäyksillään höystää. Kaarina rauhottui hieman ja koetti
koota ajatuksiaan. Oliko se mahdollista, mitä hän oli kuullut? Vai
oliko hän kuullut väärin? Ehkä Anna sanoikin jonkun vallan toisen
nimen, jonka hän Anttia ajatellessaan kuuli omalla tavallaan.
Tämä mahdollisuus alkoi häntä vaivata yhä enemmän ja enemmän ja
hänen teki jo mielensä kysäistä Annalta sitä nimeä uudelleen,
mutta ei uskaltanut. Sen sijaan jännitti hän kuuloaan ja koetti
tarkkaan seurata sisarten juttelua, saadakseen mahdollisesti kuulla
toistamiseen sen nimen. Mutta kukaan ei maininnut sitä enää, sisaret
juttelivat vain kaikenlaista tulevista munkin vihkiäisistä, Ursulan
aina väliin huutaessa jotakin sisar Agneksen korvaan.

Vasta iltamessun jälkeen pääsi Kaarina tuskallisesta
epävarmuudestaan. Kun hän Ursulan kanssa kattoi illallispöytää,
uskalsi hän vihdoin noin aivankuin ohimennen kysäistä, mikä sen uuden
luostaritulokkaan nimi nyt olikaan.

"Maltas nyt... eiköhän se ollut Andreas Pietarinpoika", vastasi
Ursula huolettomasti, "tunnetko sinä sen nimistä vai?"

"En, muuten vain tulin kysyneeksi", vastasi Kaarina mahdollisimman
rauhallisesti.

Mutta hänen sydämensä täytti suuri riemu ja koko illallisaterian
ajan liikkui hän edeskäyvän toimissaan kuin unissakävijä ja hänen
silmissään oli omituinen loiste. Ja kun toiset sisaret pöydästä
nousten olivat poistuneet kirkkoon päivän viimeistä hartausmenoa
suorittamaan, hämmästytti hän pahanpäiväisesti sisar Ursulaa
tarttumalla häneen syliksi ja hokemalla puoleksi itkien, puoleksi
nauraen:

"Ursula, rakas Ursula, voi kun minun on hyvä olla!"




X

TOISTENSA KUULUVISSA, MUTTA EI NÄKYVISSÄ.


Munkkikonventin jäsenillä oli säännönmukaisten messutoimitusten
väliajoilla paljon enemmän vapautta kuin sisarilla. Tosin
luostarin säännöissä oli heidänkin varalleen määrätty terveellistä
työskentelyä nimittäin askartelua puutarhassa, teoloogisten opintojen
harjottamista sekä pyhien kirjojen kääntämistä ja kopioimista. Mutta
ensinmainittu ei talvisaikana luonnollisestikaan tullut kysymykseen
ja jälkimäisiä askareita olivat luostarin koko olemassaolon aikana
ani harvat veljet vähänkään huomattavammassa määrin harjottaneet.
Konventin hallussa olevaa vähäistä kirjastoa kyllä viljeltiin, mutta
paremminkin vain ajankuluksi kuin mistään syvemmästä opintojen
harrastuksesta. Lomahetket kulutettiin tavallisesti vapaisiin
keskusteluihin, jotka eivät suinkaan aina olleet vakavinta laatua.
Myöskään oluthaarikka ja lautapeli eivät olleet mitään halveksittuja
ajanvietevälineitä. Ulkomaailman kanssa oltiin yleensä paljon
lähemmässä yhteydessä kuin nunnakonventissa, sillä klausuuri oli
täällä paljon höllempi, varsinkin viime aikoina, ja mitään pakollista
äänettömyyttä ei ollut käytännössä.

Pari päivää sen jälkeen kuin pappisveli Andreas Pietarinpoika
oli vihitty luostarin asukkaaksi, istui koko munkkikunta, veli
Matiasta ja askareillaan olevia maallikkoveljiä lukuunottamatta,
konventtituvassa loimottavan pesävalkean lähettyvillä ja koetti
juttelemalla lyhentää päivällisaterian ja iltamessun välistä
vapaa-aikaa.

Antti istui äänetönnä ja tuijotti pesään. Hänen asunaan oli nyt
avara, polviin ulottuva sarkamantteli, jonka vasemmassa rintamuksessa
oli pappisveljen tunnusmerkki, punainen risti ja sen keskellä
siunatun leivän esikuvana valkoinen pyörylä. Parturin tehtäviä
hoitavan maallikkoveljen sakset ja partaveitsi olivat peranneet hänen
päälakensa paljaaksi, mistä hänen kasvonsa olivat saaneet vanhemman
ja ikäänkuin kärsineen ulkomuodon. Hän seurasi hajamielisesti toisten
keskustelua ja kuuli samalla koko ajan korvissaan kirkkaan naisäänen,
joka hänen näinä kahtena päivänä alttaripalveluksia suorittaessaan
oli lehteriltä kaikunut ja ikäänkuin häntä varten erottunut toisten
nunnain äänistä. Ensi kerran tajutessaan sen eilen puolipäivämessussa
oli hänet vallannut suloinen väristys ja hän oli luonut rohkeasti
katseensa ylös lehterille, jonka tiheän ristikon takaa ei kuitenkaan
voinut mitään erottaa. Mutta äänen kuuli hän sitä selvemmin
korvissaan ja se oli kaikissa seuraavissakin messuissa synnyttänyt
hänessä aina samanlaisen väristyksen ja ikäänkuin virittänyt hänet
suurempaan hartauteen. Täällä konventin puolella tunsi hän ikävää ja
istui nytkin kuin ujo vieras munkkitoveriensa joukossa, kuunnellen
sitä ääntä korvissaan ja odottaen iltamessua.

       *       *       *       *       *

Syksyllä Turkuun palattuaan ei Antti ollut ilmaissut kenellekään
aikeitaan ja Naantalissa käyntiään, vaan oli entistä enemmän
itseensä sulkeutuen alkanut tulisella kiihkolla lopetella lukujaan.
Toisinaan oli hänet kuitenkin vallannut epäilys omiin aikeisiinsa
ja tunnonsoima siitä pettymyksestä, jonka hän tulisi valmistamaan
opettajalleen, mestari Paavalille. Silloin oli hän aina aikonut
mennä ja ilmaista hänelle kaikki sekä pyytää neuvoja. Mutta siitä
oli häntä taas pidättänyt pelko, ettei hänellä sitten enää ole
mitään mahdollisuutta päästä Kaarinan yhteyteen, mikä seikka hänelle
kuitenkin oli ratkaisevinta. Ja niin oli hän aikeitaan ilmaisematta
päättänyt opintonsa ja saanut papillisen vihkimyksen.

Marraskuun alussa oli iäkäs Martti-piispa laskenut väsyneen päänsä
lepoon ja piispanvirkaa hoiti nyt hänen apulaisensa ja koulun entinen
rehtori, Mikael Agricola. Hän se oli vihkinyt papiksi Antinkin,
entisen oppilaansa. Antti oli mielessään päätellyt, että hän heti
vihkimisen jälkeen ilmottaa Agricolalle aikomuksensa mennä munkiksi
Naantalin luostariin. Mutta sitä ei hän ollutkaan voinut tehdä
paremmin kuin aiemmin mestari Paavaliinkaan nähden. Sen sijaan oli
hän ilmottanut matkustavansa aluksi Jämsään isäänsä tervehtimään.
Hän oli käynytkin Jämsässä, missä ainoastaan isä oli enää elossa.
Tälle oli hän ilmottanut päätöksensä ja palannut sitten nopeasti
Naantaliin, saadakseen mitä pikimmin kaikki peruuttamattomasti
ratkaistuksi. Heti seuraavana päivänä luostariin tulonsa jälkeen
oli hänet vihitty munkiksi. Vihkimisen oli toimittanut isä Henrikki
jälellä olevien pappismunkkien avulla. Muu ei voinut tulla
kysymykseenkään, kun Martti-piispa ei ollut enää elossa, ja Vadstenan
luostarin kummaltakin konventilta oli vähää ennen tullut myöntävä
vastaus Naantalin luostarin tiedusteluun, sopiko kenraalikonfessorin,
kun maassa ei ollut enää katolilaista piispaa, vihkiä pappi Andreas
Pietarinpoika munkiksi ja tehdä se, luostarin totiseen tarpeeseen
nähden, ilman edelläkäypää koetusaikaa ja katsomatta noviisin
alaikäisyyteen.

Niin oli Antista tullut ykskaks täydellinen luostarin jäsen. Korkeat
muurit ja vahva portti, munkinkaapu ja tonsuuri erottivat hänet nyt
muusta maailmasta, entisistä opettajistaan ja koulutovereistaan.
Mutta ainoastaan kirkossa, kun lehteriltä kaikui se ääni, tunsi hän
itsensä eheäksi ja rauhalliseksi, jopa suorastaan onnelliseksi.
Täällä konventin huoneissa sen sijaan tunsi hän itsensä hajanaiseksi,
epäileväksi ja itsesyytösten ahdistamaksi. Hän näki kuin edessään
Agricolan tyynet kasvot ja avonaisen katseen, joilta hän tahtoi
piiloutua, mutta onnistumatta. Miksi hän lähtikin Turusta niin
epärehellisesti ja pelkurimaisesti eikä ilmottanut suoraan
aikomuksiaan?

Tänään oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän voi lähettää
täältä luostarista piispalle kirjeen ja siinä avomielisesti sekä
anteeksi pyytäen selittää kaikki. Tämä ajatus oli vaikuttanut häneen
jonkun verran vapauttavasti ja nyt päivällisen jälkeen oli hän,
munkkitoveriensa seurassa takkatulen ääressä istuessaan, koettanut
mielessään sommitella tuota kirjettä. Mutta siinä esiintyikin
kaikenlaisia vaikeuksia. Ollakseen pohjaa myöten rehellinen, täytyisi
hänen luostariin tulonsa perimmäiseksi vaikuttimeksi ilmottaa
suhteensa Kaarinaan, mutta se tuntui tuiki mahdottomalta. Siitä
kimposivat hänen ajatuksensa pelästyneinä takaisin ja hajaantuivat
valtoimina omille teilleen. Ja silloin istui hän hajamielisenä
liekkeihin tuijottaen sekä kuunteli sitä lehteriltä tulevaa ääntä.

Mutta taas hän havahtui, kokosi ajatuksensa ja koetti sommitella sitä
kirjettä. Veljet hänen ympärillään tuntuivat keskustelevan jotakin
Lutherista ja kerettiläisyydestä ja kun nimi Agricolakin tarttui
hänen korvaansa, jätti hän taas kirjeen, heristi korviaan ja asettui
tarkkaavammin kuuntelemaan. Pappisveli Tuomas, sama joka Antin ensi
kertaa luostarissa käydessä oli refektooriossa opettanut teologiaa
nuorelle diakoonille, oli juuri äänessä.

"Veli Laurentius Vadstenasta kertoi minulle täällä käydessään",
jutteli hän yrmyllä äänellään, "että niin Petri-veljekset Ruotsissa
kuin meidän Särkilahti ja Agricola ovat Lutherilta ja Saksin
vaaliruhtinaalta saaneet suuria lahjuksia ja siten myyneet itsensä
väärälle asialle."

"Mutta mitä hyötyä vaaliruhtinaalle lähti tuosta lahjomisesta?" kysyi
diakooni Arvid, veli Tuomaan ainainen ihailija.

"Mitäkö hyötyä? Hy! Mitäs hyötyä Kustaa Eerikinpojalle Ruotsissa ja
Suomessa on siitä, että Lutherin kerettiläisyys asetetaan oikean
uskon tilalle. Eikö hän saa mielinmäärin asettaa ja erottaa sekä
piispoja että pappeja ja täyttää aarrekamarinsa kirkon omaisuudella?"

"Mutta minkähänlaisen tuomion sellaiset papit saanevatkaan, jotka
rahasta myyvät itsensä oikean uskon hävittäjille?" huokasi toinen,
vanhan näköinen ja ryppyotsainen diakooni.

"Samanlaisen kuin jumalaton Magdeburgin piispa Udo", vastasi veli
Tuomas varmasti ja näpisti huulensa tiukasti yhteen.

"Kuinka hänen kävi?" uteli veli Arvid.

"Kun hän ei lakannut kerettiläisestä elämästään, kuultiin eräänä
yönä ääni kuin ukkosen jyrinä, joka huusi piispalle: _'Fac finem
ludo, quia lusisti satis, Udo!'_ Se on niin paljon kuin: lopeta jo
leikkisi, Udo, sillä tarpeeksi asti olet sinä jo leikitellyt! Mutta
kun tuo jumalaton ei tätä varotusta totellut, näki eräs hurskas
kaniikki, joka vietti rukoillen ja valvoen yötä tuomiokirkossa,
seuraavan näyn: Kirkkoon ilmestyivät yhtäkkiä pyhä neitsyt, apostolit
ja taivaallinen sotajoukko. Ja kun piispa oli vuoteeltaan temmattu
kirkkoon, istuivat apostolit häntä tuomitsemaan ja tuomitsivat hänet
paikalla kuolemaan sekä syvimpään helvetin nieluun heitettäväksi.
Silloin astui taivaallinen pyöveli edes ja komensi piispaa ojentamaan
päänsä. Mutta ääni tuomarien joukosta huusi pyöveliä pysähtymään niin
kauaksi, että piispan sisältä otettaisiin ne pyhät öylätit, joita
hän elinaikanaan oli väärin nauttinut. Hänen suunsa eteen asetettiin
kalkki ja pyöveli iski häntä miekanhamaralla niskaan, niin että joka
iskulta putosi kalkkiin verinen öylätti. Kun neitsyt Maaria oli
ottanut kalkin, puhdistanut kyynelillään öylätit ja asettanut kalkin
alttarille, löi pyöveli piispalta pään, niin että hänen saastainen
verensä peitti kirkon lattian. Kun taivaallinen vallasväki oli
kirkosta kadonnut, näki hurskas kaniikki vielä toisenkin näyn, jonka
hän seuraavana päivänä ynnä edellisen kanssa julisti peljästyneelle
Magdeburgin kaupungille. Esiin karkasi nimittäin summaton joukko
perkeleitä aseinaan tulisia rautoja, haaruja ja pihtejä ja kävivät
kiljuen ruumiistaan erotetun sielun kimppuun, raahaten hänet syvyyden
kaivolle. Siinä oli kansi tuulikuumasta raudasta ja kun se oli
nostettu paikoiltaan, kävi sieltä ylös sellainen kuumuus, etteivät
ainoastaan puut ja ruohot, vaan kivet ja kalliotkin sulasivat kuin
vaha ja vedet merissä ja virroissa rupesivat kuohumaan. Kun Udon
sielu tämän näki, rupesi se suurella äänellä kiroamaan itseään,
Jumalaa ja koko luomakuntaa, mutta silloin karkasivat perkeleet
suurella naurun rähäkällä ja kiljunnalla häneen käsiksi ja heittivät
hänet alas, niin että maan perustukset vapisivat ja vuoret jyskyen
halkeilivat."

Veli Tuomaan karmea ääni oli nousemistaan noussut, kunnes hän tässä
yhtäkkiä vaikeni ja vasta hetken päästä lisäsi:

"Sellainen tuomio kohtaa kerettiläisiä pappeja ja piispoja."

Jokaisen valtasi kaamea mieliala, jota vielä lisäsi se, että puut
pesässä olivat luhistuneet alas ja pimeys nurkista hiipinyt keskemmäs
tupaa. Veli Arvid pälyili ympärilleen pelästynein, pöllöttävin
silmin, vanha diakooni yskähteli katkonaisesti ja veli Tuomas
tuhahteli äkäisesti sieramiinsa. Vasta kun lähinnä pesää istuva
maallikkoveli oli viskannut hiilokseen uusia puita ja huoneessa
jälleen tuli valoisaa, huoahtivat kaikki helpotuksesta.

"Meilläkin siis on nyt Martti-piispan tilalla sellainen mies, joka
on myynyt itsensä kerettiläisille", virkkoi pesän edessä oleva
maallikkoveli, saadakseen keskustelun jälleen käyntiin.

"Niin on", sanoi veli Tuomas lyhyesti.

"Kun on nähnyt Agricolan ja puhellut hänen kanssaan, kuten minä
toista vuotta sitten käydessäni Turussa luostarimme asioilla sain
tehdä, niin ei hänestä juuri mielellään voi sellaista uskoa", lausui
isä Henrikki välittävällä ja hiukan arkailevalla tavallaan.

"Niin, sen voin vakuuttaa minäkin, joka olen ollut hänen
oppilaanaan", lausui yhtäkkiä Antti kiihkeästi ja veti kaikkien
huomion puoleensa. "Sellaiset puheet ovat sulaa panettelua, ainakin
mitä Agricolaan tulee."

Veli Tuomas katsahti häneen vinosti, samallakuin hänen huulilleen
asettui myrkyllinen hymy.

"Niinkuin sitä ei kyllin monesta esimerkistä tiedettäisi, että
pahuuden ruhtinas täällä maan päällä toimiessaan pukee aina
palvelijansa rehellisyyden ja viattomuuden hahmoon", sanoi hän ja
äkäisellä, vinolla tavallaan silmäili Anttia päästä jalkoihin.

Vanha diakooni alkoi taas yskiä ja veli Arvid siirrähti ulommas
Antista. Viimemainittu varustausi juuri antamaan kiivaan vastauksen,
kun portinvartiana toimiva maallikkoveli astui samassa huoneeseen ja
toi abbedissalta ilmotuksen, että kaksi luostarisisarta oli yhtäkkiä
ankarasti sairastunut ja että yhden pappisveljistä oli tultava heitä
ripittämään.

Kaarina! välähti Antin aivoissa ja mielenliikutus sai hänet
vapisemaan. Ja kun isä Henrikki nousi paikaltaan ja silmäili
ympärilleen, katsoi hän tätä pyytävin ilmein, sillä hänen mieleensä
iski samalla mahdollisuus päästä näkemään Kaarinaa. Mutta isä
Henrikki ilmottikin lyhyesti, että hän menee itse ripittämään ja
lähti samalla huoneesta. Antti kiiruhti hänen jälkeensä käytävään
ja pyysi päästä konventin kapitulihuoneeseen, kirjottaakseen
siellä erään kirjeen. Isä Henrikki vei hänet mainittuun suojaan,
antoi hänelle paperia ja kirjotusvehkeet ja kun maallikkoveli oli
lyhdystään sytyttänyt pöydällä olevan kynttilän, lähti konfessori
saattajansa kera huoneesta.

Antista oli tuntunut vastenmieliseltä isä Henrikin lähdettyä jäädä
konventtitupaan, sillä veli Tuomaan ja nuoren diakoonin osottama
vastenmielisyys kiusasi häntä kovin. Hän oli eilispäivän kuluessa
tehnyt pari yritystä lähestyäkseen Tuomasta, mutta ilman tuloksia
ja nyt alkoi hänessä itsessäänkin saada vastenmielisyys sijaa. Veli
Matiaasta, jolle hän oli saanut hankituksi hiukan väriaineita ja joka
sen johdosta ei suinkaan salannut kiitollisuuttaan ja ihastustaan,
hän sen sijaan piti paljon, samoinkuin isä Henrikistäkin. Mutta veli
Matias, jota yhä enemmän oli alkanut vaivata sydämenahdistus, meni
aina päivällisaterian jälkeen omaan selliinsä lepäämään.

Hän oli tullut tänne kapitulihuoneeseen aikeessa nyt heti kirjottaa
piispalle kirjeen. Mutta ajatukset pyörivät valtoimina hänen päässään
eikä hän voinut saada sanaakaan paperille. Kenties sittenkin Kaarina
on toinen niistä sairastuneista sisarista? Ehkä juuri tällä hetkellä
kamppailee siellä kuoleman kanssa ja hänen täytyy turjottaa täällä
rajamuurin toisella puolen saamatta häntä nähdä tai edes jäähyväisiä
heittää. Hänen mieleensä kohosi pikkupiirteitä myöten Kaarinan kuva
sellaisena kuin hän oli hänet viimeksi nähnyt Turun koulutuvassa
silloin kun Kaarina turhaan koetti tavottaa hänen katsettaan. Mutta
nyt näki hän saman Kaarinan paljon kalpeampana makaavan kapealla
nunnanvuoteella ja isä Henrikin kuuli hän lukevan synninpäästösanoja:
"_Misereatur tui omnipotens Deus et dimissis omnibus peccatis tuis
liberet te ab omni malo... et perducat te in vitam eternam, amen!_
-- Armahtakoon sinua kaikkivaltias Jumala ja syntisi poisotettuaan
vapahtakoon sinut kaikesta pahasta... ja johdattakoon sinut
iankaikkiseen elämään, amen!"

Antin kurkkua kaihersi ja hän pureskeli palasiksi kädessään olevan
hanhenkynän pään. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi
lumihiutaleiden rapinan ikkunaluukkuihin ja avonaisessa uuninpiipussa
vihelsi välistä niin haikeasti. Kylmäkin oli huoneessa, niin että
hengitys muuttui kynttilän valossa valkoiseksi höyryksi. Saadakseen
ajatuksensa toisaalle, koetti hän raapustaa jotakin paperille. Siitä
ei kuitenkaan syntynyt mitään tolkullista ja hän nousi ylös sekä
alkoi kävellä edestakaisin, kunnes pysähtyi seinäsyvennykseen tehdyn
kaapin eteen, jossa konventin pientä kirjastoa säilytettiin. Hän otti
sieltä yhden pergamenttilehtisen käsikirjotuksen, kantoi sen pöydälle
ja päätti lukemalla kuluttaa sen lyhyen ajan, mikä vielä oli jälellä
iltamessuun.

Kirja oli "Pyhän Bernhardin tutkistelemukset" ja ensimäisestä silmään
osuneesta kohdasta luki hän: "Mitä luulet sinä, kurja ihminen,
olevasi? _Saccus stercorum et cibus vermium_, likasäkki ja matojen
ruoka, kuten eräs _versus_ sanoo:

    "Post hominem vermis, post vermem fetor et horror.
    Sic in non hominem vertitur amnis homo!"

Sanat tekivät häneen tuskallisen ja masentavan vaikutuksen ja
pitemmälle lukematta painoi hän kirjan kiinni sekä vei sen takaisin
kaappiin. Hänestä tuntui kuin hän täällä kylmässä ja ummehtuneessa
kapitulihuoneessa olisi ollut jo omassa hautakammiossaan. _Post
hominem vermis_ -- ihmisen jälkeen mato! Hänen teki mieli palata
takaisin lämpimään konventtitupaan ja ihmisten seuraan, mutta siellä
olivat taas vastassa veli Tuomaan harvaripsiset kalansilmät, jotka
katselivat häntä vinosti ja salavihaisesti. Vetäen kädet manttelin
hihoihin käveli hän edestakaisin lattialla ja säpsähti ankarasti,
kun ulkoa kumahti kellon ääni. Ilmottiko se Kaarinan kuolemaa? Hänen
sydämensä löi rajusti ja vasta hetken päästä tajusi hän, että se oli
vain tavallinen vesperasoitto.

Käytävästä kuului iltamessuun kiiruhtavien munkkien askelia. Antti
sammutti kynttilän ja riensi heidän jälkeensä. Ulkona tuiskusi
lunta ja tuuli tohahteli kapeissa solissa ja muurien nurkissa.
Kellokastarin harjalla oleva tuuliviiri raakkui kuin hätääntynyt
varis, lisäten omalla tavallaan talvisen illan kolkkoutta. Vetäen
manttelinsa tiukalle paarusti hän lumessa kahlaten pihan yli ja
pujahti toisten jälestä kirkkoon.

Kynttilät tuikuttivat vaisusti, saaden häthätää tungetuksi pimeyden
ylös kattoholveihin ja aittatien kulmauksiin. Nunnat olivat jo
asettuneet lehterille ja sieltä kuului taukoamaton, vuorotteleva
yskintä. Kun pappisveljet sakaristossa olivat pukeneet päälleen
messukasukat, asettuivat he kukin alttarinsa ääreen ja alottivat
messun. Utuisena höyrynä tuprahteli heidän hengityksensä, aivankuin
he joka sanan päälle olisivat puhaltaneet suustaan suitsutussavua.

Kun papit vaikenivat ja nunnat alottivat vuorolaulun, herkistyi
Antti pelkäksi korvaksi. Mutta sitä joukosta eriävää ääntä ei hän
nyt kuullutkaan. Hän tuskin hengitti jännittäessään kuuloaan, mutta
ikävöimäänsä ääntä ei hän vain kuullut. Ja kun hänen vuoronsa tuli
jälleen jatkaa toimitusta, ei hän huomannut kääntyä keskilaivaan
päin, vaan seisoi alallaan tuijottaen alttarilla olevaa, kylmästi
kiiluvaa krusifiksia. Sitä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan ainoastaan
kuolemankalpean ja kiivaasti hengittävän Kaarinan, joka makasi
kapealla nunnanvuoteella ja puoleksi sulettujen silmäluomiensa
alta katsoi herkeämättä häneen. Toisten pappien ääni, kun he
lukivat psalmeja, tuli hänen korviinsa etäisenä ja käsittämättömänä
pajatuksena.

Kun nunnain kuoro uudelleen korotti äänensä, havahtui Antti ja
jännittyi jälleen kuuntelemaan. Mutta yhtä turhaan etsi hänen
korvansa nytkin sitä erikoista ääntä. "Hän on sairaana ja
kuolemaisillaan", laskeutui raskaana varmuutena hänen mieleensä,
"ja se on Jumalan rangaistus minun vilpillisyydestäni!" Hänen
rintaansa kuristi ja kun laulu lehteriltä vaikeni, alkoi hän
messujärjestyksestä poiketen katkonaisella äänellä lukea psalmia:
"_Domine, ne in furore tuo arguas me!_ -- Herra, älä rankaise minua
vihassas..." Kun iltamessu oli päättynyt ja pappismunkit sakaristossa
riisuivat kasukoitaan, silmäili veli Tuomas Anttia pilkallisesti ja
pahanilkisesti. Mutta tätä ei Antti huomannut yhtä vähän kuin hän
kuuli, mitä Tuomas mutisi "Agricolan oppilaista". Kun toiset olivat
lähteneet sakaristosta, tuli isä Henrikki, joka messun loppuajan oli
ollut kirkossa, Antin luo ja lausui:

"Kuinka sinä, poikani, niin hairahduit alttaritoimessasi?"

Antti katsoi häntä hetken silmiin mitään puhumatta ja vastasi sitten
kysymyksellä:

"Onko sisar Kaarina toinen niistä sairaista?"

Nyt oli isä Henrikin vuoro katsoa häntä ääneti ja suurin silmin,
samalla kuin Antti jatkoi pyytävästi:

"Sanokaahan, isä!"

"Mutta minähän kysyin sinulta kokonaan toista asiaa", sanoi isä
Henrikki, koettaen saada ankaruutta ääneensä.

"Niin, mutta sanokaahan, onko sisar Kaarina sairaana", tinki
Antti itsepintaisesti aivankuin hän ei olisi kuullut tai tajunnut
esimiehensä sanoja.

"Ei, vaan sisaret Agnes ja Elina", vastasi konfessori vihdoin
neuvotonna.

Antti hengähti syvään aivankuin raskas paino olisi hänen päältään
pudonnut. Samalla hymyili hän niin onnellisen ja kiitollisen
näköisenä, että isä Henrikin oli, ainakin tällä kertaa, mahdoton
panna toimeen ajattelemaansa nuhdesaarnaa. He lähtivät ääneti
sakaristosta ja kulkiessaan kirkon läpi, jossa maallikkoveli juuri
sammutteli kynttilöitä, silmäili isä Henrikki syrjästä Anttia ja
pudisti arvelevasti päätään.

"Mutta miksikä hän kuitenkaan ei tällä kertaa antanut ääntään
kuulua?" ajatteli Antti pihan yli kulkiessaan. Vaan siitä huolimatta
tunsi hän olonsa paljon keveämmäksi kuin äsken kirkkoon tullessaan.




XI

SAIRASTUVASSA.


Edellä kerrottuna iltana luettiin sisarten päivällisaterian kestäessä
kirjasta "Tundalus, hänen näkynsä ja ilmestyksensä", seuraavat
kappaleet:

"Kun Tundaluksen sielu enkelin seurassa oli kulkenut jonkun matkaa
tuossa pimeässä rotkossa, sai hän yhtäkkiä nähdä pimeyden ruhtinaan
ja helvetin pohjimmaisen syvyyden sekä nielun. Ja vaikka hänellä
olisi ollut sata suuta ja jokaisessa suussa sata kieltä, ei hän olisi
kyennyt luettelemaan tai kuvaamaan niitä äärettömiä tuskia ja sitä
ääretöntä piinaa, jota kadotetut sielut siellä saivat kestää.

"Täällä näki hän siis helvetin ruhtinaan Luciferuksen, jonka koko
ja suuruus kävi ylitse kaikkien niiden suurimpain ja kauheimpien
petojen, joita hän milloinkaan oli nähnyt, ja hänestä tuntui
kuin kaikki maailma olisi ollut niinkuin ei mitään hänen hirveän
kokonsa rinnalla. Hän oli mustempi mustinta korppia ja hänellä
oli ihmisen muoto ja haamu päästä niin jalkoihin, paitsi että
hänellä oli lukemattomia käsiä kummallakin sivullaan ja niistä taas
erkani tuhansia pienempiä käsiä. Ja hänen pesänsä oli kauhean
suuri, nimittäin sata kyynärää pituudeltaan ja kymmenen kyynärää
leveydeltään ja paksuudeltaan. Jokaisessa hänen kädessään oli
kaksikymmentä sormea ja ne olivat pituudeltaan sata kyynärää sekä
paksuudeltaan kymmenen kyynärää ympäri mitaten. Ja hänen jalkojensa
luku oli yhtä suuri kuin käsien. Mutta kussakin jalassa oli sata
kynttä tulisesta raudasta. Hänen nenänsä oli sangen törkeä ja
pituudeltaan kymmenen kyynärää. Pyrstön pituus oli niinikään kymmenen
kyynärää ja se oli täynnä sangen teräviä rautapiikkejä ja koukkuja,
joilla hän raastoi luoksensa tuomittuja sieluja.

"Tämä hirmuinen kummitus makasi tulikuumalla rautahalsterilla,
jonka alla lukematon joukko perkeleitä lietsoi palkeita ja piti
vireillä iankaikkista tulta. Ja hänen ympärillään halsterilla oli
kärventymässä niin suunnaton paljous perkeleitä ja kadotettuja
sieluja, että on vaikeata uskoa, kuinka maailmassa aina hamasta sen
alusta asti on voinut si'itä sellainen joukko henkiä."

Kun sisaret aterian päätyttyä tavallisessa kulkuejärjestyksessään
lähtivät kirkkoon, lausui Ursula puoliääneen:

"Kylläpä se on koko mörkö. Hyi olkoon!"

"Mikä niin?" kysyi hänen rinnallaan asteleva sisar.

"No se helvetin pääriesa, josta luettiin. Mutta mahtanevatko ne olla
tosia kaikki tuommoiset asiat? Hyi olkoon vieläkin kerran!" ja hän
sylkäsi sivulleen.

Mutta Elina kohotti kuin säikähtyneenä päätään ja Kaarinasta näytti
kuin aikoisi hän sanoa jotakin. Mitään hän ei kuitenkaan lausunut,
vaan painoi päänsä jälleen alas ja sai entisen unissakävijä-ilmeensä.

Kirkosta tultua asettui Elina konventtituvassa tavalliseen paikkaansa
uunin pielustassa ja alkoi ääneti jatkaa ompelustaan siitä, mihin hän
sen eilen oli keskeyttänyt.

Kaarina oli tällä kertaa asettunut toiseen uunin pielustaan Elinaa
vastapäätä. Hänkin työskenteli ääneti ja katsahti välistä Elinaan,
saamatta häneltä kuitenkaan vastaan yhtään silmäystä. Itse oli hän
siitä saakka kuin uutinen Antin tulosta luostariin levisi sisarten
keskuuteen, elänyt kuin uutta elämää. Luostarin synkät suojat olivat
muuttuneet valoisammiksi ja hänen oma ahdas sellinsä, jota hän
aina oli niin kammoksunut, oli ikäänkuin avartunut. Hänen halutti
yhtenään helähtää laulamaan kuten ennen kotona, mutta sitä ei sentään
uskaltanut tehdä, vaikka abbedissakaan ei hänestä enää näyttänyt niin
ankaralta ja tylyltä kuin ennen, jopa hän toisinaan saattoi ihan
pitääkin hänestä. Mutta kun hänen riemuisa mielensä ei ollut päässyt
lauluna purkautumaan, näkyi se sitä selvemmin hänen kasvojensa
onnellisessa hohteessa. Sen oli Ursula piankin huomannut ja monesti
oli hän jo nyhjässyt häntä ihmetellen, että "mikä sinuun, tyttö,
on mennyt, kun noin juhannusjuustolta paistat?" Hän oli alituiseen
pelännyt, että Ursula hoksaa syyn hänen iloonsa ja sitä hän ei olisi
tahtonut. Elinalle hän olisi voinut salaisuutensa uskoa, mutta Elina
ei sellaisista asioista välittänyt.

Silloin kun Antti ensi kertaa esiintyi alttaripalveluksessa, oli hän
kaikista enimmän pelännyt, ettei ainoastaan Ursula, vaan muutkin
sisaret huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Jo lehterille
kuljettaessa oli hänen sydämensä lyönyt niin rajusti, että sen
olisi luullut muidenkin kuulevan. Ja kun hän oli alhaalta kirkosta
kuullut sanat: "_Gloria Deo in excelsis_ -- kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa!" sekä tuntenut Antin äänen, oli hän alkanut kautta
ruumiinsa vapista.

"Sisaret älkööt lehteriaidan läpi kurkistelko kirkkoon enempää kuin
mitä tarvitsevat pyhiä esineitä nähdäkseen ja pidättykööt kaikesta
luvattomasta ja kevytmielisestä uteliaisuudesta, koska sen kautta
herää sielun puhtautta vahingoittavia himoja", sanottiin luostarin
säännöissä ja nykyinen abbedissa oli kyllä pitänyt huolen niiden
tarkasta noudattamisesta tässäkin suhteessa. Mutta siitä huolimatta
ei Kaarina kuullessaan Antin äänen alhaalta kirkosta, ollut voinut
pidättyä astumasta ristikkoaidan luo ja tirkistämästä sen läpi. Ja
hän olikin nähnyt Antin, joka seisoi juuri lehteriä vastapäätä olevan
Pyhän Joakimin alttarin ääressä. Hänen kasvonsa olivat lehahtaneet
hehkuvan kuumiksi ja nähdessään tonsuurin Antin päälaella, oli hän
sydämessään tuntenut ihanan ja samalla tuskallisen pistoksen, sillä
tuon kaiken oli Antti hänen tähtensä tehnyt. Kun abbedissa sitten
oli kovakätisesti vetänyt hänet takaisin paikalleen, oli hän sitä
tuskin huomannutkaan, yhtä vähän kuin Ursulan ilakoivia elkeitäkään,
vaan yhtynyt niin täysin rinnoin nunnain kuorolauluun, että hän oli
tuntenut varmasti Antin erottavan hänen äänensä toisten joukosta.
Ja kun heidän vaiettuaan alhaalta jälleen kuului Antin ääni, oli
siinäkin uusi sointu ja se tuli vastauksena juuri _hänen_ laululleen.

Hän oli kyllä luullut huomanneensa, että useat sisarista, eikä
ainoastaan Ursula, olivat alkaneet katsella häntä uteliaasti ja
tutkistellen, mutta siihen ei hän ollut pannut sen suurempaa
merkitystä. Hän eli kuin kokonaan toisessa maailmassa eikä hänen
kasvoiltaan ollut näinä päivinä väistynyt onnellinen hymy. Pääsisikö
hän koskaan sen kummemmin Anttia lähestymään tai kuinka heidän
suhteensa ylimalkaan tulisi muodostumaan, siitä hän ei ollenkaan
huolehtinut. Hän tunsi vain rajatonta riemastusta siitä, että Antti
oli seurannut häntä ja oli nyt samojen muurien sisällä kuin hänkin.
Että hän kuolettavan ikävän ja epätoivon jälkeen sai nyt joka päivä,
vieläpä monta kertaa päivässä kuulla hänen äänensä, siinä oli hänelle
kyllin toistaiseksi. Ja kirkko, jonka yhtämittaiset veisaamiset,
rukousten lukemiset ja polvennotkistukset olivat tehneet hänelle
kuten monelle muullekin sisarelle, vaikeaksi kidutuspaikaksi, oli
nyt yhtäkkiä muuttunut pienen luostariyhteiskunnan viehättävimmäksi
suojaksi.

       *       *       *       *       *

Keskustelu konventtituvassa kävi väkinäisesti, sillä abbedissa oli
itse saapuvilla ja hänen kylmät, vaanivat silmänsä hillitsivät
tuokiossa jokaisen kielevämmän haasteluyrityksen. Yksi ja toinen
silmäsi vähänväliä Ursulaa ikäänkuin hoputtaen häntä tavallisiin
yhteentörmäyksiinsä abbedissan kanssa. Mutta Ursula oli tänä iltana
jostakin syystä hyvin haluton kujeilemaan. Hän istui hiljaa työhönsä
syventyneenä ja näytti tavallista miettiväisemmältä. Tuon tuostakin
syntyi pitempi vaitiolo, jolloin kuului selvästi, kuinka tuuli
kohahteli ikkunaluukkujen takana ja ilmanveto humisi uuninpiipussa.

"Kuuletteko -- ruumisarkkua naulataan!" keskeytti joku sisarista
äänettömyyden.

Kaikki säpsähtivät ja heristivät korviaan. Kuului selvästi
seinäraution salamyhkäinen raksutus.

"Mitä se on?" tiedusteli sisar Agnes, joka oli huomannut toisten
sisarten kuuntelevat asennot. Mutta kukaan ei vastannut hänelle ja
priorissa lausui:

"Ja kynttiläkin tekee höylänlastuja."

Kaikki katsahtivat katosta riippuvassa puuristikossa palavia
kynttilöitä. Yksi niistä oli palanut toiselta laidaltaan sekä
ruvennut vuotamaan, kasvattaen "höylänlastua" pitkin toista kylkeään.
Se ennusti kuolemaa kuten seinärautiokin. Jokainen tunsi mielialansa
kaameaksi ja useimmat tekivät hiljaa ristinmerkkejä sekä supisivat
rukouksia. Kun kaikki taas vaikenivat, kuului seinäraution tikitys
äskeistä selvemmin.

"Silloin kun rutto tappoi luostarin porvaripihassa viisikymmentä
henkeä, olivat viikkoja ennen kaikki kynttilät tehneet höylänlastua
ja seinärautiot olivat takoneet kaikissa luostarin huoneissa", lausui
priorissa. "Ja vuorokautta ennen kuin ensimäinen sairastui ruttoon,
oli kirkontornin huipussa huutanut huuhkaja koko yön."

Syntyi vieläkin kaameampi vaitiolo ja yhä äänekkäämmältä tuntui
sisarista seinäraution metallinen raksutus. Saadakseen painostavan
äänettömyyden katkaistuksi kysyi Kaarina:

"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?"

"Se oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta ennen minun luostariin
tuloani, joten siitä on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta",
vastasi priorissa.

"Porvarikartanossako vain rutto riehuikin?" kysyi joku.

"Niin. Oli suorastaan Jumalan ihme, ettei yksikään sisarista tai
veljistä sairastunut. Mutta silloin olikin pidetty messuja joka hetki
ja vigilioita joka yö. Luostarissa oli silloin vielä elänyt hyvin
vanha ja hyvin hurskas sisar, nimeltä Helena. Hän oli aikoinaan
muuttanut tänne Vadstenasta ja hänen sanottiin olleen Pyhän Birgittan
sukua. Jo puoli vuotta ennen ruton ilmestymistä oli hän ennustanut
luostarille tulevan suuren vitsauksen, sillä hän oli näyssä nähnyt
kuoleman enkelin liitelevän luostarin päällä ja kylvävän tuhkaa alas.
Siitä lähtien oli hän yhtä mittaa paastonnut ja rukoillut ja sinä
yönä, jolloin huuhkaja huusi kirkontornissa, oli hänelle ilmestynyt
Pyhä Birgitta ja ilmottanut, että juuri sillä hetkellä on saapunut
rutto porvarikartanoon, mutta sisarten ja erittäinkin sisar Helenan
hurskauden ja rukousten tähden se ei ole pääsevä luostarin muurien
yli. Ja koko seuraavan viikon ajan oli sisar Helena nähnyt kuoleman
enkelin porvarikartanon päällä ja öisin oli taivaalla kuumottanut
sillä kohtaa kuin suuri tulipalo. Mutta luostarin muurilla oli sisar
Helena nähnyt toisia enkeleitä torjumassa ruton hyökkäyksiä. Toiset
sisaret eivät kuitenkaan olleet niitä nähneet, sillä he eivät olleet
niin hurskaita kuin sisar Helena."

Nyyhkytyksen tapainen ääni keskeytti tässä priorissan kertomuksen
ja kaikki katsahtivat säikähtyneinä sinnepäin, josta se kuului ja
kohtasivat sisar Elinan suuret ja pelästyneet silmät. Mutta Elina,
jonka rinnasta tuo omituinen ääni oli lähtenyt, painoi päänsä alas ja
ryhtyi jälleen työhönsä. Priorissa jatkoi kertomustaan:

"Kokonaisen viikon ajan oli sitten porvarikartanosta yötä päivää
kuulunut valitus ja tuskanhuuto. Kolmantena päivänä oli sisar Helena
päättänyt mennä sinne lääkkeitä viemään ja rukoilemaan kuolevien
puolesta, mutta portilla oli hänelle taas ilmestynyt Pyhä Birgitta
ja kieltänyt menemästä, ennenkuin kaikki äänet porvarikartanosta
vaikenivat. Sillä rutto oli Jumalan rangaistus siitä, että
porvarikartanoon oli asettunut asumaan eräs äitinsä murhaaja, joka ei
oikealla tavalla ollut syntejään sovittanut. 'Mutta eikö siellä kuole
monta viatontakin?' oli sisar Helena kysynyt, mihin Pyhä Birgitta
oli vastannut: 'He ovat kaikki tienneet hänen syntinsä, mutta ovat
kuitenkin sallineet hänen asua keskellään. Vaan luostarisisaret
eivät ole siitä tienneet ja kun he muutenkin ovat osottaneet suurta
hurskautta niin heidät säästetään. Mutta kun luostarikin on nauttinut
tuon äitinsämurhaajan lahjoja, niin kohtaa sitäkin rangaistus, vaikka
myöhemmin eikä niin ankara.' Niin oli Pyhä Birgitta ilmottanut ja
vasta viikon päästä olivat tuskanhuudot porvarikartanossa vaienneet,
öinen kuumotus taivaalta hävinnyt ja enkelit kadonneet muurilta.
Silloin oli sisar Helena abbedissan kanssa mennyt porvarikartanoon,
jonka oli täyttänyt hirmuinen löyhkä, sillä siellä oli ollut
viisikymmentä kauheasti turvonnutta ruumista. Mutta niiden keskeltä
oli kuulunut hiljaista itkua ja eräästä huoneesta olivat abbedissa
ja sisar Helena löytäneet kymmenen kuolleen joukosta pienen tytön ja
kaksi poikaa, jotka olivat rutolta säästyneet. Ne jäivät henkiin ja
asuivat vielä minun luostariin tullessani porvarikartanossa."

"Mutta mikäs se vitsaus oli, joka sitten sisaria ja veljiä kohtasi?"
kysyi hetken kuluttua joku sisarista.

"Seuraava talvi oli ollut niin kauhean kylmä, ettei sellaista ole
koskaan ollut Suomessa. Yhtämittaa oli täytynyt huoneissa pitää tulta
ja sittenkin olivat kaikki värisseet vilusta ja öisin oli yhtä päätä
kuulunut pauketta ja jyrinää, kun kivet muureissa olivat halkeilleet.
Mutta ei siinä kyllin, vaan sisarten ja veljien oli täytynyt
nälkääkin nähdä. Sillä vihovenäläinen oli taas käynyt hävitysretkillä
Suomessa ja sen tähden ei luostari sinä talvena ollut saanut
elatussaataviaan kuin muutamia kymmeniä tynnyreitä jyviä. Niitä oli
sitten sisarten ja veljien täytynyt käsikivillä jauhaa ja elää koko
talvi pelkällä jauhopuurolla ja vesivellillä. Sisar Helenan ei ollut
kuitenkaan tarvinnut ottaa osaa näihin kärsimyksiin, sillä hän oli jo
Tuomaan päivänä nukahtanut viimeiseen uneensa."

Priorissan viimeisen kertomuksen aikana oli Kaarinan huomio kokonaan
kiintynyt Elinaan, joka oli laskenut neulomuksen polvilleen ja
tuijotti eteensä suurin silmin ja näyttämättä enää ollenkaan kuulevan
kertomusta. Kun priorissa oli lopettanut kertomuksensa ja huoneessa
alkoi taas kuulua seinäraution nakutus sekä lumiryöppyjen sihinä
ikkunaluukkujen takana, tuijotti Elina yhä eteensä. Mutta yhtäkkiä
tapasi hän molemmin käsin rintaansa ja päästi vihlovan huudon, jota
ikäänkuin kaikuna seurasivat säikähtyneiden sisarten uihkaukset.

"Lusifeerus, Lusifeerus! Varjele Pyhä Jumalan Äiti!" huusi hän
läpitunkevasti ja vaipui samalla kouristusten vallassa jakkaralta
lattialle.

Hätääntyneinä, voivotellen ja sydänalaansa pidellen karkasivat
sisaret paikoiltaan ja pyörivät neuvottomina Elinan ympärillä.
Kaarina koetti auttaa häntä ylös maasta, mutta Elina jäykistyi
pitkin pituuttaan lattialle ja yhä huutaen neitsyt Maariaa avukseen
Lusifeerusta vastaan sujutti hän itsensä kammottavaksi luokaksi, niin
että ainoastaan pää ja kantapäät koskivat lattiaan. Tuskaisina ja
neuvottomina seisoivat sisaret ympärillä ja Kaarina oli polvillaan
lattialla, koettaen hillitä Elinaa, hokien hätäisesti: "Elina, rakas
Elina..."

Mutta samalla vierähti sisar Agnes kiljahtaen lattialle ja veti
hetkiseksi kaikkien huomion puoleensa. Siitä saakka kun Elina ensi
kerran kiljasi, oli hän, hämärät silmänsä kauhusta laajentuneina
ja eteenpäin kivertynyt leuka vapisten tuijottanut Elinaan. Hän
hihkui käsittämättömiä sanoja, vääntelehti lattialla ja jännitti
yhtäkkiä kaikkien kauhuksi koukkuisen vartalonsa samanlaiseksi
luokaksi kuin Elinakin. Sisarista toiset nyyhkyttivät ja tekivät
ristinmerkkejä, supisten katkonaisia rukouksia, toiset voihkailivat
ja itkivät ääneensä. Kaikkia värisytti sama kauhu, aivankuin he
jokainen olisivat olleet tuomittuja toinen toisensa jälkeen vaipumaan
lattialle tuohon luonnottomaan asentoon.

Mutta Elina vaikeni vihdoin ja ojentui suoraksi. Silmät ummistettuina
karskutti hän kiivaasti hampaitaan. Kaarina työnsi vasemman kätensä
hänen niskansa alle ja koetti auttaa häntä istualleen. Kun sisar
Agneskin vähitellen alkoi asettua, tointui abbedissa säikäyksestä,
joka oli hänetkin saanut hetkeksi valtaansa, ja määräsi pari sisarta
virittämään tulta sairastupaan. Toisten tuli kantaa sisaret Agnes
ja Elina sinne, samalla kuin hän itse meni tutkimaan luostarin
lääkevarastoa.

Nunnakonventin sairastupa, _infirmitorium_, oli heti konventtituvan
vieressä. Kun sen uuniin oli saatu kunnollinen tuli, kannettiin
sairaat sisään ja asetettiin eri seinustoilla oleville vuoteille.
Kumpikin he olivat tajuttomassa tilassa, hengittäen epätasaisesti ja
puuskuttamalla. Kun abbedissa tuli huoneeseen, käsissään muutamia
rasioita ja koteloita, määräsi hän sisaret Annan ja Kaarinan
sairaita valvomaan. Toisten tuli priorissan johdolla mennä kirkkoon
rukoilemaan heidän puolestaan.

Hätäilevien sisarten poistuttua sairastuvasta ruvettiin abbedissan
johdolla hoitamaan sairaita. Savipullossa oli juniperusöljyä, katajan
marjoista keitettyä väkinestettä, jota oli kuumaan veteen sekotettuna
annettava sairaille. Mutta kun nämä olivat suonenvetoisesti purreet
hampaansa yhteen, ei lääkkeen antaminen käynyt päinsä. Sen sijaan
päätettiin turvautua kaikissa sairauskohtauksissa tehokkaaseen
suonen lyöntiin. Sisar Anna lähetettiin hakemaan isä Paavalia, jolla
monien toimiensa ohella oli myöskin luostarin suonirauta hallussaan.
Hetken kuluttua saapuikin isä Paavali, joka lämmitetyn oluthaarikan
ääressä oli juuri tarkastellut luostarin tilejä eikä näyttänyt olevan
lainkaan hyvillään tästä keskeytyksestä. Silmättyään tuikeasti
sairaita alkoi hän kuivasti yskähdellen ja alahuuli pitkällä kaivaa
pienestä nahkakotelosta suonirautaa.

Anna ja Kaarina väänsivät sisar Agneksen istualleen ja paljastivat
hänen vasemman käsivartensa sekä sitoivat sen ympäri nauhan lähelle
olkapäätä. Korkeina, sinisinä viiruina näkyivät laskimot kuihtuneessa
käsivarressa. Kaarina piti sitä vaakasuorassa asennossa, Anna työnsi
kipon varalle ja isä Paavali asetti vireeseen vedetyn pienen terän
lähelle korkeimpana pullottavaa suonta. Hän painoi liipasinta, kuului
napsaus ja terä iski pienen haavan. Mutta veri ei suihkunnutkaan
ulos pitkänä kaarena, kuten tavallista, vaan haavasta tirskahti
käsivarrelle ainoastaan muutama sinertävä pisara. Isä Paavali rypisti
tyytymättömästi kulmiaan ja lausui hetken mietittyään:

"Mitäs, nythän onkin alakuun aika! Olisihan se pitänyt jo alkaessa
tietää, ettei silloin verta lähde. Toista ei kannata yrittääkään", ja
hän alkoi sovitella suonirautaa takaisin koteloon.

Täytyi koettaa muita keinoja. Abbedissa avasi yhden rasioistaan,
jossa oli jauhetusta sinapista sekä yhdeksästi kantaneen lehmän
tuumenkuusta tehtyä salvaa. Sairasten vuoteet nostettiin lähemmäs
pesää ja tulen hohteessa alkoivat Anna ja Kaarina hieroa salvalla
kummankin jalkapohjia. Sillä aikaa asetti abbedissa kummankin
paljaalle rinnalle auringon noustessa poimittuja kuolemankouria,
joissa oli yhdeksän parilehteä ja joita kuivattuina säilytettiin
yhdessä koteloista. Keskiyön hetkenä poimituilla kuolemankourilla oli
kuolettava vaikutus, mutta auringon noustessa poimitut päinvastoin
herättivät tainoksissa olevan eloon. Kun sairasten tila näistä
toimenpiteistä huolimatta pysyi muuttumatonna, otti abbedissa
edelleen pienestä puurasiasta esille kaarneenkiven ja asetti sen
sisar Agneksen vasempaan kainalokuoppaan. Se oli pikimusta, peukalon
pään kokoinen kivi, löydetty korpin pesästä. Niitä tavattiin
aniharvoin ja niillä oli erinomainen vaikutus kaikenlaisissa
sairauksissa. Myöskin oli kaarneenkivellä sellainen ominaisuus,
että se teki näkymättömäksi sen, joka piti sitä suussaan. Mutta
sellainen itsensä näkymättömäksi tekeminen oli jumalatonta, sillä
se tapahtui pahanhengen vaikutuksesta. Sellaisesta kaarneenkiven
väärin käyttämisestä oli olemassa varottava esimerkkikin. Muutaman jo
kuolleen luostarisisaren oli nimittäin kerran vallannut syntinen halu
päästä näkemään, millaista veljien puolella luostaria oli. Niinpä oli
hän ottanut salaa kiven ja pistänyt suuhunsa, kiivennyt välimuurin
yli ja näkymättömänä liikkunut munkkiluostarin puolella sekä
kuunnellut veljien keskusteluja. Mutta hänen kiivetessään takaisin
muurin yli oli juuri alettu soittaa tertiamessuun ja kun sisar sen
johdosta oli ruvennut lausumaan enkelitervehdystä, oli kivi pudonnut
hänen suustaan. Siitä säikähtyneenä oli hän horjahtanut sekä pudonnut
itsekin alas munkkien pihalle ja taittanut jalkansa.

Milloin tavalliset lääkkeet, voiteet, salvat ja suonenlyönnit eivät
auttaneet, turvauduttiin ihmeitätekeviin pyhäinjäännöksiin, joita
säilytettiin kirkossa olevassa reliikkikaapissa. Siellä oli Pyhän
Henrikin kaulanikama, jonka Maunu Tavast oli toimittanut luostarin
haltuun; veli Matiaksen pyhiinvaellusmatkaltaan tuoma Pyhän
Fransiskuksen hammas; Vadstenan luostarin lahjottama Pyhän Birgittan
hiuskihara sekä hänen pyhän tyttärensä, Katariina-rouvan sukkanauha,
joka varsinkin verenvuotoja ehkäistäessä näyttäysi hyvin tehokkaaksi,
sekä vielä monta muuta vähemmän arvoista esinettä. Mutta tällä kertaa
ei niihin tarvinnut turvautua, sillä abbedissan harkitsemat apukeinot
osottausivat riittäviksi. Sisar Agnes avasi silmänsä ja palasi
vähitellen tuntoihinsa. Silloin muutettiin kaarneenkivi sisar Elinan
kainalokuoppaan, sillä hän oli vielä tajutonna, vaikka hengittikin jo
tasaisemmin.

Sisar Agnes oli hyvin heikko ja puhekykynsä oli hän puolittain
kadottanut. Vaivoin saatiin hänen kankeasta soperruksestaan sen
verran selvää, että hän halusi ripitystä ja viimeistä voitelua.
Abbedissa lähetti Annan toimittamaan sanaa munkkiluostarin puolelle,
että sieltä tulisi joku pappisveli suorittamaan näitä viimeisiä
toimituksia.

Kaarina säpsähti kuullessaan, että tänne tulisi pappisveli. Entäpä se
olisi Antti! Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti ja häntä melkein
pelotti mahdollisuus, että hän yhtäkkiä joutuisi silmäkkäin Antin
kanssa. Ettei abbedissa huomaisi hänen mielenliikutustaan, painui hän
Elinan jalkoja hieroessaan mahdollisimman kumaraan. Ja kun käytävästä
kuului askelia, oli häneltä vähällä hengitys salpautua ja hän toivoi
kiihkeästi, ettei se olisi Antti. Mutta siitä huolimatta tunsi hän
pettymystä kun ovelta kuului isä Henrikin äänellä:

"_Pax huic domo!_ -- Rauha tälle huoneelle!"

Isä Henrikki asetti pöydälle öylättiastian, kalkin ja ampullan, jossa
oli pyhää öljyä viimeiseen voiteluun, sekä alkoi lukea rukouksia
sairaan puolesta. Anna sytytti hiljaa vahakynttilän, joka asetettiin
sisar Agneksen käteen. Toimituksen kuluessa alkoivat kellot soida
iltamessuun. Kaarina seisoi kädet ristissä Elinan vuoteen ääressä ja
hänen korvissaan kaikuivat ripittäjän sanat, joita hän ei kuitenkaan
tajunnut, sillä ajatuksissaan seurasi hän toisia sisaria lehterille
ja odotti Pyhän Joakimin alttarin ääreltä kuulevansa Antin äänen.

       *       *       *       *       *

Annan ja Kaarinan oli jäätävä sairastupaan koko yöksi. Elina oli yhä
tiedotonna, mutta hän ei purrut enää hampaitaan niin lujasti yhteen,
joten hänelle oli saatu annetuksi muutama tilkka juniperusöljyä. Hän
makasi suorana ja hengitti tasaisesti, Kaarinan istuessa matalalla
jakkaralla vuoteen vieressä. Sisar Agnes, jonka vuoteen äärellä Anna
istui, voihki hiljalleen. Pesässä paloi yhä tuli, ilma huoneessa oli
lämmin ja raskas ja siinä tuntui vahva voiteiden haju.

Puoliyö oli jo käsissä ja Kaarina tunsi ankaraa painostusta
silmäluomissaan. Hän katsahti vielä kerran Elinaa ja antoi sitten
päänsä vaipua vuoteen reunalle. Hetken hän vielä kuuli korvissaan
Elinan hengityksen, Agneksen voihkinan ja puiden risahtelun pesässä,
mutta ykskaks siirtyi hän kokonaan toiseen ympäristöön. Hän oli
kotona ja istui iltahämyssä ikkunan ääressä, tuijottaen kadulle ja
odottaen vaaleatukkaista teiniä. Hän oli yksin huoneessa ja hänen
ympärillään oli melkein luonnoton hiljaisuus. Taivaanranteella
kumotti suurena ja liikkumatonna heleää punainen täysikuu, jonka
pinnalla vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, että
luuli niiden melkein liikkuvan. Yhtäkkiä alkoi seinärautio nakuttaa
tavattoman selvästi ja heleästi ja silloin kuu alkoi muistuttaa
suunnattoman suuria ihmiskasvoja, jotka värähtelivät äänettömästä
naurusta. Seinäraution nakutus paisui paisumistaan, kunnes se
muistutti vasaran kalketta heleästi soipaa alasinta vasten. Häntä
alkoi kammottaa, mutta silloin näki hän odottamansa teinin munkin
puvussa kulkevan ohi ja viittaavan hänelle. Hän lähti kiiruusti ulos
ja hänen ihmeekseen eivät porstuan lattiapalkit kolanneet kuten
tavallisesti, vaan antoivat pehmeästi perään kuin vieterit. Kun hän
tuli kadulle, kulki munkki jo taampana edellä ja näytti kuin sen
jalat eivät kävellessä koskisi katuun. Häntä rupesi yhä raskaammin
kammottamaan, mutta siitä huolimatta veti häntä vastustamaton pakko
munkin jälkeen. Muita eläviä olentoja ei näkynyt missään eikä
kuulunut muuta kuin seinäraution metallinen kalkutus, joka tuntui
kaikuvan yli kaupungin. He tulivat Olavin luostarin raunioille, jonka
sortuneet muurit ja tulipalossa mustuneet, tyhjät oviaukot näkyivät
selvästi kuun valossa. Takakäteen hänelle viitaten liukui munkki
ovesta sisälle ja hävisi näkyvistä. Samalla lakkasi seinärautio
takomasta, mutta raunioista alkoi kuulua pitkäveteinen ja äänekäs
kissannau'unta, jolloin kuu alkoi taas nauraa niin että se tärähteli
ylös ja alas taivaanrannalla. Hän seurasi munkin jälkiä raunioihin,
kulkien keveästi kuin liitämällä soraläjien yli huoneesta toiseen.
Häijysti loikuva naukuminen kuului yhä lähempää, kunnes hänen
olkapäilleen pimeydestä hypätä loiskautti tavattoman suuri kissa. Hän
vavahti, parkasi ja heräsi samalla.

Elina oli noussut vuoteessa istualleen ja asettanut kätensä hänen
olkapäilleen. Puut pesässä olivat luhistuneet alas ja hiilos
valaisi ainoastaan huoneen keskiosaa. Anna oli nukahtanut myöskin
jakkaralleen ja sisar Agnes tuntui myöskin päässeen uneen, sillä hän
oli laannut voihkimasta.

Pitäen käsiään yhä Kaarinan olkapäillä katsoi Elina ääneti Kaarinaan
ja hänen silmissään oli kuumeinen ilme.

"Mistä syystä sinä, sisar, tulit luostariin?" kysyi hän yhtäkkiä.

Kaarina säpsähti eikä tiennyt mitä vastata. Häntä alkoi pelottaa,
että Elina on nähnyt hänen sisälleen ja tietää kaikki. Hätääntyneenä
loi hän silmänsä alas, sillä Elinan kuumeinen katse ikäänkuin
kaivautui hänen aivoihinsa.

"Ahdistiko sinua kissa äsken unessa?" kysyi Elina jälleen yhtä
odottamatta.

Kaarina pelästyi vielä enemmän, katsoi kammoksuen Elinaa ja kuiskasi
vapisevin huulin:

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Koska perkele usein unissa ahdistaa kissan muodossa vilpillisiä
luostarisisaria", vastasi Elina totisesti. "Olethan sinä kuullut
siitä luettavan ja minä olen sen saanut itse kokea."

"Oletko sinäkin sitten ollut vilpillinen?" kysyi Kaarina melkein
huomaamattaan ja tuntien samalla jonkunlaista huojennusta.

"Olen", vastasi Elina avonaisesti, "mutta nyt minä olen pyhän
neitsyen ja hänen poikansa avulla voittanut. Eilen illalla kävi
perkele viimeisen kerran ja kaikista kovimmin minun kimppuuni. Mutta
näyssä ilmestyi minulle äsken neitsyt Maaria ja sanoi, että minä
tästä lähin saan rauhassa palvella Jumalaa."

Hän vaikeni ja katsoi miettivänä Kaarinan ohi, joka salaa toivoi,
että hän olisi lähemmin selvittänyt, millä tavoin hän oli ollut
vilpillinen luostarisisar. Mutta Elina jatkoikin vastoin hänen
odotustaan:

"Ja samalla puhui pyhä neitsyt sinustakin, sisar Kaarina."

"Minusta! Mitä hän minusta puhui?" huudahti Kaarina pelästyneenä.

"Kehotti minua rukoilemaan sinun puolestasi, että sinä pääsisit
syntisestä rakkaudestasi."

"Mistä syntisestä rakkaudesta?" sopersi Kaarina hätääntyneenä.

"Se äsken tullut pappisveli!" sanoi Elina lyhyesti ja hänen
silmissään välähti jonkunlaista voitonriemua.

Kaarinan valtasi melkein ylenluonnollinen pelko ja kunnioitus
Elinaa kohtaan. Hän ei epäillyt hituistakaan, etteikö Elina ollut
saanut tietojaan suoraan Jumalan äidiltä eikä hänen mieleensäkään
juolahtanut, että Elina olisi saattanut jotakin huomata sinä iltana
konventtituvassa, jolloin hän ensi kerran kuuli Antin tulosta
luostariin. Rajun mielenliikutuksen vallassa painoi hän päänsä
vuoteen reunalle ja tarttui kuin apua etsien Elinan käteen. Kun hän
viimein uskalsi nostaa päänsä ja kuivasi kyyneleensä, huomasi hän,
että Elina oli laskeutunut pitkälleen. Hän oli ummistanut silmänsä,
mutta hänen huulensa liikkuivat kuten äänettömässä rukouksessa.
Kaarina tunsi olonsa tavattoman raskaaksi ja hän sekä pelkäsi että
toivoi Elinan alkavan uudestaan keskustelun. Itse ei hän uskaltanut
tehdä alotetta ja siten häiritä Elinaa hänen rukouksessaan. Vihdoin
lakkasivat kuitenkin Elinan huulet liikkumasta, mutta silmiään hän ei
avannut, vaan näytti vaipuneen jonkunlaiseen kuumeiseen horrostilaan.

Kaarina nousi hiljaa paikoiltaan ja pani pesään uusia puita. Kun
ne hulmahtivat palamaan, läheni hän sisar Annaa, joka yhä nukkui
istuallaan, ja aikoi herättää hänet. Mutta vuoteen luo tultuaan
kiintyi hänen katseensa sisar Agnekseen, joka näytti kokonaan
laanneen hengittämästä. Hän tyrkkäsi Annaa hätäisesti kylkeen ja
koetti sitten arasti Agneksen kättä. Se tuntui kylmältä.

"Jeesus Maaria! Hän on kuollut!" kuiskasi hän vapisevalla äänellä
sisar Annalle, joka säikähtyneenä karkasi jakkaraltaan ylös.

He tutkivat nyt tarkemmin ja huomasivat sisar Agneksen todellakin
jättäneen tämän elämän. Hätäisesti tekivät he ristinmerkin,
sytyttivät kynttilän ja asettivat sen Agneksen vuoteen viereen sekä
koettivat sopertaa rukouksia. Sitten istuivat he rinnatusten pesän
eteen ja alkoivat kuiskailemalla neuvotella, pitikö heidän mennä
ilmottamaan asiasta abbedissalle. Mutta kumpikaan ei olisi uskaltanut
yksin lähteä hapuilemaan pitkin pimeitä käytäviä ja yhtä vähän
olisi kumpikaan uskaltanut siksi aikaa jäädä yksin sairastupaan.
Niin jäivät he lopultakin paikoilleen ja kädet toistensa ympäri
kiedottuina koettivat he kuiskailevalla keskustelulla lyhentää
hitaita yön hetkiä. Mutta joka kerta kuin Elina unissaan äännähti,
säpsähtivät he kovin ja kummankin mieleen tuli väkisinkin legenda
"Guidon sielun ilmestyksestä", jota äskettäin oli päivällisaterialla
luettu. Vasta kun kellot alkoivat soida, kutsuen luostariasukkaita
matutina-messuun, tunsivat he vapautuvansa kammon vallasta ja tekivät
huojentunein mielin ristinmerkin.

       *       *       *       *       *

Päiväsydämen vietti Kaarina omassa sellissään houreen tapaisessa
unessa. Kun hän nona-messuun soitettaessa laskeutui alakertaan,
kantoi juuri neljä äänetöntä maallikko veljeä mustaa ruumiskirstua
sairastuvasta kirkkoon, jossa seuraavina öinä oli määrä viettää
vigilioita sisar Agneksen ruumiin äärellä. Vasta sitten kätkettäisiin
se temppeliin lattian alle, minne jo kokonaisen vuosisadan ajan oli
luostarisisar toisensa jälkeen siirtynyt.




XII

LÄHENTYMISTÄ.


Kun vaisu sydäntalven aurinko Tapaninpäivänä pisti päänsä
porvarikartanon palvelijapirttiin, lausui Greeta-muori:

"Hohhoi, päiväkin se on taas tullut yhtä kananaskelta pitemmäksi."

Tuomas, joka näinä lumisina ja pimeinä päivinä oli visusti pysytellyt
neljän seinän sisällä sekä syönyt kyllältään joulukinkkua,
kaalikeitosta ja vehnäjauhoihin keitettyä ohrapuuroa, makasi pitkin
pituuttaan penkillä, alustanaan kekrin tienoissa saalistamansa
hirven talja. Hän raotti hieman unisia silmiään, mutta kuitenkaan
vastaamatta mitään äitinsä huomautukseen.

"Se Jämsän kuratuksen poika jakoi tänään sakramentin meille
maallisille", jatkoi äiti.

"No muistitkos ottaa sen?" kysyi nyt Tuomas, avaten silmänsä kokonaan
ja sylkästen unenmaun suustaan.

"Niin öylätinkö?" sanoi äiti alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Senpä
sen."

"Sainhan minä sen otettua, vaikka se olikin vähällä sulaa suussani,
kun en ilennyt sitä muiden nähden korjata talteen. Viimein toki sain
sen pyökläytetyksi kouraani ja kätketyksi huivin kulmaan."

"No onko se sulia nyt hyvässä tallessa?"

"Johan toki. Kätkin sen tuohisessa tuonne ruokakömmänään."

"Sielläpähän sitten olkoon, kunnes tässä päivät pitenevät että pääsee
uudelleen metsille. Sitten minä otan ja sivelen sillä kaikki uudet
jänisansani. Ja silloinkos minä kannan niitä töpöhäntiä riipittäin
kotiin, kuten ennen se Haukka-Simuna, josta isä-vainaja aina puhui
ja joka sekin oli ansansa öylätillä pyyhkinyt. Mutta eikös se
vaari-vainaja kertonut myöskin, että Simuna oli varkain kätkenyt
yhden jänisansan kirkon kynnyksen alle ja toisen alttarin taakse?"

"Josko lie, mutta varohan tuhrimasta sitä kaikkea niihin ansoihisi,
sillä jousi sinun myöskin on saatava ennalleen enkä minä sitä varten
rupea enää toista öylättiä koplottelemaan", varotteli äiti.

Kuten sanottu, oli Tuomas kekrin aikaan onnistunut kaatamaan
hirven. Mutta sen jälkeen oli hänellä metsällä ollut tuiki huono
onni. Vihdoin he olivat äidin kanssa huomanneet syyn siihen. Samaa
hirveä, jonka Tuomaan nuoli kaasi, oli vainonnut myöskin Tuulensuun
torpan mies. Tuomaan ampuessa oli tämä juuri ehtinyt muutamalta
kallionnyppylältä parahiksi näkemään, kuinka hänen varma saaliinsa
luiskahtikin toiselle. Oli selvää, että hän kiukuissaan oli
pahentanut Tuomaan jousen tuolla kateellisen metsämiehen tavallisella
tempulla, nimittäin astumalla Tuomaan ampuessa kolme askelta
taaksepäin sekä lausumalla: "Liemi kotia, liha metsään!"

Äiti oli silloin luvannut hankkia öylätin poikansa metsäonnen
parantamiseksi, ja nyt tiedusteli Tuomas:

"Mitenkäs sillä jousi oikein lumoista päästetään? Sivelläänkö samalla
tavoin kuin ansojakin? Siitä minä en muista isä-vainajan koskaan
puhuneen."

"Eihän toki sivellä", sanoi äiti vieläkin enemmän ääntään alentaen.
"Siihen ammutaan vain nuolella ja se on toimitettava näin: öylätti
kiinnitetään kirkkomaanaidasta otetulla tikulla pyöreällä kankaalla
ylinnä kasvavan hongan kylkeen, sitten käännytään siihen selin, jousi
asetetaan vasemmalle olkapäälle ja ammutaan nuoli keskelle öylättiä.
Se jätetään siihen ja astellaan hetikohta taakseen katsomatta kotiin."

"Yhyy, mutta entäpä jos katsoisi taakseen, niin mitähän siitä muka
seuraisi?" uteli Tuomas laiskasti.

"Elä hyvä ihminen mene sitä tekemään!" varotti äiti säikähtyneenä.
"Muuankaan metsämies ei ollut malttanut sen vertaa itseään pidättää,
vaan oli pois lähtiessään kurkistanut taakseen ja nähnyt silloin
hongan kylkeen naulittuna Vapahtajan, jonka haavoista oli vuotanut
veri. Ja siitä hetkestä oli mies tullut mielipuoleksi. Niin että
varo, hyvä ihminen, tekemästä sitä, vaan muistakin tulla suoraa ja
sivuilles kurkistelematta kotiin!"

"No, no, kylläpähän minä pääni pärjään, sillä on tämä poika
pahemmissakin ollut", virkkoi Tuomas rentoillen, asettui mukavampaan
asentoon ja ummisti jälleen silmänsä.

       *       *       *       *       *

Päästiin siitä vähitellen joulurauhan loppuun. Tuomas oli
uskollisesti päivästä toiseen säilyttänyt paikkansa hirventaljallaan
ja loppiaisena oli porvarikartanon pirtissä asema aivan sama kuin
tapanina, se vain eroa, että äiti olisi nyt saattanut huomauttaa
päivän olevan kokonaista kymmentä kananaskelta pitemmän kuin vanhan
vuoden lopussa. Mutta siitä ei hän nyt alottanut keskustelua, vaan
virkkoi liedelle istuutuen ainoastaan:

"No kyllä maar sillä piisaa tuota unta. Ihanhan tuohon nukkumisen
paljouteen luulisi jo kuolevankin."

"Viime kesänä en siellä merillä saanut viikkokausiin silmiäni
ummistaa, niin nukunpa häntä nyt senkin edestä", vastaili Tuomas
laiskasti. "Ja ainahan isäkin sydäntalven nukkui kuin karhu, mutta
oli sitten valoisana aikana virkku kuin kukko aamuhämärässä."

"Etkä käy edes messussakaan, pakana!" torui äiti.

"Mitäpä minä siellä viisastuisin, kun niitä nunniakin pidetään siellä
pimeässä katonrajassa, niin ettei niistä näe vilahustakaan."

"Kaikkiapa tässä kuulee! Mitä sinulla on nunnain kanssa tekemistä?"

Tuomas ei vastannut tähän mitään. Itse asiassa olivat hänen
ajatuksensa koko joulunajan pyörineet Ursulassa, jota hän ei ollut
nähnyt sitten kuin syksyllä nunnain puutarhassa. Kun hän Kuparimäen
juurella ensi kerran Antin kohdatessaan oli puhunut Ursulasta, oli
se oikeastaan ollut vain poikamaista kerskailua. Mutta sitten syksyn
kuluessa oli hän yhä enemmän alkanut tuntea outoa kaipiota ja vetoa
Ursulaa kohtaan. "Turkanen sentään!" oli hän nyt joulunaikana monta
kertaa äsähtänyt ja kavahtanut ylös penkiltä sekä alkanut tirkistellä
luostarinmuureja kohti. Mutta lumisina lepäsivät ne paksujen
kinosten keskellä ja niiden takana näytti kaikki elämä keskittyneen
luostarin sisimpiin osiin. Lehdettöminä ja huuruisina ojentuivat
muurin takana pihlajain ja vaahterain oksat harmaata taivasta kohti
ja uuninpiipuista tuprusi yhtämittaa savu. "Mutta annahan olla, kun
siitä taas kesä tulee, niin silloin tuo muuri ei merkitse minulle
mitään!" oli Tuomas aina tarkastelujensa lopuksi itseään lohduttanut
ja kallistunut uudestaan penkille uinailemaan.

Greeta-muorilla oli kyllä vihiä tuosta poikansa heräävästä lemmen
vietistä ja olipa hän jo selvillä sen esineestäkin. Tuomas oli
nimittäin tavallista useammin tullut maininneeksi Ursula-nimen ja
Ursula taas oli, hänen ollessaan luostarin keittiössä ottamassa
porvarikartanoon tulevia ruokia, jonkun kerran kysellyt Tuomaasta ja
aivan kursailematta paljastanut taipumuksensa. Vähemmänkin kokenut
ihminen, saati sitten Greeta-muori, saattoi näistä seikoista jo
päästä asian jälille.

Huomioistaan oli hän varsin hyvillään, sillä tiesihän hän, että
Ursulan perintönä on luostarille tullut varakas talo ja että toiselta
puolen ei nykyään estä mikään Ursulaa lähtemästä luostarista ja
ottamasta perintöään takaisin. Hän olikin kaikessa hiljaisuudessa
päättänyt vointinsa mukaan edesauttaa nuorten pyrkimyksiä, sillä
mikäpä olisi hänelle sen otollisempaa kuin päästä varakkaaseen taloon
oman poikansa luokse vanhuutensa päiviä viettämään.

"Sinun pitäisi ruveta vähän paremmin omaa etuasikin katsomaan",
puheli hän pojalleen. "Mikä pakko sinun on kaikkia saaliitasi
luostarille antaa, ei ainakaan ilman maksua."

"Mitä minä sitten niillä maksuilla? Tässähän minä elän kuin herran
kukkarossa ja sinä samaten."

"Mutta pitää sitä ihmisen ajatella vähän huomistakin pitemmälle.
Tuleehan se toki sekin aika, jolloin sinä menet naimisiin ja silloin
sitä pitää olla jotakin omasta takaakin."

Tuomas raotti silmiään ja katsoi urkkivasti äitiään, mutta ei puhunut
mitään.

       *       *       *       *       *

Tuomas jatkoi makailuaan ja niin päästiin Hiiva-Knuutiin, johon
joulukausi loppui ja josta härkäviikot alkoivat. Kun Greeta-muori
mainittuna päivänä kantoi luostarin puolelta aamiaisen tähteet
pirttiin, virkkoi hän ruuat pöydälle asetettuaan:

"Eikö se uni nyt viimeinkin ala jo pohjata? Nousisit nyt siitä
murkinoimaan ja menisit ulos vähän jäseniäsi verryttelemään."

Kun Tuomas ei vastannut mitään eikä muutoinkaan osottanut mitään
liikkeellelähdön oireita, virkkoi äiti kokonaan toisenlaiseen
äänilajiin:

"Minulla on sinulle tuomisiakin luostarin puolelta."

"Mitä niin?" kysyi Tuomas siekailematta ja rävähytti silmänsä
selkosen selälleen.

Äiti kaivoi povestaan pienen pussin, joka oli kudottu punaisista
ja vihreistä langoista ja jonka suu vedettiin kiinni pitkillä,
kirjavilla nauhoilla. Hän ojensi sen pojalleen, joka yhä selällään
loikoen otti sen vastaan ja alkoi sitä tarkastella.

"Korea pussi, mutta mikä kissannikama täällä sisällä on?" kysyi hän
ja veti pussista esiin pienen, kaulanikamaa muistuttavan luun.

"Älä puhu sillä tavoin!" varotti äiti. "Se on pyhän jäännös ja se
varjelee kaikenlaisilta onnettomuuksilta, vaaroilta ja taudeilta.
Pussi on sinun ripustettava noista nauhoista kaulaasi ja pidettävä
rinnallasi mekon alla."

"Mutta kuka tämän sinulle antoi?"

"Yksi sisarista. Hän sanoi sen salaa ottaneensa kirkosta siitä
pyhäinjäännöskaapista -- mutta siitä et saa puhua kellekään niin
halaistua sanaa! -- ja kun hän tänään oli portinvartiana, niin pisti
hän sen minulle."

"Sinulle? Sinulleko hän sen vain antoi eikä puhunut kenestäkään
muusta?"

"No entäpä nyt, jos puhuikin?" sanoi äiti hyvillään.

"Siinäpä se, mutta sanohan, mikä sen nunnan nimi oli?"

"Mikä he kaikki muistaa", oli äiti olevinaan. "Se on sellainen
vanttera ja reilu tyttö."

"Ur-, Ur-", auttoi Tuomas jännittyneenä.

"Ka niin, Ursula, nythän minä muistankin, Ursula jo, olenhan minä
häntä monesti ennenkin puhutellut."

Tuomas sujahti kuin nuoli lattialle, oikoi rivakasti jäseniään ja
haukotteli voimakkaasti aivankuin yhdellä tempaisulla karkottaen
itsestään unen jäännökset. Sitten pujotti hän pussin kaulaansa,
kätkien sen nuttunsa alle, ja lausui pöydän luo astuessaan:

"Haehan se öylätti, minä lähden tässä metsälle."

Suu täynnä ruokaa kysyi hän hetken päästä:

"Onko se Ursula koko päivän portinvartiana?"

"Totta kai, mutta varokin menemästä häntä puhuttelemaan!"

"Mutta pitäähän kristityn ihmisen toki kiittää lahjasta, ja
kristittyhän sitä kai minäkin olen, vaikka se toimitus silloin siellä
Jämsän kirkossa täisikin käydä hieman vastanakaan."

Hetkistä myöhemmin sujahti Tuomas, jousi ja nuolikotelo selässään
sekä öylätti kukkarossaan, suksilla alas Tuulensuun jäälle ja lähti
hiihtämään Luonnonmaata kohti.

       *       *       *       *       *

Kun hän iltahämärässä palasi takaisin, vyössään kolme teertä, kohtasi
hän luostarin edustalla Antin, joka oli ollut kaupungissa antamassa
viimeistä voitelua ja sakramenttia eräälle porvarin vaimolle. Sen
jälkeen kun Antti oli munkiksi vihitty, oli Tuomas tavannut hänet
yhden ainoan kerran, ollessaan joulun edellä auttamassa maallikko
veljiä käytäväin aukomisessa munkkien pihalla.

He pysähtyivät ja tervehtivät toisiaan. Tuomas, joka oli yltäpäätä
huurussa, nojasi suksikeppeihinsä ja tarkasteli Anttia kiireestä
kantapäähän. Kun hänen mieleensä juolahti, että hän tänään oli
hongankylkeen naulinnut öylätin, jonka Antti loppiaisena oli pistänyt
hänen äitinsä suuhun, rupesi häntä naurattamaan.

"Mitä sinä naurat?" kysyi Antti hämillään.

Mutta Tuomas ei huolinut ruveta selittämään, vaan virkkoi sen sijaan:

"Ei taida munkin elämä sinulle oikein soveltua, koska näytät
laihtuneenkin, vaikka juuri on ollut jouluviikot. Miksi sinä
oikeastaan tulitkaan luostariin?"

Antti loi hämillään katseensa alas ja mutisi jotakin epäselvää.
Hän tunsi kuin syyllisyyttä tuon havuilta, pihkalta ja vereltä
tuoksahtavan metsäläisen edessä.

"Minusta ainakaan ei olisi munkiksi", jatkoi Tuomas, "kykkimään
vuodesta toiseen samojen seinien sisällä. Ihanhan siinä kuivettuisi
kuin vanha tuohiskäppyrä. Eikä naimisiinkaan saisi mennä!"

Kun Anttia näyttivät nämä sanat vaivaavan, jatkoi Tuomas
lohduttavasti:

"Mutta eihän siellä ole sinunkaan pakko ikääsi olla. Saahan nykyään
kuulema munkinkaapun jättää milloin hyvänsä. Lähtisit Jämsään
papiksi, niin kukaties minäkin palaisin sinne takaisin. Siellä ne
sentään ovat oikeat riistamaatkin."

Kun kumpikin oli jo menossa omalle taholleen, pysähtyi Tuomas äkkiä
ja sanoi:

"Jos sinä lähtisit vielä luostarista, niin --"

Hän astui suksilta ja käveli Antin eteen, jatkaen:

"-- niin ota sinä tuolta nunnain puolelta joku mukaasi!"

"Sinä puhut kovin kevytmielisesti!" sammalsi Antti.

"Minä tarkotan puhtainta totta!" vakuutti Tuomas. "Ja kuulehan, minä
olin kerran syksyllä nunnain puutarhassa ja siellä minä näin erään
nuoren nunnan, joka oli vähää ennen tullut luostariin ja joka minusta
on aivan kuin sinua varten luotu. Äiti sanoi sen olevan Turusta
kotoisin ja nimeltään se on Kaarina Tuomaantytär. Jos lienet hyvinkin
tuntenut hänet, kun olet niin kauan Turussa ollut."

Antti punehtui korviaan myöten, mutta sitä ei Tuomas hämärän takia
huomannut. Hän jatkoi vain innostuneesti:

"Enkä minäkään yksin täältä Naantalista lähde, saadaanpa vain nähdä!"

Hän iski merkitsevästi silmäänsä ja palasi suksiensa luo sekä ryhtyi
sauvankärellä jystämään jäätä jalantiestä. Sitä teki hän niin kauan
kunnes Antti katosi munkkiluostarin portin taakse. Silloin sujahutti
hän menemään nunnaluostarin portille, nousi siinä suksilta ja
ympärilleen silmättyään astui aivan portin luo sekä koputti hiljaa
puheluluukulle. Kuului askelten narinaa porttiholvista, luukku aukeni
hiljaa ja aukkoon ilmestyivät Ursulan kasvot. Kumpikin heistä joutui
hämilleen ja neuvotonna kopeloi Tuomas poveaan, josta hän veti pussin
esiin ja lausui:

"Minä sain aamulla tämän äidiltä. Sinäkö sen hänelle annoit?"

"Niin, ja minä olen sen omassa sellissäni aivan pimeän päässä
kutonut."

Tämän jälkeen eivät he tienneet mitä edelleen sanoa ja seisoivat
äänettöminä sekä kiivaasti hengittäen vastapäätä toisiaan. Vihdoin
lausui Tuomas:

"Kyllä minäkin toimitan sinulle sitten jonkun lahjan, jahka ehdin
tuumia minkä."

Tämän jälkeen katkasi äänettömyyden Ursula, lausumalla:

"Minä en ole näiden muurien takana kauemmin kuin kesään, en vaikka
mikä olisi."

"Minnekä sinä sitten menet?" kysyi Tuomas jo koko joukon rohkeampana.

"Sittenpähän nähdään!" vastasi Ursula.

"Silloin minäkin täältä katoan!" vakuutti Tuomas.

Seuraavan äänettömyyden aikana alkoi muurin takaa kuulua lähenevien
askelten narinaa.

"Joku tulee! Varmaankin abbedissa", kuiskasi Ursula ja painoi samalla
puheluluukun nopeasti, mutta hiljaa kiinni.

"Senkin ämmä!" mutisi Tuomas itsekseen, nosti sukset kainaloonsa ja
lähti muurinnurkan ympäri hiipimään porvaripihaan.




XIII

SALARIPPI.


Kaarinaa lähinnä olevat sisaret, etupäässä Ursula, olivat huomanneet
sen muutoksen, joka hänessä tapahtui niihin aikoihin, kun luostariin
tuli uusi pappisveli. Mutta Elinan sairauden jälkeen huomasivat
he hänessä tapahtuneen uuden, kokonaan päinvastaisen muutoksen.
Hän oli käynyt umpimieliseksi, surulliseksi ja tuijottelevaksi.
Usein huomasivat sisaret hänen silmänsä itkettyneiksi ja kaikki
jumalanpalvelusmenot toimitti hän entiseen nähden paljon suuremmalla
hartaudella ja nöyryydellä. Mutta vieläkin ihmeellisempää
oli toisista sisarista se, että Elina sen sijaan oli käynyt
avonaisemmaksi, vaikka tosin ainoastaan Kaarinaan nähden, jonka
kanssa hän puheluaikana oli ruvennut keskustelemaan ja muutenkin
osottamaan hänelle hellää huomaavaisuutta.

"Luulisi melkein, että ne silloin siellä sairastuvassa joutuivat
vaihdoksiin, niin että Elinasta on tullut Kaarina ja Kaarinasta
Elina", sanoi kerran Ursula, joka selvästikin oli nyreissään siitä,
että Kaarina oli ruvennut häntä välttelemään.

Ja todella oli Kaarinaan tullutkin jotakin entisestä Elinasta.
Sisaret koettivat heristää korviaan kuullakseen heidän keskusteluaan,
mutta Kaarina ja Elina asettuivat aina käsitöineen konventtituvan
etäisimpään kolkkaan ja juttelivat niin hiljaa, että siitä oli
mahdoton syrjäisten saada selvää. Oikeastaan olisi abbedissan tullut
seurata kaikkien keskustelua ja varoa, ettei se päässyt livahtamaan
luvattomiin asioihin, mutta toisten ihmeeksi antoi hän Kaarinan ja
Elinan supatella kaikessa rauhassa.

"Kun Pyhä Birgitta neuvoi pakenemaan Vapahtajan ristin juurelle
silloin, kun viettelijä kaikista kovimmin ahdistaa", puhui Elina
Knuutinpäivän edellisenä iltana Kaarinalle, heidän istuessaan
tavallisessa nurkassaan konventtituvassa, "niin sillä hän tarkotti,
että rukoillessa on ummistettava silmänsä ja kuviteltava olevansa
polvillaan ristin juurella sekä katsovansa ylös Vapahtajan puoleen.
Eräs hurskas mies on sanonut, että Vapahtajan ristin ympärystä on
niin pyhä paikka, että perkele ei uskalla sitä lähestyä. Minä olen
sen monta, monta kertaa kokenut."

"Niinkö! Kerrohan siitä!" kuiskasi Kaarina.

"Voi, voi, rakas sisar, sinä et käsitä kuinka ihanaa se on, kun näkee
Vapahtajan ristillä hitaasti kääntävän katseensa sinun puoleesi ja
kuulee hänen julistavan sinulle rauhaa ja anteeksiantoa. Kun minä
ensi kerran monta päivää paastottuani ja katumustöitä tehtyäni
pakenin hänen luokseen, niin tapahtui kerrassaan ihme."

"Millainen ihme? Kerrohan!"

"Minä sain todellisuudessa, ihan ilmisiinsä olla ristin juurella.
Pyhän neitsyen, Maria Magdaleenan ja opetuslapset näin itkevinä
siinä ympärillä ja minä kuulin ihan selvästi niiden nyyhkytyksen
ja kuiskaukset. Minä rukoilin ja nyyhkytin ja katsoin herkeämättä
ylös Jeesuksen kasvoihin ja viimein -- voi kuinka minä pelästyin ja
samalla tunsin suurta autuutta! -- viimein käänsi hän silmänsä minuun
ja sanoi: 'rauha sinulle, tyttäreni!' Ja sellainen ihme on tapahtunut
minulle monta kertaa."

"Kun minäkin osaisin niin rukoilla!" huokasi Kaarina. "Mutta minä
pelkään, ettei Vapahtaja käännä kasvojaan minun puoleeni eikä julista
minulle anteeksiantoa."

"Sinun täytyy yhä uudestaan ja yhä nöyremmin kääntyä hänen
puoleensa", neuvoi Elina, "etkä saa antautua epätoivoon. Etkö muista,
mitä toissa päivänä luettiin Lucidariuksesta, että epäusko on
kaikista vaarallisimpia aseita, jolla perkele pyydystää sieluja. Ja
muistapa myös, mitä neitsyt Maaria silloin minulle sanoi. Eihän hän
puhunut sinusta niinkuin tuomitusta ja kadotetusta."

       *       *       *       *       *

Kaarina oli kuluneina viikkoina huomattavasti laihtunut ja
kalvistunut, sillä hän oli paastonnut ja valvonut paljon enemmän
kuin mitä luostarin säännöissä sisarilta vaadittiin. Paitsi sitä
pelkoa ja epätoivoa suuresta syyllisyydestään, jonka Elina silloin
tainnoksista havahduttuaan oli hänessä herättänyt, kiihotti häntä
tähän itsensä kurittamiseen myöskin se, että Elina muuttui hänelle
sen avonaisemmaksi ja hellemmäksi, kuta suurempaa ankaruutta hän
itseään kohtaan noudatti.

Vaikka tänään ei ollut mikään paastopäivä, oli hän päivällispöydässä
tyytynyt pelkkään leipään ja illallista hän ei, hiukasevasta nälästä
huolimatta, maistanut ollenkaan. Siksi tunsikin hän pyörrytystä
päässään, kun hän ehtoomessun jälkeen, sisarten hajaantuessa
yölevolleen, astui omaan selliinsä, josta tuoksahti vastaan tuttu,
ummehtunut lämmin ja nokisen lämmitysjohdon haju. Hän hapuili
pimeässä huoneen perälle, sulki lämpöaukon ja työnsi sen sijaan
ikkunaluukun syrjään, saadakseen hengittää hitusen raitista
ulkoilmaa. Mutta kun hän tuosta mitättömästä aukosta näki tutun
kappaleen kuun valaisemaa talvista maisemaa ja kuuli kaupungista
koirain haukuntaa, siirtyivät hänen ajatuksensa tuokiossa Turkuun,
entiseen vapauteen ja Anttiin. Hän säpsähti ja paiskaten luukun
kiinni kuiskasi hän itselleen: "Minun täytyy kärsiä ja voittaa kruunu
itselleni!"

Niin väsyneeksi ja heikoksi kuin hän itsensä tunsikin, ei hän
ruvennut levolle, vaan polvistui pimeässä rukoustuoliin, risti
kätensä ja alkoi kiihkeästi rukoilla. Hän koetti nähdä Vapahtajan
ristinpuussa sekä pyhät naiset ja opetuslapset ristin juurella hänen
itsensä ympärillä, mutta mielikuvat pyörivät hänen päässään villinä
sekamelskana. Joka kerta kun risti ilmestyi hänen eteensä, alkoi se
suurenemistaan suureta. Sen rinnalle ilmestyi toisia, sienen kokoisia
ristejä, jotka nopeasti kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, kadoten
toinen toisensa jälkeen korkeuteen.

Kaarina hengähti syvään, painoi sitten lujasti kädet silmilleen ja
alkoi hyvin harvaan ja joka sanaa ajatellen lukea isämeitää. Hän
uudisti sen vielä kaksi kertaa ja nyt sai hän yhden ainoan ristin
pysymään edessään ja ristillä näki hän häämöttävän Vapahtajan,
näkipä veriset naulanhaavatkin jaloissa. Silloin alkoi hän
hätäisin, kiihkein sanoin rukoilla anteeksiantoa siitä, että hän
oli luostarissa ollessaan kantanut sydämessään maallista rakkautta.
Siten rukoillessaan kohotti hän hiljalleen katsettaan, kunnes sai
Vapahtajan alaspainuneet kasvot näkyviinsä. Mutta kun hän tuijotti
niihin ja puhui syntisestä rakkaudestaan, vaihtuivat ne yhtäkkiä
Antin kasvoiksi.

Kaarina voihkasi, painoi kädellä sydäntään ja hapuili sitten itsensä
vuoteelle, johon hän heittäysi täysissä pukimissa. Sekavassa
horrostilassa vietti hän koko yön, kunnes matutinan sävelet kutsuivat
sisaria päivännousumessuun.

       *       *       *       *       *

Kun Kaarina seuraavana päivänä Nona-messusta tultaessa kertoi
Elinalle, kuinka hänen rukouksensa illalla päättyi, hämmästyi Elina
kovin. Hänen näytti olevan vaikea käsittää, kuinka viettelijä on
voinut lähestyä pyhän ristin piiriä ja hän oli ikäänkuin nyreissään
siitä, että sillä tavalla oli voinut tapahtua vastoin hänen eilisiä
sanojaan. Hetken mietittyään kysäsi hän äkkiä Kaarinalta:

"Mutta tunnustitko sinä kaikki syntisi silloin, kun isä Henrikki
sinua viimeksi ripitti?"

"En minä _sitä_ uskaltanut enkä kehdannut tunnustaa", ilmotti Kaarina
hämillään.

"Kas siinäpä se juuri onkin!" huudahti Elina. "Voi, voi, rakas
sisar, etkö sinä vielä tiedä, kuinka suuri synti on salata jotakin
rippi-isältään. Sen takia juuri salli Jumala viettelijän karata sinun
kimppuusi vielä ristin juurellakin."

Kun Kaarina onnettoman ja syyllisen näköisenä katsoi alas, jatkoi
Elina:

"Sinun on nyt heti paikalla ripitettävä itsesi ja tunnustettava
kaikki, ihan kaikki syntisi. Et mitään saa salata!"

       *       *       *       *       *

Korkeakuorin pohjoisen seinän vierestä johtivat kapeat kiviportaat
lattian alle, jossa oli puolipimeä, ahdas ja matala käytävä pitkin
seinustaa. Seinässä oli rinnatusten viisi eri suuruista aukkoa. Aukot
johtivat seinän takana oleviin viiteen pieneen holviin, joista taas
pitkä ja ahdas käytävä vei pitkin kirkon seinämää nunnaluostarin
auditoorioon.

Tätä käytävää pitkin johti päivällisen jälkeen abbedissa Kaarinaa,
joka oli ilmottanut haluavansa ripittää itsensä. Kehotettuaan häntä
olemaan mitään salaamatta rippi-isältä, jätti abbedissa hänet siihen
holviin, jonka seinässä oli pienin aukko, sellainen, josta ei voinut
edes kättänsä pistää läpi. Sen kautta tapahtui ripitys. Toisia
holveja käytettiin ehtoollista jaettaessa.

Kun abbedissa oli poistuessaan sulkenut oven, tuli holvissa melkein
pilkkoisen pimeä. Kaarina hapuili itsensä istumaan aukon edessä
olevalle jakkaralle. Holvissa oli kylmän kostea, raskas ja ummehtunut
ilma, jossa tuntui omituista kalmanhajua, sillä edesmenneiden
luostarisisarten viimeiset leposijat olivat varsin lähellä
kirkonlattian alla. Kun, abbedissan askelten kaiku oli huvennut
käytävään, oli Kaarinan ympärillä hiljaista kuin haudassa ja hänen
paastosta ja valvonnasta villiintynyt mielikuvituksensa alkoi toimia.
Rippiholvissa tuli sisaren jonkun aikaa olla yksinään, kootakseen
ajatuksiaan ja valmistuakseen rippiin. Kaarina koetti supista
jotakin rukousta, mutta lakkasi yhtäkkiä ja heristi korviaan, sillä
seinän takaa luuli hän kuulleensa liihottelevaa kahinaa, aivankuin
kaapunliepeillä olisi sivuttu pitkin seiniä. Mutta se lakkasi heti,
kun hän herkesi kuuntelemaan ja alkoi taas, kun hän yritti rukoustaan
jatkaa. Sisar Agnes! välähti äkkiä Kaarinan mielessä ja ykskaks
näki hän, kuinka sisar Agnes, joka on noussut kirstustaan kirkon
alla, hapuilee laihoilla, koukkuisilla ja puoleksi jo homehtuneilla
sormillaan pitkin seiniä tuolla pappien käytävässä ja haluaa kerran
vielä ripittää itsensä nuoruuden aikaisista hairahduksistaan. Häntä
kammotti ja hän koetti taas supattaa rukousta sekä toivoi hartaasti,
että pappi jo pian tulisi. "Mutta entäpä sieltä onkin määrätty Antti
minua ripittämään!" tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. "Silloin minä en
puhu mitään, vaan lähden heti pois!" päätteli hän? Ja hän toivoi,
että sieltä tulisi Antti, jotta hän saisi lähteä pois ja hän oli jo
näkevinään, kuinka neitsyt Maaria sen johdosta nyökäytti hänelle
hyväksyvästi päätään.

Hän oli kuulevinaan askelia ylhäältä korkeakuorista ja alkoi henkeään
pidättäen kuunnella. Nyt kuuluivat askeleet selvästi käytävään
laskeutuvilta rappusilta. Kaarina pidätti hengitystään ja hänen
Sydämensä jyskytti ihan haljetakseen. "Ei ole Antti, se on kookkaampi
mies", vilahti hänen mielessään ja sen johdosta tunsi hän pettymystä.

Nyt laskeutui tulija käytävän permannolle ja ähkäisten istuutui
jakkaralle aukon taakse. Sitten kuului sieltä käheällä äänellä:

"Herramme Jeesuksen Kristuksen rauha olkoon sinun kanssasi, sisar!"

"Amen!" vastasi Kaarina, siten ilmaisten olevansa paikallaan
rippiholvissa.

Kun ripittäjä oli tiedustellut, mitä syntejä ripitettävän sisaren
omallatunnolla oli, syntyi hetken kestävä äänettömyys. Kaarina
kuuli reiän läpi pappisveljen sihisevän hengityksen ja koetti koota
ajatuksiaan.

"Minua vaivaa syntinen rakkaus", sanoi hän yhtäkkiä ja säikähti omaa
ääntään. Hän tunsi poskiensa lehahtaneen tulikuumiksi.

"Y-y-y-mm-mm", kuului seinän takaa ensin epäselvää muminaa ja sen
jälkeen tajuttavina sanoina: "tuota, mitä laatua se rakkaus on?"

"Se on luvatonta rakkautta", työnsi Kaarina aukkoon, tietämättä
oikein, mitä hänen pitäisi sellaiseen kysymykseen vastata.

"Kaikki rakkaus, se tahtoo sanoa rakkaus muita kuin Jumalaa kohtaan
on luostari-ihmiselle luvatonta."

Kun Kaarina ei tähän puhunut mitään, jatkoi ripittäjä:

"Se on siis maallista eli lihallista rakkautta?"

"Niin!" kuiskasi Kaarina.

"Hm, tuota, luostarin ulko- vai sisäpuolella olevaan mieheenkö?"

Kaarina liikutti huuliaan, mutta mitään ääntä hän ei saanut.
Hänen poskiaan poltti yhä kovemmin ja hän kuuli selvään sydämensä
jyskytyksen.

"Rippiholviin ei saa jättää mitään salaisuuksia!" sanoi pappi
ankarasti ja Kaarina oli tuntevinaan kasvoillaan hänen vihaisen
henkäyksensä.

"Se on munkki", kuiskasi hän äskeistä hiljemmin.

"Ja munkin nimi?"

Kaarina oli vaiti ja pappi uudisti lujalla äänellä kysymyksensä:

"Mikä on sen munkin nimi?"

Vieläkään ei kuulunut vastausta ja Kaarina supisi itsekseen: "En voi!
En mitenkään voi!" Mutta kun ripitettävä pysyi ääneti, turvautui
pappi uhkauksiin, puhuen Ananiaan ja Saphiran kohtalosta, kuinka he
olivat vilpistelleet Pietarille, jolle oli annettu synninpäästön
valta ja kuinka he tulivat vilpillisyydestään rangaistuiksi.

Mutta Kaarina tuskin kuulikaan hänen sanojaan. Hän liikutti huuliaan
ja kuiskaili itsekseen Antin nimeä ja joka kerta kun hän sen
itselleen kuiskasi, kulki hänen ruumiinsa läpi väristys. "Mutta ehkä
se onkin perkeleen toimesta, että minä en saa sitä nimeä lausutuksi!"
tuli sitten yhtäkkiä hänen mieleensä.

"Andreas Pietarinpoika!" sanoi hän ponnistaen itseään ja säpsähti
taas kovin, kuullessaan oman äänensä.

Pappi liikahti jakkarallaan ja alkoi sitten hätiköiden jatkaa
rippitoimitusta. Kun hän oli lukenut asianomaiset manaukset ja
rukoukset, sekä määrännyt katumustöitä, poistui hän kiiruusti.
Kaarina sen sijaan istui vielä kotvan aikaa äänettömässä ja pimeässä
holvissa. Hän oli tuskin huomannutkaan papin poistumista ja hän
vapisi kuin ankaran säikähdyksen jäleltä. Vasta kun kellonsoitto,
joka tuntui tulevan hyvin etäältä, kumahti hänen korviinsa, lähti hän
sekavin mielin hapuilemaan pois holvista.

       *       *       *       *       *

Kun Antti erosi Tuomaasta ja käveli munkkiluostarin portille, tunsi
hän mielensä omituisen keventyneeksi. Portinkolkuttimeen tarttuessaan
muisti hän elävästi ensimäisen luostariin tulonsa syksyllä ja
kuinka hän silloinkin erosi Tuomaasta suunnilleen samalla paikalla.
"Omituista", ajatteli hän, "Tuomas piti silloin itsestään selvänä
asiana, että minä tulen luostariin munkiksi ja minä tulin, vaikken
siihen saakka ollut itsekään siitä varma. Ja nyt hän taas pitää
kuin ennalta päätettynä asiana, että minä lähden luostarista. Hm,
mahtaako hän siinäkin olla oikeassa?" Ja häntä sykähytti omituisesti,
kun hän muisteli Tuomaan kehotusta, että hänen oli lähtiessään
otettava itselleen toveri nunnaluostarin puolelta. "Ja kummallista,
että hän puhui juuri Kaarinasta! Mistä hänen mieleensä sellaista
on juolahtanut vai onko hän jotakin huomannut? Mutta sehän on
mahdotonta! Ja hän sanoi Kaarinan sopivan juuri minulle!"

Antti tunsi mielessään lämmintä myötätuntoa Tuomasta kohtaan ja
näki hänessä pelkkiä hyviä ja ylistettäviä ominaisuuksia. Hiljaa
hyräillen astui hän pihan halki konventtitupaan. Mutta kun hän oli
tullut sisälle, oli kuin pimeä pilvi olisi yhtäkkiä laskeutunut hänen
valoisan mielialansa ylle. Nähtyään hänen astuvan tupaan, käänsivät
sisällä olevat veljet nopeasti päänsä hänestä ja muutamat siirsivät
jakkaroitaan, aivankuin peläten hänen tunkeutuvan liian lähelle.

Veli Tuomas, joka oli ollut Kaarinaa ripittämässä, oli vähää ennen
lopettanut syytöstulvansa veli Andreasta vastaan. Rippisalaisuudesta
huolimatta oli hän koko veljeskunnan kuullen selvittänyt
konfessorille, kuinka veli Andreas on kavalilla lemmenvehkeillä
ahdistellut nuorta luostarisisarta, joka siitä on joutunut aivan
epätoivoon.

"Minähän olin heti alunpitäin selvillä hänen kelvottomuudestaan ja
että hän luostarissamme saa aikaan pahennusta. Mutta mitäpä muuta voi
odottaakaan kerettiläiskoulun oppilailta!" oli hän lopettanut.

Antin sisälle astuessa oli hän jo ehtinyt, ollen tänään tavallista
vilkkaammalla tuulella, siirtyä kokonaan toiseen asiaan. Heittämättä
katsettakaan Anttiin jatkoi hän:

"Mutta sitten tahtoi Pyhä Aleksi kärsiä vieläkin enemmän ja ansaita
vieläkin kirkkaamman kruunun. Ja niin palasi hän kerjäläisasussaan
takaisin syntymäkaupunkiinsa Roomaan. Hänen vanhempansa ja nuori
vaimonsa eivät häntä tunteneet ja hän sai luvan asua isänsä
palatsin ulkoporrasten alla. Siellä vietti hän monta vuotta lian ja
syöpäläisten keskellä, kerjäten pitkin katuja almuja. Joka päivä sai
hän nähdä omaistensa kulkevan ohitseen ja hänen isänsä palvelijat
pilkkasivat ja syljeksivät häntä ja antoivat hänelle potkuja,
mutta hän ei ilmaissut itseänsä. Kun hän sitten vihdoinkin tunsi
kuolemansa lähenevän, ponnisti hän viimeiset voimansa ja kirjotti
pienelle paperipalalle, kuka hän on. Mutta samalla hetkellä, kun
hän hyljättynä ja tuntematonna teki kuolemaa isänsä porrasten alla,
kuuli paavi voimallisen äänen huutavan: 'joudu, pyhimys kuolee!' Hän
lähti kiiruusti kardinaaliensa kanssa juoksemaan paikalle, mutta Pyhä
Aleksi oli jo kuollut ja hänen päänsä ympärillä nähtiin sädekehä,
Paavi otti paperilapun hänen kourastaan ja nyt saivat kaikki tietää,
kuka tuo halveksittu kerjäläinen oli. Ja itkien lankesivat hänen
omaisensa ja kaikki läsnäolevat polvilleen ruumiin ääreen."

"Se oli nöyryyttä, se", lausui eräs veljistä. "Kuka meistä kykenisi
hänen kanssaan kilvottelemaan?"

"Ei kukaan!" kuului useampia ääniä.

Mutta veli Tuomas olikin oikeastaan tahtonut tällä Pyhän Aleksin
legendalla päästä näyttämään teoloogista taitoaan ja siksi hän nyt
asetti veljille seuraavan kysymyksen:

"Mutta eikö pyhä Aleksi olisi voinut osottaa vieläkin suurempaa
nöyryyttä ja itsensä kieltämistä ja siis voittaa vieläkin kirkkaamman
pyhimyskruunun?"

"Kuinka se olisi ollut mahdollista?" kuului epäröiviä arveluita.

Veli Tuomas katseli heitä hetken ääneti ikäänkuin mitaten kunkin
järjen syvyyttä ja sanoi:

"Siten että hän kuollessaan ei olisi kirjottanut mitään paperilapulle
eikä siis ilmaissut mitään itsestään."

"Hm, niin, kyllähän se on niinkin", arveltiin.

"Mutta olisiko hänestä silloin tullut pyhimystä?" uskalsi veli Arvid
tiedustella.

"Kas siinäpä se onkin!" huudahti Tuomas ja katsahti samalla
hyväksyvästi oppilaaseensa, joka ensin kaikkia veljiä silmättyään loi
häveliäästi katseensa alas.

"Jos hän olisi jättänyt ilmaisematta, kuka hän oli, niin se olisi
ollut jo suorastaan ylpeyttä ja Jumalan tahdon vastustamista",
selitti Tuomas, "sillä Jumala tahtoo, että meillä on pyhimyksiä
esikuvina ja esirukoilijoina. Ja jos nyt Pyhä Aleksi olisi jättänyt
ilmaisematta itsensä, ei hänestä olisi tietty mitään eikä hänestä
siis olisi tullut pyhimystä, kuten nyt Jumalan tahto oli. Hän ei siis
mitenkään voinut olla sen nöyrempi kuin hän oli."

"No niin, sitähän mekin", lausahtelivat veljet huojentuneina.

       *       *       *       *       *

Isä Henrikki ei Antin tullessa ollut enää konventtituvassa. Hän
palasi sinne vasta vespera-messuun soitettaessa. Kun Antti muiden
mukana varustausi kirkkoon lähteäkseen, pidätti isä Henrikki häntä ja
lausui toisten huoneesta mentyä:

"Minun täytyy, poikani, pidättää sinut joksikin aikaa papillisista
tehtävistä."

"Mutta minkä tähden, isä?" änkytti Antti hämmästyneenä.

"On, näetkös, tehty sellaisia syytöksiä sinua vastaan, että..."

Hän ei päättänyt lausettaan, vaan ryähteli ja vilkutti epävarmasti
silmiään.

"Minkälaisia syytöksiä? Ja kuka niitä on tehnyt?" kysyi Antti
kiihkeästi, käsittämättä vielä koko asiasta mitään.

"Jahka minä olen ehtinyt tutkia asiaa, niin sitten... sitten
saat siitä tietää. Mutta siihen saakka täytyy sinun pysyä poissa
kirkosta", vastasi isä Henrikki ja poistui kiiruusti huoneesta.

Antti oli kokonaan ymmällä. Mitä oli tapahtunut, kuka oli häntä
syyttänyt ja mistä? vilahteli hänen päässään kysymyksiä. Hän ei
tietänyt mitenkään rikkoneensa luostarisääntöjä eikä lyöneensä
laimin tehtäviään. Että hänen suhteensa sisar Kaarinaan olisi
tullut kenenkään tiedoksi, se ei hänellä juolahtanut mieleenkään,
sillä eihän hän luostarissa ollessaan ollut joutunut Kaarinan
kanssa mihinkään näkyviin kosketuksiin. Että hän ei ollut enää
moniin viikkoihin erottanut kirkossa Kaarinan ääntä toisten nunnain
äänistä, oli tehnyt hänet alakuloiseksi ja antanut hänelle paljon
miettimisen aihetta, mutta syyksi ei hän ollut mitenkään voinut
käsittää, että Kaarinassa olisi tapahtunut sellainen muutos kuin
hänessä itse asiassa oli tapahtunut. Ne ovat varmaankin syytöksiä
kerettiläisyydestä ja veli Tuomas on niiden alkuunpanija, päätteli
hän lopuksi. Mutta sekään ei hänestä sentään tuntunut täysin
uskottavalta, sillä niin jyrkkänä oikeauskoisena kuin Tuomas
koettikin esiintyä, ei luostarissa paremmin kuin sen ulkopuolellakaan
oltu kovinkaan selvillä katolilaisuuden ja uskonpuhdistusliikkeen
välisistä rajoista eikä huomattavampia yhteentörmäyksiä ollut,
ainakaan Agricolan vaikutuksen aikana, missään syntynyt.

Hän istahti jakkaralle pesän eteen ja hiilokseen tuijottaen koetti
vakavasti punnita asemaansa. Tähän saakka oli hän salannut itseltään
yhtä ja toista, mutta nyt myönsi hän rehellisesti itselleen, että
hän oli menetellyt alunpitäin kevytmielisesti ja ajanut itsensä
tahallaan umpikujaan. Entisiltä opettajiltaan, joita hän rakasti
ja kunnioitti, oli hän vilpillisesti salannut aikeensa ja tehnyt
sitten munkkilupauksen vääristä vaikuttimista. Ja rangaistukseksi
ei hän ollut päässyt Kaarinaa askeltakaan lähemmäs, päinvastoin
tunsi hän nykyään olevansa hänestä kauempana kuin koskaan ennen.
Piispa Agricolalle oli hän kyllä ennen joulua lähettänyt kirjeen,
mutta se ei häntä suurestikaan rauhottanut, sillä kirjeessään
ei hän luonnollisestikaan ollut voinut paljastaa munkiksi
rupeamisensa perimmäisiä syitä. Tällaisilta itsesyytöksiltä oli hän
tavallisesti piiloutunut lemmenhaaveidensa turviin. Kuunnellessaan
sisäisellä korvallaan Kaarinan ääntä, loihtiessaan näkyviinsä hänen
rakastuneen katseensa, jolla hän Turussa oli hänet aina huumannut,
ja sommitellessaan mielikuvituksessaan kaikenlaisia haaveellisia
ja jännittäviä kohtauksia Kaarinan kanssa oli hän aina joutunut
hurmauksen valtaan ja unhottanut kaiken muun. Mutta tällä hetkellä ei
kaikki tämäkään voinut tarjota hänelle suojaa itsesyytöksiä vastaan.

Kun olisi edes sellainen ystävä, jolle voisi kaikki paljastaa ja
pyytää häneltä neuvoja, ajatteli hän ja taas hän tunsi katumusta
siitä, ettei ollut aikanaan avannut sydäntään Agricolalle tai
Juustenille. He olisivat varmaankin auttaneet häntä hänen onnettoman
käänteen saaneessa rakkaussuhteessaankin. Mutta nyt oli mahdoton
enää heidän puoleensa kääntyä. Eikä täällä luostarissakaan ollut
ketään, jolle voisi täydellisesti uskoutua. Isä Henrikki oli hyvä ja
lempeä mies, mutta samalla rehellinen munkki ja katolilainen, joten
hänessä ei lopultakaan ollut Antille suurta turvaa. Mutta entäs veli
Matias? Hän oli taas uudestaan lapseksi muuttumassa ja eli muutoin
niin kokonaan omiin haaveisiinsa piintyneenä, ettei Antti häneltäkään
voinut odottaa mitään syvempää ymmärtämystä. Kuitenkin tunsi hän
tällä hetkellä tarvetta tavata veli Matiasta, sillä tämän hennossa
olemuksessa ja lapsenomaisissa silmissä oli kuten iltaruskossa
jotakin surumielisesti viihdyttävää.

Veli Matias otti enää aniharvoin osaa messutoimituksiin, varsinkaan
näin sydäntalven aikana. Hän oli jo pitkät ajat asustanut
munkkikonventin sairastuvassa, koska se oli luostarin valoisin
huone, niin että hänen oli siellä hyvä työskennellä rakkaan
taulunsa ääressä. Veljeskunnassa oli kuluneina vuosina sattunut
harvoin sairauskohtauksia, joten veli Matias sai pitää huonetta
yksinomaisessa hallussaan.

Hän oli juuri noussut levolta ja seisoi rätisten palava talikynttilä
kädessään taulun edessä, joka oli kiinnitetty jonkunlaisiin
telineisiin seinän vieressä. Taulun edessä jakkaralla oli
maalitölkkejä ja Matiaksen itsensä valmistamia jouhipensseleitä.
Uuninnurkassa oli leveä ja sileäksi tahkoontunut laakakivi, jonka
päällä hän jauhoi maalia. Kivellä seisoi avara kaksikorvainen
savipullo, jossa arvatenkin oli jotakin öljyä.

Taulussa näkyi rakennuksen alainen kirkko, jonka seinät olivat
jo kohonneet puolitiehen. Munkinkaapuun puettuja rakentajia oli
muureilla sovittelemassa rakennuskiviä paikoilleen, samalla kun
toiset hilasivat ja vierittivät niitä paikalle ja kiskoivat telineitä
myöten ylös. Ihan kirkon päällä oli paksu pilvi. Sen keskellä
makasi rynkämöillään neitsyt Maaria, Jeesuslapsi kainalossaan, ja
osotti oikealla kädellään rakentajille, mihin kohti mikin kivi oli
asetettava. Etummaisena kivenkulettajain ryhmässä näkyi toisia paljon
suurempana Pyhä Birgitta, joka kantoi esiliinassaan isoa kiveä.
Häntä maalatessaan oli veli Matias pitänyt esikuvanaan kirkossa
olevaa puuveistosta, jossa Birgitta oli kuvattu lihavahkoksi ja
pulleaposkiseksi naiseksi tavallisessa nunnan puvussa. Samalla tavoin
kuin hän veistoksessa piti suurta kirjaa polvillaan, piti hän veli
Matiaksen taulussa suurta kiveä. Hänen päänsä ympärille oli Matias
jonkunlaisella kellertävällä värillä maalannut pyhimyskehän.

Aiheen tauluunsa oli veli Matias saanut eräästä aikoja sitten
luostarissa syntyneestä legendasta. Luostarin ensimäisiä
kenraalikonfessoreja oli ollut isä Johannes Kylonis, hurskaudestaan
kuuluisa munkki. Kun luostari muutettiin entisestä paikastaan Maskun
pitäjän Karinkylässä Ailostenniemelle, oli isä Johannes johtanut
uuden luostarin rakennustöitä. Eräänä kauniina kesäpäivänä oli
hän, kohoavan kirkon muurilla seisoessaan, nähnyt kivenkulettajain
joukossa Pyhän Birgittan, joka läpikuultavassa silkkiesiliinassa
kantoi suurta kiveä rakennukselle. Kun kirkon seinät sisältä
rapattiin kalkilla, oli isä Johannes jättänyt Birgittan tuoman kiven
näkyviin ja merkinnyt sen ristillä.

Veli Matias oli taulussaan merkinnyt erikseen myöskin isä
Johanneksen, joka seisoi muurilla, toisessa kädessään risti ja
toisessa mittapuu, katsoen lähenevää Birgittaa. Kaikki etäisyydet
taulussa olivat suhteettomat ja henkilöt kömpelöitä ja elottomia.
Varsinkin oli eräs rakentajista, joka juuri asetti kiveä muurin
nurkalle, Antissa herättänyt hyvää tuulta hullunkurisella
ulkomuodollaan ja asennollaan. Sillä oli luonnottoman iso ja
kallellaan oleva pää sekä lyhyet kädet ja huolimatta siitä, että
sen juuri oli sovitettava kiveä paikoilleen, oli se kääntänyt vinot
kasvonsa suoraan katsojaa kohti. Mutta vielä enemmän pyrkivät
Anttia aina naurattamaan pitkänokkaiset ja kiemurahäntäiset
sarviniekkapaholaiset, joita hääri siellä täällä rakentajain joukossa
häiriöitä tekemässä ja jotka olivat enemmän hullunkurisen kuin
pelottavan näköisiä. Kaksi niistä harppaili pukinjaloillaan Pyhän
Birgittan kintereillä ja toinen näytti lastamaisilla käsillään pitkää
nenää hänen selkänsä takana.

Veli Matias oli niin syventynyt tarkasteluihinsa, ettei hän huomannut
ollenkaan sisään astuvaa Anttia. Hän otti yhden pensseleistä, kastoi
sen väriin ja alkoi hellävaroin sivellä Birgittan helmassa olevaa
kiveä. Hetken sitä tehtyään pudisti hän päätään, huokasi ja laski
pensselin takaisin jakkaralle. Samalla huomasi hän Antin.

"Mitä, etkö sinä olekaan messussa, poikani?" kysyi hän kummastuneena.

Antti joutui hämilleen, mutta Matias ei sen enempää tutkaillut sitä
asiaa, vaan alkoi tapansa mukaan puhua taulustaan.

"Tiimalasini piristelee viimeisiä hiekkajyväsiään ja tauluni on vielä
keskeneräinen", puheli hän surumielisesti. "Kuinka täällä maailmassa
onkaan kaikki vajanaista ja epätäydellistä. Katsopas nyt tuota Pyhän
Birgittan esiliinaa. Niillä sinun tuomillasi uusilla pigmenteillä
sain minä sen entistä paremmaksi, mutta siltikin se on vielä kaukana
siitä, mimmoinen sen pitäisi olla. Tänään minä olen ajatellut
koko päivän, kuinka sen maalaamisessa oikein olisi meneteltävä ja
sitten näin minä äsken unissani sen niin selvänä ja kirkkaana.
Birgitta-äidin esiliina oli siinä niin läpikuultava ja hieno kuin
sudenkorennon siipi."

"Niin juuri, aivankuin sudenkorennon siipi", lisäsi hän hetken päästä
ajatuksiinsa vaipuneena. "Ja kivi näkyi aivan selvästi sen läpi.
Mutta kun minä nyt koetin sitä korjata semmoiseksi ja saada kiveä
paremmin näkymään, rikkoutui esiliina sen sijaan kokonaan."

Hän huokasi jälleen ja laskien kynttilän pöydälle istui vuoteensa
reunalle. Päällään ainainen kulunut tunikkansa ja jaloissa saralla
sisustetut läntistyneet lapikkaat näytti hän kumarine hartioineen ja
valkeine hiuksineen niin syksyiseltä ja avuttomalta. Antti istahti
hänen rinnalleen ja sanoi:

"Mutta onhan se enää niin vähäistä vailla, että te jo huomispäivänä
saatte sen valmiiksi."

"Ehei, poikani, siitä puuttuu vielä kovin, kovin paljon", vastusti
Matias, vaikka hän Antin sanojen johdosta oli, kuten useasti
ennenkin, tullut huomattavasti iloisemmaksi. "Paljon puuttuu, mutta
koettaa täytyy. Minkä tänään pilasin, sen voitan minä pyhän äitimme
avulla huomenna takaisin, jos on kirkas ilma. Oma syyni, sillä eihän
sitä olisi pitänyt vaivaisen kynttilän valolla mennä tuhrimaan.
Niinpä niin, huomenna se on korjattava ja sitten on koko esiliina
saatava läpikuultavammaksi. Entistä selvempänä häämöttää se nyt
mielessäni. Juuri kuin sudenkorennon siipi tulee sen olla."

Antti jäi koko illaksi veli Matiaksen luo ja omat huolensa
unhottaakseen koetti hän hetkeksi eläytyä vanhuksen haaveisiin ja
mielikuviin. Mutta sillä aikaa kokoontuivat pappisveljet ja diakoonit
messusta palattuaan kapitulihuoneeseen neuvottelemaan ja päättämään
Antin asiasta.

Kun isä Henrikki kyseli tarkemmin asiasta, lievensi veli Tuomas
jonkun verran syytöksiään. Hän ei sanonut varmaan muistavansa, oliko
sisar Kaarina ripissään sanonut veli Andreaksen ilmi siinä häntä
ahdistelleen vaiko ainoastaan perkeleen tehneen sitä Andreaksen
muodossa. Tämän muistihäiriön selitti veli Tuomas johtuvan siitä,
että hän oli tuosta sisaren ilmotuksesta siinä määrin kauhistunut.
Mutta että pääsyy kuitenkin oli Andreaksessa, siitä oli hän jyrkästi
vakuutettu, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään varmoja todistuksia
syytöksensä tueksi. Kun isä Henrikki aikoi kuulustella itseään
Andreasta, vastusti Tuomas sitä kokonaan turhana yrityksenä, sillä
tiesihän sen edeltäkin, että Andreas valehtelisi ja kieltäisi
kaikki. Sen sijaan teki hän oman ehdotuksensa hänen syyllisyytensä
paljastamiseksi. Kun sisar Kaarina seuraavan kerran haluaisi itsensä
ripittää, olisi veli Andreas määrättävä ripitystä toimittamaan. Sitä
ennen kätkeytyisi joko isä Henrikki itse tai joku veljistä pimentoon
käytävän perälle, seuratakseen Andreaksen menettelyä. Tuomas oli
varma, että veli Andreas, tunnettuaan aukossa sisar Kaarinan äänen,
alkaisi puhua hänelle kevytmielisiä asioita.

Isä Henrikki vastusti alussa jyrkästi tätä Tuomaan kavalaa ehdotusta,
sillä hänen mielestään ei sellainen menettely soveltunut ollenkaan
papeille eikä se muutoinkaan ollut sopusoinnussa salaripin kanssa.
Mutta Tuomas käytteli hyvin ovelaa munkkidialektiikkaansa, hänen
puolelleen kallistuivat useimmat veljeskunnasta ja lopuksi antoi
isä Henrikki huoahtaen perään. Päätökseksi tuli, että veli Tuomaan
ehdotus pannaan toimeen niinpiankuin sisar Kaarina ilmottautuu
ripitettäväksi, siihen mennessä on Andreaksen pysyttävä erillään
papillisista toimista ja veli Arvid määrättiin pitämään salaa
silmällä syytetyn käytöstä.




XIV

NUORUUS OTTAA OIKEUTENSA TAKAISIN.


Oli päästy pääsiäisen aikaan. Heräävä kevät, edellä käynyt pitkä
paastonaika ja monen monet pääsiäispäiviin liittyvät kertomukset
noitien yöllisistä ratsastuksista ja paholaisen harjottamista
sielunkaupoista synnyttivät joka kevät tähän aikaan omituista
levottomuutta ja henkistä sairaaloisuutta luostarisisarten
keskuudessa. Usein oli tähän aikaan sattunut sisarille samanlaisia
kohtauksia kuin se, johon sisaret Agnes ja Elina olivat jo ennen
joulua sairastuneet. Tänä kevännä sattui vakavampi sairauskohtaus
ainoastaan sisar Kaarinalle.

Sen jälkeen kun Kaarina oli ollut edellä kerrotussa salaripissä,
oli häntä oman synnintuntonsa lisäksi alkanut vaivata se, että hän
ripissä oli ilmaissut Antin nimen. Hän piti varmasti siitä johtuvana
sitä, ettei hän messuissa enää kuullut Antin ääntä. Mutta toiselta
puolen lisääntyi hänen synnintuntonsa siitä huomiostaan, ettei hän
voinutkaan olla Antista piittaamatta, vaan muisti joka kerta messussa
oltaessa, että alhaalta ei kuulu Antin ääntä. Rippiholvia kohtaan
oli hänessä kuitenkin herännyt voittamaton kammo, niin ettei hän
ripittämällä voinut mitenkään suostua sydäntään huojentamaan. Eikä
hän myöskään uskaltanut enää Elinallekaan kaikkia sydäntuskiaan
paljastaa, sillä hän pelkäsi Elinan taas hoputtavan häntä rippiin.
Sen sijaan oli hän yhtämittaisilla katumustöillä ja paastoamisella
koettanut saavuttaa rauhaa. Illoin rukoili hän sellissään niin
kauan kuin suinkin jaksoi olla polvillaan rukoustuolissa ja näki
kaikenlaisia sekavia näkyjä. Hän oli kalpenemistaan kalvennut ja
kuihtunut sekä käynyt täydellisesti samanlaiseksi äänettömäksi
unissaan kulkijaksi kuin Elina oli ollut ennen sairauttaan.

"Hänestä tulee hurskas nunna", sanoivat jotkut vanhemmat sisaret.

"Hupsuksi hän on tullut ja se on Elinan syytä", sanoi Ursula.

       *       *       *       *       *

Pääsiäisyönä valvoivat sisaret kirkossa veisaten ja rukouksia lukien.
Suuri alttarikaappi oli jo septuagesimasta alkaen ollut sulettuna
ja kiirastuorstaina oli kaikki alttarit verhottu mustalla veralla.
Kirkkoa valaisi niukasti yksi ainoa tuohus, joka paloi korkeakuoria
lähinnä olevan pilarin kylessä.

Vähää ennen puolta yötä, juuri kun veisattiin virttä _Agnus Dei_,
kaatui Kaarina pyörtyneenä lattiaan. Kun sisaret olivat tointuneet
pahimmasta hämmingistään, kannettiin hänet sairastupaan. Häneen oli
tullut ankara kuumetauti ja kokonaisen viikon makasi hän houriossa.
Sisar Elina oli nyt vuorostaan hänellä hoitajana ja hänen toimestaan
kävi isä Henrikki tänä aikana antamassa Kaarinalle viimeisen
voitelun. Kun hän sitten viikon kuluttua palasi täydelle tajulleen,
oli hän niin heikko, että tuskin kykeni paria sanaa kerrallaan
puhumaan. Mutta kevään mukana alkoi hän vähitellen toipua ja se kävi
sitäkin nopeammin sen jälkeen, kun hoitajaksi oli Elinan sijaan
tullut Ursula, sillä hän ryhtyi tarmokkaasti ja omalla tavallaan
parantamaan sairasta. Hänen lääkityksenään oli ainoastaan vahvempi
ruoka kuin mitä Elina oli antanut.

"Se paastoaminen saa jo riittää", sanoi hän ja hoputti Kaarinaa yhtä
mittaa syömään.

       *       *       *       *       *

Oli harvinaisen kaunis päivä toukokuun alussa. Sairastuvan kumpikin
ikkuna oli auki ja puutarhasta virtasi sisään raikas ilma, jossa
tuntui vahva tuoksu merisuolasta ja äsken puhjenneista lehdistä.
Kaarina hengitti sitä ahnaasti ja hänen mielensä sykähti iloiseksi,
kunhan kuuli ulkoa leivosen liverryksen, puutarhamuurin takana
leikkiväin lasten ääniä, vuohen määyntää ja kellojen kilinää.

"Kun pääsisi vielä kerran tuonne muurien ulkopuolelle!" tuli kuin
varkain hänen mieleensä. Sitten alkoi hän silmät ummessa muistella
ja selvitellä niitä sekavia näkyjä, joita kuumeen korkeimmillaan
ollessa oli hänen edessään väikkynyt. Varsinkin yksi oli niistä
elävästi jäänyt hänen mieleensä. Siinäkin oli taas esiintynyt
kuparinvärinen täysikuu suurina ja ääneti nauravina ihmiskasvoina,
kuten silloinkin hänen uneksiessaan Elinan sairasvuoteen ääressä.
Hän oli kävellyt Elinan kanssa käsi kädessä luostarin puutarhassa ja
Elina oli unettavan tasaisella äänellä, mutta tavattoman nopeasti
sopottaen puhunut jotakin perkeleen viettelyksistä ja luvattomasta
rakkaudesta. Silloin oli muurin takaa alkanut kuulua kavion kapsetta
ja samalla oli kuu ruvennut entistä nopeammin tärähtelemään
äänettömässä naurussaan. "Se on Lusifeerus!" oli Elina supatuksensa
keskeyttäen huudahtanut kuullessaan kavionkapseen, ja samalla oli
muurin yli tulla tuiskahtanut tavattoman suuri pukki, sellainen
jolla noitaämmien kerrottiin pääsiäisyönä Hornaan ratsastavan. Mutta
pukin selässä oli istunut mies, jonka Kaarina oli yhtäkkiä tuntenut
Antiksi. Elina oli alkanut lukea manausta, mutta Antti oli kaapannut
häntä, Kaarinaa, vyötäisistä ja nostanut eteensä pukin selkään.
"Kaarina, Kaarina, huuda Maariaa avuksesi!" oli Elina kiljaissut,
mutta räikeästi määkäisten oli pukki samalla syöksähtänyt takaisin
muurin yli ja lähtenyt sitten hurjaa vauhtia karkaamaan eteenpäin,
niin että säkeniä ja pieniä kiviä oli sinkoillut ympäri.

"Minusta tulee pappi enkä minä ota vaimokseni ketään muuta kuin
sinut!" oli Antti kuiskannut ja puristanut häntä kiihkeästi
rintaansa vasten sekä suudellut suut ja silmät täyteen. Tavatonta
hekumaa tuntien oli hän kuin juopuneena nojautunut Antin rintaan ja
ummistanut silmänsä. "Hii, haa, minä olen agricolalainen!" oli Antti
huudahtanut ja pukki oli siihen vastaukseksi römeästi määkäissyt,
jonka jälkeen oli kahta vinhemmin kiidetty eteenpäin.

Kaarina eli mielessään uudelleen aste asteelta läpi sen hurmiotilan,
jossa hän oli ollut Antin kanssa pukilla ratsastaessaan. Hän tunsi
huulillaan niin elävästi Antin suutelon, että hän puolittain
säikähtyneenä avasi silmänsä, luullen ensi hetkessä Antin hiipineen
tänne sisarten sairastupaan ja todellakin suudelleen häntä. Sitten
ummisti hän jälleen silmänsä ja alkoi muistella kaikkia niitä
kohtauksia, joita hänellä oli Antin kanssa Turussa ollut ja tunsi
kuinka ne suloisesti riuduttivat hänen sydäntään. Samalla hän
ihmetteli sitä, ettei hänen omatuntonsa nyt soimannutkaan häntä,
kuten se oli talvella tehnyt aina milloin Antin kuva astui hänen
silmiensä eteen.

"Onkohan minut paha jo niin kokonaan kietonut verkkoonsa?" ajatteli
hän. "Mutta jospa minä en enää teekään sille vastarintaa, koska
se kuitenkin näkyy olevan turhaa, vaan antaudun vapaaehtoisesti
rakkaudelleni."

Ja kummallista, sillä kohta kun hän oli tämän ajatellut, täytti
koko hänen olemuksensa rajaton vapautuksen riemu. Hän tunsi
melkein samanlaista juovuttavaa hekumaa kuin silloin pukin selässä
ratsastaessaan.

Tällöin astui Ursula sairastupaan ja hänet nähdessään kavahti Kaarina
vuoteella istumaan.

"Kas, ihanhan sinä olet jo toinen ihminen! Mutta mistä ihmeestä sinun
kasvoillesi yhtäkkiä tuli tuo tuollainen sunnuntaihohde?" huudahti
Ursula iloisesti ja istahti vuoteen reunalle.

Kaarina kietoi kätensä hänen kaulaansa sekä itki ja nauroi sekaisin.

"Rakas Ursula, sanonko sinulle jotakin?" virkkoi hän viimein.

"Sano toki, hyvä ihminen, muutenhan sinä pakahdut siihen", kehotti
Ursula.

"En minä sentään voikaan sitä sanoa, tai jos sanoisin, niin pidäthän
omana tietonasi?"

"No anna nyt jo tulla tai muuten minäkin tässä kohta pakahdun!"
hoputti Ursula.

"Kuulehan, minä rakastan yhtä, yhtä... ja hän rakastaa myöskin
minua", kuiskasi Kaarina punastuen ja painaen kasvonsa Ursulan
olkapäätä vasten.

Ursulan silmät pyöristyivät ja hänen kasvoilleen levisi iloinen
hämmästys.

"Mutta kuka se on? Sano pois vain, kuka se on?" intosi hän.

"Se on tuolla", sanoi Kaarina ja viittasi munkkiluostaria kohti.

"Munkkiko?" kysyi Ursula epäilevän näköisenä.

"Niin", myönsi Kaarina, "se joka syksyllä vihittiin, Andreas
Pietarinpoika".

"Hyvänen aika, nytpä minä vasta silmäni avaan", tuohtui Ursula. "Ja
eikös minulla jo silloin käynyt aavistukset, kun tuli tieto sen
luostariin tulosta ja sinä kysyit minulta sen nimeä. Siksi sinä
olitkin kuin seitsemännessä taivaassa silloin, kun se ensi kertaa oli
kirkossa messua suorittamassa. Mutta sinähän olet kuitenkin tuntenut
hänet ennen, vaikka silloin kielsitkin."

"Olen", myönsi Kaarina ja kertoi sitten koko lemmenhistoriansa
sekä syyn luostariin tuloonsa ja kuinka Antti ei ollutkaan hänelle
kylmentynyt, vaan tullut hänkin luostariin.

"Voi sinua tyttö poloista!" sanoi Ursula niin hellästi kuin se
hänelle yleensä oli mahdollista ja palkitsi sitten Kaarinan
luottamuksen paljastamalla hänelle vuorostaan omat lemmenunelmansa.

"Kun pääsisin jotenkin Antin yhteyteen", virkkoi Kaarina, kun Ursula
oli lopettanut.

"Mutta kuulehan", sanoi Ursula hetken mietittyään, "sinähän osaat
kirjottaa. Mitäs muuta siis, kuin kirjotat pienen kirjeen ja me
toimitamme sen salaa Antille."

"Mutta kuinka minä sen voin kirjottaa, sillä paperi ja muut tarpeet
on saatava abbedissalta ja hän tietysti tahtoo tapansa mukaan nähdä
minun kirjeeni."

"Oi sinä viaton karitsa!" huudahti Ursula juhlallisesti. "Sano
kirjottavas äidillesi ja näytä se kirje abbedissalle, mutta samalla
kirjotat myöskin Antille ja pidät sen omana tietonasi. Niin minä
sinuna tekisin."

"Mutta mitenkäs me saamme sen kirjeen Antille?" arveli Kaarina
edelleen. "Eihän sitä sovi tietenkään pistää munkkien kirjetynnyriin,
sillä kai siellä konfessori tahtoo nähdä kaikki kirjeet, kuten meillä
abbedissa."

"Kyllä minä toimitan sen perille, niin ettei siitä yksikään syrjäinen
saa vihiä", lupasi Ursula. "Laita sinä vain kirje valmiiksi ja pistä
sitten salaa minulle. Ja nyt minä menen hakemaan sinulle ruokaa ja
sitte sinun pitää levähtää, että..."

"Että mitä?" kysyi Kaarina, kun Ursula keskeytti lauseensa.

"Että jaksat tulla mukaan sitten, kun minä lähden luostarista."

"Aiotko sinä todellakin jättää luostarin?" huudahti Kaarina
innostuneena, "ja milloinka sinä lähdet?"

"Tietysti minä lähden", vastasi Ursula sellaisella äänellä kuin asia
olisi ollut jo kauan sitten päätetty, "eikä siihen kestä kauankaan.
Hullu tänne jääköön kuivettumaan."

"Kun sitä pääsiskin täältä pois!" sanoi Kaarina melkein kuin
itsekseen, sillä niin suuresti kuin hän usein olikin ikävöinyt
entistä vapauttaan, ei hänen mieleensä ollut kuitenkaan juolahtanut
luostarista lähdön mahdollisuus.

"Miksei täältä pääse, kun lähtee", sanoi Ursula uhittelevasti. "Onhan
täältä ennen meitäkin lähtenyt kaksi sisarta ja mennyt naimisiin.
Ja lähtisivät ne melkein kaikkikin, kun niillä olisi mihin mennä ja
kun uskaltaisivat abbedissalta, sillä miestä niillä kuitenkin mieli
tekee, vaikka ovatkin olevinaan."

Ursulan mentyä ruokaa hakemaan antautui Kaarina unelmiensa valtaan ja
tunsi olonsa tavattoman keveäksi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä jätti Kaarina sairastuvan. Puolipäivämessun
jälkeen pyysi hän abbedissalta lupaa saada kirjottaa äidilleen.
Kun abbedissa oli kirjotustarpeet annettuaan jättänyt hänet yksin
auditorioon, kirjotti Kaarina nopeasti äidille lyhyen kirjeen,
jossa hän kertoi sairaudestaan ja parantumisestaan sekä pyysi äitiä
Naantalissa käymään. Lopetettuaan äidille tulevan kirjeen, otti
hän varkain kaapista pienen palan paperia ja istuutui kirjottamaan
Antille. Mutta hänen oli suunnattoman vaikea saada nyt sanoja
syntymään. Monta kertaa kastoi hän jo hanhensulan musteeseen, hänen
sydämensä löi kiihkeästi ja kielellä pyöri suuri joukko sanoja, mutta
lauseiksi eivät ne tahtoneet ottaa järjestyäkseen. Mutta aikaakaan
ei käynyt hukkaaminen, sillä abbedissa saattoi milloin hyvänsä
palata. Hän kirjotti siis umpimähkään, alottaen kirjeen luostarissa
oppimaansa tapaan enkelitervehdyksellä:

"_Ave Maria, gratia plena!_ Tahdon nyt ilmottaa sinulle, Andreas,
että minä olen aina sinua rakastanut enkä ole täällä luostarissa
ollessakaan voinut sinua unhottaa ja minä tiedän nyt, että sinäkin
rakastat minua vielä, vaikka et silloin Turussa tahtonutkaan minusta
tietää, mutta se kaikki oli erehdystä. Ja minä olen valmis milloin
hyvänsä lähtemään luostarista ja tulemaan sinun vaimoksesi, sillä
ilman sinua minä en voi elää."

Tähän päästyään mietti hän hetken, mitä vielä pitäisi lisätä, ja
lopetti sitten, kun paperipalassakaan ei ollut enää sanottavasti
tilaa, luostarisisarten tavallisella toivotuksella: "Monia hyviä
öitä!" Alle piirsi hän nimensä ja ripoteltuaan hiekkaa kirjotuksen
päälle taittoi hän paperin mahdollisimman pieneen kokoon ja piilotti
sen vyönsä alle skapulaarin taakse.

Kolmen-messusta palattaessa pisti hän sitten kirjeen salaa Ursulalle,
joka vuorostaan piilotti sen kenenkään huomaamatta vyönsä alle.

       *       *       *       *       *

"Mihinkäs kaarneenkivi on täältä joutunut?" kysyi abbedissa samana
päivänä päivällisaterian jälkeen kiivaasti Ursulalta, korjatessaan
sairastuvasta lääkitysneuvoja ja kohotettuaan sen pienen rasian
kantta, missä mainittua kiveä säilytettiin.

"Hyvänen aika, kuinkas minä sen voin sanoa, kun en ole tiennyt koko
kivestä tämän taivaallista!" vastasi Ursula viattomasti.

"Mutta joku kai sen on ottanut?" kivasi abbedissa.

"Totta kai, jollei se kerran itsestään kykene liikkeelle lähtemään",
vastasi Ursula niskojaan nakaten.

Abbedissa katsoi häneen hetkisen ankarasti ja epäilevästi, mutta
käski sitten ruveta tarkasti etsimään kiveä kaikkialta huoneesta.
Ursula ryhtyi penkomaan vuoteita, siirtelemään jakkaroita ja
kurkistelemaan kaikkiin huoneen sopukoihin. Abbedissa seurasi
epäluuloisesti hänen toimiaan.

"Ei sitä täältä löydy, vaikka häntä tikun kanssa hakisi", sanoi
Ursula lopettaen etsintänsä.

"Mutta jostakin sen täytyy löytyä!" sanoi abbedissa vihaisesti ja
lähti huoneesta.

"Kaikkiapa tässä nyt etsitään", hymähti Ursula yksin jäätyään.
"Tottapahan löytyy, kun ehtii aikansa olla hukassa."

Tultuaan hetkistä myöhemmin puutarhaan, jossa oli muutamia sisaria
askartelemassa, sanoi hän sisar Annalle:

"Abbedissa haetti minulla kaarneenkiveä, kun se on hävinnyt
sairastuvasta. Se on ollut siitä myöten siellä, kun Kaarina oli
houriossa."

"Kukahan sen on ottanut?" ihmetteli Anna. "Se aikoo varmaankin päästä
näkymättömäksi ja mennä kukaties munkkiluostarin puolelle, kuten se
kerrallinen sisarkin, joka jalkansa taittoi."

"Uskotko sinä sitten, että sillä tosiaankin pääsee näkymättömäksi?"
kysyi Ursula.

"No ihan varmaan!" vakuutti Anna. "Mynämäellä oli äitini lapsuuden
aikana muuan poika löytänyt kaarneenkiven ja muuttanut sillä itsensä
näkymättömäksi sekä kulkenut tyttöjen makuuaitoissa kuuntelemassa
heidän puheitaan ja saanut paljon pahennusta aikaan. Mutta kun hän
oli kirkosta messun aikana ruvennut kalkkia varastamaan, ei kalkki
ollutkaan muuttunut näkymättömäksi, vaikka hän oli piilottanut sen
mekkonsa alle. Pappi oli tarttunut siihen kiinni ja siitä oli poika
niin säikähtänyt, että oli pudottanut kiven suustaan ja joutunut
siten kiinni. Hänet oli sitten mestattu, kun yritti paholaisen avulla
kalkkia varastaa."

Sisaret työskentelivät portinpuoleisessa osassa puutarhaa, lähellä
luostarin suurta vesikaivoa. Ursula etääntyi heistä huomaamatta ja
kulkeusi konventtituvan ja refektoorion takana olevaan puutarhan
kolkkaan. Kun mainittujen rakennusten ikkunat olivat korkealla, ei
hänen tarvinnut pelätä kenenkään vaanivia silmiä. Nopeasti otti
hän kaapunsa ratkenneesta miehustasta kaarneenkiven ja pistäen sen
suuhunsa virkkoi:

"Näytäpä nyt sitten, kykenetkö sinä salaamaan tällaista tyttöä!"

Lähellä neuvotteluhuoneen seinää kasvavan vaahteran nojalla oli
paarit, joilla puutarhasta kannettiin kaikenlaista törkyä. Ursula
kuletti ne ulkomuurin nojalle ja kiipesi niiden avulla muurin päälle,
johon hän hetkeksi istahti ja silmäili ympärilleen. Kun ketään ei
ollut näkyvissä, nosti hän paarit ylös ja laski toiselle puolen
muuria, kavuten niitä myöten vikkelästi alas. Maahan tultuaan riisui
hän kaavun ja skapulaarin päältään ja heitti ne muurin juurelle.
Sitten työnsi hän hunnun niskaansa ja juoksi rantaan, jossa oli
laiturin laitaan kiinnitettynä muutamia luostarille kuuluvia
venheitä. Hän irrotti niistä pienimmän, istui airoille ja alkoi
soutaa Kailonsaarta kohti.

Kun hän oli ulkoontunut kappaleen matkaa rannasta, näki hän
Greeta-muorin astelevan porvarikartanon navetasta pirttiin. Veneen
huomatessaan varjosti muori kädellä silmiään ja alkoi tähystää.

"Näkeeköhän tuo nyt minua vai ei?" ajatteli Ursula. "Jospa se ei
minua näekään, vaan ainoastaan veneen. Silloin se mennä hynttyyttää
ilmottamaan sitä ihmettä, että vene soutaa yksinään merelle, ja
silloin ne huomaavat, että minä olen poissa. Mutta huomatkoot,
oma asiansa, ja sitä pikemminpähän saadaan tässä kaikki selväksi.
Rangaistusta minä en ainakaan rupea enää kärsimään, vaan teen
äkkilopun koko jutusta."

       *       *       *       *       *

Talven ajan oli Tuomas, kuten jo olemme nähneet, asustanut äitinsä
luona porvaripihassa. Mutta heti vesien auettua oli hän taas ottanut
varsinaiseksi majapaikakseen pienen Kailonsaaren. Luodon luostarin
puolisella rinteellä vähäisessä kallionkourussa oli pieni, pyöreistä
hirsistä kyhätty turvekattoinen pirtti, jossa luostarin entinen
kala-ukko oli asunut. Pirtin ympärillä oli ukolla ollut pieni
naurismaa, jossa nykyään rehotti vihanta ruoho. Rannassa oli yhden
hengen soudettava ruuhi ja pirtin edustalla näkyi kaikenlaisia
pyyntivehkeitä ja kalanperkeitä, joista leviävä tuoksu ei suinkaan
ollut miellyttävintä lajia.

Ovi pirttiin oli auki ja päivä paistoi sen mustuneelle lattialle.
Tuomas, joka vasta oli palannut pyydyksiään kokemasta, loikoi
vasemman kyynärpäänsä varassa leveällä makuulaverilla ja piti
silmällä tulisijan hiiloksella paistuvia siikoja. Katonrajassa hänen
yläpuolellaan riippui jousi ja peräseinään kiinnitetyllä laudalla
näkyi pari leipää, suolatuohinen, voirasia ja oluthinkki, joiden
kummankin sisällöstä Greeta-muori piti hyvän huolen.

"Jahka muori nyt vain saa kunnialla toimitetuksi sanan Ursulalle",
tuumaili hän itsekseen aterian valmistumista odotellessaan, "niin
tätä poikaa ei estä mikään ensi torstaiyönä kaappaamasta syliinsä
yhtä luostarisisarista."

Hän lipsautti sormiaan ja oli juuri aikeissa nousta ottamaan kaloja
hiilokselta, kun oviaukko samalla pimeni ja siinä seisoi itse sisar
Ursula rehevänä ja punaposkisena. Tuomas jäi puoleksi makaavaan
asentoonsa ja tuijotti häneen pyörein silmin.

"Näetkö sinä minua?" kysyi Ursula hiukan hämillään.

Tämä omituinen kysymys sai Tuomaan kielenkannan laukeamaan ja nauruun
räjähtäen vastasi hän:

"Ettenkö näkisi? Jo maar minun silmäni ovat metsissä ja merellä
saaneet tottua vähän pienempiäkin esineitä hoksaamaan."

"Kelpo rakkinekin, eihän siitä ole mihinkään!" tiuskasi Ursula, otti
kiven suustaan ja viskasi menemään.

"Mikä se oli?" kysyi Tuomas.

"Ilman aikojaan vain", vastasi Ursula ja astui pirttiin. Nyt joutui
hän vielä enemmän hämilleen ja sitä peittääkseen kääntyi hän
kiuasuunia kohti ja virkkoi:

"Voi miten kauniita siikoja! Mutta nehän paistuvat jo pilalle.
Sellaista se on miesten emännöiminen!"

Hän viskeli kalat pöytälaudalle, otti hetken päästä yhden hyppysiinsä
ja istahtaen laverin reunalle alkoi kursailematta syödä sitä. Tuomas
katsoi häntä hymyillen ja sanoi:

"Taisitkin tulla tänne emännäksi?"

"Mitä, kosiako aiot?" nauroi Ursula, joka yhtäkkiä vapautui
ujoudestaan, mikä ominaisuus hänessä muutoin sai varsin harvoin sijaa.

"Niin juuri, ja jollet sinä olisi tullut tänne, olisin minä tullut
ensi torstaiyönä luostarin puutarhaan sinua vartomaan. Eikö äitimuori
ole vielä saanut sinulle sanaa toimitetuksi?"

"Ei, enkä minä olisi yöllä mitenkään päässyt ulos, sillä abbedissa
sulkee illalla tarkkaan kaikki ovet. Siksi minä tulin nyt päivällä
tänne."

"Kosimaanko?"

"Niin ja värttinän sijaa katsomaan, kuten Perniössä sanotaan."

"No miltäs tämä minun linnani näyttää, haluttaako tulla sen
haltiattareksi?"

"Eipä järin, sillä tämä tyttö on tottunut liikkumaan vähän
laajemmilla lattioilla. Onkin parasta, että minä lähden kotitalooni
Perniöön ja sinä tulet sinne isännän paikkaa katsomaan."

"Olet sinä, Ursula, rohkea tyttö. Mutta siksipä minä sinusta
pidänkin, niin etten hennonut sinun takiasi ruveta kuninkaaksikaan
sinne murjaanein maahan, vaikka ne niin hartaasti pyysivät."

"Olet sinä koko hupsuttelija!" sanoi Ursula nauraen ja viskasi
kalanruodolla Tuomasta. Tuomas viskasi vastaan, jolloin Ursula kävi
käsirysyyn hänen kanssaan. Mutta siitä seurasi vain, että Tuomas
kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja istutti hänet polvelleen.

"Nyt kai olisi suikattava suuta, mutta minä en ole sitä koskaan
tehnyt enkä siis tiedä miten se oikein tapahtuu", sanoi Tuomas.

"Näin!" vastasi Ursula ja läpsäytti häntä kämmenellä poskelle.

"Vai niin, kiitokset opetuksesta!" ja Tuomas suuteli häntä
puolikymmentä kertaa peräkkäin.

"Kuule, muistitko sinä pyytää abbedissalta lupaa, kun lähdit tänne?"
kysyi Tuomas hetken päästä.

Ursula purskahti iloiseen nauruun ja kertoi sitten, kuinka hän oli
tullut.

"Mutta nyt minun täytyy jo lähteä", sanoi hän lopetettuaan ja irtausi
Tuomaan syleilystä. "Minä aavistan jo, minkälainen pyräkkä siellä
nousee, jahka minä palaan. Mutta nouskoon, kyllä minä puoleni pidän!"

Tuomas seurasi häntä rantaan. Kun Ursula oli asettunut veneeseen ja
Tuomas työntänyt sen rannasta, pysähtyi Ursula muutaman sylen päähän
ja sanoi vakavasti:

"Minulla kai tulee jo ihan tänään lähtö luostarista. Tuletko sitten
minun kanssani Turkuun? Siellä täytyy hommata anomus kuninkaalle,
että minä saan perintöni takaisin."

"Minä olen valmis vaikka paikalla lähtemään sinun kanssasi ja vaikka
kuinka kauas!" vastasi Tuomas. "Mutta elä katso minua noin tai minä
karkaan vielä kerran sinua suutelemaan."

Ursula katsoi vain Tuomasta palavin silmin ja sanoi:

"Etpä pääse, kun on vesi välissä."

"Jollet herkeä sillä tavalla katsomasta, kun minä luen viiteen, niin
varmasti tulen veneeseesi!"

Ursula katsoi edelleen ja hymyili ääneti. "Yks, kaks, kolme, neljä,
viis!" ja samalla hyppäsi Tuomas veteen ja tarttui seuraavassa
tuokiossa veneen perään.

"Voi sinua hullua, kun kastelet itsesi!" huusi Ursula liekehtivin
silmin.

Mutta vettä valuen kapusi Tuomas veneeseen, konttasi Ursulan luo
ja alkoi tavotella suuteloa. "Kastelet minutkin, mokoma viiripää!"
ja Ursula veti päätään takakenoon, ettei Tuomas tavottanut hänen
huuliaan. Mutta huomatessaan, ettei Tuomas onnistunut yrityksessään,
palautti hän helmaansa oikoessaan päänsä tavalliseen asentoon,
jolloin Tuomas sai tahtonsa täytetyksi. Hän asettui veneen perään ja
sanoi:

"No soudahan, niin minä ohjaan." Kisaillen, päästäen tuontuostakin
äänekkäitä nauruja ja pärskyttäen vettä toistensa päälle lähenivät
he luostarin rantaa. Lemunselältä tuli muuan vene, jossa oli mies ja
nainen, ja kulki läheltä heidän ohitseen. Kumpikin katsoi suu auki ja
päätään matkan mukaan kääntäen noita vallattomia kisailijoita, joista
toinen oli nunnanpuvussa ja toinen liko märkänä. Mutta Tuomas ja
Ursula eivät panneet heihin mitään huomiota.

Vasta rantaan päästyä muisti Ursula Kaarinan kirjeen. Hän otti sen
vyönsä alta ja kysyi:

"Lupaatko toimittaa tämän munkkiluostarin puolelle veli Andreakselle?
Sinähän tunnet hänet hyvin."

"Miksei? Mutta mikä taikakalu se on? Ethän vain häntäkin mukaasi
houkuttele?"

"Elä ole huolissasi, se on vain kirje ja sen on kirjottanut... mutta
lupaatko olla asiasta kellekään hiiskumatta? Et äidillesikään saa
siitä virkata!"

"No olkoon, minä lupaan ja vannon!"

"Sen on sisar Kaarina kirjottanut Andreakselle."

"Kas sillä lailla! Vai on heilläkin lemmenvehkeitä. Minähän sanoinkin
talvella Antille, että se sisar Kaarina on juuri hänen kylkiluustaan
luotu, aivan samoin kuin minun kylkiluuni on Luojalla ollut kalupuuna
sisar Ursulaa muovatessaan. No kai hekin sitten jättävät tuon
hurskasten sielujen vankilan?"

"Tietenkin, ja sitten..."

"Niin mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten vihkii veli Andreas meidät."

"Aivan niin, ja minä vihin Antin ja Kaarinan."

"Ole vaiti ja palaa nyt vaatteitasi kuivaamaan. Minä menen tekemään
selvää abbedissan kanssa."

Ursula lähti reippaasti astumaan muuria kohti ja Tuomas seurasi
veneessä istuen häntä silmillään. Muurin luo tultuaan huomasi Ursula,
että paarit samoin kuin hänen kaapunsa ja skapulaarinsa oli korjattu
pois. Hän seisoi hetkisen alallaan kuin kahden vaiheilla, viittasi
sitten Tuomaalle ja lähti päättävin askelin kiertämään muurin ympäri
luostarin portille.




XV

PIISPANTARKASTUS.


Samana päivänä kuin Ursula teki tuon uhkarohkean kosintamatkansa
Kailonsaarelle, makasi Antti omituisessa houreessa munkkikonventin
sairastuvassa. Hän oli erkaantunut kahdeksi olennoksi, jotka
riitelivät keskenään. Mutta omituista oli, että hän itse saattoi
syrjästä ja aivan puolueettomasti seurata noiden kaksoisolentojen
riitaa.

"Se oli kokonaan sinun syytäsi", sanoi toinen, "että Kaarina
tuli luostariin, sillä minähän vaadin kivenkovaan silloin
joulunäytöksessä, että meidän on mentävä hänen luokseen, kun hän niin
surullisena ja masentuneena seisoi ovensuussa. Mutta sinä et taipunut
siihen."

"Ei sinun tarvitse minua mistään syyttää!" vastasi toinen vihaisesti.
"Se oli tarpeellinen rangaistus Kaarinalle siitä, että hän oli
kevytmielinen silloin siellä Kupittaalla."

"Mutta hänessähän ei ollut mitään syytä", väitti taas toinen,
"tiesithän sen sinä yhtä hyvin kuin minäkin, mutta sinä tahdot aina
olla ylpeä ja katkera ja pilaat sillä kaikki. Moni asia olisi toisin,
jos sinä kerrankaan olisit totellut minua."

"Mutta olinhan minä valmis luostariin tulolla korjaamaan erehdykseni,
niin kohta kun huomasin olleeni väärässä", puolustelihe toinen ja
Antti ajatteli: "Jopahan joutuu alakynteen."

"Vai olit sinä valmis korjaamaan!" matki voitonpuolella oleva.
"Minähän vaadin silloinkin, että olisi asia ilmotettava Agricolalle
tai mestari Juustenille ja pyydettävä heiltä neuvoa. He olisivat ihan
varmasti auttaneet asian taas oikealle tolalleen. Minä en ihmettele
ollenkaan, vaikka mestari Juusten olisi sen asian takia lähtenyt
käymään täällä luostarissa Kaarinan puheilla ja saattanut taas kaikki
ennalleen. Siihenhän minä koetin sinua kaikin mokomin saada, mutta
sinä tahdoit vain juonikkaisuudessasi lähteä itse luostariin ja
ruveta oikein munkiksi. Ja mitä sinä nyt olet sillä voittanut muuta
kuin että jälkimmäinen villitys on tullut pahemmaksi ensimäistä?"

Kun Antti oli väsyksiin asti kuunnellut heidän kiistaansa, vaikenivat
he yhtäkkiä ja ikäänkuin piiloutuivat toisiltaan. Silloin avasi hän
silmänsä ja katseli pitkän aikaa veli Matiaksen taulua vastakkaisella
seinällä. Varsinkin viipyi hänen katseensa kauan Pyhän Birgittan
esiliinassa, joka yhä oli keskeneräisenä. Mutta kun hän kiinnitti
katseensa muurinnurkalle kiveä asettavaan isopäiseen rakentajaan,
joka katsoi suoraan häneen, rupesi se aina elämään: hipristeli
suutaan ja vilkutti silmiään sekä tuntui kyselevän häneltä, että
panenko minä tämän kiven tähän vai tuohon. Toisinaan näki hän taas
kaikkien rakentajien rupeavan liikkumaan, jolloin heidän keskellään
häärivät paholaiset heittelivät kuperkeikkoja, vierittelivät kiviä
muurilta alas ja huiskivat hännällään rakentajia.

Taulusta siirsi hän aina katseensa veli Matiakseen, joka oli jo
useampia viikkoja maannut toisessa vuoteessa. Matias tirkisteli
lakkaamatta kattoon ja nyppi levottomasti peitettään, jonka läpi
hänen ruumiinsa häämötti niin surkean pieneltä ja kuihtuneelta.
Hän hengitti vaikeasti ja läähättäen, sillä hengenahdistus oli
lisääntynyt. Kun veli Matias ei kääntänyt häneen katsettaan,
painautui Antti jälleen selälleen, ummisti silmänsä ja antoi
kaksoisolentojen tulla esiin piilostaan sekä alottaa taas riitansa.
Puolipäivämessun jälkeen lakkasivat ne yhtäkkiä kiistelemästä ja
silloin rupesi käytävästä, minne viepä ovi oli raollaan, kuulumaan
isä Henrikin äänellä seuraava matala ja tasainen puhelu, jota hän
alkoi hyvin tarkkaavasti seurata:

"Minä olen niin monesti sinua, poikani, muistuttanut,
että alttaripalvelus on suoritettava kaikella huolella ja
arvokkaisuudella. Ja siitä huolimatta täytyy minun sinulle yhä
uudelleen terottaa, miten hirvittävä se tuomio on, jonka Jumala
profeetan suun kautta lausuu laimeille ja huolettomille papeille,
sanoen: kirottu olkoon se, joka leväperäisesti tekee Herran töitä.
Tämän selittää Pyhä Bernhard sanoen: leväperäisesti tekee Herran
töitä se, joka liian paljon kiirehtii, joka kiivaasti lausuu sanat,
niellen tavut ja lauseparret. Sillä vetää hän päälleen Jumalan
kirouksen ja kadottaa iankaikkisen siunauksen, sillä se joka
kelvottomasti toimittaa alttaripalveluksensa anastaa Jumalalta
kunnian, itseltään ansionsa ja kiirastulessa olevilta sieluilta avun."

Ääni puhui edelleen, mutta Antti ei tarkannut enää sanoja. Hänen
mieleensä oli yhtäkkiä kohonnut tavattoman elävänä mestauskohtaus,
jonka hän oli kerran nähnyt Kerttulinmäellä Turussa. Pahantekijä
oli polvillaan pölkyn vieressä ja pappi luki matalalla ja
yksitoikkoisella äänellä synninpäästösanoja. Hän tarkasteli tuomitun
niskaa, josta hiukset oli juuri-ikään leikattu tasaiseksi, sitten
pyöveliä, jonka nenässä oli sormenpään kokoinen musta syylä, ja
lopuksi hänen kädessään olevaa leveäteräistä piilua, miettien
samalla, olivatko siinä näkyvät pilkut verta vai ruostetta.

Kun ääni käytävässä vaikeni, hävisi mestauskohtauskin näkyvistä ja
samalla alkoivat kaksoisolennot jälleen riidellä. Seurattuaan sitä
jonkun aikaa käski hän niiden laata ja vaipui sitten jonkunlaiseen
unheeseen.

Kun hän puolenyön tienoissa havahtui, tunsi hän itsensä täysin
selkeäksi eikä riitelevistä kaksoisolennoista kuulunut jälkeäkään.
Huoneessa oli hyvin viileä, sillä hoitaja-veli oli illalla unhottanut
toisen ikkunan auki. Lattialla näkyi kuun muodostama valolaikka.
Hän nousi vuoteesta lattialle ja koetti ottaa muutamia askelia.
Hän horjui heikkoudesta ja katsottuaan, että veli Matias oli hyvin
peitossa, palasi hän takaisin vuoteeseen. Unta hän ei kuitenkaan
saanut ja hitaita yön hetkiä kuluttaessaan koetti hän selvitellä
nykyistä tilaansa.

Hän oli saanut pysyä erillään papillisista toimista siitä saakka,
kun veljeskunta teki edellä kerrotun päätöksen. Kun sisar Kaarina
ei ollut sen koommin ilmottautunut ripitettäväksi, ei hänen
suhteensa oltu voitu tehdä mitään lopullista päätöstä. Abbedissa
oli useampaan kertaan tiedustellut isä Henrikiltä, miksi veli
Andreas ei toimittanut alttaripalveluksia ja siihen oli isä Henrikki
antanut kaikenlaisia puolinaisia vastauksia, että veli Andreas on
veljeskunnan tutkimuksen alaisena, epäiltynä eräistä raskaista
rikkomuksista ja muuta sellaista. Itse olisi isä Henrikki ollut
halukas jättämään asian sikseen, sillä hän ei jaksanut lähimainkaan
uskoa Tuomaan syytöksiin, mutta viimemainittu piti jyrkästi kiinni
veljeskunnan päätöksestä ja isä Henrikin asia oli, kuten tavallista,
antaa perään.

Antti ei ollut liioin tiedustellut syytä virastapidätykseensä,
vaan oli sen eräänlaisella fatalismilla ottanut vastaan Jumalan
rangaistuksena, ei suinkaan siitä rikoksesta, josta veli Tuomas häntä
syytti, vaan vilpillisestä luostariin tulostaan. Kirkossa häntä
ei oltu kielletty messun aikana olemasta maallikkojen paikalla,
mutta kun hän ei ollut enää kuullut Kaarinan ääntä lehteriltä, oli
hän lakannut sielläkin käymästä. Sen jälkeen oli hän suunnitellut
pitkän ja kaikki-selittävän kirjeen lähettämistä Kaarinalle, mutta
sen perille saaminen oli osottautunut mahdottomaksi, niin lähellä
kuin vastaanottaja asuikin. Toisinaan oli hän taas päätellyt lähteä
luostarista ja sitten ulkomaailmasta käsin pyrkiä jollakin tavoin
Kaarinan yhteyteen. Mutta tätä toimeenpanemasta oli häntä estänyt
omituinen tarmottomuus, joka hänessä oli viime aikoina saanut vallan.

Täydelliseen toimettomuuteen tuomittuna oli hän vähitellen vaipunut
jonkunlaiseen ihmisiä ja itseään vihaavaan tylsyyteen. Varsinkin oli
häneen syöpynyt voittamaton viha veli Arvidia kohtaan, jonka hän oli
huomannut itseään vaaniskelevan. Hänelle tuotti toisinaan melkein
ruumiillista kipua, nähdessään tämän tyhmät silmät ja ulkonevat
korvat.

Aluksi oli hän koettanut lueskella kapitulihuoneessa, mutta sitten
oli hän siihenkin kokonaan tympeytynyt. Sen jälkeen oli hän
kuluttanut aikaansa etupäässä sairastuvassa, jutellen veli Matiaksen
kanssa, jauhaen hänelle maalia ja kuunnellen hänen kertomuksiaan
pyhiinvaellusmatkalta. Toisinaan, kun Säämiskän Uolevi istui
kolmantena sairastuvassa, oli hän saattanut hetkeksi unhottaa kaikki
ja tuntea mielensä rattoisaksi.

Huhtikuun lopulla oli hän eräänä päivänä mennyt puutarhaan ja
ryhtynyt maallikkoveljien kanssa kääntämään kaalipenkkejä. Ankara
sadekuuro oli ajanut toiset sisälle, mutta hän oli mistään
piittaamatta jatkanut työtään ja tuntenut vain jonkinlaista
mielihyvää kastuessaan läpimäräksi. Iltaviileässä oli hän sitten
ankarasti vilustunut ja saanut seuraavana päivänä asettua
vakituisesti sairastupaan, toveriksi veli Matiakselle, jonka yltyvän
hengenahdistuksen pakottamana oli jo toista viikkoa ennen täytynyt
laskeutua vuoteeseen.

Päästyään aamupuolella yötä uneen nukkui Antti lähelle puolta
päivää. Herättyään tunsi hän vastustamatonta halua päästä pois
ummehtuneesta sairastuvasta. Hän puki tunikan päälleen ja lähti ulos,
tuntien päässään keveätä huimausta. Munkkien puutarhaan tultuaan
istahti hän nurmikolle, antoi päivänsäteiden hautoa selkäänsä
ja hengitti mielihyvin raitista ilmaa. Ylhäältä kuului leivosen
katkeamaton liverrys, muurin harjalla tirskutti pyrstöään viiputtaen
västäräkki-pari ja ilmassa kieppui hyönteisiä. Muurin takaa näkyi
Tuulensuuhun ankkuroineen laivanmastot, sieltä kuului väkipyöräin
kitinää, tynnyrein vierintää ja reipasta laulunhoilotusta.
Piispanniemeltä kajahteli heleä pajavasaran kilke. Samalla alkoivat
myöskin luostarinkellot soida, kutsuen puolipäivämessuun.

Antti tunsi mielensä keventymistään keventyvän, samalla kuin hänen
olemukseensa virtasi uutta elämänintoa, kuten ainakin sairaudesta
juuri toipuvalla. "Mitäpäs jos menenkin kirkkoon", ajatteli hän,
"ja asetun siellä niin, että Kaarina mahdollisesti näkee minut
lehteriltä. Ja jos minä nyt saan kuulla hänen äänensä, niin silloin
on kaikki selvää: Kaarina rakastaa minua yhä ja mikään ei voi enää
estää minua saamasta häntä omakseni."

Hän nousi kiireesti ylös ja lähti kirkkoon, mielessään varma tunto
siitä, että hän saa siellä kuulla Kaarinan äänen.

       *       *       *       *       *

Samalla hetkellä kun kellot alkoivat soida puolipäivämessuun, istui
Tuomas Kailonsaaren rannassa ruuheensa ja lähti melomaan Tuulensuuta
kohti. Kuullessaan aironloisketta takaapäin hän kääntyi katsomaan
ja näki Lemunselältä nopeasti lähenevän pienen veneen, jota souti
leveähartiainen mies. Pitkästä, aina hartioille ulottuvasta tukasta
tunsi Tuomas miehen Kaaho-Pietariksi. Se oli omituisen laatuinen
mielipuoli, kotoisin Merimaskusta. Joka pyhäpäivä teki hän retken
luostarin kirkkoon, jossa hän aina pääalttarin edessä löi kolmasti
otsaansa lattiaan ja kuunteli sitten messua suurella hartaudella. Hän
elätti itseään kalastuksella, oli sävyisä ja nöyrä luonteeltaan ja
toi usein luostariin antimia.

Kun hän oli saavuttanut Tuomaan ruuhen, herkesi hän soutamasta, otti
lakin päästään ja lausui juhlallisesti: "Jumalan rauha!" kuten hänen
oli tapansa kaikkia tervehtiä.

"Mitäs kuuluu Merimaskuun? Onko kalansaalis ollut hyvä?" kysyi Tuomas.

"Huonoa kuuluu", vastasi Pietari, "sielläpäin on Anttikristus
liikkeellä".

"Hoo, vai itse vanha Antti! Kalahommissako hänkin liikkuu?"

"Ja huomenna hän tulee luostariin", jatkoi Pietari huolestuneesti ja
olematta millänsäkään toisen pilanteosta. "Siitä minä olenkin menossa
varottamaan."

"Mitähän se nyt oikein meinaa?" aprikoitsi Tuomas itsekseen, kysyen
sitten ääneensä: "Tuota, minkälainen se Anttikristus sitten oikein
on, vai onko se itse se pääriesa?"

"Eikä kun sen ylimmäisen renki, se Agricola Turusta", selitti Pietari.

"Yhyy, siis itse piispa. No, eihän tässä sitten ole hätääkään."

"Elä sano, veikkonen, sillä lailla!" varotteli Pietari.
"Onnettomuutta se tuo tullessaan luostarille. Taivassalon kirkkoonkin
oli hänen siellä ollessaan lentänyt suuri musta lintu ja kaikki
olivat tunteneet tulikiven katkua."

"No eihän tuo sitten kovin vaarallista ole. Kyllähän tulikiven katkun
aina kestää", lohdutteli Tuomas ja sitten meloskelivat he yksin
matkoin luostarin rantaan.

Siellä oli Ursula Tuomasta vastassa. Hänellä oli yllään vyöllä
kiristetty nunnan aluspuku, mutta kaavun, kaulavaatteen ja
skapulaarin oli hän jättänyt pois. Hunnustaan oli hän ratkonut
pois "Kristuksen kruunun" ja muodostanut siitä tavallisen naisten
päähineen.

"No, oletko valmis?" huudahti hän Tuomaalle nauravin ilmein.

"Ihan valmis", vastasi Tuomas, "kaiken omaisuuteni lastasin tähän
laivaani ja jätin Kailonsaaren iäksi. Mutta oletpas sinäkin,
tyttöseni, muuttunut. Tuskin sinua enää nunnaksi tuntisikaan. Oliko
erojaishetki muuten hyvin haikea?"

Hän kokosi omaisuutensa, johon kuului hylkeennahkainen laukku, jousi
ja nippu jänisansoja, sekä nousi rannalle.

"Haikea oli", vastasi Ursula Tuomaan viimeiseen kysymykseen,
"abbedissakin oli ihan tuhkan harmaa, jollei hän muulloinkaan liiaksi
punota".

"Entä tippuivatko erokyyneleet?"

"Johan nyt toki! Ihan ääneensä itkettiin. Mutta kuulehan sinä kummaa.
Kun koko sisarlauma minun palatessani oli koolla konventtituvassa
ja abbedissa kiljui minulle kuin syötävä, sanoo Kaarina yhtäkkiä,
että hän lähtee myöskin pois luostarista. Olisitpa silloin ollut
näkemässä, kuinka abbedissan hahmo muuttui. Ja entäs Elina parka
sitten. Hän oli Kaarinan sanat kuullessaan kuin haudasta vasta
noussut haamu. Ei kukaan puhunut mitään ja silloin astuu Elina
Kaarinan eteen, viittaa häneen kolmasti sormellaan ja sanoo: 'voi
sisar parka, kun olet myönyt sielusi!' Itse abbedissa ei saanut
sanaakaan suustaan."

"No onko Kaarinakin sitten jo luostarin ulkopuolella?"

"Ei hän ihan vielä ole, mutta tänään tai huomenna hän varmasti tulee.
Koettavat kai saada häntä taivutetuksi jäämään."

"Mutta eikö sinua koetettu pidättää?"

"Mitäs vielä! Minähän sanoinkin heti konventtitupaan tultuani,
että nyt minä lähden tästä talosta ja sillä hyvä. Vaadinpa vielä
lähtiessäni kivenkovaan niitä hopeitakin, jotka äitini antoi
luostarille."

"Saitkos?"

"Jopa kai! Mutta kyllä ne sieltä vielä lähtevätkin, jahka kuninkaalta
tulee käsky."

"Kyllä kai nyt Anttikin heittää niskastaan munkinkaavun."

Antista puheen tultua tiedusteli Ursula Kaarinan kirjelappua.

"Eilen eivät laskeneet minua hänen luokseen", vastasi Tuomas, "kun
sanoivat hänen olevan sairaana, ja vielä vähemmän taitavat minulle
nyt porttiaan avata, kun minut on tuomittu laputtamaan pois luostarin
alueilta. Mutta jospa pistäytyisin varsin kirkkoon, kukaties sieltä
käsin saan sen jotenkuten toimitetuksi."

Kaaho-Pietari oli heti rantaan päästyään noussut kirkkoon ja nyt
seurasi Tuomas hänen jälestään, Ursulan jäädessä ulos. Kirkossa
tapasi Tuomas ihmeekseen Antin, joka kalpeana ja riutuneena seisoi
ovensuupuolessa pilarin nojassa. Kenenkään huomaamatta pisti Tuomas
hänelle kirjelapun ja kuiskasi: "Se on Kaarinalta."

Alakuloisena ja masentuneena oli Antti seurannut messua, sillä kun
lehteriltä ei erottautunutkaan Kaarinan ääntä, oli hänen äskeinen
kirkas mielialansa yhtäkkiä sumentunut. Kun Tuomas kuiskasi hänelle
asiansa, säpsähti hän kuullessaan Kaarinan nimen eikä heti kyennyt
tajuamaan, mistä oli kysymys.

"Ursula on lähtenyt luostarista ja Kaarina kuuluu myös lähtevän",
kuiskasi Tuomas edelleen.

Antti tuijotti häneen hetken mitään vastaamatta ja lähti sitten
nopeasti kirkosta, puristaen kourassaan saamaansa kirjelippua. Hän
meni takaisin puutarhaan, etsi sieltä rauhallisimman kolkan, istui
maahan ja alkoi lukea kirjettä. Sanat pyörivät hänen silmissään, hän
luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, samalla kuin hänen rintansa
täytti rajaton riemastus.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä laski luostarin laivarantaan vene, josta nousi
maalle piispa Agricola sihteerinsä ja kahden kaniikin kanssa. Isä
Henrikki oli heitä vastassa munkkiluostarin portissa ja saattoi
heidät kirkkoon, jossa nona-messun juuri piti alkaa. Messun jälkeen
tarkasti piispa kirkon omaisuuden sekä munkkien asumukset, minkä
jälkeen hän kutsutti veljeskunnan koolle konventtitupaan.

Saatuaan Kaaho-Pietarilta eilen kuulla piispan tulosta, oli veljillä
ollut neuvotteluja siitä, kuinka heidän tuli suhtautua tuohon
lutherilaiseen piispaan. Veli Tuomas oli tehnyt jyrkkiä ehdotuksia,
että piispaa ei olisi lainkaan laskettava luostariin tai ainakaan ei
antauduttava hänen kanssaan minkäänlaisiin keskusteluihin. Sen vuoksi
hän ei nyt saapunutkaan konventtitupaan, vaan vetäytyi synkkänä ja
vihaisena puutarhaan.

Mieliala konventtitupaan kokoontuneiden veljien keskuudessa tuntui
aluksi uhkaavalta ja piispaan heitettiin kyräileviä katseita.

"Kuten te, rakkaat veljet, tiedätte, ovat maamme toiset luostarit
jo kokonaan hajonneet", alkoi piispa, "eikä tämäkään viimeinen
luostari voi enää kauan pysyä pystyssä, kun kirkkomme sekä oppi
että jumalanpalvelusjärjestys yhä enemmän puhdistuu ihmislisistä ja
muuttuu evankeeliseksi. Sentähden on niillä veljillä, jotka haluavat
jättää luostarin, siihen täysi vapaus ja pappisveljillä on tilaisuus
päästä seurakuntapapeiksi. Nykyään on kaksi papinpaikkaa vapaana ja
lisää paikkoja tulee tietysti tuonnempana. Haluaako kukaan veljistä
ottaa näitä virkoja vastaan?"

Syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä piispan tyyni ja
avonainen katse siirtyi veljestä toiseen. Lopuksi pysähtyivät hänen
silmänsä Anttiin, joka oli asettunut huoneen ovipuoleen. Antti
punastui ja painoi katseensa alas, mutta nosti sitten yhtäkkiä päänsä
ja lausui kiireesti:

"Minä olen päättänyt jättää luostarin ja otan kiitollisuudella
vastaan seurakuntapapin viran, jos minut katsotaan siihen
mahdolliseksi."

Kaikkien katseet suuntautuivat Anttiin ja syntyi jälleen äänettömyys.
Samalla kuului käytävästä nopeita askelia, ovelle ilmestyi veli
Tuomas ja sanoi vihaisesti:

"Hän on omiaan lähtemään joukostamme, sillä hän on jo pitemmän ajan
ollut pidätettynä papillisista toimista, koska hän on osottautunut
mieleltään lihalliseksi ja ahdistellut erästä luostarisisarta."

Tuomas ei ollut puutarhassa malttanut olla asettumatta konventtituvan
avonaisen akkunan läheisyyteen, mistä hän Antin ilmotuksen
kuullessaan oli kiihtyneenä lähtenyt sisälle.

"Se ei ole totta!" huudahti Antti kiivaasti. "Minä olen rakastanut
sisar Kaarinaa jo kauan ennen omaani ja hänen luostariin tuloaan,
mutta mitenkään luvattomasti tai lihallisella mielellä minä en ole
häntä ahdistellut. Hän rakastaa myös minua ja ainoastaan onnettoman
erehdyksen takia tuli hän luostariin, josta hän äsken on ilmottanut
lähtevänsä pois. Tunnustan kyllä vääristä vaikuttimista tehneeni
munkkilupauksen, mutta siitä olen myös itsessäni saanut kärsiä
rangaistuksen ja nyt tahdon peruuttaa tuon onnettoman lupauksen."

Hän katsoi koko ajan piispaa avonaisesti silmiin. Kun hän oli
lopettanut, katsahti piispa kysyvästi isä Henrikkiin, joka hetkisen
epäröityään lausui:

"Veli Andreasta on kyllä syytetty luvattomasta suhteesta
luostarisisareen, mutta mitään sitovia todistuksia me emme kuitenkaan
ole löytäneet häntä vastaan."

"Tahdon puhua tästä asiasta myöhemmin veli Andreaksen kanssa", lausui
piispa ja siirtyi sitten toiseen asiaan, jatkaen: "Niitä taas,
jotka haluavat edelleen jäädä munkkisäätyyn, ei estetä luostarissa
asumasta, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että he sekä opissaan
että elämässään yhä enemmän rupeavat noudattamaan evankeelista
katsantokantaa."

Lempeällä, tyynellä ja avonaisella tavallaan haihdutti piispa
vähitellen kokoontuneeseen veljeskuntaan kätkeytyneen uhkan ja
keskustelujen lopussa oli piispan sihteerillä valmiina seuraava lyhyt
pöytäkirja:

    Naantalin munkkikonventti lupasi ruveta elämässään ja opissaan
    noudattamaan evankeelista menoa;

    Item kiellettiin heitä julkisesti temppelissä lukemasta tai
    laulamasta Pyhän Birgittan revelatsioneja, vaan tulee heidän
    jumalanpalveluksissa käyttää yksinomaan pyhää raamattua;

    Item suostuivat he myöskin ottamaan käytäntöön suomalaisen messun;

    Item kiellettiin heitä pitämästä messuja ilman Communicantes;

    Item lupasivat he jättää Invocatio sanctorum, pyhimysten
    avuksihuutamisen ja muut sen kaltaiset superstitiones ynnä
    kaikenlaiset taikaukset.

       *       *       *       *       *

Pyytäen veli Andreasta seuraansa, lähti piispa munkit hyvästeltyään
Tavastin-taloon Piispanniemelle. Huomenna oli määrä jatkaa
tarkastusta ja neuvotteluja nunnaluostarin puolella.

       *       *       *       *       *

Pukeutuneena samaan pukuun, jossa hän oli luostariin tullut, meni
Antti seuraavana päivänä vähää ennen vespera-messua munkkiluostarin
sairastupaan. Piispa oli jo sitä ennen seuralaisineen poistunut
Naantalista. Lähtiessään oli hän kehottanut Anttia menemään
viipymättä piispan talolle, ja sitä sanoessaan oli hän merkitsevästi
hymyillyt.

"Isä Matias!" kuiskasi hän pysähtyen tämän vuoteen ääreen.

Sairas siristeli silmiään ja näytti vasta hetken päästä tuntevan
Antin.

"Sinäkö se olet, poikani?"

Sanat lähtivät hänen rinnastaan hentona piipityksenä ja Antin valtasi
rajaton sääli ja myötätunto.

"Minä tulin sanomaan teille hyvästi, sillä minä lähden nyt pois
luostarista", sanoi hän liikutettuna.

"Mitä, lähdetkö sinä pois? Niinpä niin, kohta minäkin täältä pääsen.
Mutta Pyhän Birgittan esiliina jäi sittenkin keskeneräiseksi. Niin,
niin, ihminen päättää, Jumala säätää. Vai nyt sinä sitten lähdet?
Niin, niin, Jumala olkoon kanssasi!"

Hän ei tuntunut enää täysin käsittävän, mitä Antin lähtö oikein
merkitsi. Hän räpytti yhä silmiään, joiden lapsenomainen kirkkaus
ei vieläkään ollut tyyten himmentynyt, ja tirkisteli suopeasti
nuorta ystäväänsä. Puristettuaan ääneti hänen pientä ja kuihtunutta
kättään lähti Antti huoneesta. Ovelle mennessään heitti hän viimeisen
silmäyksen veli Matiaksen tauluun, jonka avuttomia figuureita
ehtooauringon säteet juuri valaisivat.

Hänen astuttuaan ulos luostarin portista alkoi kellokastarista
kajahdella vespera-soitto yli tyynen, kesäisen tienoon. Syvään
hengittäen seisoi hän hetkisen kirkon edustalla ja lähti sitten
kiiruusti astelemaan lahden ympäri piispan talolle. Kuta lähemmäs
päämaaliaan hän tuli, sitä kiivaammin alkoi hänen sydämensä lyödä.
Pihalle tullessaan näki hän avonaisessa ikkunassa vilahukselta tutut
ja rakkaat kasvot.

Porrasten päässä oli vanha talonvartiamummo sirottelemassa suurimoita
kanoille. Hän nyökytteli päätään Antille ja sanoi:

"Siellä on sisar Kaarina sisällä, hänkin on nyt jättänyt luostarin."

Antti astui vitkastellen sisälle ja tunsi, kuinka hänen
mielenliikutuksensa kasvamistaan kasvoi. Kaarina istui tuolilla,
mutta nousi hänen sisään tullessaan seisomaan, punastuen
punastumistaan ja luoden katseensa alas. Antista tuntui, ettei hän
koskaan ennen ollut nähnyt Kaarinaa niin kauniina. Vasta hetken
huuliaan liikutettuaan sai hän vaivalla kuiskatuksi:

"Kaarina!"

Kaarina nosti hitaasti silmänsä, jotka hehkuvina kiintyivät häneen.

"Oletko sinä antanut minulle anteeksi kaiken sen entisen?" kysyi
Antti. "Minä olen kärsinyt siitä ankaran rangaistuksen."

"Olen. Entäs sinä minulle sen silloisen kiusantekoni siellä
Kupittaalla? Minäkin olen saanut siitä kovasti kärsiä", kuiskasi
Kaarina ja hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta.

"Molemmat me olemme saaneet kärsiä, mutta nyt me olemme kuitenkin
löytäneet jälleen toisemme. Ja... eiköhän se kaikki ole ollut
lopulta meidän hyväksemme. Onhan se puhdistanut ja kirkastanut
meidän rakkauttamme."

Tämän sanottuaan läheni Antti ujosti Kaarinaa. Mutta suudella häntä
tai syliinsä sulkea, kuten ennen, ei Antti tuntenut uskaltavansa,
sillä Kaarinan olemuksessa oli hänestä sillä hetkellä jotakin pyhää
ja neitseellistä. Hän otti häntä ainoastaan hellästi kädestä ja niin
istuutuivat he akkunan ääreen, osaamatta pitkään aikaan puhua mitään.

       *       *       *       *       *

Vielä saman päivän iltana jättivät Antti ja Kaarina ainaiseksi
Naantalin, josta Tuomas ja Ursula olivat jo edellisenä päivänä
lähteneet Turkuun. Se pieni laiva, joka viikon päivät oli ollut
ankkurissa luostarin alla, lähti illalla tuulen viritessä pyrkimään
Turkuun. Kun se hitaasti kääntyi Piispanniemen ympäri, heittivät
Antti ja Kaarina sen kannella käsikkäin seisoessaan viimeisen katseen
luostariin, jonka muureja ja kattoja Luonnonmaan taakse painuva
aurinko viime säteillään juuri punasi.




LOPPUKATSAUS.


Mentyään naimisiin Kaarina Tuomaantyttären kanssa palveli Andreas
Pietarinpoika aluksi apulaispappina Turussa, kunnes sai Lempäälän
kirkkoherran paikan. Siellä hän kuoli vasta vuonna 1609, päästyään
siis varsin korkeaan ikään. V. 1593 otti hän osaa Upsalan kokoukseen
ja kirjotti siellä tehdyn päätöksen alle.

Ursula Laurintytär sai kuninkaan välityksellä takaisin
perintötalonsa, jossa Tuomas sitten hallitsi rehevänä isäntänä,
ollen tuon tuostakin riidoissa veronkantajain kanssa, koska hän
rälssivapautta nauttineesta talostaan ei mielisuosiolla halunnut
ulostekoja suorittaa. Kuninkaallinen viskaali Jaakko Teitti luki
hänet kuitenkin valitusrekisterissään "villiaatelin" joukkoon ja
lopulta hänen oli tyytyminen tavallisen verotalonpojan osaan.

Perintöhopeitaan ei Ursula saanut koskaan takaisin, sillä enimmät
luostarin kalleudet oli hyvin kätketty konventtituvan alaiseen
holvikellariin. Vasta neljännesvuosisata Ursulan luostarista
lähdön jälkeen tulivat ne sieltä uudelleen päivän valoon. V. 1575
lahjottivat nimittäin jälellä olevat luostarisisaret kätkössä olleet
kalleudet kuningas Juhanalle, joka monella tavoin oli osottanut
suosiotaan häviävän luostarin viimeisille asukkaille.

Yhtä kovana ja järkähtämätönnä hoiti Birgitta Fleming abbedissan
virkaa kuolemaansa saakka v. 1567. Silloin valitsivat jälellä olevat
nunnat abbedissakseen Birgitta Kurjen, joka eli vielä kymmenen vuotta
kilpailijattarensa jälkeen. Kahdeksankymmenvuotiaana hän kuoli v.
1577 ja tuon viimeisen abbedissan ruumiskirstua näytettiin vielä
muutama vuosikymmen sitten Naantalin kirkon alla.

Birgitta Kurjen kuoleman jälkeen eli luostarissa enää kolme
nunnaa, joista yksi oli sisar Elina. Vihdoin kuolivat kaksi hänen
toveriaankin, jolloin hän jäi ypö yksinään luostariin. Kirkossa
toimitti jo aikoja sitten protestanttinen pappi jumalanpalveluksia,
mutta sauvaansa nojaten liikkui sisar Elina rappeutuvien
luostarirakennusten hämärissä käytävissä ja kuin haamu ilmestyi hän
kanoonisina hetkinä yksinään kirkkoon suorittamaan tavanmukaiset
rukouksensa. V. 1591 nukahti hän kenenkään huomaamatta pois ja
kätkettiin toisten vainaja-sisarten joukkoon kirkon alle.








End of Project Gutenberg's Viimeiset luostarinasukkaat, by Kyösti Wilkuna

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49578 ***