path: root/48667-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48667 ***

CID

5-näytöksinen näytelmä


Kirj.

PIERRE CORNEILLE


Suom. Eino Leino



WSOY, Porvoo, 1917.






    Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston
    avustuksella ilmestynyt. Kaikki esittämisoikeudet
    pidättää suomentaja.




LUKIJALLE.


Monet ja vaikeat tehtävät on suomalainen käännöskirjallisuus jo
ratkaissut, toiset ehkä yhtä monet ja yhtä vaikeat odottavat
vielä ratkaisuaan. Mitä erikoisesti ranskalaisen klassillisen
runouden suomenkielelle siirtämiseen tulee, piilee sen vaikeus,
paitsi yleensäkin tuon runouden meille oudon, osaksi helleenisesti
antikisoidun, osaksi nykyaikaista salonkityyliä lähentelevän
sanonnan sekä ranskankielen oman muodollisen pirteyden, järkeilyn ja
vastasanakkeisuuden ohella, pääasiallisesti siinä käytetyn runomitan,
aleksandrinin, sisäisissä ja ulkonaisissa mahdottomuuksissa taipua
minkään muun kielen tai henkisen ympäristön vaatimusten mukaiseksi.
Niinpä ovatkin esim. saksalaiset käyttäneet sitä kääntäessään
tavallista, loppusoinnutonta 5-jalkaista lyhytpitkää tai n.s.
silosäettä.

Suomalaiseen käännösrunouteen on tähän saakka tietääkseni kolmellakin
eri tavalla koetettu aleksandrinia sovittaa. Ensimmäinen tyyppi, jota
toistaiseksi ei liene käytetty minkään alkuperäisesti ranskalaisen
draaman suomentamiseen, on se meille germaanisen kosketuksen
kautta siirtynyt, jolla esim. on suoritettu -- ja jolla myös itse
viisitoista vuotta sitten suoritin -- _Regina von Emmeritzin_
suomennoksen. Siinä on loppusoinnut, siinä on sesuuri, siinä on
runojalkaluku sama kuin ranskankielessäkin, joten se siis tarjoaa
kylläkin monta etua suomentajalle. Mutta se rytmivaihtelun ja
eloisuuden puute, joka on suoranainen seuraus suomalaisen runokielen
germanisoituneesta tavasta yleensä käsitellä romaanisia runomittoja,
tekee sen pitkässä, kokoillan näytelmässä käytettynä korvalle kovin
kankeaksi ja tympäiseväksi. -- Toista tyyppiä onkin sen vuoksi O.
Manninen koettanut Molièren _Oppineiden naisten_ suomennoksessa,
vaihtaen koko tuon juhlallisen, jäykkäpukuisen aleksandrinin (joka
ei suinkaan ole yhtä juhlallinen ja jäykkä alkukielessään) keveäksi,
hypähteleväksi, nykyaikaista keskustelutyyliä lähenteleväksi
anapestiksi. Mahdollisesti voikin se olla lopullinen ratkaisu
klassillisen ranskalaisen huvinäytelmän suomenkielelle siirtämiseen
nähden. Mutta murhenäytelmään on se ehdottomasti liian levoton
ja oikullinen. -- Kolmatta tyyppiä olen jälleen itse käyttänyt,
nimittäin Racinen _Phaidran_ suomennoksessa kymmenkunnan vuotta
sitten. Se on muuten tavallinen jalkainen traagillinen silosäe, mutta
säännöllisillä loppusoinnuilla varustettu. Koska ne kuitenkin sangen
suuressa määrin sitovat kääntäjää, joskin niiden avulla saa jonkun
verran säilytetyksi alkutekstin muodollista loisteliaisuutta, ja
koska monta alkuperäisen ranskalaisen säkeen polveketta jää täten,
sen noin viidennellä osalla lyhentyessä, pakostakin joko kokonaan
kääntämättä tai ainakin suomentajan mielivaltaisen yhteenvedon
varaan, en ole sitäkään ratkaisua asialle voinut pitää lopullisena.

Tässä Corneillen _Cid_-käännöksessä olen koettanut uutta,
siis neljättä tyyppiä. Säilyttäen loppusoinnut, alkuperäisen
runojalkaluvun ja itse lyhytpitkän runomitan pohjan sellaisenaan,
olen vain, suurempaa vaihtelua ja notkeutta aikaansaadakseni,
muuttanut sesuurin käyttelyn niin, että siitä on, säännöllisen
ohella, muodostunut useampiakin eri rytmipatoutumia, kuten

Säännöllinen:

Niinkuin hän verraton | on sotakunnoltansa --

Epäsäännölliset:

1) Elvira, kaikki onko | seikat kerrotut --

2) Hän hyväksyiskö vaalini? | Mi syy on luulla --

3) Mut niit' en seuraa, | kysymys on kunniasta --

ynnä muiden lisäksi vielä 2-sesuuriset, joista taas on useampia eri
alamuotoja.

Jättäen tämänkin ratkaisun lopullisuuden vielä kokonaan lukijan
omasta korvasta ja vastaisten suomentajien saavutuksista riippuvaksi,
tahdon vain lopuksi huomauttaa, ettei "Suomalaisen kirjallisuuden
edistämisrahaston" kaunokirjallinen osasto suinkaan ole sen
suuremmasta tai vähemmästä tarkoituksenmukaisuudesta missään
esteettisessä edesvastuussa, sillä sen asettamat tarkastajat,
tohtorit _Juhani Aho_ ja _A. V. Koskimies_ eivät ole sitä hyväksyneet
eivätkä hylänneet, vaan ainoastaan lausuneet toivomuksenaan, että
selittäisin suomalaiselle yleisölle parilla sanalla tämän tärkeän
runo kielellisen kysymyksen nykyiset kehitysasteet.

Toivon tuon kirjallisen velvollisuuden yllä täyttäneeni, mikäli se
tämäntapaisen lyhyen esipuheen puitteissa on mahdollista.

Helsingissä 4 p. heinäk. 1916.

Eino Leino.



HENKILÖT.

DON FERNANDO, Kastilian ensimmäinen kuningas.
DONNA URRACCA, Kastilian prinsessa.
DON DIEGO, Rodrigon isä.
DON GOMEZ, Gormaon kreivi, Chimenen isä
DON RODRIGO, Chimenen lemmitty.
DON SANCHO, hänen kilpailijansa.
DON ARIAS,   | kastilialaisia aatelismiehiä.
DON ALFONSO, |
CHIMENE, Gomezin tytär.
LEONORA, prinsessan opettajatar.
ELVIRA, Chimenen opettajatar.
PRINSESSAN HOVIPOIKA.

Tapahtuu Sevillassa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


1:nen kohtaus.

CHIMENE. ELVIRA.

CHIMENE.
Elvira, kaikki onko seikat kerrotut?
Sanoista taattoni et mitään salannut?

ELVIRA.
Ne mun on hurmanneet. Hän kovin kunnioittaa
Rodrigoa, min lempi teitä haltioittaa,
ja käskee, oikein jos ma luin sielustaan,
ritarin rakkautehen teitä vastaamaan.

CHIMENE.
Hän hyväksyiskö vaalini? Mi syy on luulla
sinulla niin, se suo mun vielä kerran kuulla,
tuo julki taas, mit' tohdin tuosta toivoa,
ei liian usein kuulla voi niin kaunista;
luvata liikaa et voi lemmenliekillemme
vapautta armost' ilmi tuoda tuntehemme
Hän salakosinnasta mitä tuosta sanoi,
kun Sancho ja Rodrigo apuas sun anoi?
Et liikaa julkituonut liene, kuinka noita
ma eri silmin katson, suosin kosijoita?

ELVIRA.
En, tyyneks sydämenne kuvasin; ei sytä
se toisen toivoa, ei toista säikähytä,
ja samoin kummaltakin säästäin suosionsa
isältään valintaa vain vartoo puolisonsa.
Tuo hälle mieleen oli. Tuosta ihastuin
hän ilmi kohta toi sen elein ynnä suin,
ja toistaa koska kaikki täytyy loppuun asti,
hän teistä ynnä heistä haastoi nopeasti:
"Se oikein, hänet ansaitsee he molemmat,
ylhäiset on he, uskolliset, urheat,
myös nuoret, mutta nähdä silmistänsä voi
es-isäin kunnon, joka heitä aateloi.
Kasvoissa ei Rodrigon ole varsinkaan
piirrettä, jok' ei viittais mieleen korkeaan,
ja sukukuntaan, kuuluun sankar-kunniastaan,
niin että varjonneet siell' laakerit on lastaan.
Isänsä miehuus hänen voimanpäivinään
ol' verraton, ol' ihme kaiken kansan tään;
työt urhon uurtaneet on kasvojensa juovat,
mik' oli muinen hän, ne yhä ilmi tuovat.
Pojasta uskon, mitä isästänsä näin;
mua miellyttää, jos miellyttää hän tytärtäin."
Löi hetki, keskustelun juuri alkamansa
hän katkas, kiirehti jo neuvoskuntahansa,
vähistä sanoistaan tok' uskon, mielensä
ei paljon vaapu kosijainne välillä.
Valita pojallensa täytyy kuninkaan
nyt kasvattaja; _hän_ kai pääsee kunniaan,
tuo vaali varma lie, ja syytä kauhistua
vuoks urhoutensa myös ei mitään kilpailua.
Niinkuin hän verraton on sotakunnoltansa,
vaill' olkoon vertaistaan hän lemmentoivossansa!
Rodrigon isä, neuvostosta tullessaan,
asian esittävä eess' on kuninkaan;
siis itse arvatkaa, hän eikö aikaa käytä
ja aika eikö pian toivojanne täytä.

CHIMENE.
Ja sentään on, kuin empis ange sielu tää
iloa tuota, josta himmeäks se jää,
vain hetki kohtalolle eri kasvot suo;
täss' onnessain, ma pelkään, hiipii murhe luo.

ELVIRA.
Tää pelko pettyvä on onnellisesti.

CHIMENE.
Siis mennään, varrotaan, se kuinka päättyvi.


2:nen kohtaus.

PRINSESSA. LEONORA. Hovipoika.

PRINSESSA.
Käy, hovipoika, vie Chimenen kuulla sana,
ett' tänään myöhä liian hän on vierahana
ja laiskuuttaan ett' ystävyytein vaikeroi.

LEONORA.
Prinsessa, teissä aina sama toivo soi;
ja joka päivä, kun te kanssaan haastelette,
te lakkaa lempeänsä tutkimasta ette.

PRINSESSA.
En ilman syytä: miltei mielistymään niin
sain hänet häntä hurmanneihin piirteisiin;
Rodrigoa hän lempii, hänet saa hän multa,
Rodrigon lietsonut ma olen lemmen tulta,
näin kahleet takonut oon näiden lempivien
ja tuskat lopettaa ma tahdon molempien.

LEONORA.
Prinsessa, keskell' oman onnenne te hyvän
kuitenkin ilmi tuotte sieluntuskan syvän.
Tää rakkaus, mi heidät heljin riemuin täyttää,
surutko suuret jalon sydämenne näyttää?
Ja mielenkiinnosta, mi teill' on heitä kohtaan,
te synkkä ootteko, kun heille onni hohtaa?
Mut liian julkee lien jo liikaa haastaen.

PRINSESSA.
Suruni suurtuu vain, jos sitä salailen.
Siis kuule vihdoin, kuink' on kamppaillut tää povi
Mun hyveilleni rauha vieläkään ei sovi.
Ei säästä rakkaus tää hirmuvaltiainen.
Se mies, min annan pois, tuo uljas nuorukainen,
on mulle rakas.

LEONORA.
               Rakas?

PRINSESSA.
                     Paina povelleni
kätesi, tunne, kuinka sykkää sydämeni
vain voittajallensa.

LEONORA.
                    Ah, anteeks, arvoanne
jos loukkaan moittiessain tuota rakkauttanne.
Niin itsens' unhottaako ruhtinatar vois,
ritari halpa että hänet kammitsois?
Ois kuulla kuninkaan ja kansan jotain se!
Te vielä muistatteko, ken on taattonne?

PRINSESSA.
Niin hyvin muistan, että veren annan ennen
kuin kiellän arvoni ma alas siitä mennen.
Ma voisin vastata, ett' ansioll' on vaan
kauniissa sieluiss' oikeus lemmen lietsontaan;
jos anteeks tunnettani pyytää tahtoisin,
ois siihen esikuvat mulla kuulutkin.
Mut niit' en seuraa, kysymys on kunniasta;
ei aistit yllättää voi mieltäin urhokasta,
ja koska verta olen kuninkaallista,
kädestäin kuninkaat vain voivat kilpailla.
Kun näin ma puolustaumaan heikoks sydämein,
pois annoin, mit' en voinut ottaa omaksein.
Sijaani kahlehdin Chimenen, lietsoin tulta
myös heidän lempensä, ett' oma sammuis multa.
Äl' ihmettele siis, jos sielu tuskissaan
niin kärkäs vartomaan on heidän liittoaan;
nyt siitä riippuu rauhani. Jos lempi lie
elävä toivosta, ne yhdess' surma vie;
se tult' on, joka sytykkeettä sammuvi.
Kovasta huolimatta kohtalostani
jos saa Chimene miehekseen Rodrigon, jää
kuolleeksi toivoni, ja miel' on terve tää.
Mua painaa uskomaton sentään tuskan taakka.
Rodrigoa ma lemmin noihin häihin saakka;
koen siitä päästä, ja jos pääsen siitä, suren,
salainen kasvaa tuosta mulle mielenmure.
Tuskalla tunnen lemmen vankan valtikan
mun saavan huokaamaan vuoks halveksittavan.
Jakaunut kahtia on sieluni. Jos halaa
jalosti uljuutein, tää povi sentään palaa.
Ma pelkään, toivon tuota turman liittoa;
iloa täytt' ei voi se mulle tarjota,
jos toteutuu tai ei, ma siitä kuolen: lempi
ja kunnia kun kiistää, kump' on mieluisempi?

LEONORA.
Näin ollen virkkamista mull' ei muuta teille
kuin antaa kanssanne vain valtaa kyyneleille.
Mä äsken moitin teitä, säälin nyt. Mut tuiman
kun tuskan kourissa, niin suloisen, niin huiman
hyveenne taistelee sen valtaa vastaan, voittain
sen hurmat, rynnäköt ja siitä päästä koittain,
valava on se rauhan sydämenne yöhön.
Te siihen luottakaa ja ajan armotyöhön
ja Taivaan oikeuteen, mi suojaa vaille jätä
hyvettä ei, jot' ahdistaa niin pitkä hätä.

PRINSESSA.
Ma toivon, että toivoa ei mulle näy.

HOVIPOIKA.
Chimene käskystänne kohta tänne käy.

PRINSESSA (Leonoralle.)
Hän saattakaa siis noihin sivuhuoneisiin.

LEONORA.
Halunne jäädäkö on tänne unelmiin?

PRINSESSA.
Ei, tahdon tuskastani huolimatta rauhan
vain saada kasvoilleni kirkkahan ja lauhan.
Ma tulen.


3:s kohtaus.

PRINSESSA (yksin.)

          Taivas, jolta varron lohdutusta,
jo päätä, rajoita tää mielen murhe musta,
mun turvaa rauhani, mun turvaa kunniain,
ma toisen onnest' onneani etsin vain,
tää liitto kolmelle on yhtä tärkeä,
siis sitä kiirehdi tai mieltäin terästä!
Avio, liittävä nuo kaksi lempiväistä,
mun päästää vaivastain ja kahlehista näistä.
Mut liikaa viipynen, Chimenen käyn ma luo,
tää kohtaus tuskalleni kevennystä tuo.


4:s kohtaus.

KREIVI. DON DIEGO.

KREIVI.
Te voititte, ja suosio nyt kuninkaan
siis teidät arvoon nostaa mulle kuuluvaan:
Kastilian prinssin opettaja ootte nyt.

DON DIEGO.
Perheeni on hän kunnialla merkinnyt
näin näyttäin mieltään oikeaa ja antain tietää,
ett' entis-palvelukset aina palkan sietää.

KREIVI.
Kuninkaat kuinka liekin suurivaltaiset,
he erehtyä voi kuin meidän kaltaiset;
hoville kaikelle tää vaali todistaa:
nykyiset palvelukset huonon palkan saa.

DON DIEGO.
Jätämme vaalin, josta harmistutte jo,
sen syy lie ollut suosio tai ansio.
Kuningas tahtoo niin, ja vallan ehdottoman
jo kunnioitus epää arvostelun oman.
Lisätkää kunniaa te tekemäänsä yhä,
perheemme liittäköhön yhteen side pyhä,
teill' on vain tytär yks, vain yksi poika mulla,
me voimme enemmän kuin ystäviksi tulla:
niin tehkää, hänet vävyksenne ottakaa!

KREIVI.
Valita ylempää hän puolisonsa saa;
ja loisto arvonne tään uuden täyttävä
on toisin houkutuksin varmaan mielensä.
Te työnne tehkää, prinssiä te opettakaa,
hänehen istuttakaa vallan taito vakaa,
maat, kansat kuinka lannistetaan alle lain
hyviä hellien, mut pahat kauhistain.
Lisätkää avuihinsa myöskin taistokunto,
mi miehen karkaisee, ja karskin tuskan tunto,
hän täysin opastakaa sotatyöhön tähän,
yöt päivät satulassa kuinka vietetähän,
aseissa maataan, muurit noustaan, voimin omin
vain voitetaan ja tahdon tarmoin verrattomin.
Hänelle esimerkki tuo te näyttäkää,
ja mitä opetatte, työssä täyttäkää.

DON DIEGO.
Jos tahdon esimerkit ohjeisiini liittää,
eloni tarinan hän lukekoon, se riittää.
Hän tuota tutkiva on urhotöiden sarjaa
ja siitä oppiva -- vaikk' kateet kuinka parjaa --
maat vallitsemaan, linnat lyömään, kokoamaan
armeijat, maineensa suurtöille rakentamaan.

KREIVI.
Ei prinssi tehtäviään opi kirjoista,
elävin esimerkein on hän oppiva.
Mit' teki suurta niin nuo vuodet pitkät, mitä,
ett' yksi päiväni ei voittaa voisi sitä?
Olitte urhokas, ma _olen_. Tietää Luoja,
käsvarsi tää on valtakunnan vankin suoja,
Granadan, Arragonian kauhu on tää kalpa,
nimeni kaiken on Kastilian lukko, salpa,
mua ilman täällä lait ois toiset vallanpäällä,
vihollisenne koht' ois kuninkaita täällä;
jokainen päivä, hetki kunniaani sitoo
ain uuden laakerin ja voiton voittoon nitoo.
Uljuutta oppia käsvarren turvin tään
vois prinssi, syösten sodan, taiston mylläkkään;
mua nähden, voittajaa, hän oppis voittamaan
ja varmaan vastaamaan myös suurta luonnettaan
mua nähden...

DON DIEGO.
             Tiedän, miekkanne ei huonoimpia
niititte johdollani monta laakeria,
ja ikä jäntereeni kun on jäätänyt,
sijani uljuutenne hyvin täyttää nyt.
Mut sanat turhat nää on parhaat säästyvinä:
se nyt te olette, mik' olin ennen minä.
Huomaatte sentään käyden kanssain kilpateille,
mielessä valtiaan on eri vaa'at meille.

KREIVI.
Sen saitte, mihin työni minut ansioitti.

DON DIEGO.
Paremmin ansaitsi sen hän, ken teidät voitti.

KREIVI.
On toimeen arvokkain, ken paremmin sen täyttää.

DON DIEGO.
Tuon arvon parhaiten kai toimen saanti näyttää.

KREIVI.
Sen saitte kumartain, te vanha hovimies!

DON DIEGO.
Kuningas töistäni vain kuuluisista ties.

KREIVI.
Kuningas vuosianne kunnioitti vain.

DON DIEGO.
Näin tehden mittasi hän niillä miehuuttain.

KREIVI.
Näin tehden mulle ois hän tehnyt kunniaa.

DON DIEGO.
Ei kunniata ansaitse, ken sit' ei saa.

KREIVI.
Ei ansaitse? Ma enkö?

DON DIEGO.
                      Ette!

KREIVI.
                           Julkeutesi,
hävytön vanhus, vaatii tämän palkaksesi.
(Antaa hänelle korvapuustin.)

DON DIEGO (miekkansa paljastaen.)
Työs täytä! Surmaa minut jälkeen herjan tään,
ens herjan, joka heimoni saa häpeemään!

KREIVI.
Mit' aiot, vanhus heikko?

DON DIEGO.
                          Voima voipuva,
ah Luoja, jättääkö mun tässä tarpeessa?

KREIVI.
Mun miekkas on! Mut ylpistyisit liikaakin,
jos voitonmerkkiä ma moista kantaisin.
Hyvästi! Tutkikoon -- vaikk' kateet kuinka parjaa --
sun johdollasi prinssi urhotöittes sarjaa;
tää esimerkki, kuinka kopeus rangaistaan,
voi hälle viittana myös olla oikeaan.


5:s kohtaus.

DON DIEGO.
Voi raivon toivottuutta! Voi sua vanhuus nurja!
Näin kauan elinkö vain ollaksein näin kurja?
Töiss' urhon harmeninko vain ma nähdäkseni,
hetkessä kuinka kuihtui laaker-seppeleni?
Käs tää, min voimaa kaikk' Espanja kunnioitti,
mi valtakunnalle niin monet voitot voitti,
mi usein kuninkaansa turvas istuimen,
mua puolla ei, vaan herpoo, minut pettäen!
Ah, menneen mainehessa julma muisto tää!
Tuhanten päiväin työtkö päivä hävittää?
Uus arvoniko näin on onnen kuilu mulle,
syvyyden hauta kunniallein tahratulle?
Täytyykö nähdä kreivi loistossansa tässä
ja kuolla kostamatta taikka häpeässä?
Nyt prinssin opettaja kreivi olkohon!
Niin suureen arvoon kuulu ei mies maineeton;
valinnut vaikka mun on kuningas, hän tautta
kateuden tahrannut mun on tään herjan kautta.
Pois miekka, sankartöiden sorjin kanne, mutta
koristus turha, koska vyötät uupunutta,
pelätty muinoin, äsken tässä herjassa
paraatiin, vaan et puolustukseen kelpaava,
pois, pois jo luota ihmiskunnan kurjimman,
käy käsiin parempiin, käy käteen kostajan!


6:s kohtaus.

DON DIEGO. DON RODRIGO.

DON DIEGO.
Rodrigo, pelkäätkö?

DON RODRIGO.
                    Tuon kyllä opettaisin,
jos isä ette ois.

DON DIEGO.
                  Ah, viha kaunokaisin!
Tään vaivan vastakaiku mulle suloinen!
Vereni tunnen, koska kuohun kuulen sen;
tuo hehku pikainen on hiiltä nuoruuteni.
Rodrigo, poikani, ah, kosta loukkaukseni,
mun eestäin kosta!

DON RODRIGO.
                   Mitä?

DON DIEGO.
                         Herjaa julmimpaa,
mi tahraa kumpaisenkin meidän kunniaa.
Hän löi mua korvalle. Hän tuosta kuollut ois,
mut ikä ottanut on voiman multa pois;
ja miekan, jot' ei tää käs enää kantaa jaksa,
ma sulle annan, sillä taaton tahrat maksa!
Miehuutes näytä miestä uhkamieltä vastaan,
tää herja huuhdotahan hurmeell' ainoastaan.
Surmaa tai kuole! Etten mairittelis sua,
saat taistella sa vastaan miestä karaistua.
Veressä, tomuss' oon ma hänet nähnyt pauhuun
armeijain syöksyvän ja kaikki saavan kauhuun
ja satain murtavan myös ratsasparvein muurin;
hän, jota kuvailen näin sulle perinjuurin,
sotilas uljas tuo, tuo päämies verraton...

DON RODRIGO.
Ma pyydän, laatkaa! Hän?

DON DIEGO.
                         Chimenen isä on.

DON RODRIGO.
Ah!

DON DIEGO.
    Tunnen lempes, vait! Mut kunniatta ken
voi elää, elämän ei ole arvoinen.
Herjaajan rakkaan herja kipeämp' on vain.
No niin, sun kosto on, sa tunnet herjaajain.
En muuta virka. Kosta itsesi ja minut,
osoita ansainnees, ma että siitin sinut!
Käyn kuormaa kohtaloini kovain itkemään.
Sa riennä, joudu, juokse työsi täytäntään!


7:s kohtaus.

DON RODRIGO.
        Tuo isku vartomaton
ja kuolettava sattui poven pohjahan,
ma, kurja kostaja tään riidan oikean
ja väärä maalitaulu kovan kohtalon,
jään jähmettyneheks, tuo isku sielun murhaa,
        sen tiellä kaikk' on turhaa.
Ah, Jumalain! Niin liki lemmen onnea!
        Tää murhe murtaa voi.
Isäni herjattu on sekä herjaaja
        Chimenen taatto, oi!

        Sota käy läpi sieluni!
Mua lempi lietsoo, vaarassa on kunniani:
jos isän kostan, kadotan ma armahani.
Sydäntäin toinen syttää, toinen kättäni.
Valinta synkkä: elää häpeässä iki
        tai pettää lempeniki.
Tää tuska kahtianne yht' on rajaton,
        se mielen murtaa voi!
Hänt' enkö rankaise? Mut rangaistava on
        Chimenen taatto, oi!

        Isä, lemmitty, lempi ja maine,
ah, kovaa kamppailua valtain ylhäisten!
Katoopi turman kuiluun multa riemun laine
tai kunniani päivä päättyy pilvehen.
Sa rakas, julma toivo sielun empivän,
        mut sentään lempivän,
ah, miekka, surma mulla onnen suurimman!
        Se tämän tuskan toi.
Kostanko sillä siis ma taaton kunnian
        Chimenen jättäin, oi?

        On mieluummin kuoltava miehen!
Sen armaallein kuin taatollein oon velkapää.
Jos kostan, vihaamaan mua armahani jää,
mua ylenkatsomaan, jos käy en koston tiehen.
Kuin teenkin, teko toivojeni surma on
        tai mies ma arvoton.
Parantaa tahdon tuskaani, se yltyy vaan,
        se sielun autioi.
Kun sentään kuoltava mun on, käyn kuolemaan
Chimenen säästäin, oi!

      Siis kuollako kostoa vailla?
Surmaako etsiä, mi kohtais maineettoman?
Mun herjattaisko muistoain Espanjan mailla,
kun varjellut en kunniaa ma heimon oman?
Tään lemmen tähdenkö, mi varmaan loppuvi,
        nyt nään sen selvästi?
Pois aatos alhainen, pois sulohaave, houra,
        mi mieltä aatkeloi.
Pelastan kunniani! Nouse, uljas koura,
Chimenen jättäin, oi!

        Oli harhaunut henkeni mun.
Isällein kaikki velkaa oon, en lemmelleni.
Jos sotaan sortunen tai tuskaan tuiretun,
puhtaana kuin sen sainkin annan hurmeheni!
Jo syytän itseäin, oon liikaa viipynyt,
        jo koston työhön nyt!
Häpeän horjuneeni! Tuska ankarin
        mua turhaan vaivaa, oi!
Isäni herjattu on! Kostan tahran, min
        Chimenen taatto toi.




TOINEN NÄYTÖS.


1:nen kohtaus.

DON ARIAS. KREIVI.

KREIVI.
Näin meidän kesken myönnän, veri liian kuuma
sanasta kuohahti, mun valtas äkkihuuma.
Mut tehty tehty on, käy sit' en muuttamaan.

DON ARIAS.
Tuo ylpeys taipukohon tahtoon kuninkaan.
Osaksi syyt' on hällä siihen, vihansa
on teitä koko voimallansa kohtaava.
Ei teillä puolustusta, joka tässä riittää;
täss' arvoon herjatun hän herjan määrän liittää
ja yli korvauksen vaatii tavallisen
alistumista teiltä anteeks-pyytämisen.

KREIVI.
Kuningas mielivalloin määrää hengestäin.

DON ARIAS.
Erheenne jälkeen liikaa raivostutte näin.
Kuningas pitää teistä. Lausunut hän on:
_Ma tahdon_. Totelkaa! Niin saatte sovinnon.

KREIVI.
Sen säilymiseksi, mi mulle kallehinta,
ei kovakorvaisuuskaan oisi kallis hinta.
Kuin suur' hän olkoonkin, mun nyky-ansioni
edestä väistyvä on rikos moinen moni.

DON ARIAS.
Teot tehkää kuuluimmat, työt tärkit täyttäkää,
kuningas alamaiselleen ei velkaa jää.
Tiedätte, kerskatenkin: hyvin valtiasta
ken palvelee, hän tekee tehtäväänsä vasta.
Tuo uhkamieli, kreivi, turmionne on.

KREIVI.
En usko, ennen kuin tuon koen kohtalon.

DON ARIAS.
Kuninkaan mahtavuutta tulee pelätä.

KREIVI.
Mies minunlaiseni ei suistu päivässä:
Hän kaiken valtansa mua vastaan kootkoon!
Konsa mun maahan murskaa hän, hän murskaa valtionsa.

DON ARIAS.
Kuin? Niinkö heikko teist' on valta kruunupään.

KREIVI.
Mua ilman valtikka pian putois kädestään.
Mies olen hälle liian kallis. Pudottaissaan
tään pääni, kadottaa hän kaiken mahdin maissaan.

DON ARIAS.
Te kuulkaa neuvoani, te järjen suokaa tulla
itsenne ohjaajaks.

KREIVI.
                   On päätös valmis mulla.

DON ARIAS.
Mitä ma virkan siis? Ma minkä viestin saan?

KREIVI.
Ma etten häpeääni suostu milloinkaan.

DON ARIAS.
Tiedätte: valtiain on tahto ehdoton.

KREIVI.
On arpa heitetty, tää puhe turhaa on.

DON ARIAS.
Hyvästi siis, kun taida taivuttaa en teitä,
mut myrsky voittojenne uhkaa seppeleitä.

KREIVI.
Vakaana varron.

DON ARIAS.
                Ei se tulematta jää.

KREIVI.
Se silloin Don Diegon maineen hyvittää!
(Yksin.)
Mies surmaa pelkäävä vain uhkausta säikkyy
yl' onnen oikkujen mun mielein uljas väikkyy,
voin elää onnetonna, vaan mua pakottaa
ei kukaan elämään voi ilman kunniaa.


2:nen kohtaus.

KREIVI. DON RODRIGO.

DON RODRIGO.
Kaks sanaa, kreivi!

KREIVI.
                    Puhu!

DON RODRIGO.
                         Varmuutt' tahdon vaan.
Tunnetko Don Diegon?

KREIVI.
                     Tunnen.

DON RODRIGO.
                             Hiljaa haastellaan!
Tiedätkö, että vanhus tuo ol' aikansa
hyve ja uljuus itse, itse kunnia?

KREIVI.
Kenties.

DON RODRIGO.
        Tää hehku kuuma, silmissäin mi palaa,
tiedätkö, hänen vertaan on!

KREIVI.
                            En tietää halaa.

DON RODRIGO.
Saat tietää sen, täst' askelta jos neljä käyt.

KREIVI.
Sa nuori kerskuri!

DON RODRIGO.
                   Sa kiivastuvan näyt.
Nuor' olen, totta se; mut varro vuosien
lukua urhokkuus ei suurisyntyisten.

KREIVI.
Mun kanssain kiistata! Tuo mistä julkeus miehen,
min koskaan käyvän nähty viel' ei miekan tiehen?

DON RODRIGO.
Kahdesti kaltaiseni esittäydy ei,
ens iskut mestaruuteen meidät aina vei.

KREIVI.
Ken olen, tiedätkö?

DON RODRIGO.
                    Sen tiedän: nimes vaan
jokaisen muun kuin mun sais kauhuun kaiullaan,
otsalles kirjoitetun näyttää laakerein,
tuleva ett' on miekkas minun turmaksein.
Ma uhmaan uhkamielin kättä voittoisaa;
mut kyllin uljas aina kyllin voimaa saa.
Ken kostaa isäänsä, hän mahtaa mahdotonta;
et ole voittamaton, vaikka voitit monta.

KREIVI.
Tuo uljuus, jota jälleen sanas tuossa toisti,
minulle silmistäs jo joka päivä loisti,
Kastilian kunniaksi sinut katsoin, armaan
sinulle tyttäreni suonut oisin varmaan.
Sun lempes tiedän, näen riemuin miehen mieltä,
mi haaveet haihduttaa pois velvoituksen tieltä,
niist' ettei heikennyt oo hehku sielus jalon:
näen kunnioituksella hyvees suuren palon.
Siis vaali vienyt tää ei vaaraan pettymisen,
ritarin vävyksein kun tahdoin täydellisen.
Sua tunnen sääliväni. Tuimaa suoruuttas
ihaillen surkuttelen sentään nuoruuttas.
ÄI' etsi turhaan tätä turman seikkailua!
Taistosta säästä epätasaisesta mua,
minulle kunniaa ei moinen voitto tois,
miss' sota vaaraton, myös maine pieni ois.
Helposti voitetuks sun kaikki luulis, minä
vain surra saisin siitä, että kuolit sinä.

DON RODRIGO.
Uljuuttas halventava seuraa sääli! Kiistää
mult' tohdit kunnian! Et elämääkö riistää?

KREIVI.
Pois käy!

DON RODRIGO.
          Pois vaiti käymme.

KREIVI.
                             Niinkö halpa on
elosi?

DON RODRIGO.
       Niinkö pelkäät käydä kuolohon?

KREIVI.
Siis tehtäväsi tee! On poika kehno hän,
ken elää jaksaa jälkeen taaton häpeän.


3:s kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA.

PRINSESSA.
Hillitse tuskasi tään turman iskun alla!
Vakaana voita se, Chimene, talttumalla!
Tää myrsky heikko pian rauhaks varmaan vaihtuu,
sun onnes pieni peitti pilvi vain, mi haihtuu,
kadota mitään et, vain aikaa.

CHIMENE.
                              Sydämeni
synkiksi kääntää kaikki onnentoiveheni.
Niin nopsa tuulispää kun iskee tyynehen,
se uhka haaksirikon ain on tuhoisen;
ma hukun valkamaan. Ma miestä rakastin,
mua hän, ja sovussa tuon tiesi taatotkin,
siit' ensi kerran teille kerroin hetkellä
tuon turman kiistan, koska rikkui välinsä;
mut viestin vinhan tieltä, joka teille tuli,
suloinen varrontani kohta suruun suli.
Kirottu hulluus, kurjat lait te kunnian,
ies, joiden julmuus orjuuttaa siis jaloimman!
Kaikk' kalliit toiveheni säälimättä lyötte
ja itkunnyyhkyyn onnen ihanimman myötte!

PRINSESSA.
Sun syytä säikkyä ei kiistaa tuota. Hetki
sen siitti, sama sovittaa taas kumpaisetki.
Melua nostanut se liian suurta on;
kuningas itse heille solmii sovinnon.
Sa tiedät, sieluni, sun tuskaas surren, tätä
pois pyyhkiäkseen mitään koettamatt' ei jätä.

CHIMENE.
Välitys auta tässä ei. Niin tappavaa
ei tekemättömäksi loukkausta saa.
On turhaa tässä viisaus ja voima. Pahan
jos parantaa, sen saa vain itsens' salaamahan,
sydänten noiden viha painuu pohjahan
ja siellä sytyttää vain tulen tuimemman.

PRINSESSA.
Rodrigon ja Chimenen pyhä liitto varmaan
isien sydämiin on sovun saapa armaan,
pian rakkautenne onni, heitä vankempi,
tuon riidan asettaa ja vihan viihtävi.

CHIMENE.
Sit' toivon, vaikk' en usko. Liian korskea
Diego on, ja taattoni taas tunnen ma.
Siks itkuani turhaan estän. Tuskaa uutta
vain tuopi entisyys, ja pelkään vastaisuutta.

PRINSESSA.
Vihaako voimatonta pelkäät harmaapään?

CHIMENE.
Rodrigo uljas on.

PRINSESSA.
                  Mut nuori iältään.

CHIMENE.
Ens iskussaan jo urhokas on itsensä.

PRINSESSA.
Sun hänt' ei liikaa silti tule pelätä;
vuoks lempens' ei hän tahdo nähdä tuskiasi,
vihansa sammuttaa kaks sanaa huuliltasi.

CHIMENE.
Mut mikä tuska, jos hän ei mua totteleisi!
Ja jos hän totteleis, maa kuinka mainitseisi
ritaria, mi sietää moisen herjansa!
Hän lemmelleni luja lie tai horjuva,
hävetä voin ma vain tai surra kieltoaan
tuot' oikeaa tai liikaa kunnioitustaan.

PRINSESSA.
Ylevä on Chimene: oman voiton vuoksi
alhaista aatost' ei hän silti päästä luoksi.
Mut jospa päivään saakka suuren sopimisen
tuon sulhon vangita ma voisin täydellisen,
näin estäin, ettei uljuuttaan hän ilmi näyttäis,
se surunpilvin ehkä lempes taivaan täyttäis?

CHIMENE.
Ei enää! Tuo jo huoli tainnut mult' on laata.


4:s kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA. Hovipoika.

PRINSESSA.
Rodrigo etsi, hänet heti tänne saata!

HOVIPOIKA.
Hän ja Gormaon kreivi...

CHIMENE.
                         Ah, tää pelko rinnan!

PRINSESSA.
Sa puhu!

HOVIPOIKA.
        Jättäneet he yhdess' ovat linnan.

CHIMENE.
He kaksin?

HOVIPOIKA.
           Kaksin, mutta hiljaa riidellen.

CHIMENE.
He varmaan taistelee jo! Tiedän, tunnen sen.
Prinsessa, anteeksi, ma että riennän...


5:s kohtaus.

PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA.
                                        Voi,
mi tuska mieleeni tään rauhattuuden toi!
Sen huolta itken, jonk' on sulho mulle kallis;
taas herää rakkaus, en herätä sen sallis!
Mik' erottaa Rodrigon ja Chimenen, mulle
taas lähde toivon on ja tuskan, tuiretulle,
ja juopa itkemäni, jonka tahdon peittää,
salaisen sieluhuni riemun, hurman heittää.

LEONORA.
Se hyve korkea, mi sydämenne salpaa,
näin nopsaan pakeneeko lempeänne halpaa?

PRINSESSA.
Sit' älä halvaks sano, koska rinnassain
ylväänä, voitokkaana nyt se laatii lain,
sa sitä kunnioita, mulle kalleinta.
Hyveeni uhalla ma tohdin toivoa;
niin hullun toivon tähden sydän heikko tää
Chimenen kadottaman sulhon vangiks jää.

LEONORA.
Katoovan sallitte siis uljuutenne jalon,
samalla sammuvan myös järjen ylvään valon?

PRINSESSA.
Ah, kuinka järjen ääni vähän vaikuttaa,
kun mieltä suloinen niin myrkky tenhoaa!
Ja mik' on tuska tulla silloin terveheksi,
kun sairas tautiansa rakkaampaa ei keksi!

LEONORA.
Toiveenne viettelee, on armas tautinne,
mut muistakaa, Rodrigo teit' ei ansaitse.

PRINSESSA.
Sen hyvin tiedän; mut jos hyve jättää mun,
sa kuule, kuinka lempi kiehtoo hurmatun.
Rodrigo taistostaan jos palaa voittajana,
suur' urho tuo jos häntä siis on alempana,
voin häntä häpeättä silloin rakastaa.
Ken kreivin voittaa, uhmata voi maailmaa.
Voin kuvitella, koko valtakunnatkin
hän voittava on sankartöin ja pienemmin,
tään lemmen imarteessa näen istuvan
jo hänet herrana Granadan valtikan:
ihailee, pelkää häntä lyödyt maurit, uutta
Arragonia voittajalta vartoo mahtavuutta,
antautuu Portugal, ja taa on merten laineen
tuon soipa kaiku kauniin pyytehen ja maineen,
afrikalaisten verin laakerinsa kastuu,
kuin taru taistelijani kuuluisain hän astuu,
sit' toivon hänestä ma jälkeen voiton tään,
luon oman maineheni hänen lemmestään.

LEONORA.
Mut nähkää, minne hänet tempaatte te mukaan
jo vuoksi taiston, jok' ei ehkä tapahdukaan.

PRINSESSA.
Rodrigo herjattu ja kreivi herjaaja!
Yhdessä poistuneet: siell' eikö taistella?

LEONORA.
No niin, he taistelee, kun niin te tahdotte!
Mut käy Rodrigo ei niin pitkälle kuin te.

PRINSESSA.
Mit' tahdot? Hullu oon, mun hourii sydämeni,
näät siitä tuskan, minkä tuo tää rakkauteni.
Käy kammiooni huojentamaan huoliain,
mua ällös yksin heitä tässä vaivassain!


6:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON ARIAS. DON SANCHO.

DON FERNANDO.
Niin houkka, turha onko mieli kreivin tuon?
Toivooko hän viel', että syynsä anteeks suon?

DON ARIAS.
Hänelle kauan nimessänne haastoin, tein
ma kaikkeni, mut oli turha tuloksein.

DON FERNANDO.
Kautt' taivaan! Alamainen näinkö välittää
siis vähän, mitä tahtoo, mielii kruunupää?
Mua halveksii hän, herjaa Don Diegoa!
Hovini keskell' laatii mulle lakeja!
Suur' olkoon päällikkö, suur' olkoon sankari,
tää koura korskamielen maahan iskevi;
Mars itse vaikka hän ja itse uljuus oisi,
jos tuntis voimani, niin ei hän niskuroisi.
Mut kun niin tahtoo hän, hän talteen ottakaa,
jos vastustaa tai ei. Tää rikos palkan saa.

DON SANCHO.
Ehk' aika taivuttaa tään ylpeytensä tuhman.
Hän äsken vallass' oli vielä kiistan uhman.
Sire, ensi tuokion ei kuumuudessa povi
niin uljas ehdontahdoin riitojansa sovi;
hän näkee vääryytensä, mutta mielellään
niin pian tunnusta ei ylväs erhettään.

DON FERNANDO.
Don Sancho, vaietkaa ja tietkää: häntä ken
mun eessäin puolustaa, on itse syyllinen.

DON SANCHO.
Vait olen, tottelen. Mut vielä puoltaa voisi
yks sana häntä, Sire...

DON FERNANDO.
                        Ja sana tuo mik' oisi?

DON SANCHO.
Se, ettei sielu, tuttu sankartöiden vaan,
kuin muut voi alistua, pyytää polvillaan;
sovinnon luulee hän vain tuovan häpeää.
Tuo sana ainut mieltä kreivin pelättää;
hänestä tehtävänsä helpomp' olla vois,
hän teitä totteleis, jos niin ei uljas ois.
Aseilla, käskekää, käsvarsi taiston tuttu
tään riidan ratkaiskoon, ja siihen loppuu juttu!
Hän suostuu, Sire. Mut siks, kuin hän sen tietää, vakaan,
tulkoon ken tulleekin, ma hyvityksen takaan.

DON FERNANDO.
Puhutte liian suoraan; mutta vuosienne
vuoks antaa anteeks voin ma nuoren rohkeutenne.
Kuningas viisas kaipaa sankareita maan
ja verta alamaisten työhön parempaan;
kuin pää, mi jäseniä avuksensa huoltaa,
ma hoidan, säästän niitä, mua jotka puoltaa.
Siks mulle oikein ei, mi teille: sotilaana
puhutte, toimia mun täytyy kuninkaana.
Mut mitä virkkaakin, hän luulkoon mitä luulee,
ei haihdu kunniansa, mua jos hän kuulee.
Muakin loukkasi hän, miestä loukaten,
min prinssin kasvattajaks juuri valitsen;
mua herjaa itseäin, mi herjaa vaaliani,
se uhmaa ehdotonta voimaa valtikkani.
Ei siitä enää. Muuten, vanhan vainoojamme
purjetta kymmenen on nähty rannoillamme;
he tulla tohtineet on virran suulle ihan.

DON ARIAS.
Jo maurit oppineet on valtiaamme vihan:
niin usein voitettuina tuskin uskaltaa
he enää uhmata niin suurta voittajaa.

DON FERNANDO.
Ett' Andalusiaa ma heidän uhallaan
hallitsen, anteeks anna ei he milloinkaan;
maa kaunis tää, mi kauan kuulunut on heille,
kateutta synnyttää, on vaaran aihe meille.
Vuoskymmen sitten siks Sevillaan siirsin ma
Kastilian valtaistuimen jo ajoissa,
lähempää että täältä sotaa johtaen
tuhota aikehensa voisin jokaisen.

DON ARIAS.
Päittensä kallehimpain hukka kertoo heille,
tääll'-olostanne mik' on turva maitten teille:
ei syytä pelkoon.

DON FERNANDO.
                  Eikä varomattomuuteen.
Vie usko liian varma aina vaaraan uuteen.
Tiedätte: nousuvesi yksi laivat nuo
helposti tänne saakka ulapalta tuo.
Mut turhaan kauhistusta kylvän sydämiin,
kun epätietoinen tuo viel' on viesti niin;
hälyytys hyödytön tää kaupunkimme elon
vain häiritseis ja yössä turhan nostais pelon.
Lisätkää sataman ja muurein vartiosto!
Se illaks riittää.


7:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON ALFONSO. DON SANCHO. DON ARIAS.

DON ALFONSO.
                   Sire, jo kreivin kohtas kosto.
Kaas hänet Don Diegon pojan miekka huima.

DON FERNANDO.
Kun herjan kuulin, tiesin, ett' ois kosto tuima,
mut turhin yrityksin turmaa tuota torjuin.

DON ALFONSO.
Chimene jalkojenne juureen itkein, horjuin
tuo tuskansa ja teiltä pyytää oikeutta.

DON FERNANDO.
Ma hänen suruihinsa otan osaa, mutta
minusta kreivi ansainnut on rangaistuksen
tään oikean vuoks sinkoomansa loukkauksen.
Kuitenkin, kuinka oikea lie kuolo tää,
mua suuren päällikköni surma säälittää!
Hän vaivat valtioni raskaat usein kantoi,
verensä eestäni hän tuhat kertaa antoi;
vuoks uhmansa mit' tunsinkin, mua murhettaa
tuon miehen hukka, josta heikentyvi maa.


8:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. CHIMENE.
DON SANCHO. DON ARIAS. DON ALFONSO.

CHIMENE.
Sire, oikeutta!

DON DIEGO.
                Sire, mua kuulkaa!

CHIMENE.
                                  Syöksyn juureen
jalkainne!

DON DIEGO.
           Suruhuni katsokaatte suureen!

CHIMENE.
Oikeutta anon.

DON DIEGO.
               Kuulkaa sana puolustuksen!

CHIMENE.
Rangaiskaa röyhkeyttä nuoren hurjimuksen!
Hän voiman murskasi, mi valtakuntaa nosti,
hän tappoi taattoni.

DON DIEGO.
                     Hän taattons' oman kosti.

CHIMENE.
Teilt' oikeutta vaatii alamaisten veri.

DON DIEGO.
Ken oikein kosti, häntä rangaistus ei peri.

DON FERNANDO.
Molemmat nouskaa! Tyynesti nyt haastakaa!
Chimene, tuskanne mua tuiki murhettaa;
syvästi sydämeni samaa huolta huokaa.
(Don Diegolle.)
Te sitten! Hänen ensin rauhass' surra suokaa.

CHIMENE.
Isäni kuollut! Sire, ah nähnyt virtanaan
hurmeensa vuotavan oon urhorinnastaan,
tuon hurmehen, mi usein taistot voitti teille,
takasi muurinne ja maamme turvas meille,
tuo hurme tuores huohti vieläi vihaa seestä,
kun muiden vuoksi vuos, ei kuninkaansa eestä;
min vaarain keskell' oli sota säästänyt,
Rodrigo vuodatti sen hovissanne nyt.
Paikalle riensin voimatonna, kalpeana;
hän kuollut oli! Sire, mun sortuu ääni, sana
kuvaillen surmaa moista suuren sankarin;
sen itkut, huokaukset kertoo paremmin.

DON FERNANDO.
Rohkaistu, tytär, tiedä: tästä lähtien
kuningas olla tahtoo taattos sijainen.

CHIMENE.
Sire, liika kunnia mun seuraa kurjuuttani.
Jo kerroin, kuinka löysin isä-vainajani:
povensa puhki oli, kuin mua varten yhä
kirjoitti tehtävääni tomuun hurme pyhä
tai ehkä uljuutensa vielä kuolon yöstä
tuon haavan kautta huusi mulle koston työstä,
ja että kuninkaan sit' oisi pakko kuulla,
oikeutta anoo se nyt tyttärensä suulla.
Sire, älkää salliko, ett' edessänne täällä
niin liki liikkuis moinen hurjuus vallanpäällä,
rankaisematta että arvokkaimmat jää
alttiiksi iskuille, joit' iskee huimapää,
ett' uskalikko nuori heidän hurmein kylpee,
lyö maineen, muiston heiltä vie, ja siit' on ylpee!
Jos kostamatta jää tuo surma sankarin,
se mielet jäähdyttää teilt' innokkaimmatkin.
Isäni kuollut on, ma pyydän: kostakaatte!
Ma siitä viihdy en, te siitä hyödyn saatte.
Teilt' anastaa tuo kuolo paljon arvokasta.
Verestä veri siis ja kuolo kuolemasta!
Niin tehkää, vuoks ei mun, vaan vuoksi valtikkanne,
vuoks itsenne, vuoks arvonne, vuoks kunnianne,
kaikk' uhratkaa, ma sanon, valtiolle, turmaa
mik' uhkaa kansanne ja suuruutenne surmaa!

DON FERNANDO.
Puhukaa, Don Diego!

DON DIEGO.
                    Autuas, ah, mies,
mi elon kadottaa, kun sammuu voiman lies!
Ah, kurjaa kohtaloa miesten uljasten,
kun päivä päättyy yöhön pitkäin vuosien!
Ma, jolle joka työ vain kunnian ol' koitto,
ma, jota kaikkialle aina seuras voitto,
ma tänään vuosieni liikain vuoksi vaan
saan sietää herjaa, kyvytönnä kostamaan!
Mit' taisto voinut ei, ei väijys, saarto mikään,
Granada voinut ei, ei Arragonia ikään,
vihollisenne ei, ei kateus kaikki, sen
tääll' eessä silmäinne voi kreivi kerskaten;
kateena vaalistanne voittohon hän luotti,
min hälle minuun nähden heikkous iän tuotti.
Nää hapset, harmennehet kypär-raudan alla,
tää veri, eestänne mi virtas kunnialla,
tää käsivarsi, muinoin kauhu armeijain,
ois saanut häpeällä käydä hautahain,
jos poikaa siittänyt en arvoist' oisi maani,
arvoista itseni ja jalon valtiaani.
Kätensä mulle lainas, kreivin tappoi hän,
puhdisti kunniani, poisti häpeän.
Jos mies on rangaistava tautta miehuutensa,
jos korvapuustin kosto vaatii korvauksensa,
mun yllein yksin myrsky kaikki tulkohon!
Sire, päätä rangaiskaa, kun käsi rampa on!
Rikosta taikka ei syy kiistan olkoon tää,
hän vain sen käsi on, ma siinä olen pää.
Isänsä surmaa on Chimene vaikeroinut;
hän ei ois surmannut, jos minä oisin voinut.
Siis pääni uhratkaa tää vanha Tuonen yölle
ja kättä säästäkää niin nopsaa tuhotyölle!
Hyvittäkää Chimene minun hurmeellani,
ma siit' en kieltäydy, en väistä kuoloani,
en soimaa ankaraksi päätöstännekään;
ken kuolee häpeättä, kuolee mielellään.

DON FERNANDO.
Asia tärkki on, se suuren neuvoston
edessä tuomionsa vasta saapa on.
Don Sancho, saattakaa Chimene kotiin! Sana
Diegon ja tää hovi häll' on vankilana.
Poikansa etsikää! Ma oikeutta teen.

CHIMENE.
Murhaajan kuolema, Sire, kuuluu oikeuteen.

DON FERNANDO.
Levähdä, tyttäreni, turra tuskasi!

CHIMENE.
Jo levon neuvostai tää murhe kasvavi.




KOLMAS NÄYTÖS.


1:nen kohtaus.

DON RODRIGO. ELVIRA.

ELVIRA.
Mit' tehnyt oot, Rodrigo? Mistä saavut, hurja.

DON RODRIGO.
Käyn tietä tummaa, eessä kohtalo vain kurja.

ELVIRA.
Mist' otat rohkeutes ja ylpeytes tuon uuden
näkyä siellä, minne saatoit onnettuuden?
Kuin? Tänne vainoatko kreivin varjoa?
Hänt' etkö surmannut?

DON RODRIGO.

                      Vuoks kunniani ma
sen tein: jos eläis hän, se häpeäni ois.

ELVIRA.
Majasta murhatunko turvaa etsit? Pois!
Ei paikka murhaajan se ollut milloinkaan.

DON RODRIGO.
Ma eteen tuomarini tulla tahdoin vaan.
Mua ällös katso kasvoin kummastunein! Turmaa
kun olen kylvänyt, myös itse etsin surmaa.
Chimene vain ja lempeni mun tuomitkoon!
Vihansa syttäin kuolon ansainnut ma oon,
siks saavun kädestänsä saamaan lahjana
sen kuolon, jonka kuulla suustaan tahdon ma.

ELVIRA.
Vihaansa vältä ennen, karta katsettansa,
tääll'-ololtasi säästä ensi tuskiansa!
Äl' alttiiks antaudu ens hyökypäille vaivan;
se tunteittensa myrskyn raivoon nostais aivan.

DON RODRIGO.
Ei, ei, tuo kallis, jota syvään loukkasin,
mua rangaista ei voi ees raivoin riittävin;
ma sata kuolemaa voin välttää, jos ma voin
pikemmin kuollen surman suurentaa sen noin.

ELVIRA.
Chimene linnass' itkee, huutaa huokaavana,
hän sieltä saapuva on seuran saattamana,
Rodrigo, poistu, pyydän, huolest' auta minut!
He mitä virkkaiskaan, jos näkis täällä sinut?
Tahdotko kurjuutensa lisäks antaa tietää
parjaajain, että isän murhaajaa hän sietää?
Hän palaa jo, jo hänet nään: käy piilohon,
Rodrigo, kunniansa vuoks, mi vaarass' on.


2:nen kohtaus.

DON SANCHO. CHIMENE. ELVIRA.

DON SANCHO.
Vihanne hurskas on, on pyhät kyynelenne,
veriset uhrit vaatii hyvä oikeutenne,
siks sanoin yritä en teitä lohduttaa,
vihanne myrskyä en viihtää valtavaa.
Mut jos ma palvella voin teitä, käyttäkää
miekkaani, kostakaa näin sillä kuolo tää,
tuo syypää rangaiskaa mun rakkaudellani:
käteni käskystänne hyvin iskevi.

CHIMENE.
Mua kurjaa!

DON SANCHO.
            Näätte: teiltä puoltajaa ei puuttuis.

CHIMENE.
Lupasi oikeutta kuningas, hän suuttuis.

DON SANCHO.
Hitaasti oikeus tuo kuninkaitten käy:
voi vasta ilmetä, kun rikollist' ei näy.
Sen kulku verkka liikaa kyyneleitä nostaa,
te suokaa ritarin siis asevoimin kostaa,
se keino varmemp' on ja nopeampi.

CHIMENE.
                                  Mutta
myös viimeinen. Jos sentään mieltäin murtunutta
te säälitte, kun siihen tullaan: teille vapaan
suon vallan kostamahan eestäin ritar'tapaan.

DON SANCHO.
Se onni ainoo on, mun jota sielu halaa,
Pois käyn ja toivoon tyydyn, mielessäin mi palaa.


3:s kohtaus.

CHIMENE. ELVIRA.

CHIMENE.
Siis vihdoin vapaa, vihdoin vailla kahlehia
voin sulle tuskiani virkkaa tummimpia,
voin huokauksilleni vallan antaa, mielen
avata, kirvoittaa tään surun synkän kielen!
Isäni kuollut on, Elvira. Ensi miekkaan
Rodrigon purskahtain tuo hurme vuosi hiekkaan.
Siis itkekää, ah silmät, viljoin itkekää!
Mult' toinen elonpuol' löi puolen elämää
ja vaatii kostamaan mun tuota menneen turmaa
hänelle, päiviäin mi enää yksin hurmaa.

ELVIRA.
Lepoa tarvitsette.

CHIMENE.
                   Ah, sa levosta
puhutko tuskassani niin tulen-tuimassa!
Ma kuinka lohduttua koskaan voin, jos en
vihata kättä voi, mi alkusyy on sen?
Voin vaivaa toivoa vain iänikuista,
kun syytä vainoan, syypäätä lemmin ma.

ELVIRA.
Isänne murhaajaako rakastatte noin?

CHIMENE.
Rakastan? Riitä ei! Ma häntä jumaloin.
Vihani lempi voittaa; armahani nään
ma murhamiehessä, nään joka piirteessään,
ja tunnen, kuinka vielä sydämessäni
isääni vastahan Rodrigo iskevi.
Hän hyökkää, ahdistaa, hän väistyy, vaanii, torjuu,
hän kons' on voitolla, kons' allakynsin horjuu,
mut tässä taistelossa lemmen ynnä vihan
ei taivu sieluni, vaan sydän särkyy ihan;
näät vaikka vallitsee mua liekki lemmen armaan,
en tietä velvoituksen tuolta tutki varmaan,
käyn horjumatta, kunne ohjaa kunniani.
Murehtii kohtaloa koidon armahani
tää sydän, mutta silti tiedän säälienki,
ken olen ynnä mitä tahtoo taaton henki.

ELVIRA.
Aiotte kostaa?

CHIMENE.
               Ah, tuo aatos julma on,
myös kosto, jonka vaatii vallat kohtalon!
Ma päätään pyydän, sitä saada pelkäilen,
surmaansa etsin, vaikka kuolen kanssa sen.

ELVIRA.
Hylätkää, hylätkää tuo tuuma surullinen!
Lain alle tuiman niin ei teidän antauminen!

CHIMENE.
Kuin? Taatto kuollut multa, melkein sylistäin,
huutaisi kostoa ja turhaan huutais näin?
Lumojen muiden vuoksi sydän heikko tämä
vain oisko häpeän ja tuskan kyyneltämä,
ja sietäisinkö alle kurjan vaitiolon
katoovan kunniani lemmen vuoksi polon?

ELVIRA.
Mua uskokaa: te ootte anteeks annettava,
kun teidän miehelle on kaunaa kannettava
niin rakkaalle, niin lempivälle. Kyllin teitte,
kun eteen kuninkaan jo asianne veitte;
noin älkää synkkämielin syöskö eespäin!

CHIMENE.
                                        Kostaa
mun täytyy, kunniani ylös yksin nostaa,
ja mitä kuiskineekin lempi, kuule tuota
ei sielu suuri eikä tekosyihin luota.

ELVIRA.
Mut häntä vihaa ette? Häntä lemmitte?

CHIMENE.
Sen myönnän.

ELVIRA.
            Mikä siis on teidän aikeenne?

CHIMENE.
Pelastaa kunniani, päättää tuska vaan,
hänelle kostaa, kuolla hänen kuoltuaan.


4:s kohtaus.

DON RODRIGO. CHIMENE. ELVIRA.

DON RODRIGO.
No niin, tuo päätös teiltä vähän vaivaa kysyy:
eloni ottakaa, niin kunnianne pysyy.

CHIMENE.
Elvira, mitä nään? Me missä olemme?
Muu eessäin, talossain! Rodrigo onhan se!

DON RODRIGO.
Te älkää säästäkö mun vertain, nauttikaa
makeutta kostonne ja koidon kuolemaa!

CHIMENE.
Ah!

DON RODRIGO.
    Kuulkaa!

CHIMENE.
             Kuolen!

DON RODRIGO.
                    Hetki vain!

CHIMENE.
                               Pois menkää meiltä!
Mun kuolla sallikaa!

DON RODRIGO.
                    Ma sanaa pyydän teiltä.
Te sitten vastatkaa vain tällä miekalla!

CHIMENE.
Verestä taattoni se viel' on kostea!

DON RODRIGO.
Chimene...

CHIMENE.
           Silmistäin tuo ase kauhun poista,
rikokses, elämäs se ettei soimaa toista!

DON RODRIGO.
Sit' ennen katso, ettei vihas liekki viihtyis,
vaan kaunas kasvaisi ja kostos vauhti kiihtyis!

CHIMENE.
Mun vertain vuotaa se.

DON RODRIGO.
                       Se iske vereen mun,
näin siitä huohtamasta lakkaa hurme sun.

CHIMENE.
Ah, julmuutta, mi tappaa taaton raudalla,
sen näöllä tyttären, kaikk' ilman armoa!
Tuo ase sietämätön kätke! Tahdot, että
sua kuulisin, ja minut murhaat sydämettä!

DON RODRIGO.
Teen tahtosi, ma vaikk' en hylkää toivoani
kätesi kautta saada kaunis kuolemani;
et multa vartoa voi katumusta halpaa
teosta parhaasta, mi pojan kohtaa kalpaa:
tuo tulos kiihkon, min voi veri pestä vain,
häväisi taattoain ja minun mainettain.
Mies kunnian ei kärsi korvapuustia;
mua myös hän löi, siks herjaajaani etsin ma,
tapasin, taaton kostin, pesin tahran pois,
tekisin vielä tuon, jos tekemättä ois.
On totta, että vastaan taattoain ja mua
mun rakkauteni kauan tahtoi säästää sua;
sen voiman siitä arvaat, että epäröin
niin suurta herjaa kostaa, ennenkuin ma löin.
Sua suututtaa tai sietää loukkaus tuo mun täytyi,
jo tuumin, liikaa käsi munkin kiirehtäytyi,
liiasta itseäin jo kiihkeydestä moitin
ja sillä kauneutesi voiman yksin voitin,
kun sulos suurimmat tuon mursi aatteen ies,
sua ettei ansaitseisi kunniaton mies
ja että lempes uhmin sielus vihaisi
mun halpuuttain, kuin uljuuttain se rakasti;
totellut jos ma oisin lempes ääntä, en
ma ollut oisi sun ja vaalis arvoinen.
Sen vielä virkan, vaikka sitä huoannenki,
sen toistan, sikskuin tässä ruumiissain on henki:
sua loukkasin, mut niin mun tehdä täytyi! Pesi
se tahran multa pois, taas olen arvoisesi.
Velaton taatostain jo oon ja kunniasta,
hyvitys vaatia nyt sull' on vuoro vasta.
Vereni tarjota vain sulle tahdoin: mitä
mun oli tehtävä, ma tein, teen vielä sitä.
Ma tiedän, vastaani sun isäs kuolo nostaa,
en uhris henkeä ma sulta tahdo ostaa,
verestä vainajan siis veri vuodata,
mi katsoo kunniakseen taattos kuoloa.

CHIMENE.
Rodrigo! Vihollises vaikka oon, en voi
sua siitä soimata, mi sua kunnioi,
ja kuinka tuskani mun ilmi tulleekaan,
sua syytä en, ma murheitani itken vaan.
Lait tunnen kunnian, ja minkä syttää palon
niin suuri herja miehen sydämessä jalon;
näin tehden, käyttäytyen miesnä kunnian,
myös mulle antanut oot ohjeen oikean.
Mua kuntos synkkä kautta voittos neuvoi, kostain
isäsi kunnian ja oman mainees nostain;
nyt mull' on sama huoli, mulla murheekseni
eess' isän kosto on ja nosto maineheni.
Ah! sinun tähtesi mua murhe murtaa nyt.
jos turma muu mult' oisi isän riistänyt,
ois onni nähdä sua ollut lohtu ainoo
tään poven polttavan, jot' tuska vain nyt vainoo,
levinnyt lempeä ois rauha sydämeeni,
kun käsi kuivannut ois armas kyyneleeni.
Nyt surmaajansa täytyy minun surmata,
sen voiton lemmestäni vaatii kunnia,
ja kauhun velvoitus, mi minut maahan painaa,
muu vaatii toimimaan, pian että oisit vainaa.
Näät ällös varro, että vuoksi rakkauteni
arasteleisin, kosk' on vuoro kostaakseni.
Hyväkses lempi mitä kuiskineekin, sinun
vertaises uljuudessa olla täytyy minun:
mua loukaten sa näytit: olet arvoiseni;
sun kuolos kautta näytän: olen arvoisesi.

DON RODRIGO.
Äl' enää lykkää vaatimusta kunnian!
Se pyytää päätäni, sen sulle tarjoan,
se uhraa tehtävälles ylevälle jo:
suloinen surma, ah, suloinen tuomio!
Jos oikeus hidastuu tään syyni jälkehen,
hidastuu kunnias ja kosto rikoksen.
Oon onnellinen, kun niin kauniin kuolon saan!

CHIMENE.
En ole pyövelisi, vastapuoles vaan
Ma päänkö ottaisin, min pelastust' et auta?
Mun tehtäväin on ahdistaa, sun puolustauta.
Sen mulle hankkiva on toinen; käsi tää
sua vain on vainoomaan, ei surmaan velkapää.

DON RODRIGO.
Hyväksein lempi mitä kuiskineekin, minun
vertaisen' uljuudessa olla täytyy sinun;
mut isän kostohon ken kättä toista lainaa,
Chimene, usko mua, nää alas arvot painaa.
Käteni oma vain mun kosti herjani,
kätesi oman vain myös olkoon kostosi.

CHIMENE.
Sua julmaa! Tuohon miks niin itsepintaistua?
Avutta itse kostit, miksi autat mua?
Sun tapaas olen toimiva, ei uljuuteni
voi sietää, että kanssas jaan ma maineheni.
Isäni, kunniani mistään tahdo kiittää
sua ei, ei tuloksia lempes, tuskas niittää.

DON RODRIGO.
Ah, tuima tunto kunnian! Ma kuinka voisin
Sult' armon saada tuon? Siit' autuas ma oisin,
kautt' taattos kuollehen, kautt' ystävyytemme,
kostosta, säälistä suo mulle surma se!
Kätesi kautta kuolla helpomp' oisi kurjan
sun sullios tään kuin elää vihas alla nurjan.

CHIMENE.
Pois käy! Sua vihaa en.

DON RODRIGO.
                       Sun täytyy niin.

CHIMENE.
                                       En voi.

DON RODRIGO.
Huhuja, parjausta uhmaatko? Kun soi
mun julki rikoksein, ja että lempes kestää,
ken valheen, kateuden sen tulvan jaksaa estää!
Ne heti vaienna ja enää viipymättä
pelasta kunniasi, surman käytä kättä!

CHIMENE.
Se paistaa kirkkaammin, jos eloon jätän sun;
kateus tummin soip' on kunniaani mun
ja säälivä mun murheitani, tietäen,
sua että vainoon, vaikka kuinka lempinen.
Käy pois, mun tuskaksein äl' enää täällä näy,
mun vainoomani, lempimäni mies! Pois käy!
Yön varjot askelias suojaa; lähtösi
jos nähdään, vaarassa on hyvä maineeni.
Se parjaukselle on tieto altis ainoo,
sua että siedän nyt, sua etten täällä vainoo;
siis päältä hyveeni tuo hyökkäys sa torju!

DON RODRIGO
Mun kuolla suo!

CHIMENE.
                Pois käy!

DON RODRIGO.
                         Ja päätökses ei horju?

CHIMENE.
Vihaani vaikka tunteet kauniit viihdyttää,
sen taaton kostohon ma tahdon kiihdyttää,
mut vaikka vankinaan mua työ tää tuima pitää,
toiveeni ainoa on, etten voisi mitään.

DON RODRIGO.
Oi, lemmen ihmettä!

CHIMENE.
                   Voi, kuormaa kurjuuden!

DON RODRIGO.
Min turman tuotti meille riita taattojen!

CHIMENE.
Ken sit' ois uskonut?...

DON RODRIGO.
                        Ken voinut ennustaa?...

CHIMENE.
Niin lähell' onni jo, ja kaikki katoaa!

DON RODRIGO.
Niin liki valkamaa, niin vartomattako
toiveemme murtanut on rajumyrsky jo?

CHIMENE.
Ah, tuskaa Tuonelan!

DON RODRIGO.
                    Ah, katumusta turhaa!

CHIMENE.
Sua enää kuule en, tää tuokio mun murhaa.

DON RODRIGO.
Hyvästi: kuolon-kurjaan käyn ma elämään,
siks kunnes kostollasi multa riistät tään.

CHIMENE.
Jos siinä onnistun, saat multa sanan sen:
sun jälkees hetkeäkään elää tahdo en.
Hyvästi: varo, ettei sua kenkään nää.

ELVIRA.
Ah, mitkä turmat meille taivas lähettää!

CHIMENE.
Suo surra mun, sa minut jätä yksikseni,
ma yötä, hiljaisuutta etsin itkulleni.


5:s kohtaus.

DON DIEGO.
Iloa ihminen ei koskaan täyttä saa,
hetkemme kirkkaimmatkin huoli hunnuttaa,
sekoittuu aina meidän menestyksihimme
karvautta mielen, jota juuri karkoitimme.
Keskellä onnen tuntuu tuuli viluinen;
ilossa uin, ja silti pelkään, vapisen.
Kuolleena herjaajani nähnyt oon, en saa
ma kättä kostajani missään puristaa,
ma turhaan juoksen, joudun, horjun heikkona
kaupungin kautta tään; sen vähän voimia,
min mulle jättänyt on vanhuus, kulutan
ma suotta etsintään tuon kumman voittajan.
Ma yössä, kaikkialla sylin hälle tarjoon,
tapailen häntä, satun vain ma tyhjään varjoon,
ja vuoksi pettävän tuon kuvajaisen pelko,
epäily rakkauteni saartaa. Ah, jos selko
mull' oisi paostaan! Ma kauhun valtahan
jo joudun, koska muistan kreivi-vainajan
lukuisat ystävät ja suuren saattueen.
Rodrigon tappoi he tai veivät vangikseen.
Kautt' taivaan! Taasko petyn vuoksi harhakuvan
vai ainoon toivoniko nään ma toteutuvan?
Hän, hän se on! Ah, pääsin päähän etsintäni,
taas poistuu pelkoni ja haihtuu ikäväni!


6:s kohtaus.

DON DIEGO. DON RODRIGO.

DON DIEGO.
Rodrigo, vihdoin taivas sallii nähdä sun!

DON RODRIGO.
Ah!

DON DIEGO.
    Huokauksin ällös vastaa iloon mun!
Suo hengähtää mun, että sua kiittäisin,
kun uljuutein sun tunnustaa jo kuitenkin;
sit' olet jäljitellyt hyvin: sankarit
sukuni mainetyölläs eloon herätit.
Sa heistä polveudut, mun olet poikani,
mun kaikki urhotyöni löi ens iskusi.
Ylistää tahdon tulta, voimaa nuoruutesi,
tää koe suuri, kaunis olkoon onneksesi!
Sa sauva vauhuutein, sa päiväin huippu, paina
suudelma poskellein, mi nyt on kirkas aina,
tuo tunne paikka herjan, jonka poistit multa,
kun valkopääni taas sai kunniansa sulta.

DON RODRIGO..
On teidän kunnia, en voinut vähempää
poikanne, kasvattinne ollen. Voitto tää
jos sille mieleen on, jolt' elämän ma sain,
se valaisee, se ihastuttaa sieluain.
Mut älkää ilossanne olko kateellinen,
jos oma tehtäväin nyt mun on täyttäminen.
Vapaasti tuskani tään tulla suokaa julki;
sananne maireet siltä kyllin suun jo sulki.
En kadu, että olen teitä palvellut,
mut kuinka jälleen saan, mit' olen uhrannut!
Tää käsi, kostohonne nousten, nousi vastaan
mun rakkauttani, sen antain kunniastaan.
Ei sanaa! Eestänne ma kaikki kadotin;
lie suora velkani nyt teille suurinkin.

DON DIEGO.
Ei, ei, on korkeammat voittos heelmät! Sulle
elämän annoin vain, sa annat maineen mulle,
ja niinkuin kunnia on kalliimp' elämää,
niin sulle suurempi nyt velkani on tää.
Mut poista heikkous jo poven uljaan! Maine
meill' yks on vain, mut moni lemmen vienon laine.
Huvia lempi on, mut maine velvoitusta.

DON RODRIGO.
Ah! Mitä lausutte?

DON DIEGO.
                   Vain miehen vakaumusta.

DON RODRIGO.
Loukattu kunnia jo mulle kostaa, kostaa!
Minussa tohditteko mieltä halpaa nostaa?
Häpeän yhtä suuren, saman saakohon
soturi miehuuton kuin sulho uskoton!
Te älkää herjatko mun uskollista mieltäin;
mun suokaa uljas olla, mut ei valaa kieltäin,
siteeni liian vahvat on, ne murru ei,
valani muuri viel' on epätoivollei,
ja kun en jättää voi, en saada armastain,
suloisin kohtalo on mulle kuolo vain.

DON DIEGO.
Viel' aika etsiä ei ole kuolemaa;
käsvarttas vahvaa kaipaa ruhtinas ja maa.
Pelätty laivasto käy virtaa pitkin, yöstä
se uhkaa kaupungin ja seudun turmaan syöstä.
On maurit maalla pian, pimeys ynnä vuoksi
tuo heidät tuokiossa muuriemme luoksi;
hovissa sekasorto, kauhu kansass' on,
soi huudot siellä vain ja huokaus toimeton.
Hädässä yleisessä olen onnekseni
viissataa kumppania saanut vierelleni,
he tietäin herjani kaikk' oli kostamaan
kiistaani tulleet, hehkuin tulta samaa vaan.
Edelle ennätit sa kouriensa vahvain:
muu veri muistoks jääköön kalpojensa kahvain,
käy, heidät johda, kunne kunnia sun vie,
päämiesnä sankarein tee maurein halki tie!
Tää hyökkäys vainolaisten vanhain torju sieltä,
jos tahdot, kuolo kaunis etsi kalvan tieltä,
tilaisuus tarjouu, sa siihen tartu, kansa,
kuningas kiittäköön sun surmaas voitostansa!
Mieluummin laaker-otsin toki tullos kotiin,
maineesi mahdu ei vain kiistan, koston sotiin,
ylemmä nosta se, näin anteeks-antoon sa
pakota kuningas, Chimene vaienna!
Jos häntä lemmit, tiedä, sydämeensä rata
vain ainoa on se, mi vartoo voittajata.
Mut aik' on tärkki, sua turhin sanoin tässä
pidätän, vaikk' ois hetkes olla lentämässä,
mua seuraa, taistele ja ruhtinaalle näytä,
sen että teet, jot' ei nyt enää kreivi täytä.




NELJÄS NÄYTÖS.


1:nen kohtaus.

CHIMENE. ELVIRA.

CHIMENE.
Elvira, etkö usko, ett' on väärä huhu?

ELVIRA.
Hänt' yksin ihaillaan, ei kenkään muusta puhu,
vaan kaikki sankaruutta pilviin saakka kiittää
tuon nuoren, jonka töille sanat tuskin riittää.
Vain häpeäkseen maurit hänen eteen tuli:
nous nopsaan vuoksi tuo, myös nopsaan paoks suli;
kolmessa tunniss' oli voitto saatu niin,
kaks kuningasta että heiltä vangittiin.
Ei voimaa päällikkömme mikään voinut estää.

CHIMENE.
Rodrigon kättäkö ei kukaan voinut kestää?

ELVIRA.
Kädellään kuningasta kaks hän voitti, heidät
kädellään vangiten näin vapautti meidät.

CHIMENE.
Sa mistä kuullut olet oudot viestit nää?

ELVIRA.
Kansalta, kaikkialla nyt mi ylistää
hänt' yhtä, ainoata, ilon, onnen tuojaa,
maan turva-enkeliä, vapautensa suojaa.

CHIMENE.
Kuningas minkä antaa arvon työlle tälle?

ELVIRA.
Rodrigo esittäytä viel' ei tohdi hälle,
mut hoviin Don Diego riemuin saattanut
nimessä voittajan on vangit kruunatut
ja anoo, kuninkaan ett' armo ottais vastaan
käden, mi palvelee näin maataan, ruhtinastaan.

CHIMENE.
Häll' eikö haavaa siis?

ELVIRA.
                        En ole tuosta kuullut.
Te kalpenette! Ken teit' ois niin heikoks luullut!

CHIMENE.
Vihani heikennyt taas herää. Huolissain
hänestä muistanut en omaa murhettain.
Se mulle mieleenkö, kun häntä kiitetään?
Velvoitus, kunniako vait on rinnan tään?
Kaks kuningasta voitti, murhas taaton multa
tuo miesi: viihdy, lempi, viha iske tulta!
Tään murhepuvun, josta tunnen tuskani,
hän ensi uljuudellaan mulle toimitti;
lie muiden miehekkääksi häntä kiittäminen,
täss' ympäristössä hän vain on rikollinen.
Te hunnut, harsot synkät, vaatteet kaihon, joihin
hän ensi voitollaan mun kääri kauheoihin,
vihani virittäjät, olkaa tukenani
nyt vastaan lempeäin, jos vaatii kunniani!
Ja jos mun rakkauteni sulattaisi jääni,
te mulle muistuttakaa synkkää tehtävääni
ja kättä voittoisata suoraan syyttäkää!

ELVIRA.
Prinsessa saapuu. Hillitkäätte myrsky tää.


2:nen kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA.
ELVIRA.

PRINSESSA.
En tänne lohduttamaan tule tunteitasi,
mun huokaukseni vain hakee huoliasi.

CHIMENE.
Ilohon yhteisehen ennen yhtykää
ja onneen, jonka teille taivas lähettää!
Prinsessa, mulla vain on suruun oikeus.
Se vaara torjuttu, se kansan pelastus,
min aikaan saanut on Rodrigon miekka, yksin
minulle kyyneleitä kylvää kärsimyksin.
Hän hyvin palvellut on maataan, ruhtinastaan;
kätensä tuhoisa on mulle ainoastaan.

PRINSESSA.
Chimene, ihmeitä hän aivan tehnyt lie.

CHIMENE.
Korviini käynyt on tuon huhun herjan tie;
kaikk' kansa huutaa häntä yhtä uljahaksi
sodassa niinkuin on hän kurja kosijaksi.

PRINSESSA.
Tuo kansan ääni miks on kiusa korvillesi?
Mars nuori tuo ol' kerran sunkin mielellesi,
ol' altis sulle hän, hän sielus omisti;
valintaas kiittävi, ken häntä kiittävi.

CHIMENE.
On jokaisella siihen joku oikeus,
mut mulle maineensa on uusi rangaistus.
Mun kasvaa tuskani tuon miehen kunniasta;
ma siitä häviöni täyden näänkin vasta.
Ah, tulta julmaa tätä rinnan lempivän,
jot' tieto lietsoo, minkä arvoinen on hän!
Mut tunto velvoituksen viel' on mulla vankin:
en kuule lempeäin, vaan kuolemaansa hankin.

PRINSESSA.
Viel' eilen velvoitustas kaikki kunnioitti,
sun jalo ponnistukses kaikkein mielet voitti,
ihaili hovi kaikki suurta sydäntäsi
ja rohkeuttas, säälein nuorta lempeäsi;
mut neuvo ystävyyden kuule uskollinen.

CHIMENE.
Rikosta mulle ois sen neuvon hylkiminen.

PRINSESSA.
On oikeus eilinen jo vääräks vääntynyt,
Rodrigo turvaksemme ainooks tullut nyt,
hän kansan jumaloivan toivo on ja lempi,
kauhistus maurien, Kastilian kaiken hempi.
Kuningas itse siihen taipuu totuuteen,
hänessä vain ett' taattos elää uudelleen.
Parilla sanalla voin selittää sen: surmaa
Rodrigon valmistain tuot valtiolle turmaa.
Kuin? Milloin sallittu on isän kostajan
maa isäin syöstä vainolaisten valtahan?
Sun kostos meitä kohtaan onko oikea?
Miks meitä rankaiset, kun meiss' ei rikosta?
Ei niin, ett' ottaisit sa omaks sulhon tään,
jot' isäs kuolo pakottaa sun syyttämään;
moist' itse moittisin jo. Siksi neuvon tätä:
hält' ota lempes, meille elämänsä jätä!

CHIMENE.
Ah, hyvyys sellainen ei kuulu mulle; rajaa,
ei velvoituksella, mi mua eespäin ajaa.
Ma vaikka lemmin tuota voittajaa, vaikk' on
jumala kansan hän, mies vallansuosion,
vaikk' ympäröivät häntä suuret sankarit,
ma laakereilleen lasken synkät sypressit.

PRINSESSA.
Jaloa on, jos vuoksi isän pään jo harmaan
velvoitus vaatii meiltä päätä sulhon armaan,
mut jalompaa, jos vuoksi edun yhteisen
ken uhraa harrastukset oman hurmehen.
Mua usko, riittää, jos sa luovut lemmestäsi;
hän mies on rangaistu, jos hän ei mielessäsi.
Maan etu vaatii niin! Ja mitä luuletkaan,
sinulle että myöntää armo kuninkaan?

CHIMENE.
Evätä voi hän, minä en voi vaieta.

PRINSESSA.
Chimene, mieti, kuinka aiot toimia.
Hyvästi: häiritä sua saa nyt seura ei.

CHIMENE.
Isäni kuolo multa vaalin vallan vei.


3:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS. DON RODRIGO. DON SANCHO.

DON FERNANDO.
Perijä jalo perheen kuulun, kunnia
Kastilian ja kansan käsivarsi sa,
sukua suurten isäin, joiden vertaiseksi
ens työsi nostaa sun, en korvaustas keksi,
on siihen liian pieni voima kuninkaan:
enemmän arvoa on sulla eessä maan!
Vapautit sen sa alta vainolaisen raa'an,
vakiutti kädessäin sun kätes vallan vaa'an,
löit maurit, ennenkuin ma ehdin järjestää
väkeni torjumahan ase-aallot nää;
ne urhotöit' on, joita palkitsemaan on
kuningas itse keinoton ja toivoton.
Siis vankis kruunupäät nuo kaks sun palkitkoot:
'Cid'-nimen, itse kuulin, heiltä saanut oot,
'Cid' heidän kielellään kun 'herraa' merkitsee,
nimeksi kunnian se sulle sopinee.
Niinp' ollos Cid! Sen eessä kaikki taipukoon,
Granada ja Toledo kauhuun vaipukoon,
kaikelle kansallein, ken olet mulle sa,
se merkitköön, ja sulle mitä velkaa ma.

DON RODRIGO.
Häpeän puna, Sire, tää multa säästäkää!
Armoonne nähden liian pieneks työni jää,
punastun arvoton niin olla kunniaan,
ma jota valtiaalta suurimmalta saan.
Vereni velkaa on, min valtakunta antoi,
myös maa ja ilma tää, mi minut suureks kantoi,
ken uhraa eestä ne tuon kallehimman, hän
vain täyttää alamaisen pyhän tehtävän.

DON FERNANDO.
Ei kaikki, jotk' on velkaa samaa palvelusta,
noin rohkeasti tarjoo mulle suoritusta;
ja kosk' on uljuus heillä keskinkertainen,
myös keskinkertaiset on menestykset sen.
Siis siedä kunnias ja mulle voittos taru
lähemmin kerro!

DON RODRIGO.
                Sire, kun uhkas vaara karu,
kun vainolaisten tulva saattoi kaupungin
jo kauhun valtaan, mua, jonka sekaisin
viel' oli mieli, pyysi parvi kumppania
isäni, hänen luokseen kokoon tullehia...
Sire, anteeks, heitä jos ma käskyttänne käytin
ja uhkarohkealta teitä vastaan näytin:
joukkonsa valmis oli, porteillamme turma,
jos hoviin ilmestyin, mua siellä vaani surma;
siks mietin: pakko mun jos kuolla kuolemalla,
mieluummin eestänne ma kuolen kunnialla.

DON FERNANDO.
Suon anteeks intos nopsan, jolla herjas kostit,
kun maata puoltamalla anteeks-antos ostit;
Chimene mulle mitä haastaneekin vasta,
ma häntä kuuntelen vain lohduttaaksein lasta.
Mut jatka!

DON RODRIGO.
           Johdollani joukko tää siis lähti,
jokaisen kulmaluilla miehenkunnon tähti.
Viis sataa oltiin, mutta tullen satamaan
tuhatta kolme: nopsaan kertyi miehet maan,
niin kajo uljuuden, mi kasvoillamme loisti,
povesta pelkäävimmän kauhun kaiken poisti!
Kaks kolmatt' osaa heistä heti tultuamme
ma kätkin laivoihin, jotk' oli tarjonamme,
mut jäännös, jonka luku joka hetki karttui,
mi kärsimättömänä vankemmaks vain varttui,
mun ympärilläin hiljaa, vaiti vartoi työtään
ja maassa maaten vietti osan suuren yötään.
Tekivät käskystäni samoin vartijat
ja kätköss' ollen sotajuontani auttoivat;
sen rohkeasti sanoin teiltä saaneeni,
ma käskin kaikkia, ja kaikki totteli.
Nyt vuoksi saapui; tähtein valo himmeä
purjetta näytti meille kolmekymmentä:
päin aallot pärskyy, joita vainopurret kyntää,
meri ja maurit rinnan valkamaan jo ryntää!
He tulla saa, he kaiken huomaa rauhaiseksi,
ei ketään muureilla, ei satamassa keksi;
pysymme hiljaa aivan, poistuu epäilys
jo heiltä, että on tää meille yllätys;
pelotta ankkuroiden maalle käy he niin...
ja käsiin joutuvat jo heitä vartoviin.
Me silloin ponnahdamme ylös yhtä aikaa
tuhansin huudoin, jotka taivahalle raikaa,
vastaavat venheistämme toiset, aseissaan
esille syösten, maurit enää kauhultaan,
ei tohdi ees, ei taa, päin merta ei, ei rantaa:
jo ennen taistoa he ylen taistons' antaa.
He ryöstöön saapuivat ja joutuivatkin sotaan.
Pian verta virtailee, pian miekkojemme otaan
he sortuu, maalta, merelt' ahdistaissa meidän;
ei ehdi järjestyä vastarinta heidän.
Mut kohta päälliköt jo koolle joukot kerää,
taas poistuu pelkonsa, taas rohkeutensa herää:
häpeä taistelotta kuolla seisahuttaa
jo sekasortonsa ja heidät uljastuttaa.
Vakaana meitä he kuin miekkametsä kohtaa,
pian verta meidänkin jo rannat, raudat hohtaa,
virralla, valkamassa, maalla, laivoissa
tapahtuu teurastus, ja kulkee kuolema.
Oh, kuinka kunniatta moni kuulu työ
jäi sinne, jonka korjas pimeys ja yö,
kun kukaan kohtalon ei arpaa nähdä voinut,
vaikk' kuinka kädestään ois kuolon isku soinut!
Rohkaisin kaikkialta joukkojamme näin,
tuot' eespäin tunkien, taas tuota järjestäin,
tulijat vuorostansa tungin päin ja ees,
mut taiston tulokset ties vasta päivä sees;
sen valo vihdoin näytti meidän voittaneen,
myös maurit tappionsa huomas kauhukseen
ja apujoukot meille rientäväiset nähden
heilt' aikeet voiton poistui kuolonpelvon tähden.
He syöksyy laivoihinsa, köydet katkaisten,
soi pilviin saakka kaiku kauhun huutojen,
paeten hujan hajan ei he huomaakaan,
ovatko kuninkaansa heidän kerallaan;
ei pelko täyttää salli velvoitusta tuota,
toi vuoksi heidät, vei taas rantojemme luota.
Mut kaksi kuningastaan vielä iskee, lyö,
harvoine ystävineen elämäänsä myö,
he hyvin taistelevat, vaikka hurmeessaan,
ma itse turhaan vaadin heitä antaumaan;
he eivät kuulekaan, vain säilää heiluttain,
mut nähden sortuvan jo viime sotijain,
päämiestä kysyvät he, kahden kamppaillen:
esiinnyn, antautuu he, heidät vangitsen.
Molemmat lähetin ma teille äsken. Laantui
näin taisto, taistelijat pois kun kaikki taantui.
Näin palvelukseksenne.


4:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. DON RODRIGO.
DON ARIAS. DON ALFONSO. DON SANCHO.

DON ALFONSO.
                       Sire, Chimene tänne
oikeutta pyytämään käy teidän kädestänne.

DON FERNANDO.
Ikävä velvoitus ja kiusan uutinen!
Pois käy! Sua näkemään ma häntä vaadi en.
Kaikesta kiitokses sun karkoitan; sit' ennen
syleile kuningastas sentään pois sa mennen.
(Don Rodrigo poistuu.)

DON DIEGO.
Chimene vainoo häntä, tahtois varjella.

DON FERNANDO.
Oon kuullut lemmestään. Tuon olen tutkiva.
Surullisemmat olkaa!


5:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS.
DON SANCHO. DON ALFONSO. CHIMENE.
ELVIRA.

DON FERNANDO.
                     Vihdoin tyytykää,
Chimene, täyttyvä on toivehenne tää.
Rodrigo vainolaisen löi, mut vaivoissansa
edessä silmäimme hän kuoli haavoistansa;
taivasta kiittäkää, mi kosti eestänne.
(Don Diegolle.)
Nähkäätte, kuinka kalpenee hän!

DON DIEGO.
                                Nähkäätte,
hän kuink' on taintua ja kuinka ilmeistään
jokainen kertoo, Sire, vain hänen lempeään.
Epäillä emme hänen rakkauttaan voi,
sydämen salaisuudet tuska ilmi toi.

CHIMENE.
Kuin? Kuollut on Rodrigo?

DON FERNANDO.
                          Ei, hän elää! Yhä
hänessä leimuaa sua kohtaan lempi pyhä.
Tuo kyynel kuivatkaa, mi hänen tähden juoksi.

CHIMENE.
Sire, itketään myös ilon niinkuin tuskan vuoksi,
on niille kummallekin heikko ihmis-aju,
ja kun ne äkin saapuu, meiltä haihtuu taju.

DON FERNANDO.
Edukses uskotella tahdot mahdotonta?
Chimene, tuskas liikaa näkyi.

CHIMENE.
                              Kuinka monta
siis turmaa kohtaakin mua kurjaa! Vaivan
vain tulos oli, Sire, ett' äsken uuvuin aivan;
mut murhe oikea mun tilaan siihen laittoi.
Tuo kuolonviesti multa koston kärjen taittoi:
jos hänet tappaa haava, eestä maamme saatu,
vihani turha on ja koko koston laatu;
niin kaunis loppu vääryytt' oisi suurta vasta!
Ma tahdon surmaa hälle, mut en maineikasta,
en mahtavaa, mi hänet vain on kohottava
paraativuoteelle: täss' sopii mestauslava.
Isäni vuoks hän kuolkoon, vuoks ei isänmaan,
vaan nimin tahratuin ja herja muistonaan!
Ei ole halpaa kuolla eestä maansa; surma
niin kaunis samaa on kuin kuolottuuden hurma.
Iloitsen voitostaan, teen rikkomatta sen:
saan uhrini, saa valtakunta varmuuden.
Mut minkä uhrin! Päämies, sankareista ylin,
ei kukin kaunistettu, mutta laaker-sylin,
sanalla sanoen: mies niinkuin sopiikin,
isäni kuolin-uhriks juuri arvoisin...
Ah, toivo hullu tää, min hourin sätehistä!
Ei puoleltain Rodrigoll' ole pelkäämistä.
On heikot kyyneleeni häntä vastaan; hälle
on koko valtakunta auki, ylvähälle.
Maassanne sallittu, Sire, kaikki hälle lie,
minusta voiton hän kuin maureist' äsken vie;
kädessä voittajan on voitonmerkki uus,
on oikeus lyöty, joka hurmevuosta huus.
Me saattoon käymme, seuraa voittovaunujaan
lain halveksunta kanssa kahden kuninkaan.

DON FERNANDO.
Oot liian kiivas, tyttäreni. Sen, mi jakaa
oikeutta, oltava on niinkuin vaaka vakaa.
Isäsi surmattiin, hän itse hyökkäsi,
lempeyttä oikeus siis multa vaativi;
mua ennen kuin sa syytät, tutki sydäntäsi,
Rodrigo vallitse sun eikö lempeäsi,
salassa kuningastas kiität, että sulle
mun suosiostain säilyy sulho moinen.

CHIMENE.
                                    Mulle!
Hän, vihamieheni! Hän, tuoja kaiken turman,
syy onnettuuteni ja armaan taaton surman!
Niin halpa kostoni siis onko, että luullaan
mua miellyttävän, jos sen ääntä tuskin kuullaan:
Epäätte oikeuden te kyyneleiltä mun:
Sire, sallikaa siis, että miekkaan turvaudun.
Hän miekoin loukkauksen mulle tehdä ties,
siis herjan kostakohon myöskin miekkamies!
Ma hänen päätään pyydän ritareilta hovin,
niin, ken sen mulle tuo, sen morsioksi sovin,
he hänet surmatkoot, ja kohta kuin on kuollut
Rodrigo, voittajalle olen vaimoks huollut.
Tää, pyydän, julkaiskaa kuin ois se tahto teidän!

DON FERNANDO.
Tuo tapa vallinnut on vanha maassa meidän,
mut muka vääryyksiä rangaisten se on
soturit parhaat usein vienyt valtion;
useinkin tulos tumma väärinkäytön tään
syypäätä säästää sekä iskee syyttömään.
Rodrigo, kuninkaalleen tok' on liian kallis,
ett' onnen oikkuihin tää hänen syöstä sallis.
Hän siitä pääsköön! Mitä rikkonutkin lie
niin uljas, matkassaan sen maurein pako vie.

DON DIEGO.
Kuin? Laitko muutatte, Sire, hänen vuokseen vaan,
niin täydess' usein täällä nähdyt voimassaan!
Mit' uskois kansa, mitkä puheet kateet jäisi,
jos teidän turvissa hän täällä hengittäisi
ja siitä piillä saisi tekosyyllä tuolla,
miss' urhoin kunnia on kaunihisti kuolla?
Maineensa himmeneisi moisin suosioin,
häpeä hältä riistäis voiton heelmät noin,
hän rohkeasti kosti kreivin rohkeuden
kuin kunnon mies, ja nimen säilyttäköön sen!

DON FERNANDO.
Kun niin te tahdotte, ma suostun; mutta sijaan
jo yhden voitetun käy tuhat taistelijaa,
Chimenen palkinto, min voittoherra saa,
ritarit kaikki häntä vastaan asestaa:
ois väärin yhden käydä kaikkein kanssa sotaan.
Jo riittää, kerran jos hän vetoo miekan otaan.
Mies katso mieluises, Chimene, tutki vaalis!
Tään taiston jälkeen turhat kaikk' on koston maalis.

DON DIEGO.
Tuo älköön puolustusta olko pelkääville.
Avatkaa paikka, eikä kenkään astu sille!
Ken houkka tohtis hänen kimppuun käydä nyt
sen jälkeen mitä on hän tänään näyttänyt?
Ken ois se rohkea, ken hurjapää se ois,
mi moisen kanssa tulla voittelolle vois?

DON SANCHO.
Avatkaa paikka! Täss' on taistoon haastaja;
ma oon tuo hurjapää, ma oon tuo rohkea.
Tää suokaa suosio, ma innon tulta palan;
Chimene muistanee, min äsken vannoi valan.

DON FERNANDO.
Chimene, kätehensä kiistas uskotko?

CHIMENE.
Niin, vannoin, Sire.

DON FERNANDO.
                     Siis valmiit huomiseksi jo!

DON DIEGO.
Ei, Sire, vaan nyt, nyt heti riita ratkaistakoon;
se ain on valmis, jok' ei mennä mieli pakoon!

DON FERNANDO.
Sodasta tullen heti taisteloonko syöstä?

DON DIEGO.
Rodrigo hengähtää sai kertoin hurmetyöstä.

DON FERNANDO.
Kuitenkin tahdon, että hetken kaks hän lepää;
mut ettei esimerkki taiston, jonka epää
mun mieleni, kuin evännyt on ennenkin,
tarttuisi muihin ehkä muistoin verisin,
se käydä mun ja hovin poissa ollen saa.
(Don Arinalle.)
Te yksin taistelijain kunto tuomitkaa,
ja katsokaa, he että sotii urhoina;
mun luoksein saattakaatte sitten voittaja.
Ken olkohonkin, saman saap' on palkan hän,
Chimenelle ma hänet itse esitän,
tää että seppelöisi hänet lemmellään.

CHIMENE.
Sire, mulle säädättekö kovan käskyn tään?

DON FERNANDO.
Sa valitat, ei lempes: jos tuo voittaja
Rodrigo on, se hänet ottaa riemulla.
Siks sulokäskystäni käännä moittehesi:
ken heistä liekin hän, hän tulkoon mieheksesi.




VIIDES NÄYTÖS.


1:nen kohtaus.

DON RODRIGO. CHIMENE.

CHIMENE.
Mi rohkeus! Rodrigo! Ilmi päivällä!
Pois! Surmaat kunniani! Poistu!

DON RODRIGO.
                                Viimeistä
hyvästiäni teille saavun sanomaan;
mun kuolla täytyy, mut en voinut kuollakaan,
kun ikilempeni, mi minut teihin liittää,
mun kauttain vielä kerran teitä tahtoo kiittää.

CHIMENE.
Sun kuolla täytyy?

DON RODRIGO.
                   Riennän hetkeen autuaasen,
kun elämälläin ostan teille onnen taasen.

CHIMENE.
Sun kuolla? Niinkö on Don Sancho voimallinen,
hänt' että voitokkaan on sunkin pelkääminen?
Ken niin sun heikensi, hän kuink' on vahva niin,
kun taistelotta käyt jo kuolon mietelmiin?
Hän, joka maurit mursi, tappoi taattoni,
Don Sanchon vuoksko epätoivoon lankesi?
Siis tarvittaissa sulta puuttuu miehuutta!

DON RODRIGO.
Käyn kohti rangaistustani, en taistoa;
tää lempi uskollinen puoltamasta epää
eloa mun, min vuoks te kostost' ette lepää.
Uljuutein sama on! Mut mull' ei voimaa mitään,
kun teille kiusallista puolustaa mun pitää;
jo tänä yönä kuollut oisin kalvan kautta,
jos oisin taistellut vain oman kiistan tautta,
mut pettänyt, kun maata, kuningasta puolsin,
ne oisin, huonosti jos itseäin ma huolsin.
Eloa niin ei vihaa ylväs mieleni,
siit' että eroaisin niinkuin petturi!
Nyt kun vain minusta on kysymys, kun te
vaaditte kuoloain, on teille suotu se.
Kätenne kautta kuolla ansainnut ma en,
te toisen valitsitte tuohon toimehen;
en torju iskujansa, miestä kunnioitan,
mi sotii puolestanne: ajatella koitan
ilolla, että teiltä tulee iskut nuo,
kun teidän kunniaanne puoltaa käsi tuo;
poveni paljastan ma sille mielelläin
kätenne murhaavaisen haavat saaden näin.

CHIMENE.
Velvoitus tumma, tuima, joka ajaa mua
uhalla itseni näin vainoamaan sua,
jos lemmelles niin kovan laatii taistolain,
ett' antaut valtaan sen, ken mua puoltaa vain,
tuo sokeus älköön viekö sulta muistoasi:
elostas vain ei taistella, myös maineestasi!
Elosi kuinka kuulu ollut lie, kun kuullaan
Rodrigo kuolleheks, hän voitetuksi luullaan.
Lien kallis sulle, mutta maine kalliimpi,
kun vereen taattoni se kastoi kätesi,
kun lemmentoivostas se sai sun luopumaan
omata armaanasi mua milloinkaan.
Niin vähän siitä siiskö nyt on huolta sulla,
ett' taistelotta tahdot voitetuksi tulla?
Mi kumma heikkous sun kuntos kaiken vei?
Miks oli sulla se? Miks ole enää ei?
Kuin? Uljas olitko vain loukatakses mua?
Jos mua et loukkaa, pelko kalventaako sua?
Tapoitko taattoni vain, että jälkeen voittos
tarita voittajalle voisit mainekoittos?
Mun kostaa salli siis sa tahtomatta kuolla,
ja jos et elää tahdo, kunniaasi puolla!

DON RODRIGO.
Ma kreivin surmasin, ma maurit ajoin pois;
työ mikä kunniaani lisän enää tois?
Ei vuoksi maineeni mun tarvis puolustauta;
jo tiedetään, mun mitä mahtaa kylkirauta,
ma että kaikki voin ja että taivaan alla
mun eessäin vertaista ei ole kunnialla.
Mit' uskotattekin, tää taisto voi mun kaata,
en silti kunniaani kadottaa ma saata,
epäillä kukaan ei mun tohdi uljuuttani,
ei voitetuks, ei että löysin voittajani.
Vain virkkavat: "Chimeneä hän lempi, tään
vuoks vihan tahtonut ei jäädä elämään,
hän taipui kohtalohon kovaan, armahansa
mi ajoi etsimähän hänen kuoloansa.
Pyys impi päätä hänen, rikkovansa luullut
hän ois, jos pyyntöä hän sit' ei oisi kuullut.
Kun vaati kunnia, hän multaan lemmen peitti,
kun vaati lemmitty, hän elämänsä heitti;
kalliimpi elämää ol' hälle armas impi,
mut armastaankin vielä maine kallihimpi."
Siis näätte, joskin taistoon tähän sortunen,
siit' tummu ei, vaan seestyy loisto mainehen,
vapaata kuoloain se seuraa kuuluttain:
tään uhrin teille tuoda minä saatoin vain.

CHIMENE.
Kun kuule ääntä et sa elon, kunnian,
vaan tahdot syöstä tielle kuolon vapahan,
jos koskaan rakastin, Rodrigo armas, sua,
Don Sanchost' auta minut ynnä puolla mua,
vapauta valastain nyt minut taistellen,
ma etten valtaan joudu vastenmielisen!
Enemmän virkanko? Pois, puolustaumaan riennä,
vait että oisin, etten velvoitustani liennä,
mut jos ei sydämesi mulle kylmä jo,
tuo taisto voita, jonka olen palkinto.
Hyvästi! Punastun ma sanomaani sanaa.

DON RODRIGO (yksin.)
Miss' on nyt vihamies, mi taisteloon mun manaa?
Nyt kaikk' Kastilia, Navarra nouskohon,
maat maurein, urhot, mitä Espanjassa on,
te yhteen tulkaa, armeijaksi liittykää
mua vastaan, jonka tulta lietsoo liekki tää:
kaikille voimillenne sulotoivoni
on liian vankka, että niistä murtuisi.


2:nen kohtaus.

PRINSESSA.
Sua vielä kuulisinko, rotutunne jalo,
        mi syytät sydänlempeäin?
Sua kuulisinko, lempi, jonka vieno valo
tuon hirmuvaltaa vastaan minut nostaa näin?
        Prinsessa parka! Kumpaa päin
        mun kulkee poven parhain palo?
Rodrigo, urhoudellas minut ansaitset,
mut urho vaikka oot, laps kuninkaan sa et.

Ah, kova kohtalo, mi mursit irti multa
        maineen ja lemmen toisistaan!
Miks maksaa lemmellein niin suurta tuskan tulta,
tää vaali, varmaan joka sattui jaloimpaan?
        Ah, sydän, kuinka huokaatkaan,
        kuin paljon vaatii taivas sulta,
jos pitkän onnistu ei vaivas viihdyttää
sun lempeäs, ei tunnustaa myös lempivää!

Mut liiaks epäilen ja kiusaan järkeäni,
kun valintaani halveksun;
vaikk' yksin kuninkaille kuulun synnyltäni,
Rodrigon kanssa kunnia on elää mun.
Puuttuisko kruunu päästä sun?
Kaks kuningasta lempijäni
kun löi, hän voitostaan Cid-nimen suuren sai.
Mun valtiaani! sitä merkitsee se kai.

Hän on mun arvoisein, mut on Chimenen; turma
        tuon lahjan sai mun antamaan!
Erottanut ei heitä edes taaton surma,
ei verivelka saanut kaunaa kantamaan.
        Mua souda lemmen rantamaan
        siis rikos ei, ei tuska, hurma;
mua rangaistakseen säätänyt on sallimus,
vihankin yli että yltää rakkaus.


3:s kohtaus.

PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA.
Leonora? Mitä tahdot?

LEONORA.
                      Onnittelemaan
ma saavun sydäntänne vihdoin levostaan.

PRINSESSA.
Tää lepo mistä tulis tuskahan ja huoleen?

LEONORA.
Jos lempi toivost' elää ja sen kanssa kuolee,
Rodrigon pauloista jo pyytehenne pääsi.
Tiedätte taiston, min Chimene hälle sääsi:
kun siihen sortuu hän tai saa Chimenen, varmaan
on kuollut toivonne, poiss' aika tuskan armaan.

PRINSESSA.
Ah, viel' ei riitä se!

LEONORA.
                      Mi toivo teille jäisi?

PRINSESSA.
Pikemmin: mikä toivo multa kiellettäisi?
Jos näillä ehdoin käy Rodrigo taistohon,
ne tyhjäks tehdä mulla monta juonta on.
Suloinen rakkaus, tuo tuskan julman tuoja,
on lempiville monen viekkaan eljen luoja.

LEONORA.
Te mitä voisitte, kun taaton kuolema
ei voinut syttää heille ristiriitoja?
Chimene käytöksellään selvään osoittaa,
hänt' ettei viha enää vainoamaan saa;
hän pyytää taistoa ja taistelijakseen
ens tarjokkaan hän ottaa heti kostolleen;
vetoa ei hän käsiin, joille kunniata
ja kokemust' on koonnut sankartyötä sata;
Don Sancho riittää hälle, vaalin ansaitsee,
kun ensi kerran nyt hän miekkaa mittelee;
tuo etu hälle juuri taiston onnen tuottaa,
maineeton on hän, siks Chimene häneen luottaa;
noin nopsa vaali todistaa, ett' etsii hän
taistosta velvoitusta lemmen leppyvän
ja toivoo, että helppo ois Rodrigon voitto
ja hälle koituis siitä onnen uuden koitto.

PRINSESSA.
Sen hyvin huomaan, tohdin sentään rakastaa
Chimenen uhallai ma tuota voittajaa.
Mut mitä päättäisin, ma kurja lempiväinen?

LEONORA.
Ois teidän muistettava arvo synnynnäinen.
Kuningas teille sopii, alamainen ei!

PRINSESSA.
Tuon syyn jo vaihdos lemmen-esineeni vei.
Rakkaani ei Rodrigo, ritar' halpa tuo,
ei, hälle rakkautein jo nimen toisen suo;
hänessä kuntoa nyt lemmin kuuluisaa,
Cid-sankaria, valtiasten voittajaa.
Tok' kalliin itseni, en vuoksi ihmisten,
vaan ettei tummuis tuli kauniin rakkauden,
ja vaikka kuuluis hälle joskus kruunu maani,
en ota lahjaa jälleen kerran antamaani.
Tuo taisto helppo kun on käydä voittoherran,
Chimenelle ma hänet annan vielä kerran.
Sa, joka nähnyt olet haavat sydämein,
mua auta päättämään, min otin tehdäksein.


4:s kohtaus.

CHIMENE. ELVIRA.

CHIMENE.
Elvira, kuinka kärsin! Kuinka oon ma kurja!
Mun tulis toivoa, mun valtaa pelko hurja!
En tohdi toivoa ma, mikä miellyttäis,
en odottaa, jost' ei jo katumusta jäis.
Kaks kilpakosijaani miekoin asestin,
mut itken, taistelo tuo kuinka päättyykin;
suotuisa kuinka liekin arpa kohtalon,
armaani kuollut on tai taatto kostoton.

ELVIRA.
Kuin käyneekin, se teille tuopi lohdun armaan:
Rodrigon saatte taikka taaton koston varmaan;
kuin teille langenneekin arpa kohtalon,
se turvaa kunnian ja antaa puolison.

CHIMENE.
Kuin? Miehen, jota vihaan taikka inhoan?
Rodrigon murhaajan tai taaton surmaajan!
Kuin käyneekin, mun pakko miest' on rakastaa
mi vielä verta vuotaa mulle kalleimpaa;
kuin käyneekin, tää mieli niinkuin myrsky läikkyy
tään taiston päätöstä kuin kuolemaa se säikkyy.
Pois, kosto, lempi, jotka multa järjen viette!
Te liian kalliit mulle sillä hinnall' liette.
Sa korkein vyöryttäjä kohtalon, mi mua
näin iskee, päätä taisto -- pyydän sua --
niin ettei voita heistä kumpikaan, ei lankee!

ELVIRA.
Se oisi osa teille liian tuima, ankee.
Tää taisto sielullenne uus on rangaistus,
jos siit' ei kostollenne koita oikeus,
jaloa vihaanne jos pakko todistaa
on teidän etsein yhä armaan kuolemaa.
Parempi on, jos voiton seppel otsallansa
hän teidät vaientaa suur-valtaisuudessansa
ja että taiston laki huokauksenne häätää,
kuningas miehen teille lemmityn kun säätää.

CHIMENE.
Luuletko, jos hän voittaa, että antaudun?
Suur' on mun hukkani kuin velvoituskin mun;
ei riitä määrää niiden mulle mittaamaan
lait kaksintaiston eikä tahto kuninkaan.
Hän voittaa voi Don Sanchon ehkä helpolla,
mut hänen kanssaan ei Chimenen mainetta;
kuningas luvannut mit' onkin sankarille,
ma uutta vihollista sata hankin sille.

ELVIRA.
Te varokaa! Tuon vuoksi ylpeytenne vaan
voi taivas suoda, että teidät kostetaan.
Kuin? Vielä tahdotteko onnen torjua
sen, että kunnianne sallii vaieta?
Siis mitä vaatii, toivoo velvoitus tuo pyhä?
Armaanko kuollen teill' ois taatto eloss' yhä?
Yks eikö riitä teille isku kohtalon?
Tuskaako tuskan päälle teille tarpeen on?
Ei, armasta, mi teille määrätään, te ette
ansaitse, koska yhä suotta oikkuilette;
vanhurskas taivas vielä teille, näätte sen,
Don Sanchon mieheks suo Rodrigon surmaten.

CHIMENE.
Elvira, kyllin raskas eikö tuska tää,
sit' että entein synkin tahdot synkistää?
Jos voin, ma välttää tahdon heitä molempia;
jos en, Rodrigon vuoks jo luen rukouksia,
en siks, mua että häneen kiihko kiinnittäis,
vaan etten voittoisan Don Sanchon omaks jäis.
Tuo kammo luonut minuun toivon tään on nyt.
Mua kurjaa! Mitä nään? Siis kaikki päättynyt!


5:s kohtaus.

DON SANCHO. CHIMENE. ELVIRA.

DON SANCHO.
Tää kalpa kantaa pakko juureen jalkainne...

CHIMENE.
Kuin? Hurmetta Rodrigon vielä huuruu se!
Katala, silmihini kuinka tulla tohdit,
kun multa kallehimman tuonen teille johdit?
Leimahda, lempeni, nyt säikkymist' ei sulla,
on taatto kostettu, on vapaa valta mulla,
yks isku kunniani säästi, sieluuni
toi epätoivon, mutta lemmen vapautti!

DON SANCHO.
Te tyyntyen...

CHIMENE.
               Kuin mulle haastaa tohditkin
murhaaja halpa urhon, jota ihailin!
Vilpillä voitit hänet! Moinen milloinkaan
mies saanut sankaria ei ois kaatumaan.
Mult' älä toivo mitään, mua et palvellut!
Mun luulit kostavasi, oot mun surmannut.

DON SANCHO.
Mik' outo mielikuva, kuulematta multa...

CHIMENE.
Kerskausta kuolemansa kuulisinko sulta,
pysyisin tyynnä, kun sa kiittäin kunniaasi
kuvaisit rikostain ja turmaa tuottamaasi.


6:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS.
DON SANCHO. DON ALFONSO. CHIMENE.
ELVIRA.

CHIMENE.
Sire, enää teeskentely tää ei tarpehen;
salata voimin kaikin teiltä voinut en:
rakastin häntä. Mutta isää kostaakseni
päät' armaan vaatein annoin rakkauteni,
ja Majesteettinne on itse nähdä voinut,
minulle velvoituksen kuink' on käsky soinut.
Nyt on Rodrigo kuollut, viha viihtynyt,
ma olen morsian vain murehtiva nyt.
Tää kosto kuului sille, jolta elon sain,
nää iskut muistelolle oman armahain.
Don Sancho tappion toi mulle puoltain mua,
käsvartta palkita ma tahdon voitettua!
Sire, kuningasta jos voi sääli liikuttaa,
ma pyydän, käskynne tuo kova purkakaa;
palkaksi voiton, jossa multa armas meni,
suon omaisuuteni, jos jään ma itselleni;
pyhässä luostarissa surra halajan
yöt päivät surmaa taaton ynnä armahan.

DON DIEGO.
Hän lempii, Sire, ja tohtii tunnustaa nyt julki,
milt' ennen rikoksena tarkoin suunsa sulki.

DON FERNANDO.
Chimene, harhas heitä, elää armahasi,
Don Sancho voitettu vei väärään tajuntasi.

DON SANCHO.
En minä, kiihko liika hänet petti vaan;
Sire, taistelosta saavuin hälle kertomaan
"Tyyn' ollos", lausui mulle jalo sankari,
ihanne immen tuon, kun pois löi miekkani,
"ma epävarmaks jätän voiton ennemmin
kuin verta vuodatan Chimenen ritarin;
mut koska mennä täytyy mun luo kuninkaan,
sa hälle taistostamme käyös kertomaan
ja voittajalta hälle tämä miekkas vie."
Niin saavuin; miekka hänet harhaan saanut lie,
mun luullen voittaneen, mun nähden palaavan,
leimautti lempensä hän julki raivoisan,
ei häntä hillitä, ei estää voinut mikään,
en sananvaltaa hältä saanut hetkeksikään.
Ma, vaikka voitettukin, olen onnellinen:
mun suurta lempeäin jos onkin sureminen,
jos paljon kadotankin, teen sen mielelläin,
kun onneks lemmen on se pyhän, kauniin näin.

DON FERNANDO.
Mun tyttärein, ei tarvis posken punastua
niin puhtaan lemmen vuoks, mi ujostuttaa sua,
se turhaa on kuin kokeet kieltää lempeäsi:
on pesty kunnias, oot tehnyt tehtäväsi,
on taattos kostettu jo kyllin, kun sen tautta
Rodrigos käydä sai niin monen vaaran kautta.
Näet, että toisin taivas tahtoi. Tehtyäsi
niin paljon taattos vuoks, on vuoro itselläsi,
sa ällös käskyäni vastaan kapinoi,
mi sulle puolison niin rakkaan, armaan toi.


7:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. DON ARIAS.
DON RODRIGO. DON ALFONSO. DON SANCHO.
PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA. ELVIRA.

PRINSESSA.
Chimene, kyyneleesi kuivaa, voittaja
tää jalo vastaan ota multa riemulla!

DON RODRIGO.
Sire, suvaitkaa, vuoks että kunnioittavaisen
rakkauden polvistun ma eteen tämän naisen.
En tänne saalistani saavu pyytämään;
tarita uudelleen ma tahdon pääni tään,
Chimene: lempeni ei vetoo ollenkaan
lakihin taiston eikä tahtoon valtiaan.
Mut liian vähän jos tää kaikk' on eestä isän,
ma kuinka tuoda voin tuon korvauksen lisän?
Mun taistellako täytyy vastaan tuhansia,
maailman äärist' tuoda voiton sanomia,
sotia yksin sodat, lyödä armeijat,
tarujen sankarien riistää kunniat?
Jos tuolla rikokseni vihdoin sovitan,
ma kaikki voin ja teen ja kaikki uskallan!
Mut loukattu jos ei tuo lepy kunnia
ylevä, tarpeen jos on syypään kuolema,
mua vastaan ihmisvoimaa älkää asestako:
te itse kostakaa, mun mielessäin ei pako.
Vain teillä oikeus on voittaa voittamaton,
muut sit' ei voi; vain teille tarjoon pääni paton.
Mun rangaistuksekseni toki kuolo riittää;
mut muisteloonne minut suvaitkaatte liittää
ja koska kunnianne säilytän ma kuollen,
te palkaks muistoani hellikäätte huollen,
ja joskus virkkakaa mun säälein osaani:
"Mua jos ei lempinyt hän ois, hän eläisi."

CHIMENE.
Rodrigo, nouse! Sire, mun täytyy tunnustaa
sanoja virkoin, joita takaisin en saa.
Hyveitä hällä on, joit' en voi vihata,
ja kuningas kun käskee, täytyy totella.
Mun mihin tuominnette, toki tahdon tietää,
tään liiton voitteko te silmissänne sietää?
Mut vaatimuksenne on mulle velvoitus;
niin onko sydämenne jyrkin oikeus?
Jos kallis valtiolle on Rodrigon henki,
jos teille tarpehen, voin olla hinta senki
ja ottaa itsellein tuon ikisoiman vastuun,
käteni että taaton hurmehesta kastuu!

DON FERNANDO.
On aika sovittanut paljon sellaista,
mi usein rikokselta näytti alussa.
Rodrigo voitti sun, sa hälle kuulut vaan.
Mut vaikka valtas sun hän tänään voitollaan,
mun täytyis mainehesi vihamiesi olla
näin heti kruunataksein häntä palkinnolla.
Nää häät jos lykätään, ei siinä mitään väärää;
sun lempes määrättiin, mut ilman ajan määrää.
Vuos ota hiljaa surrakses, jos tahdot niin;
Rodrigo sillä aikaa astuu aseisiin.
Kun maurit maastamme hän löi niin verisesti,
karkoitti kauas heidät, tuhon tuumat esti,
hän päänä armeijani vieköön soihdut sodan
nyt heidän maahansa ja miekan, murhan odan.
Heill' olkoon kauhunaan vain Cid! Jo herra oot;
he kuninkaaksensa sua toisti kutsukoot.
Mut töissä urhon ollos hälle uskollinen,
hänt' enemp' ansaiten sun onkin palaaminen
ja sankaruudellasi maine moinen hanki
häät että kanssasi on häitä kunnianki.

DON RODRIGO.
Chimenen saadaksein ja palvellaksein teitä,
mit' ei tää käsi voi? Jos voiton seppeleitä
täytyykin poimia mun hänen luotaan poissa,
kun tohdin toivoa, oon onnen kammioissa.

DON FERNANDO.
Sa luota miehuutees ja lupaukseeni varmaan.
Mut koska hallitset jo mieltä immen armaan,
tuo seikka kunnian, mi mietityttää tätä,
ajalle, uljuudelles, kuninkaalles jätä!








End of the Project Gutenberg EBook of Cid, by Pierre Corneille

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48667 ***