path: root/48968-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48968 ***

JUMALAT JANOAVAT

Romaani


Kirj.

ANATOLE FRANCE


Suom. L. Onerva

Alkuperäinen teos: Les Deux ont soif.



Otava, Helsinki, 1918.






I.


Taidemaalari Évariste Gamelin, Davidin oppilas, Pont-Neuf-piirin eli
aikaisemmin Henrik IV:n piirin jäsen, oli aikaisin aamulla lähtenyt
Barnabiittikirkkoon, joka jo kolme vuotta, 21 p:stä toukokuuta v.
1790 lähtien, oli ollut piirin yhteisenä kokouspaikkana. Tämä kirkko
oli ahtaalla ja pimeällä paikalla lähellä Oikeuspalatsin aitausta.
Ajan rappeuttamasta ja ihmiskäden runtelemasta julkipuolesta, jota
koristi kaksi klassillista pylväsriviä, nurinkäännetyt olkakivet ja
_pot à feu'_t, oli kaikki uskonnolliset vertauskuvat lyöty rikki, ja
sisäänkäytävän päällä oli mustin kirjaimin tasavallan tunnuslause:
"Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys tai Kuolema." Évariste Gamelin astui
sisälle kirkkoon: nämä samat holvit, jotka ennen olivat kuulleet
Pyhän-Paavalin neuvoston pappien kapeahihaisissa kuorimekoissa
laulavan pyhää messua, näkivät nyt punalakkisten isänmaanystäväin
kokoontuvan suojaansa valitsemaan kunnallisia virkamiehiä ja
neuvottelemaan piirin asioista. Pyhimykset oli heitetty pois
seinäkomeroistaan, ja niiden sijalle oli asetettu Brutuksen,
Jean-Jacques'in ja Le Peltier'n rintakuvia. Tyhjäksi ryöstetylle
alttarille oli pystytetty ihmisoikeuksien taulu.

Tässä kirkkoholvissa pidettiin yleisiä kokouksia kaksi kertaa
viikossa kello viidestä iltapäivällä kello yhteentoista illalla.
Saarnastuolia, joka oli koristettu kolmivärisellä kansallislipulla,
käytettiin puhujalavana. Vastapäätä, "epistolan puolella",
kohosi karkeatekoinen naisten ja lasten olinpaikaksi tarkoitettu
lava, sillä näitä viimeksimainittuja oli myöskin aina runsaasti
saapuvilla kokouksissa. Tuona aamuna istui Place de Thionvillen
puuseppä, kansalainen Dupont vanhempi, eräs valvontavaliokunnan
kahdestatoista jäsenestä, punaisessa lakissa ja lyhytliepeisessä
_carmagnole_-takissa erään kirjoituspöydän ääressä, saarnastuolin
juurella. Pöydällä oli pullo ja laseja, mustetolppo ja paperivihko,
joka sisälsi konventille aiotun anomuksen kahdenkymmenenkahden
arvottoman jäsenen erottamisesta.

Évariste Gamelin tarttui kynään ja kirjoitti nimensä alle.

-- Tiesinhän minä, sanoi käsityöläisvirkamies, -- että sinä tulisit
antamaan nimesi, kansalainen Gamelin. Sinä olet puhdasverinen. Mutta
piiri ei ole lämmennyt asialle; siltä puuttuu ryhtiä. Olen ehdottanut
valvontavaliokunnalle, ettei se antaisi kansalaistodistuksia muille
kuin niille, jotka kirjoittavat anomuksen alle.

-- Minä olen valmis, sanoi Gamelin, -- kirjoittamaan alle vaikka
verelläni liittolaispetturien tuomion. He ovat tahtoneet Marat'n
kuolemaa: kuolkoot siis!

-- Välinpitämättömyys juuri vie meidät turmioon, vastasi Dupont
vanhempi. -- Meidän piiriimme kuuluu yhdeksänsataa äänioikeutettua
jäsentä, ja heistä saapuu kokouksiin tuskin viittäkymmentä. Eilen
meitä oli vain kaksikymmentäkahdeksan.

-- Siinä tapauksessa täytyy, huudahti Gamelin, -- sakon uhalla
pakottaa kansalaiset tulemaan!

-- Hm, mutisi puuseppä rypistäen silmäkulmiaan, -- jos he saapuisivat
kaikki, jäisivät isänmaanystävät vähemmistöön... Kansalainen Gamelin,
etkö tahdo ottaa pientä lasia viiniä kaikkien oikeiden sanskulottien
terveydeksi?...

Kirkon seinälle, "evankeliumin puolelle", oli suurin kirjaimin
kirjoitettu seuraavat sanat: _Siviilivaliokunta, Valvontavaliokunta,
Hyväntekeväisyysvaliokunta_, ja kunkin sanan alla näkyi musta
käsi, jonka etusormi osoitti kuoriin päin. Muutaman askelen päässä
siitä oli entisen sakariston ovi ja sen päällä seuraava kirjoitus:
_Sotilasvaliokunta_. Gamelin työnsi oven auki ja näki sakaristossa
valiokunnan sihteerin par'aikaa kirjoittelemassa jotakin ison pöydän
ääressä, joka oli yltä päältä kuormitettu kirjoilla, papereilla,
teräsharkoilla, patruunilla ja salpietaripitoisilla muranäytteillä.

-- Terve, kansalainen Trubert. Miten jaksat?

-- Minä?... Minä jaksan erinomaisesti.

Sotilasvaliokunnan sihteeri Fortuné Trubert antoi aina
muuttumattomasti tämän saman vastauksen kaikille, jotka huolehtivat
hänen terveydestään, vähemmän antaakseen tietoja voinnistaan kuin
katkaistakseen lyhyeen kaikki keskustelut tästä aiheesta. Hän oli
vasta kaksikymmentäkahdeksan-vuotias, mutta kuiva kuin kapakala,
melkein kaljupäinen ja köyryselkäinen, ja hänen poskipäillään hehkui
kaksi punaista täplää. Hän oli optikko Quai des Orfèvres'in varrelta
ja omisti hyvin vanhan liikkeen, jonka hän v. 91 oli luovuttanut
eräälle monivuotiselle apulaiselleen voidakseen itse kokonaan käyttää
aikansa kunnallisiin tehtäviin. Suloiselta äidiltään, joka oli
kuollut kaksikymmentä-vuotiaana ja jota muutamat korttelin vanhukset
vielä liikuttuneina muistelivat, hän oli perinyt kauniit, lempeät
ja intohimoiset silmänsä, kalpeutensa ja kainoutensa. Isältään,
kuninkaan hovioptikolta, joka myös oli kuollut samaan tautiin jo
ennen kolmattakymmentä ikävuottaan, hän oli saanut rehellisen ja
ahkeran mielenlaatunsa.

Keskeyttämättä kirjoitustaan hän kysyi:

-- Ja sinä, kansalainen, kuinka sinä voit?

-- Hyvin. Mitä uutta?

-- Ei minkäänlaista. Kuten näet, on kaikki täällä hyvin rauhallista.

-- Ja millainen on tilanne?

-- Yhäti samanlainen.

Tilanne oli mitä hirvittävin. Tasavallan paras armeija
saarrettuna Mainzissa, Valenciennes piiritystilassa, Fontenay
vendéelaisten vallassa, Lyon kapinassa, Cévennit samoin, rajat
auki espanjalaisille, kaksi kolmattaosaa maasta vihollisten tai
kapinallisten hallussa ja itävaltalaiset kanuunat uhkaamassa
Pariisia, jossa ei ollut rahaa eikä leipää.

Fortuné Trubert kirjoitteli tyynesti eteenpäin. Kaikki piirit
olivat kunnan määräyksestä velvoitetut värväämään yhteensä
kaksitoistatuhatta sotamiestä Vendéehen lähetettäviksi, hän
valmisteli sen vuoksi ohjeita värväyslistojen laatimista ja
aseistamistoimenpiteitä varten sen sotilasmäärän kokoamiseksi, joka
Pont-Neuf-piirin, s.o. entisen Henrik IV:n piirin, tuli hankkia.
Kaikki sotilaskiväärit oli luovutettava rekryyteille. Piirin
kansalliskaarti saisi aseistautua metsästyspyssyillä ja keihäillä.

-- Tuon sinulle tässä, sanoi Gamelin, -- luettelon niistä
kirkonkelloista, jotka on lähetettävä Luxembourg'iin kanuunoiksi
valettaviksi.

Évariste Gamelin oli kirjoitettu piirin aktiiviseksi jäseneksi,
vaikka hän ei omistanutkaan yhtään souta. Laki myönsi yleensä
tämän etuoikeuden ainoastaan niille kansalaisille, jotka olivat
kyllin rikkaita maksaakseen kolmea työpäivää vastaavan rahaveron,
ja asianomaiselta vaadittiin kokonaista kymmenen työpäivää,
ennenkuin hän valitsijamiehestä saattoi päästä vaalikelpoiseksi.
Mutta Pont-Neuf-piiri, joka asetti tasa-arvoisuuden yli kaiken ja
muutenkin oli arka itsemääräämisoikeudestaan, piti äänioikeutettuna
ja vaalikelpoisena jokaista kansalaista, joka oli omilla varoillaan
kustantanut itselleen kansalliskaartilaisen puvun. Näin oli
laita myös Gamelinin, joka oli toimiva kansalainen piirissään ja
sotilasvaliokunnan jäsen.

Fortuné Trubert laski kynän kädestään.

-- Kansalainen Évariste, mene konventtiin ja pyydä, että meille
annetaan määräys tutkia maaperä kellareissa ja erottaa pois mura
ja muurilaasti saadaksemme salpietaria. Ei riitä, että meillä on
kanuunoita, meillä täytyy myös olla ruutia.

Muuan pieni kyttyräselkäinen mies, kynä korvan takana ja paperi
kädessä, astui nyt entiseen sakaristoon. Se oli kansalainen
Beauvisage valvontavaliokunnasta.

-- Kansalaiset, hän sanoi, -- olemme saaneet huonoja uutisia: Custine
on tyhjentänyt Landaun.

-- Custine on kavaltaja! huudahti Gamelin.

-- Hänet on mestattava, sanoi Beauvisage.

Vähän hengästyneellä äänellään ja tyynenä kuten tavallisesti alkoi
Trubert selittää:

-- Konventti ei turhan tähden asettanut yhteishyvänvaliokuntaa. Se on
tutkiva Custinen käyttäytymistä. Jos hän on kykenemätön tai petturi,
on hänen sijaansa asetettava sellainen kenraali, joka on päättänyt
voittaa ja _ça ira!_

Hän selaili papereita ja silmäili niitä väsynein katsein:

-- Jotta kaikki sotilaamme täyttäisivät velvollisuutensa empimättä
ja horjumatta, heidän täytyy olla varmat siitä, että heidän
kotiinjääneiden omaistensa asema on turvattu. Jos siis sinäkin,
kansalainen Gamelin, olet samaa mieltä, täytyy sinun ensi
kokouksessa kannattaa minun ehdotustani, sitä nimittäin, että
hyväntekeväisyysvaliokunta yhdessä sotilasvaliokunnan kanssa ryhtyisi
toimenpiteisiin niiden hätääkärsivien perheiden avustamiseksi, joilla
on joku omainen armeijassa.

Hän hymyili ja hyräili:

-- _Ça ira! Ça ira!_

Tämä vaatimaton piirivaliokunnan sihteeri, joka maalaamattoman
puupöytänsä ääressä teki työtä kaksitoista, jopa neljäkintoista
tuntia päivässä, ei huomannut laisinkaan sitä suhteettomuutta,
mikä oli olemassa tuon äärettömän suuren tehtävän ja hänen pienten
keinojensa välillä, siinä määrin hän tunsi omikseen kaikkien
isänmaanystävien yhteiset ponnistukset, siinä määrin hän tunsi
olevansa yhtä kansakunnan kanssa, siinä määrin sulautui hänen
elämänsä suuren kansan elämään. Hän oli niitä, jotka jokaisen
tappionkin jälkeen intomielin ja kärsivällisinä tekivät työtä tuon
mahdottoman ja varman voiton hyväksi. Sentähden heidän täytyi
voittaa. Nämä mitättömät, tuntemattomat miehet, jotka olivat
syösseet kuningasvallan, kumonneet koko vanhan maailmanjärjestyksen,
tuollainen Trubert, pieni kaukoputkien rakentaja, tuollainen Évariste
Gamelin, huomaamaton maalari, eivät odottaneet minkäänlaista sääliä
vihollisiltaan. Heillä ei ollut valittavana muuta mahdollisuutta
kuin voitto tai kuolema. Siitä heidän hehkuva intonsa ja heidän
järkkymätön tyyneytensä.




II.


Tultuaan ulos Barnabiittikirkosta Évariste Gamelin lähti kävelemään
Place Dauphinelle päin, joka erään valloittamattoman kaupungin
kunniaksi oli ristitty Place de Thionvilleksi.

Tämä tori, joka sijaitsi Pariisin vilkasliikkeisimmässä
kaupunginosassa, oli viimeisen vuosisadan kuluessa paljon menettänyt
kauniista ulkonäöstään. Ne tyylikkäät, punaisesta tiilestä kyhätyt
ja valkoisilla kivivöillä koristetut talot, jotka Henrik IV:n aikana
oli rakennettu torin kolmelle sivustalle korkeita virkamiehiä
varten, olivat vaihtaneet ylhäiset liuskakivikattonsa kahteen tai
kolmeen kurjaan, rapattuun kerrokseen, tai ne oli myös hävitetty
pois maata myöten ja korvattu hyvin vähän edustavilla, huonosti
kalkituilla taloilla, joten tällä paikalla nyt näkyi ainoastaan
epäsäännöllisiä, köyhiä ja likaisia julkisivuja täynnä lukemattomia
pieniä, erimuotoisia ikkunoita, joita kukkaruukut, lintuhäkit ja
kuivamaan ripustetut vaatteet elähdyttivät. Näissä taloissa asui
suuri joukko käsityöläisiä, kultaseppiä, kaivertajia, kelloseppiä,
optikkoja, kirjanpainajia, liinaompelijattaria, muotiompelijattaria,
pesijättäriä, ja muutamia vanhoja lakimiehiä, jotka olivat säästyneet
siltä myrskyltä, joka lakaisi pois kuninkaallisen oikeuslaitoksen.

Oli aamu ja oli kevät. Aamunraikkaat auringonsäteet, huumaavat
kuin makea viini, leikittelivät talojen seinillä ja hiipivät
hyväillen ullakkojen komeroihin. Kaikki ikkunansuojukset oli
vedetty ylös ja niiden alta pisti esiin emännöitsijöiden pörröisiä
päitä. Vallankumoustribunaalin sihteeri, joka oli lähtenyt kotoaan
mennäkseen toimeensa, taputteli ohimennessään poskelle muutamia
lapsia, jotka leikkivät puiden alla. Pont-Neufillä kuului huudettavan
kurjan Dumouriez'n petosta.

Évariste Gamelin asui Quai de l'Horlogen lähellä eräässä Henrik IV:n
aikuisessa talossa, joka vieläkin olisi ollut sangen mukiinmenevän
näköinen ilman sitä pientä tiilipeittoista ullakkokerrosta, joka
siihen oli lisätty viimeistä edellisen tyrannin aikana. Tämä
jollekulle vanhalle parlamentin jäsenelle kuulunut hotelli oli tehty
soveliaaksi porvaris- ja käsityöläisperheille lyömällä siihen lujasti
väliseiniä ja aitauksia. Täten esimerkiksi kansalainen Remacle,
portinvahti ja räätäli, oli saanut asuakseen sekä korkeuden että
leveyden puolesta kovin typistetyn välikerran, jossa hänet lasiovesta
saattoi nähdä istuvan työpöydällään jalat ristissä ja päälaki kiinni
katossa neulomassa kansalliskaartin univormua, sill'aikaa kun
naiskansalainen Remacle, jonka uunilla ei ollut muuta savutorvea kuin
porraskäytävä, myrkytti muilta vuokralaisilta ilman paistinkäryllään
ja pikku Joséphine, heidän tyttärensä, yltä päältä siirapin
tahrimana, mutta kauniina kuin päivä istui oven kynnyksellä ja
leikki Moutonin, puusepän, koiran kanssa. Naiskansalainen Remaelen,
joka sekä povensa ja lantioittensa että sydämensä puolesta oli
laaja ja ylitsevuotavaisen runsas, luultiin lahjoittavan suosiotaan
naapurilleen, kansalainen Dupont vanhemmalle, joka oli eräs
valvontavaliokunnan kahdestatoista jäsenestä. Ainakin epäili hänen
miehensä sitä vahvasti, ja Remacle-puolisot täyttivät usein koko
talon riita- ja sovintokohtaustensa metelillä. Ylemmässä kerroksessa
asui kansalainen Chaperon -- kultaseppä, jolla oli myymälä Quai de
l'Horlogen varrella --, lisäksi eräs nuori lääkärinkokelas, eräs
asianajaja, eräs kullantakoja ja useita Oikeuspalatsin virkamiehiä.

Évariste Gamelin nousi vanhoja portaita ylös aina neljänteen ja
viimeiseen kerrokseen asti, jossa oli hänen työpajansa sekä hänen
äitinsä huone. Siihen päättyivät nelikulmaisilla kivilaatoilla
reunustetut puuportaat, jotka jatkoivat ensimmäisten kerrosten
leveätä kivistä porraskäytävää. Seinää vasten asetetut tikapuut
johtivat ullakolle, josta par'aikaa laskeutui alas muuan vanhahko,
pyylevä, punakka ja kukoistavakasvoinen mies vaivalloisesti koettaen
pysyttää sylissään suunnattoman suurta kääröä samalla hyräillen:
_Palvelijain, palvelijain, kadotin, kadotin..._

Keskeyttäen laulunsa hän toivotti kohteliaasti hyvää päivää
Gamelinille, joka tervehti häntä veljellisesti ja auttoi häntä
kantamaan kääröä alas, josta palveluksesta vanhus lämpimästi kiitti
häntä.

-- Tässä on, hän sanoi tarttuen uudestaan taakkaansa, --
paperinukkeja, jotka juuri aion viedä leikkikalukauppiaalle Rue
de la Loille. Tämän käärön sisällä on kokonainen nukkekansa: minä
olen niiden luoja, ne ovat saaneet minulta katoavaisen ruumiin,
tunteettoman ilolle ja tuskalle. Minä en ole antanut niille ajatuksen
lahjaa, sillä minä olen hyvä jumala.

Tämä mies oli kansalainen Maurice Brotteaux, entinen veronvuokraaja
ja entinen aatelismies: hänen isänsä, joka oli rikastunut
välityspalkkioilla, oli ostanut itselleen kuninkaallisen viran ja
tullut aateloiduksi. Vanhoina hyvinä aikoina oli Maurice Brotteaux'n
nimenä monsieur des Ilettes ja hän toimeenpani hotellissaan Rue
de la Chaisen varrella hienoja illallisia, joiden loistoa vielä
lisäksi kaunis madame de Rochemaure, erään lainvalvojan rouva, oli
kohottamassa silmiensä säteilyllä; hän oli erinomainen nainen,
jonka kunnianarvoisaa uskollisuutta vastaan ei ollut vähintäkään
muistuttamista niin kauan kuin vallankumous jätti Maurice Brotteaux
des Ilettes'in aseman, korot, hotellin, maatilat ja nimen
koskemattomiksi. Vallankumous riisti ne sittemmin kaikki häneltä
pois. Hän ansaitsi sen jälkeen elatuksensa maalaamalla muotokuvia
porttikäytävissä, paistamalla pannukakkuja ja omenamunkkeja Quai
de la Mégisseriellä, kirjoittamalla puheita kansanedustajille ja
antamalla tanssitunteja nuorille naiskansalaisille. Tätä nykyä
Maurice Brotteaux, jonka koko omaisuuden muodosti liimapurkki,
purjelankakerä, vesivärilaatikko ja muutamat pahvipalaset, valmisteli
pienessä ullakkokamarissaan, jonne täytyi kivuta tikapuiden avulla
ja jossa ei mahtunut seisomaan suorana, pahvisia nukkeja, jotka hän
myi suurille leikkikalukauppiaille. Nämä vuorostaan myivät ne niille
katukaupustelijoille, jotka vaeltelivat pitkin Champs-Élysées'tä
roikutellen noita somia esineitä pitkän kepin nenässä ja herättäen
kaikissa pikkulapsissa vilkasta mielenkiintoa. Yleisistä
levottomuuksista ja häntä kohdanneesta suuresta onnettomuudesta
huolimatta hän oli säilyttänyt ihmeteltävän sielunrauhan;
virkistyksekseen hänen oli tapana lukea Lucretiusta, jota hän aina
kuljetti mukanaan pitkän nuuskanruskean takkinsa aukiammottavassa
taskussa.

Évariste Gamelin työnsi vähän asuntonsa ovea, joka heti aukeni. Hänen
köyhyytensä oli säästänyt hänet kaikilta lukkohuolilta, ja kun hänen
äitinsä vanhasta tottumuksesta pani oven salpaan, sanoi hän aina:
"Mitä se hyödyttää? Eihän kukaan toki varasta hämähäkinverkkoja... ei
minun enempää kuin muidenkaan." Hänen ateljeessaan virui kasoittain
paksun tomupeiton alla tai seinään päin käännettyinä maalauksia
hänen alkuajoiltaan, jolloin hän vielä vallitsevan muodin mukaisesti
maalasi keimailevia rakkauskohtauksia loihtien kankaalle esiin
siloisin ja aroin siveltimenvedoin tyhjiä nuolikontteja ja lentoon
lehahtavia lintuja, vaarallisia lemmenleikkejä ja onnen unelmia,
käärien ylös hanhienvartijattarien helmoja ja koristellen ruusuilla
paimentyttöjen povia.

Mutta tämä maneeri ei sopinut laisinkaan hänen luonteelleen. Nämä
kylmästi maalatut kohtaukset todistivat maalarin auttamatonta
siveellisyyttä. Taiteenymmärtäjät eivät olleet antaneet pettää
itseään, ja Gamelinillä ei ollut koskaan ollut menestystä
eroottisena maalarina. Vaikka hän ei vieläkään ollut saavuttanut
kolmattakymmentä ikävuottaan, tuntuivat nämä aiheet hänestä
nyt periytyvän ikiammoisilta ajoilta. Hän tunsi selvästi, että
ne kuvastivat kuninkuuden aikaista rappeutumista ja olivat
hoviturmeluksen häpeällisiä ilmaisuja. Hän soimasi itseään siitä,
että oli harjoittanut tätä halveksittavaa taidelajia ja siten
antanut näytteitä orjuuden alentamasta luomiskyvystä. Nyt, ollen
vapaan kansan jäsen, hän luonnosteli voimakkain vedoin vapauden
jumalattaria, Ihmisoikeuksia, Ranskan hallitusmuotoja, tasavallan
Hyveitä, kansanomaisia Herkuleksia, jotka lyövät alas tyranniuden
lohikäärmeen, ja näihin töihin hän valoi koko isänmaanrakkautensa
hehkun. Mutta valitettavasti ei hän tällä toimella ansainnut
elatustaan. Aika oli huono taiteilijoille. Syy ei suinkaan
ollut konventin, joka kaikkialta nostatti armeijoita kuninkaita
vastaan, joka ylpeänä, järkähtämättömänä ja päättäväisenä koko
yhteenliittoutuneen Euroopan edessä, mutta uskottomana ja julmana
itselleen, raateli itseään omin käsin, joka asetti hirmuvallan
päiväjärjestykseen perustaen kapinoitsijoiden rankaisemista varten
erityisen heltymättömän tribunaalin, antaen sen saaliiksi pian omat
jäsenensäkin, ja joka samalla aikaa tyynenä, harkitsevana, tieteen
ja kauneuden ystävänä uudisti almanakan, perusti ammattikouluja,
julisti maalaus- ja kuvanveistokilpailuja, määräsi palkintoja
innostaakseen taiteilijoita, järjesti vuotuisia taidenäyttelyjä,
avasi Museumin ja Ateenan ja Rooman esimerkkiä noudattaen leimasi
ylevyydellä kaikki julkiset ilo- ja surujuhlat. Mutta ranskalainen
taide, joka aikaisemmin oli levinnyt niin paljon Englantiin, Saksaan,
Venäjälle ja Puolaan, ei päässyt enää ulkomaiden markkinoille.
Maalauksen ystävät, taiteenharrastajat ja -ymmärtäjät, ylhäiset
herrat ja rahamiehet olivat kadottaneet omaisuutensa, lähteneet
maasta pois, tai sitten he lymyilivät. Ne henkilöt taaskin, jotka
olivat rikastuneet vallankumouksesta, talonpojat, jotka olivat
saaneet käsiinsä valtion tiluksia, rahakeinottelijat, sotajoukkojen
hankitsijat, Palais-Royalin pelipankin hoitajat, eivät vielä
uskaltaneet näyttää varallisuuttaan eivätkä muutenkaan välittäneet
maalaustaiteesta tuon taivaallista. Tarvittiin tosiaan Regnault'in
maine tai nuoren Gérard'in taitavuus jonkin taulun myymiseen. Greuze,
Fragonard, Houin olivat tulleet rutiköyhiksi. Prud'hon elätti vaivoin
vaimonsa ja lapsensa piirustamalla aiheita, joiden mukaan Copia
sitten teki kaiverruksia. Isänmaalliset maalarit Hennequin, Wicar,
Topino-Lebrun näkivät nälkää. Gamelin, joka ei voinut suorittaa
taulusta aiheutuvia kustannuksia, kun hänellä ei ollut varaa maksaa
mallia eikä ostaa värejä, oli jättänyt melkein alkuluonnokseksi
suuren maalauksensa _Raivottaret vainoavat tyrannia manalassa_. Sen
yliluonnollisessa koossa olevat, keskeneräiset ja hirvittävät hahmot
ja viheriäiset käärmekiemurat terävine, käyrine, kaksiteräisine
kielineen täyttivät puolen ateljeeta. Etualalla, vasemmalla, nähtiin
laiha ja kauhea Kharon venheessään, vaikuttava ja hyvin maalattu
palanen, mutta liiaksi koulutyötä. Paljon enemmän luomisvoimaa
ja luonnollisuutta oli eräässä pienikokoisemmassa, mutta myöskin
keskeneräisessä taulussa, joka riippui ateljeen parhaiten valaistulla
paikalla. Se kuvasi Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra tuki
tuskan vuoteella. Tuon nuoren tytön nähtiin siinä liikuttavalla
eleellä silittävän syrjään hiuskiharoita veljensä silmiltä. Oresteen
pää oli traagillinen ja kaunis, ja siinä saattoi huomata jonkinlaista
yhdennäköisyyttä maalarin omien kasvonpiirteiden kanssa.

Gamelin heitti usein murheellisen silmäyksen tähän teokseen, välistä
hänen maalauskiihkoa värisevät kätensä ojentuivat Elektran leveästi
hahmoteltuun kuvaan päin ja putosivat jälleen voimattomina alas.
Taiteilija hehkui sisäistä innostusta ja hänen sielunsa kurkotti
suurtekoja kohti. Mutta hänen täytyi tuhlata voimansa tilaustöihin,
jotka hän suoritti puolikuntoisesti, sentähden että hänen oli pakko
tyydyttää yleisön makua ja myös sentähden, että hän ei osannut
pikkuseikkoihin painaa nerouden leimaa. Hän piirusteli pieniä
allegorisia sommitelmia. Niiden mukaan hänen toverinsa Desmahis
verraten taitavasti teki mustia ja värillisiä vaskipiirroksia, jotka
muuan kuvakauppias Rue Honorén varrella, kansalainen Blaise, osti
polkuhintaan. Mutta kaiverruksien kauppa kävi yhä huonommin, sanoi
Blaise, joka viime aikoina ei enää tahtonut ostaa mitään.

Tällä kertaa oli kuitenkin Gamelin, jonka hätä oli tehnyt
yritteliääksi, tehnyt aivan uuden ja onnellisen keksinnön, ainakin
omasta mielestään keksinnön, joka oli tekevä sekä piirroksien
myyjän ja kaivertajan että hänet itsensä rikkaaksi mieheksi; se oli
isänmaallinen korttipeli, jossa _l'ancien régime_n kuninkaiden,
rouvien ja sotamiesten sijasta oli hengettäriä, vapauden jumalattaria
ja tasa-arvoisuuden vertauskuvia. Hän oli tehnyt luonnokset useimpiin
näistä hahmoista ja oli jo saanut valmiiksikin moniaita, ja hänellä
oli kiire jättää Desmahis'lle ne, jotka jo voitiin kaivertaa.
Onnistuneimmalta tuntui hänestä eräs vapaaehtoinen, joka yllään
kolmikulmainen hattu, punakäänteinen sininen takki, keltaiset
polvihousut ja mustat säärykset istui arkulla, jalat kuulakasan
päällä ja pyssy jalkojen välissä. Se oli "herttakansalainen", joka
vastasi entistä herttasotamiestä. Jo enemmän kuin puoli vuotta
Gamelin oli piirustellut vapaaehtoisia ja aina samalla antaumuksella.
Hän oli niistä myynyt muutamia, innostuksen päivinä. Useita
riippui ateljeen seinillä. Viisi tai kuusi vesiväri-, gouache- tai
pastellimaalausta virui pöydällä ja tuoleilla. Heinäkuussa 1792,
jolloin kaikille Pariisin toreille oli rakennettu värväyskorokkeita,
jolloin kaikki kabaretit oli koristettu lehvillä ja kaikuivat
huudoista "Eläköön kansakunta! Eläkäämme vapaina tai kuolkaamme!"
ei Gamelin voinut mennä Pont-Neufin yli eikä kaupungintalon ohitse
tuntematta sydämessään voimakasta vetoa tuota liputettua telttaa
kohtaan, jonka alla nauhoitetut virkamiehet merkitsivät kirjoihin
vapaaehtoisia marseljeesin kaikuessa. Mutta jos hän olisi liittynyt
armeijaan, olisi hänen äitinsä jäänyt leivättömäksi.

Ilmoittaen tulostaan jo edeltäpäin kuuluvalla, raskaalla
läähätyksellä astui kansalainen leskirouva Gamelin ateljeehen
hikisenä, hengästyneenä ja punoittavana, kansalliskokardi niin
huolimattomasti kiinni myssyn reunassa, että se joka hetki uhkasi
pudota. Hän laski korinsa tuolille ja seisoaltaan, voidakseen
paremmin hengittää, hän alkoi valittaa elintarpeiden kalleutta.

Miehensä elinaikana hän oli Rue de Grenelle-Saint-Germainin
varrella hoitanut rautakauppaa, jossa myytiin "la Ville de
Châtellerault"-tehtaan leimamerkin tavaroita, mutta nyt hän oli
köyhä ja elää kituutteli poikansa maalarin luona pitäen tämän
taloutta. Évariste oli vanhempi hänen molemmista lapsistaan. Mitä
tytär Julie'hin tuli, joka aikaisemmin oli ollut muotikaupan
myyjättärenä Rue Honorén varrella, niin parasta oli olla tietämätön
hänen kohtalostaan, sillä ei ollut viisasta ilmoittaa, että hän oli
karannut maasta erään ylimyksen kanssa.

-- Herra Jumala! huokasi naiskansalainen Gamelin näyttäen pojalleen
paksua, mustaa ja taikinaista limppua, -- miten kallista leipä
on; eikä se ole edes puhdasta vehnää. Torilla ei ole munia, ei
vihanneksia, ei juustoa. Meidän täytyy syödä kastanjoita niin paljon,
että pian muutumme kastanjoiksi itsekin.

Pitkän vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

-- Minä näin kadulla vaimoja, joilla ei ollut mitään ruokaa pikku
lapsilleen. Köyhiin tämä kurjuus vasta koskeekin. Eikä tule parempaa,
ennenkuin taas saadaan järjestys maahan.

-- Äiti, sanoi Gamelin rypistäen kulmakarvojaan, --
tästä nälänhädästä saamme kiittää hankitsijakiskureita ja
rahakeinottelijoita, jotka köyhdyttävät kansaa ja vetävät yhtä
köyttä maan ulkoisten vihollisten kanssa tehdäkseen tasavallan
vastenmieliseksi kansalaisille ja tuhotakseen vapauden. Siihen
vievät tuollaisten brissotistien salaliitot, tuollaisten Pétionien
ja Roland'ien petokset! Saa kiittää onneaan, jos eivät liittolaiset
vielä asevoimin astu Pariisia vastaan ja surmaa täällä kaikkia
isänmaanystäviä, joista nälkä ei kyllin pian ole ehtinyt tehdä
loppua! Ei ole yhtään aikaa hukattavana: täytyy määrätä rajahinta
jauholle ja hakata pää poikki jokaiselta, joka keinottelee kansan
elintarpeilla, yllyttää kapinaan tai on yhteisessä juonessa
ulkomaalaisten kanssa. Konventti on muodostanut erityisen tribunaalin
varta vasten tällaisten kapinallisten salavehkeilijäin tuomitsemista
varten. Se on kokoonpantu isänmaanystävistä, mutta onko sen jäsenillä
myös oleva tarpeeksi tarmoa puolustaakseen isänmaata kaikkia sen
vihollisia vastaan? Pankaamme toivomme Robespierreen: hän on kunnon
mies. Mutta luottakaamme etenkin Marat'han. Hän rakastaa kansaa,
ymmärtää sen todelliset edut ja palvelee niitä. Hän on aina ollut
ensimmäinen paljastamaan pettureita, tekemään tyhjäksi salaliittoja.
Hän on lahjomaton ja peloton. Hän yksin kykenee pelastamaan
tasavallan perikadosta.

Naiskansalainen Gamelin pudisti päätään niin että huolimattomasti
kiinnitetty kokardi putosi myssystä.

-- Voi Évariste-parka, tuo sinun Marat'si on ihminen niinkuin kaikki
muutkin, eikä sen parempi kuin hekään. Sinä olet nuori ja kuvittelet
suuria. Samaa, mitä nyt sanot Marat'sta, olet aikaisemmin sanonut
Mirabeausta, La Fayettesta, Pétionista ja Brissot'sta.

-- En koskaan! huudahti Gamelin, itsekin uskoen omaan valheeseensa.

Äiti raivasi toisen pään maalaamattomasta pöydästä, joka oli
täynnä papereita, kirjoja, siveltimiä ja lyijykyniä, ja toi siihen
posliinisen liemivadin, kaksi tinalautasta, kaksi rautaista
haarukkaa, mustan leivän ja tuopillisen ruuppuviiniä.

Poika ja äiti söivät liemensä äänettöminä ja kävivät sitten käsiksi
silavaviipaleeseen, joka oli säästetty jälkiruoaksi. Äiti asetti
herkkupalan leipänsä päälle, murenteli sitä vakavasti veitsensä
terällä hampaattomaan suuhunsa ja pureskeli kunnioittavasti ruokaa,
joka oli maksanut niin paljon.

Hän oli jättänyt vadille parhaimman palasen pojalleen, joka istui
hajamielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Syö, Évariste, hän sanoi aina vähän väliä, -- syö!

Ja hän lausui tämän sanan aivan yhtä hartaasti kuin jonkin
uskonnollisen käskyn.

Sitten hän alkoi jälleen valittaa kalliita aikoja. Gamelin esitti
uudelleen rajahintaa ainoana mahdollisena apukeinona. Mutta äiti
sanoi:

-- Ei ole enää rahaa missään. Emigrantit ovat vieneet kaikki
mukanaan. Ei kukaan luota enää kehenkään. Tästä voi tulla aivan
epätoivoiseksi.

-- Älkää puhuko noin, äiti, älkää puhuko noin! huudahti Gamelin. --
Mitä merkitsevät meidän hetkelliset kieltäymyksemme ja kärsimyksemme!
Vallankumous on takaava ihmiskunnalle vuosisatojen onnen.

Tuo kunnon rouva kastoi leipänsä viiniin; hänen mielensä kirkastui,
ja hän ajatteli hymyillen nuoruutensa aikaa, jolloin hän vielä tanssi
nurmikolla kuninkaallisissa juhlissa. Hän muisteli myös sitä päivää,
jolloin Joseph Gamelin, ammatiltaan veitsiseppä, oli pyytänyt häntä
vaimokseen. Ja hän rupesi kertomaan yksityiskohtaisesti, kuinka
tuo kaikki oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: "Pue
päällesi. Nyt menemme Place de Grèvelle, kultaseppä Bienassis'n
myymälään katsomaan, miten Damiens revitään kappaleiksi." Heidän
oli vaikea raivata itselleen tietä uteliaiden joukkojen läpi. Herra
Bienassis'n myymälässä oli nuori tyttö tavannut Joseph Gamelinin,
joka oli parhaimmassa vaaleanpunaisessa puvussaan, ja hän oli heti
käsittänyt, mistä oli kysymys. Koko sen ajan, jonka hän oli seisonut
ikkunan edessä nähdäkseen, miten kuninkaanmurhaaja pantiin pihteihin,
valeltiin sulalla lyijyllä, raastettiin kappaleiksi neljän hevosen
välissä ja heitettiin roviolle, oli herra Joseph Gamelin seisonut
hänen takanaan ja sanonut hänelle kohteliaisuuksia hänen ihostaan,
tukkalaitteestaan ja vartalostaan.

Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi palautellen edelleen mieleensä
tapahtumia elämänsä varrelta:

-- Minä synnytin sinut maailmaan, Évariste, aikaisemmin kuin mitä
olin odottanut, sentähden että kantaessani sinua satuin pelästymään
Pont-Neufillä ja utelias kansanjoukko oli vähällä tallata minut
jalkoihinsa, sillä kun oli kiire herra de Lallyn teloitukseen. Sinä
olit syntyessäsi niin pieni, että lääkäri ei luullut sinun jäävän
eloon. Mutta minä tiesin kyllä, että Jumala armossaan antaisi minun
pitää sinut. Minä hoidin sinua parhaimpani mukaan, en säästänyt
vaivoja enkä kulunkeja. Ja oikeuden nimessä minun täytyy sanoa,
rakas Évaristeni, että sinä puolestasi ymmärsit olla minulle
kiitollinen siitä kaikesta ja jo lapsesta alkaen koetit palkita
minua kykysi mukaan. Sinä olit luonnoltasi helläsydäminen ja lempeä.
Sisarellasikaan ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsekäs ja kiivas.
Sinulla oli enemmän myötätuntoa onnettomia kohtaan kuin hänellä.
Kun korttelin pienet katupojat ryöstivät puissa olevia linnunpesiä,
niin sinä yritit riistää heidän käsistään pois linnunpojat
antaaksesi ne takaisin emolleen, ja useinkaan et luopunut tuosta
yrityksestä, ennenkuin olit saanut heiltä hirvittävästi selkääsi.
Seitsenvuotiaana jo sinä kuljit kiltisti ja levollisesti kadulla
ja luit katkismustasi, sen sijaan että olisit tapellut katurakkien
kanssa; ja kaikki köyhät, jotka kohtasit, raahasit mukanasi kotiin
auttaaksesi heitä, niin että minun vihdoin täytyi antaa sinulle
vitsaa, että saisin sinut luopumaan tuosta tavasta. Sinä et
voinut nähdä ainoankaan elävän olennon kärsivän saamatta kyyneliä
silmiisi. Kasvamasta lakattuasi sinusta tuli hyvin kaunis. Suureksi
hämmästyksekseni et näyttänyt ollenkaan tietävän sitä seikkaa, ja
siinä suhteessa sinä suuresti erosit useimmista muista kauniista
pojista, jotka ovat turhamaisia ja ylpeileviä ulkomuotonsa vuoksi.

Vanha äiti puhui totta. Kahdenkymmenen vuotiaana olivat Évaristen
kasvot olleet vakavat ja suloiset, hänen kauneutensa oli ollut
samalla kertaa karun ankaraa ja naisellista, piirteet kuin Minervan.
Nyt kuvastivat hänen synkät silmänsä ja kalpeat poskensa surullista
ja intohimoista sielua. Mutta hänen kääntäessään katseensa äitinsä
puoleen se sai hetkiseksi takaisin varhaisnuoruuden aikaisen
lempeytensä.

Äiti jatkoi:

-- Sinä olisit voinut käyttää hyväksesi ulkonaisia etujasi
mielistelläksesi tyttöjä, mutta sinä viihdyit paremmin minun kanssani
puodissa, ja välistä minun ihan täytyi huomauttaa sinulle, ettet
aina riippuisi kiinni minun hameissani, vaan menisit joskus vähän
huvittelemaan tovereittesi kanssa. Kuolinvuoteellanikin voin antaa
sinulle, Évariste, sen tunnustuksen, että aina olet ollut hyvä
poika. Isäsi kuoleman jälkeen rupesit uljaasti huolehtimaan minun
toimeentulostani; vaikkakaan sinun ammattisi ei tuota mitään, et
koskaan ole jättänyt minua puutteeseen, ja jos me tätä nykyä molemmat
olemmekin rutiköyhiä raukkoja, niin en voi syyttää sinua siitä: se on
vallankumouksen syy.

Évariste teki nuhtelevan eleen; mutta äiti kohautti olkapäitään ja
jatkoi:

-- Minä en ole ylimysmielinen. Minä olen tuntenut ylhäisiä heidän
suuruutensa päivinä, ja minä voin sanoa, että he käyttävät
väärin etuoikeuksiaan. Olen omin silmin nähnyt, miten herttua
de Canaleilles'n lakeijat ruoskivat isääsi sentähden, ettei hän
tarpeeksi pian jouduttautunut pois heidän herransa tieltä. Minä en
myöskään pitänyt itävallattaresta: hän oli liian ylpeä ja tuhlasi
liikaa. Mitä kuninkaaseen tulee, niin häntä minä luulin hyväksi,
ja vasta hänen oikeusjuttunsa ja tuomionsa saivat minut toisiin
ajatuksiin. En minä siis ollenkaan kaipaa kuningasvaltaa, vaikkakin
minulla sen aikana oli muutamia hauskoja hetkiä. Mutta älä koetakaan
uskotella minulle, että vallankumous tuo maailmaan tasa-arvoisuuden,
sillä ihmiset eivät koskaan tule tasa-arvoisiksi, ja turhaan tätä
maata sen vuoksi myllätään ylösalaisin: aina täällä tulee kuitenkin
olemaan suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja.

Näin puhuessaan hän korjasi pois pöydältä lautasia. Maalari ei
enää kuunnellut häntä. Hän hahmotteli mielessään punamyssyistä ja
_carmagnole_-pukuista sanskulottia, joka korttipelissä oli korvaava
entistä kuolemaan tuomittua patasotamiestä.

Ovelle naputettiin ja muuan talonpoikaistyttö, punatukkainen,
kompurajalkainen, leveämpi kuin oli pitkä, astui sisään; iso pahka
peitti hänen vasemman silmänsä, ja oikea oli niin värittömän sininen,
että se melkein näytti valkealta; huulet olivat valtavan paksut ja
hampaat pistivät esiin niiden välistä.

Hän kysyi Gameliniltä, oliko hän itse maalari ja osaisiko hän
tehdä muotokuvan hänen sulhasestaan, Jules Ferrand'ista, joka oli
vapaaehtoisena Ardennien armeijassa.

-- Gamelin vastasi, että hän kernaasti maalaisi tuon uljaan soturin
muotokuvan tämän palattua kotiin.

Tyttö pyyteli itsepintaisesti ja hellyttävästi, että hän tekisi sen
nyt aivan heti.

Vasten tahtoaankin hymyillen maalari huomautti, ettei hän voinut
tehdä mitään ilman mallia.

Naisparka ei vastannut mitään: hän ei ollut osannut ottaa lukuun
tällaista vaikeutta. Pää vasemmalle puolen kallellaan, kädet ristissä
vatsalla, hän seisoi siinä tylsänä ja mykkänä ja näytti todellakin
murheen murtamalta. Näin tavaton yksinkertaisuus liikutti ja huvitti
maalaria ja lohduttaakseen vähän tuota onnetonta rakastavaista
hän pani hänen käteensä yhden niistä vapaaehtoisista, jotka hän
oli maalannut vesivärillä, kysyen samalla, oliko hänen sulhasensa
Ardennien armeijassa kenties tämän näköinen.

Tyttö suuntasi paperiin synkän katseensa, joka vähitellen sai eloa,
valkeni, rupesi loistamaan; hänen leveä naamansa herahti säteilevään
hymyyn:

-- Yhdennäköinen kuin marja, sanoi hän vihdoin; -- se on Jules
Ferrand kuin onkin, se on Jules Ferrand ihkasen ilmielävänä.

Ennenkuin maalari oli ehtinyt pyytää häneltä takaisin paperiarkkia,
oli hän jo paksuilla punaisilla sormillaan kääntänyt sen kokoon
pieneksi neliöksi, jonka hän huolellisesti kätki sydämelleen, paidan
ja liivin väliin, sitten hän antoi taiteilijalle viiden frangin
paperirahan, toivotti hyvää iltaa ja ontui tiehensä kevein mielin.




III.


Saman päivän iltapäivällä Évariste lähti kansalainen Jean Blaisen,
kuvakauppiaan luo, joka myöskin myi rasioita, kartonkeja ja
kaikenlaisia seurapelejä. Hän asui vastapäätä Oratoriota, lähellä
suurta vaunuasemaa, Rue Honorélla, jossa hänellä oli _Maalaavan
Amorin_ kauppaliike. Myymälä sijaitsi erään kuusikymmentä vuotta
vanhan talon pohjakerroksessa, ja sisäänkäytävän muodosti
porttiholvi, jonka sulkukivi oli somistettu sarvipäisellä
korunaamiolla. Holvin kuvussa oli öljymaalaus, joka esitti
"sisilialaista eli maalaavaa Amoria" Boucher'n sommitelman mukaan;
Jean Blaisen isä oli teettänyt sen siihen v. 1770, ja siitä asti
oli aurinko ja sade haalistanut sitä. Oven molemmilla puolilla
oli samanlainen holvi, kummankin sulkukivessä nymfin pää; nämä
holvit oli varustettu niin suurilla ikkunaruuduilla kuin suinkin
oli voitu hankkia, ja ne tarjosivat yleisön nähtäväksi muodin
mukaisia kaiverruksia ja viimeisiä uutuuksia väripainoksien alalta.
Nyt parhaillaan oli siellä esillä keimailevia rakkauskuvaelmia,
Boillyn kuivahkon siroon tyyliin suoritettuja, _Opastuksia
aviollisessa rakkaudessa ja suloisia vastusteluita_, joista
jakobiinit loukkautuivat ja "puhtaat" lähettivät valituskirjelmiä
taideyhdistykselle; lisäksi nähtiin siellä Debucourt'in _Kävelyretki_
keltaisissa polvihousuissa vaeltelevine keikareineen, joka oli
levitetty kolmelle tuolille, nuoren Carle Vernet'n hevosia,
ilmapalloja, _Virginien kylpy_ ja antiikin mukaan maalattuja
ihmisruumiita.

Taaja kansalaisvirta vieri lakkaamatta myymälän ohitse, mutta
ainoastaan kaikista rääsyisimmät pysähtyivät pitkäksi aikaa noiden
kahden kauniin näyteikkunan eteen, huvinhaluisina, kärkkäinä kuville
ja joka hetki valmiina edes silmin anastamaan osansa tämän maailman
hyvästä; he seisoivat siinä ja ihailivat suu ammollaan, jota vastoin
ylimykset heittivät ikkunoihin vain lyhyen silmäyksen, rypistivät
otsaansa ja menivät ohitse.

Jo kaukaa suuntasi Évariste katseensa toiseen myymälän päällä
olevista ikkunoista, vasemmanpuoleiseen, josta helotti ruukku
punaisia neilikoita kiemurakoristeisen rautaparvekkeen takaa. Tämä
ikkuna valaisi Élodien, Jean Blaisen tyttären huonetta. Kuvakauppias
asui ainoan tyttärensä kanssa talon ensimmäisessä kerroksessa.

Évariste, joka hetkeksi oli pysähtynyt ikäänkuin vetääkseen henkeä
_Maalaavan Amorin_ edessä, väänsi säppiä. Hän näki edessään
kansalainen Élodien, joka juuri oli myynyt piirroksia, pari monien
muiden joukosta huolellisesti valittua Fragonard nuoremman ja
Naigeonin luonnosta, ja nyt kauniilla silmillään tarkasteli saamiaan
assignaatteja päivänvaloa vastaan päästäkseen varmuuteen, ennenkuin
hän sulki ne kassakaappiin, että niiden vesileima, raidat ja viivat
olivat paikallaan, sillä liikkeellä oli yhtä paljon väärää rahaa
kuin oikeaa, mikä seikka suuresti vahingoitti kaupantekoa. Samoin
kuin ennen aikaan ne, jotka jäljittelivät kuninkaan allekirjoitusta,
rangaistiin nyt uusien kansallisrahojenkin väärentäjät kuolemalla;
siitä huolimatta oli assignaattipainoja joka kellarissa;
sveitsiläiset toivat maahan vääriä assignaatteja miljoonittain;
niitä jätettiin aivan kimpuittain ravintoloihin ja majataloihin;
englantilaiset purkivat niitä laivoistaan joka päivä tukkumäärät
rannikoillemme saattaakseen tasavallan huonoon huutoon ja syöstäkseen
isänmaanystävät keppikerjäläisiksi. Élodie pelkäsi ottavansa vastaan
väärää rahaa ja vielä enemmän hän pelkäsi antavansa muille sellaista
ja tulevansa mahdollisesti itse kohdelluksi Pittin myötärikollisena;
kuitenkin hän luotti hyvään onneensa ollen varma siitä, että hän
tarpeen vaatiessa kyllä osaisi pelastaa nahkansa.

Évariste tarkasteli häntä tuolla synkänvakavalla tavalla, joka
paremmin kuin mitkään hymyilyt ilmaisee rakkautta. Katsahtaessaan
maalariin Élodie nyrpisti vähän pilkallisesti huuliaan ja revähdytti
selko selälleen silmänsä, ja tämä ilmehtiminen johtui siitä, että hän
tunsi olevansa rakastettu ja piti siitä, sekä tiesi vielä lisäksi,
että tällainen käytös ärsyttää rakastavaa, saa hänet säälimään
itseään ja ajaa hänet väkisinkin rakkaudentunnustukseen, ellei hän
vielä ole tehnyt sitä, ja niin oli juuri Ëvaristen laita.

Suljettuaan assignaatit kassakaappiin Élodie veti ompelukoristaan
esiin valkean hunnun, jota hän oli alkanut kirjailla, ja rupesi
ompelemaan. Hän oli ahkera ja keimailevainen, ja koska hän
vaistomaisesti käytteli neulaa samalla kertaa sekä miellyttääkseen
muita että koristellakseen itseään, niin hän kirjaili eri lailla
aina sen mukaan kuka häntä katseli: huolettomasti niiden nähden,
jotka hän tahtoi vaivuttaa suloiseen riutumukseen, oikukkaasti niiden
nähden, joita häntä huvitti kiusata pienellä epätoivolla. Nyt hän
alkoi ommella erittäin huolellisesti Évaristelle, jossa hän tahtoi
ylläpitää vakavaa tunnetta.

Élodie ei ollut erittäin nuori eikä erittäin kauniskaan. Häntä
saattoi ensi silmäyksellä luulla rumaksikin. Hän oli tumma ja
huolimattomasti pään ympäri kiedottua liinaa vastaan, jonka alta
sinimustat hiuskutrit putkahtelivat esiin, kuulsi hänen ihonsa
aivan oliivinruskeana, ja hänen hehkuvat silmänsä näyttivät iskevän
tulta kuopissaan. Hänen pyöreät, hymyilevät, maalaismalliset ja
hekumalliset kasvonsa esiinpistävine poskipäineen ja vähän tylppine
nenännypykköineen muistuttivat maalarin mielestä borgheselaisen
faunin päätä, jonka jumalallista veitikkamaisuutta hän aina oli
ihaillut eräässä kipsijäljennöksessä. Pienet viiksen hiutuvat
koristivat hänen hehkuvain huuliensa kaarta. Povi, joka tuntui
paisuvan pelkkää hellyyttä, aaltoili uhkeana sen vuoden muodin
mukaisesti ristiin solmitun koruhunnun alla. Hänen notkean
vartalonsa, ketteräin jalkainsa, koko hänen voimakkaan ruumiinsa
liikehtimisessä ilmeni alkuperäistä, viehättävää suloutta. Hänen
katseensa, hengityksensä, hänen ruumiinsa värinä, kaikki hänessä
tuntui anovan lempivää sydäntä ja lupaavan rakkautta. Myymäläpöydän
takana hänen olemuksensa johdatti mieleen tanssivan nymfin,
oopperabakkhantin, jolta oli riistetty pois hänelle kuuluva
ilveksennahka, tyrsussauva ja murattikiehkurat ja joka oli loihdittu
kätkemään oikea olemuksensa Chardinin tyylisen emännöitsijän
vaatimattomaan ulkokuoreen.

-- Isäni ei ole kotona, hän sanoi maalarille, -- käykäähän hetkiseksi
odottamaan: hän tulee kyllä pian.

Pienet, ruskeat sormet antoivat neulan suihkia läpi hienon aivinaisen.

-- Onko tämä malli mielestänne kaunis, herra Gamelin?

Gamelinin oli mahdoton teeskennellä. Ja rakkaus, joka kiihotti hänen
rohkeuttaan, teki hänet vielä entistäänkin suorasukaisemmaksi.

-- Te olette taitava koruompelussa, kansalainen, mutta jos tahdotte,
että sanon teille totuuden, niin tuo malli, jonka mukaan kirjailette,
ei ole tarpeeksi yksinkertainen, tarpeeksi koruton, siinä tuntuu
vielä se teeskennelty makusuunta, joka liian kauan on vallinnut
Ranskassa kankaiden, huonekalujen, paneelien koristamisessa. Nuo
nauharuusut, nuo seppeleet muistuttavat sitä pientä ja alhaista
tyyliä, jota suosittiin tyrannin aikana. Maku on parhaillaan
uudistumisen alaisena. Valitettavasti meillä on siinä suhteessa
paljon parantamisen varaa. Tuon riettaan Ludvig XV:n aikana oli
koristetaiteessa jotakin kiinalaista. Tehtiin pulleamahaisia,
naurettavan näköisillä kiemuraheloilla koristeltuja piironkeja,
jotka eivät kelpaa muuhun kuin heitettäviksi tuleen, jonka ääressä
isänmaanystävät voivat lämmitellä. Ainoastaan yksinkertainen on
kaunista. Täytyy palata antiikkiin. David piirustaa vuoteita ja
nojatuoleja etruskilaisten maljakkojen ja Herculaneumin maalauksien
mukaan.

-- Olen nähnyt noita vuoteita ja nojatuoleja, sanoi Élodie, -- ne
ovat kauniita! Kohta ei enää kukaan tahdo muunlaisia. Minäkin ihailen
antiikkia kuten tekin.

-- No niin, kansalainen, jatkoi Évariste, -- jos olisitte koristanut
tämän hunnun _à la grecque_, murattiköynnöksillä, käärmekiemuroilla
tai ristiin asetetuilla nuolilla, niin se olisi ollut tosiaan
spartattaren arvoinen... ja teidän. Kuitenkin voitte säilyttää tämän
mallin, jos yksinkertaistatte sen suoraviivaiseksi.

Élodie kysyi häneltä, mitä hänen tuli ottaa siitä pois.

Maalari kumartui ompeluksen puoleen: hänen poskensa hipaisivat
Élodien kiharoita. Heidän kätensä yhtyivät kankaalla, heidän
henkäyksensä sulivat yhteen. Évaristen täytti tällä hetkellä
sanomaton riemun tunne; mutta huomatessaan huuliensa lähentyneen
Élodien huulia hän pelkäsi loukanneensa tuota nuorta tyttöä ja
vetäytyi äkkiä takaisin.

Naiskansalainen Blaise rakasti Évariste Gameliniä. Hänestä Évariste
oli komea suurine, palavine silmineen, kauniine, kapeine, kalpeine
kasvoineen, tuuheine, mustine hiuksineen, jotka olivat jakauksella
ja valuivat laineina olkapäille, puhumattakaan hänen vakavasta
käytöksestään, kylmästä ulkonäöstään, ankarasta olemuksestaan ja
varmasta, imartelemattomasta puhetavastaan. Ja koska hän rakasti
tätä miestä, hän kuvitteli hänet suureksi taiteilijaneroksi, joka
nero eräänä päivänä oli leimahtava esiin mestariteoksissa ja tekevä
hänen nimensä kuuluisaksi, ja tämän vuoksi hän rakasti häntä
vieläkin enemmän. Naiskansalainen Blaise ei erityisesti jumaloinut
miessiveyttä, hänen moraaliaan ei loukannut se, että mies antautui
intohimoilleen, mieliteoilleen ja pyyteilleen; hän rakasti Évaristea,
joka oli siveä; hän ei rakastanut häntä sentähden, ettähän oli
siveä; mutta tällä puolella oli se etu, että hänen ei tarvinnut
kiduttaa itseään mustasukkaisuudella eikä epäluuloilla, ei pelätä
kilpailijattaria.

Mutta tällä hetkellä hän piti häntä kuitenkin liian pidättyväisenä.
Joskin Racinen Aricie, joka rakasti Hippolytea, ihailikin tuon nuoren
sankarin karua hyveellisyyttä, niin se tapahtui toivossa voittaa
sen, ja hän olisi varmaan piankin tuskitellut sellaista tapain
sankaruutta, joka ei olisi antanut myöten edes hänelle. Ja heti
tilaisuuden saatuaan hän tunnusti rakkautensa enemmän kuin puoleksi
pakottaakseen miehen tekemään tunnustuksen. Tämän hempeän Aricien
esimerkkiä seuraten oli naiskansalainen Blaisekin melkein varma
siitä, että rakkausasioissa on naisen otettava ensimmäiset askelet.
"Juuri ne, jotka eniten rakastavat", hän sanoi itselleen, "ovat
kaikista ujoimmat; he tarvitsevat apua ja rohkaisua. Niin suuri on
sitä paitsi heidän viattomuutensa, että nainen voi mennä heti vastaan
puolet tiestä ja enemmänkin heidän sitä lainkaan huomaamattaan,
täten säästäen näennäisesti heille itselleen rohkean hyökkäyksen ja
valloituksen kunnian." Etenkin häntä rauhoitti asian onnelliseen
ratkaisuun nähden se seikka, että hän tiesi varmasti, (eikä
siinä ollutkaan mitään epäilyn aihetta) että Évariste, ennenkuin
vallankumous oli tehnyt hänestä puolijumalan, hyvin inhimillisellä
tavalla oli rakastanut muuatta naista, muuatta vallan vaatimatonta
olentoa, taideakatemian ovenvartijatarta.

Élodie, joka ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, teki eron
erilaisten rakkauksien välillä. Tunne, jonka Évariste hänessä
herätti, oli niin syvä, että hän olisi voinut antautua hänelle
ikiomaksi. Hän olikin omasta puolestaan valmis menemään naimisiin
hänen kanssaan, mutta hän epäili, ettei hänen isänsä suostuisi
antamaan ainoaa tytärtään köyhälle ja tuntemattomalle maalarille.
Gamelinillä ei ollut mitään; kuvakauppias käsitteli suuria
rahasummia. _Maalaava Amor_ tuotti hyvin, rahanvälityskauppa
vielä enemmän, ja hän oli lisäksi liittynyt erään hankitsijan
liiketoveriksi, joka toimitti tasavallan ratsuväelle
kaislakimppuja ja mätää kauraa. Siispä olikin veitsisepän poika
Saint-Dominique-kadulta vähäpätöinen henkilö tuon koko Euroopassa
tunnetun vaskipiirrosten painattajan rinnalla, joka oli läheisissä
tekemisissä Blaizot'n, Basanin, Didot'n kaltaisten miesten kanssa ja
jonka seurapiiriin kuuluivat kansalaiset Saint-Pierre ja Florian.
Eipä siltä, että Élodie kuuliaisena tyttärenä olisi pitänyt tätä
isänsä suostumusta niin tuiki välttämättömänä avioliitolleen. Isä,
joka varhain oli joutunut leskeksi ja joka luonteeltaan oli ahne
ja kevytmielinen, aina kiinni nais- ja liikeasioissa, ei ollut
koskaan pitänyt väliä tyttärestään, vaan oli antanut hänen kasvaa
vapaasti, kokonaan vailla isällistä ohjausta ja ystävyyttä. Hänen
päähänsä ei edes pälkähtänytkään pitää silmällä tyttärensä käytöstä,
pikemmin hän tahtoi varsin tahallaan olla tietämätön siitä, ja
asiantuntijana hän piti hänen tulista luonnonlaatuaan ja muita
viettelykeinojaan paljon vaikuttavampina kuin kauniiden kasvojen
houkutusta. Koska Élodie oli liian aulismielinen säästääkseen
itseään, liian älykäs tuhoutumaan, viisas keskellä hulluuttaankin,
ei rakkauden pyyde ollut koskaan saanut häntä unohtamaan ulkonaista
sovinnaisuutta. Hänen isänsä oli hänelle sanomattoman kiitollinen
tästä varovaisuudesta; ja koska tytär oli häneltä perinyt liiketajun
ja aloitekykyisen seikkailuhalun, ei hän ollut levoton niiden
salaisten syiden suhteen, jotka estivät tuota niin naimakuntoista
tyttöä menemästä avioliittoon ja pidättivät häntä kotona, missä hän
hyvin täytti yhden taloudenhoitajattaren ja neljän kauppa-apulaisen
paikat. Kaksikymmentäseitsemän-vuotiaana hän tunsi sekä ikänsä että
kokemuksiensa puolesta olevansa kypsä päättämään itse elämästään,
eikä hänellä ollut mitään tarvetta kysyä neuvoa nuorelta,
myötämieliseltä ja hajamieliseltä isältä tai seurata hänen tahtoaan.
Mutta jotta Élodie olisi voinut mennä naimisiin Gamelinin kanssa,
olisi herra Blaisen täytynyt hankkia jonkinlainen asema tuolle
köyhälle vävylle, kiinnittää hänet liikkeeseen, taata hänelle töitä,
kuten hän teki usealle muullekin taiteilijalle, lyhyesti sanoen,
tavalla tai toisella huolehtia hänen toimeentulostaan; ja tytöstä
tuntui yhtä mahdottomalta, että toinen tarjoaisi apuaan kuin että
toinen ottaisi sellaisen tarjouksen vastaan, niin vähän myötätuntoa
oli näillä kahdella miehellä toisiaan kohtaan.

Tämä vaikeus kiusasi hellämielistä ja ymmärtäväistä Élodieta.
Häntä ei laisinkaan kauhistuttanut ajatus ruveta salaiseen
suhteeseen ystävänsä kanssa, kaikkien olentojen luoja keskinäisen
lemmenliittonsa ainoana todistajana. Hänen maailmankatsomuksensa ei
tuominnut sellaista suhdetta, jonka sitä paitsi se vapaus, missä hän
eli, teki mahdolliseksi ja jolle Évaristen rehellinen ja hyveellinen
luonne olisi antanut vakaan kestävyyden leiman, mutta Gamelinin
oli jo nyt vaikea ansaita elatustaan ja huolehtia vanhan äitinsä
toimeentulosta: niin niukoissa elinehdoissa ei näyttänyt olevan tilaa
minkäänlaiselle rakkaussuhteelle, vaikkakin sen vaatimukset olisi
supistettu kaikkein alkeellisimpiin. Sitäpaitsi ei Évariste ollut
vielä ilmaissut tunteitaan eikä puhunut aikeistaan. Naiskansalainen
Blaise toivoi kuitenkin ennen pitkää saavansa hänet siihen.

Hän pysähdytti samalla kertaa mietelmänsä ja neulansa.

-- Kansalainen Évariste, hän sanoi, -- jollei tämä huntu miellytä
teitä, niin ei se miellytä minuakaan. Piirustakaa minulle jokin
malli, olkaa niin hyvä. Sillä välin puran niinkuin Penelope pois sen,
mikä on ommeltu teidän poissaollessanne.

Vakaan intomielisesti Évariste vastasi:

-- Sen teen, kansalainen. Piirustan teille Harmodiuksen kalvan:
kalvan kukkaseppeleen keskellä.

Ja vetäen esiin kynänsä hän alkoi luonnostella miekkoja ja kukkia
tuohon asialliseen ja koruttomaan tyyliin, jota hän rakasti. Ja
samalla hän esitti uusia uskonkappaleitaan.

-- Uudestisyntyneiden ranskalaisten, sanoi hän, -- tulee luopua
kaikesta orjuuden perinnöstä: huonosta mausta, huonosta muodosta,
huonosta piirustuksesta. Watteau, Boucher, Fragonard työskentelivät
tyranneja ja orjia varten. Heidän teoksissaan ei ilmene minkäänlaista
hyvän tyylin tai puhtaan viivan tajua; ei missään luontoa eikä
totuutta. Pelkkiä naamioita, nukkeja, hetaleita, apinaneleitä.
Jälkimaailma on halveksiva heidän rivoja teoksiaan. Sadan
vuoden kuluttua viruvat jo kaikki Watteaun taulut halveksittuna
hylkytavarana ullakolla, v. 1893 maalaavat jo akatemian oppilaat
luonnoksiaan Boucher'n kankaille. David on avannut uuden tien. Hän
lähentelee antiikkia, mutta hän ei vielä ole kyllin yksinkertainen,
kyllin suuri, kyllin alaston. Meidän taiteilijoillamme on
vielä paljon salaisuuksia opittavana Herculaneumin koruvöistä,
roomalaisista kohokuvista, etruskilaisista maljakoista.

Hän puhui kauan antiikkisesta kauneudesta, palasi sitten taas
Fragonard'iin, jota hän vainosi sammumattomalla vihalla.

-- Tunnetteko hänet, kansalainen?

Élodie nyökkäsi myöntävästi.

-- Te tunnette tietysti myös tuon kunnon Greuze-pahasen, joka on
perin naurettava tulipunaisine takkeineen ja miekkoineen. Mutta
Fragonard'iin verraten hän on kuin kreikkalainen viisaudenopettaja.
Minä tapasin hänet jokin aika sitten, tuon kurjan äijän, hän käveli
Palais Égalitén holvikaarien alla, puuteroituna, keikarimaisesti
kekkaloiden, iloileva ilme kasvoillaan, kerrassaan inhottavana.
Hänet nähdessäni toivoin, että joku väkevä taiteen suojelija, koska
emme enää voi turvata Apollon apuun, olisi köyttänyt hänet puuhun ja
nylkenyt hänet niinkuin Marsyaan ikuiseksi varoitukseksi huonoille
maalareille.

Élodie käänsi hänen puoleensa iloiset, hekumalliset silmänsä.

-- Te osaatte vihata, herra Gamelin, onko uskottava, että te myös
osaatte ra...

-- Kas vain, Gamelinhän siinä on, kuului samassa tenoriääni, ja
kansalainen Blaise astui myymäläänsä narisevin saappain, helisevin
kellonvitjoin, liehuvin liepein ja päässä valtavan suuri musta hattu,
jonka reunat ulottuivat hänen olkapäilleen asti.

Élodie otti ompelukorinsa ja kiipesi omaan huoneeseensa.

-- No, Gamelin, kysyi kansalainen Blaise, -- onko teillä jotakin
uutta minulle tänään?

-- Kenties, sanoi maalari.

Ja hän esitti keksintönsä:

-- Meidän pelikorttimme ovat räikeässä ristiriidassa nykyisten
tapojemme kanssa. Nimet kuningas ja sotamies loukkaavat
isänmaanystävän korvaa. Olen keksinyt ja valmistanut uuden
vallankumouksellisen korttipelin, jossa kuninkaan, rouvan
ja sotamiehen sijalla on Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys;
raippakimpuilla ympäröidyn ässän nimi on Laki. Sanotaan risti-Vapaus,
pata-Tasa-arvoisuus, ruutu-Veljeys, hertta-Laki... Luulen myös, että
nämä kortit ovat vauhdikkaasti piirretyt, aion antaa Desmahis'n tehdä
niistä vaskipiirroksia ja ottaa niille patentin.

Ja ottaen esiin pahvikotelostaan muutamia vesivärillä luonnosteltuja
henkilökuvia taiteilija ojensi ne kuvakauppiaalle.

Kansalainen Blaise kieltäytyi niitä ottamasta kääntäen päänsä pois.

-- Nuori ystäväni, menkää noiden kanssa konventtiin, niin se ehkä
suo teille kunnian olla läsnä jossakin istunnossaan. Mutta älkää
toivokokaan ansaitsevanne yhtään kolikkoa uudella keksinnöllänne,
joka ei ole uusi. Olette ehtinyt liian myöhään jalkeille. Teidän
vallankumouksellinen korttipelinne on jo kolmas, joka minulle
tuodaan. Toverinne Dugourc tarjosi minulle viime viikolla
pikettipeliä, jossa oli neljä hengetärtä, neljä Vapautta, neljä
Tasa-arvoisuutta. Minulle on myös ehdotettu erästä toista peliä,
jossa oli filosofeja ja sotapäälliköitä, Cato, Rousseau, Hannibal
ja mitä kaikkia siinä olikaan!... Ja näillä korteilla oli
teidän kortteihinne nähden, ystäväiseni, se etu, että ne olivat
karkeasti piirustetut ja veitsellä puuhun kaiverretut. Miten
vähän te muuten tunnettekin ihmisiä, jos todella uskotte, että
pelurit tulevat käyttämään kortteja, jotka on piirustettu Davidin
tyyliin tai kaiverrettu Bartolozzin malliin! Lisäksi on typerää
luulla, että tarvitaan niin monimutkaisia toimenpiteitä jos mieli
sovelluttaa uusia aatteita vanhoihin korttipakkoihin. Kunnon
sanskulotit korjaavat ihan itsestään niiden kansalaisvastaisen
värityksen huutamalla lyödessään esiin kuninkaan: "Tyranni!" tai
yksinkertaisesti: "Suuri sika!" He käyttävät edelleen vanhoja
likaisia korttejaan eivätkä osta koskaan uusia. Parhaiten menevät
korttipakat kaupaksi Palais-Égalitén peliluolissa: neuvon teitä siis
menemään sinne ja tarjoamaan pelipankin hoitajalle ja pelipukareille
teidän vapauden jumalattarianne, Tasa-arvoisuuksianne, teidän...
miten te sanoittekaan... hertta-Lakejanne, ja tulkaa sitten
kertomaan minulle, miten teidät otettiin vastaan!

Kansalainen Blaise istuutui myymäläpöydälle, naputteli sormillaan
nankiinihousujaan poistaakseen niistä muutamia nuuskan murenia
ja jatkoi sitten, katsellen Gameliniä lempeän säälivästi:
-- Sallikaa minun antaa teille eräs neuvo, kansalainen: jos
tahdotte ansaita elatuksenne, niin heittäkää hiiteen kaikki nuo
isänmaalliset korttinne, nuo vallankumoukselliset vertauskuvanne,
nuo Herkuleenne, lohikäärmeenne, rikosta vainoavat raivottarenne,
nuo vapaudenhengettärenne, ja maalatkaa minulle kauniita tyttöjä.
Kansalaisten uudistamiskiihko laimenee vähitellen, mutta miehet
tulevat aina rakastamaan naisia. Maalatkaa minulle oikein ruusuisia
naisolentoja, joilla on pienet somat jalat ja pienet, sievät kätöset.
Ja pankaa päähänne se seikka, ettei ketään enää huvita Vallankumous
eikä kukaan enää tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.

Mutta silloin kuohahti Évariste Gamelinin sisu:

-- Mitä! Ei kuulla puhuttavan vallankumouksesta! Mutta vapauden
vakiinnuttaminen, armeijamme voitot, tyrannien rangaistus, kaikki
nämä ovat asioita, jotka tulevat hämmästyttämään kaikkein etäisintä
jälkimaailmaa. Kuinka ne eivät hurmaisi meitä! Sanskulotti Jeesuksen
lahko on pysynyt pystyssä jo melkein kahdeksantoista vuosisataa ja
te luulette, että vapauden usko syöstäisiin tuskin neljän vuoden
kuluttua!

Mutta Jean Blaise vastasi ylimielisen näköisenä:

-- Te elätte unelmissa, ja minä todellisessa elämässä. Uskokaa
minua, ystäväiseni, vallankumous ikävystyttää: se on kestänyt
liian kauan. Viisi vuotta on jo kestänyt innostusta, viisi vuotta
yhtämittaisia syleilyjä, verilöylyjä, puheita, marseljeeseja,
hätämerkkejä, ylimyksiä lyhtypatsaissa, ihmispäitä keihäiden nenissä,
naisia hajareisin kanuunain päällä, punamyssyin koristettuja
vapaudenpuita, valkopukuisia tyttöjä ja ukkoja kukkasvaunuissa,
vangitsemisia, giljotiinimestauksia, säännösteltyjä muona-annoksia,
ilmoituslehtiä, kokardeja, töyhtöjä, sapeleita, _carmagnole_-takkeja.
loppumattomiin! Pian ei kukaan enää ymmärrä tästä kaikesta mitään.
Me olemme jo liian monesti nähneet, miten te olette vieneet suuret
miehenne Capitoliumille ainoastaan syöstäksenne heidät alas Tarpeian
kalliolta; niin on käynyt Neckerin, Mirabeaun, LaFayetten, Baillyn,
Pétionin, Manuelin ja monen muun. Kuka takaa, ettette valmista samaa
kohtaloa uusille sankareillenne?... Ei voi olla enää varma mistään.

-- Nimittäkää ne, kansalainen Blaise, nimittäkää nuo sankarit,
joita uhraamaan me valmistumme! sanoi Gamelin äänellä, joka neuvoi
vaskipiirrosten kauppiasta olemaan varovainen.

-- Minä olen isänmaanystävä ja tasavaltalainen, hän vastasi käsi
sydämellä. -- Minä olen mieleltäni yhtä tasavaltalainen kuin
te, yhtä hyvä isänmaanystävä kuin tekin, kansalainen Évariste
Gamelin. Minä en epäile teidän kansalaiskuntoanne enkä syytä teitä
mitenkään vaihtelevaisuudesta. Ja tietäkää, että minun kansallista
mielialaani ja alttiuttani valtiota kohtaan todistavat lukuisat
tekoni. Tällaiset ovat minun periaatteeni: Minä annan luottamukseni
jokaiselle yksilölle, joka kykenee palvelemaan kansakuntaa.
Kumarran niille miehille, jotka kansan ääni kutsuu lakiasäätävän
vallan vaaralliseen kunniaan, kuten Marat'lle tai Robespierrelle;
olen valmis auttamaan heitä heikkojen voimieni mukaan ja hyvänä
kansalaisena vaatimattomalla tavallani toimimaan heidän hyväkseen.
Valiokunnissa voidaan todistaa minun uutteruuteni ja alttiuteni.
Yhdessä todellisten isänmaanystävien kanssa olen toimittanut kauraa
ja rehua uljaalle ratsuväellemme, jalkineita sotamiehillemme. Juuri
tänään lähetän Vernonista eteläiselle armeijalle kuusikymmentä härkää
maan läpi, jossa vilisee ryöväreitä ja Pittin ja Condén vakoojia.

Gamelin asetti rauhallisesti vesivärimaalauksensa jälleen
pahvirasiaan, jonka hän sitoi kiinni nauhalla ja pisti kainaloonsa.

-- Onpa omituisen ristiriitaista, hän mumisi yhteenpuristetuin
hampain, --auttaa sotilaitamme levittämään yli maailman tuota
samaa vapautta, joka kavalletaan kotona kylvämällä epäröimistä ja
levottomuutta sen puolustajien sieluihin... Terveeksi, kansalainen
Blaise!

Ennenkuin Gamelin lähti painumaan pitkin Oratorion ohi kulkevaa
kujaa, hän kääntyi vielä kerran, sydän täynnä rakkautta ja vihaa,
katsomaan taakseen luodakseen pienen silmäyksen eräällä ikkunalla
helottaviin neilikkoihin.

Hän ei laisinkaan ollut epätoivoinen isänmaan pelastuksen suhteen.
Jean Blaisen kansalaisvastaisia puheita vastaan hän asetti oman
vallankumouksellisen uskonsa. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa
itselleen, että tuon kauppiaan väitteissä, että Pariisin väestö
nykyään osoitti hyvin vähän mielenkiintoa tapausten menoa kohtaan,
oli jonkinlaista perää. Valitettavasti oli liiankin totta, että
ensi hetken innostusta oli seurannut yleinen välinpitämättömyys
ja että todennäköisesti ei enää koskaan saataisi nähdä v. 89:n
suuria, yksimielisiä kansanjoukkoja, ei koskaan enää niitä miljoonia
sopusointuisia sieluja, jotka v. 90 tunkeilivat yhdistymisjuhlan
alttarin ympärillä. No niin, hyvät kansalaiset työskentelisivät
kaksinkertaisella innolla ja rohkeudella, he herättäisivät uinuvan
kansan pakottamalla sen valitsemaan vapauden tai kuoleman.

Näin Gamelin mietiskeli, ja Élodien kuva ylläpiti hänen rohkeuttaan.

Tultuaan rantakaduille hän näki auringon laskevan taivaanrannalla
raskaisiin pilviin, jotka muistuttivat hehkuvia laavavuoria;
kaupungin katot kylpivät kultaisessa valomeressä; ikkunaruudut
salamoivat. Ja Gamelinin mieleen muistuivat titaanit, jotka vanhojen
maailmain hehkuvista sirpaleista takoivat Diken, kuparikaupungin.

Ja koska hänellä ei enää ollut leivänpalaakaan äidilleen tai
itselleen, hän kuvitteli pian saavansa istua loppumattoman pitkään
pöytään, joka olisi katettu koko maailmaa varten ja jonka ympärille
koko uudesti syntynyt ihmiskunta mahtuisi. Siihen mennessä hän koetti
vakuutella itselleen, että isänmaa, tuo hyvä äiti, kyllä ravitsisi
uskollisen lapsensa. Kuvakauppiaan halveksumasta kimmastuneena hän
tulisti mieltään sillä uskolla, että hänen korttipakkakeksintönsä
sittenkin oli uusi ja hyvä ja että hänellä onnistuneissa
akvarelleissaan oli kokonainen omaisuus kainalossaan. "Desmahis
tekee niistä vaskipiirrokset", hän ajatteli. "Me kustannamme itse
tuon uuden, isänmaallisen pelin ja voimme olla varmat siitä, että
yhdessä kuukaudessa saamme niitä myydyksi kymmenentuhatta kappaletta,
kahdestakymmenestä sousta kappale."

Ja kärsimättömänä haluten päästä toteuttamaan tätä tuumaansa hän
kiiruhti pitkin askelin Quai de la Ferraille'lle, jossa Desmahis asui
erään lasimestarin yläpuolella.

Mentiin sisään myymälän kautta. Lasimestarin vaimo ilmoitti
Gamelinille, että kansalainen Desmahis ei ollut kotona, mikä seikka
ei suurestikaan hämmästyttänyt maalaria, joka tiesi, että hänen
ystävällään oli huikentelevainen ja levoton luonne, ja joka aina
ihmetteli sitä, miten hän saattoi niinkin paljon ja niinkin hyvin
kaivertaa, kun hän niin tuiki vähän malttoi pysyä kotosalla. Gamelin
päätti odottaa häntä hetkisen. Lasimestarin vaimo tarjosi hänelle
tuolin. Vaimo oli nyreällä päällä ja valitteli sitä, että liike
luisti huonosti, vaikkakin olisi luullut, että vallankumous, joka
löi säpäleiksi niin paljon ikkunoita, olisi tehnyt lasinleikkaajat
rikkaiksi.

Yö alkoi lähetä. Gamelin ei viitsinyt enää odottaa toveriaan, vaan
sanoi hyvästit lasimestarin vaimolle. Kulkiessaan Pont-Neufin
yli hän näki, että Quai des Morfondus'ltä ratsasti joukko
kansalliskaartilaisia, jotka hajaannuttaen väkijoukkoa, ankarasti
kalistellen sapeleitaan ja soihdut käsissä saattoivat eräitä kärryjä.
Ne kuljettivat hitaasti mestauslavalle muuatta miestä, jonka nimeä
ei kukaan tiennyt, erästä vanhaan hallitusjärjestelmään kuuluvaa,
ensimmäistä, jonka uusi vallankumousoikeus oli tuominnut. Vartijoiden
hattujen lomitse saattoi epämääräisesti nähdä hänet, miten hän
istui kädet selän taa köytettyinä paljain, tärisevin päin, kasvot
taaksepäin kääntyneinä. Pyöveli seisoi hänen vieressään nojaten häkin
kaiteeseen. Pysähtelevät ohikulkijat sanoivat toisilleen, että siinä
varmaankin vietiin jotakuta kansan verenimijää, ja katselivat häntä
välinpitämättömästi. Gamelin, joka oli käynyt lähemmäksi, tunsi
katselijain joukossa Desmahis'n, joka väkisin koetti työntyä halki
väkijoukon ja katkaista kulkueen. Hän huusi häntä nimeltä ja löi
häntä kädellään olkapäälle; Desmahis käänsi päätään. Hän oli kaunis
ja voimakas nuorukainen. Joku oli äskettäin sanonut akatemiassa,
että hänellä oli Bacchuksen pää Herkuleen ruumiissa. Hänen ystävänsä
nimittivät häntä "Barbaroux'ksi", sentähden että hän niin suuresti
muistutti tätä kansanedustajaa.

-- Tule, sanoi Gamelin hänelle, -- minulla on sinulle jotakin tärkeää
sanottavaa.

-- Jätä minut! tiuskahti Desmahis kuivasti.

Ja hän mumisi joitakin epäselviä sanoja etsien tilaisuutta päästä
tunkeutumaan väkijoukon läpi:

-- Seurasin juuri erästä taivaallista naista, jolla oli olkihattu
päässä -- joku muotiompelijatar, -- vaalea palmikko selässä: tuo
kirottu kärry hukutti minut jäljiltä... Hän ennätti toiselle puolen,
hän on varmaankin jo sillan toisessa päässä!

Gamelin yritti pitää häntä kiinni takin liepeestä vakuuttaen, että
asia oli kovin tärkeä.

Mutta Desmahis oli jo tunkeutunut hevosten, vartijoiden, sapelien ja
tulisoihtujen keskelle ja kiiruhti ompelijaneitosen jälkeen.




IV.


Kello oli kymmenen aamulla. Huhtikuun aurinko leikki puiden keväisen
hennoilla lehdillä. Ilma, jonka yöllinen ukkonen oli keventänyt, oli
hivelevän suloinen. Silloin tällöin joku ratsastaja karauttaen pitkin
L'allée des Veuves'iä katkaisi yksinäisyyden hiljaisuuden. Varjoisan
lehtikujan varrella puupenkillä _Lillen kaunottaren_ huvimajan
ulkopuolella istui Évariste odottaen Élodieta. Aina siitä päivästä
asti, jolloin heidän sormensa olivat hipaisseet toisiaan hienon
hunnun poimuissa ja jolloin heidän henkäyksensä olivat sulautuneet
yhteen, ei hän ollut käynyt _Maalaavassa Amorissa_. Kokonaisen
viikon ajan olivat hänen ylpeä stoalaisuutensa ja ujoutensa, joka
yhä vain lisääntyi, pitäneet häntä poissa Élodien lähettyviltä. Hän
oli kirjoittanut tälle vakavan, synkeän, hehkuvan kirjeen, jossa
hän esittäen ne syyt, minkä vuoksi hän kantoi kaunaa kansalainen
Blaiselle, mutta vaieten rakkaudestaan ja salaten tuskansa, ilmoitti
päätöksensä olla enää tulematta kuvakauppaan, ja hän näytti myös
pitävän tämän päätöksensä lujemmin kuin mitä rakastavainen nainen
saattoi hyväksyä.

Élodie, joka oli aivan toista maata ja joka asiassa valmis
pitämään puoliaan, rupesi heti miettimään, millä lailla hän saisi
ystävänsä takaisin. Hän ajatteli ensin mennä hänen luokseen hänen
työpajaansa Place de Thionvillen varrelle. Mutta tietäen, että
hän oli raskasmielinen luonne, ja päättäen kirjeestä, että hän
oli suutuksissaan, tyttö pelkäsi, että hän ulottaisi tuon saman
vihan isästä tyttäreen eikä ehkä ottaisi vastaan häntä. Sentähden
hänestä oli viisaampaa pyytää Gameliniä johonkin tunteelliseen ja
romanttiseen kohtaukseen, josta tämä ei voisi kieltäytyä, jossa
hänellä olisi hyvä tilaisuus miellyttää ja varmentaa häntä ja
jossa yksinäisyys yhdessä hänen kanssaan liittoutuisi lumoamaan ja
voittamaan hänet.

Siihen aikaan oli kaikissa englantilaisissa puutarhoissa ja
kaikilla eniten käytetyillä kävelypaikoilla taitavien arkkitehtien
rakentamia majoja, jotka oli tarkoitettu palvelemaan kaupunkilaisten
maalaisvaistoja. _Lillen kaunottaren_ maja, jonka omisti muuan
sokerileipuri, oli keinotekoisen vaatimattomuutensa tueksi saanut
taiteellisesti jäljitellyt torninrauniot, jotta maalaisviehätys
yhtyisi rauniomelankoliaan. Ja ikäänkuin tupa ja rappeutunut torni ei
olisi riittänyt liikuttamaan helliä sydämiä, oli sokerileipuri vielä
varmuuden vuoksi erään piilipuun varjoon rakennuttanut haudan, uurnaa
kannattavan pylvään, johon oli kaiverrettu tällainen kirjoitus:
"Cléonice uskolliselle Azorilleen." Majoja, raunioita, hautoja
-- juuri ennen kukistumistaan oli ylimystö perintöpuistoihinsa
pystyttänyt tällaisia köyhyyden, häviön ja kuoleman vertauskuvia.
Ja nyt hoitivat isänmaalliset kaupunkilaiset huvituksiaan, joivat,
tanssivat, rakastivat näissä keinotekoisissa mökeissä, keinotekoisten
luostarien tekoraunioiden varjossa, väärennettyjen hautojen keskellä,
sillä hekin kuten nuo toisetkin, olivat luonnonihailijoita ja Jean
Jacques'in oppilaita ja heilläkin oli samanlainen tunteellinen sydän,
täynnä filosofiaa.

Saavuttuaan kohtauspaikalle ennen sovittua aikaa Évaristen täytyi
odottaa, ja hän mittasi ajan kulkua sydämensä lyöntien niinkuin
kellon heilurin mukaan. Muuan sotilaspatrulli kulki ohitse kuljettaen
vankeja. Kymmenen minuuttia sen jälkeen tuli näkyviin eräs nainen
ruusunpunaisessa puvussa, kukkavihko kädessä, kuten ajan muoti vaati,
sekä hänen ritarinsa päässään kolmikulmainen hattu, yllään punainen
takki ja raitaiset liivit ja housut; he pujahtivat majaan muistuttaen
molemmat niin suuresti _l'ancien régimen_ keikareita ja hienohelmoja,
että täytyipä melkein yhtyä kansalainen Blaiseen siinä uskossa, että
ihmisten joukossa on sellaisiakin luonteita, joita eivät mitkään
vallankumoukset voi muuttaa.

Muutamia hetkiä myöhemmin tuli Rueilin tai Saint-Cloud'n suunnalta
muuan vanha eukko, joka kantoi kädessään pyöreää, kirkkain värein
maalattua rasiaa, ja istuutui penkille Gamelinin viereen. Hän
oli asettanut maahan rasiansa, jonka kannessa oli jonkinlainen
tombolapeli. [_Tombola_: arpapeli, jossa voittaja saa osuutensa
tavarana. Suomentaja.] Sitä tuo mummo-pahanen kuljetteli puistoissa
antaen pikkulasten koettaa onneaan. Hän oli "tötteröiden"
kaupustelija, joka myyskenteli uudella nimellä vanhaa leivoslajia,
sillä joko sitten tuo ikivanha nimitys "kermaleivos" herätti
sopimattomia mielikuvia nautiskelusta ja ylellisyydestä tai
oltiin siihen pelkästä oikusta kyllästytty, joka tapauksessa oli
"kermaleivosten" nimenä nyt "tötteröt".

Vanhus pyyhki esiliinansa kulmalla hikeä otsaltaan ja kohotti
huokauksensa taivaalle valittaen, että Jumala teki väärin siinä, kun
hän tuomitsi luotunsa näin kovaan raadantaan. Hänen miehensä piti
viinitupaa virran rannalla, Saint-Cloud'ssa, ja eukon täytyi joka
päivä tulla Champs-Élysées'lle, jossa hän kalisteli kulkustaan ja
huuteli: "Tuoreita tötteröitä, hyvä herrasväki!" Ja kaikella tällä
työllä eivät he ansainneet edes niin paljon, että olisivat saaneet
vanhuutensa turvatuksi.

Nähtyään, että penkillä istuva nuori mies oli taipuvainen häntä
surkuttelemaan, hän alkoi juurta jaksaen selittää vastoinkäymistensä
syytä. Juuri tasavalta ryöstäessään rikkaat puti puhtaiksi otti
leivän köyhien suusta. Ja parannusta ei tarvinnut odottaakaan.
Päinvastoin hän näki moniaista merkeistä, että kaikki muuttuisi vain
pahemmaksi ja pahemmaksi. Nanterressa oli muuan nainen synnyttänyt
lapsen, jolla oli kyykäärmeen pää. Ukkonen oli iskenyt alas Rueilin
kirkkoon ja sulattanut ristin kellotapulista; Chavillen metsässä oli
nähty ihmissusi. Naamioidut miehet myrkyttivät kaivoja ja heittivät
ilmaan jauhetta, joka teki sairaaksi...

Évariste näki Élodien hypähtävän alas eräistä vaunuista. Hän riensi
tätä vastaan. Nuoren naisen silmät loistivat kirkkaina olkihatun
läpikuultavan reunuksen varjossa; hänen huulensa, jotka olivat
yhtä punaiset kuin neilikat hänen kädessään, hymyilivät. Rinnan
yli ristiin soluva silkkiliina oli solmittu kiinni selästä. Hänen
keltaisen hameensa läpi saattoi erottaa polvien vapaat liikkeet ja
sen alta pistivät esiin mataliin tasapohjaisiin kenkiin kurotut
jalat. Lanteet notkuivat pauloittamattomina: sillä vallankumous oli
vapauttanut pinteistään naiskansalaisten vartalon, mutta runsain
laskoksin poimuileva hame peitti muodot liioittelullaan ja verhosi
oikeat suhteet luonnottomalla laajuudellaan.

Gamelin tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, ja hän soimasi
itseään tästä hämmennyksestä, joka kuitenkin Élodielle oli
mieluisempaa kuin hellinkään vastaanotto. Hän huomasi myös, että
maalari oli solminut kaulaliinansa taiteikkaammin kuin tavallisesti
ja piti sitä hyvänä enteenä. Hän ojensi hänelle kätensä.

-- Tahdoin tavata teitä, sanoi Élodie, -- ja puhella kanssanne. En
ole vastannut kirjeeseenne, sentähden että minä en pitänyt siitä,
se ei ollut teitä itseänne. Se olisi ollut ystävällisempi, jos se
olisi ollut luonnollisempi. Tekisin vääryyttä teidän luonteellenne
ja älyllenne, jos uskoisin, että te ette tahdo palata _Maalaavaan
Amoriin_, sentähden että teillä on ollut pieni valtiollinen kinastus
miehen kanssa, joka on paljon vanhempi teitä. Olkaa varma siitä, että
teidän ei lainkaan tarvitse pelätä, että isäni ottaa teidät huonosti
vastaan, kun ensi kerran tulette meille. Te ette tunne häntä: hän ei
enää muista, mitä hän on sanonut teille eikä mitä te olette hänelle
vastannut. En tahdo väittää, että teidän välillänne vallitsisi mikään
erityinen ystävyys, mutta ainakaan hän ei kanna mitään kaunaa teille.
Sanon sen teille kaunistelematta, hän ei välitä suuriakaan teistä...
eikä minusta. Hän ei ajattele mitään muuta kuin liikeasioitaan ja
huvituksiaan.

Élodie suuntasi askelensa majaa ympäröivään lehtoon, jonne Évariste
seurasi häntä hieman vastenmielisesti, sillä hän tiesi, että sitä
käytettiin ostetun rakkauden ja hetkellisen lemmen kohtauspaikkana.
Élodie valitsi parhaimmassa lymypaikassa olevan pöydän.

-- Kuinka paljon minulla onkaan teille puhuttavaa, Évariste!
Ystävyydellä on eräitä etuoikeuksia: sallinettehan, että käytän
niitä? Tahdon puhua teille paljon teistä... ja vähän itsestänikin,
jos ei teillä ole mitään sitä vastaan.

Kun sokerileipuri oli tuonut pöydälle karahvin ja pari lasia,
kaatoi Élodie itse laseihin, kuten hyvä emäntä ainakin. Sitten
hän rupesi kertomaan hänelle lapsuudestaan, hän kertoi hänelle
äitinsä kauneudesta, jota hän aina mielellään ihannoi sekä
tyttären rakkaudesta että oman kauneutensa alkujuurena; hän kehui
isoisänsä ja isoäitinsä ehtymätöntä elinvoimaa, sillä hän oli ylpeä
porvarillisesta verestään. Hän kertoi, miten hän kadotettuaan
kuusitoista-vuotiaana tämän ihailtavan äidin oli elänyt ilman
hellyyttä ja hoivaa. Hän kuvasi itsensä sellaiseksi kuin hän oli,
vilkkaaksi, tunteelliseksi, rohkeaksi, ja hän lisäsi:

-- Évariste, minulla on ollut liian synkkä ja yksinäinen nuoruus,
jotta en ymmärtäisi panna arvoa sellaiseen sydämeen kuin teidän, ja
saatte olla varma siitä, että en ehdoin tahdoin ja ponnistelematta
vastaan aio luopua ystävyydestä, johon luulin voivani luottaa ja joka
oli minulle kallis.

Évariste katsoi häneen hellästi:

-- Olisiko mahdollista, Élodie, että minä en ole teille aivan
yhdentekevä? Voinko uskoa?

Hän pysähtyi peläten sanovansa liikaa ja siten väärinkäyttävänsä tätä
niin luottavaa ystävyyttä.

Élodie ojensi hänelle pienen, rehdin kätensä, joka pisti esiin
pitkistä, ahtaista, pitsireunaisista hihansuista. Syvät huokaukset
kohosivat hänen povestaan.

-- Uskokaa tunteitani millaisiksi vain mieluimmin haluatte, ettekä
tule pettymään sydämeni suhteen.

-- Élodie, Élodie, pysyttekö sanassanne sittenkin, kun saatte
tietää...

Hän epäröi.

Élodie painoi katseensa alas.

Hän jatkoi hiljemmin:

--... että minä rakastan teitä?

Kuullessaan nämä viimeiset sanat Élodie punastui: se tapahtui ilosta.
Ja samalla kun hänen silmistään loisti hellä rakkauden hekuma,
karehti pieni koomillinen hymy väkisinkin hänen suupielissään. Hän
ajatteli:

"Ja hän luulee todellakin ottaneensa ensi askelen... ja hän pelkää
vielä kenties pahoittavansa mieltäni!..."

Ja hän virkkoi ystävällisesti Évaristelle:

-- Etkö siis ole huomannut, ystäväni, että minä rakastin sinua?

He luulivat olevansa yksin maailmassa. Hurmaantuneena nosti Évariste
silmänsä valoa ja kirkkautta säteilevälle sinitaivaalle:

-- Katso, taivas katsoo meihin! Se on armas ja laupias kuin sinäkin,
rakkaani, se on yhtä loistava, lempeä ja hymyilevä kuin sinä.

Hän tunsi olevansa yhtä koko luonnon kanssa; hän liitti sen omaan
riemuunsa ja autuuteensa. Hänen silmissään syttyivät kaikki
kastanjankukkaset kuin kynttilähaarukat, ja poppelit loimusivat kuin
jättiläissoihdut hänen kihlajaistensa kunniaksi.

Évariste riemuitsi voimastaan ja suuruudestaan. Élodie, ollen
vienompaa ja hienompaa, taipuvaisempaa ja myös mukautuvaisempaa
ainesta, turvautui mieluummin heikkouden etuoikeuksiin, ja heti kun
hän oli saanut valloituksensa suoritettua, hän alistui Évaristen
tahtoon. Nyt kun hän oli saanut tämän valtoihinsa, hän tunnusti
hänet herraksi, sankariksi, jumalaksi, paloi halusta saada totella,
ihailla häntä ja antautua hänelle. Puiden siimeksessä painoi Évariste
pitkän hehkuvan suudelman hänen huulilleen, ja Élodie taivutti
päänsä taaksepäin tuntien koko olemuksensa sulavan kuin vaha tässä
syleilyssä.

He puhelivat sitten kauan vielä keskenään, unhottaen koko maailman.
Évariste toi esiin etupäässä epämääräisiä, puhtaasti käsitteellisiä
ajatuksia, jotka suuresti ihastuttivat Élodieta. Élodie puhui
sydämellisiä, hyödyllisiä, yksityiskohtaisia asioita. Sitten kun hän
mielestään ei enää voinut viipyä kauemmin, nousi hän päättävästi,
antoi ystävälleen ne kolme punaista neilikkaa, jotka olivat auenneet
hänen ikkunallaan, ja hypähti keveästi samoihin ajopeleihin,
joissa hän oli tullutkin. Ne olivat keltaiseksi maalatut, hyvin
korkeapyöräiset vuokravaunut, joissa ei ollut mitään merkillistä
enempää kuin ajurissakaan. Mutta Gamelin ei milloinkaan käyttänyt
vaunuja eikä kukaan muukaan hänen ympäristöstään. Nähdessään niiden
korkein, nopein pyörin vyöryvän pois hän tunsi sydämensä puristuvan
kokoon, ja jonkinlainen älyllinen kuvitelma valtasi hänet ikäänkuin
tuskallinen aavistus: hänestä tuntui, että tuo ajurin hevonen
kuljetti Élodieta pois jonnekin kauas nykyhetken ja kaiken olevaisen
ulkopuolelle, kohti rikasta riemun kaupunkia, ylellisyyden ja huvin
majoille, jonne hän itse ei koskaan voinut päästä.

Vaunut katosivat näkyvistä. Évaristen levottomuus lientyi; mutta
hänen rintaansa jäi jonkinlainen kumea hätä, ja hän tunsi, että nuo
äskeiset unhon ja hellyyden hetket eivät enää koskaan palaisi.

Hän kulki läpi Champs-Élysées'n, jonka varrella vaaleapukuiset naiset
istuivat puutuoleilla ommellen ja kirjaillen lasten leikkiessä puiden
alla. Muuan tötteröiden kaupustelija rummunmuotoisine laatikkoineen
muistutti mieleen hänen L'allée des Veuves'illä tapaamansa
tötterömummon, ja hänestä tuntui, että näiden kahden kohtauksen
välillä oli vierähtänyt kokonainen elämä. Hän meni Vallankumoustorin
poikki. Tuileries'n puutarhassa hän kuuli kaukaista äänten kaikua,
tuota suurten päivien valtavaa yhteissorinaa, jonka vallankumouksen
viholliset väittivät jo ainiaaksi vaienneen. Hän kiiruhti kulkuaan
huudon ja metelin yhä kasvaessa ja saapui Rue Honorélle. Se oli
täynnä kansaa, miehiä ja naisia, jotka huusivat: "Eläköön tasavalta!
Eläköön vapaus!" Puutarhamuurit, ikkunat, parvekkeet, katot olivat
täynnä katselijoita, jotka heiluttivat hattuja ja nenäliinoja.
Muuan miinoittaja raivasi tietä kulkueelle, jonka ympärillä
oli kunnallisvirkamiehiä, kansalliskaartilaisia, tykkimiehiä,
santarmeja, husaareja -- täten lähestyi hitaasti kansalaisten
kantamana mies, jolla oli sappitautisen ihonväri, tammenlehväseppele
otsalla, vanha, vihreä, kärpännahkakauluksella reunustettu viitta
hartioilla. Naiset heittivät hänelle kukkia. Hänen keltaiset silmänsä
katsoivat ympärilleen terävästi, ikäänkuin hän tästä intomielisestä
kansanjoukosta olisi vielä tahtonut paljastaa kansan vihollisia,
etsinyt kavaltajia rangaistakseen heitä. Kun hän oli Gamelinin
kohdalla, huusi tämä paljastaen päänsä ja yhtyen äänellään tuohon
satatuhantiseen sorinaan:

-- Eläköön Marat!

Triumfaattori astui ikäänkuin kohtalo konventin saliin. Kansanjoukon
hitaasti hajaantuessa Gamelin istui portailla Rue Honorén kulmassa
tukien kädellään sydämensä kiivasta takomista. Se, mitä hän juuri oli
nähnyt, täytti hänen mielensä ylevällä liikutuksella ja hehkuvalla
innostuksella.

Hän jumaloi ja rakasti tuota Marat'ta, joka sairaana, kuume
veressään, haavojen raatelemana, uhrasi viimeiset voimansa tasavallan
palvelukseen ja joka köyhässä, kaikille avoimessa kodissaan otti
hänetkin vastaan avoimin sylin, puhui hänelle hehkuvasti valtion
menestyksestä ja kyseli häneltä joskus rikollisten aikeista. Hän
riemuitsi siitä, että tuon vanhurskaan viholliset suunnitellessaan
hänen perikatoaan olivat juuri sillä aiheuttaneet tämän voittojuhlan;
hän siunasi vallankumoustuomioistuinta, joka vapauttaen Kansan
ystävän oli jälleen antanut takaisin konventille sen innokkaimman
ja puhtaimman lainlaatijan. Hän oli vielä näkevinään edessään tuon
kuumeen polttaman, kansalaisseppelein koristetun pään, nuo miehekkään
ylpeyden ja säälimättömän rakkauden leimaamat kasvot, nuo taudin
jäytämät, kuluneet, mahtavat piirteet, tuon yhteenpuristuneen
suun, tuon leveän rinnan, tuon väkevän, kuolemaan vihityn
miehen, joka elävien voitto vaunujensa huipulta näytti sanovan
kansalaistovereilleen: "Olkaa minun esimerkkiäni seuraten isänmaalle
uskolliset kuolemaan asti."

Katu oli autio, yö peitti sen jo varjoonsa, lyhtyjensytyttäjä kulki
ohitse tulituikkuineen, ja Gamelin kuiskasi:

-- Kuolemaan asti!...




V.


Kello yhdeksän aamulla Évariste kohtasi Luxembourg'in puistossa
Élodien, joka odotti häntä eräällä penkillä.

Ensimmäisestä rakkaudentunnustuksestaan alkaen he olivat kuukauden
ajan tavanneet toisensa joka päivä joko _Maalaavassa Amorissa_ tai
ateljeessa Place de Thionvillen varrella. He seurustelivat hyvin
tuttavallisesti, mutta kuitenkin pidättyvästi, kuten tuon vakavan
ja kunniallisen ihailijan luonne vaati. Hän oli sekä deisti että
kunnon kansalainen ja valmis solmimaan liiton rakastettunsa kanssa
joko lain tai ainoastaan Jumalan kasvojen edessä, aivan asianhaarojen
mukaan, mutta missään nimessä hän ei tahtonut tehdä sitä muuten kuin
täydessä päivän valossa ja julkisesti. Élodie käsitti kyllä hyvin,
kuinka kunnioitettava tällainen aikomus oli, mutta kun hän ei uskonut
tästä kaikin puolin mahdottomasta avioliitosta koskaan tulevan totta
eikä myöskään tahtonut uhmata ulkonaista sopivaisuutta, hän alkoi
totuttaa itseään siihen ajatukseen, että heidän välillään voisi olla
suhde, joka salassa pidettynä olisi säädyllinen, kunnes pitkäaikainen
kestävyys tekisi sen myös kunnioitettavaksi. Jonakin päivänä hän
toivoi kyllä voittavansa tuon liian kunnioittavan ihailijansa
epäröimiset, ja niinpä hän, kun hän ei tahtonut lykätä kauemmaksi
eräitä välttämättömiä tunnustuksia, oli pyytänyt tunnin keskustelua
tyhjässä puutarhassa Kartusiaaniluostarin lähellä.

Hän katsoi Évaristeen hellästi ja avomielisesti, tarttui hänen
käteensä, veti hänet istumaan viereensä ja alkoi puhua vakavasti:

-- Minä rakastan sinua liian paljon salatakseni sinulta mitään,
Évariste. Luulen olevani arvoisesi: en olisi sitä, ellen sanoisi
sinulle kaikkea. Kuule siis minua ja ole tuomarini! En voi soimata
itseäni mistään alhaisesta, halvasta tai itsekkäästä teosta. Olen
vain ollut heikko ja herkkäuskoinen... Ota myös huomioon, ystäväni,
ne vaikeat olosuhteet, joissa olen elänyt. Sinä tunnet ne: minulla
ei ollut enää äitiä; isäni, joka vielä oli nuori, ei ajatellut
muuta kuin huvituksiaan eikä ollenkaan huolehtinut minusta. Minä
olin tunteellinen; luonto oli lahjoittanut minulle hellän sydämen
ja jalomielisen sielun; ja vaikka en myöskään ollut jäänyt vaille
lujuutta ja tervettä arvostelukykyä, niin voitti tunne sillä kertaa
minussa järjen. Voi, se voittaisi minussa vielä tänäkin päivänä,
jos ne joutuisivat kiistaan siitä, antautuako vai ei kokonaan ja
ikipäiviksi sinulle, Évariste.

Élodie ilmaisi ajatuksensa täsmällisesti ja hillitysti. Hänen sanansa
olivat edeltäpäin harkittuja. Jo kauan sitten hän oli päättänyt tehdä
tunnustuksensa, siksi että hän oli luonteeltaan suora, siksi että
hänestä oli hauskaa jäljitellä Jean Jacques'ia, ja myös siksi, että
hän, järkevästi kylläkin, ajatteli näin: "Jonakin kauniina päivänä
Évariste voi saada tietää salaisuuksia, jotka eivät ole yksin minun
hallussani; parempi siis on, että vapaaehtoisella tunnustuksella,
joka koituu minulle kunniaksi, ilmaisen hänelle sen, minkä hän
muuten eräänä päivänä saa kuulla muilta ikuiseksi häpeäksi minulle."
Lempeämielinen ja luonnolle kuuliainen kun hän oli, ei hän tuntenut
itseään erittäin syylliseksi, ja hänen tunnustuksensa ei sentähden
ollut niinkään vaikea; eikä hän muuten aikonut sanoakaan enempää kuin
mikä oli välttämätöntä.

-- Ah, hän huokasi, -- minkätähden et sinä tullut luokseni, rakas
Évariste, silloin kun olin yksin ja hylätty?...

Gamelin oli käsittänyt Élodien pyynnön ruveta hänen tuomarikseen
aivan kirjaimellisesti. Ollen luonteensa ja kirjallisen kasvatuksensa
nojalla kuin luotu kotioikeuden harjoittajaksi hän oli heti valmis
kuulemaan Élodien tunnustuksia.

Kun tämä empi, hän antoi hänelle merkin puhua.

Silloin Élodie kertoi koruttomasti:

-- Eräs nuori mies, jolla paitsi huonoja ominaisuuksia oli myös
hyviä ja joka toi esille ainoastaan viimeksimainitut, tunsi
jonkinlaista kiintymystä minuun ja osoitti minulle itsepintaista
huomiota, joka hänenlaisensa miehen puolelta oli hämmästyttävää: hän
oli parhaassa iässään, hyvin miellyttävä ja viehättävien naisten
suosiossa, jotka eivät laisinkaan peittäneet lämpimiä tunteitaan.
Hän ei hurmannut minua kauneudellaan eikä henkevyydellään...
Hän osasi liikuttaa sydäntäni rakkaudenosoituksillaan, ja minä
luulenkin, että hän todella rakasti minua. Hän oli hellä, tulinen.
En vaatinut muita takeita kuin hänen sydämensä, ja hänen sydämensä
oli huikentelevainen... En syytä ketään muita kuin itseäni, tunnustan
ainoastaan oman vikani, en hänen vikaansa. En syytä häntä, sillä hän
on käynyt minulle vieraaksi. Oi, minä vannon sinulle, Évariste, hän
on minulle niinkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan!

Hän vaikeni. Gamelin ei vastannut mitään. Hän risti käsivartensa;
hänen katseensa oli jäykkä ja pimeä. Hän ajatteli samalla kertaa
rakastettuaan ja sisartaan Julie'tä. Juliekin oli kuunnellut
rakastajan kuiskeita, mutta erosi siinä suhteessa onnettomasta
Élodiesta, että hän oli antanut ryöstää itsensä, ei tunteellisen
sydämensä hairahduksessa, vaan voidakseen kaukana omaisistaan
elää huvituksissa ja ylellisyydessä. Ankaruudessaan hän oli
tuominnut sisarensa, ja hän kallistui jo langettamaan tuomiota myös
rakastetustaan.

Élodie jatkoi kaikkein suloisimmalla äänellään:

-- Olin imenyt itseeni filosofien oppeja; uskoin, että ihmiset
luonnostaan olivat hyviä. Onnettomuuteni oli siinä, että satuin
saamaan rakastajan, joka ei ollut kehittynyt luonnon ja siveyden
koulussa ja jonka yhteiskunnalliset ennakkoluulot, kunnianhimo,
itserakkaus ja väärä kunniantunto olivat tehneet itsekkääksi ja
petolliseksi.

Näillä, tarkoituksellisesti lausutuilla sanoilla oli toivottu
vaikutuksensa. Gamelinin silmät kävivät lempeämmiksi. Hän kysyi:

-- Kuka oli sinun viettelijäsi? Tunnenko minä hänet?

-- Sinä et tunne häntä.

-- Sano hänen nimensä!

Élodie oli ennakolta aavistanut, että tämä kysymys tehtäisiin ja oli
myös päättänyt olla siihen vastaamatta.

Hän alkoi perustella kantaansa.

-- Säästä minua, minä pyydän. Sekä itsesi tähden että minun. Olen jo
sanonut liiankin paljon.

Ja kun Évariste edelleen piti kiinni vaatimuksestaan:

-- Meidän rakkautemme pyhän asian vuoksi en tahdo sanoa mitään, mikä
lähemmin hahmottelisi mielikuvituksellesi tuon... muukalaisen kuvan.
En tahdo manata esiin mustasukkaisuuden kummitusta; en tahdo saada
kiusallista varjoa välillemme. Kun kerran itse olen unohtanut tuon
miehen, en tahdo tutustuttaa sinuakaan häneen.

Gamelin kiusasi häntä edelleen sanomaan viettelijän nimeä: hän käytti
itsepintaisesti tätä sanaa, sillä hän ei vähääkään epäillyt sitä,
että Élodieta oli vietelty, petetty, harhaanjohdettu. Hänen päähänsä
ei edes pälkähtänytkään, että asia mahdollisesti olisi voinut olla
toisin ja että Élodie olisi voinut totella himoa, vastustamatonta
viettiä, ja seurata oman lihansa ja verensä ääntä; hänen järkeensä
ei mahtunut, että tämä hekumallinen ja hellä olento, tämä kaunis
uhri olisi voinut itse antautua; hänen oli välttämättä täytynyt,
hänen käsityskantansa mukaan, joutua ylivoiman ja viekkauden
uhriksi, hänelle oli tehty väkivaltaa, hänet oli; langetettu hänen
joka askelensa alle viritettyihin pauloihin. Hän teki Élodielle
kysymyksiä, jotka kyllä olivat muodoltaan hienotunteisia, mutta
eivät silti sen vähemmän täsmällisiä, asian ytimeen tunkevia,
kiusaavia. Hän kysyi häneltä, kuinka tämä suhde oli muodostunut,
oliko se ollut pitkä vai lyhytaikainen, rauhallinen vai myrskyisä,
ja millä tavalla se oli rikkoutunut. Ja yhä uudelleen ja uudelleen
hän johti puheen niihin keinoihin, joita tuon miehen oli täytynyt
käyttää vietelläkseen hänet, aivan kuin niiden olisi pitänyt olla
aivan erityisen harvinaisia ja ennenkuulumattomia. Mutta kaikki nämä
kysymykset olivat turhia. Lempeänä ja rukoilevana, mutta itsepäisenä
Élodie vaikeni edelleenkin, huulet yhteenpuristuneina ja silmät
täynnä kyyneliä.

Mutta kun Évariste kysyi, missä tuo mies nykyään oleskeli, vastasi
hän:

-- Hän on kuningaskunnan ulkopuolella.

Hän korjasi nopeasti:

--... poissa Ranskasta.

-- Emigrantti! huudahti Gamelin.

Élodie katsoi häneen mykkänä, samalla kertaa rauhoittuneena ja
murheissaan, nähdessään hänen noin sieppaavan ilmasta valtiollisten
intohimojensa mukaisen totuuden ja antavan mustasukkaisuudelleen heti
jakobiinisen värityksen.

Itse asiassa oli Élodien rakastaja ollut pieni, hyvin sievä kirjuri
eräässä virastossa, oikea enkeli, joka paperit kainalossa kiiruhti
katujen poikki; Élodie oli tätä poikasta rakastanut suuresti ja
vielä nytkin kolmen vuoden jälkeen hän tunsi häntä muistellessaan
povensa lämpimästi ailahtavan. Kirjuri etsi vanhempien ja rikkaiden
naisten suosiota: hän hylkäsi Élodien erään yhtä ja toista kokeneen
naisen vuoksi, joka palkitsi hyvin hänen vaivansa. Kun kuninkaalliset
virat lakkautettiin, hän oli mennyt Pariisin määrin virastoon ja oli
nykyään sanskulottirakuuna ja erään _l'ancien régimeen_ kuuluvan
naisen salarakastelija.

-- Aatelismies! Maanpakolainen! toisti Gamelin, jonka erehdystä
Élodie tyystin varoi korjaamasta, sillä hän ei ollut koskaan
aikonutkaan valaista hänelle koko totuutta. -- Ja hän hylkäsi sinut
halpamaisesti?

Élodie nyökkäsi.

Gamelin painoi hänet rintaansa vasten:

-- Sinä monarkistisen turmeluksen armas uhri, rakkauteni on kostava
puolestasi tuolle kurjalle. Suokoon taivas, että saan kohdata hänet!
Varmasti olen tunteva hänet!

Élodie käänsi päänsä pois samalla kertaa surullisena, hymyilevänä ja
pettyneenä. Hän olisi toivonut, että Évariste olisi ollut älykkäämpi
rakkauden asioissa, luonnollisempi ja raakamaisempi. Hän tunsi,
että tämä antoi anteeksi niin nopeasti ainoastaan sentähden, että
hänellä oli viileä mielikuvitus, ja että tuo tunnustus, jonka hän oli
hänelle tehnyt, ei herättänyt hänessä mitään sellaisia mielikuvia,
jotka kiduttavat hekumallisia, ja että hän sanalla sanoen näki tässä
viettelyssä ainoastaan siveellisen ja yhteiskunnallisen tosiasian.

He olivat nousseet ja kulkivat pitkin puiston vihreitä käytäviä.
Gamelin sanoi, että hän kunnioitti Élodieta nyt enemmän, sentähden
että hän oli kärsinyt. Élodie ei olisi pyytänyt niin paljoa; mutta
hän rakasti Évaristea sellaisena kuin tämä oli ja ihaili hänessä sitä
taiteellista neroa, jonka hän näki hänestä loistavan.

Luxembourg'in puistosta ulos tullessaan he kohtasivat taajoja
kansanjoukkoja Rue de l'Égalitélla ja Kansallisteatterin ympärillä,
mikä seikka ei juuri hämmästyttänyt heitä; sillä jo muutamia päiviä
oli vallinnut ankara mieltenkuohu kaikkein isänmaallisimmissa
piireissä; singottiin vakavia syytöksiä Orleans'in puoluetta
ja Brissot'n rikostovereita vastaan, jotka, mikäli kerrottiin,
suunnittelivat Pariisin hävittämistä ja tasavaltalaisten
joukkomurhaa. Ja Gamelin oli itse vähän aikaa sitten allekirjoittanut
kunnallisneuvoston anomuksen, jossa vaadittiin noiden
kahdenkymmenenyhden poissulkemista.

Aikoessaan mennä sen kaarikäytävän läpi, joka yhdisti teatterin
lähimpänä olevaan taloon, heidän täytyi tunkeutua erään
_carmagnole_-pukuisen kansalaisryhmän läpi, jolle muuan nuori
sotilas, kaunis kuin Praksiteleen Eros, pantterinnahkainen kypärä
päässään, puhui ylhäältä parvekkeelta. Tämä hurmaava sotilas syytti
Kansan ystävää velttoudesta. Hän sanoi:

-- Sinä nukut, Marat, ja federalistit takovat kahleita meille!

Tuskin oli Élodie luonut silmänsä sinnepäin, ennenkuin hän nopeasti
huudahti:

-- Tule pois, Évariste!

Kansanjoukko kauhisti häntä, hän sanoi, ja hän pelkäsi pyörtyvänsä
tungoksessa.

He erosivat Place de la Nationilla vannoen toisilleen ikuista
rakkautta.

       *       *       *       *       *

Samana aamuna aikaisin oli kansalainen Brotteaux lahjoittanut
Évaristen äidille, kansalainen Gamelinille, komean salvukukon. Olisi
ollut hänen puoleltaan varomatonta ilmaista, miten hän oli hankkinut
sen: sillä hän oli saanut sen eräältä Hallin rouvalta, jolle hän
silloin tällöin toimitti sihteerin virkaa, ja tiedettiin, että Hallin
rouvat olivat kuningasmielisiä ja kirjeenvaihdossa emigranttien
kanssa. Naiskansalainen Gamelin oli ottanut kukon vastaan sydän
täynnä kiitollisuutta. Sellaisia herkkuja ei usein nähty siihen
aikaan: elintarpeet olivat kalliita. Kansa pelkäsi nälänhätää;
ylimykset, niin sanottiin, toivoivat sitä, ja tavarakeinottelijat
tekivät parhaansa, jotta siitä tulisi tosi.

Kansalainen Brotteaux, jota oli pyydetty tulemaan aterialle kello
kaksitoista syömään osaansa kukosta, noudattikin tätä kutsua ja
onnitteli emäntäänsä siitä suloisesta keittiöntuoksusta, joka
tuntui hänen luonaan. Todellakin tuoksui nyt koko maalarin työpaja
rasvaiselle lihaliemelle.

-- Te olette hyvin kohtelias, vastasi tuo kunnon rouva. --
Valmistaakseni vatsaa vastaanottamaan teidän kukkoanne olen keittänyt
vihannesliemen vihanneksista, silavasta ja suuresta häränluusta. Ei
mikään anna liemelle niin hyvää tuoksua kuin luun ydin.

-- Tämä periaate on varsin kiitettävä, kansalainen, vastasi ukko
Brotteaux. -- Ja teettepä viisaasti, jos myös huomenna, ylihuomenna
ja muinakin viikon päivinä panette tuon kallisarvoisen luun pataan,
jonka se varmasti on pitävä hyväntuoksuisena. Siten menetteli
myös Panzoust'in sibylla; hän valmisti lehtikaaliliemen pienestä
kellahtuneesta silavanpalasta ja vanhasta _savorados'_sta. Siksi
nimitetään hänen kotipuolessaan, joka myös on minun, mehukasta ja
maukasta ydinluuta.

-- Eiköhän tuo nainen, josta puhutte, herra, virkkoi naiskansalainen
Gamelin, -- ollut vähän kitsaanpuoleinen, kun hän niin kauan käytti
yhtä ja samaa luuta?

-- Hänellä ei ollut liikoja, vastasi Brotteaux. -- Hän oli köyhä,
vaikka olikin profeetta.

Samassa astui sisään Évariste Gamelin, vielä vallan järkyttyneenä
niistä tunnustuksista, joita hän oli kuullut, ja siinä varmassa
mielessä, että hän kyllä ottaisi selvän Élodien viettelijästä ja
kostaisi hänelle samalla sekä tasavallan että oman rakkautensa
puolesta.

Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen jatkoi kansalainen Brotteaux
äsken katkennutta puheenlankaa:

-- Ne, joiden ammattina on ennustaa tulevaisia, rikastuvat harvoin.
Huomataan liian pian heidän puijauksensa. Heidän vilpillisyytensä
tekee heidät vihatuiksi. Mutta oikeastaan heitä pitäisi inhota paljon
enemmän, jos he toden perään ilmaisisivat meille tulevaisuutemme.
Sillä ihmisen elämä olisi sietämätöntä, jos hän tietäisi, mitä
hänelle tapahtuu. Hän näkisi aina edessään tulevat onnettomuudet,
joista hän kärsisi jo etukäteen, eikä hän voisi nauttia siitä
hyvästä, minkä nykyhetki tarjoaa, kun hän tietäisi sen loppuvan.
Tietämättömyys on ihmisten onnen välttämätön edellytys ja täytyypä
tunnustaa, että heillä useimmiten onkin tämä edellytys erittäin
suuressa määrässä. Itsestämme emme tiedä juuri mitään, toisista emme
yhtään mitään. Tietämättömyydestä johtuu meidän rauhallisuutemme,
valheesta meidän onnemme.

Naiskansalainen Gamelin toi liemen pöydälle, luki _Benedicitensä_,
pyysi poikaansa ja vierastaan istumaan pöytään ja alkoi itse syödä
seisoaltaan kieltäytyen ottamasta paikkaa, jonka kansalainen
Brotteaux tarjosi hänelle vieressään, sillä hän tiesi, hän sanoi,
mitä kohteliaisuus vaati.




VI.


Kello kymmenen aamulla. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä. Oli kuumin
heinäkuu, mitä miesmuistiin oli nähty. Ahtaalla Rue de Jérusalemilla
seisoi satakunta sen piirin kansalaista jonottamassa leipurin oven
edessä. Järjestystä valvoi neljä kansalliskaartilaista, jotka kivääri
jalalla polttelivat piippuaan.

Kansalliskonventti oli määrännyt rajahinnan: heti olivat ryynit
ja jauhot kadonneet. Niinkuin Israelin lasten korvessa oli
pariisilaistenkin noustava jo ennen aamunkoittoa, jos he tahtoivat
saada jotakin suuhunsa. Kaikki nämä ihmiset, miehet, naiset, lapset,
seisoen kylki kyljessä paahtavan taivaan alla, joka hehkui kuin
sula lyijy, hautoen katuojien rikkakasoja ja tehden hien ja lian
hajun vieläkin tukehduttavammaksi, tuuppivat toisiaan, tekivät
toisilleen kysymyksiä ja tarkastelivat toisiaan täynnä kaikkia niitä
erilaisia tunteita, mitä ihmisolennot voivat tuntea toisiaan kohtaan,
vastenmielisyyttä, inhoa, mielenkiintoa, himoa, välinpitämättömyyttä.
Surullinen kokemus oli opettanut, että leipää ei riittänyt kaikille,
niinpä viimeksi saapuneet koettivatkin salaa hiipiä jonon etupäähän;
ne, jotka menettivät paikkansa, valittivat vääryyttä, suuttuivat
ja huusivat turhaan loukatun oikeutensa puolesta. Naiset tuuppivat
raivokkaasti olkapäillään ja lanteillaan säilyttääkseen paikkansa tai
hankkiakseen itselleen paremman. Kun puristus kävi liian ankaraksi,
alettiin huutaa: "Älkää työntäkö!" Ja jokainen puolustautui sillä,
että häntä itseään työnnettiin.

Välttääkseen tätä joka päivä uudistuvaa epäjärjestystä olivat
piirin valitsemat komissaarit keksineet kiinnittää leipurin oveen
köyden, josta jokainen sai pitää kiinni vuoronsa mukaan; mutta liian
lähekkäin olevat kädet yhtyivät köydellä ja joutuivat taisteluun
keskenään. Joka vain päästi otteensa, ei enää saanut siitä kiinni.
Pilantekijät tai tyytymättömät leikkasivat tavan takaa poikki sen, ja
niin oli täytynyt luopua köyden käytöstä.

Tässä jonossa oli todella vähällä tukehtua, siinä luuli kuolevansa;
siinä laskettiin leikkiä, päästeltiin pilapuheita, singottiin
herjauksia ylimyksiä ja liittolaisia vastaan, jotka olivat kaiken
pahan alkusyy. Kun joku koira sattui juoksemaan ohi, nimittivät
irvihampaat sitä Pittiksi. Tuolla kuului joukosta mehevä
korvapuustin läiskäys, jonka jonkun naiskansalaisen käsi oli
lennättänyt jonkun hävyttömän poskelle; täällä nuori palvelustyttö
naapurinsa tuuppimana, silmät puoliummessa ja suu raollaan huokaili
tunteellisesti. Jokaista sanaa, jokaista elettä, jokaista liikettä,
jossa vain tuo rakastettava ranskalaisluonne saattoi vainuta jotakin
rivon hupailun aihetta, säesti muuan ryhmä nuoria irstailijoita _Ça
ira_-laululla huolimatta erään vanhan jakobiinin vastalauseista,
jota syvästi loukkasi se, että tuollaisiin likaisiin rivouksiin
sekoitettiin tämä kertosäe, joka tulkitsi tasavaltalaista uskoa
tulevaiseen onneen ja oikeuteen.

Ilmoitusten liisteröijä tuli tikapuut kainalossa ja kiinnitti
seinälle vastapäätä leipuria erään kommuunin julistuksen, joka koski
lihanjakelua. Ohikulkijat pysähtyivät lukemaan tuota vielä liimasta
tahmeaa lehtistä. Muuan kaalien kaupustelija, joka kulki ohi kori
selässä, pakisi karkealla, sälöisellä äänellään:

-- Hyvästi, lihapadat! Nyt saadaan imeä peukaloitamme!

Äkkiä nousi jostakin likaviemäristä niin ruttoinen löyhkä, että
monet rupesivat voimaan pahoin; eräs nainen pyörtyi ja jätettiin
tajuttomana kansalliskaartilaisille, jotka kantoivat hänet muutaman
askelen päässä olevan pumpun alle. Kaikki pitelivät nenäänsä; kuului
murinaa, hätääntyneitä ja kauhistuneita huudahduksia. Ihmiset
tuumivat, olisiko jokin eläin haudattu sinne tai olisiko kenties
joku pahansuopainen pannut sinne kalan tai lähtisikö tuo löyhkä
mahdollisesti jostakin ruumiista; se saattoi myös olla jonkun
aatelismiehen tai papin raato, joka syyskuun murhien ajoilta oli
unohtunut johonkin läheiseen kellariin. -- Sinnekö niitä pantiin?

-- Niitä heitettiin kaikkialle!

-- Se on varmaankin joku Châtelet'n ruumiista. Syyskuun toisena
päivänä näin niitä kolmesataa yhdessä kasassa Pont au Changella.

Pariisilaiset pelkäsivät näiden vanhan järjestelmän miesten kostoa,
jotka kuolleinakin vielä myrkyttivät heidät.

Évariste Gamelin asettui jonoon: hän oli tahtonut säästää vanhalta
äidiltään pitkän seisomisen vaivat. Hänen naapurinsa, kansalainen
Brotteaux, oli hänen mukanaan, tyynenä, hymyilevänä, ja Lucretius
pisti esiin hänen nuuskanruskean takkinsa aina avoimesta taskusta.

Tuo kunnon ukkeli kehui tätä näkyä erinomaiseksi irvileikiksi, uuden
Téniers'in siveltimen arvoiseksi.

-- Nämä lumppuäijät ja nämä mummot, hän sanoi, -- ovat paljon
hauskempia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka nykyään ovat
niin rakkaita maalareillemme. Minä puolestani olen aina pitänyt
flaamilaisesta koulusta.

Mutta viisaana ja tahdikkaana hän jätti mainitsematta, että hän oli
omistanut kokonaisen gallerian hollantilaisia tauluja, gallerian,
jonka kanssa ainoastaan herra de Choiseulin kokoelma kykeni
kilpailemaan arvossa ja lukumäärässä.

-- Ei ole muuta kaunista kuin antiikki, vastasi maalari, -- ja se,
mikä kantaa sen hengen leimaa; mutta myönnän kyllä, että Téniers'in,
Steenin tai Ostaden karkeat kuvittelut ovat sittenkin arvokkaampia
kuin Watteaun, Boucher'n tai Van Loon kiiltokoreus: ihmisyys on
niissä rumennettu, mutta ei vedetty lokaan ja häpeään kuten Baudoin
ja Fragonard tekevät.

Ilmoituslehtien myyjä meni ohi:

-- _Vallankumoustribunaalin tiedonanto!_... Luettelo
kuolemaantuomituista!

-- Yksi vallankumousoikeus ei riitä, sanoi Gamelin. -- Tarvitaan yksi
jokaiseen kaupunkiin... Mitä sanonkaan? Jokaiseen kuntaan, jokaiseen
kantoniin. Kaikkien perheenisien, kaikkien kansalaisten täytyy nousta
tuomareiksi. Kun kansakuntaa uhkaavat vihollisten tykit ja petturien
tikarit, on lempeys samaa kuin isänmaan kavallus. Ettekö huomaa!
Lyon, Marseille, Bordeaux kapinoivat, Korsika on noussut, Vendée on
tulessa ja liekissä, Mayence ja Valenciennes liittoutuneiden käsissä,
petos kukoistaa maalla ja kaupungeissa, itse sotaleirissä, kavallus
istuu kartta kädessä sotapäällikköjemme neuvospöydän ääressä!...
Siispä pelastakoon giljotiini isänmaan!

-- Minulla ei ole mitään oleellista vastaväitettä tehtävänä
giljotiinia vastaan, vastasi vanha Brotteaux. --Luonto, tuo ainoa
valtias ja opettaja, jonka tunnustan, ei millään tavoin varmista
minua siitä, että ihmisen elämä olisi jonkin arvoinen, päinvastoin
se kaikella tavoin opettaa, että sillä ei ole mitään arvoa. Elävien
olentojen ainoa tarkoitus näyttää olevan joutua toisten samaan
kohtaloon tuomittujen olentojen ruoaksi. Murha on luonnonoikeus,
siispä on myös kuolemanrangaistus oikeutettu, sikäli kuin sitä
ei käytetä siveyden ja oikeuden nimessä, vaan välttämättömyyden
pakosta tai jonkin edun vuoksi. Kuitenkin mahtaa minulla olla hyvin
turmeltuneet vaistot, koskapa minä inhoan verenvuodatuksen näkemistä,
ja tätä heikkoutta minussa ei koko filosofiani ole vielä kyennyt
parantamaan.

-- Tasavaltalaiset, sanoi Évariste, -- ovat inhimillisiä ja
tunteellisia. Ainoastaan itsevaltiaat pitävät kuolemanrangaistusta
välttämättömänä vallanvälineenä. Kaikkivaltias kansa on sen poistava
kerran. Robespierre on jo noussut sitä vastustamaan ja hänen kanssaan
kaikki isänmaanystävät; laki, joka määrää sen poistettavaksi,
ei koskaan voi tulla liian aikaisin. Mutta sitä ei voida panna
käytäntöön, ennenkuin tasavallan viimeinen vihollinen on kaatunut
lain miekkaan.

Gamelinin ja Brotteaux'n takana seisoi nyt sankka joukko
myöhästyneitä, ja niiden joukossa myös useita korttelin naisia,
muun muassa eräs pitkä komea trikotöösi silomyssy päässä, puukengät
jalassa, miekka vyöllä, ja eräs soma, vaalea, kiharatukkainen
tyttönen, hyvin rypistynyt saali hartioilla, sekä eräs nuori, kalpea
ja laiha äiti, joka antoi rintaa raihnaan näköiselle lapselle.

Lapsi, joka ei enää saanut rinnoista irti maitoa, huusi, mutta sen
huudot olivat heikkoja ja nyyhkytykset olivat tukehduttaa sen. Se
oli todella säälittävän pikkuinen raukka, sen iho oli kelmeänharmaa,
silmät tulehtuneet, ja äiti tarkasteli sitä levottoman tuskaisesti.

-- Siinäpä on kovin pikkuinen, sanoi Gamelin kääntyen tuon kurjan
kapalovauvan puoleen, joka valitti ja vikisi aivan hänen selkänsä
takana viimeksi saapuneiden jonottajien tukahduttavassa tungoksessa.

-- Hän on puolen vuoden vanha, tuo pikku kulta! Hänen isänsä on
armeijassa: hän on ollut Condéssa ajamassa pois itävaltalaisia.
Hänen nimensä on Michel Dumonteil ja hän on kangaskauppa-apulainen
ammatiltaan. Hän kirjoitutti itsensä armeijaan eräässä teltassa, joka
oli pystytetty vastapäätä kaupungintaloa. Ystävä-raukkani tahtoi
puolustaa isänmaataan ja nähdä vähän maailmaa... Hän kirjoittaa, että
minun pitäisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka herran nimessä voin
antaa ruokaa Paulille -- hänen nimensä on Paul -- kun en voi hankkia
ruokaa itsellenikään?

-- Voi, huudahti tuo kaunis, vaalea tyttö, -- täällä saamme vielä
jonottaa tunnin ja illalla on sama surkeus sekatavarakaupan edessä.
Saa melkein panna henkensä alttiiksi saadakseen kolme munaa ja pienen
murenan voita.

-- Voita, huokasi naiskansalainen Dumonteil, -- sitä en ole nähnyt
kolmeen kuukauteen!

Ja kuorossa naiset valittivat elintarpeiden niukkuutta ja kalleutta
lingoten kirouksia emigrantteja vastaan ja vaatien giljotiinin alle
piirin komissaareja, jotka häpeällisen suosion hinnalla antoivat
kananpoikasia ja neljän naulan painoisia leipiä kevytmielisille
naisille. Kerrottiin hälyyttäviä uutisia häristä, joita oli upotettu
Seineen, viljasäkeistä, joita oli tyhjennetty likaviemäreihin,
leivistä, joita oli heitetty makkeihin... Kuningasmieliset,
rolandilaiset ja brissotisti-verenimijät koettivat noilla keinoin
näännyttää nälkään Pariisin väestöä.

Äkkiä tuo kaunis, vaalea, rypistyneeseen saaliin kääriytynyt tyttö
alkoi parkua niinkuin hänellä olisi ollut tuli hameissaan, joita hän
kiivaasti pudisteli käännellen taskujaan ja selittäen, että häneltä
oli varastettu kukkaro.

Tieto tästä varkaudesta herätti suurta paheksumista tässä
pieneläjäjoukossa, joka oli ryöstänyt Saint-Germainin esikaupungin
hotellit ja valloittanut Tuileries'n ottamatta mitään mukaansa,
näissä käsityöläisissä ja työläisvaimoissa, jotka aivan halusta
olisivat polttaneet Versailles'n linnan, mutta jotka olisivat
katsoneet itselleen ikihäpeäksi, jos he olisivat varastaneet
nuppineulankaan. Nuoret pojanvekkulit uskalsivat heittää jonkin
ilkeän letkauksen tuon kauniin tytön onnettomuudesta, mutta yleinen
mumina keskeytti heti heidän pilansa. Ehdotettiin jo, että varas
olisi hirtettävä lyhtypylvääseen. Myrskyinen ja puolueellinen etsintä
alkoi. Pitkä trikotöösi osoitti sormellaan muuatta vanhaa miestä,
jota epäilin entiseksi munkiksi, ja sanoi vaikka vannovansa, että
juuri tuo "kapusiini" oli tehnyt nuo kepposet. Väkijoukko, joka heti
oli varma asiasta, huusi: "Hirteen, hirteen!"

Tuo vanha mies, joka näin yht'äkkiä oli joutunut yleisen kostonhimon
esineeksi, seisoi hyvin nöyrässä asennossa kansalainen Brotteaux'n
edessä. Totta sanoen muistutti todella koko hänen ulkonäkönsä
suuresti entistä munkkia. Hänen piirteensä olivat erittäin
kunnianarvoiset, vaikkakin ne nyt vääristyivät levottomuudesta, jonka
tuossa mies-parassa herätti väkijoukon uhkaava asenne ja vielä tuore
muisto syyskuun päivistä. Pelko, joka kuvastui hänen kasvoillaan,
teki hänet vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi rahvaan edessä, joka
mielellään uskoo, että ainoastaan rikolliset pelkäävät sen tuomioita,
ikäänkuin ei se harkitsematon nopeus, jolla se panee ne täytäntöön,
voisi peloittaa kaikkein viattomimpiakin.

Brotteaux'n periaatteisiin kuului olla koskaan vastustamatta yleistä
mielipidettä, etenkään silloin, kun se esiintyi typeränä ja julmana,
"sillä silloin", hän sanoi, "kansan ääni oli Jumalan ääni". Mutta
Brotteaux oli epäjohdonmukainen: hän väitti, että tämä mies, oli hän
sitten kapusiini tai ei, ei mitenkään ollut voinut varastaa mitään
kyseessä olevalta naiskansalaiselta, koskapa hän ei ollut hetkeäkään
ollut hänen lähellään.

Kansanjoukko teki siitä sen johtopäätöksen, että se, joka puolusti
varasta, oli hänen rikostoverinsa, ja oltiin sitä mieltä, että oli
ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin noiden molempien pahantekijöiden
suhteen, ja kun Gamelin meni takuuseen Brotteaux'n puolesta,
ehdottivat varovaisimmat joukosta, että hänetkin oli noiden molempien
toisten kanssa lähetettävä piirihallitukseen.

Mutta tuo kaunis tyttö huudahti äkkiä iloisesti, että hän olikin
löytänyt kukkaronsa. Heti ruvettiin häntä joka taholta sättimään ja
solvaamaan ja uhattiin vitsoa hänet julkisesti kuin nunna ikään.

-- Herra, sanoi munkki Brotteaux'lle, -- minä kiitän teitä siitä,
että piditte puoltani. Nimeni on yhdentekevä, mutta tahdon kuitenkin
sanoa sen teille: se on Louis de Longuemare. Minä olen tosiaankin
munkki, mutta en kapusiini, kuten nämä naiset ovat väittäneet.
Kaukana siitä: kuulun barnabiittien munkkikuntaan, joka on
lahjoittanut kirkolle joukon opettajia ja pyhimyksiä. Jos tahtoo
saada selville sen alkuperän, ei riitä mennä ajassa taaksepäin pyhään
Carolus Borromeukseen asti: sen varsinaisena perustajana on pidettävä
itse apostoli Paavalia, jonka nimimerkki sillä on vaakunassaan. Minun
on täytynyt jättää luostarini, joka on muuttunut Pont-Neuf-piirin
kokoushuoneistoksi, ja pukeutua maalliseen vaatetukseen.

-- Arvoisa isä, sanoi Brotteaux, tarkastellen herra de Longuemaren
pitkää mustaa lievenuttua, -- teidän pukunne todistaa riittävästi,
että te ette ole kieltänyt säätyänne, sen nähdessään luulisi teitä
pikemmin munkkikuntanne uudistajaksi kuin luopioksi. Ja tuossa
ankaran yksinkertaisessa puvussa asetatte itsenne tahallisesti
alttiiksi jumalattoman rahvaan solvauksille.

-- En suinkaan minä sentään voi kulkea sinisessä mekossa niinkuin
nuorallatanssija, vastasi munkki.

-- Arvoisa isä, mitä sanon takistanne, sen sanon antaakseni
tunnustuksen teidän luonteellenne ja varoittaakseni teitä niistä
vaaroista, joihin voitte joutua.

-- Oi hyvä herra, parempi olisi, jos päinvastoin kehoittaisitte minua
pysymään lujana uskossani, sillä olen liiankin taipuvainen pelkäämään
vaaraa. Olen riisunut yltäni munkkipukuni, ja se on jo tavallaan
eräänlaista uskostaluopumista. Olisin kuitenkin halunnut edelleenkin
asua siinä talossa, jossa Jumala armossaan niin monta vuotta on
sallinut minun viettää rauhallista ja maailman silmiltä kätkettyä
elämää. Hankin luvan jäädä sinne ja sainkin pitää vanhan koppini,
jota vastoin muu kirkko muodostettiin jonkinlaiseksi raatihuoneeksi,
jota he nimittivät piirihallitukseksi. Minä näin, hyvä herra, niin,
minä näin, miten he löivät rikki pyhän totuuden vertauskuvat;
minä näin, miten he apostoli Paavalin nimen paikalle asettivat
rangaistusvangin lakin. Olinpa välistä mukana piirihallinnon
istunnoissakin ja kuulin niissä esitettävän aivan hämmästyttäviä
erehdyksiä. Vihdoin kuitenkin jätin tämän häväistyn asuinmajan ja
saatuani kansalliskonventilta sadan pistoolin suuruisen eläkkeen
muutin asumaan erääseen talliin, josta hevoset oli viety pois
sotatarkoituksiin. Siellä minä luen messuja muutamille uskovaisille,
jotka tulevat sinne todistamaan Jeesuksen Kristuksen kirkon ikuista
pysyväisyyttä.

-- Minun nimeni on Brotteaux, jos tahdotte sen tietää, arvoisa isä,
sanoi toinen, -- ja minä olin muinoin publikaani.

-- Pyhä Matteus on opettanut minulle, vastasi isä Longuemare, -- että
voi odottaa hyvää sanaa publikaanilta.

-- Isäni, olette liian kohtelias.

-- Kansalainen Brotteaux, sanoi Gamelin, -- ettekö ihaile tätä hyvää
kansaa, joka isoaa enemmän oikeutta kuin leipää: jokainen täällä oli
valmis jättämään paikkansa rangaistakseen varasta. Nämä köyhät miehet
ja naiset, jotka saavat alistua niin moniin kieltäymyksiin, ovat
ankaran rehellisiä eivätkä voi kärsiä epärehellistä tekoa.

-- Täytyypä myöntää, vastasi Brotteaux, -- että nämä ihmiset
innossaan saada hirttää varkaan olisivat voineet pidellä hyvinkin
pahasti tätä kunnon munkkia, hänen puolustajaansa ja hänen
puolustajansa puolustajaa. Yksistään jo heidän ahneutensa ja heidän
itsekäs rakkautensa omaan omaisuuteensa oli omiaan yllyttämään heitä
siihen: varas, joka oli rohjennut iskeä kyntensä yhteen heistä,
uhkasi heitä kaikkia; he suojasivat itseään rankaisemalla häntä...
Sitä paitsi on hyvin luultavaa, että useimmat näistä käsityöläisistä
ja työläisvaimoista ovat rehellisiä ja kunnioittavat toisen
omaisuutta. Tuota tuntemustapaa ovat heidän isänsä ja äitinsä heihin
lapsuudesta asti istuttaneet antamalla heille kylliksi selkään ja
ajamalla heihin hyvettä takapuolen kautta.

Gamelin ei salannut vanhalta Brotteaux'lta, että sellainen puhetapa
ei tuntunut hänestä filosofin arvoiselta.

-- Hyve, hän sanoi, -- on luonnollinen ihmiselle: Jumala on
istuttanut sen siemenen kuolevaisten sydämeen.

Brotteaux-vanhus oli jumalankieltäjä, ja tämä ateismi oli hänelle
ehtymätön nautinnon lähde.

-- Huomaanpa, kansalainen Gamelin, että te, vaikka olettekin
vallankumouksellinen maanpäällisissä asioissa, olette vanhoillinen,
jopa taantumuksellinenkin, kun on kysymys taivaallisista. Robespierre
ja Marat ovat sitä yhtä paljon kuin tekin. Ja minusta on merkillistä,
että ranskalaiset, jotka eivät enää siedä mitään kuolevaista
kuningasta, kuitenkin itsepäisesti haluavat pitää kuolemattoman
kuninkaan, joka on paljon hirmuvaltaisempi ja julmempi. Sillä mitä
on Bastilji, niin, yksinpä kidutuskammiokaan helvettiin verraten?
Ihmiskunta jäljentää jumalansa tyranniensa mukaan, ja te, jotka
hylkäätte alkuperäisen kuvan, säilytätte kuitenkin jäljennöksen!

-- Oh, kansalainen, huudahti Gamelin, -- ettekö häpeä puhua tuolla
tavalla! Ja kuinka voitte sekoittaa tietämättömyyden ja pelon
synnyttämiä pimeitä jumaluuksia itse maailmojen Luojaan? Usko hyvään
Jumalaan on siveellisyyden kannalta välttämätön. Korkein olento on
kaikkien hyveiden alkulähde, eikä voi olla tasavaltalainen, ellei
usko Jumalaan. Sen ymmärsi Robespierrekin, joka jakobiinien salista
käski viedä pois filosofi Helvetiuksen rintakuvan, sentähden että
tämä oli istuttanut ranskalaisiin orjuuden taipumusta opettamalla
heille jumalankieltämistä... Toivon joka tapauksessa, kansalainen
Brotteaux, että sitten kun tasavalta on säätänyt Järjen palveluksen,
te ette kieltäydy tunnustamasta niin viisasta uskontoa.

-- Minä rakastan järkeä, mutta minä en kiihkoile sen puolesta,
vastasi Brotteaux. -- Järki johtaa ja valaisee meitä; mutta sitten
kun olette tehneet sen jumalaksenne, se on sokaiseva teidät ja vievä
teidät rikoksiin.

Ja seisoen molemmin jaloin katuojassa Brotteaux jatkoi
järkeilemistään aivan samoin kuin hän vielä jonkin aika takaperin
keskusteli istuen jossakin noista paroni d'Holbachin kuuluista
nojatuoleista, jotka, kuten hänellä oli tapana sanoa, muodostivat
koko luonnonfilosofian pohjaperustuksen.

-- Jean-Jacques Rousseau, hän sanoi, -- jolla oli koko lailla kykyä,
etenkin musikaalista, oli aika vekkuli väittäessään saaneensa
siveysoppinsa luonnolta, kun hän itse asiassa oli saanut sen
Calvinilta. Luonto opettaa meitä syömään toisiamme ja on itse
meille esikuvana kaikkiin niihin rikoksiin ja paheisiin, jotka
yhteiskuntalaitos parantaa tai salaa. Tulee rakastaa hyveellisyyttä;
mutta on hyvä tietää, että se yksinkertaisesti vain on eräs
keino, jonka ihmiset ovat keksineet voidakseen elää mukavasti
yhdessä. Se, mitä me nimitämme moraaliksi, on ainoastaan meidän
ja meidän kaltaistemme olentojen epätoivoista hyökkäystä yleistä
maailmanjärjestystä vastaan, joka on taistelua, verilöylyä ja
vastakkaisten voimien sokeata leikkiä. Se hävittää itse itsensä,
ja mitä enemmän minä tuota asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistun
siitä, että maailma on raivohullu. Jumaluusoppineet ja filosofit,
jotka tekevät Jumalasta luonnon alkusyyn ja maailmankaikkeuden
rakentajan, antavat hänestä tällä menettelyllä sangen järjettömän ja
ilkeän kuvan. He sanovat häntä hyväksi, sentähden että he pelkäävät
häntä, mutta heidän täytyy sittenkin tunnustaa, että hän toimii
julmasti. He edellyttävät hänen ominaisuudekseen yksinpä ihmisellekin
harvinaisen pahanilkisyyden. Ja juuri siten he hankkivat hänelle
palvelijoita maan päällä. Sillä meidän kurja sukukuntamme ei koskaan
rupeaisi palvelemaan oikeudenmukaisia ja hyväntahtoisia jumalia,
joita sen ei tarvitsisi pelätä; eikä se viitsisi osoittaa niille
hyvistä töistäkään kiitollisuutta, jonka se tietäisi tarpeettomaksi.
Ilman kiirastulta ja helvettiä olisi tuo hyvä jumala jotakuinkin
vähäpätöinen herra.

-- Hyvä herra, sanoi isä Longuemare, -- älkää puhuko mitään
luonnosta: te ette tiedä, mitä se on.

-- Jumal'avita, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin, arvoisa isä!

-- Te ette voi sitä tietää, koska teillä ei ole mitään uskontoa
ja koska vain uskonto voi opettaa meille, mitä luonto on, missä
suhteessa se on hyvä ja kuinka se on turmeltunut. Älkää muuten
odottakokaan, että minä vastaisin syytöksiinne: Jumala ei ole suonut
minulle sitä hengen voimaa ja puheen hehkua, jota tarvitsisin
voidakseni todistaa vääriksi teidän erehdyksenne. Pikemminkin
pelkään, että kykenemättömyydelläni vain antaisin teille uutta
aihetta pilkkaan ja paatumukseen, ja vaikka tunnenkin palavaa halua
palvella teitä, en varomattomalla ihmisrakkaudellani voittaisi muuta
kuin...

Hänen puheensa keskeytti moniääninen huuto, joka tullen jonon
etupäästä ilmoitti koko nälkäisten joukolle, että leipomo
avasi ovensa. Alettiin edetä, mutta kovin hitaasti. Muuan
kansalliskaartilainen päästi viran puolesta ostajat sisään yhden
kerrallaan. Paitsi leipuria, hänen vaimoaan ja apulaispoikaansa oli
leivänmyynnissä vielä mukana kaksi siviilipukuista komissaaria, jotka
kolmivärinen nauha vasemmassa käsivarressaan ottivat selvän siitä,
että ostaja todella kuului tähän piiriin, sekä valvoivat sitä, ettei
hänelle annettu enempää kuin mitä hänelle suhteellisesti kuului
niiden suiden mukaan, joita hänellä oli elätettävänä.

Kansalainen Brotteaux piti nautinnon etsimistä elämän ainoana
päämääränä: hän oli varma siitä, etteivät järki ja aistit, nuo
jumalien puutteessa ainoat tuomarit, voineet keksiä mitään sen
parempaa. Koska siis tämän viisaan miehen mielestä maalarin
mielipiteet olivat vähän liian kiihkeitä ja munkin taaskin
liian yksinkertaisia ollakseen erityisen huvittavia, veti hän,
sovelluttaakseen vallitsevissa olosuhteissa menettelynsä oppinsa
mukaiseksi, nuuskanruskean takkinsa ammottavasta taskusta esiin
rakkaan Lucretiuksensa, joka elämän joka kohdassa aina tuotti hänelle
mitä vilpittömintä nautintoa ja hupia. Tuo punainen safiaaninidos oli
käytännössä kulunut ja kansalainen Brotteaux oli varovaisuuden vuoksi
raaputtanut kannesta pois vaakunansa, kolme kultasaarta, jotka hänen
isänsä, vuokraaja, oli ostanut sievoisella käteisellä rahasummalla.
Hän avasi kirjasta sen paikan, missä runoilijafilosofi, joka tahtoo
parantaa ihmiset rakkauden turhasta levottomuudesta, yllättää
erään naisen palvelijattariensa sylistä tilassa, joka oli omiaan
loukkaamaan kaikkia rakastavan miehen vaistoja. Kansalainen Brotteaux
luki nuo säkeet kuitenkaan voimatta samalla olla heittämättä
katseitaan soman tyttönaapurinsa kullanhohtavaan niskaan ja nauttien
hengittämättä tuon pienen risa-Liisan kostean hipiän tuoksua.
Runoilija Lucretiuksella oli vain yksi viisaus: hänen oppilaallaan
Brotteaux'lla oli useampia.

Hän luki ja eteni jonossa kaksi askelta neljännestunnissa. Hänen
korvansa, jota latinalaisen runottaren vakavat ja runsaat soinnut
iloittivat, oli kerrassaan kuuro kaikelle sille, mitä eukot hänen
ympärillään hälisivät leivän, sokerin, kahvin, kynttiläin ja saippuan
kallistumisesta. Täten hän säilytti sielunrauhansa saapuen vihdoin
hartaana ja vakavana leipomon ovelle. Hänen takanaan seisoi Évariste
Gamelin ja saattoi hänen päänsä yli nähdä oven rautaristikon päältä
loistelevan kullatun lyhteen.

Hänkin astui nyt vuorostaan myymälään: korit ja hyllyt olivat tyhjiä;
leipuri ojensi hänelle viimeisen leivän, joka vielä oli jäljellä
ja joka ei painanut kahta naulaa. Évariste maksoi, ja rauta-aita
suljettiin heti hänen kintereillään, ettei raivostunut rahvas pääsisi
väkisin hyökkäämään leipomoon. Turha pelko: nämä ihmisparat, jotka
olivat saaneet oppia kuuliaisuutta sekä entisiltä sortajiltaan että
uusilta vapauttajiltaan, lähtivät hiljaa pois painunein päin ja
laahustavin askelin.

Kun Gamelin tuli kadun kulmaan, hän näki naiskansalainen Dumonteilin
istuvan eräillä portailla kapalovauva sylissään. Hän istui kuin
kivettyneenä, värittömänä, kuivin, ilmeettömin silmin. Lapsi imi
ahnaasti hänen sormeaan. Gamelin seisoi hetkisen hänen edessään,
ujona, epävarmana. Nainen ei näyttänyt näkevän häntä.

Gamelin sammalsi muutamia sanoja, veti sitten taskustaan veitsen,
luisella varrella varustetun linkkuveitsen, leikkasi leipänsä kahtia
ja laski toisen puoliskon tuon nuoren äidin syliin, joka loi häneen
hämmästyneen katseen: mutta Gamelin oli jo samassa kääntynyt nurkan
taa.

Kun Évariste tuli kotiin, istui hänen äitinsä ikkunan ääressä ja
parsi sukkia. Hän pani iloisesti jäljelläolevan leivän äitinsä käteen.

-- Suo minulle anteeksi, äiti-kulta: olin niin väsynyt
pitkäaikaisesta seisomisesta ja odottamisesta helteessä, että
kotimatkalla vähitellen murentelin suuhuni puolet meidän
leipäannoksestamme. Siitä on tuskin enää edes sinun osaasi jäljellä.

Ja hän oli pudistelevinaan murusia takistaan.




VII.


Ikivanhaa sananpartta käyttäen oli kansalainen leskirouva Gamelin
sanonut: "Me syömme niin paljon kastanjoita, että pian muutumme
itsekin samanlaisiksi." Tuona päivänä, heinäkuun kolmantenatoista,
hän ja hänen poikansa olivat päivällisekseen syöneet kastanjalientä.
Juuri kun he lopettelivat tätä karua ateriaa, aukaisi muuan hieno
nainen oven ja täytti äkkiä koko ateljeen loistollaan ja hyvillä
tuoksuillaan. Évariste tunsi hänet kansalainen Rochemaureksi.
Luullen hänen erehtyneen ovessa ja etsivän kansalainen Brotteaux'ta,
entistä ystäväänsä, hän oli jo vähällä lähteä ohjaamaan häntä
"entisen" vinttikomeroon tai huutaa Brotteaux'ta alas säästääkseen
tuolta hienolta naiselta vaivan kömpiä ylös myllyntikapuita pitkin;
mutta ilmeni kuitenkin heti, että hänellä olikin asiaa Évariste
Gamelinille, sillä hän sanoi olevansa erittäin iloinen tavatessaan
hänet ja saadessaan olla hänen nöyrin palvelijansa.

He eivät olleet aivan outoja toisilleen. He olivat nähneet toisensa
usean kerran Davidin ateljeessa, piirin kokouksissa, jakobiinien
klubissa Vénuan ravintolassa: naiskansalainen Rochemaure oli
kiinnittänyt Gameliniin huomiota hänen kauneutensa, nuoruutensa ja
mielenkiintoisen ulkomuotonsa vuoksi.

Naiskansalainen Rochemauren hattu oli yltä päältä nauhoitettu
kuin sorea ruokopilli, ja sitä koristavat töyhdöt vetivät vertoja
itse juhlapukuisen lähettilään päähineelle. Peruukin, ihomaalin,
kauneustäplien ja myskivoiteiden keinotekoisen kuoren allakin oli
hänen hipiänsä vielä säilynyt raikkaana: nämä kirpeät, muodin
vaatimat tehostukset ilmaisivat vain sitä elämän kiihkoa ja kuumetta,
joka poltti ihmisiä näinä hirmun päivinä, epävarman huomisen
kynnyksellä. Hänen leveäkäänteinen ja pitkäliepeinen liivinsä, jossa
välkkyi valtavat teräsnapit, oli verenpunainen, ja hän vaikutti
samalla kertaa niin ylhäiseltä ja vallankumoukselliselta, että oli
vaikea päättää, kantoiko hän uhrien vai pyövelin värejä. Hänen
mukanaan oli nuori rakuunasotilas.

Pitkä helmiäissauva kädessään hän kulki ympäri ateljeeta korkeana,
kauniina, rehevänä, paisuvin povin, ja lähentäen tavan takaa
kultalornettinsa harmaitten silmiensä eteen hän tarkasteli maalarin
töitä, hymyillen, intoillen, antaen taiteilijan kauneuden tulistaa
itsensä ihailuun ja imarrellen saadakseen itse imarteluja.

-- Mitä tuo kuvaa, kysyi naiskansalainen, -- tuo suurenmoinen ja
liikuttava maalaus, tuo lempeä ja kaunis nainen nuoren sairaan
vierellä?

Gamelin vastasi, että sen piti esittää _Orestesta, jota hänen
sisarensa Elektra vaalii_, ja että jos hän olisi voinut suorittaa sen
loppuun, olisi siitä kenties tullut hänen vähiten huono teoksensa.

-- Aihe, hän jatkoi, -- on otettu Euripideen _Oresteesta_. Olin
lukenut tuosta murhenäytelmästä vanhan käännöksen mukaan erään
kohtauksen, joka kerrassaan ihastutti minut, sen, missä nuori
Elektra tukee veljeään tuskan vuoteella, pyyhkii vaahtoa hänen
suupielistään, hivelee syrjään silmille valahtaneita hiuksia ja
pyytää tätä rakastettua veljeä kuuntelemaan, mitä hänellä on
sanottavana, sill'aikaa kun Raivottaret vaikenevat... Lukiessani
tämän käännöksen useampaan kertaan alkoi minusta tuntua kuin olisivat
nuo kreikkalaiset hahmot uineet jonkinlaisessa usvassa, niin etten
voinut niitä oikein erottaa. Kuvittelin mielessäni alkutekstiä paljon
voimakkaammaksi ja täyssointuisemmaksi. Tunsin vastustamatonta halua
saada siitä oikean käsityksen ja sentähden menin professori Gailin
luo, joka siihen aikaan luennoi kreikkaa Collège de Francessa,
(tämä tapahtui vuonna 91) ja pyysin häntä selittämään minulle tuon
kohtauksen sana sanalta. Hän tulkitsikin sen minulle pyyntöni
mukaisesti ja minä sain silloin huomata, että nuo muinaisajan ihmiset
ovat paljon yksinkertaisempia ja tuttavallisempia kuin mitä yleensä
kuvitellaan. Niinpä sanoo Elektra Oresteelle: "Rakastettu veljeni,
miten olen iloinen, että olet nukkunut! Tahdotko, että autan sinut
istumaan?" Ja Orestes vastaa: "Niin, auta minua, ota minut hoivaasi
ja pyyhi pois suuni ja silmäini ympärille kertynyt vaahto ja lima.
Paina rintasi vasten rintaani ja siirrä pois kasvoiltani sikkaraiset
hiukseni, sillä ne pimittävät katseeni..." Tämän nuoren ja raikkaan
runouden ja näiden voimakkaiden ja naiivien ilmaisumuotojen lumoissa
luonnehdin tuon taulun, jonka näette edessänne, kansalainen.

Maalari, joka tavallisesti puhui omista töistään niin kainosti ja
arkatunteisesti, ei tahtonut ollenkaan lopettaa päästessään puhumaan
tästä. Rohkaistuneena siitä pienestä hyväksymisen nyökkäyksestä,
jonka kansalainen Rochemaure antoi hänelle lornettinsa takaa, hän
jatkoi:

-- Hennequin on mestarillisesti kuvannut Oresteen raivoa. Mutta
Orestes liikuttaa meitä vielä enemmän murheessaan kuin raivossaan.
Ajatelkaamme hänen kohtaloaan! Pojan rakkaudesta, kuuliaisuudesta
pyhiä käskyjä kohtaan teki hän tuon rikoksen, josta jumalat vielä
voivat hänet vapauttaa, mutta jota ihmiset eivät milloinkaan anna
anteeksi. Kostaakseen loukatun oikeuden hän kielsi luonnon, teki
itsensä epäinhimilliseksi, repi sydämen rinnastaan. Ja hän on ylpeä
vielä tuon kauhistavan ja hyveellisen tihutyönsäkin taakan alla...
Sitä juuri olen tahtonut tuoda esille tuossa veljen ja sisaren
yhteisryhmässä.

Hän astui maalauksen eteen ja katseli sitä hyvillään.

-- Muutamat kohdat, sanoi hän, -- ovat jo melkein valmiit,
esimerkiksi Oresteen pää ja käsivarsi.

-- Se on vallan ihastuttava... Ja Orestes on teidän näköisenne,
kansalainen Gamelin.

-- Todellako? virkahti maalari vakavan hymyn valahtaessa hänen
kasvoilleen.

Naiskansalainen Rochemaure istuutui tuolille, jonka Gamelin tarjosi
hänelle. Nuori rakuuna jäi seisomaan hänen viereensä käsi tuolin
selkämyksellä. Tästä asennosta jo saattoi nähdä, että vallankumous
oli tapahtunut, sillä _l'ancien régimen_ aikana ei mies koskaan
olisi missään seurassa edes sormellaan koskettanut kenenkään naisen
istuinta, sillä hänet oli tällöin kasvatettu kohteliaisuuden
pakkovöihin, usein sangen ankariinkin, ja hän oli muutenkin sitä
mieltä, että seuraelämässä noudatettu pidättyväisyys oli omiaan
antamaan aivan erikoisen arvon salaiselle antautumiselle ja että
voidakseen jättää kunnioituksen oli sitä ensin osoitettava.

Louise Masché de Rochemaure, kuninkaallisen hovijahtimestarin
tytär, erään _procureurin_ leski ja kahdenkymmenen vuoden aikana
rahamies Brotteaux des Ilettes'in uskollinen ystävätär, oli myös
kääntänyt kelkkansa uusien periaatteittensa mukaan. Heinäkuussa 1790
oli hänet nähty kuokka kädessä Mars-kentällä. Hänen luontaisesti
selväpiirteinen taipumuksensa vallassaolijain puoleen oli johtanut
hänet helposti feuillantista girondistiksi ja vuoripuoluelaiseksi,
jota vastoin jonkinlainen sovittelemisen henki, liittoutumisen
kiihko ja juonittelemisen halu vieläkin kiinnitti hänet ylimyksiin
ja vastavallankumouksellisiin. Hän oli muuten henkilö, joka nähtiin
kaikkialla: konserteissa, teattereissa, muotiravintoloissa,
pelisaleissa ja salongeissa, sanomalehtien toimistoissa, komiteojen
kokouksissa. Vallankumous toi hänen elämäänsä uutuutta, huvituksia,
hymyilyjä, iloja, liikeasioita, hedelmällisiä aloitteita. Ja
vaikka hän täten herkeämättä punoi poliittisia juonia ja vehkeili
lemmenasioissa, soitti harppua, maalaili maisemia, lauloi romansseja,
tanssi kreikkalaisia tansseja, antoi illallisia, otti vastaan
kauniita naisia, sellaisia kuin kreivitär Beaufort ja näyttelijätär
Descoings, pelasi yöt läpeensä _trenteet-un-_ ja bridgepelejä
ja antoi rulettipallojen kieriä, niin oli hänellä vielä aikaa
harjoittaa hyväntekeväisyyttä ystäviään kohtaan. Ollen utelias,
toimelias, riidanhaluinen ja rivo, suuri miestuntija, mutta vieras
kansanjoukkojen sielulle ymmärtäen yhtä vähän niitä mielipiteitä,
joita hän kannatti, kuin niitä, joita hänen tuli vastustaa,
käsittämättä hiventäkään kaikesta siitä, mitä par'aikaa Ranskassa
tapahtui, hän oli yritteliäs ja erittäin rohkea, oikea uskalikko,
sentähden että hän ei tuntenut vaaraa ja etenkin sentähden, että
hänellä oli niin rajaton luottamus omaan viehätysvoimaansa.

Hänen seurassaan oleva sotilas oli parhaassa nuoruuden
kukoistuksessaan. Hänen keruubinpäätään varjosti tulipunaisella
tupsulla koristettu, pantterinnahalla päällystetty vaskikypärä,
josta valui hänen olalleen pitkä ja hirvittävä leijonanharja. Hänen
punaiset liivinsä olivat lyhyet ja kaihtoivat kauniisti lantioita,
jotta eivät peittäisi niiden siroa kaarta. Vyöllään oli hänellä
valtava, välkähtelevällä kotkannokkakahvalla varustettu miekka.
Vaaleansiniset, läpälliset polvihousut soljuivat ihomyötäisesti hänen
soreita jalkalihaksiaan pitkin ja tummemman siniset korkoneulomukset
kirjailivat runsaita korukuvioita hänen reiteensä. Hän oli aivan
kuin tanssija, jonka joku Davidin puhdastyylinen oppilas oli
pukenut esiintymään sotaisassa ja keikarimaisessa osassa, _Akilles
Skyroksessa_- tai _Aleksanterin häät_- kuvaelmaa varten.

Gamelin muisteli hämärästi nähneensä hänet jossakin ennen. Ja aivan
oikein, tämä olikin sama sotilas, jonka hän pari viikkoa sitten oli
nähnyt pitämässä puhetta kansalle Kansallisteatterin parvekkeelta.

Naiskansalainen Rochemaure esitteli hänet:

-- Kansalainen Henry, vallankumousvaliokunnan jäsen Ihmisoikeuksien
piiristä.

Naiskansalainen Rochemaure riiputti nuorukaista aina hameissaan
rakkaudenkuvastimena ja elävänä todistuskappaleena kansallisesta
mielenlaadustaan.

Onniteltuaan Gameliniä tämän suurista lahjoista naiskansalainen
kysyi sitten, suostuisiko maalari mahdollisesti piirustamaan
ilmoituskilven eräälle muotimyyjättärelle, joka erikoisesti oli hänen
suosiossaan. Hänen tulisi tietysti valita jokin sopiva aihe; nainen,
joka koettelee koruliinaa kuvastimen edessä, esimerkiksi, tai nuori
työläistyttö, joka kantaa hatturasiaa käsivarrellaan.

Tämänlaatuisen pikkutyön suorittajiksi oli hänelle suositeltu
Fragonard'in poikaa, nuorta Ducis'ta sekä myös muuatta Prudhommea,
mutta hän kääntyi sittenkin mieluummin kansalainen Évariste Gamelinin
puoleen. Kuitenkaan ei tästä asiasta tullut sen selvempää, ja saattoi
huomata, että hän oli tuonut esiin tämän tilauksen vain päästäkseen
puheisiin. Itse asiassa hän olikin tullut aivan toisesta syystä.
Hän pyysi kansalainen Gameliniltä pientä ystävyyden palvelusta:
tietäen, että Gamelin tunsi kansalainen Marat'n, pyysi hän, että tämä
esittäisi hänet Kansan ystävälle, jonka kanssa hän halusi keskustella.

Gamelin vastasi olevansa aivan liian mitätön henkilö esittämään häntä
Marat'lle ja että hän sitäpaitsi ei tarvinnut mitään välittäjää siinä
asiassa, sillä Marat, vaikkakin hänellä oli äärettömästi työtä, ei
ollut niin vaikeasti tavattavissa kuin yleensä luultiin.

Ja Gamelin lisäsi:

-- Hän ottaa teidät vastaan, kansalainen, jos olette onneton,
sillä hänen suuri sydämensä tekee hänet vastaanottavaiseksi ja
myötätuntoiseksi kaikille vastoinkäymisille ja kärsimyksille. Hän
ottaa teidät vastaan, jos teillä on jokin valtion parasta tarkoittava
tiedonanto omallatunnollanne, sillä hän on pyhittänyt elämänsä
petturien paljastamiseen.

Naiskansalainen Rochemaure vastasi, että hän olisi erittäin
onnellinen saadessaan Marat'ssa tervehtiä kuuluisaa kansalaista,
joka oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia ja joka kykeni sille
tekemään vieläkin suurempia, minkä vuoksi hän juuri toivoi voivansa
saattaa tämän lainsäätäjän eräiden oikeamielisten henkilöiden,
eräiden onnen suosimien ihmisystäväin yhteyteen, joilla oli tilaisuus
hankkia hänelle uusia keinoja hänen hehkuvan ihmisyysrakkautensa
toteuttamiseksi.

-- On hyvin toivottavaa, lisäsi hän, -- että saadaan rikkaatkin
uhraamaan yhteisen hyvän alttarilla.

Totta olikin, että naiskansalainen oli luvannut pankkiiri
Morhardtille toimittaa hänet yhteisille päivällisille Marat'n kanssa.

Morhardt, sveitsiläinen niinkuin Kansan ystäväkin, oli solminut
liiton useiden konventin edustajien, kuten Julien de Toulousen,
Delaunay d'Angers'n ja entisen kapusiinimunkin Chabot'n kanssa
keinotellakseen Itä-Intian kauppayhtiön osakkeilla. Peli oli
sangen yksinkertainen: koetettiin levittämällä epäedullisia huhuja
saada näiden osakkeiden arvo laskemaan 650 livreen, ostaa niitä
mahdollisimman paljon sillä hinnalla ja sitten nostaa jälleen niiden
arvo 4 000:een tai 5 000:een livreen rauhoittavilla tiedonannoilla.
Mutta Chabot'n, Julienin ja Delaunayn puuha oli jo paljastettu.
Lacroix'ta, Fabre d'Églantinia ja yksinpä Dantoniakin epäiltiin.
Pörssikeinottelujen välittäjä, parooni de Batz, etsi paraillaan
itselleen uusia rikostovereita konventista ja oli ehdottanut
Morhardtille, että tämä pyrkisi Marat'n tuttavuuteen.

Tämä vastavallankumouksellisten pörssikeinottelijain sotasuunnitelma
ei ollut niinkään ihmeellinen kuin miltä se alussa saattoi näyttää.
Tällaiset ihmiset pyrkivät aina liittoutumaan niiden kanssa, jotka
kulloinkin olivat vallassa, ja kansansuosionsa, kynänsä ja luonteensa
vuoksi oli Marat peloittava voima. Girondistien valta oli lopussa;
dantonilaisten leirin oli myrsky myös lyönyt hajalle, eivätkä he enää
olleet hallituksessa. Robespierre, kansan epäjumala, oli tuskallisen
rehellinen, epäileväinen, eikä päästänyt ketään lähelleen. Oli
tärkeätä saada Marat verkkoihin, virittää hänet hyväntahtoiseksi
sen päivän varalle, jolloin hänestä tulisi diktaattori; ja kaikki
merkit viittasivat siihen suuntaan, että hänestä todella oli
tuleva sellainen: hänen kansansuosionsa, hänen kunnianhimonsa,
hänen taipumuksensa turvautua mahtikeinoihin. Ja kentiespä vielä,
kaiken lopuksi, Marat palauttaisi järjestyksen, vakiinnuttaisi
raha-asiat ja yleisen hyvinvoinnin. Useasti hän oli jo noussut
niitä hurmahenkiä vastaan, jotka isänmaallisuudessaan menivät häntä
itseään pitemmälle; nyt hän oli jonkin aikaa vastustanut demagogeja
melkein yhtä paljon kuin maltillisia. Ensin yllytettyään kansaa
hirttämään tavarainkeinottelijat omiin ryöstettyihin puoteihinsa
kehoitti hän nyt kansalaisia levollisuuteen ja varovaisuuteen, hän
oli muuttumaisillaan hallituskelpoiseksi mieheksi.

Huolimatta eräistä huhuista, joita levitettiin hänestä
niinkuin kaikista muistakin vallankumousmiehistä, eivät nämä
kullankalastelijat uskoneet voivansa häntä lahjoa, mutta he
tiesivät hänet turhamaiseksi ja herkkäuskoiseksi. He toivoivat
voittavansa hänet imarteluilla ja etenkin eräänlaisella alentuvalla
tuttavallisuudella, jota he puolestaan pitivät kaiken imartelun
huippuna. He suunnittelevat voivansa hänen avullaan huokua kylmää ja
kuumaa kaikkien niiden arvopaperien yli, joita he tahtoivat ostaa
ja myydä, ja saada hänet palvelemaan heidän etujaan luullessaan
valvovansa vain valtion parasta.

Ollen luonteeltaan oikea parittaja, vaikkakin vielä rakkaus-iässä,
naiskansalainen Rochemaure oli ottanut tehtäväkseen välittää
lainsäätäjäsanomalehtimiehen ja pankkiirin tuttavuuden, ja
lennokkaassa mielikuvituksessaan hän oli jo näkevinään tuon
kellarikerrosten miehen, kädet vielä syyskuun verestä punaisina,
palvelemassa rahamiesten puoluetta, jonka kätyri hän oli. Niin,
Marat'n herkkyys ja avomielisyys oli syöksevä hänet keskelle
rahavehkeilyjä, juuri tuohon keinottelijain, tavaranvaihtajain,
hankkijain, ulkomaalaisten vakoilijain, pelipankin pitäjäin ja
kevytmielisten hienohelmain maailmaan, jota naiskansalainen
Rochemaure niin suuresti rakasti.

Hän piti tiukasti kiinni siitä, että kansalainen Gamelinin oli
saatettava hänet Kansan ystävän luo, joka asui verraten lähellä Rue
des Cordeliers'lla, kirkon vieressä. Vähän vastusteltuaan maalari
vihdoin suostui naiskansalaisen pyyntöön.

Rakuuna Henry, jota he pyysivät tulemaan mukaan, kieltäytyi, esittäen
syyksi sen, että hän tahtoi säilyttää vapautensa yksin kansalainen
Marat'nkin suhteen, joka epäilemättä oli tehnyt tasavallalle
palveluksia, mutta joka tätä nykyä oli heikontumaan päin: eikö hän
ollut sanomalehdessään kehoittanut Pariisin väestöä maltillisuuteen?

Ja nuori Henry surkutteli sointuvalla, pitkäin huokausten säestämällä
äänellään tuota tasavaltaa, jonka pettivät kaikki, joihin se oli
pannut toivonsa: Danton, joka ei hyväksynyt rikkaiden verotusta,
Robespierre, joka vastusti piirineuvostojen muuttamista pysyviksi
laitoksiksi, Marat, jonka arkamieliset neuvot laimensivat
kansalaisten innostusta.

-- Oi, huudahti hän, -- kuinka nuo miehet tuntuvat heikoilta
Leclerc'iin ja Jacques Roux'hun verrattuina!... Roux! Leclerc! Te
olette oikeita kansan ystäviä!

Gamelin ei kuullut tätä puhetta, joka varmasti olisi harmittanut
häntä: hän oli mennyt viereiseen huoneeseen muuttaakseen ylleen
sinisen takkinsa.

-- Te voitte olla ylpeä pojastanne, sanoi naiskansalainen Rochemaure
äiti Gamelinille. -- Hän on suuri sekä lahjojensa että luonteensa
puolesta.

Naiskansalainen Gamelin antoi vastaukseksi hyvän mainesanan pojastaan
eksymättä kuitenkaan kerskailuun niin ylhäisen naisen edessä, sillä
hän oli oppinut lapsuudessaan, että pienien ensimmäinen velvollisuus
on nöyryys suuria kohtaan. Hänellä oli taipumusta valittelemiseen,
sillä hänellä oli siihen yllin kyllin aihetta ja valittelut ikäänkuin
helpottivat vaivoja. Hän puhui mielellään onnettomuuksistaan niille,
joiden hän luuli voivan auttaa, ja rouva de Rochemaure näytti hänestä
kuuluvan näihin. Niinpä hän nyt käyttäen hyväkseen otollista hetkeä
kertoi yhteen hengenvetoon, miten vaikea äidin ja pojan oli tulla
toimeen ja miten he molemmat olivat nälkään kuolemaisillaan. Tauluja
ei enää mennyt kaupaksi. Vallankumous oli kuin veitsellä leikaten
katkaissut kaiken liike-elämän. Elintarpeita oli vaikea saada ja ne
olivat mielettömän kalliita...

Ja eukko-pahainen lasketti tämän sanatulvan niin liukkaasti kuin
hänen veltot huulensa ja kankea kielensä suinkin antoivat myöten,
jotta hän olisi ehtinyt päästä laulunsa loppuun, ennenkuin poika
jälleen tuli saapuville, sillä tämän ylpeys ei olisi hyväksynyt
sellaisia valitteluja. Hän koetti mahdollisimman lyhyessä
ajassa liikuttaa tätä hienoa naista, jota hän piti rikkaana ja
vaikutusvaltaisena, ja herättää hänessä mielenkiintoa lapsensa
kohtaloon. Ja hän tunsi vaistomaisesti, että Évaristen kauneus tuli
hänelle avuksi hellyttämään ylhäisen naisen sydäntä.

Tosiaan näyttäytyikin naiskansalainen Rochemaure erittäin
tunteelliseksi: häntä liikuttivat Évaristen ja hänen äitinsä
kärsimykset ja hän koetti tuumiskella keinoja niiden lieventämiseksi.
Hän oli taivuttava joitakin rikkaita ystäviään ostamaan maalarin
tauluja.

-- Sillä, sanoi hän hymyillen, -- Ranskassa on vielä rahaa, vaikka se
on piilossa.

Mikä vielä parempaa: kun taide ei nykyään ollut arvossa, oli hän
hankkiva Évaristelle paikan Morhardtin tai Perregaux-veljesten luona
tai kirjanpitäjän viran jonkun armeijan hankitsijan luona.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tällainen toimi ei ehkä
sittenkään soveltunut Évaristen luontoiselle miehelle; ja hetkisen
tuumittuaan hän ilmaisi pienellä eleellä, että nyt oli keksinyt
oikean:

-- Vallankumoustribunaaliin täytyy vielä nimittää useita valamiehiä.
Valamiehen, tuomarin tehtävä sopii pojallenne. Minä olen paljon
tekemisissä yhteishyvänvaliokunnan jäsenien kanssa; minä tunnen
Robespierre vanhemman; hänen veljensä illastaa hyvin usein luonani.
Minä puhun hänelle. Toimitan niin, että asiasta puhutaan myös
Montanéelle, Dumas'lle, Fouquier'lle.

Liikutettuna ja kiitollisena naiskansalainen painoi äkkiä sormen
suulleen: Évariste astui jälleen ateljeehen.

Hän laskeutui naiskansalainen Rochemauren kanssa alas pimeitä
portaita, joiden tiilikivin reunustettuja puuaskelmia peitti vuosien
vanha lika.

Pont-Neufillä, jolle kerran pronssihevosta kantanut, nyt
kansallisvärein liputettu jalusta loi laskevassa auringossa yhä
pidentyvän varjon, seisoi joukko kansanmiehiä ja -naisia pikku
ryhmissä kuunnellen hiljaisella äänellä puhuvain kansalaisten
supatusta. Hämmästyneessä kansanjoukossa vallitsi äänettömyys,
jota vain silloin tällöin huokaukset ja suuttumuksen huudahdukset
keskeyttivät. Monet lähtivät nopein askelin Rue de Thionvillelle,
entiselle Rue Dauphinelle päin; Gamelin, joka myös oli pujottautunut
yhteen tuollaiseen ihmisryhmään, sai kuulla, että Marat oli juuri
murhattu.

Vähitellen tämä uutinen varmistui ja asiasta saatiin
yksityiskohtaisia tietoja: hänet oli murhannut kylpyammeessa eräs
nainen, joka oli saapunut Caenista varta vasten suorittamaan tämän
murhan.

Toiset luulivat, että hän oli paennut; mutta useimmat sanoivat, että
hänet oli vangittu.

Siinä seisoivat nyt kaikki niinkuin lauma ilman paimenta.

He ajattelivat:

"Marat, tuo tunteellinen, inhimillinen, hyväntahtoinen Marat ei
ole enää meitä johtamassa, hän, joka ei missään asiassa erehtynyt,
joka aavisti edeltäpäin kaikki, joka uskalsi kaikki paljastaa!...
Mitä nyt teemme? Mitä meistä nyt tulee? Me olemme kadottaneet
neuvonantajamme, puolustajamme, ystävämme."

He tiesivät, miltä taholta tämä isku tuli ja kuka oli ohjannut tämän
naisen käsivartta. He huokailivat:

-- Marat'n ovat lyöneet kuoliaaksi samat rikolliset kädet, jotka
tahtovat meidätkin hävittää maan pinnalta. Hänen murhansa on merkki
siitä, että nyt alkaa kaikkien isänmaanystäväin joukkoteurastus.

Kierteli ristiriitaisia kertomuksia tämän traagillisen kuoleman
yksityiskohdista ja uhrin viimeisistä sanoista: kyseltiin
murhaajasta, josta ei tiedetty muuta, kuin että hän oli nuori
nainen ja liittolaispetturien lähettämä. Kynsiään ja hampaitaan
näyttäen naiskansalaiset huusivat rikolliselle kuolemantuomiota. Ja
pitäen giljotiinia liian lempeänä rangaistuksena he vaativat, että
tuo hirviö oli ruoskittava, heitettävä rattaiden alle, revittävä
kappaleiksi hevosten välissä, ja keksivät vielä lisäksi uusia
kidutustapoja.

Muutamat aseistetut kansalliskaartilaiset raahasivat
piirihallitukseen erästä päättäväisen näköistä mieshenkilöä. Hänen
vaatteensa olivat riekaleina, ja verivirrat valuivat hänen kalpeilta
kasvoiltaan. Hänet oli yllätetty itse teosta hänen lausuessaan, että
Marat oli ansainnutkin kohtalonsa kiihottamalla ihmisiä lakkaamatta
ryöstämiseen ja murhaamiseen. Ja vain hädin tuskin olivat sotilaat
saaneet hänet pelastetuksi kansan raivolta. Häntä osoitettiin
sormella murhaajan myötärikolliseksi, ja kuoleman uhkaukset
seurasivat häntä koko ajan kintereillä.

Gamelin seisoi paikallaan aivan tuskan murtamana. Kitsaasti esiin
pusertuvat kyynelet kuivuivat takaisin hänen hehkuviin silmäteriinsä.
Pojan suruun sekaantui lisäksi levottomuus isänmaan kohtalosta ja
sydäntäsärkevä sääli kansaa kohtaan.

Hän ajatteli:

"Le Peltier'n, Bourdonin jälkeen Marat!... Siinä näkee
isänmaanystävien kohtalon: Mars-kentällä, Pariisissa, Nancyssa,
kaikkialla heitä murhataan, kaikki he menevät kohti perikatoaan."
Ja hän ajatteli kavaltaja Wimpfeniä, joka vielä tuossa tuonoin
kuudenkymmenen tuhannen kuningasmielisen etunenässä marssi
Pariisia vastaan ja joka, elleivät urheat isänmaanystävät olisi
pysähdyttäneet häntä Vernonissa, olisi hukuttanut vereen ja tuleen
tuon sankarillisen ja tuhon omaksi tuomitun kaupungin.

Ja kuinka paljon olikaan vielä olemassa vaaroja, rikollisia
suunnitelmia, kavalluksia, jotka Marat'n viisaus ja valppaus yksin
olisi voinut saada selville ja tehdä tyhjäksi! Kuka osaisi nyt enää
hänen jälkeensä paljastaa Custinen, joka virui joutilaana Caesarin
leirissä ja kieltäytyi antamasta apua piiritetylle Valenciennes'ille,
tai Bironin, joka tikkua ristiin panematta lojui Basse-Vendéessa
jättäen Laumurin viholliselle ja Nantes'in piiritystilaan, tai
Dillonin, joka petti isänmaataan Argonnessa?...

Mutta hänen ympärillään kasvoi hetki hetkeltä tuo kaamea huuto ja
melu:

-- Marat on kuollut! Ylimykset ovat tappaneet hänet!

Kun Gamelin sydän täynnä surua, vihaa ja rakkautta lähti osoittamaan
vapaudenmarttyyrille viimeistä kunnioitustaan, niin tuli häntä
vastaan vanha, limousinilaispäähineeseen puettu maalaiseukko, joka
lähestyi häntä ja kysyi, oliko tuo herra Marat, joka oli murhattu,
mahdollisesti kirkkoherra Mara Saint-Pierre-de-Queyroix'sta.




VIII.


Eräänä tyynenä ja kirkkaana iltana, päivää ennen juhlaa käveli
Élodie Évaristen käsivarteen nojaten Liiton kentällä. Työmiehet
lopettelivat vielä kaikessa kiireessä työtään pystyttäen pylväitä,
kuvapatsaita, temppeleitä, vuoria ja alttareita. Jättiläismäisiä
vertauskuvia -- kansanomainen Herkules, joka heiluttaa nuijaansa,
Luonto, joka ravitsee maailmankaikkeutta ehtymättömistä rinnoistaan
-- nähtiin yht'äkkiä kohoavan tässä nälän ja kauhun riuduttamassa
pääkaupungissa, jossa koko ajan kuulosteltiin, eikö jo Meaux'n
tieltä päin kuuluisi itävaltalaisten tykkien jyrinää. Vendée korvasi
tappionsa Nantes'in edustalla rohkeilla voitoilla. Rautainen ja
liekkinen vihan ketju ympäröi tätä suurta vallankumouskaupunkia.
Ja kuitenkin se otti vastaan suurenmoisella loistolla, kuten
ainakin laajan valtakunnan hallitsijatar, niiden ensimmäisten
kokousten edustajat, jotka olivat tunnustaneet uuden hallitusmuodon.
Federalismi oli voitettu; yksi, jakamaton tasavalta oli voittava
kaikki vihollisensa.

Évariste osoitti kädellään väkirikasta kenttää:

-- Täällä juuri 17 p:nä heinäkuuta 91 tuo kurja Bailly ammutti kansaa
isänmaan alttarin juurella. Krenatööri Passavant, tuon verilöylyn
todistaja, palasi silloin kotiin, repi rikki nuttunsa ja huudahti:
"Olen vannonut kuolevani yhdessä vapauden kanssa; sitä ei ole enää:
minä kuolen!" Ja hän ampui luodin otsaansa.

Sillä välin tarkastelivat rauhalliset porvarit ja taiteilijat juhlan
valmistuksia, ja heidän kasvonsa kuvastivat elämänrakkautta, mutta
yhtä synkkää kuin itse elämäkin: suurimmatkin tapahtumat muuttuivat
heidän henkisessä näköpiirissään yhtä pieniksi kuin he itsekin ja
yhtä mitättömiksi. Jokainen pariskunta käveli siinä kantaen sylissään
perillistään tai taluttaen kädestä ja juoksuttaen edellään lapsia,
jotka eivät olleet yhtään kauniimpia kuin vanhemmatkaan ja joilla
ei näyttänyt olevan edellytyksiä tulla onnellisemmiksikaan, mutta
jotka myös kerran puolestaan tulisivat antamaan elämän toisille,
ilon ja kauneuden puolesta yhtä keskinkertaisille lapsille. Mutta
väliin sukeltautui väkijoukosta myös esiin joku kaunis ja solakka
nuori tyttö, joka herätti nuorukaisissa hehkuvia aistikuvitelmia ja
vanhuksissa kaipuuta suloiseen nuoruusaikaan.

Sotakoulun kohdalla Évariste näytti Élodielle muutamia egyptiläisiä
kuvapatsaita, jotka David oli piirustanut Augustuksen ajalta
periytyväin roomalaisten esikuvien mukaan. He kuulivat silloin erään
vanhan puuteroidun pariisilaisen huudahtavan:

-- Luulisi aivan olevansa Niilin rannoilla! Näinä kolmena viimeisenä
päivänä, joina Élodie ei ollut yhtään tavannut ystäväänsä, oli
_Maalaavassa Amorissa_ tapahtunut vakavia asioita. Kansalainen
Blaise oli ilmiannettu varmuusvaliokunnalle kavalluksista
tavaranhankinnassa. Onneksi kuvakauppias oli piirissään tunnettu:
Piques-piirin valvontavaliokunta oli yleiselle varmuusvaliokunnalle
mennyt takuuseen hänen kansallisesta mielenlaadustaan kokonaan
puhdistaen hänet epäluulonalaisuudesta.

Kerrottuaan suuresti liikuttuneena tämän tapahtuman Élodie jatkoi:

-- Me olemme nyt taas rauhassa, mutta kovin me säikähdimme. Ei paljon
puuttunut, etteivät pistäneet isääni vankeuteen. Jos vaarallista
tilaa olisi kestänyt vielä joitakin tunteja kauemmin, olisin tullut
pyytämään, että sinä, Évariste, olisit mennyt puhumaan hyvää hänen
puolestaan vaikutusvaltaisille ystävillesi.

Évariste ei vastannut. Ja Élodie ei ollenkaan aavistanut, mitä tämän
vaikenemisen alla piili.

He kulkivat käsi kädessä pitkin Seinen rantoja. He tunnustivat
toisilleen keskinäistä mieltymystään Julien ja Saint Preux'n
lauseparsin: tuo hyvä Jean-Jacques lahjoitti heille keinot maalata ja
koristaa rakkauttaan.

Kunnallishallitus oli saanut aikaan tuon ihmeen: loihtinut päiväksi
ylellisyyden hohteen nälkiintyneen kaupungin ylitse. Invaliditorille
pitkin joen rantaa oli järjestetty markkinat: siellä myytiin kojuissa
sianmakkaroita ja lihamakkaroita, laakerinlehdillä koristettuja
siankinkkuja, Nanterren torttuja, piparkakkuja, ohukaisia, neljän
naulan painoisia leipiä, limonadia ja viiniä. Lisäksi oli sellaisia
myymälöitä, joissa myytiin isänmaallisia lauluja, kokardeja,
kolmivärinauhoja, kukkaroita, messinkiketjuja ja kaikenlaista pientä
korurihkamaa. Pysähtyen erään vaatimattoman kultasepän näytekaapin
eteen Évariste valitsi sieltä itselleen hopeasormuksen, joka oli
somistettu Marat'n liinaankäärittyä päätä esittävällä kohokuvalla. Ja
hän pujotti sen Élodien sormeen.

       *       *       *       *       *

Samana iltana Gamelin meni Rue de l'Arbre-Secille, naiskansalainen
Rochemauren luo, joka oli pyytänyt häntä tulemaan tärkeän asian
vuoksi. Hän tapasi rouva Rochemauren sänkykamarista, missä tämä
makaili keimailevassa kotipuvussa leposohvallaan.

Aivan kuin naiskansalaisen asento, joka ilmaisi hekumallista
riutumusta, niin kaikki hänen ympärilläänkin todisti hänen
sulouttaan, leikitteleviä elämän tapojaan ja lahjojaan: harppu
puoleksiavatun klaveerin vieressä, kitara nojatuolissa, kirjailukehys
siihen jännitettyine silkkikankaineen, hiukan hahmoteltu
miniatyyrimaalaus pöydällä, papereita, kirjoja, epäjärjestyksessä
oleva kirjasto, jossa näkyi ilmeisesti yhtä tiedonjanoisen kuin
hyväilynhaluisenkin käden hävityksen jäljet. Hän ojensi kätensä
suudeltavaksi ja sanoi:

-- Terve teille, kansalainen valamies!... Juuri tänään antoi
Robespierre vanhempi minulle teidän puolestanne suosituskirjeen
presidentti Hermanille. Kirje oli erittäin hyvin kokoonpantu
ja kuului jotenkin tähän tapaan: "Kiinnitän huomiotanne
kansalainen Gameliniin, jota on suositeltava sekä lahjojensa että
isänmaanrakkautensa puolesta. Katson velvollisuudekseni saattaa
tietoonne isäänmaanystävän, jolla on vallankumoukselliset periaatteet
ja joka myös järkähtämättä toimii niiden mukaan. Varmastikaan
ette laiminlyöne tilaisuutta olla hyödyksi tasavaltalaiselle..."
Kiireimmiten vein tämän kirjeen presidentti Hermanille, joka otti
minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja heti allekirjoitti
nimityksenne. Asia on selvä.

Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi Gamelin:

-- Kansalainen, vaikkakaan minulla ei ole edes leipäpalastakaan
äidilleni annettavana, niin vannon kunniani kautta, että en ota
vastaan valamiehen tehtävää muun vuoksi kuin palvellakseni tasavaltaa
ja kostaakseni kaikille sen vihollisille.

Naiskansalaisen mielestä hänen kiitoksensa oli liian kylmä ja hänen
kohteliaisuutensa liian ankara. Hän alkoi epäillä Gameliniltä
puuttuvan tahdikkaisuutta. Mutta hän rakasti nuoruutta siksi paljon,
että hän saattoi antaa sille anteeksi eräänlaisen karuuden. Gamelin
oli kaunis: hän tahtoi nähdä hänessä ansioita. "Häntä täytyy vähän
sivistää", hän ajatteli. Ja hän kutsui hänet illanviettoihinsa:
hänellä oli vastaanotto joka ilta, teatterin jälkeen.

-- Te tulette tapaamaan minun luonani henkeviä ja lahjakkaita
miehiä: Ellevioun, Talman, kansalainen Vigéen, joka käyttelee
loppusointuja aivan erinomaisen taiturimaisesti. Kansalainen François
on lukenut meille _Pamelansa_, jota juuri parhaillaan harjoitellaan
Kansallisteatterissa. Sen tyyli on hieno ja puhdas niinkuin kaikki,
mikä lähtee kansalainen François'n kynästä. Kappale on vallan
liikuttava: se sai meidät kyynelöimään. Nuori naiskansalainen Lange
on esittävä Pamélan osaa.

-- Luotan aivan teidän arvostelukykyynne, kansalainen, vastasi
Gamelin. -- Mutta Kansallisteatteri on sangen vähän kansallinen. Ja
on ikävää kansalainen François'lle, että hänen teoksensa esitetään
noilla samoilla näyttämöpalkeilla, jotka Layan kurja runous on
tahrannut. Ei ole vielä joutunut unohduksiin _L'ami des Lois'_n
häväistysjuttu.

-- Kansalainen Gamelin, Layasta saatte sanoa mitä tahansa: hän ei
kuulu ystäviini.

Naiskansalainen Rochemaure ei suinkaan ollut vain pelkästä
hyvyydestä käyttänyt vaikutusvaltaansa hankkiakseen Gamelinille
noin kadehdittavan aseman: sillä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän
mahdollisesti vielä tulisi tekemään tämän hyväksi, hän toivoi
kiinnittävänsä Gamelinin lujasti itseensä ja siten takaavansa
itselleen tärkeän tuen oikeudessa, jonka kanssa hän kenties jonakin
kauniina päivänä tulisi tekemisiin, sillä hän lähetti paljon kirjeitä
sekä maaseudulle että ulkomaille, ja sellainen kirjeenvaihto oli
siihen aikaan epäluuloa herättävää.

-- Käyttekö usein teatterissa, kansalainen Gamelin?

Samassa astui huoneeseen rakuuna Henry, kauniimpana kuin Adonis.
Hänen vyöltään riippui kaksi valtavaa pistoolia.

Hän suuteli kauniin naiskansalaisen kättä, ja tämä sanoi hänelle:

-- Täällä on kansalainen Évariste Gamelin, jonka vuoksi olen
kuluttanut koko päivän varmuusvaliokunnassa ja joka ei osaa olla
siitä edes kiitollinen. Torukaa häntä vähän!

-- Ah, kansalainen, huudahti sotilas, -- olette siis juuri nähnyt
lainlaatijamme Tuileries'ssa? Mikä nöyryyttävä näky! Eihän toki
pitäisi vapaan kansan edustajain asettua oleilemaan hirmuvaltiaan
suojissa! Samat kynttiläkruunut, jotka vielä tuonoin helottivat
Capetingin salaliittojen ja Antoinetten hekumallisten hurjistelujen
yllä, valaisevat nyt lainsäätäjiemme yöllisiä kokouksia. Tuo ajatus
aivan värisyttää.

-- Ystäväiseni, onnitelkaa kansalainen Gameliniä, vastasi rouva
de Rochemaure, -- hänet on nimitetty vallankumoustribunaalin
valamieheksi.

-- Onneksi olkoon, kansalainen! sanoi Henry. -- Olen iloinen
nähdessäni sinun luontoisesi miehen pääsevän tällaiseen
virantoimitukseen. Mutta totta puhuen luotan sangen vähän
tämäntapaiseen menetelmälliseen oikeudenkäyttöön, jonka konventin
maltilliset ainekset ovat saaneet voimaan, tuohon säyseään
Nemesikseen, joka säästää salaliittolaisia, säälii pettureita, tuskin
uskaltaa iskeä federalisteihin ja joka pelkää vaatia itävallatarta
syytettyjen penkkiin. Ei, tuollainen vallankumousoikeus ei voi
pelastaa tasavaltaa. Ne henkilöt ovat hyvin rikollisia, jotka tässä
epätoivoisessa asemassa, missä me olemme, ovat ehkäisseet kansan
oikeudentunnon luonnollisia ilmaisuja.

-- Henry, sanoi naiskansalainen Rochemaure, -- ojentakaa minulle tuo
pullo...

       *       *       *       *       *

Kotiin palatessaan Gamelin tapasi äitinsä ja Brotteaux-ukon pikettiä
pelaamassa savuavan talikynttilän valossa. Naiskansalainen kuului
aivan häpeämättömästi huutavan: "kuningas kolmantena!"

Saatuaan tietää, että hänen poikansa nyt oli valamies, hän syleili
häntä sydämellisesti, sillä hän piti sitä suurena kunniana molemmille
ja toivoi samalla, että he tästä lähin saisivat ruokaa joka päivä.

-- Minä olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla valamiehen äiti, hän
sanoi. -- Oikeus on hyvä asia ja tärkein kaikista: ilman oikeutta
sorrettaisiin heikkoja joka hetki. Ja minä uskon aivan, että sinä
olet tuomitseva oikein, Évariste poikani: sillä lapsesta alkaen olet
ollut oikeudenmukainen ja hyvänsuopa joka asiassa. Et voinut koskaan
kärsiä vääryyttä, vaan vastustit aina väkivaltaa voimiesi mukaan.
Sinä säälit onnettomia, ja se juuri on tuomarin kaunein koristus...
Mutta, sanohan minulle, Évariste, mikä puku teillä on tuossa suuressa
tribunaalissa?

Gamelin vastasi hänelle, että varsinaisilla tuomareilla oli
mustasulkainen hattu, mutta että valamiehillä ei ollut mitään
erityistä ja yhdenmukaista virkapukua, vaan he olivat tavallisissa
pukimissaan.

-- Olisi sentään parempi, tuumaili siihen äiti, -- että heillä olisi
peruukki ja virkapuku; he näyttäisivät siten kunnianarvoisemmilta.
Vaikka sinunkin asusi useimmiten on huolimaton, niin olet kuitenkin
kaunis, ja huonokin puku näyttää hyvältä sinun ylläsi, mutta
useimmat ihmiset tarvitsevat jonkinlaista koristusta näyttääkseen
arvokkaammilta: parempi olisi, jos valamiehilläkin olisi virkapuku ja
peruukki.

Äiti Gamelin oli kuullut kehuttavan, että valamiehen toimesta
oikeudessa maksettiin jonkinlaista palkkaakin; hän ei malttanut
olla kysymättä, oliko siitä niin paljon tuloja, että niillä saattoi
kunniallisesti elää, sillä juryn jäsenen, hän tuumi, täytyi voida
hiukan esiintyäkin.

Hän sai mielihyväkseen tietää, että valamiehet saivat kahdeksantoista
livren suuruisen hyvityksen jokaisesta istunnosta ja että valtion
turvallisuutta vastaan tähdättyjen rikosten runsas lukumäärä pakotti
heidät pitämään istuntoja hyvin usein.

Ukko Brotteaux löi kokoon kortit, nousi ja sanoi Gamelinille:

-- Kansalainen, teillä on nyt korkea ja peloittava tuomarin virka.
Minä onnittelen teitä siitä, että saatte omistaa omantuntonne valon
sellaisen oikeusistuimen palvelukseen, joka kenties on varmempi ja
vähemmän erehdyksille altis kuin mikään muu, sentähden että se ei
koetakaan etsiä pahaa ja hyvää sinään, niiden oman itsensä vuoksi,
vaan ainoastaan sikäli kuin ne suhtautuvat kouraantuntuviin etuihin
ja määrättyihin tunnesuuntiin. Teidän on valittava vihan ja rakkauden
välillä, jonka vaalin voi tehdä välittömän vaistomaisesti, ei
totuuden ja erehdyksen välillä, joita ihmisen heikon ymmärryksen on
mahdoton erottaa toisistaan. Tuomitessanne sydäntenne ailahdusten
mukaan te ette joudu erehtymisen vaaraan, sillä langetettu päätös
on hyvä, sikäli kuin se tyydyttää niitä intohimoja, jotka ovat
teidän pyhä lakinne. Mutta samapa tuo, ja jos minä olisin teidän
presidenttinne, tekisin samoin kuin Bridoie, antaisin arpanappulain
määrätä toimintani. Oikeusasioissa se on joka tapauksessa varminta.




IX.


Évariste Gamelinin piti astua virkaansa 14 p:nä syyskuuta,
tribunaalin uudestijärjestelyn jälkeen: se oli tästä lähin
jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin niistä kuului viisitoista
valamiestä. Vankilat olivat tulvillaan, yleinen syyttäjä teki
työtä kahdeksantoista tuntia päivässä. Armeijan tappioiden,
maaseutukapinain, salahankkeiden, juonien, petosten vastapainoksi
konventti asetti hirmuvallan. Jumalat janosivat.

Uuden valamiehen ensimmäinen tehtävä oli tehdä kohteliaisuuskäynti
presidentti Hermanin luona, joka kokonaan voitti hänen suosionsa
herttaisella käytöksellään ja miellyttävällä puhetavallaan. Ollen
Robespierren maanmies ja ystävä ja asioista yhtä mieltä hänen
kanssaan Herman osoitti kaikissa toimissaan herkkää ja hyveellistä
mielenlaatua. Inhimilliset tunteet, jotka liian kauan olivat olleet
vieraita tuomarien sydämille ja jotka ovat Dupatyn ja Beccarian
tapaisten miesten ikuinen kunnia, täyttivät kokonaan hänen mielensä.
Hän iloitsi karkeiden tapojen lieventymisestä, joka oikeuslaitoksessa
oli ilmennyt kidutuksen ja häpeällisten tai julmien rangaistuksien
poistamisessa. Hän oli onnellinen nähdessään kuolemanrangaistuksen,
joka ennen oli tuiki tavallinen ja jota vielä äskettäin käytettiin
pienimmistäkin rikkomuksista, käyvän harvinaisemmaksi ja rajoittuvan
vain suuriin rikoksiin. Omasta puolestaan olisi hän, samoin kuin
Robespierrekin, mielellään poistanut sen kokonaan, mikäli ei ollut
kysymys valtion turvallisuudesta. Mutta hän olisi luullut pettävänsä
valtiota, jos hän ei olisi rangaissut kuolemalla niitä rikkomuksia,
joita tehtiin kansallista kaikkivaltaa vastaan.

Kaikki hänen virkatoverinsa ajattelivat samoin: vanha monarkkinen
usko valtioaatteeseen elähdytti vallankumoustribunaalia. Kahdeksan
vuosisataa kestänyt yksinvalta oli kasvattanut sen virkailijat, ja
se tuomitsi vapauden vihollisia jumalallisen oikeuden periaatteita
seuraten.

Évariste Gamelin kävi myös samana päivänä esittämässä itsensä
yleiselle syyttäjälle, kansalainen Fouquier'lle, joka otti hänet
vastaan työhuoneessaan, missä hän parhaillaan työskenteli notaarinsa
kanssa. Hän oli voimakasrakenteinen, karkeaääninen mies, jolla oli
kissan silmät ja jonka rokonarpiset, lyijynharmaat kasvot kantoivat
sen kuluttavan hävityksen leimaa, jonka istumatapoihin ja umpinaiseen
kamariin kytketty elämä saa aikaan ulkoilmaan ja voimakkaisiin
ruumiinliikkeisiin luoduissa ihmisissä. Asiapaperipinkat kohosivat
hänen ympärillään niinkuin hautamuurit, ja kaikesta päättäen
hän lisäksi rakasti tätä hirvittävää paperimäärää, joka näytti
tahtovan tukehduttaa hänet. Hän puhui niinkuin ainakin ahkera ja
velvollisuudentuntoinen virkamies, jonka henkinen näköpiiri ei ulotu
virkatehtävien ulkopuolelle. Hänen kuuma hengityksensä hajahti
konjakille, jota hän joi kestääkseen pystyssä ja joka ei laisinkaan
näyttänyt menevän hänen päähänsä, niin selvän kirkasta oli hänen
tasainen ja keskinkertainen puhelunsa.

Hän asui pienessä huoneistossa Oikeuspalatsissa nuoren vaimonsa
kanssa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksosparin. Tämä nuori vaimo,
täti Henriette ja palvelijatar Pélagie muodostivat koko hänen
huonekuntansa. Hän oli ystävällinen ja hyvä näitä naisia kohtaan.
Sanalla sanoen hän oli erinomainen perheenisä ja virkamies, jolla ei
ollut liiaksi ajatuksia eikä yhtään mielikuvitusta.

Gamelin ei voinut olla mielipahakseen toteamatta, miten suuresti
nämä uuden hallituksen virkamiehet hengeltään ja tavoiltaan
muistuttivat vanhan hallituksen aikaisia. Monta olikin siltä ajalta
periytynyttä: Herman oli ollut asianajoviskaalina Artois'ssa;
Fouquier oli Châtelet'n entinen lainvalvoja. He olivat säilyttäneet
vanhan luonteensa. Mutta Évariste Gamelin uskoi vallankumoukselliseen
uudestisyntymiseen.

Yleisen syyttäjän luota lähdettyään Gamelin kulki Oikeuspalatsin
suuren käytävän läpi ja pysähteli puotien eteen, joissa kaikenlaisia
esineitä oli taidokkaasti näytteillä. Naiskansalainen Ténot'n
myymäläpöydällä hän selaili eräitä historiallisia, poliittisia ja
filosofisia teoksia, sellaisia kuin _Orjuuden kahleet, Tutkielma
itsevaltiudesta, Kuningattarien rikokset_. "Tuopa hyvä" hän ajatteli,
"ne ovat tasavaltalaisia kirjoitelmia!" Ja hän kysyi myyjättäreltä,
saiko hän paljonkin näitä kirjoja kaupaksi. Tämä pudisti päätään:

-- Ei ole menekkiä muulla kuin lauluilla ja romansseilla.

Ja vetäen esiin erään pikku niteen pöytälaatikosta hän lisäsi:

-- Kas tässä teille jotakin hyvää.

Évariste luki otsikon: _Nunna paitasillaan_.

Viereisen myymälän edessä hän näki Philippe Desmahis'n, joka komeana
ja hempeänä naiskansalainen Saint-Jorren hajuvesien, ihovoiteiden ja
tuoksupussien keskellä vakuutteli kauniille myyjättärelle rakkauttaan
luvaten piirustaa hänen muotokuvansa ja pyytäen häneltä pientä
kahdenkeskistä keskustelua illalla Tuileries'n puistossa. Hän oli
kerrassaan kaunis. Vakuuttava voima tulvi hänen huuliltaan ja sädehti
hänen silmistään. Naiskansalainen Saint-Jorre kuunteli häntä vaieten
ja, valmiina uskomaan, loi alas katseensa.

       *       *       *       *       *

Tutustuakseen lähemmin niihin hirvittäviin virkatoimiin, jotka nyt
kuuluivat hänelle, päätti tuo uusi valamies eräänä päivänä yleisön
joukossa kuunnella oikeudenkäyntiä. Hän kiipesi ylös portaita, joissa
istui ääretön ihmisjoukko aivan kuin jossakin amfiteatterissa, ja
astui sisälle Pariisin parlamentin entiseen saliin.

Se oli tupaten täynnä väkeä, sillä oli esillä erään kenraalin juttu,
jota kaikki tahtoivat nähdä tuomittavan. Sillä, kuten Brotteaux-ukko
sanoi, "konventti asetti syytteeseen, hänen brittiläisen
majesteettinsa hallituksen esimerkkiä seuraten, voitetut kenraalit
petollisten puutteessa, jotka viimeksimainitut eivät lainkaan
antautuneet tutkittaviksi. Ei suinkaan siksi", Brotteaux lisäsi,
"että voitettu kenraali aina välttämättä olisi ollut syyllinen, sillä
jokainen taistelu tuo pakostakin mukanaan ainakin yhden sellaisen.
Mutta ei mikään ole niin omiaan tehostamaan toisten rohkeutta kuin
se, että joku kenraali tuomitaan kuolemaan..."

Syytettyjen penkillä oli jo istunut monta tuollaista huoletonta ja
itsepäistä sotilasta, joilla oli linnun aivot härän kallossa. Tämä
nyt vuorossa oleva ei tiennyt niistä piirityksistä ja taisteluista,
joita hän oli johtanut, juuri enempää kuin ne tuomaritkaan, jotka
kuulustelivat häntä. Sekä syytös että puolustus hukkuivat sekaviin
todisteluihin joukkojen todellisista voimista, tarkoituksista,
ampumavaroista, marsseista ja vastamarsseista. Ja kansalaisrahvas,
joka seurasi näitä hämäriä ja loppumattomia kinasteluja, näki tuon
paksukalloisen sotilaan takana vain turvattoman, rikkirevityn,
tuhansille surmaniskuille alttiin isänmaan, ja huudahduksin ja
silmäyksin se yllytti penkillään tyyninä istuvia valamiehiä
langettamaan musertavan tuomionsa kuin nuijaniskun tasavallan
vihollisten yli.

Évariste tunsi myös elävästi, että tuon kurjan hahmossa oli
muserrettava ne kaksi kauheaa hirviötä, jotka runtelivat
isänmaata: kapina ja tappio. Kysymys oli kylläkin siitä, oliko tuo
sotilashenkilö syytön vai syyllinen! Mutta kun Vendée alkoi jälleen
rohkaistua, kun Toulon antautui viholliselle, kun Reinin-armeija
peräytyi Mainzin voittajia, kun pohjoinen armeija, joka oli
vetäytynyt takaisin Caesarin leiriin, minä hetkenä hyvänsä saattoi
joutua Valenciennes'issa valtikoivien keisarillisten, englantilaisten
ja hollantilaisten saaliiksi, niin ainoa, mikä oli nyt tärkeää, oli
opettaa kenraaleja voittamaan tai kuolemaan! Nähdessään edessään
tuon heikon ja hölmistyneen sotaherran, joka oikeussalissa sekaantui
selityksissään aivan kuin hän oli sekaantunut laskelmissaan tuolla
pohjoisella sotakentällä, Gamelin lähti nopeasti ulos salista, jotta
ei yhtyisi yleisön huutoon: "Kuolemaan!"

       *       *       *       *       *

Piirihallituksen kokouksessa esitti puheenjohtaja Olivier
onnentoivotuksensa uudelle valamiehelle ja otti häneltä barnabiittien
vanhalla pääalttarilla, joka nyt oli muutettu isänmaan alttariksi,
juhlallisen valan siitä, että hän ihmisyyden pyhässä nimessä tästä
lähin oli tukehduttava sielussaan kaiken inhimillisen heikkouden.

Gamelin kohotti kätensä ottaen valansa todistajaksi Marat'n, tuon
vapaudenmarttyyrin korkean henkiolennon, jonka patsas juuri oli
asetettu pystyyn erästä entisen kirkon pilaria vastaan, vastapäätä
Peltier'tä.

Kuului muutamia kättentaputuksia ja sekavaa äänten sorinaa. Kokouksen
osanottajien kesken vallitsi kiihtymys. Kirkon pääkäytävän ovella
seisoi joukko keihäillä varustettuja piirinjäseniä äänekkäästi ja
tuimasti keskustellen.

-- On vasten tasavallan tapoja, sanoi puheenjohtaja, -- kantaa aseita
vapaiden miesten kokouksessa.

Ja hän antoi käskyn, että pyssyt ja keihäät heti oli riisuttava ja
vietävä entiseen sakaristoon.

Muuan vilkassilmäinen ja paksuhuulinen kyttyräselkä, kansalainen
Beauvisage valvontavaliokunnasta, nousi saarnastuoliin, josta nyt oli
tehty puhujalava ja jonka katonhuippua koristi punainen lakki.

-- Kenraalit pettävät meitä, hän sanoi, -- ja luovuttavat
armeijamme viholliselle. Keisarilliset kaartelevat erinäisillä
ratsujoukoilla Péronnea ja Saint-Quentiniä, Toulon on jätetty
englantilaisille, jotka laskevat siellä maihin neljätoistatuhatta
miestä. Tasavallan viholliset punovat juoniaan itse konventin
helmassakin. Pääkaupungissa on suunniteltu lukemattomia salaliittoja
itävallattaren vapauttamiseksi. Juuri par'aikaa huhutaan, että
nuori Capet on paennut Le Templesta ja kannettu riemusaatossa
Saint-Cloud'hun: häntä varten aiotaan jälleen pystyttää maahan
tyrannien valtaistuin. Elintarpeiden kallistuminen ja assignaattien
arvon laskeminen ovat seurauksena niistä vehkeilyistä, joita
ulkomaalaiset kätyrit harjoittavat meidän kodeissamme, aivan meidän
silmäimme alla. Yhteisen hyvän nimessä kehoitan kansalaistamme
valamiestä olemaan säälimätön salavehkeilijöitä ja pettureita kohtaan.

Hänen astuessaan alas puhujalavalta kuului kokoontuneiden joukosta
huutoja: "Alas vallankumousoikeus! Alas maltilliset!"

Pulleana ja punakkana nousi nyt kansalainen Dupont vanhempi, Place de
Thionvillen puuseppä, puhujalavalle haluten, kuten hän sanoi, tehdä
valamies-kansalaiselle erään kysymyksen. Ja hän kysyi Gameliniltä,
mikä hänen kantansa tulisi olemaan brissotistien ja leski Capet'n
asiassa.

Évariste oli ujo eikä osannut lainkaan puhua julkisesti. Mutta harmi
lennätti hänelle sanat suuhun. Hän nousi kalpeana ja sanoi kumealla
äänellä:

-- Minä olen tuomioistuimen virkamies. Minä vastaan ainoastaan
omantuntoni edessä. Jokainen lupaus, jonka antaisin teille, olisi
ristiriidassa velvollisuuteni kanssa. Minun tehtävääni kuuluu puhua
tribunaalissa ja vaieta muualla. Minä en tunne teitä enää. Minä olen
tuomari: minä en tunne ystäviä enkä vihollisia.

Kokous, hajaantuen eri mielipiteisiin, epävarmana, horjuvana kuten
kaikki kokoukset, ilmaisi hyväksymisensä. Mutta kansalainen Dupont
vanhempi puuttui jälleen puheeseen; hän ei voinut antaa Gamelinille
anteeksi sitä, että tällä oli virka, jota hän itse oli tavoitellut.

-- Minä ymmärrän, hän sanoi, -- niin, jopa hyväksynkin
valamies-kansalaisen epäröimisen. Häntä sanotaan isänmaanystäväksi:
saapa nähdä, salliiko hänen omatuntonsa hänen liittyä sellaisen
tuomioistuimen jäseneksi, jonka tarkoituksena on tuhota tasavallan
viholliset ja joka kuitenkin on päättänyt säästää heidät. On olemassa
eräitä avunantosyntejä, joista hyvän kansalaisen tulee kavahtaa
itsensä. Eikö ole kyllin selvästi tullut ilmi, että useat tuon
tribunaalin valamiehistä ovat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen
kullalla ja että presidentti Montané on menetellyt vilpillisesti
pelastaakseen tyttö Cordayn pään?

Näitten sanojen jälkeen sali puhkesi voimakkaisiin
suosionosoituksiin. Niiden viimeinen kaiku kierteli vielä holveissa,
kun Fortuné Trubert astui puhujantuoliin. Hän oli näinä viimeisinä
kuukausina paljon laihtunut. Hänen kalpeista kasvoistaan pistivät
punaiset poskipäät terävinä esiin; hänen silmäluomensa olivat
tulehtuneet ja hänen silmänsä lasimaiset.

-- Kansalaiset, hän sanoi heikolla, hiukan hengästyneellä,
mutta harvinaisen läpitunkevalla äänellä, -- ei voida epäillä
vallankumousoikeutta tekemättä samalla epäilyksenalaiseksi konventtia
ja yhteishyvänvaliokuntaa, jotka ovat tämän tuomioistuimen
asettaneet. Kansalainen Beauvisage on säikyttänyt meitä kertomalla,
että presidentti Montané on oikeudenkäynnissä kiertänyt lakia
erään rikollisen hyväksi. Minkätähden hän ei myös rauhoittaakseen
meitä lisännyt, että yleisen syyttäjän ilmiannon nojalla samainen
Montané on erotettu virastaan ja vangittu?... Eikö voida valvoa
yhteistä hyvää kylvämättä aina kaikkialle epäluuloa? Eikö siis
konventissa enää ole kykyjä eikä hyveitä? Eivätkö Robespierre,
Couthon, Saint-Just ole kunniallisia miehiä? On muuten merkille
pantavaa, että tuimimmat hyökkäykset tulevat sellaisten henkilöiden
taholta, joiden ei vielä koskaan ole nähty taistelevan tasavallan
puolesta! He eivät puhuisi toisin, jos he tahtoisivat vahingoittaa
sitä. Kansalaiset, vähemmän ääntä ja enemmän toimintaa! Ranskaa
ei pelasteta huutamisella, vaan kanuunoilla. Toiset puolet piirin
kellareista on vielä tutkimatta. Monella kansalaisella on vielä
hallussaan huomattavia määriä pronssia. Meidän täytyy huomauttaa
äveriäille, että isänmaalliset lahjoitukset ovat heidän paras
turvansa. Suljen teidän avuliaaseen huomioonne kaikkien niiden
sotilaittemme tyttäret ja vaimot, jotka niittävät itselleen kunniaa
rajalla ja Loiren rannoilla. Erään heistä, husaari Augustin Pommier'n
kimppuun, joka aikaisemmin palveli tarjoilijana Rue de Jérusalemilla,
hyökkäsi viime kuun 10 päivänä, hänen ollessaan juottamassa hevosia
Condén edustalla, kuusi itävaltalaista ratsumiestä: hän surmasi
heistä kaksi ja otti toiset vangiksi. Pyydän, että piiri lausuu
julkisen tunnustuksensa siitä, että Augustin Pommier on täyttänyt
velvollisuutensa.

Tätäkin puhetta seurasi kättentaputukset, ja piirin jäsenet erosivat
huutaen "eläköön tasavalta!"

Jäätyään pääkäytävälle kahden Trubertin kanssa Gamelin puristi hänen
kättään:

-- Kiitos. Kuinka jaksat?

-- Minä, erinomaisesti, erinomaisesti! vastasi Trubert päästäen
pienen nikotuksen ja sylkäisten verta nenäliinaansa. -- Tasavallalla
on paljon vihollisia, ulkoisia ja sisäisiä; ja meidän piirimme
osalla on niitä aikamoinen joukko. Valtakuntia ei luoda huudolla ja
hälinällä, vaan raudalla ja laeilla... Hyvästi, Gamelin; minun on
kirjoitettava muutamia kirjeitä.

Ja hän katosi entiseen sakaristoon, nenäliina suun edessä.

       *       *       *       *       *

Kansalainen leskirouva Gamelin, jonka kokardi nyt oli paremmin
kiinnitetty myssyyn, oli muutenkin yks kaks saanut olemukseensa
sellaisen porvarillisen arvokkuuden, tasavaltalaisen ylpeyden ja
kunnioitusta herättävän käytöstavan, joka soveltuu valantehneen
jurymiehen äidille. Oikeuden kunnioitus, jossa hänet oli kasvatettu,
se ihailu, jota hän lapsesta saakka oli tuntenut tuomarinpukua ja
virkaviittaa kohtaan, se pyhä pelko ja vavistus, joka hänet oli
aina vallannut katsellessaan noita miehiä, joille Jumala itse oli
luovuttanut maanpäällisen vallan elämän ja kuoleman ylitse, nämä
tunteet tekivät hänelle nyt tämän pojan, jota hän äsken vielä
oli pitänyt melkein lapsena, korkeaksi, kunnianarvoiseksi ja
pyhäksi. Yksinkertaisuudessaan hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen
vallankumouksenkin aikana yhtä varmasti kuin konventin lainsäätäjät
uskoivat valtion pysyväisyyteen eri hallitusmuotojen vaihdellessa, ja
vallankumousoikeus näytti hänestä yhtä majesteetilliselta kuin kaikki
entisetkin tuomiovallat, joita hän oli oppinut pitämään arvossa.

Kansalainen Brotteaux osoitti nuorta tuomaria kohtaan hämmästyksen
sekaista mielenkiintoa ja hieman väkinäistä kunnioitusta. Kuten
naiskansalainen Gamelinkin hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen eri
hallitusmuodoista riippumatta; mutta, aivan päinvastoin kuin tuo
kunnon nainen, hän halveksi vallankumoustribunaaleja yhtä paljon kuin
kaikkia vanhan hallituksen tuomioistuimia. Uskaltamatta avoimesti
ilmaista mielipidettään ja voimatta myöskään vaieta hän lasketteli
kaikenlaisia väitteitä, joista Gamelin ymmärsi juuri sen verran,
etteivät ne ainakaan todistaneet oikeaa kansallista mielenlaatua.

-- Tuon korkean oikeuden, jossa tekin pian tulette istumaan, hän
tälle kerrankin sanoi, -- on Ranskan senaatti perustanut tasavallan
etuja valvomaan; ja epäilemättä olikin erittäin hyveellisesti
ajateltu lainsäätäjien puolelta asettaa tuomareita vihollisilleen.
Minä ymmärrän tämän ajatuksen ylevyyden, mutta minä en usko sitä
erittäin valtioviisaaksi. Olisi ollut heille edullisempaa, siltä
minusta tuntuu, toimittaa salaa pois tieltä kaikkein leppymättömimmät
viholliset ja voittaa muut lahjoilla tai lupauksilla. Oikeusistuin
iskee hitaasti ja se peloittaa enemmän kuin se todellisuudessa
tekee pahaa: sillä on etenkin esikuvallaan kauhistava vaikutus.
Siitä johtuu se epäkohta, että se yhdistää sovintoon kaikki ne,
joita se peloittaa, ja luo täten erilaisten etujen ja vastakkaisien
intohimojen kokoomuksesta kokonaisen suuren puolueen, joka pystyy
yhteiseen ja voimakkaaseen toimintaan. Te kylvätte pelkoa: pelko
synnyttää sankareita enemmän kuin rohkeus; kunpa ette vain,
kansalainen Gamelin, saisi eräänä päivänä nähdä pelon synnyttämäin
ihmeiden nousevan vastaanne!

Kaivertaja Desmahis, joka sillä viikolla oli rakastunut erääseen
Palais-Égalitén tyttöön, jättiläiskokoiseen, tummaan Floraan, oli
kuitenkin varastanut itselleen viisi vapaata minuuttia onnitellakseen
toveriaan ja sanoakseen hänelle, että tuollainen nimitys tuotti
suurta kunniaa kaunotaiteille.

Yksinpä Élodiekin, joka vaistomaisesti inhosi kaikkea
vallankumouksellista ja sitä paitsi pelkäsi julkisia virkoja,
koska ne olivat hänen kaikkein pahimpia kilpailijoitaan rakastajan
sydämestä, niin, lempeä Élodiekin joutui tuon elämän ja kuoleman
asioita ratkaisemaan kutsutun virkamiehen arvovallan lumoihin.
Sitä paitsi sai Évaristen nimitys valamieheksi hänen lähimmässä
ympäristössään aikaan eräitä miellyttäviä muutoksia, joista hänen
täytyi tuntea itsensä iloiseksi. Kansalainen Jean Blaise lähti Place
de Thionvillen ateljeehen varta vasten tapaamaan valamiestä ja sulki
hänet syliinsä ylitsevuotavassa hellyyden puuskassa.

Niinkuin kaikki vastavallankumoukselliset tunsi hänkin jonkinlaista
kunnioitusta Tasavallan hallintoviranomaisia kohtaan ja
etenkin sen jälkeen kun häntä oli syytetty petoksesta armeijan
tavaranhankinnassa, herätti vallankumousoikeus hänessä kunnioituksen
sekaista pelkoa. Hän tiesi olevansa liian huomattu ja liian
moneen liikeyritykseen sotkeutunut henkilö voidakseen nauttia
häiriytymättömästä turvallisuudentunteesta: kansalainen Gamelin oli
hänen mielestään mies, jonka kanssa oli paras pysytellä hyvissä
väleissä.

Hän ojensi kätensä maalari-tuomarille, ollen sydämellinen ja
isänmaallinen, suosiollinen taiteille ja vapaudelle. Gamelin puristi
jalomielisesti tätä auliisti tarjottua kättä.

-- Kansalainen Êvariste Gamelin, sanoi Jean Blaise, -- minä vetoan
teidän ystävyyteenne ja teidän lahjoihinne. Ryöstän teidät huomenna
mukaani maalle pariksi päiväksi: siellä te piirustatte ja meillä on
tilaisuus keskustella yhdessä.

Kuvakauppiaalla oli tapana useana kerran vuodessa tehdä tällainen
parin kolmen päivän retki maalle maalarien kanssa, jotka hänen
osviittojaan seuraten maalasivat maisemia ja raunioita. Ollen
erittäin taitava keksimään sellaista, mikä saattoi miellyttää
yleisöä, hän toi aina näiltä retkiltä sopivia luonnoksia, joista
taiteilijain työpajoissa ja älykkäiden kaivertajain käsissä
kypsytettyinä tehtiin kupari- tai väripainoksia, jotka hän sitten myi
suurella voitolla. Näitten luonnosten mukaan hän myös valmistutti
ovenpäällisiä ja seinämaalauksia, joita myytiin yhtä paljon ja
enemmänkin kuin Hubert Robert'in koristeellisia teoksia.

Tällä kertaa hän tahtoi ottaa kansalainen Gamelininkin mukaansa
maalaamaan maalaisaiheita luonnon mukaan, niin suuresti oli valamies
hänen silmissään nostanut maalarinkin arvoa. Kahden muun taiteilijan
piti myös tulla matkaan, kaivertaja Desmahis'n, joka piirusti hyvin,
ja Philippe Dubois'n, jonka nimi oli vielä tuntematon, mutta joka
maalasi mainiosti Robert'in tyyliin. Naiskansalainen Élodien ja
hänen toverinsa naiskansalainen Hasard'in piti kuten ennenkin olla
taiteilijain matkassa. Jean Blaise, joka erinomaisesti osasi etujensa
valvontaan yhdistää huvituksen, oli tälle retkelle myös kutsunut
naiskansalainen Théveninin, Vaudevilleteatterin näyttelijättären,
jota yleensä luultiin hänen rakastajattarekseen.




X.


Lauantaina kello seitsemän aamulla tuli kansalainen Blaise
mustassa, kolmikulmaisessa hatussa, helakanpunaisissa liiveissä,
nahkaisissa polvihousuissa, keltaisissa kaulussaappaissa ja kopautti
ratsupiiskansa varrella ateljeen ovelle. Kansalainen leskirouva
Gamelin hoiti par'aikaa säädyllistä keskustelua kansalainen
Brotteaux'n kanssa, ja Évariste sitoi pienen peilinpalasen edessä
korkeaa valkeaa kaulaliinaansa.

-- Onnellista matkaa, herra Blaise! sanoi naiskansalainen Gamelin. --
Mutta koska te aiotte maalata maisemia, niin ottakaa mukaanne myös
herra Brotteaux, joka on maalari.

-- Sopiihan se, sanoi Jean Blaise. -- Kansalainen Brotteaux, tulkaa
mukaamme.

Kun Brotteaux oli päässyt varmuuteen siitä, ettei hänestä
olisi mitään haittaa, hän suostui ehdotukseen, sillä hän oli
seuraarakastava mies ja piti huvituksista.

Naiskansalainen Élodie oli myös noussut nuo neljä kerrosta
antaakseen pienen aamusyleilyn leski Gamelinille, jota hän nimitti
äitikullakseen. Hän oli aivan valkoisissa ja tuoksui lavendelille.

Vanhat kuomukattoiset, kahden hevosen vetämät vaunut odottivat
torilla. Rose Thévenin istui etupaikalla Julienne Hasard'in kanssa.
Élodie asetti näyttelijättären oikealle puolelle, istuutui itse
vasemmalle ja istutti kapean Juliennen heidän molempain väliin.
Brotteaux asettui taakse vastapäätä naiskansalainen Théveniniä,
Philippe Dubois vastapäätä naiskansalainen Hasard'ia, Évariste
vastapäätä Élodieta. Mitä taas Philippe Desmahis'hin tulee, niin
näkyi hänen atleettinen yläruumiinsa korkealla ajurin penkillä,
ajurin vasemmalla puolen, jota hän hämmästytti kertoilemalla hänelle,
että eräässä Amerikan valtiossa kasvoi puussa silavamakkaroita ja
metvursteja.

Kansalainen Blaise, joka oli erinomainen ratsastaja, oli noussut
hevosen selkään ja lasketti täyttä ravia muiden edellä, jott'eivät
vaunut pääsisi tomuttamaan häntä.

Sitä myöten kuin vaunujen pyörät loittonivat etukaupungin katuja,
unohtivat matkailijat jokapäiväiset huolensa; ja nähdessään
ympärillään ketoja, puita ja taivasta he kävivät mieleltään
leppoisiksi ja hymyileviksi. Élodie haaveili, että hän oli luotu
kasvattamaan kananpoikasia Évaristen rinnalla, joka jonkin kylän
rauhantuomarina asuisi metsän reunassa, virran partaalla. Jalavat
tien varrella vilisivät sivuitse. Kyläteille ajettaessa hyökkäsivät
talojen vahtikoirat vinoittain vaunuja vastaan ja haukkuivat hevosten
jaloissa, jota vastoin suuri espanjalainen lintukoira, joka oli
maannut poikittain tiellä, vastahakoisesti laittautui syrjään;
kanat lensivät joka suuntaan ja suoraan tien ylikin päästäkseen
pakoon; hanhet etääntyivät hitaasti kiinteänä ryhmänä. Likaiset
lapset katsoa töllistelivät vaunuja. Aamu oli lämmin, taivas
kirkas. Kuivuuttaan halkeileva maa odotti sadetta. He nousivat alas
vaunuista Villejuifin kohdalla. Kauppalan läpi kulkiessaan Desmahis
pistäytyi hedelmäkauppaan ostaakseen kirsikoita, joita hän aikoi
tarjota seurassaan oleville naiskansalaisille. Myyjätär oli sievä:
Desmahis'ta ei näkynyt eikä kuulunut. Philippe Dubois huusi häntä
liikanimeltä, jota hänen ystävänsä yleisesti käyttivät:

-- Hei! Barbaroux... Barbaroux!

Tuon kirotun nimen kuullessaan höristivät ohikulkijat korviaan, ja
kaikkiin ikkunoihin ilmestyi kasvoja. Ja kun muutamat sanskulotit
näkivät nuoren, kauniin miehen tulevan hedelmämyymälästä liivit
auki, pitsiröyhelö hulmuten jättiläismäisellä rinnalla, kirsikkakori
olalla, takki kepin kärjessä, niin he luulivat häntä todellakin
tuoksi pannaan julistetuksi girondistiksi ja kävivät kovakouraisesti
häneen käsiksi ja olisivat hänen kiukustuneista vastalauseistaan
huolimatta vieneet hänet kunnallishallitukseen, elleivät vanha
Brotteaux, Gamelin ja nuo kolme nuorta naista olisi todistaneet,
että tämän kansalaisen nimi oli Philippe Desmahis ja että hän oli
ammatiltaan kaivertaja ja hyvä jakobiini. Vielä oli epäluulonalaisen
näytettävä kansalaiskorttinsa, joka hänellä onneksi sattumalta
oli mukanaan, sillä muuten hän oli kovin huolimaton tuollaisissa
asioissa. Täten hänen onnistui päästä isänmaallisten kyläläisten
kynsistä ilman pahoja vaurioita; ainoastaan toinen pitsikalvosin
oli reväisty pois, joka vahinko oli verraten mitätön. Ne
kansalliskaartilaiset, jotka olivat häntä kovakouraisimmin pidelleet,
esittivät hänelle anteeksipyynnönkin ja ehdottivat, että hänet
kannettaisiin riemusaatossa kunnallishallitukseen.

Päästyään jupakasta vapaaksi katsahti naiskansalaisten Élodien,
Rosen ja Juliennen piirittämä Desmahis katkerasti hymyillen Philippe
Dubois'han, josta hän ei pitänyt ja jota hän epäili tahallisesta
koirankujeesta. Ollen päätä pitempi hän loi korkeudestaan häneen
musertavan silmäyksen ja sanoi:

-- Dubois, jos vielä kerrankin nimität minua Barbaroux'ksi, niin
nimitän minä sinua Brissot'ksi; hän on pieni, paksu ja naurettavan
näköinen äijän kanttura, jolla on rasvattu tukka, öljyinen iho
ja niljaiset kädet. Kukaan ei epäile ettetkö sinä juuri ole tuo
häpeämätön Brissot, kansan vihollinen; ja inhon ja kauhun valtaamina
tulevat tasavaltalaiset heti sinut nähtyään hirttämään sinut
lähimpään lyhtypylvääseen... Ymmärrätkö?

Kansalainen Blaise, joka juuri tuli juottamasta hevostaan, vakuutti,
että hän oli selvittänyt tämän jutun, vaikkakin kaikille oli
ilmeistä, että se oli selvinnyt ilman häntä.

Noustiin jälleen vaunuihin. Tiellä kertoili Desmahis taas
hevosmiehelle, että tälle Longjumeaun tasangolle oli ennen muinoin
pudonnut useita kuun asukkaita, jotka ulkomuodoltaan ja väriltään
muistuttivat sammakoita, mutta olivat muuten paljon kookkaampia.
Philippe Dubois ja Gamelin puhuivat taiteestaan. Dubois, joka oli
Regnault'in oppilas, oli käynyt Roomassa. Hän oli nähnyt Rafaelin
seinäverhomaalaukset, jotka hän asetti kaikkien mestariteosten
yläpuolelle. Hän ihaili Correggion väritystä, Annibale Carraccin
keksimiskykyä ja Domenichinon piirustusta, mutta mitä tyyliin tuli,
ei hän tiennyt mitään, jota olisi voinut verrata Pompeo Battonin
tauluihin. Hän oli Roomassa seurustellut herra Ménageot'n ja rouva
Lebrunin kanssa, jotka molemmat olivat puhuneet vallankumousta
vastaan: sentähden hän ei myöskään maininnut heistä mitään. Mutta
hän kehui Angelica Kauffmannia, jolla oli puhdas maku ja joka tunsi
antiikkia.

Gamelin valitteli sitä, että ranskalaisen maalaustaiteen myöhäistä
kukoistusta, joka ei ulottunut Lesueurin, Clauden ja Poussinin
aikaa kauemmaksi vastaten italialaisen ja flaamilaisen koulun
rappeutumiskautta, oli seurannut niin nopea ja jyrkkä alasmeno.
Syynä siihen hän piti yleisiä tapoja ja akatemiaa, joka oli
niiden ilmaisumuoto. Mutta akatemia oli juuri saatu onnellisesti
tukahdetuksi, ja uusia periaatteita seuraten David ja hänen koulunsa
par'aikaa loivat uutta, vapaan kansan arvoista taidetta. Nuorempien
maalareiden joukossa Gamelin kadehtimatta asetti ensimmäiselle
sijalle Hennequinin ja Topino-Lebrunin. Philippe Dubois piti
Regnault'ia, opettajaansa, Davidia parempana ja pani toivonsa
maalaustaiteessa nuoreen Gérard'iin.

Élodie onnitteli naiskansalainen Théveniniä hänen punaisesta,
samettisesta poimuhatustaan ja valkoisesta puvustaan. Ja
näyttelijätär kiitteli molempain seuralaistensa pukuja sekä neuvoi
heille keinoja, millä ne voisi saada vieläkin hienommiksi: hänen
mielestään oli koristeita vähennettävä.

-- Ei koskaan ole kyllin yksinkertaisessa puvussa, hän sanoi. -- Sen
oppii teatterissa, jossa vaatetuksen tulee päästää näkyviin kaikki
ruumiin asenteet. Siinä on sen oikea kauneus, ja muuta se ei tarvitse.

-- Aivan niin, kultaseni, vastasi Élodie. -- Mutta mikään ei
pukuasioissa ole kalliimpaa kuin yksinkertaisuus. Eikä se, että me
käytämme yllämme kaikenlaista korurihkamaa, aina riipu huonosta
mausta; välistä se myös johtuu säästäväisyydestä.

He puhelivat sitten suurella harrastuksella syksyn muodeista,
sileistä mekkohameista, lyhyistä vartaloista.

-- Niin monet naiset tekevät itsensä rumemmiksi seuratessaan muotia!
sanoi Thévenin. -- Pitäisi pukea itsensä vartalonsa mukaisesti.

-- Ainoastaan ruumiin ympäri vapaasti kiedotut ja poimutetut kankaat
ovat kauniita, sanoi Gamelin. -- Kaikki leikattu ja neulottu on
hirveätä.

Nämä ajatukset, jotka olisivat paremmin soveltuneet johonkin
Winckelmannin kirjaan kuin pariisittarien kanssa puhelevan nuoren
miehen suuhun, otettiin vastaan halveksivalla välinpitämättömyydellä.

-- Täksi talveksi suunnitellaan vanulla sisustettuja,
silkkipeittoisia kappoja _à la laponne_ ja pyöreäksi leikattuja
Zuleima-kappoja, joihin kuuluu turkkilaismalliset liivit.

-- Nuo ovat vain hätäapukeinoja, sanoi Thévenin. -- Niitä myydään
valmiina. Minulla on muuan pikku ompelijatar, joka neuloo kuin enkeli
ja joka ei ole kallis: minä lähetän hänet teille, rakas ystävä.

Ja sanat lentelivät keveinä ja innokkaina levitellen ja kohotellen
silmien eteen kaikenlaisia hienoja kudoksia, raitaisia silkkejä,
sileitä pekingsilkkejä, siciliennesilkkejä, harsoja ja nankingeja.

Ja vanha Brotteaux, joka kuunteli heitä, ajatteli surumielisin
hekumantuntein noiden hurmaa vain muotojen verhoksi heitettyjä yhden
muotikauden huntuja, jotka kestävät vain jonkin vuoden ja syntyvät
alati uudestaan kuin kedon kukkaset. Ja hänen katseensa, joka
noista kolmesta nuoresta naisesta siirtyi peltojen ruiskukkasiin ja
unikkoihin, himmentyi kyyneleiseen hymyyn.

He saapuivat Orangis'hin yhdeksän aikana ja pysähtyivät Kellon
majataloon, jossa Poitrine-puolisot tarjosivat ravintoa ja hoivaa
ihmisille ja eläimille. Kansalainen Blaise, joka oli jo ehtinyt
siistiä asunsa, tarjosi kätensä naiskansalaisille. Tilattuaan
päivällisen kello kahdeksitoista he lähtivät, edellään pikkuinen
kylän poika, joka kantoi heidän maalirasioitaan, salkkujaan,
telineitään ja päivänvarjojaan, kulkemaan jalan ketojen poikki
Orges-ja Yvette-virtojen yhtymäkohdalle, tuolle ihanalle paikalle,
josta voi nähdä koko Longjumeaun viheriöivän tasangon Seine-virran ja
Saint-Genevièven metsien kehyksessä.

Jean Blaise, joka johti tuota pientä taiteilijaryhmää, ylläpiti
entisen rahamiehen kanssa hupaista keskustelua, jossa vilahteli sikin
sokin mitä erilaisimpia henkilöitä, Verboquet Jalomielinen, Catherine
Cuissot, kirjojenkaupustelijatar, Chaudronin neitoset, poppamies
Galichet ja myös Cadet-Roussellen ja madame Angot'n nykyaikaisemmat
hahmot.

Évariste, joka nähdessään elonkorjaajain sitovan lyhteitä oli
leimahtanut äkilliseen luonnonrakkauteen, tunsi kyynelten nousevan
silmiinsä; sopusoinnun ja rakkauden unelmat täyttivät hänen
sydämensä. Desmahis puhalteli naiskansalaisten hiuksiin voikukkien
siivekkäitä siemeniä. Koska kaikki kolme kaupunkilaisten tavoin
pitivät kukkavihoista, he kokosivat niityltä peitsiruohoja, joiden
kukat kiertävät vartta tiheänä tähkänä, pehmeän-sinipunervin
kellokiehkuroin koreilevia kellokukkia, tuoksuvan rautayrtin
hentoja korsia, seljapensaan oksia, minttuja, villiresedoita,
pyörtänökärsämöitä, kaikkia syyskesän kasvikuntaan kuuluvia kukkia.
Ja kun Jean-Jacques oli tehnyt kasvitieteen muotiasiaksi kaupungin
tyttöjen keskuudessa, tiesivät kaikki kolme, mikä minkin kukan
nimi oli ja mitä mikin merkitsi. Kun kuivuuden riuduttamat hennot
terälehdet varisivat Élodien käsissä ja putosivat sateena hänen
jalkoihinsa, hän huokasi:

-- Kukatkin kuihtuvat jo!

Kaikki ryhtyivät nyt työhön ja koettivat ilmentää luontoa sellaisena
kuin he sen näkivät, mutta jokainen näki sen jonkun mestarin
kaavoissa. Ei aikaakaan niin oli jo Philippe Dubois Hubert Robert'in
tyyliin luonnostellut autioksi jätetyn talon, kaadettuja puita,
kuivuneen puron. Gamelin löysi Yvetten rannoilta Poussinin maisemia.
Philippe Desmahis maalaili erään kyyhkyslakan edessä Callot'n
ja Duplessis'n pikareskiin sävyyn. Vanha Brotteaux, joka kehui
jäljittelevänsä flaamilaisia, piirusti huolellisesti erästä lehmää.
Élodie hahmotteli mökin kuvaa, ja hänen ystävättärensä Julienne, joka
oli värikauppiaan tytär, järjesti hänen värilautasensa. Muutamat
lapset, jotka olivat tuppautuneet aivan kiinni häneen, katselivat
hänen maalaamistaan. Hän sai heidät siirtymään vähän etäämmälle
nimittämällä heitä pikkunaskaleiksi ja antamalla heille karamelleja.
Ja kun naiskansalainen Thévenin keksi heidän joukossaan joitakin
sievempiä tylleröitä, hän pesi heidät, suuteli heitä ja pisti kukkia
heidän hiuksiinsa. Hän hyväili heitä surunsekaisen lempeästi,
sentähden ettei hänellä itsellään ollut iloa olla äiti ja myös siksi
että hän tahtoi somistaa itseään hellätunteisella ilmeellä sekä
harjoitella asenteen ja ryhmityksen taitoa.

Hän oli ainoa, joka ei piirustanut eikä maalannut. Hän tahtoi lukea
rooliaan ja vielä enemmän miellyttää. Ja roolivihko kädessään hän
kulki yhden luota toisen luo, keveänä ja hurmaavana. "Ei ihoa, ei
piirteitä, ei vartaloa, ei ääntä", sanoivat hänestä naiset, mutta
hän täytti ympäristönsä liikkeellä, värillä ja sopusoinnulla.
Kuihtuneena, somana, väsyneenä ja väsymättömänä, hän oli retken
suurin sulostaja. Kun hän oli luonteeltaan epätasainen ja sentään
aina iloinen, herkkähermoinen, helposti ärtyvä ja sentään mukautuva
ja sopuisa, teräväkielinen mitä kohteliaimmassa sävyssä, turhamainen,
vaatimaton, rehellinen, vilpillinen, ihastuttava, ei suinkaan ollut
Rose Théveninin vika, jos ei häntä onnistanut maailmassa ja jos ei
hänestä tehty jumalatarta; mutta ajat olivat huonot, eikä Pariisissa
enää ollut suitsutusta eikä alttareita sulottarille. Naiskansalainen
Blaisekään, joka hänestä puhuessaan, rypisti nenäänsä ja nimitti
häntä "äitipuolekseen", ei voinut hänen läsnäollessaan vastustaa
hänen lumoustansa.

Harjoiteltiin parhaillaan _Les Visitandines_ näytelmää, ja Rose
iloitsi siitä, että hän oli saanut siinä niin luonnonraikkaan osan.
Sillä luonnollisuuteen hän kaikessa pyrki ja pääsikin.

-- Emmekö siis ollenkaan saa nähdä Pamélaa? sanoi kaunis Desmahis.

Kansallisteatteri oli suljettu ja näyttelijät lähetetty
Madelonnettes'in nunnaturvalaan ja Pélagie-vankilaan.

-- Onko tämä vapautta? huudahti naiskansalainen Thévenin kohottaen
taivaaseen kauniit, suuttumusta leimuavat silmänsä.

-- Kansallisteatterin näyttelijät, sanoi Gamelin, -- ovat
ylimysmielisiä, ja kansalainen François'n kappale on omiaan
herättämään kaipausta aatelisiin etuoikeuksiin.

-- Hyvät herrat, sanoi näyttelijätär Thévenin, -- ettekö siis voi
kuunnella mitään muita kappaleita kuin niitä, jotka imartelevat
teitä?...

Puolenpäivän aikaan alkoi itse kukin tuntea itsensä aika nälkäiseksi,
ja tuo pieni seurue palasi takaisin majataloon.

Évariste kulki Élodien rinnalla ja muistutteli hymyillen hänen
mieleensä heidän ensimmäisiä tapaamisiaan.

-- Kaksi linnunpoikaa oli pesästään katolta pudonnut sinun
akkunalaudallesi. Sinä pistelit niiden nokkaan ruokaa; toinen niistä
jäi eloon ja lensi tiehensä. Toinen kuoli siihen pieneen vanupesään,
jonka sinä olit sille valmistanut. "Juuri se, josta minä pidin
enemmän", sanoit sinä. Sinä päivänä sinulla, Élodie, oli punainen
nauharuusu tukassasi.

Philippe Dubois ja Brotteaux, jotka tulivat vähän muiden jäljessä,
puhuivat Roomasta, jossa he olivat olleet kumpikin, jälkimmäinen
v. 72, edellinen akatemian viimeisinä aikoina. Ja vanha Brotteaux
muisteli vieläkin prinsessa Mondragonea, joka kyllä olisi kallistanut
korvansa hänen huokauksilleen ilman kreivi Altieria, joka lakkaamatta
seurasi häntä kuin varjo. Philippe Dubois ei unohtanut mainita, että
hän oli ollut kutsuttu päivällisille kardinaali de Bernis'n luo ja
että tämä oli maailman kohteliain isäntä.

-- Minäkin tunsin hänet, sanoi Brotteaux, -- ja voinpa
sanoa kerskumatta, että kuuluin jonkin aikaa hänen lähimpään
seurapiiriinsä: hän seurusteli kernaasti roskaväen kanssa. Hän oli
rakastettava mies ja vaikkakin hän mielellään lasketteli perättömiä,
niin oli hänen pikkusormessaan jo enemmän tervettä filosofiaa kuin
kaikkien noiden teidän jakobiinienne päässä yhteensä, jotka tahtovat
meitä hyveellistyttää ja jumalallistuttaa. Tuhat kertaa enemmän pidän
noista yksinkertaisista teofageistamme, jotka eivät tiedä, mitä
he tekevät, eivätkä, mitä he sanovat, kuin noista raivohulluista
poropeukaloista, jotka laativat lakeja ja koettavat mahdollisimman
ahkerasti teloittaa meitä tehdäkseen meidät hyveellisiksi ja
viisaiksi ja saadakseen meidät palvelemaan Korkeinta olentoa, joka
on luonut heidät omaksi kuvakseen. Ennen aikaan oli minulla Les
Ilettes'in kappelissa messunlukijana muuan köyhä pappisaakuli,
joka saatuaan lasin sanoi: "Älkäämme panetelko syntisiä; niiden
kustannuksellahan me arvottomat pappi-parat juuri elämme!" Myöntäkää,
herra, että tuolla litanianlopottajalla oli terveet hallinnolliset
periaatteet. Pitäisi palata takaisin niihin ja hallita ihmisiä
sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin tahdottaisiin heidän
olevan.

Naiskansalainen Thévenin oli lähestynyt ukko Brotteaux'ta. Hän
tiesi, että tämä mies ennenaikaan oli elänyt komeasti, ja tällä
loisteliaalla muinaisuuden muistolla koristi hänen mielikuvituksensa
nyt tuon entisen rahamiehen nykyhetkistä köyhyyttä, joka hänen
mielestään oli vähemmän nöyryyttävä siksi, että se oli yleinen ja
yleisestä sekasorrosta johtuva. Hän tarkasteli häntä uteliaana,
eikä ilman eräänlaista kunnioitusta, aivan kuin jonkun tuollaisen
auliin Kroisoksen viimeisiä jäännöksiä, jollaisia hänen vanhemmat
ammattisisarensa teatterissa huokaillen ylistivät. Ja sitä
paitsi häntä miellytti tämä hyvin kuluneessa ja hyvin siistissä
nuuskanruskeassa lievetakissa esiintyvä vanha herra.

-- Herra Brotteaux, hän sanoi tälle, -- kaikki tietävät, että te
ennen muinoin hiiviskelitte kauniin, ilotulia tuikkavan öisen puiston
myrttilehdoissa näyttelijättärien ja tanssijattarien seurassa
kaukaisen huilun- ja viulunsoiton helinässä... Voi, he olivat
varmaankin paljon kauniimpia, nuo teidän silloiset jumalattarenne
oopperasta ja Comédie-Françaisestä, kuin me poloiset pienet
kansallisnäyttelijättäret?

-- Älkää luulkokaan sellaista, neiti, vastasi Brotteaux, -- ja
tietäkää, että jos siihen aikaan olisi ollut ainoakaan sellainen
kuin te, niin olisi hän, jos hän vain olisi tahtonut, vaeltanut kuin
kuningatar, yksin ja ilman kilpailijaa, tuossa samaisessa puistossa,
jota te hyväntahtoisesti suvaitsette kuvitella niin imartelevan
kauniiksi.

Ravintola Kello oli aivan maalaismallinen. Rautatammen oksa riippui
ajoportin päällä, joka johti aina lokaiselle pihalle, missä kanat
tepastelivat ja nokkivat maata. Pihan perällä oli kaksikerroksinen
asuinrakennus, jota varjosti korkea, sammaloitunut tiilikatto ja
jonka seinät peittyivät melkein kokonaan vanhojen, täydessä kukassa
olevien köynnösruusujen alle. Oikealla ojentelivat muutamat leikatut
hedelmäpuut latvojaan matalan puutarhamuurin ylitse. Vasemmalla oli
talli ulkonevine rehuhäkkeineen ja heinäparvineen. Seinää vasten
oli asetettu tikapuut. Samalla suunnalla oli vielä vaja täynnä
maanviljelyskaluja ja pölkkyjä, ja siellä vanhojen kärryjen päällä
seisoi valkea kukko pitäen silmällä kanaparveaan. Tältä puolelta
sulki pihan navettarakennusten rivi, ja niiden edessä kohosi niinkuin
kunniakas sukukumpu valtava lantakasa, jota juuri parhaillaan leveä,
karkeatekoinen, keltahiuksinen tyttö väänteli tadikolla. Hänen
puukenkänsä olivat täynnä lantavettä, joka liotti hänen paljaita
jalkojaan, ja silloin tällöin loksahtivat hänen safraninkeltaiset
kantapäänsä kengistä esiin. Hänen ylöskäärityn hameensa alta näkyivät
hänen valtavan paksut, matalat ja lian peittämät pohkeensa.

Juuri kun Philippe Desmahis katseli häntä ihmeissään ja huvittuneena
luonnon eriskummallisesta leikistä, joka oli rakentanut tämän tytön
leveämmäksi kuin oli pitkä, huusi majatalon isäntä:

-- La Tronche hoi! Mene hakemaan vettä!

Hän kääntyi näyttäen Desmahis'lle tulipunaiset kasvot ja leveän suun,
josta puuttui yksi hammas. Oli tarvittu häränsarvi murtamaan tätä
väkevää hammasriviä... Hän seisoi tadikko olalla ja nauroi. Hänen
reisiä muistuttavat, mahtavat käsivartensa kiilsivät auringossa.

Pöytä oli katettu alakerran saliin, jossa kananpoikaset par'aikaa
paistuivat vanhoilla pyssyillä koristetun uuninkuvun alla. Tuohon
enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa pitkään, kalkilla valkaistuun
saliin pääsi valo vain oven vihertäväin ruutujen läpi ja yhdestä
ainoasta ruusujen kehystämästä ikkunasta, jonka ääressä vanha mummo
istui kehräämästä. Hänellä oli päässään vanhan hallituksen aikaan
kuuluva päähine ja pitsimyssy. Hänen ryhmyiset, maatyössä mustuneet
kätensä pitelivät kehrävartta. Kärpäset lensivät istumaan hänen
silmäluomilleen eikä hän ajanut niitä pois. Pienenä, äitinsä sylissä,
hän oli nähnyt Ludvig XIV:n ajavan ohi vaunuissaan.

Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli tehnyt matkan Pariisiin. Heikolla
ja laulavalla äänellä hän kertoi noille kolmelle ympärillään
seisovalle nuorelle naiselle, että hän oli nähnyt Hôtel de Villen,
Tuileries'n ja La Samaritainen ja että juuri hänen kulkiessaan
Pont-Royalea oli muuan vene, joka vei omenia Mail-torille, särkynyt
ja kaikki omenat joutuneet veden vietäviksi, niin että koko virta oli
ollut aivan punainen omenista.

Hän oli selvillä niistä muutoksista, joita hiljattain oli tapahtunut
valtakunnassa ja etenkin siitä eripuraisuudesta, joka vallitsi
valantehneiden ja -tekemättömien kirkkoherrojen välillä. Hän tiesi
myös, että oli sota, nälänhätä ja taivaalla uhkaavat merkit. Hän ei
uskonut, että kuningas oli kuollut. Hänet oli päästetty pakenemaan,
niin hän kertoi, maanalaista käytävää pitkin ja pyövelin käsiin oli
annettu vain tavallinen, yksinkertainen mies.

Isoäidin jaloissa pajukopassa makasi Poitrine-perheen nuorin vesa,
Jeannot, joka juuri sai hampaita. Naiskansalainen Thévenin otti
vasun käteensä ja hymyili lapselle, joka kitisi heikosti kuumeen ja
kouristusten näännyttämänä. Se oli varmaankin hyvin sairas, sillä oli
lähetetty hakemaan lääkäriä, kansalainen Pelleport'ia, joka, ollen
Konventissa varamiehenä, ei ottanut palkkaa sairaskäynneistään.

Naiskansalainen Thévenin, synnynnäisenä teatteri-ihmisenä, oli
kotonaan kaikkialla; ja kun hän ei ollut oikein tyytyväinen siihen
tapaan, millä La Tronche oli suorittanut astiain pesun, pyyhki hän
lautaset, lasit ja haarukat. Sill'aikaa kun naiskansalainen Poitrine
keitti lientä, jota hän kunnon emäntänä tavan takaa maisteli,
leikkasi Élodie viipaleiksi neljän naulan leivän, joka vielä oli
aivan uunilämmin. Katsellessaan hänen puuhailuaan sanoi Gamelin:

-- Muutama päivä sitten luin erään nuoren saksalaisen kirjoittaman
kirjan, jonka nimeä en nyt muista: se oli verraten hyvin
ranskannettu. Siinä kerrottiin eräästä kauniista ja nuoresta,
Charlotte-nimisestä tytöstä, joka, kuten sinäkin, Élodie, leikkasi
leipää ja, kuten sinäkin, teki sen niin miellyttävästi ja niin
sirosti, että sen nähdessään nuori Werther rakastui häneen.

-- Ja se päättyi häihin? kysyi Élodie.

-- Ei, vastasi Évariste; -- se päättyi Wertherin väkivaltaiseen
kuolemaan.

He söivät hyvällä ruokahalulla, sillä heillä oli kova nälkä; mutta
ruoka oli kehnonlaista. Jean Blaise valitteli sitä: hän oli herkkusuu
ja hyvinsyöminen kuului hänen elämänsääntöihinsä; ja juuri yleinen
nälänhätä kiihotti häntä tekemään herkkusuisuudestaan järjestelmän.
Vallankumous oli kaikissa kodeissa muuttanut ruokalistan. Useimmilla
kansalaisilla ei ollut mitään suuhun pantavaa. Eteensäkatsovat
miehet, jotka, kuten Jean Blaise, ansaitsivat suuria summia keskellä
yleistä kurjuutta, kävivät ravintoloissa, joissa he osasivat näyttää
nerouttaan ruokapöydän ääressä. Mitä taas Brotteaux'hon tulee, joka
Vapauden vuonna II eli pelkillä kastanjoilla ja leivänkuorilla, niin
hän muisteli ennen aikaan illastaneensa Grimod de la Reynièren luona
Champs-Elysées'n varrella. Haluten saada herkkusuun maineen muori
Poitrinenkin silava muhennoksen vierellä hän aivan tulvi oppineita
ruokareseptejä ja hyviä gastronomisia ohjeita. Ja kun Gamelin
selitti, että oikea tasavaltalainen halveksii pöydän iloja, antoi tuo
vanha veronvuokraaja ja muinaistuntija nuorelle spartalaiselle oikean
keitto-ohjeen spartalaiseen mustaan liemeen.

Päivällisen jälkeen antoi Jean Blaise, joka ei unohtanut asian
vakavaa puolta, maalaisakatemiansa tehdä piirustuksia ja luonnoksia
majatalosta, jota hän sen rappeutuneen ulkomuodon vuoksi piti
erittäin romanttisena. Juuri kun Philippe Desmahis ja Philippe Dubois
piirustivat navettarakennuksia, tuli La Tronche antamaan ruokaa
sioille. Kansalainen Pelleport, "tohtori", joka samassa tuli ulos
alatuvasta pikku Poitrinen luota, lähestyi molempia taiteilijoita, ja
onniteltuaan heitä heidän lahjoistaan, jotka tuottivat kunniaa koko
kansalle, hän osoitti sikalauman keskellä seisovaa La Tronchea.

-- Katsokaa tuota olentoa tuossa, hän sanoi, -- hän ei ole yksi
tyttö, niinkuin voisitte luulla: hän on kaksi tyttöä. Huomatkaa, että
tarkoitan aivan puustavillisesti sitä, mitä sanon. Kun ihmettelin
hänen luurakenteensa valtavia mittasuhteita, tutkin häntä lähemmin
ja huomasin, että hänellä oli useaita luita kaksittain: kummassakin
reidessä kaksi yhteen sulautunutta reisiluuta, kummassakin olassa
kaksi kyynärluuta. Myöskin hänen lihaksensa ovat kaksinkertaisia.
Minun käsittääkseni on hänessä pari tiukasti yhteenkasvanutta
tai, oikeammin sanottuna, yhteensulautunutta kaksosta. Tapaus on
mielenkiintoinen. Minä olen huomauttanut siitä Saint-Hilairelle,
joka oli siitä minulle erittäin kiitollinen. Teillä on edessänne
todellinen epäsikiö, kansalaiset. Häntä nimitetään La Troncheksi.
Mutta pitäisi sanoa "Les Tronches": heitä on kaksi. Luonnolla on
oikkunsa silläkin... Hyvää yötä kansalaiset! Saamme rajuilman tänä
yönä...

Syötyään illallista kynttiläin valossa ryhtyi Blaise-akatemia,
liitettyään seuraansa vielä yhden poika- ja tyttö-Poitrinen,
ravintolan pihamaalla leikkimään sokkosta, johon leikkiin nuoret
naiset ja miehet erittäin vilkkaasti ottivat osaa, mikä seikka oli
hyvin ymmärrettävää, kun muistaa heidän ikänsä, ja ehkäpä myös
epävarma ja levoton aika lietsoi heidän intoaan. Kun tuli aivan
pimeä, ehdotti Jean Blaise, että mentäisiin leikkimään alasaliin
joitakin seuraleikkejä. Élodie tahtoi leikkiä "sydänten metsästystä",
ja koko seura yhtyi hänen ehdotukseensa. Nuoren naisen neuvosta
Philippe Desmahis piirusti liidulla eri paikkoihin, huonekaluihin,
oviin ja seinille seitsemän sydäntä, s.o. yhtä vähemmän kuin oli
leikkiin osanottajia, sillä vanha Brotteaux'kin oli suostunut olemaan
mukana. Tanssittiin piiritanssia, ja kun Élodie antoi sovitun merkin,
riensi jokainen laskemaan kätensä jollekin sydämelle. Kömpelö ja
hajamielinen Gamelin näki kaikilla jo olevan omistajan: hän antoi
pantin, pienen veitsen, jonka hän oli ostanut kuudella soulia
Saint-Germainin markkinoilta ja jolla hän oli leikannut leipänsä
nälkää näkevälle äidille. Alettiin alusta taas, ja Blaise, Élodie ja
naiskansalainen Thévenin jäivät vuoron perään ilman sydäntä ja saivat
antaa kukin pantin: sormuksen, käsilaukun, safiaanikantisen kirjasen,
rannerenkaan. Sitten arvottiin pantit jälleen omistajilleen Élodien
helmasta, ja jokaisen täytyi saadakseen omansa takaisin osoittaa
seurataitoaan, laulaa jokin laulu tai lausua runoja. Brotteaux lausui
Ranskan suojeluspyhän yksinpuhelun _La Pucellestä_:

    Denis ma oon, pyhimys arvoltani,
    ma lemmin Galliaa...

Kansalainen Blaise, vaikkakin hän oli vähemmän kirjanoppinut, lausui
kuitenkin heti sen pitempää miettimättä Richemond'in vastauksen:

    Oi, herra pyhimys, maksoiko vaivaa
    noin turhan vuoksi jättää salit taivaan...!

Siihen aikaan lukivat kaikki myötäänsä ihastuneina tuon ranskalaisen
Arioston mestariteosta; vakavimmatkin hymyilivät Jeannen ja Dunois'n
lemmentarinalle, Agnesin ja Monrosen seikkailuille ja siivellisen
aasin urotöille. Kaikki sivistyneet ihmiset osasivat ulkoa tämän
hupaisan ja filosofisen runoelman kauneimmat kohdat. Yksin Évariste
Gamelinkin, ankarasta maailmankatsomuksestaan huolimatta, lausui
vastustelematta Grisbourdonin tulon helvettiin, ennenkuin hän otti
Élodien helmasta kuusi souta maksavan veitsensä. Naiskansalainen
Thévenin lauloi ilman säestystä Ninan romanssin: _Kun armahin kerran
palaa_. Desmahis lauloi _La Faridondainen_ sävelellä:

    Talosta pyhän Antonin
    he porsaan vaativat
    ja käärivät sen kaapuihin,
    näin munkin laativat.
    Se kuosista vain riippuikin...

Mutta Desmahis oli yhtä kaikki vähän huolestunut. Tällä hetkellä
hän rakasti tulisesti kaikkia noita kolmea naista, joiden kanssa
hän leikki panttileikkiä, ja hän heitti kaikkiin kolmeen hehkuvia
ja helliä silmäyksiä. Hän rakasti näyttelijätär Théveniniä hänen
suloutensa, hänen notkeutensa, hänen taitavan esiintymisensä, hänen
katseittensa ja sydämeen tunkevan äänensä vuoksi; hän rakasti
Élodieta, jonka hän arvasi runsaaksi, rikkaaksi ja antavaksi
luonnoltaan; hän rakasti Julienne Hasard'ia hänen värittömistä
hiuksistaan, hänen valkeista kulmakarvoistaan, hänen pisamistaan
ja laihasta varrestaan huolimatta, sentähden että hän aivan kuin
tuo samainen Dunois, josta Voltaire puhuu _La Pucellessään_, oli
aina jalomielisesti valmis antamaan vähimmän kauniille todistuksen
rakkaudestaan, sitäkin enemmän kun Julienne Hasard tällä hetkellä
näytti olevan vapain ja siis tietysti helpoimmin saatavissakin.
Ollen kaikkea muuta kuin turhamainen Desmahis ei koskaan ollut varma
siitä, kelpaisiko hänen tarjouksensa, mutta hän ei myöskään koskaan
ollut varma päinvastaisesta. Niinpä hän pitikin itseään tarjolla joka
tilaisuudessa. Käyttäen hyväkseen onnellisia sattumia panttileikissä
hän puhui muutamia helliä sanoja näyttelijätär Théveninille, joka ei
siitä pahastunut, mutta ei myöskään voinut vastata mitään kansalainen
Jean Blaisen mustasukkaisten katseiden vuoksi. Hän puhui veläkin
rakastuneemmin naiskansalainen Élodielle, jonka hän tiesi Gamelinin
mielitietyksi, mutta hän ei ollut niin vaatelias, että olisi
tahtonut pitää mitään sydäntä yksinomaisuutenaan. Élodie ei voinut
häntä rakastaa; mutta hänen mielestään Desmahis oli kaunis, eikä
hän onnistunut tätä seikkaa mieheltä kokonaan peittämään. Loppujen
lopuksi Desmahis kuitenkin kuiski hehkuvimmat rakkaudentunnustuksensa
naiskansalainen Hasard'in korvaan: tämä vastasi niihin hämmästyneellä
ilmeellä, joka saattoi merkitä yhtä hyvin rakastunutta alttiutta kuin
kalseaa välinpitämättömyyttä. Ja Desmahis ei ollenkaan uskonut häntä
välinpitämättömäksi.

Majatalossa oli ainoastaan kaksi makuuhuonetta, molemmat
ensimmäisessä kerroksessa ja yhteisessä eteisessä.
Vasemmanpuolisessa, joka oli kauniimpi, oli kukalliset seinäpaperit
ja käden suuruinen kuvastin, jonka kullatut kehykset olivat olleet
alttiina kärpästen hävyttömyyksille aina Ludvig XV:n lapsuuden
ajoista alkaen. Siellä kirjavan karttuunikatoksen alla oli kaksi
vuodetta höyhen- ja untuvatyynyineen ja tikattuine patjapeitteineen.
Tämä huone oli varattu noille kolmelle naiskansalaiselle.

Kun maatapanon aika tuli, toivottivat Desmahis ja naiskansalainen
Hasard toisilleen hyvää yötä eteisessä, kummallakin kynttilä
kädessä. Rakastunut kaivertaja pisti värikauppiaan tyttären käteen
ohimennen pienen paperilipun, jossa hän pyysi tätä, sitten kun kaikki
nukkuivat, tulemaan luokseen ullakolle, joka oli naiskansalaisten
huoneen yläpuolella.

Viisaana ja eteensä katsovana miehenä hän oli jo päivällä ottanut
selvää paikallisista olosuhteista ja tutkinut tuon ullakonkin, joka
oli täynnä sipulinippuja ja hedelmiä, jotka olivat siellä kuivamassa
keskellä ampiaisia, kirstuja ja vanhoja matkasäkkejä. Hän oli lisäksi
keksinyt siellä vanhan, ontuvan telttasängyn, joka kaikesta päättäen
oli virkaheitoksi tuomittu, ja rikkinäisen olkimatrassin, joka oli
täynnä kirppuja.

Vastapäätä naiskansalaisten huonetta oli toinen jotenkin pieni huone,
jossa oli kolme makuusijaa ja jossa matkustavaisten mieskansalaisten
oli määrä nukkua. Mutta Brotteaux, joka oli sybariitti, oli mennyt
latoon heiniin nukkumaan. Mitä Jean Blaiseen tulee, niin hän oli
aivan kadonnut näköpiiristä. Dubois ja Gamelin nukkuivat pian.
Desmahis paneutui vuoteeseen, mutta kun yön hiljaisuus oli niinkuin
uinuva vesi peittänyt talon, nousi kaivertaja vuoteesta ja hiipi
ullakolle puuportaita myöten, jotka narahtelivat hänen paljaiden
jalkojensa alla. Ullakon ovi oli raollaan. Sieltä tulvahti vastaan
tukehtava kuumuus ja mätien hedelmien kirpeä lemu. Ontuvassa
telttasängyssä nukkui La Tronche suu auki, paita korvissa, sääret
hajallaan. Hän oli vallan suunnaton. Ullakon akkunan läpi tunkeva
kuun säde leikki sinervinä ja hopeisina läikkinä hänen ihollaan,
joka likalaattojen ja lantavesitahrojen alla hohti nuoruutta ja
raikkautta...

Seuraavana päivänä, vielä yhden ja viimeisen työpäivän jälkeen,
lähti tuo vaeltava akatemia jälleen Pariisiin. Kun Jean Blaise
maksoi isännälleen assignaateilla, valitteli kansalainen Poitrine
sitä, ettei enää ollenkaan saanut nähdä muuta kuin "neliskulmaista
rahaa" ja lupasi olla ikuisesti kiitollinen sille, joka jälleen toisi
takaisin kultarahat.

Hän antoi naiskansalaisille kukkia. Hänen käskystään kiipesi La
Tronche puukengissä, hame ylös käärittynä tikapuille, ja näyttäen
sieltä likaisia ja kiiltäviä pohkeitaan hän leikkeli väsymättömällä
innolla ruusuja seiniä peittävistä ruusuköynnöksistä. Hänen leveistä
kämmenistään ruusut valuivat sateena, koskena, lumivyörynä Élodien
Juliennen ja Rose Théveninin levitettyihin helmoihin. Koko vaunu
täyttyi niistä. Kaikki saivat niitä suuret kantamukset kotiinsa, ja
he nukkuivat ja heräsivät niiden tuoksuun.




XI.


Kun naiskansalainen Rochemaure aamulla syyskuun 7. p:nä oli menossa
valamies Gamelinin luo saadakseen hänet suopeaksi jotakin epäiltyä
kohtaan, joka kuului hänen ystäviinsä, hän tapasi portaissa entisen
herra Brotteaux des Ilettes'in, jota hän oli rakastanut muinoin
onnen päivinä. Brotteaux puolestaan oli juuri menossa Rue de la Loin
varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo viedäkseen tälle kaksitoista
tusinaa valmistamiaan jäsennukkeja. Ja hän oli voidakseen kantaa
niitä helpommin päättänyt pistää ne seipään nenään kuljeskelevien
kaupustelijoiden esimerkkiä seuraten. Hän käyttäytyi aina erittäin
kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan, sellaisiakin, jotka pitkän
seurustelun vuoksi jo olivat kadottaneet kaiken viehätysvoimansa,
kuten oli laita rouva de Rochemauren, ellei mahdollisesti väliin
tullut petoksen, pitkän eron; uskottomuuden ja lihavuuden höyste
jonkin verran ärsyttänyt hänen ruokahaluaan. Joka tapauksessa
hän otti hänet vastaan rikkinäisillä kivilaatoilla vuoratuissa,
likaisissa portaissa aivan samoin kuin ennen Les Ilettes'in laajan
kuistin portailla ja pyysi häntä tekemään hänelle sen kunnian, että
tulisi katsomaan hänen ullakkokomeroaan. Rouva kipusi verraten
vaivattomasti ylös portaita, ja pian hän oli pienen huoneensalvoksen
suojassa, jonka kallellaan olevat parrut kannattivat luukkuakkunalla
varustettua tiilikattoa. Siellä ei voinut seisoa suorana. Hän
istuutui sille ainoalle tuolille, joka tässä komerossa oli, ja
silmäiltyään hetkisen hatarasti liitettyjä tiilikiviliuskoja hän
kysyi hämmästyneenä ja surullisena:

-- Täällä te siis asutte, Maurice? No, ei teidän ainakaan ole tarvis
pelätä tunkeilijoita. Täytyy olla piru itse tai kissa löytääkseen
teidät täältä.

-- Vähänhän täällä on ahdasta, vastasi tuo entinen herra. -- Enkä
tahdo teiltä kieltää, että vuode-pahaselleni joskus sataa. Mutta se
on vähäpätöinen harmi. Ja kirkkaina öinä näen täältä kuun, ihmisten
rakkauden todistajan ja vertauskuvan Sillä kuun, hyvä rouva, ovat
rakastavaiset kaikkina aikoma kutsuneet todistajakseen, ja kalvaassa,
pyöreässä täyteläisyydessään se muistuttaa rakastajalle hänen
halujensa esinettä.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi naiskansalainen.

-- Kissat, jatkoi Brotteaux, -- pitävät hirveätä meteliä tällä
räystäänkourulla, silloin kun niillä on aikansa. Mutta täytyy antaa
rakkaudelle anteeksi, että se naukuu ja sähisee katoilla, kun se
täyttää ihmistenkin elämän levottomuudella ja rikoksilla.

Molemmat olivat, viisaasti kyllä, kohdanneet toisensa aivan kuin
kaksi ystävää, jotka edellisenä iltana olivat eronneet mennäkseen
kotiin nukkumaan; ja vaikkakin he olivat vieraantuneet toisistaan, he
keskustelivat ystävällisessä ja tuttavallisessa äänilajissa.

Kuitenkin tuntui rouva de Rochemaure huolestuneelta. Vallankumous,
joka pitkin aikaa oli ollut hymyilevä ja edullinen hänelle, tuotti
hänelle nykyään huolta ja levottomuutta; hänen illallisensa olivat
käyneet vähemmän loisteliaiksi ja iloisiksi. Hänen harppunsa
sävelet eivät enää jaksaneet kirkastaa synkkiä kasvoja. Rikkaimmat
panosten tekijät olivat luopuneet hänen pelipöydistään. Useat hänen
lähimmistä tuttavistaan olivat nyt epäiltyjä ja koettivat lymyillä;
hänen ystävänsä, rahamies Morhardt, oli vangittu, ja juuri hänen
tähtensä hän aikoi kääntyä apua pyytäen valamies Gamelinin puoleen.
Hän itsekin oli epäilyksenalainen. Kansalliskaartilaiset olivat
toimittaneet kotitarkastuksen hänen luonaan, kääntäneet nurin kaikki
hänen piironginlaatikkonsa, nostaneet sijoiltaan lattiapalkit,
pistäneet keihäillään puhki hänen patjansa. He eivät olleet mitään
löytäneet, olivat pyytäneet anteeksi ja juoneet hänen viinejään.
Mutta he olivat olleet aivan vähällä keksiä hänen kirjeenvaihtonsa
erään emigrantin, herra d'Expillyn kanssa. Muutamat ystävät, joita
hänellä oli jakobiinien parissa, olivat ilmoittaneet hänelle,
että kaunis Henry, hänen sydänkäpysensä, oli laittanut itsensä
huonoon valoon erinäisillä voimasanoilla, jotka olivat olleet liian
väkivaltaisia ollakseen vilpittömiä.

Kyynärpäät polvien ja posket käsien varassa, mietteisiinsä
vaipuneena, hän kysyi vanhalta ystävältään, joka istui olkirahilla:

-- Mitä te tuumitte kaikesta tästä, Maurice?

-- Tuuminpa vain, että nämä ihmiset voivat antaa filosofille ja
asiaaharrastavalle katselijalle paljon ajattelemisen ja huvin
aihetta, mutta että teille, rakas ystävätär, olisi parasta olla
Ranskan rajojen ulkopuolella.

-- Voi, Maurice, miten meidän käy?

-- Samaa kysyitte minulta, Louise, kerran, kun olimme ajelemassa
Cher-virran rantamalla ja hevosemme, joka oli pillastunut,
lennätti meitä eteenpäin hurjaa neliä. Kuinka naiset sentään ovat
uteliaita! Vielä nyt tahdotte tietää, mihin tämä meno vie. Kysykää
sitä povariakoilta. Minä en ole mikään poppamies, armahaiseni. Ja
filosofiasta, kaikkein terveimmästäkin, on sangen vähän apua silloin,
kun on kysymys tulevaisuuden tulkitsemisesta. Tämä asiaintila loppuu
kerran, sillä kaikki loppuu. Sen voi arvata tapahtuvaksi eri lailla.
Voi olla, että liittolaiset voittavat ja marssivat Pariisiin. He
eivät ole kaukana siitä, mutta epäilen kuitenkin, että he eivät
pääse tänne. Nämä tasavallan sotilaat taistelevat lannistumattoman
rohkeasti. Voi myös sattua, että Robespierre nai leskirouva Capet'n
ja nimityttää itsensä valtionhoitajaksi Ludvig XVII:n alaikäisyyden
aikana.

-- Luuletteko todellakin? huudahti naiskansalainen Rochemaure
innoissaan ja toivoen pääsevänsä osalliseksi niin ihanaan juoneen.

-- Voi vielä sattua niinkin, jatkoi Brotteaux, -- että
Vendée voittaa ja pappishallitus asetetaan jälleen kunniaansa
rauniokasojen ja ruumisläjien päälle. Ette voi käsittää, rakas
ystävätär, millainen valta papistolla on noihin joukkoaaseihin...
"Sieluihin"... tarkoitin tietysti sanoa, kieleni vain hiukan lipsahti.
Mutta luultavinta on, mikäli minä voin asioita arvostella, että
vallankumoustribunaali johtaa perikatoon sen hallituksen, joka sen
on asettanut: se uhkaa liian monia päitä. Ne, joita se kauhistaa,
ovat jo lukemattomat, he yhtyvät, ja kukistaakseen sen he kukistavat
koko hallitusjärjestelmän. Luulen, että te juuri olette nimityttänyt
nuoren Gamelinin tähän valamiehistöön. Hän on hyveellinen, hänestä
on tuleva hirmuinen. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaunokaiseni,
sitä varmempi olen siitä, että tämä tribunaali, joka on perustettu
pelastamaan tasavaltaa, on kukistava sen. Konventti on tahtonut,
kuten kuningasvaltakin, oman suuruudenaikansa, oman inkvisitionsa,
se on tahtonut valvoa turvallisuuttaan itsevalitsemiensa ja siitä
riippuvien virkamiesten avulla. Mutta miten paljon konventin
suuruudenaika kuitenkin jää jäljelle kuninkuuden aikaisesta! Ja
kuinka paljon epäpoliittisempi sen inkvisitio on Ludvig XIV:n
aikaista! Vallankumoustribunaalissa vallitsee alhainen oikeudentunto
ja nolo tasa-arvoisuuden ajatus, joka saattaa sen piankin vihatuksi
ja naurunalaiseksi ja joka on herättävä inhoa kaikissa. Tiedättekö,
Louise, että tämä sama tribunaali, joka aikoo kutsua aitauksensa
eteen Ranskan kuningattaren ja kaksikymmentäyksi lainsäätäjää,
tuomitsi eilen kuolemaan erään palvelijattaren, sentähden että hän
pahoin aikomuksin, kumotakseen tasavallan, oli huutanut: "Eläköön
kuningas." Meidän mustasulkaiset tuomarimme toimivat samaan tapaan
kuin tuo englantilaisille niin rakas William Shakespeare, joka mitä
traagillisimpiin kohtauksiin sekoittaa kömpelönkarkeita ilveitä.

-- Sanokaas minulle, Maurice, kysyi naiskansalainen Rochemaure, --
onko teillä yhä vielä onnea rakkaudessa?

-- Valitettavasti, vastasi Brotteaux, -- lentävät kyyhkyset
valkoiselle kyyhkyslakalle eivätkä enää viihdy tornin raunioilla.

-- Te olette aina vain sama kuin ennenkin... Hyvästi, ystäväni!

       *       *       *       *       *

Kun rakuuna Henry samana iltana kutsumatta saapui rouva de
Rochemauren luo, sinetöi tämä parhaillaan erästä kirjettä, joka
oli osoitettu kansalainen Raulinelle Vernoniin. Se oli Englantiin
menevä kirje, sen hän tiesi. Rauline sai rouva de Rochemauren
kirjeen erään postinkantajan välityksellä sekä lähetti sen sitten
Dieppeen erään kalankaupustelijan mukana. Muuan laivuri vei sen
yöllä britannialaiseen laivaan, joka luovaili rannikolla; ja muuan
emigrantti, herra d'Expilly, sai sen vastaanottaa Lontoossa ja
välitti sen sisällön, mikäli hän katsoi sen edulliseksi, edelleen
Saint-Jamesin kabinettiin.

Henry oli nuori ja kaunis. Itse Akhilleus ei ollut voimakkaampi ja
kukoistavampi pukeutuessaan Odysseuksen antamiin ase varustuksiin.
Mutta naiskansalainen Rochemaure, joka vielä äsken oli ollut niin
altis tuon nuoren kommuunisankarin suloille, oli kääntänyt hänestä
pois katseensa ja ajatuksensa, sen jälkeen kun hän oli saanut
tietää, että tämä nuori sotilas herätettyään liioitteluillaan
epäluuloja jakobiineissa saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja
syöstä hänet perikatoon. Henry tunsi nahoissaan, ettei hänelle
ehkä olisi ylivoimaista lakata rakastamasta rouva de Rochemaurea,
mutta häntä harmitti se, ettei tämä enää osoittanut häntä kohtaan
asiaankuuluvaa mielenkiintoa. Hän toivoi rouva de Rochemauren avulla
suoriutuvansa eräistä maksuista, joihin tasavallan palvelus häntä
velvoitti. Mutta kun hän nyt muisti, millaisiin äärimmäisyyksiin
naiset voivat mennä ja miten nopeasti he voivat siirtyä hehkuvimmasta
rakkaudesta kylmimpään tunteettomuuteen ja kuinka helppoa heidän on
uhrata, mitä ovat rakastaneet, ja kadottaa, mitä ovat jumaloineet,
hän alkoi epäillä, että tämä ihastuttava Louise vallan hyvin voisi
eräänä päivänä heitättää hänet vankeuteen päästäkseen hänestä
eroon. Hänen älynsä neuvoi häntä valloittamaan takaisin tämän
kadottamansa kaunottaren. Sentähden hän nyt oli tullut hänen
luokseen koko viehätysvoimallaan aseistettuna. Hän lähestyi häntä,
vetäytyi kauemmaksi, lähestyi uudestaan, hipaisi häntä ja väistyi
jälleen kaikkien balettiviettelyskeinojen mukaisesti. Sitten hän
heittäytyi nojatuoliin ja alkoi tuolla vastustamattomalla äänellään,
äänellä, joka tunki naisten sisimpään olemukseen, ylistää luontoa
ja yksinäisyyttä sekä ehdotti hänelle huokaisten huvimatkaa
Ermenonvilleen.

Mutta rouva de Rochemaure vain näpäytteli harppuaan ja heitteli
ympärilleen kärsimättömiä ja ikävystyneitä silmäyksiä. Äkkiä Henry
nousi synkkänä ja päättäväisenä ja ilmoitti, että hän aikoi lähteä
armeijaan ja olisi jo muutaman päivän kuluttua Maubeugen edustalla.

Näyttämättä laisinkaan hämmästyneeltä tai epäilevältä rouva de
Rochemaure nyökkäsi hyväksyvästi.

-- Te onnittelette minua tämän päätöksen johdosta?

-- Niin onnittelen.

Rouva de Rochemaure odotti parhaillaan erästä uutta ystävää, joka
häntä suuresti miellytti ja josta hän toivoi olevan itselleen suurta
hyötyä; hän oli aivan toista maata kuin tämä: todellakin ylösnoussut
Mirabeau, sievistelty Danton, josta oli tullut hankitsija, jalopeura,
joka uhkasi heittää kaikki isänmaanystävät Seineen. Joka hetki hän
luuli kuulevansa kellon kilinää ja säpsähteli.

Saadakseen Henryn lähtemään hän vaikeni, haukotteli, selaili erästä
partituuria ja haukotteli jälleen. Nähdessään, ettei toisella ollut
aikomustakaan lähteä, hän sanoi, että hänen oli pakko mennä ulos, ja
hävisi pukukammioonsa.

Henry huusi hänelle liikuttavalla äänellä:

-- Hyvästi, Louise!... Saanenko enää milloinkaan nähdä teitä?

Ja hänen kätensä kopeloivat avonaisen kirjoituspöydänlaatikon
sisältöä.

Heti kun Henry oli ehtinyt kadulle, hän avasi kansalainen Raulinelle
osoitetun kirjeen ja luki sen suuresti kiinnostuneena. Se sisälsi
todellakin erittäin merkitsevän kuvauksen Ranskassa vallitsevasta
mielialasta. Siinä puhuttiin kuningattaresta, näyttelijätär
Théveninistä, vallankumoustribunaalista, ja monta kohtaa tuon kunnon
Brotteaux des Ilettes'in tuttavallisesta rupattelusta oli siinä myös
mainittu.

Luettuaan kirjeen ja pistettyään sen taskuunsa hän epäröi hetken;
mutta sitten kuten ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä ja aikoo
sen toteuttaa mitä pikemmin sitä parempi, hän suuntasi askelensa
Tuileries'tä kohti ja astui varmuusvaliokunnan odotushuoneeseen.

       *       *       *       *       *

Tuona päivänä istui Évariste Gamelin kello kolme iltapäivällä
valamiesten penkillä yhdessä neljäntoista ammattiveljensä kanssa,
jotka hän suurimmaksi osaksi tunsi, kaikki yksinkertaisia,
rehellisiä ja isänmaallisia ihmisiä, tiedemiehiä, taiteilijoita tai
käsityöläisiä: yksi maalari kuten hän itsekin, yksi piirustaja,
molemmat hyvin lahjakkaita, yksi kirurgi, yksi suutari,
yksi entinen markiisi, joka oli antanut täysin vakuuttavia
todisteita kansallisesta mielenlaadustaan, yksi kirjanpainaja,
pari pikkukauppiasta, toisin sanoen läpileikkaukselleen
näytekokoelma Pariisin asutuksesta. He istuivat siinä työläis- tai
porvarismekoissaan, millä tukka lyhyeksi leikattuna _à la Titus_,
millä hiuspalmikko niskassa, millä kolmikulmainen hattu silmillä,
millä pyöreä hattu takaraivolla, millä punainen myssy korvilla.
Toiset olivat puetut jakkuun, takkiin ja polvihousuihin, jollaisia
käytettiin vanhaan hyvään aikaan, toiset _carmagnoleen_ ja pitkiin,
raitaisiin housuihin sanskulottien tapaan. Jaloissa heillä oli
millä saappaat, millä solkikengät, millä puutohvelit, joten he
ulkokuorensa puolesta edustivat kaikkia niitä erilaisia muunnoksia,
mitä miehisessä puvussa siihen aikaan esiintyi. Koska he kaikki jo
useita kertoja olivat olleet istunnoissa mukana, he näyttivät olevan
hyvin kotiutuneita penkillään, ja Gamelin kadehti heidän tyyneyttään.
Hänen sydämensä tykytti haljetakseen, hänen korvissaan suhisi, hänen
silmiään hämärsi, ja koko maailma peittyi häneltä sinikelmeään sumuun.

Kun vahtimestari ilmoitti tribunaalin kokouksen alkavaksi, asettui
kolme tuomaria paikoilleen pienelle korokkeelle viheriäisen pöydän
ääreen. Heillä oli päässään kokardeilla ja suurilla mustilla
töyhdöillä koristettu hattu, yllään tuomarinviitta ja heidän
rinnallaan riippui kolmiväri-nauhaan ripustettu raskas hopeamitali.
Heidän edessään korokkeen juurella istui väliaikainen yleinen
syyttäjä samanlaisissa pukimissa. Protokollasihteeri istuutui
tribunaalin ja syytettyä varten varatun tyhjän tuolin väliin.
Gamelinin silmissä nämä henkilöt olivat nyt aivan toisenlaisia
kuin ennen, kauniimpia, vakavampia, hirvittävämpiä, vaikkakin he
ottivat vaivattomia ja tuttavallisia asentoja, selailivat papereita,
huutelivat vahtimestaria tai nojautuivat taapäin ottaakseen vastaan
jonkin tiedonannon joltakulta valamieheltä tai virkaatekevältä
upseerilta.

Tuomarien yläpuolelle oli ripustettu Ihmisoikeuksien taulut; heidän
oikealla ja vasemmalla puolellaan, vanhojen keskiaikaisten muurien
seinustalla, seisoivat Le Peltier'n, Saint-Fargeaun ja Marat'n
kuvapatsaat. Salin perällä vastapäätä valamiehistön penkkiä oli
yleisön parveke. Ensimmäisellä rivillä oli pelkkiä naisia, vaaleita,
tummia, harmaita, mutta kaikilla oli korkea myssypäähine, jonka
laskoteltu reunus varjosti poskia; heidän povelleen, joka ajan
muodin mukaan oli korkea ja rehevä kuin imettäjän, oli solmittu
valkea huntu tai kumpuili siinä sinisen esiliinan rintalappu. He
istuivat käsivarret ristissä lehterin rintasuojukseen nojaten. Heidän
takanaan nähtiin asteittain ylenevillä penkkiriveillä siellä täällä
erinäisiä kansalaisia vaihtelevissa pukimissa, jotka siihen aikaan
antoivat väkijoukoille niin eriskummallisen ja maalauksellisen
leiman. Oikealla, sisäänkäytävän lähellä, oli aidoitettu ala seisovaa
yleisöä varten. Tällä kertaa ei siellä ollut montakaan. Se asia,
jota tämän tribunaalin osaston nyt oli määrä käsitellä, kiinnitti
ainoastaan pienen kuulijapiirin mieltä, ja epäilemättä oli muilla
osastoilla, joilla oli istunto samaan aikaan, jännittävämpiä juttuja
tarjottavanaan.

Tämä rauhoitti jossakin määrin Gameliniä, joka ollen jo
menehtymäisillään ei olisi kestänyt suurten oikeudenkäyntien hehkuvaa
ilmakehää. Hänen silmänsä kiintyivät pienimpiinkin yksityiskohtiin:
hän keksi pienen ihokarvan sihteerin korvassa ja mustepilkun yleisen
syyttäjän asiakirjoissa. Hän näki aivan kuin suurennuslasin läpi
kaikki nuo monet kapiteelit, jotka oli veistetty aikana, jolloin
kaikki antiikkisen pylväsjärjestelmän tuntemus oli joutunut unhoon,
ja jotka kietoivat goottilaisten pylväiden päät nokkosseppeliin
ja rautatammen lehviin. Mutta hänen katseensa palasi lakkaamatta
takaisin tuohon vanhanaikaiseen, punaisella Utrechtin sametilla
päällystettyyn tuoliin, jonka istuin oli kulunut ja käsinoja
mustunut. Aseistettuja kansalliskaartilaisia seisoi kaikkien
ulkokäytävien kohdalla.

Vihdoin ilmestyi syytetty krenatöörien saattamana, mutta
vapain jäsenin, niinkuin laissa oli määrätty. Hän oli noin
viisikymmenvuotias, laiha, kuiva, tumma, kokonaan kalju mies;
hänen poskensa olivat sisäänpainuneet, huulet ohuet ja sinertävät,
ja hän esiintyi vanhan muodin mukaisesti yllään tummanpunainen
takki. Hänessä oli kaikesta päättäen kuumetta, sillä hänen silmänsä
loistivat niinkuin kiiltokivet ja hänen poskensa olivat kuin
maalatut. Hän istuutui. Hänen ristissä olevat jalkansa olivat
luonnottoman laihat, ja hänen suuret luiset kätensä ulottuivat hyvin
niiden ympäri. Hänen nimensä oli Marie Adolphe Guillergues, ja häntä
syytettiin tasavallan rehuvarastojen haaskaamisesta. Syytöskirjassa
oli monta ja vakavaa asiaa, jotka puhuivat häntä vastaan; kuitenkaan
ei mikään niistä ollut täysin todistettu. Kysyttäessä Guillergues
kielsi useimmat näistä syytöksistä sekä selitti toiset itselleen
edullisella tavalla. Hänen puhetapansa oli täsmällistä ja kylmää,
erinomaisen taitavaa, ja kuvasti miestä, jonka kanssa ei ole hyvä
joutua kauppasuhteisiin. Hänellä oli vastaus valmiina kaikkeen.
Kun tuomari teki hänelle kiusallisen kysymyksen, pysyivät hänen
kasvonsa tyyninä ja äänensä varmana, mutta hänen molemmat rinnalle
ristityt kätensä tärisivät tuskasta. Gamelin huomasi sen ja kuiskasi
naapurilleen, joka oli maalari kuten hän itsekin:

-- Katsokaa hänen peukaloitaan!

Ensimmäinen todistaja, jota kuulusteltiin, toi esiin raskauttavia
asianhaaroja. Hänen todistukseensa koko syytös perustui. Ne,
jotka sen jälkeen kutsuttiin esiin, näyttäytyivät päinvastoin
suosiollisiksi syytettyä kohtaan. Yleinen syyttäjä hyökkäsi
kiivaasti, mutta pysyi ylimalkaisissa lauseissa. Puolustusasianajaja
puhui vakuuttavasti ja hankki syytetylle jonkin verran myötätuntoa,
jota hän ei itse ollut osannut voittaa. Istunto keskeytettiin,
ja valamiehet vetäytyivät syrjään neuvottelemaan. Epäselvän ja
hämärän keskustelun jälkeen he jakautuivat kahteen melkein yhtä
suureen ryhmään. Toisella puolen olivat välinpitämättömät, haaleat,
järkeilevät suunsoittajat, joita ei mikään intohimo tulistuttanut,
ja toisella puolen ne, jotka seurasivat tunnetta, välittivät vähät
todisteluista ja tuomitsivat sydämellään. Nämä viimeksimainitut
eivät koskaan vapauttaneet. Nämä olivat niitä hyviä ja puhtaita,
jotka ajattelivat ainoastaan tasavallan pelastamista; muu ei heitä
liikuttanut. Heidän asenteensa teki syvän vaikutuksen Gameliniin,
joka tunsi itsensä heidän hengenheimolaisekseen.

"Tämä Guillergues", hän ajatteli, "on taitava roisto, kavala konna,
joka on keinotellut ratsuväkemme rehuvarastoilla. Julistaa hänet
syyttömäksi olisi samaa kuin päästää karkuun petturi, pettää isänmaa,
tuomita armeija perikatoon." Ja Gamelin oli jo näkevinään, miten
vihollisen ratsujoukot löivät maahan tasavallan husaarit kompastuvine
hevosineen... "Mutta jos Guillergues olikin viaton?"

Hän tuli äkkiä muistaneeksi Jean Blaiseä, jota myös oli epäilty
petollisuudesta tavarain hankinnassa. Saattoi olla paljonkin
sellaisia, jotka menettelivät samoin kuin Guillergues ja Blaise ja
siten valmistivat maaperää tappiolle, tasavallan tuhoutumiselle.
Olisi pitänyt antaa varoittava esimerkki. Mutta jos Guillergues
olikin viaton?...

-- Ei ole todistuksia, sanoi Gamelin ääneen.

-- Ei milloinkaan ole todistuksia, vastasi olkapäitään kohauttaen
juryn puheenjohtaja, joka kuului hyviin, puhtaisiin.

Lopuksi oli seitsemän ääntä langettamisen ja kahdeksan vapauttamisen
puolella.

Valamiehistö palasi takaisin oikeussaliin ja istuntoa jatkettiin.
Valamiesten velvollisuuteen kuului perustella lausuntonsa; kaikki
puhuivat vuoron perään tuon tyhjän tuolin edessä. Toiset olivat
monisanaisia; toiset tyytyivät pariin sanaan; on sellaisiakin, jotka
ilmaisivat ajatuksensa täysin käsittämättömässä muodossa.

Kun tuli Gamelinin vuoro, hän nousi ja sanoi:

-- Kun on kysymys niin suuresta rikoksesta kuin voiton
mahdollisuuksien riistäminen isänmaan puolustajilta, täytyy olla
selvät todistukset, joita meillä ei ole.

Äänten enemmistöllä syytetty julistettiin syyttömäksi.

Kun Guillergues jälleen tuotiin tuomareiden eteen, kuului
hyväntahtoista sorinaa kuulijoiden puolelta, jotka tahtoivat
ilmoittaa vapauttamistuomiosta. Hän oli nyt kokonaan toinen mies.
Kuivuus oli kadonnut hänen piirteistään, hänen huulensa olivat
pehmentyneet. Hän näytti kerrassaan kunnianarvoiselta; hänen
kasvoillaan oli rehellinen ja viaton ilme. Tribunaalin presidentti
luki liikuttuneella äänellä oikeuden päätöksen, joka julisti syytetyn
vapautetuksi; koko sali puhkesi suosionosoituksiin. Santarmikin,
joka oli tuonut sisään Guillergues'in, riensi syleilemään häntä.
Presidentti kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle veljellisen
syleilyn. Valamiehet suutelivat häntä, Gamelin vuodatti kuumia
kyyneliä.

Oikeuspalatsin pihalla, jota päivän viimeiset säteet valaisivat,
tunkeili ulvova väkijoukko. Tribunaalin neljä osastoa olivat
edellisenä päivänä julistaneet kolmekymmentä kuolemantuomiota,
ja suuren sisäänkäytävän portailla kyyrötti joukko trikotöösejä,
jotka odottivat pyövelinkärryjen lähtöä. Mutta Gamelin, joka
laskeutui portaita valamiesten ja katselijain sankassa parvessa,
ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään muuta kuin oman oikeuden- ja
ihmisyydentekonsa, ja tunne siitä, että hän oli pelastanut viattoman,
täytti hänen mielensä ylpeällä ilolla. Pihalla valkopukuinen Élodie
heittäytyi kyynelsilmin ja hymyilevänä hänen syliinsä ja jäi siihen
lepäämään mielenliikutuksesta hervottomana. Ja kun hän vihdoin kykeni
puhumaan, hän sanoi:

-- Évariste, sinä olet kaunis, sinä olet hyvä, sinä olet jalo! Tuolla
salissa tunki sinun miehekkään ja lempeän äänesi kaiku olemukseni
läpi magneettisin aalloin. Olin aivan sähköistynyt.

Katselin sinua koko ajan, kun istuit siinä penkilläsi. En nähnyt
mitään muuta kuin sinut. Mutta sinä, ystäväni, etkö ollenkaan
aavistanut minun läsnäoloani? Eikö mikään ilmoittanut sinulle, että
minä olin siellä? Minä istuin lehterillä, toisella rivillä, oikealla.
Jumalani, kuinka on suloista tehdä hyvää! Sinä olet pelastanut tuon
onnettoman. Ilman sinua hänen olisi käynyt huonosti. Sinä olet
pelastanut hänet elämälle ja omaistensa rakkaudelle. Miten hän
mahtaakaan tällä hetkellä siunata sinua! Évariste, miten minä olen
onnellinen ja ylpeä saadessani rakastaa sinua!

Käsikoukkua, kiinteästi toisiinsa nojaten he kulkivat pitkin katuja
tuntien itsensä niin kevyiksi että luulivat lentävänsä.

He menivät _Maalaavaan Amoriin_. Tultuaan Oratorion kohdalle sanoi
Élodie:

-- Ei viitsitä mennä myymälän läpi.

Hän johti Évaristen sisään ajoportin kautta ja vei hänet asuntoonsa.
Eteisessä hän veti laukustaan suuren rauta-avaimen.

-- Sitä luulisi melkein vankilan avaimeksi, hän virkahti. --
Évariste, sinusta tulee nyt minun vankini.

He menivät ruokasalin läpi ja olivat pian tytön omassa huoneessa.

Évariste tunsi huulillaan Élodien suudelman raikkaan liekinnän. Hän
sulki hänet syliinsä. Pää taaksepäin, silmät puoliummessa, auki
hulmahtavin hiuksin, varpana kiertyvin varsin, puolitajuttomana tyttö
riistäytyi irti hänen syleilystään, juoksi ovelle ja työnsi sen
salpaan...

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun naiskansalainen Blaise avasi
rakastajalleen oven ja kuiskasi hänen korvaansa pimeässä:

-- Hyvästi, rakkaani! Tähän aikaan tulee isäni tavallisesti kotiin.
Jos kuulet kolinaa portaista, niin kiiruhda nopeasti yläkertaan äläkä
mene alas, ennenkuin olet varma siitä, että kukaan ei näe sinua.
Koputa kolme kertaa ovenvartijan ikkunaan, niin hän avaa sinulle
portin. Hyvästi, elämäni, oma sieluni!

Päästyään kadulle Évariste näki, miten Élodien huoneen ikkunaa
raoitettiin ja miten pieni käsi katkaisi punaisen neilikan, joka
putosi hän jalkoihinsa niinkuin veripisara.




XII.


Eräänä iltana, kun vanha Brotteaux taas tuli kansalainen Cailloun luo
Rue de Loille mukanaan kaksitoista tusinaa jäsennukkeja, niin otti
tuo tavallisesti niin ystävällinen ja kohtelias leikkikalukauppias
hänet ja hänen nukkensa ja ilvekojeensa vastaan verrattain tylysti.

-- Pitäkää varanne, kansalainen Brotteaux, hän sanoi, -- pitäkää
varanne! Ei ole aina aika nauraa; kaikenlainen leikinlasku on nyt
poissa paikaltaan. Muuan varmuusvaliokunnan jäsen, joka eilen
kävi täällä liikkeessäni, näki teidän jäsennukkenne ja piti niitä
vastavallankumouksellisina.

-- Hän laski leikkiä! sanoi Brotteaux.

-- Ei sinne päinkään, kansalainen. Ei sinne päinkään. Hän oli
sellainen mies, joka ei laske leikkiä. Hän sanoi, että noissa pikku
ukkeleissa oli kansan edustavia henkilöitä ilkimielisellä tavalla
vääristelty ja että etenkin helposti tunnettavia olivat Couthonin,
Saint-Justin ja Robespierren irvikuvat, ja hän takavarikoi ne. Se on
aikamoinen tappio minulle puhumattakaan niistä vaaroista, jotka tuon
asian vuoksi minua uhkaavat.

-- Mitä ihmettä! Että nuo arlekiinit, nuo pajatsot ja klovnit, nuo
paimenet ja paimentytöt, jotka olen maalannut aivan samanlaisiksi
kuin Boucher viisikymmentä vuotta sitten, että ne muka olisivat
Couthonin ja Saint-Justin irvikuvia! Ei yksikään järkevä ihminen voi
sellaista väittää!

-- Mahdollista kyllä on, jatkoi Caillou, -- että te ette ole ehdoin
tahdoin tarkoittanut mitään pahaa, vaikkakin tuollaisesta älyniekasta
kuin te aina voi epäillä mitä tahansa. Mutta se on vaarallista
peliä. Tahdotteko, että kerron teille erään esimerkin? Natoile,
jolla on pieni teatteri Champs-Elysées'llä, vangittiin toissapäivänä
kansalaisvastaisen mielialansa vuoksi, sentähden että hän oli antanut
_Polichinellin_ ilvehtiä konventin kustannuksella.

-- Mutta katsokaahan toki, sanoi Brotteaux nostaen liinaa, joka oli
levitetty noiden pienten hirsipuussakeikkujain peitoksi,--katsokaahan
toki vielä kerran noita naamioita ja noita kasvoja! Ovatko ne
nyt mitään muuta kuin selviä huvi- ja paimennäytelmäin hahmoja?
Kuinka saatoittekaan uskoa ja sanoa, että minä tein pilaa
kansalliskonventista?

Brotteaux oli hämmästynyt ja yllättynyt. Vaikkakin hän tiesi
inhimillisen typeryyden kykenevän melkein mihin tahansa, niin ei hän
sentään ollut uskonut, että se koskaan voisi saattaa epäilynalaisiksi
hänen _Scaramouchejaan ja Colinettejaan_. Hän vakuutti heidän
viattomuuttaan ja omaansa. Mutta kansalainen Caillou ei tahtonut
kallistaa korvaansa sille puheelle.

-- Kansalainen Brotteaux, viekää pois nukkenne! Minä pidän teitä
suuressa arvossa, minä kunnioitan teitä, mutta minä en tahdo teidän
tähtenne joutua huonoon huutoon enkä hankkia ikävyyksiä itselleni.
Minä kunnioitan lakia. Minä tahdon olla edelleenkin hyvä kansalainen
ja tulla kohdelluksi sen mukaan. Hyvästi, kansalainen Brotteaux,
viekää pois nukkenne!

Brotteaux-ukko asteli takaisin kotiinsa kantaen noita epäilyttäviä
luomiaan olallaan pitkän tangon päässä, jäljessään joukko pilkkaavia
lapsia, jotka luulivat häntä rotanloukkujen kaupustelijaksi. Hänen
ajatuksensa olivat murheellisia. Tosin hän ei elänyt yksinomaan
jäsennukeillaan: hän piirusteli kahdestakymmenestä sousta muotokuvia
porttikäytävissä ja eräässä Hallin tynnyrissä sukanparsijain
seurassa, ja monet nuorukaiset, jotka lähtivät armeijaan, tahtoivat
antaa kuvansa nuorelle lemmitylleen. Mutta nämä pikku työt olivat
hänelle sanomattoman tuskallisia, eikä hän tehnyt muotokuvia
lähestulkoonkaan niin hyvin kuin jäsennukkeja. Väliin hän taas oli
sihteerinä Hallin naisväelle, mutta se oli samaa kuin sekoittaa
itsensä rojalistisiin salaliittoihin, ja vaaran uhka oli suuri. Hän
muisti, että Rue Neuvedes-Petits-Champs'in varrella, lähellä entistä
Vendome-toria, asui muuan toinen lelukauppias nimeltä Joly, ja hän
päätti heti seuraavana päivänä mennä tarjoamaan hänelle tuota samaa
tavaraa, jota arka Caillou kieltäytyi vastaanottamasta.

Hieno vihmasade alkoi laskeutua. Brotteaux, joka pelkäsi, että
hänen jäsennukkensa voisivat siitä pilautua, kiiruhti askeliaan.
Mentyään synkän ja aution Pont-Neufin yli ja juuri kääntyessään
Place de Thionvillen nurkan taa hän näki lyhdyn valossa, että
rajapyykkikivellä istui vanha, laiha mies, joka näytti olevan
nälästä ja väsymyksestä aivan näännyksissä, mutta kumminkin vielä
oli säilyttänyt kunnianarvoisan ulkomuodon. Hän oli risaisessa
mekkokaavussa, hänellä ei ollut mitään hattua ja iältään hän
näytti olevan yli kuudenkymmenen. Käydessään lähemmäksi tuota
onnetonta Brotteaux tunsi hänet isä Longuemareksi, jonka hän puoli
vuotta sitten oli pelastanut lyhtynuorasta kerran jonottaessaan
hänen kanssaan yhdessä leipomon edessä Rue de Jérusalemilla. Tuon
ensimmäisen hyväntyön velvoittamana, jolla hän oli aloittanut
tuttavuutensa tämän munkin kanssa, Brotteaux nytkin lähestyi häntä
ja teki tiettäväksi, että hän oli se sama publikaani, joka kerran,
eräänä nälkäpäivänä, oli seisonut hänen vieressään leipäjonossa
roskaväen joukossa, ja kysyi häneltä, eikö hän voisi jollakin tavoin
palvella häntä.

-- Te näytätte väsyneeltä, arvoisa isä. Ottakaa tästä pieni
vahvistusryyppy!

Ja Brotteaux veti nuuskanruskean lievetakkinsa taskusta pienen
konjakkipullon, jota hän säilytti siellä yhdessä Lucretiuksensa
kanssa.

-- Juokaa! Ja sitten minä autan teitä pääsemään kotiin.

Isä Longuemare torjui kädellään pois pullon ja yritti nousta. Mutta
hän vaipui takaisin kivelleen.

-- Hyvä herra, hän sanoi heikolla, mutta rauhallisella äänellä,
--kolme kuukautta olen asunut Picpusissä. Mutta kun sain tietää,
että minua eilen kello viisi iltapäivällä oli käyty etsimässä
vangitsemistarkoituksin, en enää palannut asuntooni. Minulla ei ole
mitään kattoa pään päällä; harhailen pitkin katuja ja tunnen itseni
hieman väsyneeksi.

-- Siispä, arvoisa isä, tehkää minulle se kunnia, että tulette
jakamaan kanssani minun pienen ullakkokomeroni.

-- Mutta, hyvä herra, sanoi barnabiitti, -- kuulittehan, että olen
epäilyksenalainen.

-- Minäkin olen, sanoi Brotteaux, -- ja minun jäsennukkeni ovat
myöskin, mikä seikka onkin pahinta kaikesta. Juuri tämän ohuen
liinan alla ne ovat, tämän tihkusateen syövytettävinä, joka meitäkin
hyydyttää. Sillä tietäkää, isäni, että lakattuani olemasta publikaani
valmistan nyt jäsennukkeja elääkseni.

Isä Longuemare tarttui käteen, jonka tuo entinen pankkiiri
hänelle ojensi ja otti vastaan tarjotun vieraanvaraisuuden.
Ullakkokomerossaan Brotteaux pani hänen eteensä leipää, juustoa sekä
viiniä, jonka hän oli pannut kylmenemään kattokouruunsa, sillä hän
oli suuri nautiskelija.

Tyydytettyään nälkänsä sanoi isä Longuemare:

-- Hyvä herra, minun täytyy esittää teille ne olosuhteet, jotka
ovat aiheuttaneet pakoni ja heittäneet minut puolikuolleena
tuolle kivelle, josta te minut löysitte. Tultuani ajetuksi pois
luostaristani elin sillä laihalla eläkkeellä, joka minulle oli
myönnetty; annoin latinan ja matematiikan tunteja ja kirjoittelin
pieniä lentolehtisiä kirkon vainoamisesta Ranskassa. Kirjoitinpa
erään suuremmankin teoksen todistaakseni, että hallituksen papeilta
vaatima virkavala on vasten kaikkia kirkollisia säädöksiä.
Edelleen kehkeytyvä vallankumous riisti minulta kaikki oppilaani,
enkä myöskään voinut nostaa eläkettäni, kun minulta puuttui lain
vaatima kansalaistodistus. Tällaista todistusta juuri kävin
pyytämässä kaupungintalolla, täysin varmana siitä, että olin sen
ansainnut. Ollen itse pyhän Paavalin, tuon Rooman kansalaiseksi
lukeutuvan pyhän Paavalin perustaman munkkikunnan jäsen kuvittelin
itserakkaasti kyllä, että minäkin hänen esimerkkiään seuraten voisin
käyttäytyä kuten hyvän Ranskan kansalaisen tulee, kunnioittaen
kaikkia inhimillisiä lakeja, jotka eivät ole ristiriidassa
jumalallisten lakien kanssa. Esitin anomukseni herra Colinille,
joka on lihakauppias ja kunnollinen virkamies ja toimii tällaisten
korttien jakajana. Hän kysyi säätyäni. Sanoin olevani pappi.
Hän kysyi minulta, olinko naimisissa, ja kun vastasin, että en
ollut, sanoi hän, että sitä pahempi minulle. Vihdoin kaikenlaisten
utelujen jälkeen hän kysyi minulta, olinko antanut todisteen
kansalaiskunnostani elokuun 10:nä, syyskuun 2:na ja toukokuun 31:nä
päivänä. "Ei voida antaa todistuksia", hän lisäsi, "muille kuin
niille, jotka käytöksellään ovat antaneet näytteen kansalaisinnostaan
näissä kolmessa tilaisuudessa". En voinut vastata hänelle
tyydyttävästi. Kuitenkin hän kirjoitti muistiin nimeni ja osoitteeni
ja lupasi nopeasti ottaa selvän minun asiastani. Hän pitikin sanansa
ja tuloksena hänen tutkimuksistaan oli se, että kaksi Picpusin
varmuusvaliokuntaan kuuluvaa komissaaria saapui minun poissaollessani
aseistetun miesvoiman kanssa asuntooni minua vangitsemaan. En tiedä,
mistä rikoksesta minua syytetään. Mutta myöntäkää, että täytyy
surkutella tuota herra Coliniä, jonka järki on niin pimitetty,
että hän voi soimata jotakin kirkonmiestä siitä, että tämä ei ole
osoittanut kansalaiskuntoaan elokuun kymmenentenä, syyskuun toisena
ja toukokuun kolmantenakymmenentenä yhdentenä! Mies, joka voi
ajatella noin, on todellakin säälittävä.

-- Minullakaan ei ole henkilötodistusta, sanoi Brotteaux. -- Me
olemme epäilynalaisia. Mutta te olette väsynyt. Käykää levolle,
arvoisa isä. Huomenna koetamme huolehtia turvallisuudestanne.

Hän antoi matrassin vieraalleen ja varasi itselleen olkipatjan, jota
kuitenkin munkki osoittaakseen nöyryyttään pyyteli itselleen niin
itsepintaisesti, että hänen täytyi myöntyä tämän pyyntöön: muuten
hengenmies olisi nukkunut kivipermannolla.

Näitten toimenpiteitten jälkeen Brotteaux säästäväisyydestä ja
varovaisuudesta puhalsi kynttilän sammuksiin.

-- Hyvä herra, sanoi hänelle munkki, -- olen syvästi kiitollinen
teille siitä, mitä teette minun vuokseni; mutta, voi, mitäpä se
teitä hyödyttää. Palkitkoon teitä siitä Jumala! Siitä olisi teille
loppumatonta siunausta. Mutta Jumalakaan ei laske ansioksi sellaista,
joka ei ole tehty hänen kunniakseen, vaan joka on ainoastaan
puhtaasti luonnollisen hyveellisyyden ilmaisu. Sentähden kehoitan
teitä, hyvä herra, hartaasti tekemään Hänelle sen, mitä aiotte tehdä
minun hyväkseni.

-- Isäni, vastasi Brotteaux, -- älkää yhtään huolehtiko siitä,
älkääkä tunteko olevanne minulle kiitollisuuden velassa. Sitä, mitä
tällä hetkellä teen hyväksenne ja jonka arvoa te liioittelette, en
tee lainkaan rakkaudesta teihin: sillä vaikkakin te, arvoisa isä,
olette rakastettava, tunnen teitä kuitenkin liian vähän rakastaakseni
teitä. Minä en tee sitä myöskään rakkaudesta ihmiskuntaan: sillä minä
en ole niin yksinkertainen kuin Don Juan, että luulisin ihmiskunnalla
olevan joitakin oikeuksia; ja tämä ennakkoluulo hänenlaisessaan
vapaamielisessä henkilössä minua todella murehduttaa. Minkä teen,
sen teen itsekkyydestä, josta kaikki ihmisen jalomieliset ja
uhrautuvat teot johtuvat, koska se saa ihmisen näkemään oman kuvansa
kaikissa kurjissa, saa hänet säälimään omaa onnettomuuttaan toisten
onnettomuudessa ja innostaa häntä auttamaan toista kuolevaista, joka
luonnon ja kohtalonsa puolesta on siinä määrin samanlainen kuin hän
itsekin, että hän luulee auttavansa omaa itseään auttaessaan häntä.
Minkä teen, sen teen vielä muun työn puutteessa: sillä elämä on siinä
määrin tympäisevä, että täytyy koettaa etsiä itselleen hupia millä
hinnalla tahansa, ja hyväntekeväisyys on yksi sellainen, vaikkakin
sangen laimea huvitus, johon turvautuu paremman puutteessa. Minä teen
sen vielä ylpeydestä ja saadakseni jonkinlaisen yliotteen teistä;
minä teen sen kaiken lopuksi oman maailmankatsomukseni nimessä,
näyttääkseni teille, mihin ateistikin kykenee.

-- Älkää mustatko itseänne ollenkaan, hyvä herra, vastasi
isä Longuemare. -- Minä olen kyllä saanut Jumalalta enemmän
armonosoituksia, kuin mitä hän on suonut teille tähän päivään asti,
mutta minä olen arvottomampi kuin te, ja minulla on paljon vähemmän
luonnollisia hyveitä kuin teillä. Sallikaa sentään minunkin yhdessä
asiassa olla teistä edellä. Te ette voi rakastaa minua, koska ette
tunne minua. Mutta minä, herra Brotteaux, vaikka en tunnekaan teitä,
rakastan teitä sittenkin enemmän kuin itseäni; Jumala määrää niin.

Näin puhuttuaan isä Longuemare polvistui kivilattialle, ja luettuaan
rukouksensa hän paneutui pitkäkseen olkipatjalle ja vaipui
rauhalliseen uneen.




XIII.


Évariste Gamelin istui toista kertaa vallankumoustribunaalissa. Ennen
istunnon alkamista hän keskusteli valamiestovereittensa kanssa aamun
uutisista. Muutamat niistä olivat epävarmoja ja vääriä, mutta se mikä
oli totta, oli hirveätä. Kaikki tiet olivat liittoutuneiden armeijain
hallussa, jotka marssivat yhdessä eteenpäin, Vendée oli voitollinen,
Lyon kapinassa, Toulon luovutettu englantilaisille, jotka siellä
olivat laskeneet maihin neljätoista tuhatta miestä.

Nämä seikat olivat näille virkamiehille yhtä paljon yksityisasioita
kuin yleistä mielenkiintoa herättäviä. Ollen varmoja omasta
perikadostaan siinä tapauksessa, että isänmaa joutuisi perikatoon,
he tekivät valtion asian omakseen. Ja kansakunnan tappio, joka
niin läheisesti liittyi heidän omaansa, määräsi heidän tunteensa,
intohimonsa ja toimintansa.

Gamelinille tuotiin hänen penkkiinsä kirje Trubert'iltä,
puolustusvaliokunnan sihteeriltä; siinä oli ilmoitus hänen
nimittämisestään ruudin ja salpietarin komissaariksi.

_Sinun tulee tutkia kaikki piirin kellarit saadaksesi niistä esiin ne
aineet, joita tarvitaan ruudin valmistamiseen. Vihollinen on kenties
jo huomenna Pariisin edustalla: itse isänmaan maaperän on hankittava
meille ne salamat, joilla iskemme sen ahdistajia. Lähetän sinulle
tässä samalla konventin salpietarin hankintaa koskevat ohjeet.
Veljellinen tervehdys_.

Samassa tuotiin syytetty esiin. Hän oli vielä viimeisimpiä noista
tappion kärsineistä kenraaleista, jotka konventti oli jättänyt
tribunaalin tuomittaviksi, ja vähiten tunnettu kaikista.

Hänet nähdessään kävi kylmä väristys Gamelinin läpi: hän luuli
näkevänsä saman sotaherran, jonka hän yleisön aitauksesta
kolme viikkoa sitten oli nähnyt tuomittavan ja lähetettävän
teloitettavaksi. Hän oli todella sama mies, sama itsepäisen typerä
ulkomuoto: sama oikeusjuttu! Hän vastasi luihulla ja karkealla
tavalla, joka pilasi hänen parhaimmatkin vastauksensa. Hänen
kiertelynsä, viisastelunsa ja ne syytökset, joilla hän kuormitti
käskynalaisiaan, saivat kuulijat aivan unohtamaan, että hän par'aikaa
ajoi kunniansa ja elämänsä puolustamisen edesvastuullista asiaa.
Tässä jutussa oli kaikki epämääräistä, ristiriitaista, armeijoiden
asema, sotavoimien lukumäärä, muona- ja ampumavarat, annetut ja
vastaanotetut määräykset, joukkojen liikehtiminen: ei tiedetty
mistään mitään. Kukaan ei ymmärtänyt tämän taivaallista näistä
sekavista, järjettömistä, tarkoituksettomista sotaliikkeistä, jotka
olivat päättyneet tappioon, ei kukaan, ei enempää puolustusasianajaja
tai syytetty itse kuin syyttäjä, tuomari tai valamiehet, ja, mikä
ihmeellisintä, ei kukaan myöntänyt toiselle tai itselleen, että hän
ei ymmärtänyt mitään. Tuomarit huvittelivat esittämällä suunnitelmia
ja puhumalla taktiikasta ja strategiasta; syytetty osoitti selvästi
luontaista taipumusta lain koukutteluun.

Väiteltiin aivan loppumattomiin. Ja Gamelin näki aivan edessään,
näiden pitkien kiistojen aikana, miten kuormastovankkurit olivat
tarttuneet kiinni mutaan Pohjois-Ranskan rämeisillä teillä, miten
kanuunat makasivat kumossa kärrynpyöräin raiteilla ja miten voitetut
kolonnat epäjärjestyksessä pakenivat kaikilla teillä vihollisen
ratsuväen hyökätessä esiin kaikista autioituneista solista. Ja
hän kuuli tämän petetyn sotajoukon nostavan ilmoille valtaisan
syytöshuudon kenraalia vastaan. Kun asia vihdoin oli saatu loppuun
käsitellyksi, oli salissa jo hämärä, ja Marat'n patsas kohosi
epämääräisin ääriviivoin niinkuin aavekuva presidentin pään
yläpuolella. Valamiehistön lausunnot menivät hajalle. Kumealla
äänellä, joka oli tarttua kurkkuun, mutta päättävästi, lausui
Gamelin mielipiteenään, että syytetty oli tehnyt itsensä syypääksi
tasavallan kavallukseen, ja hyväksyvä mumina, jolla joukko tervehti
näitä sanoja, hiveli suloisesti hänen nuorta hyveellisyyttään.
Tuomio luettiin soihtujen valossa, ja niiden kelmeä hohto läikehti
kuolemaantuomitun sisäänpainuneilla ohimoilla, joista näkyi
kihoilevan hikipisaroita. Ulos johtavan käytävän portailla, jotka
olivat täpösen täynnä kokardeilla koristautunutta naisväkeä,
kuuli Gamelin kuiskuteltavan nimeään, joka alkoi olla jo tunnettu
tribunaalin vakinaisen kuulijakunnan keskuudessa, ja alhaalla
hyökkäsivät trikotöösit hänen kimppuunsa, heristellen nyrkkiään ja
vaatien itävallattaren päätä.

Seuraavana päivänä oli Évaristen päätettävä erään vaimo-paran,
leivänjakajan leski Meyrionin kohtalosta. Hän kulki päivät päästään
pitkin katuja työntäen edellään pientä kärryä, ja vyöllään hänellä
oli pieni puutaulukko, johon hän puukollaan teki piirtoja pitääkseen
lukua ihmisille jättämistään leivistä. Hän ansaitsi kahdeksan
souta päivässä. Virkaatekevä yleinen syyttäjä osoittautui aivan
harvinaisen ankaraksi tätä onnetonta kohtaan, joka, kuten oikeuden
kulusta ilmeni, oli useaan kertaan huutanut: "Eläköön kuningas!"
lisäksi jutellut vastavallankumoukselliseen henkeen niissä taloissa,
joihin hän joka päivä kuljetti leipää, ja ollut mukana salaliitossa,
jonka tarkoituksena oli auttaa leski Capet'ta pakenemaan. Tuomarin
edessä hän myönsi todeksi sen, mistä häntä syytettiin, ja joko
sitten typeryydestä tai kiihkomielisyydestä hän toi kuningasmieliset
tunteensa esiin erittäin hehkuvin sanoin ja syöksi itsensä siten
perikatoon.

Vallankumoustribunaali edisti yhdenvertaisuuden voittoa
osoittautumalla yhtä ankaraksi raskaan työn raatajia ja
palvelijattaria kuin ylimyksiä ja rahamiehiä kohtaan. Gamelinin
mielestä ei voinut toisin ollakaan kansanvaltaisessa valtiossa. Hän
olisi pitänyt sitä kansan halveksimisena ja loukkaamisena, jos se
olisi suljettu pois kuolemantuomioista. Aivan kuin sitä olisi pidetty
rangaistavaksi arvottomana. Jos giljotiini olisi varattu yksinomaan
ylimyksille, olisi se tuntunut hänestä jonkinlaiselta väärältä
etuoikeudelta. Rangaistus alkoi Gamelinin mielessä saada jonkinlaisen
uskonnollisen ja mystillisen merkityksen, hän rupesi näkemään siinä
aivan erityisiä hyveitä ja ansioita. Rangaistus oli hänen silmissään
kuin palkinto, jonka kansa oli velkaa rikollisille, ja hänestä olisi
ollut suuri vääryys heitä kohtaan, jos se olisi heiltä riistetty.
Hän julisti leski Meyrionin syylliseksi ja kuolemanragaistukseen
arvolliseksi, pahoitellen ainoastaan sitä, että ne hurmahenget, jotka
olivat syösseet hänet perikatoon ja olivat rikollisempia kuin hän,
eivät olleet siinä saapuvilla jakamassa hänen kohtaloaan.

       *       *       *       *       *

Évariste kävi melkein joka ilta jakobiinien kokouksissa, jotka
pidettiin entisessä dominikaanien eli, kuten heitä kansan keskuudessa
nimitettiin, jakobiinien kappelissa Rue Honorélla. Pihalla, jota
koristi vapauden puu, poppeli, alati värähtelevine ja suhisevine
lehtineen, kohotti synkkään ja arkipäiväiseen tyyliin kyhätty,
raskasmuotoisella tiilikatolla varustettu kappeli alastonta
julkiseinäänsä, jossa näkyi pyöreä häränsilmä-ikkuna ja holviovi:
oven päällä loisti trikolori ja vapauden lakki. Jakobiinit olivat
samoin kuin kordelieerit ja feuillantitkin ottaneet omakseen
hajoitetun munkkikunnan asumuksen ja nimen. Gamelin, joka aikaisemmin
oli innokkaasti ottanut osaa kordelieerien kokouksiin, kaipasi
jakobiinien keskuudessa dantonilaisia puukenkiä, _carmagnole_-takkeja
ja hurmanhuutoja. Robespierren klubissa vallitsi hallinnollinen
viisaus ja porvarillinen vakavuus. Sen jälkeen kun Kansan ystävää
ei enää ollut, seurasi Évariste Maximilienin luentoja, sillä hänen
mielipiteensä olivat määrääviä jakobiinien kesken, ja sieltä ne
tuhansien haarayhdistysten välityksellä levisivät kautta koko
Ranskan. Asiakirjaa luettaessa antoi hän katseensa liukua pitkin
paljaita ja surullisia seiniä, jotka ensin suojattuaan tuon
suuren kerettiläisten inkvisiittorin henkisiä poikia nyt näkivät
sisälleen kokoontuvan toisia kiihkomielisiä inkvisiittoreita, joiden
etsiskelyjen esineinä olivat rikokset isänmaata kohtaan.

Siellä asusti nyt ilman mitään ulkonaista loistoa, pelkän sanan
voimalla valliten, maan suurin valtiomahti. Se hallitsi kaupunkia
ja valtakuntaa, se saneli käskynsä konventille. Näiden uuden
järjestyksen luojien sieluissa, jotka kunnioittivat lakia niin
suuresti, että he pysyivät kuningasmielisinä v. 1791 ja tahtoivat
olla sitä vielä edelleenkin Varennes'ista palattua, jotka
itsepintaisesti pitivät kiinni perustuslaillisuudesta, ollen
vakiintuneen järjestyksen ystäviä vielä Mars-kentän murhienkin
jälkeen, jotka eivät koskaan olleet vallankumouksellisia itse
vallankumouksen suhteen, vaan vieraita kansanliikkeille, näiden
miesten synkissä ja mahtavissa sieluissa eli isänmaanrakkaus, joka
oli synnyttänyt neljätoista armeijaa ja pystyttänyt giljotiinin.
Évariste ihaili heidän valppauttaan, heidän epäilevää henkeään,
heidän uskonkaavaista ajatustapaansa, heidän järjestyksenrakkauttaan,
hallitsemistaitoaan ja voitollista viisauttaan.

Yleisön joukosta, joka istui salissa, ei kuulunut muuta kuin
yksimielistä ja säännöllistä suosionhuminaa, joka muistutti ovella
kasvavan vapauden puun suhinaa.

Tuona päivänä, _vendémiaire_-kuukauden [Vendémiaire: viinikuu,
vallankumouksellisen tasavaltaiskalenterin ensimmäinen kuukausi.
Syysk. 22 p. -- lokak. 21 p. Suomentaja] yhdentenätoista, nousi
puhujalavalle hitaasti nuori mies, jolla oli kalteva otsa,
läpitunkeva katse, terävä nenä, suippo leuka, rokonarpiset kasvot
ja kylmä ilme kasvoissaan. Hän oli keveästi puuteroitu ja puettu
siniseen vartalonmukaiseen takkiin. Hänellä oli niin täsmällinen
esiintyminen, niin mittailtu käytös, että toiset pilallaan sanoivat
hänen muistuttavan jotakuta tanssimestaria ja toiset taaskin
tervehtivät häntä nimellä "Ranskan Orfeus". Robespierre esitti
kirkkaalla äänellä kaunopuheisen lausunnon tasavallan vihollisia
vastaan. Hän löi metafyysillisillä ja hirvittävillä todistuksilla
Brissot'n ja hänen rikostoverinsa. Hän puhui pitkästi, sanarikkaasti,
kauniisti. Filosofian taivaallisissa avaruuksissa liidellen hän
sinkautteli ukkosen salamoita tomussa ryömiviin salaliittolaisiin.

Évariste kuuli ja ymmärsi. Tähän asti hän oli syyttänyt girondea
siitä, että se teki työtä monarkian palauttamiseksi tai valmisteli
orleansilaisen puolueen voittoa ja hautoi suunnitelmia sen
sankarillisen kaupungin tuhoamiseksi, joka oli vapauttanut Ranskan
ja joka kerran oli vapauttava koko maailman. Nyt kuullessaan tuon
viisaan puhuvan hän keksi korkeampia ja puhtaampia totuuksia;
hän pääsi vallankumouksellisen metafysiikan perille, se kohotti
hänen henkensä kaikkien karkeiden satunnaisuuksien yläpuolelle,
aistierheiden ulkopuolelle, ehdottoman varmuuden ilmapiireihin. Oliot
itsessään ovat sekavia ja hämäryyden peitossa. Tosiasiain moninaisuus
on niin suuri, että siihen hukkuu. Robespierre yksinkertaisti
ne hänelle, esitti hänelle hyvän ja pahan yksinkertaisissa ja
selvissä kaavoissa. Federalismi, jakamattomuus: ykseydessä ja
jakamattomuudessa oli pelastus, federalismissa perikato. Gamelin
tunsi syvää iloa niinkuin uskovainen, joka tietää sanan, joka vie
pelastukseen, ja sanan, joka vie kadotukseen. Tästä lähin saisi
vallankumoustribunaalikin oppia tuntemaan ehdottoman rikoksen,
yhdestä sanasta langetettavan rikoksen, niinkuin muinoin kirkolliset
tuomioistuimetkin. Ja kun Évariste oikeastaan oli pohjaltaan
uskonnollinen, täytti tämä huomio hänet synkällä hurmauksella; hänen
sydämensä riemuitsi ja haltioitui ajatuksesta, että hänellä tästä
lähin oli vertauskuva, jonka avulla hän saattoi erottaa rikollisen
viattomasta. Oi uskon aarteet, te korvaatte kaiken muun!

Viisas Maximilien valaisi hänelle myös niiden katalat tarkoitusperät,
jotka tahtoivat jakaa tasan omaisuuden ja maan, poistaa
rikkauden ja köyhyyden ja saattaa kaikki samaan onnelliseen
keskinkertaisuuteen. Heidän ponsilauseittensa houkuttelemana
hän oli hyväksynyt heidän päämääränsä, jotka hänen mielestään
kävivät yhteen tosi tasavaltalaisten periaatteitten kanssa. Mutta
Robespierre oli puheissaan jakobiineille paljastanut hänelle
heidän vehkeensä ja tehnyt ilmeiseksi, että nuo miehet, joiden
tarkoitukset näyttivät puhtailta, pyrkivät tuhoamaan tasavaltaa ja
ahdistivat rikkaita ainoastaan saadakseen mahtavia ja leppymättömiä
vihollisia lailliselle arvovallalle. Sillä niin oli asia, että jos
omistusoikeutta uhattaisiin, oli koko maan väestö, joka sitä enemmän
oli kiintynyt omaisuuteensa, mitä vähemmän se omisti, kääntyvä äkkiä
tasavaltaa vastaan. Etujen ahdistaminen oli samaa kuin salajuonien
punominen. Ne, jotka muka oikeuden ja yhteisen onnen vuoksi tekivät
tasa-arvoisuudesta ja yhteisomaisuudesta kansalaisten pyrkimysten
arvoisen asian, olivat pettureita ja konnia, vaarallisempia vielä
kuin federalistit.

Mutta suurin asia, mikä selvisi hänelle Robespierren viisauden
avulla, oli jumalankieltämisen rikollisuus ja kataluus. Gamelin
ei ollut koskaan kieltänyt Jumalan olemassaoloa; hän oli deisti
ja uskoi sallimukseen, joka valvoo ihmisten vaellusta. Mutta kun
hänen samalla täytyi tunnustaa itselleen, että hän ainoastaan
hyvin epätäydellisesti käsitti Korkeimman Olennon, hän kernaasti
myönsi, ollen innokas omantunnon vapauden ystävä, että rehelliset
ihmiset saattoivat, kuten esimerkiksi Lamettrie, Boulanger, parooni
d'Holbach, Lalande, Helvetius, kansalainen Dupois, kieltääkin Jumalan
olemassaolon, jos he sen sijaan seurasivat luonnollista moraalia ja
jos he itsestään löysivät oikeuden lähteet ja säännöt hyveelliseen
elämään. Olipa hän vielä lisäksi tuntenut myötätuntoakin ateisteja
kohtaan nähdessään heitä solvattavan ja vainottavan. Maximilien oli
avannut hänen silmänsä. Erinomaisella kaunopuheisuudellaan tuo suuri
mies oli paljastanut hänelle ateismin oikean luonteen ja luonnon,
sen tarkoitusperät ja seuraukset. Hän oli todistanut hänelle, että
tämä ylimystön salongeissa ja naisbudoaareissa syntynyt oppi oli
kavalin keksintö, minkä kansan viholliset koskaan olivat tehneet
orjuuttaakseen kansaa ja turmellakseen sen siveellistä voimaa,
että oli rikollista riistää onnettomien sydämestä se lohduttava
ajatus, että oli olemassa vanhurskas sallimus, ja jättää heidät
ilman mitään tienviittaa ja ohjaksia alttiiksi intohimoille, jotka
alentavat ihmisen ja tekevät hänet kurjaksi orjaksi, ja että kaiken
lopuksi Helvetiuksen tapaisten miesten monarkkinen epikurolaisuus
johti siveettömyyteen, julmuuteen ja kaikkinaisiin rikoksiin. Ja
sen jälkeen kun tuon suuren kansalaisen opetukset olivat valaisseet
hänelle tämän asian, hän kirosi mielessään kaikki ateistit, etenkin
sellaiset, jotka olivat sitä avomielisin ja iloisin sydämin kuten
vanha Brotteaux.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä Évaristella oli tuomittavanaan yhtä perää
muuan "entinen", jota syytettiin siitä, että hän oli hävittänyt
viljaa tappaakseen nälkään kansaa, kolme emigranttia, jotka olivat
palanneet kotimaahan yllyttääkseen ihmisiä kansalaissotaan, kaksi
Palais-Égalitén tyttöä, neljätoista bretagnelaista salaliittolaista,
naisia, vanhoja ukkoja, nuorukaisia, isäntämiehiä ja palvelijoita.
Rikos oli ilmeinen, lain pykälä selvä. Syyllisten joukossa oli
muun muassa eräs kaksikymmenvuotias nainen, jonka nuoruuden loisto
pian lähestyvän lopun siihen jo heittäessä varjoaan oli kerrassaan
hurmaava. Sininen nauharuusu somisti hänen kultaisia hiuksiaan, ja
hänen hienon, aivinaisen olkahuivinsa alta kuulsi valkea ja taipuisa
kaula.

Évariste äänesti säännöllisesti kuolemanrangaistusta, ja kaikki
syytetyt, muuatta vanhaa puutarhuria lukuunottamatta, lähetettiin
mestattaviksi.

Seuraavana viikkona Évariste ja hänen piirinsä niitti
neljäkymmentäviisi miestä ja kahdeksantoista naista.

Vallankumoustribunaalin tuomarit eivät tehneet mitään erotusta
miesten ja naisten välillä seuraten siinä suhteessa periaatetta,
joka oli yhtä vanha kuin itse oikeuskin. Ja vaikkakin presidentti
Montané, jota Charlotte Cordayn kauneus ja rohkeus oli liikuttanut,
oli koettanut pelastaa häntä väärentämällä asiakirjoja ja siten
menettänyt virkansa, niin useimmiten kuitenkin tutkittiin naisia
ilman minkäänlaisia lievennyksiä kaikille tuomioistuimille
yhteisten ohjesääntöjen mukaan. Valamiehet epäilivät ja pelkäsivät
heitä, heidän kavaluuttaan, heidän teeskentelykykyään, heidän
viettelemiskeinojaan. Ollen rohkeudeltaan miesten veroisia he
pakottivat tribunaalin kohtelemaan heitä samoin kuin miehiäkin.
Useimmat niistä miehistä, jotka tuomitsivat heitä, olivat vain
vähän tai vain aika ajoin sopivan tilaisuuden sattuessa aistillisia
eivätkä antaneet heidän lainkaan häiritä mielenrauhaansa. He
langettivat tuomioita näille naisille ja vapauttivat heitä
omantuntonsa, ennakkoluulojensa, intonsa, haaleamman tai tulisemman
tasavallanrakkautensa perusteella. Syytetyt naiset esiintyivät
melkein kaikki huolellisesti kammattuina ja niin hyvässä puvussa
kuin heidän onneton asemansa suinkin salli. Mutta heidän joukossaan
oli vähän nuoria, vielä vähemmän kauniita. Vankeus ja murhe oli
kuihduttanut heidät, ja oikeussalin raaka arkivalo toi näkyviin
koko heidän väsymyksensä ja tuskansa, paljasti katsojalle heidän
tulehtuneet silmäluomensa, heidän nypyllisen ihonsa, heidän
kelmeät ja yhteenpuristetut huulensa. Kuitenkin nähtiin tuossa
kohtalokkaassa tuolissa myös enemmän kuin kerran nuori, kalpean
kaunis nainen, jonka katseet uivat kuoleman varjon hämärissä kuin
salaisen hekuman harsoissa. Että tällaisen näyn edessä valamiehistä
jotkut mahdollisesti heltyivät tai julmistuivat, että joku heistä
kenties turmeltuneen sielunsa syvyydessä jäi pohtimaan tämän
olennon herkimpiä salaisuuksia, nähden hänet mielikuvituksessaan
yht'aikaa sekä elävänä että kuolleena, ja hekumallisten ja veristen
kuvitelmiensa valossa kenties tunsi julmaa nautintoa voidessaan
luovuttaa pyövelille tuon himoitun ruumiin, kaikesta tästä on
paras vaieta, mutta voi otaksua niin, jos tuntee ihmiset. Évariste
Gamelin, tuo kylmä ja kyvykäs taiteilija, ei tunnustanut mitään muuta
kauneutta kuin antiikkisen, ja kauneus herätti hänessä vähemmän
aistihurmaa kuin kunnioitusta. Hänen klassillinen taideaistinsa oli
niin ankara, että hän ani harvoin näki mieleistänsä naista; hän oli
aivan tunteeton sievien kasvojen sulolle samoin kuin Fragonard'in
väreille ja Boucher'n muodoille. Hän ei ollut koskaan tuntenut himoa
muuten kuin syvän rakkauden yhteydessä.

Samoin kuin useimmat hänen virkaveljistään tribunaalissa piti hänkin
naisia vaarallisempina kuin miehiä. Hän vihasi kaikkia entisiä
prinsessoja, jotka hän kauhu-unissaan näki yhdessä Elisabethin ja
itävallattaren kanssa ampumatarpeita rouhimassa isänmaanystävien
päiden menoksi; hän vihasi myös kaikkia noita raharuhtinaiden,
filosofien ja kirjailijoiden kauniita ystävättäriä, jotka olivat
tehneet itsensä syypäiksi hengen ja aistien nautintoihin ja eläneet
aikana, jolloin oli suloista elää. Hän vihasi heitä tunnustamatta
itselleenkään tätä vihaa, ja kun hänen oli langetettava tuomio
jostakusta, hän tuomitsi hänet vanhan kaunansa perusteella luullen
itse tuomitsevansa oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Ja hänen
rehellisyytensä, miehekäs puhtautensa, kylmä viisautensa, hänen
uskollisuutensa valtiota kohtaan, lyhyesti sanoen hänen hyveensä
syöksivät monta suloisen liikuttavaa päätä piilun alle.

Mutta mitä tämä on ja mitä merkitsee tämä outo ihme? Vielä äskettäin
täytyi etsiskellä rikollisia, koettaa löytää heidät lymypaikoistaan
ja houkutella heiltä esiin rikoksen tunnustus. Nyt ei enää tule
kysymykseenkään tuollainen metsästys koirien avulla, tuollainen aran
riistan ajojahti: nyt suorastaan tarjoutuu uhreja joka suunnalta.
Aatelismiehet, nuoret tytöt, sotilaat, yleiset naiset työntyvät aivan
väkipakolla tribunaaliin, vaatien tuomareilta nopeampaa tuomion
langettamista, vaatien itselleen kuolemaa niinkuin oikeuttaan, josta
he kärsimättöminä tahtovat päästä nauttimaan. Ei edes riitä se
ihmispaljous, jolla ilmiantajain virkainto on täyttänyt vankilat ja
jonka tutkimisessa yleisellä syyttäjällä ja hänen apulaisillaan on
jo työtä enemmän kuin tarpeeksi: täytyy vielä ehtiä rangaista niitä,
jotka eivät tahdo odottaa. Ja monet, vielä ylpeämmät ja kiihkeämmät,
jotka eivät halua jättää kuolemantuomionsa toimeenpanoa tuomareille
ja pyöveleille, lopettavat itsensä omin käsin! Kuolemisen halu on
yhtä suuri kuin tappamisraivokin. Niinpä La Conciergerie-vankilassa
on muuan nuori, kaunis, voimakas sotilas; hän on vankilaan jättänyt
suloisen morsiamen, joka on kuiskannut hänelle: "Elä minun vuokseni!"
Hän ei tahdo elää, ei lemmityn, ei rakkauden, ei kunnian vuoksi.
Hän on sytyttänyt piippunsa syytöskirjallaan. Ja vaikkakin hän on
tasavaltalainen, sillä vapautta hän hengittää joka huokosellaan, hän
muuttuu kuningasmieliseksi saadakseen kuolla. Tribunaali yrittää
vapauttaa häntä; syytetty on voimakkaampi; tuomarien ja valamiesten
täytyy antaa myöten.

Évaristen sielu, joka luonnostaan oli levoton ja tunnontarkka,
muuttui jakobiinien opista ja elämän näytelmästä pelokkaaksi
ja epäluuloiseksi. Öisin kun hän Élodien luo mennessään kulki
pitkin huonosti valaistuja katuja, hän luuli joka kellariluukun
takana näkevänsä väärien assignaattien painajia; tyhjän leipä- tai
sekatavarakaupan taustassa hän epäili olevan elintarpeilla
täyteen ahdettuja varastoaittoja; ravintolanpitäjäin kiiltävien
ikkunaruutujen läpi hän oli kuulevinaan, miten keinottelijat
keskusteluissaan valmistelivat maan perikatoa tyhjentäen pullon
toisensa perästä Beaune- tai Chablis-viiniä; löyhkäävillä
syrjäkujilla hän oli näkevinään ilotyttöjä, jotka eivät parempaa
toivoneet kuin saada polkea jalkoihinsa kansalliskokardin hienostoon
kuuluvain nuorukaisten riemuitessa ympärillä; kaikkialla hän näki
salaliittolaisia ja kavaltajia. Ja hän ajatteli: "Tasavalta, kaikkia
noita salaisia ja julkisia vihollisia vastaan ei sinulla ole muuta
kuin yksi keino. Pyhä giljotiini, pelasta isänmaa!..."

Élodie odotteli häntä sinisessä pikku huoneessaan _Maalaavan Amorin_
yläpuolella. Merkiksi siitä, että hän saattoi tulla, tyttö asetti
akkunalle neilikkaruukun viereen pienen viheriäisen ruiskukannunsa.
Nyt Gamelin kauhisti häntä, hän näytti hänestä hirviöltä: hän pelkäsi
häntä ja ihaili häntä. Koko yön makasivat verenhimoinen rakastaja ja
intohimoinen tyttö tiukasti toisiinsa pusertuneina antaen toisilleen
yön hiljaisuudessa kiihkoisia suudelmia.




XIV.


Ollen ylhäällä jo varhaisesta aamun koitosta lähti isä Longuemare
lakaistuaan huoneensa lukemaan messua erääseen Rue d'Enferillä
sijaitsevaan kappeliin, joka oli erään valaatekemättömän papin
hallussa. Pariisissa oli tuhansittain samanlaisia lymypaikkoja,
joissa niskoitteleva papisto piti salaisia kokouksia pienille
uskollisten laumoille. Vaikkakin piirin poliisi muuten oli hyvin
valpas ja epäileväinen, se sulki silmänsä näiden salaisten
lammaskarsinoiden suhteen, osaksi peläten lampaiden vihaa, osaksi
myös jonkinlaisesta kunnioituksen jätteestä pyhiä asioita kohtaan.
Barnabiitti otti hyvästit isännältään, joka suurella vaivalla sai
hänet taivutetuksi tulemaan takaisin päivälliselle; hän sai hänet
suostumaan vasta vakuutettuaan, että kestitys ei tulisi olemaan
lainkaan runsas eikä hieno.

Jäätyään yksin hän pani tulen pieneen saviuuniin; ja siinä
laitellessaan munkille ja epikurolaiselle päivällistä hän jälleen
lueskeli Lucretiustaan ja tuumiskeli ihmisten kohtaloa.

Tuota viisasta miestä ei yhtään hämmästyttänyt se, että kurjat
olennot, luonnonvoimien voimattomat leikkikalut useimmiten olivat
mahdottomassa ja tuskallisessa asemassa, mutta hänellä oli se
heikkous, että hän uskoi vallankumouksellisten olevan vieläkin
häijympiä ja tyhmempiä kuin muut ihmiset, ja siinä suhteessa hän
vajosi ideologiaan. Muuten hän ei ollut lainkaan pessimisti eikä
pitänyt elämää kauttaaltaan pahana. Hän ihaili luontoa monessa
suhteessa, etenkin siinä ilmenevää taivaallista koneellisuutta ja
ruumiillista rakkautta, ja mukautui omalta kohdaltaan elämän pikku
puuhiin sitä pian lähestyvää päivää odotellessaan, jolloin hänen ei
enää tarvitsisi tuntea pelkoa eikä himoa.

Hän väritti huolellisesti muutamia jäsennukkeja ja muovaili
erään Zerlinen, josta tuli aivan Théveninin näköinen. Tämä tyttö
miellytti häntä ja hänen epikurolainen henkensä ylisti sitä atomien
järjestystä, josta hän oli kokoonpantu.

Tällaisissa puuhissa kului hänen aikansa aina siihen asti, kunnes
barnabiitti palasi.

-- Arvoisa isä, hän sanoi avatessaan hänelle oven, -- sanoinhan jo
teille, että ateriastamme tulisi laiha. Meillä ei ole muuta kuin
kastanjoita. Eivätkä nekään ole lähimainkaan niin höystettyjä kuin
niiden pitäisi olla.

-- Kastanjoita! huudahti isä Longuemare hymyillen, -- ei ole sen
ihanampaa ruokaa. Tietäkää, hyvä herra, että minun hyvän isäni, joka
oli köyhä limousinilainen aatelismies, koko omaisuus oli rappeutunut
kyyhkyslakka, metsistynyt puutarha ja kastanjalehto. Hän elätti
itsensä, vaimonsa ja kaksitoista lastaan suurilla, viheriäisillä
kastanjoilla, ja kaikki me olimme suuria ja voimakkaita. Minä olin
nuorin ja vallattomin: isäni sanoi usein leikillään, että minut olisi
pitänyt lähettää Amerikkaan merirosvoksi... Ah, herra Brotteaux,
miten tämä kastanjaliemi tuoksuu hyvältä! Se tuo mieleeni sen
lapsilla seppelöidyn pöydän, jota äitini hymy valaisi.

Aterian jälkeen Brotteaux lähti Jolyn, Rue Neuve-des-Petits-Champs'in
varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo, joka otti kaikki nuo
Cailloun hylkäämät jäsennuket ja tilasi niitä lisää, ei kahtatoista
tusinaa kerrallaan niinkuin tämä, vaan kaksikymmentäneljä tusinaa
ensi aluksi.

Tultuaan entiselle Rue Royalelle hän näki Vallankumoustorilla
välkkyvän teräksisen kolmikolkan kahden maahan pystytetyn puupaalun
välissä: se oli giljotiini. Sankka ja hilpeä parvi uteliaita
tunkeili mestauslavan ympärillä odottaen täysinäisiä kärryjä.
Torieukot, suuret kopat vatsansa päällä, huutelivat kaupan Nanterren
leivoksia. Limonadin myyjät helisyttivät kulkusiaan; Vapauden patsaan
juurella näytteli muuan vanha eukko valokuvakaappia, jonka päällä
nuorakeinussa hyppelehti apina. Teloituslavan alla juoksenteli
koiria, jotka nuolivat sinne edelliseltä päivältä jäänyttä verta.
Brotteaux kääntyi pois Rue Honorélle päin.

Tultuaan takaisin ullakkokomeroonsa, jossa barnabiitti istui ja
luki messukirjaansa, hän pyyhki tarkasti pöydän ja otti esiin
värilaatikkonsa ja muut ammattiinsa kuuluvat työkalut ja vehkeet.

-- Arvoisa isä, hän sanoi, -- jos ette katso tätä toimitusta pyhää
arvoanne alentavaksi, niin suvaitkaa auttaa minua näiden jäsennukkien
valmistamisessa. Muuan herra Joly on juuri tänä aamuna tehnyt
aika suuren tilauksen. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos
te, sill'aikaa kun minä maalaan näitä valmiiksi leikattuja kuvia,
leikkelisitte päitä, käsivarsia, jalkoja ja vartaloita näiden mallien
mukaan, mitä minulla tässä on. Sen parempia ei saa mistään: ne ovat
Watteaun ja Boucher'n esikuvien mukaan tehtyjä.

-- Uskon kyllä, hyvä herra, sanoi Longuemare, -- että Watteau
ja Boucher olivat mestareita juuri tuollaisen jonninjoutavan
keksimisessä: parempi olisi heidän maineelleen ollutkin, jos
he olisivat tyytyneet vain tämänkaltaisten viattomain nukkien
valmistamiseen. Olen iloinen saadessani auttaa teitä, mutta pelkään
vain, ettei taitoni riitä siihen.

Isä Longuemare oli oikeassa epäillessään kätevyyttään: monen
epäonnistuneen yrityksen jälkeen täytyi myöntää, ettei hän ollut
luotu leikkaamaan kynäveitsen terällä miellyttäviä ääriviivoja ohueen
pahviin. Mutta kun Brotteaux hänen pyynnöstään oli antanut hänelle
purjelankaa ja parsinneulan, hän näyttäytyi hyvin taitavaksi luomaan
liikuntoa näihin pieniin olentoihin, joille hän ei ollut osannut
antaa muotoa, ja opettamaan niitä tanssimaan. Niinpä hän mielellään
kokeili niillä antaen kunkin niistä ottaa pari gavottiaskelta, ja kun
kaikki kävi toivottuun tapaan, levisi pieni hymyily hänen ankarille
huulilleen.

Kerrankin kun hän par'aikaa veti nauhasta erästä ilveilijänukkea, hän
sanoi:

-- Tiedättekö mitä, herra Brotteaux, tämä pikku naamiohenkilö
johdattaa mieleeni erään omituisen jutun. Se tapahtui v. 1746.
Lopettelin noviisiaikaani isä Magitot'n johdolla, joka oli jo
ikämies, syvästi oppinut ja ankara tavoiltaan. Ehkäpä muistattekin,
että siihen aikaan jäsennukeilla, jotka alkuaan olivat tarkoitetut
huvittamaan lapsia, oli tavaton vetovoima naisiin ja vieläpä
miehiinkin, nuoriin ja vanhoihin. Koko Pariisi oli aivan hulluna
niihin. Kaikkien muotikauppiaitten ikkunat olivat niitä täynnä; niitä
oli ylhäisten henkilöiden kodeissa, eikä ollut harvinaista nähdä
vakavan miehen tanssittavan kadulla jäsennukkeaan. Isä Magitot'n ikä,
luonne ja ammatti eivät säästäneet häntä yleiseltä tartunnalta. Kun
hän näki kaikkien tanssittelevan pientä pahviukkoa, niin tunsi hänkin
sormissaan eräänlaista levottomuutta, joka pian kävi hänelle hyvin
kiusalliseksi. Eräänä päivänä kun hän tärkeällä asialla, joka koski
koko munkkikuntaa, tuli herra Chauvelin, parlamentin asianajajan luo
ja hänen luonaan näki takasta riippuvan jäsennuken, niin hän tunsi
hirvittävää kiusausta vetää langasta. Ainoastaan erityisen suurella
tahdonponnistuksella hän voitti sen. Mutta tuo sopimaton himo
vaivasi häntä eikä suonut hänelle enää hetkenkään rauhaa. Keskelle
pyhiä tutkimuksia ja rukouksia, kirkkoon, kapituliin, rippituoliin,
saarnastuoliin, kaikkialle se seurasi häntä. Kiduttuaan muutaman
päivän julmissa sieluntuskissa hän tunnusti tämän harvinaisen
tapauksen munkkikunnan yli-isälle, joka juuri silloin onneksi
oli Pariisissa. Tämä oli etevä tiedemies ja yksi Milanon kirkon
ruhtinaita. Hän neuvoi isä Magitot'ta tyydyttämään himon, joka
laatuaan oli viaton, mutta seurauksiltaan harmillinen, ja joka
äärimmilleen yltyneenä uhkasi aikaansaada sielussa, jonka se oli
ottanut valtoihinsa, mitä vakavimpia häiriöitä. Ylijohtajan neuvosta
tai oikeammin käskystä isä Magitot palasi herra Chauvelin luo, joka
kuten edelliselläkin kerralla otti hänet vastaan työhuoneessaan.
Kun hän jälleen näki jäsennuken keikkuvan takan nyörissä, hän meni
kiihkeästi sen luo ja pyysi isännältään lupaa saada jonkun kerran
vetää langasta. Asianajaja salli sen kernaasti ja uskoi hänelle, että
välistä hän itsekin tanssitti Scaramoucheaan (se oli jäsennuken nimi)
valmistaessaan puolustuspuheitaan ja että juuri edellisenä päivänä
hän oli Scaramouchen liikkeiden perusteella laatinut lausuntonsa
erään naisen hyväksi, jota viattomasti oli syytetty miehensä
myrkyttämisestä. Isä Magitot tarttui vavisten lankaan ja näki
Scaramouchen kätensä voimasta huiskivan kuin mielipuolen, jota pahat
henget riivaavat. Täten tyydytettyään oikkunsa hän pääsi vapaaksi
kiusauksesta.

-- Teidän kertomuksenne ei minua hämmästytä, arvoisa isä, sanoi
Brotteaux. -- Tämäntapaiset kiusaukset ovat tavallisia. Mutta niitä
eivät aina aiheuta pahviukot.

Isä Longuemare, joka oli uskovainen, ei puhunut koskaan uskonnosta;
Brotteaux puhui siitä yhtä mittaa. Ja kun hän tunsi myötätuntoa
barnabiittia kohtaan, oli hänestä hauskaa saattaa hänet hämilleen ja
häiritä hänen rauhaansa tekemällä huomautuksia erinäisiä kristillisiä
uskonkappaleita vastaan.

Erään kerran, kun he yhdessä näpertelivät Zerlinejä ja Scaramoucheja,
Brotteaux sanoi:

-- Kun minä oikein ajattelen niitä tapahtumia, jotka ovat vieneet
meidät tähän, missä nyt olemme, ja kysyn itseltäni, mikä puolue tässä
yleisessä mielettömyydessä on ollut mielettömin, niin olenpa melkein
taipuvainen vastaamaan, että se on ollut hovipuolue.

-- Hyvä herra, vastasi munkki, -- kaikki ihmiset tulevat
mielettömiksi niinkuin Nebukadnesar, kun Jumala hylkää heidät,
mutta ei kukaan meidän päivinämme ole vajonnut niin syvälle
tietämättömyyteen ja erhetykseen kuin herra apotti Fouchet, ei
kenenkään vaikutus ole ollut kuningaskunnalle niin turmiollinen
kuin hänen. Jumalan on täytynyt olla suuresti vihastunut Ranskalle
lähettääkseen sille herra apotti Fouchet'n.

-- Olemmepa mielestäni sentään nähneet muitakin pahantekijöitä kuin
tuon Fouchet-paran.

-- Herra apotti Grégoire on myös osoittanut paljon ilkimielisyyttä.

-- Entä Brissot ja Danton ja Marat, ja sata muuta samanlaista, mitä
sanotte niistä, isäni?

-- Oh, herra Brotteaux, he ovat maallikoita: maallikoilta ei voi
vaatia samaa edesvastuullisuutta kuin hengellisiltä. He eivät riko
niin korkealla tasolla, eivätkä heidän rikoksensa ole niin kaikkeutta
syleileviä.

-- Entä teidän Jumalanne, arvoisa isä, mitä sanotte hänen
käyttäytymisestään tämän vallankumouksen aikana?

-- Minä en käsitä teitä, herra.

-- Epikuros on sanonut: Joko Jumala tahtoo estää pahan eikä voi,
tai hän voi sen, mutta ei tahdo, tai hän ei tahdo eikä voi, tai
hän tahtoo ja voi sen tehdä. Jos hän tahtoo eikä voi, niin hän on
voimaton, jos hän voi eikä tahdo, niin hän on ilkeä; jos hän ei voi
eikä tahdo, niin hän on voimaton ja ilkeä; jos hän sekä tahtoo että
voi, niin minkätähden hän ei sitten tee sitä, arvoisa isä?

Ja Brotteaux heitti puhekumppaniinsa tyytyväisen silmäyksen.

-- Herra Brotteaux, vastasi munkki, -- ei ole mitään sen kurjempaa
kuin nuo vaikeudet, joita juuri latelitte. Kun tarkastelen epäuskon
järkisyitä, on aivan kuin näkisin muurahaisten asettavan muutamia
ruohonkorsia padoksi vuorilta ryöppyävää koskea vastaan. Suvaitkaa
minun olla väittelemättä kanssanne: minulla olisi liian paljon asiaa
ja liian vähän älyä. Sitä paitsi voitte löytää itsellenne tuomion
apotti Guénéen ja monen muun teoksista. Sanonpa vain, että nuo
esittämänne Epikuroksen sanat ovat sulaa typeryyttä: sillä niissä
arvostellaan Jumalaa aivan kuin olisi hän ihminen ja aivan kuin
hänellä olisi ihmismoraali. Niinpä niin, hyvä herra, epäuskoiset
ovat aina, Celsuksesta Bayleen ja Voltaireen asti, vetäneet typeriä
ihmisiä nenästä samantapaisilla paradokseilla.

-- Nähkääs nyt, arvoisa isä, sanoi Brotteaux, -- mihin teidän
uskonne teidät johtaa. Ei sillä hyvä, että uskotte oman teologianne
sisältävän kaiken totuuden, vaan vielä lisäksi tahdotte väittää,
ettei kaikkien niiden lukemattomien suurien nerojen teoksissa, jotka
ovat ajatelleet toisin kuin te, ole mitään totuutta.

-- Te erehdytte aivan kokonaan, herra Brotteaux, vastasi Longuemare.
-- Päinvastoin minä uskon, ettei mikään voi olla kokonaan väärää
ihmisajatuksessa. Ateistit seisovat tiedon alimmalla askelmalla;
mutta tällekin asteelle tunkee järjen valon ja totuuden salamain
heijastus, ja vielä silloinkin, kun ihminen kokonaan on vajonnut
pimeyteen, kohottaa hän esiin otsan, johon Jumala on asettanut älyn:
niin on Lusiferin laita.

-- Minä puolestani, hyvä herra, sanoi Brotteaux, -- en voi olla noin
jalomielinen arvostelussani ja minä tunnustan suoraan, että en voi
löytää atomiakaan tervettä järkeä kaikessa siinä, mitä teologit ovat
kirjoittaneet.

Hän torjui kuitenkin sen syytöksen, että hän muka tahtoisi hyökätä
uskonnon kimppuun, jota hän piti välttämättömänä kansoille: hän
olisi vain toivonut, että sen johto olisi ollut filosofien eikä
väittelijäin käsissä. Hänestä oli surullista, että jakobiinit
tahtoivat asettaa sen sijaan nuoremman ja pahankurisemman uskonnon:
vapauden, tasa-arvoisuuden, tasavallan, isänmaan uskonnon. Hän oli
huomannut, että uskonnot yleensä nuoruuden voimassaan ovat hurjimmat
ja julmimmat ja että ne tyyntyvät vanhemmiten. Siksipä hän toivoikin,
että edelleen olisi pysytetty maassa katolisuus, joka voimansa
päivinä oli niellyt paljon uhreja ja jolla nyt vuosien painon
raskauttamana ei enää ollut sellaista ruokahalua, vaan tyytyi jo
neljään, viiteen kerettiläispaistiin sadassa vuodessa.

-- Sitä paitsi, hän lisäsi, -- olen aina tullut hyvin toimeen
teofagien ja ristinmiesten kanssa. Minulla oli oma omituinen pappini
Ilettes'issä: joka sunnuntai luettiin sen kappelissa messu; kaikki
vieraani olivat sitä kuuntelemassa. Filosofit olivat kaikista
tarkkaavaisimmat ja oopperan tytöt kaikista hartaimmat. Silloin minä
olin onnellinen ja minulla oli paljon ystäviä.

-- Ystäviä! huudahti isä Longuemare, -- ystäviä!... Oi, herra
Brotteaux, luuletteko todellakin, että he olivat ystäviänne kaikki
nuo filosofit ja kaikki nuo ilonaiset, jotka ovat alentaneet teidän
sielunne siinä määrin, että itse Jumalan olisi vaikea tuntea sitä
yhdeksi niistä temppeleistä, jotka hän on rakentanut kunniakseen?

Isä Longuemare asui vielä kahdeksan päivää publikaanin luona kaikessa
rauhassa. Hän seurasi parhaansa mukaan veljeskuntansa sääntöjä
nousten yölläkin olkivuoteeltaan ylös polvistuakseen kivipermannolle
ja lukeakseen yörukouksensa. Vaikkakaan heillä kummallakaan ei
ollut kuin kurjia murusia syötävänä, hän piti kiinni paastosta ja
kieltäymyksestä. Säälinsekaisella hymyllä katseli filosofi näitä
ankaria elämäntapoja, ja eräänä päivänä hän kysäisi:

-- Uskotteko todellakin, että Jumala tuntee jonkinlaista iloa siitä,
että hän näkee teidän noin kärsivän kylmää ja nälkää?

-- Jumala itse, vastasi munkki,-- on antanut meille esimerkin
kärsimyksestä.

Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen, kun barnabiitti oli
muuttanut filosofin ullakkokamariin, lähti tämä iltahämärässä
kuljettamaan jäsennukkejaan leikkikalukauppias Jolylle Rue
Neuvedes-Petits-Champs'ille. Kun hän sieltä palaili mielissään
siitä, että oli saanut ne kaikki kaupaksi, niin juoksi häntä vastaan
entisellä Karusellitorilla kärpännahalla reunustettuun, siniseen
satiiniturkkiin pukeutunut, ontuva ilotyttö, joka heittäytyi hänen
syliinsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, kuten apua etsivät
naiset kaikkina maailman aikoina ovat tehneet.

Tyttö värisi; saattoi aivan kuulla hänen sydämensä lyönnit.
Ihastellen sitä korkealentoisuutta, joka ilmeni tämän alhaisonlapsen
käyttäytymisessä, Brotteaux, joka oli vanha teatterin ystävä,
ajatteli, että neiti Raucourt'ille olisi ollut terveellistä nähdä
hänet.

Tyttö puhui huohottavalla äänellä ja hiljaa, jotta ohikulkevat eivät
kuulisi:

-- Ottakaa minut mukaanne, kansalainen, piilottakaa minut, olkaa
niin armollinen!... Ne ovat huoneessani, Rue Fromenteaulla. Kun ne
tulivat portaita ylös, pakenin Floran huoneeseen, joka on vieressä,
ja hyppäsin ikkunasta alas kadulle, niin että nyrjäytin jalkani... Ne
tulevat, ne tahtovat panna minut vankeuteen ja surmata minut... Viime
viikolla ne tappoivat Virginien.

Brotteaux käsitti varsin hyvin, että hän puhui vallankumouskomitean
valtuutetuista tai varmuusvaliokunnan komissaareista.
Kunnallisneuvostolla oli siihen aikaan erittäin hyveellinen
lainvalvoja, kansalainen Chaumette, joka vainosi ilotyttöjä
tasavallan turmiollisimpina vihollisina. Hän tahtoi parantaa tavat.
Totta puhuen Palais-Égalitén tytöt olivatkin hyvin vähässä määrin
isänmaallisia. He kaipasivat vanhoja aikoja, eivätkä aina sitä
salanneet. Useita oli jo teloitettu salaliittolaisina, ja heidän
traagillinen kohtalonsa oli aiheuttanut paljon hämminkiä heidän
vertaistensa parissa.

Kansalainen Brotteaux kysyi avunanojalta, mikä rikkomus hänen
puoleltaan oli aiheuttanut vangitsemismääräyksen.

Tyttö vannoi ja vakuutti, ettei hän tiennyt siitä mitään, ettei hän
ollut tehnyt mitään sellaista, josta häntä saatettaisiin syyttää.

-- Jos niin on asia, tyttöseni, sanoi hänelle Brotteaux, -- et sinä
ole epäilyksenalainenkaan: sinun ei tarvitse mitään pelätä. Mene
nukkumaan ja jätä minut rauhaan.

Silloin hän tunnusti kaikki:

-- Minä repäisin irti kokardin ja huusin: "Eläköön kuningas!"

Brotteaux asteli pitkin autioita rantakatuja hänen kanssaan.
Puristautuen kiinni hänen käsipuoleensa tyttö sanoi:

-- Eipä siltä, että minä häntä erityisesti rakastaisin, kuningasta;
kyllä kai käsitätte, etten minä milloinkaan ole tuntenut häntä, ja
kentiespä hän ei ole sen kummempi kuin muutkaan. Mutta nämä ovat
pahoja. He ovat julmia meitä tyttöparkoja kohtaan. He kiusaavat,
häiritsevät ja vahingoittavat minua kaikilla tavoin; he tahtovat
estää minua harjoittamasta ammattiani. Minulla ei ole muuta.
Ymmärrätte kai, että jos minulla olisi jokin muu, en tekisi tätä...
Mitä he tahtovat? He vainoavat pieniä ja heikkoja, maidonkuljettajaa,
hiilikauppiasta, vedenkantajaa, silittäjää. He eivät ole tyytyväisiä,
ennenkuin ovat saaneet vihollisikseen koko köyhän kansan.

Brotteaux katseli häntä: hän oli melkein lapsen näköinen. Hän
ei pelännyt enää. Hän jo puolittain hymyili, keveästi ja hieman
väkinäisesti. Brotteaux kysyi hänen nimeään. Hän vastasi, että hänen
nimensä oli Athénaïs ja että hän oli kuusitoistavuotias.

Brotteaux tarjoutui saattamaan häntä minne hän halusi. Hän ei
tuntenut ketään Pariisissa; mutta hänellä oli eräs täti, joka oli
palvelijattarena Palaiseaussa ja joka kyllä päästäisi hänet luokseen.

Brotteaux oli tehnyt päätöksensä:

-- Tule, lapseni, hän sanoi.

Ja hän vei käsipuoleensa nojautuvan tytön mukaansa.

Kun hän saapui ullakolleen, istui isä Longuemare lukemassa
messukirjaansa.

Brotteaux osoitti tälle Athénaïsia, jota hän talutti kädestä:

-- Arvoisa isä, tässä on muuan tyttö Rue Fromenteaulta, joka
on huutanut: "Eläköön kuningas!" Vallankumouspoliisi on hänen
kantapäillään. Hänellä ei ole kattoa pään päällä. Sallitteko, että
hän viettää yönsä täällä?

Isä Longuemare sulki messukirjansa.

-- Jos käsitän teidät oikein, hän sanoi, -- niin kysytte minulta,
voiko tämä nuori tyttö, jota kuten minuakin uhkaa vangitsemiskäsky,
viettää yönsä ajallisen pelastuksensa vuoksi samassa huoneessa kuin
minä.

-- Aivan niin, isäni.

-- Millä oikeudella minä voisin vastustaa sitä?

Ja kuinka voisin tuntea itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan? Olenko
varma olevani itse yhtään parempi?

Hän asettui yöteloille vanhaan rikkinäiseen nojatuoliin vakuuttaen,
että hän nukkuisi siinä erinomaisesti. Athénaïs kävi maata
matrassille. Brotteaux pani pitkäkseen olkipatjalle ja puhalsi
kynttilän sammuksiin.

Kirkkojen kellot löivät koko- ja puolitunteja: Brotteaux ei nukkunut,
hän kuunteli munkin ja tytön tasaista hengitystä. Kuu, tuo hänen
entisten lemmenleikkiensä kuva ja todistaja, nousi taivaalle ja
heitti ullakkokomeroon hopeisen sädejuovan, joka valaisi kädet
nyrkissä nukkuvan pikku Athénaïsin vaaleaa tukkaa, kullankeltaisia
silmäripsiä, hienoa nenää ja punaista, pyöreää suuta.

-- Onpa tuossakin muka olevinaan hirmuinen tasavallan vihollinen! hän
ajatteli.

Kun Athénaïs heräsi, oli jo täysi päivä. Munkki oli mennyt menojaan.
Brotteaux istui ullakkoikkunan alla lukien Lucretiusta opetellakseen,
latinalaisen runottaren neuvoja kuunnellen, elämään ilman pelkoa ja
himoa; ja sentään häntä kalvoi kaipaus ja levottomuus.

Avatessaan, silmänsä näki Athénaïs hämmästyksekseen ullakon
kattoparrut päänsä päällä. Sitten hän muisti, missä oli, hymyili
pelastajalleen ja ojensi hyväilevästi häntä kohti somat, pienet,
likaiset kätösensä.

Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja osoitti sormellaan rikkinäistä
nojatuolia, jossa munkki oli viettänyt yönsä.

-- Hän on poissa?... Ei suinkaan hän vain ole mennyt ilmiantamaan
minua?

-- Ei, lapseni. Sen rehellisempää ihmistä ei löydy koko maailmasta
kuin tuo vanha hupsu.

Athénaïs kysyi, mitä laatua tuon ukko-pahasen hulluus oli; ja kun
Brotteaux oli ilmoittanut hänelle, että se oli uskonto, niin nuhteli
Athénaïs häntä vakavasti siitä, että hän puhui noin, selittäen,
että uskonnottomat ihmiset olivat pahempia kuin eläimet ja että hän
puolestaan rukoili Jumalaa usein ja toivoi myös, että Jumala oli
antava hänen syntinsä anteeksi ja sulkeva hänet pyhään armohelmaansa.

Huomatessaan sitten, että Brotteaux'lla oli kirja kädessä, hän luuli
sitä messukirjaksi ja sanoi:

-- Siinä nyt näette, te itsekin luette rukouksianne! Jumala on
palkitseva teille sen, minkä olette tehnyt minun tähteni.

Kun Brotteaux valaisi hänelle, että tuo kirja ei ollut mikään
messukirja ja että se oli kirjoitettu jo ennenkuin kukaan koko
maailmassa tiesi messuista mitään, niin hän luuli sitä Unikirjaksi ja
kysyi, eikö siinä ehkä ollut selitystä erääseen ihmeelliseen uneen,
jonka hän oli nähnyt. Hän ei osannut lukea, ja nämä kaksi lajia
teoksia olivat ainoat, joista hän oli kuullut puhuttavan.

Brotteaux vastasi hänelle, että tuo kirja selitti ainoastaan elämän
unen. Kaunis lapsi, joka piti tätä vastausta vähän vaikeatajuisena,
ei yrittänytkään sitä ymmärtää, vaan upotti nenänpäänsä saviseen
pesuvatiin, joka tätä nykyä korvasi Brotteaux'lle sitä hopeista
pesuvatia, jota hän ennen oli käyttänyt. Sitten tyttö järjesti
hiuksensa isäntänsä parranajopeilin edessä erinomaisen huolellisesti
ja vakavana. Hänen valkeat käsivartensa kaartuivat pään yli, ja
silloin tällöin hän aina sanoi jonkin sanan.

-- Te olette ollut rikas.

-- Miksi niin luulet?

-- En tiedä. Mutta te olette ollut rikas ja te olette ylimys, siitä
olen varma.

Hän veti esiin taskustaan pienen hopeisen, pyöreään
norsunluukappeliin suljetun Jumalan Äidin kuvan, sokeripalan, lankaa,
sakset, tulukset, pari kolme rasiaa, ja valittuaan niistä itselleen
sen, mitä hän tarvitsi, hän alkoi paikata hamettaan, joka oli
repeytynyt useasta kohden.

-- Kiinnittäkää turvallisuutenne vuoksi tämä päähineeseenne, lapseni,
sanoi hänelle Brotteaux antaen hänelle kolmivärikokardin.

-- Mielelläni, herra, vastasi hänelle tyttö, -- mutta vain
rakkaudesta teihin eikä kansakuntaan.

Kun hän oli pukeutunut ja koristautunut parhaansa mukaan, hän niiasi,
kohottaen molemmin käsin hamettaan, niinkuin hän oli oppinut tekemään
kotikylässään, ja sanoi Brotteaux'lle:

-- Nöyrin palvelijanne, hyvä herra!

Hän oli valmis palkitsemaan hyväntekijäänsä kaikin tavoin, mutta hän
piti erittäin soveliaana sitä, että tämä ei pyytänyt mitään, eikä hän
tarjonnut mitään: hänestä oli sievää ja hienoa erota noin, kaikessa
kunniassa.

Brotteaux pisti hänen käteensä muutamia assignaatteja, jotta
hän voisi ajaa vaunuilla Palaiseauhon. Siinä oli puolet hänen
omaisuudestaan, ja vaikkakin hän oli tunnettu anteliaisuudestaan
naisia kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut jakanut omaisuuttaan niin
tasan. Tyttö kysyi hänen nimeään.

-- Minun nimeni on Maurice.

Kaipaus mielessään Brotteaux avasi ullakkokamarinsa oven:

-- Hyvästi, Athénaïs.

Tyttö suuteli häntä.

-- Maurice-herra, kun muistatte minua, niin nimittäkää minua
Martheksi... se on ristimänimeni, jolla minua kutsuttiin
kotikylässäni... Hyvästi ja kiitoksia... Kaikkein nöyrin
palvelijanne, Maurice-herra.




XV.


Täytyi tyhjentää vankiloita, jotka olivat täpösen täynnä; täytyi
tuomita, tuomita lakkaamatta, levähtämättä. Istuen pitkin
raippakimpuilla ja punaisilla myssyillä koristettuja seiniä aivan
kuin heidän virkaveljensä liljankukkasilla tuomarit säilyttivät
kuninkaallisten edeltäjäinsä vakavuuden ja hirvittävän tyyneyden.
Yleinen syyttäjä ja hänen apulaisensa, jotka olivat väsymyksestä,
valvonnasta ja konjakista puolikuolleita, jaksoivat ainoastaan
ankaralla tahdonponnistuksella voittaa raukeutensa; ja heidän
heikko terveytensä teki heidät traagillisiksi. Valamiehet, jotka
sukuperältään ja luonteeltaan olivat niin erilaisia, toiset
sivistyneitä, toiset alkeellisuuden tilassa, toiset halpamaisia,
toiset jaloja, toiset lempeitä, toiset kiivaita, toiset
tekopyhiä, toiset vilpittömiä, mutta jotka kaikki vaaran uhatessa
isänmaata ja tasavaltaa tunsivat tai olivat tuntevinaan samaa
levottomuutta, palavinaan samaa innostusta ja jotka kaikki olivat
julmia hyveellisyydestä tai pelosta, muodostivat yhden ainoan
olennon, yhden ainoan salakavalan, vihastuneen pään, yhden ainoan
sielun, jonkinlaisen mystillisen eläimen, joka luonnollisella
elintoiminnallaan loi ympärilleen ylenpalttisesti kuolemaa. Ollen
hyväntahtoisia tai julmia riippuen hetken tunnelmasta he saattoivat
kesken kaikkea äkkinäisen säälin tunteen vallassa, kyynelsilmin,
vapauttaa jonkun syytetyn, jonka he hetkistä aikaisemmin olisivat
ivanauruin tuominneet kuolemaan. Mitä enemmän he perehtyivät
tehtäväänsä, sitä välittömämmin he seurasivat sydämensä ääntä.

He langettivat tuomionsa kuumeessa ja puolihorrosmaisessa
tilassa, joka johtui liiallisen työn rasituksesta, ulkoapäin
tulevan kiihotuksen, itsevaltiaan käskyjen, sanskulottien ja
lehtereillä ja kuuntelija-aitauksissa tunkeilevain trikotöösien
uhkausten painostuksen alaisina, raivoisten todistusten ja hurjien
rankaisuvaatimusten jälkeen, myrkyttyneessä ilmassa, joka teki aivot
raskaiksi ja silmät verestäviksi, sai korvat humisemaan ja ohimot
tykyttämään. Yleisön kesken liikkui epämääräisiä huhuja, että jotkut
valamiehistä olisivat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen rahalla.
Mutta näihin huhuihin vastasi koko jury yksimielisesti harmistuneilla
vastalauseilla ja säälimättömillä kuolemantuomioilla. Lyhyesti
sanoen, he olivat pelkkiä ihmisiä, eivät sen pahempia eivätkä
parempia kuin muutkaan. Viattomuus on useimmiten onni eikä mikään
hyve: olisipa heidän sijaansa tullut kuka tahansa, hän olisi toiminut
samoin kuin hekin ja hoitanut puolikuntoisesti näitä kauhistuttavia
tehtäviä.

Antoinette, tuo kauan odotettu Antoinette tuotiin myös vihdoin
oikeuden eteen, ja hän istuutui mustiin pukeutuneena tuohon
kohtalokkaaseen tuoliin sellaisen vihan melskeen ympäröimänä, että
ainoastaan varmuus kuulustelun lopputuloksesta pelasti oikeudenkäytön
muodollisuudet. Kohtalokkaisiin kysymyksiin syytetty vastasi milloin
itsesäilytysvaistolla, milloin tavanmukaisella kopeudellaan ja
kerran myös, kiitos olkoon erään syyttäjän halpamaisuuden, äitiyden
majesteetilla. Todistajat saivat esittää pelkkiä solvauksia ja
panetteluja; puolustus jäätyi kauhuun. Tribunaali, jonka oli
oikeudenkäytössä pakko seurata lain muotoja, odotti vain, että kaikki
olisi pian lopussa, saadakseen viskata Euroopalle itävallattaren pään.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää Marie-Antoinetten mestauksen jälkeen kutsuttiin Gamelin
kansalainen Fortuné Trubert'in luo, joka teki kuolemaa kolmenkymmenen
askelen päässä siitä sotilastoimikunnasta, jossa hän oli rääkännyt
itsensä loppuun. Hän makasi telttasängyssä jonkun karkotetun
barnabiitin kopissa. Hänen kelmeä päänsä oli painunut tyynyn sisään.
Hän loi jo hämärtyvistä silmistään lasittuneen katseen Évaristeen
päin; hänen kokoon kuivunut kätensä tarttui ystävän käteen ja
puristi sitä odottamattoman voimakkaasti. Hänellä oli ollut kolme
verensyöksyä kahdessa päivässä. Hän yritti puhua; hänen äänensä, joka
ensin oli verhottu ja heikko niinkuin kuiskaus, paisui ja kasvoi
vähitellen:

-- Wattignies! Wattignies!... Jourdan on hyökännyt vihollisen
leiriin... tullut Maubeugen avuksi... Me olemme valloittaneet
takaisin Marchiennes'in. _Ça ira... ça ira_...

Ja hän hymyili.

Ne eivät olleet mitään sairaan houreita; ne olivat kirkkaita
todellisuuden näkemyksiä, jotka silloin äkkiä loistivat näihin
ikuiseen pimeyteen vaipuviin aivoihin. Vihollisen hyökkäys näyttikin
pysähtyneen: hirmuvallan säikyttämät kenraalit huomasivat, ettei
heillä ollut mitään muuta pelastusta kuin voitto. Ja mitä eivät
vapaaehtoiset kutsunnat olleet saaneet aikaan, sen sai aikaan
pakko-otto, nimittäin suuren ja kuriin tottuneen sotajoukon. Vielä
yksi ponnistus, ja tasavalta olisi pelastettu.

Puoli tuntia kestäneen horroksen jälkeen tuli Fortuné Trubert'in
kuoleman leimaamiin kasvoihin jälleen eloa, ja hänen kätensä
kohosivat.

Hän osoitti sormellaan ystävälleen sitä ainoaa huonekalua, mikä
huoneessa oli, pientä pähkinäpuista piironkia.

Ja heikolla, huohottavalla äänellään hän puhui selväjärkisesti:

-- Ystäväni, kuten Eudamidas annan minäkin sinulle perinnöksi
velkani: kolmesataa kaksikymmentä livreä, jotka on merkitty muistiin...
punaiseen vihkoon... Hyvästi, Gamelin. Älä nuku! Valvo tasavallan
puolustuksen asiaa. _Ça ira_.

Yön pimeys verhosi kopin. Kuoleva kuului vetävän raskaan huokauksen,
ja hänen kätensä hypistelivät peitettä.

Puolen yön aikaan hän alkoi puhua hajanaisia sanoja:

-- Enemmän salpietaria... Luovuttakaa kiväärit... Terveyskö?
Erinomainen... Ottakaa alas nuo kirkonkellot...

Kello kaksi aamulla hän kuoli.

Piirin määräyksestä asetettiin hänen ruumiinsa esille entisen
Barnabiittikirkon keskilaivaan, isänmaan alttarin eteen; ruumis
lepäsi telttavuoteella, trikoloriin käärittynä, tammenlehväseppel
otsalla.

Kuolinpaarien ympärillä seisoi kaksitoista roomalaiseen togaan
puettua vanhusta palmunoksat kädessä ja kaksitoista pitkissä
hunnuissa hulmehtivaa nuorta tyttöä, jotka kantoivat kukkia.
Vainajan jalkapuolella seisoi kaksi lasta pidellen nurinkäännettyjä
soihtuja. Évariste tunsi toisen heistä portinvartijansa tyttäreksi
Joséphineksi, ja tämän lapsellinen vakavuus ja suloinen kauneus
toi hänen mieleensä ne rakkauden ja kuoleman hengettäret, joita
roomalaiset veistivät sarkofageihinsa.

Surusaatto lähti vierimään Saint-André-des-Arts'in hautausmaalle
Marseljeesin ja _Ça ira_ laulun kaikuessa.

Painaessaan jäähyväissuudelman Fortuné Trubert'in otsalle Évariste
itki. Hän itki itseään kadehtien sitä, joka päivätyönsä päätettyään
oli päässyt rauhaan.

Kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen siitä, että hänet oli nimitetty
kommuunin yleisneuvoston jäseneksi. Oltuaan vaaliehdokkaana jo
neljä kuukautta hänet oli nyt valittu ilman kilpailijaa usean
äänestyksen jälkeen noin kolmellakymmenellä äänellä. Kukaan ei
äänestänyt enää; piirikokouksissa ei käynyt ketään; rikkaat ja
köyhät koettivat vetäytyä pois valtion toimista. Suurimmatkaan
tapahtumat eivät herättäneet enää innostusta eivätkä uteliaisuutta;
sanomalehtiä ei luettu enää, Évariste epäili, mahtoiko pääkaupungin
seitsemästäsadasta tuhannesta asukkaasta edes kolme tai neljä tuhatta
olla tasavaltalaisia.

Sinä päivänä tuotiin nuo kaksikymmentäyksi oikeuden eteen.

Ollen sitten syyllisiä tai syyttömiä tasavallan onnettomuuksiin ja
rikoksiin, ja kylläkin turhamaisia, varomattomia, kunnianhimoisia ja
kevytmielisiä, samalla kertaa maltillisia ja väkivaltaisia, heikkoja
niin hirmuvaltaisuudessa kuin lempeydessä, nopeita julistamaan
sotaa, hitaita sitä käymään, olivat nämä, itse antamansa esimerkin
mukaan nyt tribunaalin eteen raahatut miehet joka tapauksessa
vallankumouksen loistava nuoriso; ja he olivat kerran olleet sen
hurmaus ja kunnia. Tuo tuomari, joka nyt on kuulusteleva heitä
taitavan puolueellisesti, tuo kalpea syyttäjä, joka pienen pöytänsä
ääressä valmistelee heidän kuolemaansa ja häpeäänsä, nuo valamiehet,
jotka ovat valmiit heti vaientamaan heidän vastalauseensa, tuo
parvekeyleisö, joka viskaa heidän silmilleen solvauksia ja
häväistyksiä, tuomari, valamiehet, kansa, kaikki he ovat vielä
äskettäin ihailleet heidän kaunopuheisuuttaan, ylistäneet heidän
lahjojaan ja hyveitään. Mutta he eivät muista sitä enää.

Évariste oli aikaisemmin pitänyt Vergniaud'ta jumalanaan, Brissot'ta
oraakkelinaan. Sitä hän ei enää muistanut, ja jos hänen muistissaan
vielä oli joitakin jälkiä vanhasta ihailusta, niin se vain vahvisti
häntä siinä vakaumuksessa, että nuo hirviöt olivat kietoneeet
verkkoihinsa parhaat kansalaiset.

Istunnosta kotiin palatessaan Gamelin kuuli sydäntäsärkeviä huutoja.
Pikku Joséphine sai selkäänsä äidiltään, sentähden että hän oli
leikkinyt torilla katupoikien kanssa ja tahrinut kauniin, valkean
hameensa, joka hänellä oli ollut päällään kansalainen Trubert'in
hautajaisjuhlallisuuksissa.




XVI.


Annettuaan kolmen kuukauden ajan joka päivä isänmaalle sekä
maineikkaita että tuntemattomia uhreja Évariste vihdoin sai käsiinsä
sellaisen oikeusjutun, jota hän saattoi kutsua omakseen; syytettyjen
joukosta hän valitsi itselleen oikein oman nimikon.

Koko ajan, minkä hän oli istunut tribunaalissa, hän oli silmiensä
ohi lakkaamatta soluvain kanteenalaisten joukosta ahnaasti vainunnut
Élodien viettelijää, josta hän työteliäässä mielikuvituksessaan jo
oli muodostanut paikoitellen hyvinkin tarkkapiirteisen kuvan. Hän
kuvitteli häntä nuoreksi, kauniiksi, ylimieliseksi, ja oli varma
siitä, että hän oli muuttanut Englantiin. Gamelin luuli löytäneensä
hänet eräässä nuoressa, Maubel-nimisessä emigrantissa, joka Ranskaan
palattuaan oli vangittu isäntänsä ilmiantamana eräässä majatalossa
Passyssa ja jonka asia tuhansien muiden mukana oli joutunut
Fouquier-Tinvillen osaston käsiteltäväksi. Häneltä oli löydetty
kirjeitä, joita kannekirjassa katsottiin todistuskappaleiksi Maubelin
ja Pittin kätyrien välillä vallinneesta salaliitosta, mutta jotka
itse asiassa olivat ainoastaan kirjeitä lontoolaisilta pankkiireilta,
joille hän oli tallettanut rahaa. Maubel, joka oli nuori ja kaunis,
näytti harrastavan etupäässä vain rakkausseikkailuja. Hänen
taskupapereistaan löytyi merkkejä suhteista Espanjaankin päin, joka
silloin oli sodassa Ranskan kanssa; nämä kirjeet olivat itse asiassa
aivan yksityisluontoisia, ja että tuomioistuin ei heti vaatinut
kanteen kumoamista, johtui varmaan siitä periaatteesta, että oikeuden
ei koskaan tule liiaksi hätäillä vangittujen vapauttamisessa.

Gamelin sai olla mukana Maubelin-jutun ensimmäisessä kuulustelussa,
ja hänen silmiinsä pisti jo silloin erityisesti tuon nuoren
entisen ylimyksen luonne, joka oli aivan sellainen kuin miksi hän
kuvitteli sitä miestä, joka oli väärinkäyttänyt Élodien luottamusta.
Siitä asti hän istui tuntikausia protokollasihteerin huoneeseen
hautautuneena innokkaasti tutkien syytetyn asiakirjoja. Hänen
epäluulonsa saivat erityistä virikettä siitä, että hän eräästä
emigrantille kuuluvasta vanhasta muistikirjasta löysi _Maalaavan
Amorin_ osoitteen, vaikkakin tosin samalla kohtaa oli _Viheriäisen
marakatin_, entisen _Perintöruhtinattaren muotokuvan_ ja monen muun
piirros- ja taulukaupan osoitteita. Mutta kun Évariste sai tietää,
että tästä samasta taskukirjasta oli löydetty muutamia punaisen
neilikan terälehtiä, jotka olivat olleet huolellisesti silkkipaperiin
kiedottuja, ja kun hän muisti, että punainen neilikka oli Élodien
lempikukka, jota hän kasvatti akkunallaan, kantoi hiuksissaan ja
jonka hän tarjosi (sen hän tiesi) rakkautensa merkiksi, niin ei hän
enää yhtään epäillyt.

Kun hän siten oli saanut varmuuden, hän päätti vielä kysyä sitä
Élodielta, kuitenkaan ilmaisematta niitä olosuhteita, joissa hän oli
päässyt rikollisen perille.

Kun hän nousi kotiportaitaan ylös, hän tunsi jo alaeteisessä
huumaavaa hedelmäntuoksua ja tapasi ateljeessaan Élodien, joka auttoi
äiti Gamelinia kvittenien hilloamisessa. Sill'aikaa kun vanha emäntä
sytytti tulta uuniin ja koetti päässään keksiä keinoja, miten säästää
hiiliä ja sokerijauhoa huonontamatta hilloa, istui naiskansalainen
Blaise olkituolilla, karkea keittiöesiliina edessään, helma täynnä
kullankeltaisia hedelmiä, kuorien ja halkoen niitä ja heitellen
niitä neljäsosalohkoina kuparikattilaan. Hänen pitsimyssynsä riippui
niskassa, hänen musta tukkansa kierteli kiharoina kostealla otsalla;
koko hänen olemuksensa uhosi kotoista viehätystä ja hiljaista onnen
suloa, joka herätti helliä mielikuvia ja rauhallista mielihyvän
tunnelmaa.

Paikaltaan liikahtamatta hän kohotti rakastajaansa kauniin katseensa,
joka välkkyi kuin sula kulta, ja sanoi:

-- Katsopas, Évariste, täällä me teemme työtä sinun vuoksesi. Koko
talven saat syödä ihanaa kvittenihyytelöä, joka on hyvää vatsallesi
ja tekee mielesi keveäksi.

Mutta Gamelin tuli hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Jacques Maubel...

Samassa pisti suutari Combalot punaisen nenänsä esiin oven raosta.
Hän toi parin kenkiä, joihin hän oli pannut korot, ja samalla laskun
muutamista puolipohjauksista.

Käydäkseen kunnon kansalaisesta hän käytti uutta kalenteria. Muori
Gamelin, joka tahtoi tarkastaa, olivatko laskut oikein, sekaantui
hänen _fructidoreissaan_ [Fructidor: hedelmäkuu. Elok. 18 p. --
syysk. 16 p. Suomentaja] ja _vendémiaireissään_. Hän huokasi:

-- Herranjesta, kaiken ne tahtovat muuttaa, päivät, kuukaudet,
vuodenajat, auringon ja kuun! Herra Jumala, mikä tämä on, tämä
kalossipari _vendémiairen_ kahdeksantena, herra Combalot?

-- Katsokaa almanakkaan, kansalainen, niin saatte kyllä selvän siitä.

Naiskansalainen Gamelin otti käteensä almanakan, silmäili sitä vähän,
mutta laski sen sitten heti pois.

-- Siinähän ei ole kristillistä ajanlaskuakaan, hän sanoi
kauhistuneena.

-- Ei olekaan, kansalainen, sanoi suutari, -- eikä meillä myöskään
ole enää kuin kolme pyhäpäivää neljän asemesta. Eikä siinä vielä
kyllin: me saamme myös muuttaa laskutapamme. Ei mitään liardeja eikä
denierejä enää, kaikki lasketaan tislatun veden mukaan.

Kun naiskansalainen Gamelin kuuli tämän, värähtivät hänen huulensa,
hän nosti silmänsä kattoon ja huokasi:

-- He menevät liian pitkälle!

Hänen näin valitellessaan, kuten pyhät naiset maalaiskirkkojen
Golgata-tauluissa, oli kekäle huomaamatta päässyt putoamaan lattialle
ja täytti ateljeen ilkeällä katkulla, joka yhdessä kvittenien
pyörryttävän tuoksun kanssa teki ilman mahdottomaksi hengittää.

Élodie valitti, että hänen kurkkuaan karvasteli, ja pyysi saada avata
ikkunan. Mutta heti kun suutarikansalainen oli sanonut hyvästit ja
naiskansalainen Gamelin jälleen siirtynyt uuninsa ääreen, kuiskasi
Évariste uudelleen tuon nimen naiskansalainen Blaisen korvaan:

-- Jacques Maubel.

Élodie katsoi häneen vähän hämmästyneenä ja kysyi sitten hyvin
tyynesti halkaisten samalla kädessään olevan kvittenin neljään osaan:

-- No niin? Mitä Jacques Maubelista?...

-- Se on hän.

-- Mikä hän?

-- Sinä olet antanut hänelle punaisen neilikan. Élodie sanoi, ettei
hän ymmärtänyt tuosta puheesta yhtään mitään, ja pyysi, että Évariste
selittäisi asian lähemmin.

-- Tuo ylimys! Tuo emigrantti! Tuo konna!

Élodie kohautti olkapäitään ja kielsi hyvin uskottavalla ilmeellä
koskaan tunteneensa mitään Jacques Maubelia.

Eikä hän todellakaan ollut häntä koskaan tuntenut.

Hän kielsi myös koskaan antaneensa punaisia neilikoita kenellekään
muulle kuin Évaristelle, mutta tässä suhteessa hänen muistinsa hieman
petti.

Évariste ei yleensä tuntenut naisia eikä myöskään ollut tunkenut
erittäin syvälle Élodien luonteeseen, mutta hän arvasi, että tämä
hyvin pystyi teeskentelemään ja pettämään jonkun typerämmän kuin hän.

-- Mitä hyödyttää kieltää? hän sanoi. -- Minä tiedän kaikki.

Élodie vakuutti uudelleen, ettei hän ollut tuntenut ketään
Maubel-nimistä. Ja kun hän jo oli saanut kaikki kvitteninsä
kuorituiksi, hän pyysi vettä, sillä hänen sormensa olivat hedelmistä
tahmeat.

Gamelin toi hänelle pesuvadin.

Ja pestessään käsiään hän vielä kerran vakuutti samaa.

Évariste sanoi vielä kerran, että hän tiesi kaikki, ja siihen ei
Élodie enää vastannut mitään.

Hän ei voinut tietää, mihin hänen rakastajansa kysymyksellään oikein
tähtäsi, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että
tuo Maubel, josta hän ei ikinä ollut kuullut puhuttavan, tulisi
vallankumoustribunaalin tuomittavaksi; hän ei käsittänyt mitään
niistä epäilyistä, joilla Évariste kiusasi häntä, mutta hän tiesi ne
vääriksi. Senpätähden, kun näyttäytyi mahdottomaksi haihduttaa niitä,
ei hän viitsinyt niiden vuoksi nähdä sen suurempaa vaivaa. Hän luopui
vakuutuksistaan, ettei hän koskaan ollut tuntenut mitään Maubelia,
pitäen ehkä edullisenakin, että tuo mustasukkainen mies joutui
harhapoluille, kun sattuma kuitenkin milloin tahansa olisi voinut
johtaa hänet oikeillekin jäljille. Hänen entinen pikku kirjurinsa,
josta nyt oli tullut kaunis, isänmaallinen rakuuna, oli joutunut
epäsopuun ylimyksellisen rakastajattarensa kanssa. Kun hän tuli
Élodieta vastaan kadulla, näytti hänen katseensa sanovan: "Kas vain,
kaunokaiseni, minusta tuntuu, että tulen antamaan teille anteeksi
sen, että olen ollut teille uskoton, sillä alanpa jälleen panna
teihin arvoa." Élodie ei siis enää yrittänytkään parantaa ystäväänsä
hänen päähänpistoistaan, joiksi Élodie nämä väitteet leimasi: Gamelin
jäi siihen vakaumukseen, että Jacques Maubel oli Élodien raiskaaja.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä jatkoi tribunaali väsymättömästi työskentelyään
hävittääkseen federalismin, joka lohikäärmeen tavoin oli uhannut
niellä vapauden. Ne olivat ankaria päiviä, ja lopenväsyneet
valamiehet tuomitsivat mahdollisimman pian pois tieltä vaimo
Roland'in brissotistipuolueen kiihottajana tai rikostoverina.

Sill'aikaa kävi Gamelin joka aamu Oikeuspalatsissa kiiruhtamassa
Maubelin juttua. Bordeaux'ssa oli tärkeitä asiakirjoja: hän sai
aikaan sen, että erityinen komissaari lähetettiin sinne niitä
hakemaan postihevosilla. Vihdoin ne saapuivat.

Yleisen syyttäjän apulainen luki ne, irvisti ja sanoi Évaristelle:

-- Eivät ole kehuttavia nämä asiakirjat!

Niissä ei ole kerrassaan mitään. Pelkkiä typeryyksiä!... Jos olisi
edes varmaa, että tämä entinen kreivi koskaan on lähtenyt maasta!...

Vihdoin Gamelin onnistui puuhissaan. Nuorta Maubelia
vastaan laadittiin syytöskirjelmä, ja hänet haastettiin
vallankumoustribunaalin eteen _brumaire_-kuun 9:nä päivänä.
[Brumaire: usvakuu Syysk. 22 p. -- lokak. 21 p. Suomentaja.]

Jo heti istunnon alussa oli presidentti synkän ja hirvittävän
näköinen, niinkuin hänen tapansa oli aina silloin, kun oli edessä
jokin huonommin valmistettu juttu. Yleisen syyttäjän apulainen hiveli
leukaansa kynällään teeskennellen hyvän omantunnon rauhaa. Sihteeri
luki syytöskirjan: mitään niin onttoa ei ollut oikeussalissa vielä
kuultu.

Presidentti kysyi syytetyltä, eikö tämä ollut tuntenut emigrantteja
koskevia lakeja.

-- Tunsin ne ja otin ne huomioon, vastasi Maubel, -- ja lähdin
Ranskasta lainmukaisella passilla varustettuna.

Englannin-matkansa ja paluunsa syyt hän selitti tyydyttävällä
tavalla. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, niiden suora ja
ylpeä ilme herätti myötätuntoa. Lehterien naiset katselivat häntä
suosiollisin silmin. Syytöskirjassa väitettiin, että hän oli
oleskellut Espanjassa tämän maan jo käydessä sotaa Ranskan kanssa:
hän vakuutti, ettei hän ollut liikkunut mihinkään Bayonnesta tähän
aikaan. Eräs kohta oli vielä hämärä. Niissä papereissa, jotka hän oli
viskannut uuniin, silloin kun hänet vangittiin, ja joista ei ollut
löytynyt kuin pieniä siekaleita, oli espanjalaisia sanoja ja nimi
"Nieves".

Jacques Maubel kieltäytyi tässä suhteessa antamasta niitä selityksiä,
joita häneltä vaadittiin. Ja kun presidentti sanoi hänelle, että
hänen oman etunsa vuoksi oli annettava selitys, niin hän vastasi,
ettei aina ole tarvis valvoa omia etujaan.

Gamelin ajatteli vain yhtä rikosta, josta hän tahtoi Maubelin
langettaa: kolme kertaa hän pyysi presidenttiä kysymään syytetyltä,
saattoiko tämä selittää, minkätähden hän niin huolellisesti säilytti
kuihtuneita neilikan lehtiä lompakossaan.

Maubel vastasi, ettei hän katsonut olevansa velvollinen vastaamaan
kysymykseen, joka ei kuulunut oikeudelle, koskapa ei ollut löydetty
mitään kirjelippuja tämän kukkasen sisältä.

Valamiehistö vetäytyi neuvottelemaan ollen hyvin suosiollisessa
mielialassa tätä nuorta miestä kohtaan, jonka epäselvä juttu tuntui
pääasiassa kätkevän vain rakkaussalaisuuksia. Tällä kertaa nuo
hyvät ja puhtaatkin olisivat kernaasti hänet vapauttaneet. Eräs
heistä, muuan entinen, joka oli lahjoittanut kaiken omaisuutensa
vallankumoukselle, sanoi:

-- Hänen syntyperänsäkö vuoksi häntä vainotaan? Minullakin on ollut
onnettomuus syntyä ylimykseksi.

-- Niinpä kylläkin, mutta sinä olet luopunut siitä säädystä, vastasi
Gamelin, ja hän on jäänyt siihen.

Ja hän puhui niin kiivaasti tuota salaliittolaista, tuota Pittin
lähettilästä, tuota Cobourgi'n rikostoveria vastaan, joka oli
matkannut yli merten ja vuorien etsimään vapauden vihollisia, hän
vaati niin kiihkeästi petturille kuolemantuomiota, että hän sai
isänmaalliset valamiehet jälleen levottomiksi ja herätti eloon heidän
vanhan ankaruutensa.

Eräs heistä virkkoi hänelle kyynillisesti:

-- Täytyyhän virkaveljien kesken tehdä toisilleen pieniä palveluksia.

Kuolemantuomio langetettiin yhden äänen enemmistöllä.

Syytetty kuunteli tuomiotaan hymyilevän rauhallisena. Hänen
katseensa, joka levollisena kiersi salia, ilmaisi, kohdatessaan
Gamelinin kasvot, sanoin kuvaamatonta halveksintaa.

Ei yhtään mielihyvän ilmausta kuulunut tuomion johdosta.

La Conciergerie-vankilassa, jonne Jacques Maubel jälleen vietiin, hän
kirjoitti kirjeen odotellessaan teloitustaan, jonka piti tapahtua
samana iltana, soihtujen valossa:

    Rakas sisareni! Tribunaali lähettää minut mestauspölkylle täten
    suoden minulle sen ainoan ilon, joka minulle enää on mahdollinen
    rakkaan Nieves'ini kuoleman jälkeen. He ovat ottaneet minulta
    senkin ainoan muiston, mikä minulla oli hänestä, granaattiomenan
    kukan, jota he nimittävät, en tiedä minkätähden, neilikaksi.

    Olen aina rakastanut taidetta: Pariisissa onnen aikoinani keräsin
    maalauksia ja piirustuksia, jotka nyt ovat varmassa tallessa ja
    jotka lähetetään sinulle, heti kun se on mahdollista. Pyydän
    sinua, rakas sisar, säilyttämään ne muistona minulta.

    Hän leikkasi kutrin hiuksistaan, sulki sen kirjeeseen, jonka hän
    taittoi kiinni ja varusti seuraavalla päällekirjoituksella:

    Kansalainen Clémence Dezeimeries, synt. Maubel. La Réole.

Hän antoi kaikki rahansa, mitä hänellä oli taskussaan,
vanginvartijalle pyytäen tätä toimittamaan kirjeen postiin.
Sitten hän pyysi saada pullon viiniä, jota hän hitaasti maisteli
pyövelinkärryjä odotellessaan.

Illallisen jälkeen riensi Gamelin _Maalaavaan Amoriin_ ja juoksi
nopeasti ylös siihen siniseen huoneeseen, jossa Élodie joka yö odotti
häntä.

-- Sinä olet kostettu, hän sanoi. -- Jacques Maubelia ei ole enää.
Pyövelinkärryt kuljettivat häntä kuolemaan tästä aivan ikkunasi
alaitse, soihtujen valossa.

Élodie ymmärsi nyt:

-- Kurja! Sinä olet surmannut hänet, eikä hän ollut rakastajani. Minä
en tuntenut häntä... en ole koskaan nähnyt häntä... Millainen mies
hän oli? Nuori, rakastettava... viaton. Ja sinä olet tappanut hänet,
sinä kurja, kurja!

Hän meni tainnoksiin. Mutta halki tämän keveän kuolon varjon hän
tunsi vajoavansa samalla kauhun ja hekuman helmaan. Hän virkosi
puoleksi; hänen raskaat luomensa raoittuivat niin, että silmien
valkuainen näkyi, hänen povensa aaltoili, hänen vapisevat kätensä
hapuilivat rakastajaa. Hän puristi tätä rintaansa vasten kuin olisi
hän tahtonut tukehduttaa hänet siihen paikkaan, hän upotti kyntensä
hänen lihaansa ja painoi hänen suulleen rikkipurruilla huulillaan
mykimmän, pohjattomimman, pisimmän, tuskaisimman ja ihanimman
kaikista suudelmista.

Hän rakasti Gamelinia koko ruumiinsa voimalla, ja mitä
hirvittävämmältä, julmemmalta, inhottavammalta hän hänestä tuntui,
mitä enemmän hän peittyi uhriensa vereen, sitä enemmän hän häntä
isosi ja janosi.




XVII.


_Frimaire_-kuukauden [Frimaire: pakkaskuu. Marrask. 21 p. -- jouluk.
20 p. Suomentaja] kahdentenakymmenentenä neljäntenä, kello kymmenen
aamulla, kirkkaan ja aurinkoisen taivaan sulatellessa öistä routaa
lähtivät kansalaiset Guénot ja Delourmel, yleisen varmuusvaliokunnan
jäsenet, Barnabiittikirkkoon ja antoivat johtaa itsensä piirin
valvontavaliokuntaan, kapitulisaliin, jossa par'aikaa kansalainen
Beauvisage tunki puita uuniin. Mutta he eivät ensin ollenkaan
huomanneet tuota lyhytvartista ja kokoonpainunutta miestä.

Sälöisellä äänellä, joka kyttyräselille on ominainen, pyysi
kansalainen Beauvisage valtuutettuja istumaan ja kysyi, voisiko hän
jollakin palvella heitä.

Guénot kysyi häneltä, tunsiko hän muuatta entistä herra des
Ilettes'iä, jonka piti asua jossakin Pont-Neufin lähellä.

-- Hän on henkilö, joka minun on määrä vangita, lisäsi hän.

Ja hän näytti varmuusvaliokunnan määräystä.

Etsittyään jonkin aikaa tätä nimeä muististaan Beauvisage vastasi,
ettei hän tuntenut yhtään des Ilettes-nimistä henkilöä, että tuo
epäilyksenalainen mies ei ehkä asunutkaan tässä piirissä, sillä eräät
osat Museumistä, Unitéstä ja Marat-et-Marseille'sta olivat myös
Pont-Neufin lähettyvillä, ja että jos hän piirissä asui, niin hän
varmaankin käytti jotakin toista nimeä kuin se, mikä oli valiokunnan
vangitsemiskäskyssä, mutta että joka tapauksessa hänet kyllä pian
löydettäisiin.

-- Älkäämme hukatko yhtään aikaa! sanoi Guénot. -- Hänet saatiin ilmi
erään kirjeen kautta, jonka eräs hänen naispuolinen rikostoverinsa
oli kirjoittanut ja joka napattiin talteen ja jätettiin valiokunnalle
jo pari viikkoa sitten, vaikka kansalainen Lacroix vasta eilen
illalla perehtyi sen sisältöön. Me aivan hukumme ilmiantoihin, niitä
tulee meille joka puolelta niin suuret määrät, ettei tiedä mihin
ryhtyä.

-- Myöskin piirin valvontavaliokuntaan tulee runsaasti ilmiantoja,
vastasi Beauvisage ylpeästi. -- Toiset tekevät ilmiantonsa
kansalaisvelvollisuudesta, toiset viisifrangisen houkuttelemina.
Monet lapset ilmiantavat vanhempansa päästäkseen kiinni näiden
perintöön.

-- Äsken mainitsemani kirje, jatkoi Guénot, -- on lähtöisin erään
rouva Rochemauren, vanhan lemmenseikkailijattaren kädestä, jonka
luona ennen on pelattu biribiä, ja sen kuoressa on erään kansalainen
Raulinen nimi, mutta itse asiassa on se osoitettu eräälle Pittin
palveluksessa olevalle emigrantille. Minä otin sen mukaani
päästäkseni perille tuosta des Ilettes-nimisestä henkilöstä.

Hän veti kirjeen esiin taskustaan.

-- Sen alussa on ensin pitkä luettelo niistä konventin jäsenistä,
jotka voisi, sikäli kuin tuo nainen väittää, voittaa puolelleen
rahasummalla tai lupaamalla heille jonkin korkean virka-aseman
uudessa, nykyistä kestävämmässä hallituksessa. Sitten on tässä
tällainen kohta:

    Minä tulen juuri erään herra des Ilettes'in luota, joka asuu
    Pont-Neufin lähellä eräässä ullakkokomerossa, josta hänet
    löytääkseen täytyy olla kissa tai piru itse; hänen on pakko
    ansaita elatuksensa jäsennukkien valmistamisella. Mutta hän
    arvostelee asioita järkevästi: sentähden kerron tässä teille
    pääkohdat hänen keskustelustaan. Hän ei usko tämän nykyisen
    asiaintilan kestävän kauan. Hän ei kuitenkaan luule, että
    liittolaisten voitto lopettaisi sitä; ja tapahtumain kulku
    näyttää vahvistavan todeksi hänen mielipiteensä; sillä
    tiedättehän, hyvä herra, että viimeaikaiset sotauutiset ovat
    huonoja. Hän uskoo pikemminkin uskontoonsa syvästi kiintyneiden
    pieneläjien ja kansan naisten kapinaan. Hänen käsittääkseen
    yhdistää vallankumoustribunaalin aiheuttama yleinen kauhuntila
    pian koko Ranskan jakobiineja vastaan. "Tuo tribunaali", hän
    leikillään sanoi, "joka langettaa tuomion yht'aikaa Ranskan
    kuningattarelle ja jollekin leivänkaupustelijamummolle, on aivan
    tuon William Shakespearen kaltainen, jota englantilaiset niin
    suuresti ihailevat, jne." Hän ei pidä mahdottomana sitäkään, että
    Robespierre menisi naimisiin leski Capet'n kanssa ja nimityttäisi
    itsensä valtakunnan protektoriksi.

    Olisin erittäin kiitollinen teille, hyvä herra, jos lähettäisitte
    minulle tulevan rahasumman, s.o. tuhat sterlingipuntaa, samalla
    tavalla kuin ennenkin, mutta älkää missään nimessä kirjoittako
    herra Morhardtille: hänet on vangittu ja teljetty tyrmään jne.,
    jne.

-- Herra des Ilettes valmistaa jäsennukkeja, sanoi Beauvisage, --
sehän on arvokas tiedonanto... vaikkakin piirissämme on paljon
sellaisia pikkuteollisuuden harjoittajia.

-- Tuosta muistan, sanoi Delourmel, -- että minä olen luvannut
ostaa kotiin nuken nuorimmalle tyttärelleni Nathalielle, joka
makaa sairaana tulirokossa. Täplät ilmestyivät eilen. Tuo tauti
ei ole kovin vaarallinen, mutta se vaatii huolellista hoitoa. Ja
Nathalie, joka ikäisekseen on hyvin kehittynyt ja älykäs, on heikko
terveydeltään.

-- Minulla on vain yksi poika, sanoi Guénot. -- Hän leikkii tynnyrin
vanteilla ja tekee ilmalla täytetyistä pusseista pieniä ilmapalloja.

-- Hyvin usein, huomautti Beauvisage, -- lapset kernaimmin leikkivät
sellaisilla esineillä, jotka eivät ole leluja. Minun veljenpoikani
Émile, joka on seitsenvuotias vekara ja hyvin lahjakas, leikkii
päivät pitkään pienillä neliskulmaisilla puupalasilla, joista hän
rakentelee taloja... Saako olla?

Ja Beauvisage ojensi avatun nuuskarasiansa molemmille valtuutetuille.

-- Nyt meidän täytyy napata kiinni tuo veijari, sanoi Delourmel,
jolla oli pitkät viikset ja suuret, pyörivät silmät. -- Tänä aamuna
minulla on sellainen ruokahalu, että kernaasti pistäisin poskeeni
ylimyspaistin ja siihen sivuun lasillisen valkoviiniä.

Beauvisage ehdotti valtuutetuille, että he menisivät tapaamaan hänen
virkaveljeään Dupont vanhempaa tämän verstaaseen Place Dauphinelle,
hän varmasti tuntisi tuon kyseenalaisen des Ilettes'in.

He astelivat rivakasti kylmässä aamuilmassa neljän piirikrenatöörin
seuraamina.

-- Oletteko nähneet _Kuninkaiden viimeistä tuomiota?_ kysyi Delourmel
seurakumppaneiltaan. -- Sitä näytelmää kannattaa katsoa. Tekijä
esittää siinä kaikki Euroopan kuninkaat, jotka ovat paenneet erääseen
autioon saareen, tulivuoren juurelle, joka nielee heidät. Se on
isänmaallinen kappale.

Delourmel äkkäsi Rue de Harlayn kulmassa pienen työntövaunun, joka
kiilsi kuin kirkon kappeli ja jota muuan vanha vahakangashattuun
pynttäytynyt eukko lykkäsi edellään.

-- Mitä tuo mummo myy? hän kysyi. Vanhus vastasi itse:

-- Katsokaa, hyvät herrat, valitkaa mieleisenne! Täällä on
rukousnauhoja ja ruususeppeleitä, ristejä, pyhän Antoniuksen
kuvia, pyhitettyjä hikiliinoja, pyhän Veronikan liinoja, _Ecce
homo, Agnus Dei_, pyhän Hubertuksen torvia ja sormuksia ja kaikkia
hartausesineitä.

-- Siinähän on koko fanatismin asevarasto! huudahti Delourmel.

Ja hän toimeenpani äkkipikaa pienen kuulustelun kaupustelijaeukon
kanssa, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi:

-- Poikani, jo neljäkymmentä vuotta olen myynyt hartausesineitä.

Nähdessään erään ohikulkevan sinimekon antoi varmuus valiokunnan
valtuusmies tälle määräyksen viedä tuon hämmästyneen mummon La
Conciergerie'hin.

Kansalainen Beauvisage huomautti Delourmelille, että paremminkin
olisi ollut valvontavaliokunnan asia vangita tämä kaupustelijatar ja
viedä hänet piirihallitukseen ja että sitä paitsi oli vaikea tietää,
miten oikein suhtautua entiseen uskontoon, hallituksen näkökannalta
nimittäin, oliko se kokonaan sallittava vai kokonaan kiellettävä.

Lähestyessään puusepän verstasta valtuusmiehet ja komissaari kuulivat
vihastuneita huutoja, jotka sekoittuivat sahan sirinään ja höylän
kirskunaan. Puuseppä Dupont vanhemman ja hänen naapurinsa portinvahti
Remaclen välillä oli noussut riita naiskansalainen Remaclen vuoksi,
jota vastustamaton voima lakkaamatta veti puusepän verstaan
perälle, josta hän palasi asuntoonsa vaatteet höylänlastuissa ja
sahajauhoissa. Loukkaantunut portinvahti potkaisi Moutonia, puusepän
koiraa, juuri kun hänen oma tyttärensä Joséphine par'aikaa hellästi
silitteli sitä. Suuttunut Joséphine yltyi torumaan isäänsä; puuseppä
huusi vihasta vapisevalla äänellä:

-- Heittiö, minä kiellän sinua lyömästä minun koiraani.

-- Ja minä, vastasi portinvahti korottaen äänensä, -- minä kiellän
sinua...

Hän ei lopettanut lausetta: puusepän höylä oli hipaissut hänen
päätään.

Nähdessään kaukaa kansalainen Beauvisagen ja valtuusmiehet hän riensi
heitä vastaan ja sanoi:

-- Kansalainen komissaari, sinä olet todistajani, että tuo konna on
yrittänyt murhata minut.

Kansalainen Beauvisage, punainen virkamyssy päässään, ojensi pitkät
käsivartensa ilmaan rauhoittavasti ja sanoi kääntyen portinvahdin ja
puusepän puoleen:

-- Sata souta sille teistä, joka voi ilmoittaa meille, missä täällä
asuu eräs epäilyksenalainen henkilö, jota yleinen varmuusvaliokunta
etsii, muuan entinen des Ilettes, jäsennukkien valmistaja.

Molemmat, portinvahti ja puuseppä, lähtivät heti osoittamaan tietä
Brotteaux'n asuntoon eivätkä enää riidelleet mistään muusta kuin
siitä sadan soun assignaatista, joka ilmiantajalle oli luvattu.

Delourmel, Guénot ja Beauvisage ja heidän jäljessään neljä
krenatööriä, portinvahti Remacle, puuseppä Dupont ja tusina korttelin
pieniä katunaskaleita kiipesivät nyt perätysten ylös natisevia
portaita ja sitten lopuksi vielä tikapuita pitkin.

Brotteaux istui ullakkokamarissaan leikellen ilveilijänukkejaan ja
vastapäätä häntä kokoili isä Longuemare lankaan niiden irrallisia
jäseniä ja hymyili nähdessään sormiensa näin saavan aikaan poljentoa
ja sopusointua.

Kuullessaan pyssynperien kolahtelevan porraskäytävässä hätkähti
munkki koko ruumiiltaan, ei sentähden että hänellä olisi
ollut vähemmän rohkeutta kuin Brotteaux'lla, joka pysyi aivan
välinpitämättömänä, mutta hän ei ollut tottunut ulkonaiseen
itsehillintään. Kansalainen Delourmelin kysymyksistä ymmärsi
Brotteaux heti, mistäpäin tämä isku oli kotoisin, ja huomasi,
vaikkakin liian myöhään, että ei koskaan pitäisi uskoa mitään
naisille. Kun häntä kehoitettiin seuraamaan komissaaria, hän otti
mukaansa Lucretiuksensa ja kolme paitaansa.

-- Tämä kansalainen, hän sanoi osoittaen isä Longuemarea, -- on
apulaiseni, jonka olen ottanut tekemään jäsennukkeja. Hän asuu täällä.

Mutta kun munkilla ei ollut näyttää kansalaistodistusta, otettiin
hänetkin vangiksi yhdessä Brotteaux'n kanssa.

Kun vankikulkue meni portinvahdin asunnon ohitse, näkyi
naiskansalainen Remacle luutaansa nojaten katselevan vuokralaistaan
samoin ilmein kuin hyve katselee lain kouriin joutunutta rikosta.
Pikku Joséphine piteli kauniina ja huolettomana kaulanauhasta
Moutonia, se kun tahtoi juosta tervehtimään ystäväänsä, joka usein
oli antanut sille sokeria. Suuri joukko uteliaita seisoi Thionvillen
torilla.

Portaiden alapäässä kohtasi Brotteaux nuoren maalaistytön, joka
juuri oli nousemassa ylös portaita. Hänellä oli käsivarrellaan
täysinäinen munakori ja kädessä leipä, liinan sisään käärittynä.
Hän oli Athénaïs, joka tuli Palaisseausta antaakseen pelastajalleen
pienen lahjan kiitollisuutensa osoitteeksi. Nähdessään että valtion
virkamiehet ja neljä krenatööria raahasivat pois "herra Mauricea",
hämmästyi hän kovin, kysyi, oliko se totta, lähestyi komissaaria ja
sanoi hänelle hiljaa:

-- Ette suinkaan te ota häntä? Se ei ole mahdollista... Mutta te ette
tunne häntä! Hän on hyvä niinkuin hyvä Jumala itse.

Kansalainen Delourmel työnsi hänet syrjään ja antoi krenatööreille
merkin lähteä eteenpäin. Silloin alkoi Athénaïs purkaa suustaan
mitä saastaisimpia haukkumasanoja, mitä sopimattomimpia solvauksia
virkamiehistä ja krenatööreistä, joista tuntui aivan kuin olisi
heidän päälleen sillä kertaa tyhjennetty kaikki Palais-Royalin ja Rue
Fromenteaun likavedet. Sitten hän huusi äänellä, joka kuului yli koko
Thionvillen torin ja sai uteliaiden joukot värisemään:

-- Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!




XVIII.


Naiskansalainen Gamelin piti paljon vanhasta Brotteaux'sta, tämä
oli hänen mielestään rakastettavin ja arvokkain mies, minkä
hän milloinkaan oli tuntenut. Hän ei ollut sanonut hyvästiä
Brotteaux'lle, silloin kun tämä vangittiin, peläten vihoittavansa
virkavaltaa ja katsoen alhaisessa asemassaan pelkuruutta miltei
velvollisuudekseen. Mutta hän oli saanut ankaran iskun, jonka jälkeen
hän ei enää tullut entiselleen.

Hän ei voinut syödä ja hän suri sitä, että hän nyt juuri oli
kadottanut ruokahalunsa, kun hänellä vihdoinkin oli jotakin suuhun
pantavaa. Hän ihaili vieläkin poikaansa; mutta hän ei uskaltanut enää
ajatella niitä hirvittäviä tehtäviä, joita tämä hoiti, ja hän iloitsi
siitä, että oli ainoastaan oppimaton vaimo, jonka ei tarvinnut
arvostella hänen tekojaan.

Äiti-parka oli erään kirstun pohjalta löytänyt vanhan rukousnauhan;
hän ei osannut oikealla tavalla käyttää sitä, mutta hän hypisteli
sitä vapisevilla sormillaan. Elettyään vanhuutensa päiviin saakka
ilman hartaudenharjoituksia hän nyt tuli hurskaaksi; hän rukoili
Jumalaa koko päivän uunin nurkassa lapsensa ja tuon hyvän herra
Brotteaux'n puolesta. Élodie kävi usein tervehtimässä häntä; he eivät
uskaltaneet katsoa toisiinsa, vaan puhelivat siinä vierekkäin aivan
mielenkiinnottomista asioista, mistä milloinkin sattui.

Eräänä päivänä _pluviôse_-kunssa [Pluviôse: sadekuu, tammik. 20 p.
-- helmik. 18 p. Suomentaja], kun lumi putoili suurina hiutaleina
pimittäen taivaan ja vaimentaen kaiken kaupungin melun, kuuli
naiskansalainen Gamelin, joka oli yksin kotona, ovelle kolkutettavan.
Hän säpsähti: jo useita kuukausia hän oli ollut niin vauhko, että
pieninkin risahdus sai hänet värisemään. Hän avasi oven. Noin
kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen astui sisään
hattu päässä. Hänellä oli yllään lasinvihreä matkavaippa, jonka
kolme kaulusta peittivät rinnan ja vartalon seudun. Jalassa hänellä
oli englantilaiset kaulussaappaat. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa
valuivat kutreina olkapäille. Hän asettui keskelle ateljeeta
ikäänkuin päästäkseen osalliseksi kaikesta siitä valosta, minkä
luminen ikkunaruutu suinkin saattoi päästää läpi, ja seisoi sitten
muutaman hetken vaiti ja liikkumatonna.

Vihdoin, kun naiskansalainen Gamelin hämmästellen häntä katseli, hän
sanoi:

-- Etkö siis enää tunne tytärtäsi?... Vanha vaimo risti kätensä:

-- Julie... Sinäkö se olet... Hyvä Jumala, onko se mahdollista!...

-- Niin, minähän se olen. Syleile minua... äiti!

Kansalainen leski Gamelin sulki tyttärensä syliinsä pudottaen
kyynelen matkavaipan kaulukselle. Sitten hän jatkoi levottomasti:

-- Sinä olet Pariisissa!...

-- Voi äiti, jospa edes olisin tullut yksin!... Minua ei kukaan voi
tuntea näissä pukimissa.

Ja todellakin peitti kappa kokonaan hänen muotonsa, eikä hän
ulkomuodoltaan muutenkaan mitenkään näyttänyt eroavan muista
lukuisista nuorukaisista, jotka kuten hänkin pitivät pitkää,
jakaukselle kammattua tukkaa. Hänen kasvonpiirteissään, jotka olivat
hienot ja suloiset, mutta ahavoituneet, väsymyksen murtamat, huolien
kovettamat, oli rohkea ja miehekäs ilme. Hän oli hento ja hänen
jalkansa olivat pitkät ja suorat, hänen eleensä vaivattomat; hänen
kirkas äänensä oli ainoa, mikä saattoi ilmiantaa hänet.

Hänen äitinsä kysyi häneltä, oliko hänellä nälkä. Tytär vastasi, että
hän kernaasti söisi jotakin, ja kun hän oli saanut eteensä leipää,
viiniä ja kinkkua, hän rupesi syömään, toisella kyynärpäällään
pöytään nojaten, kauniina ja ahnaana kuin muinoin Ceres vanhan Baubon
majassa.

Lasi vielä huulillaan hän kysyi:

-- Äiti, tiedätkö sinä, milloin veljeni palaa? Minä olen tullut
puhuakseni hänen kanssaan.

Tuo kelpo äiti katseli tytärtään hämillään eikä vastannut mitään.

-- Minun täytyy tavata hänet. Mieheni on tänä aamuna vangittu ja
viety Luxembourg'iin.

"Miehekseen" hän nimitti Fortuné de Chassagnea, entistä aatelismiestä
ja Bouillén rykmentin upseeria. Tämä oli rakastanut häntä, kun hän
vielä oli muotiompelijattarena Rue des Lombards'illa, ja vienyt hänet
mukaansa Englantiin, jonne hän oli muuttanut elokuun 10:n päivän
jälkeen. Fortuné de Chassagne oli hänen rakastajansa, mutta hänestä
oli soveliaampaa äidin läsnäollessa nimittää häntä puolisokseen.
Ja itsekseen hän sitä paitsi ajatteli, että kurjuus oli kylläkin
väkevästi vihkinyt heidät toisiinsa ja että onnettomuuskin oli
sakramentti.

Enemmän kuin kerran he olivat viettäneet yönsä molemmat jollakin
penkillä Lontoon puistoissa ja kokoilleet leivänmurusia ravintolain
pöytien alta Piccadillyssa.

Hänen äitinsä ei vastannut mitään, ainoastaan katseli häntä synkin
silmäyksin.

-- Etkö kuule minua, äiti? Aika rientää; minun täytyy tavata Évariste
aivan heti: hän on ainoa, joka voi pelastaa Fortunén.

-- Julie, vastasi äiti, -- parempi on, että et puhu veljesi kanssa.

-- Mitä? Mitä sinä sanot, äiti?

-- Sanon vain, että on parempi, että et puhu veljellesi mitään herra
de Chassagnesta.

-- Mutta äiti, minun täytyy kumminkin tehdä se.

-- Lapseni, Évariste ei voi antaa anteeksi herra de Chassagnelle
sitä, että hän on ryöstänyt sinut omakseen. Sinähän tiedät, miten
suuttunut hän oli puhuessaan hänestä, mitä nimityksiä hän hänelle
antoi.

-- Niin, hän nimitti häntä raiskaajaksi, sanoi Julie naurahtaen
terävästi ja kohauttaen olkapäitään.

-- Lapsi kulta, hän oli kuolettavasti loukkaantunut. Évariste
on pannut päähänsä olla enää milloinkaan puhumatta herra de
Chassagnesta. Ja kahteen vuoteen hän ei ole maininnut sanaakaan
hänestä eikä sinusta. Mutta hänen tunteensa eivät ole muuttuneet;
sinä tunnet hänet: hän ei anna teille anteeksi.

-- Mutta äiti, Fortunéhän on nyt mennyt kanssani naimisiin...
Lontoossa...

-- Ei tarvita muuta kuin että Fortuné on ylimys ja emigrantti, jotta
Évariste kohtelisi häntä vihollisenaan.

-- Mutta sanohan toki, äiti, luuletko sinä, että jos minä pyydän
häntä ryhtymään varmuusvaliokuntaan ja yleiseen syyttäjään nähden
niihin toimenpiteisiin, jotka ovat välttämättömät Fortunén
pelastamiseksi, luuletko sinä todellakin, että hän ei sitä tekisi?...
Mutta äiti, hänhän olisi vallan hirviö, jos hän kieltäytyisi!

-- Lapsi kulta, veljesi on rehellinen ihminen ja hyvä poika. Mutta
älä pyydä häntä, voi, älä pyydä häntä tekemään mitään herra de
Chassagnen puolesta... Kuuntele neuvoani, Julie. Hän ei usko minulle
ajatuksiaan enkä minä niitä tietenkään voisi ymmärtääkään...
mutta hän on tuomari: hänellä on määrätyt periaatteet; hän toimii
omantuntonsa mukaan. Älä pyydä häneltä mitään, Julie.

-- Näen, että sinä tunnet hänet nyt. Sinä tiedät, että hän on kylmä,
tunteeton, että hän on paha ihminen, jolla ei ole muita vaikuttimia
kuin kunnianhimo ja turhamaisuus. Ja sinä olet sentään aina pitänyt
häntä minua parempana. Silloin kun me vielä asuimme yhdessä kaikki
kolme, käskit minun pitää häntä esikuvanani. Hänen täsmällinen
käytöksensä ja vakava puhetapansa herätti sinussa kunnioitusta: sinä
luulit, että hänellä oli kaikki hyveet. Ja minua sinä et koskaan
hyväksynyt, olit näkevinäsi minussa kaikki mahdolliset paheet,
sentähden että olin suora ja avomielinen ja kiipeilin puissa. Sinä
et koskaan ole voinut pitää minusta. Sinä rakastit ainoastaan häntä.
Mutta minä, katsos, minä vihaan häntä, tuota sinun Évaristeasi! Hän
on oikea teeskentelijä!

-- Vaiti, vaiti, Julie! Minä olen ollut hyvä äiti niin sinulle kuin
hänellekin. Olen antanut sinun käydä ammattioppia. Ei ollut minun
syyni, ettet pysynyt kunniallisena tyttönä etkä mennyt säätysi
mukaiseen avioliittoon. Minä olen rakastanut sinua hellästi ja
rakastan vieläkin. Minä annan sinulle anteeksi ja rakastan sinua.
Mutta älä sano mitään pahaa Évaristesta. Hän on hyvä poika. Hän on
aina pitänyt huolta minusta. Kun sinä, lapseni, hylkäsit minut, kun
jätit toimesi ja liikkeesi elääksesi yksissä herra de Chassagnen
kanssa, niin mitä olisi minusta tullut ilman häntä? Minä olisin
kuollut kurjuuteen ja nälkään.

-- Älä puhu noin, äiti! Sinä tiedät kyllä, että me olisimme tehneet
edestäsi parhaamme, Fortuné ja minä, ellet sinä itse, Évaristen
yllyttämänä, olisi kääntänyt kasvojasi pois meistä. Ei, minä kyllä
tiedän: hän on kykenemätön yhteenkään hyvään työhön. Ainoastaan
tehdäkseen minut sinun silmissäsi inhottavaksi hän on ollut
pitävinään huolta sinusta. Hänkö rakastaisi sinua!... Kykeneekö hän
rakastamaan ketään? Hänellä ei ole sydäntä eikä henkevyyttä! Hänellä
ei ole lahjoja, ei minkäänlaisia. Osatakseen maalata ihmisellä täytyy
olla herkempi luonnonlaatu kuin hänellä.

Hän silmäili hiukan ateljeen tauluja, jotka olivat samalla asteella
kuin hänen lähtiessäänkin.

-- Tuollainen on hänen sielunsa! Kylmä ja synkkä, jollaisena hän
on sen maalannut tauluihinsakin. Tuo hänen Oresteensa, jolla on
noin typerä katse, ilkeät suunviivat ja joka törröttää siinä kuin
seivästetty, se on juuri hän itse... Mutta, äiti, etkö sitten
käsitä mitään? Minähän en voi jättää Fortunétä vankeuteen. Sinähän
tunnet nuo jakobiinit, nuo isänmaanystävät, kaikki nuo Évaristen
hengenheimolaiset! He surmauttavat hänet. Äiti, rakas äiti, rakas
pikku äiti, minä en tahdo antaa heidän tappaa häntä minulta!
Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Hän on ollut niin hyvä
minulle, ja me olemme olleet yhdessä niin onnettomia. Katsos,
tämä matkavaippa on hänen. Minulla ei ollut enää edes paitaa
päälle. Muuan Fortunén ystävistä lainasi minulle jakkunsa, ja
minä olin sokerileipurin apulaisena Doverissa ja hän työskenteli
parturituvassa. Me tiesimme kyllä, että Ranskaan palaaminen oli samaa
kuin panna henkensä alttiiksi, mutta meiltä kysyttiin, tahdoimmeko
lähteä Pariisiin tärkeällä asialla... Me myönnyimme; me olisimme
suostuneet lähtemään mille asialle tahansa. Meille maksettiin matka
ja annettiin käteen eräälle pariisilaiselle pankkiirille osoitettu
vekseli. Hänen konttorinsa olikin kiinni: pankkiiri on vankeudessa
ja tulee teilattavaksi. Meillä ei ollut niin killinkiäkään. Kaikki
ne henkilöt, joiden kanssa olimme jonkinlaisissa tuttavuussuhteissa
ja joiden puoleen olisimme saattaneet kääntyä, olivat paenneet
tai vangitut. Ei ainoatakaan ovea, jolle kolkuttaa. Me nukuimme
eräässä tallissa Rue de la Femme-sans-têtellä. Eräs armelias
kengänkiilloittaja, joka vietti yönsä oljilla samassa paikassa
kuin mekin, lainasi ystävälleni yhden laatikoistaan, harjan ja
melkein tyhjän rasvapurkin. Kaksi viikkoa ansaitsi Fortuné meidän
elantomme kiilloittamalla jalkineita Place de Grèvellä, mutta
viime maanantaina muuan kunnallisneuvoston jäsen asetti jalkansa
laatikon syrjälle tahtoen saada kenkänsä kiilloitetuiksi. Hän oli
eräs entinen teurastaja, jolle Fortuné kerran maailmassa oli antanut
potkun takapuoleen siitä syystä, että hän oli myynyt lihaa väärillä
punnuksilla. Kun Fortuné nosti päätään saadakseen nuo vaivaiset kaksi
soutaan, niin roisto tunsi hänet, nimitti häntä ylimykseksi ja uhkasi
vangituttaa hänet. Ympärille keräytyi paljon ihmisiä, joista osa oli
kunnon väkeä, mutta joukossa myös konnia, jotka huusivat: "Kuolema
emigrantille!" ja kutsuivat avukseen santarmeja. Juuri silloin tulin
minä tuomaan vähän liemiruokaa Fortunélle. Näin, miten hänet vietiin
piirihallitukseen ja suljettiin Pyhän Johanneksen kirkkoon... Koko
yön istuin niinkuin koira ulkona kirkon portailla... Tänä aamuna he
veivät hänet...

Julie ei voinut jatkaa; hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.

Hän heitti hattunsa lattialle ja lankesi polvilleen äitinsä jalkoihin.

-- Tänä aamuna hänet vietiin Luxembourg'in vankilaan. Äiti, äiti,
auta minua pelastamaan hänet, armahda tytärtäsi!

Kyynelissään kylpien hän avasi viittansa ja, esiintyäkseen enemmän
rakastajattaren ja tyttären ottein, päästi naisellisen povensa
näkyviin; ja tarttuen äitinsä käsiin hän pusersi niitä aaltoilevaa
rintaansa vasten.

-- Minun rakas tyttäreni, Julie-kultani, Julie-lapseni! huokaili
leski Gamelin.

Ja hän painoi kyynelistä kosteat kasvonsa nuoren naisen poskea vasten.

Kotvaan aikaa ei kumpikaan puhunut mitään. Äiti-raukka koetti
mielessään keksiä jotakin keinoa tyttärensä auttamiseksi, ja Julie
vaani ahnaasti näiden kyynelten sumentamain silmien ilmettä.

"Ehkäpä", ajatteli Évaristen äiti, "ehkäpä, jos minä hänelle
puhun, hän antaa hellyttää mielensä. Hän on hyvä, hän on lempeä.
Ellei politiikka olisi kovettanut häntä, ellei hän olisi joutunut
jakobiinien vaikutuksen alaiseksi, ei hän koskaan olisi muuttunut
noin ankaraksi, joka ankaruus peloittaa minua, sentähden että en
ymmärrä sitä."

Hän otti Julien pään molempien käsiensä väliin:

-- Kuulehan, tyttäreni, minä puhun Évaristelle. Minä valmistan häntä
näkemään ja kuulemaan sinua. Jos hän noin äkkipäätä saisi nähdä
sinut, saattaisi hän suuttua, ja pelkään, että hän kiivastuisi...
Ja, minä tunnen hänet: tuo puku loukkaisi häntä; hän vaatii kaikessa
ankarasti tapojen ja sovinnaisuuden noudattamista. Minäkin vähän
ällistyin ensin nähdessäni Julie-tyttöni pojanpuvussa.

-- Voi, äiti, emigranttipakolaisuus ja se hirveä epäjärjestys, mikä
valtakunnassa vallitsee, ovat tehneet tällaiset valepuvut sangen
tavallisiksi. Täytyy käyttää niitä voidakseen harjoittaa jotakin
ammattia, pysyäkseen tuntemattomana, saadakseen lainapassin tai
väärän kansalaiskortin käymään täydestä. Lontoossa näin pikku Gireyn
tytöksi pukeutuneena, ja hän oli oikein soma tyttönä; ja myöntänethän
äiti, että se valepuku on vielä sopimattomampi kuin minun.

-- Lapsi-rukkani, ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi minun
silmissäni, ei tässä asiassa eikä muussa. Minä olen sinun äitisi:
minun silmissäni sinä olet aina viaton. Minä puhun Êvaristen kanssa,
minä sanon...?

Sana katkesi häneltä. Hän tunsi sielussaan, millainen hänen poikansa
oli; hän tunsi sen, mutta hän ei tahtonut uskoa sitä, ei tietää
siitä...

-- Hän on hyvä. Hän tekee kyllä minun tähteni... sinun tähtesi, mitä
minä pyydän häneltä.

Ja molemmat naiset vaikenivat jälleen, äärettömän uupuneina kumpikin.
Julie nukahti, pää samassa helmassa, missä hän oli nukkunut lapsena.
Mutta rukousnauha kädessään istui äiti siinä tuskaisin sydämin ja
itki, itki niitä onnettomuuksia, jotka hän aavistuksessaan tunsi
hiljalleen lähestyvän tämän äänettömän pyrypäivän hämärässä, jossa
kaikki vaikeni, askelet, kärrynpyöräin kolina, taivas.

Äkkiä, levottomuuden teroittamalla kuulolla, hän erotti poikansa
askelet alhaalla porraskäytävässä.

-- Évariste...! hän sanoi. -- Piiloudu!

Ja hän työnsi tyttärensä omaan huoneeseensa.

-- Miten voitte tänään, äiti rakas?

Évariste ripusti hattunsa vaatenaulakkoon, vaihtoi sinisen takkinsa
työnuttuun ja istuutui maalaustelineensä eteen. Jo muutamia päiviä
hän oli tehnyt hiilipiirrosta voiton jumalattaresta, joka painaa
seppeleen isänmaan puolesta kaatuneen sotilaan otsalle. Hän olisi
intomielin antautunut tähän työhön, mutta tribunaali nieli kaikki
hänen päivänsä, hänen sielunsa kaikki voimat, ja hänen piirustuksesta
vieraantunut kätensä toimi raskaasti ja kankeasti.

Hän hyräili _Ça ira_-laulua.

-- Sinä laulat, lapseni, sanoi naiskansalainen Gamelin; -- sinä olet
siis iloinen.

-- Meidän onkin iloittava nyt, äiti rakas: kuuluu hyviä uutisia.
Vendée on muserrettu, itävaltalaiset lyöty; Reinin armeija on
murtanut vihollisen rintaman Lauternin ja Wissembourg'in luona.
Se päivä lähestyy, jolloin voitollinen tasavalta on näyttävä
lempeytensä. Mutta minkätähden pitää salaliittolaisten rohkeuden
kasvaa samassa määrin kuin tasavallan voimakin kasvaa? Minkätähden
yrittävät petturit pimeydessä salaa tuhota isänmaata, silloin kun se
lyö kaikki viholliset, jotka avoimesti käyvät sen kimppuun?

Naiskansalainen Gamelin kutoi sukkaa katsellen poikaansa
silmälasiensa yli.

-- Berzélius, sinun vanha mallisi, kävi täällä ja pyysi kymmentä
livreä, jotka sinä olit hänelle velkaa: minä annoin sen hänelle.
Pikku Joséphinella on ollut vatsa kipeänä kaikista niistä makeisista,
joita puuseppä on syöttänyt hänelle. Minä keitin hänelle rohtoa...
Desmahis kävi täällä myös sinua tapaamassa; hän oli pahoillaan siitä,
ettet ollut kotona. Hän olisi kernaasti tahtonut kaivertaa jotakin
sinun piirustustesi mukaan. Hän pitää sinua hyvin lahjakkaana. Tuo
kunnon poika tarkasteli luonnoksia ja piti niistä hyvin paljon.

-- Sitten kun on saatu rauha maahan ja kaikki salaliitot
tukahdetuksi, sanoi maalari, -- niin jatkan jälleen Orestestani.
Minun tapanani ei ole kiittää itseäni, mutta tuo pää on tosiaan
Davidin arvoinen.

Hän muotoili majesteellisella ääriviivalla voiton jumalattarensa
kättä.

-- Hän ojentaa palmuja, hän sanoi. -- Mutta olisi melkein kauniimpaa,
jos itse hänen käsivartensakin olisivat palmuja.

-- Évariste!

-- Mitä, äiti?...

-- Olen saanut tietoja... arvaa kenestä...

-- En tiedä.

-- Juliestä... sisarestasi... Hän ei ole onnellinen.

-- Olisikin vallan häpeällistä, jos hän olisi.

-- Älä puhu noin, lapseni: hän on sisaresi. Julie ei ole huono
ihminen; hän on pohjaltaan hyvä, ja vastoinkäymiset ovat häntä
kasvattaneet. Hän rakastaa sinua. Minä voin vakuuttaa sinulle,
Évariste, että hän ei mitään niin toivo kuin päästä jälleen
työteliääseen, moitteettomaan elämään ja omaistensa piiriin. Ei
mikään estäisi sinua tapaamasta häntä. Hän on mennyt naimisiin
Fortuné Chassagnen kanssa.

-- Hän on siis kirjoittanut teille?

-- Ei.

-- Kuinka olette siis saanut nämä tiedot hänestä, äiti?

-- En kirjeellisesti, lapseni, vaan... Évariste nousi tuoliltaan ja
keskeytti hänet hirvittävällä äänellä:

-- Ei sanaakaan enää, äiti! Älkää sanoko minulle, että he ovat
palanneet Ranskaan molemmat... Koska heidän kerran täytyy kuolla,
niin toivon ainakin, että se ei tapahdu minun välitykselläni. Heidän
tähtensä, teidän ja minun itseni tähden minä en tahdo tietää, ovatko
he Pariisissa... Älkää pakottako minua sitä tietämään, sillä muuten...

-- Mitä tarkoitat, lapseni? Et suinkaan tahtoisi, uskaltaisi...?

-- Äiti, kuulkaa minua: jos minä tietäisin, että sisareni Julie on
tuossa huoneessa... (ja hän viittaa sormellaan suljettuun oveen)
niin menisin heti ilmiantamaan hänet valvontavaliokunnalle.

Äiti-raukka oli käynyt kasvoiltaan yhtä valkeaksi kuin hänen
myssynsä, hän pudotti sukankutimen vapisevista käsistään ja huokasi
äänellä, joka oli heikompi kuin heikoin kuiskaus:

-- Minä en tahtonut uskoa, mutta nyt minä näen sen kyllä: hän on
hirviö...

Yhtä kalpeana kuin äitinsäkin, vaahto suupielissä, syöksyi Évariste
ulos huoneesta paeten etsimään Élodien sylistä unhotusta, unta,
kaiken häviön suloista esimakua.




XIX.


Sill'aikaa kun isä Longuemarea ja ilotyttö Athénaïsia kuulusteltiin
piirihallituksessa, vietiin Brotteaux kahden santarmin välissä
Luxembourg'iin, jonne kuitenkin portinvartija epäsi häneltä pääsyn,
esittäen syyksi sen, ettei enää ollut tilaa. Vanha pankkiiri
kuljetettiin sitten La Conciergerie'hin ja vietiin siellä ensiksi
kansliaan, joka oli verrattain pieni, lasiseinällä kahtia jaettu
huone. Kansliakirjurin viedessä hänen nimeään vankiluetteloon
Brotteaux näki lasiruutujen läpi kaksi miestä, jotka istuivat
kumpikin kurjalla matrassillaan, liikkumattomina kuin kuolleet,
jäykästi tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Lautaset, pullot,
leivän ja lihan jätteet peittivät lattian heidän ympärillään. Ne
olivat kuolemaan tuomittuja, jotka odottivat pyövelinkärryjä.

Entinen herra des Ilettes vietiin erääseen koppiin, jossa hän lyhdyn
valossa erotti kaksi makaavaa ihmishahmoa, toinen raa'an näköinen,
epämuotoinen, kammottava, toinen miellyttävä ja lempeä. Nämä molemmat
vangit tarjosivat hänelle vähän mädäntyneistä ja syöpäläisten
täyttymistä olkipahnoistaan, jotta hänen ei tarvitsisi nukkua
ulostusten tahrimalla maapohjalla. Brotteaux vaipui eräälle penkille
tuossa löyhkäävässä pimeydessä ja jäi siihen istumaan pää seinää
vasten, mykkänä, liikkumattomana. Hänen tuskansa oli niin suuri,
että hän olisi lyönyt päänsä murskaksi seinään, jos hänellä vain
olisi ollut voimaa siihen. Hän ei voinut hengittää. Hänen silmissään
pimeni; pitkä suhina, rauhallinen kuin hiljaisuus, täytti hänen
korvansa, hän tunsi koko olemuksensa uivan suloisessa tyhjyydessä.
Silmänräpäyksen ajan, joka oli sanoin kuvaamaton, oli kaikki hänestä
pelkkää sopusointua, tyyntä kirkkautta, sulotuoksua ja autuutta.
Sitten hän vajosi tiedottomuuteen.

Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, oli hänen ensimmäinen tietoinen
ajatuksensa kaipaus takaisin tuohon tajuttomuuden tilaan, ja ollen
filosofi vielä epätoivon äärimmäisessä tylsyydessäkin hän teki
sen huomion, että hänen oli ollut pakko laskeutua maanalaisen
vankirotkon syvyyteen giljotiinia odottamaan, ennenkuin hän oli
voinut kokea voimakkaimman nautinnon tunteen, mitä hänen aistinsa
vielä milloinkaan olivat hänelle välittäneet. Hän koetti uudelleen
päästä tajuttomuuden tilaan, mutta onnistumatta, päinvastoin tunsi
hän, miten vähitellen vankityrmän ruttoinen ilma taas toi hänen
keuhkoihinsa elämän lämmön ja sen mukana sietämättömän kurjuuden
tunnon.

Mutta hänen molemmat toverinsa pitivät hänen äänettömyyttään
julmana loukkauksena. Brotteaux, joka oli luonteeltaan seuranpitoon
taipuvainen, koetti tyydyttää heidän uteliaisuuttaan; mutta kun he
saivat kuulla, että hän oli ns. "poliittinen", yksi niistä, joiden
rikos oli vain keveässä sanassa tai ajatuksissa, niin eivät he
tunteneet häntä kohtaan kunnioitusta eivätkä myötätuntoa. Se, mistä
näitä molempia toisia vankeja syytettiin, oli kouriintuntuvampaa,
vanhempi oli murhamies, toinen oli tehnyt vääriä assignaatteja.
He tyytyivät molemmat nykyiseen tilaansa, vieläpä tunsivat siitä
jonkinlaista mielihyvääkin. Brotteaux tuli äkkiä muistaneeksi,
että hänen päänsä yläpuolella oli liikettä, melua, valoa ja elämää
ja että Palatsin somat myyjättäret hymyilivät siellä hajuvesi- ja
ompelutarvevarastojen takana onnellisille ja vapaille ohikulkijoille,
ja tämä ajatus lisäsi vielä hänen epätoivoaan.

Tuli yö, huomaamattomasti hiipien vankityrmän pimeyteen ja
äänettömyyteen, mutta kuitenkin raskaana ja murheisena. Ojennettuaan
toisen jalkansa pitkäkseen penkille ja nojautuen seinään Brotteaux
nukahti. Hän oli istuvinaan tuuhean pyökkipuun alla, jossa linnut
livertelivät; laskeva aurinko verhosi virran läikähteleviin
liekkeihin ja pilvien palteet hehkuivat purppurassa. Yö kului. Ankara
kuume vaivasi häntä ja hän joi ahnaasti ruukustaan vettä, jonka laatu
vain lisäsi hänen sairauttaan.

Seuraavana päivänä vanginvartija tuodessaan lientä lupasi hankkia
Brotteaux'lle eri korvausta vastaan paremman kopin heti kun vain
paikka tulisi vapaaksi, jota seikkaa ei kauan tarvitsisi odottaa. Ja
todellakin hän jo päivää myöhemmin tuli hakemaan vanhaa pankkiiria
pois maanalaisesta tyrmästään. Joka askelella, jonka Brotteaux astui
ylöspäin, hän tunsi voiman ja elämän palaavan, ja kun hän vihdoin
näki edessään punaisella tiililattialla varustetun huoneen ja siinä
kurjalla villapeitteellä verhotun telttasängyn, niin hän itki ilosta.
Ei edes sekään kullattu, toisiaan suutelevilla kyyhkysillä koristettu
vuode, jonka hän muinoin oli teettänyt Oopperan kauneimmalle
tanssijattarelle, ollut näyttänyt hänestä niin suloiselta eikä
luvannut sellaisia nautintoja.

Tämä telttasänky oli suuressa, jotensakin siistissä salissa, jossa
oli seitsemäntoista samanlaista, korkeilla aitauksilla toisistaan
erotettua vuodetta. Se entisten aatelismiesten, kauppiasten,
pankkiirien ja käsityöläisten muodostama seura, joka asui täällä,
ei lainkaan ollut epämieluisa vanhalle publikaanille, joka tuli
toimeen kaikenlaisten ihmisten? kanssa. Hän pani merkille, että
nämä ihmiset, joilta kuten häneltäkin oli riistetty kaikki ilo ja
joita todennäköisesti odotti kuolema pyövelin kädestä, yleensä
näyttivät iloisilta ja olivat kärkkäitä pilapuheille. Kun hänellä
ei ollut erityisiä taipumuksia ihmisten ihailuun, niin hän pani
onnettomuustoveriensa hyvän tuulen heidän kevytmielisyytensä
laskuun, joka esti heitä kyllin selvästi tajuamasta asemaansa.
Hän vakiintui tässä mielipiteessä nähdessään, että älykkäimmät
heistä olivat syvästi murheellisia. Hän huomasi pian, että useimmat
ammensivat viinistä ja viinasta ilonsa, joka alkulähteensä mukaisesti
sai väkivaltaisen ja välistä vähän mielettömän luonteen. Kaikki
eivät olleet rohkeita, mutta kaikki tahtoivat näyttää siltä.
Brotteaux'ta se ei hämmästyttänyt: hän tiesi, että ihmiset mielellään
myöntävät olevansa julmia, vihaansyttyviä, jopa kitsaitakin, mutta
eivät koskaan pelkureita, sentähden että tällainen tunnustus
helposti saattaisi heidät niin villien parissa kuin sivistyneessä
yhteiskunnassa hengenvaaraan. Siitä johtuukin, hän tuumi, että
kaikki kansat ovat sankarikansoja ja kaikki sotajoukot vain pelkistä
urhoista tehtyjä.

Mutta vielä enemmän kuin viini ja viina huumasi vankeja aseiden
ja avaimien kalina, lukkojen kirahtelu, vahtisotamiesten huudot,
kansalaisten jalkojen töminä tribunaalin ovella, saaden aikaan sen,
että he joko vaipuivat murheen valtaan tai rupesivat hourailemaan
ja raivoamaan. Oli niitä, jotka leikkasivat kurkkunsa poikki
partaveitsellä tai heittäytyivät ulos ikkunasta.

Brotteaux oli jo kolme päivää ollut tässä paremmassa vankilassa,
kun hän sai tietää vanginvartijalta, että isä Longuemare virui
mädäntyneillä pahnoilla syöpäläisten seassa, yhdessä varkaiden ja
murhamiesten kanssa. Brotteaux pyysi vanginvartijan eri maksusta
tuomaan hänetkin samaan huoneeseen, jossa hän itse asui ja jossa
yksi vuode juuri oli tullut vapaaksi. Lupauduttuaan maksamaan munkin
puolesta keksi tuo vanha publikaani, jolla ei ollut juuri liikoja
aarteita, ruveta piirustamaan muotokuvia yhdestä écustä kappale.
Hän hankki itselleen myös vanginvartijan välityksellä kapeita
mustia kehyksiä sovittaakseen niihin pieniä hiustöitä, joita hän
teki verrattain taitavasti. Ja näillä töillä olikin suuri kysyntä
tällaisessa seurassa, jossa kaikki tahtoivat jättää itsestään jonkin
muiston.

Isä Longuemare oli reippaalla ja iloisella mielellä. Odottaessaan
kutsua vallankumousoikeuden eteen hän valmisteli puolustuspuhettaan.
Kun hän ei tehnyt mitään eroa omansa ja kirkon asian välillä, hän
päätti esittää tuomareilleen kaiken sen harmin ja häväistyksen,
minkä papiston maallistaminen oli aiheuttanut Jeesuksen Kristuksen
Morsiamelle; hän aikoi kuvata, miten kirkon vanhin tytär oli
antautunut häpeälliseen sotaan paavin kanssa, miten maallikot
ryöstivät, solvasivat ja inhottavasti sortivat Ranskan papistoa,
miten luostariveljet, Kristuksen ainoat oikeat sotilaat, oli
hävitetty ja hajoitettu. Hän viittasi pyhän Gregorius Suuren ja
pyhän Irenaeuksen sanoihin, toi esiin lukuisia kohtia kanonisesta
kirkko-oikeudesta ja kokonaisia pykäliä paavillisista säännöistä.

Päivät päästään hän istui vuoteensa jalkapuolessa kirjoittaa
raaputellen, kastaen kuluneiden kyniensä tynkiä musteeseen,
nokeen, kahvinporoon, tuhrien tolkuttoman epäselvällä käsialalla
täyteen kaikki kynttiläpaperit, käärepaperit, sanomalehdet,
kirjojen suojukset, vanhat kirjeet, vanhat laskut, pelikortit ja
tuumien käyttää tähän tarkoitukseen vielä paitansakin saatuaan sen
tärkätyksi. Hän kokosi täten lehden toisensa päälle ja osoittaen
tuota tolkutonta töherrystä hän sanoi:

-- Kun tulen tuomareitteni eteen, olen huikaiseva heidät valon
voimalla.

Ja eräänä päivänä, kun hän tyytyväisenä silmäili tuota lakkaamatta
kasvavaa puolustuskirjaa, niin hän muistaessaan tuomareitaan, jotka
hän kiihkeästi halusi saada kukistaa, huudahti:

-- Enpä vain tahtoisi olla heidän sijassaan.

Vangit, jotka kohtalo näin oli yhdistänyt samaan tyrmään, olivat
joko rojalisteja tai federalisteja; olipa heidän joukossaan
muuan jakobiinikin; heillä oli eroavat mielipiteet siitä, miten
valtion asioita oli hoidettava, mutta kenelläkään heistä ei ollut
enää hiventäkään kristinuskosta jäljellä. Niin feuillantit kuin
girondistit ja perustuslailliset olivat Brotteaux'n kanssa yhtä
mieltä siitä, että hyvä Jumala oli kovin sopimaton heille itselleen,
mutta erinomainen rahvaalle. Jakobiinit asettivat Jehovan sijaan
jakobiinilaisen jumalan heittääkseen jakobiinilaisuuden maailmaan
oikein ylhäältä käsin. Mutta kun he eivät voineet ketkään käsittää,
että ihminen voisi olla kyllin järjetön uskoakseen toden perään
mihinkään ilmestykselliseen uskontoon, ja kun he samalla näkivät,
että isä Longuemarelta ei puuttunut älyä, niin pitivät he häntä
teeskentelijänä. Varmaankin hän tunnusti uskoaan joka tilaisuudessa
vain tehdäkseen itsestään marttyyrin, ja mitä vilpittömämmin hän
esiintyi, sitä tekopyhemmältä hän heistä tuntui.

Turhaan meni Brotteaux takuuseen hengenmiehen rehellisyydestä;
Brotteaux'sta itsestäänkin oli vallalla se käsitys, ettei hän uskonut
lähestulkoonkaan kaikkea, mitä hän puhui. Hänen mielipiteensä olivat
liian omituisia tuntuakseen todenperäisiltä, eivätkä ne tyydyttäneet
ketään kokonaan. Hän puhui Jean-Jacques'ista kuin mistäkin typerästä
lurjuksesta ikään. Sen sijaan hän kohotti Voltairen aivan pilvien
tasalle pitämättä häntä kuitenkaan rakastettavan Helvetiuksen,
Diderot'n tai parooni d'Holbachin veroisena. Hänen mielestään
vuosisadan suurin nero oli Boulanger. Hän pani myös suuren arvon
tähtientutkijoihin Lalandeen ja Dupuis'hin, joka viimeksimainittu
oli kirjoittanut _Tutkimuksen tähtisikermien synnystä_.
Sukkelasuisimmat vangeista laskettelivat yhtä mittaa kokkapuheita
tuon barnabiitti-raukan kustannuksella, joka ei koskaan huomannut
niitä: hänen lapsellinen hurskautensa pelasti hänet kaikista hänelle
viritetyistä ansoista.

Hälventääkseen kalvavia huoliaan ja vapautuakseen toimettomuuden
tuskista vangit pelasivat tammi- ja lautapeliä ja korttia. Mitään
soittokonetta ei ollut lupa pitää. Ilta-aterian jälkeen laulettiin
ja lausuttiin runoja. Voltairen _La Pucelle_ ilahdutti hiukan näiden
onnettomien mieltä, jotka eivät koskaan väsyneet kuulemasta sen
parhaita kohtia. Mutta kun he eivät kuitenkaan voineet vapautua siitä
kamalasta ajatuksesta, jota he kukin kantoivat syvinnä sydämessään,
niin he joskus yrittivät pitää iloa silläkin ja näyttelivät ennen
maata panoaan tuossa kahdeksantoista vuoteen vankihuoneessa
vallankumousoikeutta. Osat olivat jaetut kunkin maun ja taipumuksen
mukaan. Toiset esittivät tuomareita ja yleistä syyttäjää, toiset
syytettyjä tai todistajia, toiset taas pyöveliä ja hänen renkejään.
Kaikki oikeudenkäynnit päättyivät muuttumattomasti syytettyjen
mestauksella, joka tapahtui siten, että tuomitut pantiin pitkäkseen
vuoteelle kaula laudan alle. Kuvaelma siirrettiin sitten helvettiin.
Vikkelimmät joukosta esittivät hursteihin kääriytyneitä haamuja.
Muuan nuori asianajaja Bordeaux'sta, nimeltä Dubose, pieni, musta,
silmäpuoli, kyttyräselkäinen ja länkisäärinen, aivan ilmetty nilkku
piru, tuli sarvet päässä Longuemaren luo ja veti hänet jaloista ulos
vuoteesta ilmoittaen hänelle, että hän oli tuomittu ikuiseen tuleen
ja auttamattomasti kadotettu, sentähden että hän maailman luojasta
oli tehnyt kateellisen, tuhman ja ilkeän olennon, ilon ja rakkauden
vihollisen.

-- Hohoo, sinä vanha papin rutale, huusi tämä paholainen
hirvittävällä äänellä, -- sinä olet opettanut, että Jumalalle
on ilo nähdä luotunsa riutuvan katumuksen harjoituksissa ja
kieltäytyvän kaikista hänen kalleimmista lahjoistaan! Sinä petturi ja
ulkokullainen tekopyhä, saat istuutua teräville neuloille ja syödä
munankuoria iankaikkisesta iankaikkiseen!

Isä Longuemare tyytyi vastaamaan, että tässä suhteessa filosofi
selvästi oli saanut yliotteen perkeleestä ja että helvetin
mitättöminkin paholainen olisi sanonut vähemmän tuhmuuksia ollen
tietenkin hieman perehtynyt teologiaan ja varmastikin vähemmän
tietämätön kuin joku ensyklopedisti.

Mutta kun girondisti-asianajaja nimitti häntä kapusiiniksi, hän kävi
aivan tulipunaiseksi suuttumuksesta ja sanoi, että sellainen mies,
joka ei voinut erottaa barnabiittia fransiskaanista, ei toden totta
huomaisi edes kärpästä maitovadissa.

Vallankumoustribunaali tyhjensi lakkaamatta vankiloita, joita
valiokunnat yhtä väsymättömästi jälleen täyttivät. Kolmessa
kuukaudessa ehti tuo kahdeksantoista hengen tyrmä puolittain
uusiutua. Isä Longuemarekin kadotti kiusoittelevan pahanhenkensä.
Asianajaja Dubose tuomittiin vallankumoustribunaalin edessä kuolemaan
federalistina ja osallisena tasavallan eheyttä vastaan suunnattuun
salaliittoon. Tribunaalista takaisin tullessaan hän sai kuten kaikki
muutkin kuolemaantuomitut kulkea pitkin erästä käytävää, joka meni
koko vankilan läpi ja senkin huoneen ohitse, jota hän kolme kuukautta
oli huvittanut rattoisalla luonteellaan. Hyvästellessään tovereitaan
hänellä yhä vieläkin oli sama kevyt sävy ja hupainen puhetapa.

-- Suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, hän sanoi isä Longuemarelle,
-- että vedin teitä jaloista. En koskaan enää ole sitä tekevä.

Ja kääntyen vanhan Brotteaux'n puoleen hän virkahti:

-- Hyvästi, minä menen teidän edellänne häviön tyhjyyteen. Mielelläni
luovutan luonnolle takaisin ne aineosat, joista olen muodostunut,
toivoen, että se tulevaisuudessa on käyttävä niitä paremmalla
tavalla, sillä täytyypä jokaisen myöntää, että se minun suhteeni oli
onnistunut erinomaisen huonosti.

Ja hän meni alas aktuaarin kansliaan; Brotteaux jäi murheellisena
katsomaan hänen jälkeensä, ja isä Longuemare oli värisevä ja vihreä
kuin lehti nähdessään hänen huulillaan tuon jumalattoman naurun vielä
kadotuksen partaallakin.

Kun _germinal_-kuu [Germinal: itämiskuu. Maalisk. 21 p. --
huhtik. 19 p. Suomentaja] jälleen tuli valoisine päivineen, kävi
Brotteaux, joka oli nautintojen mies, usean kerran päivässä alhaalla
naisten osaston vieressä olevalla pihalla, lähellä kaivoa, jonne
naisvangit aamuisin tulivat pesemään vaatteitaan. Rautaristikko
erotti molemmat osastot toisistaan, mutta tangot eivät olleet niin
tiiviisti liitetyt, että ne olisivat estäneet käsiä ja huulia
yhtymästä. Leppoisan yön peitossa puristelivat rakastavaiset
parit siinä toisiaan. Silloin vetäytyi Brotteaux hienotuntoisesti
porraskäytävään, istuutui portaalle, veti nuuskanruskean
lievetakkinsa taskusta pienen Lucretiuksensa ja luki siitä lyhdyn
valossa muutamia katkeransuloisesti lohduttavia ydinlauselmia: "_Sic
ubi non erimus_... Kun olemme lakanneet elämästä, ei mikään voi
meitä liikuttaa, ei vaikka taivas, maa ja meri hukkuisi..." Mutta
täten nauttiessaan korkeasta viisaudestaan Brotteaux samalla kadehti
tuota barnabiitin sydämessä asuvaa hulluutta, joka verhosi häneltä
maailmankaikkeuden.

Hirmuvalta kasvoi kuukausi kuukaudelta. Joka yö kulkivat juopuneet
vanginvartijat suurien vahtikoiriensa seuraamina syytöskirjoineen
kopista koppiin ulvoen esiin nimiä, jotka he väänsivät
tuntemattomaksi, herättäen vangit ja täyttäen kahdenkymmenen uhrin
vuoksi kauhulla kaksisataa. Noita verisin haamuin kyllästettyjä
käytäviä pitkin vaelsi joka päivä, valittamatta, kaksikymmentä,
kolmekymmentä, viisikymmentä kuolemaantuomittua, vanhuksia, naisia,
nuorukaisia, niin erilaisia asemansa, luonteensa, tuntemistapansa
puolesta, että saattoi melkein luulla, että heidät oli valittu
arpomalla.

Ja korttia pelattiin, bourgogne-viiniä juotiin, suunnitelmia tehtiin,
rakkauskohtauksia pidettiin öisin rautaristikon luona. Seuran,
joka oli melkein kokonaan uusiutunut, muodostivat nyt suurimmaksi
osaksi "äärimmäisyysmiehet" ja "raivohullut". Siitä huolimatta oli
tuo kahdeksantoista vuoteen huone yhä vieläkin sirojen muotojen ja
hienon käytöstavan tyyssija: kahta vankia, kansalaisia Navettea
ja Bellier'tä lukuunottamatta, jotka äskettäin oli siirretty
Luxembourg'ista La Conciergerie'hin ja joita epäiltiin vakoojiksi,
ei siellä ollut muita kuin kunnon ihmisiä, jotka osoittivat toisiaan
kohtaan keskinäistä luottamusta. Malja kädessä juhlittiin siellä
tasavallan voittoja. Siellä oli myös useita runoilijoita, kuten
ainakin joutilaitten ihmisten parvessa. Taitavimmat heistä sepittivät
oodeja Reinin armeijan voitoista ja lausuivat niitä suurella
mahtiponnella. Heidän osakseen tuli myrskyisiä suosionosoituksia.
Brotteaux oli ainoa, joka verrattain laimeasti ylisti voittajia ja
heidän laulajiaan.

-- Homeroksen päivistä alkaen, hän kerrankin sanoi, -- on
runoilijoilla omituinen taipumus laulaa sotilaitten kunniaa. Sota
ei ole mikään erityinen taito, ja vain sattuma määrää taistelujen
kulun. Jos kaksi tyhmää kenraalia seisoo vastakkain, niin täytyy
toisen heistä välttämättömyyden pakosta kuitenkin voittaa. Voitte
olla varmat siitä, että eräänä kauniina päivänä joku näistä
miekankalistelijoista, joita nyt jumaloitte, nielaisee teidät kaikki
niinkuin tarun kurki nielaisee sammakot. Silloin hän vasta onkin
oikea jumala! Sillä jumalat tunnetaan ruokahalustaan.

Brotteaux'hon ei aseiden kunnia ollut koskaan tehonnut. Hän ei
lainkaan riemuinnut tasavallan voitoista, jotka hän edeltäpäin oli
aavistanut. Hän ei lainkaan pitänyt uudesta hallituksesta, jonka
aseman voitto vahvisti. Hän kuului tyytymättömiin. Ja vähemmästäkin!

Eräänä aamuna ilmoitettiin, että varmuusvaliokunnan komissaarit
tulisivat tutkimaan vankeja ottaakseen heiltä pois kaikki
assignaatit, kulta- ja hopeaesineet, veitset ja sakset ja että
samanlaisia tarkastuksia oli jo tehty Luxembourg'issa ja että siellä
oli takavarikoitu myös kirjeitä, papereita, kirjoja.

Jokainen koetti silloin keksiä jonkin piilopaikan kätkeäkseen
sen mikä kullekin oli kallisarvoisinta. Isä Longuemare kantoi
puolustuskirjaansa sylyksittäin vesiränniin. Brotteaux peitti
Lucretiuksensa uunin tuhkaan.

Kun komissaarit tulivat, kolmivärinauhat kaulassa, toimittamaan
tarkastustaan, eivät he löytäneet juuri mitään sellaista, jota
heidän ei olisi suotu löytääkin. Kun he olivat menneet, riensi isä
Longuemare kattorännilleen ja kokoili puolustuspuheestaan talteen
sen, minkä vesi ja tuuli vielä olivat säästäneet, Brotteaux kaivoi
uunista esiin nokimustan Lucretiuksensa.

"Nauttikaamme nykyhetkestä", hän ajatteli, "sillä muutamista
merkeistä päättelen, että päivämme ovat tästälähin tarkkaan luetut".

Eräänä leutona yönä _prairial_-kuussa [Prairial: niittykuu Toukok.
20 p. -- kesäk. 18 p. Suomentaja], kun kuu vankipihan yllä kalpealla
taivaalla hohti hopeisin sarvin ja vanha veronvuokraaja tapansa
mukaan istui lukemassa Lucretiustaan kiviportaalla, hän kuuli
nimeään huudettavan naisen äänellä, suloisella naisen äänellä,
jota hän ei tuntenut. Hän laskeutui alas pihalle ja näki ristikon
takana hahmon, jota hän ei tuntenut enempää kuin ääntäkään ja
jonka epämääräiset ja miellyttävät ääriviivat muistuttivat hänelle
kaikkia niitä naisia, joita hän oli rakastanut. Taivas ympäröi hänet
sinihopeisin valolainein. Äkkiä Brotteaux tunsi Rue Feydeaun soman
näyttelijättären, Rose Théveninin.

-- Te täällä, lapseni! Ilo tavata teidät täällä on minulle katkeraa.
Kuinka kauan olette ollut täällä ja mistä syystä?

-- Eilisestä.

Ja hän lisäsi hyvin hiljaa:

-- Minut on ilmiannettu kuningasmielisyydestä. Minua syytetään siitä,
että olisin ollut mukana salaliitossa kuningattaren vapauttamiseksi.
Kun tiesin teidän olevan täällä, koetin heti päästä lähettyvillenne.
Kuulkaa minua, ystäväni... sillä saanhan nimittää teitä siksi?...
Minä tunnen vaikutusvaltaisia henkilöitä; minulla on, minä tiedän
sen, suosijoita yksinpä yhteishyvän valiokunnassakin. Minä panen
ystäväni liikkeelle: he vapauttavat minut ja minä vapautan vuorostani
teidät.

Mutta Brotteaux vastasi melkein kiihkeällä äänenpainolla:

-- Kaiken sen nimessä, mikä teille on rakasta, lapseni, pyydän,
ettette tekisi mitään! Älkää kirjoittako, älkää anoko apua, älkää
pyytäkö mitään keneltäkään, minä rukoilen teitä, antakaa heidän
unohtaa teidät!

Ja kun näyttelijätär ei oikein näyttänyt tulevan vakuuttuneeksi tästä
puheesta, hän jatkoi vieläkin rukoilevammin:

-- Olkaa aivan hiljaa, Rose, antakaa heidän unohtaa teidät: siinä
on pelastus. Kaikki, mitä ystävänne yrittäisivät tehdä puolestanne,
kiiruhtaisi vain teidän perikatoanne. Koettakaa voittaa aikaa. Pieni
ajan viivytyskin, aivan pieni, toivon, riittää pelastamaan teidät...
Älkää missään nimessä ainakaan koettako hellyttää tuomareita,
valamiehiä, joitakin tuollaisia Gamelinejä. He eivät ole ihmisiä,
vaan hengettömiä esineitä; esineiden kanssa ei voi neuvotella.
Jättäkää itsenne unhoon. Jos seuraatte neuvoani, ystäväni, niin
kuolen onnellisena siitä, että olen pelastanut henkenne.

Hän vastasi:

-- Minä tottelen teitä... Älkää puhuko kuolemastanne.

Brotteaux kohautti olkapäitään:

-- Minun elämäni on lopussa, lapsukaiseni. Eläkää te ja tulkaa
onnelliseksi.

Rose tarttui hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten:

-- Kuulkaa minua, ystäväni... Olen tavannut teidät vain yhden kerran
ja kuitenkaan ette ole minulle yhdentekevä. Ja jos se, mitä nyt sanon
teille, voi kiinnittää sydäntänne elämään, niin uskokaa minua: minä
olen oleva teille... kaikkea sitä, mitä tahdotte minun teille olevan.

Ja he suutelivat toisiaan suulle rautaristikon lävitse.




XX.


Tribuunaalilla on pitkä istunto, salissa on kuuma. Évariste Gamelin
penkillään sulkee silmänsä ja ajattelee:

"Pahat, jotka pakottivat Marat'n kätkeytymään syvyyden onkaloihin,
tekivät hänestä yölinnun, Minervan linnun, jonka silmä keksi
salaliittolaiset siitä pimeydestä, jossa he piileksivät. Nyt toimii
vartijana sininen, kylmä, tyyni katse, joka näkee läpi kaikkien
valtion vihollisten ja saa ilmi petturit tavalla niin hienolla,
ettei siitä ollut aavistustakaan edes Kansan ystävällä, joka nyt
nukkuu iki-untaan kordelieerien puutarhassa. Tuo uusi pelastaja,
joka on yhtä innokas, mutta terävänäköisempi kuin ensimmäinen, näkee
sellaista, mitä ei kukaan ennen ole nähnyt, ja hänen kohotettu
sormensa levittää kauhua. Hän huomaa ne hienot, huomaamattomat
vivahduksetkin, jotka erottavat pahan hyvästä, paheen hyveestä, jotka
ilman häntä olisivat jääneet sekaisin onnettomuudeksi isänmaalle ja
vapaudelle; hän osaa vetää sen ohuen, suoran viivan, jonka molemmin
puolin, oikealla ja vasemmalla, ei ole muuta kuin erhettä, rikosta
ja konnuutta. Tuo lahjomaton opettaa, miten ihmiset hyödyttävät
ulkomaiden asiaa liioittelullaan ja heikkoudellaan, vainoamalla
uskontoa järjen nimessä ja vastustamalla uskonnon nimessä tasavallan
lakeja. Aivan yhtä paljon kuin ne rikolliset, jotka uhrasivat
Le Peltier'n ja Marat'n, palvelevat ulkomaita ne, jotka tekevät
heistä jumalia häväistäkseen heidän muistoaan. Ulkomaiden kätyri
on jokainen, joka hylkää järjestyksen, viisauden ja soveliaisuuden
vaatimukset; ulkomaiden kätyri on jokainen, joka loukkaa tapoja,
halveksii hyvettä ja sydämensä harhaannuksessa kieltää Jumalan.
Uskonkiihkoiset papit ansaitsevat kuoleman; mutta on olemassa myös
eräs vastavallankumouksellinen tapa taistella uskonkiihkoa vastaan;
on olemassa rikollista uskon kieltämistä. Maltillisena voi syöstä
tasavallan perikatoon; kiihkomielisenä samoin.

"Voi näitä tuomarin hirvittäviä velvollisuuksia, jotka kuitenkin
ovat ihmisistä viisaimman säätämiä! Ei riitä enää, että hänen
tuomionsa kohtaa ylimyksiä, federalisteja, orleansilaisen puolueen
roistoja, isänmaan julkisia vihollisia. Salaliittolainen, ulkomaiden
kätyri on Proteus, joka esiintyy kaikissa muodoissa. Hän pukeutuu
isänmaanystävän, vallankumouksellisen, kuninkaiden vihollisen
hahmoonkin; hän teeskentelee rohkeaa, vapaudelle sykkivää sydäntä;
hän jyrisyttää ääntään, niin että tasavallan viholliset vapisevat:
sellainen oli Danton; hänen väkivaltaisuutensa ei voinut täydelleen
peittää hänen inhottavaa maltillisuuttaan, ja lopulta hänen
turmeluksensa kuitenkin tuli ilmi. Salaliittolainen, ulkomaiden
kätyri, oli tuo kaunopuheinen sammaltaja, joka ensimmäisenä tempasi
hattuunsa vallankumouksellisten kokardin, tuo häväistyskirjoitusten
laatija, joka ivallisen julmassa kansalaisinnossaan nimitti itseään
'lyhtypylvään lainvalvojaksi', tuollainen Camille Desmoulins: hän
paljasti itsensä puolustamalla petturikenraaleja ja vaatimalla
sopimattoman lempeitä rangaistustoimenpiteitä. Sellainen oli
Philippeaux, Hérault, ja tuo kurja Lacroix. Salaliittolainen,
ulkomaiden kätyri oli isä Duchesne, joka halvensi vapauden
alhaisella kansankiihkoisuudellaan ja jonka saastaiset panettelut
tekivät yksin Antoinettenkin mielenkiintoiseksi. Sellainen oli
Chaumette, joka kuitenkin oli niin lempeä, kansanrakas, maltillinen,
hyväntahtoinen ja hyveellinen kommuunin palveluksessa, mutta hän
oli jumalankieltäjä! Salaliittolaisia, ulkomaiden kätyrejä, niitä
ovat kaikki ne sanskulotit, jotka käyvät yllään punainen myssy,
_carmagnole_ ja puukengät ja jotka mielettömästi ovat koettaneet
isänmaallisuudessa voittaa jakobiinit. Salaliittolainen, ulkomaiden
kätyri oli myös Anacharsis Cloots, ihmiskunnan esipuhuja, jonka
kaikki maailman yksinvallat olisivat tuominneet kuolemaan; mutta
hänen suhteensa saattoi pelätä mitä tahansa: hän oli preussilainen.

"Mutta nyt ovat kaikki nämä pahat, kaikki nämä petturit, olivat he
sitten väkivaltaisia tai maltillisia, Danton, Desmoulins, Hébert,
Chaumette, kuolleet mestauspölkyllä. Tasavalta on pelastettu;
yksimielinen ylistyksen sorina kohoaa kaikista valiokunnista ja
kansankokouksista Maximilienille ja vuoripuolueelle. Kaikki hyvät
kansalaiset huudahtavat: 'Te vapaan kansan arvoiset edustajat,
turhaan ovat titaanien lapset nostaneet ilmoille ylpeän päänsä:
siunausta tuottava vuori, suojeleva Sinai, sinun hehkuvasta povestasi
on tuo terveellinen salama iskenyt...'

"Tästä ylistyskuorosta lankeaa osa tribunaalillekin. Miten suloista
on olla hyveellinen ja miten kansan kiitollisuus on kallis
vanhurskaan tuomarin sydämelle.

"Ja kuitenkin miten paljon hämmästyksen ja levottomuuden aiheita aika
antaakaan isänmaanystävän sydämelle! Ei siis ollut kyllin siinä,
että Mirabeau, La Fayette, Bailly, Pétion ja Brissot pettivät kansan
asian! Nekin, jotka ilmiantoivat nämä petturit, olivat samanlaisia!
Voi, kaikki, jotka ovat työskennelleet vallankumouksen hyväksi, ovat
työskennelleet samalla sen vahingoksi! Nuo suurien päivienkin suuret
miehet valmistelivat yhdessä Pittin ja Coburgin kanssa orleansilaista
kuningassukua tai Ludvig XVII:n holhoojahallitusta. Oh, Danton
oli vain uusi Monk! Entä sitten Chaumette ja hébertistit, jotka,
ollen vieläkin kavalampia kuin ne federalistit, jotka he lähettivät
teilattaviksi, olivat päättäneet syöstä valtakunnan perikatoon!
Mutta eikö Robespierren sininen silmä ole ehkä jo huomenna keksivä
vieläkin petollisempia niiden joukossa, jotka syöksevät kuolemaan
nuo petolliset Dantonit ja Chaumettet? Kuinka pitkälle on menevä tuo
petettyjen petturien ketju ja tuon Lahjomattoman terävänäköisyys?..."




XXI.


Sillä välin kävi Julie Gamelin pullonvihreään matka vaippaansa
verhoutuneena joka päivä Luxembourg'in puutarhassa, hän istui
penkillä erään lehtokujan päässä odotellen sitä hetkeä, jolloin hänen
rakastajansa näyttäytyisi eräässä palatsin ikkunassa. He tekivät
toisilleen merkkejä ja vaihtoivat ajatuksia mykällä kielellä, jonka
he olivat keksineet. Täten hän oli tullut tietämään, että vangilla
oli verrattain hyvä huone ja miellyttävää seuraa, että hän tarvitsi
peitettä ja vuoteenlämmittäjää ja rakasti hellästi Julietään.

Julie ei ollut ainoa, joka tuon vankilaksi muutetun linnan
ulkopuolella vaani rakkaita kasvoja. Hänen vieressään istui nuori
äiti, katse suunnattuna erääseen suljettuun ikkunaan, ja heti kun
hän näki ikkunan avautuvan, hän kohotti kaksin käsin pienen poikansa
korkealle ilmaan. Muuan vanha, pitsipukuinen nainen istui siinä
myös liikkumattomana telttatuolillaan tunnin toisensa jäljestä
turhaan toivoen saavansa nähdä edes vilahduksen pojastaan, joka
vastustaakseen mielenliikutustaan leikki pallopeliä vankilan pihalla
aina siihen asti kun puutarha suljettiin.

Näinä pitkinä odotuksen hetkinä harmaan tai sinisen taivaan alla
Julie usein näki viereisellä penkillä keski-ikäisen, verrattain
hyvinvoivan, huolellisesti siistiytyneen miehen, joka leikitteli
nuuskarasiallaan ja kellonvitjakoruillaan ja hypisteli käsissään
sanomalehteä, jota hän ei koskaan lukenut. Hänellä oli vanhanaikaisen
porvarismuodin mukaisesti kultanauhoilla koristettu kolmikulmainen
hattu, sinipunerva takki ja siniset, hopealla kirjaillut liivit. Hän
oli sävyisän näköinen; hän oli nähtävästi soittoniekka, päättäen
huilusta, joka pisti esiin hänen taskustaan. Hän ei hetkeksikään
irroittanut katsettaan tuosta valenuorukaisesta, hän hymyili hänelle
yhtä mittaa, ja nähdessään hänen nousevan nousi hänkin ja seurasi
häntä etäämpää. Yksinäisessä kurjuudessaan Julie tunsi itsensä oikein
liikuttuneeksi tuosta hienotunteisesta myötätunnosta, jota tuo kunnon
mies hänelle osoitti.

Eräänä päivänä kun Julie juuri oli aikeessa poistua puutarhasta,
alkoi sataa, ja silloin tuo kiltti mies tuli hänen luokseen ja
aukaisten suuren punaisen sateenvarjonsa pyysi saada lupaa varjostaa
häntä. Julie vastasi pehmeästi, kirkkaalla äänellä, että hän
kiitollisena otti vastaan hänen tarjouksensa. Mutta kuullessaan
tämän äänen ja mahdollisesti myös epämääräisen hienon, naisellisen
hajun valveuttamana mies kääntyi nopeasti pois jättäen siihen rajuun
ukkossateeseen tuon nuoren naisen, joka nyt ymmärsi asian laidan eikä
voinut olla kesken huoliaankaan vähän hymyilemättä.

Julie asui eräässä ullakkokomerossa Rue de Cherche-Midillä ollen
olevinaan nuori kangaskaupan apulainen, joka etsi itselleen tointa.
Kansalainen leskirouva Gamelin, joka nyt vihdoinkin oli aivan varma
siitä, että hänen tyttärensä ei missään ollut niin suuressa vaarassa
kuin kotona hänen luonaan, oli toimittanut hänet pois Place de
Thionvilleltä ja koko Pont-Neufin piiristä ja hankki hänelle ruokaa
ja vaatetta sikäli kuin hän suinkin saattoi. Julie keitti itselleen
vähän ruokaa, kävi Luxembourg'issa katsomassa sydämensä rakastettua
ja palasi jälleen komeroonsa; tämä yksitoikkoinen elämäntapa tuuditti
jossakin määrin hänen huolensa lepoon, ja nuori ja voimakas kun hän
oli, hän nukkui koko yön syvästi ja makeasti. Ollen luonteeltaan
rohkea, tottunut seikkailuihin ja ehkäpä myös sen miehisen puvun
ärsyttävissä lumoissa, jossa hän kulki, hän pistäytyi joskus öisin
eräässä _Punainen risti_-nimisessä kahvilassa Rue du Fourilla,
jossa kävi kevytkenkäisiä naisia ja miehiä joka säädystä. Hän luki
siellä sanomalehtiä ja pelasi lautapeliä jonkun puotipojan tai
sotilaan kanssa, joka puhalteli piipustaan savuja hänen nenälleen.
Siellä juotiin, pelattiin, rakasteltiin, ja riitakohtaukset olivat
tavallisia. Eräänä iltana kohotti muuan viinaveikko, kuullessaan
ratsujoukon kavionkapseen katukivillä, ikkunaverhoa ja tuntiessaan
kansalliskaartin päällikön, kansalainen Hanriot'n, joka täyttä neliä
lasketti ohitse esikuntineen, mutisi hän hampaittensa välistä:

-- Siinä meni Robespierren aasin leukaluu!

Nämä sanat kuullessaan purskahti Julie äänekkääseen nauruun.

Mutta muuan viiksiniekka isänmaanystävä pani tuon puheen kovin
pahakseen.

-- Se, joka niin puhuu, huudahti hän, -- on saakulinmoinen
ylimys, joka kernaasti saa mennä helvetin kattilaan! Tietäkää,
että kenraali Hanriot on hyvä isänmaanystävä, joka tarpeen tullen
kykenee puolustamaan sekä Pariisia että konventtia. Sitä eivät
kuningasmieliset voi antaa hänelle anteeksi.

Ja kääntyen Julien puoleen, joka ei lakannut nauramasta, viiksiniekka
isänmaanystävä jatkoi:

-- Ja sinä, keltanokka, saat varoa, etten anna sinulle potkua
takapuoleen opettaakseni sinua kunnioittamaan isänmaanystäviä.

Kuului ääniä:

-- Hanriot on juoppolalli ja pölkkypää!

-- Hanriot on hyvä jakobiini! Eläköön Hanriot!

Muodostui kaksi puoluetta. Jouduttiin käsikähmään, nyrkiniskut
lennättivät hatut päistä, pöydät menivät kumoon, lasit särkyivät
säpäleiksi, lamput sammuivat, naiset päästelivät kimeitä kirkaisuja.
Useat isänmaanystävät karkasivat Julien kimppuun. Hän sieppasi penkin
aseekseen, kynsi ja puri ahdistajiaan mutta hänet lyötiin lattiaan.
Ja hänen auenneen viittansa ja rikkirevityn rintaröyhelönsä alta
paljastui hänen aaltoava povensa. Patrulli kiiruhti metelin kuultuaan
hätään ja nuori ylimysnainen livahti pakoon santarmien koipien
välistä.

Joka päivä olivat pyövelinkärryt kukkurallaan kuolemaan tuomittuja.

-- Mutta minähän en voi antaa rakastettuni kuolla! sanoi Julie
äidilleen.

Hän päätti ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin, mennä anomaan armoa,
kääntyä valiokuntien, toimistojen, edustajien, tuomareiden puoleen,
kaikkialle, mistä suinkin saattoi odottaa apua. Hänellä ei ollut
hametta. Hänen äitinsä lainasi naiskansalainen Blaiseltä raitaisen
hameen, olkaliinan ja pitsimyssyn, ja Julie lähti, naiseksi ja
isänmaanystäväksi pukeutuneena, tuomari Renaudinin luo, joka asui
kosteassa ja pimeässä talossa Rue Mazarinen varrella.

Hän kiipesi väristen ylös puu- ja kiviportaita, ja tuomari otti hänet
vastaan kurjassa työhuoneessaan, jossa ei ollut muita huonekaluja
kuin kuusinen pöytä ja kaksi olkituolia. Seinäpaperit riippuivat
riekaleina. Renaudin, jolla oli musta, yhteenliimautunut tukka,
synkkä katse, paksut, ulostyöntyvät turpahuulet ja esiinpistävä
leuka, antoi hänelle merkin puhua ja kuunteli häntä vaieten.

Julie sanoi hänelle, että hän oli sen kansalainen Chassagnen
sisar, joka istui vangittuna Luxembourg'issa, hän esitti hänelle
mahdollisimman taitavasti ne olosuhteet, joissa hänet oli vangittu,
kuvasi hänet viattomaksi ja onnettomaksi ja puhui hartaasti ja
vakuuttavasti.

Tuomari kuunteli kovana ja tunteettomana.

Silloin Julie lankesi polvilleen hänen jalkoihinsa ja puhkesi itkuun.

Heti kun Renaudin näki kyynelet, muuttuivat hänen kasvonsa: hänen
punertavan mustat silmäteränsä alkoivat hehkua ja hänen valtavat,
sinertävät leukapielensä liikahtelivat ikäänkuin kootakseen sylkeä
hänen kuivaan kurkkuunsa.

-- Kansalainen, tehdään kaikki mitä voidaan. Älkää olko levoton.

Ja avaten erään oven hän työnsi rukoilevan tytön pieneen
ruusuiseen salonkiin, jossa oli seinämaalauksia, terrakottaryhmä,
seinäkello, kultaisia kynttilänjalkoja, nojatuoleja ja Boucher'n
paimenkuvaelmalla kirjailtu leposohva. Julie oli valmis kaikkeen
pelastaakseen rakastajansa.

Renaudin oli raaka ja nopea. Kun Julie nousi sohvalta kohennellen
kuntoon kansalainen Élodien kaunista hametta, kohtasi hän tuon miehen
julman ja pilkallisen katseen; hän huomasi heti, että hän oli tehnyt
turhan uhrauksen.

-- Te lupasitte minulle päästää veljeni vapaaksi, hän sanoi.

Mies naurahti ivallisesti.

-- Minä sanoin sinulle, että tehdään, mitä voidaan, s.o. että
tullaan sovelluttamaan lakia, ei sen enempää eikä vähempää. Minä
sanoin sinulle, ettet olisi levoton, ja minkätähden olisitkaan?
Vallankumousoikeus on aina oikeudenmukainen.

Julie aikoi ensin heittäytyä hänen kimppuunsa, purra häntä, repiä
häneltä silmät päästä. Mutta käsittäen samassa, että hän tällä
tempulla heti tuhoaisi Fortuné Chassagnen, hän pakeni ja riensi
ullakkokomeroonsa riisuakseen pois päältään Élodien tahritun hameen.
Ja siellä yksinäisyydessä hän koko yön itki ja ulvoi raivosta ja
tuskasta.

Kun hän seuraavana päivänä tuli Luxembourg'iin, oli puutarha täynnä
santarmeja, jotka ajoivat pois kaikki vaimot ja lapset. Käytäville
asetetut vahdit estivät ohikulkevia antamasta merkkejä vangeille. Tuo
nuori äiti, joka myös kävi siellä joka päivä lapsi sylissään, sanoi
Julielle, että puhuttiin jostakin salaliitosta vankiloissa ja että
naisia syytettiin siitä, että he kokoontuivat puutarhaan kääntääkseen
kansaa ylimyksille ja pettureille suosiolliseksi.




XXII.


Tuileries'n puistoon on äkkiä noussut kumpu. Taivas on pilvetön.
Maximilien marssii virkaveljiensä etunenässä sinisessä nutussa,
keltaisissa polvihousuissa, tähkäpäitä, ruiskukkia ja unikkoja
kädessään. Hän nousee kummulle ja julistaa liikuttuneelle
tasavallalle Jean-Jacques'in jumalan nimeä. Oi puhtautta, oi
ihanuutta, oi uskoa, oi vanhaa yksinkertaisuutta, oi säälin kyyneliä,
oi hedelmällistä kastetta, oi lempeyttä, oi ihmisveljeyttä!

Turhaan kohottaa vielä ateismi inhottavia kasvojaan: Maximilien
tarttuu soihtuun; liekit nielevät hirviön, ja esiin astuu Viisaus
kohottaen toisen kätensä kohti taivasta ja pidellen toisessa
tähtikruunua.

Vastapäätä Tuileries'n linnaa rakennetulla lavalla seisoo Évariste
liikuttuneen kansanjoukon keskessä vuodattaen suloisia kyyneliä ja
kiittäen Jumalaa. Hän näkee uuden onnen ajan koittavan.

Hän huokaa:

-- Vihdoinkin siis tulemme onnellisiksi, puhtaiksi, viattomiksi, jos
nuo rikolliset vain sen sallivat.

Ikävä kyllä, rikolliset eivät salli sitä. Yhä vielä tarvitaan
rangaistuksia; yhä vielä täytyy saastaista verta virtoina vuodattaa.
Kolme päivää tuon uuden liiton juhlan ja taivaan ja maan sovinnon
jälkeen julkaisee konventti _prairial_-kuun lain, joka eräänlaisella
kaamealla hyväntahtoisuudella poistaa kaikki tavanmukaiset
lainmuodot, kaiken sen, mitä oikeutta rakastavain roomalaisten
ajoista asti on pidetty epäillyn viattomuuden turvana. Ei mitään
tutkintoja enää, ei kuulusteluja, ei todistajia, ei puolustajia:
isänmaanrakkaus korvaa kaiken. Syytetty, jonka povessa piilee rikos
tai viattomuus, kulkee mykkänä isänmaallisen valamiehen ohitse. Ja
tällä aikaa täytyy voida saada selvä hänen välistä vaikeasta, usein
sekavasta ja hämärästä asiastaan. Miten tuomita nyt? Miten voida noin
silmänräpäyksessä erottaa rehellinen mies konnasta, isänmaanystävä
isänmaan vihollisesta?...

Hetkisen levottomuuden jälkeen Gamelin käsitti uudet velvollisuutensa
ja mukautui uusiin tehtäviinsä. Hän näki tässä oikeudenkäytön
lyhennyksessä tuon hävittävän ja terveellisen oikeuden oikean
ilmennyksen, tuon oikeuden, jonka toimeenpanijat eivät suinkaan
olleet mitään tavallisia pökkelöitä, jotka kaikessa rauhassa
vanhanaikaisella vaa'alla punnitsivat puolesta ja vastaan, vaan
sanskulotteja, jotka tuomitsivat sisäisen isänmaallisen kirkastuksen
valossa ja jotka näkivät kaikki kuin salaman välähdyksessä. Sen
sijaan että takuut ja varovaisuustoimenpiteet olisivat turmelleet
kaiken, niin rehellisen sydämen tunteet pelastivat kaiken.
Täytyi seurata luonnon, tuon hyvän ja aina erehtymättömän äidin
välittömiä viitteitä; täytyi tuomita sydämellä, ja Gamelin rukoili
Jean-Jacques'in henkiolentoa:

-- Sinä hyveellinen ihminen, anna minulle rakkaus ihmisiin ja hehkuva
into parantaa heitä!

Hänen virkaveljensä tunsivat pääasiassa samalla tavoin kuin hän.
He olivat ennen kaikkea yksinkertaisia ihmisiä; ja kun muotoja
yksinkertaistettiin, tuntui se heistä mukavalta. Lyhennetty
oikeudenkäyttö tyydytti heitä. Sen nopea kulku säästi heidät
kaikilta levottomuuksilta. He ottivat ainoastaan selvän syytettyjen
maailmankatsomuksesta, sillä he eivät käsittäneet, että kukaan voisi
ilman ilkimieltä ajatella toisin kuin he. Kun he luulivat itse
omaavansa totuuden, viisauden ja korkeimman hyvyyden, he panivat
vastustajiensa laskuun kaiken erheen ja pahuuden. He tunsivat itsensä
voimakkaiksi: he näkivät Jumalan.

He näkivät Jumalan, nämä vallankumoustribunaalin valamiehet. Tuo
Korkein Olento, jonka Maximilienkin oli tunnustanut, ympäröi heidät
tulenliekillä. He rakastivat, he uskoivat.

Syytetyn tuolin paikalle oli asetettu laaja lava, johon mahtui
viisikymmentäkin henkilöä. Heitä käsiteltiin nyttemmin enää
vain tukuttain. Yleinen syyttäjä sotki samaan juttuun ja liitti
rikostovereiksi henkilöitä, jotka useinkin vasta tribunaalissa
ensimmäistä kertaa näkivät toisensa. Tribunaali langetti
_prairial_-kuun lain hirvittävällä helppoudella tuomionsa näistä
otaksutuista vankilasalaliitoista, jotka, ne kun olivat seuranneet
dantonilaisten ja kunnallisneuvoston julistamista valtionkiroukseen,
erittäin keinotekoisella ajatussaivartelulla saatiin tähän
yhteyteen. Jotta siinä todellakin huomattaisiin ulkomaisella
rahalla tasavaltaa vastaan ostetun salaliiton molemmat oleelliset
pääpiirteet: sopimattomalla ajalla harjoitettu suvaitsevaisuus ja
laskettu liioittelu, jotta siinä vielä nähtäisiin dantonilainen ja
hébertistinen rikos, oli sen nimikilviksi ostettu kaksi eri päätä,
kaksi naispäätä, Camillen leski, tuo suloinen Lucile, ja hébertisti
Momoron leski, yhden päivän kuningatar ja hilpeä leikinlaskija.
Molemmat oli tasasuhtaisuuden vuoksi teljetty samaan vankilaan, jossa
he olivat yhdessä itkeneet, samalla kivipenkillä; molemmat olivat
myös, saman tasasuhtaisuuden vuoksi, saaneet nousta mestauslavalle.
Se oli kylläkin kekseliäs vertauskuva, tasapainon mestarisaavutus,
joka epäilemättä oli syntynyt jonkun lainvalvojan sielussa ja josta
kunnia lankesi Maximilienille. Tämän kansanedustajan laskuun pantiin
kaikki onnelliset tai onnettomat tapahtumat, mitä tasavallassa
sattui, lait, tavat, vuodenaikojen vaihdokset, hyvä ja huono sato,
sairaudet. Se oli kylläkin ansaittu vääryys, sillä tällä hintelällä,
sirostelevalla ja heikolla miehellä, jolla oli kissannaama, oli
mahtava valta kansaan.

Tribunaali käsitteli sinä päivänä osan suuren vankilasalaliiton
jutusta langettaen tuomion noin kolmestakymmenestä Luxembourg'in
salaliittolaisesta, kaikki hyvin säveitä vankeja, mutta
mielipiteiltään selviä rojalisteja ja federalisteja. Koko syytös
perustui yhden ainoan ilmiantajan todistukseen. Valamiehet eivät
tietäneet asiasta tämän taivaallista; he eivät tietäneet edes
salaliittolaisten nimiäkään. Kun Gamelin katsahti syytettyjen
penkkiin, hän tunsi niiden joukossa Fortuné Chassagnen. Julien
rakastaja, joka pitkästä vankeudesta oli laihtunut ja kalvahtunut
ja jonka piirteet oikeussalin karkeassa valaistuksessa saivat
kovan ilmeen, oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä
miellyttävyydestään ja ylpeydestään. Hänen silmänsä kohtasivat
Gamelinin katseen ja täyttyivät halveksinnalla.

Gamelin nousi hiljaisen raivon vallassa, pyysi puheenvuoroa ja lausui
silmät tähdättyinä Brutus vanhemman kuvapatsaaseen, joka näkyi yli
koko oikeussalin:

-- Kansalainen presidentti, vaikkakin erään syytetyn ja minun välillä
mahdollisesti on eräitä siteitä, joita, jos ne olisivat julkisia,
voitaisiin nimittää sukulaisuussiteiksi, niin ilmoitan, että en
silti ole jäävi. Molemmat Brutuksetkaan eivät jäävänneet itseään,
kun heidän tasavallan hyväksi tai vapauden vuoksi täytyi tuomita
kuolemaan oma poika tai raivata tieltä oma kasvatusisä.

Hän istuutui jälleen.

-- Korea konnanaines siinäkin, mutisi Chassagne hampaittensa välistä.

Yleisö pysyi kylmänä, joko siksi, että se jo vihdoin alkoi väsyä
yleviin luonteisiin, tai siksi, että Gamelin liian helposti tuntui
voittaneen luonnolliset tunteensa.

-- Kansalainen Gamelin, sanoi presidentti, -- lain pykälien mukaan on
kaikkien jäävien kirjallisesti ilmoittauduttava kaksikymmentä neljä
tuntia ennen istunnon alkamista. Sitä paitsi sinulla ei ole mitään
syytä ilmoittautua jääviksi: isänmaallinen valamies on intohimojen
yläpuolella.

Jokaista syytettyä kuulusteltiin noin kolme tai neljä minuuttia.
Syytöskirjelmässä vaadittiin kuolemanrangaistusta kaikille.
Valamiehet äänestivät sen puolesta myönnytyssanalla, pään
nyökkäyksellä ja hyväksymisen mutinalla. Kun Gamelinin vuoro tuli
lausua mielipiteensä, hän sanoi:

-- Kaikki syytetyt ovat havaitut rikollisiksi ja lain pykälä on selvä.

Kun hän astui alas Oikeuspalatsin portaita, sulki häneltä tien äkkiä
muuan pullonvihreään vaippaan puettu nuorukainen, joka näytti olevan
noin seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuotias. Hänellä oli päässä
takaraivolle työnnetty, pyöreä hattu, jonka reunat muodostivat mustan
sädekehän hänen kauniille, kalpeille kasvoilleen. Hän pysähtyi
valamiehen eteen ja huusi hänelle hirvittävän vihan ja epätoivon
raivossa:

-- Konna! Hirviö! Murhaaja! Lyö minua, halpamainen raukka! Minä olen
nainen! Vangituta minut, teloituta minut, Kain! Minä olen sisaresi!
Ja Julie sylki häntä silmille. Trikotöösien ja sanskulottien parvi
ei enää silloin suorittanut yhtä valppaasti vallankumouksellista
vartiopalvelustaan; sen kansalaisinto oli huomattavasti laimentunut:
niinpä ei Gamelinin ja hänen ahdistajansa ympärilläkään ilmennyt
kuin hieman epäselvää ja hämmentynyttä liikehtimistä. Julie työntyi
väkijoukon läpi ja hävisi hämärään.




XXIII.


Évariste Gamelin oli väsynyt eikä voinut levätä; kaksikymmentä kertaa
yössä hän hypähti hereille painajaisunistaan. Ainoastaan tuossa
sinisessä huoneessa, Élodien sylissä, hän saattoi jonkin tunnin
nukahtaa. Hän puhui ja huusi unissaan ja herätti Élodien; mutta tämä
ei voinut ymmärtää Évaristen puhetta.

Eräänä aamuna taas sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli nähnyt
eumenidit, hän heräsi kauhusta raukeana ja heikkona kuin lapsi. Aamun
sarastus tunki uutimien lomitse huoneeseen kelmeinä valojuovina.
Évaristen tukka oli sotkeutunut otsalle ja peitti hänen silmänsä
kuin musta huntu: Élodie istui päänalaisen vieressä silittäen
lempeästi syrjään villejä hiuskiehkuroita. Hän katseli häntä tällä
kertaa sisarellisen hellästi pyyhkien nenäliinallaan kylmää hikeä
onnettoman otsalta. Silloin muistui Évaristen mieleen tuo kaunis
kohtaus Euripideen _Oresteesta_, jonka hän oli luonnostellut
tauluksi, joka, jos hän olisi voinut sen valmistaa, olisi ollut hänen
mestariteoksensa: tuo kohtaus, jossa onneton Elektra pyyhkii vaahtoa
veljensä suupielistä. Ja hän oli kuulevinaan Élodienkin sanovan
pehmeällä äänellään: "Kuule minua, rakas veljeni, sillä välin kun
raivottaret jättävät sinut järkesi herraksi..." Ja hän ajatteli:

"Enkä minä sittenkään ole mikään äidinmurhaaja. Päinvastoin olen
juuri lapsenrakkaudesta vuodattanut isänmaani vihollisten saastaista
verta."




XXIV.


Vankilasalaliiton juttu ei tuntunut koskaan loppuvan. Neljäkymmentä
yhdeksän syytettyä täytti nytkin tuon askelmittain korkenevan lavan.
Maurice Brotteaux'lla oli siinä kunniapaikka, ylinnä oikealla.
Hän oli pukeutunut nuuskanruskeaan lievetakkiinsa, jonka hän oli
edellisenä iltana huolellisesti harjannut ja paikannut taskun
kohdalta, jonka pikku Lucretius ajan mittaan oli kuluttanut rikki.
Hänen vierellään istui vaimo Rochemaure maalattuna, puuteroituna,
huomiota herättävänä, inhottavana. Isä Longuemare oli asetettu hänen
ja katutyttö Athénaïsin väliin, joka kehruuhuoneessa oli saanut
takaisin koko nuoruutensa raikkauden.

Santarmit kokosivat lavan askelmat täyteen ihmisiä, joita he
eivät tunteneet ja jotka mahdollisesti eivät myöskään tunteneet
toisiaan, mutta jotka kaikki siitä huolimatta olivat rikostovereita:
parlamentinjäseniä, sanomalehtimiehiä, entisiä aatelismiehiä,
porvarismiehiä ja -naisia. Naiskansalainen Rochemaure huomasi
Gamelinin valamiesten penkillä. Vaikkakaan tämä ei ollut vastannut
hänen hartaisiin kirjeisiinsä ja hänen lukemattomiin viesteihinsä,
niin nainen pani kumminkin toivonsa häneen, lähetti hänelle
rukoilevan katseen ja koetti näyttää niin kauniilta ja liikuttavalta
kuin suinkin. Mutta nuoren tuomarin kylmä katse särki kaikki hänen
toiveensa.

Tuomioistuimen sihteeri luki syytöskirjan, joka, niin lyhyesti kuin
se käsittelikin itse kunkin syytetyn kohtaa, oli pitkä, sentähden
että heitä oli niin paljon. Se selosti yleisin piirtein sitä
salaliittoa, johon vangit vankiloissa olivat ryhtyneet upottaakseen
tasavallan kansanedustajain ja Pariisin rahvaan vereen, ja kunkin
erityisiä rikoksia koskevassa osassa luettiin seuraavasti:

"Yksi tämän tärkeän salaliiton kaikkein vaarallisimpia
alkuunpanijoita on Brotteaux-niminen kansalainen, entinen des
Ilettes, veronkantoasiamies tyrannin aikana. Tämä henkilö, joka
yksinpä jo tyranniuden aikanakin herätti huomiota kevytmielisellä
elämällään, on selvä todistus siitä, että vapaa-ajattelu ja
epäsiveellisyys ovat kansojen vapauden ja onnen suurimpia vihollisia:
niinpä siis ensin haaskattuaan valtion varoja ja tuhlattuaan
irstailuihin huomattavan määrän kansan omaisuutta tämä samainen
henkilö liittoutui entisen jalkavaimonsa vaimo Rochemauren kanssa
harjoittaakseen kirjeenvaihtoa emigranttien kanssa ja antaakseen
kavalasti ulkomaiselle puolueelle tietoja taloudellisesta
asemastamme, sotajoukkojemme liikkeistä, yleisen mielipiteen
vaihteluista.

"Brotteaux, joka halveksittavan elämänsä tällä kaudella eli
konkubinaatissa erään prostituoidun, katutyttö Athénaïsin kanssa,
jonka hän oli löytänyt Rue Fromenteaun likaviemäristä, voitti tämän
helposti tarkoitusperäinsä puolelle ja käytti häntä lietsomaan
vastavallankumousta hävyttömin sanoin ja epäsiveellisin ehdotuksin.

"Eräät tämän turmiollisen miehen lausunnoista antavat selvän kuvan
hänen vääristä mielipiteistään ja vaarallisista tarkoitusperistään.
Puhuessaan siitä isänmaallisesta tribunaalista, joka tänään on
kokoontunut häntä rankaisemaan, hän sanoi aivan raakamaisesti:
'Vallankumousoikeus muistuttaa aivan jotakin tuollaista William
Shakespearen näytelmää, jossa on sekaisin mitä verisimpiä kohtauksia
ja mitä arkipäiväisimpiä narrinkujeita'. Alati hän ylisti ateismia
tietäen sen varmimmaksi keinoksi halventaa kansaa ja vaivuttaa
sitä epäsiveellisyyteen. La Conciergerie'n vankilassa, jossa hän
istui pidätettynä, hän pahoitteli uljaiden armeijoittemme voittoja,
ikäänkuin ne olisivat olleet suurimpia onnettomuuksia, ja koetti
saada epäluulonalaiseksi meidän isänmaallisimpia kenraaleitamme
väittäen heidän ajavan hirmuvaltaisia tarkoitusperiä. 'Odottakaahan
vain', hän sanoi käyttäen kieltä niin julkeaa, että kynä empii sitä
kirjoittaa, 'odottakaahan, vain, niin saatte nähdä, että eräänä
kauniina päivänä nämä samat miekankalistelijat, joita nyt saatte
kiittää pelastuksestanne, nielevät teidät kaikki, niinkuin sadun
kurki nielee sammakot.'"

Ja syytöskirja jatkui edelleen seuraavasti:

"Vaimo Rochemaure, entinen aatelisnainen, Brotteaux'n jalkavaimo,
ei ole vähemmän rikollinen kuin hän. Ei siinä kyllin, että hän oli
kirjeenvaihdossa ulkomaiden kanssa ja itsensä Pittin palkkaama, vaan
lisäksi hän, ollen yhdessä juonessa turmeltuneiden miesten sellaisten
kuin Toulousen Jullienin ja Chabot'n kanssa, samoin entisen parooni
de Batzin kanssa, keksi näiden roistojen avustuksella kaikenlaisia
konnankoukkuja saadakseen Itä-Intian kauppayhtiön osakkeet
laskemaan, ostaakseen niitä alhaisella hinnalla ja nostaakseen
niitä sitten vastakkaiseen suuntaan käyvillä keinotteluilla, täten
kavaltaen sekä yksityistä että valtion omaisuutta. La Bourben ja
Les Madelonnettes'in vankiloissa, joissa häntä on säilytetty, hän
on jatkuvasti punonut juoniaan, keinotellut ja yrittänyt lahjoa ja
vietellä tuomareita ja valamiehiä.

"Louis Longuemare, entinen aatelismies ja entinen kapusiini, oli
astunut konnuuden ja rikoksen tielle jo kauan ennen kuin hän
ryhtyi niihin petoksellisiin tihutöihin, joista hän nyt on täällä
vastaamassa. Eläneenä häpeällisessä yhdyselämässä ilotyttö Gorcut'n,
eli kuten häntä nimitetään, Athénaïsin kanssa, juuri tuon samaisen
Brotteaux'n katon alla, hän on tämän tytön ja tämän entisen
aatelismiehen rikostoveri. Vankeutensa aikana La Conciergerie'ssa on
hän jatkuvasti joka ikinen päivä kirjoittanut lentokirjasia, joissa
hän tekee hyökkäyksiä vapautta ja valtakunnan rauhaa vastaan.

"Mitä Marthe Gorcut'hyn eli Athénaïsiin tulee, niin on sopiva tässä
yhteydessä huomauttaa, että prostituoidut naiset ovat kaikkein
suurin vaara hyville tavoille, joita he loukkaavat, ja häpeäpilkku
koko yhteiskunnalle, jonka juuria he jäytävät. Mutta mitä hyödyttää
kuvailla noita inhottavia rikoksia, jotka syytetty itsekin julkeasti
myöntää?"

Syytöskirjassa siirryttiin sitten noihin viiteenkymmeneen neljään
muuhun syytettyyn, joita ei Brotteaux, ei isä Longuemare eikä
Rochemaure lainkaan tuntenut, paitsi että olivat nähneet useimmat
heistä vankiloissa, ja jotka kaikki olivat ensinmainittujen kanssa
yhdessä nuotassa sotkeutuneet "tuohon inhottavaan salaliittoon, jolle
ei löydy vertaa minkään kansan historiassa".

Syytöskirja päättyi loppuponteen, jossa vaadittiin
kuolemanrangaistusta kaikille syytetyille.

Brotteaux'ta kuulusteltiin ensin.

-- Sinä olet kuulunut salaliittoon?

-- En, en ole kuulunut mihinkään salaliittoon. Koko syytöskirjelmä on
valetta alusta loppuun.

-- Näepäs nyt: vielä tällä hetkelläkin sinä vehkeilet tribunaalia
vastaan.

Ja oikeuden presidentti kääntyi sitten vaimo Rochemauren puoleen,
joka vastasi epätoivoisin vakuutteluin, kyynelin ja viisastelevin
selityksin.

Isä Longuemare alistui kokonaan Jumalan tahdon alle. Hän ei ollut
edes tuonut mukaansa kirjoittamaansa puolustuspuhetta.

Kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, hän vastasi
kieltäymyksen ja alistumisen hengessä. Ainoastaan silloin, kun
presidentti nimitti häntä kapusiiniksi, heräsi vanha aatami hänessä
eloon:

-- Minä en ole mikään kapusiini, hän sanoi, -- minä olen
barnabiittimunkkikunnan jäsen ja pappi.

-- Se on sama asia, vastasi presidentti hyväntahtoisesti muhoillen.

Isä Longuemare katsoi häneen harmistuneena:

-- Onko sen kummempaa erehdystä kuultu! hän intti. -- Mennäpäs
sekoittamaan toisiinsa kapusiini ja munkki, joka kuuluu itse pyhän
apostoli Paavalin perustamaan barnabiittien luostarikuntaan.

Kuulijoiden parvesta kuului naurunhohotusta ja vihellyksiä.

Ja isä Longuemare, joka katsoi tämän pilkan vastalauseeksi, vakuutti
juhlallisesti, että hän tulisi kuolemaansa asti pysymään tuon Pyhän
Barnabaan munkkikunnan jäsenenä, jonka pukua hän kantoi sydämessään.

-- Tunnustatko sinä, kysyi presidentti, -- vehkeilleesi yhdessä
ilotyttö Gorcut'n eli niin kutsutun Athénaïsin kanssa, joka sinulle
lahjoitti häpeällistä suosiotaan?

Tämän kysymyksen kuultuaan isä Longuemare kohotti ylös taivaaseen
tuskaisan katseen ja vastasi ainoastaan vaikenemalla, jossa ilmeni
samalla viattoman sielun hämmästys ja turhista sanoista pidättyvän
hengenmiehen vakavuus.

-- Naimaton nainen Gorcut, kysyi presidentti nuorelta Athénaïsilta,
-- tunnustatko sinä olleesi salajuonessa Brotteaux'n kanssa.

Hän vastasi sävyisästi:

-- Herra Brotteaux ei ole minun tietääkseni tehnyt mitään muuta kuin
mikä on oikein ja hyvää. Hän on sellainen mies, jollaisia pitäisi
olla paljon ja jota parempaa ei ole. Ne, jotka väittävät toisin,
erehtyvät. Siinä kaikki, mitä minulla on sanottavana.

Presidentti kysyi häneltä, tunnustiko hän eläneensä konkubinaatissa
Brotteaux'n kanssa. Hänelle täytyi selittää tämä sana, jota hän
ei ymmärtänyt. Mutta heti kun hänelle selvisi, mistä oli kysymys,
vastasi hän, että se asia oli riippunut yksinomaan Brotteaux'sta,
mutta että tämä ei ollut pyytänyt häneltä sellaista.

Lehteriltä tirskuttiin ja presidentti uhkasi ajaa naimattoman
Gorcut'n ulos salista, jos tämä vielä kerran vastaisi niin rivosti.

Silloin Athénaïs tiuskasi, että presidentti oli ulkokultainen,
valkeaksi silattu hauta, aisankannattaja, ja syyti suustaan hänen,
tuomarien ja valamiesten päälle aivan ryöppynään haukkumasanoja,
kunnes santarmit vetivät hänet pois penkistä ja veivät hänet salista.

Presidentti kuulusteli sitten lyhyesti toisia syytettyjä siinä
järjestyksessä, missä he istuivat korokkeilla. Muuan Navette-niminen
vastasi, ettei hän ollut voinut ottaa osaa salaliittoon vankilassa,
jossa hän ei ollut istunut kauempaa kuin neljä päivää. Presidentti
huomautti, että tämä vastaus oli harkinnan arvoinen ja pyysi
valamiehistöä ottamaan sen lukuun. Myös muuan Bellier vastasi
samoin, ja presidentti teki hänen hyväkseen saman huomautuksen
jurylle. Tätä tuomarin hyväntahtoisuutta pitivät toiset ylistettävänä
oikeamielisyytenä, toiset palkkana ilmiannosta.

Virkaatekevä yleinen syyttäjä ryhtyi nyt puheisiin. Hän esitti
laveasti kannekirjan sisällön ja pyysi vastausta seuraaviin
kysymyksiin:

-- Onko tullut toteennäytetyksi, että Maurice Brotteaux, Louise
Rochemaure, Louis Longuemare, Marthe Gorcut, liikanimeltä Athénaïs,
Eusébe Rocher, Pierre Guyton-Fabulet, Marcelline Descourtis jne.
ovat muodostaneet keskenään salaliiton, jonka välineet ovat murha,
nälänhätä, väärien assignaattien ja väärän rahan valmistaminen,
yleisen kansanhengen ja moraalin turmeleminen, vankien kapinat, ja
jonka päämäärä on kansalaissota, kansanedustuslaitoksen lopettaminen,
kuninkuuden uudistaminen?

Valamiehet vetäytyivät eri huoneeseen neuvottelemaan. He olivat
kaikki yksimielisesti myöntävän vastauksen kannalla kaikkiin
vankeihin nähden, lukuunottamatta edellämainittuja Navettea ja
Bellier'tä, jotka presidentti, ja hänen jälkeensä yleinen syyttäjä,
oli tavallaan asiaan kuulumattomina jo erottanut pois jutusta.
Gamelin perusteli lausuntoaan seuraavin sanoi:

-- Syytettyjen rikollisuus on ilmeinen: heidän rankaisemisensa
tapahtuu kansakunnan onneksi ja he mahtanevat itsekin toivoa saada
kuolemanrangaistuksella, tällä ainoalla mahdollisella tavalla
sovittaa rikoksensa.

Presidentti julisti oikeuden päätöksen asianomaisten poissaollessa.
Näinä suurina päivinä ei enää kutsuttu, kuten laki määräsi,
tuomittuja sisälle kuulemaan tuomiotaan epäilemättä siksi, että
niin monen ihmisen epätoivo tuntui peloittavalta. Turha pelko,
sillä uhrien alistuvaisuus oli suuri ja yleinen! Oikeusistuimen
sihteeri meni alas lukemaan päätöstä, jota kuunneltiin niin hiljaa
ja tyynesti, kuin olisivat nämä _prairial-_kuun lain tuomitut olleet
vain hakattaviksi määrättyjä puita.

Naiskansalainen Rochemaure ilmoitti olevansa raskaana. Muuan kirurgi,
joka samalla oli juryn jäsen, sai tehtäväkseen tutkia hänet. Hänet
kannettiin pyörtyneenä koppiinsa.

-- Voi, huokasi isä Longuemare, -- nuo tuomarit ovat tosiaan hyvin
säälittäviä ihmisiä. Heidän sieluntilansa on todella surkuteltava.
He sotkevat kaikki asiat eivätkä osaa erottaa barnabiittia
fransiskaanista.

Teloituksen piti tapahtua vielä samana päivänä "Kumotun valtaistuimen
aidan" luona. Kun tuomitut olivat asiaankuuluvassa asussa, hiukset
kerittyinä, paidan kaulanreikä kaarteelle leikattuna, odottivat he
pyöveliä, yhteensullottuina kuin karjalauma, siinä pienessä salissa,
jonka lasiseinä erotti kansliasta.

Kun pyöveli ja hänen apurinsa saapuivat, pani Brotteaux, joka
rauhallisesti luki Lucretiustaan, merkin vasta-aloitetulle sivulle,
sulki kirjan, pisti sen lievetakkinsa taskuun ja sanoi barnabiitille:

-- Arvoisa isä, etenkin minua kiusoittaa se, etten voi mitenkään
saada teitä uskomaan. Me käymme nyt molemmat nukkumaan viimeistä
untamme, enkä minä voi vetää teitä hihasta ja herättää teitä
sanoakseni: "Siinä nyt näette: teillä ei ole enää tuntoisuutta
eikä tietoisuutta, te olette hengetön. Se, mikä seuraa elämää, on
samanlaista kuin se, mikä käy sen edellä."

Hän tahtoi hymyillä; mutta julma tuska kouristi hänen sydäntään ja
hän oli vähällä kadottaa tajuntansa.

Hän jatkoi sentään:

-- Isäni, minä annan teidän nähdä heikkouteni. Minä rakastan elämää
enkä luovu siitä ilman kaipausta.

-- Hyvä herra, vastasi munkki lempeästi, -- huomatkaa, että te
luonnostanne olette rohkeampi kuin minä ja että kuolema sentään tekee
teidät levottomammaksi. Mistä muusta se johtuisi kuin siitä, että
minä näen sen valon, jota te ette vielä näe?

-- Voisihan sen ehkä selittää niinkin, sanoi Brotteaux, -- että minä
kaipaan elämää sentähden, että olen siitä nauttinut enemmän kuin te,
joka olette tehnyt sen mahdollisimman paljon kuoleman kaltaiseksi.

-- Herra Brotteaux, sanoi isä Longuemare kalveten, -- tämä hetki on
vakava. Olkoon Jumala turvanani! Varmaa on, että saamme kuolla ilman
uskonnon viimeistä lohdutusta. Varmaankin olen ottanut sakramentit
vastaan laimealla ja kiittämättömällä sydämellä, koskapa taivas
kieltää sen minulta nyt, kun sitä niin kipeästi tarvitsisin.

Kärryt odottivat jo. Siihen kuormattiin tuomitut, kädet selän taa
sidottuina. Vaimo Rochemaure, jonka raskaudentilaa kirurgi ei ollut
voinut todeta, hilattiin myös rattaille. Hän sai takaisin vähän
entisestä tarmostaan tarkastellakseen katselijajoukkoa, josta hän
vielä, niin vähän todennäköistä kuin se olikin, toivoi keksivänsä
pelastajan. Hänen silmänsä rukoilivat. Tungos oli pienempi kuin ennen
ja osanotto vähemmän kiihkeää. Ainoastaan muutamat naiset huusivat:
"Kuolema heille!" tai pilkkasivat kuolemaantuomittuja. Miehet
kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat joko varovaisuudesta tai lain
kunnioituksesta.

Pieni humaus kävi väkijoukossa, kun Athénaïs astui ulos portista. Hän
oli aivan kuin lapsi.

Hän painoi päänsä alas munkin edessä:

-- Herra rovasti, hän sanoi tälle, -- antakaa minulle synninpäästö.

Isä Longuemare kuiskutti vakavasti sakramentin sanat ja sanoi:

-- Tyttäreni, te olette langennut suureen syntiin; mutta toivoisinpa,
että itse voisin tulla Herran eteen yhtä yksinkertaisin lapsensydämin
kuin te!

Athénaïs hypähti keveästi kärryille. Ja sieltä hän suoraryhtisenä,
lapsekas pää ylpeästi pystyssä, huudahti:

-- Eläköön kuningas!

Hän antoi pienen merkin Brotteaux'lle osoittaakseen, että hänen
vierellään oli tilaa. Brotteaux auttoi barnabiitin rattaille ja
asettui itse munkin ja tuon viattoman tytön väliin.

-- Herra Brotteaux, sanoi isä Longuemare epikurolaisfilosofille, --
minä pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta: rukoilkaa tuota Jumalaa,
johon ette vielä usko, rukoilkaa häntä minun puolestani. Ei ole
varmaa, vaikka te olisitte häntä lähempänäkin kuin minä; se voi
riippua yhdestä ainoasta hetkestä. Yhdessä ainoassa sekunnissa voi
teistä tulla Herran valittu. Hyvä herra, rukoilkaa minun puolestani.

Ja sill'aikaa kun kärryt rätisten vierivät esikaupungin pitkiä
katuja, luki munkki sydämellään ja suullaan kuolevien rukouksia.

Brotteaux koetti johdattaa mieleensä suuren luonnonrunoilijan
säkeitä: _Sic ubi non erimus_... Niin sidottuna kuin hän seisoikin
noiden häpeällisten rattaiden tärinässä, hän kuitenkin säilytti
rauhallisen ja melkein vaivattoman asenteen. Hänen vierellään
Athénaïs, ylpeänä saadessaan kuolla samalla tavalla kuin Ranskan
kuningatar, heitti väkijoukkoon ylvästeleviä katseita ja vanha
rahamies, joka tuntijan silmäyksin tarkasteli tuon nuoren tytön
valkeaa kaulaa, ajatteli kaivaten päivän kirkkautta.




XXV.


Sill'aikaa kun santarmien vartioimat pyövelinkärryt vierivät kohti
Kumotun valtaistuimen toria kuljettaen kuolemaan Brotteaux'ta ja
hänen rikostovereitaan, istui Évariste ajatuksiinsa vaipuneena
eräällä Tuileries'n puiston penkillä. Hän odotti Élodieta.
Aurinko, joka jo oli painumassa taivaanrannan taa, tunki hehkuvin
nuolin tuuheiden kastanjapuiden lomitse. Puiston portilla Maine
siipiratsunsa selässä puhalsi ikuista torveaan. Sanomalehtien myyjät
huusivat Fleurus'n voittoa.

"Niin", ajatteli Gamelin, "voitto on meidän. Me olemme sen kalliisti
ostaneet."

Hän oli näkevinään noiden huonojen kenraalien laahaavan tuomittuja
haamujaan tuon saman Vallankumoustorin verisessä tomussa, johon
heidän vaelluksensa oli päättynyt. Ja hän hymyili ylpeästi
muistaessaan, että ilman sitä ankaruutta, johon hänkin oli
myötävaikuttanut, pureskelisivat nyt itävaltalaisten hevoset noiden
puiden kuoria.

Hän huudahti sydämessään:

"Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Viime vuonna tähän
aikaan oli meillä puoltajina pelkkiä voitettuja ja rääsyisiä
sankareita; isänmaa oli vieraan hallussa, kaksi kolmatta osaa
maaseutua kapinassa. Nyt meidän sotajoukkomme ovat hyvin
varustettuja, hyvin opetettuja, taitavat kenraalit komentavat niitä,
ne hyökkäävät, valmiina kantamaan vapautta yli koko maailman. Rauha
vallitsee koko tasavallan alueella... Terveellinen hirmuvalta, oi
pyhä hirmuvalta! Oi armas giljotiini! Viime vuonna tähän aikaan
tasavalta oli puolueiden rikkirepimä; federalismin lohikäärme
uhkasi niellä sen. Nyt levittää jakobiinilainen ykseys voimaansa ja
viisauttaan yli valtakunnan..."

Mutta sittenkin hän oli synkkä. Hänen otsallaan oli syvä ryppy ja
hänen suupielissään katkera piirre. Hän ajatteli: "Me sanoimme:
_Voitto tai kuolema_. Me erehdyimme, olisi pitänyt sanoa: _Voitto ja
kuolema_."

Hän katseli ympärilleen. Lapset rakentelivat hiekkakumpuja.
Naiskansalaiset istuivat puutuoleillaan puiden siimeksessä kirjaillen
tai ommellen. Ohi kulki henkilöitä harvinaisen hienoissa takeissa
ja polvihousuissa, he astelivat kotiinsa päin liikeasioitaan tai
huvejaan ajatellen. Ja Gamelin tunsi itsensä vieraaksi heidän
seassaan: hän ei ollut heidän maanmiehensä eikä heidän aikalaisensa.
Mitä oli siis tapahtunut? Miten oli näiden ihanien vuosien
innostusta saattanut seurata sellainen välinpitämättömyys, väsymys
ja ehkäpä kyllästys? Ilmeisesti eivät nuo ihmiset enää tahtoneet
kuulla puhuttavan vallankumoustribunaalista, vaan kääntyivät pois
giljotiinista. Se oli käynyt kiusalliseksi Vallankumoustorilla,
ja sentähden se oli nyt siirretty Antoinen esikaupunkiin. Mutta
sielläkin jo kuului mutinaa, kun kärryt vierivät sivuitse. Jotkut
olivat kuulemma huutaneet: "Riittää jo!"

"Riittikö, kun vielä oli olemassa pettureita, salaliittolaisia!
Riittikö, kun täytyi uusia valiokunnat, puhdistaa konventti!
Riittikö, kun konnat häpäisivät kansan eduskuntaa! Riittikö,
kun yksin vallankumoustribunaalissakin haudottiin Oikeamielisen
tuhoamista! Sillä niin hirmuista kuin se olikin ajatella, se
oli kuitenkin liiankin totta! Yksinpä Fouquierkin punoi juonia,
ja vain tuhotakseen Maximilienin hän oli juhlallisesti uhrannut
hänelle viisikymmentä seitsemän henkeä, jotka raahattiin kuolemaan
isänmurhaajan punaisessa paidassa. Millaiseen rikolliseen sääliin
alkoikaan Ranska kallistua! Se täytyi siis pelastaa vasten
tahtoaankin, täytyi tukkia korvansa ja iskeä, silloin kun se huusi
armoa. Voi, niin oli kohtalon tahto: isänmaa kirosi pelastajiaan.
Kirotkoon se meitä ja pelastukoon!

"Ei riitä uhrata vain tuntemattomia ylimyksiä, rahamiehiä,
sanomalehtimiehiä, runoilijoita, Lavoisier'n, Rouher'n, André
Chénier'n kaltaisia henkilöitä. Täytyy myös iskeä alas nuo
kaikkivaltiaat konnat, jotka kädet täynnä kultaa ja tihkuen
verta valmistelevat vuoripuolueen perikatoa, sellaiset kuin
Foucher, Tallien, Roviére, Carrier, Bourdon. Täytyy vapauttaa
valtio kaikista sen vihollisista. Jos Hébert olisi voittanut,
olisi tasavalta kukistunut; jos Desmoulins ja Danton olisivat
voittaneet, olisi kunniaton konventti luovuttanut tasavallan
ylimyksien, rahakeinottelijain ja kenraalien käsiin. Jos Tallienin
ja Foucher'n kaltaiset henkilöt, nuo ryöstöllä ja verellä elävät
hirviöt voittavat, niin Ranska vaipuu rikokseen ja häpeään... Sinä
nukut, Robespierre, sill'aikaa kun raivosta ja kauhusta päihtyneet
rikoksentekijät suunnittelevat kuolemaasi ja vapauden hautaamista.
Couthon, Saint-Just, minkätähden viivyttelette paljastamasta
salaliittoja?

"Turvasihan entinenkin valtio, tuo kuninkaallinen hirmueläin,
valtansa vangitsemalla joka vuosi neljäsataa tuhatta ihmistä,
hirttämällä viisitoista tuhatta, teilaamalla kolme tuhatta, ja nytkö
siis tasavalta empisi uhrata muutamia satoja päitä varmuutensa
puolesta! Hukkukaamme vereen ja pelastakaamme isänmaa!..." Juuri
hänen näitä ajatellessaan saapui Élodie kalpeana ja rasittuneena:

-- Évariste, mitä sinulla on minulle sanottavana? Miksi et voinut
tulla _Maalaavaan Amoriin_, siniseen huoneeseen? Minkätähden olet
pyytänyt minua tulemaan tänne?

-- Sanoakseni sinulle ikuiset jäähyväiset.

Élodie sopersi jotakin sellaista, että Évariste oli järjiltään, että
hän ei voinut ymmärtää...

Évariste keskeytti hänet aivan pienellä käden liikkeellä:

-- Élodie, minä en enää voi ottaa vastaan rakkauttasi.

-- Vaikene, Évariste, vaikene!

Élodie pyysi häntä tulemaan kanssaan syrjemmälle: täällä heitä
pidettiin silmällä, kuunneltiin.

Évariste otti parisenkymmentä askelta ja jatkoi sitten hyvin tyynesti:

-- Minä olen uhrannut isänmaalleni elämäni ja kunniani. Minä olen
kuoleva häväistynä enkä voi jättää sinulle, onneton, perinnöksi muuta
kuin kirotun nimen... Rakastaa toisiamme?

Voiko minua enää rakastaa?... Voinko minä rakastaa?

Élodie väitti häntä hulluksi, sanoi rakastavansa häntä, rakastavansa
häntä aina. Hän puhui hehkuvasti, rehellisesti, mutta hän tunsi yhtä
hyvin kuin Évaristekin ja paremminkin kuin hän, että Évariste oli
oikeassa. Mutta hän ponnisteli tätä ilmeistä totuutta vastaan.

Évariste jatkoi:

-- Minä en kadu mitään. Minkä olen tehnyt, sen tekisin vieläkin
uudestaan. Minä olen antautunut kiroihin isänmaan tähden. Minä olen
pannaan julistettu. Minä olen asettautunut ulkopuolelle ihmisyyttä:
minä en milloinkaan voi palata sen helmaan. Ei, tuo suuri tehtävä
ei ole vielä loppuun suoritettu. Oh tuota armeliaisuutta, tuota
anteeksiantoa!... Antavatko ehkä petturit anteeksi? Ovatko ehkä
salaliittolaiset armeliaita? Noiden konnamaisten isänmaa-äidin
murhaajain lukumäärä kasvaa lakkaamatta; niitä nousee maan alta,
niitä puhkee esiin kaikilta rajoiltamme: nuoria miehiä, joiden
pikemminkin olisi tullut kaatua rintamalla, vanhuksia, lapsia,
viattomuuden, puhtauden, suloisuuden naamio kasvoillaan. Ja kun
heidät on uhrattu, löytyy taas uusia... Sinähän näet hyvin, että
minun täytyy luopua rakkaudesta, kaikesta ilosta, kaikesta elämän
onnesta, itse elämästäkin.

Hän vaikeni. Ollen luotu rauhan nautintoja varten oli Élodie jo kauan
kammoksunut sitä, että tuon traagillisen rakastajan suuteloissa
hekumalliset tunnelmat yhtyivät verisiin mielikuviin: hän ei
vastannut mitään. Évariste tyhjensi kuin katkeran kalkin tuon nuoren
naisen vaikenemisen.

-- Sinähän näet, Élodie: meillä on kiire; meidän tehtävämme nielee
meidät kokonaan. Meidän päivämme, meidän tuntimme ovat vuosia. Pian
olen elänyt kokonaisen vuosisadan. Katso tätä otsaa! Onko se muka
rakastajan? Rakastaa!...

-- Évariste, sinä olet minun, minä pidän sinut itselläni; minä en
anna sinulle vapauttasi.

Hän puhui uhrautuvalla äänellä. Évariste huomasi sen; Élodie itsekin
huomasi sen.

-- Élodie, voinetkohan sinä, kerran, todistaa, että minä elin
velvollisuudelleni uskollisena, että minun sydämeni oli oikeamielinen
ja sieluni puhdas, että minulla ei ollut muuta intohimoa kuin
yhteinen hyvä, että olin syntynyt tunteelliseksi ja helläksi?
Mahtanetko sanoa: "Hän teki velvollisuutensa"? Ei, ei, sinä et sano
niin. Enkä minä pyydä sinua niin sanomaan. Hukkukoon minun muistoni!
Minun kunniani on minun sydämessäni, häpeä ympärilläni. Jos joskus
olet rakastanut minua, niin hautaa nimeni ikuisen vaitiolon alle.

Noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias poikanen, joka leikitteli
vanteella, juoksi samassa suoraan Gamelinin syliin.

Tämä nosti hänet äkkiä käsivarsillaan ilmaan:

-- Lapsi, sinusta tulee vapaa ja onnellinen ja siitä saat kiittää
tuota kurjaa Gameliniä. Minä olen julma, jotta sinusta tulisi hyvä.
Minä olen armoton, jotta huomenna kaikki ranskalaiset syleilisivät
toisiaan ilon kyyneliä vuodattaen.

Hän puristi lasta rintaansa vasten.

-- Pikku lapsi, kun sinusta kerran sukeuu mies, saat kiittää
onnestasi, viattomuudestasi minua; mutta jos koskaan olet kuuleva
minun nimeäni mainittavan, niin olet kiroava sitä.

Ja hän laski maahan lapsen, joka säikähtyneenä pakeni äitinsä luo,
joka samassa oli rientänyt paikalla vapauttaakseen poikansa.

Nuori äiti, joka oli kaunis ja ylimyksellisen miellyttävä valkeassa
ja hienossa palttinapuvussaan, talutti pois pikku poikansa ylpeän
näköisenä.

Gamelin heitti Élodie'hin vauhkon katseen:

-- Minä olen suudellut tätä lasta, hän sanoi, -- kenties olen
mestauttava hänen äitinsä.

Ja hän kääntyi pois ja etääntyi pitkin askelin puiden lomiin.

Élodie seisoi hetkisen liikkumattomana, tuijottaen jäykästi maahan.
Sitten hän äkkiä syöksyi rakastajansa jälkeen ja hyökkäsi häneen
käsiksi raivoissaan, hurjistuneena kuin menadi, ikäänkuin olisi
tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, huutaen hänelle kyynelten
ja veren tukahtamalla äänellä:

-- Niin, lähetä minutkin, rakkaani, lähetä minutkin giljotiinin alle;
hakkauta minultakin pää pois!

Ja kuvitellessaan veitsenterää niskassaan hän oli kauhuun ja hekumaan
menehtymäisillään.




XXVI.


_Thermidorin_ [Thermidor: lämpökuu. Heinäk. 19 p. -- elok. 17 p.
Suomentaja] auringon painuessa veriseen purppuraan harhaili Évariste
synkkänä ja surullisena Marbeufin puutarhoissa, jotka olivat
muuttuneet kansallisomaisuudeksi ja joissa joutilaat pariisilaiset
oleilivat. Siellä sai limonadia ja jäätelöä; siellä oli myös
karuselleja ja ampumaratoja nuorille isänmaanystäville. Erään puun
alla seisoi pieni, repaleinen poika musta lakki päässä ja tanssitti
murmelieläintä lyyransa kimeillä äänillä. Muuan solakka, vielä nuori
mies, jolla oli sininen takki, puuteroitu tukka ja suuri koira
jäljessään, pysähtyi kuuntelemaan tätä maalaissoittoa. Évariste tunsi
hänet Robespierreksi. Hän näki, että hän oli kalvennut, laihtunut
ja että hänen kasvonsa olivat kovettuneet ja käyneet tuskallisille
vaoille. Ja hän ajatteli:

"Miten rasitus ja kärsimys painavat leimansa hänen otsalleen! Miten
raskasta on työskennellä ihmisten onnellistuttamiseksi! Mitähän
hän tälläkin hetkellä ajatellee? Voineekohan vuoristolaislyyran
ääni saada hänet hetkeksi unohtamaan valtioasiain huolet? Tai
ajatteleekohan hän sitä, että hän on tehnyt sopimuksen kuoleman
kanssa ja että sen täyttämisen aika lähestyy. Tuumineeko hän vielä
tulla voittajana takaisin tuohon yhteishyvänvaliokuntaan, josta
hän jo on vetäytynyt pois, kyllästyneenä olemaan Couthonin ja
Saint-Justin kera kapinallisen enemmistönsä ainaisena silmätikkuna?
Minkälaisia toiveita ja pelon aavistuksia mahtaneekaan liikkua noiden
läpitunkemattomien kasvojen takana?"

Mutta Maximilien hymyili lapselle, kyseli häneltä lempeällä ja
ystävällisellä äänellä yhtä ja toista hänen kotilaaksostaan,
kotimökistään ja vanhemmistaan, jotka tuon pikku raukan oli täytynyt
jättää, heitti hänelle pienen hopearahan ja jatkoi kävelyään.
Otettuaan muutaman askelen hän kääntyi takaisin ja huusi koiraansa,
joka tuntiessaan rotan hajun näytti ikeniään harjaksiaan nostavalle
murmelille.

-- Brount! Brount!

Sitten hän hävisi tummiin lehtokäytäviin.

Kunnioituksesta Gamelin ei lähestynyt yksinäistä vaeltajaa, mutta
jäädessään katsomaan tuon hennon, yöhön häipyvän hahmon jälkeen hän
omisti hänelle mielessään tällaisen puheen:

"Minä olen nähnyt sinun suuren murhemielesi, Maximilien; minä
olen ymmärtänyt sinun ajatuksesi. Sinun kaihomielisyytesi, sinun
väsymyksesi, yksinpä tuo kauhunilmekin, joka kuultaa katseistasi,
kaikki sinussa sanoo: 'Jospa jo hirmun aika päättyisi ja veljeyden
kausi alkaisi. Ranskalaiset, olkaa yksimielisiä, olkaa hyveellisiä,
olkaa hyviä! Rakastakaa toinen toisianne'... No hyvä! Minä olen
palveleva sinun tarkoitusperiäsi; jotta sinä voisit viisaudessasi
ja hyvyydessäsi tehdä lopun sisäisestä eripuraisuudesta, sammuttaa
veljesvihan, muuttaa pyövelin puutarhuriksi, joka ei koskaan
elämässään enää katkaise muita päitä kuin kaalien ja salaattien, minä
olen virkaveljineni tribunaalissa valmistava tietä tälle lempeydelle
hävittämällä sukupuuttoon kaikki salaliittolaiset ja petturit.
Me kaksinkertaistamme valppautemme ja ankaruutemme. Ei yksikään
rikollinen ole pääsevä käsistämme. Ja kun viimeisen tasavallan
vihollisen pää on pudonnut tapporaudan alla, silloin voit sinä olla
suvaitsevainen rikoksetta, silloin voit sinä, oi maan isä, perustaa
Ranskaan viattomuuden ja hyveen valtakunnan!"

       *       *       *       *       *

Lahjomaton oli jo kaukana. Eräässä lehtokujan mutkassa tuli häntä
vastaan kaksi miestä, pyöreät hatut päässä ja nankingipolvihousut
jalassa. Toinen heistä oli pitkä ja laiha, hurjan näköinen,
kiilusilmäinen ja muistutti paljon Tallienia. He katsoivat häneen
syrjäsilmällä eivätkä olleet tuntevinaan, vaan menivät ohitse. Kun
he olivat niin pitkän välimatkan päässä, ettei heidän puhettaan enää
voinut kuulla, he mumisivat matalalla äänellä:

-- Tuo oli siis se kuningas, se paavi ja jumala! Sillä Jumala hän on.
Ja Cathérine Theot on hänen profeettansa! Mutta vielä on olemassa
Brutuksia.

-- Vapise, konna! Tarpeian kallio ei ole kaukana Capitoliumista.

Brount-koira tuli heidän lähelleen. He vaikenivat ja kiiruhtivat
askeliaan.




XXVII.


Sinä nukut, Robespierre! Hetki rientää, kallis aika kuluu...

Vihdoin, _thermidorin_ kahdeksantena, nousee Lahjomaton konventissa
puhumaan. Sinä toukokuun 31:n päivän aurinko, nousetko vielä
toisen kerran? Gamelin odottaa, toivoo. Siis vihdoinkin on
Robespierre heittävä nuo lainsäätäjät, jotka ovat rikollisempia kuin
federalistit, vaarallisempia kuin Danton, ulos penkeistään, joita
he häväisevät... Ei, ei vielä! "Minä en tahdo", hän sanoo, "vielä
kokonaan reväistä rikki sitä verhoa, joka peittää vääryyden syvän
mysteerin". Ja hajoittunut salama, joka ei iske keneenkään erityiseen
kapinallisista, säikyttää heidät kaikki. Kuusikymmentä heistä ei
kahteen viikkoon ole uskaltanut paneutua vuoteeseensa levolle. Marat
mainitsi petturit nimeltä, osoitti heitä sormellaan.

Lahjomaton epäröi, ja siitä silmänräpäyksestä lähtien hän on itse
syytetty...

Jakobiinien klubissa on samana iltana kokoushuone tupaten täynnä
väkeä, samoin käytävät ja piha.

Siellä ovat kaikki, kovaääniset ystävät ja mykät viholliset.
Robespierre lukee heille saman puheen, jota jo konventti on kaamean
hiljaisuuden vallitessa kuunnellut ja jota jakobiinit tervehtivät
liikuttunein suosionosoituksin.

-- Se on minun testamenttini, sanoo mies, -- saatte nähdä minun
tyynenä tyhjentävän myrkkypikarin.

-- Minä tyhjennän sen sinun kanssasi, vastaa David.

-- Me kaikki teemme sen, kaikki! huutavat jakobiinit, jotka
hajaantuvat tekemättä mitään päätöstä.

Sill'aikaa kun Oikeamielisen kuolemaa valmisteltiin, nukkui Évariste
niinkuin opetuslapset Öljymäen yrttitarhassa. Seuraavana päivänä hän
lähti tribunaaliin, jossa kahdella osastolla oli istunto. Se, mihin
hän kuului, tutki par'aikaa kahdenkymmenen yhden Lazaren salaliittoon
kuuluvan rikollisen juttua. Ja silloin saapui uutinen: "Konventti on
kuuden tunnin neuvottelun jälkeen päättänyt nostaa kanteen Maximilien
Robespierreä, Couthonia, Saint-Justia sekä Augustin Robespierreä ja
Lebas'ta vastaan, jotka viimeksimainitut ovat pyytäneet saada jakaa
syytettyjen kohtalon. Nuo viisi rikollista on haastettu oikeuteen."

Vielä saadaan tietää, että viereisessä salissa istuvan osaston
presidentti, kansalainen Dumas, on vangittu tuomarintuoliltaan, mutta
että istunto jatkuu. Kuuluu rummun pärinää ja hätäkellon ääntä.

Évariste penkillään saa kunnallisneuvostolta käskyn lähteä
kaupungintaloon ottamaan osaa yleisneuvoston kokoukseen. Kellojen ja
rumpujen metelissä hän virkaveljineen antaa päätöksensä ja rientää
sitten nopeasti kotiinsa syleilläkseen äitiään ja ottaakseen päälleen
virkanauhansa. Place de Thionville on aivan autio. Piirihallitus
ei uskalla antaa lausuntoa puoleen eikä toiseen konventin
menettelystä. Ihmiset hiipivät pitkin seinän vieruksia, pujahtelevat
porttikäytäviin ja menevät kotiinsa. Rummun pärinään ja hätäkellon
kumahteluun vastaa sulkeutuvain akkunaluukkujen läiskähdykset
ja kiinni kiertyväin lukkojen kirahtelu. Kansalainen Dupont
vanhempi on sulkeutunut myymäläänsä; portinvartija Remacle laittaa
sulkuja asuntonsa oven eteen. Pikku Joséphine kiertää pelokkaasti
käsivartensa Moutonin kaulaan. Kansalainen leskirouva Gamelin
huokailee elintarpeiden kalleutta, josta kaikki paha saa alkunsa.
Portaiden alapäässä Évariste kohtaa Élodien, joka kiiruhtaa sisään
henki kurkussa, mustat kiharat liimautuneina hikiseen kaulaan.

-- Olen etsinyt sinua tribunaalista. Olit jo lähtenyt. Minne nyt
menet?

-- Kaupungintaloon.

-- Älä mene sinne! Se on turmiosi: Hanriot on vangittu...
Piirihallitukset eivät toimi, Piques-piiri, Ropespierren oma piiri,
on aivan rauhallinen. Minä tiedän sen: isäni kuuluu siihen. Jos menet
kaupungintaloon, syökset itsesi turhan päiten perikatoon.

-- Tahdotko siis, että olisin pelkuri?

-- Päinvastoin on uljasta olla uskollinen konventille ja totella
lakia.

-- Laki on kuollut, silloin kun rikolliset voittavat.

-- Évariste, kuule mitä oma Élodiesi sanoo: kuuntele sisaresi neuvoa;
tule istumaan hänen viereensä, että hän saa tyynnyttää myrskyävän
sielusi.

Évariste katsoi häneen: ei milloinkaan vielä Élodie ollut näyttänyt
hänestä niin kiehtovalta; ei milloinkaan vielä tämä ääni ollut
kaikunut hänen korvissaan niin suloisena ja vakuuttavana!

-- Pari askelta minun kanssani vain, pari askelta, ystäväni!

Hän veti Évaristen mukanaan kumotun kuvapatsaan jalustan juurelle.
Sen ympärillä oli penkkejä, joilla istui miehiä ja naisia. Muuan
rihkamankaupustelijatar tarjoili pitsejä; limonadin kauppias kulki
ympäri säiliö selässään kulkustaan helistellen; muutamat pikkutytöt
leikkivät seppelleikkiä. Rannalla istui onkijoita, liikkumattomina,
vapa kädessään. Ilmassa oli ukkosta, taivas oli pilvessä. Gamelin
nojautui kaidepuuta vasten ja pysähtyi tuijottamaan saarta, joka
oli terävä kuin laivan kokka, kuunnellen tuulen huokausta puiden
latvoissa ja tuntien sydämessään ääretöntä kaipuuta rauhaan ja
yksinäisyyteen.

Ja aivan kuin hänen oman ajatuksensa suloinen kaiku kuiskasi Élodien
ääni:

-- Muistatko, kuinka sinä silloin maalla toivoit pääseväsi
rauhantuomariksi pikku kylään? Se olisi onnea se!

Mutta halki tuulen huminan ja naisen kuiskauksen hän kuuli hätäkellon
ja rummun äänen, hevosten kavioiden ja kanuunain pyöräin kaukaisen
jyrinän kiveyksellä.

Parin askelen päässä hänestä virkahti muuan nuori mies, joka jutteli
erään hienosti puetun naiskansalaisen kanssa:

-- Oletteko kuullut viimeistä uutista?... Ooppera on muutettu Rue de
la Loille.

Yhtä ja toista jo tiedettiin: kuiskailtiin Robespierren nimeä,
mutta vavisten, sillä häntä pelättiin vielä. Ja kuullessaan hiljaa
huhuiltavan hänen kukistumisestaan koettivat naiset salata hymyilyään.

Évariste Gamelin tarttui Élodien käteen, mutta työnsi sitten sen heti
rajusti pois.

-- Hyvästi! Minä olen sekoittanut sinutkin hirvittävään
elämäntehtävääni, minä olen ainaiseksi turmellut sinun elämäsi.
Hyvästi. Koeta unohtaa minut!

-- Älä missään nimessä vain, sanoi Élodie, -- mene kotiisi
tänä, yönä: tule _Maalaavaan Amoriin_. Älä soita! Heitä kivellä
ikkunaluukkuun. Minä tulen itse avaamaan sinulle oven ja piilotan
sinut ullakolle.

-- Sinä saat nähdä minut voittajana tai et enää milloinkaan. Hyvästi!

Lähestyessään kaupungintaloa hän kuuli taas noiden suurien
päivien sorinan kohoavan raskasta taivaankantta kohden. Place de
Grèvellä on aseiden kalsketta, sotapukujen ja nauhojen kirjavaa
vilinää, Hanriot'n kanuunat ovat ampumakunnossa. Hän kiipeää ylös
juhlaportaita, astuu neuvossaliin ja merkitsee itsensä läsnäolevaksi.
Kaikki kommuunin yleisneuvoston läsnäolevat 491 jäsentä äänestävät
syytettyjen puolesta.

Määri antaa tuoda esiin ihmisoikeuksien taulun ja lukee sen
pykälän, jossa sanotaan: "Kun hallitus loukkaa kansan oikeuksia, on
kapina kansan pyhin ja tärkein velvollisuus", ja Pariisin korkein
hallitusvirkamies julistaa, että kunnallisneuvosto on vastaava
konventin vallankaappaukseen yleisellä kansan kapinalla.

Yleisneuvoston jäsenet vannovat kuolevansa paikalleen. Kahdelle
kunnalliselle virkamiehelle annetaan tehtäväksi mennä Place de
Grèvelle kehoittamaan kansaa yhtymään päällysmiehiinsä pelastaakseen
isänmaan ja vapauden.

Koetetaan tavata toisiaan, vaihdetaan uutisia, annetaan neuvoja.
Näiden virkamiesten joukossa on vain vähän käsityöläisiä.
Kunnallisneuvosto on kokoonpanoltaan nyt sellainen, miksi
jakobiininen puhdistus sen on tehnyt: vallankumousoikeuden tuomareita
ja valamiehiä, taiteilijoita, sellaisia kuin Beauvallet ja Gamelin,
koroillaeläjiä ja opettajia, vakavaraisia porvareja, suuria
tukkukauppiaita, puuteroituja päitä, koruvitjoilla koristettuja
mahoja; erittäin vähän puukenkiä, pitkiä housuja, _carmagnoleja_ ja
punaisia myssyjä. Nämä porvarit ovat mieslukuisia, päättäväisiä.
Mutta, kun asiaa lähemmin ajattelee, niin siinä onkin kaikki, mitä
Pariisissa on tosi tasavaltalaisia. He seisovat nyt kaupungintalossa
niinkuin vapauden kallio ympäröivän välinpitämättömyyden valtameressä.

Sill'aikaa saapuu suotuisia uutisia. Kaikki vankilat, joihin nuo
lainsuojattomat on teljetty, avaavat porttinsa ja luovuttavat
pois saaliinsa. Augustin Robespierre, joka tulee La Foreestä,
saapuu ensimmäisenä kaupungintaloon ja otetaan vastaan suurella
riemulla. Kello kahdeksan saadaan tietää, että Maximilien pitkän
vastarinnan jälkeen on luvannut jättäytyä kunnallisneuvosten turviin.
Häntä odotetaan, hän on saapuva, hän saapuu: hirvittävä suosion
myrsky tärisyttää vanhan kunnallispalatsin holveja. Hän saapuu
kahdenkymmenen käsivarren kantamana. Tuo hintelä, huolellisesti
siistiytynyt mies, sinisessä takissa ja keltaisissa polvihousuissa,
hän se on. Hän nousee puhujantuoliin, hän puhuu.

Hänen saapuessaan neuvosto antaa määräyksen, että raatihuoneen
julkipuoli on heti valaistava ilotulituksella. Hän puhuu, hän
puhuu ohuella äänellä, sirostelevasti. Hän puhuu luistavasti,
pitkään. Läsnäolevat, jotka ovat laskeneet henkensä hänen päänsä
varaan, huomaavat kauhukseen, että hän onkin vain sanan mies,
valiokuntien, lehterien mies, kykenemätön nopeaan päätökseen ja
vallankumoukselliseen tekoon.

Hänet raahataan mukaan istuntosaliin. Nyt he ovat siellä kaikki, nuo
kuuluisat lainsuojattomat: Lebas, Saint-Just, Couthon. Robespierre
puhuu. Kello on puoli yksi yöllä: hän puhuu vielä. Mutta Gamelin
seisoo neuvossalissa otsa ikkunaruutua vasten ja tuijottaa ulos
levottomana; hän näkee maljatulien käryävän pimeässä yössä. Hanriot'n
kanuunapatteri on kaupungintalon edessä. Pimeällä torilla liikkuu
epämääräinen, levoton ihmisjoukko. Kello puoli yksi näyttäytyy
soihtuja Rue de la Vannerien kulmassa; ne ympäröivät erästä konventin
valtuusmiestä, joka arvomerkkeihinsä sonnustautuneena aukaisee jonkin
paperin ja lukee soihtujen punaisessa valossa konventin päätöksen,
jossa kapinallisen kunnallisneuvosten jäsenet julistetaan lain
ulkopuolella oleviksi, samoin sitä avustavat yleisneuvoston jäsenet
ja kaikki ne kansalaiset, jotka noudattavat sen kehoitusta.

Olla lainsuojaton, tulla surmatuksi ilman laillista tuomiota!
Pelkkä sen ajatteleminenkin saa jo päättävimmätkin kalpenemaan.
Gamelin tuntee kylmän hien kohoavan otsalleen. Hän näkee ihmisten
kiireimmiten rientävän pois Place de Grèveltä.

Ja kun hän kääntää päänsä, hän huomaa, että sali, jossa neuvoston
jäsenet vielä äsken tunkeilivat, on melkein tyhjä.

Mutta turhaan he ovat paenneet; he ovat kirjoittaneet itsensä
läsnäolleiksi.

Kello on kaksi. Lahjomaton neuvottelee viereisessä salissa
kunnallisneuvosten ja lainsuojattomien edustajien kanssa.

Gamelin suuntaa epätoivoisen katseensa pimeälle torille. Hän
näkee lyhtyjen valossa puukynttilöiden lyövän toisiaan vastaan
sekatavarakauppiaan suojakaton yllä kolahdellen niinkuin keilapallot;
katulyhdyt huojuvat ja lekottavat: myrskytuuli on virinnyt. Hetkistä
myöhemmin lankeaa ankara ukkossade: tori tyhjenee kokonaan; nekin,
joita ei tuo hirvittävä julistus ollut karkottanut, hajautuvat
nyt muutaman vesipisaran vuoksi. Hanriot'n kanuunat ovat vailla
puolustajia. Ja kun samassa salamain välkkeessä konventin
sotajoukkojen nähdään vyöryvän esiin yht'aikaa pitkin Rue Antoinea
ja rantakatua, niin ovat raatihuoneen sisäänkäytävät jo ilman yhtään
vartijaa.

Vihdoinkin on Maximilien päättänyt konventin julistuksen johdosta
vedota Piques-piirin apuun.

Yleisneuvosto tuottaa itselleen miekkoja, pistooleja, kiväärejä.
Mutta aseiden kalske, askelten töminä ja särkyvien ruutujen helinä
täyttää samassa talon. Konventin sotajoukot hyökkäävät niinkuin
lumivyöry istuntosalin läpi ja vyöryvät neuvossaliin. Kuuluu laukaus:
Gamelin näkee Robespierren kaatuvan musertunein leukapielin. Itse hän
tempaa kääntöveitsensä, tuon saman kuuden soun veitsen, jolla hän
eräänä suurena nälkäpäivänä oli leikannut leipää köyhälle äidille
ja jota Élodie eräänä kauniina kesäiltana oli pidellyt helmassaan
Orangis'n majatalossa panttileikkiä leikittäessä; hän avaa sen,
työntää sen sydämeensä: terä iskee kylkiluuhun, veitsi taipuu
käänteestään, ja hän haavoittaa itseään kahteen sormeen. Gamelin
vaipuu verissään maahan. Hän makaa liikkumattomana, jäätävä kylmän
tunne koko ruumiissaan; ja kauheassa taistelun melskeessä jalkoihin
survoutuneena hän kuulee selvästi nuoren rakuuna Henryn äänen
huutavan:

-- Tyrannia ei ole enää; hänen henkivartiostonsa on lyöty!
Vallankumous on jälleen jatkava majesteetillista ja hirvittävää
valtauraansa!

Gamelin pyörtyi.

Kello seitsemän aamulla hänet sitoi konventin lähettämä lääkäri.
Konventti piti erittäin hyvää huolta Robespierren rikostovereista:
se ei tahtonut, että yksikään heistä säästyisi giljotiinista.
Taidemaalari, entinen valamies ja kommuunin yleisneuvoston entinen
jäsen kuljetettiin paareilla La Conciergerie'hin.




XXVIII.


_Thermidorm_ kymmenentenä, kun Évariste kuumeunensa jälkeen
sanoinkuvaamattoman kauhun vallassa hypähti hereille vankityrmänsä
lavitsalla, oli koko tuo suloinen ja suunnaton Pariisi pelkkää
hymyilyä ja auringon paistetta; toivo syttyi uudestaan vankien
sydämiin; kauppiaat avasivat hilpeinä myymälänsä; porvarit
tunsivat itsensä rikkaammiksi, nuorukaiset onnellisemmiksi,
naiset kauniimmiksi Robespierren kukistumisen jälkeen. Ainoastaan
kourallinen jakobiineja, muutamat perustuslailliset papit ja
muutamat vanhat naiset vapisivat nähdessään valtakunnan siirtyvän
pahojen ja turmeltuneiden ihmisten käsiin. Vallankumoustribunaali
lähetti konventtiin lähetystön, johon kuului yleinen syyttäjä
ja kaksi tuomaria, onnittelemaan konventtia siitä, että se oli
tehnyt mitättömiksi salaliitot. Kokous päätti, että mestauslava
pystytettäisiin uudestaan Vallankumoustorille. Oli nimittäin
suotavaa, että kaikki rikkaat, hienot ja sievät naiset saisivat ilman
erityistä epämukavuutta nähdä Robespierren teloituksen, jonka piti
tapahtua samana päivänä. Diktaattori ja hänen rikostoverinsa olivat
lain suojan ulkopuolella: riitti, että kaksi kunnallisvirkailijaa
totesi heidän identtisyytensä, sitten saattoi tribunaali heti sen
pitemmittä mutkitta jättää heidät pyövelille. Mutta yksi vaikeus
siinä kumminkin oli: tämä toteaminen ei voinut tapahtua lain pykälien
mukaan, koska koko kunnallisneuvosto oli lain ulkopuolella. Kokous
oikeutti tribunaalin toteamaan identtisyyden tavallisten todistajien
avulla.

Triumviirit ja heidän huomattavimmat rikostoverinsa raahattiin
kuolemaan riemun ja raivon huutojen, kirousten, naurun ja tanssin
raikuessa.

Seuraavana päivänä Évariste, joka jo vähän oli voimistunut ja melkein
saattoi pysytellä jaloillaan, vedettiin esiin kopistaan, vietiin
tribunaaliin ja istutettiin tuolle samalle lavalle, jonka hän niin
monesti oli nähnyt täpö täynnä syytettyjä, jossa oli vuoron perään
istunut niin paljon sekä kuuluisia että tuntemattomia uhreja. Nyt se
huokaili ja notkui seitsemänkymmenen hengen painosta, joista useimmat
olivat kunnallisneuvosten jäseniä ja niistä jotkut valamiehiä
kuten Gamelin, lainsuojattomiksi julistettuja kuten hänkin. Hän
näki taas oman penkkinsä, sen selkänojan, johon hänen oli ollut
tapana nojautua, sen paikan, josta hän oli tuominnut kuolemaan niin
monta onnetonta, jossa hänen oli täytynyt kestää Jacques Maubelin,
Fortuné Chassagnen, Maurice Brotteaux'n katseet ja kansalainen
Louise Rochemauren, tuon saman naisen rukoilevat silmäykset, joka
juuri oli hankkinut hänelle valamiehen viran ja jonka hän siitä
palkaksi oli tuominnut kuolemaan. Hän näki myös edessään, sen
korokkeen yläpuolella, jolla tuomarit istuivat kolmella, punaisella
sametilla päällystetyllä mahonkituolillaan, Chalier'n ja Marat'n
kuvapatsaat ja tuon Brutus-patsaan, jonka hän kerran oli ottanut
todistajakseen. Ei mikään ollut muuttunut, eivät piilut, eivät
raippakimput, eivät punaiset paperimyssyt, eivät haukkumasanat, joita
trikotöösit linkosivat lehteriltä kuolemaan käyjille, ei myöskään
tuo yksivakainen virkamiessielu Fouquier-Tinville, joka ahkerana
ja hartaana selaili veripapereitaan ja lähetti, yhä yhtä suurella
virkainnolla, äskeisiä ystäviään mestauslavalle.

Kansalaiset Remacle, räätäli ja portinvahti, ja Dupont vanhempi,
Place de Thionvillen puuseppä ja Pont-Neuf-piirin valvontavaliokunnan
jäsen, tunsivat Évariste Gamelinin, taidemaalarin,
vallankumoustribunaalin entisen valamiehen, kommuunin yleisneuvoston
entisen jäsenen. He todistivat sen sadan soun assignaatista,
piirin kustannuksella; mutta kun he olivat olleet naapuruus- ja
ystävyyssuhteissa tuohon lainsuojattomaan, oli heistä ilkeää kohdata
hänen katsettaan. Sitä paitsi oli kuuma: heillä oli jano ja kiire
päästä juomaan lasillinen viiniä.

Gamelin sai ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen ylös
pyövelinkärryille: hän oli menettänyt paljon verta ja hänen haavansa
tuotti hänelle kovia tuskia. Hevosmies löi ruoskalla koniaan ja
saattue lähti liikkeelle väkijoukon viheltäessä ja ulvoessa.

Muutamat naiset tunsivat Gamelinin ja huusivat hänelle:

-- Onnea matkalle, verenimijä! Kahdeksantoista frangin päiväpalkasta
pestattu murhaaja!... Eipäs naura enää: katsokaa, miten kalpea hän
on, pelkuri raukka!

Ne olivat samoja naisia, jotka aikaisemmin olivat pilkanneet niitä
salaliittolaisia ja ylimyksiä, niitä liian ankaria ja liian lempeitä,
jotka Gamelin virkaveljineen oli lähettänyt mestauslavalle.

Kärryt kääntyivät Quai des Morfondus'lle ja saapuivat vähitellen
Pont-Neufille ja Rue de la Monnaielle: oltiin matkalla
Vallankumoustorille, Robespierren mestauslavalle. Hevonen ontui;
yhtä mittaa antoi ajomies ruoskansa viuhua sen korvien ympärillä.
Iloisesti ja vilkkaasti tunkeileva katsojajoukko hidastutti saattueen
etenemistä. Ihmiset onnittelivat santarmeja, jotka valvoivat
järjestystä hevostensa selästä. Rue Honorén kulmassa yltyi solvausten
sorina. Nuoret miehet, jotka istuivat syömässä muotiravintolain
alakertain saleissa, työntyivät ikkunoihin ja huusivat ruokaliinaansa
heiluttaen:

-- Kannibaalit, ihmissyöjät, vampyyrit!

Ja kun kärryt olivat vähällä jäädä kiinni rikkaläjään, jota ei
ollut näinä kahtena levottomuuden päivänä ehditty korjata, puhkesi
"kultainen nuoriso" riemuhuutoihin:

-- He juuttuvat kiinni lokaan!... Lantakasalle kaikki jakobiinit!

Gamelin mietiskeli ja luuli ymmärtävänsä.

"Kuolema on ansaittua", hän ajatteli. "On oikein, että me otamme
vastaan nuo tasavaltaa kohtaan tähdätyt solvaukset, joilta meidän
olisi pitänyt voida sitä suojella. Me olemme olleet heikkoja; me
olemme tehneet itsemme syypäiksi liialliseen suvaitsevaisuuteen. Me
olemme pettäneet tasavallan asian. Me olemme ansainneet kohtalomme.
Itse Robespierrekin, tuo puhdas, tuo pyhä, on rikkonut liiallisella
lempeydellään ja mukautuvaisuudellaan; hän on sovittanut syynsä
marttyyrikuolemallaan. Hänen esimerkkiään seuraten olen minäkin
pettänyt tasavallan; se menee kohti perikatoaan: on oikein, että
minä kuolen sen kanssa. Minä olen säästänyt verta: siispä oma vereni
vuotakoon! Minun täytyy tulla turmioon; minä olen ansainnut sen..."

Hänen näin miettiessään pisti hänen silmäänsä äkkiä _Maalaavan
Amorin_ nimikilpi, ja kokonaiset ryöpyt katkeria ja suloisia
mielikuvia tulvahtivat samassa hänen sydämeensä.

Myymälä oli suljettu, kaikki välikerroksen kolme ikkunaa olivat
uutimilla tyystin peitetyt. Kun kärryt vierivät vasemmanpuoleisen
ikkunan, sinisen huoneen ikkunan alitse, niin ojentui uutimien raosta
ulos naisen käsi, jonka nimettömässä sormessa välkkyi hopeasormus
ja joka heitti Gamelinille punaisen neilikan; hänen sidotut
kätensä eivät kylläkään kyenneet sitä tavoittamaan kiinni, mutta
siitä huolimatta otti hänen sydämensä sen ihastellen vastaan kuin
vertauskuvan noista tuoksuvista punahuulista, joilla hänen oli suotu
suutaan virkistää. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja nähdessään
verisen piilun kohoavan edessään Vallankumoustorilla hän oli vielä
kokonaan tuon suloisen jäähyväistervehdyksen lumoissa.




XXIX.


Seine ajeli _nivôse_-kuukauden [Nivôse: lumikuu. Jouluk. 21 p.
-- tammik. 19 p. Suomentaja] jäitä. Tuileries'n lammet, purot ja
suihkukaivot olivat jäässä. Pohjatuuli kokosi kaduille oikeita
lumiaaltoja. Hevoset henkäilivät valkeaa huurua sieraimistaan.
Kaupungin asukkaat katsahtivat ohimennessään lämpömittariin
optikkojen ovilla. Muuan kauppa-apulainen pyyhki huurretta _Maalaavan
Amorin_ ikkunasta ja uteliaat heittivät pienen silmäyksen näytteillä
oleviin muotipiirroksiin: Siellä nähtiin Robespierre, joka puristaa
maljan päällä sydäntä kuin sitruunaa, imeäkseen siitä veren,
ja suuria allegorisia esityksiä, sellaisia kuin _Robespierren
tigrokratia_: pelkkiä lohikäärmeitä, matelijoita ja kammottavia
hirviöitä, jotka tyranni oli laskenut irti Ranskaa tuhoamaan.
Ja vielä nähtiin siellä: _Robespierren hirvittävä salaliitto,
Robespierren vangitseminen, Robespierren kuolema_.

Tuona päivänä, päivällisaterian jälkeen, astui Philippe Desmahis
salkku kainalossaan _Maalaavaan Amoriin_ tuoden kansalainen Jean
Blaiselle erään kuvan, jonka hän juuri oli kaivertanut, nimittäin
_Robespierren itsemurhan_. Taiteilijan pikareski piirtorauta oli
tehnyt Robespierrestä mahdollisimman inhottavan. Ranskan kansa ei
vielä ollut saanut kylläkseen kaikista näistä kuvaesityksistä,
joissa havainnollistettiin tämän vallankumouksen kaikkien rikoksien
syntipukiksi tehdyn miehen häpeää ja inhottavuutta. Mutta
kuvakauppias, joka tunsi yleisön, ilmoitti Desmahis'lle, että hän
tästä lähin oli antava hänelle kaiverrettavaksi sotilasaiheita.

-- Meillä täytyy nyt olla voittoja ja valloituksia, sapeleita,
hatuntöyhtöjä, kenraaleja. Me tahdomme nyt kunniaa. Minä tunnen sen
aivan omasta itsestäni; minun sydämeni sykkii ilosta kuullessani
kerrottavan uljaiden armeijaimme urotöistä. Ja kun minä kerran tunnen
jonkin tunteen, niin tuntevat tavallisesti kaikki ihmiset silloin
samoin. Me tarvitsemme nyt sotilaita ja naisia, Marsia ja Venusta.

-- Kansalainen Blaise, minulla on vielä kotonani Gameliniltä pari
kolme piirustusta, jotka annoitte minulle kaiverrettaviksi. Ovatko ne
kiireellisiä?

-- Eivät laisinkaan.

-- Gamelinistä puhuttaessa muistan, että eilen kulkiessani Boulevard
du Templea pitkin näin eräällä taide-esineiden kaupustelijalla,
jolla on myymälä vastapäätä Beaumarchais'n taloa, kaikki tuon
raukan taulut. Siellä oli hänen _Orestes ja Elektra_-taulunsakin.
Oresteen pää, joka on Gamelinin itsensä näköinen, on todella kaunis,
minä vakuutan teille... pää ja käsivarret ovat suurenmoiset...
Tuo kamasaksa sanoi, että hän luultavasti myisi nämä maalikankaat
taiteilijoille, jotka voisivat maalata niiden yli... Tuota
Gamelin-raukkaa! Hänestä olisi ehkä voinut tulla etevä maalari, ellei
hän olisi ruvennut politikoimaan.

-- Hänellä oli rikollisen sielu! vastasi kansalainen Blaise. -- Minä
paljastin hänet juuri tällä paikalla kerran maailmassa, jolloin hänen
verenhimoiset vaistonsa eivät olleet ehtineet puhjeta. Sitä hän ei
koskaan voinut antaa anteeksi minulle... Hohhoo, olipa siinä korea
lurjus!

-- Poika-parka! Hän tarkoitti hyvää. Kiihkoilijat johtivat hänet
turmioon.

-- Ette suinkaan te vain, Desmahis, puolustane häntä!... Häntä ei
voi millään puolustaa.

-- Ei, kansalainen Blaise, häntä ei voi tosiaan puolustaa.

Ja taputtaen kaunista Desmahis'ta olalle virkkoi kansalainen Blaise:

-- Ajat ovat muuttuneet. Teitäkin voi nyt kernaasti nimittää
Barbaroux'ksi, kun konventti kutsuu takaisin kaikki valtionkirouksen
alaiset... Nytpä keksinkin jotakin: Desmahis, kaivertakaa minulle
Charlotte Cordayn muotokuva!

Myymälään astui nyt pitkä, komea, ruskeaverinen, turkispukuinen
nainen, joka tervehti kansalainen Blaiseä pienellä tuttavallisella
ja hienon-varovalla päännyökkäyksellä. Hän oli Julie Gamelin; mutta
hän ei kulkenut enää tällä häväistyllä nimellä; hän antoi nimittää
itseään "leskikansalainen Chassagneksi" ja käytti viittansa alla
punaista tunikaa hirmuhallituksen punapaitojen muistoksi.

Julie oli ensin tuntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä Évaristen
rakastajatarta kohtaan: kaikki, mikä vain oli jossakin tekemisessä
hänen veljensä kanssa, oli hänestä inhottavaa. Mutta naiskansalainen
Blaise oli Évaristen kuoleman jälkeen ottanut onnettoman äidin
hoivaansa ja antanut hänen asuttavakseen pienen kattokomeron
_Maalaavan Amorin_ ullakolla. Julie oli myös aluksi hakenut suojaa
sieltä; sitten hän oli jälleen saanut paikan Rue des Lombards'in
muotiliikkeestä. Lyhyeksi leikatulla tukallaan "à la victime",
ylimyksellisellä ulkomuodollaan, leskensurullaan hän piankin
voitti "kultaisen nuorison" myötätunnon. Jean Blaise, jonka Rose
Thévenin puolittain oli hylännyt, tarjosi hänelle suosiotaan,
jonka hän ottikin vastaan. Sentään Julie mielellään käytti miehen
pukua niinkuin tuona traagillisena aikanakin: hän oli teettänyt
itselleen kauniin keikarinpuvun ja kävi usein, valtava sauva kädessä,
illastamassa jossakin Sèvres'n tai Meudonin ravintolassa jonkun
muotiompelijattaren seurassa. Yhä vieläkin lohduttomasti surren tuon
nuoren aatelisen kuolemaa, jonka nimeä hän kantoi, tuo miehekäs Julie
löysi murheelleen lievitystä ainoastaan raivosta, ja kun hän kohtasi
jakobiineja, hän yllytti verisillä kostonhuudoilla ohikulkijoita
heidän kimppuunsa. Hänelle ei jäänyt paljon aikaa äitinsä varalle,
joka yksin huoneessaan päivät päästään luki rukousnauhaansa, niin
murtuneena poikansa traagillisesta lopusta, ettei hän voinut siitä
edes enää tuntea tuskaa. Rose oli nykyään joka hetki yhdessä Élodien
kanssa, jolla nyttemmin ei enää ollut mitään äitipuoltaan vastaan.

-- Missä on Élodie? kysyi naiskansalainen Chassagne.

Jean Blaise pudisti päätään merkiksi, ettei häh siitä asiasta tiennyt
mitään. Hän ei tiennyt sitä koskaan: se kuului sääntöön.

Julie oli tullut noutamaan Élodieta näyttelijätär Théveninin
luo Monceaux'hon; tämä asui siellä pienessä talossa, jossa oli
englantilainen puutarha.

La Conciergerie'ssa oli Rose Thévenin tutustunut erääseen rikkaaseen
armeijan hankitsijaan, kansalainen Montfort'iin. Päästyään
ensimmäiseksi pois vankilasta Jean Blaisen toimesta hän hankki
vapauden myös kansalainen Montfort'ille, joka, heti kun oli päässyt
vapaalle jalalle, alkoi taas toimittaa elintarpeita sotajoukoille ja
keinotella Pépinière-korttelin tonteilla. Arkkitehdit Ledoux, Olivier
ja Wailly rakensivat sinne somia taloja, ja maan arvo oli kolmessa
kuukaudessa noussut kolminkertaiseksi. Montfort oli yhteisestä
vankila-ajasta alkaen Luxembourg'issa Rose Théveninin rakastaja: hän
antoi tälle Tivolin ja Rue du Rocher'n läheltä pienen talon, joka
oli hyvin kallis, mutta ei maksanut hänelle itselleen mitään, sillä
naapuritonttien myynti oli jo moneen kertaan tuottanut hänelle tuon
talon hinnan. Jean Blaise oli maailmanmies; hän ajatteli, että mitä
ei voinut estää, se täytyi kestää: hän luovutti Rose Théveninin
Monfort'ille kaikessa sovinnossa.

Vähän sen jälkeen kun Julie oli tullut _Maalaavaan Amoriin_, astui
Élodiekin täysissä juhlapukimissaan myymälään. Kylmästä vuodenajasta
huolimatta hänellä oli päällysvaipan alla ainoastaan ohut, valkea
puku; hänen kasvonsa olivat kalvenneet, hänen vartalonsa hoikistunut,
hänen katseensa kuvasti kaihoavaa riutumusta ja koko hänen olentonsa
huokui intohimoa.

Molemmat naiset lähtivät Rose Théveninin luo, joka odotti heitä.
Desmahis lähti mukaan: näyttelijättärellä oli tapana kysyä häneltä
neuvoa hotellinsa koristamisasioissa, ja hän rakasti Élodieta, joka
jo puolittain oli päättänyt tehdä lopun Desmahis'n kärsimyksistä. Kun
molemmat naiset tulivat Monceaux'n lähelle, sille kohdalle, jonne
Vallankumoustorin uhrit oli haudattu kalkkikerrosten alle, sanoi
Julie:

-- Tuo käy vielä, niin kauan kun on kylmä, mutta keväällä tästä
maasta kohoavat höyryt myrkyttävät varmasti puolen kaupunkia.

Rose Thévenin otti molemmat ystävättärensä vastaan antiikkisessa
salongissa, jonka sohvat ja nojatuolit olivat Davidin piirustamia.
Kameaan jäljennetyt matalat roomalaiset kohokuvat kiersivät
seiniä kuvapatsaiden, veistosten ja pronssisten kynttilähaarojen
yläpuolella. Näyttelijättärellä oli oljenkeltainen kiharaperuukki.
Tähän aikaan olivat peruukit kovin muodissa: niitä piti olla puoli,
koko, jopa puolitoistakin tusinaa kaikkien morsiuskapioiden mukana.
_Cyprienne_-mallinen puku verhosi hänen ruumiinsa umpikuoreen kuin
huotra ikään.

Heitettyään vaipan olalleen hän vei ystävättärensä ja
vaskenkaivertajan puutarhaan, jota Ledoux paraillaan suunnitteli
hänelle ja jossa ei vielä ollut muuta kuin paljaita puita ja soraa.
Kuitenkin hän jo saattoi näyttää vierailleen Fingalin luolan,
goottilaisen kappelin, temppelin ja vesiputouksen.

-- Tuonne, hän sanoi osoittaen pientä kuusikkoa, -- tahtoisin
pystyttää patsaan tuon onnettoman Brotteaux des Ilettes'in muistolle.
Minä en ollut hänelle aivan yhdentekevä. Hän oli rakastettava.
Verihurtat mestasivat hänet: minä olen itkenyt hänen vuokseen.
Desmahis, teidän täytyy piirustaa minulle jonkinlainen uurna pylvään
päähän.

Ja hän jatkoi melkein samassa hengenvedossa:

-- Voi, miten ikävää... minä aioin panna toimeen tanssiaiset tällä
viikolla; mutta kaikki viulunsoittajat ovat tilatut kolmeksi viikoksi
eteenpäin. Naiskansalainen Tallienin luona tanssitaan joka ilta.

Päivällisen jälkeen veivät näyttelijättären vaunut nuo kolme
ystävätärtä ja Desmahis'n Théâtre Feydeau'hon. Koko Pariisin hienosto
oli siellä. Naiset kammattuina "à l'antique", tai "à la victime",
hyvin avorintaisissa, purppuraisissa tai valkeissa, kullalla
kirjailluissa puvuissa; miehet hyvin korkeissa, mustissa kauluksissa
ja leuka laajan valkean kaulaliinan peitossa.

Ohjelmassa oli _Phèdre_ ja _Puutarhurin koira_. Koko salonki
tahtoi kuulla tuon kaikille muotikeikareille, "myskiherroille" ja
"kultaiselle nuorisolle" niin rakkaaksi käyneen hymnin _Kansan
herääminen_.

Väliverho kohosi ja pieni, lyhyt ja paksu mies astui lavalle: se oli
kuuluisa Lays. Hän lauloi kauniilla tenoriäänellään:

    Peuple français, peuple de frères!...

Suosionosoitukset olivat niin myrskyiset, että kattokruunun
kristallit helisivät. Sitten kuului vähän muminaa ja jonkun
pyöreähattuisen kansalaisen ääni vastasi permannolta marseljeesilla:

    Allons, enfants de la patrie!...

Tämä laulu tukahdutettiin ulvontaan ja vihellyksiin; huudettiin:

-- Alas hirmuvallan miehet! Kuolema jakobiineille!

Ja Lays, joka uudelleen huudettiin esiin, lauloi vielä toisen kerran
thermidorilaisten hymnin:

    Peuple français, peuple de frères!...

Kaikissa teatterisalongeissa komeili Marat'n rintakuva jonkin pylvään
tai jalustan nenässä. Théâtre Feydeaussa se oli asetettu eräälle
jalustalle "puutarhan" puolelle sitä seinämuuria vastaan, joka kiersi
katsomoa.

Orkesterin juuri soittaessa _Phèdre et Hippolyten_ alkusoittoa,
osoitti muuan nuori muotiherra kepillään kuvapatsasta ja huusi:

-- Alas Marat!

Koko sali toisti:

-- Alas Marat! Alas Marat!

Ja yli metelin kuului kaikuvia huudahduksia:

-- On kerrassaan häpeä, että tämä patsas vielä on paikallaan!

-- Tuon kurjan Marat'n näemme kuin häpeämerkkimme kaikkialla! Hänen
kuvapatsaansa ovat yhtä lukuisat kuin ne päät, jotka hän tahtoi
katkaista!

-- Tuo myrkyllinen rupikonna!

-- Tiikeri!

-- Musta käärme!

Äkkiä eräs hienosti puettu katsoja nousee aitionsa laidalle ja
työntää patsaan kumoon. Ja kipsipää putoaa tuhansina sirpaleina
soittajien niskaan koko katsomon taputtaessa käsiään ja yleisö,
joka on noussut seisomaan, virittää yksiäänisesti laulun _Kansan
herääminen_:

    Peuple français, peuple de frères!...

Kaikkein innokkaimpien laulajien joukossa tunsi Élodie Henryn, tuon
kauniin rakuunan, tuon pienen lainvalvojanapulaisen, ensimmäisen
rakkautensa.

Näytännön jälkeen huusi kaunis Desmahis ajurin ja lähti saattamaan
naiskansalainen Blaiseä _Maalaavaan Amoriin_.

Vaunuissa taiteilija otti Élodien käden omiensa väliin:

-- Uskottehan, Élodie, että minä rakastan teitä?

-- Tietysti uskon, koskapa te rakastatte kaikkia naisia.

-- Minä rakastan niitä teidän hahmossanne.

Élodie hymyili.

-- Kävisipä minulle tosiaan raskaaksi, kaikista noista mustista,
vaaleista ja punaisista peruukeista huolimatta, jotka nykyään ovat
niin muodissa, jos minun pitäisi teihin nähden edustaa kaikkia naisia.

-- Élodie, minä vannon...

-- Ohoh, vielä valojakin, kansalainen Desmahis! Joko te olette hyvin
yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena.

Desmahis ei osannut siihen vastata mitään, ja Élodie nautti niinkuin
voitosta saatuaan hänet näin typerretyksi.

Rue de la Loin kulmassa he kuulivat laulua ja huutoa ja näkivät
tulen, jonka ympäri liikehti varjoja. Muutamat muotiherrat, jotka
juuri olivat tulleet Théâtre Françaisista, polttivat siinä erästä
jäsennukkea, joka esitti Kansan ystävää.

Rue Honorélla kolahti ajurin hattu karkeatekoiseen Marat'n kuvaan,
joka riippui lyhtytolpassa.

Ajuri, jota tämä yhteentörmäys huvitti, kääntyi herrasväkeensä päin
ja kertoi, kuinka edellisenä iltana muuan sisälmysten kauppias Rue
Montorgueilillä oli voidellut verellä Marat'n pään sanoen: "Siitä hän
piti", kuinka pienet kymmenvuotiaat pojat olivat heittäneet patsaan
lokaviemäriin ja kuinka kansalaiset silloin olivat huutaneet: "Se on
hänen Pantheoninsa!"

Kaikista ravintoloista ja kahviloista kuului laulu:

    Peuple français, peuple de frères!...

He saapuivat _Maalaavaan Amoriin_.

-- Hyvästi, sanoi Élodie hypähtäen alas ajopeleistä.

Mutta Desmahis rukoili häntä niin hellyttävästi ja oli niin kiihkeä
ja samalla niin lempeä, että Élodiella ei ollut sydäntä sulkea
häneltä ovea.

-- On jo myöhä, hän virkkoi; -- ette voi viivähtää kuin hetkisen.

Sinisessä huoneessa hän heitti yltään vaippansa ja näyttäytyi
valkeassa antiikkisessa puvussaan, joka oli hänen ruumiinmuodoistaan
täyteläinen ja lämmin.

-- Teillä on kenties kylmä, hän sanoi. -- Sytytän tulen: se on aivan
valmiiksi rakennettu.

Hän iski tulta ja pisti uuniin palavan tikun.

Philippe sulki hänet syliinsä kuten ainakin voimakas mies ja se
tuntui Élodiesta oudon suloiselta. Jo antautuen hänen suudelmilleen
hän äkkiä riistäytyi irti:

-- Päästäkää minut.

Hän irroitti hitaasti tukkansa uunipeilin edessä; sitten hän katsoi
surumielisen kaihoisasti sormukseen, jota hän kantoi vasemman kätensä
nimettömässä sormessa, pieneen hopeasormukseen, johon juotettua
kulunutta, rikkonaista Marat'n kuvaa enää tuskin saattoi erottaa. Hän
katsoi siihen, kunnes kyynelet hämärsivät hänen katseensa, sitten hän
otti sen hiljaa sormestaan ja heitti sen liekkeihin.

Ja nyt hän hymyillen kyyneltensä lävitse, kauniina rakkaudessaan ja
antaumuksessaan heittäytyi Philippen syliin.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun naiskansalainen Blaise vihdoin avasi
rakastajalleen oven ja kuiskasi hänelle pimeässä:

-- Hyvästi, rakkaani... Tähän aikaan tulee isäni tavallisesti kotiin:
jos kuulet kolinaa portaista, niin juokse nopeasti yläkertaan äläkä
tule alas, ennenkuin olet varma siitä, ettei kukaan sinua näe.
Koputa kolme kertaa portinvartijan ikkunaan, niin hän avaa sinulle
ulko-oven. Hyvästi, elämäni, hyvästi, sydänkäpyni!

Viimeiset hiilet hehkuivat vielä tulisijassa. Onnellisena ja raukeana
Élodie antoi päänsä vaipua pielukselle.








End of the Project Gutenberg EBook of Jumalat janoavat, by Anatole France

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48968 ***