path: root/48255-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48255 ***

SUKELLUSLAIVALLA MAAPALLON YMPÄRI

Kirj.

Jules Verne

Suom. O. A. Joutsen






WSOY, Porvoo, 1916.

Simelius'en perillisten kirjapaino, Helsinki.




SISÄLLYS:

 Suomentajan alkulause

 I OSA:
     I. Liikkuva kari
    II. Myötä ja vastaan
   III. Minä teen päätökseni
    IV. Ned Land
     V. Turha etsintä
    VI. Täydellä höyryllä
   VII. Outo valaslaji
  VIII. Mobilis in mobili
    IX. Ned Land kiukkuisena
     X. Merehinen
    XI. Kaikki käy sähköllä
   XII. Hiukan numerotietoja
  XIII. Musta virta
   XIV. Kutsukortti
    XV. Kävelymatka merenpohjalla
   XVI. Merenalainen metsä
  XVII. 2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla
 XVIII. Vanikoro
   XIX. Torresin salmi
    XX. Muutama päivä kuivalla maalla
   XXI. Kapteeni Nemon salamat
  XXII. Kuumehoureita
 XXIII. Korallien valtakunta

 II OSA:

     I. Intian valtameri
    II. Kapteeni Nemon uusi ehdotus
   III. Kymmenen miljoonan arvoinen helmi
    IV. Punainen meri
     V. Arapian tunneli
    VI. Kreikan saaristo
   VII. Välimeren päästä päähän 48 tunnissa
  VIII. Vigo-lahti
    IX. Mereen vajonnut mannermaa
     X. Sargassomeri
    XI. Kaskelottien ja valaiden parissa
   XII. Jäihin vangittuina
  XIII. Etelänavalla
   XIV. Onnettomuusko vai sattuma
    XV. Ilma loppuu
   XVI. Kamppailu mustekalojen kanssa
  XVII. Golf-virta
 XVIII. Joukkouhri
   XIX. Kapteeni Nemon viimeiset sanat
    XX. Loppusananen
 Viiteselitykset.




JULES VERNE.


Harvoin ovat runoilijan unelmat tulleet siinä määrässä tosiksi kuin
tämän kuuluisan ranskalaisen kertojan mielikuvitelmat. "Matka maan
ympäri" käy nykyään päinsä lähes puolta lyhyemmässä ajassa kuin 80
päivässä; lentokoneet kaukomatkakilpailuissaan kulkevat maanosan
yhdeltä laidalta toiselle paljon nopeammin ja onnekkaammin kuin
Vernen sankarit "Viidessä viikossa ilmapallolla" Afrikan halki; ja
vaikkei vedenalaisten alusten liikkumiskyky vielä vedäkään vertoja
kapteeni Nemon salaperäiselle "Nautilukselle", niin alkavat niiden
hirvittävät vaikutukset paraikaa käytävässä merisodassa päästä tämän
tekemien joukkouhrien rinnalle.

Merkillinen on Vernen miltei profeetallinen kaukonäköisyys hänen
sepittäessään suunnatonta sarjaansa tieteellisiä seikkailuromaaneja,
jonka kirjallisuuslajin perustaja ja voittamaton mestari hän on.
Hänen kuvitelmansa ovat kieltämättömästi antaneet herätettä ja
viitteitä monille nykypäiväin keksijöille; niinpä esim. juuri tämä
nyt suomennettu kuvaus veden alla kulkevasta aluksesta. "Nautiluksen"
periaate ja nimi olivat tosin lainatut ensimmäisen höyrylaivan
rakentajalta Fultonilta, mutta tämän Napoleon I:stä varten tekemät
kokeet käsivoimin kuljetettavalla vedenalaisella veneellä olivat joka
suhteessa puutteelliset ja unohtuivat pian. Sen sijaan tarkastaessa
ruotsalaisen Nordenfeltin, amerikkalaisen Simon Laken, ranskalaisen
Goubet'n ja ennen kaikkea amerikkalaisen Hollandin malleja --
viimemainittu on nykyisten sotahirviöiden alkutyyppi -- huomaa niissä
toteutetun samoja veden lasku- ja sulkukojeiden, syvyysläppien ja
sähköllä käypien voimakoneiden periaatteita, joilla Verne varusti
kuvittelemansa aluksen. Voi myöskin ottaa huomioon innostuksen jolla
yritteliäät amerikkalaiset, jos joihinkin hullunkurisiin tuloksiin
tullen, ovat ryhtyneet käytännössä toteuttamaan monia muita hänen
kuvitelmiaan.

Moisesta kaunokirjailijalle harvinaisesta saavutuksesta sekä
teostensa nauttimasta verrattomasta kansansuosiosta Verne saa
kiittää laajaa ja monipuolista tieteellistä sivistystään. Hänellä
ei ollut ainoastaan tavaton mielikuvitus, joka kuin leikkiä laskien
liitelee kaikissa tunnetuissa ulottuvaisuuksissa; hän oli samalla
syvällisesti perehtynyt moniin eri tieteenhaaroihin. Hän tunsi kaikki
tutkimusmatkat ja löytöretket vanhimmista ajoista omaan aikaansa
asti -- hän onkin niistä julkaissut laajan, moniosaisen teoksen;
hän oli kuin kotonaan fyysillisen, kasvi- ja eläinmaantieteen ynnä
syvämeritutkimuksen alalla sekä tiesi fysiikan ja mekaniikan laeista
ja ennätyksistä enemmän kuin useimmat muut tavalliset "maallikot".
Kun hän näitä tieteellisiä tietämiään käsitteli suurella runollisella
kyvyllä ja rajattomalla mielikuvituksella, samalla yhdistäen
kuvauksiinsa kuivaa mutta reipasta ja leppoisaa leikillisyyttä, niin
ei ole ihmettä että hänen satalukuun nousevasta romaanisarjastaan
tuli kaikkialla oikea kansankirjallisuus. Ja vaikka ne uudempien
tieteellisten saavutusten ja tutkimusmatkain tulosten perusteella
monestikin saattavat tuntua vanhentuneilta, on kieltämätöntä että ne
aina tulevat olemaan reippaan, matkoista ja keksinnöistä huvitetun
nuorison mielilukemista.

_Jules Verne_ syntyi helmikuun 8 p. 1828 Nantes'in kaupungissa
Ranskassa. Aluksi hän kirjoitteli muutamia runomuotoisia näytelmiä;
mutta erääseen ranskalaiseen kuvalliseen perhelehteen kirjoittamansa
seikkailukertomukset, jotka saavuttivat suurta suosiota, johtivat
hänen sille alalle, jonka perustaja ja saavuttamaton mestari
hänestä tuli: tieteellisen seikkailuromaanin. Hän panee sankarinsa
suorittamaan eriskummallisia matkoja, ja matkahuomioitten
kuvaamisessa hän saa laajan ja monipuolisen oppineisuutensa esille
viehättävässä ja helppotajuisessa muodossa. Suomeksi on hänen
teoksistaan tietääksemme käännetty seuraavat: "Matka maan ympäri 80
päivässä", "Matkustus maan keskipisteeseen", "Veden päällä liikkuva
kaupunki", "Nousu Mont Blanc-vuorelle", "Talvenpito pohjaisissa
jäissä", "Viisi viikkoa ilmapallossa" sekä tämä nyt käsissä oleva
kirja. Vernen teokset ovatkin käännetyt useimmille maailman kielille,
jopa muutamia japaniksikin ja arapiaksi. Tämän uutteran kirjamiehen
ja urheilijan -- toisen puolen vapaasta ajastaan hänen sanotaan
viettäneen purjealuksessaan -- tavoitti iällisenä kova kohtalo:
loppuvuotensa hän eli aivan sokeana. Verne kuoli maaliskuun 24 p.
1905.

_Suomentaja_.






I OSA.




I LUKU.

Liikkuva kari.


Vuonna 1866 sattui merkillinen seikka, salaperäinen ja selittämätön
ilmiö, joka ei vain kuohuttanut maanmoukkain mieliä syvällä
mannerten sisäosissa vaan pani tottuneet merenkulkijatkin pahoin
ymmälle. Kauppiailla, tavallisilla pikipöksyillä, kapteeneilla,
kippareilla, kaikkien maiden meriupseereilla, jopa kahden maanosan
hallituksillakin oli paljon päänvaivaa sen johdosta.

Olivat näet äskettäin moniaat alukset meriä matkatessaan tavanneet
"hirvittävän esineen", sukkulan tapaisen, pitkän ja kapean mokoman,
joka välistä säkenöi välkkyvää valoa ja oli suunnattoman paljon
suurempi ja sukkelampi kuin mikä valaskala ikänään.

Kaikki tätä ilmiötä koskevat ja lokikirjoihin huolellisesti
merkityt havainnot kävivät yhteen kehuessaan tuon otuksen tai
esineen mahdotonta kokoa, sanoin kuvaamatonta nopealiikkeisyyttä,
sen hämmästyttävää liikuntakykyä ja erinomaista elämänvoimaa.
Ottaen huomioon eri tilaisuuksissa tehdyt havainnot sen koosta --
ne vaihtelivat 70 metristä aina puoleen peninkulmaan -- se voitti
kaikki siihen asti tunnetut valaslajit, jos se nimittäin oli
mikään valaskala ja jos sitä ylipäänsä oli olemassakaan. Mutta sen
olemassaolo _oli_ tosiasia. Katsotaanpa nyt vain seuraavaa!

Heinäkuussa 1866 oli muuan Itä-Intian laiva äkännyt tuon liikkuvan
kummituksen Australian itärannikolla. Ensin sitä oli laivalla luultu
joksikin tuntemattomaksi hietäsärkäksi, ja kapteeni varustihe juuri
merkitsemään kartalle sen aseman, kun se äkkiä pursutti ilmaan aina
puolisentoista sataa metriä korkean vesisuihkeen. Ja samanlaisen
huomion teki kolme päivää myöhemmin eräs toinen laiva Tyynellä
merellä, enemmän kuin 100 peninkulman päässä edellisestä. Olipa siinä
liikkumisnopeutta liiaksi valaallekin!

Kaksi viikkoa tämän jälkeen se näyttäytyi yhdenaikaisesti yli 900
peninkulmaa kauvempana kahdelle Atlannin poikki kulkevalle laivalle,
jotka molemmat laskivat sen pituuden yli 100 metriksi. Mutta
suurimpien tunnettujen valaiden pituus ei ole edes 60 metriäkään. Ja
samallaisia huomioita tehtiin kohta vähin joka taholla maapalloa.

Ei siis ihmettä että kummitus pani mielet kuohuksiin. Siitä
laulettiin kahviloissa, sitä esitettiin näyttämöillä, sanomalehdet
penkoivat esiin kaikki vanhat jutut merihirviöistä, alkaen
Herodotoksesta ja Pliniuksesta aina uudenaikaisiin merimiesjuttuihin
"suuresta merikäärmeestä". Jopa tarttui kiihko tieteellisiinkin
julkaisuihin; niiden toimittajat alottivat vuodattamalla kokonaisia
painomustemeriä kuvatessaan taruja ja tosia ja päätyivät vuodattamaan
joskus toistensa vertakin, sillä "merikäärmeestä" tora pian kehittyi
persoonallisiin solvauksiin. Mutta lopulta voittivat pilalehdet,
jotka saattoivat koko kysymyksen silkaksi naurunasiaksi. Toistaen
suuren Linnen lausetta "ettei luonto koskaan tee mitään hullutuksia",
ne varottivat uskomasta merikäärmeisiin, ikitursaihin ja muihin
sellaisiin humalaisten merimiesten keksinnöihin. Pilanteko näytti
painavan tieteellisyyden penkin alle.

Vuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina asia olisi jo hautautunut unhoon,
jolleivät uudet havainnot olisi jälleen tehneet sitä entistään
tärkeämmäksi. Oltuaan siihen asti tieteellisen kiistan esine siitä
tuli nyt todellisen, kouraantuntuvan yleisen vaaran uhka. Hirviö
näyttäytyi nyt pienen saaren, kaihon tai karin muotoisena, aina
epämääräisenä, vaihtelevana ja perin arveluttavana kooltaan ja
laadultaan.

Maaliskuun alussa 1867 törmäsi muuan kanadalainen laiva, ollessaan
27°30' leveys- ja 72°15' pituusasteella, ylähangan puolella
karttoihin merkitsemättömään kallioon. Jollei se purjeittensa ja
400-hevosvoimaisen höyrykoneensa avulla olisi tällöin kulkenut
13 solmuvälin nopeudella[1], niin olisi se varmasti särkynyt ja
237 Kanadasta palaavan matkustajansa kera vaipunut meren pohjaan.
Törmäys sattui kello 5 aikaan aamulla, päivän koittaessa. Kannella
olleet upseerit olivat merellä huomanneet vain väkevätä aallokkoa
noin kolmen ankkuriköyden mitan[2] päässä laivasta. Törmäyskohdalla
tehtiin tarkat luotaukset, ja alus jatkoi matkaa ilman näkyväistä
vauriota. Oliko se hipaissut vedenalaiseen kariin vai suunnattomaan
laivanhylkyyn, sitä ei voitu ratkaista; mutta perille tultua
huomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.

Tämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei
kolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.

Huhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva _Scotia_ 13 1/2
solmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri
oli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.

Kellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa
päivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan
peräosassa.

_Scotia_ itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin
esine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan.
Täräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen
huomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle
huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!" Aluksi matkustajat kovasti
säikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan
heitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään
tukevaseinäiseen osastoon voi _Scotia_ helposti kestää vuodon
jossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni
sen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan
laivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet
eivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti
sammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja
muuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta.
Muutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon,
lähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt
tukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa.
Kolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta
Liverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.

Insinöörit kävivät tutkimaan _Scotiaa_, joka oli nostettu
kuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi
metriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen
kolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa
rautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä
talttaa tai peltisaksia käytetty.

Tällainen oli viimeksi sattunut tosiasia, joka kuohutti vielä kerran
yleisön mieliä. Siitä asti kaikki muulla tavoin selittämättömät
merionnettomuudet pantiin tuon salaperäisen merihirviön syyksi.
Eikä niiden lukumäärä ollutkaan vähäinen, sillä 3,000 niinä
vuosina Lloydille[3] ilmotetusta haaksirikkoutuneesta aluksesta
oli kokonaista 200 hävinnyt tietymättömiin, jättämättä jälkeä tahi
loppumainetta itsestään!

"Hirviön" ansioksi nyt siis, syystä tai syyttä, pantiin niiden
perikato, ja sen takia tuli laivaliike eri maanosien välillä yhä
vaarallisemmaksi. Yleinen mielipide vaati jyrkästi, että valtameret
viivyttelemättä ja mihin hintaan hyvänsä vapautettaisiin mokomasta
kamalasta valaasta.




II LUKU.

Myötä ja vastaan.


Juuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta
Nebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin
Luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan
hallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi
kuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun
lopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt
palata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri
lajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani,
saapui sanoma _Scotiaa_ kohdanneesta onnettomuudesta.

Minä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko
muuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki
Europan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä, kykenemättä
siltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti
minua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään
varmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut
epäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä --
epäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa _Scotian_ haavaan.

New Yorkiin saapuessani oli kiista kiihkeimmillään. Oltiin
jo luovuttu olettamasta mitään uiskentelevaa luotoa tai
luoksepääsemätöntä hiekkasärkkää, joihin vähemmän arvostelukykyiset
mielet olivat turvautuneet. Sillä kuinka voikaan mokoma hiekkasärkkä
muutella niin hämmästyttävän nopeasti asemaansa -- silloinhan olisi
sillä pitänyt olla valtava höyrykoneisto uumenissaan!

Samasta syystä täytyi hyljätä ajatus suunnattoman, merenselällä
uiskentelevan laivanhylyn olemassaolosta.

Jäljelle jäi siten vain kaksi mahdollista ratkaisua, jotka kumpikin
saivat kiihkeää kannatusta: toinen puolue uskoi suunnattoman
merihirviön olemassaoloon, toinen jälleen pani luottamuksensa
Valtasella liikuntakyvyllä varustettuun vedenalaiseen alukseen.

Mutta jälkimmäistä olettamusta -- vaikka se muutoin tuntuikin
hyväksyttävältä -- vastustivat kaikki sekä vanhassa että uudessa
maailmassa tehdyt tiedustelut. Sillä aivan uskomattomalta
näytti, että kellään yksityishenkilöllä olisi moinen konehirviö
käytettävänään. Missä, milloin ja miten sellainen olisi rakennettu?
Ja mitenkäpä sen suunnittelu ja rakentaminen olisi voinut pysyä
salassa? Sen sijaan voi jonkun maan hallituksella kyllä olla
sellainen mokoma hallussaan. Ja näinä onnettomina aikoina, jolloin
ihmisäly on lisäämistään lisännyt sota-aseiden tuhoavaisuutta,
oli minkä valtion hyvänsä mahdollista toisten tietämättä rakentaa
sellainen hirvittävä hävityskone. Takaaladattavia kiväärejä
seurasivat torpeedot ja torpeedoja vedenalaiset alukset, ja niitä --
yleinen väsymys. Ainakin toivon niin.

Mutta tämäkin olettamus raukesi hallitusten yhteisen jyrkän
eittämisen edessä. Kun yleiset edut olivat kysymyksessä ja
meriliikenne vaarassa, niin täytyi uskoa niiden vakuutusten
vilpittömyyttä. Mutta miten sitten selittää se seikka, että tämän
vedenalaisen aluksen rakentaminen olisi voinut välttää tuhatsilmäistä
yleistä huomiota? Yksityishenkilölle sellaisen salaisuuden
säilyttäminen olisi ollut melko vaikeata -- mille valtiolle hyvänsä,
jonka kaikkia toimia valvovat mahtavat kilpailijat, varmasti
mahdotonta.

Tarkoin tiedusteltua asiaa Englannista, Ranskasta, Venäjältä,
Saksasta, Espanjasta, Italiasta, Amerikasta, jopa Turkistakin,
hyljättiin lopulta koko olettamus vedenalaisen sotalaivan
olemassaolosta.

New Yorkiin saavuttuani useat henkilöt kunnioittivat minua
tiedustelemalla mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin näet
Ranskassa julkaissut kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen nimeltä
"Suurten vedenalaisten luotojen salaisuudet". Tämä tieteellisessä
maailmassa suosiollisesti vastaanotettu kirja takasi minulle
erikoistuntijan maineen tuon luonnonhistorian hämärän haaran
alalla. Minua vaadittiin nyt tilille riitakysymyksessä. Rajoituin
antamaan ylimalkaisen kieltoperäisen selityksen. Mutta pian
huomasin joutuneeni loukkoon, josta en päässyt yli enkä ympäri.
Olin pakotettu lausumaan selvän ja seikkaperäisen mielipiteeni,
kun "Korkea-arvoinen"[4] Pierre Aronnax, Pariisin museon professori
kutsuttiin _New York Heraldin_ toimitusneuvoston eteen. Siitä en enää
mihinkään päässyt. Minä kääntelin, venytin ja puristin kysymystä joka
taholle, käsitellen sitä niinhyvin valtiolliselta kuin tieteelliseltä
kannalta. Kas tässä otteita huolellisesti kokoonpanemastani
kirjoituksesta, jonka julkaisin mainitussa lehdessä huhtikuun 30
päivänä:

"Tarkoin tutkittua itsekutakin eri olettamusta ja hyljättyä
kaikki toiset luulottelut, jää jälelle ainoaksi välttämättömäksi
otaksumaksi: myöntää todeksi suunnattoman suuren, valtavavoimaisen
merieläimen olemassaolo.

"Valtamerten suuret syvyydet ovat vielä kokonaan tuntemattomat
meille. Luotauslanka ei niihin ulotu. Mitä noissa etäisissä
syvyyksissä tapahtuu -- mitä olentoja niissä elää tai voi elää,
minkälainen niiden kokoonpano ja elimistö on -- siitä kaikesta
voimme tehdä tuskin otaksumiakaan. Mutta minun käsiteltäväkseni
annetun arvoituksen ratkaisu on omiaan rajoittamaan tämän umpikujan
laajuutta ja muotoa. Me joko tunnemme kaikki taivaankappaleellamme
asuvien olioiden lajit tahi emme tunne niitä. _Jollemme_ tunne
kaikkia -- jos luonnolla on meihin nähden vielä salaisuuksia
merieläimistön joukossa, niin on tutkivalle järjelle sangen helppo
olettaa uusia vielä tuntemattomia kaloja tai valaita tahi vallan
uusia eläinluokkiakin, joiden elimistö on sovitettu oleskelua varten
luotauslangan tapaamattomissa syvyyksissä ja joita jokin tavaton
syy jolloinkin pitkien väliaikojen perästä nostattaa valtameren
pintaosiin.

"Jos taas _tunnemme_ kaikki elävät oliot, niin on meidän etsittävä
kyseessäoleva eläin jo luokittelemiemme merieläinten joukosta;
ja siinä tapauksessa minä olisin taipuvainen olettamaan otusta
jättiläiskokoiseksi miekkavalaaksi.

"Tavallinen miekkavalas eli meren yksisarvinen kasvaa usein
kahdenkymmenen metrin pituiseksi. Jatkakaa sen pituus viisi- tai
kymmenkertaiseksi, kertokaa sen voima samassa suhteessa ja pitentäkää
sen hyökkäysasetta, niin saatte kyseessäolevan eläimen. Sillä on
silloin päälle sadan metrin pituus, joksi Atlannilla huomanneet
laivat sen laskivatkin, ase jolla voi puhkaista _Scotian_ tapaisen
aluksen pohjan, ja voima kyllin suuri tätä asetta käyttääkseen.

"Miekkavalaalla on tosiaankin aseena eräänlainen norsunluinen
miekka eli pertuska, käyttääksemme eräitten luonnontutkijani
lauselmaa. Tämän teräluulla on teräksen kovuus. Näitä miekkoja on
väliin tavattu katkenneina tavallisten valaiden ruumiista, sillä
niitä on yksisarvinen ahnas hätyyttelemään. Toisia on melkoisella
vaivalla kiskottu ulos laivain pohjista, joita ne ovat lävistäneet
yhtä helposti kuin pora lautaa. Pariisin yliopiston lääkeopillisen
tiedekunnan museossa on muuan tällainen hyökkäys- ja puolustusase,
joka on yli kaksi metriä pitkä ja juuresta 37 l/2 sm. läpimitaten.

"No niin -- olettakaamme tämä ase kuusi kertaa mahtavammaksi ja
eläin kymmentä kertaa isommaksi; antakaamme sille vielä 32 km.
nopeus tunnissa, niin jopa selviää meille mikä voima _Scotian_
ynnä muiden laivojen onnettomuuden aiheutti. Siksi kunnes siitä
tarkempia tietoja saadaan, olen valmis väittämään että hirviömme on
suunnattoman iso meren yksisarvinen, aseena ei mikään pertuska, vaan
oikea 'muurinmurrin', kuten panssarifrekateilla, joiden vertainen
se samalla vankkuudeltaan ja liikevoimaltaan on. Tällä tapaa siis
selitettäköön tuo muuten käsittämätön ilmiö, ainakin siksi kunnes
uusien johtopäätösten, näkemien tai kokemien kautta kyetään antamaan
siitä parempi selitys, mikä kylläkin saattaa olla mahdollista."

Nämä viime sanat olivat tavallaan pelkuruuden todistus minun
puoleltani; mutta minä tahdoin varjella arvoani ja asemaani
ranskalaisena professorina enkä antaa liiaksi naurunaihetta
amerikkalaisille, jotka nauravat lujaa kun rupeavat nauramaan. Minä
säilytin sillä tavalla itselleni pakotien, jos teoriani kerran nurin
menisi. Mutta joka tapauksessa olin myöntänyt "hirviön" olemassaolon.
Kirjoitustani pohdittiin vilkkaasti, ja se seikka todisti sille
annettavan arvoa. Se kokosi ympärilleni aika joukon kannattajia.
Esittämäni ratkaisu antoi ainakin täyden vapauden jokaisen
mielikuvitukselle. Ihmisäly mielellään piirtelee suurisuuntaisia
kuvia yliluonnollisista olioista. Ja olletikin meri on ala jolla se
paraiten viihtyy, ainoa elementti missä noita kuviteltuja jättiläisiä
(joiden rinnalla maaeläimet sellaiset kuin norsut ja sarvikuonot
eivät ole mitään) voidaan luoda tai kehittää oleviksi.

Kaikki liikenne- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä enimmäkseen
tältä kannalta, samoin vakuutusyhtiöiden äänenkannattajat, jotka
uhkailivat vakuutusmaksujen korotuksilla. Sanalla sanoen, yleinen
mielipide oli lausunut päätöksensä. Yhdysvallat astuivat ensimmäisinä
taistelutantereella New Yorkissa kokoonpantiin meriretkikunta tuota
miekkavalasta takaa-ajamaan. Nopeakulkuinen frekattilaiva _Abraham
Lincoln_ varustettiin mahdollisimman joutuun sen käytettäväksi.
Valtion asehuoneet olivat avoinna sen Päällikölle kommendantti
Farragutille, joka kiiruhti asestamaan laivaansa; mutta nyt kävi
kuten tavallisesti käy -- juuri silloin kun oltiin valmiit käymään
hirviön kimppuun, ei se suvainnutkaan näyttäytyä. Kahteen kuukauteen
siitä ei kuultu halaistua sanaa. Ei yksikään laiva kohdannut sitä.
Näytti aivan kuin olisi tuo yksisarvinen tiennyt, mitä juonia sen
turmioksi punottiin. Siitä oli hölytty niin paljon yksin Atlannin
poikki kulkevaa kaapeliakin myöten, että pilkkakirveet väittivät tuon
koiranleuvan siepanneen välillä kiini sähkösanomia ja käyttäneen
niiden tietoja hyväkseen.

Niin että sittekun frekatti oli varustettu pitkällistä kalastusmatkaa
varten ja asestettu mitä pelottavimmilla pyydyksillä, ei kukaan
osannut sanoa minne oikeastaan oli kalaan lähdettävä. Kärsimättömyys
kasvoi yli äyräittensä, kunnes vihdoinkin heinäkuun 3 päivänä tuli
sanoma että eräs San Franciskon laiva matkallaan Kaliforniasta
Shanghaihin oli nähnyt otuksen kolme viikkoa aikaisemmin Tyynen
valtameren pohjoisosassa. Tämän uutisen herättämä jännitys
oli suunnaton. Laivaan hankittiin tuoreet ruokavarat ja uudet
hiilivarastot.

Kolme tuntia ennen _Abraham Lincolnin_ lähtöä Brooklynin satamasta
minä sain seuraavan kirjeen:

#/
Herra ARONNAX, Pariisin museon professori.

4:nnen Avenuen Hotelli, New York.

HERRANI,

Jos haluatte liittyä _Abraham Lincolnin_ retkikuntaan, niin
näkee Yhdysvaltain hallitus mielihyvin Ranskan edustettuna tässä
yrityksessä. Kommendantti Farragut tarjoo hytin käytettäväksenne.

Ystävällisin tervehdyksin

teidän J. B. HOBSON, Meriasiain valtiosihteeri.
#/




III LUKU.

Minä teen päätökseni.


Kolme sekuntia ennen J. B. Hobsonin kirjeen saapumista en
ollut ajatellut yksisarvisen takaa-ajoa enempää kuin koillisväylän
etsimistä. Kolme sekuntia sen jälkeen kun olin lukenut korkea-arvoisen
meriasiain valtiosihteerin kirjeen, tunsin että todellinen
kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä oli tuon tuhoisan hirviön
metsästys ja sen hävittäminen maan päältä.

Olin juuri palannut väsyttävältä matkalta ja kaipasin lepoa. En
halunnut mitään sen mieluummin kuin saada jälleen nähdä isänmaani,
ystäväni, pienen asuntoni Jardin des Plantes'issa[5], kaikki rakkaat
ja kallisarvoiset kokoelmani. Mutta nyt ei mikään mahti olisi saanut
minua sinne palaamaan. Minä unhotin kaiken muun -- väsymyksen,
ystävät ja kokoelmat -- ja suostuin hetkeäkään epäröimättä
Yhdysvaltain hallituksen tarjoukseen.

"Johtavathan kaikki tiet takaisin Ranskaan", ajattelin; "ja
toivottavasti tuo yksisarvinen on kyllin kohtelias saattamaan minut
Ranskan rannoille. Tyytyköön se vain kauniisti käymään kiikkiin
Europan vesillä (minun etuani silmälläpitäen); minä puolestani tyydyn
palaamaan kotiin saaliinani puoli metriä sen norsunluista pertuskaa
lahjaksi luonnonhistorialliselle museolleni." Todellisuudessa sain
lähteä etsimään tätä miekkavalasta Tyynen meren pohjois-osasta, joka
sattuu olemaan vallan vastakkaisella pallonpuoliskolla kuin Ranska.

"Conseil!" virkahdin kärsimättömästi.

Conseil oli palvelijani, uskollinen ja nöyrä flaamilaispoika, joka
oli seurannut minua kaikilla matkoillani. Minä pidin hänestä ja hän
minusta. Hän oli hidas luonteeltaan, johdonmukainen periaatteiltaan,
säännöllinen tavoiltaan, yhtä tyven kaikissa elämän koettelemuksissa,
kätevä kaikessa ja kykenevä täyttämään jokaisen häneltä vaaditun
toimen; ja -- vastoin nimeänsä[6] -- aivan haluton koskaan neuvoa
antamaan, vaikka semmoista häneltä olisi pyydettykin.

Conseil oli seurannut minua kaikkialle minne tiede meitä viimeisten
kymmenen vuoden aikana oli kutsunut. Ei hän ollut koskaan valitellut
matkan pituutta ja vaivoja, ei koskaan vikuroinut sääliessään
matkalaukkujamme, olipa reittimme Kiinaan tai Kongoon. Kaiken tämän
ohessa hänellä oli hyvä terveys ja vankat lihakset, mutta ei lainkaan
hermoja, eikä hänen elämänlaadussaan ollut moitteen sijaa. Tämä
kunnon poika oli kolmenkymmenen vuotias, ja hänen ikänsä suhtautui
hänen isäntänsä ikään; kuten 15:20.

Mutta Conseililla oli yksi vika: hän oli kursastelevainen aivan
ikäviin asti ja minun kanssani puhellessaan väsyttävän tyyni ja
passiivinen.

"Conseil", sanoin uudelleen, alkaen kuumeisella kiiruulla tehdä
matkavalmistuksiani.

Olin kyllä varma tämän uskollisen pojan alttiudesta. Tavallisesti en
koskaan kysynyt häneltä, haluttiko häntä seurata minua matkoillani,
vai eikö; mutta tällä kertaa voi retkemme tulla jos kuinkakin
pitkäaikaiseksi, eikä vaaroista tulisi olemaan puutetta takaa-ajaessa
otusta, joka kykeni puhkaisemaan rautafrekatin yhtä helposti
kuin pähkinänkuoren. Olihan tässä arvelemisen aihetta maailman
kylmäverisimmällekin miehelle.

"Conseil!" kutsuin kolmannen kerran.

Conseil ilmestyi vihdoinkin.

"Minuako huusitte, isäntä?" hän tiedusteli sisään astuessaan.

"Sinua, poikaseni. Ala sulloa minun matkatavaroitani sekä omiasi
laukkuihin. Lähdemme kahden tunnin päästä."

"Hyvä on, isäntä", vastasi Conseil rauhallisesti.

"Elä vitkaile rahtuakaan -- mätä mukaan kaikki tarvittavat kapineet,
yötakit, paidat ja sukat -- mutta laskematta, niin paljon kuin vain
saat mahtumaan, ja pidäkin joutua."

"Entäs isännän kokoelmat?" huomautti Conseil.

"Niistä pidämme myöhemmin huolta."

"Mitä -- _archioterium, hyracotherium, oreodonit, cheropotamus_ ja
kaikki muut linnunpelättimet!"

"Ne jätämme tänne hotelliin, tai saatan antaa käskyn että toimittavat
ne Ranskaan."

"Eikös nyt palatakaan Pariisiin?"

"Oh, varmastikin", vastasin vältellen, "teemme vain pienen mutkan."

"Se mutka siis miellyttää isäntää?"

"Ei siitä kannata puhuakaan. Me lähdemme _Abraham Lincolnin_ myötä."

"Miten vain isännälle sopii", vastasi Conseil levollisesti.

"Katsopas nyt, ystäväiseni, kaikki riippuu siitä merihirviöstä --
siitä mainiosta miekkavalaasta. Me lähdemme passittamaan sitä pois
maailman meristä. Eihän toki kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen
'Suurten vedenalaisten luotojen' kirjoittaja voi pysyä poikessa
kommendantti Farragutin retkeltä. Kunniakas matka, mutta vaaroja
täynnä! Emme voi edeltäpäin laskea mitä suuntia kuljemmekaan, sillä
tämäntapaiset eläimet ovat erittäin oikullisia. Ainakin me saamme
kelpo kapteenin, jonka mukana on hyvä matkata."

Sitten istuimme ajurinvaunuihin; tavaramme vietiin hotellista
suoraapäätä frekattiin. Minä kiiruhdin laivaan ja kysyin kommendantti
Farragutia. Muuan matruuseista saattoi minut takakannelle, missä pian
seisoin kasvoista kasvoihin hyvännäköisen meriupseerin kanssa, joka
kurotti minulle kätensä.

"Herra Pierre Aronnax?" hän kysyi.

"Sama mies", vastasin; "kommendantti Farragut?"

"Olette tervetullut, professori; hyttinne on valmiina teitä
vastaanottamaan."

Kumarsin ja halusin tulla saatetuksi minulle varattuun suojaan.

_Abrahan Lincoln_ oli sopivasti valittu ja hyvin varustettu uutta
tehtäväänsä varten. Se oli erittäin nopeakulkuinen frekatti; sen
korkeapaineiset höyrykoneet antoivat sille lähes 18 1/2 solmuvälin
nopeuden tunnissa -- kauniin vauhdin kyllä, mutta sittekin
riittämättömän kilpa-ajosille suunnattoman miekkavalaan kanssa.

Frekatin sisäpuoliset varustukset vastasivat sen
purjehduskelpoisuutta. Minä olin hyvin tyytyväinen hyttiini, joka
sijaitsi peränpuolella ja avautui seurustelusalonkiin.

"Kyllä täällä viihdytään", virkoin Conseilille.

"Yhtä hyvin kuin erakkorapu simpukankuoressa, jos saan niin sanoa",
vastasi Conseil.

Jätin hänet purkamaan laukkujamme hytin säiliöihin ja kiipesin
takakannelle tarkastamaan lähtövalmistuksia.

Tällä hetkellä kommendantti Farragut juuri käski irroittamaan
viimeiset köydet, jotka olivat kiinnittäneet aluksen Brooklynin
satamapollareihin. Vajaata neljännestuntia myöhemmin frekatti olisi
lähtenyt matkaan ilman minua. Minä olisin menettänyt tilaisuuden olla
mukana tällä erinomaisella, miltei yliluonnollisella retkellä, jonka
menoa kertoessani tiedän monen pudistavan epäilevästi päätänsä.

Mutta kommendantti ei tahtonut kadottaa päivää eikä hetkeäkään
päästäkseen purjehtimaan vesillä, joilla otus oli nähty. Hän lähetti
noutamaan koneenkäyttäjää.

"Onko täysi höyry koneissa?" hän kysyi.

"On, herra."

"Eteenpäin sitten!" huusi kommendantti.

Brooklynin satama ja koko Itävirran puoleinen osa New Yorkia oli
kukkuroillaan katsojia. Kolme eläköön-huutoa kajahti peräkkäin
viidestäsadastatuhannesta kurkusta; tuhannet nenäliinat liehuivat
katkeamattoman ihmispaljouden päiden päällä hyvästiksi _Abraham
Lincolnille_, siksi kunnes se saapui Hudsonvirran vesille sen
pitkäkkäisen niemen kärkeen, jolla New Yorkin kaupunki sijaitsee.
Sitten frekatti, seuraten New Jerseyn kaunista, monilukuisten
huvilain kattamaa rannikkoa, kulki kahden linnoituksen välistä, jotka
tervehtivät sitä järeimmillä tykeillään. _Abraham Lincoln_ vastasi
nostamalla Amerikan lipun kolmesti perämastonsa huippuun; sitten se
hiljensi vauhtiaan tullessaan kapeaan, ankkuripoijujen paartamaan
kanavaan Sandy Hookin niemen kohdalla ja kaarsi pitkää hiekkarantaa,
jolla tuhannet katselijat korottivat sille viimeisen eläköön-huudon.
Monilukuinen liuta pikkuhöyryjä, jotka olivat seuranneet frekattia
satamasta lähtien, pysyttelihe sen rinnalla ja vanavedessä aina siksi
kunnes tultiin majakkalaivan luo, jonka kaksi valoa merkitsee New
Yorkin kanavan suuta.

Kellon lyödessä seitsemän laskeutui luotsi veneeseensä ja souti sillä
pieneen kuunariin, joka odotteli tyvenen puolella; tulet sytytettiin,
potkuri alkoi pyöriä vinhemmin, frekatti sivuutti Long Islandin
matalan keltaisen rannikon; ja kello kahdeksan aikaan, kadotettuaan
näkyvistään luoteesta välkkyvät Fire Islandin majakkavalkeat, rupesi
se täysin höyryin kyntämään Atlannin valtameren tummia vesiä.




IV LUKU.

Ned Land.


Kommendantti Farragut oli kelpo merimies, täysin kuljettamansa
aluksen arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä; hän oli sen
sielu. Hän ei epäillytkään hirmuvalaan olemassaoloa eikä hän
suvainnut laivassaan siitä kiisteltävän. Hän uskoi sen niinkuin
monet uskovat Ilmestyskirjan pedon, ei millään järkisyillä vaan
sokealla luottamuksella. Hirviö _oli_ olemassa ja teki tuhojaan, ja
hän oli vannonut sen perikadon. Joko tappaisi kommendantti Farragut
miekkavalaan, tai tappaisi se hänet. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.

Laivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä.
Milloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin
ja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja
valtameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä
vapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen,
vaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen
pakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko
miehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki
paloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa
kannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin
itsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle
lupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.

Minäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä
havaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain
kuulun aluksen mukaan "Argukseksi", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa
meistä -- Conseil -- oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.

Olen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut
laivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka
laatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta
harpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja
räjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä
takaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia
pommeja aina 16 kilometrin päähän.

_Abraham Lincoln_ oli siis joka suhteessa ensiluokkainen
valaanpyyntilaiva, ja -- mikä oli vielä parempi -- sillä oli mukana
Ned Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.

Ned Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja
tarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan.
Kokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan
tavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen
valaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.

Hän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva,
vaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt
hänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota
herättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.

Kanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land
muuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran
huomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa.
Hupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista
ranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän
oli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua
kalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.

Vähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella
hänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta
ynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella
lyyrillisellä lennolla -- minusta tuntui kuin olisin kuullut
kanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.

Olen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin
tuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja
vankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah,
kunnon Ned -- toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä
kauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!

       *       *       *       *       *

Entä mikä mielipide Ned Landilla oli merihirviöstä? Minun täytyy
tunnustaa, ettei hän ollenkaan uskonut yksisarvisen olemassaoloa,
jopa aivan vältti siitä puhuakin. Muuanna kauniina iltana --
muistaakseni heinäkuun 30 p. eli kolme viikkoa New Yorkista
lähdettyämme -- otin tämän asian puheeksi hänen kanssaan. Sivuutimme
silloin Kap Blancin, viitisenkymmentä kilometriä Patagonian
rannikosta, ja Magellanin salmi aukeni 1,000 kilometrin päässä
edessämme. Vähemmän kuin viikon perästä jo kynsisimme Tyynen
valtameren vesiä.

Takakannella istuen olimme Ned Landin kanssa Pakinoineet
kaikenlaisista asioista, tähystellen meren salaperäiselle
aavikolle, jonka suuret syvyydet vielä tähän aikaan olivat kaikille
tuntemattomat. Minä tietystikin pian johdin puheen jättivalaaseen ja
punnitsin yrityksemme onnistumista tai onnistumattomuutta. Mutta kun
Ned Land vain istui ja kuunteli puuttumatta lainkaan puheeseen, kävin
jo kiivaammin hänen kimppuunsa.

"Kuinkas on, Ned", sanoin, "onko mahdollista ettette vieläkään taivu
uskomaan tuon valaan olemassaoloa? Onko teillä edes järkeviä syitä
ollaksenne niin kovakorvainen?"

Harpuunamestari katseli minua hetkisen, siveli sitten leveää otsaansa
kuin ajatuksiaan kooten ja virkkoi vihdoin:

"Eiköpähän noita lie."

"No mutta, Ned, te joka ammatiltanne olette valaanpyytäjä ja
olette tutustunut kaikkiin suuriin meri-imettäväisiin -- te jonka
mielikuvituksen pitäisi varsin helposti omaksua ajatus tuollaisesta
suunnattomasta valaasta -- _teidän_ toki tulisi olla viimeinen
epäilemään sen olemassaoloa!"

"Etteköhän vain pety siinä, professori", vastasi Ned. "Myönnän että
tavallinen miekkonen saattaa uskoa pyrstötähtien tuottavan turmiota
tahi muinaisaikain eläinhirviöitä asuvan maan keskipisteessä, mutta
eivät ainakaan tähtientutkijat eivätkä geoloogit usko mokomaa
pölyä. Olen minäkin ammatissani ajellut takaa sangen monia valaita,
keihästänyt useita ja tappanut moniaita; mutta miten väkeviä ja
vankkavarusteisia ne ovat olleetkin, eivät ne sentään koskaan
ole kyenneet pyrstöllään eikä hampaillaan särkemään höyrylaivan
rautalevyjä."

"Mutta onhan kuultu miekkavalaiden lävistäneen laivain pohjia vallan
puhki."

"Niin, puulaivojen pohjia, miksikäs ei", vastasi kanadalainen;
"mutta itse en ole sellaistakaan kummaa nähnyt enkä kokenut. Joka
tapauksessa, tahi siksi kunnes toisin näen, kiellän valaiden tai
minkä vietävän yksisarvisen hyvänsä saavan semmoista hävitystä aikaan
kuin te väitätte."

"No niin, hyvä Ned, minä puolestani uudistan väitteeni nojautuen
tosiasiain logiikkaan. Uskon löytyväksi suunnattoman ison
imettäväisen, joka kuuluu samaan luurankoisten luokkaan kuin valaat,
kaskelotit ja pyöriäiset ja jolla on aseena väkevällä iskuvoimalla
varustettu sarvi."

"Höröntöröä!" murahti valaanpyytäjä, pudistellen uskomattomana
päätänsä.

"Ja huomatkaapas vielä muuan seikka, arvoisa Kanadan mies", jatkoin
todisteluani. "Jos sellainen eläinlaji on olemassa, jos se elää ja
liikkuu mittaamattomissa merensyvyyksissä, niin täytyy sillä olla
kerrassaan ihmeteltävän vankka ruumiinrakenne."

"Mitenkä niin?"

"Siksi ettei se muuten voisikaan kestää vesipaljouden suunnatonta
painetta. Katsokaahan vain! Tiedämme ensiksikin ilmakehän paineen
vastaavan noin 10 metrin korkuisen vesimäärän painoa. Mereen
sukeltaessanne on ruumiistanne pusertamassa yhtä monen ilmakehän
paine kuin on vettä kymmeniä metriä ruumiinne yläpuolella; eli
tarkemmin sanoen 10 metrin syvyydellä on veden paine 1,04 kg
ruumiinpintanne joka neliösentimetriä kohti. 100 metrin syvyydessä
vedenpaine vastaa 10 ilmakehän painetta eli atmosfeeria, 1,000
metrin syvyydessä 100 atmosfeeria ja 10,000 metrin eli peninkulman
syvyydessä 1,000 atmosfeeria. Mutta tiedättekö edes kuinka monta
neliösentimetriä ruumiinne pinnalla on, kelpo Nedini?"

"Ei ole aavistustakaan, herra Aronnax."

"Noin 40,000. Ja kun ilmakehänpaine todellisuudessa on 1,04 kg
neliösentimetriä kohti, niin on koko ruumistanne pusertava paine
jonkun verran yli 40,000 kg."

"Ilman että tunnen sitä?"

"Ilman että lainkaan sitä tunnette. Se seikka, ettette tyyten muserru
moisessa puristuksessa, johtuu siitä että ilma tunkeutuu ruumiinne
sisäpuolelle ja pusertaa samalla voimalla vastaan. Mutta vedessä on
asianlaita toisin."

"Ahaa, jopa ymmärrän", virkkoi Ned kuunnellen minua tarkkaavammin;
"vesi ympäröi minua joka puolelta, mutta ei pääse tunkeutumaan
ruumiini sisään."

"Aivan niin, Ned. Käsitätte siis, että ollessanne 10 metriä
vedenpinnan alla vesi pusertaa teitä yli 40,000 kg paineella,
100 metrin syvyydessä kymmenen kertaa voimakkaammin, ja vihdoin
peninkulman syvyydellä -- jos siellä voisitte oleskella -- aina
40,000,000 kg paineella. Kävisittepä siellä aika latuskaiseksi, Ned
parka!"

"Hitto kanss'!" huudahti harpuunamestari.

"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa
syvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama
sata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka
ruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien
miljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston
ja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka
kestääkseen moista puristusta."

"Jo totta maar!" myönsi Ned Land. "Täytyyhän niiden kylkien olla
rakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit."

"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus
porhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan
laivanpohjalle."

"Niin justiin -- kai, kai -- ehkäpä", päästeli kanadalainen, tosin
pahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana
peräänantamaan.

"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?"

"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että _jos_
tuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden
olla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut."

"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on
selitettävä _Scotian_ onnettomuus?"




V LUKU.

Turha etsintä.


Pitkään aikaan ei _Abraham Lincolnin_ matkalla sattunut mitään
merkillistä, jollei ota lukuun sitä että Ned Land sai jolloinkin
näyttää ihmeellistä taitoaan valaanpyytäjänä.

Heinäkuun 6 p. kierrettiin Amerikan mantereen viimeinen kolkka,
tuo yksinäinen kalliosaari jolle hollantilaiset merenkulkijat
kotikaupunkinsa mukaan ovat antaneet nimen Kap Horn. Ja sitten
tultiin Tyyneen valtamereen, jossa yksisarvisen etsintä vasta oikein
todesta alkoi. Yötä päivää pidimme laivalla silmät seljällään,
kunnes olimme vähällä tulla sokeiksi; kiikarit käännettiin kaikille
ilmansuunnille, mutta mitään ei vain näkynyt.

Heinäkuun 20 p. kuljettiin uudelleen Kauriin kääntöpiirin yli ja
viikkoa myöhemmin päiväntasaajan yli 110:nnen meridianin kohdalla.
Tyynen valtameren keskiosat tutkittiin, käytiin läpi Amerikan ynnä
Kiinan ja Jaapanin rannikot ja risteiltiin viimein valtameren
pohjoisosassa, jostapäin viime tiedot hirviön näyttäytymisestä olivat
tulleet juuri ennen matkallelähtöämme. Mutta mitään muuta ei saatu
näkyviin kuin valtaisia parvia tavallisia valaita, jotka suihkuttivat
ilmaan vesipatsaita ja pieksivät pyrstöillään meren pintaa niin että
se näytti kiehuvan.

Tämä tulokseton etsintä rupesi jo tympäisemään laivaväen mieliä.
Tosin ei mitään kapinaa syntynyt niinkuin Kolumbuksen ensimmäisellä
retkellä; mutta päällystön antamia käskyjä noudatettiin yhä
vastahakoisemmin, tavalliset toimet suoritettiin väsyneesti ja
nuristen, eikä tuo luvattu palkkiokaan enää jaksanut kannustaa mieliä.

Vihdoin esitettiin kommendantti Farragutille, että luovuttaisiin koko
joutavasta jahdista. Kuten aikoinaan Amerikan löytäjä, pyysi hänkin
silloin maittamaan mieltä vielä kolmen päivän ajan; jollei niitten
kuluessa hirviötä huomattu, palattaisiin Europan vesille.

Kaksi päivää meni ilman että mitään näyttäytyi; laiva keinuili
kulkien puolella höyryllä. Alkoi viimeinen odotusyö, ja jollei
seuraavana päivänä marraskuun 5 p., ennen kello 12 päivällä mitään
tapahtunut, oli kommendantti Farragut lupauksensa mukaan velvollinen
kääntämään laivan keulan etelää kohti.

Frekatti oli silloin 31°15' pohjoisella leveys- ja 136°42'
itäisellä pituusasteella. Jaapanin rannikko oli jossakin 300
km. päässä lännessä päin. Kello oli lyönyt 8 iltasella, yö oli
laskeutumassa hämärineen. Isot pilviröykkiöt peittivät kuun sen ensi
neljänneksessä. Meri aaltoili rauhallisesti keulan edessä.

Minä nojausin etukannen reunaverkkoa vastaan. Conseil seisoi
vieressäni tuijotellen jäykästi eteensä. Matruusit kiipeilivät
nuorissa ja köysitikkaissa ja tähystelivät taivaanrantaa, joka
tummenemistaan tummeni. Upseerit käyttivät yökiikareitaan sakenevassa
pimeydessä; välistä lankesi kahden hajoavan pilven lomasta kuun
kimallus valtameren pinnalle kuten salamanvälähdys, sitten heti
jälleen kadotakseen.

Conseilia katsellessani luulin hänessä huomaavani jo hiukkasen
yleistä jännitystä. Ehkäpä hänenkin tyynet hermonsa nyt ensi kertaa
värähtelivät uteliaan odotuksen tunteesta.

"Kuulehan, Conseil", lausuin, "nyt on sinulla viimeinen tilaisuus
täyttää taskusi kahdellatuhannella dollarilla."

"Luvalla sanoen, isäntä", hän vastasi, "minä en niitä ole koskaan
pyydystellytkään; ja vaikka Yhdysvaltain hallitus olisi luvannut
satatuhattakin kilisevää, niin ei se olisi siitä penninkään vertaa
köyhtynyt."

"Oikeassa taidat olla, Conseil. Hullu yritys tämä kaikesta päättäen
on alusta loppuun, ja liian helposti me siihen sotkeuduimme. Aivan
hukkaan mennyttä aikaa, aivan hyödytöntä hyörinää! Olisimme olleet
kotona Ranskassa jo puoli vuotta sitten."

"Niin, kotona pienessä työhuoneessanne, isäntä", säesti Conseil
osaaottavaisesti, "ja minä olisin jo järjestänyt kaikki kivennäisenne
museossa."

"Aivan niin, Conseil. Ja pelkäänpä että kaikkien harmiemme palkaksi
saamme yleisen naurun osaksemme."

"Syytäkin on pelätä", myönsi Conseil. "Kun on kerran hankkinut
itselleen sellaisen oppineen maineen kuin isäntä, niin luvalla sanoen
ei pitäisi antautua alttiiksi..."

Conseil ei saanut jatkaa rangaistussaarnaansa loppuun. Yleisen
hiljaisuuden katkaisi äkkiä tuima ääni. Ned Land se oli, joka
kiljaisi:

"Katsokaa tuonne! Tuolla se on se etsimämme otus -- ylähangan
puolella!"




VI LUKU.

Täydellä höyryllä.


Tämän huudon kuullessaan koko laivan miehistö säntäsi valaanpyytäjää
kohti, -- siinä päällikkö, upseerit, alipäällystö, matruusit ja
laivapojat yhdessä mylläkässä; jättivätpä koneenkäyttäjätkin koneensa
ja lämmittäjät hiiliaitionsa.

Pysäytyskäsky oli heti annettu, ja frekatti keinuili eteenpäin vain
omalla tenhottomuudellaan. Pimeys oli jo niin sakea, että ihmettelin
itsekseni mitä kanadalaisenkaan kotkansilmä sen keskeltä oli voinut
keksiä. Sydämmeni tykytti siitä huolimatta rajusti. Mutta Ned Land
ei ollut sittekään erehtynyt, ja me huomasimme pian kaikki hänen
osottamansa ilmiön. Kahden ankkuritouvinmitan päässä _Abraham
Lincolnista_, ylähangan puolella, näytti meri olevan tykkänään
valaistu. Se ei ollut mitään tavallista fosforikimallusta. Valoilmiö
kohosi jonkun verran vedenpinnasta ja kajasti ympärilleen sangen
väkevätä, selittämätöntä hohdetta. Sen synnyttäjänä täytyi olla jokin
suuri heijastaja. Valopiiri ulottui merelle suunnattoman laajana,
pitkäkkäisenä soikiona, keskustassa olevan valolähteen lähettämien
säteiden asteettain heikentyessä soikion reunoille päin.

"Se on vain fosforoivain hiukkasten yhteensattumista", huusi muuan
upseereista.

"Eipä olekaan, herrani", vastasin. "Eivät maneetit eikä likoeläimet
koskaan synnytä noin väkevää valoa. Sen täytyy ehdottomasti olla
sähköistä laadultaan. Ja katsokaas -- sehän liikkuu! Se liikkuu
eteenpäin, taapäin, se kääntyy suoraan meitä kohti!"

Yhteinen huudahdus kajahti frekatista.

"Hiljaa!" komensi päällikkö. "Peräsin vasempaan, koneet takaperin!"

Höyry puhkusi kylkireijistä, ja vasemmalle kääntyen piirsi _Abraham
Lincoln_ puoliympyrän.

"Peräsin tiukasti oikeaan! Eteenpäin!" huusi kapteeni.

Käskyt suoritettiin nopeasti, ja frekatti alkoi vinhaa vauhtia kulkea
palavasta valosta poispäin.

Minä erehdyin. Laiva koetti kyllä parhaansa poistuessaan sen
lähettyviltä, mutta yliluonnollinen ilmiö lähestyi sitä vauhdilla,
joka oli sen nopeutta kahta vertaa suurempi.

Me haukoimme henkeämme. Ällistys pikemminkin kuin pelko saattoi
meidät hervottomiksi. "Eläin" saavutti meitä saavuttamistaan, hyppien
aallonharjalta toiselle. Se pyörsi frekatin ympäri, tämän kulkiessa
14 solmuvälin nopeudella, ja valtasi sen sähköiseen valokehäänsä
aivan kuin valosumuun. Sitten se vetäytyi etäämmälle, kulki kolme tai
neljä kilometriä poispäin, jättäen jälkeensä fosforoivan viuhkan,
niinkuin pikahöyry luo jälkeensä savupilven. Mutta sitten hirviö
taas yht'äkkiä porhalsi esiin pimeältä taivaanrannalta ja hyökkäsi
_Abraham Lincolnia_ kohti pelottavalla vauhdilla, pysähtyi moniaan
metrin päässä sen rungosta ja katosi äkkiä näkyvistämme -- ei
veden alle sukeltamalla, sillä sen loiste pysyi vähentymättömänä
-- vaan muuten äkkinäisellä, selittämättömällä tavalla. Sitten se
ilmestyi taas näkyviin laivan toisella puolella, aivan kuin olisi
luikunut sen rungon alitse. Minä silmänräpäyksenä tahansa olisi
voinut sattua yhteentörmäys, joka olisi saattanut käydä meille
turmiolliseksi. Mutta enimmän ihmetytti minua frekatin liikkeet tahi
oikeammin liikkumattomuus. Se pyrki koko ajan vain pakoon, ryhtymättä
hyökkäykseen.

Kapteenin muuten jäykillä kasvoilla näkyi äärettömän hämmästyksen
ilme.

"Herra Aronnax", sanoi hän minuun kääntyen, "minä en tiedä minkä
peljättävän olion kanssa olen joutunut tekemisiin, enkä tahdo
panna laivaani suotta vaaraan tässä pimeydessä. Ja kuinkapa
oikein käydäkään tuon tuntemattoman otuksen kimppuun, joka liukuu
edestakaisin kuin ankerias. Mutta odotetaanpa päivänvaloa, silloin
asema muuttuu!"

"Vieläkö te muuten, kapteeni, olette epätietoinen tämän eläimen
oikeasta laadusta?"

"En lainkaan, herrani; se on ilmeisesti jättimäinen miekkakala,
vieläpä ladattu sähköä täyteen."

"Ehkäpä siihen voi tavata vain torpeedolla", arvelin.

"Epäilemättä niin onkin laita. Jos se todella on sähköinen, niin on
se hirvittävin eläin mitä on luotu. Senpä vuoksi minun pitää olla
varoillani."

Miehistö oli jalkeilla koko yön; nukkumista ei voitu ajatellakaan.
Huomaten joutuvansa alakynteen moisessa kilpajuoksussa hellitti
_Abraham Lincoln_ vauhtiaan ja kulki vain puolella höyryllä.
Miekkavalas puolestaan matki frekattia, antoi aaltojen viskellä
itseään mielen mukaan eikä näyttänyt haluavan luopua leikkisiltä.
Vasta puolenyön paikoilla se yhtäkkiä taas katosi näkyvistämme, tahi
käyttääkseni sattuvampaa sanaa, se "sammui" niinkuin iso kiiltomato.
Oliko se paennut? Tätä mahdollisuutta voi vain peljätä, mutta ei
toivoa. Mutta 7 minuuttia vaille 1 aamuyöstä kuultiin huumaavaa
sohinaa, aivankuin Pyörremyrskyn synnyttämästä vesipatsaasta.

Kapteeni, Ned Land ja minä, jotka olimme peräkannella, siristelimme
silmiämme kohti läpinäkymätöntä pimeyttä.

"Ned Land", kysyi kommendantti, "oletteko usein kuullut valaitten
mylvivän?"

"Kyllä, useastikin, kapteeni; mutta en koskaan semmoisten valaitten,
joitten pelkkä näkeminen toisi kaksituhatta dollaria taskuuni.
Pääsisinpä sitä vain neljän harpuunamitan päähän!"

"Mutta silloin kai minun pitäisi antaa pari miestä avuksenne?"

"Niin pitäisi, herra."

"Se olisi miesteni hengillä leikittelemistä."

"Ja minun hengelläni myöskin", vastasi harpuunamestari
yksinkertaisesti.

Kello 2 tienoissa aamulla ilmestyi säteilevä loimo taas näkyviimme,
yhtäkään heikentymättömänä, noin 8 kilometriä laivasta tuulen päällä.
Pitkästä välimatkasta ynnä tuulen ja meren käynnistä huolimatta voi
selvään erottaa eläimen raskaan ruumiin loiskeen ja sen sylkyttävän
läähätyksen. Sen kohotessa vedenpintaan hengittämään kuului ilma
tunkeutuvan sen keuhkoihin kohisten niinkuin höyry kahdentuhannen
hevosvoimaisen höyrykoneen isoihin sylintereihin.

"Hm", arvelin itsekseni, "onpa tuo aimo valas, joka liikkuu aivan
kuin kokonainen ratsuväenrykmentti."

Me olimme varuillamme päivänkoittoon asti ja varustauduimme otteluun.
Pyyntikojeet ripustettiin miesten riippumatoille. Toinen luutnantti
latasi valastykit, joilla väkäkeihäitä lennätettiin 1 1/2 kilometrin
päähän, ja pitkät kansitykit, joiden räjähdyskuulat tekivät lopun
paksunahkaisimmastakin merieläjäisiä. Ned Land tyytyi terottamaan
harpuunaansa -- mutta sekin oli hirvittävä ase hänen kädessään.

Kuuden tienoilla päivä rupesi valkenemaan; ja heti sen ensi
säteiden ilmestyttyä valaan sähköloiste sammui. Seitsemän aikaan
oli jo tarpeeksi valoisaa, mutta hyvin sakea merisumu peitti meiltä
näköalan, niin ettei parhaallakaan kaukoputkella nähnyt sen lävitse.
Se aiheutti laivalla suurta levottomuutta ja harmia.

Minä kiipesin takamastoon. Muutamat upseereista olivat jo ennen minua
kerinneet mastonhuippuihin. Kahdeksan aikaan tiheä usva laskeutui
merenpinnalle, ja sen yläpuolelta pilkotti jo taivaanrantaa pala
palalta. Silloin, kuten edellisenäkin iltana, kuului äkkiä Ned Landin
terävä ääni:

"Otus on alahangan puolella."

Jokainen silmäpari tähysti osotettuun suuntaan. Siellä, noin kahden
kilometrin päässä frekatista, näkyi pitkä, tumma esine sukeltautuvan
esiin metrin korkeudelle aalloista. Sen hurjasti sätkättävä
runko pyöri eteenpäin kuin vihuri. Ei koskaan oltu nähty minkään
pyrstöeläimen kehittävän niin vimmaista voimaa. Suunnaton vaahtoaalto
kohisi vanavedessä, merkiten sen kulkua merenpinnalla.

Frekatti lähestyi valasta. Minä tutkin sen näkyvän osan läpikotasin.

Merihirviöstä aikaisemmin annetut tiedot olivat liioitelleet sen
kokoa; minä laskin sen pituudeksi ainoastaan päälle 80 metriä.
Muuten täytyi minun ihailla sen ruumiin sopusuhtaisuutta. Minun
tirkistellessäni viskasi se etupuolestaan ilmaan kaksi höyry- ja
vesipatsasta aina 40 metrin korkeuteen. Kaikesta tästä voin päättää
sen kuuluvan luurankoisten pääjaksoon, imettäväisten luokkaan,
valaitten heimoon.

Miehistö odotteli päällikkönsä käskyjä. Kotvan valasta tarkasteltuaan
tämä kutsui koneenkäyttäjän puheilleen.

"Onko teillä höyryä?" hän kysyi tältä.

"On, herra", vastasi koneenkäyttäjä.

"Hyvä, virittäkää tulet ja laskekaa täysi höyry koneisiin!"

Kolme eläköön-huutoa tervehti tätä käskyä. Taistelunhetki oli
vihdoinkin tullut. Kohta suitsuttivat frekatin molemmat savutorvet
sakeita mustia pilviä, ja kansi tärähteli koneitten jyskytyksestä.

Mahtavan potkurinsa ajamana kävi _Abraham Lincoln_ hyökkäämään
merihirviön kimppuun. Tämä päästi sen puolen ankkuritouvinmitan
päähän; sitten se, ikäänkuin halveksien sukeltaa, kääntyi hiukan
sivulle ja mennä hyryytti vähän matkan päähän pakoon.

Tällaista takaa-ajoa kesti lähes kolme neljännestuntia, ilman että
frekatti pääsi pariakaan metriä lähemmäksi valasta. Ilmeistä oli,
ettemme sellaisella menolla milloinkaan selviäisi vihollisestamme.

"Mitäs nyt, herra Land", kysyi kapteeni, "neuvotteko minua vielä
laskemaan vesille valaanpyyntiveneeni?"

"En, herra", Ned vastasi, "se ei nyt kävisi aivan helposti päinsä."

"Mitä sitten on tehtävä?"

"Enemmän höyryä vielä koneisiin, jos vain voi. Sitten aijon,
luvallanne, asettua keularaa'an kohdalle ja heitän harpuunani, kunhan
vain pääsemme viskuumatkan päähän."

"Tehkää niin, Ned", sanoi kapteeni. "Koneenkäyttäjä, enemmän höyryä!"

Ned Land meni paikalleen. Tulia kattilan alla lisättiin, potkuri
pyörähti 43 kertaa minuutissa ja höyryä pursusi venttiileistä.
Lokilangan laskettua huomasimme _Abraham Lincolnin_ kulkevan 18 1/2
solmunvälin nopeudella.

Mutta takaa-ajamamme kummitus kulki myöskin 18 1/2 solmunväliä
tunnissa.

Kokonaisen tunnin ajan ahdistaja ja ahdistettu säilyttivät saman
välimatkan, frekatin voittamatta edes kahta metriäkään. Se oli
paha nolaus laivallemme, joka oli Amerikan sotalaivaston parhaita
purjehtijoita. Potkuri tuntui joutuneen raivoon; merimiehet
kiroilivat ja sättivät otusta, joka edelleen ylhäisesti halveksi
kaikkea kanssakäymistä; kapteeni puolestaan ei tyytynyt sivelemään
partaansa, hän pureksi sitä harmissaan.

Koneenkäyttäjä kutsuttiin taas kannelle.

"Onko teillä korkein höyrypaine?"

"On herra."

_Abraham Lincolnin_ nopeus kiihtyi vieläkin. Sen mastot vavahtelivat
kannoissaan, eivätkä savupilvet tahtoneet löytää tietä torvien
lävitse.

Lokilankaa koetettiin toistamiseen.

"Mitä kuuluu?" kysyi kapteeni lokipyörän käyttäjältä.

"Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa solmunväliä herra."

"Lisää höyryä vain!"

Koneenkäyttäjä totteli. Höyrypaineen mittari näytti kymmentä astetta.
Mutta valaskin tuntui lämmittävän kattiloitaan; myöskin se kohotti
nopeutensa 19 3/10 solmunväliksi.

Mikä verraton takaa-ajo! Nyt en voisi kuvata sitä kiihtymystä, joka
silloin minut valtasi. Ned Land seisoi kuin naulattuna keulassa,
harpuuna kohotettuna kädessään. Toisinaan päästi valas meidän
aivan lähelleen. -- "Nyt se on meidän! Nyt se on meidän!" huusi
kanadalainen. Mutta juuri kun hän oli viskaamaisillaan aseensa,
hypähti valas tiehensä, kehittäen ainakin 30 solmunvälin nopeuden;
ja sitten se! teki pilkkaa frekatista, kierrellen ja kaarrellen
sen ympärillä kuin virmatautinen. Raivon huudahdus kajahti meidän
jok'ikisen huulilta!

Puolipäivänaikaan emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kello 8
aamulla.

Kapteeni päätti turvautua kouraantuntuvampiin keinoihin.

"Ahaa", ärähti hän, "tuo peto näyttää kulkevan nopeammin kuin
_Abraham Lincoln_. No hyvä! Koetetaanpa maistaako sille nämä
lieriömäiset leivokset. Lähettäkää miehenne kokkakannelle, herrani."

Kokkatykki tähdättiin ja laukaistiin samassa rupeamassa. Mutta luoti
lennähti parisen metriä valaan pään yläpuolitse.

"Toinen kuti tarkemmin", huusi kapteeni, "ja viisi dollaria sille,
joka paraiten satuttaa tuota lemmon ankeriasta!"

Vanha harmaapartainen tykkiniekka -- näen hänet vieläkin aivan hyvin
muistissani -- jolla oli vakavat kasvot ja terävä katse, astui
tykkien luo ja tähtäsi pitkään. Kuului kova pamahdus, jota seurasi
miehistön huikea "eläköön!"

Luoti saavutti päämääränsä, mutta vahinkoa tuottamatta; se lipesi
otuksen pyöreästä pinnasta ja muuttaen suuntaansa lennähti kauvas
aaltoihin.

Takaa-ajo alkoi uudelleen, ja kallistuen minuun päin sanoi
kommendantti:

"Minä ajan sitä paholaista siksi kunnes alukseni rämähtää palasiksi!"

"Siinä teette aivan oikein", vastasin.

Minä toivoin eläimen viimein väsyttävän itsensä; eihän se sentään
voinut vetää vertoja höyrykoneelle, niin kauan kun tällä hiiliä
riitti! Mutta tämä oli turha toivo. Tunti kului toisensa perästä,
ilman että valaan vauhti näkyi vähenevän.

Mutta se olkoon sanottu _Abraham Lincolnin_ kunniaksi, ettei se
kesken väsynyt leikkiin. En voi laskea niitä kaikkia luovauksia
se tekikään 500 kilometrin mittaisella alueella tuona onnettomana
päivänä marraskuun 6 p. Mutta lopulta tuli yö ja peitti varjoonsa
rannattoman ulapan.

Nyt luulin retkemme loppuneen ja ettemme enää koskaan näkisi tuota
kovanonnen otusta. Mutta siinäkin erehdyin. Kellon ollessa 10
minuuttia vailla 11 illalla välähti sen sähkövalo taas näkyviin
puolen penikulman päässä frekatista ylähangan puolella, yhtä
kirkkaana ja voimakkaana kuin edellisenä yönä.

Valas näytti liikkumattomalta. Ehkäpä se päivän ponnistuksista
uupuneena nyt nukkui, antaen laineitten tuuditella valtavaa ruhoaan.
Siinäpä vielä yksi mahdollisuus, jota kapteeni päätti käyttää
edukseen.

Hän antoi määräyksensä. _Abraham Lincoln_ kulki puolella höyryllä
ja niin äänettömästi kuin suinkin, jottei herättäisi uinailevaa
vihollistaan. Ei ole lainkaan harvinaista tavata keskellä valtamerta
valaita niin sikeässä unessa, että niitä voi nukkuvina keihästää; sen
tempun oli Ned Land tehnyt useammin kuin kerran. Kanadalainen asettui
jälleen väijymätilalleen keularaa'an kohdalle.

Frekatti lähestyi äänettömästi ja pysähdytti koneensa
kahden ankkuriköydenmitan päässä, kulkien vain hiljaisella
tenhottomuudellaan eläintä kohti. Tuskin kukaan meistä kannella
olijoista uskalsi hengittääkään. Emme olleet enää kolmeakymmentäkään
metriä palavasta valoilmiöstä, joka puhkaisten pimeyden oli vähällä
häikäistä silmämme.

Siinä tuokiossa näin Ned Landin alapuolellani, keula-aitaukseen
nojautuen, kehittävän harpuunaköyttä toisella kädellään ja
toisella heiluttavan hirveätä asettaan, tuskinpa kuuttakaan metriä
liikkumattomasta eläimestä. Yht'äkkiä hänen käsivartensa ojentui,
ja harpuuna lennähti ilmassa; kuulin sen kalskahtavan heleästi
aivankuin olisi sattunut metallia vastaan. Sähkövalo sammui äkisti,
ja kaksi suunnatonta vesipatsasta syöksähti syvyydestä korkealle
kannen yli, huuhdellen kuin hirmuaalto sitä ylähangasta alahankaan,
lakaisten miehet mukanaan ja murskaten reunalaitteet. Hirvittävä
sysäys seurasi, ja kykenemättä tarttumaan kiini mihinkään, lennähdin
päätäpahkaa mereen.




VII LUKU.

Outo valaslaji.


Tuo äkkiarvaamaton putous typerrytti minut niin, ettei minulla
ole perästäpäinkään oikeaa tolkkua tapahtuman kulusta. Olin ensin
painunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen. Olin kuitenkin hyvä uija
(vetämättä siltä vertoja Byronille tai Edgar Allan Poelle, jotka
olivat mestareita lajissaan), enkä putouksessa ollut sentään mennyt
aivan tajuttomaksi. Parilla valtavalla vetäisyllä kohouduin jälleen
pinnalle. Ensi katseeni tähysteli frekattia. Olikohan sillä huomattu
minun tapaturmani? Oliko _Abraham Lincoln_ kääntynyt takaisin?
Laskisikohan kapteeni veneen alas mereen? Oliko minulla toivoa
pelastuksesta?

Oli pimeä kuin säkissä. Vilaukselta erotin tumman ryhelmän katoavan
itäänpäin ja sen perälyhtyjen valon hälvenevän etäytyessään.
Siellähän se frekatti meni! Minä olin hukassa!

"Apua tänne! Apua!" kiljahtelin, pulikoidessani epätoivon valtaamana
pakenevaa alusta kohti.

Vaatteeni vaivasivat minua; ne istuivat jäsenilläni kuin valetut ja
haittasivat liikkeitäni.

Olin vajoamaisillani, tukahtumaisillani!

"Apua!"

Se oli viimeinen huutoni. Suuni täyttyi vedellä. Taistelin kuin
hurja, jotten vaipuisi syvyyteen. Äkkiä tuntui siltä kuin väkevä
käsi olisi tarttunut vaatteisiini ja vetänyt minut sukkelaan
vedenpinnalle; ja minä kuulin -- ah, todella kuulin! -- korvani
juuressa seuraavat sanat:

"Jospa, isäntä olisi hyvä ja nojaisi olkaani vastaan, niin kävisi
uiminen paljon helpommin."

Minä kourasin toisella kädelläni kiinni uskollisen Conseilini
käsivarteen.

"Sinäkö se olet?" huohotin. "Sinäkö?"

"Minäpä juuri", vastasi kelpo palvelijani, "ja odotan nyt isännän
määräyksiä."

"Samako täräys sinut mereen pudotti kuin minutkin?"

"Ei; mutta kun olen isännän palveluksessa, niin luvallanne sanoen
otin ja seurasin teitä."

Tuosta kunnon toverista tämä oli aivan luonnollista.

"Entäs frekatti?" kysyin.

"Frekattiko?" vastasi Conseil; "mielestäni isännän ei pitäisi liiaksi
luottaa siihen."

"Mitenkä niin?"

"Kas kun hyppäsin jälkeenne, niin kuulin ruotelimiehen huutavan, että
peräsin ja potkuri olivat särkyneet."

"Särkyneet?"

"Niin, menneet aivan palasiksi hirviön hampaissa. Se oli ainoa
vaurio, mikä tuli _Abraham Lincolnin_ osaksi. Mutta olipa siinäkin
meihin nähden tarpeeksi! -- se ei voi enää ohjata kulkuaan."

"Sitten me olemme hukassa!"

"Siitäpä näyttää", Conseil tyynesti vastasi. "Mutta: onhan meillä
vielä monias tunti elettävänämme, ja sillä aikaa voi ehkä sattua
jotakin onneksemme."

Conseilin hämmästymätön kylmäverisyys rohkaisi minuakin. Nyt uin jo
keveämmin; mutta läpikastuneet ja ihonpintaan valautuneet vaatteeni
painoivat yhä minua alaspäin. Conseil huomasi sen.

"Salliiko isäntä minun tehdä pienen leikkauksen", hän sanoi, ja
samalla hän työnsi veitsensä terän niskaani ja vetäisi yhdellä kertaa
vaatteeni halki ylhäältä alas asti. Sitten hän sukkelasti nykäisi ne
päältäni, minun uidessa meidän molempain edestä.

Sitten tein minä saman palveluksen Conseilille, ja me jatkoimme
suuresti keventyneinä uintiamme vierivieressä.

Mutta siitä huolimatta tilamme oli hirvittävä. Joko ei laivalla
oltu lainkaan huomattu katoamistamme, tahi jos olikin huomattu,
ei frekatti voinut ilman peräsintä kääntyä meitä etsimään.
Conseil hylkäsi kumminkin moiset epäsuotuisat mahdollisuudet ja
teki suunnitelmia pelastuaksemme. Hänen kylmäverisyytensä ja
neuvokkaisuutensa oli ihmeteltävä. Meidän ainoa turvamme oli tavata
jokin laivan veneistäpä sitä varten meidän oli uitava frekatin
perässä niin pitkältä kuin jaksoimme. Mutta jotta emme molemmat yhtä
aikaa väsyisi, menettelimme niin että toisen levätessä selällään
kädet ristissä rinnalla ja sääret suorina, ui toinen edelleen ja
kannatti kumppaniaan selän alta. Tällä tapaa vaihtelimme joka
kymmenes minuutti ja voisimme siten pysyä pinnalla muutaman tunnin,
ehkäpä päivänkoittoon asti.

Frekatin ja valaan yhteentörmäys oli sattunut kello yhdentoista
tienoissa edellisenä iltana. Minä laskin että saisimme uida ainakin
kahdeksan tuntia ennen aamunvalkenemista, ja sen me ehkä jaksaisimme
kun toinen toistamme auttelisimme. Meri oli tyyni, ja se oli
eduksemme. Tuontuostakin koetin tähystää läpi pimeyden, jota vain
heikosti valaisi uimaliikkeittemme synnyttämä fosforivalo vedessä.
Käteni päällitse vyöryi vienoja laineita, peittäen ne aivankuin
hopeasormuksilla. Näytti siltä kuin olisimme uineet väreilevässä
elohopeassa.

Kello yhden tienoilla aamuyöstä tunsin ääretöntä väsymystä.
Huuleni jäykistyivät kovasti suonenvedosta. Conseil oli pakotettu
kannattamaan minua; kuulin poikaparan läähättävän lyhyeen ja
röhisten. Arvasin ettei hän enää kauvaakaan jaksaisi auttaa minua.

"Heitä minut irti! Kuuletko, heitä irti!" ähkin hänelle.

"Heittäisinkö isännän menemään? En ikinä!" hän vastasi. "Ensin menee
tämä poika."

Juuri silloin pilkisti kuu itäänpäin ajelehtivien pilvenrepaleiden
välistä. Merenpinta kylpi sen säteissä. Tämä lempeä valo rohkaisi
meitä; pääni tuntui jälleen keveämmältä. Katsellessani ylt'ympäri
ulapalle minä erotin frekatin! Se ei ollut peninkulmankaan päässä
meistä. Mutta mitään veneitä ei näkynyt!

Olisin tahtonut huutaa. Muita mitäpä hyötyä siitä olisi ollut
tällaiselta välimatkalta! Turvonneilta huuliltani ei päässyt
kuiskaustakaan. Conseil sitä vastoin voi lausua muutamia sanoja, ja
minä kuulin hänen toistavan, joka kerta väliä pitäen: "Apua! Apua!
Apua!"

Herkenimme hetkeksi liikkumasta kuullaksemme paremmin. Se lie ollut
vain ilman värinää, mutta olin todella kuulevinani, kuin olisi jokin
ääni vastannut Conseilin huutoon.

"Kuulitko sinä?" koetin kuiskata.

"Kyllä kuulin!"

Ja Conseil yritti huutaa vielä äänekkäämmin.

Ja nyt se ei enää ollutkaan erehdystä! Ihmisääni vastasi
meille! Oliko se jonkin toisen onnettoman ihmisolennon ääni,
toisen valtameren äärettömyydessä uiskentelevan, joka samassa
yhteentörmäyksessä oli meidän tavoin pudonnut laivasta? Vai oliko
se ehkä vastaus frekatin veneestä, joka oli yöpimeässä meitä
etsiskelemässä?

Conseil teki äärimmäisen ponnistuksen ja nojaten minun olkaani
kohousi puoleksi ylös vedestä; sitten hän puolihengettömänä putosi
takasin laineisiin.

"Mitä näit?"

"Minä näin -- -- --", mutisi hän, "minä näin -- mutta elkää puhuko
mitään -- kootkaa kaikki voimanne!"

Mitä hän oli nähnytkään? Ajatus merihirviöstä lennähti aluksi
päähäni! Mutta mistä tuo ääni? Meidän aikanamme eivät mitkään Jonaat
pääse turvaan valaskalan vatsaan! Oli miten oli -- minä tunsin että
Conseil jälleen kannatti minua ylhäällä vedestä. Hän kohotti tavan
takaa päätänsä ja päästi tunnustelevan huudon, johon ääni vastasi
yhä lähempää meitä. Minä voin sitä töintuskin erottaa. Voimani
olivat tyyten lopussa, sormeni kangistuneet, käsilläni voin vaivoin
enää kannattaa itseäni, ja suuni, joka oli suonenvedontapaisesti
jäykistynyt auki, täyttyi tuontuostakin suolavedellä. Kylmyys voitti
minut. Kohotin päätäni viimeisen kerran ylös laineista, sitten
putosin kuin kivi veden alle.

Silloin raapaisi jokin kova esine ruumistani. Minä kahmasin kiinni
siitä -- sitten tunsin kuinka minut kiskottiin ylös vedestä --
rintani raukesi kokoon -- ja minä pyörryin.

Varmaa on että pian taas virkistyin, tuntien että ruumistani
raivoisasti hierottiin. Avasin silmäni puolittain.

"Conseil!" kuiskasin.

"Onko isännällä minulle asiaa?" kuulin hänen kysyvän.

Juuri silloin, taivaanrannan taa painuvan kuun kelmeässä valossa,
näin vierelläni kasvot, jotka eivät olleet Conseilin, mutta jotka
heti tunsin.

"Ned!" huudahdin.

"Sama mies, herra, yhä vain etsimässä palkintoani", vastasi
kanadalainen.

"Putositteko tekin frekatista yhteentörmäyksen tapahtuessa?"

"Putosin niinkin, professori; mutta onnekkaampana kuin te satuin
melkein heti tapaamaan jalansijaa tällä uiskentelevalla saarella."

"Saarellako?"

"Tahi, oikeammin sanoen, jättimäisen miekkavalaamme selässä."

"Puhukaa selvemmin, Ned!"

"Huomasin heti syyn, miksi harpuunani ei ollut sen nahkaa puhkaissut
vaan kimmonnut takaisin."

"Miksi ei, Ned, miksi ei?"

"Siksi, professori, että pahus on tehty rautalevyistä."

Kanadalaisen viime sanat aikaansaivat äkillisen vallankumouksen
aivoissani. Minä heilahutin itseni sukkelasti sen olennon tai
esineen harjalle, jonka ulkopinnalle olimme pelastuneet. Tähystelin
sitä tarkemmin. Se oli ilmeisesti kova, läpitunkematon kappale eikä
suinkaan sitä pehmeätä ainetta, josta isojen meri-imettäväisten
ruumiit ovat muodostuneet. Mutta ehkäpä tämä kova pinta olikin
luupanssari, niinkuin muinaisaikain merijättiläisillä, ja minä voisin
luokittaa hirviön kaksi-elementtisten matelijain ryhmään, ehkäpä
kilpikonnien tai alligaattorien joukkoon.

Mutta ei! Tämä mustanpuhuva selkä, joka meitä kannatti, oli sileä,
kiiltävä ja suomukseton. Siihen iskiessä kuului metallin kalskahdus;
ja niin uskomattomalta kuin kuulostikin, näytti se olevan kokoonpantu
yhteenniitatuista rautalevyistä.

Sitä ei enää käynyt epäileminenkään! Tämä hirviö, tämä luonnonilmiö,
joka oli hämmentänyt koko tieteellisen maailman ja kuohuttanut
molempain pallonpuoliskojen merimiesten mielikuvitusta yli
äyräittensä, olikin -- se täytyi nyt myöntää -- vieläkin yllättävämpi
ilmiö: se oli ihmiskätten tuote!

Mutta tämä seikka ei vähentänyt vaaraamme. Me makasimme jonkinlaisen
vedenalaisen aluksen ulkopinnalla, joka alus näytti suunnattomalta
teräskalalta. Ja juuri nyt alkoi kuulua polskinaa sen takapuolelta
(se nähtävästi kulki potkurin avulla), ja alus rupesi liikkumaan.
Ennätimme paraiksi takertua kiinni sen yläosaan, joka kohosi yli
kahden metrin korkeuteen vedenpinnasta, eikä sen nopeus onneksemme
ollut erittäin suuri.

"Niin kauan kun tämä pahus liikkuu vaakasuorasti", ärähteli Ned
Land, "ei ole väliä; mutta annappa sen sukeltaa syvyyteen, niin ei
hengestämme kannata maksaa ruosteista lanttiakaan."

Kanadalainen oli oikeassa. Meidän piti välttämättä päästä puheisiin
aluksen sisäpuolella piileskelevien olentojen kanssa, olivatpa
ne mitä laatua hyvänsä. Minä tähystelin ja hapuilin kaikkialta
aukkoa tai ovea tahi edes jonkinlaista nastaa eli salavieteriä jota
painaisin; mutta rautavyöt olivat mitä tarkimmin ja kiinteimmin
yhteenniitatut. Ja sitäpaitsi sammui nyt viimeinenkin kuunkajastus ja
me jäimme täydelliseen pimeyteen.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin kului tämä pitkä yö. Epäselvä muisteloni sen synnyttämistä
vaikutelmista estää kaiken tarkemman kuvauksen siitä. Yhden
asian vain muistan. Tuulen ja aaltojen meitä keinutellessa olin
toisinaan erottavinani joitakin kumeita ääniä, jonkinlaisen etäisen,
katkeamattoman hälyvirran, jota silloin tällöin katkaisi selvemmin
tajuttavat komentosanat. Mikä oli oikeastaan tämän merenalaisen
aluksen salaisuus, jolle koko maailma oli turhaan koettanut saada
selitystä? Minkälaisia olentoja sen avaran rungon sisäpuolella
piileksi? Mikä koneellinen voima sen hirvittävän nopeuden synnytti?

Päivä alkoi valjeta. Aamusumut ympäröivät meitä joka haaralla, mutta
nekin pian hälvenivät. Olin juuri tutkimassa turvapaikkaamme, joka
muodosti eräänlaisen tasaisen korokkeen kuoren selkäpuolella, kun
tunsin että olimme vähitellen vajoamassa.

"Oh, kirottua!" ärjäsi Ned Land, potkien kumeasti tärähtelevää
rautasiltaa aliansa; "avatkaa, sen vietävän julmurit!"

Onneksi lakkasi vajoava liike silloin hetkeksi.

Yht'äkkiä kuului aluksen sisästä ääni, juurikuin rautatelkeitä
kiskastaisiin voimakkaasti syrjään. Rautalevyistä aukeni yksi, ja
näkyviin ilmestyi miehenhaamu, joka kimakasti kiljaisten katosi
samassa tuokiossa näkyvistämme.

Muutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi äänettömästi kahdeksan
kookasta, naamioitua miestä, jotka ajoivat meidät edellään alas
hirvittävään vehkeensä uumeniin.




VIII LUKU.

Mobilis in mobili.


Tämä väkivaltainen, kovakourainen temppu suoritettiin salaman
nopeasti. Jäseneni olivat kuin rikkiruhjotut. Keitten kanssa
olimmekaan joutuneet tekemisiin? Arvatenkin eräitten uudenaikaisten
merirosvojen, jotka hävittelivät meriä omintakeisella tavallaan.

Tuskin oli kapea rautaovi sulkeutunut päittemme päällä, kun
läpitunkematon pimeys ympäröi meidät. Tunsin paljaitten jalkaini
takertuvan rautaportaiden puoliin. Perässäni seurasivat Ned Land ja
Conseil, jäntevien käsien niskasta johtamina. Portaiden juurella
avautui toinen ovi, meidät työnnettiin siitä sisään ja se läjähti
helähtäen kiini perässämme.

Olimme nyt kolmisin. Missä olimme -- kukapa meistä olisi voinut sen
sanoa, sitä kuvitellakaan! Kaikki oli ympärillämme pimeätä, niin
sakean pimeätä, etteivät silmäni pitkään aikaan kyenneet erottamaan
heikointa valonvälähdystäkään.

Ned Land antoi vapaan vallan kiukulleen.

"Ne hirtehiset!" hän pauhasi, "vieväthän ne epäkohteliaisuudessa
voiton skottilaisistakin! Se vain puuttuu että olisivat ihmissyöjiä.
Eikä tiedä taata sitäkään, mutta saavatpa ne nähdä eikö meilläkin ole
silloin suunvuoroa".

"Rauhoittukaahan, Ned ystäväiseni, rauhoittukaa", neuvoi Conseil
sävyisästi. "Elkää huutako ennenkun niin pitkälle tullaan. Emme vielä
sentään ole tarpeeksi kypsiä suihin pantaviksi."

"Emme ole", murahti kanadalainen äreänä, "mutta emme kaukanakaan
siitä. Pimeältä tässä vain näyttää. Mutta onpa minulla onneksi
bowie-puukko kupeellani, ja näen aina sentään kyllin hyvin sitä
käyttää. Ensimmäisen noista roistoista, joka laskee minuun käpälänsä,
sen minä..."

"Elkäähän liiaksi kiihoittuko, hyvä Ned", virkoin minä vuorostani.
"Saatatte turhalla äkäilemisellänne meidät suotta vaaranalaisiksi.
Kenpä tietää vaikka kuuntelisivatkin meitä. Ottakaamme mieluummin
selkoa missä oikeastaan olemme."

Minä hapuilin ympärilleni. Viidennellä askeleella satutin
rautaseinään, joka oli tehty yhteentaotuista rautalevyistä.
Käännyttyäni kohtasi puupöydän, jonka ympärillä oli moniaita
jakkaroita samasta aineesta. Vankihuoneemme permantoa peitti paksu
matto, joka teki askeleet kuulumattomiksi. Paljailla rautaseinillä ei
tuntunut merkkiäkään ovesta tai ikkunoista. Kulkien päinvastaiseen
suuntaan Conseil pian tavotti minut ja me yhdyimme keskellä hyttiä,
joka oli noin parinkymmenen neliömetrin laajuinen.

Oli kulunut arviolta puolisen tuntia tässä ikävässä
tietämättömyydessä, kun mitä sakein pimeys yht'äkkiä vaihtui
häikäiseväksi valkeudeksi. Se oli niin kirkasta, että aluksi täytyi
sulkea silmänsä. Arvasin että tässä vedenalaisessa aluksessa oli
sähkövalaistus käytännössä[8]. Kun vähän ajan perästä jälleen
rohkenin katsella, näin valon tulevan himmeälasisesta puolipallosta
hytin katossa.

"Jopahan tässä saa nähdäkin", huudahti Ned Land, seistessään puukko
kädessä puolustusasennossa.

"Kyllä vain", vastasin, "mutta kohtalomme on yhäti vielä pimeänä."

"Pysyköön isäntä vain rauhallisena", kehotti hämmentymätön Conseil.

Valkean valossa voin nyt paremmin tarkastella vankilahuonettamme.
Mitään muuta kuin tuon pöydän ja viisi tuolia ei se sisältänyt.
Näkymätön ovi tuntui olevan ilmanpitävästi suljettu. Ei mistään
kuulunut hiiskahdustakaan; kaikki näytti kuolleelta tämän aluksen
sisässä. Liikkuiko se nyt, kyntikö se valtameren ulappaa vai
sukelsiko sen mittaamattomiin syvyyksiin? En voinut edes arvatakaan
mitään.

Mutta eläpäs -- nyt kuului telkeiden ryskettä, ovi avautui ja kaksi
miestä astui sisään.

Toinen heistä oli lyhyt, hyvin hartiakas ja voimakkaan näköinen,
tuuhea musta tukka päätä ja paksut viikset lihakkaita huulia
varjostamassa, silmät läpitunkevat ja liikkeet vilkkaat kuten
Etelä-Ranskan asukkailla yleisesti.

Toinen muukalainen ansaitsee tarkemman kuvauksen. Fysionomistit[9]
olisivat lukeneet hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa. Panin merkille
hänen huomattavimpia luonteenominaisuuksinaan: -- itseluottamuksen
-- koska pää hänellä istui hyvin olkien välissä ja hänen mustat
silmänsä katselivat eteensä kylmän vakaina; kylmäverisyyden --
sillä hänen kalpea ihonsa todisti veren ja tunteiden hillitsemistä;
voiman -- hänen korkeakaaristen kulmakarvainsa äkkinäisestä
kokoonkutistumisesta; ja rohkeuden -- sillä hänen syvä hengityksensä
osotti suurta keuhkojen voimaa.

Vaikea oli sanoa, oliko tämä mies viidenneljättä vai viidenkymmenen
vuoden ikäinen. Hän oli pitkäkasvuinen, otsa leveä ja korkea, nenä
suora, suu hienopiirteinen, hampaat kauniit, kädet kapeat ja pitkät,
todistaen omistajansa äkkinäisestä, hermostuneesta luonteesta.
Tämä mies oli kieltämättä ihailtavin ihmistyyppi mitä milloinkaan
olin nähnyt. Merkillisintä hänessä ehkä olivat silmät, jotka
sijaiten kaukana toisistaan voivat kaiketi havaita neljänneksen
taivaanrannasta yhdellä katseella.

Tämä seikka (ja sen perästäpäin huomasinkin todeksi) antoi hänelle
paljoa suuremman näkemiskyvyn kuin yksin Ned Landillakin oli. Kun tuo
muukalainen katseli jotain esinettä, kutistuivat hänen kulmakarvansa
kokoon, isot silmäluomet pyöristyivät ikäänkuin rajoittaakseen
näköpiiriä, ja hän katseli eteensä kuin näkisi esineen paljon
lähempänä itseään, kuin voisi hän katseellaan hajoittaa alkuosiin
vesihiukkaset, nuo meidän silmillemme näkymättömät rahtuset, ja lukea
suurten merensyvyyksien salaisuudet.

Molemmat muukalaiset olivat puetut vaatteisiin vallan erikoista
kuosia, joka salli jäsenille vapaan liikunnan; päässä heillä
oli majavannahkalakit ja jalassa hylkeennahkasaappaat. Pitempi
heistä, joka ilmeisesti oli laivan päällikkö, katseli meitä hyvin
tarkkaavasti, mutta sanaakaan virkkaamatta; sitten kääntyen
kumppaniinsa puheli hän tälle jollain tuntemattomalla kielellä. Se
oli erittäin sointuvata ja sen ääntiörikkaus tuntui sallivan hyvin
suurta koronvaihtelua.

Toinen vastasi pudistamalla päätään sekä lisäsi pari miltei
käsittämätöntä sanaa. Sitten hän näytti kysyvän minulta jotakin
katseellaan.

Minä vastasin hyvällä ranskankielellä, etten tuntenut heidän
käyttämäänsä kieltä; mutta hän ei tuntunut käsittävän minua, niin
että jouduin yhä enemmän ymmälle.

"Entäpä jos isäntä kertoisi meidän seikkailumme", ehdotti Conseil,
"niin ehkä nämä herrasmiehet ymmärtävät siitä jonkun sanan."

Aloinpa siis kuvata kovanonnenretkeämme, ääntäen joka tavun selvästi
ja jättämättä vähintäkään pikkuseikkaa mainitsematta. Esitin nimemme
ja arvomme, tutustuttaen isäntämme professori Aronnaxiin, hänen
palvelijaansa Conseiliin ja harpuunamestari Ned Landiin.

Nuo lempeät, mutta samalla kylmät silmät tähystivät minua
tarkkaavaisesti; mies näytti kuuntelevan levollisesti ja
kohteliaasti, mutta ei ilmekään hänen kasvoissaan osottanut hänen
ymmärtävän puhettani. Kun olin päättänyt juttuni, ei hän vastannut
sanallakaan.

Olipa toinen keino jälellä: kääntää puhe englanniksi. Kaiketipa tuo
yleismaailmallinen kieli olisi heille tuttu. Minä osasin sitä yhtä
hyvin kuin saksaakin -- nimittäin tarpeeksi hyvin voidakseni lukea
sitä sujuvasti, mutta ei puhua. Joka tapauksessa täytyi meidän tulla
ymmärretyiksi.

"Kas nyt on teidän vuoronne", sanoin harpuunamestarille; "päästäkää
parasta enkeliskaanne ja koettakaa onnistua paremmin kuin minä."

Nediä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan alkoi hän heti toistaa
juttuamme.

Mutta suureksi harmikseen hän piankin huomasi, ettei häntä tajuttu
paremmin kun minuakaan. Isäntäväkemme ei tehnyt ymmärtämisen
elettäkään. Aivan ilmeisesti olivat sekä Aragon että Faradayn[10]
kielet heille samaa hepreaa.

Olin aivan hämilläni nähdessäni kootun kielitaitomme näin joutuvan
häpeään enkä enää tiennyt mitä yrittää; mutta silloin Conseil, tuo
kunnon poika, virkahti:

"Jos isäntä sallii, niin koetanpa saksantaitoani."

Mutta kaikista kertojan sulavista käänteistä ja hyvästä lausumisesta
huolimatta ei saksallakaan ollut parempaa menestystä. Vihdoin
viimein, kooten kaikki alkuopintojeni murut, yritin vielä
latinaksikin, mutta hukkaan menivät hyvät humalat. Aivan kuin meitä
nolaten molemmat muukalaiset suihkasivat toisilleen sanan tai pari
tuntemattomalla kielellään ja lähtivät sitten tiehensä.

Ovi tärähti kiini.

"Voi kiukkujen kirous sentään!" äikähti Ned Land varmaankin
kolmannenkolmatta kerran; "me tässä päästelemme noille vintiöille
ranskat ja enkeliskat, latinat ja saksat, eikä vietävillä ole älliä
edes vastata meille!"

"Tyyntykäähän toki", sanoin tuolle ehtymättömälle kiukkupussille, "ei
tässä ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi."

"Mutta ettekö älyä, professori, että tällä menolla saamme nääntyä
nälkään rautahäkissämme?"

"Ei nyt sentään", pisti aina filosoofinen Conseil väliin, "tässä heti
hätäpoikia olla."

"Hyvät ystävät", lausuin, "säilyttäkäämme toki mielenmalttimme.
Olemmehan kokeneet pahempaakin kuin tämä on. Vartokaamme minun
mielikseni vielä hetkinen, ennenkun lausumme loppuarvostelumme tämän
aluksen päälliköstä."

"Minun arvosteluni on valmis", sähähti Ned kiukkuisesti. "Ne ovat
joka sorkka hirtettäviä konnia."

"Hyvä, entä mistä maasta kotoisin?"

"Sieltä missä hirsipuu heitä vartoo!"

"Oivallinen Ned, semmoista maata en ole millään kartalla huomannut.
Myönnän kuitenkin, että näiden muukalaisten kansallisuutta juoksee
vaikea määritellä. He eivät ole englantilaisia, ranskalaisia
eivätkä saksalaisia, se on varmaa. Mutta arvelenpa päällikön ja
hänen toverinsa olevan syntyisin alhaisilta leveysasteilta. Heidän
suonissaan on ehdottomasti etelän verta. Mutta en voi päättää heidän
ulkonäöstään ovatko he espanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia
vaiko hinduja. Heidän kielensä ainakin on minulle käsittämätön."

"Paha juttu, ettei osaa kaikkia maailman kieliä", arveli Conseil,
"tahi ettei koko maailmalla ole yhteistä kieltä."

Hänen näin aprikoidessaan ovi avautui. Laivan tarjoilija astui
sisään, kantaen meille vaatteita, takkeja ja housuja, tehdyt
jostain minulle tuntemattomasta kangasaineesta. Meidän kiireesti
pukeutuessamme niihin kattoi palvelija -- mykkä ja arvattavasti
kuurokin -- pöydän kolmelle hengelle.

"Tämäpä alkaa jo joltakin näyttää", sanoi Conseil.

"Hölynpölyä", vastasi kiivas valaanpyytäjä, "mitä luulette täällä
syötävän? Kilpikonnan maksaa, hainselkämyspaistia ja mursupihviä."

"Saadaan nähdä", sanoi Conseil.

Me istahdimme pöytään, hopeakulhojen ja -astiain ääreen. Totta
tosiaan olemme joutuneet sivistyneitten ihmisten pariin, sen
ruokapöydän varustelu osotti. Leipää ja viiniä tosin puuttui, se
täytyy tunnustaakseni. Vesi oli raitista ja kirkasta, mutta vettä
se sittenkin oli eikä siis Ned Landin makuun. Meille tarjottujen
ruokalajien joukossa oli monenlaista vallan erinomaisesti laitettua
kalaa, mutta moniaasta muusta lajista en kuolemaksenikaan voinut
sanoa kuuluiko se alkuperältään eläin- vai kasvikuntaan. Pöytäkalusto
oli erittäin hieno. Jokaisessa esineessä, veitsessä, haarukassa,
lusikassa ja lautasessa oli nimimerkki, yllään muuan tunnuslause.
Koko kaiverrus oli tällainen:

/p
     MOBILIS IN MOBILI.[11]
             N.
p/

N-kirjain oli epäilemättä sen salaperäisen henkilön nimen
alkukirjain, joka isännöi täällä merenpohjalla.

Ned ja Conseil eivät paljoa mietiskelleet. He appoivat suuhunsa minkä
ennättivät, ja niin tein minäkin. Olin nyt jossain määrin turvallinen
kohtalostamme -- nälkään eivät isäntämme ainakaan tahtoneet meitä
näännyttää.

Mutta kaikella on loppunsa, niin myös meidän poloisten ruokahalulla,
jotka emme olleet saaneet syödäksemme viiteentoista tuntiin.

"Hohoijaa, nyt minä nukun kuin tukki", vakuutti Conseil.

"Minä myös", myönsi Ned Land.

Molemmat kohtalotoverini painautuivat hytin lattialle ja olivat kohta
sikeässä unessa. Minulla sitävastoin pyöri liian monia ajatuksia
aivoissa, liian monia kysymyksiä mielessä, jotka väkisinkin pitivät
mieltä valveilla. Missä oikein olimmekaan? Mikä outo voima meidän
kanssamme leikitteli? Minä tunsin -- tai pikemminkin kuvittelin
mielessäni -- että alus, jossa olimme, oli juuri vaipumassa
valtameren pohjimmaiseen uomaan. Hirvittävät painajaiset vaivasivat
minua; olin noissa salaperäisissä merenuumenissa näkevinäni
kokonaisen maailman tuntemattomia eläinhirviöitä, joiden sukua
vankila-aluksemmekin tuntui olevan -- samalla lailla elävä, liikkuva
ja yhtä kamalanmuotoinen kuin nuo hirviöt. Vihdoin alkoi kuume
hälvetä aivoistani, mielikuvitukseni siirtyi vielä epämääräisempiin
etäisyyksiin, ja minäkin vaivuin sikeään uneen.




IX LUKU.

Ned Land kiukkuisena.


En tiedä kuinka kauvan nukuimmekaan; mutta pitkä täytyi unemme olla,
koska se vapahti meidät täydellisesti väsymyksestämme. Minä ensiksi
heräsin. Toverini eivät olleet liikahtaneetkaan, vaan makasivat
hiljaa kukin nurkassaan.

Noustuani jotenkin kovalta yösijaltani tunsin pääni viileäksi ja
ajatukseni selviksi. Aloin heti tutkistella tarkemmin vankihuoneemme
sisäpuolta. Ei mitään ollut siellä muuttunut meidän nukkuessamme.
Vankila oli yhä vankila -- ja me sen asukkaat yhä vankeja. Tarjoilija
oli sentään makuumme aikana tyhjentänyt pöydän.

Mutta sitten tunsin hengittäväni vaikeasti. Ahdas ilma tuntui
painavan kokoon keuhkojani. Vaikka hytti olikin koko avara, olimme
ennättäneet käyttää melkoisen osan sen sisältämästä happimäärästä.
Eikä se ihmettä ollutkaan; jokainen täyskasvuinen henkilö hengittää
tunnissa happimäärän, joka sisältyy 83 litraan ilmaa, ja kun
uloshengittämämme hiilihappo sekautui tähän hapesta yhä köyhemmäksi
käyvään ilmaan, niin ennättipä se muuttua aivan sietämättömäksi.

Aivan ehdottomasti täytyi vankilaamme saada puhdasta ilmaa,
eikä vain vankilaamme, vaan koko vedenalaiseen alukseen. Tämä
herätti aivoissani uuden kysymyksen. Millähän tavoin tällainen
ilmanpuhdistaminen laivassamme tapahtui? Kemiallisin keinoinko,
kuumentamalla kloorihappoisesta kalista esiin happea ja imeyttämällä
hiilihappoa lipeään? Vaiko vähemmän vaivaa ja ainetta kuluttavalla
tavalla, nousemalla valaan tavoin vedenpinnalle ja varustamalla
alukseen sen puhtaan ilmamäärän, jolla tultiin taas toimeen seuraavat
neljäkolmatta tuntia?

Olin jo pakotettu haukkaamaan ilmaa niinkuin kala kuivalla
maalla, saadakseni keuhkoihini tarvittavan hapen ahtaan komeromme
ilmavaroista, kun äkkiä tunsin puhtaan, suolaiselta tuoksahtavan
tuulahduksen. Se oli todella virkistävää, jodinsekaista meri-ilmaa.
Avasin suuni selki selälleen ja annoin keuhkojeni imeä raittiita
happihiukkasia.

Samalla kertaa tunsin aluksen keinuvan. Tämä rautalevyhirviö oli
ilmeisesti juuri noussut merenpinnalle hengittämään niinkuin valaat.

Nyt oli minulla ilmanuudistusmenettely selvillä. Vetäen keuhkoihini
raitista ilmaa etsin katseillani ilmanvaihtotorvea, joka sitä meille
välitti, ja löysinkin sellaisen oven yläpuolella.

Minun näitä huomioita tehdessäni heräsivät Ned ja Conseil melkein
yht'aikaisesti virkistävän, puhtaan ilman vaikutuksesta. Hieroen
silmiään ja ojennellen jäseniään olivat he tuota pikaa jalkeilla.

"Hyvinkö isäntä nukkui?" tiedusteli Conseil kohteliaaseen tapaansa.

"Oikein hyvin, kelpo poikaseni. Entä te, herra Land?"

"Niinkuin tukki, professori. Mutta erehdynkö vai mitä -- täällähän
haiskahtaa meri-ilmalta!"

Merimies ei tässä asiassa voi erehtyä, ja minä kerroin kanadalaiselle
mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.

"Hyvä" hän vastasi; "tämä seikka selittää ne mylvinnän tapaiset
äänet, joita kuulimme ajaessamme _Abraham Lincolnilla_ takaa
luuloteltua miekkavalasta."

"Aivan niin, Ned, se otti silloin puhdasta ilmaa."

"Kuulkaapas, herra Aronnax, en voi aavistaakaan mitä kello on, mutta
päivällisen aika nyt ainakin pitäisi olla."

"Päivällisenkö aika, hyvä mies! Sanokaa pikeenminkin että murkinan
aika, sillä olemme varmasti alkaneet jo uuden päivän."

"Ohoo", pisti Conseil väliin, "olemmeko siis nukkuneet neljäkolmatta
tuntia?" "Niin arvelen."

"En tahdo sanoa vastaan", virkkoi Ned Land. "Mutta olipa päivällinen
tai aamiainen kysymyksessä, niin hurraata huudan tarjoilijalle,
tuokoon hän mitä hyvänsä."

"Kelpo Ned Land, meidän täytyy alistua aluksen tapoihin, ja kasvaahan
ruokahalumme vain päivällistä odottaessamme."

"Se on juuri tapaistanne, mestari Conseil", ärähti kanadalainen
kiukkuisesti; "teillä ei ole ihmisen vaan kalan verta suonissanne, te
kumarratte syvään jokaisesta armonosotuksesta ja kernaammin kuolette
nälkään kuin valitatte huonosta kohtelusta!"

Aika kului kulumistaan, ja meillä oli suunnaton nälkä. Multa
edeskäypää ei vain kuulunut. Jos heillä kerran oli hyviä aikeita
meidän suhteemme, niin olimmepa jo liian kauvaksi jätetyt yksin.
Nälän kiihdyttämän Ned Landin sappi paisui paisumistaan, niin että
pelkäsin sen ratkeavan kun hän viimein pääsi tekemisiin jonkun
laivamiehen kanssa.

Kului vielä kaksi sanomattoman pitkää tuntia. Harpuunamestari
hypähteli, karjui ja tärisytti rautaisia seiniä, multa kaikki
turhaan. Laivassa oli hiljaista kuin ruumisarkussa. Se ei edes
liikkunutkaan, sillä muuten olisin tuntenut potkurin synnyttämä
tärinän. Merten mittaamattomiin uumeniin sukeltaneena se ei enää
kuulunut millään siteillä ihmiskuntaan, ei maanpäälliseen elämään --
äänettömyys ja liikkumattomuus täällä alhaalla olivat hirvittävät.

Minä olin hämmentynyt, Conseil levollinen ja Ned Land raivosi.

Jopa kuului kolinaa ulkopuolelta. Askeleita kajahteli
metallipermannolla. Salvat väännettiin syrjään, ovi aukeni ja
edeskäypä ilmautui.

Ennenkun ennätin väliin, oli kanadalainen syössyt kuin tiikeri
miesparan kimppuun, lyönyt hänet lattiaan ja piteli häntä kurkusta.
Tarjoilija pyristeli turhaan hänen jäntevän kouransa alla.

Conseil oli jo ennättänyt kiertämään julmistuneen miehen kättä irti
hänen puoleksi tukehtuneen uhrinsa kurkusta ja minä olin rientämässä
hänelle avuksi, kun äkkiä seisahduin kuin naulattuna paikoilleni
kuullessani seuraavat ranskaksi lausutut sanat:

"Tyyntykää, mestari Land; ja te, herra professori, suvaitkaa kuulla
minua!"




X LUKU

Merehinen


Laivan päällikkö se meille päin puhui.

Hänen sanansa kuullessaan Ned Land nousi äkkiä pystyyn. Tarjoilija,
joka oli melkein hengetönnä, kompuroi ulos hytistä saatuaan
isännältään merkin; mutta niin suuri oli viimemainitun mahti
laivassaan, ettei hän katseella tai eleelläkään ilmaissut niitä
koston ja vihamielisyyden tunteita, joita hänellä täytyi olla
kanadalaista kohtaan. Minä typertyneenä ja Conseilkin kaikessa
hidasluontoisuudessan jännitettynä odotimme äänettöminä tämän
kohtauksen jatkoa.

Nojautuen pöydän kulmaan, käsivarret ristissä rinnalla, katseli
päällikkö meitä totisen tarkasti. Epäilyttikö häntä ruveta puhumaan?
Kaduttiko häntä jo äsken ranskaksi lausumansa sanat? Niin ainakin
ajattelin.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jota ei ainakaan kukaan meistä
rohjennut katkaista, hän puhkesi puhumaan kylmällä ja läpitunkevalla
äänellä:

"Hyvät herrat, minä puhun ranskaa, englantia, saksaa ja latinaa,
kaikkia aivan yhtä hyvin. Olisin siis jo ensi kohtauksessamme voinut
vastata teille, mutta halusin ensin tulla tuntemaan teidät ja sitten
miettiä asiaa. Teidän itsekunkin antamat esitykset seikkailuistanne
kävivät pääkohdissaan yhteen ja vakuuttivat minua juttunne totuudesta
sekä antoivat minun tietää keitä olette. Tiedän siis nyt, että
kohtalo on tuonut eteeni herra Pierre Aronnaxin, joka on Pariisin
Luonnonhistoriallisen museon professori, hänen palvelijansa Conseilin
ja Ned Landin, joka on syntyperäinen kanadalainen ja harpuunamestari
Amerikan Yhdysvaltain sotalaivastoon kuuluvalla frekatilla _Abraham
Lincolnilla_."

Minä kumarsin myöntäen. Minulle ei oltu tehty mitään kysymyksiä,
joihin olisi pitänyt vastata. Tuo mies puhui sujuvata, virheetöntä
kieltä, murtamatta lainkaan muukalaisen tavalla. Mutta sittenkin oli
minun mahdotonta uskoa häntä kansalaisekseni.

Hän jatkoi seuraavaan tapaan:

"Olette epäilemättä arvelleet, että olen viivytellyt liikaa
ruvetessani uudelleen puheisiin kanssanne. Syy tähän on se, että
päästyäni selville teidän persoonistanne tahdoin seikkaperäisesti
punnita, mihin toimenpiteisiin minun oli teihin nähden ryhdyttävä.
Olen epäröinyt kauvan. Mitä sekavimmat olosuhteet ovat saattaneet
teidät tekemisiin miehen kanssa, joka on katkaissut kaikki siteensä
muuhun ihmiskuntaan. Te olette häiritsevästi sekautuneet minun olooni
ja askareihini."

"Tahtomattamme!" uskalsin lausua.

"Tahtomattanne?" toisti muukalainen, korottaen hiukan ääntään.
"Tahtomattaanko _Abraham Lincoln_ ajeli minua takaa kaikilla
merillä? Tahtomattanneko lennätitte poiskilpistyviä tykinluotejanne
alukseni rautakupeisiin? Tahtomattaanko mestari Land survi minua
harpuunallaan?"

Minä jouduin hämilleni näistä sanoista. Mutta niissä lausuttuihin
syytöksiin oli minulla hyvin luonnollinen vastaus annettavana, ja
minä annoin sen.

"Herrani", sanoin, "epäilemättä teillä ei ole aavistustakaan siitä,
mitä huomiota ja väittelyä olette aiheuttanut sekä Europassa että
Amerikassa. Ette tiedä että erinäiset onnettomuudet, jotka ovat
johtuneet yhteentörmäyksistä teidän vedenalaisen aluksenne kanssa,
ovat kuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdessa maanosassa. Jätän
mainitsematta, millä lukemattomilla erilaisilla otaksumilla on
koetettu selittää sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus
on yksin teidän tiedossanne. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että
ajellessaan teitä takaa Tyynen valtameren ulapoilla luulotteli
_Abraham Lincoln_ vainoovansa jotakin valtaista merihirviötä, jonka
tihutöistä oli välttämättä tehtävä loppu."

Päällikön huulet vetäytyivät karsaaseen hymyyn; sitten hän lausui
vielä kylmemmällä äänenpainolla:

"Herra Aronnax, uskallatteko vakuuttaa, ettei frekattinne olisi yhtä
kernaasti vainonnut ja pommittanut vedenalaista veneitä kuin mitä
elävää merihirviötä hyvänsä?"

Kysymys sai minut sanattomaksi, sillä varmastikaan ei kapteeni
Farragut olisi tässäkään tapauksessa pitkältä epäröinyt.

"Ymmärrätte kai nyt, herrani, että minulla on oikeus kohdella teitä
vihollisinani?"

Siihen en tietystikään vastannut mitään. Sillä kannattiko jatkaa
keskustelua tällaisesta kysymyksestä, kun raaka voima voi repiä rikki
parhaimmatkin todistelut?

"Olen epäröinyt jonkun aikaa", jatkoi päällikkö; "eikä ole mitään
syytä jonka vuoksi osottaisin teille vierasystävyyttä. Jos tahdon
erottaa teidät tyköäni, niin mikään asia maailmassa ei herättäisi
minussa halua jälleennäkemiseen; minä asettaisin teidät tämän aluksen
kannelle, jolla tuonaan löysitte turvapaikan, sukeltaisin sitten
syvyyteen ja unohtaisin, että teidänlaisianne olentoja koskaan oli
olemassakaan. Enkö silloin menettelisi oikein?"

"Ehkäpä raakalaisen kannalta", vastasin, "mutta ei sivistysihmisen."

"Professori", lausui päällikkö nopeasti, "minä en lainkaan ole
teidän rotunne sivistysihmisiä. Olen täydellisesti rikkonut välini
ihmiskunnan kanssa, syistä joita minulla yksin on oikeus punnita.
Siksi en tottele sen lakeja ja toivon, ettette enää koskaan muistuta
niistä minulle!"

Se oli selvää puhetta. Harmin ja katkeruuden välke loisti muukalaisen
silmissä, ja minä voin aavistella joitakin kamalia tapahtumia tuon
miehen entisessä elämässä. Hän ei ollut ainoastaan vetäytynyt
syrjään inhimillisten lakien piiristä, vaan tehnyt itsensä niistä
riippumattomaksi, sanan avarimmassa merkityksessä vapaaksi niiden
ulottuvaisuudesta! Kukapa uskaltaisikaan vainota häntä merien
syvyyksiin saakka, kun hän jo pinnallakin murskasi kaikki häntä
vastaan tehdyt rynnäköt? Mikä laiva voikaan vastustaa hänen
vedenalaisen monitorinsa hyökkäystä?

Mikä panssari kestää sen keulan iskua? Ei yksikään ihminen voinut
vaatia häntä tilille teoistaan; Jumala -- jos hän Hänet uskoo,
omatunto -- jos hänellä sellaista on, ne olivat ainoat tuomarit,
joiden edessä hän oli vastuunalainen.

Nämä mietteet kiertelivät nopeasti ajatuksissani, muukalaisen
seistessä edessäni äänettömänä, meistä eristyneenä ja ikäänkuin
itseensä kääriytyneenä. Minä katselin häntä pelonsekaisella
uteliaisuudella, niinkuin Oidipos epäilemättä katseli Sfinksiä.

Pitkän äänettömyyden jälkeen päällikkö teki johtopäätöksen
puhelustamme.

"Olen epäröinyt", hän sanoi, "mutta olen sitten ajatellut että etuni
tulee tyydytetyksi sitä laupeutta noudattaen, johon jokaisella
ihmisolennolla on oikeus vedota. Tahdon pitää teidät laivassani,
koska kerran kohtalo on nakannut teidät tänne, Te saatte olla
vapaita; ja korvaukseksi tästä vapaudesta asetan teille yhden ainoan
ehdon. Riittää kun annatte kunniansananne, että noudatatte sitä
ehtoa."

"Puhukaa, herrani", vastasin. "Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että
jokainen kunnianmies voi siihen suostua."

"On kyllä, herrani. Voi sattua että jotkut tapaukset, ennakolta
aavistamattomat, saattavat pakottaa minut sulkemaan teidät
hytteihinne joiksikin tunneiksi tai päiviksi, miten asia kulloinkin
vaatii. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä
-- teiltä enemmän kuin tovereiltanne, ehdotonta tottelevaisuutta.
Näin menetellen minä otan kaikesta vastuunalaisuuden, vapautan teidät
tykkänään, sillä minä teen mahdottomaksi että näkisitte mitään mitä
teidän ei tule nähdä. Suostutteko siihen ehtoon?"

Siispä tulisi laivalla tapahtumaan asioita, lievimmin sanoen
eriskummaisia, joita yhteiskunnallisten lakien piirissä vielä
oleksivat ihmiset eivät saaneet nähdä! Niiden yllätysten joukossa,
joita tulevaisuus minulle valmisteli, ei tämä ollut ainakaan
viimeisiä.

"Me suostumme", vastasin; "mutta sallikaa minun, herrani, kysyä
teiltä yhtä asiaa -- yhtä ainoata."

"Kysykää."

"Sanoitte että tulisimme olemaan vapaat laivassanne."

"Täysin vapaat."

"Siispä kysyn teiltä, mitä tällä vapaudella tarkotatte?"

"No -- vapautta mennä, tulla, nähdä, havaita kaikkea mitä täällä
tapahtuu -- joitakin harvoja tapauksia lukuunottamatta. Sanalla
sanoen samallaista vapautta, jota me itsekin, toverini ja minä,
nautimme."

Emme ilmeisestikään käsittäneet toisiamme.

"Pyydän anteeksi, herrani", huomautin, "mutta tällaista vapautta
nauttii jokainen vankikin kopissaan. Se ei tyydytä meitä."

"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!"

"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme
isänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?"

"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta
luopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla
paljon tuskattomampi kuin luulettekaan."

"No hyvä"! puuttui Ned Land puheeseen; "minä ainakaan en ikänä anna
kunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä."

"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land", vastasi
päällikkö kuivasti.

"Herrani", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, "te
käytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!"

"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani.
Minä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren
syvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan
salaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta
-- koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä
aijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää
minusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi
teitä -- vartioin vain omaa turvallisuuttani."

Nämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää
auttanut vedota.

"No niin, herrani", lisäsin, "te siis yksinkertaisesti annatte meidän
valita elämän ja kuoleman välillä?"

"Aivan niin."

"Ystäväni", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, "sellaiseen
kysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana
ei sido meitä tämän aluksen isäntään."

"Ei mikään", vastasi tuntematon.

Sitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:

"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät,
professori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän
valittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette
sidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään
Merten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä.
Olette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu
tiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea -- ette
ole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että
te ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette
tutkimusmatkalle ihmeitten maahan."

Näillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä
kieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin
hetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden
menetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus
lopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin
sanomaan:

"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?"

"Herrani", vastasi päällikkö, "teille olen kapteeni _Nemo_[12]; ja te
ja toverinne olette matkustajia _Nautilus_-laivalla."

Kapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi
hänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua
hurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen
sanoen:

"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä."

"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun
näyttää teille tie."

"Olen käytettävänänne, kapteeni."

Minä seurasin kapteeni Nemoa; ja heti ovesta ulos astuttuani
havaitsin tulleeni jonkinlaiseen sähkövalolla valaistuun käytävään.
Noin kymmenen metriä sitä astuttuamme avautui toinen ovi edessämme.

Siitä saavuimme ruokasaliin, jonka koristelu oli vakavata ja
arvokasta tyyliä. Sen kummallakin kapealla seinällä seisoi kaksi
korkeata, mustapuu-upotteilla koristettua tammista astiakaappia,
joiden hyllyillä kimalteli astioita Kiinan posliinista ja
arvaamattoman kalliita lasi- ja kristalliesineitä. Valmiiksi katettu
ruokapöytä hohti kuulakkaassa katuvalaistuksessa, jonka räikeyttä
pehmensivät erinomaiset seinä- ja kattomaalaukset.

Murkinaksi tarjottiin monilukuisia ruokalajeja, joihin meri
yksinomaan oli luovuttanut tarveaineet. Ne maistuivat hyvältä, vaikka
niissä oli omituinen makunsa, johon helposti kuitenkin totuin; niissä
tuntui olevan runsaasti fosforia.

Kapteeni Nemo katseli minua. Vaikka en kysellyt häneltä mitään, niin
hän arvasi ajatukseni ja vastasi niihin.

"Useimmat näistä ruokalajeista ovat teille outoja", hän sanoi.
"Syökää kuitenkin pelotta niitä. Itse olen jo kauvan sitten luopunut
maaperäisistä ravintoaineista, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa.
Väkeni voi hyvin ja lihoo tästä samasta ruuasta."

"Siispä ovat kaikki nämä laitteet merellistä alkuperää?" sanoin.

"Niin on, professori, meri hankkii kaikki tarpeeni. Välistä heitän
ulos verkkoni ja vedän takaisin ne täynnä saalista. Toisinaan ajan
takaa riistaa, joka oleskelee vedenalaisissa metsissä ja lekottelee
valtameren äärettömillä ruohoaavikoilla, niinkuin aikoinaan
Neptunuksen karja. Täällä alhaalla on rajaton luonnonrikkaus, jonka
antimet kasvavat kaikkien olioiden Luojan kylvöstä."

"Voin kyllä ymmärtää, kapteeni, että kalaa ja muuta vedenriistaa
teille on aina viljalti tarjolla; mutta en käsitä kuinka täällä
voitte hankkia näitä liharuokia, joita nyt on edessämme."

"Mitä lihaksi luulette, professori, on kilpikonnan selkäpaistia.
Tässä on myöskin pyöriäisen eviä, jotka teistä kai maistuvat
sianlihamuhennokselta. Kokkini on taitava mies ja pitää kunnianaan
keksiä yhä uusia ruokalajeja meren antimista. Maistelkaahan
tätä kermahyytelöä, joka on valmistettu valaanmaidosta sekä
rakkolevästä keitetystä sokerista, ja lopuksi sallikaa minun tarjota
merivuokkosäilykkeitä, jotka vetävät vertoja makeimmille hedelmille."

Maistelin enemmän uteliaisuudesta kuin herkkusuisuudesta, kuunnellen
kapteeni Nemon mieltäkiinnittäviä merijuttuja.

"Te rakastatte merta, kapteeni?"

"Rakastanko -- kyllä! Meri on kaikkeus. Se peittää seitsemän
kymmenettä osaa maapallon pinnasta. Sen hengitys on puhdasta ja
elähyttävää. Se on suunnaton erämaa, mutta siinä en koskaan ole
yksin, sillä elämä katselee vastaan lukemattomilta tahoilta. Meri on
yliluonnollisen ja ihmeellisen olemassaolo ruumiillistuneena. Se on
täynnä rakkautta ja tunnetta; se on 'elävä äänettömyys', niinkuin
eräs runoilijoistamme on sanonut. Todentotta, professori, täällä on
luonnolla suuri aarreaittansa, täynnä kasvi- eläin- ja kivikunnan
ihmeitä. Maapallomme alkoi meren muotoisena, niin sanoakseni; ja
kenpä tietää, vaikka se samallaisena lopettaisikin olemassaolonsa.
Meri on rajattoman rauhan valtakunta, se ei suvaitse hirmuvaltiaita.
Sen pinnalla ihmiset voivat säätää ja toimeenpanna vääriä lakeja,
niiden kautta sortaa ja hakata kappaleiksi toisiaan; mutta kymmenen
metrin syvyydessä heidän valtansa ja voimansa loppuu. Ah, herrani,
elämä -- elämä on täällä vesien kohdussa! Täällä yksin ihminen on
riippumaton! Täällä en tunnusta ketään herrakseni! Täällä olen
_vapaa_!"

Kapteeni Nemo vaikeni yht'äkkiä kesken innostustaan. Hän nousi
pystyyn ja käveli kiihottuneena edestakaisin lattialla. Viimein hän
tyyntyi, sai takaisin entisen kylmän ja jäykän ilmeensä ja kääntyi
puoleeni sanoen:

"No niin, professori, jos haluatte käydä katselemassa _Nautilusta_,
niin lähden liehtariksi."

Minä seurasin häntä. Ruokasalin takaseinällä olevasta kaksoisovesta
astuimme toiseen, yhtä suureen suojaan kuin edellinen.

Se oli kirjasto. Pitkin seiniä seisoi korkeita vaskihelaisia hyllyjä
ja kaappeja sinipunervasta ebenpuusta, täynnä yhdenmukaisiin kansiin
sidottuja kirjoja. Niiden välillä seinävierillä oli mahtavia
ruskealla nahalla päällystettyjä leposohvia, uhkean paisuvia ja mitä
veikeintä mukavuutta tarjoovia. Keveitä, liikkuvia lukupöytiä, joita
voi työntää joka haaralle, oli niiden sivuilla. Keskellä lattiaa oli
suunnaton pöytä, kukkuroillaan jo vanhettuneita aikakauslehtiä ja
lentokirjallisuutta. Sähkövalo valaisi joka sopen, loistaen neljästä
kattoon kiinnitetystä himmeästä puolipallosta. Katselin todella
ihaillen tätä kirjatoukan paratiisia, tuskin kyeten uskomaan silmiäni.

"Kapteeni Nemo", sanoin isännälleni, joka oli viskautunut eräälle
leposohvista, "tällainen kirjastohuone olisi kunniaksi mille
mannermaan hovilinnalle hyvänsä; ja olen täynnä ihmetystä kun näen,
että sellaista ylellisyyttä voi tavata täällä merenpohjalla."

"Missäpä muualla voisikaan löytää parempaa yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta kuin täällä? Tarjooko työhuoneenne museossa teille näin
suuria etuja, professori?"

"Ei totisesti, herrani; minun täytyy myöntää että se on joka
suhteessa paljon köyhemmin varustettu kuin tämä. Teillä on ainakin
kuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä koossa täällä."

"Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoat siteet, jotka
minua maahan yhdistävät. Minä katkaisin välini sen kanssa samana
päivänä, jolloin _Nautilus_ ensi kerran sukelsi aaltojen alle. Sinä
päivänä olin ostanut viimeiset kirjani, viimeiset aikakauskirjani ja
lentolehtiseni, ja siitä alkaen rakastan ajatella, etteivät ihmiset
enää mieti ja kirjoita kirjoja. Tämä kirjasto on muuten aina vapaasti
käytettävänänne."

Minä kiitin kapteeni Nemoa ja kävin kirjaston hyllyjä
tarkastamaan. Tieteellistä ja siveysopillista kirjallisuutta ynnä
kaunokirjallisuutta oli niillä yllinkyllin ja joka kielellä, mutta
valtiotalouden alalta en nähnyt ainuttakaan teosta; se aine näytti
täällä kerrassaan poissuljetulta. Totta puhuakseni olivat kaikki
kirjat sikinsokin; kapteeni Nemo näytti lukeneen valitsematta mitä
vain käteen sattui.

"Minä kiitän vielä kerran teitä, kapteeni", sanoin, "että annoitte
tämän kirjaston vapaasti käytettäväkseni. Se sisältää oikeita tieteen
aarteita, joista kyllä tulen hyötyä ottamaan."

"Tämä huone ei ole ainoastaan kirjasto", huomautti isäntäni, "se on
myöskin tupakkasalonki."

"Tupakkasalonki!" huudahdin. "Saako täällä laivassa polttaa?"

"Tottahan toki."

"Sitten täytyy minun uskoa, että olette yhteydessä Havannan kanssa."

"Ei lainkaan. Koettakaahan tätä sikaria; ja vaikka se ei ole
Havannan tuotetta, niin luulen sen maistuvan teille, jos olette
tupakantuntija."

Otin hänen tarjoamansa savukkeen; ulkomuodoltaan se muistutti Lontoon
tupakkatuotteita ja näytti olevan tehty kullanvärisistä lehdistä.
Sytytin sen sievästä pronssisytyttimestä ja vedin ensi savut nauttien
kuin ainakin ankara tupakkamies, joka ei ole saanut polttaa kahteen
päivään.

"Tämä sikari on mainio", sanoin, "mutta oikeata tupakkaa se ei ole."

"Ei olekaan", vastasi kapteeni. "Tämä tupakka ei tule Havannasta eikä
Turkista. Se on eräänlaista, runsaasti nikotiinia sisältävää ruohoa,
jota kokoan merestä, joskin niukalti."

Kirjastosta kapteeni Nemo saattoi minut museoon, joka sisälsi
harvinaisia kokoelmia sekä taiteen että luonnon aarteita. Se oli
loistavasti valaistu, avara suoja, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä
ja viisi korkea.

Kolmekymmentä taulua, kaikki taiteen mestarituotteita, riippui
yhdenmukaisiin kehyksiin soviteltuina seinillä. Ne olivat Rafaelin,
Leonardo da Vincin, Correggion, Titianin, Veronesen, Murillon,
Holbeinin, Velasquezin, Rubensin sekä uudempain mestarien maalauksia.
Nurkissa sijaitsevilla jalustoilla seisoi hienoja marmori- ja
pronssijäljennöksiä antiikin kuvanveistoksista. Yhdellä seinämällä
oli iso piano ja sen kannella Weberin, Rossinin, Mozartin,
Beethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Wagnerin, Auberin ja Gounod'n
sävellyksiä.

Upeissa lasilaatikoissa sain ihailla mitä harvinaisimpia ja
kallisarvoisimpia merelliskokoelmia. Siinä oli ihmeen ihania
koralleja, simpukoita, näkinkenkiä, meritähtiä, merivuokkoja,
polyyppeja, sieniä ja sen semmoisia merenpohjan asujamia;
eriskummallisia kaloja jos jonkinlajisia ja -kokoisia; ja vihdoin
helmikokoelma, joka sisälsi valkeita, leimullisia, vihreitä,
keltaisia, sinisiä ja mustia helmiä, jotkut kyyhkynmunaakin isompia
ja kaiken kaikkiaan kallisarvoisemmat kuin yksin Muskatin imamin
kokoelma, jota on totuttu pitämään maailman arvokkaimpana.

Koettaessani mielessäni vaikkakin turhaan kuvitella, kuinka
epälukuisia miljooneja yksin nämä merelliskokoelmat olivat tulleet
kapteeni Nemolle maksamaan, virkkoi tämä:

"Te tarkastatte kokoelmiani, professori? Kieltämättä ovat ne omiaan
huvittamaan luonnontutkijaa, mutta minulla itselläni on niistä vielä
suurempi hupi, sillä olen omin käsin kerännyt kokoon ne kaikki. Ei
ole merenpohjalla sopukkaa, joka olisi välttynyt etsiskelyiltäni."

"Voin ymmärtää, kapteeni, kuinka hurmaavaa onkaan kuljeskella
tällaisten aarteiden keskellä. Te olette niitä aniharvoja, jotka
ovat itse koonneet kalleutensa. Ei missäkään Europan museossa ole
näin suurenmoisia ja harvinaisia merelliskokoelmia. Mutta jos
tuhlaan kaiken ihailukykyni niille, niin mitä jää laivan varalle
jolla ne ovat kootut? En tahdo tunkeutua salaisuuteenne, kapteeni;
mutta minun täytyy tunnustaa että _Nautilus_ kaiken kaikkineen,
nerokkaine suunnitelmineen, ihmeellisine rakenteineen ja valtavine
liikuntavoimineen kiihoittaa uteliaisuuttani mitä suurimmassa
määrässä. -- Tämän huoneen seinillä esim. näen koko joukon kojeita,
joiden tarkotuksesta minulla ei ole aavistustakaan."

"Samoja kojeita tulette näkemään minun omassa huoneessani, jossa
kohti kernaasti selitän teille niiden käytännön. Mutta ensin käymme
katsomaan teille varattua hyttiä. Teidän on nähtävä mitä mukavuuksia
_Nautilus_ kykenee tarjoamaan vierailleen."

Seurasin häntä keulan puolelle ja näin edessäni -- en mitään ahdasta
hyttiä, vaan oikean asuinsuojan vuoteineen, toalettipöytineen ja
muine mukavuuksineen. Voin vain hartaasti kiittää isäntääni.

"Teidän suojanne on aivan minun huoneeni vierensä", hän sanoi, avaten
oven, "ja minun hyttini taas avautuu arkihuoneeseen eli museoon,
josta juuri lähdimme."

Astuimme kapteeni Nemon suojaan; se oli koruton, milteipä
munkkimaisen yksinkertainen. Sisustuksena oli vain kapea rautainen
telttasänky, pöytä ja vähän toalettitarpeita. Ei lainkaan niitä
mukavuuksia, joita minun huoneessani niin runsaasti oli tarjona.

Kapteeni viittasi minua istumaan ja alkoi sitten kertomuksensa.




XI LUKU.

Kaikki käy sähköllä.


"Kas tässä", sanoi kapteeni Nemo, osottaen minulle hyttinsä seinillä
riippuvia kojeita, "ovat kaikki _Nautiluksen_ liikehtimiseen
tarvittavat vehkeet. Täällä, samoin kuin arkihuoneessakin,
ovat ne aina silmieni alla tarkalleen osottamassa asemaani ja
kulkusuuntaani keskellä valtamerta. Toiset niistä ovat teille
tuttuja, niinkuin lämpömittari, joka näyttää alukseni sisäpuolisen
lämpömäärän, ilmapuntari, joka osottaa ilmanpaineen ja ennustaa
säänmuutokset; hygrometri, joka ilmoittaa ilmakehän kosteuden tai
kuivuuden; myrskylasi, jonka sisusainekset hajautumisellaan tietävät
rajuilmain tulosta; kompassi, joka ohjaa kulkuani, sekstantti, joka
auringon korkeudesta näyttää leveysasteen, kronometrit, joilla
lasken pituusasteen, sekä päivä- ja yökiikarit, joilla tarkastan
taivaanrantaa _Nautiluksen_ kohottua vedenpinnalle."

"Ne kaikki ovat tavallisia merikojeita", vastasin, "ja minä
tunnen niiden käytännön. Mutta nämä toiset epäilemättä vastaavat
_Nautiluksen_ erikoistarpeita. Tuo kellotaulu liikkuvine viisarineen
on kaiketi manometri (höyrypaineenmittari)?"

"Se on manometri. Mutta ollen yhteydessä veden kanssa, jonka ulkoista
painetta se osottaa, antaa se samalla myös tietää millä syvyydellä
kuljemme."

"Entä nuo toiset kojeet, joiden käytäntöä en voi aavistaa?"

"Kas tässä, professori, on minulla syytä antaa teille hiukan
selityksiä. Tahdotteko ystävällisesti tarkastaa niitä?"

Hän vaikeni hetkiseksi, jatkaen sitte:

"On olemassa valtava voima, nöyrä, nopea ja helposti käytettävä,
joka alistuu mihin tarkotukseen hyvänsä ja joka on ylinnä valtiaana
aluksessani. Kaikki toimitetaan täällä sen avulla. Se valaisee, se
lämmittää ja on koneitteni elävä sielu. Tämä voima on _sähkö."_

"Sähkö!" huudahdin hämmästyneenä[13].

"Aivan niin, herrani. Tahdotteko tietää kuinka sitä valmistan?
Te tunnette meriveden kokoonpanon. Kilogrammassa sitä on 96 l/2
prosenttia vettä ja noin 2 2/3 prosenttia kloorinatriota eli
tavallista keittosuolaa, loput eräitä talkki- ja maasuoloja. Kuten
näette, on siinä kloorinatriota siis melkoisesti. Tätä natriota minä
erittelen merivedestä ja valmistan siitä tarvisaineeni. Ne kuten
kaiken muunkin mitä täällä tarvitsen saan valtamerestä, se se antaa
minulle sähköä, ja sähkö antaa lämpöä, valoa, liikuntakykyä, sanalla
sanoen elämää _Nautilukselle_."

"Mutta ei kuitenkaan ilmaa jota hengitätte?"

"Oh, voisin kyllä valmistaa niin paljon ilmaakin kuin hengitämme,
mutta se on tarpeetonta, sillä voin nousta pinnalle milloin minua
haluttaa. Mutta vaikka sähkö ei varustakaan minua hengittämiseen
tarvittavalla ilmalla, niin käyttää se valtavia ilmapumppuja, Jotka
sijaitsevat avarissa säiliöissä ja joiden avulla kykenen viipymään
meren syvyyksissä mieleni mukaan. Se antaa aina yhtäläistä ja
keskeytymätöntä valoa, jollaista aurinko ei maan asukkaille anna.
Katsokaahan tuota kelloa; se käy sähköllä ja vie täsmällisyydessä
voiton parhaista kronometreistä. Olen jakanut sen taulun
neljäänkolmatta tuntiin, niinkuin Italian kelloissa on tapana, sillä
täällä alhaalla ei meillä ole yötä eikä päivää, ei aurinkoa eikä
kuuta, vaan aina yhtäläinen keinotekoinen valo, jonka otan mukaani
meren pohjaan. Katsokaa, nyt on kello 10 aamulla."

"Juuri niin."

"Kas tässä näette toisenlaista sähkön käytäntöä. Tämä edessämme
riippuva kellotaulu osottaa _Nautiluksen_ nopeutta. Sähköjohto
yhdistää sen potkuriin, ja neula ilmoittaa todellisen vauhdin.
Näettekö, nyt kiidämme eteenpäin kahden peninkulman nopeudella
tunnissa."

"Se on ihmeellistä, kapteeni, ja te teette aivan oikein kun käytätte
hyväksenne tuota voimaa, joka korvaa tuulen, veden ja höyryn."

"Emme ole vielä lopussa, herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo; "jos
tahdotte seurata minua, niin tarkastamme laivan peräpuolta."

Minä jo todella tunsin tämän vedenalaisen aluksen etuosan, jossa
keulasta alkaen oli seuraavat suojat: ruokasali, viisi metriä pitkä
ja erotettu kirjastosta vedenpitävällä väliseinällä; kirjasto, samoin
viisi metriä pitkä; iso arkihuone eli museo, kymmenen metriä pitkä ja
erotettu kapteenin huoneesta toisella vedenpitävällä väliseinällä;
viimemainittu huone, viisi metriä pitkä; minun huoneeni, kaksi
ja puoli metriä pitkä ja vihdoin ilmasäiliö, seitsemän ja puoli
metriä pitkä. Kaikkiaan siis pituutta kolmekymmentä viisi metriä.
Edellämainitut veden pitävät väliseinät olivat varustetut ovilla,
jotka kumilaitteilla olivat tehdyt ilmanpitäviksi, niin ettei
vuodonkaan sattuessa ollut uppoamisen vaaraa.

Minä astuin kapteeni Nemon jälessä käytävää pitkin ja saavuin
aluksen keskiosaan. Siellä oli jonkinmoinen kaivo tahi kuilu
kahden vedenpitävän väliseinän välillä. Rautakoukulla seinään
kiinnitetyt rautaiset tikaportaat johtivat sen yläpäähän. Minä kysyin
kapteenilta, mihin tarkotukseen portaita käytettiin.

"Ne vievät purteen", hän vastasi.

"Mitä, onko täällä pursikin?" kysäsin kummastuneena.

"Tietystikin, mainio pursi, kevyt ja uppoamaton, jolla käymme kalassa
tahi huvimatkoilla."

"Mutta siihen muuttaaksenne teidän täytyy nousta vedenpintaan?"

"Ei lainkaan. Pursi on kiinnitetty _Nautiluksen_ ulkorungon
yläosaan sitä varten sovitettuun onteloon. Se on kannellinen, aivan
vedenpitävä ja kiinnitetty emäalukseen vankoilla rautaruuveilla.
Nämä portaat johtavat _Nautiluksen_ kanteen tehtyyn aukkoon, jota
tarkoin vastaa toinen, purren kylkeen tehty aukko. Tämän kaksoisoven
kautta minä käyn sisään purteen. Mieheni sulkevat _Nautiluksen_
aukon, ja minä suljen purren aukon ruuvikierteillä. Sitte irroitan
kiinnitysruuvit, ja pursi kohoaa aika vauhtia vedenpintaan. Nyt avaan
kansilevyn, kohotan maston, nostan purjeen, otan airot esiin ja annan
huristaa".

"Mutta miten palaatte laivaan?"

"Minä en tänne palaakaan, herra Aronnax; _Nautilus_ saapuu minua
noutamaan."

"Teidän määräyksestänne?"

"Minun määräyksestäni. Sähköjohto yhdistää molemmat alukset. Minä
sähkötän miehilleni, se riittää."

"Todentotta", huokasin hämmästyneenä, "ei mikään saata olla sen
yksinkertaisempaa."

Noustuamme portaita myöten välikannelle vilkasin kahta metriä leveään
hyttiin, jossa Conseil ja Ned Land ihastuneina ahmivat oivallista
aamiaistaan. Sitten avautui ovi kolme metriä leveään keittiöön, jota
avarat varastosäiliöt ympäröivät. Sielläkin oli sähkö palvelijana,
keittäen ruoat paremmin kuin yksin kaasukin. Keittoastiain alla
kulkevat virrat antoivat platinasienelle[14] tavattoman kuumuuden,
joka sitten jakautui eri tahoille. Ne myöskin kuumensivat
tislauskonelta, joka suolaa haihduttamlla valmisti mainiota
juomavettä. Keittiön vieressä oli mukavasti sisustettu kylpyhuone
kuuman- ja kylmänveden hanoineen.

Lähellä keittiötä oli myöskin miehistön makuusuoja, viisi metriä
pitkä. Mutta sen ovi oli suljettu, niin etten sen järjestelystä
voinut päätellä laivaväen lukumäärää.

Perällä oli neljäs väliseinä, jota erotti tämän osaston
konehuoneesta. Ovi aukeni ja minä astuin kirkkaasti valaistuun,
kokonaista kaksikolmatta metriä pitkään suojaan. Se oli jaettu
kahteen osastoon; toisessa valmistettiin sähköä ja toinen sisälsi
koneiston, jonka avulla sähkö pyöritti potkuria. Minä tarkastelin
laitoksia suurella mielenkiinnolla, nähdäkseni millä tavalla kapteeni
Nemo -- joka varmasti oli etevä insinööri -- oli suunnitellut
aluksensa konepuolen.

"Kuten näette", sanoi isäntäni, "käytän Bunsenin pattereita enkä
Ruhmkorffin. Viimemainitut eivät olisi tarpeeksi voimakkaita.
Bunsenin pattereita tarvitsee vähemmän lukumäärän, mutta
ne ovat isommat ja väkevämmät, niinkuin kokemus paraiten
todistaa. Niillä synnytetty sähkövirta kulkee etupuolelle,
missä se isojen sähkömagneettien avulla panee käyntiin vipuja
hammasratasjärjestelmän, joka vuorostaan pyörittää potkurin akselia.
Potkuri, jonka läpimitta on yli kuusi metriä ja ruuvikierre
lähes kahdeksan metriä, tekee noin satakaksikymmentä pyörähdystä
minuutissa."

"Mikä on suurin nopeutenne?"

"Kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa."

"Minä näin _Nautiluksen_ tekevän liikkeitä _Abraham Lincolnin_ edessä
ja sain silloin aavistusta sen erinomaisesta nopeudesta. Mutta se
ei riitä. Meidän täytyy nähdä minne menemme. Meidän täytyy kyetä
ohjaamaan oikeaan, vasempaan, ylös ja alas. Kuinka pääsette noihin
suuriin syvyyksiin, joissa on laskettu olevan satojen ilmakehien
paine? Kuinka palaatte takaisin valtameren pintaan? Ja kuinka
pysyttelette sopivalla keskitasolla? Kyselenkö nyt liikaa?"

"Ette ollenkaan, professori", vastasi kapteeni hiukan epäröityään,
"koska ette enää koskaan tule jättämään tätä vedenalaisia
alusta. Käykäämme tupakkasalonkiin, se on meidän tavallinen
puhelu- ja työhuoneemme; siellä saatte kuulla kaikki mitä haluatte
_Nautiluksesta_ tietää."




XII LUKU.

Hiukan numerotietoja.


Kohta istuimmekin salongin nahkasohvalla, sikarit hampaiden välissä.
Kapteeni pani eteeni paperiarkin, jolle oli piirretty _Nautiluksen_
asemakaava ynnä pituus- ja läpileikkaus. Sitten hän alotti
selityksensä seuraavaan tapaan:

"Kas tässä, herra Aronnax, näette aluksemme eri mittasuhteet. Se
on pitkähkö, kartiomaisiin keuloihin päättyvä lieriö ja muistuttaa
suuresti sikaria. Lieriön pituus päästä päähän on 70 metriä ja suurin
vahvuus 8 metriä. Se ei ole rakennettu teidän kaukomatkahöyryjenne
tapaan, mutta se on pituuteensa nähden kyllin suippea jolta vesi
helposti juoksee sen sivuja pitkin aiheuttamatta kululle liikaa
vastusta.

"Näistä mittaluvuista saatte helposti _Nautiluksen_ pinta-alan ja
tilavuuden. Edellinen on noin 1,100 neliömetriä ja jälkimäinen 1,500
kuutiometriä, toisin sanoen: täydellisesti veteen upotettuna se
työntää tieltään 1,500 kuutiometriä vettä eli painaa saman luvun
tonneja.

"Kun suunnittelin tätä vedenalaista alusta laskin että siitä, sen
ollessa tasapainoasennossa vedessä, ainoastaan yhdeksän kymmenettä
osaa painuisi pinnan alle ja jälellä oleva kymmenes osa kohoisi veden
yläpuolelle. Aluksen tulisi näin ollen työntää tieltään vesimäärä,
joka vastaa yhdeksän kymmenettä osaa sen tilavuudesta, siis 1,350
kuutiometriä eli toisin sanoen: alus painaisi tämän määrän tonneissa.
En siis rakentaessani laivaani näiden mittasuhteiden mukaan saanut
mennä tämän painomäärän ylitse.

"_Nautilus_ on kokoonpantu kahdesta rungosta, sisä- ja
ulkopuolisesta, jotka ovat liitetyt toisiinsa T-muotoisilla
rautapulteilla, niin että ne ovat kuin yhtä kiinteätä kappaletta ja
kykenevät vastustamaan valtameren raivoisimpiakin hyrskyjä.

"Nämä rungot ovat teräslevyistä, joiden tiheys on seitsemän tahi
kahdeksan kertaa veden tiheyttä suurempi. Sisärunko on 5 sentimetriä
vahva ja painaa 394 tonnia. Ulkorunko eli emäpuu on 50 sm. korkea ja
25 sm. paksu ja painaa yksinään 62 tonnia. Koneisto ja painolasti,
väliseinät ja sivukaaret, kokoelmat ja kalustus tulevat lisäksi, niin
että laivan kokonaispaino nousee juuri 1,350 tonniin. Onko tämä nyt
teillä selvillä?"

"Kyllä."

"Kun siis _Nautilus_ ui vedessä, kohoaa siitä yksi kymmenes osa
pinnan yläpuolelle. Mutta jos laitan säiliöitä, joihin mahtuu uupuvan
kymmenennen osan eli 150 tonnin paino, ja täytän ne vedellä, niin
painaa alus 1,500 tonnia eli työntää saman määrän vettä tieltään
ja painuu siis kokonaan pintaan. Niin olenkin tehnyt; säiliöt ovat
laivani alaosassa. Minä väännän hanoja, säiliöt täyttyvät vedellä ja
_Nautilus_ laskeutuu aivan pinnan tasalle."

"No hyvä, kapteeni, mutta nyt meitä kohtaa päävaikeus. Saatan
kyllä käsittää, että voitte laskeutua vedenpinnan tasalle. Mutta
kun pyritte syvemmälle, niin eikö alustanne kohtaa alhaalta
ylöspäintyöntävä paine, joka 10 metrin syvyydellä vastaa yhtä
atmosfeeria eli siis 1 kilogramman painetta neliösentimetriä kohti?"

"Aivan niin, herrani."

"Mutta jollette rupea täyttämään koko _Nautilusta_ vedellä, niin en
näe muutakaan keinoa sen upottamiseksi."

"Herra professori", vastasi kapteeni Nemo, "te ette saa sekoittaa
statiikkaa (lepo-oppia) dynamiikkaan (liikevoima-oppiin), sillä
silloin teette mitä ikävimpiä erehdyksiä. Ei ole lainkaan vaikeata
painua valtameren suurimpiinkaan syvyyksiin, sillä kaikilla
kappaleilla on taipumus uppoamiseen. Seuratkaa nyt todisteluani."

"Olen pelkkänä korvana, kapteeni."

"Kun tahdoin tutkia, paljonko painoa _Nautilukselle_ oli lisättävä
jotta se uppoisi, niin tarvitsi minun vain pitää silmällä, paljonko
pienemmäksi meriveden tilavuus käy meidän tullessamme yhä alempiin
kerroksiin."

"Se on selvää", vastasin.

"Mutta vaikka ei olekaan aivan mahdotonta puristaa vettä kokoon,
tekee se pusertamiselle kuitenkin mitä tehokkainta vastustusta.
Uusimpien tutkimusten mukaan on tämä tilavuudenvähennys ainoastaan
436 kymmenmiljoonasosaa yhtä atmosfeeria eli 10 metriä kohti.
Jos tahdon vajota 1,000 metrin syvyyteen, niin lasken suuriko on
tilavuudenvähennys 1,000 metriä korkean vesipatsaan alla eli toisin
sanoen 100 atmosfeerin paineen vallitessa. Vähennykseksi saan 436
sadastuhannesosaa. Minun on siis lisättävä _Nautiluksen_ painoa niin,
että se 1,500 tonnin sijasta painaa 1,506 tonnia. Koko painonlisäys
on siis vain 6 tonnia. Mutta minulla on laivassani varasäiliöitä,
joihin mahtuu aina 100 tonniin vettä. Voin siis laskeutua melkein
niin syvälle kuin vain tahdon. Kun sitten haluan taas nousta
vedenpintaan, niin tarvitsee minun vain poistaa säiliöstä tämä
vesimäärä; ja jos tahdon että _Nautilus_ kohoo kymmenenteen osaan
koko kantavuudestaan eli että sen kymmenes osa uiskentelee pinnan
yläpuolella, niin tyhjennän kaikki säiliöt."

Tällaista numerotodistelua vastaan ei minulla ollut mitään
väittämistä.

"Minä hyväksyn laskelmanne, kapteeni", sanoin; "ja vaikeata olisikin
sotia niitä vastaan, kun jokapäiväinen kokemus todistaa ne oikeiksi.
Mutta oletanpa että vielä on jälellä muuan suuri vaikeus."

"Mikä sitten, professori?"

"Kun olette 1,000 metrin syvyydellä, pusertaa _Nautituksenne_
kylkiä 100 atmosfeerin paine. Jos siis tällöin tahdotte tyhjentää
varasäiliönne ja nousta pintaan, on teidän pumppujenne voitettava
tämä 100 atmosfeerin vastapaine, joka nousee 100 leiviskään
neliösentimetriä kohti. Tämä taas edellyttää voimaa..."

"Jonka vain sähkö voi minulle antaa", kiiruhti kapteeni Nemo
keskeyttämään. -- "Minä toistan vielä kerran, että koneitteni
tuottama voima on melkein rajaton. Muistanette itse, kuinka
voimakkaita vesipatsaita pumppuni viskasivat _Abraham Lincolnin_
kannelle. Muuten käytän varasäiliöitäni ainoastaan laskeumakseni
suhteellisesti matalalle, 1,500--1,800 metriä syvälle ja säästän
siten koneitani. Mutta kun minua haluttaa tutkia valtameren pohjaa
7--8,000 metrin syvyydellä, käytän toisia, yhtä tehokkaita keinoja."

"Minkälaisia, kapteeni?"

"Tällöin saan etsimättä tilaisuuden selittää teille, miten
_Nautilusta_ ohjataan".

"Olen kovin utelias kuulemaan."

"Kääntyäksemme oikeaan tai vasempaan käytämme lavallista peräsintä
ruotelirattaineen ja -kettinkineen. Mutta laskeutuaksemme veteen ja
noustaksemme jälleen pinnalle on meillä laivan sivuilla erityiset
ohjauslaitteet. Semmoisina on kaksi tasoa, jotka ovat kiinnitetyt
väkevään akseliin ja joita sen avulla voi mielin määrin kallistella.
Kun ne ovat yhdensuuntaiset laivan pituussuunnan kanssa, kuljemme
vaakasuorasti eteenpäin. Asettamalla ne etunojoon käy kulkumme
potkurin avulla syvyyttä kohti, ja takanojoon asetettuina ne ohjaavat
meidät ylös pintakerroksiin. Ja jos haluan aivan nopeasti kohota
vedenpintaan, irroitan potkurinkoplauksen, jolloin vedenpaine nostaa
laivan aivan kuin kaasulla täytetyn ilmapallon kohtisuorasti ylös."

"Mainiota, kapteeni!" huudahdin. --"Mutta kuinka perämies veden
sisässä ollen voi seurata määräämäänne suuntaa?"

"Hän on sijoitettu mykiömäisillä lasiseinillä varustettuun komeroon,
joka sijaitsee _Nautiluksen_ yläosassa."

"Voiko lasi kestää sellaista painetta?"

"Aivan hyvin. Vaikka lasi onkin haurasta kolauksille, on se kyllin
sitkeää vastustamaan melkoistakin painetta. On todettu sentimetrin
vahvuisen lasin kestävän 16 atmosfeerin paineen, ja meidän lasimme on
30 kertaa paksumpaa."

"Se kelpaa, kapteeni Nemo; mutta näkemiseen vaaditaan valoa, ja minä
ihmettelen kuinka keskellä vesivuorien hämäryyttä..."

"Peränpitäjän komeron takapuolella on väkevä sähkövalonheittäjä, joka
valaisee merta lähes kilometrin laajuudelta."

"Hyvä, hyvä, herra kapteeni! Nyt käsitän, mistä se salaperäisen
miekkavalaan fosfori kimmellys lähti, joka meille oppineille tuotti
niin paljon päänvaivaa. Ja mitä tulee _Scotian_ ja _Nautiluksen_
yhteentörmäykseen, joka aikoinaan synnytti sellaisen melun, oli se
kaiketi vain tapaturma?"

"Pelkkä tapaturma. Minä kuljin ainoastaan sylen syvyydellä
vedenpinnasta, kun törmäys tapahtui. Eivätkä seuraukset olleetkaan
sen pahemmat."

"Ei lainkaan. Mutta mitä kamppailuunne _Abraham Lincolnin_ kanssa
tulee..."

"Professori, olen pahoillani että niin sattui käymään yhdelle
Amerikan sotalaivaston paraimmista aluksista; mutta se hyökkäsi
kimppuuni, ja minun oli pakko puolustaa itseäni. Tyydyinhän kumminkin
vain siihen, että saatoin sen taistelukyvyttömäksi. Lähimmässä
satamassa frekatti voi helposti korjata vaurionsa."

"Ah, kapteeni Nemo, teidän _Nautiluksenne_ on kerrassaan ihmeteltävä
alus!"

"Niin onkin, professori; ja minä rakastan sitä kuten itseäni. Jos
merellä kohtaa vaara jotakin teidän laivoistanne, niin on silloin
ensi tunne laivassa sellainen, kuin avautuisi pohjaton kuilu
sen alla ja vierellä. _Nautiluksen_ miehistöllä ei koskaan ole
sellaista tunnetta. Minun laivani kaksinkertaisia terässeiniä ei
mikään voima murra; siinä ei ole purjeita huolehdittavina; ei ole
pelkoa höyrykattiloiden räjähtämisestä, tulipalon vaarasta, hiilien
loppumisesta, myrskyistä, yhteentörmäyksistä. Täällä saavat mielet
aina olla levolliset. Eikö tämä ole kaiken purjehtimisen ihanne? Ja
jos on totta, että koneenkäyttäjä luottaa laivaansa enemmän kuin sen
rakentaja, ja rakentaja enemmän kuin kapteeni, niin ymmärrätte että
minä voin täydellisesti luottaa _Nautilukseeni_, sillä minä olen
yhdellä haavaa sen kapteeni, rakentaja ja koneenkäyttäjä."

"Mutta miten voitte rakentaa tämän ihmeellisen alukseen niin salaa,
kenenkään siitä tietämättä?"

"Sen jok'ainoa osa, herra Aronnax, on tuotu maapallon eri osista.
Emäpuun valmisti Creusot Ranskassa, rungon teräslevyt Laird
Liverpoolissa, potkurin Scott Glasgowissa ja potkurinakselin
Penn & C:o Lontoossa. Vesisäiliöt ovat Cail & C:on tehtaista
Pariisissa, koneisto Kruppilta Preussissa, keula Ruotsin Motalasta,
matemaatilliset kojeet Hart Brothers'ilta New Yorkissa j.n.e. Ja
kultakin näiltä tein tilaukset eri nimiin."

"Mutta olihan nämä osat liitettävä toisiinsa ja alus jossakin
kokoonpantava?"

"Se tapahtui autiolla valtameren saarella. Siellä minä itse
kasvattamaini ja opettamaini kelpo miesten kanssa panin kokoon joka
erän. Sittekun alus oli valmiiksi saatu, poltimme poroksi telakkamme,
jottei jäänyt jälkeäkään kielimään hankkeestamme asianosattomille."

"Mutta sittepä maksoikin aluksenne aika paljon?"

"Rautalaiva maksaa 1,125 markkaa tonnilta, _Nautiluksen_ kokoinen
siis 1,687,500 markkaa. Sen kokoonpaneminen ja kaikilla kojeilla ja
tarve-aineilla varustaminen maksoi 2 miljoonaa, ja lisäksi tulee sen
taide- ja luonnontieteellisten kokoelmain arvo, noin 5 miljoonaa
markkaa."

"Sallitteko minun kysyä vielä yhtä asiaa, kapteeni Nemo?"

"Kysykää, professori."

"Te olette siis hyvin rikas?"

"Rikkaudellani ei ole rajoja, herrani; minä voisin, haitatta
itselleni, hyvin maksaa Ranskan valtiovelan."

Minä tuijottelin tuohon merkilliseen mieheen. Leikittelikö hän minun
herkkäuskoisuudellani? Tulevaisuus oli sen näyttävä.




XIII LUKU.

Musta virta.


Sen osan maapallon pintaa, jonka vesi peittää, lasketaan käsittävän
yli 38 miljoonaa hehtaaria. Tämä vesimäärä on tilavuudeltaan noin
2,255 miljoonaa kuutiopeninkulmaa ja muodostaisi pallon, jonka
halkaisija olisi 26 peninkulmaa ja paino 3,000 biljoonaa tonnia.
Samansuuruisen vesimäärän tuottaisivat maapallon kaikki vesistöt ja
virrat yhteensä 40,000 vuoden aikana.

Geoloogisten aikakausien vaihtuessa seurasi vesikautta tulikausi.
Valtameri peitti aluksi koko maankamaran. Mutta vähitellen nousi
siluurisena aikana vesien kohdusta vuorenhuippuja ja saarelmia, jotka
jälleen katosivat osittaisissa vedenpaisumuksissa, mutta ilmestyivät
uudelleen, kasvoivat yhteen ja muodostivat mantereita, kunnes kiinteä
maa vihdoin sai nykyisen maantieteellisen hahmonsa.

Mantereiden muoto sallii jakaa vedet viideksi valtamereksi:
Pohjoiseksi ja Eteläiseksi jäämereksi, Intian-mereksi, Atlannin
mereksi ja Tyyneksi mereksi.

Viimemainittu ulottuu pohjoisesta napapiiristä eteläiseen ja idässä
Aasian rannikosta Amerikan mantereeseen lännessä ja peittää siis
145 pituusastetta. Se on rauhallisin kaikista meristä; sen virrat
ovat leveät ja hitaat, aikavedet matalat, sen sademäärät runsaat.
Tällaista merta risteilemään oli sallima nyt nakannut minut niin
merkillisten olosuhteiden vallitessa.

"Herrani", sanoi kapteeni Nemo, "jos suvaitsette niin määräämme
nykyisen asemamme ja teemme siitä matkamme lähtökohdan. Kello on nyt
neljännestä vaille 12; me palaamme siis jälleen vedenpintaan."

Hän painoi kolme kertaa sähkökellon nappulaa. Pumput rupesivat
ajamaan vettä pois säiliöistä; manometrin neula osotti paineen
vähenemisellä _Nautiluksen_ kohoamista, ja vihdoin se kävi aivan
liikkumattomaksi.

"Nyt olemme saapuneet merenpintaan", sanoi kapteeni.

Nousin ylös keskeisiä kiertoportaita ja seisoin pian _Nautiluksen_
yläkannella.

Tämä kohosi vain metrin verran vedestä. Laivan etu- ja peräkeulalla
oli tuo sukkulan muoto, joka teki sen niin sikarin näköiseksi.
Huomasin sen limittäisesti yhteenliitettyjen teräslevyjen
muistuttavan isojen maamatelijain suomuspanssaria. Siksipä oltiinkin
erehdytty luulemaan sitä -- kiikarillakin katsoen -- joksikin
jättimäiseksi merihirviöksi.

Keskellä yläkantta, puolittain aluksen runkoon hautautuneena oli
pursi, näyttäen jonkinlaiselta kasvannaiselta hirviön kupeella.
Kannen etu- ja takaosassa kohosi kaksi miehenkorkuista komeroa,
seinät osaksi mykiömäisestä lasista; toiseen oli sijoitettu aluksen
perämies, toisessa oli mahtava sähköheijastin hänelle tietä
valaisemassa.

Meri oli ihana, taivas huikean kirkas. Pitkä alus tuskin keinuilikaan
leveissä pinta-aalloissa, joilla vieno itätuuli piti virinää. Sumuton
taivaanranta helpotti tähtitieteellisten havaintojen tekemistä.
Ei karia, ei saarta eikä laivanmastoa pistänyt missään esiin
rannattomasta ulapasta.

Kapteeni Nemo määräsi sekstantin avulla auringon korkeuden. Konetta
kannattava käsi oli värähtämätön kuin marmoripatsaan käsi.

"Kello on 12", hän sanoi. "Herra professori, ehkäpä suvaitsette..."

Loin viime silmäyksen merelle, jolle Jaapanin rannikon läheisyys
antoi kellertävän värin, ja laskeusin sitten salonkiin. Siellä
määritteli kapteeni asemamme -- se oli 137°15' läntisellä pituus- ja
30°7' pohjoisella leveysasteella.

"Olemme noin 400 kilometrin päässä Jaapanin rannikosta. Tästä
päivästä, marraskuun 8:nnesta kello 12 päivällä laskemme siis
merenalaisen tutkimusmatkamme alkavaksi."

"Herra ohjatkoon meitä väkevällä kädellään!" huudahdin.

"Ja nyt, herra professori, jätän teidät rauhassa jatkamaan
tutkimuksianne. Suuntamme on itäkoillinen, ja vettä on kuusikolmatta
syltä yllämme. Näistä isoasteikkoisista karttalehdistä voitte
lähemmin seurata matkaamme. Teidän luvallanne vetäydyn toimiini."

Kapteeni Nemo kumarsi ja jätti minut yksin sekaviin mietteisiini
matkastamme, aluksesta ja sen päälliköstä.

Kokonaisen tunnin olin vaipunut ajatuksiin, koettaen selvittää
itselleni tätä kiehtovaa salamyhkäisyyttä.

Sitten sattuivat silmäni pöydälle levitettyyn isoon pallokarttaan,
ja minä laskin sormeni juuri siihen kohtaan, missä äsken määräämämme
leveys- ja pituusasteet leikkasivat toisiaan.

Merellä on suuret virtansa kuten mantereillakin. Niiden uomat
erottuvat muusta vedestä lämpömääränsä ja värinsä kautta.
Huomattavin näistä merivirroista on Golf-virta. Tiede on määritellyt
maapallolla viiden suuren merivirran suunnat: yksi kulkee Atlannin
meren pohjoisosassa ja toinen sen eteläosassa, kolmas Tyynen
valtameren pohjos- ja neljäs sen eteläosassa sekä viides Intian
meren eteläosassa. On luultavaa että aikoinaan oli kuudeskin
merivirta Intian meren pohjoisosassa, kun Kaspian meri ja Aral-järvi
muodostivat sen kanssa yhden ainoan suuren vesialtaan.

Tällä kohdalla näyttihe pallokartalla yksi näistä virroista,
jaapanilaisten Kuro-shivo eli Musta virta, joka lähtien Bengalin
lahdesta ja lämmittyään troopillisen auringon kohtisuorista säteistä
kulkee Malakkan salmen kautta, seuraa Aasian itärannikkoa ja kääntyy
vihdoin Tyyneen meren pohjoisosassa Aleuttien saaria kohti, kantaen
mukanaan kamferipuiden runkoja ja muita ohikulkemiensa maiden
tuotteita sekä värjäten valtameren aaltoja lämpimäin vettensä
puhtaalla indigovärillä. Tämän virran suuntaa _Nautilus_ nyt
noudatti. Minä seurasin sitä silmilläni; näin sen katoavan Tyyneen
meren äärettömyyteen ja tunsin itsekin katoavani sen mukana, kun Ned
Land ja Conseil vihdoin ilmestyivät salongin ovelle.

Molemmat kelpo toverini jäivät suu auki ällistelemään edessään
ilmautuvia ihmeitä.

"Missä olemmekaan, missä me nyt olemmekaan?" huudahti kanadalainen.
"Quebecinko museossa?"

"Hyvät ystävät", vastasin, viitaten heitä astumaan sisään, "ette
ole Kanadassa, vaan _Nautiluksessa_ kuusikolmatta syltä syvällä
merenpinnan alla."

Nyt rupesi Ned Land ahdistamaan minua kysymyksillään: olinko saanut
selville mikä kapteeni Nemo oli miehiään, mistä hän oli kotoisin ja
minne hän meidät oikein vei j.n.e. Selitin hänelle kaikki vähäiset
tietoni ja kysyin, mitä hän puolestaan oli havainnut.

"En ole nähnyt enkä kuullut niin mitäkään. En ole edes miehistöstä
nähnyt vilaustakaan. Lieneeköhän sekin sähköllä käypä? Tiedättekö,
professori, paljonko heitä tosiaan on? Kymmenen -- kaksikymmentä
-- viisikymmentä vai satako?" hän jatkoi, yhä hautoen vanhaa
karkausajatustaan.

"En voi ilmoittaa sitä teille, mestari Land; mutta parempi on
että iäksi kaikeksi heitätte turhat tuumailut _Nautiluksen_
valtaamisesta tai siitä karkaamisesta. Tämä alus on uudenaikaisen
laivanrakennustaidon mestariteos; sen näkemättä jääminen olisi
minua suuresti surettanut. Monet kadehtisivat meiltä tilaisuutta
päästä näkemään moisia ihmeitä. Olkaamme nyt vain levollisia ja
katselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu."

"Katselkaamme!" toisti harpuunamestari kohauttaen olkapäitään;
"mitäpä tässä rautavankilassa saa katsella? Mehän kuljemme ja
purjehdimme silmittömästi kuin sokeat."

Tuskin olivat nämä sanat lähteneet Ned Landin huulilta, kun sähkövalo
sammui ja tuli niin äkkiä pimeä, että silmiin teki kipeätä.

Me jäimme seisomaan mykistyneinä, osaamatta arvata minkälainen
yllätys meitä nyt tuli kohtaamaan, miellyttäväkö vai ikävä. Kuului
kirisevä ääni, aivan kuin olisivat _Nautiluksen_ kylkilevyt luisuneet
toistensa ylitse.

"Nyt se on loppujen loppu!" sanoi Ned Land.

Äkkiä valahti valo taas hehkumaan salongin kummallakin sivuseinällä
kahdesta soikeasta aukosta. Juokseva vesi näkyi aivan selvästi
sähkövalossa. Kaksi lasilevyä vain erotti meitä merestä. Ensin
vavahdin pelosta ajatellessani että nuo heikot väliseinät painuisivat
sisään, mutta ne olivat upotetut vankkoihin vaskikehyksiin, jotka
voivat vastustaa millaista painetta hyvänsä.

Me erotimme merta aivan selvästi ainakin kilometrin päähän
_Nautiluksen_ ympärillä. Mikä näky! Mikä kynä voisikaan kuvata
valovaikutelmia noissa läpikuultavissa vesikerroksissa!

Me tunnemme meren läpinäkyväisyyden ja tiedämme että sen kirkkaus
on paljon suurempi kuin lähdeveden. Kivennäiset ja elimelliset
ainekset, joita se sisältää, lisäävät sen läpinäkyväisyyttä.
Erinäisissä kohdissa Antillien luona, missä vettä on 75 syltä,
voi ihmeen selvästi pinnalta nähdä hiekkapohjan. Auringonsäteiden
läpitunkevaisuus ei näytä loppuvan edes 150 sylenkään syvyydellä.
Ja nyt tämän vesivuoren keskellä, joka läikkyi ja päilyi korkealla
_Nautiluksen_ yläpuolella, loisteli sähkövalo itse aaltojen kohdussa.
Se ei enää ollut valaistua vettä, vaan nestemäistä valoa.

Salongin kummallakin sivulla aukeni akkuna tuohon tutkimattomaan
vesikuiluun. Salongin sisässä vallitseva hämäryys sai ulkopuolisen
valon hohtamaan sitä kirkkaammin, ja me katselimme tuota näkyä
akkunoista, aivan kuin olisi niiden kirkas kristalli ollut
suunnattoman akvaarion lasiseinä.

"Te halusitte katsella, Ned ystävä; no, katselkaa nyt!"

"Merkillistä, merkillistä!" jupisi kanadalainen, joka näytti
unohtaneen pahantuulensa ja alistuneen vastustamattoman viehätyksen
valtaan. -- "Kannattaisipa matkustaa pitkältä saadakseen ihailla
moista näkyä!"

Koko kahden tunnin ajan _Nautilusta_ saattoi meren ihmeellinen
armeija. Laivan kupeilla leikki ja pyörähteli kilpaa uiden ja
toisiaan ajellen mitä moninaisin runsaus harvinaisia mereneläviä:
vihreitä meriruutanoita, joiden kylkiä koristi kaksinkertainen musta
juova, siniruumiisia ja hopeapäisiä Jaapanin makrilleja, Jaapanin
salamantereita, hämähäkkinahkiaisia, joilla oli kahta metriä pitkä
ruumis, päässä pienet vilkkaat silmät ja suunnaton kita täynnä
teräviä hampaita, monia muita mainitsematta.

Ihastuksemme kasvoi kasvamistaan. Ned mainitsi kaloja nimeltä,
Conseil luokitteli niitä ja minä katselin hurmautuneena niiden
notkeita liikkeitä ja kauniita muotoja. Ei ollut koskaan ennen
minulla ollut tilaisuutta nähdä näitä eläimiä elävinä ja
vapaudessaan, luonnollisessa olotilassaan. En tahdo luetella kaikkia
niitä lajeja, jotka soluivat siinä hurmautuneiden silmieni editse,
kaikkia noita Kiinan ja Jaapanin merten harvinaisuuksia. Näitä
kaloja, joita oli lukuisammin kuin lintuja ilmassa, veti epäilemättä
sähkövalon huikaiseva hohde lähelle meitä.

Äkkiä valahti valoa salonkiin, seinän rautalevyt luistivat taas
umpeen ja viehättävä näköala katosi. Mutta kauvan aikaa siitä
vielä uneksin, kunnes katseeni osui väliseinällä riippuviin
merkkikojeisiin. Kompassi osotti yhä pohjoiskoilliseen, manometri
näytti viiden ilmakehän painetta, joka vastasi viidenkolmatta sylen
syvyyttä, ja sähköllä käypä loki ilmotti nopeudeksemme 15 solmuväliä.
Kello oli viisi.

Ned Land ja Conseil palasivat hyttiinsä, ja minäkin vetäydyin
kammiooni. Siellä odotti minua päivällinen. Siihen kuului
kilpikonnanlientä, meriruutanaa kuohukastikkeen kera (sen maksa
erikseen keitettynä oli hienointa mitä tiedän) ja harvinaisen
merilohen selkäpaistia.

Illan vietin lukien, kirjoittaen ja mietiskellen. Sitten uni rupesi
pettämään minua; minä heittäydyin meriruohopatjoille ja nukuin
pian sikeästi, _Nautiluksen_ soluessa vinhaa vauhtia Mustan virran
uumenissa.




XIV LUKU.

Kutsukortti.


Seuraava päivä oli marraskuun 9:s. Minä heräsin pitkästä unesta --
olin nukkunut kaksitoista tuntia. Conseil saapui tapansa mukaan
tiedustamaan "miten olin yöni viettänyt" sekä auttamaan minua
pukeutuessa. Hän oli jättänyt kanadalais-ystävänsä niin sikeästi
nukkumaan, kuin ei tämä ikänään olisi muuta tehnytkään. Annoin kelpo
palvelijani jaaritella mielensä mukaan, välittämättä vastata hänelle.
Tahdoin vain tavata kapteenia.

Heti kun olin saanut vaatteet päälleni, kiiruhdin salonkiin. Se
oli tyhjä. Jäin tutkimaan museon lasikaappien aarteita sekä isoja
herbaarioita, jotka olivat täynnä mitä harvinaisimpia, kuivattuinakin
värinsä hyvin säilyttäneitä merikasveja. Varsinkin zoophytit eli
eläinkasvit ynnä monenlaiset levät olivat museossa runsaasti
edustetut.

Koko päivänä ei minulla ollut kunnia nähdä kapteeni Nemoa. Salongin
isot akkuna-aukot siimoin pysyivät suljettuina.

_Nautiluksen_ suunta oli itäkoillinen, sen nopeus kaksitoista
solmuväliä ja syvyys vaihteli viidestä kolmatta kolmeenkymmeneen
syleen.

Seuraavana päivänä, marraskuun 10:ntenä, jatkui yhä samaa
yksinäisyyttä. En nähnyt ainoatakaan aluksen miehistä; Ned Land ja
Conseil viettivät suurimman osan päivää luonani. Heitäkin oudoksutti
kapteenin selittämätön poissaolo. Oliko tuo merkillinen mies tullut
sairaaksi -- vai oliko hänellä nyt toiset aikomukset meidän suhteemme?

Mutta kaikissa tapauksissa oli meillä, kuten Conseil sanoi,
täydellinen vapautemme ja meitä ravittiin yltäkylläisesti
ja hienosti. Emme voineet mistään valittaa, ja kohtalomme
eriskummallisuus antoi olollemme sellaista viehätystä, ettemme
halunneetkaan valittaa.

Tänä päivänä minä alotin pitää seikkailuistamme päiväkirjaa,
jonka avulla kykenen nyt jälkeenpäin esittämään niitä paljon
seikkaperäisemmin kuin muuten olisi mahdollista.

Marraskuun 11 päivänä, aamulla varahin _Nautiluksen_ sisäosiin
virtaava raitis ilma tiesi, että olimme taasen nousseet valtameren
pinnalle uudistamaan happivarastoamme. Nousinpa siis keskusportaita
myöten yläkannelle.

Kello oli kuuden tienoissa, ilma oli pilvinen, meri harmaa mutta
tyven. Olikohan kapteeni Nemo, jota halusin tavata, nyt täällä
ylhäällä? En nähnyt ketäkään muuta kuin perämiehen, joka oli
vangittuna lasikoppiinsa. Nojaten purren runkoon hengitin ihastuneena
suolaista meri-ilmaa.

Vähitellen haihtui usva auringonsäteiden tieltä, ja päivän kirkas
kruunu kohosi itäiselle taivaanrannalle. Meri liekehti sen
hehkussa. Korkeuksiin kokoutuneet pilvet helottivat korein, kuulein
värivivahduksiin, ennustaen tuulista säätä tälle päivälle. Mutta
mitäpä merkitsivät tuulet ja säät _Nautilukselle_, jonka ei tarvinnut
peljätä myrskyjäkään!

Olin vaipunut tämän viehättävän ja mieltä elähyttävän päivänkoiton
ihailuun, kun kuulin portailta askeleita, jotka lähenivät yläkantta
kohti. Varustauduin tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta se olikin
hänen apulaisensa. Tämä asteli kannella näyttämättä lainkaan
huomaavan minua. Mahtava kiikari silmillään hän tähysteli tarkasti
ympäri taivaanrantaa. Tarkastuksensa suoritettuaan hän läheni
oviaukkoa ja lausui seuraavat sanat (minä muistan ne täsmälleen,
sillä joka aamu ne toistettiin samoissa olosuhteissa):

"_Nautron respoc lorni virch_".

Mitä ne merkitsivät, en tiedä.

Sitten varapäällikkö laskeusi alas samaa tietä kuin oli tullutkin.
Arvellen _Nautiluksen_ aikovan palata vedenalaiselle reitilleen
suljin kattoaukon ja palasin kammiooni.

Kului vielä viisi päivää ilman että asemassamme tapahtui
minkäänlaista muutosta. Joka aamu nousin yläkannelle. Samat sanat
toisti sama henkilö minulle joka kerta. Mutta kapteeni Nemoa vain ei
näkynyt.

Olin jo päätellyt etten koskaan enää saisi häntä nähdä, mutta
marraskuun 16:ntena, kun Nedin ja Conseilin kera vetäydyin
hyttiini, tapasin siellä pöydälläni minulle osotetun kirjeen.
Avasin sen kiihkeästi. Siihen oli levollinen, selkeä käsi piirtänyt
saksalaistyylisellä kirjoitustavalla seuraavat sanat:

/#
    PROFESSORI ARONNAXille, _Nautiluksella_.

    Marrask. 16 p. 1867.

    Kapteeni Nemo kutsuu Professori Aronnaxin metsästysretkelle,
    joka huomenna tehdään Crespo-saaren metsiin. Hän toivoo ettei
    mikään estä Professoria saapumasta, ja näkee mielihyvin hänen
    seuralaistensa liittyvän mukaan.

    KAPTEENI NEMO, _Nautiluksen_ päällikkö.
#/

"Metsästämään!" huudahti Ned.

"Ja Crespo-saaren metsiin!" lisäsi Conseil.

"Ahaa, jokohan tuo herra kerrankin astuu kuivalle maalle?" jatkoi Ned.

"Siltä ainakin kuuluu", vastasin ja luin vielä kerran kirjelapun
sisällön.

"No hyvä, se käy mielemme mukaan", virkkoi kanadalainen. "Mutta
annappa olla kun nämä pojat pääsevät kovalle kamaralle, niin kyllä
tiedetään mitä tehdään. Ja onhan joka tapauksessa hauska saada kerran
maistaa tuoretta lihaa."

Rupeamatta tarkemmin selvittämään itselleni ristiriitaa tämän
kutsun ja kapteeni Nemon ilmeisen vastenmielisyyden välillä kaikkea
maankamaraa kohtaan, tyydyin vastaamaan:

"Ottakaamme ensin selvä, missä tuo Crespon saari oikeastaan on."

Kysyin neuvoa kartalta ja löysinkin 32°40' pohjoisella leveys- ja
157°50' läntisellä pituusasteella pienen saaren, jonka v. 1801 muuan
kapteeni Crespo oli keksinyt ja joka vanhoilla espanjalaisilla
kartoilla oli mainittu nimellä Rocca de la Plata eli "Hopeasaari".
Olimme tällöin edenneet noin 300 peninkulmaa lähtökohdastamme, ja
_Nautiluksen_ suunta oli tällävälin kääntynyt kaakkoa kohti.

Näytin tovereilleni tämän pienen yksinäisen kallionnyppylän keskellä
pohjoisen Tyynen meren aavaa.

"Jos kapteeni Nemo haluaa astua kuivalle maalle", lausuin, "niin osaa
hän ainakin valita aution kohdan."

Ned Land kohoutti hartioitaan vastaamatta mitään, ja Conseil ja hän
lähtivät luotani.

Syötyäni illallisen, jonka tarjosi sama mykkä edeskäypä kuin
ennenkin, kävin levolle koko lailla huolissani.

Seuraavana aamuna, marraskuun 17:ntenä, tunsin herätessäni että
_Nautilus_ makasi aivan liikahtamatta paikallaan. Minä pukeuduin
sukkelaan ja kiirehdin salonkiin.

Kapteeni Nemo oli siellä odotellen minua. Hän nousi istualtaan,
kumarsi ja kysyi, sopiko meidän seurata häntä retkelle.

Kun hän ei sanallakaan viitannut viikon kestäneeseen poissaoloonsa,
en minäkään rohjennut siitä puhua vaan tyydyin mainitsemaan, että
seuralaiseni ja minä kernaasti noudatimme hänen kutsuaan.

"Sallikaa minun kuitenkin kysyä teiltä muuatta seikkaa", lisäsin.

"Pyydän teitä kysymään, herra Aronnax, ja jos voin, niin vastaan
siihen."

"No niin, herra kapteeni, kuinka on mahdollista että te, joka olette
katkaissut valinne kaiken maanpäällisen kanssa, kuitenkin omistatte
metsiä Crespo-saarella?"

"Herra professori, minun metsäni eivät kaipaa päivän valoa eikä
lämpöä. Niissä ei liiku jalopeuroja, tiikereitä, panttereja eikä
muita nelijalkaisia eläimiä. Minä yksin tunnen ne metsät; minun
hyväkseni ne vain kasvavat. Ne eivät olekaan mitään maanpäällisiä
metsiä, vaan vedenalaisia."

"Vedenalaisia metsiä!" huudahtin melkein typertyneenä.

"Niin, professori."

"Ja sinne te kutsutte minua?"

"Aivan niin."

"Jalkaisinko sinne mennään?"

"Niin, ja kuivin jaloin päälle päätteeksi."

"Ettäkö oikein metsästämään?"

"Juuri metsästämään, pyssyt mukana."

Minä tuijotin _Nautiluksen_ päällikköön, enkä todentotta tuntenut
sillä kertaa mitään imartelevia ajatuksia hänestä.

"Varmastikaan hänen laitansa ei ole oikein", päättelin itsekseni.
"Häntä on kohdannut lievä mielipuolisuuden puuska, jota hän
on potenut nyt viikon päivät ja josta hän ei vieläkään ole
ihan vironnut. Vahinko miestä! Kernaammin olisin pitänyt häntä
eriskummallisen nerokkaana olentona kuin pähkähulluna."

Tämä ajatus taisi selvästi ilmetä kasvoillani, mutta kun kapteeni
Nemo ei siitä sen enempää välittänyt vaan pysyi minun seuraamaan
häntä, niin astuin mukana valmiina alistumaan mihin koetukseen
hyvänsä.

Me kävimme ruokasaliin, jonne aamiainen oli katettu.

"Herra Aronnax", kapteeni lausui, "pyydän teitä käymään kursailematta
murkinan kimppuun; syödessämme pidämme pakinata. Sillä vaikka
lupasinkin teille kävelyretken metsiin, en kuitenkaan väitä siellä
hotelleja löytyvän. Syökää siis siltä varalta, että päivällisemme
saattaa jäädä sangen myöhäiseksi."

Minä tein kaikkea kunniata aamiaiselle. Siihen kuului monenlaisia
kalaruokia, viilloksia keitetyistä merimakkaroista, erinomaisia
kasvieläimiä ynnä eräistä merilevistä valmistettuja vihannesruokia.
Juomanamme oli kirkasta vettä; siihen kapteeni kaatoi muutamia
tippoja eräänlaista virkistävää likööriä, jota Kamtshatkan asukkaat
valmistavat _Rhodomenia palmata_ nimisestä meriruohosta. Isäntäni söi
ensin hyvän aikaa virkkamatta sanaakaan; sitten hän alotti:

"Kun esitin teille metsästysretkeä vedenalaisiin Crespon metsiini,
niin te arvatenkin piditte minua mielettömänä. Teidän ei kumminkaan
tule koskaan tuomita umpimähkään."

"Mutta, kapteeni, uskottehan minua kun..."

"Suvaitkaa kuunnella minua niin saatte päättää, onko teillä aihetta
syyttää minua mielettömyydestä ja ristiriitaisista sanoista."

"Minä kuuntelen."

"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, professori, että ihminen voi
oleskella veden alla, kun hänellä vain on mukanaan tarvittava määrä
hengitettävää ilmaa Niinpä saa sukeltaja vedenalaisissa töissään,
ollen puettuna vedenpitävään pukuun ja metallikypärään, ilmaa
ylhäältä ilmapumpun ja putkijohtojen avulla."

"Se on sukelluskoje", virkoin.

"Aivan niin, mutta tällöin hän ei ole vapaa; hän on kahlittu
pumppuun, joka kumiputkea myöten lähettää hänelle ilmaa. Jos me
olisimme samalla tapaa riippuvaiset _Nautiluksesta_, emme pääsisi
liikkumaan pitkälläkään."

"Millä tapa siitä voi vapautua?"

"Käyttämällä Rouquayrol-Denaroysen kojetta. Sen on keksinyt kaksi
teidän maanmiestänne, mutta minä olen sitä parantanut. Se sallii
teidän laskeutua näihin uusiin fysiologisiin olosuhteisiin, ilman
että mitkään elimenne tulevat siitä kärsimään. Siihen kuuluu
paksuista teräslevyistä tehty säiliö, johon minä pumppaan ilmaa 50
atmosfeerin paineella ja jota hihnojen avulla kannetaan selässä
niinkuin sotamiehenlaukkua. Sen yläosassa on laatikko, josta
ilma, palkeenkielen sisälläpitämänä, voi virrata ulos ainoastaan
luonnollisen kimmoavaisuutensa avulla. Rouquayrolin kojeessa lähtee
tästä laatikosta kaksi kumiputkea, jotka päättyvät eräänlaiseen,
sukeltajan nenää ja suuta ympäröivään kumilaukkuun; toinen niistä
tuo raitista ilmaa ja toinen vie pois turmeltunutta, ja kieli sulkee
niitä kumpaakin tarpeen mukaan. Mutta minun, joka laskeudun alas
syvimpiin pohjakerroksiin, missä vedenpaine on mitä suurin, täytyy
senvuoksi sukeltajain lavalla sulkea pääni vaskikypärään, johon
molemmat kumiputket päättyvät."

"Hyvä, kapteeni. Mutta varastossa oleva ilma tulee kumminkin pian
käytetyksi, ja jollei siinä enää ole 15 prosenttia happea, ei se
kelpaa hengitettäväksi."

"Aivan niin, mutta olenhan jo sanonut että alukseni sähköpumpuilla
voi puristaa ilmaa kokoon varsin korkean paineen alaisena, ja sitenpä
voin varata säiliööni hengityskelpoista ilmaa yhdeksää tai kymmentä
tuntia varten."

"Kapteeni Nemo, selityksenne kuultuani en enää rohkene epäillä asiaa.
Mutta luvallanne sanoen olen kuitenkin ymmällä pyssystä, jota minun
veden alla olisi käytettävä."

"Pyydän huomauttaa, ettei se ole mikään ruudilla ladattava ase."

"Siis ilmapyssy?"

"Tietystikin. Kuinka luulette minun voivan valmistaa ruutia
laivassani, jossa ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?"

"Ja muutenkin", lisäsin, "olisi voitettavana melkoinen vastustus
voidakseen ampua veden sisässä, joka on viisikuudetta kertaa
tiheämpää kuin ilma."

"Se ei olisi vaikeata. Fultonin aatetta kehittäen ovat englantilaiset
Filip Coles ja Burley sekä ranskalainen Furcy ja italialainen Landi
rakentaneet tykkejä, jotka suljetaan omituisella tavalla ja joilla
voidaan ampua veden allakin. Mutta kuten jo sanoin, minulla ei ole
ruutia, ja sen sijasta käytän puristettua ilmaa, jota _Nautiluksen_
pumput hankkivat minulle yltäkyllin."

"Mutta tämä ilma tulee kai pian loppuunkäytetyksi?"

"Silloinhan minulla on Rouquayrol-säiliöni, josta tarpeen tullen saan
lisää. Sitä varten tarvitaan vain erikoinen ilmahana. Muuten tulette
itse näkemään, herra Aronnax, ettei merenalaisella metsästyksellä
käytetä paljon ilmaa eikä luoteja."

"Minusta kumminkin tuntuu, etteivät luodit lennä mainittavan pitkälle
eivätkä vaikuta kuolettavasti tässä puolipimeässä ja ilmaa niin
paljon tiheämmässä alkuaineessa."

"Herrani, jok'ainoa laukaus tästä pyssystä on ehdottomasti
kuolettava; ja vaikka luoti vain hiukan raapaisisikin otusta, on
siitä paikalla henki lähtenyt."

"Miksi niin?"

"Siksi, etteivät ne ole mitään tavallisia luoteja, vaan
itävaltalaisen kemistin Leniebrockin keksimiä pieniä lasipalloja,
joita minulla on varastossani melkoinen määrä. Nämä lasipallot,
joita ympäröi teräskehys ja joilla suuremman raskauden vuoksi
on lyijypohja, ovat oikeita pienoisia Leyden-pulloja, joissa
sähkönjännitys on kehitetty suhteellisesti korkeimmilleen.
Heikostakin tärähdyksestä purkautuu niiden sähköisyys ja tappaa
kuinka ison ja väkevän otuksen tahansa. Tahdoin vain lisätä, että
nämä lasipallot eivät ole N:o 4:n hauleja isommat, joten niitä menee
tavalliseen panokseen kymmenkunta kappaletta."

"En tahdo enää väitellä vastaan", vastasin ja nousin ylös, "voin vain
tarttua pyssyyni. Joka tapauksessa käyn sinne minne tekin käytte."

Kapteeni vei minut perän puolelle, ja astuessamme Nedin ja Conseilin
hytin ohi huusin molempia seuralaisiani, jotka heti liittyivät
mukaamme. Sitten saavuimme erääsen hyttiin konehuoneen vieressä,
jossa meidän piti paneutua merenalaiseen kävelypukuumme.




XV LUKU.

Kävelymatka valtameren pohjalla.


Tämä pieni hytti oli sanan todellisessa merkityksessä _Nautiluksen_
varushuone. Tusinan verta sukelluspukuja riippui seinillä odottaen
meitä kävelymatkalle lähtijöitä.

Ne nähdessään kadotti Ned Land ilmeisesti halunsa liittyä mukaan.

"Mutta, kelpo Nedini, Crespo-saaren jahtimaat ovat vedenalaisia
metsiä."

"Ohoo", murahti harpuunamestari, jota suretti pettymyksensä tuoreen
lihan saannista. -- "Aijotteko te, herra Aronnax, todella paneutua
tuohon kummituspukuun?"

"Mikäpä tässä muu auttaa, mestari Ned."

"Tehkää miten tahdotte, professori, mutta mitä minuun tulee, niin ei
minua saa muuten kuin väkipakolla siihen pukeutumaan."

"Pakkoa ei käytetä, mestari Ned", sanoi kapteeni Nemo.

"Ettäkö Conseilkin uskaltaa yrittää?" Ned kysyi.

"Minä olen isännän varjo ja seuraan häntä minne hän vain menee",
Conseil vastasi.

Kapteenin käskystä saapui kaksi laivamiestä auttamaan meidän
päällemme noita raskaita, vedenpitäviä vaatekappaleita, jotka
olivat valmistetut saumattomasta kumikankaasta ja varatut kestämään
melkoista painetta. Koko pukua olisi voinut sanoa varustukseksi, joka
yhdellä haavaa oli notkea ja kankea. Siihen kuului housut ja takki.
Housut päättyivät paksuihin, raskailla lyijypohjilla varustettuihin
jalkineihin. Takki oli vuorattu vaskilevyillä, jotka muodostivat
rintaa vedenpaineelta varjelevan ja samalla keuhkojen vapaata
toimintaa sallivan haarniskan; hihat päättyivät nekin eräänlaisiin
käsineihin, jotka eivät millään tavalla estäneet sormien liikkeitä.

Kapteeni Nemo ja muuan hänen seuralaisistaan -- todellinen Herkules
kooltaan ja voimiltaan -- Conseil ja minä olimme pian puetetut
noihin vaatteisiin. Päämme vain olivat enää saatavat sovitetuiksi
metallikypäreihin. Mutta sitä ennen pyysin kapteenin näyttämään
minulle pyssyjä, joita matkalla tulisimme käyttämään.

Eräs laivamiehistö ojensi minulle mitättömän näköisen aseen, jonka
teräksestä tehty tukki oli ontto ja aika iso. Se oli samalla säiliönä
puristetulle ilmalle, jota hanalaitteen käyttämä läppä päästi
pyssynpiippuun. Tukin paksuimpaan kohtaan sovitettu makasiini sisälsi
parikymmentä sähköluotia, jotka vieterin avulla itsestään soluivat
paikalleen. Hetikun yksi kuti oli ammuttu, oli seuraava valmiina
laukaistavaksi.

"Kapteeni Nemo", sanoin, "tämä ase on aivan täydellinen laatuaan
ja perin helppo käytellä; palan halusta saada sitä koetella. Mutta
kuinka pääsemme alas merenpohjaan?"

"Tänä hetkenä, professori, on _Nautilus_ viiden sylen syvyydellä,
niin että saamme heti lähteä matkaan."

"Kuinka pääsemme laivasta ulos?"

"Saatte heti nähdä."

Kapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä
seurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen
ivallisesti toivottavan meille "hyvää metsänonnea!" Takin pääntien
muodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri
ruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä
salli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti
kun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt
Rouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan
huoletta.

Ruhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin
valmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi
päässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja
lyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.

Mutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin
itseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku
suojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina.
Kuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä
pimeys ympäröi meidät.

Muutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin
jonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin.
Nähtävästikin oltiin jossakin _Nautiluksen_ sisäosassa avattu
vesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa
seisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju
puolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat
jalkamme valtameren pohjaa.

Ja sitte -- kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä
vaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni?
Sanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun
ei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen
ihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?

Kapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä
pysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella
keskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan
haitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni
eikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin
manteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin
paljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja
minä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään
lakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin
tavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.

Valo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä
vedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet
tunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat
tuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina
puolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni
hienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi
hämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa,
tiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä
läpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.

Me astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei
lainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan
piirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin
tavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua
kun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin
aivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?

Neljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka
kirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa.
_Nautiluksen_ runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon
näköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön
tullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.

Tuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni
avasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui
takanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten
aloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta
kohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma
zoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.

Kello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan,
muodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut
aivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla
kasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä
värillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle,
tuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen,
punakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon
vierettäin-asettelu -- sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin
sekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille
sen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla
hänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut,
kapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani
joillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi
itsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi
päätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän
kuin kannattikaan.

Tämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin
minäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää
"luokittelemis"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla
moisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi
polyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat,
jotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja -- joita ennen
nimitettiin "valkeiksi koralleiksi" --, lihaisesta levystään
riippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat
ihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat
hiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä
keinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot
näyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen
päivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet
opaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten
poikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut
likoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme
yön aikaan.

Kaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella
taipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä
varotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin
merenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa,
jommoista Amerikassa sanotaan "ooze'ksi" ja jonka muodostavat
pii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli
leväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät,
jalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten
kalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä
tukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja
tunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona
päittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit
pysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä
ja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita
valtameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan
ihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat
yhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun
viiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina
40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet
olla yli 500 metrin pituisia.

Puolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello
läheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta --
ne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja
"taivaankanneltamme" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset
vivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin,
jotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin
äänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva
ole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin
ilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.

Nyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää
paljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen,
joutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta
sukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut
vähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän
vaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka
kahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa
varustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja
tuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.

Tälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin
himmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi
puolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme
kyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua
Ruhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan;
hän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte
sormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat
hämärää takalistoa vastaan.

"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä", arvelin, enkä siinä
erehtynytkään.




XVI LUKU.

Merenalainen metsä.


Vihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä
oli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa.
Hän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset
esivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi
voinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden
omistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi
häntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin
synkkiin korpiin?

Metsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet
niiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen
asento -- asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.

Ei yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva
haara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki
järjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin
kuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat
ja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän
mädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi
tosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!

Totuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin
meitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä
metsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli
vaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen
täydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä,
joissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi
väkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään,
pitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja
kukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja
kasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä
vedenalaisessa maailmassa!

Havaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain
ylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät
mihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen.
Ne kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on
vesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien
asemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita,
joiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa:
siinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää,
harmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä -- ei enää
kuivattuna niinkuin _Nautiluksen_ kokoelmissa -- viuhkanmuotoista
riikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden
silmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja
merikasveja.

"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine", on muuan
nerokas luonnontutkija sanonut, "jossa kasvikunnan asemasta
eläinkunta kantaa kukkia!"

Näiden viidakoiden hyötyisässä varjossa -- jotka olivat suuria
kuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina
koreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva
tulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta
oksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin
peljästyneet kurppaparvet.

Kello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin
levähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden
juurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin
lentoon lähtevät nuolet.

Tämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta
vain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata.
Minä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin.
Akkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan
tyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli
mitä hullunkurisimmalla tavalla.

Olin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen
tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä
vatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien
sukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa
painuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä
vaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli
voinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa
olivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.

Kuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni
tuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo
oli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun
odottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.

Muutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen,
kamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään
kimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan
minua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil
ja _Nautiluksen_ matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti
iljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä
sen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen
kiemurtelevan hengenlähdössä.

Tämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia
kummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei
sukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä.
Tämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla
varuillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan,
mutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet
_Nautilukseen_ antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.

Maa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle.
Kello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka
sijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä.
Mainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30
metriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat
voineet veden sisässä oleskella.

Sanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana
syvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi
tunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt
rupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut
nähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni
leimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut
sähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän
lamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta
metrin laajuudelta.

Kapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni
harvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin
kuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta
hedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi
epälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.

Eteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että
Ruhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden
mustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi
lähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut
tarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja
nostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen
jälleen alas ja jatkavan taivallustaan.

Vihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi
valtainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä,
suunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia,
mutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis
vihdoinkin tapasimme maata!

Kapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin
pysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon
jättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät
isäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua.
Toisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei
halunnut jalkaansa panna.

Nyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen
joukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti.
Luulin huomaavani, ettemme palannut _Nautilukseen_ samaa tietä kuin
olimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia
vaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä
se ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi
elimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat
usein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon
ollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen
kirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin
syvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja,
mutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet
tavanneet.

Mutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan
pensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui -- kuului
kevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän
minusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan
elää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen,
olisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä
kastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa
Venäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto
olisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti
tuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet
korvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla,
uimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä
arvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on
tullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen
meren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään
sukupuuttoon.

Kapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme
matkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta;
paikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä.
Silloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi
toinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään
ja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin
ja jalat ilmassa.

Tällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka
pani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat
siivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa
meitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin
metrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja
taitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein
albatrossi.

Tämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme
vuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin
viimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen
uupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon
siintävän vastaamme. Se oli viimeinkin _Nautiluksen_ heijastaja.
Kahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja
siellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui
kuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta
sattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.

Olin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin
hänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani.
Voimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun
teki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä
kovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin
käyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.

Makasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa,
kun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia
tummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen
fosforikimallusta.

Veri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat
sinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö,
synkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja,
joista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä,
jotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä
muistiko Conseil tällöin "luokitella" niitä; mutta omasta Puolestani
tein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä
hampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin
luonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.

Onneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä
huomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja
täten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi
kuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin
perästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme _Nautiluksen_
luo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään
ensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän
painoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin
laivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli
hytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme
varuskammioon.

Siellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme;
ja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä
ihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella
matkallamme.




XVII LUKU.

2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.


Seuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani
ja kiipesin yläkannelle, missä _Nautiluksen_ varapäällikkö toisti
minulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.

Olin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin
saapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan
rupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän
kyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli
värähtämättä merelle.

Tällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko _Nautiluksen_
matruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat
kokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä
merimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka
europpalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä
irlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman
kreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia
ja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut
hullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.

Verkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja,
samantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään -- eräänlaisia
isoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten
silmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat
pitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä.
Tänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen
riistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja,
jotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia,
hopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja,
samaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on
metrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite
välähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa,
jotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon
silmukoita.

Arvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin
kaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat
ulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain
kaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista
ruokavaroista, sillä _Nautiluksen_ nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon
viehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta
varastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas
ruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn
pantaviksi.

Sittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin
_Nautiluksen_ palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi
laskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja
lausui ilman pitempiä puheita:

"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista
elämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin
meilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt
herää rauhallisesta unestaan!"

Ei mitään "hyvää päivää!" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla
mitään "hyvää yötäkään!" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen
mies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!

"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin!
Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten
herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja
hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka
on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto
eläimillä on.

"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen
Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja
siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia
tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia.
Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan
melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista
aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä.
Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin
ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren
hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan
syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja
sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan.
Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin
ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta
jäätyy ainoastaan pinnalla.

"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra
professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan
40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti
maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean
kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään
pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää
tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan
ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten
lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä:
ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.

"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi
tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman
painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä
merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset
niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat
kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on
meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset
ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät
itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat
raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille
uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta
ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää
liikuntoa ja elämää -- elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa
kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin
asti kaikissa maailmanmeren osissa -- tämän meren jota sanotaan
kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu
lukemattomille eläimille -- ja minulle!"

Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa
piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla
minuunkaan koskematta.

"Niin", hän lisäsi, "-- sen kohdussa elämä vasta todellista on!
Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa
vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka _Nautiluksen_
tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään -- ne
jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia
yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias..."

Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun
päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:

"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"

"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville
saatu."

"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin
tarkistaa niitä?"

"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni",
sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi
huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset
on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä,
jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä
oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen
keskisyvyys noin 7 kilometriä."

"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää
teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren
osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."

Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas.
Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta
pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.

Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin.
Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä
kartalle, niin että voin tarkoin seurata _Nautiluksen_ reittiä.

Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä
silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.

_Nautiluksen_ suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta
100--150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun
johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi
alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden.
Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan
yhteinen kaikilla leveysasteilla.

Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun
kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme
näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi
väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet
2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet
lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin
kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin
mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn
rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot
ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä
merenpintaa ylemmäksi.

Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki,
joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka
ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä
tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden
merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon
havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan
ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa
kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.

Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran
näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat
lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien
kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden
tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä
eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat
ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta
eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen.
Nopeudestaan huolimatta kulki _Nautilus_ useamman tunnin ajan tuon
suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas
valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään
tuttua lajia.

Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land
ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä
puoliavoimista luukuista. _Nautilus_ makasi liikahtamatta.
Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin
syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja
niukasti näyttäytyy.

Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:

"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"

"Mikäs nyt on, Conseil?"

"Isäntä saa sitten nähdä."

Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.

Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman
esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin
jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti
toinen ajatus aivoihin.

"Laiva!" huudahdin.

"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on
uponnut miehistöineen ja kaikkineen."

Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut
touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan
hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten.
Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten
oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut
haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi
nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun
vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla
vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin
niitä viisi -- neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä,
sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin
peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori.
_Nautiluksen_ räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen
kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä
ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku
raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän
merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat
vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä,
jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa
kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä,
joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina
ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta
kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.

Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin
katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime
tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin
suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin
tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.

_Nautilus_ pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea
nimen:

_Florida_, Sunderland.




XVIII LUKU.

Vanikoro.


Tämä kauhea kuva alotti kokonaisen sarjan haaksirikkonäytelmiä,
joita _Nautilus_ matkallaan kohtasi. Tultuamme vilkasliikkeisemmille
vesille tapasimme näet useinkin laivahylkyjä, jotka joko pinnalla
uiskennellen vähitellen lahosivat tahi viruivat merenpohjalla
ruostuvine tykkineen, luotivarastoineen, ankkurineen, touvineen ja
tuhansine muine rautaesineineen.

Joulukuun 11 p. kohtasimme Pomotu-saariston, joka 200 peninkulman
mittaisena ulottuu itäkaakosta länsiluoteeseen, Ducie-saaresta
Lazare-saareen. Tämän pitkäkkäisen ryhmän muodostaa 60 korallisaarta;
hitaasti mutta katkeamatta luovat polyyppieläimet niiden välille
korallisiltaa, niin että ne yhdessä naapurisaaristojen kanssa kerran
muodostavat uuden mannermaan, joka Uudesta Seelannista ja Uudesta
Kaledoniasta ulottuu aina Marquesas-saariin saakka.

Kun eräänä päivänä kehitin tätä teoriaa kapteeni Nemolle, vastasi hän
kylmästi:

"Emme me tarvitse uusia maita, vaan uusia ihmisiä!"

_Nautilus_ sattui tällöin juuri sivuuttamaan Clermont-Tonnerren,
joka on tämän ryhmän merkillisimpiä saaria; sen keksi vuonna 1622
_Minervan_ kapteeni Bell. Nyt sain oivallisen tilaisuuden tutkia
madrepor-polyyppien rakennusjärjestelmää, joka on luonut tämän
valtameren saaristot.

Madreporeilla, joita ei ole sekoitettava varsinaisiin koralleihin,
on kalkkiaiskuoren päällystämä sisäkudos; ja niiden rakenteen
erilaisuuden perusteella on kuuluisa opettajani Milne Edwards jakanut
ne viiteen osastoon. Nuo silminnäkymättömät pikkueläimet elävät
miljaardittain koteloissaan, ja niiden kalkkimaisista ulostuksista
juuri syntyvät kaikki nämä kalliot, karit, luodot ja saaret. Yhtäällä
ne muodostavat aivan pyöreän renkaan, joka ympäröi pientä sisäjärveä
eli laguunia; tämä taas on ympyrävyössä olevien aukkojen kautta
yhteydessä ulkopuolisen meren kanssa. Toisaalla ne muodostavat
samallaisia rantariuttoja kuin Uuden Kaledonian ja eräitten
Pomotu-saarten rannikoilla tavataan. Toisin paikoin ne rakentavat
muhkuraisia ryhelmiä tahi korkeita, suoria seinäkkeitä, joiden
kohdalla valtameri on erittäin syvä.

Kulkiessamme vain muutaman ankkuritouvinmitan päässä
Clermont-Tonnerren rantariutoista minulla oli hyvä tilaisuus ihailla
mikroskooppisten rakentajain jättiläistyötä. Nämä polyypit kehittyvät
etupäässä meren pintakerroksissa, jotka melkein aina ovat liikkeessä;
ja siitä johtuu että nämä merenalaiset rakennukset alkavat lähellä
vedenpintaa ja sitten vähitellen painuvat pohjaan päin, jolloin
pikkueläimet kuolevat, niin että niiden kalkkierottumat vain jäävät
jälelle muodostamaan perustusta seuraavien madrepori-sukupolvien
rakennuksille. Näin on asiata ainakin Darwin esittänyt, joka tällä
tapaa selittää noiden n.k. atollien synnyn. Ja tämä teoria on minun
mielestäni paljon todenperäisempi kuin se, jonka mukaan madreporien
rakennusten perustana muka olisivat muutaman metriä vedenpintaa
alempana olevat tulivuorien huiput.

Minä voin nähdä nuo omituiset muurimuodostumat aivan läheltä,
sillä luotauslanka osotti niiden kohdalla 300 metrin syvyyttä, ja
sähköheijastajamme sai niiden kimaltelevat kalkkiseinät sädehtimään.
Conseil kysyi minulta kuinka pitkä aika oli tarvittu ennenkuin nämä
jättiläismuurit olivat saavuttaneet nykyisen korkeutensa, ja tuli
kovin ihmeisiinsä kun vastasin että tiedemiesten huomioitten mukaan
ne ylenevät vain puoli sentimetriä vuosisadassa.

"Nuo kalliot ovat siis kasvaakseen vaatineet..."

"Yhdeksänkymmentäkaksi tuhatta vuotta, poikaseni. Muuten vaatii
kivihiilen, s.o. vedenpaisumusten hautaamien metsien kivettyminen
sekä basalttikallioiden jäähtyminen paljon pitempiäkin ajanjaksoja."

_Nautiluksen_ noustessa jälleen pintaan voin nähdä tämän matalan,
metsäisen saaren koko laajuudessaan. Sen madrepor-syntyisiä kallioita
olivat epäilemättä Hyrskyt ja niiden synnyttämät vesipatsaat
hedelmöittäneet. Kerran oli jostain lähelläolevasta saaresta
ajelehtanut tänne kokospähkinä ja laskeutunut kalkkikerrokselle,
jolle merivirtain kokoamat kala- ja kasviaineet olivat mädätessään
vähitellen synnyttäneet multaa. Pähkinäkin mätäni, niin että sen
siemenaihe joutui esiin ja kasvatti juurta. Tästä siemenestä
ja monista muista samallaisista yleni puita, jotka estivät
vedenhaihtumista saarelta. Siten syntyi puroja. Kasvullisuus versoi
yhä runsaammaksi. Joitakin pikkueläimiä, matoja ja hyönteisiä saapui
purjehtien puunrungoilla, joita myrsky oli temponut irti saarilta.
Kilpikonnatkin nousivat maihin laskemaan muniaan. Linnut rakentelivat
pesiään nuoriin puihin. Tällä tavoin kehittyi eläinkunta, ja
vehmauden ja riistan houkuttelemana ilmestyi tänne vihdoin
ihminenkin. Tällainen on näiden saarten luomishistoria -- noiden
mikroskooppisten eläinten pystyttämäin jättiläisrakennusten ajantieto.

Iltapuolella päivää hävisi Clermont-Tonnerre näkyvistä sinertävään
kaukaisuuteen, ja _Nautilus_ muutti nyt tuntuvasti suuntaa.
Sivuutettuaan Kauriin kääntöpiirin 35° pituusasteella se käänsi
keulansa luodetta kohti ja kulki koko kuuman vyöhykkeen halki.
Mutta vaikka troopillinen kesäaurinko hellitti päittemme päällä
koko terällään, emme kuitenkaan kärsineet sen hehkusta lainkaan,
sillä 15--20 sylen syvyydellä merenpinnan alapuolella ei lämpö kohoa
14--15° C korkeammalle.

Joulukuun 15 p. kuumottivat idässäpäin Seurasaaret ja viehättävä
Tahiti, Tyynen valtameren kuningatar. Aamupuolella erotin tyvenen
puolella viimemainitun saaren korkeat vuorenhuiput. Merestä saimme
pöytäämme erinomaisen maukkaita kalalajeja, makrilleja, bonitoja ja
eräänlaisia merikäärmeitä.

Yhtämittaa sivuutimme löytöretkien historiassa mainittuja saariryhmiä
-- Tonga-saaret, Samoa-saariston ja Fidshi-saaret. Viimemainitut
löysi Tasman 1643, samana vuonna kuin Torricelli keksi ilmapuntarin
ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Myöhemmin tutkivat niitä
kuuluisa Cook ja ranskalainen Dumont-d'Urville, joka lopullisesti
selvitti niiden maantieteellisen arvoituksen. Niiden rannoilta
pyysimme pohjanuotalla suunnattomasti mainioita ostereita, joita
Senecan neuvon mukaan avasimme vasta ruokapöydässä. Fidshi-saarten
rannikkojen merenalaisilla hiekkasärkillä oli niillä vielä mainio
sikiytymistilaisuus, siellä eivät ahnaat kalastajat olleet
ennättäneet tehdä niille tuhoa; tämän herkullisen nilviäisen suurta
menestymismahdollisuutta todistaa se seikka, että yhden ainoan
osterin kuorien välissä voi tavata aina 2 miljoonaa mätimunaa. Ja
ettei mestari Land tällöin syönyt itseään piloille, johtui siitä,
että osterit ovat ainoa ihmisravinto, joka ei liiaksikaan nautittuna
aiheuta vatsahäiriöitä. Tarvitaan näet kokonaista 16 tusinaa niitä
jotta ihmisruumis saa ne 32 grammaa typpiainetta, jotka se joka päivä
tarvitsee ravinnokseen.

Joulukuun 25 p. _Nautilus_ kulki Uusien Hebridien saariston halki,
jonka Quiros löysi 1606 ja jolle Cook 1778 antoi sen nykyisen nimen.
En ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, ja olin juuri
isossa salongissa etsimässä laivamme tietä kartalta, kun hän astui
sisään aivan sen näköisenä kuin olisi vasta viisi minuuttia sitten
eronnut minusta. Ilman pitempiä puheita hän laski sormensa kartalle
ja lausui yhden ainoan sanan:

"Vanikoro."

Tämä tieto sai minut hypähtämään pystyyn. Tuon nimisen saaren
luonahan oli kuuluisa ranskalainen maailmanympäripurjehtija La
Perouse kärsinyt haaksirikon mitä traagillisimmissa olosuhteissa.

"Viekö _Nautilus_ meidät Vanikoron läheisyyteen?" kysyin.

"Vie."

"Saanko siis astua maihin niillä historiallisilla saarilla, joiden
rantariuttoihin _Boussole_ ja _Astrolabe_ murskautuivat?"

"Jos se vain teitä huvittaa, professori."

"Entä milloin sinne saavumme?"

"Me olemme nyt siellä."

Kapteeni Nemon seuraamana kiirehdin yläkannelle, josta palavin silmin
katselin ympäri ulappaa.

Koillisessa kohosi merestä kaksi erikoista tuliperäistä saarta,
ympärillään viidenseitsemättä kilometrin mittainen koralliriuttavyö.
Rehevä vehmaus peitti niitä rannasta aina korkeimpain kukkulain
huipuille asti. Eräästä ulomman riuttavyön aukosta pääsi _Nautilus_
tyyneen sisäveteen, joka oli 60--80 metrin syvä. Palmujen siimeksessä
älysin muutamia villejä saarelaisia, jotka laivamme huomatessaan
hämmästyivät suunnattomasti. Ehkäpä he tässä tummassa, vedenpintaa
vinhasti kiitävässä esineessä olivat näkevinään hirvittävän valaan,
jota heidän oli varominen.

Tämän ranskalaisten löytöretkien historiassa mainehikkaan
purjehduksen historia on lyhimmittäin seuraava:

Vuonna 1785 lähetti Ludvig XVI kapteeni La Perousen purjehtimaan
maailman ympäri korveteilla _Boussole_ ja _Astrolabe_, joista
sittemmin ei enää saatu mitään tietoja. Monet retkikunnan kohtaloa
tutkimaan lähetetyt alukset kokoilivat kyllä useilla Uusien
Hebridien saarilla, nimenomaan Vanikorolla, rautaesineitä, aseita
ja tähtitieteellisten koneiden kappaleita, jotka tunnettiin olevan
peräisin La Perousen laivoista; saatiinpa saarelaisilta tietää,
että nämä laivat olivat ajautuneet rikki Vanikoron korallikareihin,
jonka jälkeen miehistö oli hylkyjen kappaleista rakentanut itselleen
pienen hätäaluksen, joka vuorostaan myöskin oli haaksirikkoutunut.
Mutta missä se oli tapahtunut ja minne onnettomat purjehtijat olivat
joutuneet, se jäi selvittämättömäksi. Vanikoron rannalle pystytettiin
heille muistomerkki, yksinkertainen kivikeila.

Mutta tähänkin arvoitukseen tiesi kapteeni Nemo antaa selityksen. Hän
vei minut takaisin salonkiin, _Nautilus_ pantiin uppoamaan muutaman
sylen syvyyteen ja isot akkunaluukut avattiin.

Minä hypähdin akkunaan. Korallinhaarojen ja kalaparvien lomitse näin
merenpohjalla ankkureja, tykkejä ja niiden luoteja, niittausnauloja
ja sen semmoisia haaksirikkoutuneihin aluksiin kuuluneita
esineitä, jotka eivät olleet käyneet naarauskoukkuun kiini. Minun
tuijotellessani noita viimeisen onnettomuuden kolkkoja todistajia
virkkoi kapteeni Nemo vakavalla äänellä:

"Kapteeni La Perouse lähti matkalleen joulukuun 7 p. 1785. Hän
ankkuroi ensin Botany Bayssa, kävi sitten Ystävyyden saarilla ja
Uudessa Kaledoniassa, Purjehti Santa Cruzia kohti ja nousi maihin
Namuka-saarella. Sen jälkeen tulivat hänen laivansa tänne Vanikoron
tuntemattomille koralliriutoille Edellä kulkeva _Boussole_ törmäsi
eteläistä riuttaa vastaan; _Astrolabe_ kiiruhti sille apuun ja
haaksirikkoutui itsekin. Edellinen alus särkyi aivan paikalla,
jälkimmäinen tuulensuojassa ollen kiikkui karilla muutamia päiviä.
Saarelaiset ottivat haaksirikkoutuneet jokseenkin ystävällisesti
vastaan. Nämä asettuivat maihin ja rakensivat laivahylkyjen
jäännöksistä pienen hätäpurren. Muutamat miehistä jäivät
vapaaehtoisesti saarelle, toiset -- enimmäkseen kaikki sairaita
ja voimattomia -- seurasivat kapteeniaan ja ohjasivat suuntansa
Salomonin saarille."

"Mutta kuinka tämän kaiken tiedätte?"

"Katsokaas mitä olen löytänyt sillä paikalla, missä La Perousen
viimeinen haaksirikko tapahtui!"

Hän näytti minulle rautalevystä tehdyn kotelon, joka oli Ranskan
liljoilla leimattu ja meriveden pahoin ruostuttama. Hän avasi sen, ja
minä näin käärön kellastuneita mutta vielä luettavia papereita.

Ne olivat Ranskan meriministerin kapteeni La Perouselle antamat
ohjeet, joiden laitoihin Ludvig XVI oli omakätisesti lisännyt
huomautuksiaan.

"Ah, se oli kaunis kuolema merimiehelle!" huudahti kapteeni Nemo.
"Tämä korallihauta on rauhallinen lepopaikka; suokoon taivas minulle
ja seuralaisilleni samallaisen!"




XIX LUKU.

Torresin salmi.


Joulukuun 27 ja 28 päivien välisenä yönä _Nautilus_ jätti Vanikoron
vedet vinhalla nopeudella. Sen suunta kävi nyt lounatta kohti, ja
kolmena päivänä se taivalsi ne 300 peninkulmaa, jotka erottavat La
Perousen saariryhmän Uuden Guinean kaakkoiskärjestä.

Varahin tammikuun 1 p. 1868 Conseil tavotti minut yläkannelta.

"Sallikaa, isäntä, minun toivottaa teille onnellista uutta vuotta!"

"Mitä nyt, Conseil? Tämähän kuulustaa aivan siltä kuin olisin
Pariisissa työhuoneessani Jardin des Plantes'issa. No hyvä, otan
vastaan onnittelusi ja kiitän sinua niistä. Tahtoisinpa vain tietää,
mitä sinä onnellisella uudella vuodella näissä olosuhteissa tarkotat?
Toivotko että uusi vuosi vapahtaisi meidät vankeudestamme, vai että
tämä ihmeellinen matka saisi onnekasta jatkoa alkavana vuotena?"

"Toden totta", Conseil virkkoi, "olen ymmällä mitä tähän vastata.
Varmaa kumminkin on että saamme nähdä merkillisiä asioita ja ettei
meillä näinä kuluneena kahtena kuukautena ole ollut lainkaan ikävä.
Viimeksi näkemämme ihme on aina edellistä ihmeellisempi; ja jos
kaikki jatkuu tähän tapaan, niin mene ja tiedä mitä tästä vielä
lopulta tulee. Niinpä toivotan isännälle kaikkea hyvää mitä vain
mielitte saada."

"Kiitos, kelpo Conseil. Pyytäisin sinua vain lykkäämään toistaiseksi
kysymyksen uudenvuodenlahjoista ja tällä hetkellä tyytymään lämpimään
kädenpuristukseen. Muuta ei minulla nyt ole tarjottavana."

"Isäntä ei ole koskaan ollut anteliaampi kuin nyt."

Ja alati kohtelias palvelijani poistui omiin hommiinsa.

Tammikuun 2 p. olimme kulkeneet liki 2,000 peninkulmaa
lähtökohdastamme Jaapanin meressä. Laivamme keulan edessä levisi nyt
Australian rannikosta kaakkoon päin oleva vaarallinen korallimeri.
_Nautilus_ kulki kolmen kilometrin etäisyydessä sen turmiokkaan
matalikon reunasta, jolle Cookin laivat olivat hukkua kesäkuun 10 p.
1770. Alus, jossa Cook itse oli, törmäsi luotoon ja olisi uponnut,
jollei korallikappale olisi irtautunut ja kiilan tavoin tukinnut
runkoon repimänsä reiän.

Mielelläni olisin lähemmältä tarkastellut tuota yli 200 peninkulman
mittaista koralliriuttaa, jota vastaan tyrskyt lakkaamatta särkyivät
ukkosen tavoin jymisten. Mutta kaltevat ohjaustasot veivät aluksemme
niin suunnattomiin syvyyksiin, etten voinut nähdä hutuistakaan
korallimuureista. Sain tyytyä tarkastamaan verkkomme kohottamia
erilaisia kalanäytteitä. Meitä seurasi suurin parvin tonnikalan
kokoisia makrilleja, joiden sinivivahtavilta kyljiltä tummat
poikkijuovat katoovat kalan kuoltua. Niiden ympärillä kuhisi pieniä,
vain 4 sm. mittaisia kultapääkaloja ynnä itsevalaisevia lentokaloja,
jotka pimeinä öinä fosforihehkullaan piirtelivät tulisia viiruja
ilmaan ja veteen. Nilviäisistä ja zoophyteistä tapasin verkon
silmukoissa erilaisia sulkakoralleja, meriporia ja vasaraostereita.
Kasvikuntaa edustivat kauniit, irtonaisina uiskentelevat haurat,
tahmaiset limasta jota niiden huokosista valuu; näiden joukossa oli
ihana Nemastoma, jonka korjasin museon harvinaisuuksiin.

Kuljettuamme kahtena päivänä Korallimeren poikki saimme tammikuun
4 p. näkyviimme Uuden Guinean rannikot. Kapteeni Nemo ilmoitti
aikovansa tunkeutua Torresin salmen kautta Intian mereen. Ned
Landista oli mieluista, että täten lähestyimme europpalaisten alusten
kyntämiä vesiä.

Torresin salmi on pahassa maineessa niinhyvin vaarallisten
vedenalaisten kariensa kuin sen rantamilla asuvain villien
ihmissyöjäin takia. Se erottaa Uuden Hollannin Uudesta Guineasta.
Jälkimäinen on 1,800 kilometriä pitkä ja 750 kilometriä leveä, ja sen
pinta-ala on 40,000 maantieteellistä neliöpeninkulmaa.

Torresin salmi on tosin 140 kilometriä leveä, mutta täynnä
lukemattomia saaria, kareja ja luotoja, jotka tekevät purjehduksen
perin vaikeaksi. Kapteeni Nemo panikin sen vuoksi aluksensa kulkemaan
vedenpinnalla ja jotenkin verkkaisella vauhdilla. Sen potkuri
piiskasi laineita hitaasti kuin valaskalan pyrstö.

Seuralaisteni kera käytin tilaisuutta hyväkseni ja istahdin
yläkannelle, joka melkein aina oli tyhjänä. Edessämme kohosi
perämiehen lasiseinäinen komero, jossa näimme kapteeni Nemon itsensä
ohjaavan _Nautilustaan_. Edessäni oli mainioita karttoja Torresin
salmesta, joita seurasin mitä tarkimmalla mielenkiinnolla.

Meri kohisi ja vaahtosi raivoisasti _Nautiluksen_ solakan rungon
ympärillä. Merivirta, joka kulki kaakosta luoteeseen päin neljän
kilometrin nopeudella tunnissa, huuhteli särkyneillä harjoillaan
merestä kohoavien korallikallioiden huippuja.

"Tämäpä on sangen kelvoton väylä", sanoi Ned Land minulle.

"Kerrassaan inhottava", vastasin; "aivan arvoton sellaisen aluksen
kynnettäväksi kuin _Nautilus_ on."

"Kyllä täytyy tuon lemmon kapteenin", jatkoi kanadalainen, "olla
varma kurssistaan, sillä nuo korallikarit löisivät hänen aluksensa
tuhansiksi sirpaleiksi, jos se vain hipaisisikaan niitä."

Asemamme oli tosiaankin vaarallinen, mutta _Nautilus_ näytti aivan
kuin taikakeinoin pujottelevan raivoisten hyrskyjen huuhtelemain
karien lomitse. Se kääntyi milloin mihinkin suuntaan ja kaikki näytti
käyvän hyvin, kunnes kello 3 aikaan iltapäivällä tuntui niin kova
tärähdys että lensin pitkäkseni. _Nautilus_ oli vihdoinkin törmännyt
kariin ja makasi nyt liikkumattomana, peräpuoli hiukan alempana kuin
keula.

Ylös päästyäni näin kapteeni Nemon ja hänen varapäällikkönsä
kannella. He tutkivat laivan asemaa ja puhelivat keskenään
käsittämättömällä kielellään.

Tilamme oli tällainen:

Kolmen kilometrin päässä takanamme näkyi Gilboa-saari, jonka
rannikko kulkee pohjasta länteen niinkuin koukistettu käsivarsi.
Etelässä ja idässä kohosi merestä muutamia korallihuippuja, jotka
alkava luode jätti paljaiksi. Me olimme käyneet karille vuoksen
aikana ja semmoisessa meressä, jossa aikavesi on hyvin heikko; näin
ollen tuli varmaankin hyvin vaikeaksi saada alusta irti karilta.
Kuitenkaan se ei ollut kärsinyt mitään vaurioita, niin vankasti oli
sen runko kokoonpantu. Mutta vaikka se ei nyt ollutkaan repeämisen
ja uppoamisen vaarassa, niin uhkasi sitä mahdollisesti toisellainen
ikävyys: entäpä jos ei se pääsisi ollenkaan irti kariltaan, silloin
olisi kapteeni Nemon vedenalaisesta purjehtimisesta tullut äkisti
loppu!

Olin vaipunut näihin mietteisiin kun kapteeni, tyynenä ja
kylmäverisenä kuten aina ja tuskin mitään harmia tai mielenliikutusta
näyttäen, lähestyi minua.

"Joko tuli onnettomuus?" kysyin.

"Ei, ikävä sattuma vain", hän vastasi.

"Mutta sattuma sellainen, että ehkä saatte turvautua maankamaraan
jota niin inhootte."

Hän katseli minua omituisesti hymyillen ja teki kieltävän eleen,
ikäänkuin vakuuttaakseen minulle ettei mikään mahti saanut häntä
asettumaan maankamaralle. Sitte hän lausui:

"Missään tapauksessa, herra Aronnax, ei _Nautiluksen_ tila ole
toivoton. Kyllä se vielä kuljettaa teitä halki valtameren ihmeitten.
Matkamme on vasta alussa, enkä minä anna minkään seikan vielä
kohtakaan riistää itseltäni teidän arvoisaa seuraanne."

"Mutta kuulkaahan nyt, kapteeni Nemo", jatkoin yhtään välittämättä
hänen sanojensa ivallisesta loppukäänteestä, "_Nautilushan_ on käynyt
karille veden korkealla ollessa; ja kun luode ja vuoksi ovat hyvin
heikot Tyynellä merellä, niin en ymmärrä millä tavoin sen saatte
irti, sillä lastin keventäminenhän ei liene mahdollista tällaisessa
paikassa."

"Aikaveden vaihtelut ovat tosin heikonlaiset Tyynellä merellä, siinä
olette oikeassa, professori; mutta Torresin salmessa on erotus
luoteen ja vuoksen välillä sentään lähes kaksi metriä. Tänään on
tammikuun 4 päivä, ja viiden päivän perästä on meillä täysikuu.
Olisipa vähän ihmeellistä, ellei tämä maapallomme hyväntahtoinen
seuralainen tulisi avuksemme aiheuttamalla riittävän vedenkorkeuden
meidän irtipäästäksemme."

Näin puhuttuaan kapteeni Nemo apulaisensa kanssa katosi _Nautiluksen_
sisäosiin. Laiva makasi edelleen liikahtamatta, aivankuin olisivat
korallipolyypit jo muuranneet sen kiini järkkymättömään merenalaiseen
rakennusmuuriinsa.

"No, professori, mitä kuuluu?" tiedusteli Ned Land, joka astui
luokseni kapteenin poistuttua.

"Sitä vain, Ned ystävä, että saamme levollisesti odotella aikavettä
yhdeksänteen päivään asti, sillä silloin pitäisi kuun tulla
päästämään meitä pintehestä."

"Eikä muuta?"

"Ei muuta."

"Eikä tämä kapteeni viskaa ankkureitaan syvempään veteen ja pane
koneitaan kiskomaan ankkuriketjuja, siten hinatakseen meidät ulos
tästä pälkähästä?"

"Se on tarpeetonta, koska aikavesi tekee saman työn", virkkoi Conseil
yksinkertaisesti.

Kanadalainen katsahti häneen ja kohautti hartioitaan.

"Herra professori", lausui tuo kokenut merenkulkija, "voitte uskoa
minuun kun sanon, ettei tämä rautaruuhi enää milloinkaan seilaa veden
päällä eikä sen alla. Se kelpaa vain romukauppaan. Minun mielestäni
on nyt sopiva aika pyrkiä eroon kapteeni Nemon seurasta."

"Ned ystäväni, minä en lainkaan epäile tämän mainion _Nautiluksen_
kykyä, ja kohtapahan saamme nähdä kuinka paljon Tyynen meren
aikaveden apuun voi luottaa. Teidän ehdottamanne pakoyritys olisi
paikallaan jos oltaisiin Englannin tai Ranskan rannikoilla, mutta
Uuden Guinean vesillä on asianlaita aivan toinen. Voimmehan turvautua
siihen keinoon jollei _Nautilus_ pääse irti, mikä minun mielestäni
olisi perin surkea tapaus."

"Mutta emmekö ainakin saisi nousta maihin saarella, joka tuolla
näkyy?" jatkoi Ned. "Se on saari. Sillä kasvaa puita. Puitten alla
on maaeläimiä, pihvien ja kotlettien kantajia, ja siihen ruokaan
tahtoisin kernaasti hioa hampaitani."

"Nyt puhelee kuoma oikeita asioita", huudahti Conseil; "minä asetun
hänen puolelleen. Eikö isäntä voisi ystävältään kapteenilta hankkia
meille lupaa päästä maihin, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin että
taas kerrankin saisimme polkea vanhan maapallomme kovaa kamaraa?"

"Voinhan kysyä häneltä", vastasin, "mutta hän tulee kieltämään."

"Tahdottehan edes koettaa", penäsi Conseil; "saamme silloin edes
nähdä pitkällekö hänen myötämielisyytensä meitä kohtaan ulottuu."

Suureksi kummakseni kapteeni Nemo suostuikin esitykseeni. Hän teki
sen varsin kohteliaasti eikä edes vaatinut meiltä lupausta että
palaisimme jälleen Mutta pako Uuden Guinean mantereen halki olisi
ollutkin peräti arveluttava yritys, enkä mitenkään olisi tahtonut
suosittaa Nedille sellaiseen uhkapeliin ryhtymistä. Paljon parempi
oli pysyä _Nautiluksen_ vankina kuin joutua villien papualaisten
käsiin.

Laivapursi luvattiin käytettäväksemme seuraavana aamuna. En
koettanutkaan ottaa selvää tulisiko kapteeni Nemo tällä kertaa
matkaamme. Luulin ettei miehistöstäkään kukaan seuraisi meitä ja että
Ned Land yksin saisi ohjata venettä.

Kello 8 aamulla laskeusimme sähköpyssyt ja kirveet kainalossa
purteen, joka oli laskettu alas veteen. Meri oli jokseenkin tyyni,
heikko vihuri puhalsi maalta päin. Conseil ja minä sousimme
terhakasti rantaa kohden, ja Ned Land ohjasi taidokkaasti venettä
tyrskyjen lomitse. Vene oli hyväkulkuinen, ja me teimme aika joutua.

Ned Land ei voinut hillitä iloaan. Hän oli kuin kopistaan karannut
vanki, joka ei mielinyt sinne enää palata.

"Lihaa!" huudahteli hän. "Me saamme syödä lihaa, ja minkälaista
lihaa! Oikeata metsänriistaa! Leivättä saamme tosin olla, hitto vie!
Kalaakaan en tahdo pahaksi mainita, mutta liika on aina liikaa, ja
tulella käristetty tuores liha on tosiaankin ihanaa vaihtelua kaiken
tämän merellisensyönnin jälkeen."

"Senkin herkkusuu!" sanoi Conseil; "ihanhan saat puheellasi veden
nousemaan suuhuni."

"Kunhan vain tietäisimme", huomautin, "että noissa metsissä todella
on metsänriistaa ja ettei riista ole niin suurta että se itse ajaa
metsästäjää takaa."

"Antaa tulla mitä vain sattuu", vastasi kanadalainen, jonka
kiiluvat hampaat olivat terävät kuin piilunterä; "minä syön vaikka
tiikeripihviä, jollei saarella ole muita nelijalkaisia eläimiä."

"Kuoma on aina suuri veitikka", virkkoi Conseil.

"Kävi miten kävi, niin ensimmäinen tapaamamme nelijalkainen tai
kaksijalkainen höyhenetön eläin saa tehdä tuttavuutta tämän pojan
pyssyn kanssa."

"Kas niin!" sanoin, "nyt alkaa mestari Land taas puhua palturia."

"Elkää hätäilkö, herra Aronnax, vaan vetäkää olan takaa.
Viidessäkolmatta minuutissa minä hankin ja valmistan teille omalla
tavallani laitetun murkinapalan."

Puoli 9 aikaan veneemme karahti luisuvaan hiekkarantaan, selvittyään
kunnialla Gilboa-saarta ympäröivän riuttarenkaan läpi.




XX luku.

Muutama päivä kuivalla maalla.


Väkevä mielenliikutus valtasi mieleni veneemme karahtaessa
rantahiekkaan. Ned Land polki tannerta jalallaan aivan kuin
julistaakseen sen valtansa alaiseksi. Ja kuitenkin olimme vasta kaksi
kuukautta olleet _Nautiluksen_ "matkustajina", kuten sen kapteeni
Nemo suvaitsi sanoa, mutta itse asiassa sen päällikön vankeina.

Eipä mennyt monta minuuttia kun jo olimme edenneet pyssynkantaman
päähän rannasta. Maakamara oli melkein järjestään korallista
alkuperää, mutta moniaat kuivuneet, graniittipaasien tukkeamat
virranuomat todistivat saaren saaneen alkunsa jossakin muinaisaikojen
maankuoren muutoksessa. Koko taivaanrannan peitti ihanien metsien
muodostama vihreä jättiläisesirippu. Suunnattomia puita, joista
muutamat kohosivat 60:kin metriä korkealle, yhdistivät toisiinsa
köynnöskasvivyöt, jotka luonnon kutomina riippumattoina keinuivat
vienossa tuulessa. Sekaisin kasvavien mimosa-, viikuna-, kasuari-,
teak- ja palmupuiden vihantain holvien suojassa rehotti korkeita
kämmeköitä, palkokasveja ja sananjalkoja.

Mutta kiinnittämättä lainkaan huomiota näihin kauniisiin näytteisiin
Uuden Guinean kasvikunnasta piti kanadalainen silmällä vain hyötyä
luottavia seikkoja. Hän älysi näet metsässä kokospalmun, löi alas
muutamia sen hedelmistä ja murskasi ne, jonka jälkeen joimme niiden
maidon ja ahmimme muun sisällyksen nautinnolla sellaisella, ettei
_Nautiluksen_ kokki siitä olisi tullut mieliinsä.

"Mainiota!" sanoi Ned Land.

"Verratonta!" säesti Conseil.

"Enpä usko", jatkoi kanadalainen, "teidän Nemonne panevan vastaan,
jos viemme veneentäyden kokospähkinöitä laivaan, vai kuinka?"

"Enpä tiedä", vastasin, "mutta hän ei ainakaan itse maista niitä."

"Sen pahempi hänelle itselleen", sanoi Conseil.

"Ja sen parempi meille", virkkoi Ned Land; "sittepähän jää meille
enemmän."

"Sananen vain, mestari Land", huomautin harpuunamiehelle, joka kävi
ryöstämään toista palmupuuta. "Nämä pähkinät ovat erinomaisia, mutta
ennenkun ladomme niitä veneen täyteen, olisi viisaampaa tarkastaa
onko saaressa muitakin yhtä hyödyllisiä herkkuja meille tarjona.
Tuoreet vihannekset olisivat varsin tervetullut lisä _Nautiluksen_
ruokalistaan."

"Isäntä on oikeassa", sanoi Conseil, "ja minä ehdotan että jaamme
tyhjän tilan purressamme kolmeen osaan, yhden hedelmiä, toisen
vihanneksia ja kolmannen metsänriistaa varten, josta emme ole vielä
nähneet vilahdustakaan."

"Conseil, koskaan ei saa joutua epäilykseen!"

"Jatkakaamme nyt matkaamme", sanoin, "mutta tarkkaavin silmin. Vaikka
tämä saari näyttää asumattomalta, niin saatammepa kumminkin tavata
toisia metsästäjiä, jotka saaliiseensa nähden ovat vähemmän nirsoja
kuin me."

"Krak, krak!" paukutti Ned Land merkitsevällä tavalla leukaperiään.

"Mitä nyt, Ned?" huudahti Conseil.

"Totta vie", vastasi kanadalainen, "alanpa jo vähin käsittää
ihmissyönnin suloja!"

"Ned, Ned, mitä nyt lörpöttelette? Tekö ihmissyöjä! Tämäpä hauskaa
minun kuulla, jolla on onni olla hyttitoverinanne. Ehkäpä jonain
aamuna herään puoleksi syötynä ja pureskeltuna."

"Conseil kuoma, minä pidän kyllä paljon teistä, mutten sentään
tarpeeksi paljon syödäkseni tarpeetta teidät suuhuni."

"En teihin enää luotakaan. Mutta jatkakaamme nyt jahtiamme. Meidän
täytyy ehdottomasti hankkia jotain metsänriistaa, muuten voi isäntä
jonakin aamuna saada vain pari puoleksi kaluttua palaa painijastaan
passaamaan itseään."

Näin leikkiä laskien tunkeuduimme eteenpäin metsän tumman lehväholvin
alla, ja kahden tunnin ajan risteilimme siellä joka suuntaan.

Onni suosikin meitä etsiskellessämme syötäviä kasviaineita, ja
eräs kuuman ilmanalan kaikkein hyödyllisimpiä puita antoi meillä
arvokasta ruokalajia, jota laivassa olimme saaneet kaivata. Tarkotan
leipäpuuta, jota Gilboa-saarella kasvaa runsaasti ja josta täällä
tapasimme etupäässä sitä siemenetöntä lajia, jota malaijit kutsuvat
nimellä "rima".

Tämä puu erosi toisista suoran, aina 40 metriä pitkäksi kasvavan
runkonsa kautta. Sen päätti kauniisti pyöristynyt lehvistö, ja sen
pyöreitä, desimetrin vahvuisia hedelmiä peittivät kuusitahoiset
nystyrät. Tällä perin hyödyllisellä kasvilla on luonto siunannut
seutuja, joista viljaa puuttuu; viljelemättä se antaa maukasta leipää
kahdeksana kuukautena vuodessa.

Ned Land tunsi hyvin nämä hedelmät, joita oli syönyt lukuisilla
merimatkoillaan, ja hän osasi valmistaa niiden syötävästä
sisällyksestä maukasta ruokaa. Niinpä herättikin niiden näkeminen
hänessä hillitöntä ruokahalua.

"Professori", hän sanoi, "minä kuolen nälkään, jollen saa maistaa
leipäpuuntahdasta!"

"Maista, Ned ystäväiseni, maista niin paljon kuin jaksat. Olemmehan
täällä kokeita tekemässä; kokeile sinä vain hyödyksesi."

"Se ei vaadi pitkiä valmistuksia," vastasi kanadalainen.

Polttolasilla hän sytytti kasan kuivia risuja, joissa pian leimusi
iloinen liekki. Sillävälin Conseil ja minä pudotimme alas parhaat
hedelmät mitä näimme. Jotkut niistä eivät olleet vielä täysin kypsiä,
ja niiden paksu kuori kätki sisäänsä valkoisen, hyvin kuitumaisen
sisuksen; toiset, jo kellertävinä ja limaskaisina, odottelivat vain
poimijaa.

Näissä hedelmissä ei ollut lainkaan siemenkotaa. Conseil kantoi niitä
tusinan verran Ned Landille, joka leikkasi sisälmykset paksuiksi
viipaleiksi ja pani nämä paistumaan hiilille, hokien tavantakaa:

"Kohta saatte maistaa, professori, oikein makeata leipää. Varsinkin
kun on meidän lailla saanut olla niin kauvan leivän puutteessa. Eikä
tämä oikeastaan leipääkään ole, vaan verratonta piirakkataikinaa.
Oletteko ennen syönyt leipäpuunhedelmää?"

"En koskaan, Ned."

"No, valmistukaa sitten nauttimaan jotakin aivan erikoisen mehukasta
ja maukasta. Jollette tule pyytämään vielä toistamisten, niin en enää
tahdo olla harpuunamiesten kuningas."

Tuokion kuluttua oli hedelmäviipaleiden ulkopuoli aivan hiiltynyt;
valkea, tahdasmaisen pehmeä sisäpuoli muistutti maultaan artisokkia.

Täytyy myöntää että se oli erinomaista leipää, ja minä söin sitä
suurella nautinnolla.

"Mitä kello nyt on?" kysyi kanadalainen.

"Ainakin kaksi", vastasi Conseil.

"Kuinka aika lentääkään maalla ollessa!" huokasi Ned Land.

"Parasta on lähteä painamaan alas rantaan."

Me lähdimme paluumatkalle metsän halki ja täydensimme
ruokavarastoamme kaalipalmujen mehevillä latvatertuilla,
eräänlaisilla pienillä nauriilla, joita malaijit sanovat "abru'ksi",
ja mehevillä jamssijuurilla.

Me olimme nääntyä kuormiemme alla kun vihdoin saavuimme purren luo,
mutta Ned Land ei sittenkään vielä ollut saaliiseemme tyytyväinen.
Onni saattoi hänen näkyviinsä eräitä 8--10 metrin korkuisia palmuja,
jotka menestyvät ilman hoitoa ja leviävät silkkiäispuun tavoin
sekä silmikoimalla että siemenistä. Ne olivat sagopalmuja, joiden
tuumanvahvuisen kaarnan alta hän keloi esiin sen jauhomaisen,
syötävän sisusaineen, joka on Etelämeren saarten asukkaiden
tärkeimpiä ruokalajeja.

Kello viiden tienoissa vasta pääsimme lähtemään saarelta, ja puolen
tunnin perästä saavuimme _Nautilukseen_. Siellä ei näkynyt meidän
tullessamme ketään; tuo suunnaton teräslieriö tuntui olevan vallan
autio asujamista. Saatettuamme saaliimme laivaan menin alas hyttiini,
missä illallinen minua odotti. Sen syötyäni kävin nukkumaan.

Seuraavana päivänä, tammikuun 6:ntena, ei vieläkään näkynyt eloa
laivassa. Ei kuulunut hiiren hiiskausta mistään. Pursi lekotteli
edelleen kiini laivan kyljessä, mihin illalla olimme sen jättäneet.
Me päätimme palata saarelle. Ned Land toivoi parempaa metsästysonnea
sen toisissa osissa.

Päivän koittaessa lähdimme matkaan. Myötäisen tuulen auttamina
pääsimme muutamassa minuutissa rantaan. Nousimme maihin, ja päättäen
luottaa Ned Landin vaistoon aloimme seurata häntä, joka pitkine
säärineen uhkasi jättää meidät kauvas jälkeensä. Hän noudatti rantaa
läntiseen suuntaan, kahlasi muutamien puronuomain poikki ja saapui
ylävälle tasangolle, jota reunustivat komeat metsät. Joitakuita
jäälintuja saapasteli purojen rannoilla, mutta ne eivät antaneet
meidän lähestyä itseään. Niiden arkuudesta päättelin, että jollei
saari ehkä ollut asuttu, niin kävi siellä ainakin ihmisolentoja,
joita linnut olivat oppineet varomaan.

Kuljettuamme ison ruohoaukean poikki lähenimme metsänreunaa, josta
vastaamme helskyi lintuparvien viserrys ja hälinä.

"Lintujapa täällä vain onkin", virkkoi Conseil tyytymättömänä.

"Mutta sellaisia, jotka kelpaavat syötäviksi", sanoi harpuunamestari.

"Tokkopahan vainen, sillä en näe täällä muuta kuin papukaijoja."

"Conseil kuomaseni", sanoi Ned vakavasti, "papukaijat ovat fasaaneja
niille, joilla ei ole muuta lihaa saatavana."

"Ja hyvin valmistettuna tämä lintu", lisäsin, "ansaitsee kyllä joutua
veitsen ja haarukan käsiteltäväksi."

Metsän tuuheassa lehvistössä näimme todellakin suunnattoman joukon
papukaijoja, jotka lentelivät oksalta oksalle ja näyttivät vain
odottavan huolellista opetusta puhjetakseen puhumaan ihmiskielellä.
Arvokkaat kakadut tuntuivat mietiskelevän syvästi filosoofillisia
kysymyksiä, kaikenkirjavien kaijojen rähistessä niiden ympärillä ja
helakanpunaisten lorien kiidellessä tulikipunain tavoin edestakaisin.
Kuitenkin kaipasin tässä kokoelmassa muuatta lintulajia, joka
on vallan erikoinen Uudelle Guinealle ja sen ympärillä oleville
saarille. Mutta senkin toi hyvä sattuma vielä eteeni.

Tunkeuduttuamme vähäisen viidakon läpi tulimme matalaa pensaikkoa
kasvavalle aukealle. Siellä näin ryhmän komeita lintuja, joiden
pitkät höyhenet pakottivat niitä asettumaan tuulta vastaan. Niiden
aaltomainen lento, viehättävät kaareilut ilmassa ja loistavat värit
kiehtoivat silmää. Helppo oli minun ne tuntea.

"Paratiisilintuja!" huudahdin.

Malaijit, jotka suuressa määrin myyvät näitä lintuja kiinalaisille,
pyytävät niitä monella tavalla, joita me emme nyt voineet käyttää
hyväksemme. He panevat korkeitten puitten latvoihin, missä linnut
mieluimmin asuvat, joko ansoja tahi paksua liima-ainetta, joka
estää lintuja nousemasta lentoon. Menevätpä he niinkin pitkälle
että myrkyttävät lähteitä, joista paratiisilinnut käyvät juomassa.
Meillä ei ollut muuta keinoa kuin ampua niitä lennosta, mikä ei ollut
lainkaan varmaa; ja me tuhlasimmekin koko joukon ampumavaroja aivan
hukkaan.

Kello 11 aikaan aamulla olimme päässeet saaren sisäosat täyttävän
vuoriston ensimmäisen kaitaan yli saamatta yhtään saalista. Nälkä
kalvoi sisuksiamme. Metsästäjät olivat luottaneet riistan runsauteen,
mutta siinä pahoin erehtyneet. Onneksi Conseil toki suureksi
ihmeekseen sai kaksoislaukauksella hankituksi meille murkinan,
nimittäin kyyhkyparin, jotka häthätää höyhennettyinä pujotettiin
vartaaseen paistumaan risurovion päällä. Sill'aikaa Ned paistoi
muutamia leipäpuunhedelmiä aamiaisen lisäksi. Linnut kaluttiin luita
myöten ja havaittiin hyvin maukkaiksi. Muskotinsiemenet, jotka ovat
niiden ravintona, antavat lihalle yhdellä kertaa erinomaisen tuoksun
ja maun.

"No, Ned, mitäs vielä puuttuukaan?" kysyin kanadalaiselta.

"Nelijalkaista riistaa, herra Aronnax. Tämmöisistä kyyhkysistä
on vain välipalaksi eikä aikamiehen eineeksi. Siksipä en olekaan
tyytyväinen ennenkun kaadan otuksen, josta saamme oivan kylkipaistin."

"Enkä minä ennenkun olen saanut paratiisilinnun pyydetyksi."

"Jatkakaamme siis metsästystä", esitti Conseil, "mutta nyt
merenrantaan päin. Olemme saapuneet ensimmäisille vuorikaltaille, ja
minusta on parempi pysytellä metsätienoilla."

Se oli mielevä neuvo, jota noudatettiinkin. Tunnin verran
kuljettuamme saavuimme sagopalmumetsään. Muutamia jättiläiskäärmeitä
kiemurteli pakoon aivan jalkaimme editse. Paratiisilinnutkin
välttivät meitä, ja minä epäilin jo koko onneani, kun edelläni astuva
Conseil äkkiä kumartui maahan, päästi riemuhuudon ja juoksi luokseni
sellainen muhkea lintu kädessään.

"Ah, hyvä, hyvä, kelpo poikani!"

"Isäntä suvaitsee imarrella."

"En suinkaan, poikaseni. Se oli mestaritemppu -- että voi tavoittaa
tällaisen linnun elävänä ja vielä pelkällä kädellä, sitä en olisi
uskonutkaan."

"Katselkaapas, isäntä, sitä tarkemmin, niin huomaatte ettei ansioni
ollutkaan niin erinomainen."

"Mitenkä niin?"

"Koska lintu on pähkähumalassa."

"Humalassako?"

"Niin, herra professori; humalassa muskottipähkinöistä, joita se oli
juuri popsimassa muskottipuun Juurelta kun tavoitin sen. Tulkaahan
tänne, Ned, katselemaan nautinnonhimon hirveitä seurauksia!"

"Siksikö että pari kuukautta sitten join lasin viiniä -- ei se pistos
minua koske."

Minä tarkastelin lähemmin harvinaista lintua. Conseil ei ollut
erehtynyt. Päihdyttävän nesteen huumaamana oli paratiisilintu aivan
voimaton; se ei kyennyt lentämään, tuskin kävelemäänkään.

Tämä lintu kuului kauneimpaan niistä kahdeksasta lajista, jotka
Uudessa Guineassa ja ympäröivillä saarilla tavataan. Lajia sanotaan
"isoksi smaragdiksi", ja se on kaikkein harvinaisimpia. Lintu oli
30 sentimetriä pitkä, pää sillä oli suhteellisesti pieni, samoin
nokanjuuressa sijaitsevat silmät. Sen väriloisto oli kerrassaan
ihmeellinen: nokka keltainen, varpaat ja kynnet ruskeat, siivet
pähkinänväriset ja huipuilta purppuranpunaiset, pää ja kaulan yläosa
sitruunankeltaiset, kurkku smaragdinvihreä sekä kupu ja rinta
kastanjanruskeat. Ihmeteltävän hienoilla ja pitkillä höyhenillä
varustetun pyrstön yli jatkui kaksi sarvimaista, untuvapeittoista
jännettä. Siinä kuva tästä merkillisestä linnusta, jolle maanasukkaat
ovat antaneet nimen "aurinkolintu".

Mutta sitä ovat malaijit oppineet ovelalla tavalla väärentämäänkin.
Itäisen passaatituulen puhaltaessa kadottavat paratiisilinnut upeat
pyrstöhöyhenensä. Niitä väärentäjät kokoilevat maasta ja kiinnittävät
taitavasti sopivalla tavalla typistämänsä papukaijaparan ruumiiseen.
Sitte he maalavat kiinnityskohdan näkymättömiin ja sivelevät
vernissalla koko raadon, jonka jälkeen Europan museot ja lintuystävät
saavat kokoelmiinsa moisen harvinaisen teollisuushaaran tuotteita.

Mutta vaikka minun lintutieteellinen harrastukseni olikin nyt tullut
tyydytetyksi elävän paratiisilinnun löydöstä, niin ei kanadalaisen
metsästysinto vielä ollut sammutettu. Onneksi hänkin kello 2
tienoissa sattui kohtaamaan komean metsäsian, jota alkuasukkaat
sanovat "bari-utangiksi". Se tuli aivan parahiksi tarjoamaan meille
oikeata nelijalkaisen metsänriistan lihaa. Ned Land oli hyvin
ylpeä laukauksestaan. Sähköluodin sattumana eläin kaatui heti
aivan hengettömänä. Kanadalainen nylki sillä nahan ja otti ulos
sisälmykset, jonka jälkeen hän leikkasi puoli tusinaa kylkipaistia
illallispöytää varten. Sitten jatkettiin metsästystä, jolla Ned ja
Conseil suorittivat uusia urotöitä. Penkoessaan pensaikkoja saivat
ystävykset näet näkyviinsä kenguruparven, joka otti liukkaan lipetin,
ei kuitenkaan sukkelammin kuin että sähköluoti pysäytti hypyt useilta
niistä.

Luulen että kanadalainen olisi innoissaan kaatanut koko katraan,
jollei hän olisi lörpötellyt niin paljon. Nyt hän sai tyytyä tusinaan
noita pussieläimiä, jotka eivät olleet erikoisen suuria ja kuuluivat
n.s. "kenguru-kanien" luokkaan. Nämä asuvat tavallisesti onteloissa
puunrungoissa ja ovat erinomaisen nopeakulkuisia; mutta joskaan ne
eivät antaneet meille paljon lihaa, niin oli se sitä parempimakuista.

Me olimme hyvin tyytyväiset retkemme tuloksiin. Onnellinen Ned päätti
palata seuraavana päivänä tähän satujen saareen luvaten lopettaa
kaiken nelijalkaisen riistan siltä. Mutta sitten sattui tapauksia,
jotka estivät hänen aikomuksensa.

Kello 6 illalla olimme jällen rannalla, missä veneemme oli ankkurissa
tavallisessa paikassaan. Kolmisen kilometrin päässä meistä kuumotti
_Nautiluksen_ selkä aalloista kuin mikäkin matala luoto. Ned Land
kävi vitkailematta käsiksi ylikokin tärkeihin tehtäviin, joissa
hän oli koko mestari. Bari-utangin viipaleet hiilillä paistuneina
tuoksuivat taivaallisesti. Lisäksi oli meillä pari metsäkyyhkystä,
sagopiirakka, paahdettuja leipäpuunhedelmiä, jälkiruokana mango- ja
ananashedelmiä sekä juomana kokospähkinöitten käynyttä mehua. Sanalla
sanoen, päivällinen oli erinomainen, ja luulenpa etteivät kunnon
ystäväini ajatukset enää pysyneet oikein selkeinä.

"Entäpä jos emme illaksi palaisikaan _Nautilukseen_?" arveli Conseil.

"Tai emme palaja sinne enää ollenkaan?" ehdotti Ned Land.

Samassa tuokiossa putosi kivi jalkojemme juureen ja katkasi äkisti
harpuunamestarin mietteet.




XXI luku.

Kapteeni Nemon salamat.


Me katsahdimme metsänreunaan nousematta istualtamme; minun käteni
pysähtyi keskitiehen matkalla suuhun, mutta Ned Laadin käsi suoritti
tehtävänsä täydellisesti.

"Kiviä ei sada taivaalta", huomautti Conseil, "jolleivät ne ole
meteorikiviä."

Vielä lennähti kivi, joka temmaten Conseilin kädestä mehukkaan
kyyhkynsiiven antoi lisää painavuutta hänen huomautukselleen.

Nyt kavahdimme pystyyn joka mies, ja kiväärit tanassa seisoimme
valmiina puolustautumaan kaikkia mahdollisia yllätyksiä vastaan.

"Apinoita ne ovat?" huusi Ned Land.

"Eivätpä paljon muutakaan", sanoi Conseil; "villejä ne ovat."

"Pois purteen nyt!" huudahdin ja aloin tömistää vedenrajaan.

Tarpeenpa pako olikin, sillä parikymmentä jousilla ja lingoilla
varustettua alkuasukasta lähestyi metsänreunasta, joka tuskin sadan
askeleen päässä meistä peitti koko taivaanrannan.

Purtemme oli kymmenen sylen päässä ruokailupaikastamme. Villit
tulivat tosin kävellen, mutta lennättivät nuolia ja kiviä sateena
korviemme ympäri.

Ned Land ei tahtonut jättää saalistaan uhkaavasta vaarasta
huolimatta, ja vaikka hän toisella olallaan kantoi bari-utangia ja
toisella kenguruita, ennätti hän kuitenkin aika joutua. Parissa
minuutissa olimme vedenrajassa. Silmänräpäyksen työ oli laskea saalis
ja aseet veneeseen, työntää se veteen ja tarttua molempiin airoihin.
Olimme ennättäneet soutaa pari ankkuriköydenmittaa ulos merelle,
kun satakunta villiä ulvoen ja kiihkoisin elein syöksyi veteen
vyötäröisiään myöten. Silmäsin merelle päin nähdäkseni, houkutteliko
hurjimusten menettely _Nautiluksen_ väkeä yläkannelle. Eipä suinkaan,
tuo suunnaton kone pysyi autiona ja liikkumattomana.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin me nousimme laivankannelle.
Oviluukut olivat auki. Kiinnitettyämme purren laivan kupeelle kävimme
alas sen sisäosaan.

Minä astuin isoon salonkiin, josta vastaani soi säveleitä. Kapteeni
Nemo istui urkujen ääressä vaipuneena soitannolliseen hurmaukseen.

"Kapteeni", sanoin hänelle.

Hän ei kuullut minua.

"Kapteeni!" huusin uudelleen ja kosketin hänen kättään.

Hän vavahti ja kääntyi ympäri tuolillaan.

"Ah, tekö se olette, professori? No, oliko onnea metsästyksellänne?
Löysittekö harvinaisia kasveja?"

"Kyllä, kapteeni, mutta toimme kovaksi onneksi matkassamme joukon
kaksijalkaisia, joiden läsnäolo minua hyvin huolettaa."

"Minkälaisia kaksijalkaisia?"

"Villejä."

"Villejä?" toisti kapteeni ivallisesti. "Ihmetyttääkö teitä todella,
professori, että tapaatte villejä astuessanne maihin näillä kohdin
maapalloa? Villejä -- missä ei sellaisia löytyisi? Ja ovatko ne,
joita te erikoisesti villeiksi sanotte, pahempia kuin muutkaan
ihmiset?"

"Mutta, kapteeni..."

"Minä puolestani, professori, olen tavannut villejä kaikkialla."

"Mutta jollette tahdo vastaanottaa niitä laivaanne", vastasin, "niin
olisi kai ryhdyttävä johonkin toimenpiteeseen."

"Rauhoittukaa, professori, se seikka ei kannata miettimistäkään."

"Mutta näitä villejä on paljon!"

"Kuinka paljoksi heidän lukunsa arvaatte?"

"Ainakin sadaksi."

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo, antaen sormiensa jälleen liukua
näppäimillä, "vaikka kaikki Uuden Guinean villit kokoutuisivat tälle
rannalle, ei _Nautiluksen_ tarvitse pelätä niiden hyökkäystä."

Kapteenin sormet liikkuivat taasen näppäimiä pitkin, ja minä huomasin
hänen painelevan niistä vain mustia, niin että hänen sävelhaaveilunsa
sai tavallaan skottilaisen piirteen. Pian hän oli unohtanut minun
läsnäoloni ja vaipunut unelmiin, joista en enää koettanutkaan häntä
herättää.

Nousin jälleen yläkannelle. Oli jo yö, sillä tällä alhaisella
leveysasteella aurinko painuu nopeaan ilman edelläkäypää hämärää.
Erotin töintuskin Gilboa-saaren. Mutta monet sen rannalla palavat
nuotiot osottivat villien jääneen paikoilleen. Olin kannella
useita tunteja, ajatellen milloin saarelaisia -- mutta niitä enää
pelkäämättä, sillä kapteenin järkkymätön tyvenyys oli vaikuttanut
minuunkin -- milloin unohdin ne ihaillakseni troopillisen yön
ihanuutta. Ajatukseni lensivät Ranskaan seuraten eläinradan
tähtikuvioita, jotka muutaman tunnin perästä valaisisivat
synnyinmaatani. Kuu kumotti suoraan keskitaivaalta. Vihdoin puoliyön
aikaan, nähdessäni että yhä tummenevilla aalloilla ja pimeyteen
painuvalla lehtorannalla vallitsi rauha, kävin alas hyttiini ja
nukahdin levollisesti.

Yö kului häiritsemättä. Saarelaiset epäilemättä pelkäsivät heidän
lahdelleen ankkuroineen kummituksen pelkkää ulkonäköä, sillä
aukijätetyistä luukuista olisi niiden ollut helppo tunkeutua sisään
nukkuvaan laivaan.

Kello 6 huomenissa -- tammikuun 8:ntena -- nousin jälleen kannelle.
Yön varjot alkoivat hälvetä. Pian näkyi hajoavain usmain sisästä
saaren rantoja ja vihdoin vuorenhuippuja.

Alkuasukkaat olivat yhä rannalla ja paljon lukuisampina kuin
eilispäivänä -- arviolta heitä oli 5--600. Jotkut olivat käyttäneet
pakenevaa luodetta hyväkseen ja koralliriuttoja pitkin lähenneet
laivaamme aina kahden ankkuriköydenmitan päähän. Minä erotin selvästi
heidän tuntomerkkinsä. He olivat kaunista ja kookasta ihmisrotua,
otsa heillä oli leveä ja korkea, nenä suora eikä latuskainen ja
hampaat valkeat. Heidän punaiseksi värjätyt villatukkansa paistoivat
räikeästi kiiltävän mustilla hartioilla. Lävistetyissä ja pitkälle
venytetyissä korvalehdissä riippui luukelluttimia. Yleensä he olivat
aivan alasti. Näin kuitenkin joillakin naisilla aimo vannehameita
ruohosta, jotka ulottuivat vyötäisiltä polviin. Päälliköt olivat
koristaneet kaulansa puolikuun kuvilla sekä punaisilla ja valkosilla
lasihelmillä. Aseina heillä oli jouset, nuolet ja kilvet, ja
useimpain olalla riippui verkkopussi kiviä varten, joita he
lingolla lennättivät erittäin taitavasti. Päälliköistä tuli muuan
jotenkin lähelle _Nautilusta_ ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän
oli arvatenkin korkea-arvoinen "mado", sillä hänen hartioillaan
oli banaaninlehdistä tehty loimi, jonka reunat olivat leikatut
nuolenkärkien muotoon ja maalatut räikeillä väreillä.

Olisin aivan helposti voinut ampua tuon saarelaisen, niin lähellä
hän meitä oli, mutta katsoin parhaaksi vartoa todella vihamielisiä
aikeita heidän puoleltaan. Europpalaisten ja villien keskisissä
kahinoissa on edellisten asiana vastata, vaan ei käydä hyökkäykseen.

Koko sen ajan kuin luodetta kesti, maleksivat saarelaiset aluksemme
ympärillä, mutta pysyivät edelleen rauhallisina. Kuulin heidän usein
huutavan "assai" ja eleistä ymmärsin heidän kutsuvan minua maihin;
tarjoukseen en kuitenkaan katsonut hyväksi suostua.

Koko tänä päivänä ei pursi lähtenyt laivan kupeelta suureksi harmiksi
Ned Landille, joka ei päässyt tyydyttämään metsästyshaluaan. Kätevä
kanadalainen käytti nyt joutilasta hetkeä valmistaakseen syötäväksi
saarelta noutamansa lihan ja jauhoaineet. Villit palasivat maihin
kello 11 ajoissa, hetikun vuoksi alkoi huuhdella koralliriuttain
huippuja. Mutta minä näin heidän lukumääränsä rannalla melkoisesti
kasvavan. Arvattavasti tulokkaat olivat saapuneet naapurisaarilta.
Mutta yhtään kanoottia en nähnyt.

Paremman puutteessa pisti päähäni lähteä kokemaan verkolla tätä
kaunista, läpikuultavaa vettä, jossa näki ylenmäärin harvinaisia
näkinkenkiä, zoophytejä ja vesikasveja. Ja tänäänhän muuten olikin
viimeinen _Nautiluksen_ oleskelupäivä näillä vesillä, sillä kapteeni
Nemon lupauksen mukaan sen piti lähteä avoimelle merelle huomenissa,
tammikuun 9:ntenä.

Huusin senvuoksi Conseilia, joka toi minulle pienen, keveän haavin,
melkein samallaisen jolla ostereita pyydetään. Parin tunnin ajan
kalastimme uutterasti, saamatta kuitenkaan harvinaista saalista.
Haavissamme nousi ylös Midaksenkorvia, torvi- ja melamisimpukoita
sekä erittäin kauniita vasaraostereita. Vielä saimme muutamia
merimakkaroita, helmiostereita ja tusinan verran pieniä kilpikonnia,
jotka pantiin erilleen keittiön tarpeiksi. Ainoa merkillisyys,
minkä saimme ja jonka näkeminen miltei saattoi kyyneleet kunnon
palvelijani silmiin, oli simpukka, jonka kierteet vastoin tavallista
luonnonjärjestystä kulkivat vasemmalta oikealle.

Katsellessamme tuota aarretta, jommoisista yksityiskokoilijat
maksavat suuria summia, suhahti äkkiä rannalta kivi, joka murskasi
koko merkillisyyden Conseilin kädessä. Minä päästin harmistuneen
huudon, ja Conseil sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi villiä, joka
kolmenkymmenen askeleen päässä vielä heilutti linkoaan meitä kohti.
Tahdoin pidättää häntä, mutta pyssy pamahti ja luoti rikkoi villin
ranteesta riippuvan amulettitertun.

"Conseil!" huusin, "maltapas, Conseil!"

"Mutta ettekö nähnyt, isäntä, että hän se riidan alotti?"

"Ei simpukka sentään maksa ihmishenkeä."

"Voi sitä ruojaa!" huudahti Conseil. "Kuinka mielelläni olisinkaan
murskannut hänen kirotun käsivartensa!"

Conseil lausui vilpittömästi ajatuksensa, mutta minä en ollut yhtä
mieltä hänen kanssaan. Kuitenkin oli asemamme viime minuutteina
melkoisesti muuttunut meidän sitä huomaamatta. Parikymmentä kanoottia
ympäröi nyt _Nautilusta_. Ne olivat koverretut puunrungoista,
pitkiä, kapeita ja hyvin nopeakulkuisia, ja tasapainossa niitä
pitivät paksuista bamburuovoista tehdyt puomit, jotka veneitten
laitaan kiinnitettyinä ja sivulla uiskennellen tasasivat niitten
painoa. Soutajina oli puolialastomia, taitavia papualaisia, joiden
lähestyminen teki minut levottomaksi.

Ilmeisesti olivat nämä villit jo ennen olleet tekemisissä
europpalaisten kanssa ja tunsivat näitten aluksia. Mutta mitähän he
nyt arvelivatkaan tästä pitkästä rautalieriöstä, joka mastoja ja
savupiippuja vailla oli tunkeutunut heidän lähteensä? Ei ainakaan
mitään hyvää, sillä aluksi he olivat pysytelleet kunnioittavan
välimatkan päässä siitä. Mutta nähdessään sen liikkumattomaksi oli
heidän itsetuntonsa palannut, ja heitä nähtävästi halutti lähemmin
tutustua siihen. Mutta juuri tätä lähempää tuttavuutta meidän oli
kartettava mikäli mahdollista. Meidän äänettömät ampuma-aseemme eivät
kyenneet masentamaan heidän rohkeuttaan; salama ilman sitä seuraavaa
jyrinää ei heitä pelottanut, vaikka vaara olikin salamassa eikä
jyrinässä.

Juuri nyt kaarsivat kanootit joka taholta aluksemme, jonka kannelle
kohta rapisi nuolisade.

"Auta armias kun rakeita tulee!" huudahti Conseil -- "ehkäpä oikein
myrkytettyjä rakeita!"

"Meidän täytyy ilmoittaa tästä kapteeni Nemolle", lausuin ja
laskeusin alas kannelta.

Menin isoon salonkiin, mutt'en nähnyt siellä ketään. Uskalsin
senvuoksi koputtaa kapteenin hytin ovelle. "Sisään!" kuului vastaus.

Noudatin kutsua ja näin kapteeni Nemon syventyneeksi algebralliseen
laskelmaan, josta ei puuttunut x'iä eikä muita korkeasti
matemaattisia suureita.

"Ehkä häiritsen teitä", virkoin kohteliaasti.

"Kyllä todellakin, herra Aronnax", vastasi kapteeni, "mutta luulen
käynnillänne olevan vakavaa aihetta?"

"Hyvinkin vakavaa. Saarelaisten veneet surisevat ympärillämme, ja
kohta saamme varmastikin useita satoja villejä kimppuumme."

"Ah", sanoi kapteeni levollisesti, "ovatko ne tulleet kanooteilla?"

"Aivan niin, herrani."

"No niin, professori, sitten me suljemme luukut."

"Juuri sitä ajattelin, ja minä tulin sanomaan teille..."

"Se on helppo temppu", keskeytti kapteeni minut, ja painamalla
sähkönappulaa hän lähetti käskyn miehilleen.

"Nyt se on tehty", hän sanoi hetkisen kuluttua. "Pursi on paikoillaan
ja luukut kiini. Ette kai peljänne toivoakseni, että nämä villit
lyövät sisään laivani seinät, joita ei frekattinnekaan luodit saaneet
puhkaistuiksi?"

"En suinkaan, kapteeni, mutta on toinenkin vaara."

"Mikä sitten, professori?"

"Huomenna on meidän jälleen avattava luukut uudistaaksemme
_Nautiluksen_ ilmavaraston."

"Aivan niin, sillä me hengitämme valaitten tavalla."

"Mutta jos villit samalla hetkellä ovat yläkannella, niin kuinka
voimme estää niitä tunkeutumasta alas laivaan?"

"Ahaa, te arvelette niiden tulevan kannellemme saakka?"

"Siitä olen varma."

"No niin, herrani, nouskoot ne vain kannellemme. En tiedä
miksi niitä estäisin. Toden teossa nämä papualaiset ovat aivan
viattomia ihmisparkoja, enkä tahdo että käyntini Gilboa-saarella
maksaisi yhdenkään sen asukkaan henkeä. Huomenna kello 2.40
iltapäivällä nostaa vuoksi aluksemme jälleen karilta ja se lähtee
vahingoittumattomana Torresin salmesta."

Nämät sanat hän sanoi jotenkin jyrkällä äänellä ja kumarsi sitten
minulle keveästi. Se oli minulle merkki lausuakseni jäähyväiset.

Huoneessani tapasin Conseilin uteliaana odottamassa tietoa käyntini
tuloksesta.

"Kuulehan, poikaseni", sanoin hänelle, "kun ilmaisin kapteenille
pelkoni siitä että saarelaiset käyvät laivamme kimppuun, sain häneltä
hyvin ivallisen vastauksen. Voin senvuoksi vain kehottaa sinua
luottamaan häneen ja käymään turvallisesti levolle."

Yksin jäätyäni laskeusin minäkin sijalleni, mutta nukuin huonosti.
Kuulin villien tallustelevan kannella ja tuontuostakin päästävän
rajuja huutoja. Yö kului tällä tapaa, eikä laivan väestä yksikään
näyttänyt elonmerkkiä. He eivät tuntuneet välittävän vihollisistamme
enempää kuin panssarilaivan sotilaat aluksensa rautakyljillä
ryömivistä muurahaisista.

Kello 6 aamulla nousin ylös. Luukkuja ei vielä oltu avattu. Ilmaa
ei siis vielä oltu uudistettu, multa säiliöstä virtasi muutamia
kuutiometrejä happea _Nautiluksen_ ummehtuneisiin suojiin.

Minä työskentelin hytissäni aina puolipäivään naakka, näkemättä
vilaukseltakaan kapteeni Nemoa. Laivalla ei näytty pantavan
rikkaakaan ristiin poislähtöä varten.

Odotin vielä kotvan, ja sitten menin isoon salonkiin. Kello näytti
2,30. Kymmenen minuutin päästä vuoksi olisi kohonnut korkeimmilleen,
ja jollei kapteeni Nemo ollut uskaltanut liikoja luvatessaan, pitäisi
_Nautiluksen_ tässä tuokiossa päästä irti. Ellei se nyt tapahtuisi,
niin tulisi uusi tilaisuus vasta monien kuukausien perästä.

Mutta jopa tuntui valmistavia hytkähdyksiä _Nautiluksen_ rungossa.
Kuulin kuinka koralliriutan pystyt huiput raappivat sen pohjaa.

Kello 2,35 ilmestyi kapteeni salonkiin.

"Nyt lähdetään", hän sanoi.

"Ahaa!" huudahdin.

"Olen käskenyt avaamaan luukut."

"Entä villit?"

"Villitkö?" toisti päällikkö olkiaan nytkähyttäen.

"Eivätkö ne tunkeudu sisään _Nautilukseen_?"

"Millä tapaa se tapahtuisi?"

"No, avaamistanne luukuista, tiedän mä."

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo tyynesti, "sillä tapaa ei kukaan
tunkeudu sisään _Nautiluksen_ luukuista, ei edes niiden avoimina
ollessa."

Minä tuijotin häneen.

"Ettekö ymmärrä minua?" hän kysyi.

"En ollenkaan."

"No niin, tulkaa siis katsomaan."

Minä lähdin keskusportaille, joilla Ned Land ja Conseil uteliaina
katselivat, kuinka laivanväestä muutamat avasivat luukkuja; ulkoa
kannelta kuului hurjaa rääkynää ja tömistystä.

Luukut viskattiin ylöspäin. Parikymmentä kamalaa naamaa kurkisti
niiden reunoilta. Mutta ensimmäisen villeistä, joka laski kätensä
kaiteelle, paiskasi seljälleen joku näkymätön voima, ja ylös
päästyään livahti hän tiehensä surkeasti rääkyen ja loikaten
vimmatusti.

Kymmenen hänen toveriaan yritti samoin kavuta alas, mutta kaikki
kymmenen saivat yhtä häpeällisen pakokiireen.

Conseil oli hurmioissaan, Ned Land taas kiihkeän luonteensa
pakottamana syöksyi ylös portaille. Mutta tuskin oli hän laskenut
kätensä kaiteelle, kun hänkin vuorostaan lensi seljälleen taapäin.

"Lempo soi!" hän karjasi, "salamako se minuun iski?"

Tämä sana selitti minulle kaiken. Edessämme ei enää ollut mikään
tavallinen kaide, vaan sähköä täyteen ladattu metallijohto, joka vei
alhaalta ylös kannelle. Ken hyvänsä siihen koski, sai hirvittävän
täräyksen, joka olisi ollut kuolettavakin, jos kapteeni Nemo olisi
laskenut kaiken virran sähkökoneistaan johtoon. Voi todella sanoa
että hän oli meidän ja hyökkääjien väliin virittänyt sähköverkon,
jonka läpi ei kukaan omatta turmiottaan voinut yrittää.

Säikähdyksestä aivan nujertuneina saarelaiset pakenivat kiireimmän
kyytiä. Väkisinkin nauraen me lohduttelimme ja hieroskelimme Ned Land
parkaa, joka noitui ja kiroili kuin vietävä.

Mutta samassapa jättikin vuoksen viimeisten maininkien irtitempaama
_Nautilus_ rosoisen korallivuoteensa täsmälleen 2,40 iltapäivällä,
kuten kapteeni oli luvannut. Potkuri pieksi vettä mahtavan hitaasti.
Vähitellen joudutti laiva vauhtiaan, ja uurtaen valtameren aavaa
pintaa se ehjänä jätti taakse Torresin salmen vaarallisen väylän.




XXII luku.

Kuumehoureita.


Seuraavana päivänä, tammikuun 10:ntenä, _Nautilus_ jatkoi kulkuaan
kahden valtameren välillä aina 56 kilometrin nopeudella tunnissa.
Sen potkuri kävi niin vimmatusti etten voinut seurata enkä laskea
sen pyöräyksiä. Muistellessani miten tämä sähkövoima, annettuaan
alukselle liikuntakykyä, valoa ja lämpöä, vielä lisäksi suojeli sitä
ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä ja teki siitä loukkaamattomuuden
symboolin, johon ei vihamielinen käsi voinut ryhtyä joutumatta
salaman satuttamaksi, niin ei ihailullani ollut rajoja; ja luodusta
kappaleesta se siirtyi insinööriin, joka tämän kaiken oli luonut.

Länttä kohti kuljettuamme saavuimme Timor-mereen tammikuun 13 p. ja
saimme näkyviimme samannimisen saaren 122° pituusasteella. Siitä
alkaen muuttui suuntamme lounaaseen, kohti Intian meren ulapoita.
Mikähän oli kapteeni Nemon lähimpänä päämääränä? Tahtoiko hän
palata Aasian rannikolle, vaiko saattaa meidät Europan vesille?
Kumpikin vaihtoehto tuntui uskomattomalta, sillä karttoihan mies
ihmisten asumia mantereita. Entäpä jos kääntyisimmekin etelää kohti?
Sivuuttaisimmeko Hyväntoivonniemen, sitten Kap Hornin ja päätyisimme
vihdoin etelänavan kammottaville seuduille? Aika oli sen meille
näyttävä.

Tammikuun 14 p. kadotimme maan tykkänään näkyvistämme. _Nautiluksen_
vauhti väheni tuntuvasti, ja ilman mitään määrättyä matkasuuntaa
uiskenteli se milloin syvällä vesien kohdussa, milloin ylhäällä
pinnalla. Meren lämpömäärä mitattiin tällöin eri korkeuksilla, niin
että vajosimme asteettain kolmen, neljän, viiden, seitsemän, yhdeksän
jopa kymmenenkin tuhannen metrin syvyyteen; ja tulokseksi saatiin,
että merivedellä on pysyväinen +4° C. lämpö aina 15,000 metrin
syvyydessä kaikilla leveysasteilla.

Näillä syvillä vesillä ollen jouduimme oikean ilotulituksen keskelle.
Meren värjäsivät loistavaksi miljaardit meduusat, liko-eläimet
sekä itseloistavat, fosforihohtoiset ja oudonnäköiset kalat.
_Nautilus_ kulki useita tunteja tämän sanoinkuvaamattoman, ihanan
valo- ja väriräiskeen keskellä, jota ihailimme salongin isojen
peililasiakkunain takaa.

Tammikuun 18 p. oli _Nautilus_ 105° pituus- ja 15° eteläisellä
leveysasteella. Sää oli muuttunut uhkaavaksi, aallot vyöryivät
korkeina ja möyrysivät. Idästä kävi ankara viima. Ilmapuntari, joka
jo muutaman päivän oli laskenut, ennusti myrskyn tuloa. Saavuin
yläkannelle juuri kun varapäällikkö mittasi taivaan korkeutta ja
odotin siellä, kunnes sain tiedon asemastamme. Sitte näin kapteeni
Nemon myöskin ilmautuvan ja tähystävän kaukoputkella taivaanrantaa.

Muutaman minuutin hän seisoi liikkumattomana, irroittamatta silmäänsä
näköpiiristä. Sitten hän laski kiikarin alas ja vaihtoi moniaan
sanan apulaisensa kanssa. Jälkimmäinen näytti joutuvan ankaran
mielenliikutuksen valtaan, mutta kapteeni Nemo pysyi järkkymättömän
levollisena. Hän jatkoi vain vaarinottojaan, joiden johdosta
varapäällikkö näkyi antavan muodollisia selityksiä. Ainakin tällä
tavoin käsitin heidän puheensa ja eleensä. Itse puolestani koetin
huolellisesti tähystää osotettuun suuntaan, mutta näkemättä mitään
erikoista. Taivas ja meri sulivat yhteen hienoksi juovaksi näköpiirin
reunalla.

Kapteeni Nemo asteli tällä aikaa kantta päästä päähän katsahtamatta
minuun ja ehkäpä ollenkaan huomaamatta minua. Hänen käyntinsä oli
vakavata mutta säännöttömämpää kuin tavallisesti. Hän pysähtyi
tuontuostakin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja tuijotti
merelle. Mitähän hän tähystikään tuon rannattoman aukean takaa?

_Nautilus_ oli tällöin useiden kymmenien peninkulmain päässä
lähimmästä rannikosta.

Varapäällikkö oli vuorostaan tarttunut kaukoputkeen ja tarkasteli
kiinteästi taivaanrantaa, astellen edestakaisin, tömistäen
tuontuostakin jalallaan kantta ja osottaen muutenkin suuremman
kiihtymyksen merkkejä kuin päällikkönsä. Vihdoin näytti ymmälläolo
loppuneen, sillä kapteeni Nemon käskystä rupesi potkuri pieksemään
laineita entistä vinhemmin.

Juuri silloin varapäällikkö jälleen kiinnitti kapteenin huomiota
johonkin seikkaan. Jälkimmäinen lakkasi mittelemästä kantta ja käänsi
kaukoputkensa osotettuun suuntaan. Hän katseli sinne kauvan. Minä
tunsin mieleni hyvin järkytetyksi ja laskeusin alas museoon noutamaan
mainion kiikarin, jota tavallisesti käytin. Nojaten heijastuskoneen
komeroa vastaan kannen etuosassa asetuin minäkin vuorostani
vaarinottamaan taivaan ja meren yhtymisjuovan salaisuutta.

Mutta en vielä ollut saanut sovitetuksi kaukoputkea silmilleni, kun
se äkisti temmattiin pois käsistäni.

Käännyin nopeasti ympäri. Edessäni seisoi kapteeni Nemo, mutta en
ollut tunteakaan häntä. Hänen hahmonsa oli aivan muuttunut. Hänen
silmänsä liekitsivät tuimasti, hampaat olivat kiristyneet yhteen,
hänen ruumiinsa oli aivan kuin hyppyyn köyristynyt -- kaikki hänessä
osotti tavattoman ankaraa mielenliikutusta. Mutta muuten hän ei
liikahtanutkaan. Kaukoputkeni oli pudonnut hänen kädestään ja vieri
hänen jalkoihinsa.

Olinko tahtomattani aiheuttanut hänessä tämän kauhean suuttumuksen?
Luulotteliko tuo käsittämätön mies, että minä olin päässyt
jonkun kielletyn salaisuuden perille? Ei; -- minä en ollut hänen
vihastuksensa esine, sillä hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan
tuijotti yhä tuonne salaperäiseen kohtaan taivaanrannalla.

Vihdoin kapteeni Nemo ojentautui suoraksi; hänen kiihkonsa näytti
asettuvan. Lausuttuaan muutaman sanan tuolla oudolla kielellä
apulaiselleen hän kääntyi minun puoleeni.

"Herra Aronnax", hän sanoi käskevästi, "pyydän teitä muistamaan mikä
ehto teitä sitoo minuun."

"Mitä tarkotatte, kapteeni?"

"Teidän täytyy samoin kuin seuralaistenne alistua vangittavaksi,
siksi kuin näen hyväksi vapauttaa teidät."

"Te olette herra laivallanne", vastasin, katsellen häneen kiinteästi.
"Mutta sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?"

"En ainuttakaan, herrani!"

Tästä karkeasta päätöksestä ei kannattanut enää vedota, sen ymmärsin.
Astuin alas Ned Landin ja Conseilin hyttiin ja ilmoitin heille
kapteenin määräyksen. Voi arvata minkä vaikutuksen tieto siitä teki
kuumaveriseen kanadalaiseen.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella. Neljä laivamiestä odotti ovella
ja saattoi meidät siihen koppiin, jossa olimme viettäneet ensimmäisen
yömme _Nautiluksella_.

Ned Landin olisi tehnyt mieli panna vastaan, mutta ovi lykättiin
kiini hänen jälestään.

"Tahtoisiko isäntä kertoa minulle mitä tämä oikeastaan merkitsee?"
pyysi Conseil.

Kerroin onnettomuustovereilleni kaiken mitä tiesin. He olivat
siitä yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Sitten vaivuin ajattelemaan
itsekseni tapahtumain kulkua, mutta en voinut muistaa paljon muuta
kuin kapteenin kasvoissa ilmenneen merkillisen peljästyksen. Aijoin
juuri ruveta kertomaan siitäkin, kun minut havahutti mietteistäni Ned
Landin huudahdus: "Heipäs vaan, aamiainen on pöydällä!"

Ja todellakin oli pöytä katettu. Ehkäpä oli kapteeni antanut siitä
määräyksen samalla kertaa kuin hän oli käskenyt jouduttamaan
_Nautiluksen_ vauhtia.

"Suvaitseeko isäntä että teen teille erään ehdotuksen?" tiedusteli
palvelijani.

"Annahan kuulla, poikaseni."

"Tarkotan että söisitte aamiaista. Se on viisasta, sillä emme tiedä
mitä vielä tapahtuukaan."

"Oikeassa olet, Conseil."

"Pahaksi onneksi ne ovat antaneet meille vain laivamiesten ruokaa",
tokasi Ned Land.

"Ned kuoma", huomautti Conseil, "mitähän sanoisit jos olisivat tyyten
unhottaneet aamiaisemme?"

Se viisas mietelmä katkaisi harpuunamestarin valittelut.

Me istuimme pöytään. Murkina syötiin hiljaisuuden vallitessa.

Juuri kun olimme lopettaneet ateriamme, sammui kopin katossa loistava
puolipallo, ja me jäimme täydelliseen pimeyteen. Ned Land nukahti
heti sikeästi, ja ihmeekseni seurasi Conseilkin hänen esimerkkiään.
Rupesin miettimään mikä tuon omituisen uneliaisuuden oikeastaan
aiheutti, mutta silloin tunsin omainkin aivojeni väsähtyvän. Vaikka
kuinka ponnistelin vastaan, tahtoivat silmäni väkisinkin mennä umpeen.

Kiduttava epäluulo syntyi mielessäni. Nauttimaamme ruokaan oli
sekoitettu jotakin huumausainetta! Vangitsemisemme ei ilmeisestikään
tyydyttänyt kapteeni Nemoa; oli tarpeellista saada meidät
nukutetuiksikin.

Sitten kuulin rautatelkimiä lykeltävän. Meren aaltoilu, joka oli
saanut aluksen liekkumaan, tuntui lakkaavan. Oliko _Nautilus_
jättänyt vedenpinnan ja käynyt liikkumattomaan lepoon merenpohjalla?
Koetin vastustaa uuvuttavaa raukeuttani. Se oli mahdotonta.
Hengitykseni yritti salpautua. Tunsin kangistuneilla huulillani
kaameaa kylmyyttä. Silmäluomet painuivat kuin vakankannet silmämunain
yli. En jaksanut enään kohottaa niitä; koko olemukseni valtasi
kuoleman uni, täynnä hullu- ja kuumehoureita. Sitten katosivat kaikki
unikuvatkin, ja minä menetin täydellisesti tajuntani.




XXIII luku.

Korallien valtakunta.


Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin suureksi ihmeekseni että
makasin omassa hytissäni. Pääni tunsin aivan keveäksi. Seuralaiseni
olivat arvatenkin samoin siirretyt makuusuojaansa, heidän siitä
huomaamatta enempää kuin minä. Yön tapahtumista meillä kaikilla siis
oli yhtä vähän tietoa, ja tämän salamyhkäisyyden selvittäminen jäi
jonkun vastaisen suotuisan sattuman varaan.

Ylös noustuani ja pukeuduttuani aijoin lähteä hytistäni. Mutta
olinko vielä vanki vai vapaa? Aivan vapaa. Nousin keskusportaita
ylös. Eilispäivänä suljetut luukut olivat nyt selko seljällään. Minä
kiipesin yläkannelle.

Ned Land ja Conseil odottivat minua siellä. Tein heille koko joukon
kysymyksiä, mutta he eivät tienneet mitään. Vaivuttuaan sikeään uneen,
josta ei ollut jäänyt mitään muistoja, olivat hekin olleet hyvin
ihmeissään herätessään omassa hytissään.

_Nautiluksessa_ oli kaikki hiljaista ja salaperäistä, ja se
halkoi merenpintaa kohtalaisella vauhdilla. Laivassa ei näyttänyt
tapahtuneen minkäänlaista muutosta.

Uudistettuaan ilmavarastonsa vajosi laiva 12 metrin syvyyteen,
josta se helposti voi jälleen kohota pintaan, mikä seikka vastoin
tavallisuutta sattuikin useaan kertaan tänäpäivänä eli tammikuun 19
p:nä. Apulaispäällikkö saapui myöskin kannelle ja antoi tavalliset
käskynsä alas konehuoneeseen.

Kapteeni Nemoa vain ei näkynyt. Muusta laivanväestä näin ainoastaan
mykän tarjoojan, joka tavanmukaisella täsmällisyydellään palveli
minua aamiaispöydässä.

Kello 2 aikaan olin isossa salongissa järjestellen muistiinpanojani,
kun kapteeni astui sisään. Minä kumarsin hänelle. Hän vastasi miltei
huomaamattomasti tervehdykseeni virkkamatta sanaakaan. Asetuin
uudestaan työni ääreen toivoen, että hän ehkä selittäisi minulle
kuluneen yön tapahtumat. Mutta toivoni ei toteutunut. Minä katselin
häntä. Hän näytti väsyneeltä; hänen verestävät silmänsä osottivat
ettei uni ollut lainkaan niitä virkistänyt, ja hänen kasvoillaan
ilmeni syvää surua. Hän asteli edestakaisin lattialla, istahti,
nousi taas pystyyn, otti umpimähkään kirjan käteensä heittääkseen
sen jälleen pöydälle, tarkasteli laivakojeitaan tekemättä kuitenkaan
mitään merkintöjä, eikä näyttänyt saavan missään toimessa lepoa.
Vihdoin hän tuli luokseni ja sanoi:

"Oletteko lääkäri, herra Aronnax?"

Tämä kysymys tuli niin odottamatta, että tuijotin häneen hetkisen
mitään vastaamatta.

"Oletteko lääkäri?" toisti hän. "Useat virkaveljistänne ovat
harjottaneet lääketieteellisiä opintoja."

"Olen tosiaankin lääketieteen tohtori ja käytännöllinen
sairaalanlääkäri. Toimin sellaisena useita vuosia, ennenkun otin
vastaan toimeni museossa."

Vastaukseni näytti ilmeisesti tyydyttävän kapteeni Nemoa. Mutta kun
en arvannut hänen tarkotustaan, odotin lisää kysymyksiä, päättäen
vastata niihin olosuhteiden mukaan.

"Herra Aronnax", hän sanoi, "tahtoisitteko suostua hoitamaan muuatta
miehistäni?"

"Onko hän sairas?"

"On."

"Olen valmis seuraamaan teitä."

"Tulkaa siis."

Myönnän että sydämmeni sykki tavallista voimakkaammin. En tiedä
miksi, mutta minusta tuntui kuin sairaalla miehellä olisi jotain
yhteyttä eilispäivän tapahtumain kanssa, jotka kiinnittivät mieltäni
ainakin yhtä paljon kuin kapteenin huolenpito potilaastaan.

Kapteeni Nemo vei minut pieneen, miehistösuojan lähellä olevaan
hyttiin.

Siellä lepäsi vuoteella voimakaspiirteinen, noin 40-vuotias mies,
todellinen loistonäyte aito anglosaksilaisesta rodusta.

Kumarruin häntä tarkastamaan. Hän ei ollut ainoastaan kipeä, hän oli
haavoitettukin. Hänen veristen kääreiden ympäröimä päänsä lepäsi
kaksinkertaisella päänalusella. Minä irroitin hänen siteensä, ja
tuijottaen minuun suurilla, jäykillä silmillään antoi hän minun
toimia mieleni mukaan päästämättä valitusääntäkään.

Haava oli kauhea. Jonkin iskuaseen särkemä pääkoppa jätti aivot
paljaiksi, ja itse aivohyhmässäkin näkyi syvälle menevä haava.
Sairaan hengitys oli hidas. Hänen kasvoillaan värehti toisinaan
suonenvedon tapaisia kouristuksia. Aivotulehdus oli hänellä
täydellinen, aiheuttaen sekä tunto- että liikuntokyvyn halpautumisen.

Minä tutkin hänen valtimoaan: se sykytti epätasaisesti. Jäsenet
olivat jo kylmät, ja minä näin kuoleman lähestyvän, kykenemättä
estämään sitä. Sidottuani sairaan uudestaan käännyin kapteeni Nemon
puoleen.

"Mistä tällainen haava johtuu?" kysyin häneltä.

"Mitäpä se merkitsee", hän vastasi vältellen. "Muuan koneen vivuista
särkyi ja sattui häneen. Mutta mitä arvelette hänen tilastaan?"

Epäröin lausua ajatustani.

"Voitte puhua vapaasti", sanoi kapteeni; "tämä mies ei ymmärrä
ranskaa."

Katsahdin vielä kerran sairaaseen ja sanoi sitten:

"Hän kuolee viimeistään kahden tunnin kuluttua."

"Eikö mikään keino voi pelastaa häntä?"

"Ei mikään."

Kapteeni Nemon koura puristui nyrkkiin, ja minä näin kyyneleitä
pusertuvan hänen silmistään, joiden en olisi luullut voivan itkeä.

Tarkastelin vielä tuokion kuolevaa miestä, josta henki vähitellen
hiipi pois. Hänen kalpeuttaan lisäsi sähkövalo, joka valoi hohdettaan
kuolinvuoteen yli. Katselin hänen viisautta ja älyä osottavia
kasvojaan, joihin onnettomuus, ehkäpä kurjuuskin oli piirtänyt
vakojaan. Halusin keksiä hänen elämänsä salaisuuden viimeisistä
sanoista, jotka mahdollisesti kuuluisivat hänen huuliltaan.

"Voitte lähteä nyt, herra Aronnax", sanoi kapteeni lyhyesti.

Minä jätin hänet kuolevan luo ja palasin hyttiini hyvin liikutettuna
äskeisestä kohtauksesta. Koko päivän minua vaivasivat synkät
aavistukset. Yön nukuin huonosti, ja usein olin keskellä ikäviä
unennäköjä kuulevinani etäisiä huokauksia ja kuolinvirren kaikua.
Olivatko ne rukouksia vainajan puolesta, lausutut tuolla kielellä
jota en voinut oppia ymmärtämään.

Seuraavana aamuna nousin taas kannelle. Kapteeni Nemo oli siellä jo
ennen minua. Heti minut nähtyään hän tuli luokseni.

"Professori, tahdotteko lähteä merenalaiselle kävelymatkalle tänään?"

"Seuralaisteniko kanssa?"

"Jos se heitä vain huvittaa."

"Odotamme käskyjänne, kapteeni."

"Olkaa sitten hyvä ja pukeutukaa sukelluspukuunne."

Potilaasta ja hänen kuolemastaan ei lausuttu sanaakaan. Minä etsin
käsiini Ned Landin ja Conseilin ja ilmoitin heille kapteenin
ehdotuksen. Conseil suostui siihen ilolla, ja tällä kertaa tuntui
kanadalainenkin hyvin taipuvaiselta seuraamaan meitä.

Kello oli tällöin 8 aamulla. Puoli 9 olimme pukeutuneet matkaamme
varten ja varustautuneet valaistus- ja hengityskojeilla. Molemmat
sulkuovet avattiin, ja kapteeni Nemon seurassa, jolla oli mukanaan
tusinan verta miehiään, astuimme 10 metriä merenpinnan alapuolelle
sille kovalle pohjalle, jolla _Nautilus_ lepäsi.

Lievästi aleten painui merenpohja epätasaiseksi laaksokönkääksi,
jonka syvyys pinnasta oli 30 metriä. Tämä pohja erosi laadultaan
vallan siitä, jolla olimme tehneet merenalaisen kävelymatkamme
Tyynessä meressä. Täällä ei ollut hiekkakenttiä, ei niittyjä eikä
vesikasvien muodostamia metsiä. Minä huomasin paikalla, minkälaiseen
merkilliseen seutuun kapteeni Nemo meidät tänään oli saattanut. Se
oli korallien valtakunta.

Koralli, joka vuoron perään on luettu kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan
ja jota vanhat kansat käyttivät lääkkeeksi, uudemmat koruiksi,
luokitettiin vasta vuonna 1694 eläinkuntaan kuuluvaksi. Sen muodostaa
joukko pienenpieniä eläimiä, jotka ovat yhtyneet yhteiseksi, samalla
kertaa kovaksi ja hauraaksi polyyppipuuksi. Näillä polyypeilla on
yksi ainoa kantaeläin, joka on synnyttänyt ne silmikoimisen avulla,
mutta ne elävät kukin erikoista elämäänsä ottaen samalla osaa
kaikkien yhteiseen elämään, ja haarautuessaan ne viimein kivettyvät.

Ruhmkorffin-koneet pantiin toimimaan, ja me kuljimme pitkin muuatta
paraikaa muodostuvaa koralliriuttaa, joka aikanaan tulee salpaamaan
tämän osan Intian merta. Tietämme reunusti tiheä, katkeamatta
jatkuva pensaikko, joka oli täynnänsä pieniä, tähtimäisiä kukkia.
Mutta päinvastoin kuin maankamaran kasvit, kääntyivät kaikki nämä
kannoillaan kallioihin kiinnittyneet kivikasvit ylhäältä alaspäin.

Valo loihti tuhansia ihania värivivahduksia kulkiessaan näitten
monikiuhtavien kivilehvien lomitse. Luulin näkeväni niiden
kaivomaisten ja lieriömäisten putkien väräjävän veden aaltoillessa
ja tunsin kiusausta poimia kimpun noita hienoilla tuntosukasilla
varustettuja kukkia, joista toiset olivat vasta puhjenneet, toiset
vielä umpuja. Mutta käteni lähetessä syntyi niissä eloa; valkeat
terälehdet vetäytyivät heti punaisten verhojensa sisään, ja koko
kukkapensas muuttui muhkuraiseksi kiviröykkiöksi.

Tämä koralli on arvokkaampi kuin se, jota Välimeressä pyydetään.
Loistavalla värillään se ansaitsee hyvin ne runolliset nimet,
"verikukka", "verivaahto", joilla kaupassa sen kauneimpia tuotteita
mainitaan. Sen hinta on 500:kin markkaa kilolta, joten vesi täällä
peitti suunnattomia rikkauksia korallinpyytäjiltä.

Mutta pian kävi koralliviidakko yhä tiheämmäksi ja yksityiset
pensaat nousivat melkein puunkorkuisiksi. Jouduimme astumaan pitkien
holvikaarien alitse, joita luonnon haaveellinen rakennustaito oli
luonut kivikasviryhmistä. Kapteeni Nemo johti meidät synkkään
käytävään, joka hitaasti aleten painui lähes 100 metriä merenpinnan
alle. Mutta täällä ei enää ollut mitään yksinäisiä pensastoja
eikä keskikorkuisia koralliryhmiä ympärillämme; olimme saapuneet
suunnattomiin metsiin, täynnä jättimäisiä kivipuita, joita yhdisti
toisiinsa uhkeat plumaria-köynnökset, kimallellen tuhansin hohtavin
värein ja valovivahduksin.

Vihdoin, kaksi tuntia astuttuamme, pysähtyi kapteeni Nemo ja
hänen perässään me toisetkin. Näin laivamiesten asettuvan piiriin
päällikkönsä ympärille, ja nyt vasta huomasin neljän heistä kantaneen
tänne pitkähkön esineen olkapäillään.

Olimme avarahkolla aukealla, jota joka puolella piiritti kivimetsä.
Lamppumme loivat ympärillemme jonkinlaista himmeää valohämyä, joka
pitensi suunnattomasti varjoja merenpohjalla.

Keskellä aukeaa kohosi läjään kootuista kallionjärkäleistä
muodostetulla jalustalla koralliristi, jonka haarat näyttivät
kuivettuneen veren värjäämiltä käsivarsilta. Siellä täällä ympärillä
oli pieniä kunnaita, joiden säännölliset muodot osottivat niiden
olevan ihmiskäden kokoonluomia.

Saatuaan merkin päälliköltään astui yksi miehistä esiin ja alkoi
vyöstään ottamallaan taltalla hakata korallipohjaan kuoppaa muutaman
askeleen päähän rististä.

Nyt ymmärsin paikan merkityksen ja meidän täällä-olomme! Olimme
hautausmaalla, eteemme luotiin uutta hautaa vastaanottamaan uuden
asukkaansa, sen miehen ruumiin, joka yöllä oli vetänyt viimeisen
henkäyksensä. Kapteeni Nemo oli miehineen tullut hautaamaan toverinsa
tähän yhteiseen asuntoon luoksepääsemättömällä valtamerenpohjalla.

Hauta avautui hitaasti. Kuulin rautakuokan kilahtavan korallipohjaa
vastaan ja näin sen väliin synnyttävän kipeniä johonkin uponneeseen
piikiveen iskiessään. Kohta oli kuoppa kyllin tilava ottamaan vastaan
vainajan.

Nyt lähestyivät kantajat. Valkeaan harsokankaaseen kääritty ruumis
laskettiin kosteaan hautaansa. Kapteeni Nemo, käsivarret ristissä
rinnalla, ja vainajan toiset ystävät laskeusivat polvilleen aivankuin
rukoillakseen. Minä ja molemmat seuralaiseni taivutimme mekin
hartaasti päämme alaspäin.

Hauta täytettiin siitä poisluodulla korallisoralla, joka muodosti
pian matalan kummun merenpohjalle, samallaisen kuin ympärillä olevat.

Tämän tehtyä nousivat kapteeni Nemo ja hänen miehensä pystyyn ja
kävivät haudalle, jonka ääressä he vielä kerran polvistuivat,
ojentaen kätensä eteenpäin viimeisiksi jäähyväisiksi kaatuneelle
toverille.

Sitten palasi hiljainen hautaussaatto takaisin alukseen, vielä kerran
samojen koralliholvien alitse ja samojen värihohtavain pensastojen
lomitse, polun yhäti hitaasti yletessä.

Vihdoin paistoi sähkövalo vastaamme laivasta. Kello 1 olimme jälleen
kotona.

Hetikun olin riisunut sukelluspuvun päältäni nousin ylös kannelle
ja syviin mietteisiin vaipuneena aijoin istuutua valonheijastajain
viereen.

Kapteeni Nemo astui luokseni. Nousin pystyyn ja sanoin:

"Tuo mies kuoli siis yöllä kuten arvasin?"

"Niin, herra Aronnax."

"Ja nyt hän lepää korallihautausmaassa toveriensa ympäröimänä?"

"Niin, kaikkien muiden unohtamana paitsi meidän. Me kaivamme haudan,
ja korallit muuraavat kuolleillemme kummun, joka kestää ikuisiin
aikoihin."

Ja kätkien kasvot käsiinsä koetti hän turhaan tukahuttaa huokausta,
joka nousi hänen rinnastaan. Sitten hän virkkoi:

"Siellä oli rauhallinen hautausmaamme, sata metriä merenpinnan alla."

"Kuolleenne saavat ainakin levätä rauhassa siellä, kapteeni, rauhassa
haikalojen raatelulta."

"Niin, professori, rauhassa haikaloilta ja _ihmisiltä_", vastasi
kapteeni vakavasti.






II OSA.




I LUKU.

Intian valtameri.


Nyt alkaa toinen jakso merenalaisella purjehdusmatkallamme. Edellinen
päättyi liikuttavaan kohtaukseen korallihautausmaalla, joka teki
mieleeni niin syvän vaikutuksen. Kapteeni Nemon elämä kului tykkänään
suunnattoman valtameren helmassa, jossa häneltä ei eläessään
puuttunut mitäkään eikä kuoltuaan edes hautaakaan, jonka hän oli
varustanut itselleen valmiiksi luoksepääsemättömimmässä kaikista
sen kuiluista. Siellä eivät mitkään merihirviöt tulisi häiritsemään
_Nautiluksen_ miesten ikilepoa -- noiden ystävysten, jotka olivat
kuolemassa kiintyneet toisiinsa yhtä lujasti kuin elämässäkin.
"Eivätkä ihmisetkään..." oli kapteeni Nemo lisännyt. Alati sama
julma, järkkymätön epäluuloisuus muuta ihmiskuntaa vastaan.

Itse puolestani en tämän salaperäisen henkilön suhteen voinut tyytyä
niihin olettamuksiin, jotka tyydyttivät Conseilia. Tuo kunnonmies
piti itsepäisesti _Nautiluksen_ päällikköä yhtenä maailman monista
väärinkäsitetyistä tiedemiehistä, jotka palkitsevat aikalaistensa
välinpitämättömyyden yhtä suurella ylenkatseella. Kapteeni Nemo oli
hänen mielestään tunnustusta saavuttamaton nero, joka väsyneenä
toiveittensa alituisesta pettymisestä maan päällä oli ottanut
turvansa tähän luoksepääsemättömään alkuaineeseen, jossa hänen
taipumuksillaan oli vapaa liikkumisala. Mutta minun mielestäni
tällainen olettamus riitti selvittämään vain yhden puolen kapteeni
Nemon luonteesta.

Sillä toisyön salaperäiset tapahtumat, jolloin meidät oli vangittu ja
väkisin nukutettu; kapteenin käytös, kun hän väkisin oli siepannut
kaukoputken silmiltäni juuri kun rupesin tarkastamaan taivaanrantaa;
merimiehen kuolinhaava, jonka täytyi aiheutua jostakin _Nautiluksen_
saamasta selittämättömästä kolauksesta -- kaikki tämä johti
ajatukseni uuteen suuntaan. Ei! Kapteeni Nemo ei tyytynyt ainoastaan
pakenemaan ihmisiä. Hänen hirvittävä merikoneensa ei palvellut
vain hänen vapaudenjanoaan, vaan samalla myöskin joitakin minulle
käsittämättömiä kostotarkotuksia.

Tällä hetkellä ei minulla kuitenkaan ole vielä mitään selvillä. Yhä
vielä pilkottaa minulle vain jokunen harva valopilkku pimeästä,
ja minun täytyy tyytyä niin sanoakseni kirjoittamaan muistelmiani
yksinomaan tapahtumien sanelun mukaan.

Tänä päivänä, tammikuun 21:ntenä, puolipäivän aikaan tuli
apulaispäällikkö kannelle mittaamaan auringonkorkeutta. Minäkin
kiipesin sinne, sytytin sikarin ja katselin miehen hommaa. Olin
saanut selville ettei hän ymmärtänyt ranskaa, sillä olin usein hänen
kuultensa korkealla äänellä lausunut huomautuksia, jotka olisivat
saaneet hänen vasten tahtoaankin osottamaan niille jotain huomiota;
mutta hän pysyi alati yhtä mykkänä ja tunteettomana.

Hänen tehdessä huomioitaan sekstantin avulla tuli muuan _Nautiluksen_
matruuseista -- sama roteva mies, joka oli seurannut meitä
ensimmäiselle merenalaiselle kävelymatkallemme Krespo-saaren metsiin
-- puhdistamaan heijastuskoneen lasiruutuja. Minä katselin nyt
tarkemmin tämän laitteen rakennetta. Sen valovoimaa suurensivat
satakertaisesti mykiömäiset, pyöreät lasilevyt, jotka asetettuina
samalla tapaa kuin majakkalyhdyissä pakottivat valon leviämään
haluttuun suuntaan. Kun _Nautilus_ vihdoin oli kaikinpuolin
varustettu jatkamaan matkaansa, lähdin alas salonkiin. Laukut
suljettiin, ja aluksen suunta osotettiin suoraan länttä kohti.

Kynnimme nyt Intian valtamerta, tätä suunnatonta vesilakeutta,
jonka pinta käsittää 150 miljoonaa hehtaaria ja jonka vesi on
niin läpikuultavaa että melkein päätä huimaa kun kumartuu sitä
katselemaan. _Nautilus_ kulki tällöin 100--200 metrin syvyydessä.
Tätä menoa jatkui moniaita päiviä. Kenestä muusta tahansa kuin
minusta, joka tunsin rajatonta rakkautta merielämään, olisivat
päivän tunnit varmastikin tuntuneet pitkiltä ja yksitoikkoisilta;
mutta jokapäiväiset kävelyt kannella, jolloin sain hengittää
valtameren voimistavaa ilmaa, vaihtelevain vesikerrosten katseleminen
salongin isojen akkunaruutujen lävitse, lukuhetket kirjastossa
ja muistiinpanojen toimittaminen veivät tyyten aikani ja estivät
ikävystymästä ja alakuloiseksi käymästä.

Mitä terveydentilaamme tulee, olimme kaikki mainiossa kunnossa.
Ruokajärjestys laivalla oli vaihteleva ja soveltui meille
erinomaisesti; merilinnuista olivat jotkut lajit syötäviä,
ja syvyydestä nostimme herkullisia kilpikonnia, monenlaisia
eriskummallisia panssarikaloja, jotka olivat milloin neli-, milloin
kolmitahoisia, ja syötäviä nilviäisiä, niin että minä puolestani
olisin tullut hyvin toimeen ilman niitäkin harvinaisuuksia, joilla
Ned Land itsepäisesti otti ruokalistaamme lisätäkseen.

Tammikuun 24 päivän aamulla erotimme 12°5' eteläisellä leveys- ja
94°33' pituusasteella asumattoman Kuling nimisen korallisaaren, jolla
kasvaa komeita kokospalmuja ja jolla aikoinaan kävivät Darwin ja
kapteeni Fitz-Roy. _Nautilus_ purjehti pitkin sen rintariuttaa, ja
pohjaverkkomme nosti esiin koko joukon polyyppeja, piikkinahkaisia
sekä eräänlaisille nilviäisille aikoinaan kuuluneita omituisia kuoria.

Pian katosi Kuling-saari taivaanrannan taa, ja nyt ohjattiin suunta
luoteeseen päin kohti Itä-Intian niemimaan etelänokkaa.

"Jopas lähestytään sivistyneitä seutuja", virkkoi Ned Land eräänä
päivänä minulle. "Siellä on toki toista tarjona kuin noilla Uuden
Guinean saarilla, joilla useammin tapasi villi-ihmisiä kuin
metsänriistaa! Hindustanissa tuolla edessämme, professori, löytyy
maanteitä ja rautateitä, englantilaisia, ranskalaisia ja intialaisia
kaupungeita. Siellä ei tarvitse matkustaa kilometrimääriä tavatakseen
maanmiehiä. Mitä arvelette, eikö ole jo aika jättää kapteeni Nemo
paattiinsa hyvästiä sanomatta?"

"Ei, Ned, ei", vastasin vakavasti. "Antakaamme vielä rahtuisen aikaa
kulua, kuten teidän merimiesten on tapana sanoa. _Nautilus_ lähestyy
asuttuja seutuja. Se suuntaa kulkunsa Europpaa kohti; vieköön se
meidät siis sinne. Kerran omille merille tultuamme saamme kyllä
nähdä, mitä äly neuvoo meitä tekemään. Enkä muuten luulekaan että
kapteeni Nemo sallisi meidän metsästellä Malabarin ja Koromandelin
rannikoilla yhtä vapaasti kuin Uuden Guinean metsissä."

"Saattaa niin olla, mutta emmekö voi auttaa itseämme hänen
sallimattaankin?"

En vastannut kanadalaisen kysymykseen; olin näet vahvasti päättänyt
kokea viimeiseen saakka sen kohtalon oikkuja, joka meidät oli
nakannut _Nautiluksen_ kannelle.

Jätettyä Kuling-saaren näkyvistä hiljeni _Nautiluksen_ vauhti
vähitellen. Sen liikkeet samoin kävivät epätasaisemmiksi; kaltevia
sivutasoja käyttäen laskeuduimme välistä 2--3 kilometrinkin
syvyyteen, pääsemättä kuitenkaan koskaan tilaisuuteen tutustua tämän
meren syvimpiin kohtiin, joita ei edes 15,000 metrin pituisella
luotausnauhalla ole voitu mitata. Näissä syvissä vesikerroksissa
lämpömittari näytti muuttumatta 4° nollan yläpuolella. Sen kumminkin
huomasin, että vesi oli aina kylmempää matalammilla kohdilla kuin
keskellä merta.

Tammikuun 25 p. oli meri aivan aukeana ulappana. _Nautilus_
pysyttelihe koko päivän pinnalla, jonka laineita se pieksi
potkurillaan, niin että ne kohisivat korkealle ilmaan. Voiko sitä
näin ollen kukaan kauempaa katsellen otaksuakaan muuksi kuin
jättimäiseksi valaaksi? Kolme neljännestä valoisan päivän ajasta
vietin ylhäällä kannella katsellen merta. Taivaanrannalla ei näkynyt
muuta kuin muuan isonpuoleinen höyrylaiva, joka kello 4 aikaan i.p.
kulki lännestä päin meistä vastakkaiseen suuntaan. Sen kannelta ei
ilmeisestikään voitu huomata _Nautilusta_ tämän suuren mataluuden
takia. Luulen sen olleen yhden niitä laivoja, jotka kulkevat Ceylonin
ja Sydneyn välillä poiketen King George's Pointissa ja Melbournessa.

Kello 5 aikaan i.p., hiukan ennen sitä pikaista hämäräntuloa, joka
troopillisissa seuduissa on päivän ja yön väliasteena, hämmästytti
Conseilia ja minua merkillinen näytelmä.

Etelän merissä elää muuan suloinen eläinlaji, jonka kohtaamisen
vanhan ajan kirjailijat sanoivat tietävän onnea. Aristoteles,
Athenaios ja Plinius ovat tutkineet sitä ja tuhlanneet sen
kuvaamiseen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain koko
varaston runollisia ilmaisutapoja. He antoivat sille nimiä sellaisia
kuin _Nautilus_ ja _Pompylius;_ mutta uudempi tiede ei ole niitä
hyväksynyt, ja nykyään on puheenaolevan nilviäisen tieteellinen nimi
_Argonauta_ eli paperivene.

Juuri tällöin sattui parvi näitä paperiveneitä kulkemaan ohitsemme
merenpinnalla; me voimine laskea niiden luvun moniksi sadoiksi. Ne
liikkuivat varsin nopeasti taaksepäin suppilonsa avulla, puhaltamalla
siitä ulos vaippaansa imemänsä veden. Niiden kahdeksasta lonkerosta
kellui kuusi pitkää ja kapeata vedenpinnalla, kun taasen kaksi
jälelläolevaa, jotka levenevät kärkiin päin, olivat tuulessa
pystyssä kuin pari keveitä purjeita. Voin erottaa selvästi niiden
aaltomaisesti kierteiset kuoret, joita Cuvier vertaa komeisiin
huvipursiin. "Nuo purjehtijat voivat vapaasti lähteä veneistään",
virkoin Conseilille, "mutta ne eivät tee sitä koskaan."

"Aivan niinkuin kapteeni Nemo", huomautti Conseil mielestään
varsin älykkäästi. "Hän olisikin voinut antaa veneelleen nimeksi
_Argonauta_."

Liki tunnin ajan kulki _Nautilus_ näitten nilviäisten keskellä.
Sitten ne säikähtyivät jostakin selittämättömästä syystä. Aivan kuin
yhteisestä merkistä laskettiin purjeet yht'äkkiä alas, lonkerot ja
ruumiit kouristuivat kokoon, kuoret kääntyivät ylösalaisin ja koko
komea laivasto katosi näkyvistämme aaltojen alle. Kaikki tämä oli
tehty silmänräpäyksessä, eikä koskaan liene mikään laivasto toiminut
tätä yhtenäisemmin ja ryhdikkäämmin.

Samassa tuli yö, ja tuulosen tuskin enää tuudittelemat laineet
laskeutuivat lepoon _Nautiluksen_ teräskylkien alle.

Seuraavana päivänä, tammikuun 26:ntena, kuljimme päiväntasaajan
yli 86 pituusasteen kohdalla ja olimme nyt saapuneet pohjoiselle
pallonpuoliskolle. Koko päivän seurasi meitä hirveä joukko haikaloja,
jotka tekevät nämä vedet hyvin vaarallisiksi. Usein ryntäsivät
nuo väkevät eläimet salongin akkunaruutuja vastaan niin rajusti,
että säikähdyimme pahanpäiväisesti. Ned Land voi töintuskin
pidättää kiihkoansa. Hän tahtoi noustavaksi vedenpintaan, jotta
hän harpuunallaan voisi keihästää noita petoja, joista etenkin 10
metrin pituiset tiikerihait olivat merkillisen innokkaat ärsyttämään
hänen sappeansa. Mutta vauhtiansa lisäten jätti _Nautilus_ pian
nopeimmatkin haikaloista helposti jälkeensä.

Seuraavana päivänä kohtasi meitä Bengalin lahden suulla varsin kamala
näky, nimittäin suuri joukko merenpinnalla uiskentelevia ruumiita.
Ne olivat vainajia, joita hindukaupungeista oli viskattu Gangekseen
ja joita virran väkevä vuo oli kuljettanut kauvas merelle asti, kun
eivät tuon maan ainoat hautaustoimitsijat, korppikotkat, olleet
ennättäneet syödä kaikkia. Mutta varmaa oli että haikalat pitivät
huolen lopputoimituksesta.

Kello 7 aikaan illalla joutui _Nautilus_ kulkemaan oikean maitomeren
halki. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näytti meri muuttuneen
maidoksi. Oliko se kuutamon vaikutusta? Ei, sillä kuu, joka oli vasta
kaksipäiväinen, oli jo aurinkoa seuraten painunut taivaanrannan taa.
Taivas tuntui mustalla meren valkeuteen verraten, vaikka olikin
tähtien valaisema.

Conseil, joka ei tahtonut uskoa silmiään, tiedusti minulta tuon
ihmeellisen ilmiön syytä. Onneksi voin antaa hänelle tyydyttävän
selityksen.

"Tällaista ilmiötä sanotaan tosiaan maitomereksi", vastasin. "Moisia
valtavia aloja aivan valkeita laineita näkee usein Amboinan[15]
rannikoilla ja näillä seuduilla."

"Mutta mikä semmoisen ilmiön aiheuttaa?" kyseli Conseil edelleen.
"Enhän voi uskoa että merivesi voisi muuttua maidoksi."

"Ei, poikaseni. Tuo merkillinen valkea väri johtuu vain miljoonan
miljoonista piskuisista likoeläimistä. Ne ovat jonkinlaisia pieniä,
loistavia matosia, joiden ruumis on väritöntä limaa. Vaikka ne eivät
olekaan hiusta paksumpia eivätkä 0,2 millimetriä pitempiä, voivat ne
kuitenkin pysytellä kiini toisissaan peninkulmien laajuudelta."

"Peninkulmainko?" huudahti Conceil.

"Niin juuri, eikä sinun siis kannata ruveta laskemaan niiden lukua.
Jollen erehdy, ovat purjehtijat kulkeneet maitomerien halki, jotka
ovat olleet puolen seitsemättä peninkulmia laajoja."

Keskiyön aikaan meri edessämme sai taas tavallisen värinsä, mutta
kaukana takanamme, aina näköpiirin rajaan saakka, näytti taivas
näitten valkeain laineiden heijastuksesta olevan aivan kuin
revontulten valaisema.




II LUKU.

Kapteeni Nemon uusi ehdotus.


Kun _Nautilus_ helmikuun 28 p. puolenpäivän aikaan nousi merenpintaan
9°4' pohjoisella leveysasteella, näkyi maata lähes 13 kilometrin
päässä lännessäpäin. Ensimmäiseksi pisti silmääni valtava, noin 700
metrin korkuinen vuorijono, joka nousi ja laski hyvin oikullisesti.
Korkeusmittauksen tehtyä menin alas salonkiin vertaamaan tulosta
merikarttaan ja huomasin, että lähestyimme Ceylonin saarta, tätä
Etu-Intian niemimaan korvannipukkaan ripustettua jalohelmeä.

Kapteeni Nemo ja hänen varapäällikkönsä saapuivat silloin sisään.

Kapteeni katsahti karttaan. Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi:

"Ceylonin saari on kuuluisa helmenpyynnistään. Huvittaisiko teitä
käydä katsomassa sellaista pyyntipaikkaa, herra professori?"

"Varmastikin, kapteeni."

"Hyvä, sellainen on täällä helppo löytää. Mutta me saamme nähdä vain
pyyntipaikan ilman pyytäjiä, sillä pyyntikausi ei vielä ole alkanut.
Minä annan määräyksen kääntyä Manaar-lahdelmaan, jonne saavumme
yöllä."

Kapteeni lausui muutaman sanan apulaiselleen, joka lähti heti ulos.
Pian vajosi _Nautilus_ veden alle, ja manometri näytti sen kulkevan
10 metriä syvällä.

"No niin, professori", sanoi isäntämme, "aamulla siis lähdette
seuralaistenne kanssa Manaarin kalastamoille; ja jos joku aikainen
helmenpyytäjä jo sattuisi olemaan siellä, niin saatte nähdä hänet
työssään."

"Hyvä, kapteeni."

"Sivumennen kysyen, herra Aronnax, ette kai peljänne haikaloja?"

"Haikaloja!" huudahdin aika tavalla ällistyneenä moisesta
kysymyksestä.

"Niin, haikaloja", toisti kapteeni.

"Täytyy myöntääkseni, kapteeni, etten ole vielä ennättänyt oikein
perehtyä semmoisiin kaloihin."

"_Me_ olemme kyllä vanhoja tultuja niiden kanssa", vastasi kapteeni,
"ja aikaa myöten perehdytte tekin niihin. Voimmehan ottaa aseita
mukaan, sillä noita otuksia saattaa tulla tupsahtaa vastaamme.
Haikalanpyynti se vasta on jännittävää urheilua. Huomenna varahin
siis matkaan, professori."

Sanottuaan tämän perin huolettomalla äänensävyllä poistui isäntämme
salongista.

Jos teidät kutsuttaisiin Sweitsin vuorille ampumaan karhuja,
vastaisitte kukaties: "No hyvä, huomenna panemme kontion koville."
Tahi saadessanne kutsun lähteä pyytämään jalopeuroja Atlas-vuorten
rinteiltä tahikka tiikereitä Intian viidakoista sanoisitte: "Ahaa,
näyttääpä siltä kuin saisin jalopeuran tai tiikerin taljan lattian
koristeeksi!" Mutta annappa kun teitä pyydetään mukaan jahtaamaan
haikaloja niiden luonnollisessa elementissä, niin jopa menee kätenne
korvalliselle ja te pyydätte vähän ajatusaikaa.

Mitä minuun tulee, pyyhkäisin otsaltani muutamia jääkylmiä
hikikarpaleita.

"Mietitäänhän nyt vähäsen asiaa", tuumin itsekseni, "eikä pidetä
liikaa kiirettä. Merisaukkojen pyynti, kuten viimeksi Krespon
merenalaisissa metsissä, käy kyllä laatuun; mutta otappa oikein
urakaksi haikalojen kiertäminen meren uumenissa -- se on sentään
vähän toista sorttia. Tiedän kyllä etteivät neekerit joissakin
paikoin epäröi käydä niiden vietävien kimppuun puukko toisessa
kädessä ja laskinnuora toisessa; mutta arvaanpa ettei niistäkään
monet palaja siltä matkaltaan. Enkä minä sitäpaitsi mikään neekeri
olekaan -- ja jos olisinkin, niin kyllä pieni epäröiminen tässä on
vallan paikallaan."

Olin jo näkevinäni haikalojen moninkertaisilla hammasriveillä
varustettujen leukain irvistävän vastaani ja tuntevinani äkkinäistä
kipua niiden iskiessä säärivartteni ympäri, kun Conseil ja
kanadalainen törmäsivät ovesta sisään vallan iloisina. He eivät
tienneet mikä heitä odotti.

"Kautta kunniani, herra professori", purskahti Ned Land puhumaan,
"tekipä tuo teidän kapteeni Nemonne, jonka muuten hitto periköön,
meille kerrankin hauskan ehdotuksen."

"Ahaa", sanoin, "tiedätte siis..."

"Jollei isäntä pahaksi pane", kiirehti Conseil hienommalla tavallaan
selittämään kanadalaisen töykeätä ilmoitusta, "jollei isäntä
pahaksi pane, niin on _Nautiluksen_ päällikkö kutsunut meidät
huomenaamuna isännän seurassa tarkastamaan Ceylonin mainioita
helmenkalastuspaikkoja. Hän teki ehdotuksensa valituin sanoin ja
käyttäytyi kuin ainakin oikea herrasmies."

"Eikö hän puhunut mitään muuta?"

"Eikö siinä jo ollut kylliksi? Niin tuiki tavaton matka!"

"Ja vaarallinen kukaties", lisäsin laupiaasti.

"Vaarallinenko?" pani Ned Land vastaan. "Mokoma kävely
simpukkariuttaa pitkin, pyh!"

Kapteeni Nemo ei siis ollut tovereilleni maininnut mitään
haikaloista. Katselin heitä epäröiden, puhuako heille mitään
"kävelyn" vaarallisista puolista.

"Tahtoisiko isäntä ehkä kertoa meille hiukan helmenpyynnistä", pyysi
Conseil.

"Itse pyynnistäkö", kysyin, "vai tapaturmistako joita saattaa
sattua..."

"Helmenpyynnistä", sanoi kanadalainen. "Ennenkun antautuu uudelle
pyyntialalle, on siitä päästävä täysin perille."

"No niin, ystäväni; painakaa puuta, niin kerron mitä tiedän."

Ned ja Conseil istuivat sohvaan, ja edellinen alotti:

"Kuulkaas, professori, minkälainen kapine se helmi oikein onkaan?"

"Kelpo Nedini", vastasin, "runoilijain mielestä se on meren
kyynel; itämaalaiset sanovat sitä kivettyneeksi kastepisaraksi;
naisille se on soikea jalokivi, joka näyttää vallan somalta
sormessa, kaulalla tai korvassa; kemisti pitää sitä fosfori- ja
hiilihappoisen kalkin yhtymänä, johon sisältyy vähän liivakkoakin; ja
luonnontieteilijä vihdoin näkee siinä vain sairaaloista erittymistä
siitä elimestä, joka eräissä kaksikuorisissa simpukoissa synnyttää
n.s. helmiäisainetta. Helmiä tuottavia simpukoita on montakin eri
lajia, mutta runsain saalis saadaan Persian lahdessa tavattavasta
jalohelmisimpukasta. Helmi on jonkun kovan pikkuesineen, hiekanjyvän
tai muun sellaisen ympärille kasvanut pyöreä helmiäisaineen
kerrostuma, joka joko istuu kiini kuoressa tahi on irtonaisena
jossakin simpukan ruumiin syvennyksessä."

"Helmien hinta vaihtelee arvatenkin niiden suuruuden mukaan?"
tiedusti Conseil.

"Ei vain suuruuden vaan myöskin muodon, värin ja kiillon
perusteella", sanoin. "Kauneimmat ovat n.s. paragon-helmet, jotka
syntyvät yksitellen eläimen vaipan kudoksissa; ne ovat valkeita,
usein läpikuultavia, toisinaan opaalinkiuhtavia sekä muodoltaan
pallonpyöreitä tai päärynänmuotoisia. Ne ovat kaikkein kalleimmat
ja myydään kappaleittain. Kuoreen kiinikasvaneet helmet esiytyvät
ryhmittäinkin, eivätkä ne ole niin säännöllisen muotoisia; niitä
myydään painon mukaan. Kaikkein pienimpiä ja halvimpia sanotaan
hietahelmiksi."

"Onko helmien pyytäminen vaarallista urakkaa?" kysyi Conseil
edelleen, laskien ennakolla mielessään mitä aarteita huomisella
retkellä oikein kokoaisikaan.

"Ei niin kovin vaarallista", kiirehdin rauhoittamaan häntä,
"varsinkin jos osaa olla tarpeeksi varovainen."

"Mikä vaara siinä ammatissa voisi uhata?" hymähti kanadalainen
ylenkatseellisesti. "Korkeintaan saa nielaista suullisen tai pari
merivettä."

"Aivan niin", vastasin koettaen matkia kapteeni Nemon huoletonta
äänensävyä. "Sivumennen kysyen, pelkäättekö te haikaloja, kunnon Ned?"

"Minäkö haikaloja", kivahti tämä, "joka olen harpuunamestari!
Ammattiinihan kuuluu sellaisten uhmaaminen."

"Katsokaas, nyt ei ole kysymys siitä, että niitä koetettaisiin pyytää
koukulla ja läskikappaleella, nostaa saalis ylös laivankannelle,
katkaista pyrstö kirveellä, avata vatsa, kiskaista irti sydän ja
viskata se mereen."

"Tullaanko siis kamppailemaan..."

"Aivan niin!"

"Vedessä?"

"Vedessä juuri."

"No kautta kunniani, vallan kernaasti minun puolestani, kun on vain
kelpo keihäs kädessä! Tiedättehän itsekin, professori, että hait
ovat kömpelöliikkeisiä eläviä. Niiden täytyy paneutua seljälleen
voidakseen siepata teistä palan, ja sillä aikaa..."

Ned lausui sanan "siepata" semmoisella tavalla että kylmät väreet
kulkivat selkäpiitäni pitkin.

"Entäs sinä, Conseil, mitä sinä haikaloista arvelet?"

"Minäkö? Saanko puhua suoraan?"

"Sitä parempi."

"Jos isäntä kerran aikoo astua haikaloja vastaan, niin miksi ei hänen
uskollinen palvelijansa saisi astua rinnalla?"




III LUKU.

Kymmenen miljoonan arvoinen helmi.


Huomenissa jo kello 4 aikaan minut herätti se tarjooja, jonka
kapteeni Nemo oli asettanut erityisesti minua palvelemaan. Nousin
kiireesti ylös, pukeuduin vaatteisiini ja jouduin salonkiin.

Kapteeni Nemo odotti minua siellä.

"Herra Aronnax" hän sanoi, "oletteko valmis lähtemään matkaan?"

"Valmis olen."

"Entä seuralaiseni, kapteeni?"

"He ovat jo saaneet tiedon ja odottavat meitä."

"Emmekö pukeudu sukellustamineihimme?" kysyin.

"Ei vielä. En ole tahtonut antaa _Nautiluksen_ lähetä liian
paljon rannikkoa, joten olemme vielä melkoisen matkan päässä
Manaar-särkältä; mutta olen antanut varustaa valmiiksi veneen
viemään meidät määräpaikkaan, niin että säästämme itseltämme pitkän
kierroksen. Veneessä ovat myöskin sukelluspukumme, jotka otamme
päällemme kun vedenalainen kävelymatkamme alkaa."

Kapteeni vei minut keskusportaita myöten yläkannelle, jossa Ned
ja Conseil odottivat meitä, ollen ylen ihastuneita alkavaan
"huvimatkaan". Viisi _Nautiluksen_ matruusia vartoi airot käsissään
veneessä, joka oli kiinnitetty laivan sivulle.

Yö oli vielä pimeä. Paksut pilvikerrokset peittivät taivaankannen,
päästäen tähtien valon vain niukasti tuikkimaan. Katselin maalle
päin, mutta siitä näin vain hämärän juovan, joka peitti kolme
neljännestä taivaanrannasta ulottuen lounaasta luoteeseen.
_Nautilus_, joka yöllä oli kulkenut Ceylonin länsirannikkoa ylöspäin,
oli nyt sen salmen tai oikeammin lahdelman länsipuolella, jonka
Ceylon- ja Manaar-saaret sulkevat sisäänsä. Siellä mustien vesien
alla sijaitsi simpukkariutta jonne nyt aijoimme -- tuo tyhjentymätön
helmikenttä, joka on yli kolme peninkulmaa pitkä.

Kapteeni Nemo, Conseil, Ned Land ja minä istuimme perään; peränpitäjä
asettui paikallensa, hänen neljä toveriaan työnsivät airot veteen ja
kiinnitysköydet laskettiin irti.

Vene rupesi kulkemaan etelää kohti. Soutajat eivät pitäneet erityistä
kiirettä. Huomasin että he vain joka kymmenes sekunti uudistivat
vetonsa, niinkuin sotalaivojen veneissä on tapana. Veneen velloessa
eteenpäin putosivat vesipisarat airoista aaltojen mustille harjoille
roiskahdellen raskaasti kuin lyijykuonahiukkaset; lievä merituuli
pani veneen keveästi keinumaan, ja välistä loiskahti laine särkyen
sen keulaa vastaan.

Me istuimme äänettöminä. Mitähän kapteeni Nemo nyt miettikään? Ehkäpä
hän ajatteli maata, jota nyt lähestyimme ja joka kaiketi hänestä
oli liian lähellä, kun se taas kanadalaisen mielestä yhäti häämötti
aivan liian kaukana. Conseilia vuorostaan jännitti yksinomaan hänen
uteliaisuutensa.

Kello puoli 6 sallivat ensimmäiset taivaanrannan takaa paistavat
valoviirut rannikon yläreunaa näkyä hiukan selvempänä. Ollen
idässäpäin jotenkin matalaa kohosi se jonkin verran etelää kohti.
Vielä erotti noin kahdeksan kilometrin välimatka meidät siitä, eikä
rantaviivaa voinut erottaa usvan peittämästä vedestä. Äärettömässä
yksinäisyydessään lepäsi tuo helmenpyytäjäin tavallinen kokouspaikka.
Mutta me tulimmekin sinne, kuten kapteeni Nemo oli huomauttanut,
kuukautta aikaisemmin kuin kalastus tavallisesti alkoi.

Kello 6 syttyi päivä niin nopeasti kuin kuuman ilmanalan seuduilla on
tavallista, missä ei tunneta aamu- eikä iltaruskoa. Auringonsäteet
puhkaisivat näköpiirin päälle kasautuneet pilvet, ja päivän säteilevä
tähti kohosi herkeästi taivaalle. Minä erotin selvästi maata, jolla
harvaksensa kasvoi yksinäisiä puita.

Vene läheni Manaar-saarta, jonka ranta avartuu kaarenmuotoisesti
etelään päin. Kapteeni Nemo oli noussut seisomaan tuhdolle ja
tarkasteli merta.

Hän antoi äkkiä merkin, ja ankkuri heitettiin mereen. Sen touvia
ennätti tuskin ollenkaan juosta ulos, sillä ankkuri tapasi pohjan jo
metrin syvyydessä. Tämä olikin simpukkariutan korkeimpia kohtia.

"Nyt olemme perillä, herra Aronnax", sanoi kapteeni. "Katselkaa
tätä kapeata lahdelmaa. Tänne juuri kokoutuvat kuukauden perästä
helmenpyyntiurakoitsijain lukuisat veneet, ja näitä vesiä heidän
rohkeat sukeltajansa tutkivat ristiinrastiin. Kuten näette, on
lahdelma oivallisesti muodostunut helmenpyyntiä varten. Se on
suojattu myrskyä vastaan, eikä maininki siinä ulotu koskaan syvälle,
mikä seikka on erittäin edullinen sukeltajien työlle. Nyt me
pukeudumme sukellustamineihimme alottaaksemme tarkastusmatkamme."

En vastannut mitään, mutta katsellen yhä noita epäiltäviä vesiä aloin
soutajain avulla vetää raskaita vesivarustuksia päälleni. Kapteeni
Nemo ja molemmat toverini tekivät samaten. _Nautiluksen_ miehistä ei
yksikään seurannut meitä tällä matkalla.

Pian olimmekin kaulaa myöten kahlitut kumitamineihin, ja hihnat,
jotka kannattivat ilmakojeita selässämme, kiinnitettiin. Sen sijaan
ei Ruhmkorffin lamppuja aijottu ottaa lainkaan mukaan.

"Ne ovat tällä matkalla tarpeettomat", sanoi kapteeni. "Emme tule
laskeutumaan erityisen syvälle, joten auringonsäteet hyvin valaisevat
tietämme. Sitäpaitsi olisi varomatontakin ottaa sähkölamppuja mukaan.
Niiden valo voisi odottamatta houkutella näiden vesien raatelevia
asukkaita kimppuumme."

Kapteenin puhuessa silmäsin molempiin tovereihini. Heidän päänsä
olivat jo vaskikupuran sisässä, niin etteivät he voineet kuulla eikä
puhua lainkaan.

"Vielä yksi kysymys, kapteeni", sanoin. "Entä aseemme -- pyssymme?"

"Pyssytkö? Mitä hyötyä meille niistä olisi? Vuorelaiset kotimaassanne
käyvät karhujen kimppuun pelkkä puukko kädessä, ja eikö teräs olekin
luotettavampi ase kuin lyijy? Kas tässä tukeva kalpa, pankaa se
vyöllenne ja lähtekäämme nyt matkaan."

Katsahdin vielä kerran seuralaisiini. Heillä oli samanlaiset aseet
kuin meilläkin, ja sen ohella heilutti Ned Land kädessään suunnatonta
valaskeihästä, jonka oli ottanut mukaansa _Nautiluksesta_.

Nyt annoimme mekin, kapteeni Nemo ja minä, sulkea päämme
metallikypäreihin, ja samassa tuokiossa pantiin ilmasäiliömme
toimimaan.

Sitten meidät nostettiin yksitellen alas veneestä; ja puolentoista
metrin syvyydellä saimme jalansijaa tasaisella hiekkapohjalla.
Kapteeni antoi kädellään merkin, ja me katosimme aaltojen alle loivaa
rinnettä alaspäin. Aurinko levitti jo tarpeeksi valoa veden alle.
Kymmenen minuutin kävelyn perästä olimme jo kuusi metriä pinnan alla,
ja pohja muuttui tasaiseksi.

Jalkojemme juuressa suhahteli isoja kalaparvia edestakaisin niinkuin
kurppia suolla. Hienolla hiekkapohjalla välkkyi ja kimalteli
koreavärisiä ja monenmuotoisia näkinkenkiä, ja niiden välillä astua
tassutteli kömpelöliikkeisiä ja useinkin kamalannäköisiä rapuja ja
muita niveleläimiä.

Kello 7 aikaan saavuimme vihdoin helmisimpukkasärkälle, jolla näitä
arvokkaita nilviäisiä sikiytyy miljoonittain. Ne olivat kiintyneet
pohjakallioihin ruskeahkolla byssus-parrallaan, joka estää niitä
ollenkaan liikkumasta; sen kautta ne ovat paljon avuttomampia kuin
tavalliset simpukat, joille "jalkansa" sentään suo jonkinmoisen
vaikka hitaankin liikkumiskyvyn.

Jalohelmisimpukalla, _Meleagrina margaritiferalla_, on kaksi
melkein yhtäläistä kuorta, jotka ovat osterinkuorten näköiset ja
joiden paksut seinät ovat ulkopuolelta hyvin rosoiset. Nuoremmilla
on kuorissa vihertäviä juomuja, jotka leviävät kärjestä alaspäin;
kymmenvuotiailla ja vanhemmilla on ihan musta pinta ja ovat ne aina
15 sm. leveitä.

Mutta tähän emme saaneet pysähtyä. Kapteeni Nemo vei meitä eteenpäin
polkuja pitkin, jotka näyttivät olevan hänelle yksin tuttuja ja jotka
lopulta johtivat meidät valtavaan merenalaiseen luolaan. Sen isoista
kivijärkäleistä muodostuneet seinät olivat runsaan vesikasviston
peittämät, ja auringonpaiste tuntui sisälle käytyämme aivan sammuvan.
Pian tottuivat kuitenkin silmäni täällä vallitsevaan hämärään. Mutta
mitä varten hän meidät tänne johti? Kohta saisimme senkin tietää.

Astuttuamme jonkun matkaa jotenkin leveätä pohjarinnettä alaspäin
saavuimme lieriömäisen rotkon pohjaan. Täällä kapteeni Nemo seisahtui
ja osotti kädellään muuatta esinettä.

Se oli jättiläiskokoinen simpukka, kuuluva _tridacnain_ eli
jättisimpukoiden heimoon; oikea kylpyallas, sillä sen kuoret olivat
yli kaksi metriä leveät. Lähenin tarkastamaan tuota ihmeellistä
nilviäistä. Parrallaan se oli kiinnittynyt graniittikallioon
ja oli saanut rauhassa kehittyä täällä rotkon tyynessä vedessä.
Arvioin sen painavan yli 300 kiloa, joten siinä oli syötävää lihaa
ainakin 15 kiloa. Sellaisia poikia ei pahinkaan suursyömäri jaksaisi
tusinakaupalla sulattaa.

Simpukan molemmat kuoret olivat puoleksi avatut. Kapteeni lähestyi
varovasti ja työnsi väkipuukkonsa aukkoon estääkseen kuoria
sulkeutumasta; sitten hän kädellään kohotti eläimen kaivomaista ja
reunoiltaan ripsimäistä vaippaa. Ja siellä, vaipan lehtimäisten
ryppyjen välissä, näin kokospähkinän kokoisen helmen. Se oli aivan
pyöreä, läpikuultava ja ihanahohtoinen. Hurmautuneena kurotin kättäni
koskettaakseni, punnitakseni tuota maailman ihmeellisintä helmeä!
Multa kapteeni tarttui käteeni, ja vetäen nopeasti puukkonsa aukosta
antoi hän molempain kuorien äkkiä pudota yhteen.

Nyt ymmärsin hänen tarkotuksensa! Hän antoi helmen jäädä
jättiläissimpukan kohtuun, salliakseen sen rauhassa kehittyä
edelleen. Hän yksin tunsi rotkon ja sen salaisuuden; siellä hän
kasvatti aarrettaan, kunnes vei sen luonnontieteellisen museonsa
kalliimmaksi kaunisteeksi. Vertaillen mielessäni jättihelmeä toisiin
_Nautiluksen_ kokoelmissa jo oleviin arvioin sen ainakin 10 miljoonan
markan arvoiseksi. Kauneudestaan ja kalleudestaan huolimatta se oli
kuitenkin vain pelkkä luonnontieteellinen harvinaisuus eikä mikään
koruesine, sillä mikäpä naiskorva voisi sitä koskaan kantaa?

Olimme tulleet matkamme loppupäähän ja käännyimme nyt takaisin
helmisärkälle, jonka kirkasta vettä mitkään sukeltajat eivät vielä
olleet sekoittaneet. Kävelimme kuten ainakin huvimatkalla, kukin
erikseen ja pysähtyen mielensä mukaan katselemaan merkillisyyksiä.
Minua ei enää ollenkaan painanut huoli niistä vaaroista, joita
mielikuvitukseni eilen illalla oli niin suurennellut. Kohta saavuimme
niin ylävälle paikalle, että yläruumiimme pisti vedenpinnan
yläpuolelle; ja Conseil astui eteeni, lähensi kuparikattilaansa minun
päähineeni viereen ja tervehti minua ystävällisesti silmillään.

Mutta sitten alkoi pohja taas aleta ja me siirryimme "varsinaiseen
alkuaineeseemme". Äkkiä pysähtyi kapteeni Nemo -- luulin hänen
aikovan kääntyä takaisin. Mutta hän viittasikin minua ja
seuralaisiani kumartumaan hänen viereensä leveään kallionrotkon
suojaan. Hänen kätensä osotti muuatta tummaa kohtaa läpinäkyvässä
vedessä, ja minä katselin tarkasti sinnepäin.

Viiden metrin päässä meistä näkyi varjo laskeutuvan pinnalta pohjaan
päin. Ensin säikähdin luullen sitä haikalaksi, mutta huomasinkin heti
erehtyneeni; vielä emme olleet tulleet tekemisiin valtameren tiikerin
kanssa.

Se oli ihminen, elävä olento; alaston hindu, varmaankin köyhä
raukka, joka oli tullut poimimaan moniaan tähkän ennen varsinaisen
elonteon alkamista. Näin hänen veneensäkin pohjan, joka kuumotti
moniaan metrin hänen päänsä päällä. Hän sukelsi pohjaan ja nousi
pintaan herkeämättä. Sukeltamistaan hän helpotti pitämällä jalkainsa
välissä kiveä, joka oli nuoralla sidottu veneen laitaan; se oli hänen
ainoa työaseensa. Tultuaan pohjaan noin kymmenen metrin syvyyteen
hän lankesi polvilleen ja täytti reppunsa kiireesti kokoamillaan
simpukoilla. Sitten hän nousi pintaan, tyhjensi saaliinsa veneeseen,
tarttui kiveensä ja alotti uudestaan saman toimen, joka ei kerrallaan
kestänyt puolta minuuttia kauvempaa.

Sukeltaja ei nähnyt meitä, sillä kallion varjo peitti meidät hänen
katseiltaan. Ja kuinka olisikaan hän, tuo hinduparka, voinut aavistaa
että ihmisiä, samallaisia olentoja kuin hän, tarkasteli täällä veden
alla hänen jokaista liikettään?

Seurasin mitä valppaimmin hänen työskentelyään. Jo puolen tunnin ajan
oli hän noussut ja laskenut pinnalta pohjaan ja pohjasta pintaan
täsmällisesti kuin mikäkin kone, ilman että mikään vaara näytti
uhkaavan häntä. Mutta yht'äkkiä, juuri kuin hindu oli polvillaan
pohjassa, näin hänen tekevän kauhistuneen eleen, hypähtävän pystyyn
ja ponnahtavan ylös päästäkseen nopeasti merenpintaan.

Minä käsitin silmänräpäyksessä hänen kauhistuksensa syyn. Jättimäinen
varjo suhahti onnettoman sukeltajan yli. Se oli iso haikala, joka
palavin silmin ja kita auki syöksyi vinosti hänen kimppuunsa.

Olin kauhusta melkein tajutonna, kykenemättä liikahtamaankaan.

Iskien väkevästi evillään törmäsi ahnas peto hindua vastaan, mutta
tämä heittäytyi syrjään ja väisti hain hampaat välttämättä kumminkaan
sen pyrstöä, joka löi miespoloista rintaan ja kaatoi hänet pitkäkseen
pohjaan.

Tämä kamppaus ei kestänyt montaakaan silmänräpäystä. Haikala palasi
ja kääntyen seljälleen valmistui haukkaamaan hindun keskeltä kahtia.
Mutta silloin huomasin kapteeni Nemon, joka makasi vierelläni,
nousevan nopeasti pystyyn. Väkipuukko kädessään kävi hän vuorostaan
haikalan kimppuun, valmiina taistelemaan rinta rintaa vasten sen
kanssa.

Juurikuin pedon piti katkaista saaliinsa, huomasi se uuden
vastustajan; ja kääntyen jälleen vatsalleen syöksyi se tätä vastaan.

Näen vieläkin kapteeni Nemon taisteluasennossaan. Nojaten ruumistaan
taaksepäin odotti hän hirmuista vihollistaan; ja kun tämä syöksähti
hänen ylitseen, vältti hän ihmeteltävän sukkelasti törmäyksen ja iski
samalla kertaa puukkonsa sen vatsaan. Mutta vielä ei taistelu ollut
loppuun oteltu. Kammottava kamppailu seurasi.

Veri virtasi tulvaten haikalan haavasta. Meri värjäytyi punaiseksi,
enkä minä nähnyt enää mitään tuon samean nesteen läpi. En mitään --
siihen silmänräpäykseen asti, jolloin punaiseen veteen äkkiä tulleen
kirkkaan aukon kautta näin rohkean kapteenin suonenvedontapaisesti
tarttuneen kiini pedon toiseen rintaevään, samalla kuin hän rinta
rintaa vasten kamppaili hirviön kanssa ja halkoi sen vatsaa
puukollaan, kykenemättä kumminkaan satuttamaan sitä sydämmeen.
Haikala kääntyi ja kiemurteli edestakaisin, piesten merta pyrstöllään
niin raivokkaasti, että minä olin vähällä paiskautua kumoon sen
synnyttämistä vedenpyörteistä.

Olisin tahtonut rientää kapteenille avuksi, mutta olin hirmun
vallassa kuin naulittuna paikalleni enkä voinut liikahuttaa
jäsentäkään.

Jäykistynein silmin seurasin taistelua. Näin sen kauhujen yhä
kasvavan. Kapteeni kaatui kumoon pohjaan hirvittävän painon alla.
Sitten aukenivat haikalan leuvat selkiseljälleen aivan kuin
suunnattomat rautalevysakset, ja kapteeni Nemon hetket olisivat
olleet luetut, jollei samassa tuokiossa Ned Land, nopeasti kuin
ajatus, olisi vuorostaan harpuuna kädessä syössyt petoa vastaan ja
iskenyt hirvittävän aseensa sen kylkeen.

Aallot värjäytyivät taas punaisiksi verestä. Ne kohisivat jälleen
ympärilläni haikalan piestessä niitä kuvaamattoman raivoisasti. Mutta
Ned Land ei ollut iskenyt harhaan. Eläin kamppaili kuolintuskissaan.
Sydämmeen satutettuna se piehtaroi ja temmelsi umpimähkään, ja
maininki sen synnyttämistä pyörteistä kaatoi Conseilin kumoon.

Tällävälin oli Ned Land nostanut pystyyn kapteenin, joka onneksi
ei ollut saanut mitään vammaa. Jälkimmäinen meni heti hindun luo,
leikkasi nopeasti poikki tätä veneeseen kiinnittävän köyden,
otti hänet syliinsä ja ponnahti sitten voimakkaasti hypäten ylös
vedenpintaan.

Me seurasimme häntä kaikki kolme, ja pelastuneina aivan kuin ihmeen
avulla pääsimme kaikki hindun veneeseen.

Kapteeni Nemon ensi huolena oli saada hinduparka virvotetuksi
henkiin. Hänen ja Conseilin voimakkaasta hieronnasta tämä viimein
tulikin tajuihinsa ja avasi silmänsä. Kuinka ihmeissään ja
pelästyksissään hänen täytyikin olla nähdessään nuo neljä suurta
vaskipäätä, jotka yhdessä kumartuivat hänen ylitseen! Ja mitä hän
ennen kaikkea mahtoikaan ajatella, kun kapteeni Nemo otti taskustaan
pienen pussillisen helmiä ja pisti sen hindun vapisevaan käteen?
Hänen kauhusta tuijottavat silmänsä ilmaisivat kuitenkin, ettei
hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä ylenluonnollisia olentoja
nuo vetehiset olivat, joita hän sai kiittää yhdellä kertaa hengestään
ja rikkaudestaan.

Kapteenin annettua merkin laskeuduimme jälleen alas simpukkasärkälle,
ja kulkien samaa tietä kuin olimme tulleet saavutimme puolituntisen
vaelluksen jälkeen ankkurin, jolla _Nautiluksen_ vene oli kiinnitetty
merenpohjaan.

Sittekun olimme kunnolla päässeet veneeseen, vapauttivat matruusit
meidät vaskihytyristämme ja kumivaatteistamme.

Kapteeni Nemon ensi sanat olivat suunnatut kanadalaiselle.

"Kiitos, mestari Land", sanoi hän.

"Se oli vain vastapalvelus, kapteeni", vastasi tämä. "Olin sen velkaa
teille."

Heikko hymy näkyi kapteenin huulilla, ja sillä oli asia sovittu.

"_Nautilukseen_!" sanoi hän sitten.

Vene kiiti aaltoja pitkin. Jonkun minuutin jälkeen tapasimme
vedenpinnalla uiskentelevan haivainajan ruumiin.

Mustista evänhuipuista tunsin sen Intian meren hirvittäväksi
Melanoptera-haiksi. Se oli yli kahdeksan metriä pitkä, josta
suunnaton kita otti melkein kolmannen osan.

Meidän vielä katsellessamme tuota elotonta liharöykkiötä ilmestyi
veneen ympärille tusinan verta samansukuisia petoja, jotka meistä
välittämättä syöksyivät raadon kimppuun ja repivät siitä kimpaleita.

Kello puoli 9 illalla olimme jälleen _Nautiluksella_. Siellä rupesin
lähemmin mietiskelemään niitä tapahtumia, joita oli sattunut
matkallamme Manaar-särkälle. Kaksi seikkaa johtui silloin itsestään
mieleeni: kapteeni Nemon verraton uljuus, ja hänen uhrautumisensa
ihmisolennon puolesta, vaikka hän niin suuresti inhosikin sitä rotua
että otti turvansa aaltojen alle. Ei siis tuo ihmeellinen mies
sittenkään, sanoi hän mitä sanoi, ollut saanut tyyten kuoletetuksi
sydäntä rinnassaan.

Kun huomautin tästä hänelle, vastasi hän lievästi liikutettuna:

"Tuo hinduparka, professori, on sorretun maan asukas, jollainen
minäkin olen ja tulen viimeiseen hengenvetooni asti olemaan!"




IV LUKU.

Punainen meri.


Tammikuun 29 päivänä katosi Ceylon näkyvistämme taivaanrannan
taa; ja yli 3 peninkulman nopeudella tunnissa kulki _Nautilus_
sitä ahdasta salmien muodostamaa sokkeloa pitkin, joka erottaa
toisistaan Lakkadiivein ja Malediivein saariryhmät, sivuuttaen m.m.
Kittar-saaren, jonka Vasco de Gama löysi v. 1409.

Olimme nyt kulkeneet lähes 3,000 peninkulmaa lähtöpaikastamme
Jaapanin meressä.

Seuraavana päivänä, tammikuun 30:ntenä, kun _Nautilus_ jälleen kohosi
merenpintaan, ei maata enää näkynyt millään taholla. Alus suuntasi
kulkunsa pohjois-luoteeseen Maskatin lahtea kohti, joka erottaa
Arapian Etu-Intian niemimaasta ja on Persian lahden suuna. Tämä lahti
oli ilmeisesti umpisokkelo, josta ei päässyt muuanne kuin takaisin
avoimelle merelle. Minnekä kapteeni Nemo meidät nyt veikään? Sitä en
uteliaan kanadalaisen mielipahaksi osannut selittää.

"Me kuljemme sinne, mestari Land, minne kapteenin päähänpisto meidät
johdattaa", vastasin hänelle.

"Tämä päähänpisto ei vie meitä kauvaskaan", hän sanoi. "Persian
lahdella ei ole muuta kuin yksi aukko; jos menemme sen pohjukkaan,
saamme niine hyvinemme kääntyä takaisin."

Neljän päivän aikana _Nautilus_ purjehti Maskatin lahdessa eri
korkeuksilla. Se näytti kulkevan umpimähkään ikäänkuin epäröiden
tiestä, mutta poikkeamatta koskaan Kauriin kääntöpiirin yli.

Tältä lahdelta viimein lähtiessämme erotimme tuokion ajan Maskatin
kaupungin, joka on Omanin maan tärkein paikka. Minä ihailin kaupungin
omituista ulkomuotoa, se kun sijaitsee keskellä mustain kalliovuorten
röykkiötä, joita vastaan sen valkeat talot ja linnoitukset terävästi
kuvastuvat. Näin moskeijain kupukattoja, minareettien siroja kärkiä
ja tuoreen vihantia puutarhapenkereitä. Mutta kaikki tämä katosi kuin
harhanäky, kun _Nautilus_ kohta taasen painui synkkien vesien helmaan.

Sitten se seurasi noin peninkulman etäisyydellä arapialaisten
maakuntain Mahrahin ja Hadramautin vuorisia rantoja, joilla paikka
paikoin kohoaa vanhojen linnoitusten raunioita. Helmikuun 5 p.
saavuimme Adenin lahteen joka on sen suppilon kaula, jonka nieluna
on Bab-el-Mandebin salmi ja jonka kautta Intian valtameren vedet
vyöryvät Punaiseen mereen.

Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Adenin kaupungin. Sijaiten
esiintyöntyvällä kallionkielekkeellä, joka on kapealla kannaksella
yhtynyt mantereeseen, on se jonkinmoinen luoksepääsemätön Gibraltar,
jonka englantilaiset ovat uudestaan linnoittaneet otettuaan sen
valtaansa v. 1839. Näin vilaukselta tuon kaupungin kahdeksankulmaiset
minareetit, joka arapialaisen historioitsijan Edrisin kertomuksen
mukaan muinoin oli koko Arapian rannikon rikkain ja vilkasliikkeisin
satamakaupunki.

Luulin varmasti että kapteeni Nemo tänne asti päästyään kääntyisi
takaisin,[16] mutta erehdyin suureksi ihmeekseni.

Helmikuun 7 p. purjehdimme Bab-el-Mandebin salmen läpi, jonka
arapialainen nimi merkitsee "Kyynelten portti". Ollen yli 3
peninkulmaa leveä on se vain vähän yli 5 peninkulmaa pitkä, joten
_Nautilus_ täyttä vauhtia kulkien läpäisi sen vajaassa tunnissa. Minä
en kuitenkaan voinut nähdä mitään, en edes Perim-saartakaan, jonka
englantilaiset ovat linnoittaneet Adenin etuvarustukseksi. Liiaksi
paljon englantilaisia ja ranskalaisia höyrylaivoja, matkaten Suezin
ja Bombayn, Kalkutan, Melbournen, Bourbonin ja Mauritius-saaren
väliä, tulisi kulkemaan tällä kapealla reitillä, jotta _Nautilus_
olisi uskaltanut näyttäytyä siellä. Siksipä se varovaisesti
pysyttelikin pinnan alla.

Puolipäivän aikaan vihdoin kynnimme Punaisen meren aaltoja.

Punainen meri, tämä Raamatun kertomusten pyhittämä merenpoukama,
jonka vettä eivät koskaan uudista sateet eivätkä minkään isomman
joen tuomat lisät, mutta joka alituisesti menettää sitä äärettömän
haihtumisen kautta, niin että siitä joka vuosi katoaa vettä lähes
kahden metrin korkeudelta! Merkillinen lahti, joka kenties aikoja
sitten olisi jo aivan kuivillaan, jos se olisi yhtä suljettuna
sisämerenä kuin naapurinsa Kaspian meri ja Kuollut meri. Näiden pinta
vajoo vuosittain vain sen verran, että niiden haihtumista juuri
vastaa jokien niiden helmaan tuomat lisävedet.

Tämä Punainen meri on 260 peninkulmaa pitkä ja keskimäärin 14
peninkulmaa leveä. Jo Egyptin Ptolemaiojen ja Rooman keisarien aikana
se oli maailmankaupan valtasuoni, jollaiseksi sen Suezin kanavan
aukaiseminen uudella ajalla tuli vielä suuremmassa määrässä tekemään.

En koettanutkaan udella, mikä oikku kapteeni Nemon oli saanut
pujahtamaan tähän lahteen. Hän kulki nyt eri korkeuksilla, milloin
nousten vedenpintaan, milloin sukeltaen sen alle välttääkseen jotakin
vastaantulevaa laivaa, niin että minulla oli tilaisuus tutustua tähän
ihmeelliseen mereen niinhyvin sen pinta- kuin sisäosissa.

Helmikuun 8 p. varahin aamulla saimme näkyviimme Mokkan, jonka
raunioittuneet muurit jo kaatuisivat pelkästä tykinjyrinästäkin.
Ennen vanhaan se oli tärkeä kaupunki, jossa oli kuusi yleistä
kauppatoria ja kuusikolmatta moskeijaa ja jota vahvat linnoitusmuurit
ympäröivät kolmen kilometrin mittaisena vyöhyeenä.

Nyt läheni _Nautilus_ Afrikan rannikkoa, jossa vesi on paljon
syvempää. Siellä, kristallikirkkaassa vedessä, me saimme salongin
akkunain läpi katsella ihania merenalaisia maisemia, joissa
vaihtelivat kimaltelevat korallimetsät ja sametinpehmeän levä- ja
haurakasvullisuuden peittämät kalliojärkäleet. Mutta nämä
kivimetsät esiytyivät koko kauneudessaan vasta itäisellä rannikolla,
jonne _Nautilus_ taas kohta kääntyi. Siellä ne eivät kukoistaneet
ainoastaan pinnan alla, vaan kohosivat aina kahdenkymmenen
metrin korkeuteen sen yläpuolelle, muodostaen haaveellisia
köynnöskiehkurarakennuksia.

Kuinka viehättäviä hetkiä vietinkään tällä tapaa salongin isojen
akkunaruutujen ääressä, kuinka monia tuntemattomia vedenalaisen
eläin- ja kasvikunnan tuotteita sain ihailla sähköheijastajamme
hohteessa! Sienen näköisiä sammallajeja, urkukoralleja, jotka
näyttivät odottavan Pan-jumalaa soittelemaan, kierremäisiä kotiloita,
jotka asettuvat asumaan korallipuiden syvennyksiin, sekä ennen
kaikkia sieniä lukemattomissa muodoissa, jalkamaisia, lehtimäisiä
pallomaisia, sormimaisia ja maljamaisia. Ne ansaitsivat hyvin
kalastajien niille antamat runolliset nimet: kori, kukkaterttu,
värttinä, hirvensarvi, jalopeurajalka, riikinkukonpyrstö,
merenjumalanhansikas j.n.e. Niiden kuitumaisesta, hyytelömäisen
aineen peittämästä kudoksesta suihkuaa lakkaamatta ulos pieniä
vesisäteitä; siten merivesi, joka on vienyt ravintoa ja elämää
jokaiseen soluun, poistuu yhteisestä ruumiista yhtenäisen,
kokoonpuristuvan liikkeen kautta. Tuo hyytelömäinen päällysaine
polyypin kuoltua katoaa ja märkänee, synnyttäen ammonjakkia. Jälelle
jäävät vain sarvimaiset eli piimäiset kuidut, joiden muodostamaa
verkkoa me käytämme pesusienenä.

Nämä polyypit istuvat kiinni kallioissa, nilviäisten kuorissa ja
eräitten vesikasvien varsissa. Ne asettuvat kaikkein pienimpiinkin
aukkoihin ja syvennyksiin, milloin leviten reunojen yli, milloin
työntyen ylös- tai riippuen alaspäin niinkuin korallieläimet.
Niitä pyydetään Välimerestä, etupäässä Kreikan saaristosta ja
Syyrian rantamilta sekä Punaisesta merestä. Pyytäminen tapahtuu
joko pohjanaarauksella tahi sukeltamalla. Jälkimmäinen tapa on
hyödykkäämpi, sillä vahingoittumattomista sienistä maksetaan enemmän.

Helmikuun 9 p. olimme Punaisen meren leveimmällä kohdalla, joka
ulottuu Suakimista läntisellä rannikolla Quonfodahiin itärannikolla
ja on läpimitaltaan 19 peninkulmaa.

Kun keskipäivän aikaan auringonkorkeus oli mitattu, tuli kapteeni
Nemo yläkannelle missä silloin olin. Vannoin itsekseni valan
etten nyt päästäisi häntä käsistäni, ennenkuin olisin saanut edes
aavistuksen hänen nykyisestä matkasuunnitelmastaan. Heti minut
huomattuaan hän astui luokseni, tarjosi minulle kohteliaasti sikarin
ja kysyi:

"No niin, herrani, kuinka Punainen meri teitä miellyttää? Oletteko
tarpeeksi tutkinut sen kohdussa piileviä aarteita, sen kaloja ja
kasvieläimiä, sen sienilajeja ja korallimetsiä? Oletteko nähnyt
vilauksen sen rannoilla olevista kaupungeista?"

"Kyllä, kapteeni Nemo", vastasin, "ja _Nautilus_ on aivan omiaan
tämänlaisia tutkimuksia varten. Ah, tämäpä oikein älyllinen alus!"

"Niin, herrani, älyllinen, uljas ja haavoittumaton. Se ei pelkää
Punaisen meren hirmumyrskyjä eikä sen merivirtoja ja kareja."

"Todella on tämä meri muinaisista ajoista asti ollut vaarallisuutensa
takia hyvin huonossa maineessa."

"Niin onkin, professori Aronnax, nimittäin ennen höyryvoiman aikoja.
Pitää muistaa kuinka ensimmäiset merimiehet uskalsivat ulos aukealle
merelle kehnoista lankuista kyhätyissä aluksissaan, joiden kyljet
olivat kiinnitetyt palmunniinellä, tilkityt piellä ja sivellyt
hylkeenrasvalla. Heillä ei ollut edes mitään tähtitieteellisiä
kojeita matkansa määräämistä varten, vaan saivat he antaa alustensa
ajella umpimähkään tuulten ja merivirtojen avulla, joiden suuntia he
kehnosti tunsivat. Nykypäiväin höyrylaivojen ei tarvitse välittää
näiden seutujen passaatituulista. Niiden päälliköt ja miehistöt
eivät matkalle lähtiessään uhraa sovitusuhreja merenjumalille
niinkuin ennen vanhaan tehtiin, eivätkä he perille tultuaan lähde
kukkasseppeleillä ja kultanauhoilla koristettuina temppeleihin
kiittämään jumalia onnekkaasta matkasta."

"Tuntuu siis siltä kuin olisi höyry karkoittanut
kiitollisuudentunteen merimiesten sydämmistä", sanoin. "Mutta koska
näytätte perinpohjin tuntevan tämän meren, kapteeni, niin voitteko
sanoa mistä se on nimensä saanut?"

"Siitä on olemassa monta selitystä, herra Aronnax. Tahdotteko tietää
mitä mieltä muuan 14 vuosisadan kirjailija on asiasta?"

"Kernaasti."

"Tämä haaveilija väittää meren saaneen nimensä Israelin lasten
kulusta sen poikki, jolloin Farao joukkoineen hukkui sen laineisiin:

     "Ihmeen tämän merkiksi
     sini muuttui punaksi.
     Siitä sitten nimi sen
     ompi meri Punainen."

"Todella runollinen selitys, kapteeni, mutta ei vallan tyydyttävä.
Tahtoisin tietää mitä itse siitä arvelette."

"Minun mielestäni nimitys Punainen meri on käännös heprealaisesta
sanasta 'Edom'; ja syy, miksi vanhat kansat antoivat merelle tämän
nimen, johtuu veden omituisesta väristä."

"Mutta tähän asti olen siinä nähnyt vain kirkkaita, aivan värittömiä
laineita."

"Niin kyllä, mutta kunhan tulemme pohjemmaksi, niin saatte nähdä
Tor-lahdelman vallan veripunaisena."

"Tämä väri johtuu kai mikroskooppisista levistä?"

"Niin, purppuranvärisestä, limaskaisesta aineesta, jota pienenpienet
vesikasvit erittävät itsestään. Näitä kasvia menee kokonaista 40,000
neliömillimetrin suuruiselle alalle. Ehkäpä Tor-lahdelle tullessamme
tapaatte niitä."

"Ette siis kynnä ensi kertaa Punaista merta _Nautiluksellanne_?"

"En, professori."

"Puhuimme äsken Israelin lasten kulusta tämän meren yli ja
egyptiläisten surkeasta surmasta. Uskallanko kysyä, oletteko veden
alla liikkuessanne nähnyt mitään jälkiä tästä tapahtumasta?"

"En, professori, ja hyvin pätevä syy siihen on se, että paikka mistä
Moses aikoinaan vaelsi ylitse on nyt niin kuivettunut, että kameeli
tuskin voi siinä kavioitaan kostuttaa. Minun _Nautilukseni_ ei voi
siitä kulkea."

"Missä se paikka on?"

"Hiukan Suezin yläpuolella, siinä haarakkeessa joka muinoin, kun
Punainen meri ulottui aina kannaksella oleviin suolajärviin saakka,
muodosti näiden laskun. Sen ylitse täytyi Israelin lasten kulkea
päästäkseen luvattuun maahan, ja siinä sattuivat Raamatun kertomat
tapaukset joko yliluonnollisen ihmeen kautta tai muuten. Olen siis
sitä mieltä, että jos sikäläisellä hiekkapohjalla toimitettaisiin
kaivauksia, niin löydettäisiin vanhoja egyptiläisiä aseita ja
kapineita."

Tästä johduimme puhumaan par'aikaa suoritettavasta suurtyöstä, Suezin
kanavan rakentamisesta. Huomautin ettei _Nautiluksen_ tapaiselle
alukselle olisi erityistä hyötyä kanavasta.

"Sen myönnän, mutta sen sijaan koko maailmalle", vastasi kapteeni
Nemo. "Vanhan ajan ihmiset ymmärsivät jo kuinka hyödyllinen Punaisen
meren ja Välimeren välitön yhteys olisi ollut heidän kaupalleen;
mutta he eivät älynneet kaivaa suoraa kanavaa, vaan yhdistivät sen
Niiliin käyttäen tätä väliketjunaan. Perinnäistarun mukaan alotettiin
Sesostriin aikana kaivaa Niiliä Punaiseen mereen yhdistävää
kanavaa. Varmaa ainakin on että farao Neko v. 615 e.Kr. rupesi
kaivattamaan kanavaa Niilistä sen Egyptin tasangon osan läpi, joka
koskee Arapiaan. Tätä kanavaa voitiin vasten virtaa kulkea neljässä
päivässä päästä päähän, ja se oli niin leveä että neljä 3-soutuista
laivaa voi purjehtia siinä rinnakkain. Sitä jatkoi Hystaspeen poika
Dareios ja työn lopetti todennäköisesti Ptolemaios II. Vaikka sitä
heikon virtansa vuoksi voitiin purjehtia vain muutamina kuukausina
vuodessa, käytettiin sitä kauppatienä aina keisari Antoninus Piuksen
aikaan asti. Sitten oli se käyttämättömänä pitkät ajat, hiekottui
umpeen, avattiin jälleen kaliifi Omarin toimesta ja täytettiin
vihdoin ainaiseksi v. 761 tahi 762 kaliifi Almansurin käskystä, joka
siten tahtoi estää elinvarain tuonnin häntä vastaan kapinoivalle
Muhammed-ben-Abdullahille. Sotaretkellään Egyptissä keksi kenraalinne
Bonaparte jätteitä näistä töistä Suezin aavikossa ja oli vuoksen
yllättämänä saada joukkoineen surmansa vähän ennen saapumistaan
Hadjarothiin -- samaan paikkaan missä kolmetuhatta vuotta aikaisemmin
oli sijainnut Moseksen leiri."

"No niin, kapteeni, mitä vanhat kansat eivät rohjenneet yrittää --
luoda laivayhteyttä molempain merien välille, joka 900 peninkulmalla
lyhentää matkan Cadizista Itä-Intiaan -- sen on herra Lesseps tehnyt;
ja kohdakkoin on hän Afrikasta tehnyt suunnattoman saaren."

"Niin, herra Aronnax. Saatte olla ylpeä maanmiehestänne. Hän
alotti kuten monet muutkin kokien suruja ja vastoinkäymisiä, mutta
hän voitti lopultakin, sillä hänellä oli neroa ja tahdonvoimaa.
Valitettavasti en voi viedä teitä Suezin kanavan läpi; mutta
ylihuomenna, tultuamme Välimerelle, saatte nähdä pitkät
aallonmurtajat Port-Saidin edustalla."

"Välimerelle tultuamme!" huudahdin.

"Niin, professori. Ihmetyttääkö se teitä?"

"Ihmettelen vain sitä että jo ylihuomenna voisimme olla
Välimerellä. Kanavaahan vasta par'aikaa kaivetaan; ja voidaksenne
purjehtia Afrikan ympäri tässä ajassa pitäisi teidän voida antaa
_Nautilukselle_ vallan yliluonnollinen nopeus."

"Kuka sanoo että sen pitäisi kiertää Afrikan ympäri?"

"Mutta jollei laivanne kulje kuivaa maata pitkin kannaksen yli..."

"Tai sen alitse, herra Aronnax."

"Alitseko?"

"Aivan niin", vastasi kapteeni levollisesti. "Jo kauvan sitten
suoritti luonto tämän kannaksen alla saman työn, jota ihmiset nyt
tekevät sen yläpinnalla."

"Mitä? Olisiko kulkuväylä siis olemassa?"

"On kyllä, maanalainen väylä, jonka olen ristinyt Arapian tunneliksi
ja joka Suezista alkaen päättyy Pelusiumin lahteen."

"Mutta eikö Suezin kannas ole juoksuhietaa?"

"On pinnaltansa. Mutta jo viidenkymmenen metrin syvyydellä tapaa
järkkymättömänä kalliopohjan."

"Sattumaltako tulitte keksineeksi tuon väylän?" kysyin yhä enemmän
ihmeissäni.

"Sekä sattumalta että järkisyitten perusteella, professori, ja paljoa
suuremmassa määrässä järkisyitten."

"Kapteeni, minä kuulen teitä, mutta korvani niskoittelevat
kuulemataan vastaan."

"Herra professori", vastasi kapteeni, "aivan yksinkertainen
luonnonhistoriallinen aprikoiminen sai minut keksimään tämän
kulkuväylän, jonka minä yksin tunnen. Olin huomannut että niinhyvin
Punaisessa meressä kuin Välimeressä elää joukko aivan samoja
kalalajeja; sen johdosta rupesin arvelemaan eikö niiden välillä olisi
jotain välitöntä yhteyttä. Jos sellainen olisi olemassa, täytyisi
maanalaisen merivirran ehdottomasti kulkea Punaisesta merestä
Välimereen, koska edellisen pinta on jälkimmäisen pintaa ylempänä.
Pyydystin sentakia joukon kaloja Suezin läheisyydestä, sovitin
vaskirenkaan niiden pyrstön ympärille ja päästin ne taas mereen.
Muutama kuukausi sen jälkeen pyydystin muutamia rengasniekka-kalojani
uudelleen Syyrian rannikoilta. Päättelemäni kulkuväylä oli siis
olemassa. Minä etsin sitä _Nautiluksellani_, löysin sen, uskalsin
lähteä sitä kulkemaan, ja kohta voitte tekin, professori, sanoa
purjehtineenne Arapian tunnelin läpi!"




V LUKU.

Arapian tunneli.


Samana iltana lähestyi vedenpinnalla kulkeva _Nautilus_ 23°30'
pohjoisella leveysasteella jälleen Arapian rannikkoa. Minä näin
Djeddahin, joka on tärkeä satamakaupunki Egyptin, Syyrian, Turkin ja
Itä-Intian kauppareittien varrella. Erotin hyvin sen rakennukset,
laitureihin kiinnitetyt alukset ja ulkoreitille ankkuroidut isommat
laivat. Aurinko, joka oli jotenkin alhaalla taivaanrannalla,
loi häikäisevää valoaan kaupungin yli ja teki sen valkoistakin
valkoisemmaksi. Muurien ulkopuolella merkitsivät muutamat puut tai
ruokomajat beduiinien asumaa aluetta.

Pian katosi Djeddah illan varjoihin, ja _Nautilus_ painui heikosti
fosforihohtoiseen veteen.

Seuraavana päivänä, helmikuun 10:ntenä, purjehti useita aluksia
ohitsemme eteläänpäin. _Nautilus_ painui jälleen veden alle; mutta
kun keskipäivän aikaan mittasimme korkeuden, oli meri aivan tyhjä,
jonka vuoksi se kohosi pintaan.

Conseilin ja Ned Landin kanssa nousimme yläkannelle. Itärannikko
kuumotti epäselvästi kostean usvan lävitse. Nojautuen kaidetta
vastaan puhelimme milloin mistäkin asiasta, kunnes Ned Land osotti
kädellään muuatta kohtaa merellä ja sanoi:

"Näettekö tuollapäin mitään, professori?"

"En, Ned; minulla ei ole niin tarkka näkö kuin teillä."

"Katsokaa tarkasti tuonne ylähangan puolelle, melkein heijastuskoneen
tasolle. Ettekö näe siellä mitään liikkuvan?"

"Totta tosiaan", sanoin katseltuani kauvan ja kiinteästi osotettuun
suuntaan, "näen jonkin pitkän, mustan esineen keinuvan merenpinnalla."

Ja todellakin erottui noin puolentoista kilometrin päässä meistä
tumma hahmo, joka näytti isolta kallionnystyrältä keskellä aavaa
merenselkää. Se oli, kuten lähemmäksi tultuamme huomasimme,
jättimäinen dugongi eli merilehmä, sireenieläinten lahkoa.

Ned Land tähysteli kiihkeästi otusta. Hänen silmänsä kiiluivat
ahnaasta odotuksesta, ja hänen kätensä kouristui aivan kuin jo
keihästääkseen eläimen. Hän tuntui vartovan sopivata hetkeä
käydäkseen sen kimppuun!

"Ah, professori", sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minä
en ole vielä kertaakaan pyydystänyt mokomaa otusta!"

Samassa astui kapteeni Nemo kannelle. Hänkin huomasi merilehmän ja
käsitti kanadalaisen kiihkon. Hän lausui tälle:

"Jos teillä nyt olisi harpuuna kädessänne, mestari Land, niin
taitaisi se polttaa sormianne?"

"Polttaisi maarkin, kapteeni."

"Eikä taitaisi olla ikävääkään harjottaa taas kerran vanhaa
ammattianne ja lisätä tuo otus voittojenne joukkoon?"

"Ikävääkö -- kaikkea muuta!"

"Koettakaa siis onneanne."

"Kiitos, kapteeni", sanoi Ned Land, ja hänen silmänsä loistivat.

"Tahdon vain oman etunne takia varottaa teitä, ettette ensi kerralla
viskaisi harhaan."

"Onko vaarallista käydä merilehmän kimppuun?" minä kysyin,
välittämättä kanadalaisen olankohautuksesta.

"On toisinaan", kapteeni vastasi. "Se käy hurjasti vainoojainsa
kimppuun ja kaataa kohta heidän veneensä kumoon. Mutta mestari Landin
ei ole tarvis peljätä tätä vaaraa. Hänellä on tarkka silmä ja jäntevä
käsi."

Samassa nousi seitsemän laivamiestä kannelle, äänettöminä ja jäykkinä
kuin aina. Yhdellä heistä oli harpuunakeihäs ja siihen kiinnitetty
köysi mukanaan. Vene laskettiin vesille, kuusi miestä istui
soutamaan, seitsemäs kävi perään ja Ned, Conseil ja minä istuimme
hänen lähelleen.

"Ettekö te tule mukaan, kapteeni?" kysyin.

"En, herrani, mutta toivotan teille hyvää pyyntionnea."

Vene lähti liikkeelle, ja kolmen airoparin kiidättämä läheni se
nopeasti merilehmää, joka nyt uiskenteli veltosti kolmen kilometrin
päässä _Nautiluksesta_.

Tultuamme parin ankkuriköydenmitan päähän otuksesta hiljeni vauhti
ja airot painuivat äänettömästi tyyneen veteen. Harpuuna kädessä
asettui Ned Land veneen keulaan. Valaanpyynnissä käytetyn keihään
perään on tavallisesti kiinnitetty hyvin pitkä köysi, jota lasketaan
mereen sitä mukaa kuin haavoitettu eläin kiskoo sitä perässään. Mutta
nyt ei köysi ollut kymmentä syltä pitempi, ja sen toiseen päähän oli
kiinnitetty tyhjä nelikko, joka pinnalla kelluen osottaisi saaliin
kulkua veden alla.

Minäkin nousin pystyyn ja tarkastelin kanadalaisen vastustajaa.
Merilehmä eli dugongi on hyvin sukulaisensa manaatin eli varsinaisen
sireenin näköinen; sen soikea ruumis päättyy pitkäkkäiseen
pyrstöevään ja sen sivuevät todellisiin varpaisiin. Toisin kuin
manaatilla on merilehmällä yläleuka varustettu kahdella pitkällä ja
terävällä torahampaalla.

Se otus, jonka kimppuun Ned Land nyt varustihe käymään, oli
varmastikin yhdeksättä metriä pitkä. Se ei liikuttanut lainkaan
eviään ja näytti nukkuvan merenpinnalla, joten sen pyydystys tuntui
varsin helpolta.

Vene liukui varovasti eteenpäin ja pysähtyi kolmen sylen päähän
eläimestä. Soutajat nostivat aironsa ilmaan. Minä nousin etunojoon
veneen reunaa vastaan. Ned Land seisoi ruumis taapäin kaartuneena ja
heilutti keihästä tottuneessa kädessään.

Äkkiä kuului suhahdus, ja dugongi katosi. Voimakkaasti viskattu
valaskeihäs oli arvatenkin sattunut vain veteen.

"Vie sun lempo!" karjasi kanadalainen. "Ohitse meni!"

"Ei", sanoin, "eläin on haavoittunut! Kas tuossa nousee pinnalle
veristä vettä, mutta teidän aseenne ei jäänyt sen ruumiiseen."

"Keihääni, keihääni!" huusi Ned Land.

Merimiehet rupesivat soutamaan, ja perämies ohjasi veneen
vedenpinnalla keikkuvaa nelikkoa kohti. Kun harpuuna oli saatu
veneeseen, lähdettiin takaa-ajamaan eläintä.

Tämä kohosi tavantakaa merenpintaan hengittämään. Saamansa haava
ei näkynyt uuvuttaneen sitä, sillä se puikki menojaan tavattomalla
vauhdilla. Voimakkaiden käsivarsien kuljettama vene seurasi
kintereillä ja pääsi tuontuostakin muutaman sylen päähän siitä.
Kanadalainen kohotti jo monesti keihästään, mutta eläin pelastihe
joka kerta sukeltamalla, ja siihen tuntui mahdottomalta osata.

Voi arvata mikä kiukku ja vimma valtasi kanadalaisen. Hän sinkautti
saavuttamattoman saaliinsa perään englanninkielen voimallisimmat
kirosanat. Itse puolestani häpesin ja harmittelin, kun mokoma
vaivainen merilehmä voi noin välttää kaikki viisaat metkumme.

Tuntikauden ajelimme sitä herkeämättä, ja minä rupesin jo pelkäämään
että hukkaan meni meiltä hyvät humalat, kun tuon vietävän otuksen
päähän äkkiä pisti onneton kostotuuma, jota se pian sai pahoin katua.
Se kääntyi näet suoraan venettä vastaan hyökätäkseen itse vuorostaan
meidän kimppuumme.

Kanadalainen arvasi heti eläimen aikomuksen.

"Pitäkää varanne!" huusi hän.

Perämies virkkoi muutamia sanoja oudolla kielellään, arvatenkin
toistaakseen varotuksen soutajille.

Tultuaan noin kuuden metrin päähän veneestä pysähtyi merilehmä,
pärskyen isoilla sieraimillaan, jotka sillä eivät sijaitse kuonon
kärjessä vaan sen yläosassa. Sitten se otti vauhtia ja hyökkäsi
kimppuumme.

Vene ei ennättänyt väistää törmäystä; se kallistui laidalleen ja
nielaisi pari tynnörillistä vettä, jota oli käytävä kohta ammentamaan
pois. Perämies sai kuitenkin käännetyksi veneen siksi syrjittäin,
ettei isku kokonaan kaatanut sitä. Etukeulaan kyyristynyt Ned
Land pommitti keihäänpistoilla jättiläisotusta, joka oli iskenyt
hampaansa veneenreunaan ja nosti ja pudisteli sitä niinkuin jalopeura
saalistaan. Me kaaduimme kaikki mullinmallin veneenpohjalle, enkä
osaa vieläkään arvata mikä meidät olisi lopulta perinyt, ellei,
kanadalainen kiukkunsa yhä kasvaessa olisi vihdoin osunut pahusta
sydämmeen.

Kuulin sen hampaiden kirskuvan veneenlaidan rautalevyjä vastaan,
ja koko otus katosi taas syvyyteen vieden harpuunan mennessään.
Mutta pian kellui nelikko jälleen merenpinnalla, ja muutaman
silmänräpäyksen perästä näkyi elukan ruumiskin vatsapuoli koholla
ilmassa. Vene joutui sen luo, otti sen hinausköyteensä ja suuntasi
kulkunsa _Nautilusta_ kohti.

Tarvittiin vahvat väkipyörät hinaamaan saalista laivan yläkannelle.
Se painoikin viitisen tonnia ja paloiteltiin kanadalaisen itsensä
nähden, joka tahtoi vaarinottaa pienimmätkin yksityiskohdat
tässä tärkeässä toimituksessa. Samana päivänä tarjottiin minulle
päivälliseksi muutamia viipaleita sen lihasta, jotka kokki oli
paistanut mureiksi. Minusta paisti maistui mainiolta ja vei voiton
naudanlihastakin.

Huomenissa saimme vielä lisää hienoa lihariistaa _Nautiluksen_
keittiöön. Aluksen kannelle istahti parvi meripääskysiä, jotka
ovat Egyptille ominaisia ja joiden tunnusmerkkinä on musta nokka,
harmaantäplikäs pää, valkoiset pilkut silmäin ympärillä, harmaat
siivet, rinta ja pyrstö, valkoinen vatsanalus ja punaiset jalat.
Samoin pyydettiin muutamia tusinoita Niilin sorsia, erittäin
hyvänmakuisia lintuja, joiden pää ja kaula ovat valkoiset ja
mustantäplikkäät.

_Nautilus_ kulki nyt verkalleen. Huomasin Punaisen meren
suolapitoisuuden yhä vähenevän Suezia lähetessämme. Kello 5 aikaan
iltapäivällä erotimme pohjoisessa Ras-Muhammedin niemen, joka on
Kivisen Arapian (Petrean) niemimaan uloin kärki.

_Nautilus_ poikkesi tällöin Jubal-salmeen, joka johtaa Suezin
lahteen. Näin selvästi Ras-Muhammedin nientä vallitsevan korkean
vuoren; se oli Horeb, jolta Moses katseli Jumalaa kasvoista kasvoihin.

Kello 6 sivuutti _Nautilus_, uiden milloin pinnalla, milloin
sukelluksissa, etäältä Tor-lahdelman, jonka vesi todella paistoi
punertavalta niinkuin kapteeni Nemo oli kertonut. Sitten laskeutui
maan päälle yö ja uuvuttava äänettömyys, jota vain toisinaan häiritsi
pelikaanien ja joidenkin yölintujen kirkuna, mainingin tyrske
rantakallioita vastaan tai jonkun etäisen höyrylaivan potkurin polske.

Kello 8 ja 9 välillä _Nautilus_ kulki muutaman sylen syvyydellä
pinnan alla. Arvioni mukaan meidän piti jo olla hyvin lähellä
Suezia. Salongin akkunaruutujen läpi näin kallioluodon kuumottavan
heijastuskoneemme räikeässä valossa, ja salmi tuntui yhä enemmän
kapenevan.

Neljänneksen yli 9 kohosimme jälleen vedenpintaan. Nousin
yläkannelle, haluten nähdä salaperäisen tunnelin suun sekä hengittää
raitista yöilmaa.

Pian erotin pimeässä heikon ja usvan toisinaan sumentaman
valonvälkkeen noin puolentoista kilometrin päästä.

"Vilkkuvalkea!" sanoi joku takanani.

Käännähdin päin ja näin kapteeni Nemon.

"Se on Suezin majakkalaiva", hän sanoi. "Kohta tulemme tunnelin
suulle."

"Ei taida olla helppoa päästä sen sisään?"

"Ei ole, herra Aronnax. Sen vuoksi onkin tapanani itse ohjata
perämiehen hytistä laivan liikkeitä. Ja jos nyt tahdotte käydä alas,
niin painuu _Nautilus_ heti aaltojen alle eikä nouse pinnalle,
ennenkun olemme kulkeneet Arapian tunnelin läpi."

Seurasin kapteeni Nemoa alas. Luukut suljettiin, vesisäiliöt
täytettiin ja laiva vaipui kymmenen metrin syvyyteen.

Kun aijoin käydä hyttiini, pysäytti kapteeni minut.

"Haluttaisiko teitä tulla kanssani peränpitäjän hyttiini" hän kysyi.
"Saatte silloin nähdä vilauksen tästä yhdellä haavaa maan- ja
merenalaisesta matkasta."

Hän vei minut keskusportaille, ja niiden keskitasolle tultuamme hän
avasi sivuseinässä olevan oven, josta portaat veivät peränpitäjän
hyttiin. Tämä sijaitsi, kuten ennen olen maininnut, yläkannen
takaosassa.

Hytti oli kaksi metriä taholleen. Sen keskellä oli ruoteliratas,
josta ketjut veivät peräsimeen. Joka seinässä oli mykiömäiset
lasilevyt, joista peränpitäjä voi katsella ulos joka suuntaan.

Hytti oli pimeä, mutta pian tottuivat silmäni siihen, niin että voin
erottaa perämiehen ruotelinsa ääressä. Edessäpäin valaisi vesivuorta
kirkkaasti kannen etuosassa oleva heijastuskone.

"Kas nyt on meidän etsittävä kulkutietämme", sanoi kapteeni Nemo.

Peränpitäjän hytti oli sähköjohdoilla yhdistetty konehuoneen kanssa,
niin että kapteeni voi silmänräpäyksessä antaa _Nautilukselle_ minkä
vauhdin ja suunnan milloinkin halusi. Hän painoi nyt sähkönappulaa,
ja potkurin käynti hidastui heti melkoisesti.

Katselin vaitonaisena korkeata, jyrkkää kallioseinää, jonka sivua
liu'uimme eteenpäin ja joka jossakin korkealla päittemme päällä
kaartui järkkymättömäksi perustaksi kannaksen hiekkakerrokselle.
Tunnin mittaan kuljimme vain muutaman sylen päässä tästä seinämästä.
Sen raoista ja syvennyksistä kasvoi ulospäin komeita koralliryhmiä,
zoophytejä ja leviä, ja suunnattomat äyriäiset ojentelivat suuria
saksiaan meitä vastaan.

Kapteeni ei irroittanut katsettaan kompassista, joka vapaasti riippui
hytin katosta. Kädenviittauksilla hän antoi käskyjään perämiehelle,
joka tarpeen mukaan muutti aluksen suuntaa.

Neljänneksen yli 10 kapteeni Nemo tarttui itse ruoteliin. Edessämme
ammotti leveä, syvä ja pimeä kuilu. _Nautilus_ syöksähti rohkeasti
sen sisään. Tavaton kohina kuului sen kummaltakin puolen: Punaisen
meren vesi siinä virtasi tunnelin rinnettä pitkin Välimereen.
Nuolen nopeudella _Nautilus_ seurasi mukana, vaikka koneet kaikista
voimistaan työskentelivät taaksepäin.

Tunnelin kapeassa uomassa erotin seinillä vilkkuvia juovia ja
tulikipeniä. Sydämmeni sykki haljetakseen.

Kello 10,35 jätti kapteeni Nemo ruotelin perämiehelle ja sanoi minuun
päin kääntyen:

"Välimeri!"

Vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa oli _Nautilus_ virran mukana
kulkenut Suezin kannaksen alatse.




VI LUKU.

Kreikan saaristo.


Huomenissa, helmikuun 12 p., aamun sarastaessa nousi _Nautilus_
vedenpintaan. Minä ryntäsin yläkannelle. Puolen peninkulman päässä
etelässäpäin häämötti Pelusiumin niemen tumma rajaviiva. Virran
väkevä vuo oli vienyt meidät yhdestä merestä toiseen. Mutta tuota
tunnelia myöten olisi ollut mahdotonta kulkea päinvastaiseen suuntaan.

Kello 7 tienoissa ilmestyivät Ned Land ja Conseil yläkannelle. Nuo
erottamattomat ystävykset olivat nukkuneet yönsä makeasti, tietämättä
mitään _Nautiluksen_ uroteosta.

"No, herra luonnontutkija", sanoi Ned Land minulle hiukan
pilkallisesti, "minnekäs se Välimeri nyt jäikään?"

"Sillä ollaan, arvoisa harpuunamestari", vastasin.

"Hohoo!" huudahti Conseil. "Yölläkö sille ennätettiin?"

"Niin. Viime yön seutuna me muutamassa minuutissa puhkaisimme tuon
ylipääsemättömän kannaksen."

"Sitä minä en usko!" vakuutti kanadalainen.

"Siinä teette väärin, mestari Land", sanoin. "Rannikko, jonka näette
kaartuvan tuolla etelässä, on Egypti."

Ned Land tirkisteli tarkasti ja kauvan sinnepäin.

"No jo totta tosiaan!" hän huudahti. "Teidän kapteeninne on ensi
luokan purjehtija. Nyt siis ollaan Välimerellä! No hyvä. Sittenpä
puhelemmekin vähän omasta pikkuasiastamme, mutta niin etteivät
syrjäiset kuule."

Arvasin hyvin mihin kanadalainen tähtäsi. Multa siitä huolimatta
pidin paraana kuunnella häntä, ja me astuimme kaikki valonheijastajan
luo, missä vettä vähimmin roiski päällemme.

"No niin, Ned, nyt kuuntelemme teitä. Mitä teillä on sanomista?"

"Asiani on hyvin yksinkertainen. Nyt olemme Europassa, ja ennenkun
kapteeni Nemon päähänpisto lennättää meidät napamerille tahi takaisin
Etelämerensaarille, niin ehdotan että puikimme tiehemme hänen
paatistaan."

En tahtonut mitenkään asettua vastustamaan seuralaisteni
vapaudenhalua, mutta en myöskään omasta puolestani halunnut vielä
jättää kapteeni Nemoa. Hänen laivassaan tutustuin joka päivä uusiin
valtameren ihmeisiin -- milloin minulla enää olisi tarjona sellaista
tilaisuutta?

"Ned ystäväiseni", lausuin, "vastatkaa minulle nyt ihan suoraan!
Onko teillä todella ollut ikävä tässä laivassa? Kadutteko sitä, että
kohtalon oikusta olette konsanaan joutunut kapteeni Nemon valtaan?"

Kanadalainen mietti hetkisen. Sitten hän pani käsivarret ristiin
rinnalleen ja vastasi verkalleen:

"Totta puhuen en ollenkaan sure että olen ollut mukana tällä
merenalaisella matkalla. Mutta täytyyhän sen kerran loppuakin. Tämä
on minun ajatukseni."

"Se loppuukin aikanaan, Ned."

"Missä ja milloin sitte?"

"Missä? Sitä en tiedä. Milloin? Siihenkään en osaa vastata. Tai
oikeammin: se loppuu, kun meillä ei ole enään mitään opittavana meren
salaisuuksista."

"Mutta mitä ihmettä te sitte oikeastaan toivotte?" kysyi Ned Land.

"Että tilaisuuksia, joita me voimme ja joita meidän tulee käyttää
hyväksemme, ilmautuu yhtähyvin kuuden kuukauden kuluttua kuin nytkin."

"Vai niin! Ja missä luulette meidän ehkä olevan kuuden kuukauden
päästä, herra luonnontutkija?"

"Ehkäpä vielä täällä -- ehkäpä Kiinan vesillä. Tiedättehän että
_Nautilus_ on nopeakulkuinen alus. Se kiitää valtamerta myöten yhtä
sukkelaan kuin pääsky ilmoja tai pikajuna mantereita pitkin. Se
ei pelkää vilkasliikkeisimpiäkään vesiä. Kuka sanoo ettei se voi
aikanaan joutua Ranskan, Englannin tai Amerikan rannoille, missä
pakoa voi yrittää yhtä hyvällä menestyksellä kuin täälläkin."

"Herra Aronnax", lausui kanadalainen totisesti, "teidän
johtopäätöksenne lähtevät vääristä edellytyksistä. Te käytätte
puhuessanne säännöllisesti tulevaa aikaa: Silloin olemme täällä!
Silloin olemme siellä! Minä puolestani puhun nykyisessä aikamuodossa!
Me olemme nyt täällä; käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme!"

Ned Landin kumoamaton ajatuksenjuoksu pani minut ymmälle, enkä
minä muutenkaan kärsi mitään kiertelyjä toisilta, saatikka omalta
taholtani.

"Ned ystävä", sanoin hänelle, "kuulkaa nyt vastaukseni. Te
olette aivan oikeassa; minun päätelmäni eivät kestä teidän
todistelujanne. Me emme voi emmekä saa perustaa toivoamme kapteeni
Nemon epäilyksenalaiseen hyvänsuopaisuuteen. Meillä on tiedossamme
_Nautiluksen_ salaisuudet. Emme voi ajatellakaan että hän hyvällä
päästäisi meidät vapauteen; silloinhan häntä itseään uhkaisi se
vaara, että ne tulisivat koko maailman tietoon. Sen sijaan meitä
vaatii oma järkemme ja turvallisuutemme jättämään _Nautilus_ ensi
sopivassa tilaisuudessa oman onnensa nojaan."

"Hyvä, herra Aronnax. Sitä voi sanoa järkipuheeksi."

"Pyydän vain lisätä yhden huomautuksen. On välttämätöntä, että tuo
ensi tilaisuus on täysin sovelias ja meille suotuisa. Ensimmäinen
pakoyrityksemme on samalla viimeinen meille mahdollinen. Sen täytyy
ehdottomasti onnistua, sillä toista tilaisuutta ei meille enään
ilmaudu. Siitä kyllä pitää huolen kapteeni Nemo, joka ei koskaan
antaisi meille anteeksi ensimmäistä onnistumatonta yritystämme."

"Kaikki tuo on totta", vastasi kanadalainen. "Mutta huomautuksenne
soveltuu mihin pakoyritykseen hyvänsä, tapahtuipa sellainen parin
vuoden tahi parin päivän perästä. Ratkaisun täytyy olla seuraava: jos
ilmautuu suotuisa tilaisuus paetaksemme, niin on meidän käytettävä
sitä hyväksemme."

"Aivan niin, Ned. Ja nyt pyydän teidän sanomaan minulle, millainen on
mielestänne suotuisa tilaisuus?"

"Sellainen tapaus että _Nautilus_ jonain pimeänä yönä sattuisi
lähelle Europan rantaa."

"Koettaisitteko silloin pelastua uimalla?"

"Kyllä, jos olisimme tarpeeksi lähellä rantaa ja laiva kulkisi
vedenpinnalla."

"Entä päinvastaisessa tapauksessa?"

"Silloin koettaisin anastaa purren. Minä osaan kulkea sillä. Me
astuisimme siihen salakähmää, irrottaisimme kiinnitysruuvit ja
nousisimme pintaan ilman että edes peränpitäjäkään huomaisi pakoamme."

"Hyvä, Ned. Ottakaa siis vaaria sellaisesta tilaisuudesta; mutta
elkää unohtako että olemme hukassa, jos epäonnistumme."

Näin päättyi tämä keskustelu, josta meille aikanaan koitti varsin
vakavat seuraukset. Täytyy vielä sanoakseni, että olosuhteet
kanadalaisen suureksi harmiksi näyttivät muodostuvan sellaisiksi
kuin ennustin. Epäilikö kapteeni Nemo meitä tultuamme näille
vilkasliikkeisille vesille, vai tahtoiko hän vain muuten salata
itsensä Välimertä kyntäviltä epälukuisilta aluksilta? Sitä en tiedä;
mutta enimmäkseen kulki _Nautilus_ vain etäällä rannikoista ja hyvin
syvällä. Kreikan saariston ja Vähän Aasian välillä emme tavanneet
pohjaa edes 2,000 metrinkään syvyydessä.

Ja vain tällä tapaa sain minä tutustua ensimmäiseen vastaansattuvaan
klassillisen Arkipelaagin saarista, Sporaadeihin kuuluvaan
Karpathokseen. Näin siitä ainoastaan sen graniittiperustukset
salongin lasiruutujen lävitse. Tämä saari, jolla Protaios muinen
kaitsi Neptunon karjoja, on nykyiseltä nimeltään Skarpanto ja
sijaitsee Rhodoksen ja Kreetan välillä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 14:ntenä, päätin käyttää osan päivän
hetkistä tutkiakseni Arkipelaagin kalastoa; mutta jostakin syystä
pysyivät salongin akkunaluukut tiukasti kiinni. Määrätessämme
_Nautiluksen_ asemaa olin huomannut sen kulkevan Kandiaa eli Kreetaa
kohti. Sinä ajanhetkenä, jolloin olin astunut _Abraham Lincolniin_,
oli koko saari noussut kapinaan turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan.
Mutta miten kapina sittemmin oli luonnistunut, se oli minulle
tuiki tuntematonta; eikä kapteeni Nemo, joka oli lopettanut kaiken
yhteyden maankamaran asukkaiden kanssa, tietystikään ollut oikea mies
ilmoittamaan minulle asianlaitaa.

En senvuoksi viitannutkaan koko tapaukseen, kun illalla istuin hänen
kanssaan kahdenkesken salongissa. Muutenkin hän minusta tuntui
tavallista vaitonaisemmalta ja miettiväisemmältä. Jostakin syystä
hän kuitenkin antoi määräyksen että akkunaluukut avattaisiin; ja
kävellen edestakaisin yhdeltä luukulta toiselle katseli hän tarkasti
vesivuoria kummallakin puolellamme. Mitä hän etsi? Mistäpä sen olisin
arvannutkaan; tyydyin vain tähystelemään vilkasta kalamaailmaa
edessäni. Silmäni eivät väsyneet ihailemaan niiden monikiuhtavia
muotoja ja helakoita värejä, kunnes yht'äkkiä minua kohtasi
odottamaton näky.

Meren keskellä näkyi mies, sukeltaja arvatenkin, ainoana pukunaan
nahkavyö ja siinä kukkaro. Se ei ollut mikään aaltojen ajelema
kuollut ruumis, vaan elävä ihminen, joka ui voimakkain vedoin syvällä
vedessä, kadoten tuon tuostakin näkyvistäni pinnalle hengittääkseen
ja sukeltaen taas alas.

Minä käännyin nopeasti kapteenin puoleen ja huudahdin liikutettuna:

"Ihminen! Haaksirikkoinen! Hänet täytyy pelastaa mihin hintaan
hyvänsä!"

Kapteeni ei vastannut mitään, vaan tuli luokseni akkunaruudun ääreen.

Mies läheni alustamme ja painaen kasvonsa ruutuun katseli meitä.

Suureksi ällistyksekseni kapteeni antoi hänelle merkin. Sukeltaja
vastasi siihen, jonka jälkeen hän kohosi pintaan eikä enää
näyttäytynyt.

"Elkää olko levoton", sanoi kapteeni minulle. "Se oli Nikolaos Kap
Matapanista, liikanimeltä Kalastaja. Hän on yleisesti tunnettu
Kyklaadeilla. Mainio sukeltaja muuten! Vesi on hänen elementtinsä,
jossa hän oleksii enemmän kuin maalla, sillä hän toimittaa uiden
asioita saarelta toiselle, aina Kreetaan asti."

"Tunnetteko hänet, kapteeni?"

"Miksikäs en, herra Aronnax?"

Tämän sanottuaan hän meni salongin vasemmalla seinämällä olevan
eräänlaisen kassakaapin luo. Kaapin vieressä näin raudoitetun arkun,
jonka kannessa olevaan vaskilevyyn oli piirretty _Nautiluksen_
alkukirjain ja sen alla kapteeni Nemon tunnuslause: _Mobilis in
mobile_.

Minun läsnäolostani välittämättä hän avasi kaapin, jossa oli iso
joukko metalliharkkoja.

Nämä harkot olivat _kultaa!_ Mistä kapteeni saikaan moisen
määrän tätä kallista metallia, jonka arvoa en uskaltanut käydä
laskemaankaan? Ja mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää?

En virkkanut sanaakaan. Minä vain katsoin. Kapteeni otti harkon
toisensa jälkeen ja pani ne arkkuun, kunnes se tuli täyteen. Arvioin
sen sisällyksen 1,000 kiloksi, joka vastasi viittä miljoonaa markkaa.

Kapteeni lukitsi arkun huolellisesti ja kirjoitti sen kanteen
osotteen uuskreikkalaisilla kirjaimilla, kuten minusta näytti.

Sitten hän painoi sähkönappulaa. Neljä miestä astui sisään ja työnsi
vaivoin arkun salongista käytävään. Ovi sulkeutui, ja hetken perästä
kuului kuinka arkkua väkipyörillä hinattiin rautaportaita ylöspäin.

Samassa tuokiossa kapteeni Nemo kääntyi puoleeni.

"Sanoitteko jotakin, professori?" hän kysyi.

"En mitään, kapteeni."

"Siinä tapauksessa pyydän toivottaa teille hyvää yötä, herra Aronnax."

Näin sanoen hän lähti ulos salongista.

Mikäpäs siinä auttoi minunkaan muu kuin vetäytyä hyttiini, kovasti
aprikoiden asiaa kuten saattaa uskoa. Koetin nukkua, mutta turhaan.
Etsin mielessäni jotain yhteyttä sukeltajan odottamattoman
ilmautumisen ja kullalla täytetyn arkun välillä. Kohta tunsin jytinää
ja keikkumista, josta päätin _Nautiluksen_ nousevan alemmista
vesikerroksista ylös merenpintaan.

Sitten kuulin askelten töminää yläkannelta. Ymmärsin että vene
irrotettiin ja laskettiin veteen. Kaksi tuntia myöhemmin uudistui
sama kolina. Vene hinattiin ylös ja sijoitettiin kuurnaansa, jonka
jälkeen _Nautilus_ jälleen painui aaltojen alle. Nuo miljoonat olivat
siis lähetetyt määräpaikkaansa. Mihin Europan kolkkaan? Ken oli
niiden vastaanottaja?

Seuraavana päivänä kerroin Conseilille ja kanadalaiselle yön
tapahtumista. He joutuivat yhtä paljon ihmeisiinsä kuin minäkin.

"Mutta mistä vietävästä hän ottaa nuo miljoonat?" huudahti
kanadalainen.

Siihen en voinut vastata mitään. Aamiaisen syötyäni menin salonkiin
ja istahdin työskentelemään. Aina kello 5:teen asti järjestelin
ja korjailin muistiinpanojani: Mutta silloin -- aivankuin johtuen
kiihottuneesta mielentilastani -- tuntui salongissa niin ankaraa
kuumuutta, että minun oli pakko riisua päällysvaatteeni. Se oli
merkillistä, sillä emmehän enää olleet troopillisilla seuduilla, eikä
_Nautilus_ muutenkaan syvällä veden sisässä kulkien kärsinyt lainkaan
lämpömäärän muutoksista. Katsahdin manometriin. Se osotti 60 metrin
syvyyttä, minne ilmanlämpö ei mitenkään enää voinut vaikuttaa.

Koetin jatkaa työtäni, mutta kuumuus kävi viimein vallan
sietämättömäksi.

"Olisikohan laivassa tulipalo?" arvelin itsekseni.

Aijoin juuri lähteä salongista, kun kapteeni Nemo astui sisään. Hän
läheni lämpömittaria, tutki sitä ja sanoi sitten minulle:

"Kaksiviidettä astetta."

"Minä huomasin sen, kapteeni", vastasin; "ja jos tätä lämpöä vielä
lisäytyy, ei täällä enää voi olla."

"Oh, herrani, lämpö lisäytyy vain siinä tapauksessa että itse
tahdomme."

"Voitteko mielenne mukaan järjestää meren lämpöä?"

"En; mutta minä voin poistua kauvemmaksi lieden luota, josta sitä
leviää."

"Tuleeko lämpö siis jostakin erityisestä kohdasta ulkoapäin?"

"Niin tulee; me kuljemme kiehuvan kuumassa vesivirrassa."

"Onko se mahdollista?"

"Katsokaa itse!"

Luukut avattiin, ja minä näin meren _Nautiluksen_ ympärillä aivan
valkoisena. Rikkihöyrypilviä leiskahteli veden läpi, joka kiehui kuin
tulella olevassa kattilassa. Laskin käteni ruudulle, mutta sain heti
vetää sen takaisin, sillä lasi oli aivan kuuma.

"Missä nyt olemmekaan?" kysyin.

"Santorini-saaren läheisyydessä; siinä salmessa, joka erottaa
toisistaan Nea-Kamennin ja Palea-Kamennin. Tahdoin näyttää teille
vedenalaisen tulivuorenpurkauksen."

"Minä luulin että nuo saaret olivat jo valmiiksi muodostuneet",
huomautin.

"Mitään ei voi sanoa valmiiksi muodostuneeksi näillä tuliperäisillä
seuduilla", vastasi kapteeni Nemo, "missä maanalainen tuli
alituisesti koskettelee ja toiseksi muodostelee maankuorta. Uusia
saaria nousee sen vaikutuksesta yhäti meren kohdusta, ja entisiä
yhtyy toisiinsa. Tyynessä meressä synnyttävät likoeläimet uusia
maita ja mantereita; täällä se tapahtuu maanalaisen tulen toimesta.
Katsokaahan, professori, mikä toiminta syvällä aaltojen alla
tapahtuukaan."

Palasin jälleen akkunaruudun ääreen. _Nautilus_ ei liikkunut
ollenkaan. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Meri oli käynyt
valkoisesta punaiseksi, mikä värinmuutos johtui jostakin
rautasuolasta. Vaikka akkunaluukut ja ovet salongissa olivat
ilmanpitävästi suljetut, levisi siellä tukahuttava rikinhaju; ja minä
näin tulipunaisia liekkejä, jotka himmensivät sähkölamppujen valonkin.

Olin kuin löylykylvyssä, hikoilin, olin tukahtua, melkein
kiehumaisillani.

"Nyt emme voi enää viipyä tässä suopakattilassa", ähkyin kapteenille.

"Ei se järkevätä olisikaan", vastasi kapteeni yksikantaan.

Hän antoi käskynsä. _Nautilus_ kääntyi ja jätti jälelleen tuon
sulatusuunin, jota sekään ei voinut rankaisematta uhmata.
Neljännestunnin perästä hengitimme jo vapaasti vedenpinnalla.

Mieleeni juolahti, että jos Ned Land näillä vesillä olisi valinnut
karkaamistilaisuuden, niin emme olisi hengissä päässet tuosta
tulimerestä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 16:ntena, jätimme tämän Välimeren osan,
joka Rhodos-saaren ja Aleksandrian välillä on aina 3,000 metriäkin
syvä; ja sivuutettuaan matkan päästä Kerigon ja Kap Matapanin
purjehti _Nautilus_ nyt ulkopuolella Kreikan saariston vesiä.




VII LUKU.

Välimeren päästä päähän kahdeksassaviidettä tunnissa.


Välimeri, tuo sininen meri ennen kaikkia muita, vanhain juutalaisten
"suuri meri", kreikkalaisten "meri", roomalaisten "meidän meri";
rantamillaan oranssipuita, myrttipensaita, aloekasveja, kaktuslajeja
ja meripiinioita; ryhmyisten vuorten saartama; yllään puhdas ja
kirkas ilma, mutta allansa maanalaisen tulen alati möyryävä ahjo
-- tämä meri on todellinen taistojen tanner, jolla Neptunus ja
Pluto yhäti kamppailevat maailmanherruudesta! "Sillä, sen rannoilla
ja vesillä ihminen saa uusia voimia maapallon vahvistavimmassa
ilmastossa", sanoo Michelet.

Mutta niin kaunis kuin Välimeri onkin, ennätin vain saada pikaisen
yleissilmäyksen tästä altaasta, jonka vesimäärä peittää kahden
miljoonan neliökilometrin laajuisen pinnan. Kapteeni Nemon
persoonallisesta asiantuntemuksesta ei minulla myöskään ollut mitään
apua, sillä tuo salamyhkäinen henkilö ei näyttäytynyt kertaakaan
nopealla matkallamme tämän meren päästä päähän. Minä arvioin sen
väylän pituuden, jonka _Nautilus_ kulki Välimeren sinisten aaltojen
alitse, likimäärin 250 peninkulmaksi, ja sen matkan me suoritimme
kaksi kertaa neljässäkolmatta tunnissa. Lähdettyämme aamulla
helmikuun 16:ntena Kreikan vesiltä olimme ennen auringonnousua 18
p:nä kulkeneet Gibraltarin salmen lävitse.

Huomasin selvästi, ettei kapteeni Nemoa miellyttänyt tämä Välimeri,
jonka rantamaita hän juuri tahtoi välttää.[17] Sen aallot ja tuulet
toivat hänelle liian paljon ikäviä muistoja, kenties sisäisiä
kärsimyksiäkin. Hänen täytyi tulla täällä toimeen ilman sitä
liikuntavapautta, jonka valtameret soivat hänelle, eikä hänen
_Nautiluksensa_ tuntenut itseään turvalliseksi Europan ja Afrikan
liian läheisten rantojen välissä.

Niinpä olikin kulkunopeutemme tällöin viisikolmatta solmuväliä
tunnissa. Hyvin ymmärrettävästi täytyi siis Nedinkin suureksi
ikäväksensä luopua kaikista karkaamisajatuksista. Hän ei voinut
laskea vesille ja käyttää hyväkseen laivan purtta, kun kuljimme
12--13 metrin nopeudella sekunnissa. Se olisi ollut samallainen
hullunyritys kuin jos olisi hypännyt alas yhtä nopeasti kiitävästä
pikajunasta. Eikä laivamme noussut vedenpintaan muulloin kuin
yönaikaan uudistamaan ilmavarastoaan, ja sen kulku ohjattiin
yksinomaan kompassin ja lokikirjan avulla.

En siis nähnyt tämän meren vedensisäisistäkään nähtävyyksistä enempää
kuin pikajunan matkustaja näkee ohikiitävistä maisemista, nimittäin
etäisiä kuvia näköpiirin reunalta, mutta ei lainkaan lähinnä olevia
esineitä, jotka suhahtavat ohitse salamannopeudella. Kuitenkin
voimme Conseil ja minä salongin isoista akkunoista huomata muutamia
Välimeren kalalajeja, jotka voimakkailla evillään voivat lyhyen
tuokion seurata _Nautiluksen_ kupeilla.

Keskellä vesivuorta sivuillamme, jota sähkövalo kirkkaasti
valaisi, puikkelehti jättiläisrauskuja aivankuin levitettyjä
hartiahuiveja, ollen vatsanpuolelta valkoiset ja selästä täplikkään
tummanharmaat. Neljän metrin pituiset haikalat, joita sukeltajat
täällä kovin pelkäävät, kilpailivat keskenään nopeudessa. Kultakaloja
Sparus-sukua tapasi yli metrin mittaisiakin, kimaltelevina hopean- ja
sinihohtoisessa väriupeudessaan, joka jyrkästi erosi niiden
synkänvärisistä evistä; nämä kalat, jotka muinoin olivat pyhitetyt
Venukselle, ovat erittäin hyvälihaisia ja ovat säilyttäneet
alkuperäisen kauneutensa monien geoloogisten aikakausien halki.
Muhkeat sammet, pituudeltaan 8--10 metriä, uivat kilpaa haikalojen
kanssa, vaikkeivät pitkältä leikissä kestäneetkään. Ne oleskelevat
kaikissa merissä, nousevat keväisin virtaa ylöspäin suuriin jokiin
kuten Wolgaan, Tonavaan, Po'hon, Loireen, Oderiin, ja elävät
sillistä, makrillista, lohesta ja turskasta; jo Lukulluksen päivinä
oli sen liha herkkuruokaa. Mutta eniten ihailin makrillinsukuista
tonnikalaa, joka seuraa laivoja etsien niiden varjossa suojaa
troopillisen auringon hehkulta. Väsymättä katselin sen sileätä,
sukkulanmuotoista ruumista, joka on selältä mustansininen ja alta
hopealta välkkyvä sekä varustettu pienellä päällä, harvinaisen
voimakkailla rintaevillä ja syvään sisäänuurretuilla pyrstöevillä; se
voi kasvaa viidenkin metrin pituiseksi.

Zoophytien eli kasvinnäköisten vesieläinten näimme etenkin Sisilian
ja Tunisin rannikon välillä, missä merenpohja -- samoin kuin
Gibraltarin ja Ceutan välillä -- kohoo äkkijyrkäksi vedenalaiseksi
harjuksi, muodostavan kokonaisia eläviä puutarhoja. Siellä
oli monenlaisia sieniä, merimakkaroita, merililjoja, joiden
punertavat ripset värjäsivät veden laajalta purppurankarvaiseksi,
auringonspektrin värisiä merikurkkuja ynnä meritähtiä.

Helmikuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä hiipi _Nautilus_ varovasti
äskenmainitun rajaharjun yli ja saapui Välimeren toiseen isoon
altaaseen, jonka suurin syvyys on 3,000 metriä. Täällä loppuivat
kaikki äskeiset katseltavat; tuskin huomasimme enää isompia
kalojakaan, kun ne varjojen tavoin kiitivät ohitsemme. Potkurinsa
avulla liiti _Nautilus_ näet viettävää pohjarinnettä alaspäin meren
syvimpiin kohtiin.

Mutta siellä tarjoutui toisia nähtävyyksiä, syvästi liikuttavia ja
hirvittäviä laadultaan. Kuljimme näet siinä Välimeren osassa, jossa
haaksirikkoja tapahtuu tuhkatiheään. Kuinka monta laivaa onkaan
kadonnut tietymättömiin Algierin rannikon ja Provencen välillä! Tällä
pikaisella matkallamme syvissä vesikerroksissa näin merenpohjalla
suuren joukon hylynjätteitä, joista toiset olivat korallien, toiset
ruosteen ja mudan peittämiä; täynnänsä ankkureita, tykkejä, luoteja,
teräsköysiä, potkurinpalasia, koneenosia, rikkinäisiä silinterejä,
pohjattomia höyrykattiloita sekä emäpuita hankoineen, jotka osaksi
uiskentelivat mädäntyneinä vesikerroksissa, osaksi seisoivat pystyssä
tai pohjaan kaatuneina.

Minä huomasin että Välimeren pohja täyttyi laivanhylyistä yhä enemmän
sitä mukaa kuin _Nautilus_ lähestyi Gibraltarin salmea. Afrika ja
Europa vetäytyivät yhä lähemmäksi toisiaan; ja juuri tuossa kapeassa
salmessa ovat laivojen yhteentörmäykset lukuisimmat.

Mutta nopeasti ja välinpitämättömästi kiiti _Nautilus_ täysin konein
eteenpäin kaikkien näiden surullisten haaskojen ohi. Helmikuun 18 p.
kello 3 aamulla se saapui Gibraltarin salmeen.

Tässä salmessa on kaksi virtaa: ylempi, joka on tunnettu jo kauvan
aikaa sitten ja joka vie valtameren vedet Välimeren altaaseen; ja
toinen alempi virta, joka käy päinvastaiseen suuntaan ja jonka
olemassaoloa on hyvillä syillä voitu päätellä. Sillä Välimeren veden,
jota alituisesti lisäävät sekä Atlantin aallot että sen kaikkien
jokisuistamojen vedet, pitäisi joka vuosi kohota keskitasonsa yli,
koska sen haihtuminen on vallan mitätön. Multa niin ei kuitenkaan
tapahdu; ja sen nojalla on voitu olettaa löytyväksi toinen, alempi
virta, jonka kautta ylitäytinen Välimeri luovuttaa liikavetensä
Atlantin valta-uomaan.

Niin onkin todella laita; ja tätä alempaa, edelliselle vastakkaista
virtaa käytti _Nautilus_ nyt hyväkseen. Se sukeltautui nopeasti
ahtaan salmen lävitse. Silmänräpäyksen ajan vilahti silmääni
Herkuleen temppelin ihanat jäännökset, jotka Pliniuksen kertomuksen
mukaan vajosivat meren pohjaan yhdessä sitä kannattavan saaren
kanssa; ja muutaman minuutin jälkeen me jo kelluimme Atlantin
valtameren aalloilla.




VIII LUKU.

Vigo-lahti.


Atlantti! Valtava vesilakeus, jonka pinta on 64 miljoonaa
neliökilometriä laaja, pituus 14,400 kilometriä ja keskimääräinen
leveys 4,400 kilometriä. Perin tärkeä meri, joka oli melkein
tuntematon vanhanajan kansoille, lukuunottamatta foinikialaisia
ja heidän jälkeläisiään kartagolaisia, noita muinaisia vastineita
uudemman ajan hollantilaisille, jotka kauppamatkoillaan noudattivat
Europan ja Afrikan länsirantoja. Valtameri, jonka suunnattomaan
altaaseen vetensä tuovat maailman suurimmat virrat: La Plata,
Orinoko, Amazon, Mississippi, St. Lawrence, Kongo, Niger, Senegal,
Elbe, Loire ja Rhein, joista toiset kulkevat maapallon villimpäin,
toiset viljellyimpäin seutujen halki. Ihana vesiaukea, jolla
lakkaamatta kulkee laivoja mastoissaan kaikkien kansakuntain lippuja
ja jonka äärimmäisinä rajapyykkeinä ovat sellaiset merimiesten
pelkäämät nokat kuin Kap Horn ja Hyväntoivonniemi.

_Nautilus_ halkoi nyt panssarikeulallaan sen aaltoja, suoritettuaan
kolmessa ja puolessa kuukaudessa liki 5,000 peninkulman matkan;
matkan joka on pitempi kuin mikään maapallon valtaviivoista. Minnehän
nyt tulimmekaan kääntymään; mitä kohtaloita varasi meille tulevaisuus
hämärässä kohdussaan?

Gibraltarin salmesta lähdettyään pysyttelihe laivamme avoimella
merellä. Se nousi jälleen vedenpinnalle, joten saimme joka päivä
nauttia kävelyistä yläkannella. Minä nousin sinne Ned Landin ja
Conseilin kera. Vajaan kahden peninkulman päässä häämötti epäselvästi
Kap St. Vincente, joka on Espanjan niemimaan lounaisin kärki.
Etelästä kävi navakka kokkapurjetuuli. Meri kohisi ja kuohui, niin
että _Nautilus_ keikkui kovin. Oli miltei mahdotonta pysytellä
yläkannella, jota lakkaamatta valelivat mahdottomat ärjyaallot.
Menimme senvuoksi jälleen alas hengitettyämme keuhkomme täyteen
raitista, suolaista meri-ilmaa.

Minä kävin hyttiini ja Conseil samaten makuusuojaansa, mutta
kanadalainen seurasi perässäni hyvin miettiväisen näköisenä. Nopea
matkamme Välimeren poikki oli estänyt häntä panemasta suunnitelmaansa
toimeen, eikä hän nyt salannutkaan harmiansa.

Suljettuaan huoneeni oven hän kävi istumaan ja katseli minua
siunaaman aikaa vaitonaisena.

"Ned ystävä", lausuin, "minä ymmärrän ajatuksenne, mutta ettehän voi
moittia itseänne mistään. Mieletöntä olisi ollutkin miettiä pakoa
sellaisella matkalla kuin meillä Välimerellä oli."

Ned Land ei vastannut mitään. Hänen yhteenpuserretut huulensa ja
rypistyneet kulmakarvansa osottivat hänen jälleen hautovan jotain
itsepäistä tuumaa.

"Mutta", jatkoin, "sittekään ei meidän vielä kannata antautua
epätoivoon. Me kuljemme nyt Portugalin rannikkoa pitkin. Kaukana
eivät ole Ranskan ja Englanninkaan rannikot, joilla helposti voimme
löytää pakopaikan. Jos _Nautilus_ Gibraltarin salmesta lähdettyään
olisi suunnannut kulkunsa eteläänpäin, olisimme tulleet vesille missä
mantereet ovat kaukana; ja silloin olisin minäkin alkanut epäillä.
Mutta nythän tiedämme ettei kapteeni Nemo karta sivistyneen maailman
seutuja; ja minä luulen että muutaman päivän perästä voitte toimia
aivan turvallisesti."

Ned Land tähysteli minua vielä itsepintaisemmin. Vihdoin hän lopetti
vaitiolon ja sanoi:

"Tänä iltana me yritämme."

Minä kavahdin pystyyn. Täytyy myöntääkseni etten ollut odottanut
häneltä semmoista vastausta. Olisin tahtonut väittää vastaan, mutta
en löytänyt sanoja.

"Me sovimme keskenämme että vartoisimme suotuisata hetkeä", hän
jatkoi. "Tämä hetki on nyt tullut. Tänä iltana tulemme vain moniaan
kilometrin päähän Espanjan rannikolta. Yö on pimeä, tuuli käy mereltä
päin. Olette antanut minulle lupauksenne, herra Aronnax, ja minä
luotan teihin."

Kun yhä vaikenin, nousi kanadalainen pystyyn ja läheni minua.

"Tänä iltana kello 9 se tapahtuu", hän sanoi. "Olen jo käskenyt
Conseilin pitämään varansa. Siihen aikaan on kapteeni sulkeutunut
hyttiinsä ja on arvatenkin jo käynyt levolle. Eivät koneenkäyttäjät
eivätkä muutkaan laivamiehet voi huomata meitä. Conseil ja minä
käymme keskusportaille. Te, professori, odotatte merkkiäni
kirjastohuoneessa, parin askeleen päässä meistä. Airot, masto
ja purje ovat purressa. Onpa minun onnistunut viedä sinne vähän
ruokavarojakin. Olen sitäpaitsi hankkinut itselleni ruuviavaimen,
jolla kierrän auki purtta laivankyljessä pitelevät ruuvit. Kaikki on
siis varattu valmiiksi täksi illaksi."

"Meri käy kovasti", virkoin.

"Myönnän sen, mutta sen tukaluuden voi sulattaa. Vapaudesta
mielellään maksaakin jotain. Muuten on pursi vakavakulkuinen, ja
muutaman kilometrin purjehdus kovallakin tuulella ei merkitse suuria.
Kenpä tietää vaikka alus huomenna olisi sadan kilometrin päässä
rannasta avoimella merellä. Toivokaamme että olosuhteet ovat meille
suotuisat, niin että kello 10 ja 11 välissä joko laskemme maihin tahi
ei meitä enää ole. Jumalan avulla siis yritämme tänä iltana!"

Näin sanoen kanadalainen poistui ja jätti minut jotenkin ymmälle.
Olin kuvitellut että ratkaisevan hetken tullen saisin tarpeeksi
miettimisaikaa. Itsepäinen seuralaiseni ei nyt suonut minulle
sellaista. Ja mitäpä muuten olisinkaan voinut sanoa hänelle? Ned Land
oli satakertaisesti oikeassa. Tämä tilaisuushan oli tavallaan aivan
oivallinen pakoyrityksen toimeenpanemista varten, ja tietysti käytti
hän sitä hyväkseen. Voinko minä nyt todellakaan rikkoa antamani
kunniasanan ja ottaa niskoilleni vastuun siitä, että toverieni henki
ja tulevaisuus joutuisi vaaraan minun tieteellisten harrastusteni
takia? Ja eikö kapteeni Nemo jo huomenna saattaisi kuljettaa meidät
kauvaksi kaikesta mantereen nimellisestä?

Tällä hetkellä ilmoitti minulle vahva, viheltävä ääni, että
vesisäiliöitä par'aikaa täytettiin ja että _Nautilus_ oli painumassa
syvälle Atlantin aaltojen alle.

Minä jäin hyttiini, sillä en halunnut tavata kapteenia, joka olisi
voinut helposti huomata mielenliikutukseni. Vietin täten yksikseni
hyvin kolkon päivän. Tunsin vuoroon halua saavuttaa jälleen vapauteni
ja itsemääräämisvaltani, vuoroon katkeruutta sen johdosta että minun
nyt piti iäksi sanoa jäähyväiset tälle ihmeelliselle alukselle ja
jättää päättämättä kaikki tieteelliset tutkimukseni. Noiden pitkien
tuntien kuluessa olin milloin näkevinäni itseni ja toverini turvassa
mantereella, milloin yllätin ajatukseni toivomassa että jokin
arvaamaton sattuma estäisi Ned Landia panemasta aijettaan täytäntöön.

Kahdesti kävin salongissa katsomassa kompassista, lähenikö _Nautilus_
todella Portugalin rannikkoa vai etäytyikö se siitä avoimelle merelle
päin. Ei, alus pysyttelihe edelleen Portugalin vesillä, pitäen
keulansa yhä suunnattuna pohjoista kohti.

Minun täytyi siis tehdä päätökseni ja valmistua pakenemaan.
Matkavarukseni eivät tuottaneet hankaluutta: muuta kuin
muistiinpanoni ei minulla ollut mukaanpantavana.

Monet kerrat pohdin mielessäni, mitä kapteeni Nemo oikein tulisi
ajattelemaan pakomme johdosta ja mitä hän tekisi siinä tapauksessa,
että se epäonnistuisi tahi keksittäisiin ennen aikojaan. Minulla
itselläni ei ollut mitään syylä valittaa hänen kohteluaan vastaan;
päinvastoin. Ei liene kukaan ihminen tällaisessa tapauksessa
osottanut toiselle vierasvaraisuuttaan niin alttiisti ja pakottomasti
kuin hän. Eikö minua siis voitaisi moittia kiittämättömäksi, kun
tällä tapaa saatoin jättää hänet? Mutta eihän toiselta puolen mikään
vala eikä lupaus kiinnittänyt meitä häneen. Olosuhteiden pakkoon --
eikä kunniansanaamme -- hän luotti kahlehtiessaan meidät ainaiseksi
läheisyyteensä. Ja tuo hänen avoimesti ilmaisemansa aikomus pidättää
meitä elinkautisessa vankeudessa -- eikö se oikeuttanut meitä
käyttämään jokaista tilaisuutta paetaksemme?

En ollut nähnyt kapteenia sen jälkeen kuin olimme käyneet
Santorini-saaren läheisyydessä. Koettelin nyt tarkata hänen
askeleitaan hytistään, joka oli aivan minun suojani vieressä. Mutta
sieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hytti oli aivan tyhjä.

Päivällinen tarjottiin kuten tavallisesti suojassani. Minulla ei
ollut erikoista ruokahalua; olin liiaksi jännitetty ja mietteissäni.
Kello 7 nousin pöydästä. Sata kaksikymmentä minuuttia -- minä laskin
ne -- oli vielä jälellä siihen asti kuin tapaisin Ned Landin.
Levottomuuteni yhä kasvoi, minä en voinut pysyä paikoillani. Tahdoin
vielä kerta käydä salongissa, luoda viime silmäyksen tuohon museoon,
jossa olin viettänyt niin monia rattoisia ja opettavaisia hetkiä.

Salongin läpi astuessani tulin sattumalta ovelle, joka vei kapteenin
hyttiin. Suuresti hämmästyin kun näin sen olevan raollaan. Kavahdin
vaistomaisesti taaksepäin. Jos kapteeni Nemo oli huoneessaan, näkisi
ja kuulisi hän minut. Mutta kun en kuullut sieltä hiiskahdustakaan,
lähenin jälleen ovea. Huone oli tyhjä. Avasin oven seljälleen ja
astuin sisään. Yhä samaa kolkkoa, luostarintapaista äänettömyyttä.

Silmääni sattui muutamia kuvia seinällä, joihin en ensi käynnilläni
tullut kiinnittäneeksi huomiota. Ne olivat kaikki muotokuvia suurista
historiallisista henkilöistä, joiden elämä oli ollut yhtämittaista
uhrautumista jonkun yleisinhimillisen aatteen eteen: Kosciusko,
Puolan sankari; Botzaris, uuden Hellaan Leonidas; O'Connell,
Irlannin puolustaja; Washington, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain
perustaja; Manin, Italian vapausliikkeen alkaja; Lincoln, jonka
orjuudensuosijan luoti oli surmannut; ja vihdoin John Brown, mustan
rodun vapauttamisen marttyyri, riippuvana hirsipuussaan.

Mikä side yhdistikään kapteeni Nemon näihin sankarisieluihin? Voiko
tämä kuvakokoelma paljastaa minulle hänen elämätään verhoavan
salamyhkäisyyden? Oliko hän sorrettujen kansain puolustaja,
orjarotujen vapauttaja? Oliko hänellä ollut osansa vuosisadan
valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kumousliikkeissä...

Kello löi äkkiä 8. Vasaran ensi lyönti vieteriin vavahdutti minut
unelmistani. Syöksähdin hytistä jälleen salonkiin.

Silmäni osuivat kompassiin. Se osotti meidän yhä kulkevan pohjoista
kohti. Loki näytti melkoista nopeutta, manometri noin 60 metrin
syvyyttä. Olosuhteet tuntuivat siis suosivan kanadalaisen yritystä.

Menin huoneeseeni ja pukeuduin lämpimiin vaatteisiin:
saukonnahkaiseen lakkiin, hylkeennahalla vuorattuun takkiin ja
pitkävartisiin merisaappaisiin. Olin nyt täysin valmis ja vartosin
sovittua merkkiä. Vain potkurin kumina häiritsi syvää äänettömyyttä
laivassa. Kuuntelin ja teroitin korviani. Kellon ollessa muutamia
minuuttia vaille 9 panin korvani kapteenin hytin ovelle. Sieltä
ei kuulunut mitään. Lähdin salongin kautta kirjastoon. Yhä sama
hiljaisuus ja puolihämärä. Asetuin keskusportaille vievän oven
viereen ja odottelin Ned Landin merkkiä.

Silloin alkoi potkurin kumina hiljentyä ja taukosi viimein tykkänään.
Mitä tämä merkitsi? Suosiko vai estikö se Ned Landin aijetta? En
kyennyt siihen vastaamaan.

Äkkiä tuntui heikko täräys; minä ymmärsin että _Nautilus_ oli
pysähtynyt merenpohjalle. Levottomuuteni nousi äärimmilleen.
Kanadalaisen merkinantoa ei kuulunut. Tunsin halua mennä hänen
puheilleen ja pyytää häntä luopumaan yrityksestään. Tunsin ettei
_Nautilus_ kulkenut entiseen tapaansa...

Samassa aukeni salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään. Hän
huomasi minut ja sanoi pitemmittä puheitta kohteliaasti:

"Ah, herra professori, teitä juuri etsin. Oletteko perillä Espanjan
historiassa?"

Vaikka tuntisikin oman maansa historian niinkuin viisi sormeansa,
niin ei tällaisessa mielentilassa olisi voinut kertoa siitä
sanaakaan, saatikka sitten vieraan maan historiasta.

"No, herra professori", toisti kapteeni, "ettekö kuullut kysymystäni?
Oletteko perehtynyt Espanjan historiaan?"

"En erittäin", vastasin.

"Kas vain, oppineillakin miehillä on joskus lisää opittavana.
Käykäähän istumaan, niin kerron teille merkillisen tapauksen tämän
maan historiasta."

Kapteeni heittäytyi sohvaan, ja minä istahdin koneellisesti hänen
viereensä puolihämärässä salongissa.

"Herra professori", sanoi hän, "kuunnelkaa nyt tarkasti minua. Tämä
kertomus tulee tavallaan teille mielenkiintoiseksi, sillä siitä
saatte vastauksen erääseen kysymykseen, jota epäilemättä ette ole
voinut muuten ratkaista."

"Minä kuuntelen", vastasin tietämättä mihin puhetoverini oikein
tähtäsi.

"Luvallanne, professori", alotti kapteeni, "siirrymme vuoteen 1702.
Tiedätte että Ludvig XIV, joka luulotteli voivansa kuninkaallisella
viittauksellaan vaivuttaa Pyreneat maan sisään, oli pakottanut
espanjalaiset ottamaan kuninkaakseen hänen sukulaisensa Anjoun
herttuan. Tämä ruhtinas, joka Filip V:nnen nimellä hallitsi enemmän
tai vähemmän kehnosti, sai ulkomailla osakseen vahvaa vastustusta.

"Vuotta aikaisemmin olivat näet Hollannin, Itävallan ja Englannin
hallitsijat tehneet Haagissa keskenään liiton riistääkseen kruunun
Filip V:nneltä ja antaakseen sen eräälle Itävallan arkkiherttualle,
jota jo ennakolta ruvettiin nimittämään Kaarlo VII:nneksi.

"Espanjan täytyi nyt ruveta kestämään tämä vastamyrsky. Mutta sillä
maalta puuttui silloin melkein tykkänään sotaväkeä ja merivoimia.
Rahoja niiden pestaamiseen oli kumminkin tulossa, jos nimittäin
useat jo Amerikasta lähetetyt, kullalla ja hopealla lastatut
laivat pääsisivät tulemaan Espanjan satamiin. Vuoden 1702 lopulla
odotettiin juuri yhtä sellaista laivastoa, jota suojelemaan
Atlantilla risteileviltä vihollislaivastoilta Ranska oli lähettänyt
kolmekolmatta sotalaivaa amiraali Château-Renaudin johdolla.

"Aarrelaivaston oli määrä mennä Cadiziin; mutta kuultuaan
englantilaisten laivojen väijyvän siellä päin päätti amiraali poiketa
johonkin ranskalaiseen satamaan. Laivaston espanjalaiset päälliköt
panivat kuitenkin vastalauseen; he tahtoivat laskea Espanjan
rannikolle, ja jollei Cadiziin voitu päästä, niin oli koetettava
Vigo-lahteen, joka sijaitsee maan luoteisrannalla ja joka ei silloin
ollut vihollisten saartama.

"Amiraali Château-Renaud olikin kyllin heikko taipuakseen tähän,
ja laivat laskivat Vigo-lahteen. Mutta kovaksi onneksi se on
aivan avoin meren puolelta, joten sitä ei vaaran tullen käynyt
puolustaminen. Täytyi siis kiirehtiä purkamaan aarteet aluksista
ennen vihollislaivaston tuloa; ja aika olisi sen myöntänytkin, jollei
kurja voitonpyynti olisi odottamatta sotkenut asiaa.

"Cadizin kauppiaiden etuoikeutena oli näet ottaa vastaan kaikki
Länsi-Intiasta tulevat tavarat. Kulta- ja hopeaharkkojen purkaminen
Vigon rannalle loukkasi siis heidän oikeuksiaan. He valittivat
Madridiin ja saivat heikon Filip V:nnen suostumaan siihen, että
aarrelaivasto viruisi purkamatta Vigon reitillä siihen asti kunnes
vihollislaivat olisivat menneet menojansa.

"Mutta juuri tätä päätöstä tehtäessä purjehti Englannin laivasto
Vigo-lahteen lokakuun 22 p. 1702. Heikompana voimiltaan puolustautui
amiraali Château-Renaud uljaasti; mutta huomatessaan että aarrelaivat
siitä huolimatta pian joutuisivat vihollisen käsiin, sytytti ja
upotti hän ne, niin että ne suunnattomille rikkauksineen vaipuivat
merenpohjaan."

Kapteeni Nemo pysähtyi kertomuksessaan. Minun täytyi myöntää etten
ollenkaan käsittänyt, minkä vuoksi tämä historiallinen luento minulle
nyt pidettiin.

"Entä sitten?" kysyin vähän hämilläni.

"Ei muuta", vastasi kapteeni, "kuin että nyt olemme keskellä
Vigo-lahden pohjaa ja että itsestänne riippuu, tahdotteko tutustua
sen salaisuuksiin."

Kapteeni nousi ja pyysi minua seuraamaan häntä. Olin ennättänyt tulla
tolkuilleni ja tottelin häntä. Salonki oli pimeä, mutta laineet
kimaltelivat lasiruutujen takaa. Katsahdin ulos.

Meri oli valaistu puolen kilometrin laajuudelta _Nautiluksen_
ympärillä; hiekkapohja näkyi selvästi sähköheijastimen valossa. Osa
laivan miehiä sukellustamineissaan vyörytteli erilleen puoliksi
lahonneita tynnyreitä ja pohjattomia arkkuja, jotka viruivat
mustuneiden hylynjäännösten keskellä. Niistä virtasi esiin kulta- ja
hopeaharkkoja, metallirahoja ja -koruja. Hiekka aivan peittyi niistä.
Tätä kallista aarretta merimiehet siirsivät paraikaa laivaan.

Nyt ymmärsin kaiken. Tässä tapahtui tuo meritaistelu lokakuun 22 p.
1702; tässä olivat Espanjan aarrelaivat upotetut pohjaan. Ja tänne
tuli kapteeni Nemo tarpeen mukaan korjaamaan talteensa miljoonia,
joita hän käytti aluksensa pohjalastiksi. Häntä, yksin häntä varten
oli Amerikka hankkinut kalleimmat metallinsa. Hän oli kaikkien noiden
intiaaneilta ryöstettyjen aarteiden ainoa perijä!

"Tiesittekö te ennen, professori", kysyi kapteeni hymyillen, "että
meri sisältää sellaisia rikkauksia?"

"Tiesin kyllä", vastasin, "että sen veteen liuvonneen hopean määrä
arvioidaan kahdeksi miljoonaksi tonniksi."

"Totta kyllä; mutta tuon hopean erottaminen merivedestä maksaisi
paljon enemmän kuin mitä saalis tuottaisi. Minun sen sijaan tarvitsee
vain koota se mitä ihmiset ovat kadottaneet; eikä ainoastaan
Vigo-lahdesta, vaan tuhansilta muilta haaksirikkopaikoilta, jotka
kaikki ovat tarkoin merkityt merikarttoihini. Ymmärrättekö nyt, että
minä omistan miljaardeja?"

"Kyllä; surkuttelen vain tuhansia puutetta kärsiviä ihmisiä, joiden
kesken tasaisesti jaettuina nämä aarteet tuottaisivat niin paljon
hyötyä, sen sijaan kun ne nyt pysyvät ijäti hedelmättöminä heille."

Tuskin olivat viime sanat päässeet suustani, kun tunsin niillä
loukanneeni isäntääni.

"Hedelmättöminä!" huudahti hän kiivastuen. "Luuletteko siis,
herraseni, että nämä aarteet siltä pysyvät hukassa, että minä niitä
kokoon? Luuletteko minun keräilevän niitä omaksi hyödykseni? Ken
sanoo teille, etten minä niitä käytä hyvin? Luuletteko minun olevan
tietämätön siitä, että maan päällä vielä on kärsiviä olentoja,
sorrettuja rotuja, lohdutusta kaipaavia onnettomia, kostajaa
tarvitsevia uhreja? Ettekö käsitä että..."

Viime lauseensa kapteeni Nemo keskeytti, kaiketi katuen sanoneensa
jo liikoja. Mutta minä olin jo arvannut kaiken. Mitkä vaikuttimet
häntä muuten voivatkin johtaa, oli hän kumminkin säilyttänyt
täydellisesti ihmisyystunteensa! Ihmiskunnan kärsimykset saattoivat
hänen sydämmensä sykkimään entistä voimakkaammin, ja hänen rajaton
hyväntekeväisyytensä kohdistui niinhyvin sorrettuihin kansanrotuihin
kuin niiden yksityisiin jäseniinkin.

Ja nyt käsitin mihin tarkotukseen nekin miljoonat olivat määrätyt,
jotka kapteeni Nemo oli siirrättänyt laivastaan purjehtiessamme
kapinaan nousseen Kreetan vesillä.




IX LUKU.

Mereen vajonnut mannermaa.


Seuraavana päivänä, helmikuun 19:ntenä, näin kanadalaisen astuvan
hyvin alakuloisena hyttiini. Olin jo odottanutkin häntä.

"No, niin se kävi, herrani!" sanoi hän.

"Aivan niin, Ned; sattuma oli meille vastainen eilen."

"Hm. Pitikin sen lemmon kapteenin ilmestyä juuri sillä hetkellä,
jolloin meidän oli määrä lähteä pakoon."

"Niin, Ned, hänellä oli asiaa pankkiirinsa luo."

"Pankkiirinsa?"

"Tai oikeammin pankkihuoneensa. Tarkotan valtamerta, jonka helmassa
hänen aarteensa ovat paljon varmemmassa säilyssä kuin minkään
valtiopankin kassaholvissa."

Kerroin nyt kanadalaiselle eilispäivän tapahtumista, toivoen voivani
kiinnittää hänet sen kautta lähemmin kapteeniin ja hänen laivaansa,
mutta saavuttamatta muuta tulosta kuin että Ned valitti katkerasti
sitä seikkaa, ettei hän itse ollut päässyt koettamaan onneansa Vigon
merenalaisella taistelutantereella.

"Mutta vielä ei kaikki ole loppu", sanoi hän. "Äskeinen yrityksemme
oli vain onnistumaton harpuunanheitto. Toisella kerralla me
onnistumme, ja vaikka jo tänä iltanakin jos niiksi tulee..."

"Mihin suuntaan _Nautilus_ nyt kulkee?" kysyin.

"En tiedä", hän vastasi.

"No niin, puolipäivämittauksen aikaan otamme selvää
auringonkorkeudesta", virkoin.

Kanadalainen lähti Conseilin luo. Hetikun olin pukeutunut, menin
salonkiin. Kompassi ei rauhoittanut minua. _Nautiluksen_ suunta kävi
etelälounaaseen. Me käänsimme siis selkämme Europalle.

Kärsimättömänä odottelin auringonkorkeuden merkitsemistä kartalle.
Kello puoli kaksitoista tyhjennettiin vesisäiliöt, ja alus nousi
vedenpintaan. Minä kiirehdin kannelle. Ned Land oli siellä jo ennen
minua.

Maata ei ollut enää missään näkyvissä; ääretön, rannaton ulappa vain.
Taivaanrannalla muutamia purjeita; arvatenkin sellaisia aluksia,
jotka jo Kap da Rocan kohdalla etsivät suotuisia tuulia päästäkseen
kiertämään Hyväntoivonnientä. Taivas oli pilvinen. Navakka tuuli oli
odotettavissa.

Ärtyisä Ned Land koetti katseillaan lävistää pilvien peittämää
näköpiiriä. Hän toivoi vielä, että hänen niin innokkaasti ikävöimänsä
mantere pistäisi jossakin näkyviin usvan sisästä.

Puolipäivän aikaan pilkotti aurinko esiin lyhyen hetken.
Apulaispäällikkö käytti tätä hetkeä hyväkseen määrätäkseen asemamme.
Mutta kun meri rupesi yhä kovemmin käymään, menimme kaikki alas ja
luukut suljettiin.

Kun tunnin perästä silmäsin karttaa, näin _Nautiluksen_ asemaksi
merkityn 16°17' pituus- ja 33°22' leveysasteen, joten olimme yli
puolentoista sadan kilometrin päässä lähimmältä rannikolta. Pakoa oli
siis mahdotonta ajatellakaan; ja lukija voi kuvitella kanadalaisen
mielentilan, kun ilmotin tästä hänelle.

Itse puolestani en ollut kovinkaan pahoillani. Tunsin vapautuneeni
painostavasta ahdistuksesta ja voivani jälleen jotenkin levollisesti
antautua tavallisiin töihini.

Kello 11 aikaan kapteeni Nemo odottamatta kävi minua tervehtimässä.
Hän kysyi minulla hyvin rakastettavasti, olinko vielä väsyksissä
viime yön valvomisesta. Minä vastasin kieltävästi.

"Siinä tapauksessa, herra Aronnax, ehdottaisin teille merkillistä
huvimatkaa."

"Ehdottakaa, kapteeni."

"Olette tähän asti tutkinut merenpohjaa vain päiväseen aikaan ja
auringonvalossa. Huvittaisiko teitä nähdä sitä pimeänä yönä?"

"Mitä mieluisimmin."

"Minun täytyy jo ennakolta ilmoittaa, että tämä matka tulee olemaan
sangen vaivaloinen. Meidän täytyy kulkea hyvin pitkältä ja kavuta
erään vuorenkin yli. Ja tiet siellä alhaalla eivät ole juuri
kehuttavassa kunnossa."

"Sanomanne, kapteeni, vain kiihottaa uteliaisuuttani. Olen valmis
lähtemään kanssanne."

"Seuratkaa siis minua, professori, niin pukeudumme
sukellustamineisiimme."

Pukeutumishyttiin tultuamme näin, etteivät toverini eikä
laivanväestöstäkään kukaan seuraisi meitä tällä matkalla. Kapteeni
Nemo ei ollut edes ehdottanut minulle Ned Landia ja Conseilia
otettavaksi mukaan.

Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo kaulaa myöten raskaissa
varuksissamme. Apulaisemme kiinnittivät selkäämme ilmasäiliöt,
mutta sähkölamppuja ei näkynyt valmiiksi varustetun. Minä kiinnitin
kapteenin huomiota siihen seikkaan.

"Niistä ei meille olisi mitään hyötyä", hän vastasi.

Minä luulin kuulleeni väärin, mutta en voinut enää toistaakaan
kysymystäni, sillä kapteenin pää oli jo kadonnut metallihytyrän
sisään. Minunkin päähäni sovitettiin vaskilakki; ja tuokion kuluttua,
tavalliset ulossiirtymistemput suoritettua, tallasimme jo Atlantin
meren pohjaa 300 metrin syvyydessä.

Puoliyönaika oli käsissä. Vesi oli sysimustaa, mutta kapteeni Nemo
osotti minulle kaukana, noin kolmen kilometrin päässä _Nautiluksesla_
kimaltelevaa punaista pilkkua eli jonkunmoista leveää valonloimoa.
Minkälaista tulta se mahtoi ollakaan, mitkä ainekset sen synnyttivät
ja kuinka se voi lieskata täällä vesien syvyyksissä -- sitä en
kerennyt itselleni selittämään. Kaikissa tapauksissa se heikollakin
hehkullaan valaisi kulkuamme; ja totuttuani siihen käsitin kuinka
turhaa Ruhmkorffin-lamppujen mukaanottaminen olisi ollutkin.

Eteenpäin matkatessamme ja merenpohjan vähitellen yletessä jalkaimme
alla olin kuulevinani jonkunlaista rapisevaa sohinaa pääni päältä.
Sen pauhina koveni yhä enemmän, ja pian käsitin syynkin siihen.
Merenpintaan rapisi rankkasade. Vaistomaisesti syntyi minussa pelko,
että nyt tässä vasta kastutaan. Keskellä valtameren syvyyttä,
merenpohjalla tallustaen! En voinut sitten olla naurahtamatta tälle
mahdottomalle ajatukselle. Mutta paksun ja vedenpitävän sukelluspuvun
sisällä ollen en tosiaankaan tuntenut enää olevani kosketuksissa
kostean alkuaineen kanssa; kävelymme tuntui tapahtuvan jossakin
tavallista tiheämmässä maanpäällisessä ilmakehässä.

Puolituntisen vaelluksen perästä alkoi savinen merenpohja käydä
kallioiseksi. Meduusat, jotkut mikroskooppiset äyriäiset ja
pennatulit levittivät heikosti fosforoivaa valoa sen yli. Siellä
täällä erotin kiviröykkiöitä, joita peittivät miljoonat zoophytit ja
yhteenkietoutuneet leväryhmät. Jalkamme livettivät usein limaisilla
hauramatoilla, niin että ilman matkasauvaani olisin monestikin
kupsahtanut kumoon. Taakse katsoessani näin edelleen _Nautiluksen_
valkoisen valon, vaikka yhä enemmän heikkonevana.

Mutta sen sijaan alkoi liehtarinamme oleva punertava loimo yhä
vahveta ja saattaa vedenalaisen näköpiirin leimuamaan. Tuon valon
alkulähteen arvaaminen pani minut yhä enemmän ymmälle. Oliko se
jokin sähköinen liesi täällä merenpohjalla -- joku maankamaran
tiedemiehille vielä tuntematon luonnonilmiö -- vai ylläpitikö ehkä
ihmiskäsi jossakin meren uumenissa sen roihua? Tapaisinkohan täällä
alhaalla joitakin kapteeni Nemon aateveljiä ja tovereita, jotka
elivät yhtä ihmeellistä elämää kuin hän ja joiden luona hän nyt aikoi
käyttää minua? Kohtaisinko täällä ehkä siirtokunnan henkipattoisia,
jotka maaelämän surkeuteen väsyneinä olivat etsineet ja löytäneet
turvapaikan ja täydellisen itsenäisyyden valtameren syvyyksissä?
Kaikki nämä hurjat, järjettömät aatokset kiehuivat päässäni eteenpäin
taivaltaessamme; ja kun lisäksi mieltäni vielä yhä enemmän kiehtoivat
kaikki näkemäni uudet ihmeet, niin en tosiaankaan olisi suuresti
ällistynyt, vaikka olisimme lopulta päätyneetkin johonkin niistä
vedenalaisista kaupungeista, joista kapteeni Nemo oli unelmoinut.

Tiemme tuli yhä valoisammaksi. Valonlieska leimusi erään arviolta
250 metrin korkuisen vuoren huipulta. Mutta tämä valo oli vain
pelkkää vesikerrosten kristallista heijastumista. Itse liesi,
tuon selittämättömän valon alkulähde sijaitsi jossakin vuoren
vastakkaisella rinteellä.

Kapteeni Nemo eteni epäröimättä Atlantin pohjalla risteilevien
kivisokkeloiden halki. Hän tunsi hyvin tämän kaamean tien. Varmasti
oli hän useasti kulkenut sitä, tarvitsematta enää joutua harhaan.
Minä seurasin hänen perässään, horjumatta luottaen häneen. Hän tuntui
minusta itse Vetehiseltä, jonka synkkä haamu häämötti edessäni
loistavaa näköpiiriä vastaan.

Kello oli yksi yöllä. Olimme joutuneet valovuoren juurelle. Mutta
voidaksemme kavuta sen rinteitä ylös oli meidän uskallettava
sukeltautua valtaisen metsän halki luikerteleville vaivaloisille
poluille. Niin -- metsä se todella oli, täynnä kuolleita,
lehdettömiä, nesteettömiä puita; puita, jotka veden vaikutuksesta
olivat kivettyneet ja joiden valtiaiksi siellä täällä yleni
jättimäisiä petäjiä. Se muistutti vielä pystyssä seisovaa
kivihiilimetsää, joka juurillaan pitäytyi kiini rikkirepeytyneessä
pohjakamarassa ja jonka oksisto kuvastui vesikattoa vastaan
aavemaisesti kuin mustasta paperista leikattu suoniverkko. Minä
kiipesin ylöspäin kalliorinnettä myöten, kapusin kaatuneiden
puunrunkojen yli, repelin rikki köynnöskasveja, jotka kiehkuroina
keinuivat vesivirroissa puitten välillä, ja pelotin karkuun
kalaparvia, jotka lintujen tavoin kiitivät oksalta oksalle. Olin
aivan hurmautunut enkä tuntenut väsymyksestä merkkiäkään.

Mikä näytelmä edessämme! Kuinka kuvatakaan sitä! Miten saattaa
lukijaini havaintoon tätä metsää, noita kallioita meren mustissa
uumenissa, tätä villin kaameaa maakamaraa jalkaimme alla, tuota
tavatonta taivasta päittemme päällä, sädehtivänä tuon merkillisen
valolähteen punertavassa loimossa, jonka voimakkuutta väkevästi
lisäsi veden heijastuskyky! Me kiipesimme kalliojärkäleiden yli,
jotka sitten kumealla kohinalla syöksyivät alas kuin alpeilta
lumivyöryt. Molemmilla puolillamme aukeni pitkiä, hämäriä käytäviä,
joihin katse hukkui.

Mutta kapteeni Nemo jatkoi yhä kulkuaan ylöspäin. Minä en tahtonut
jäädä hänestä jälkeen, vaan seurasin häntä rohkeasti. Sauvani
oli minulle hyväksi avuksi. Harha-askel olisi ollut vaarallinen
näillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ammottavien kuilujen
reunoilla; mutta minä astuin varmoin askelin, huimausta tuntematta
raskaissa tamineissani, vaskihytyrässäni ja lyijyanturoillani.

Kahden tunnin vaelluksen jälkeen olimme läpäisseet metsävyöhykkeen,
ja vain sata askelmittaa päittemme päällä kohosi jo vuorenhuippu,
jonka keila sumensi vastakkaiselta rinteeltä ylöslieskaavan
sädekimpun. Meidän puoleista rinnettä halkoivat lukemattomat
repeämät, syvät rotkot ja hirvittävät kuilut, joiden pohjalta kuului
sekavia hälyjä ja kamalaa polsketta. Vereni oli seisattua, kun
tieni äkkiarvaamatta sulki suunnaton tuntosarvi tahi kun pelottava
saksi rämisten laukesi kiini jossakin lähellä polkua. Tuhansittain
loistavia pilkkuja kimmalteli rotkojen hämärästä. Ne olivat
pesiinsä pakenevien äyriäiseläinten silmiä -- jättiläishummereiden,
jotka kohosivat pystyyn kuin haarniskasoturit ja rämisyttivät
saksiaan kuni rautavarustuksia ja suunnattomien rappojen, jotka
lepäsivät ulottimillaan kuten tykit laveteillaan; sekä inhottavien
mustekalojen, jotka heiluttivat lonkeroitaan ikäänkuin sadun Medusa
käärmekiharoitaan.

Mikä eriskummallinen maailma tämä olikaan, jonka olemassaolosta
minulla ei ollut vielä ennen ollut aavistustakaan? Mihinkä lahkoon
kuuluivat kaikki nämä niveleläimet ja nilviäiset, joille kallio
muodosti aivankuin toisen kuoren?

Mutta tänne en saanut pysähtyä. Kapteeni Nemo, joka oli tottunut
noihin kaameisiin eläviin, ei kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota.
Olimme nousseet ensimmäiselle ylätasangolle, jolla aivan uudet
ihmeet odottivat minua. Siellä kohosi haaveellisia raunioita ja
kivikasoja, jotka huomasi ihmisten eikä Luojan käsialaksi. Valtaiset
muurinjäännökset antoivat arvata muinaisia temppeleitä ja linnoja,
joita muratin ja villiviiniköynnösten asemasta pukivat haurat ja
levät sekä kokonainen maailma kukkivia kasvieläimiä.

Mutta mikä maailmanosa olikaan tällä tapaa joutunut vedenpaisumuksen
saaliiksi ja painunut elävien ilmoilta valtameren uumeniin? Mikä
kadonnut kansanrotu oli pinonut nuo kalliojärkäleet ja kiviröykkiöt
niin, että ne muistuttivat esihistoriallisten aikojen jätinraunioita
ja hautakumpuja? _Minne_ olikaan kapteeni Nemon päähänpisto minut
oikein johdattanut?

Olisin tahtonut kysyä sitä häneltä; mutta kun en voinut, niin tartuin
hänen käsivarteensa ja koetin pysähdyttää hänet. Mutta hän pudisti
päätään ja viittasi vuoren korkeimmalle huipulle aivan kuin tahtoen
sanoa:

"Tule vain perässä! Tuonne ylemmäksi!"

Minä seurasin häntä jännittäen voimiani viimeiseen saakka; ja moniaan
minuutin perästä seisoin hänen rinnallaan huipulla, joka noin
kymmenen metrin korkuisena jyrkkänä keilana hallitsi koko alempana
olevaa sekavaa kallioryhelmää.

Minä katsahdin alas juuri kiipeämällemme vuorenrinteelle. Sillä
puolella kohosi vuori vain 200-250 metriä alapuolella olevasta
tasangosta, mutta vastakkaisella puolella ainakin toista vertaa
korkeammalle, sillä Atlantin pohja oli siellä niin paljon syvemmällä.
Käännyin sitten hitaasti ja annoin katseeni solua joka suunnalle
ympärilleni. Laaja näköala avartui silmieni eleen voimakkaasti
salamoivan liekkimeren valossa. Vuori, jonka huipulla seisoimme, oli
todellakin tulivuori.

Vajaata parikymmentä metriä jalkaimme alla tuolla vastakkaisella
rinteellä, joka tähän asti oli ollut meiltä kätkössä, purkautui
avarasta tulivuorenaukosta herkeämättömän kivi- ja kuonasateen ohella
laavavirtoja, jotka tulikoskiksi haarautuen vyöryivät vesien kohtuun
siellä hitaasti sammuakseen ja jähmettyäkseen. Asemansa kautta tämä
tulivuori siten muodosti suunnattoman tulisoihdun, joka valaisi sen
juurella olevaa tasankoa näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.

Sanoin että tämä merenalainen tulivuorenkita purki kohdustaan laavaa,
mutta en, että siitä kohosi mitään liekkejä. Liekkien syntymiseen
vaaditaan ilmanhappea, ja sen vuoksi sellaisia ei voi syntyä veden
alla. Mutta laavavirrat sisältävät itsessään valoa synnyttäviä
voimia; ne voivat kuumentua hehkuvanvalkoisiksi, niin että ne
ensimmäisessä voitokkaassa taistelussaan kosteata alkuainetta vastaan
voivat muuttaa sitä kaasumaiseen muotoon. Nopeat virrat hajottivat
näitä tulisina hehkuvia kaasuja kaikille haaroille, ja laavavuot
valuivat alas vuoren juurelle, missä ne Vesuviuksen purkausten tavoin
kohtasivat toisen Torre del Grecon.

Sillä tuolla alhaalla, silmieni edessä, näyttäytyi hävitetty
kaupunki sisäänsortuneine kattoineen, kaadettuine temppelineen,
raunioituneine holvineen, murskautuneine pylvästöineen -- kaupunki,
jonka sopusuhtaisissa piirteissä, kaikesta raiskauksesta ja
hävityksestä huolimatta, kuitenkin voi vielä havaita eräänlaisen
toskanalaisen rakennustaiteen jykevää luonteenomaisuutta. Etäämmällä
jälkiä jättimäisestä vesijohdosta, tännempänä Akropoliksen korkea
pengermä ja sillä jonkin muinaisen Parthenonin keveitä pilariryhmiä;
sivulla rantakäytävän raunioita, aivan kuin aikoinaan olisi satama
suojannut kauppalaivoja ja kolmisoutuisia sota-aluksia jo ammoin
sitten kadonneen valtameren rantamilla; ja perimmällä joitakin
sortuneita muuririvejä, leveitä, autioita katuja maan tasalle
särkyneinä taloryhmineen -- kas tässä täydellinen veden alle
hautautunut Pompeiji, jonka kapteeni Nemo oli loihtinut esiin minua
ihmeteltäväkseni!

Missä minä olinkaan? Missä olinkaan? Minä tahdoin tietää sen mihin
hintaan hyvänsä! Tahdoin puhua; yritin nostaa päätäni kahlehtivaa
vaskihytyrää, mutta kapteeni Nemo tuli luokseni ja teki kieltävän
eleen. Sitten otti hän liitumaisen kivisirpaleen, astui mustan
basalttikallion äären ja piirsi sen kylkeen yhden ainoan sanan:

ATLANTIS.

Mikä salamantapainen ajatus leimahtikaan sielussani! _Atlantis_ --
Theopompoon muinainen Meropis, Platon Atlantis, tuo Origeneksen,
Porphyrioksen, Jamblikhoon, D'Anvillen, Malte-Brunin ja Humboldtin
kieltämä mannermaa, jonka olettamisen he laskivat satujen piiriin,
mutta jonka olemassaoloa ovat puoltaneet Poseidonios, Plinius,
Ammianus Marcellinus, Tertullianus, Engel, Sherer, Tournefort,
Buffon ja D'Avezac. Tuo maa oli minulla nyt silmäini alla, kantaen
vielä vastaansanomattomia jälkiä hävityksestään. Tämä oli siis
tuo merenpohjaan vaipunut manner, joka satuperäisinä aikoina oli
sijainnut Europan, Aasian ja Libyan takana ja Herkuleen patsaiden
toisella puolella ja jolla oli elänyt tuo mahtava atlanttilaisten
kansa, jota vastaan antiikin Kreikka oli tehnyt historiansa
ensimmäiset sotaretket.

Se kreikkalainen historioitsija, joka on kirjoituksissaan säilyttänyt
muiston noista ikivanhoista sankaritöistä, on juuri Plato. Hänen
kaksinpuhelunsa Timaioon ja Kritiaan kesken on niin sanoakseni
syntynyt runoilijan ja lainsäätäjän Solonin innoittamana.

Muuanna päivänä puhutteli Solon eräitä viisaita vanhuksia Sais'ksen
kaupungissa, joka silloin jo oli 800 vuotta vanha, kuten sen
temppeleiden pyhiin seiniin piirretyt muistokirjoitelmat todistivat.
Muuan näistä vanhuksista kertoi jutun eräästä toisesta, tuhatta
vuotta vielä vanhemmasta kaupungista. Tämän ensimmäisen athenalaisen
kaupungin kimppuun olivat sen yhdeksännellä sadannella ikävuodella
hyökänneet atlanttilaiset ja osaksi hävittäneet sen. Näiden
atlanttilaisten sanoi vanhus asuvan suunnattomalla mantereella,
joka oli suurempi kuin Afrika ja Aasia yhteensä ja peitti maapallon
pinnasta alan 12° aina 40° asteeseen pohjoista leveyttä. Heidän
valtansa ulottui aina Egyptiin saakka, ja he tahtoivat kukistaa
Kreikankin; mutta heidän hyökkäyksensä sinne murtuivat sen asukkaiden
horjumattoman uljuuden edessä. Vuosisatoja kului sitten. Syntyi
vedenpaisumus ja hirmuinen maanjäristys. Yksi ainoa päivä ja yö
riitti hävittämään maan päältä tämän Atlantiksen, jonka korkeimmat
huiput, Madeira, Azorit, Kanarian ja Kap Verden saaret vielä kohoavat
siitä nimensä saaneen valtameren kohdusta.

Nämä historialliset muistot elävöitti kapteeni Nemon kalliopiirros
minun mielessäni. Mitä merkillisimmän kohtalon tänne saattamana
jouduin siis polkemaan tämän muinaisen mannermaan kamaraa. Minä
kosketin kädelläni noita tuhatkertaisesti vuosisataisia raunioita,
jotka olivat vanhempien geologisten ajanjaksojen ikätovereita. Minä
kuljeskelin siellä, missä ensimmäisen ihmisen aikalaiset olivat
kuljeskelleet. Minä murskasin raskailla anturoillani satukauden
eläinten luita, joiden yli nuo nyt kivettyneet puut ammoin olivat
huojuneet.

Ah, miksi puuttuikaan minulta aikaa! Olisin tahtonut laskeutua alas
tämän vuoren jyrkkää rinnettä, olisin tahtonut tutkia läpikotasin
koko tämän suunnattoman muinaisen mantereen, joka aikoinaan
epäilemättä yhdisti Afrikan ja Amerikan, ja käydä sen kaikissa
vedenpaisumuksen-takaisissa kaupungeissa. Tuolla jossakin silmäini
saavuttamattomissa levisi ehkä sotaisa Makhimos ja hurskas Eusebes,
joiden jättimäiset asukkaat elivät kokonaisia vuosisatoja ja olivat
kyllin väkevät kasaamaan kokoon noita suunnattomia kiviröykkiöitä,
jotka vieläkin uhmasivat veden kuluttavaa voimaa. Jonakin päivänä
ehkä uusi maankuoren purkaus nostaisi nuo vajonneet rauniokasat
jälleen merenpintaan! Onhan valtameren tässä osassa keksitty lukuisia
vedenalaisia tulivuoria, ja monet laivat ovat tunteneet ihmeellisiä
täristyksiä kulkiessaan noiden levotonten syvyyksien yli. Jotkut ovat
kuulleet kumeata jyrinää, joka on kertonut alkuaineiden taistelusta
meren uumenissa, toiset ovat koonneet merenpohjasta singonnutta
vulkaanista tuhkaa. Koko tätä merenpohjaa aina päiväntasaajalle asti
muokkaavat yhä vielä tuliperäiset voimat. Ja kenpä tietää, eikö
jolloinkin etäisessä tulevaisuudessa, kun uudet laavakerrostumat ja
vulkaaniset purkaukset sitä edelleen kohottavat, saata tultasyökseviä
vuoria kohota Atlantin meren pinnan yläpuolelle?

Minun näin unelmoidessani ja koettaessani painaa mieleeni tämän
suurenmoisen maiseman kaikkia yksityiskohtia seisoi kapteeni Nemo,
nojautuen muuatta hautapylvästä vastaan, liikkumattomana ja aivan
kuin kivettyneenä, sanattoman hurmauksen vallassa ollen. Ajatteliko
hänkin noita kadonneita sukupolvia ja halusiko hän saada niiltä
tietää ihmiskohtalon salaisuutta? Tännekö palasi aina tuo merkillinen
mies saamaan uusia voimia historian muistoista ja antiikin elämästä
-- hän joka niin kammoi nykyajan elämää?

Me viivyimme täällä kokonaisen tunnin, katsellen valtavaa tasankoa
laavavirtojen hehkussa, joka toisinaan kohosi suurenmoisen
voimakkaaksi. Sisäinen kiehuminen aiheutti ankaria täristyksiä vuoren
ulkokuoressa. Kumea jyminä, jota vesi kantoi kauvas matkojen taa,
uudistui tavantakaa majesteettisen voimallisesti. Nyt näkyi kuukin
vesivuoren lävitse, luoden valjuja säteitään merenpohjaan vaipuneelle
mantereelle. Kapteeni nousi pystyyn ja loi viimeisen silmäyksen
ympärilleen. Sitten hän viittasi minua seuraamaan hänen jälkiään.

Me laskeusimme sukkelaan vuorelta alas. Kivimetsän läpi kuljettuamme
erotin _Nautiluksen_ valonheijastajan, joka pimeästä paistoi
vastaamme tähden lailla. Kapteeni ja minä kuljimme suoraan sitä
kohti; ja samassa tuokiossa kuin aamuruskon ensi väreet punasivat
valtameren pintaa, olimme taasen aluksemme kannella.




X LUKU.

Sargassomeri.


_Nautilus_ ei vieläkään muuttanut suuntaansa; se kulki suoraan etelää
kohti. Toivomme päästä Europan vesille oli näin ollen tätänykyä
pettynyt. Minne kapteeni Nemo aikoi viedä meidät? Sitä en uskaltanut
käydä arvailemaankaan.

Tänä päivänä kuljimme eräässä merkillisessä Atlantin osassa.
Jokainen tuntee sen lämpimän vesivirran olemassaolon, jota sanotaan
Golf-virraksi. Alkaen Meksikon lahdesta kulkee se Atlannin poikki
ja päättyy viimein Huippuvuorten rannoille Pohjoisessa jäämeressä.
Mutta ennenkun se lähtee Meksikon lahdesta 44° pohjoista leveyttä,
jakautuu se kahteen haaraan; päähaara kulkee Irlannin ja Norjan
rannikoille, mutta toinen haara kääntyy Azorien kohdalla eteläänpäin,
ja huuhdeltuaan Afrikan rantoja muodostaa se pitkän soikion ja palaa
jälleen Antillien rannoille. Tämä jälkimmäinen haara sulkee lämpimän
vesirenkaansa sisään sen osan kylmää, tyventä ja liikkumatonta
valtamerta, joka on tunnettu Sargassomeren nimellä ja joka
muodostaa todellisen sisämeren keskellä Atlanttia. Vesi Golf-virran
etelähaarakkeessa tarvitsee kokonaista kolme vuotta kiertääkseen sen
ympäri.

Sargassomeri peittää koko meren pohjaan uponneen osan vanhaa
Atlantista. Ovatpa moniaat kirjailijat otaksuneet, että sen pinnalla
keinuva merkillinen kasvisto on saanut alkunsa tämän muinaisen
mantereen kamarasta irtirepäistystä preeriakasvullisuudesta. Mutta
todennäköisempää on, että nämä ruohokasvit ja hauralajit ovat
meriveden irtikiskaisemat Europan ja Amerikan rannoilta ja että
Golf-virta on kuljettanut ne tähän vyöhykkeeseen. Kun Kolumbuksen
laivat saapuivat siihen, hidastuttivat vesikasvit niin suuresti
niiden kulkua, että merimiehet pelkäsivät jäävänsä iäksi kiini
niihin, ja he tarvitsivat kolme pitkää viikkoa purjehtiakseen tämän
alueen läpi.

Tällaiseen seutuun _Nautilus_ nyt tuli, oikealle meriniitylle,
jossa levät ja haurat olivat kutoutuneet niin vahvaksi ja tiheäksi
nurmimatoksi vedenpinnalle, että laivan keula vain vaivoin voi
leikata itselleen tien sen läpi. Siksipä kapteeni Nemokin, joka
tahtoi välttää aluksensa potkurin punoutumista tähän sotkuiseen
kasvullisuuteen, pysyttelihe muutaman metriä syvemmällä vedenpintaa.

Nimitys Sargasso johtuu espanjalaisesta sanasta "sargazzo", joka
merkitsee merihauraa. Tämä kasvi onkin päätekijänä merinurmen
muodostumisessa.

Syyn, miksi nämä merikasvit tällä tavoin kokoutuvat yhteen kohtaan
Atlantin valtameren tyynelle pinnalle, selittää oppinut Maury
teoksessaan "Maapallon fyysillinen maantiede" seuraavasti:

"Jos vesiastiaan pannaan korkkipalasia tahi mitä kelluvia hiukkasia
hyvänsä ja sitten saatetaan vesi astiassa pyörivään liikkeeseen, niin
huomataan että hajallaan kelluvat pikku esineet kokoutuvat ryhmäksi
keskelle vedenpintaa s.o. vähimmässä määrässä liikkuvaan kohtaan.
Puheenaolevaan luonnonilmiöön nähden on Atlantti vesiastiana,
Golf-virta ympäripyörivänä liikkeenä ja Sargassomeri sinä
rauhallisena keskuskohtana, johon kelluvat hiukkaset kokoutuvat."

Minä olen samaa mieltä Mayryn kanssa, ja minulla on ollut tilaisuutta
tutkia mainittua luonnonilmiötä tarkoin tällä seudulla, jonne laivat
muuten harvoin eksyvät. Yläpuolellamme uiskenteli jos jonkinlaisia
esineitä, kaikki tiukasti sotkeutuneina noihin ruskeahkoihin
merikasveihin: puunrunkoja, joita myrsky oli kiskonut irti Andein
tai Kalliovuorten rinteiltä ja Amazon- ja Mississippivirrat vieneet
alas mereen, lukemattomia rantahylkyjä, laivanrunkojen ja emäpuitten
palasia, rikkoutuneita mastoja, kaidepuita -- kaikki niin raskaina
simpukan- ja kotilonkuorista, etteivät jaksaneet kohota ylös
vedenpintaan. Ja aika on kerran tukeva Mayryn toistakin mielipidettä,
että nimittäin nämä vuosisatojen kuluessa tänne kokoutuneet
esineet vähitellen kivettyvät veden vaikutuksesta ja muodostavat
tyhjentymättömiä kivihiilikerroksia -- kallisarvoisen aarreaitan,
jonka kaukonäköinen luonto varustaa kuntoon sitä aikaa varten,
jolloin ihmiset ovat tyhjentäneet mannermaan kaivokset.

Tässä meriruohojen ja haurojen yhteenpunoutuneessa sekamelskassa
näin kauniita ruusunvärisiä merililjoja ja meritähtiä, jotka vetivät
perässään pitkiä tuntosarvikiehkuroitaan, viheriöitä, punaisia ja
sinisiä maneetteja sekä etenkin Cuvier'n suunnattomia säde-eläimiä,
joiden vaaleansinistä, päivänvarjon muotoista vaippaa somistivat
sinipunervat korureunusteet.

Koko päivän helmikuun 22:ntena me vietimme Sargassomeressä, missä
merikasveja ja äyriäisiä rakastavilla kaloilla oli runsaat
ruokavarastot. Seuraavana päivänä oli valtameri taas saanut
tavallisen näkönsä.

Lähimpien 19 päivän kuluessa, eli helmikuun 23:nnesta maaliskuun
12:nteen, kuljetti keskellä Atlantin merta pysyttelevä _Nautilus_
meitä herkeämättä eteläänpäin 440 kilometrin nopeudella
vuorokaudessa. Kapteeni Nemo tahtoi ilmeisesti suorittaa loppuun
merenalaisen purjehduksensa maapallon ympäri, enkä epäillytkään
etteikö hän Kap Hornin ympäri kierrettyään aikonut palata Tyynen
valtameren eteläosaan.

Ned Landilla oli siis ollut täysi syy pelkoonsa. Näillä suurilla,
saarettomilla vesillä ei voinut ajatellakaan pakoa; eikä meillä
muutenkaan ollut mitään mahdollisuutta asettua kapteeni Nemon tahtoa
vastaan. Mutta kun meillä ei täten ollut apua viekkaudesta saatikka
ylivoimasta, niin luulottelin että rauhallisella, lujamielisellä
taivuttelulla ehkä voisimme jotakin voittaa.

Eikö kapteeni Nemo mahdollisesti tämän maapallon ympäripurjehtimisen
suoritettuaan tahtoisi lahjoittaa meille vapauttamme meidän
valallista sitoumustamme vastaan, ettemme kellekään ihmiselle
ilmaisisi hänen olemassaoloaan? Sellaisen sitoumuksen, jonka
vahvistaisimme kunniasanallamme ja iankaikkisen autuuden toivollamme,
me varmasti pitäisimme pyhänä. Mutta kuinka voisin ehdottaakaan
hänelle sellaista, kuinka pyytää häneltä vapauttamme? Hänhän oli itse
alusta alkaen jyrkällä tavalla selittänyt, että hänen olemassaolonsa
salassapitäminen vaati meitä pidettäväksi elinkautisessa vankeudessa
_Nautiluksessa_. Minun kolmikuukautinen äänettömyyteni tuntui
arvatenkin hänestä vaitonaiselta alistumiselta tuohon ehtoon.
Eikö palaaminen tähän asiaan herättäisi hänessä epäluuloja, jotka
saattaisivat vaikeuttaa ja estää pakosuunnitelmiamme, jos suotuisa
sattumus jolloinkin tekisi niiden toimeenpanon taas mahdolliseksi?
Minä punnitsin mielessäni kaikkia näitä asianhaaroja ja alistin ne
Conseilinkin pohdittaviksi, joka tuli yhtä ymmälle kuin minäkin.

Yllämainittuina 19 päivänä ei matkallamme sattunut mitään
merkillistä. Kapteenia näin aniharvoin. Hän työskenteli kirjastossa,
jonka pöydällä usein näin hänen jäleltään luonnonhistoriallisia
kirjoja avattuina. Minun teokseni "Suurista merensyvyyksistä", jota
hän näytti ahkeraan selailleen, oli täynnänsä reunamuistutuksia,
jotka toisinaan olivat ristiriidassa minun teoriaini ja väitteideni
kanssa. Usein kuulin hänen myöskin soittelevan tunteellisia ja
alakuloisia sävelmiä uruillaan, mutta vain yön aikaan ja pimeän
vallitessa, kun _Nautilus_ oli nukahtanut autiolle merenselälle.

Tällä osalla matkaamme me purjehdimme päiväkaudet laineitten
pinnalla. Meri pysyi miltei autiona. Me huomasimme ainoastaan
muutamia harvoja purjealuksia, jotka Intiaan lastattuina suuntasivat
kulkunsa Hyväntoivonnientä kohti. Kerran meitä ajoi takaa muutaman
valaanpyytäjälaivan veneitä, luullen ilmeisesti alustamme joksikin
suunnattoman suureksi ja hyvin arvokkaaksi valaskalaksi. Mutta
kapteeni Nemo ei tahtonut antaa noiden reippaiden poikien väsyttää
turhaan itseään, vaan hän lopetti ajometsästyksen äkisti sukeltamalla
pitemmäksi aikaa aaltojen alle. Tämä tapaus huvitti meitä kaikkia
matkamme yksitoikkoisuudessa, ennen kaikkia Ned Landia. En erehtyne
jos luulen että häntä kovin suretti, kun ei noiden kalastajain
väkäkeihäät voineet kuolettavasti satuttaa panssaripukuista
valastamme.

Tällä tapaa kului matkamme aina maaliskuun 13 päivään asti. Mutta
silloin suoritti _Nautilus_ luotaustöitä, jotka erikoisesti
kiinnittivät mieltäni.

Olimme tähän asti kulkeneet lähes 6,000 peninkulmaa lähtökohdastamme
Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tällöin olimme 45°37' eteläisellä
leveys- ja 37°53' läntisellä pituusasteella. Näillä paikoin oli
toimitettu useita tunnetuita luotauksia sillä seurauksella, ettei
luotinauha ollut tavannut pohjaa edes 14--15,000 metrin syvyydellä.
Kapteeni Nemo päätti nyt vajottaa aluksensa niin syvälle kuin
mahdollista tarkistaakseen näiden luotausten todenperäisyyttä.

Selvää oli ettei tällöin voitu ajatellakaan laskeutumista niin
suuriin syvyyksiin vesisäiliöitä täyttämällä, vaan määräsi kapteeni
sivutasot asetettavaksi 45° kaltevuuteen, joten _Nautilus_ tulisi
laskeutumaan jotenkin pitkäkkäistä kaltevuussuuntaa alaspäin. Potkuri
pantiin käymään mahdollisimman kovalla vauhdilla, ja sen nelilehtinen
iskupinta pieksi vettä sanomattoman raivokkaasti. Tämän valtavan
paineen alaisena _Nautiluksen_ runko tärisi pitkin pituuttaan
niinkuin hyvinviritetty soittimenjänne ja sukeltautui säännöllistä
suuntaa myöten yhä syvemmälle mustiin vesiin.

Vähitellen jätimme yläpuolellemme kaikki ne vesivyöhykkeet, joissa
kalat uivat ja yleensä mikään elollisuus voi menestyä. Yhä syvemmälle
painuimme, emmekä vielä 13,000 metrin syvyydelläkään voineet huomata
valtameren pohjaa. Mutta 14,000 metrin syvyydellä näin avattujen
salonginakkunoiden läpi muutamia mustanpuhuvia vuorenhuippuja, jotka
kohosivat mittaamattomista syvyyksistä joittenkin merenalaisten
Himalaja- tahi Mont Blanc-vuorten keiloina.

Mutta _Nautilus_ tunkeutui vielä syvemmälle, vaikka sen kestämä
vedenpaine oli kerrassaan hirvittävä. Minä tunsin rautalevyjen
vapisevan; karaistusta teräksestä taotut emäkset notkistuivat ja
salongin isot akkunalasit tuntuivat painuvan sisään. Ja tämäkin
vahva rakennus olisi epäilemättä lysähtänyt kokoon, jollei -- kuten
kapteeni sanoi -- se olisi voinut vastustaa kaikkea painetta yhtä
hyvin kuin mikäkin kallionjärkäle.

Kulkiessamme näiden merenalaisten kallionhuippujen lähitse näin vielä
joitakin elollismaailman ilmiöitä, moniaita simpukoita, kotiloita
ja eräitä meritähtiä. Mutta pian sivuutimme nämä eläinkunnan
viimeisetkin edustajat sekä koko niitä käsittävän vyöhykkeen, aivan
niinkuin ilmapallo kohotessaan niiden ilmakerrosten yläpuolelle,
missä vielä voi hengittää. Olimme tällöin saapuneet 16,000 metrin
syvyyteen, jossa _Nautiluksen_ oli kestettävänä 1,600 ilmakehän
paine, s.o. 1,600 kg. jokaista pintansa neliösentimetriä kohti.

"Mikä verraton tilaisuus", huudahdin vieressäni seisovalle
kapteenille, "saada kulkea näissä alhaisissa vesikerroksissa, minne
ei vielä kukaan ihminen ole voinut tunkeutua! Katselkaas, kapteeni,
noita komeita kallioryhmiä, noita asumattomia luolia, noita maapallon
syvimpiä seutuja, joissa ei mikään elämä ole enää mahdollista!
Kuinka ihmeellisiä tienoita! Miksi pitää meidän ollakaan niin
kykenemättömiä, ettemme voi ottaa niistä mukaamme muuta kuin muiston!"

"Tahtoisitteko viedä mukananne jotakin parempaa kuin pelkän muiston?"
kysyi kapteeni Nemo.

"Mitä tarkotatte näin kysyessänne?"

"Sitä vain, että on varsin helppo ottaa valokuva näistä
vedenalaisista seuduista."

Ennenkun ennätin tulkita ihmetystäni tämän uuden esityksen johdosta,
kannettiin jo valokuvauskone kapteenin käskystä salonkiin.
Avonaisista akkunoista loisti vastaamme sähköheijastimemme mitä
kirkkaimmin valaisema vesipaljous. Ei auringonvalokaan olisi voinut
olla sopivampi valokuvaamiseen kuin tämä kokonaan varjoton ja
pilkuton keinotekoinen valaistus. _Nautilus_ pysyi potkurinsa ja
sivutasojensa avulla liikkumattomana paikoillaan. Valokuvauskone
suunnattiin äsken vaarinottamiani merenalaisia seutuja kohti, ja
muutaman minuutin valotuksen jälkeen olimme saaneet erinomaisen
selvän negatiivilevyn.

Tässä valokuvassa näki aivan hyvin nuo ikikalliot, joita ei
auringonvalo ollut koskaan valaissut, nuo graniittivuoret, jotka
muodostavat maaemon valtaisen vuoteen, nuo terävät vuoristojonot,
joiden jyrkät reunapiirteet kuvassa esiytyivät mustina kuin jonkin
flanderilaisen mestarin maalaamassa taulussa, ja kaiken taustana
etäisimpien huippujen piirtämän aaltomaisen näköpiirin. En voi
kuvata sitä merkillistä tehoa, millä minuun vaikuttivat nuo
kiiltävän mustat, sammalpeitteettömät kalliojärkäleet haaveellisille
muotoineen, kaikki tukevasti nojautuen meren hiekkapohjaan, joka
kimalteli sähkövalon säteissä.

Saatuaan työnsä valmiiksi sanoi kapteeni Nemo minulle:

"Nouskaamme nyt ylös, professori. Ei ole viisasta pidättää
_Nautilusta_ kauvempaa moisen paineen alaisena."

"Niin, nouskaamme toki pintaan!" vastasin.

"Tarttukaa hyvin kiini johonkin!"

En ennättänyt tiedustaa, minkä takia piti näin olla varuillaan, kun
lennähdin selälleni lattiamatolle.

Kapteenin antamasta merkistä oli potkuri pantu käymään takaperin,
sivutasot asetettu kohtisuoraan asentoon, ja _Nautilus_ kohosi
ylöspäin kuin ilmapallo suoraan ylös ilmaan, halkoen vesivuorta
hirvittävällä nopeudella. Kuulin omituista hankaavaa ääntä laivan
kyljiltä, mutta en voinut erottaa mitään esineitä ulkopuolelta.
Neljässä minuutissa oli aluksemme suorittanut tuon 16,000 metrin
pituisen matkan valtameren syvimmästä pohjakuilusta ylös sen pintaan.




XI LUKU.

Kaskelottien ja valaiden parissa.


Maaliskuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä kääntyi _Nautilus_ jälleen
etelää kohti. Minä arvelin että se Kap Hornin kohdalle tultuaan
poikkeisi länteenpäin päästäkseen Tyyneen valtamereen ja siellä
päättäisi maanympäripurjehduksensa. Mutta se ei tehnytkään niin,
vaan jatkoi eteläistä suuntaansa. Minne se oikein aikoikaan?
Etelänavalleko? Mutta sehän oli mieletöntä! Aloinpa uskoa että
kapteeni Nemo hurjanrohkeudellaan osotti todeksi Ned Landin arvelut.

Kanadalainen ei ollut moneen aikaan enää puhellut minun kanssani
pakosuunnitelmistaan. Hän oli käynyt itseensäsulkeutuneeksi,
melkeinpä äänettömäksi. Näin kyllä kuinka tämä jatkuva vankeus
kovin raskautti hänen sydäntään, kuinka viha ja kiukku yhä kiehui
hänen sisässään. Kapteenin kohdatessaan hänen silmänsä lieskasivat
pahaenteistä tulta, ja minä pelkäsin aina että hänen luontainen
kiihkeytensä saisi hänen yrittämään jotakin epätoivoista tekoa.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 14:ntenä, hän ja Conseil astuivat
hyttiini. Tiedustin heiltä heidän käyntinsä aihetta.

"Tahtoisimme vain tehdä teille yksinkertaisen kysymyksen", vastasi
kanadalainen.

"Puhukaa, Ned."

"Kuinka, monta miestä arvelette _Nautiluksessa_ olevan?"

"Sitä en voi sanoa, hyvä ystävä."

"Minusta tuntuu siltä", jatkoi Ned Land, "ettei sen kuljettamiseen
tarvittaisi kovinkaan suurta miehistöä."

"Varmastikin riittäisi nykyisissä oloissa kymmenkunta miestä
korkeintaan."

"Hyvä, miksi siis enempää tarvittaisiinkaan?"

"Miksi?" toistin, katsellen tarkkaavaisesti Ned Landia, jonka
aikomuksen voi helposti arvata. "Jos aavistukseni ovat osuneet
oikeaan ja jos oikein olen käsittänyt kapteenin merenalaisen elämän,
niin ei _Nautilus_ ole mikään pelkkä laiva. Se on samalla turvapaikka
niille miehille, jotka sen päällikön tavoin ovat katkaisseet kaikki
suhteensa maanpäälliseen elämään."

"Ehkäpä", sanoi Conseil; "mutta eihän _Nautilukseen_ voine mahtua
enemmän kuin määräluku ihmisiä. Eikö isäntä voisi arvioida näiden
mahdollisimman tarkkaa määrää?"

"Millä tavalla, poikani?"

"Laskelmien avulla. Kun laivan kuutiosisällys on tietty ja siis
sen sisältämä ilmamääräkin, ja kun toiselta puolen tiedetään
jokaisen ihmisen olemassaolon riippuvan hengitysmahdollisuudesta,
niin vertaamalla näitä tuloksia _Nautiluksen_ pakkoon nousta joka
neljäskolmatta tunti ylös vedenpintaan..."

Conseil ei päättänyt lausettaan, mutta minä arvasin hyvin hänen
ajatuksensa.

"Minä ymmärrän mitä tarkotat", vastasin; "mutta tuo laskelma, joka on
muuten helppo tehdä, antaa tulokseksi vain epämääräisen luvun."

"Se ei tee mitään", sanoi Ned Land itsepäisesti.

"No, kuulkaapa sitten laskelmaa", virkoin. "Jokainen ihminen
hengittää tunnissa niin paljon happea kuin sisältyy sataan
litraan ilmaa eli vuorokaudessa niin paljon kuin kahteentuhanteen
neljäänsataan litraan sisältyy. Täytyy siis laskea, kuinka monta
kertaa _Nautilukseen_ sisältyy kaksituhatta neljäsataa litraa ilmaa."

"Aivan niin", sanoi Conseil.

"Mutta", jatkoin, "kun _Nautiluksen_ kantavuus on tuhat ja
viisisataa tonnia ja jokainen tonni on tuhat litraa, niin sisältyy
_Nautilukseen_ miljoona viisisataa tuhatta litraa ilmaa, joka
jaettuna kahdellatuhannella neljälläsadalla..."

Suoritin jakolaskun sukkelasti lyijykynällä.

"... antaa osamääräksi kuusisataa viisikolmatta. Siis riittäisi
_Nautiluksen_ sisältämä ilmamäärä kieltämättömästi kuudellesadalle
viidellekolmatta ihmiselle neljäksikolmatta tuntia."

"Kuudellesadalle ja viidellekolmatta!" toisti Ned.

"Mutta siitä saatte olla varmat", jatkoin, "että laskien yhteen
matkustajat ja miehistön ynnä päällystön emme saa lukumääräksemme
kymmenettäkään osaa siitä luvusta."

"Siinäkin on liiaksi monta kolmea vastaan!" huokasi Conseil.

"En voi siis neuvoa teille, Ned parka, muuta keinoa kuin jatkuvaa
kärsivällisyyttä."

"Ja mikä on kärsivällisyyttä parempikin -- alistuvaisuutta", lisäsi
Conseil.

Hän oli löytänyt oikean sanan.

"Ja kun oikein ajattelee", jatkoi hän, "niin ei kapteeni Nemo voi
iänkaiken kulkea eteläänkään päin. Hänen täytyy toki kerran pysähtyä,
jollei muulloin niin ainakin kiinteätä jäätä kohdatessaan, ja palata
kaikkien kulkemille merille. Silloin on taas aika ruveta pohtimaan
Ned Landin ehdotusta."

Kanadalainen pudisti päätään, sipaisi kädellä otsaansa ja lähti
mitään puhumatta tiehensä.

"Suvaitseeko isäntä että teen pienen huomautuksen?" sanoi Conseil
vielä. "Ned parka toivoo kaikkea mitä nykyisin on mahdotonta
saavuttaa. Hän näyttää kaipaavan kaikkea mikä meiltä on täällä
kiellettyä. Vanhat muistot painavat hänen mieltään, ja hänen
sydämmensä on ylen raskautettu. Se täytyy meidän toisten ymmärtää.
Mitä hänellä on täällä tekemistä? Ei niin mitään. Hän ei ole oppinut
mies niinkuin te, eikä häntä huvita meren merkilliset ihmeet niinkuin
meitä molempia. Hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä päästäksensä
johonkin kotimaansa kapakkaan."

Todella täytyikin laivassa vallitsevan yksitoikkoisuuden tuntua
sietämättömältä kanadalaisesta, joka oli tottunut vapaaseen ja
toimeliaaseen elämään. Harvoin tapahtui täällä mitään, joka olisi
elähyttänyt hänen mieltään. Mutta tänäänpä sattui sentään tapahtumaan
jotakin, joka muistutti häntä entisistä onnellisista harpuunamiehen
ajoista.

Kun kello 11 tienoissa nousimme vedenpintaan, jouduimme keskelle
valasparvea. Tämä kohtaus ei hämmästyttänyt minua, sillä tiesin
että nämä ankarasti vainotut eläimet mielellään ottivat turvansa
etelänavan ympärillä oleville vaikeakulkuisille vesille.

Istuimme yläkannella. Meri oli tyyni, ja lokakuun aikaan vallitsi
näillä eteläisillä leveysasteilla kauniit syyspäivät. Kanadalaisen
tottunut silmä se havaitsi ensimmäisen valaskalan itäisellä
taivaanrannalla. Kun oikein tarkkaan tähysti sinnepäin, niin näki sen
mustanpuhuvan seljän vuoroin nousevan, vuoroon laskeutuvan veden alle
noin kahdeksan kilometrin päässä _Nautiluksesta_.

"Ah!" huudahti kanadalainen; "olisinpa nyt valaanpyytäjälaivan
kannella, niin kyllä tässä nousisi hauska elämä. Tuo on aika iso
otus. Katsokaapa kuinka voimakkaasti se ruiskuttaa ylös ilma- ja
höyrypatsaan syöksyreijistään. Voi sun vietävä, miksi minun pitääkään
olla kahlehdittuna tähän rautakattilaan!"

"Mitä nyt, Ned?" huudahdin; "ettekö vielä ole heittänyt vanhoja
kalastajahaaveitanne?"

"Luuletteko te että valaanpyytäjä voi koskaan unhottaa vanhaa
ammattiaan? Voiko koskaan kyllästyä sellaisen jahdin tarjoamaan
viehätykseen?"

"Ettekö ole koskaan kalastellut näillä vesillä, Ned?"

"En koskaan, professori. Ainoastaan pohjoisissa merissä, ja yhtä
paljon Behringin kuin Davisin salmissa."

"Silloin ette vielä tunne etelän seutujen valaskalaa. Te olette tähän
asti pyydystänyt vain pohjoisten merten valaita, ja ne eivät uskalla
koskaan läpäistä päiväntasaajan lämpöisiä vesiä."

"Mitä sanottekaan, professori?" kysäsi kanadalainen, äänessään lievän
epäilyksen väre.

"Sanon niinkuin asianlaita on."

"Soo-o! Minä, joka juuri nyt puhun teidän kanssanne, olen vuonna
1865, eli siis puoli kolmatta vuotta sitten Grönlannin luona
tavannut valaan, jolla vielä oli kyljessään harpuuna ja siinä erään
Behringin salmessa liikkuvan valanpyytäjän nimimerkki. Kysyn siis
teiltä kuinka eläin, johon on satutettu Amerikan länsipuolella, on
joutunut tapettavaksi sen itäpuolella, jollei se Kap Hornin tai
Hyväntoivonniemen kierrettyään ole kulkenut päiväntasaajan poikki?"

"Minä rohkenen olla samaa mieltä kuin kuoma", virkkoi Conseil, "ja
kuulisin mielelläni mitä isännällä on sen johdosta sanottavaa."

"Hyvät ystävät, eri valaslajit asuvat luontonsa mukaan kukin eri
merenosissaan, joita ne eivät koskaan jätä. Ja jos joku näistä
eläimistä on tullut Behringin salmesta Davisin salmeen, niin se
johtuu yksinkertaisesti siitä että kummankin meren välillä on avoin
väylä, joka käy joko Amerikan tahi Aasian pohjoisrannatse[18]".

"Täytyykö meidän uskoa teitä?" kysyi kanadalainen, ummistaen toisen
silmänsä.

"Isäntää on aina uskottava", vakuutti Conseil juhlallisesti.

"No niin", sanoi kanadalainen, "kun en ole koskaan pyydystänyt näillä
vesillä, en siis tunne täällä liikkuvia valaita?"

"Ette, kuten jo sanoin teille."

"Sitä suurempi syy siis tutustua niihin", huomautti Conseil.

"Katsokaahan tuonne!" huudahti harpuunamestari liikutuksesta
väräjävin äänin. "Se lähestyy meitä! Se tulee suoraan vastaamme! Se
uhmaa minua! Se tietää etten voi mitäkään sille!"

Ned polki raivoissaan jalkaansa. Hänen kätensä vapisi, kun hän
mielikuvituksessaan heilutti väkäkeihästään.

"Ovatko nämä valaat yhtä isoja kuin pohjoisten merien?" kysyi hän.

"Lähellä pitäen, Ned."

"Olenpa nähnyt isojakin valaita, professori, valaita jotka kuonosta
pyrstönhuippuun olivat kolmenkymmenenkin metrin mittaisia. Ja olenpa
kuullut kerrottavan, että Aleuttien saarten luona joskus tavataan yli
viidenviidettä metrin pituisia."

"Se tuntuu minusta liiottelulta", vastasin. "Ne eläimet ovat vain
selkäevällisiä juoksiaisia, ja kuten kaskelotitkin ovat ne pienempiä
kuin nämä valaat."

"Ohoo!" huudahti kanadalainen, jonka silmä ei jättänyt valtameren
ulappaa; "se tulee lähemmäksi, se tulee _Nautiluksen_ vesille!"

Sitten hän uudestaan jatkoi äskeistä puhetta.

"Te puhutte kaskelotista kuin mistäkin pikku ipinästä. Mutta minä
olen kuullut kerrottavan jättimäisistäkin kaskeloteista. Ne ovat
perin älykkäitä valaita. Joidenkin väitetään peittävän selkänsä
levillä ja hauroilla. Merenkulkijat luulevat niitä pikkuisiksi
luodoiksi, nousevat maihin niiden seljälle, asettuvat kodoksi,
tekevät valkeata..."

"Ja rakentavat taloja!" keskeytti Conseil hänet.

"Aivan niin, vekkuli", sanoi Ned Land. "Ja sitten jonakin kauniina
päivänä otus yht'äkkiä sukeltaakin ja vie kaikki asukkaansa
valtameren syvyyksiin."

"Aivan niinkuin 'Sindbad purjehtijan' seikkailuissa", vastasin
nauraen. "Ah, mestari Land, te näytte pitävän merkillisistä jutuista.
Mitähän tavattomia eläimiä teidän kaskelottinne oikein lienevätkään!
Toivon kumminkin ettette usko kaikkia kuulemianne."

"Hyvä herra luonnontutkija", vastasi kanadalainen vakavasti, "kun
valaista kerran on kysymys, niin täytyy uskoa kaikkea. Katsokaahan
kuinka tuokin tuolla kiitää eteenpäin! Väitetäänpä että nämä eläimet
pystyvät tekemään matkan maan ympäri kahdessa viikossa."

"Siihen en osaa eittäenkään vastata", sanoin.

"Mutta sen te varmastikin tiedätte, herra Aronnax, että maailman
alussa valaat uivat vielä paljon nopeammin kuin nykyään."

"Todellako, Ned? Kuinka se oli mahdollista?"

"Niin, nähkääs, niiden pyrstö oli silloin pystyssä eikä lappeettain
niinkuin nykyään, niin että ne pieksivät sillä vettä oikealta
vasempaan ja vasemmalta oikeaan niinkuin kalat. Mutta kun Luojamme
huomasi niiden pitävän liikaa kiirettä, niin väänsi hän pyrstön
neljänneksen pyörähdystä ympäri, ja siitä lähtien ne lyövät vettä
ylhäältä alaspäin ja päinvastoin, ja kulku käy sen takia hitaammin."

"Kuulkaapas nyt, kelpo Ned", kysyin kanadalaisen äskeisen tapaan,
"täytyykö minun todella uskoa tätä?"

"Ei vallan sananmukaisesti", vastasi Ned Land vetäen suutansa irveen;
"ei ainakaan enempää kuin jos sanoisin, että on valaita jotka ovat
sadan metrin mittaisia ja viidenkymmenen tonnin painoisia."

"Se olisikin todella liikaa", sanoin. "Mutta myönnettävä on että
jolloinkin on saatu valaita, joista on saatu satakaksikymmentä
tynnyriä öljyä."

"Mitä siihen tulee, niin olen itse nähnyt sen", sanoi kanadalainen.

"Sen uskon mielelläni, Ned; samaten kuin uskon että moniaat valaat
painavat yhtä paljon kuin satakunta norsua. Voi ajatella kuinka
valtava sellaisen möhkäleen meno on, kun se syöksyy eteenpäin
täydellä vauhdilla."

"Onko totta", kysyi Conseil, "että ne voivat paiskata laivojakin
kumoon?"

"Laivoja -- tuskinpa vain", vastasin. "Olen kuitenkin lukenut, kuinka
juuri näillä eteläisillä vesillä vuonna 1820 muuan valas syöksyi
_Essex_ nimistä alusta vastaan ja työnsi sitä taaksepäin neljän
metrin nopeudella sekunnissa. Aallot löivät laivan sisään perän
takaa ja _Essex_ meni melkein heti kumoon."

Ned Land tirkisti minua ilkamoisin katsein.

"Omasta puolestani", hän sanoi, "olen kerran saanut täräyksen
valaanpyrstöstä -- tarkotan että valaanpyyntiveneeni sai sen
täräyksen. Toverini ja minä kimposimme ilmaan ainakin kuuden metrin
korkeudelle. Mutta professorin valaaseen verrattuna se meidän otus
oli vain sylivauva."

"Elävätkö semmoiset tursaat kauvan?" kysyi Conseil.

"Tuhat vuotta!" vastasi kanadalainen silmiään räpäyttämättä.

"Kuinka sen tiedätte, Ned?"

"Koska se tiedetään, tiedän mä."

"Entä kuinka se tiedetään?"

"Tiedetäänpähän vain!"

"Ei, hyvä Ned, sitä ei tiedetä, se otaksutaan ainoastaan, ja kas
seuraavasta syystä! Neljäsataa vuotta takaperin, kun valaanpyyntiä
tiedetään ensi kerran harjotetun, olivat nämä eläimet kooltaan paljon
isompia kuin nykyään. Siitä on tehty se loogillinen johtopäätös
että nykyisten valasten vähempi koko aiheutuu siitä, ettei niillä
ole ollut aikaa kasvaa täyteen mittaansa. Tämä seikka on saanut
luonnontutkija Buffonin arvelemaan, että valaat voivat ja niiden
pitäisikin elää tuhannen vuotta. Ymmärrättekös?"

Mutta Ned Land ei ymmärtänyt mitään. Hän ei enää kuullut mitä
puhuttiin. Ensiksi näkemämme valas tuli yhä lähemmäksi. Hän ahmi sitä
silmillään.

"Ahaa!" hän huudahti, "siinähän ei olekaan vain yksi valas! Niitä
on kymmenen, kaksikymmentä -- kokonainen katras! Eikä tässä voi
toimittaa mitään! Että pitääkin olla näin kahlittu käsistä ja
jaloista!"

"Mutta, hyvä ystävä Ned", sanoi Conseil, "miksi ette pyydä kapteeni
Nemolta lupaa saada käydä niiden kimppuun?"

Conseil oli tuskin ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kanadalainen
pyörähti ympäri, huippasi alas kansiluukusta ja lähti etsimään
kapteenia käsiinsä. Tuokion perästä olivat molemmat jo yläkannella.

Kapteeni Nemo katseli valasparvea, joka leikitteli vedenpinnalla
vajaan parin kilometrin päässä _Nautiluksesta_.

"Ne ovat etelän valaita", sanoi hän. "Siinä olisi; saalista
kokonaiselle valaanpyyntilaivueelle."

"No niin, kapteeni", huomautti kanadalainen, "enkö saisi lähteä
pyydystämään niitä, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin siksi, etten
perin unohtaisi vanhaa ammattiani?"

"Miksi pitäisi tuhota ainoastaan tuhoamisen tuottaman huvin lakia?"
vastasi kapteeni. "Me emme tee mitään sen ihralla tässä laivassa."

"Mutta sallittehan te Punaisella merellä meidän pyydystää
merilehmän", huomautti kanadalainen.

"Silloin minä tarvitsin tuoretta lihaa miehiäni varten. Tässä
tapettaisiin ainoastaan tappamisen vuoksi. Tiedän kyllä hyvin, että
ihminen pitää sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalten rinnalla,
mutta minä en voi sallia sellaista veristä ajanvietettä. Kun te ja
teidän vertaisenne, mestari Land, surmaavat etelän valaita, jotka
ovat rauhallisia kelpo eläimiä, niin teette moitittavan teon.
Sillä tapaa on niistä tyhjennetty koko Baffinin lahti ja hävitetty
kokonainen luokka hyödyllisiä eläimiä. Antakaa siis noiden poloisten
valaitten olla rauhassa. Niillä on yllinkyllin luontaisia vihollisia,
ilman että teidän tarvitsee sekautua leikkiin -- kaskelotteja,
miekka- ja sahavalaita."

Voi kuvitella minkälaista naamaa kanadalainen näytti kuullessaan
tätä ripitystä. Sellaisten ajatusten lausuminen niin innostuneelle
pyyntimiehelle olikin turhaa ajanhaaskausta. Ned Land tuijotti
aluksen päällikköön ilmeisesti ymmärtämättä sanakaan tämän puheesta.
Kuitenkin oli kapteeni aivan oikeassa: valaanpyytäjäin raakamainen
ja ajattelematon ahneus tekee aikanaan sen, että tästä maapallon
mahtavimmasta eläinrodusta jolloinkin vielä tulee aivan loppu.

Ned Land vihelsi "Yankee Doodlea"[19] hampaittensa välistä, työnsi
kädet taskuihinsa ja käänsi meille selkänsä.

Kapteeni Nemo katseli vielä hetkisen valasparvea ja sanoi sitten
minun puoleeni kääntyen:

"Olin aivan oikeassa kun väitin että valailla on, ihmisiä
lukuunottamatta, toisiakin, luontaisia vihollisia. Nuo eläimet saavat
kohta kestää kovan kamppailun. Näettekö tuolla tuulen alla, lähes
kolmentoista kilometrin päässä täältä, muutamia mustia pilkkuja,
jotka liikkuvat tännepäin?"

"Näen kyllä, kapteeni", vastasin.

"Ne ovat kaskelotteja, hirmuisia raatelueläimiä, joita olen välistä
tavannut kaksi-, jopa kolmisatapäisinä joukkueina. Näitä julmia ja
vahingollisia petoja saa kyllä kaikella ankaruudella hävittää."

Viime sanat kuultuaan kanadalainen käännähti äkisti ympäri.

"No siis, kapteeni", puhuin harpuunamestarin puolesta, "nyt on aika
käsissä käydä puolustamaan valaita..."

"On aivan tarpeetonta että ihmishenkiä pannaan sen takia
vaaranalaisiksi, herra professori. _Nautilus_ kykenee yksinäänkin
hajoittamaan tuon kaskelottiparven. Sillä on teräksinen
panssarikeula, jonka luulen olevan yhtä tehokkaan aseen kuin ikänä
mestari Landin harpuunan."

Kanadalainen kohautti hartioitaan. Hyökätä sukkelien tursaiden
kimppuun kömpelö panssarikeula aseena! Oliko sellaista hullutusta
koskaan kuultu?

"Vartokaahan vain, professori!" sanoi kapteeni. "Kohta näytämme teille
ajometsästyksen, jonka veroista ette ennen ole nähnyt. Ei mitään
armoa noille hirmuvalaille! Ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita!"

Pelkkää kitaa ja hampaita! Sen paremmin ei voi kuvatakaan
kaskelottia, jonka ruumis toisinaan kasvaa viidenkolmatta metrin
pituiseksi. Sen suunnaton pää on suunnilleen kolmas osa koko
ruumiin pituudesta. Sen sijaan kuin tavallisella valaalla yläleuka
on varustettu vain hetuloilla, joista n.s. valaanluu saadaan, on
tällä hirmuisina aseina viisikolmatta valtaista hammasta, jotka
ovat kaksikymmentä sentimetriä pitkät, ylempää lieriön ja kärjestä
terävän keilan muotoiset. Tuon mahtavan pään yläosassa, rustomaisten
väliseinäin erottamissa onkaloissa tavataan 3--400 kg. sitä
kallisarvoista öljymäistä ainetta, joka kaupassa kulkee "spermacetin"
nimellä. Kaskelotti on ruma ja kömpelö eläin, joka enemmän muistuttaa
kampelaa kuin kalaa. Sen ruumiin vasen kylki on aivan rujokas, eikä
se näe vasemmalla silmällään juuri mitään.

Tuo merkillinen petoeläinten parvi läheni lähenemistään. Ne olivat
älynneet valaat ja varustausivat hyökkäämään näiden kimppuun. Jo
ennakolta voi arvata kaskelottien voittavan taistelussa, sillä ne
eivät ainoastaan ole paljon taistelukykyisempiä kuin turvattomat
vastustajansa, vaan ne voivat oleskella paljon kauvemman aikaa veden
sisässä, tarvitsematta nousta ylös pintaan hengittämään.

Oli jo aika rientää valaitten avuksi. Conseil, Ned Land ja minä
menimme salongin isojen akkunain ääreen. Kapteeni asettui perämiehen
viereen käytelläkseen tarpeen tullessa itse alustaan hyökkäysaseena.
Kohta tunsin että potkurin käynti kiihkeni ja laivamme lisäsi
vauhtiaan.

Kamppailu kaskelottien ja valaitten välillä oli jo alkanut,
kun _Nautilus_ saapui taistelukentälle. Kapteeni kuljetti sen
suoraan edellisten parven halki. Kaskelotit eivät ensin tuntuneet
suurestikaan välittävän uudesta hirviöstä, joka niin odottamatta
sekausi otteluun. Mutta pian saivat ne varoa sen iskuja.

Millainen taistelu! Yksin Ned Landkin, joka alussa oli aivan
hurmautunut, taukosi pian taputtamasta käsiään. Koko _Nautilus_
oli vain hirvittävä harpuuna, jota sen päällikkö ohjasi taitavalla
kädellään. Se syöksähti noiden lihavuorien kimppuun, lävisti ja
leikkasi ne kahtia, jättäen kupeilleen viimeisissä vavahduksissa
sätkytteleviä ruumiinkappaleita. Se ei tuntenut lainkaan niitä julmia
pyrstöniskuja, joita joka taholta sateli sen rautaiseen kuoreen.
Surmattuaan yhden kaskelotin ryntäsi se toisen kimppuun ja lopetti
sen; pyörähteli ympäri liikuntakeskuksessaan ettei päästäisi saalista
käsistään, syöksähteli eteen- ja taapäin, totteli nuolen nopeudella
peräsintään ja ohjaustasojaan; painui syvälle kun kaskelotti sukelsi
valtameren uumeniin, ja kohosi taas ylös eläimen noustessa takaisin
pintaan -- aina tavaten saaliinsa vastustamattomalla keulallaan.

Mikä verisauna! Mikä kammottava loiske ja kohina ja mylvinä!
Kuolemanpelossaan nuo eläimet päästelivät niille omituisia teräviä
ääniä ja huohotuksia ja pieksivät mahtavilla pyrstöillään merta
vaahtoiseksi hyrskyksi näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.

Noin tunnin ajan kesti tätä teurastusta, josta ei kaskelottien
onnistunut paeta. Useita kertoja koetti niitä kahdeksan tai kymmenen
yhteisellä ryntäyksellä murskata _Nautiluksen_ ruumismöhkäleittensä
painolla. Akkunaruutujen läpi näimme suoraan silmiemme edessä
niiden ammottavat kidat hirveine hampaineen ja niiden yksipuoliset,
muodottomat silmät. Ned Land ei voinut enää pidättää itseään, vaan
pui nyrkkiä niille ja hänen suustaan tulvasi herjauksia. Aivan
hyvästi tuntui kuinka ne pusertautuivat ruumiillaan aluksemme runkoa
vastaan niinkuin koirat villisianajossa; mutta _Nautilus_ pani
potkurinsa pyörimään entistä vinhemmin, laahasi niitä perässään
tahi pakotti ne nousemaan pintaan, välittämättä vähääkään niiden
suunnattomasta paineesta tahi niiden hurjasta vastustuksesta.

Vihdoin harveni kaskelottien parvi näkymättömiin; vesi tyveni
jälleen, ja minä tunsin että nousimme valtameren pintaan. Luukku
avattiin, ja me ryntäsimme kaikki yläkannelle.

Meri oli täpösen täynnä raadeltuja ja katkottuja ruumiita. Ei
valtavinkaan dynamiittiräjähdys olisi voinut niin raivoisasti silpoa
noita lihamöhkäleitä. Me kelluimme keskellä niiden jättimäisiä
ruhoja, joilla oli sinertävät seljät, valkeat vatsat ja pinta täynnä
muodottomia pukamia. Joitakuita peljästyneitä kaskelotteja kiisi
pakoon joka suunnalle. Vesi oli useiden neliökilometrien alalla
värjäytynyt punaiseksi, niin että _Nautilus_ tuntui uiskentelevan
verimeressä.

Kapteeni Nemo tuli luoksemme.

"No, mitä piditte semmoisesta valaanpyynnistä, mestari Land?"

"Kapteeni", vastasi kanadalainen, jonka innostus oli koko lailla
laimentunut, "se oli todella hirvittävä näytelmä. Mutta minä en ole
mikään teurastaja; olen valaanpyytäjä, ja tuo äskeinen oli pelkkää
teurastamista."

"Se oli verisauna raatelueläimille", sanoi kapteeni, "eikä _Nautilus_
ole mikään teurastusveitsi."

"Minä pidän harpuunaani parempana", väitti kanadalainen.

"Kullakin on omat aseensa", vastasi kapteeni, katsellen tuikeasti Ned
Landiin.

Minä pelkäsin että tämä antaisi kiivasluontoisuutensa viehättää
itseään johonkin purevaan vastaväitteeseen, josta meille kaikille
voisi olla ikävät seuraukset; mutta hänen vihansa asettui kun hän
näki muutaman valaan lähestyvän _Nautilusta_.

Eläinparka ei ollut voinut välttää kaskelottien hampaita. Minä tunsin
sen paikalla etelämerien valaaksi sen litistyneestä ja aivan mustasta
päästä. Ruumiinrakenteelta sen erottaa maitovalaasta ja Nordkapin
valaasta sen seitsemän niskanikamaa ja kylkiluut, joita sillä on
kaksi enemmän kuin muilla hetulavalailla. Valas oli jo kuollut ja
kellui kyljellään, vatsa aivan repaleina vainoojain puremista. Sen
silvotusta uimaevästä riippui vielä pieni valaanpoikanen, jonka ei
myöskään ollut onnistunut pelastua verisaunasta. Sen avoimesta suusta
valui vettä, joka kohisi kuin myllynrännistä sen hammashetulain
lävitse.

Kapteeni kuljetti _Nautiluksen_ aivan lähelle valaanruhoa. Kaksi
miehistä laskeutui sen seljälle, ja minä näin suureksi ihmeekseni
heidän lypsävän sen nisistä kaiken näiden sisältämän maidon, jota
tuli pari kolme isoa astiaa täyteen.

Kapteeni tarjosi minulle kupillisen maitoa, joka oli vielä lämmintä.
En voinut olla tekemättä torjuvaa elettä, sillä moinen juoma tuntui
minusta hyvin vastenmieliseltä. Mutta hän vakuutti sen olevan
erinomaisen hyvää ja että se joka suhteessa muistutti lehmän maitoa.

Otinpa sitten ja maistoin, eikä se hullumpaa ollutkaan. Tämä maito
oli meille erittäin tervetullut, sillä voiksi kirnuttuna ja juustoksi
keitettynä se antoi hauskan lisän tavalliseen ruokajärjestykseemme.

Siitä päivästä alkaen huomasin huolestuneena että Ned Landin
ärtyisyys kapteeni Nemon kohtaan yhä kasvoi, ja minä päätin pitää
tarkoin silmällä kanadalaisen puheita ja toimia.




XII LUKU.

Jäihin vangittuina.


_Nautilus_ kynti jälleen herkeämättä etelätä kohti, kulkien
pitkin 50:nettä pituusviivaa aika nopeasti. Yrittikö se suoraan
etelänavalle? Tätä en voinut uskoa, sillä kaikki siihenastiset
kokeet sen saavuttamiseksi olivat saaneet nolon lopun. Sitäpaitsi
oli vuodenaikakin jo sangen myöhäinen, sillä eteläisellä
pallonpuoliskolla maaliskuun 13 p. vastaa syyskuun 13 päivää
pohjoisella seudulla, jolloin syyspäiväntasaus alkaa.

Maaliskuun 14 p. näin 55° leveysasteella 7--8 metrin mittaisia
jäälohkareita, ikäänkuin mitäkin meressä uiskentelevia pikkuluotoja,
joita vastaan aallot murtuivat. _Nautilus_ pysyttelihe meren
pinnalla. Ned Landille, joka oli ennenkin pyydystellyt napavesillä,
olivat nuo pikkuruiset jäävuoret tuttuja nähtäviä. Conseil ja minä
saimme nyt ihailla niitä ensi kerran.

Häikäisevä, lumivalkea juova ulottui ilmassa pitkin eteläistä
taivaanrantaa. Valaanpyytäjät sanovat sitä "jäähohteeksi". Vaikka
pilvet sumentaisivat taivaan kuinka paksulta tahansa, eivät ne
jaksa himmentää sen kimallusta. Se tietää ahtojään tahi jäätelien
läheisyyttä.

Kohta näkyikin paljon suurempia jääröykkiöitä, joiden kimmellys
vaihteli usvan oikullisuuden mukaan. Joillakin niistä näkyi vihreitä
juovia, aivan kuin olisi niihin kuparivihtrillillä maalattu valtavia
viiruja; toiset taas kumottivat suunnattomien ametistikivien tavoin
helakan punasinervinä ja läpäisivät valoa. Edelliset heijastivat
valonsäteitä kristallikiteittensä epälukuisista hiomapinnoista;
jälkimmäiset matkivat kalkkikiven eloisia valontaittumisia ja olivat
niin valtaisen isoja, että niistä olisi voinut rakentaa kokonaisia
marmorikaupunkeja.

Mitä kauvemmas etenimme etelään päin, sitä suuremmiksi ja
lukuisemmiksi kävivät nämä uiskentelevat jäävuoret. 60°
leveysasteelle tultuamme ne ahtautuivat niin tiiviiksi muuriksi
eteemme, ettei avointa väylää enää näkynyt missään. Mutta kapteeni
Nemo etsi tarkoin ja löysikin aina jonkun ahtaan aukon, josta hän
rohkeasti pujahti lävitse, vaikka tiesikin että se pian sulkeutuisi
takanamme.

Tällä tavoin _Nautilus_ kapteeninsa taitavan käden ohjaamana sivuutti
kaikki nuo erilaiset jäätelit, jotka soluivat ohitsemme luonnon niin
täsmällisen tarkasti järjesteleminä että Conseil siitä joutui aivan
ihastuksiinsa: jäävuoret, jääkentät, ajojäät ja ahtojäät.

Lämpömäärä oli hyvin alhainen. Lämpömittari näytti ulkoilmassa kahta
tai kolmea pakkasastetta. Mutta me olimme verhoutuneet lämpöisiin
turkkeihin, joihin hylkeet tai jääkarhut olivat saaneet antaa
nahat. Kannen alla _Nautilusta_ lämmitettiin kuten tavallisesti
sähköllä, niin ettemme tienneet kylmästä mitään. Sitäpaitsi riitti
sukeltautuminen muutaman metrin syvyyteen kohottamaan alustamme
ympäröivää lämpömäärää melkoisesti. Jos olisimme tulleet tänne
paria kuukautta aikaisemmin, olisimme tällä leveysasteella saaneet
nauttia katkeamattomasta päivänvalosta; mutta nyt hämärsi jo kolmen
tai neljän tunnin ajan, ja myöhemmin verhoisi kuusikuukautinen yö
vaippaansa nämä yksinäiset napaseudut.

Maaliskuun 16 p. olimme Uuden Shetlannin ja Eteläisten Orkney-saarten
leveydellä. Kapteeni kertoi minulle että ennen oli näillä vesillä
elänyt monia hyljelajia, mutta että englantilaiset ja amerikkalaiset
valaanpyytäjät olivat hävitysraivossaan tappaneet erotuksetta kaikki
koiraat ja naaraat elävine poikasineen, niin että kuolemankaameus
vallitsi nyt samoilla seuduilla, missä ennen oli elämästä ilakoitu.

Seuraavana päivänä klo 8 aamulla kulki _Nautilus_ 55° pituusasteella
eteläisen napapiirin yli. Jäätelit ympäröivät meitä kaikilta
tahoilta sulkien kokonaan näköpiirin. Mutta siitä huolimatta etsi
kapteeni Nemo käsiinsä aukon toisensa jälkeen ja tunkeutui yhä
syvemmälle etelään. En voi sanoilla ilmaista ihastustani näiden
uusien tienoiden satumaisesta ihanuudesta. Jäävuoret saivat yhä
jyhkeämpiä muotoja. Tuolla ne yhdessä muodostivat itämaisen kaupungin
kupukattoisine moskeijoineen ja epälukuisine minareettineen, täällä
ikäänkuin ikivanhan, maanjäristyksen maahan jaottaman raunioryhmän.
Niiden muodot vaihettelivat alituisesti auringonsäteiden
muuttaessa suuntaansa tahi häipyivät vallan näkymättömiin sakeihin
lumimyrskyihin tai kaiken kattavaan harmaaseen usvaan. Joka taholta
kuului jyrähtelyjä, vyörynää tahi jäälohkareitten kokoonluhistumista.
Kun _Nautilus_ laskeusi veden alle yht'aikaa kuin nuo suunnattomat
röykkiöt sortuivat, jatkui niiden synnyttämä jylinä vedessä
hirvittävän voimakkaasti; ja suunnattomat kurimukset ja pyörteet
vyöryttivät vesiä syvällä valtameren uumenissa. _Nautilus_ huojui
ja keikkui silloin kuin myrskyn raivoon hervottomasti antautunut
alus aavalla ulapalla. Usein, kun en enää nähnyt mitään ulospääsyä,
luulin että jo olimme vangitut jäiden keskeen; mutta vaistonsa
opetti kapteeni Nemoa etsimään vähäisimmistäkin merkeistä yhä uusia
väyliä vapaammille vesille. Hän ei erehtynyt milloinkaan tehdessään
huomioitaan sinertävän veden kapeista juovista, jotka uursivat
jäätelien kylkiä. Enkä olisi voinut uskoakaan, että hän ilman tätä
pettymätöntä taitoaan olisi koskaan uskaltanut kuljettaa alustaan
tänne eteläisen napameren miestensyöjille sijoille.

Marraskuun 16 p. jäätelit kuitenkin viimein sulkivat meiltä
väylän. Ne eivät kumminkaan olleet vielä kiinteätä jäätä, vaan
suuria pakkasen yhteenahtamia jääkenttiä. Mutta sekään este
ei voinut pidättää kapteeni Nemoa, vaan hän ryntäsi jäätelien
kimppuun hirvittävällä raivolla. _Nautilus_ syöksyi johonkin
rotkoon tuossa helposti murenevassa aineröykkiössä ja murskasi sen
valtavalla paukkeella. Sukelluslaivan keula toimi kuin muinaisten
kansain muurinmurrin, mutta tavattoman paljoa voimakkaammin.
Ilmaan lentelevät jäämurskat satelivat kuin tulivuoren nakkaamat
hohkakivenkappaleet ympärillämme. Välistä pyyhkäsi _Nautiluksen_
sen oma hillitön vauhti korkealle jäätelin reunan yli, jonka se
sitte murskasi painollaan; tahi sukeltaessaan syvälle jäätelin alle
halkaisi alus sen otsansa äkkinäisellä survauksella, uurtaen siihen
leveitä aukkoja, joihin se painausi uutta puskua alottaakseen.

Koko ajan vallitsi rajuja myrskynpuuskia. Usva oli niin sakea,
ettemme voineet nähdä toisiamme yläkannen yhdestä päästä toiseen.
Tuulet pyörivät raivoisasti kompassitaulun ympäri; ja lunta patousi
niin paksuiksi kinoksiksi, että täytyi luoda lapioilla tie niiden
läpi. Lämpömittarin näyttäessä -5° C peittyivät _Nautiluksen_ kupeet
paksulla jääkuorella. Ei purje- eikä höyrylaiva olisi päässyt
mihinkään sellaisissa olosuhteissa; edellisen köydet olisivat
jäätyneet kiinni väkipyöriin, ja jälkimmäiseltä olisivat hiilet
loppuneet kesken. Vain sähkön käyttämä _Nautilus_ voi raivata
tietänsä eteenpäin näin korkeilla leveysasteilla.

Mutta viimeinkin, maaliskuun 18 p. näyttäytyi, ettei _Nautiluksen_
kaikista puskuyrityksistä enää ollut apua -- me olimme lopultakin
satimessa. Ympärillämme ei enää ollut ahtojäitä eikä irrallisia
jääkenttiä, vaan rannaton ja liikkumaton rintajää, jonka muodostivat
lukemattomat yhteenpuristuneet jäävuoret. Olimme joutuneet melkoisen
pitkälle etelänapaa ympäröivään ikuiseen, koskaan sulamattomaan ja
hajaantumattomaan jäävyöhykkeeseen.

Emme voineet missään havaita pienintäkään pilkahdusta merestä.
_Nautiluksen_ edessä, takana ja kupeilla ulottui suunnaton,
ryhelmäinen kenttä, jota kattoi samallainen oikullinen, sikinsokin
kasautunut röykkiömuodostus kuin nähdään virran pinnalla juuri
ennen jäidenlähtöä, mutta tämä esiytyi paljon valtaisemmissa
suuruussuhteissa. Siellä täällä siitä kohousi kapeita, teräviä
vuorikeiloja 60--70 metrin korkeuteen; kauvempana yhtyi mahtava
ylätasanko alavampaan jääkenttään, muodostaen äkkijyrkkiä
rantareunamia, jotka suunnattomien, harmaankiuhtavien peilien
tavoin heijastivat usvan sisästä silloin tällöin esiinpilkistäviä
auringonsäteitä. Ja tässä kaameassa luonnossa vallitsi ainainen
kalmanhiljaisuus, jota tuskin häiritsi myrskylintujen siipien
lepatus. Täällä oli kaikki hyytynyt jääksi, yksinpä äänikin.

_Nautiluksen_ oli vihdoinkin pakko lopettaa uhkarohkea rynnäkkönsä
ikuisen talven valtoja vastaan. Yleensä on asianlaita niin että se,
joka ei enää pääse eteenpäin, saa palata takaisin. Mutta tässä oli
yhtä mahdotonta kulkea taaksepäin kuin päästä eteenkäänpäin; ja
niin pian kuin aluksemme oli pysähtynyt nykyiseen olopaikkaansa, ei
viipyisi kauvan ennenkun se olisi jäätynyt auttamattomasti kiinni.
Ja näin juuri kävikin kello 2 yöllä, ja uutta jäätä muodostui
ihmeellisen nopeasti sen kupeille. Minun täytyi tunnustaa, että
kapteenimme menettely oli perin typerää.

Olin juuri yläkannella. Silloin kääntyi päällikkömme, joka oli
moniaan minuutin vaarinottanut tilannettamme, minun puoleeni ja sanoi:

"No, professori, mitäs tästä arvelette?"

"Arvelen että olemme kuin olemmekin satimessa."

"Satimessa? Mitä sillä tarkotatte?"

"Tarkotan sitä, ettemme voi kulkea eteen- eikä taaksepäin emmekä
sivuillekaan niin mihinkään päin. Sellaista tilaisuutta arvelen
ainakin asutuilla mantereilla sanottavan satimeen joutumiseksi."

"Luulette siis ettei _Nautilus_ kykene pääsemään tästä irti?"

"Tuskinpa vainen, kapteeni, sillä vuodenaikakin on jo niin myöhäinen
että teidän lienee vaikea panna turvaanne jäidenlähtöön."

"Ah, professori, professori", vastasi kapteeni sangen ivallisesti,
"te olette aina kaltaisenne! Te näette kaikkialla edessänne pelkkiä
esteitä ja vastuksia! Mutta minä vakuutan teille, että _Nautilus_ ei
ainoastaan pääse irti vaan tulee kulkemaan eteenkinpäin."

"Vielä etemmäksi etelään?" kysäsin, katsellen ällistyneenä kapteenia.

"Aivan niin, sen matkan määrä on napa."

"Napa!" huudahdin sangen epäilevästi.

"Niin juuri", vastasi kapteeni levollisesti; "etelänapa -- tuo tähän
asti tuntematon piste, jossa maapallon kaikki pituusviivat leikkaavat
toisiaan. Teidänhän pitäisi tietää, että minä teen _Nautiluksellani_
mitä vain tahdon."

Niin, minä tiesin sen. Minä tiesin että tuo mies oli uskalias
äärimmäiseen uhkarohkeuteen asti. Mutta yrittääpä voittaa kaikki
etelänavan ympärille kasautuneet luonnonesteet -- tuon navan,
joka on vielä luoksepääsemättömämpi kuin pohjoisnapa, jolle
rohkeimmatkaan purjehtijat eivät vielä ole päässeet[20] -- sen
täytyi olla mieletöntä uhkapeliä, johon vain hassahtanut ihminen voi
antautua! Silloin pisti päähäni kysyä kapteenilta, oliko hän jo ennen
saavuttanut tuon maantieteellisen pisteen, jota ei vielä yhdenkään
toisen kuolevaisen ollut sallittu lähestyä.

"En vielä, professori", hän vastasi, "mutta me keksimme sen yhdessä.
Missä kaikki muut ovat turhaan puskeneet päänsä pirstoiksi, siellä
onnistun minä. En ole vielä koskaan ennen vienyt _Nautilustani_ näin
kauvas etelän merille, mutta nyt -- sen toistan -- on se kulkeva
vieläkin kauvemmas."

"No niin, minä uskon teitä, kapteeni", sanoin minä nyt puolestani
jotenkin ivallisessa äänilajissa. "Minä uskon teitä! Eteenpäin siis!
Meille ei koskaan satu voittamattomia esteitä! Musertakaamme tämä
rintajää! Me räjähytämme sen ilmaan, ja jos se sittenkin vastustelee,
niin annamme _Nautilukselle_ siivet jotta se voi lentää sen ylitse."

"Ylitsekö, professori?" virkkoi kapteeni rauhallisesti. "Ei ylitse
vaan alitse."

"Alitse!" huudahdin. Ja äkisti aloin hämärästi tajuta kapteenin
suunnitelmia. Minä ymmärsin: _Nautiluksen_ ihmeelliset ominaisuudet
tulisivat auttamaan meitä tässä yli-inhimillisessä yrityksessä.

"Huomaanpa että jo alamme ymmärtää toisiamme, professori", sanoi
kapteeni hiukan hymyillen. "Te näette jo edessänne tämän yrityksen
mahdollisuuden, mutta minä näen sen varman onnistumisen. Mitä
muilla aluksilla on mahdotonta koettaakaan, se käy helposti päinsä
_Nautiluksella_. Jos napaa ympäröi mannermaa, niin pysähdyn tämän
mannermaan eteen. Mutta jos sen ympärillä lainehtii avoin meri, niin
purjehdin aina navalle saakka."

"Aivan niin", sanoin, viehättyen kapteenin puhelusta; "jos meren
pinta on hyytynyt jääksi, niin ovat kumminkin alemmat vesikerrokset
edelleen vapaat sen Kaitselmuksen viisaan lain kautta, että
meriveden tiheys yhä lisäytyy kylmän kasvaessa. Ja jollen erehdy,
niin suhtautuu tämän rintajään vesirajan alapuolella oleva osa sen
yläpuolelle kohoavaan kuten neljä yhteen."

"Jotensakin niin, professori. Joka metriä kohden, mikä näistä
jäävuorista sijaitsee veden yläpuolella, tulee kolme metriä sen
alapuolella. Mutta kun nämä vuoret eivät missään kohoa sataa metriä
korkeammiksi, niin voi niiden suurimmaksi syvyydeksi laskea vain
kolmesataa metriä. Mutta mitä merkitsee _Nautilukselle_ kolmensadan
metrin syvyys?"

"Ei yhtään mitään, kapteeni."

"Jopa voi se paljon suuremmallakin syvyydellä etsiä sen lämpömäärän,
mikä on yhteinen kaikille syvien merien vesille; ja siellä voimme
huoleti kulkea välittämättä vähääkään 30 tai 40 asteen pakkasista
pinnan yläpuolella."

"Aivan oikein, kapteeni!" huudahdin kiihtyneenä.

"Ainoa vaikeus on se", jatkoi kapteeni Nemo, "että meidän silloin
täytyy viipyä veden alla voimatta toimittaa ilmanvaihtoamme."

"Eikö muuta?" vastasin. "_Nautiluksessahan_ on isoja säiliöitä; me
täytämme ne puhtaalla ilmalla ja saamme niistä kaiken sillä aikaa
tarvitsemamme hapen."

"Hyvin ajateltu, professori Aronnax. Mutta kun en tahdo että saisitte
perästäpäin aihetta syyttää minua liiasta uhkarohkeudesta, niin
tahdon alistaa kaikki vastaväitteeni teidän punnittavaksenne."

"Onko teillä niitä vielä enemmän esitettävänä?"

"Ei muuta kuin yksi ainoa. Jos meri ulottuu aina etelänapaan saakka,
niin voi olla mahdollista että tämä meri on jäätynyt pohjaan asti,
niin ettemme enää pääse takaisin sen pintaan."

"Hyvä, kapteeni; mutta elkää unhottako että _Nautiluksella_ on
hirvittävä puskuri, ja että me voimme antaa sen iskeä alhaalta
päin kohtisuorasti jääkenttiä vastaan, jotka silloin törmäyksestä
avautuvat ja antavat kauniisti meille tietä."

"Ah, professori, te olette tänään täynnä hyviä aatteita."

"Sitäpaitsi", jatkoin yhä enemmän innostuen, "miksikäs emme
tapaisi avointa merta etelänavalla yhtä hyvin kuin sitä on tavattu
pohjoisnavallakin? Kylmyyden napoja ja maan napoja ei saa sekoittaa
toisiinsa, ei eteläisellä eikä pohjoisella pallonpuoliskolla; ja
siksi kunnes saamme kouraantuntuvan todistuksen päinvastaisesta
asiantilasta, täytyy meidän olettaa löytyväksi joko mannermaa
tahi jäätymätön valtameri maapallon pituusviivojen kummassakin
päätepisteessä."

"Niin uskon minäkin, herra Aronnax", vastasi kapteeni Nemo. "Tahdon
vain huomauttaa, että te ensin koetettuanne tehdä niin monia
vastaväitteitä esitystäni vastaan, nyt oikein kasaamalla kasaatte
eteeni todistuksia, jotka kaikki puhuvat sen puolesta."

Kapteeni Nemo oli oikeassa. Minun uljuuteni oli voittanut yksin
hänenkin uhkarohkeutensa! Minä se hänet johdatin etelänavalle! Ei,
ei -- minä hupsuparka! Kapteeni Nemo tiesi paremmin kuin minä, mitkä
syyt puhuivat tuon yrityksen puolesta, mitkä sitä vastaan; ja häntä
vain huvitti nähdä minun hurmioissani unelmoivan mahdottomia asioita!

Hän ei kumminkaan menettänyt silmänräpäystäkään. Merkin saatuaan
katosi perämies komeroonsa. Kapteeni ja hän puhelivat keskenään
nopeasti muutaman sanan tuolla käsittämättömällä kielellään; ja joko
oli perämies valmistunut uhkarohkeaan yritykseen tahi piti hän sitä
mahdollisena, niin ei ainakaan hänen kasvoillaan voinut huomata
hämmästyksen merkkiäkään.

Mutta hänen tyyneytensä ei kuitenkaan ollut mitään Conseilin
järkähtämättömän levollisuuden rinnalla, kun ilmotin tälle kelpo
pojalle aikomuksestamme tunkeutua etelänavalle. "Niinkuin isäntä
paraaksi näkee" oli hänen ainoa vastauksensa ilmotukseeni, ja siihen
sain tyytyä. Ned Land sitä vastoin kohautteli hartioitaan korvien
tasalle.

"Professoria ja sitä vietävän kapteenia voin vain surkutella", arveli
hän.

"Mutta entä jos pääsemme etelänavalle, mestari Ned?"

"Se on mahdollista, mutta sieltä ei koskaan palata."

Ned Land meni hyttiinsä, "jottei saisi mitään onnettomuutta aikaan",
kuten hän suvaitsi sanoa.

Mutta tällävälin oli jo ryhdytty varusteluihin rohkeata yritystä
varten. _Nautiluksen_ mahtavat pumput puristivat ilmaa säiliöihin
suunnattomalla paineella. Kello 4 ilmoitti kapteeni Nemo että
yläkannen luukku suljettaisiin. Minä loin viimeisen silmäyksen
paksuun jääteliin, jonka läpi meidän oli tunkeuduttava.

Ilma oli kaunis, sää selkeä, pakkasta -12° C; mutta kun oli aivan
tyyni, ei kylmä tehnyt mitään haittaa.

Kymmenkunta miestä laivanväestä mursi kuokilla ja tuurilla jäätä
laivan emäpuun ympäriltä, niin että se pian painui avoimeen veteen.
Työ kävi sukkelaan, sillä jää oli vielä sangen ohutta. Me laskeusimme
sitten kaikki laivan sisäosiin. Vesisäiliöt täytettiin. Kohta
painuikin _Nautilus_ veden alle.

Conseil ja minä olimme asettuneet salonkiin ja katselimme sen isoista
akkunoista eteläisen napameren alempia kerroksia. Lämpömäärä yhä
nousi. Manometrin neula liikkui taulullaan.

Tultuamme kolmensadan metrin syvyyteen aloimme, niinkuin kapteeni
Nemo oli sanonutkin, liukua rintajään aaltomaista alapintaa myöten.
Mutta _Nautilus_ painui yhä alemmas, kunnes saavutti 800 metrin
syvyyden. Veden lämpömäärä, joka pinnalla oli -12°, yleni täällä
-11°:seen. Olimme siis jo voittaneet yhden asteen. Tuskin tarvinnee
mainitakaan, että sisäpuolinen lämpömäärä laivassa pysytettiin
sähkölämmityskojeiden avulla paljon korkeampana.

"Me pääsemme kyllä perille", sanoi Conseil.

"Minä uskon sen", vastasin lujan vakaumuksen rintaäänellä.

Tässä avoimessa, pinnan ja jäätelien alaisessa meressä noudatti
_Nautilus_ suoraa suuntaa etelänapaa kohti, poikkeamatta vähääkään
52:nnesta pituusviivasta. 67°30' eteläisestä leveysasteesta 90°:nteen
eli navalle oli meillä matkaa kaksikolmatta ja puoli leveysastetta
eli siis noin 200 peninkulmaa. _Nautiluksen_ keskinopeutena oli 26
solmuväliä tunnissa, siis tavallisen pikajunan nopeus; ja sillä
menolla me saavuttaisimme navan vajaassa 40 tunnissa.

Conseil ja minä vietimme hyvän osan yötä katsellen salongin
akkunoista uusia nähtävyyksiä. Sähköheijastimen säteet valaisivat
aivan autioita merenuumenia. Kalat eivät viihtyneet näissä
umpinaisissa vesissä. Ne käyttivät niitä ainoastaan läpikulkutienään
päästäkseen eteläisen napapiirin merestä navan vapaille vesille.
Kulkumme oli niin vinhaa että pitkän potkuriakselin tärinä tuntui
aivan selvästi. Kello 2 tienoissa aamuyöstä menimme Conseilin kanssa
vihdoin levolle. Kapeassa käytävässä emme tavanneet kapteeni Nemoa.
Hän arvatenkin pysyttelihe koko ajan perämiehen komerossa.

Huomenissa, maaliskuun 19 p., palasin jo klo 5 aamulla entiselle
paikalleni salongin akkunan ääreen. Sähköloki näytti _Nautiluksen_
vähentäneen vauhtiaan. Se pyrki takaisin pintaan, mutta varovaisesti,
vesisäiliöitään hitaasti tyhjentäen.

Sydämmeni löi rajusti. Jokohan me ylös noustuamme olisimme navan
vapaassa ilmakehässä?

Mutta ei! Kannenpäällinen täräys ilmoitti _Nautiluksen_ törmänneen
rintajään alapintaa vastaan, ja jää oli kumeasta kajahduksesta
päättäen vielä sangen paksua. Olimme todellakin, merimiesten
sananparttta käyttäen, "hipaisseet karia", mutta vastakkaisessa
merkityksessä kuin tavallisesti ja 900 metrin syvyydellä. Meillä
oli siis päittemme päällä 1,200 metriä jäätä, siitä 300 metriä
vedenpinnan yläpuolella olevaa. Rintajää oli nyt melkoisesti
vahvempaa kuin sen reunaman alle sukeltaessamme. Sepä ei ollut
mikään hauska huomio. Saman päivän kuluessa _Nautilus_ uudisti
useampaan kertaan saman kokeen, mutta iski aina otsansa jäämuuriin.
Minä merkitsin huolellisesti muistiin eri syvyydet ja sain siten
yhtenäisen kuvan jääteliketjun merenalaisesta pinnasta.

Iltaan mennessä ei asemassamme ollut tapahtunut vähintäkään muutosta.
Jään vahvuus oli tosin vähentynyt 4--500 metriksi, mutta yhtä
murtumaton oli silta meidän ja merenpinnan välillä sittekin.

Kello oli silloin 8. _Nautiluksen_ jokapäiväisen tavan mukaan
olisi ilmavarastoamme pitänyt uusia jo neljä tuntia sitten, mutta
minä en kuitenkaan kärsinyt sanottavasti hapenpuutteesta, vaikkei
kapteeni Nemo vielä päästänytkään huoneisiimme mitään varastoistaan
ilmasäiliöissä. Muuten oli uneni tänä yönä rauhaton. Toivo ja pelko
taistelivat ylivallasta mielessäni. Nousin useita kertoja ylös.
_Nautilus_ hapuili edelleen tietänsä näissä synkeissä syvyyksissä.
Klo 3 aikaan aamulla huomasin, että tapasimme rintajään alapinnan
ainoastaan 50 metrin syvyydessä. 150 metriä erotti silloin meitä enää
Jumalan vapaasta päivästä. Rintajää muuttui vähitellen jääkentäksi.

Silmäni eivät enää luopuneet seuraamasta manometrineulan värähtelyä.
Me kohosimme kohoomistaan seuraten tarkoin jäätelin siloista
alapintaa, jonka kristallikiteet kimahtelivat sähköheijastimen
säteissä.

Rintajään sekä ala- että yläpinta oli muodostunut painuvan
aallonharjan tapaiseksi. Se kävi yhä ohuemmaksi.

Vihdoin kello 6 aikaan tämän muistiini syöpyneen päivän, maaliskuun
19:nnen, aamuna avautui salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään.

"Nyt olemme avoimella merellä", sanoi hän.




XIII LUKU.

Etelänavalla.


Minä ryntäsin yläkannelle. Niin, me olimme todellakin jälleen
avoimella merellä. Töintuskin erotti silmä joitakuita irtaiminaan
ajelehtivia jäälohkareita ja jäävuoria, muuten lainehti kaikkialla
ympärillämme aava ulappa; kokonainen lintumaailma parveili ja
kirkui ilmassa päittemme päällä ja lukemattomia kaloja uiskenteli
syvällä allamme vedessä, joka eri syvyyksillä vaihteli sinisestä
oliivinvihreään. Lämpömittari näytti+ 3° C. Oli melkein kuin kevät
täällä tuon jylhän rintajäävyöhykkeen takana, jonka etäiset piirteet
kuvastuivat pohjoista taivaanrantaa vastaan.

"Olemmeko navalla?" kysyin kapteenilta väpättävin sydämmin.

"En vielä tiedä", hän vastasi. "Puolipäivän aikaan mittaamme
korkeuden."

"Mutta voiko aurinko näyttäytyä tuon sakean usvan lävitse?" kysyin,
katsellen harmaalle taivaalle.

"Vaikka siitä näkisimme vain vilahduksen, niin riittää se meille",
vastasi hän.

Noin 16 km. päässä _Nautiluksesta_ kohosi merestä yksinäinen
saari parinsadan metrin korkeuteen. Me lähestyimme sitä, mutta
varovaisesti, sillä tämä meri voi olla rikas vedenalaisista
kareista. Noin tunnin kuluttua olimme purjehtineet saaren ympäri.
Se saattoi olla 7--8 km. ympärimitaten. Kapea salmi erotti sen
suuremmasta maakaistaleesta, ehkäpä mantereesta, jonka rannat
häipyivät silmistämme näkymättömiin. Tuon maan olemassaolo tuntui
tukevan Mauryn oletusta. Tämä älykäs amerikkalainen on huomauttanut,
että etelänavan matemaatillisen paikan ja 60 parallellipiirin
välillä on meri täynnänsä niin suuria jäävuoria, ettei sellaisia
tapaa koskaan Atlannin pohjoisosassa. Tästä tosiasiasta hän tekee
sen johtopäätöksen että etelänapapiiri sulkee sisäänsä melkoisia
mantereita, koska jäävuoret eivät voi syntyä avoimessa meressä,
vaan ainoastaan rannikoilla. Hänen laskelmiensa mukaan muodostavat
etelänapaa ympäröivät jääröykkiöt suunnattoman suuren hatun, jonka
ympärysmitta on ainakin 400 peninkulmaa.

Minun näitä asioita mietiskellessäni oli _Nautilus_, varoen karille
käymistä, pysähtynyt kolmen ankkuritouvinmitan päähän rannasta,
jolla kohoili joukko järeitä kallionnystyröitä. Vene laskettiin
veteen ja siihen kävivät kapteeni, kaksi laivamiestä, jotka kantoivat
korkeudenmittauskojeita, sekä Conseil ja minä. Kello oli kymmenen
aamulla. Ned Landia ei ollenkaan näkynyt. Hän ei kai tahtonut
myöntää etelänapaa olevaksikaan. Muutamat aironvedot veivät veneen
hiekkaiseen rantaan, johon se törmäsi kiini. Conseil yritti hypätä
maihin, mutta minä pidätin häntä.

"Teille, kapteeni", sanoin, "kuuluu kunnia laskea kaikkein
ensimmäisenä jalkanne tälle maankamaralle."

"Aivan niin, professori", hän vastasi; "ja kun en epäröi polkea
etelänavan mantua, niin johtuu se siitä, ettei ainoakaan ihmisolento
ennen minua ole jättänyt sille jälkiänsä."

Tämän sanottuaan hän hypähti keveästi rantahiekalle. Näkyi kuinka
hänen sydämmensä sykki kiihkeästä liikutuksesta. Hän kiipesi ylös
kalliolle, joka äärimmäisenä nokkana päätti muutaman pienen, rantaan
päin viettävän vuoriharjanteen; käsivarret ristissä rinnalla ja
leimuavin silmin seisoi hän äänettömänä ja liikkumattomana, aivan
kuin hallitsija joka valtaa uusia alueita. Oltuaan viiden minuutin
ajan tässä hurmauksen tilassa hän kääntyi meidän puoleemme.

"Astukaa maihin, olkaa hyvä!" huusi hän minulle.

Minä nousin veneestä ja Conseil seurasi minua, molempien matruusien
jäädessä veneeseen.

Saaren kamaraa peitti pitkältä punertava maalaji, joka näytti
tiilimurskalta, kuona-, laava- ja hohkakivikappaleet, niin ettei
sen tuliperäistä syntyä voinut epäilläkään. Muutamin paikoin nousi
joistakin maanrepeämistä ylös rikinhajua, joka todisti maanalaisen
tulen yhä vielä kytevän kamaran alla. Mutta kiivettyämme muutamalle
korkealle harjanteelle en kuitenkaan nähnyt mitään toimivaa
tulivuorta silmänkantaman päässä. Tiedämme että James Ross näillä
samoilla etelänavan tienoilla keksi tulivuoret Erebuksen ja Terrorin
täysin toimivina 167° pituus- ja 77°12' leveysasteella.[21]

Kasvullisuus tällä kaamean autiolla maankamaralla näytti
olevan tuiki mitätön. Joitakin jäkälälajeja huomasin mustilla
laavakallioilla. Eräät mikroskooppiset kasvit sekä pitkät,
purppuran- ja karmosiinipunaiset levälajit olivat rantojen
vaatimattomina elähyttäjinä.

Alemmasta eläinkunnasta näin rantahiekassa monenmuotoisia näkinkenkiä
ja pieniä simpukoita, erilaisia koralleja ja meritähtiä.

Ilmassa sen sijaan vilisi elämää. Siellä lenti ja liiteli
tuhansittain erilaisia lintuja, jotka kirkunallaan olivat tehdä
meidät kuuroiksi. Toisia istui taajoissa riveissä pitkin kallioita,
ollenkaan arastelematta kun astuimme niiden ohitse ja varsin kesyinä
astua taarustaen meidän perässämme. Ne olivat pingviinejä, jotka
uidessaan ja sukeltaessaan ovat yhtä sukkelia kuin maalla ollessaan
raskaita ja kömpelöitä. Ne rääkyivät korvia särkevästi ja muodostivat
ryhmiä, jotka olivat hidasliikkeisiä mutta sitä räikeä-äänisempiä.
Ilmassa parveili "valtamerten kotkia", albatrosseja, joiden
siipienväli on neljä metriä, jättimäisiä, hylkeitä pyytäviä
myrskylintuja, joiden siivet tekevät suorakulman muotoisen käyrän,
selältä mustan- ja valkeankirjavia merisorsia sekä koko joukko muita
merilintuja, joista toiset olivat valkeita, siivet reunalta ruskeat,
ja toiset sinisiä, ollen erityisesti etelänavan lintumaailmalle
ominaisia.

"Nuo linnut", sanoin Conseilille, "ovat niin ihraisia, että
Fär-saarten asukkaat panevat niihin kangassydämmet ja käyttävät niitä
sitten tulisoihtuinaan."

"Eipä paljoa puutukaa etteivät ne ole todellisia lamppuja", vastasi
palvelijani. "Mutta eihän voi vaatiakaan että luonto jo ennakolla
varustaisi ne sydämmillä."

Kauvempana oli maankamara täynnä pingviininpesiä, jonkunlaisia
maakuoppia, joihin nämä linnut laskevat munansa; meidät älyttyään ne
juosta paapertivat syrjemmälle. Kapteeni Nemo tapatti niitä myöhemmin
useita satoja, sillä niiden musta liha oli syötävää. Ne ovat hyvin
hanhen muotoisia, selästä mustanharmaat, vatsanpuolelta valkoiset ja
kaulassa heleänkeltainen juova. Ne huusivat melkein kuin aasit, ja
antoivat tappaa itsensä kivillä, yrittämättä ollenkaan lähteä pakoon.

Mutta usva ei vain ottanut hälvetäkseen, eikä klo 11 aikaan aurinkoa
vielä näkynyt. Se seikka huoletti minua suuresti. Kuinka voisimme nyt
mitata auringon korkeutta ja määritellä asemamme? Kuinka saisimmekaan
selväksi että todella olimme saapuneet navalle?

Tavatessani kapteeni Nemon näin hänen nojautuvan vaitonaisena
kalliota vastaan ja tähystelevän taivaalle. Hän näytti olevan
kärsimätön ja harmissaan. Mutta mitäpä tehdä? Tuo rohkea ja mahtava
mies ei sentään voinut vallita aurinkoa samalla tavalla kuin merta.

Tuli puolipäivän aika, eikä päivän säteilevä tähti näyttäytynyt edes
silmänräpäyksen ajaksikaan. Ei edes sen kumotusta kuultanut harmajan
usvapilven takaa. Ja kohta muuttui sumu sakeaksi lumipyryksi.

"Huomenna sitten!" sanoi kapteeni minulle, kun tyhjin toimin
palasimme pyryn halki takaisin _Nautilukseen_.

Mutta lumimyrskyä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yläkannella
oli mahdotonta oleskella. Salonkiin, jossa kirjoittelin muistiin
näitä havaintojani napamaanmatkaltamme, kuulin myrskylintujen ja
albatrossien käheätä kirkunaa niiden leikitellessä ankaran myrskyn
keskellä. _Nautilus_ ei pysynyt alallaan, vaan luovi rannikkoa
pitkin ja eteni vielä parikymmentä kilometriä etelään päin tuossa
puolihämyssä, jonka lumipilvien taakse piiloutuva aurinko loi
piirtäessään taivaanrantaa.

Mutta seuraavana päivänä, maaliskuun 20:ntenä, lakkasi pyryttämästä.
Oli aika tuima pakkanen. Sumu hälveni, niin että toivoin tänään
voitavan toimittaa tarpeelliset mittaukset.

En ollut vielä nähnyt kapteenia, kun vene laski minut ja Conseilin
maihin. Maaperä oli täälläkin vulkaanista laatua: kaikkialla näin
laava-, kuona- ja basalttiröykkiöitä, mutta en vaan tulivuorta, joka
ne oli syössyt kidastaan. Täälläkin antoivat lukemattomat linnut eloa
autiolle napamaisemalle. Mutta sen ainoita valtiaita eivät ne enää
olleet. Siellä täällä loikoili suurina ryhminä meri-imettäväisiä,
jotka katselivat meitä viisailla silmillään. Ne olivat erilaisia
hylkeitä. Toiset makasivat pitkänään maassa tahi jäälautoilla, toiset
taas polskahtelivat meressä. Ne eivät paenneet meidän lähestyessä,
sillä ne eivät olleet vielä koskaan olleet tekemisissä ihmisten
kanssa. Peräti huvittavaa oli katsella niiden herttaisia ryhmiä:
kuinka isä vartioi perhettään, äiti antoi kaikkein pienimmille
lapsilleen rintaa ja isommat lapset leikittelivät hilpeästi
vesirajassa muutaman askeleen päässä muusta perheestä. Levätessään
maalla hylje-eläimet asettuvat mitä miellyttävimpiin asentoihin,
mutta liikkuminen sen sijaan käy niillä hyvin kömpelösti. Tällöin
ne tekevät pikku hyppyjä vetämällä ruumiinsa kaareksi ja sitten
ojentamalla sen äkisti suoraksi sekä auttamalla epätäydellisellä
uimaevällään, joka niillä samaten kuin sireenieläimillä muodostaa
todellisen käsivarren. Mutta vedessä ovat ne verrattomia uijia
notkeine selkärankoineen, sukkulanmuotoisine, melkein karvattomine
ruumiineen ja uimaevineen. Erityisen kauniit ovat niiden viisaat,
ilmehikkäät silmät, joiden katsetta ei naisen viekoittelevinkaan
silmäys voi suloisuudessaan voittaa. Ne ovat erinomaisen viisaat,
kesyttyvät pian ja oppivat kesyinä kaikenlaisia temppuja. Mutta
niinpä onkin niillä aivoaines, ihmisaivoja lukuunottamatta, runsaampi
ja täydellisemmin kehittynyt kuin millään muilla imettäväisillä
eläimillä. Minä arvelen että niitä helposti voisi opettaa tekemään
ihmiselle suurta hyötyä jonkinlaisina ajokoirina kalastuksessa.

Hylkeitten joukossa liikkui siellä täällä merielefantteja, todellisia
hyljeheimon jättiläisiä, joilla oli lyhyt ja liikkuva turpa sekä
ruumis kymmentä metriä pitkä ja ympärimitaten kuusi metriä. Nekään
eivät liikahtaneet paikaltaan meidän lähetessämme.

"Ovatko nuo kuvatukset vaarallisiakin?" tiedusteli Conseil minulta.

"Eivät", vastasin, "jollei niiden kimppuun käydä. Kun sellainen
puolustaa poikasiaan, saattaa sen raivo olla vallan hirvittävä, ja
usein iskee se pyytäjäin veneet palasiksi."

"Joka onkin niille aivan oikein", virkkoi Conseil.

Kolmisen kilometrin päässä pysähdytti kulkumme vuoriharjanne, joka
suojeli maallenousu-lahdelmaamme jäätäviltä etelän tuulilta. Se
laskeutui kohtisuorasti mereen, ja mainingit särkyivät kohisten sen
juurelle. Mutta kauvempaa sen takaa kuului läpi hyrskyjenkin pauhun
hirveätä mölinää, aivan kuin olisi suunnaton nautakarja ollut siellä
ääntä antamassa.

"Arvelenpa sonniparven siellä pitävän lauluharjotusta", sanoi Conseil.

"Ei, ne ovat mursuja."

"Tappelevatko ne?"

"Joko ne tappelevat tahi leikittelevät."

"Jollei isännällä ole mitään vastaan, niin emmeköhän käy niitä
mölykurkkuja katselemassa?"

"Käykäämme vain."

Me tunkeuduimme mustien kalliojärkäleiden lomitse kaikenlaisia
äkkiarvaamattomia rotkoja myöten ja pitkin iljanteisia kiviä, joilla
lankesin useammin kuin kerran loukaten aika pahasti itseäni. Conseil,
joka oli vikkelämpi ja väkevämpi kuin minä, auttoi minua pystyyn ja
sanoi:

"Levittäkääpä, isäntä, sääriänne haraan, niin pysytte paremmin
tasapainossa."

Päästyämme harjanteen huipulle näimme edessämme suuren, valkean
ranta-aukean, joka oli aivan täynnänsä mursuja. Ne päästelivät
ilohuutoja eikä vihan karjahduksia.

Mursut ovat hylkeitten näköisiä ruumiinrakenteeltaan ja
jäsentenmuodostukseltaan. Niiltä tosin puuttuu jälkimmäisten
isku- ja etuhampaat alaleuvasta, mutta yläleuvan iskuhampaat ovat
niillä sen sijaan muodostuneet hirvittäviksi, keihäsmäisiksi aseiksi,
jotka ovat 80 sm. pitkiä ja juuresta 33 sm. ympärimitaten. Nämä
hampaat ovat läpeensä kiinteätä norsunluuainetta, mutta ovat paljon
kovemmat kuin norsunhampaat eivätkä kellastu niin pian; sen vuoksi ne
ovatkin hyvin haluttua kauppatavaraa. Mursuja pyydetään niiden
hampaitten takia niin innokkaasti, että niitä piankin voi uhata
sukupuuttoon häviäminen, sillä pyytäjät surmaavat erotuksetta tiineet
naaraatkin ja poikaset.

Kulkiessamme näiden omituisten eläinten ohi voin aivan rauhassa ja
visusti tarkastella niitä, sillä ne eivät piitanneet meistä mitään.
Niiden nahka oli paksu ja ryppyinen ja karva harvaa ja lyhyttä.
Jotkut niistä olivat 4 1/4 metrinkin mittaisia. Ne eivät olleet
niin arkoja kuin maapallon pohjoisosissa asuvat sukulaisensa, että
olisivat asettaneet erityisiä vartijoita suojelemaan leiripaikkansa
suuta.

Nyt oli aika palata, sillä kello oli 11; ja jos kapteeni Nemo arveli
tänään voitavan toimittaa tähtitieteelliset mittaukset, niin tahdoin
minäkin olla mukana. Mutta suuria toiveita niiden onnistumisesta ei
nytkään ollut, sillä matalalla kulkevat pilvet peittivät auringon
näkyvistämme. Puolituntisen taivalluksen jälkeen kapeita solia myöten
saavuimme jälleen maihinnousupaikallemme ja tapasimme kapteenin
siellä. Hän seisoi basalttikalliolla, mittauskojeet vieressään ja
tähystellen pohjoista taivaanrantaa, jonka yllä aurinko nykyisin
piirti matalaa rataansa.

Tuli puolipäivän aika, mutta aurinkoa vain ei näkynyt. Se oli meille
onneton sattuma; mitään mittauksia emme tänäkään päivänä voineet
suorittaa. Ja jollemme huomennakaan, maaliskuun 21 p., onnistuisi,
niin saisimme luopua koko yrityksestä määritellä maantieteellistä
asemaamme. Sillä silloin oli kevätpäiväntasaus, jota emme ennen
tulleet ajatelleeksikaan; silloin katoaisi aurinko kokonaan
näkyvistämme kuuden kuukauden ajaksi ja alkaisi yhtä pitkä napaseudun
yö.

Ilmaisin huomioni ja pelkoni kapteeni Nemolle.

"Te olette aivan oikeassa, herra Aronnax", hän vastasi. "Jollen
huomenna voi mitata auringonkorkeutta, niin jää se tekemättä puolen
vuoden ajaksi. Mutta koska sattuma on vienyt minut juuri maaliskuun
21 päiväksi näille seuduille, on minun helppo määritellä asemani, jos
vain aurinko huomenna puolipäivän aikaan näyttäytyy meille."

"Kuinka aijotte menetellä, kapteeni?"

"Minä käytän ainoastaan kronometriäni, sillä muilla koneilla voi
täällä tähän aikaan vuodesta tehdä erehdyksiä. Jos pohjoinen
taivaanranta huomenna maaliskuun 21 päivänä puolipäivän aikaan jakaa
auringonkehän tarkalleen kahteen puoliskoon, niin tiedän että olemme
etelänavalla."

"Se on kylläkin totta" huomautin; "mutta se keino ei ole
matemaattisen tarkka, sillä päiväntasauksen ei tarvitse
välttämättömästä aina tapahtua juuri puolipäivän hetkellä."

"Aivan oikein professori, mutta muutaman sadan metrin erotus ei tässä
merkitse mitään. Yrittäkäämme siis uudelleen huomenna!"

Kapteeni palasi laivalle. Conseil ja minä jäimme vielä maihin
klo 5:teen asti tutkimaan rannan kasvi- ja eläinkuntaa. Mitään
merkillistä emme kuitenkaan löytäneet, lukuunottamatta harvinaisen
suurta pingviininmunaa, josta ihastuneet kokoilijat olisivat
mielellään maksaneet jonkun tuhatta markkaa. Conseil kantoi sen
varovaisesti kuin jonkun harvinaisen kiinalaisen posliiniastian
_Nautilukseen_. Päivälliseksi söin hyvällä ruokahalulla
hylkeenmaksapaistin, joka maultaan muistutti silavaa. Sitten panin
pitkäkseni ja rukoilin niinkuin hindut loistavaa päivänkehrää
osottamaan meille suosiotaan huomispäivänä.

Huomenissa, maaliskuun 21 p., nousin jo klo 5:ltä yläkannelle. Siellä
tapasin kapteeninkin laivasta tähyämässä.

"Ilma alkaa seestyä", sanoi hän. "Minulla on hyvät toiveet. Aamiaisen
syötyämme menemme maihin valitsemaan sopivan mittauspaikan."

Kello 9 nousimme maihin, kapteeni Nemo, minä ja kaksi laivamiestä,
jotka kantoivat tarvittavia koneita, nim. kronometriä, kiikaria ja
ilmapuntaria. Taivas kirkastui kirkastumistaan. Pilvet hajosivat ja
kulkivat eteläänpäin. Usva hälveni meren kylmältä pinnalta. Kesti
kaksi tuntia, ennenkun perin vaivaloisia teitä pääsimme nousemaan
kapteenin valitsemalle vaarinottopaikalle, muutamalle muita
korkeammalle vuorikeilalle, joka oli puoleksi porfyyria, puoleksi
basalttia.

Sieltä levisi silmäimme eteen määrätön meren ulappa, jonka reuna
pohjoisessa leikkautui terävästi näköpiiriä vastaan. Jalkaimme
alla levisi häikäisevän valkeita lumikenttiä, päittemme päällä
valjunsininen pilvetön taivas. Pohjoisessa näimme auringonkehän
paistavan tulipallona ja vähitellen laskeutuvan taivaanrannan taa.

Vuorenhuipulle tultuamme mittasi kapteeni sen korkeuden huolellisesti
ilmapuntarilla. Neljännestä vailla 12 hän tarttui kaukoputkeen ja
seurasi sillä tarkkaavaisesti auringonkehrää, jonka viimeiset säteet
kultasateena valuivat tämän aution mantereen ja vielä autiomman meren
yli, joilla tähän asti ei vielä yhdenkään toisen ihmisen jalka ollut
astunut eikä mikään alus uraansa etsinyt.

Minä pitelin kronometriä. Sydämmeni sykki aivan kuuluvasti. Jos puoli
auringonkehrää katoisi näkyvistämme kronometrin juuri näyttäessä
puolipäivänhetkeä, niin tietäisimme olevamme todellakin navalla.

"Kello on 12!" huudahdin.

_"Etelänapa!"_ vastasi kapteeni vakavasti ja ojensi minulle
kaukoputken, jonka lävitse näin taivaanrannan jakavan auringonkehrän
täsmälleen kahteen yhtäsuureen osaan, toinen sen yläpuolella ja
toinen mereen kuvastuvana.

Minä näin sen viimeisten säteiden seppelöivän vuorenhuippua ja
varjojen vähitellen kiipeevän tämän rinteitä pitkin yhä ylemmäs.
Silloin laski kapteeni Nemo kätensä minun olkapäälleni ja sanoi:

"Minä, kapteeni Nemo, olen tänään, maaliskuun 21 päivänä 1868,
saavuttanut etelänavan yhdeksännelläkymmenellä leveysasteella; ja
minä valtaan täten tämän osan maapalloa, joka suuruudellaan on kuudes
osa kaikista tähän asti tunnetuista mannermaista."

"Kenenkä nimessä, kapteeni?"[22]

"Omassa nimessäni, professori!"

Näin sanoen hän levitti liehumaan mustan lipun, johon oli kullalla
kirjailtu kirjain N. Sitten hän kääntyi kohti aurinkoa, jonka
viimeiset säteet suutelivat meren äärimmäistä reunaa.

"Hyvästi, aurinko!" huudahti hän. "Katoa, loistava pyörä! Piiloudu
näitten vapaitten selkien taa ja anna kuusikuukautisen yön ulottaa
varjonsa uuden valtakuntani ylitse!"




XIV LUKU.

Onnettomuusko vai sattuma?


Seuraavana päivänä, maaliskuun 22:ntena, kello 6 aamulla aloimme
varustaida paluumatkalle. Valju aamuhämärä muuttui päivän päälle
pimeäksi yöksi. Tuima pakkanen vallitsi. Tähdet tuikkivat ihmeellisen
kirkkaasti, ja suoraan päittemme päällä kimalteli ihana Etelänristi,
joka etelänavanseuduilla vastaa meidän Pohjantähteämme.

Lämpömittari näytti -12°C, ja kun samalla kävi navakka etelätuuli,
oli pakkanen aika pureva. Jääkappaleiden luku ja koko kasvoi yhä.
Meri näytti jäätyvän kaikkialla. Etelän vedet ovat kuusi kuukautta
aivan kulkemattomat; minne ottivat sitten valaat turvansa täksi
ajaksi? Epäilemättä ne sukelsivat rintajään alitse etsimään sulia
vesiä. Hylkeet ja mursut sen sijaan ovat tottuneet elämään mitä
ankarimmissa ilmastosuhteissa, ja ne jäivät sen vuoksi näille jään
valtaamille seuduille. Niitä opettaa vaistonsa aukaisemaan avantoja
jäähän ja pitämään niitä alati avoimina. Näistä aukoista ne nousevat
vähänväliä hengittämään; ja kun linnutkin kääntävät selkänsä
etelänavan kolkolle talvelle, jäävät nämä imettäväiset yksinään koko
vapamantereen valtioiksi.

Kun vesisäiliöt oli saatu täytetyiksi, laskeutui _Nautilus_ hitaasti
syvään veteen. Se pysähtyi 300 metrin syvyydelle; potkuri alkoi
pieksää vettä, ja rautainen alus lähti painamaan suoraan pohjoista
kohti 15 solmunvälin nopeudella. Illan tullen se jo liukui rintajään
määrättömän pintakuoren alla.

Kello 3 tienoissa aamulla minut havahdutti ankara täräys.
Puoliunissani istahdin sängyn reunalle ja koetin kuunnella pimeässä,
mutta silloin tuli uusi täräys, joka lennätti minut kauvaksi
lattialle. _Nautilus_ alkoi kallistella kovasti.

Kapusin seinää myöten pystyyn ja hapuilin kapeata käytävää pitkin
salonkiin, jonka kattolampuista säteili kirkas valo. Huonekalut
olivat nurinnarin permannolla. Onneksi olivat museon lasikuvut,
joiden sisällä kokoelmain harvinaisia ja kallisarvoisia esineitä
säilytettiin, ruuveilla kiinnitetyt alustoihinsa, niin että ne olivat
pysyneet paikoillaan. Ylähangan puolella olevat taulut riippuivat
tiukasti seinää vasten, mutta alahangan puolella kellottivat niiden
alareunat puolen metrin päässä seinästä. _Nautilus_ oli siis
kallistunut ylähangan puolelle, ja mikä pahempi, se makasi aivan
liikkumatta paikallaan.

Sisältä kuului hätäisiä askeleita ja sekavia ääniä, mutta kapteeni
Nemoa ei näkynyt. Olin juuri lähtemäisilläni salongista, kun sinne
säntäsivät Conseil ja Ned Land.

"Mitä on tapahtunut?" kysyin heti.

"Sitä tulen isännältä tietämään", vastasi Conseil.

"Tuhat tulimmaista, minäpä sen tiedän!" äyskäsi kanadalainen.
"_Nautilus_ on käynyt karille, ja päättäen sen asemasta en luule että
se nyt pääsee yhtä helposti irti kuin edellisellä kerralla Torresin
salmessa."

"Mutta on se kai toki noussut jälleen merenpintaan."

"Sitä emme tiedä."

"Se on helposti katsottu." Silmäsin manometriin, mutta suureksi
hämmästyksekseni se näytti meidän olevan 360 metrin syvyydellä.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin.

"Meidän pitää kysyä kapteenilta", arveli Conseil.

"Mutta missä hänet saa käsiinsä?" virkkoi Ned Land.

"Seuratkaa minua", sanoin heille.

Me lähdimme kaikki salongista. Kirjastossa ei näkynyt ketään. Nyt
arvelin että kapteeni oli mennyt vartiopaikalleen perämiehenhyttiin,
joten oli parasta odottaa häntä. Me palasimme taas salonkiin.

Tällä tapaa me vietimme puolisen tuntia ja koetimme kuulostaa
vähimpiäkin laivan sisäosista kuuluvia ääniä, kunnes kapteeni Nemo
viimein ilmestyi salonkiin. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan
meitä. Hänen muulloin niin järkähtämättömillä kasvoillaan olin
näkevinäni levottomuuden oireita. Hän tarkkasi vaitonaisesti
kompassia ja manometriä sekä laski sormensa kartalle Eteläisen
napameren kohdalle.

En rohjennut häiritä häntä. Vasta kun hän muutaman minuutin kuluttua
sattui kääntymään minuun päin, lausuin hänelle saman sanan, jota hän
kerran itse oli käyttänyt karille käydessämme Torresin salmessa:

"Joku ikävä sattumako, kapteeni?"

"Ei, herrani; tällä kertaa se on onneton tapahtuma."

"Onko se pahempaakin laatua?"

"Mahdollisesti."

"Uhkaako meitä välitön vaara?"

"Ei!"

"Onko _Nautilus_ törmännyt karille?"

"On."

"Kuinka se kävi päinsä?"

"Luonnon oikusta eikä ihmisten taitamattomuudesta. Mitään erehdystä
ei aluksen ohjauksessa ole tehty. Inhimillisiä lakeja voi uhmata,
mutta ei luonnon lakeja."

Kapteeni Nemo oli valinnut merkillisen hetken filosoofisiin
mietiskelyihinsä, mutta nykyistä onnettomuutta ne eivät ollenkaan
selittäneet.

"Saanko tiedustaa, herra kapteeni, tämän onnettoman tapahtuman syytä?"

"Suunnaton jäälohkare, kokonainen jäävuori on kallistunut nurin aivan
eteemme", hän vastasi. "Kun lämpimämpi merivesi tahi tavantakaa
sattuvat yhteentörmäykset toisten jäävuorten kanssa kalvavat
tällaisten jättilohkareiden alapintaa, niin nousee niiden painopiste
korkeammalle ja ne heilahtavat puolen kierrosta ympärinsä, kaatuen
laellensa. Juuri näin on tässä käynyt. Muuan tämmöinen jäävuori
kääntyi nurin ja törmäsi _Nautilusta_ vastaan sen syvälle mennessä,
liukui sitten sen emäpuun alle ja nosti sen vastustamattomalla
voimalla vähemmän tiheisiin vesikerroksiin; ja siellä laivamme nyt
makaa kyljellään ja liikkumattomana."

"Mutta eikö alusta saa irti tyhjentämällä vesisäiliöt ja siten
keventämällä sen painoa?"

"Sitä juuri yritetään paraikaa, professori. Voitte kuulla kuinka
pumput ovat täydessä toimessa. Silmätkäähän manometrineulaa! Se
näyttää että _Nautilus_ kohoaa, mutta jäävuori kohoaa yhtä haavaa
sen kanssa; ja siksi kunnes joku este tulee väliin pidättämään sen
ylöspäin käyvää liikettä, ei asemassamme voi tapahtua minkäänlaista
muutosta."

_Nautilus_ kallisteli yhä ylähangan puolelle. Se nousisi varmastikin
pystyyn, hetikun jäävuori pysähtyisi itsestään. Mutta kukaties se
silloin törmäisi ylempänä olevaa rintajäätä vastaan ja joutuisi
puristuksiin näiden kahden jääjättiläisen väliin?

Minä mietiskelin kaikkia mahdollisia seurauksia sellaisesta
tilanteesta. Kapteeni Nemo tarkasteli edelleen manometrineulan
kulkua. _Nautilus_ oli sitten jäävuoren keikahduksen jälkeen kohonnut
noin viisikymmentä metriä, mutta pysyi yhä kallellaan.

Yht'äkkiä tuntui aluksen runko liikahtavan hiukan. _Nautilus_ nousi
jonkun verran pystyyn. Seinät asettuivat taas kohtisuoraan asentoon.
Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan; kaikki otimme vain sykkivin
sydämmin vaaria laivan liikunnasta ja tunsimme, kuinka se hitaasti
kohosi kölilleen. Tällä tapaa kului moniaita minuutteja.

"Vihdoinkin seisomme pystyssä!" huudahdin.

"Niin teemme", virkkoi kapteeni ja astui salongin ovelle.

"Mutta pääsemmeköhän irti?" kysyin vielä.

"Kyllä varmastikin", hän vastasi. "Hetikun säiliöt on saatu tyhjiksi,
kohoaa _Nautilus_ jälleen merenpintaan."

Kapteeni lähti ulos, ja minä älysin pian, että laivan ylöspäin
nouseva liike oli pysäytetty hänen käskystään. Se olisikin pian
törmännyt rintajään vedenalaista pintaa vastaan, niin että parempi
oli pysytellä vapaassa vedessä molempien jääpintojen välillä. Kohta
avattiin akkunaluukutkin, niin että vedenalaista valoa virtasi
salonkiin molemmilta sivuilta.

Me olimme, kuten sanottu, jo vapaassa vedessä; mutta kymmenkunnan
metrin päässä _Nautiluksen_ kummallakin sivulla kohosi kimalteleva
jäämuuri. Samanlaiset muurit olivat ylhäällä päittemme päällä
ja alhaalla jalkojemme alla. Rintajään alapinta levisi yllämme
suunnattomana kattona, ja syvälle allemme keikahtanut jäävuori, jonka
kahleista aluksemme oli vähitellen kirvonnut, oli kummallakin sivulla
kohdannut sivustamuureissa kaksi pykälää, jotka pidättivät sitä tässä
asennossa. _Nautilus_ oli täten vangittuna täydelliseen jäätunneliin,
joka oli kolmattakymmentä metriä leveä ja täynnä tyventä vettä. Sen
oli siis helppo päästä siitä kulkemalla joko eteen- tai taaksepäin
ja sitten muutaman sadan metrin syvyydellä liukua jälleen vapaasti
rintajään alla.

Kattovalaistus oli salongissa sammutettu, mutta sittenkin sen
täytti kirkas valo. Sen aiheutti sähkökoneemme väkevistä säteistä
tunnelin jääseiniin heijastuva hohde. Noissa suurissa, oikullisen
monisärmäisissä jäälohkareissa kimalteli jokainen pinta ja jokainen
orkonen erilaisella hohteella, riippuen jään halki kulkevien
kerrostumasuonien väristä. Niissä tuntui helottavan miljoonittain
säkenöiviä jalokiviä, ennen kaikkea safiireja, joiden siniset säteet
kävivät ristiin smaragdien lämpimän viheriän loisteen kera. Siellä
täällä kuulsi sanomattoman suloinen, monikiuhtava opaalinhohde
keskeltä tultalieskaavia timanttikehyksiä, joiden loimoa silmä
ei kärsinyt katsella. Tämä juhlallinen ilotulitus muistutti
aivan ensiluokkaisen majakkalampun valoa, kun se sadoin kerroin
vahvennettuna heijastuu takapeileistä mykiömäisten lasiseinien
lävitse usvaiseen ilmaan.

"Kuinka tämä on kaunista! Kuinka tämä onkaan kaunista!" huudahteli
Conseil hurmioissaan.

"Niin on", sanoin, "todella ihana näky! Eikö totta, Ned?"

"Niinpä on, pahus vieköön!" puuskahti kanadalainen ärtyneenä. "Se on
kerrassaan komeata! Vihakseni pistää kun täytyy se myöntää. Mokomata
ilotulitusta ei ole koskaan nähty; mutta saatte olla varmat että se
käy meille vielä kalliiksi. Jos saan sanoa kaikki mitä ajattelen,
niin arvelenpa että me näemme täällä asioita, joita Jumala on
tahtonut kätkeä kuolevaisten silmiltä."

Ned olikin oikeassa; liian kaunista tämä oli. Äkillinen huuto
Conseilin huulilta sai minut rutosti kääntymään ympäri.

"Mitä se oli?" kysyin.

"Sulkekaa silmänne, isäntä, elkääkä katselko!" Näin sanoen Conseil
peitti molemmin käsin silmänsä.

"Mikä sinulla on, poikaseni?"

"Valo sokaisi minut, olen sokea!"

Silmäni kääntyivät tahtomattani akkunaan päin, mutta eivät voineet
ollenkaan sietää niistä sisäänvirtaavaa tulenlieskaa.

Minä ymmärsin mitä oli tapahtunut. _Nautilus_ oli lähtenyt
nopeaan liikkeeseen. Jäämuurien heijastukset sulivat yhtenäiseksi
häikäiseväksi hohteeksi.

Salongin akkunaluukut suljettiin, mutta pitkän aikaa pidimme käsiä
vielä silmäimme edessä, jotka olivat aivan sokaistuneet. Kesti
kauvan, ennenkun niiden verkkokalvoa kohdannut ärsytys lakkasi
tuntumasta.

"Sitäpä en olisi ikinä uskonut mahdolliseksi!" sanoi Conseil.

"Enkä minä usko sitä vieläkään", tokaisi kanadalainen.

"Kun kerta taas nousemme maihin", lisäsi Conseil, "nähtyämme niin
paljon luonnon ihmeitä, niin mitä osaamme ajatellakaan kaikista
noista vaivaisista pikkuasioista, joita tulemme kohtaamaan
ihmiskätten muodostelemissa maanosissa? Ei, asuttu maailma ei
oikeastaan ole sen arvoinen että sinne enää palaammekaan!"

Tällainen ihastuksenpuuskaus muuten niin levollisen flaamilaispoikani
suusta osottaa, kuinka korkealle hurmauksemme oikein oli noussut.
Mutta Ned Land ei malttanut olla jäähdyttämättä sitä kipollisella
kylmää vettä.

"Asuttu maailma!" sanoi hän ja pudisti päätään. "Ole rauhallinen,
kuomaseni, sinne emme palaja enää koskaan."

Kello oli 5 aamulla. Silloin tunsimme taas tärähdyksen _Nautiluksen_
kokan puolella. Älysin että sen panssarikeula oli törmännyt jäävuorta
vastaan. Sen täytyi olla aiheutunut väärästä ohjauksesta, sillä tämä
jäälohkareita täynnä oleva merenalainen tunneli ei ollut helppo
kulkea. Arvelin että kapteeni Nemo oli muuttanut suuntaansa ja koetti
kiertää näitä esteitä tai noudattaa tunnelin mutkia. Mutta vastoin
luuloani tunsin _Nautiluksen_ tekevän aivan selvästi tajuttavan
takaperoisen liikkeen.

"Kuljemmeko nyt taapäin?" kysyi Conseil.

"Siltäpä tuntuu", vastasin. "On selvää ettei tunnelista ole
ulospääsyä äskeiseen suuntaan."

"Entä sitten?"

"No, silloin on yksinkertainen keino jälellä. Me palaamme samaa tietä
takaisin ja etsimme ulospääsyä eteläpäästä. Siinä koko temppu!" Minä
koetin puhuessani näyttää levollisemmalta kuin todella olinkaan.

_Nautiluksen_ takaperoinen liikunta kiihtyi yhä edelleen, ja
potkurinsa kiidättämänä kulki se vinhaa vauhtia eteläänpäin.

"Se viivyttää ulospääsyämme", arveli Ned.

"Mitäpä merkitsee jokunen minuutti enemmän tai vähemmän, kunhan
pääsemme tästä vankilasta vapauteen!"

"Totta kyllä", väitti Ned, "jos nimittäin todella koskaan
pääsemmekään."

Minä kävelin jonkun minuutin edestakaisin salongin ja kirjaston
väliä. Ned Land ja Conseil istuivat vaitonaisina. Vihdoin heittäydyin
sohvalle ja otin käteeni kirjan, jonka lehtiä koneellisesti selailin.

Neljännestunnin kuluttua tuli Conseil luokseni ja sanoi:

"Taitaa olla se hyvinkin huvittava kirja, jota isäntä lukee?"

"Onpahan vaan", vastasin.

"Sen kyllä uskon, sillä se on isännän omaa käsialaa."

"Mitä tarkotat?"

Ja todella pidinkin omaa teostani "Suurten vedenalaisten luotojen
salaisuuksia" kädessäni. Nakkasin sen sohvalle ja alotin jälleen
kävelyni. Ned ja Conseil nousivat lähteäkseen pois.

"Odottakaahan vielä vähän, ystäväni", sanoin ja pidätin heitä luonani.

"Niinkuin isäntä käskee", vastasi Conseil.

Näin kului moniaita tunteja. Minä katselin usein salongin seinällä
riippuvia kojeita. Manometri ilmotti _Nautiluksen_ yhä pysyttelevän
300 metrin syvyydellä, kompassi sen pitävän edelleen eteläistä
suuntaa ja sähköloki sen kulkevan 20 solmunvälin vauhdilla, joka
tuntui aivan liialliselta näin ahtailla vesillä. Mutta kapteeni Nemo
tiesi ettei hän sittenkään voinut liiaksi kiirehtää, sillä täällä
vastasivat minuutit vuosisatoja.

Kello 8.25 tuntui jälleen täräys, ja tällä kertaa perän puolelta.
Minä kalpenin. Ned ja Conseil lähenivät minua. Minä tartuin
uskollisen palvelijani käteen. Me katsoimme tiukkaan toisiamme
silmiin, eivätkä sanat olisikaan voineet niin hyvin tulkita mitä tänä
hetkenä tunsimme.

Nyt saapui kapteenikin salonkiin. Minä riensin häntä vastaan.

"Onko etelänpuolinen tunnelinsuu tukossa?" kysyin.

"On, herrani. Jäävuori on muuttanut asentoaan ja salvannut meiltä
kaiken ulospääsyn."

"Olemme siis loukussa?"

"Niin olemme!"




XV LUKU.

Ilma loppuu.


_Nautiluksen_ ympärillä, yllä ja alla oli siis läpäisemätön jäämuuri.
Me olimme rintajään vankeina. Kanadalainen iski suuren nyrkkinsä
pöytään. Conseil pysyi vaiti. Minä katselin kapteenia. Hänen
kasvoilleen oli palannut entinen järkähtämätön levollisuus. Hän
seisoi käsivarret ristissä rinnallaan ja oli vaipunut mietteisiinsä.
_Nautilus_ pysyi liikahtamatta paikallaan.

"Hyvät herrat", sanoi kapteeni viimein järeällä äänellä, "kahdella
tapaa voi kuolla, kun on joutunut meidän asemaamme." Tuo käsittämätön
ihminen näytti näin sanoen aivan matematiikan professorilta, joka
selittelee jotain algebran tehtävää oppilailleen.

"Joko me murskaudumme kuoliaiksi", jatkoi hän, "tahi menehdymme
raittiin ilman puutteesta. Nälkäkuolemasta ei minun tarvitse puhua,
sillä _Nautiluksessa_ on ravintoaineita pitemmäksikin aikaa, kuin
meillä on elettävänä. Punnitkaamme siis, kumpi ensin mainitsemistani
kuolintavoista on meille edullisempi."

"Mitä tukahtumiseen tulee," huomautin, "niin tuskinpa meidän
tarvitsee sitä peljätä, sillä ovathan ilmasäiliömme aivan täydet."

"Aivan oikein", vastasi kapteeni, "mutta niissä riittää meille
ilmaa ainoastaan kahdeksi päiväksi. Olemme nyt olleet veden alla
kuusineljättä tuntia, ja ilma laivassa on jo niin tympeätä että se
tarvitsee raitistamista. Kahdeksanviidettä tunnin kuluttua ovat
ilmavarastomme tyyten käytetyt."

"No niin, kapteeni, vapautukaamme siis noiden kahdeksanviidettä
tunnin kuluessa vankeudestamme."

"Ainakin voimme koettaa murtaa reikää meitä ympäröivään jäämuuriin."

"Miltä puolelta?" kysyin.

"Siihen voi luotauslanka antaa vastauksen. Minä annan _Nautiluksen_
laskeutua alemmalle jäävuorelle ja panen mieheni sukellustamineihin
puettuina käymään jäämuurin kimppuun sen heikoimmalta kohdalta."

"Voiko salonginakkunoita pitää auki?"

"Aivan hyvin, sillä alus pysyy paikoillaan."

Näin sanoen kapteeni Nemo kävi hommaan. Pian kuului viheltävää
ääntä, josta arvasin veden tunkeutuvan säiliöihin. _Nautilus_ vajosi
hitaasti ja lepäsi viimein jääperustalla 350 metrin syvyydellä.

"Hyvät ystävät", sanoin kohtalotovereilleni, "asemamme on vaikea,
mutta minä luotan teidän mielenlujuuteenne."

"Herra professori", vastasi kanadalainen, "minä lupaan etten näinä
hetkinä väsytä teitä valitusvirsilläni ja että teen mitä voin
yhteisen pelastumisemme hyväksi."

"Hyvin sanottu, Ned", lausuin ja ojensin hänelle käteni.

"Tahdon lisätä", hän jatkoi, "että olen yhtä tottunut käyttelemään
jääkuokkaa kuin harpuunaakin, ja että jos voin olla kapteenille
hyödyksi, niin hän saa käskeä minut minne hyväksi näkee."

"Hän ei ylönkatso apuanne. Tulkaa, Ned!"

Minä vein hänet siihen suojaan, jossa _Nautiluksen_ miehet
paraikaa panivat päälleen korkkipukujaan, ja kerroin kapteenille
Nedin tarjouksesta, jonka hän otti vastaan. Kanadalainen pukeutui
sukellustamineihin ja oli kohta yhtä valmis käymään työhön kuin
toisetkin miehet. Jokaisella oli seljässään Rouquayrol-koje,
johon oli säiliöistä pumpattu runsas varasto puhdasta ilmaa.
Mutta Ruhmkorffin-lamput olivat tarpeettomat näissä selkeissä ja
heijastuskoneen valaisemissa vesissä.

Kun Ned oli valmis käymään työhön käsiksi, palasin salonkiin ja
istahdin Conseilin kera avoimien akkunoiden ääreen katselemaan meitä
ympäröiviä vesi- ja jääkerroksia. Kohta näimme kaksitoista miestä,
joiden joukosta tunsin Ned Landin hänen pitkästä vartalostaan,
astuvan jääsillallemme. Kapteeni Nemo seurasi heitä.

Ennenkun vankilamme muureja ruvettiin kovertamaan, toimitutti
kapteeni luotauksia, joiden avulla kaivamisen suunta määrättiin.
Pitkiä poria työnnettiin sivuseiniin, mutta paksussa ja kovassa
jäässä ei niillä päästy viittätoista metriä syvemmälle. Jääkattoon
oli tarpeetonta käydäkään käsiksi, sillä sen muodosti enemmän kuin
neljäsataa metriä vahva rintajää. Kapteeni antoi silloin tutkia
jääsiltaamme.

Se erotti meidät vain kymmenen metrin vahvuudelta alempana olevasta
vapaasta vedestä; sen paksumpi ei tuo kiusantekijämme ollut. Meidän
tuli siis kovertaa siihen aukko, joka oli _Nautiluksen_ ympärysmitan
kokoinen. Meidän täytyi murskata jäätä noin 6,500 kuutiometriä, jotta
aluksemme voisi siten syntyneen aukon lävitse laskeutua jääkentän
alle.

Työhön käytiin heti käsiksi, ja sitä toimitettiin väsymättömällä
uuraudella. Kapteeni Nemo antoi merkitä jäähän tuon suunnattoman
aukon ympäryskehän ja pani miehensä sitten yht'aikaa poraamaan
reikiä pitkin sen pituutta. Kun tämä kehäviiva siten oli jotenkin
tiheillä reijillä lävistetty, ruvettiin sitä pitkin särkemään jäätä
tuurilla ja jääkuokilla, jolloin aika isoja järkäleitä irrottui.
Vettä raskaamman ominaispainonsa takia nämä lensivät ylös tunnelin
kattoholviin, joka täten vahveni sitä mukaa kuin jääsilta sen alla
oheni.

Kaksituntisen kovan ahertelun jälkeen Ned Land palasi alukseen lopen
väsyneenä. Hänen ja hänen toveriensa sijalle astuivat vereksin
voimin uudet miehet, joihin myöskin Conseil ja minä liityimme.
_Nautiluksen_ perämies johti tällöin työtä. Ensin tuntui vesi minusta
merkillisen kylmältä, mutta pianpa lämpenin kuokkaa hetken ajan
heilutettuani. Liikkeeni olivat varsin keveät, vaikka jäseniäni
puserti kolmenkymmenen ilmakehän paine.

Kun minä vuorostani kahden tunnin työskentelyn jälkeen palasin
laivaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, tunsin huomattavan eron
Rouquayrol-kojeeni puhtaan ilman ja _Nautiluksen_ hiilihappoa täynnä
olevan ilman välillä. Mutta laivan ilmavarastoa ei oltu uusittukaan
kahteen vuorokauteen, niin että sen elähyttävät ainekset olivat jo
tyyten vähissä.

Täten työskennellen herkeämättä kahdessa vuorossa olimme
kahtenatoista tuntina särkeneet merkittyä jääpintaa vasta metrin
paksuudelta, s.o. murskanneet siitä ainoastaan noin 600 kuutiometriä.
Sellaisella menolla tarvittiin vielä viisi yötä ja neljä päivää,
ennenkuin työ oli onnellisesti loppuunsaatettu.

"Viisi yötä ja neljä päivää!" sanoin huo'ahtaen Ned Landille ja
Conseilille; "ja meillä on säiliöissä ilmaa ainoastaan kahdeksi
vuorokaudeksi!"

"Lukuunottamatta vielä sitäkin mahdollisuutta", huomautti Ned,
"että vaikka kerran pääsemmekin irti tästä kirotusta luolasta, niin
saatamme käydä uudestaan kiikkiin rintajään alla, voimatta enää
uudistaa ilmavarastoamme."

Totta kyllä! Ja kukapa voi ennakolta arvata lyhyintä aikaa,
joka vapautukseemme tarvittiin. Eiköhän raittiin ilman puute
ennättäisi tukehuttaa meidät, ennenkun _Nautilus_ pääsisi kohoamaan
vedenpintaan? Olikohan sen ja kaikkien sen sisällä olevien kohtalona
menehtyä tähän jättimäiseen jäähautaan? Tilanteemme oli todellakin
hirveä. Mutta jokainen meistä katseli rohkeasti kuolemaa kasvoista
kasvoihin, ja kaikki olimme lujasti päättäneet ponnistaa voimamme
viimeiseen asti.

Kuten olin arvannut, saatiin yön kuluessa irrotetuksi uusi metrin
vahvuinen jäälevy tuosta suunnattomasta onkalotekeleestä. Mutta kun
aamulla korkkitamineissani astelin jääsohjussa, jonka lämpömäärä
oli -6° tai -7° C, huomasin sivuseinämien vähitellen lähenevän
toisiansa. Tämän uuden ja odottamattoman vaaran näkeminen ei suinkaan
ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme, sillä nuo toisiaan lähenevät
jäämuurit uhkasivat rautaisessa syleilyssään musertaa _Nautiluksen_
kuin lasikulhon!

Minä en kertonut tovereilleni tästä uudesta turmionuhkasta. Miksipä
olisin lamauttanut heidän voimiaan, joita niin tyyten tarvittiin
vaivaloisessa pelastustyössä? Mutta laivaan tultuani ilmotin siitä
heti kapteeni Nemolle.

"Olen itse huomannut sen", sanoi hän levollisella tavallaan, jota
eivät tukalimmatkaan olosuhteet voineet järkähyttää. "Siinä on
meille uusi vaaranpaikka lisää, mutta en näe mitään mahdollisuutta
sen välttämiseksikään. Ainoa pelastuskeinomme on koettaa olla
joutuisammat kuin meitä uhkaava kova kohtalo. Meidän on ennätettävä
ensiksi, ennenkun turma tulee. Siinä kaikki!"

Ennätettävä ensiksi!... No niin, pitihän minun jo olla tottunut hänen
puhetapaansa!

Tänä päivänä työskentelin useampia tunteja peräkkäin kuokallani.
Uuttera ahertelu oli omiaan ylläpitämään mielenlujuuttani. Sen ohessa
työnteko oli samaa kuin yhtä pitkä poissaolo _Nautiluksesta_ --
silloin pääsi laivan myrkyllisestä ilmapiiristä hengittämään sitä
raitista, happirikasta ilmaa, jota säiliöistä joka kerta työhön
lähtiessämme pumpattiin hengityskojeisiimme.

Illan tullen oli aukko taas syventynyt metrin verran. Mutta laivaan
palatessani olin tukahtua siitä hiilihappomäärästä, jota ilma sen
suojissa oli täynnä. Ah, kunpa meillä olisi vain ollut keino, millä
poistaa tuota myrkyllistä kaasua! Hapenpuute ei meillä voinut
tulla kysymykseenkään. Merivesi sisälsi sitä melkoisen määrän,
ja mahtavilla ilmapumpuillamme olisimme voineet eristää siitä
happea vaikka kuinka paljon. Mutta minnekä työntää keuhkoista
uloshengittämämme hiilihappo? Ainoa keino olisi ollut täyttää
astioita kloorihappoisella kalilla ja alituisesti pudistella niitä.
Mutta sitä ainetta ei laivassa ollut, eikä mitään muuta voinut sen
asemasta käyttää.

Tänä iltana täytyi kapteeni Nemon avata ilmasäiliöittensä hanat ja
päästää suuria määriä puhdasta ilmaa _Nautiluksen_ sisäosiin. Ilman
sitä toimenpidettä ei meistä olisi yksikään enää herännyt hengissä
seuraavana aamuna.

Huomenissa, maaliskuun 26 p., alotin jälleen kaivosmiehentyöni
meidän käydessä murtamaan viidettä metriä vankiholvimme
lattiasillasta. Rintajään sivuseinät ja alapinta paksunivat
huomattavasti jäätyessään. Ilmeistä oli että ne jäätyivät umpeen
ennen _Nautiluksen_ irtipääsemistä. Mikä meidän kohtalomme silloin
olisi? Jäätyä kiini tähän hyhmään niinkuin kärpäset akkunajäähän!
Minut valtasi äkillinen epätoivo. Kuokka oli pudota hervottomista
käsistäni. Mitä kannatti kuluttaa vaivaisia voimiani, kun osakseni
kumminkin tulisi joko tukahtua ilmanpuutteeseen tahi musertua näiden
kivettyväin vesivuorten välissä? Semmoisia kidutusmahdollisuuksia
ei ikinä ole edes raivopäisimmän raakalaisen mieleen juolahtanut!
Minusta tuntui, kuin jo olisin jonkun pelottavan hirviön leukapielten
välissä, jotka vastustamattomasti sulkeutuivat musertaakseen minut...

Samassa tuokiossa astui työtä johtava päällikkömme ohitseni. Minä
kosketin häntä käsivarteen ja osotin hänelle vankilamme sisäänpäin
vahvenevia seiniä. Ylähangan puolella oleva jäämuuri oli siirtynyt
ainakin neljä metriä lähemmäksi _Nautiluksen_ runoa.

Kapteeni ymmärsi mitä tarkotin ja viittasi minua seuraamaan häntä.
Me palasimme laivaan. Riisuttuani korkkipuvun päältäni menin hänen
perässään salonkiin.

"Kuulkaapas nyt, professori", sanoi hän minulle, "meidän täytyy
turvautua johonkin ennen arvaamattomaan keinoon, muuten me
muuraudumme tähän jääksi hyytyvään veteen niinkuin sementtitaikinaan."

"Niin, mutta mitä meidän sitte olisi tehtävä?"

"Ah, jospa _Nautitukseni_ olisi kyllin vahva musertumatta kestämään
tätä puserrusta!" huudahti hän.

"Entä sitten?" kysyin, käsittämättä mitä kapteeni oikein tarkotti.

"Ettekö ymmärrä", hän vastasi, "että veden jäätymisestä olisi meille
apua? Ettekö käsitä, että vesi muuttuessaan kiinteään muotoon särkisi
nämä meitä kahlehtivat jäälautat, niinkuin se jäätyessään särkee
kovimpiakin kiviä? Joko tajuatte, että siitä tulisi meille tehokas
apuneuvo pelastuaksemme eikä vain murskautuaksemme?"

"Ehkäpä, kapteeni. Mutta kuinka vahva vastustuskyky _Nautiluksella_
olisikin, niin ei se voisi kestää tuon arvaamattoman puristuksen
painetta likistymättä rautapellin ohuiseksi."

"Sen kyllä tiedän, professori. Emme voikaan toivoa mitään apua
luonnon puolelta, vaan ainoastaan omalta kekseliäisyydeltämme. Tätä
jäätymistä meidän on yritettävä vastustaa. Sillä eivät ainoastaan
sivuseinämät kasva kokoon, vaan _Nautiluksen_ edessä ja takana ei ole
enää kolmenkaan metrin vertaa avointa vettä. Jää syleilee meitä joka
taholta."

"Kuinka kauvan luulette säiliöissä olevan ilman antavan meidän
vapaasti hengittää laivassa?"

Kapteeni katsoi minuun tutkivasti silmiin.

"Ylihuomenna ovat säiliöt tyhjät!" sanoi hän.

Kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta -- voiko tuo vastaus
kuitenkaan enää yllättää minua? Maaliskuun 22 päivänähän _Nautilus_
oli sukeltanut napajään alle, ja nyt oli jo 26:des päivä käsillä. Ja
se vähäinen ilmamäärä, joka meillä vielä oli jälellä, oli säästettävä
työssä olevia varten. Vielä tänäkin hetkenä, kun piirtelen näitä
rivejä paperille, tekee silloisen pulamme muisteleminen minuun niin
elävän vaikutuksen, että sanoin kuvaamaton kauhistus valtaa koko
olentoni, aivan kuin loppuisi nytkin keuhkoistani ilma.

Kapteeni seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, vaitonaisena ja
liikkumattomana. Todennäköisesti hän oli saanut uuden aatteen, mutta
näytti tahtovan väkisin hyljätä sen. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan
seuraavat sanat:

"Kiehuvaa vettä!"

"Kiehuvaa vettä?" toistin typerryksissäni

"Niin, professori. Me olemme suljetut verraten pienipintaisen
kuution sisään. Ettekö luule, että jos _Nautiluksen_ pumppujen
annetaan herkeämättä ruiskuttaa kiehuvaa vettä vankiholviimme, niin
kohotettaisiin tämän kautta sen lämpömäärää ja estettäisiin sen
umpeenjäätyminen?"

"Meidän täytyy ainakin koettaa sitä keinoa", sanoin päättäväisesti.

"Niin, koettakaamme siis, professori!"

Lämpömittari näytti silloin -7° C laivan ulkopuolella. Kapteeni
vei minut keittiöön, missä suurissa tislauskattiloissa paraikaa
höyryttämisen avulla valmistettiin merivedestä juomavettä.
Kattilat pumppasivat itsetoimivasti itsensä täyteen vettä ja
Bunsenin-pattereista lähtevä koko sähköinen lämpö johdettiin vedessä
oleviin metalliputkiin. Muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat
veden kiehuma-asteeseen. Se johdettiin pumppuihin, ja sijaan
tuli uutta kylmää vettä tarpeen mukaan. Sähköpatterien kehittämä
lämpömäärä oli niin korkea, että merestä otettu jääkylmä vesi palasi
kiehuvankuumana pumppujen lieriöihin, käytyään ainoastaan lyhyen
hetken lämmityskoneessa.

Kuumaa vettä alettiin ruiskuttaa ulos; ja kolmen tunnin yhtämittaisen
työskentelyn jälkeen näytti lämpömittari laivan ulkopuolella vain
-6° C. Olimme siis voittaneet yhden asteen. Vielä kaksi tuntia samaa
herkeämätöntä työtä, niin näytti lämpömittari ainoastaan -4°.

"Me onnistumme!" sanoin kapteenille, tarkoin seurattuani työn
edistymistä.

"Minäkin luulen niin", hän vastasi. "Me emme siis tule musertumaan;
ainoastaan tukehtumisen vaara enää uhkaa meitä."

Yön kuluessa veden lämpömäärä nousi jo -1:seen. Ruiskuttamisella ei
tätä astemäärää saatu enää kohoamaan. Mutta kun merivesi jäätyy vasta
2°:lla, niin rauhoituin lopultakin tämän kuolintavan pelosta.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 27:ntenä, olimme siltajäästä saaneet
kuudennen metrin koverretuksi. Tämän jälkeen oli meillä enää neljä
metriä murrettavana; mutta se tiesi kuitenkin kahdeksanviidettä
tunnin yhtä jaksoista aherrusta.

Ilmaa laivassa ei voinut vaihtaa, vaikka se joka päivä kävi yhä
sietämättömämmäksi. Sanomaton painostus vaivasi minua. Klo 3
tienoissa iltapäivällä tunsin oloni vallan kamalaksi. Haukottelin
niin että leukani olivat mennä sijoiltaan. Keuhkoni kävivät kuin
palkeet koettaessaan turhaan tavoittaa raitista ilmaa. Menin
jonkinlaiseen tainnostilaan. Kelpo palvelijani Conseil, joka kärsi
yhtä suuresti kuin minä, ei jättänyt minua hetkeksikään. Hän piti
minun kädestäni kiinni, lohdutti ja rohkaisi minua, ja usein kuulin
hänen supisevan itsekseen:

"Ah, kunpa voisin olla hengittämättä, jotta isännälle jäisi enemmän
raitista ilmaa!"

Kyyneleet nousivat silmiini kuullessani tuon uskollisen pojan puhuvan
niin.

Tilanteemme laivassa oli kerrassaan hirvittävä. Kuinka kerkeästi
pukeuduimmekaan sukellustamineisiimme päästäksemme ulos
työskentelemään! Kuokat kajahtelivat jääkerrosta vastaan. Käsivarren
lihakset uupuivat, kämmenistä lähti nahka irti, mutta mitäpä
välitimmekään näistä vaivoista ja haavoista! Saimmehan elähyttävää
ilmaa keuhkoihimme! Voimme hengittää vapaasti!

Eikä kumminkaan kukaan tahallaan viivytellyt työpaikalla. Määräajan
kuokkaa heiluteltuaan luovutti kukin mielellään hengityskojeen
läähättävälle toverille, jotta hänkin saisi keuhkoihinsa puhdasta
ilmaa. Kapteeni Nemo näytti kaikille hyvää esimerkkiä.

Tänä päivänä kävi työmme vielä rivakammin kuin ennen. Meillä oli
jälellä ainoastaan kahden metrin vahvalta jääpintaa. Ainoastaan
kahden metrin vahvuinen jääkalvo erotti meitä vapaasta merestä!
Mutta säiliöt olivatkin jo miltei tyhjät puhtaasta ilmasta. Se
vähäinen määrä, minkä ne vielä sisältivät, oli säästettävä ulkotyössä
olijoille. _Nautilukseen_ ei siitä riittänyt rahtuistakaan.

Kun illalla taas palasin laivaan, tunsin miltei tukahtuvani.
Sellainen yö! Sen kärsimyksiä ei voi sanoin kuvatakaan. Seuraavana
päivänä oli hengitykseni kamalan vaikeata. Päänkivun lisäksi tuli
kova huimaus, niin että olin aivan kuin humaltunut. Seuralaiseni
tunsivat samaa. Monet laivamiehistä kärsivät hirveitä tuskia.

Tänä päivänä, joka oli vankeutemme kuudes, päätti kapteeni Nemo
murskata meitä vapaasta vedestä erottavan jääseinän, koska
kuokilla hänen mielestään päästiin liian hitaasti eteenpäin. Hän
säilytti alati kylmäverisyytensä ja rohkeutensa. Siveellisellä
lujuudellaan hän tukahutti ruumiilliset kärsimyksensä. Meidän toisten
ruikutellessa hän mietti, punnitsi ja toimi. Hänen käskystään alus
kevennettiin, s.o. kohotettiin irti jäälautasta muuttamalla sen
ominaispainoa. Sitten se hinattiin sen suunnattoman aukon kohdalle,
jonka olimme hakanneet jäähän; ja täytettyä säiliöt jälleen vedellä
laskettiin se hitaasti aukkoon. Samassa tuokiossa nousi koko miehistö
laivaan, ja kaksoisovi teljettiin kiini. _Nautilus_ lepäsi nyt
jääkalvolla, joka enää oli vain metrin vahvuinen ja johon oli porattu
tuhatkunta reikää. Säiliöitten hanat avattiin nyt vallan auki, ja
sata kuutiometriä vettä virtasi aukkoon ja lisäsi sadalla tonnilla
_Nautiluksen_ painoa.

Me odotimme, kuuntelimme, unhotimme kärsimyksemme ja elimme vain
toivossa. Tähän viimeiseen hätäkeinoon panimme kaiken luottamuksemme.
Vaikka päässäni suhisi kuin koskenpauhu, kuulin kohta valtavaa
kohinaa laivanrungon alta. Jää särkyi paukkuen, ja _Nautilus_
laskeutui laskeutumistaan.

"Me pääsemme tästä hornankuilusta!" kuiskasi Conseil korvaani.

En voinut vastata hänelle mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja
puristin sitä suonenvedontapaisesti.

Äkkiä katosi _Nautilus_ suunnattoman painonsa takia aivankuin tykistä
ammuttu luoti jään alle avoimeen veteen.

Nyt johdettiin kaikki käytettävissämme oleva sähkövirta pumppuihin,
jotka rupesivat heti ajamaan vettä pois säiliöistä. Ennen pitkää
alkoi manometri näyttää ylöspäin kohoavaa liikuntaa. Potkuri, joka
pyöri mahdollisimman vinhaan, pani rungon tärisemään pitkin sen
pituutta ja vei meitä nopeata vauhtia pohjoista kohti. Mutta kuinka
kauvan kestäisi tätä rintajään alaista matkaa, ennenkun pääsisimme
vapaalle merelle? Vieläkö kokonaisen päivän? Ennen sen loppua minä en
enää olisi elävien joukossa.

Maaten puoleksi pitkälläni kirjaston sohvalla olin joka hetki aivan
tukehtumaisillani. Kasvoni olivat sinertävät, kaikki sielunkykyni
horroksissa. Minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään. Lihaksiani en
kyennyt enää ponnistamaan kokoon.

En tiedä kuinka kauvan vietin tällä tapaa, mutta minulla oli hämärä
aavistus, että nyt vasta kuolonkamppailuni oikein todesta alkoi.
Tajusin että minun piti kuolla.

Mutta -- mitä se oli? Äkisti virkosin horroksista. Muutamia raittiin
ilman tuulahduksia tunkeutui keuhkoihini. Olimmeko jo nousseet
merenpintaan? Olimmeko murtautuneet rintajään läpi?

Ei! Ne olivat vain uskolliset ystäväni Conseil ja Ned Land, jotka
uhrautuivat pelastaakseen minun henkeni. Eräässä hengityskojeessa oli
vielä jäljellä muutama hiukkanen puhdasta ilmaa. Sen he säästivät
minulle, ja ollen itse melkein tukehtumaisillaan valoivat he minuun
pisara pisaralta uutta raitista ilmaa. Minä tahdoin lykätä kojeen
pois luotani, mutta he pitivät minua käsistä kiini ja moniaan
minuutin ajan hengitin mielihyvällä saalistani.

Silmäni pitivät tarkalla kellontaulua. Se näytti silloin klo 11 a.p.
Tänään piti meillä oleman maaliskuun 28 p. _Nautilus_ kulki eteenpäin
hirvittävällä vauhdilla -- 48 solmuväliä tunnissa. Se luisti vedessä
kuin ankerias.

Missä oli kapteeni Nemo tällä hetkellä? Oliko hän ehkä jo saanut
surmansa -- ja hänen miehensä samalla kertaa?

Nyt juuri ilmaisi manometri, että meillä oli pintaan ainoastaan
kuuden metrin välimatka. Vain verrattain ohut jäälautta erotti meitä
raittiista ilmasta. Eikö sitä voisi musertaa?

Ehkäpä voitiinkin! Ainakin yritti _Nautilus_ tehdä sen... Minä tunsin
tosiaan sen asettuvan vinoon asentoon, laskemalla peräkeulansa
alemmaksi ja kohottamalla panssaripuskimensa ylöspäin. Ottamalla
vettä säiliöihinsä voi se siirtää painopistettään taaemmaksi.

Sitten se, väkevän potkurinsa ajamana, hyökkäsi jäälautan kimppuun
alhaalta päin kuin mikäkin alkuaikojen kummitus. Se särki jäätä
pala palalta; vetäytyi taaksepäin ja hyökkäsi uudelleen väkevällä
vauhdilla murskautuvaa jääkenttää vastaan; teki viimein mahtavan
hypyn ja syöksyi koko painollaan pintajäätä vastaan, murskaten sen.
Luukut avattiin, ja puhdasta ilmaa virtaili _Nautiluksen_ joka osaan.




XVI LUKU.

Kamppailu mustekalojen kanssa.


Olimme jo kauvan sitten päässeet kaameasta vankeudestamme etelänavan
jäätelien alla ja kynnimme Atlantin merta Etelä-Amerikan rannikolla.
Mutta _Nautilus_ tahtoi ilmeisesti välttää vilkasliikkeisiä reittejä,
jonka vuoksi emme poikenneetkaan Antillien mereen emmekä Meksikon
lahteen. Huhtikuun 16 p. näimme Martinique- ja Guadeloupe-saarten
korkeat vuorenhuiput viidenviidettä kilometrin päässä.

Ned Land, joka oli toivonut voivansa toteuttaa pakoyrityksensä näillä
saarista ja merenkulkijoista rikkailla vesillä, tuli hyvin noloksi.
Pako olisi ollut helppo toimeenpanna, jos hän olisi voinut anastaa
laivan purren kapteenin tietämättä. Mutta aavalla valtamerellä sitä
oli mahdoton ajatellakaan.

Hänen, Conseilin ja minun kesken oli pitkä keskustelu tästä asiasta.
Olimme nyt olleet kuuden kuukauden ajan _Nautiluksen_ vankeina ja
purjehtineet sen mukana kokonaista 8,500 peninkulmaa maapallon
kaikilla vesillä, eikä meillä ollut -- kuten Ned Land sanoi --
vähintäkään toivoa siitä, että tämä matka milloinkaan loppuisi. Hän
teki silloin minulle aivan odottamattoman ehdotuksen: että kysyisimme
kapteeni Nemolta suoraan, aikoiko hän pitää meitä määrättömän ajan
laivassaan.

Minusta tuntui tuollainen tiedustus varsin toivottomalta. Me emme
voineet toivoa _Nautiluksen_ päälliköltä mitään, vaan saisimme
luottaa yksinomaan itseemme. Sitäpaitsi oli tuo mies jo jonkun
aikaa näyttänyt paljon synkeämmältä ja itseensäsulkeutuneemmalta
kuin koskaan ennen. Minua hän tuntui kerrassaan välttävän. Ennen
hän oli ollut huvitettu saadessaan selittää minulle merenalaisia
merkillisyyksiä, mutta nyt häntä ei enää ollenkaan näkynyt salongissa.

Mikähän muutos hänessä oli oikein tapahtunutkaan, ja mikä seikka sen
lienee aiheuttanut? En voinut omassa käytöksessäni huomata mitään
syytä siihen. Jokohan meidän läsnäolomme laivalla alkoi vaivata
häntä? En voinut kuitenkaan toivoa, että hän omasta ehdostaan
lahjoittaisi meille vapauden.

Mitä hauskoja huomioita sainkaan tehdä joka päivä täällä Antillien
vesillä, kymmenen metriä merenpinnan alapuolella! Muiden zoophytien
joukossa oli täällä n.s. risteilijöitä, joita englantilaiset sanovat
"Portugalin sotalaivoiksi", tieteelliseltä nimeltään _Physalia
pelagica_ -- jonkunlaisia isoja, soikeita ja helmiemon-hohtoisia
rakkoja, joiden siniset tuntoripset uiskentelevat niiden jälessä kuin
silkkirihmavyyhdet. Edelleen näin meduusoja, kauniita katsella, mutta
ikäviä kosketella. Ne erittävät itsestään nestettä, joka polttaa ihoa
kuin nokkospensas. Nilviäisistä vaarinotin puolitoista metriä pitkiä
anneliideja, jotka ovat varustetut ruusunpunaisella kärsällä ja 1,700
liikkumaelimellä, jotka kimmurtelevat vedessä taivaankaaren kaikissa
värivivahduksissa. Kalojen joukossa huomasin Malabarin rauskuja,
suunnattomia rustomaisia kuvatuksia, jotka kasvavat yli kolme metriä
pitkiksi ja 300 kg. painoisiksi ja tällöin liehuivat salongin
akkunalevyjen ohi kuin mitkäkin levällään olevat kankaankappaleet.

Huhtikuun 20 p. olimme laskeutuneet 1,500 metrin syvyyteen. Lähin
maakamara oli Bahamasaarilla, jotka olivat hajallaan merenpinnalla
kuin ryhelmä jättiläisten nakkelemia kivijärkäleitä. Niiden ympärillä
kohosi korkeita merenalaisia luotoja, joitten välisiä kuiluja eivät
sähköheijastajamme säteet jaksaneet valaista pohjaan saakka. Pitkin
pituuttaan olivat nämä luodot köynnös- ja haurakasvien peittämät.

Kello 11 aikaan Ned Land kiinnitti huomioni äkilliseen liikkeeseen
noiden haurakasvien välissä.

"Mikä hirvittävä otus!" huudahti hän rynnäten akkunan luo.

Minäkin riensin sitä katselemaan enkä voinut olla kavahtamatta
taaksepäin. Silmieni edessä liikehti kammottava kummitus, aivan kuin
joku satujen hirmuinen tursas.

Se oli jättimäinen mustekala, kahdeksaa metriä pitkä. Se kulki
nuolen nopeudella taaksepäin samaan suuntaan kuin _Nautilus_,
katsellen meitä suurilla, liikkumattomilla, harmaansinisillä
silmillään. Sen kahdeksan lonkeroa eli jalkaa, jotka ovat tälle
eläinluokalle antaneet "pääjalkaisten" nimen, olivat vartaloa kaksi
vertaa pitemmät. Erotti selvästi nuo 250 imukuppia lonkeroitten
sisäpuolilla, jotka tavantakaa imeytyivät tunnustellen kiini
akkunaruutuun. Sen suu oli papukaijannokan muotoinen, sulkeutui ja
avautui pystysuoraan ja oli varustettu useilla riveillä naskalimaisia
hampaita.

Mikä luonnonoikku olikaan että moisella nilviäisellä on linnunnokka!
Sen sukkulamainen, keskeltä pyöreäksi turvonnut ja vaipan kattama
vartalo oli kuin mikäkin muodoton lihavuori, joka painoi ainakin
20--25,000 kg. Sen väri vaihteli, hetikun se ärtyi, erinomaisen
nopeasti harmaansinisestä punaruskeaksi.

Toisia mustekaloja näyttäytyi ylihangan puoleisen akkunan takana.
Ne seurasivat uskollisesti _Nautilusta_, ja me kuulimme niiden
nokkain hakkaavan ruutua vastaan. Minä voitin ensimmäisen kauhuni
ja vastenmielisyyteni näitä kamalia eläimiä kohtaan ja rupesin
piirustamaan niitä.

Äkkiä pysähtyi _Nautilus_ aivan yht'äkkiä, ja sen runko vavahti
pitkin pituuttaan.

"Olemmekohan törmänneet karille?" kysäsin.

"Varmaankin", vastasi kanadalainen, "mutta kiini emme ole kuitenkaan
käyneet, sillä alushan uiskentelee aivan vapaasti."

Niin, _Nautilus_ tosin uiskenteli vapaasti, mutta se ei enää kulkenut
eteenpäin. Potkurinsiivet eivät enää pieksäneet vettä, Täten kului
tuokio. Sitte astui kapteeni Nemo perämiehensä seurassa salonkiin.

Minä en ollut nähnyt häntä kotvaan aikaan. Hän näytti hyvin
synkkämieliseltä. Meitä puhuttelematta, tuskinpa huomaamattakaan,
hän kävi akkunan luo, silmäsi meren kummituksia ja virkkoi sitten
muutaman sanan perämiehelle.

Tämä lähti tiehensä. Kohta suljettiin akkunaluukut, ja
kattolamppuihin leimahti valoa.

Minä astuin kapteenin luo.

"Merkillinen kokoelma mustekaloja", sanoin hänelle keveästi,
aivan kuin joutilas katselija, joka akvaarion lasiruudun takaa on
silmäillyt merelliskokoelmia.

"Niin tosiaan, herra luonnontutkija", vastasi hän; "ja me käymme
taistelemaan niiden kanssa rinta rintaa vastaan."

"Rinta rintaa vastaan", toistin ällistyneenä, luullen kuulleeni
väärin.

"Juuri niin, professori. Potkuri ei enää tee tehtäväänsä. Luulen
yhden noista mustekaloista takertuneen kiini siihen ja estävän sen
pyörimistä."

"Mitä nyt aijotte tehdä?"

"Nousta ylös pintaan ja surmata koko joukkion."

"Se on vaikea tehtävä, kapteeni."

"Niin, sangen vaikea. Sähköluodeillamme emme voi mitään niiden
pehmeässä lihassa, jossa ne eivät tapaa tarpeeksi vastustusta
räjähtääkseen. Mutta me käymme kirveillä niiden kimppuun."

"Ja harpuunalla, kapteeni", sanoi kanadalainen, "jollette hylkää
minun apuani."

"Minä otan sen vastaan, mestari Land."

"Me tulemme mukaan", virkoin; ja me astuimme kapteenin jälessä
keskusportaille.

Niillä seisoi tusinan verta laivamiehiä kirveet käsissä, valmiina
käymään hirviöitten kimppuun. Conseil ja minäkin tartuimme
kirveisiin, Ned harpuunaan.

_Nautilus_ oli jo kohonnut vedenpintaan. Muuan merimiehistä irrotti
luukun. Mutta tuskin oli hän saanut ruuvatuksi mutterit irti, kun
kansiluukku kohosi ilmaan mitä raivoisimmalla liikkeellä, jonka
arvatenkin mustekalain lonkeroiden imukupit saivat aikaan.

Heti työntyi yksi tällainen pitkä lonkero ikäänkuin mikäkin
jättiläiskäärme aukosta sisään, ja parikymmentä muuta heilui ilmassa
sen yläpuolella. Kirveeniskulla löi kapteeni poikki ensinmainitun,
joka kiemurrellen luisui alas portaita pitkin. Mutta juurikun
työnnyimme kaikki joukolla aukosta ylös päästäksemme yläkannelle,
iski kaksi muuta lonkeroa kiini kapteenin edessä olevaan merimieheen
ja nosti hänet vastustamattomalla voimalla näkyvistämme.

Kapteeni Nemo päästi kumean huudon ja ryntäsi kannelle. Me seurasimme
hänen perässään.

Mikä kamala näky! Lonkerot olivat kääriytyneet onnettoman miehen
ympärille ja pitivät häntä imukupeillaan kiini järkähtämättömässä
syleilyssään. Hän oli tukehtua, ja hänen kurkustaan kuului koriseva
ääni: "Apuun! Apuun!" Nämä _ranskaksi_ lausutut sanat saattoivat minut
aivan ymmälle. Minulla oli siis maanmies laivalla, ehkä useampiakin!
En ikinä tule unhottamaan tuota sydäntäsärkevää parahdusta!

Miesparka oli auttamattomasti hukassa. Mikäpä voima kykenisikään
pelastamaan hänet tuosta hirvittävästä syleilystä! Kapteeni Nemo oli
kuitenkin hyökännyt mustekalan kimppuun ja katkaissut kirveellään
vielä toisen sen lonkeroista. Perämies taisteli raivokkaasti muita
_Nautiluksen_ kupeilla kiemurtelevia hirviöitä vastaan. Laivamiehet
iskivät niitä kirveillään minkä ennättivät. Ned Land, Conseil ja minä
upotimme aseemme niiden pehmeään lihaan. Väkevä myskinhaju täytti
ilman.

Jopa luulin hetkisen että vangittu merimies sittekin pelastuisi
pintehestään. Seitsemän otuksen lonkeroista oli jo hakattu poikki, ja
kahdeksas, joka oli kääriytynyt kuin teräsvieteri uhrinsa ympärille,
heilui ilmassa. Mutta kun kapteeni ja perämies uudestaan ryntäsivät
sen kimppuun, ruiskutti se heitä vastaan paksun pylvään mustahkoa
nestettä vatsavaipastaan. Me kaikki aivan sokaistuimme aluksi. Kun
olimme saaneet hierotuksi nesteen silmistämme, oli mustekala jo
kadonnut näkymättömiin ja sen mukana onneton maanmieheni.

Me sytyimme nyt vallan raivoon noita petoja vastaan. Kymmenen tai
kaksitoista mustekalaa oli jo ennättänyt kiivetä ylös kannelle ja
_Nautiluksen_ kupeille. Me pyörimme hurjina niiden terveiden ja
silvottujen lonkeroiden keskellä, jotka kiemurtelivat kuin mitkäkin
iljettävät käärmeet veri- ja mustehyhmässä kannella. Näytti aivan
siltä kuin kasvaisivat nuo limaiset lonkerot uudelleen kiini otuksien
otsaan niinkuin käärmetukka muinaisen Hydran päähän. Ned Landin
harpuuna putosi joka iskulla mustekalojen harmaansinisiin silmiin ja
sokaisi ne. Mutta äkkiä paiskasi urhean kanadalaisen kumoon muuan
lonkero, jota hän ei osannut välttää.

Sydämmeni oli seisahtaa sykkimästä! Mustekalan hirveä kita oli apo
ammollaan valmiina leikkaamaan Ned Landin keskeltä poikki. Minä
riensin hänen avukseen, mutta kapteeni Nemo oli minua joutuisampi.
Hänen kirveensä vajosi huimalla vauhdilla molempain suunnatonten
leukojen väliin; ja kanadalainen, joka oli pelastunut aivan kuin
ihmeen kautta, kavahti sukkelasti pystyyn ja työnsi väkäkeihäänsä
pitkin koko sen pituutta mustekalan ruumiiseen.

"Minä olin velkaa teille tämän", sanoi kapteeni Nedille. Tämä
kumarsi, sanaakaan virkkamatta.

Taistelu, jota oli kestänyt neljänneksen tuntia, oli tauvonnut.
Voitetut ja kuolettavasti silvotut hirviöt luovuttivat taistelukentän
meille ja katosivat meren syvyyteen.

Kapteeni, joka oli aivan veren tahraama, seisoi liikahtamatta
kannella ja katseli merta, joka oli nielaissut yhden hänen uskollisia
tovereitaan. Suuria kyynelkarpaloita vieri hänen silmistään.




XVII LUKU.

Golf-virta.


Ei koskaan unhottanee kukaan meistä tuota hirmuista huhtikuun 20
päivää. Olen kuvannut sen ankaran mielenliikutuksen vallassa ollen.
Sitten kävin kertomukseni korjaten läpi ja luin sen Conseilille ja
Ned Landille. Heidän mielestään se oli tarkka, mutta ei tarpeeksi
vaikuttava. Sellaiseen kuvaukseen vaaditaankin oikeastaan Victor
Hugon[23] kynä.

Olen jo maininnut kapteeni Nemon vuodattaneen kyyneliä silmätessään
autiolle merenulapalle. Hänen surunsa olikin syvä. Jo toisen toverin
hän oli menettänyt sillä aikaa kuin me olimme hänen aluksessaan.
Ja sellaisen kuoleman kautta sitten! Tuo onneton mies, ilmeisesti
minun maanmieheni, joka oli kuristunut mustekalan lonkeroihin ja
murskautunut sen rautaisten leukaperäin välissä, ei saanutkaan
viimeistä leposijaansa tovereittensa vieressä korallihautausmaan
tyynten vetten alla.

Kapteeni oli palannut hyttiinsä, enkä minä taaskaan saanut häntä
nähdä monen päivän mittaan. Hänen mielensä täytyi ollakin poissa
tavallisesta tasapainostaan, synkkä ja epätoivoinen, jos saan
päättää sitä hänen kuljettamansa aluksen epämääräisistä liikkeistä.
_Nautilus_ ei noudattanut enää mitään määrättyä suuntaa, vaan oli
aivan aaltojen ajeltavana. Potkuri oli nyt vapaa, mutta se ei
pyörinyt tuskin ollenkaan. Kapteeni ei tuntunut voivan lähteä näiltä
vesiltä, joissa hänen uskollinen apulaisensa oli saanut niin kaamean
haudan.

Tällä tapaa umpimähkään ajellessa kului kymmenen päivää. Toukokuun
1 p. _Nautilus_ sentään käänsi kulkunsa suoraan pohjoista kohti,
meidän nähtyä edessämme Bahama-saaret samannimisen salmen suussa.
Me seurasimme nyt suurinta meren kaikista virroista, jolla on omat
omituiset rantansa, kalansa ja lämpömääränsä. Tarkotan Golf-virtaa.

Se on todellakin oikea virta, joka juoksee vapaasti keskellä Atlantin
merta ja jonka vesi ei sekaudu valtameren vesiin. Sen keskisyvyys on
1,000 metriä ja keskimääräinen leveys 60 meripeninkulmaa. Paikoittain
tämän merivirran nopeus on 4 km. tunnissa. Sen veden herkeämätön
määrä on suurempi kuin minkään maavirran.

Golf-virran lähteen keksi amerikkalainen kapteeni Maury, ja sijaitsee
se Biskaijan lahdessa. Siellä alkaa sen vesi, jonka lämpömäärä
ja väri ei vielä paljoakaan eroa ympäröivästä merivedestä, etsiä
uomaansa. Se juoksee etelään päin pitkin Keski-Afrikan rannikkoa,
lämpiää kuuman vyöhykkeen auringon säteistä, kääntyy sitten äkkiä
suoraan poikki Atlantin, kunnes tulee Kap San Roquen niemen kohdalle
Brasilian rannikolla ja jakautuu täällä kahdeksi haaraksi, joista
toinen kiertää saamaan vielä lisää lämpimyyttä Antillien meressä.
Tällöin alkaa Golf-virta, jonka tehtävänä on ylläpitää tasapainoa
eri ilmanalojen välillä ja sekoittaa troopillisten seutujen vesiä
pohjoisiin, varsinaisesti järjestävän toimintansa. Lämmittyään
suhteellisesti korkea-asteiseksi Meksikon lahdessa se kääntyy
pohjoista kohti pitkin Yhdysvaltain rannikkoa aina New Foundlannin
kohdalle saakka, väistyy sitten jonkun verran Davisin salmesta
tulevan pohjoisen kylmän virran tieltä, seuraa sen jälkeen valtameren
poikki 40 parallellipiiriä ja jakautuu 43° leveysasteella taasen
kahteen haaraan, joista toinen koillisen passaatituulen avulla palaa
Biskaijan lahteen ja Azorisaarten luo, ja toinen, huuhdeltuaan
Irlannin ja Norjan rannikkoja, kulkee ylöspäin aina Huippuvuorille,
missä sen vesi jäähtyy 4-asteiseksi ja muodostaa pohjoisnavan vapaan
meren.

Tällä merivirralla _Nautilus_ nyt purjehti. Bahamasalmesta tultuaan
Golf-virta 14 meripeninkulman levyisenä ja 350 metrin syvyisenä
kulkee aina 8 km. nopeudella tunnissa. Tämä nopeus vähenee sitä
myöten kuin virta tulee pohjoisemmas; ja tämä säännöllisyys onkin
vain suotava, sillä jos virta jolloinkin muuttaisi suuntaansa ja
nopeuttaan, niin tapahtuisi Europan ilmasto-oloissa arvaamattomia
häiriöitä.

Puolenpäivän aikaan olin Conseilin kanssa yläkannella ja selitin
hänelle Golf-virran omituisuuksia. Sitten pyysin hänen kastamaan
kätensä virran veteen. Hän noudattikin pyyntöäni ja ihmetteli, kun ei
tuntenut mitään erityistä lämpimyyttä eikä viileyttä.

"Se johtuu siitä", sanoin hänelle, "että Golf-virran lämpömäärä sen
lähdettyä Meksikon lahdesta on melkein sama kuin ihmisveren. Tämä
virta on suuri lämmönjohtaja, joka sallii Europan rantojen vihannoida
ikuisessa vehmaudessa; ja jos voi luottaa Mauryn oletukseen, niin
luovuttaisi se kokonaan käytettynä itsestään tarpeeksi lämpöä
sulattamaan Amazon- tai Missouri-joen uoman kokoisen valurautamäärän."

Tällä hetkellä oli Golf-virran vauhti 2 1/4 metriä sekunnissa.
Sen uoma eroaa tarkoin ympärillä olevasta merestä. Tummana ja
runsaana suolapitoisista aineista se puhtaalla indigovärillään
poikkeaa jyrkästi ympäröivästä vihreästä vedestä. Tämä rajaviiva on
niin selvä, että _Nautilus_ Karoliinien kohdalla uursi keulallaan
Golf-virran aaltoja, potkurin piestessä valtamerta.

Tämä virta kuljettaa mukanaan kokonaisen maailman elollisia
olentoja. Argonautoja eli paperiveneitä, jotka Välimeressä olivat
niin yleisiä, esiytyi täälläkin lukuisina ryhminä. Rustokaloista
olivat huomattavimmat rauskut, joiden aivan kapea pyrstö oli
melkein kolmas osa koko ruumiin pituudesta ja jotka mahtavine
kylkievineen muodostivat isoja, kahdeksan metrin mittaisia ja
teräväkärkisiin kulmiin päättyviä vinoneliöitä. Edelleen pienet,
ainoastaan metrin pituiset haikalat; joilla oli iso pää, lyhyt ja
tylppö turpa sekä neulamaiset ja moniin riveihin asettuneet hampaat
ja joiden ruumis näytti olevan suomujen peittämä. Lisään vielä että
tämän virran fosforihohtoinen vesi öiseen aikaan kilpaili meidän
sähköheijastajamme valon kanssa, varsinkin myrskyn käydessä, joka
tavantakaa uhkasi meitä.

Toukokuun 8 p. olimme Kap Hatterasin kohdalla Pohjois-Karolinan
rannikolla. Golf-virran leveys niillä tienoin oli 75 meripeninkulmaa
ja syvyys 210 metriä. _Nautilus_ kulkea haihatteli taaskin ilman
aikojaan. Kaikki silmälläpito tuntui lakanneen laivalla. Täytyi
myöntää, että näin ollen pakomahdollisuudet olivat meille suotuisat.
Asutuilla rannikoilla oli kaikkialla sopivia pakokohtia. Merellä
vilisi höyrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin tahi Bostonin ynnä
Meksikon lahden väliä, ja yötä päivää nähtiin pieniä kuunareja,
jotka harjottavat laivaliikettä pitkin Amerikan rannikkoa. Voi siis
toivoa pääsevänsä avoimella merelläkin johonkin alukseen, vaikka 30
meripeninkulman matka erotti meitä Yhdysvaltain rannikosta.

Mutta muuan ikävä seikka asettui sen sijaan tykkänään estämään
kanadalaisen estettä. Ilma näet kääntyi vallan kehnoksi. Me
lähestyimme niitä vesiä, joissa ainaisilla myrskyillä on kotonsa,
sifooni- ja cykloonituulten synnyinseutua, jotka juuri Golf-virran
uoma on synnyttänyt. Varmaan kuolemaan antautuisi, jos heiveröisellä
purrella uskaltaisi käydä uhmaamaan valtameren hirmumyrskyjä.
Täytyipä Ned Landin itsensäkin se huomata. Hän nielaisi siis
vaivoin harminsa ja antautui hillittömän koti-ikävän valtaan, jota
vain heikko toivon kajastus hänessä voi estää epätoivon vimmaksi
kypsymästä.

"Professori", sanoi hän minulle samana päivänä, "tämän sietämättömän
epätietoisuuden täytyy loppua. Minä tahdon tietää millä tolalla asiat
tässä laivassa oikeastaan ovat. Kapteeni Nemo erkanee yhä kauvemmaksi
rannikosta ja yrittää yhä pohjoisemmaksi. Mutta minä vannon saaneeni
jo kyllikseni etelänavasta ja etten ikinä kulje hänen matkassaan enää
pohjoisnavalle."

"Mitäpäs siis olisi tehtävä, hyvä Ned; sillä nykyhetkenä on
mahdotonta pakoa ajatellakaan?"

"Minä palaan vanhaan aatteeseeni, että kapteenille on koetettava
puhua järkeä. Te ette puhunut mitään kun olimme teidän maanne
vesillä; mutta nyt kun olemme minun maani läheisyydessä, tahdon minä
puhua. Kun ajattelen että _Nautilus_ muutaman päivän perästä on Uuden
Skotlannin kohdalla ja että siellä New Foundlannin takana avautuu
suuri lahti ja siihen laskee St. Lawrence-joki, että tämä joki on
_minun_ jokeni ja juoksee Quebecin halki, joka on synnyinkaupunkini
-- silloin kohoo minulle veri päähän ja hiukseni nousevat pystyyn.
Professori, ennen minä vaikka viskaudun mereen! Täällä en tahdo enää
viipyä, sillä täällä tukehdun."

Oli ilmeistä että kanadalaisen kärsivällisyys oli jo tyyten lopussa.
Hänen voimakas luonteensa ei voinut enää viihtyä tässä tukalassa
vankeudessa. Hänen ulkomuotonsakin muuttui päivä päivältä, ja hän
kävi yhä synkemmäksi mieleltään. Minä tunsin mitä hänen täytyi
kärsiä, sillä minuakin kalvoi jo kovin koti-ikävä. Lähemmäs
seitsemän kuukautta oli kulunut siitä, kun meillä oli viimeksi
ollut tietoja maanpäällisestä elämästä. Kapteeni Nemon yksinäinen
elintapa, muutos hänen mielentilassaan -- varsinkin tuon kammottavan
kamppailun jälkeen mustekalojen kanssa --, hänen arvoituksellinen
vaitonaisuutensa -- kaikki nämä seikat saattoivat minun katselemaan
asioita toisessa valossa kuin ennen, eikä minua enää elähyttänyt ensi
aikain tiedemiehen-hurmauskaan kaikista näkemistäni. Täytyi olla
hidasluontoinen flaamilainen niinkuin Conseil voidakseen säilyttää
hyvätuulisuutensa tällaisissakin oloissa. Luulenpa että jos tuolla
kunnon pojalla olisi ollut kituset keuhkojen asemasta, niin olisi
hänestä tullut mainio kala.

"No niin, professori, mitäs arvelette?" huomautti Ned Land, kun ei
saanut minulta heti vastausta.

"Hm -- niin, te olette siis sitä mieltä, Ned, että minun pitäisi
kysyä kapteenilta, mitä aikeita hänellä on meidän suhteemme?"

"Aivan niin!"

"Vaikka hän jo ennen on selvästi selittänyt aikeensa meille?"

"Niin, minä tahdon kerrankin saada kunnollisen varmuuden. Puhukaa
ainoastaan minun puolestani, minun nimissäni, jos ette muuten tahdo."

"Mutta minä tapaan häntä niin harvoin. Hän tuntuu suorastaan
välttävän minua."

"No, siinä on vielä syy lisää etsiä hänet käsiinsä."

"Minä kysyn häneltä, Ned".

"Milloin?" ahdisti kanadalainen.

"Kun tapaan hänet."

"Tahdotteko että minä haen hänet puheillenne?"

"Ei, jättäkää se minun huolekseni. Huomenna..."

"Ei kuin jo tänään!" kivasi Ned Land.

"No hyvä, olkoon menneeksi; tänään tahdon puhua hänen kanssaan",
sanoin rauhoittaakseni harpuunamestaria, joka kiivaudessaan olisi
pilannut koko asian.

Minä palasin hyttiini. Ohuen seinän läpi kuulin kapteenin astelevan
edestakaisin omassa suojassaan. En saanut laiminlyödä tätä
tilaisuutta tavatakseni häntä. Koputin siis hänen ovelleen, mutta
mitään vastausta ei kuulunut. Koputin uudelleen ja väänsin oven
kahvaa. Se avautui.

Astuin sisään. Kapteeni oli siellä; ollen kumarruksissaan työpöytänsä
yli ei hän nähtävästi ollut huomannut tuloani. Lujasti päättäen etten
poistuisi, ennenkun olin saanut puhua hänen kanssaan, lähenin pöytää.
Hän kohotti nopeasti päätänsä, rypisti kulmiaan ja sanoi jokseenkin
tylysti:

"Oletteko te täällä? Mitä minusta tahdotte?"

"Puhua kanssanne, kapteeni."

"Mutta näettehän että olen kiinnitetty töihini! Eikö minulle
itselläni suvaita samaa vapautta jonka myönnän teille, että saan olla
yksin, rauhassa työni aikana?"

Vastaanotto ei siis ollut aivan rohkaisevaa; mutta minä olin
päättänyt kuulla kaikkea voidakseni itse vastata kaikkeen. Sanoin sen
vuoksi kylmästi:

"Herrani, minun täytyy saada puhua kanssanne asiasta, joka ei siedä
viivytystä."

"Mistähän asiasta sitten?" kysyi hän ivallisesti. "Oletteko ehkä
keksinyt jotakin, mikä on välttynyt minun huomioltani? Onko meri
paljastanut teille joitakin uusia salaisuuksia?"

Tuntui kestävän vielä hyvänen aika, ennenkun käsittäisimme toisiamme.
Mutta ennenkun kerkisin vastata, näytti hän minulle muuatta pöydällä
olevaa avointa käsikirjoitusta ja sanoi vakavammalla äänellä:

"Kas tuossa, professori, on käsikirjoitus, joka on laadittu useilla
maailmankielillä. Se sisältää lyhykäisen esityksen minun merta
koskevista tutkimuksistani; ja jos Jumala suo, ei se joudu hukkumaan
yhdessä minun kanssani. Tämän käsikirjoituksen, jonka olen varustanut
nimikirjoituksellani ja vahvistanut koko elämäni kokemuksella,
suljen pieneen kojeeseen joka ei uppoa. Viimeinen eloonjäävä meistä
_Nautiluksen_ asujamista saa toimekseen viskata tämän kojeen mereen
aaltojen vietäväksi, minne ne vienevätkin sen."

Tuon miehen oikea nimi! Hänen elämäkertansa, hänen itsensä
kirjoittama! Hänen salaisuutensa tulisi siis kerrankin julkaistuksi!
-- Mutta tässä tuokiossa tyydyin ainoastaan käyttämään tätä tärkeää
ilmotusta alottaakseni keskustelun hänen kanssaan.

"Herra kapteeni", sanoin, "voin vain hyväksyä teidän mielijohteenne.
Teidän tutkimustenne hedelmät eivät saa joutua hukkaan, mutta teidän
aikomanne keino tuntuu minusta liian hätäiseltä. Kenpä tietää minne
tuulet ajelevat tuon kojeen, kenenkä käsiin se voi joutua? Ettekö voi
keksiä mitään parempaa keinoa? Ettekö te itse tahi joku teidän..."

"Ei koskaan, professori!" sanoi kapteeni jyrkästi, katkaisten puheeni.

"Mutta minä ja minun seuralaiseni olemme valmiit säilyttämään
käsikirjoituksen, ja jos päästätte meidät vapaiksi..."

"Vapaiksi?" huudahti kapteeni nousten pystyyn.

"Niin, kapteeni; juuri siitä asiasta tahdoin puhella kanssanne. Me
olemme nyt olleet laivassanne seitsemän kuukautta, ja tänään kysyn
teiltä omassa ja toverieni nimissä, onko aikomuksenne pitää meitä
täällä iät kaiket?"

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni, "minä vastaan teille tänään samoin
kuin seitsemän kuukautta takaperin: se, joka kerran on tullut
_Nautilukseen_, ei tule siitä koskaan poistumaan."

"Mutta tehän poljette meidät täydelliseen orjuudentilaan!"

"Nimittäkää sitä miksi tahdotte!"

"Mutta orjallakin on oikeus koettaa tavoittaa vapauttaan."

"Kuka teiltä kieltää sen oikeuden?" vastasi kapteeni Nemo. "Olenko
minä koskaan tahtonut kiinnittää teitä valallanne jäämään tänne?" Hän
katsoa tuijotti minuun käsivarret ristissä rinnalla.

"Kapteeni, ei ole minulle eikä teillekään mieluista enää toisten
puuttua tähän puheenaiheeseen. Mutta kun kerta nyt olemme kajonneet
siihen, niin puhukaamme suumme puhtaaksi. Minä toistan teille,
ettei kysymys ole vain minun persoonastani. Minulle ovat jatkuvat
tutkimukset lohdutuksena ja huvituksena, todellisena intohimona, joka
saa minut unohtamaan kaiken muun. Minua niinkuin teitäkin miellyttää
elää yksikseni, tuntemattomana, mieltäni vain elähyttämässä heikko
toivo siitä, että jolloinkin voin luovuttaa jälkimaailmalle työni
tulokset keinotekoisen kojeen avulla, joka uskotaan tuulten ja meren
aaltojen ajeltaviksi. Sanalla sanoen: minä voin ihailla teitä,
seurata teitä paheksumatta käytöstänne, jota en kaikissa kohdissa
jaksa käsittää. Mutta teidän elämässänne on toisia kohtia, joita
minun on pakko katsella hämärien olosuhteiden ja salaisuuksien
varjoonsa kätkeminä -- olosuhteiden ja salaisuuksien, joista minun ja
kohtalotoverieni yksin täytyy täällä olla osattomat ja tietämättömät.
Sillä silloinkin kun sydämmemme ovat sykkineet teidän takianne
nähdessämme jotakin kärsimäänne surua tahi jotakin tekemäänne
nerokasta ja päättäväistä tointa, on meidän pitänyt tukehuttaa
rinnoissamme valjuinkin myötätuntoisuuden tunne, minkä ystävän
tahi vihamiehen osottama hyvä ja jalo teko on omiaan jokaisessa
kanssaihmisessä synnyttämään. Juuri tunto siitä, että olemme aivan
vieraat ja osattomat kaikelle mikä teitä koskee, se tekee meidän
asemamme täällä laivassa sietämättömäksi, jopa mahdottomaksi yksin
minullekin, mutta varsinkin Ned Landille. Ainoastaan jo senkin takia
että hän on ihminen, on pakko ajatella hänen tilaansa. Te voitte
kuvitella mielessänne, mitä kostonhimoisia aikeita vapaudenrakkaus ja
orjuudenkammo voi herättää sellaisessa luonteessa kuin kanadalainen
on -- mitä hän oikein voi suunnitellakaan, uskaltaa ja yrittää."

Minä vaikenin. Kapteeni nousi uudestaan seisomaan.

"Ned Land saa suunnitella, uskaltaa ja yrittää kaikkea mitä tahtoo!
Mitä se minua liikuttaa? Minä en ole etsinyt häntä käsiini. Huvikseni
en todellakaan pidätä häntä laivallani. Mitä tulee teihin, professori
niin olette te niitä ihmisiä, jotka voitte ymmärtää kaiken, yksinpä
vaikenemisenkin. Minulla ei ole enää mitään teille vastattavaa.
Antakaa tämän ensimmäisen kerran, kun olette ottanut tämän asian
puheeksi, olla myöskin viimeinen kerta, sillä tämän jälkeen minä en
ehkä enää tahdo kuunnella teidänkään puhettanne."

Minä vetäysin pois kapteenin hytistä. Tästä päivästä alkaen
tilanteemme kävi tosiaankin arveluttavaksi. Kerroin sitten Nedille ja
Conseilille keskusteluni kulun kapteenin kanssa.

"No, nyt tiedämme", sanoi edellinen, "ettemme tuolta mieheltä voi
odottaa enää mitään hyvää. _Nautilus_ lähenee Long Islandia. Meidän
on paettava, olipa ilma millainen hyvänsä."

       *       *       *       *       *

Taivas kävi yhä uhkaavamman näköiseksi. Selvät merkit osottivat
hirmumyrskyn lähestyväksi. Ilma muuttui maidonvalkoiseksi. Matalalla
kulkevat pilvet pakenivat nopeasti toisiaan. Merenpinta kohoili ja
kävi leveinä ärjypäinä laineina. Kaikki merilinnut katosivat maihin
päin, lukuunottamatta myrskylintuja. Ilmapuntari laski huomattavasti.
Myrskylasin aineshiukkaset liukesivat nopeasti ilmaa täyttävän
sähköisyyden vaikutuksesta. Alkuaineiden kamppaus oli piankin
odotettavana.

Myrsky puhkesi toukokuun 18 p., _Nautiluksen_ juuri purjehtiessa Long
Islandin kohdalla, muutaman meripeninkulman päässä New Yorkin kanavan
suusta. Minä voin tarkata ja jälkeenpäin kuvata tätä elementtien
raivoisaa myllerrystä, sillä jostakin käsittämättömästä oikusta
tahtoi kapteeni Nemo uhmata sitä meren pinnalla, sen sijaan että
olisi ottanut turvansa sen uumeniin.

Tuuli kävi lounaasta ja oli alussa virkeä, s.o. puhalsi 15 metrin
nopeudella sekunnissa, joka vauhti lisäytyi 25 metriksi k:lo 3 aikaan
i.p.

Kapteeni Nemo, joka seisoi järkähtämättömänä tuulen pahimminkin
soidessa korvien ympärillä, oli asettunut yläkannelle. Hän oli
köytättänyt itsensä vyötäisiltä kiini heijastuskoneen kaappiin,
voidaksensa pysyä kannella sen yli huuhtovissa pilvenkorkuisessa
kuohulaineissa. Minutkin oli kannettu ylös ja köytetty samalla tapaa
kiini, ja sain nyt jakaa ihailuani myrskylle ja tälle verrattomalle
miehelle, joka tahtoi uhmata sen raivoa.

Lakkipäiden laineiden harjoja lakaisivat tuhkatiheään suuret
pilvenriekaleet. Aallot tuntuivat siitä ärtyvän vallan tavattomiin
saakka. _Nautilus_, joka vuoroon lepäsi kyljellään tehden aivan
suorakulman, vuoroon seisoi kokka pystyssä pilviä kohti kuin mikäkin
laivanmasto, huojui ja kallisteli hirmuisesti.

Kello 5 tienoissa alkoi sataa rankasti, mutta eivät tuuli eikä meri
siitä asettuneet. Hirmumyrsky puhalsi 45 metrin nopeudella sekunnissa
eli noin 20 peninkulmaa tunnissa. Semmoisessa raivossa ollessaan
se kaataa taloja, kiskaisee irti kattolevyjä, särkee rauta-aitoja
ja siirtää 24-tuumaisia tykkejä asemiltaan. Ja kuitenkin osotti
_Nautilus_ loistavalla tavalla todeksi erään nerokkaan insinöörin
sanat: "Ei ole mitään hyvin suunniteltua ja rakennettua laivaa,
joka ei voisi uhmata merta!" Mutta näiden miesten-syöjäin hyrskyjen
käsiteltävänäpä ei ollutkaan mikään kiintonainen kallio, vaan
terässukkula, notkea ja tottelevainen, ilman mastoja, purjeita ja
savupiippuja, joka todella kykeni rankaisematta käymään leikkisille
niiden kanssa.

Minulla oli tarpeeksi mielenmalttia tarkatakseni lähemmin noita
ärjyaaltoja. Ne olivat 5 metriä korkeita ja 150--175 metriä pitkiä,
ja niiden nopeus oli 15 metriä sekunnissa elikkä puolet tuulen
nopeudesta. Niiden koko ja voima kasvoi yhäti syvemmälle vedelle
tultua. Nyt vasta oikein tajusin mikä merkitys näillä myrskylaineilla
on, kun ne haukkovat ilmaa kitaansa ja pusertavat sitä alas meren
syvyyksiin, jonne ne siten saattavat elämää happirikkaudellaan.
Suurimmaksi paineeksi, millä ne voivat vaikuttaa, on laskettu aina
1,000 kg. jokaista koskettamaansa pinnan neliödesimetriä kohti.
Sellaiset aallot ne kerran Hebriidien saaristossa paiskasivat kumoon
40,000 kg. painoisen kalliojärkäleen, ja sellaiset joulunaattona
1864, hävitettyään kokonaisen osan Yeddon kaupungista Jaapanissa,
kulkivat 700 km. tunnissa ja ennättivät sitä menoa vielä samana
päivänä Amerikan rannikolle saakka.

Myrskyn voima yhäti vain kasvoi illan tullen. Ilmapuntari laski,
kuten vuonna 1860 Reunion-saarella erään ärjymyrskyn aikana, aina 710
millimetriin. Iltapimeän puhjetessa näin taivaanrannalla ison laivan,
joka kamppaili kuin hengenhädässä alkuaineiden kanssa. Se keinui
ja kallisteli kulkien eteenpäin vain vähällä höyryllä pysyäkseen
pystyssä laineissa. Se oli niitä höryrylaivoja, jotka kulkevat New
Yorkin ja Liverpoolin tai Havren väliä. Pian se katosi näkyvistäni
yön pimeään.

Kello 10 tienoissa illalla oli taivas kuin tulimeri. Ilmaa
halkoivat tiheät salamat. Minä en voinut katsella niiden lieskaa,
mutta kapteeni tuntui niissä näkevän myrskyn varsinaisen sielun.
Hirvittävä jyry täytti avaruuden aukeat -- yhtenäinen jylinä,
jossa kilpailivat keskenään aaltojen pauhu, myrskytuulen väkevä
kohina ja ukkosen jymähdykset. Tuuli pauhasi ylt'ympäriltä koko
taivaanrannan; aljettuaan idästä palasi se viimein takaisin sinne,
kuljettuaan välillä pohjoiset, lännet ja etelät, siis päinvastaisessa
järjestyksessä kuin eteläisen pallonpuoliskon hirmumyrskyt.

Tämä Golf-virta ansaitsi täydellä todella nimensä "myrskyjen
kuningas". Se juuri synnyttää nuo hirvittävät cykloonit uomainsa
yläpuolella leijailevain ilmakerrosten erilaisten lämpötilain kautta.

Vesisadetta oli seurannut ikäänkuin tulisade. Ylöspärskähtelevät
vesisuihkeet näyttivät muuttuneen tulikielekkeiksi. Olisi voinut
melkein sanoa että kapteeni Nemo, joka oli maininnut halajavansa
arvoistansa kuolemaa, koetti joutua salaman murskattavaksi.
Kun _Nautilus_ tavantakaa kallistelihe pelottavasti, nosti se
panssarikeulansa pystyyn kuin minkäkin ukkosenjohtajan, ja silloin
näin lukemattomia kipeniä singahtavan pitkin aluksen kupeita.

Voimani olivat tyyten lopussa. Minä irtauduin siteistäni ja ryömin
luukkua kohti. Sain sen vaivoin auki ja laskeusin keskusportaita alas
salonkiin. Myrsky saavutti silloin huippukohtansa. Oli mahdotonta
olla pystyssä missään _Nautiluksen_ sisäosissa.

Kapteeni Nemo tuli alas puoliyön aikaan. Minä kuulin kuinka säiliöt
vähitellen tyhjennettiin, ja _Nautilus_ laskeutui hitaasti meren
uumeniin.

Avointen salonginakkunain läpi näin joukottain isoja, peljästyneitä
kaloja, jotka uiskentelivat kuin mitkäkin varjokuvat tuossa
tulimeressä. Monia niistä salamat surmasivat. _Nautilus_ laskeutui
yhä syvemmälle. Minä luulin sen löytävän levollisia vesiä ainakin
15 metrin syvyydellä. Mutta ei -- ylemmät vesikerrokset kävivät
vielä liian raivoisasti. Aluksen täytyi etsiä yölepoa aina 50 metrin
syvyydellä vedenpinnan alapuolella.

Mutta siellä jo vallitsikin rauha ja ikuinen äänettömyys. Kukapa
olisi niin syvällä ollen voinut sanoa, että mahtava hirmumyrsky
ylhäällä repeli valtameren pintaa?




XVIII LUKU.

Joukkouhri.


Aamunkoitteessa nousi _Nautilus_ jälleen hitaasti merenpintaan. Kevyt
heilahtelu todisti meidän olevan avoimella merellä. Yöllinen myrsky
oli jo tauvonnut.

Silloin kuului mereltä kumea laukaus. Katsahdin kapteeniin, joka
seisoi vieressäni yläkannella. Hän ei liikahtanutkaan.

"Kapteeni!" huudahdin silloin.

Hän ei vastannut minulle mitään. Minä lähdin hänen luotaan Conseilin
ja Ned Landin tykö kannen toiseen päähän.

"Mistä tuo laukaus kuului?" kysyin.

Kanadalainen osotti minulle merelle päin suuntaan, josta todella
näkyi laivanhahmo. Se läheni _Nautilusta_, ja huomasi hyvin sen yhäti
lisäävän vauhtiaan. Kymmenkunta kilometriä erotti sen vielä meistä.

"Se oli tykinlaukaus!" virkkoi Conseil.

"Mikähän laiva se on, Ned?" tiedustin uudestaan.

"Purjeista ja korkeista mastoista päättäen voisin panna veikkaa,
että se on sotalaiva", vastasi kanadalainen. "Ah, jospa se kävisi
kimppuumme ja ampuisi tämän kirotun _Nautiluksen_ mäsäksi!"

"Ned kuoma", sanoi Conseil, "mitäpä pahaa tuo alus voisikaan tehdä
_Nautilukselle_? Kävisikö se tämän kimppuun pinnan alla? Ampuisiko se
sitä meren pohjalla?"

"Voitteko sanoa minulle, Ned, mitä kansallisuutta tuo laiva on?"
kysyin.

Kanadalainen rypisti kulmiaan, alensi silmäluomiaan ja tähysteli
tuokion ajan outoa alusta koko näkövoimallaan.

"En, professori, sitä en voi sanoa", vastasi hän vihdoin. "Se ei ole
nostanut ylös lippuaan. Mutta sen voin vakuuttaa että sotalaiva se
on, sillä pitkä viiri liehuu sen suurmastonhuipusta."

Me tarkkasimme vielä neljännestunnin ajan meitä kohti kulkevaa
alusta. En voinut kuitenkaan uskoa, että se niin pitkältä matkalta
olisi voinut erottaa pinnasta tuskin ollenkaan kohoavaa _Nautilusta_,
vielä vähemmän että sillä olisi tiedetty sukelluslaivan olevan
edessään.

Kohta voi kanadalainen ilmottaa minulle, että se oli iso,
kaksikantinen sotalaiva, jolla oli panssarikeula ja vaskilevyillä
päällystetyt kupeet.[24] Paksu, musta savu tuprusi sen molemmista
savupiipuista. Sen purjeet pullistuivat tuulessa. Mutta mitään
kansallisuuslippua ei siinä voinut huomata; ja välimatka oli vielä
liian pitkä, jotta olisi erottanut värit sen viirissä, joka liehui
pitkänä, kapeana nauhana.

Outo alus lähestyi meitä hyvin nopeasti. Jos kapteeni Nemo päästäisi
sen jotenkin likelle _Nautilusta_, niin aukenisi meille ehkä
vihdoinkin pelastuksen tie.

"Kuulkaas, professori", sanoi kanadalainen minulle, "jos tuo laiva
tulee muutamankin kilometrin päähän, niin hyppään minä mereen ja
kehotan teitäkin tekemään niin."

En vastannut mitään harpuunamestarin ehdotukseen, vaan tarkastelin
edelleen laivaa, joka suurenemistaan suureni silmissämme. Jos se oli
englantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen, niin ottaisi se
meidät varmasti ylös jos lähtisimme uimasille.

Aijoin juuri vastata, kun valkea savupilvi pöllähti sotalaivan
sivulta. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kohahti aallonharja
_Nautiluksen_ vanavedessä, johon raskas esine putosi, ja kohta kuului
paukaus.

"Mitä! Nehän ampuvat meitä!" huudahdin.

"Niin, siellä on kelpo poikia", mutisi kanadalainen. "Ne ovat
tunteneet 'yksisarvisen' ja ampuvat nyt sitä!"

Viimeinkin välähti valo aivoihini. Aivan varmaan oltiin sivistyneessä
maailmassa jo selvillä otaksutun merihirviön oikeasta laadusta.
Epäilemättä oli kommendantti Farragut _Abraham Lincolnin_ tavattua
_Nautiluksen_ ja Ned Landin keihästettyä sitä harpuunallaan
älynnyt, että "yksisarvinen" olikin sukellusvene, joka oli paljon
vaarallisempi kuin mikään valas. Niin, siten täytyi asianlaidan
olla; ja selvää oli, että kaikilla merillä nyt ajettiin takaa tätä
hirvittävää hävityskonetta!

Mutta kauheata oli toiselta puolen otaksua, että kapteeni Nemo käytti
_Nautilustaan_ persoonallisen kostonsa välikappaleeksi. Mutta eikö
hän ollut hyökännyt erään sotalaivan kimppuun keskellä Intian merta
tuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli salvannut meidät pieneen,
pimeään vankikoppiin? Eikö tuo korallihautausmaasa viimeisen leponsa
saanut mies ollut joutunut samaisen yhteentörmäyksen uhriksi? Niin,
sen toistan, täytyi todella olla. Kapteeni Nemon salaperäinen
olemassaolo nyt osaksi paljastui. Vaikkei vielä tiedettykään, ken
hän itseasiassa oli, ajoivat tällä hetkellä yhteenliittyneiden
maailmanvaltain sotalaivat häntä takaa kuten ainakin todella elävää
miestä, joka oli vannonut niille ikuisen vihan, eikä suinkaan kuten
kuviteltua taruhaamua.

Kaikki nämä kaameat muistot heräsivät uudestaan eloon mielessäni. Sen
sijaan että lähenevässä laivassa tapaisimme apuun rientäviä ystäviä,
kohtasimmekin nyt vain säälimättömiä vihollisia.

Minut herätti näistä mietteistä taajeneva tykkienpauke. Ympärillemme
alkoi sataa suhisevia luoteja; jotkut sattuivat _Nautiluksen_
pintaankin, mutta särkyivät ja putosivat mereen tekemättä sille
mitään vahinkoa, vaikka vihollisalus oli nyt vain noin neljän
kilometrin päässä meistä.

Kanadalainen sanoi silloin minulle:

"Professori, nyt täytyy meidän uskaltaa vaikka mitä päästäksemme
ehjin nahoin tästä pälkäästä. Antakaamme heille merkkejä. Pitäisihän
heidän silloin, lempo soi, ymmärtää, että me ainakin olemme
rehellisiä ihmisiä!"

Näin sanoen hän otti esiin nenäliinansa liehuttaakseen sillä. Mutta
hän ei ollut saanut sitä vielä levitetyksikään, kun häntä väkevämpi
käsi paiskasi hänet kumoon kannelle.

"Hullu!" jyrähti kapteeni Nemon ääni. "Tahdotko että seivästän sinut
_Nautiluksen_ keulaan, ennenkun se törmää tuohon alukseen?"

Päällikköä oli hirveä kuunnella, mutta vielä hirveämpi nähdä. Hänen
kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen sydämmensä oli varmastikin
hetkiseksi lakannut sykkimästä. Hänen silmäteränsä kiristyivät
kokoon onnettomuutta ennustavasti. Hän ei enää puhunut, vaan karjui.
Kallistaen ruumiinsa teräsjouseksi painoi hän molemmat rystysensä
kanadalaisen hartioihin.

Sitten heitti hän tämän sikseen ja kääntyi sotalaivaa kohti, jonka
luodit vinkuivat hänen ympärillään.

"Sinä tiedät, kuka minä olen -- sinä, joka kuulut kiroomalleni
kansakunnalle!" jyrisi taasen hänen voimallinen äänensä. "Minun ei
tarvitse nähdä sinun lippuasi tunteakseni sinut! Odota, minä näytän
sinulle omani!"

Ja hän nosti kannelle liehumaan samallaisen mustan lipun, jommoisen
hän jo oli pystyttänyt etelänavalle. Samassa tulla tärähti tykin
luoti vinosti _Nautiluksen_ kupeeseen ja murskauduttuaan aivan
lähellä kapteenia putosi mereen. Päällikkö kohautti hartioitaan ja
kääntyi sitten minun puoleeni.

"Menkää alas!" sanoi hän lyhyesti. "Menkää alas, te ja toverinne!"

"Kapteeni, aijotteko hyökätä tuon aluksen kimppuun?" huudahdin
silloin.

"Niin juuri, minä lävistän sen upoksiin."

"Sitä ette saattane tehdä!"

"Sen minä teen", vastasi hän kylmästi. "Ja minä neuvon teille,
professori, ettette koskaan käy arvostelemaan minun menettelytapaani.
Sattuma on tänään näyttänyt teille sellaista, mitä teidän ei olisi
tarvinnut nähdä. Hyökkäys alkaa kohta; menkää joutuun alas!"

"Mikä laiva tuo sitten on?"

"Ettekö tiedä sitä? No, sen parempi. Sen kansallisuus ainakin jää
silloin salaan teiltä. Mutta alas nyt!"

Kanadalaisella, Conseililla ja minulla ei tällöin ollut muuta neuvoa
kuin totella. Ainakin viisitoista _Nautiluksen_ merimiestä seisoi
päällikkönsä ympärillä ja katseli sammumattomalla vihalla tuota yhä
lähemmäksi joutuvaa laivaa. Selvästi huomasi saman kostonhengen
elähyttävän heitä kaikkia.

Juuri portaita alas astuessani näin vielä yhden luodin suhahtavan
_Nautiluksen_ kannen yli ja kuulin sen kapteenin huutavan:

"Ammu vain, hullu alus! Tuhlaa hyödyttömiä luotejasi! Sinä et
kuitenkaan vältä _Nautiluksen_ panssarikeulaa. Mutta tällä paikalla
et vielä ole hukkuva!"

Me palasimme hytteihimme. Potkuri pantiin pyörimään. _Nautilus_
lähti vinhasti liikkeelle ja etäytyi vihollisesta ampumamatkan
päähän; mutta tämä ryhtyi ajamaan sitä takaa, ja kapteeni Nemo tyytyi
pysyttämään saman matkan laivansa ja sen vainoojan välillä.

Klo 4 tienoissa iltapäivällä en enää jaksanut hillitä levottomuuttani
ja kärsimättömyyttäni, vaan astuin taas keskusportaille. Luukku oli
auki, ja minä uskalsin nousta kannelle. Kapteeni astuskeli sillä
vielä ripeästi edestakaisin. Hän tähysteli takaa-ajavaa alusta,
joka oli 8--10 km. päässä tuulen alapuolella. Hän antoi laivansa
luovailla sen ympärillä suurin kaarroksin niinkuin saaliinsa kanssa
leikittelevä petoeläin; väliin hän taas narrasi sitä perässään
itäänpäin, mutta ei vielä käynyt sen kimppuun. Ehkäpä hän vielä
epäröi.

Minä tahdoin vielä viimeisen kerran esiytyä välittäjänä; mutta hän
antoi minun tuskin päästä alkuunkaan kun käski minun vaikenemaan
sanoen:

"Minä olen laki, ja minä olen tuomari! Minä olen sorrettu, ja tuolla
näette sortajan! Sen toimesta minä olen kadottanut kaiken mitä olen
rakastanut, jumaloinut ja kunnioittanut -- isänmaan, vaimon, lapset,
isän ja äidin. Minä näin niiden kaikkien menehtyvän silmieni edessä!
Ja kaikki, mitä minä vihaan, on juuri tuolla edessäni. Elkää puhuko
enää mitään!"

Minä loin viime silmäyksen sotalaivaan, joka tuntui yhä lähenevän.
Sitten palasin Nedin ja Conseilin tykö.

"Paetkaamme!" huudahdin heti heidän luokseen astuttuani.

"Hyvä!" sanoi Ned Land. "Mikä laiva se on?"

"Sitä en tiedä, mutta oli se mikä hyvänsä, niin upotetaan se ennen
tämän illan loppua. Joka tapauksessa on parempi hukkua sen kanssa
kuin ottaa osaa kostoon, jonka oikeutuksesta ei ole selvillä."

"Niin minäkin ajattelen", sanoi kanadalainen levollisesti.
"Odotelkaamme iltaa."

       *       *       *       *       *

Yö tuli. Syvä hiljaisuus vallitsi laivassa. Kompassi osotti
_Nautiluksen_ pitävän yhä samaa suuntaa. Laiva pysyttelihe
merenpinnalla, kallistellen kevyesti milloin ylä-, milloin alahangan
puolelle. Toverieni kanssa olin päättänyt odottaa sitä hetkeä,
jolloin sotalaiva oli päässyt siksi lähelle että siltä voitiin
kuulla tai nähdä meidät, sillä kuu paistoi kirkkaasti. Kerran sille
päästyämme koettaisimme torjua _Nautilusta_ uhkaavan vaaran tahi
ainakin tehdä kaiken voitavamme. Useasti luulin kapteeni Nemon jo
ryhtyvän hyökkäykseen, mutta hän tyytyi vain päästämään vastustajansa
lähemmäs ja sitten jälleen kiihdytti aluksensa vauhtia.

Alkupuoli yöstä kului ilman että mitään mainittavaa tapahtui. Me
odotimme henki kurkussa tilaisuutta pannaksemme pakoaikeemme toimeen.
Emme paljon puhelleetkaan keskenämme, sillä olimme kaikki kovin
kiihdyksissä. Ned Land olisi jo syössyt uimasille, mutta minä pidätin
häntä. Minun luullakseni tuli _Nautilus_ käymään sotalaivan kimppuun
merenpinnalla, ja silloin olisi meidän mahdollista, jopa helppokin
paeta.

Klo 3 aikaan aamuyöstä ajoi levottomuuteni minut taas yläkannelle.
Kapteeni Nemo ei ollut vielä malttanut lähteä sieltä; hän seisoi
lähellä lippuaan, jota kevyt tuuli hiljaa liehutteli, ja tähysteli
herkeämättä vastustajaansa. Kuu sivuutti silloin meridianiviivan.
Jupiter tuli näkyviin idässäpäin. Valtameri ja taivaankansi tuntuivat
kilpailevan keskenään rauhallisessa kauneudessa. Kun vertailin
tätä luonnonvoimien rajatonta rauhaa kaikkeen siihen kiukkuun ja
katkeruuteen, mikä kiehui molemmilla aluksissa olevain ihmisten
rinnoissa, niin värisytti koko ruumistani.

Sotalaiva oli enää kolmisen kilometrin päässä meistä. Se kulki
yhtä mittaa sen fosforoivan vanaveden johtamana, joka ilmaisi
_Nautiluksen_ läsnäoloa. Minä näin sen molemmat merkkilyhdyt,
viheriän ja punaisen, jotka riippuivat etumaston alimmasta
poikkiraa'asta. Tulikipunoita ja palavaa hiilikuonaa sateli ulos
savupiipuista kimallellen tuhansina tähdenlentoina pimeässä yössä.

Viivyin kannella aina klo 6:teen saakka, ilman että kapteeni näytti
huomanneen minua. Sotalaiva oli tullut vielä puolisen kilometriä
lähemmäksi, ja auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä
esiin itäisen taivaanrannan takaa alkoivat tykit uudestaan
jyrähdellä. Käsissä oli siis hetki, jolloin _Nautiluksen_ käydessä
terässarvellaan lävistämään vihollistaan toverini ja minä ainaiseksi
jättäisimme tuon merkillisen miehen, jonka toimia en rohjennut käydä
tuomitsemaan.

Juuri kun yritin laskeutua kiertoportaita alas valmistamaan
tovereitani lähtöön, nousi aluksen perämies kannelle useita
matruuseja seurassaan. Kapteeni joko ei nähnyt tahi ei ollut
näkevinään heitä. Miehet ryhtyivät erinäisiin toimiin varustaakseen
_Nautilusta_ taistelukuntoon. Ne toimet olivat varsin yksinkertaiset.
Kansiaitaus irrotettiin; samaten upoteltiin heijastuskoneen
ja perämiehen komerot pinnan tasalle, niin ettei tämän pitkän
terässikarin pinnasta pistäytynyt esiin mitään kohoketta, joka olisi
estänyt sen hirmuista hyökkäystoimintaa.

Minä palasin salonkiin. _Nautilus_ uiskenteli vielä vedenpinnassa.
Muutamia auringonsäteitä tunkeusi kirkkaan veden halki. Aallot
keinuivat hiljaa, ja akkunaruutujen läpi loi nouseva aurinko sisään
punaista kimmellystään. Täten alkoi tuo hirvittävä päivä, kesäkuun
toinen.

Klo 5 ilmotti loki minulle, että _Nautilus_ hiljensi vauhtiaan.
Minä ymmärsin että se tahallaan päästi vihollisensa lähelleen.
Tykkienpauke sen ohessa kuului entistä tiukempana ja järeämpänä.
Luodit viskoivat vettä korkealle ja katosivat sen helmaan omituisesti
sihisten.

"Ystävät", sanoin silloin, "ratkaiseva silmänräpäys on tullut.
Kädenpuristus vielä, ja sitten auttakoon Jumala meitä!"

Ned Land oli valmis mihin tahansa, Conseil tyyni kuten aina, mutta
minä olin niin hermostunut että tuskin pysyin jaloillani. Me menimme
kirjastohuoneeseen. Mutta samassa kun työnsin auki keskusportaille
vievän oven, kuulin kuinka yläkannen luukut viskattiin tuimasti kiini.

Kanadalainen syöksähti portaille, mutta minä pidätin hänet. Hyvinkin
tuttu viheltävä ääni ilmaisi minulle että säiliöt täytettiin.
Muutaman minuutin perästä _Nautilus_ todella laskeutuikin jonkun
metrin vedenpintaa alemmas. Minä käsitin nyt kapteeni Nemon
aikomuksen. Hän ei tahtonutkaan tavata kaksikantista sotalaivaa sen
vedenpäälliseen vaskipanssariin, vaan vesirajan alapuolella olevaan
suojattomaan puukylkeen.

Nyt ei meillä enää ollut mitään toimintamahdollisuutta. Me olimme
jälleen vangitut, väkisin pakotetut olemaan mukana siinä kamalassa
murhenäytelmässä, jonka esinäytös juuri oli alkanut. Me riensimme
takaisin minun hyttiini ja katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta.
Minä kykenin tuskin ajattelemaankaan mitään.

_Nautiluksen_ vauhti kiihtyi huomattavasti. Se otti nyt vauhtia.
Koko sen runko tärisi valtavasta menosta. Yhtäkkiä päästin kovan
huudon. Yhteentörmäys oli tapahtunut, mutta ilman erityisempää melua.
Minä tunsin teräskeulan läpitunkevan voiman ja kuulin hiljaisia
rasahduksia -- _Nautilus_ oli kulkenut vieraan aluksen puukylkien
lävitse yhtä helposti kuin räätälin neula purjekankaan läpi.

En voinut enää istua paikallani. Hurjana, aivan suunniltani ryntäsin
ulos hytistäni suoraan salonkiin. Kapteeni oli siellä. Mykkänä,
synkkänä, leppymättömänä hän tirkisteli ulos alanhangan puoleisesta
akkunasta.

Suunnaton ainesröykkiö makasi siellä kallellaan vedenpinnan
alapuolella; ja aivan kuin saadakseen oikein nauttia vihollisen
täydellisestä perikadosta seurasi _Nautilus_ sen mukana syvyyteen.
Kymmenen metrin päässä itsestäni näin tuhotun laivan kyljessä
suunnattoman aukon, josta vesi virtasi, sisään koskena kohisten, sekä
kaksinkertaisen tykkirivin ampumatarvelaatikoineen. Kansi oli täpösen
täynnä tummia haamuja, jotka hätäisesti liikkuivat edestakaisin.

Vesi kohosi kohoamistaan. Nuo onnettomat olennot ryntäsivät
raakapuille, takertuivat mastoihin ja köysiin ja hyppäsivät mereen.
Silmäini edessä oli aivankuin jättimäinen muurahaiskeko ihmisiä,
jotka meri seuraavassa silmänräpäyksessä uhkasi nielaista. Aivan
kuin halpautuneena, kauhun jäykistämänä, tukka pystyssä ja silmät
seljällään, kykenemättä puhumaan ja tuskin hengittämäänkään, katselin
tuota kolkkoa näytelmää. Vastustamaton vetovoima kahlehti minut
akkunaruutuun.

Laivan valtaisa ruho vajosi vajoamistaan. Äkkiä kuului huumaava
räjähdys. Aluksen sisäosiin pusertunut ilma lennätti ylös
sen kannen niin voimakkaasti, kuin olisi tuli päässyt sen
ruutitynnöreihin. Räjähdyksen synnyttämä vedenpaine oli niin kova,
että _Nautiluskin_ veden sisässä ollen sinkautui pitkän matkan päähän
onnettomuuspaikalta.

Nyt upposi laivanhylky jo paljon nopeammin. Mastokorit olivat
täynnä uhrejamme, ja raakapuut painuivat kuin pingotetut jouset
ihmisruumiiden painosta. Viimeksi näkyi vedenpinnalla vain suurmaston
huippu. Sitten katosi koko tumma ryhelmä näkyvistämme ja sen kanssa
kaikki ruumiit -- kaiken nielaisi kitaansa kammottava vedenpyörre.

Minä voihkasin ja vilkaisin kapteeni Nemoon. Tuo hirmuinen kostaja,
oikea vihan ylienkeli, tähysti kättensä työtä viimeiseen asti. Kun
kaikki oli lopussa, meni hän hyttiinsä. Minun silmäni seurasivat
häntä avoimesta ovesta. Hytin peräseinällä, hänen sankariensa
kuvakokoelman alla, näin erään vielä nuoren naisen ja kahden pikku
lapsen ryhmäkuvan. Kapteeni Nemo katseli niitä muutaman minuutin ajan
vaitonaisena, kurotti sitten kätensä niitä kohti ja puhkesi rajuun
itkuun.




XIX LUKU.

Kapteeni Nemon viimeiset sanat.


Akkunaluukut olivat teljetyt tämän järkyttävän tapauksen jälkeen,
eikä salongin kattolamppuja oltu vielä sytytetty. _Nautiluksen_
kannen alla vallitsi pimeys ja äänettömyys. Se lähti tältä
kauhistuksen paikalta, kulkien kolmenkymmenen metrin syvyydessä
suunnattomalla vauhdilla. Minnekä sen matka piti -- pohjoiseen vai
etelään? Minne pakeni tämä mies suoritettuaan niin kamalan kostotyön?

Minä palasin hyttiini, missä Ned ja Conseil istuivat vaitonaisina.
Tunsin mielessäni voittamatonta kammoa kapteeni Nemoa kohtaan. Vaikka
ihmiset olisivat aiheuttaneet hänelle kuinka suuria kärsimyksiä
hyvänsä, ei hänellä ollut oikeutta rangaista heitä niin julmasti.
Hän oli tehnyt minusta, joskaan ei kanssarikollistaan, niin ainakin
kostonsa äänettömän todistajan, ja sekin oli jo liikaa.

Klo 11 syttyi sähkövalo taas loistamaan. Minä menin salonkiin, mutta
siellä ei ollut ketäkään. Vaarinotin purjehduskojeita ja huomasin,
että _Nautilus_ kiiti pohjaista kohti viidenkolmatta solmuvälin
nopeudella, milloin merenpinnalla, milloin kolmekymmentä metriä
sen alla. Tarkkaamalla merikarttaa näin, että sivuutimme Englannin
kanavan suun ja kuljimme tavattomalla nopeudella pohjoisille
merille päin. Illan tullen olimme ennättäneet jättää jälellemme
sata peninkulmaa Atlantin merta. Meri oli paksun pimeyden verhoama,
kunnes kuu nousi taivaalle. Palasin hyttiini, mutta en voinut nukkua.
Painajainen ahdisti minua. Elin yhä uudelleen mielessäni tuon kaamean
hävitysnäytelmän.

Kukapa voi tämän päivän jälkeen sanoa, kuinka kauas _Nautilus_
kuljettaisi meidät Atlantin pohjoisosiin? Se kulki yhä samalla
arvaamattomalla vauhdilla, välittämättä vähääkään näiden pohjoisten
seutujen kauniista ilta- ja aamuhämärästä. Aikoiko se ehkä
Huippuvuorille tai Novaja Zemljalle? Veisikö se meidät vähän
tunnetuille pohjoisnavan merille, Valkealle merelle, Kaarian merelle,
Obi-lahteen ja Aasian karuille pohjoisrannikoille? En voinut sanoa
niin niitäkään, en edes enää laskea aikaakaan, joka tällä viimeisellä
matkallamme kului. Muuten olikin laivalla mahdoton enää pitää
ajankulusta vaaria. Täällä pohjoisen napapiirin seutuvilla tuntui
siltä, kuin eivät yö ja päivä enää kulkisi säännöllistä rataansa.
Odotin joka silmänräpäys näkeväni Edgar Allan Poen taruperäisen
Gordon Pymin, "tuon verhotun ihmishahmon, joka oli paljon suurempi
muita maan ihmisiä, nousevan varjollaan peittämään sitä suurta
vesiputousta, joka puolustaa kulkuaukkoa navalle".

Otaksun -- vaikka voin siinä erehtyäkin -- että tämä seikkailurikas
matka kesti 15--20 päivää; enkä tiedä kuinka kauvan se olisi
kestänytkään, jollei olisi sattunut ylivoimainen tapaus, joka äkisti
katkaisi sen. Kapteeni Nemosta ja hänen perämiehestään ei voinut olla
puhettakaan; koko laivanväestöstä ei kukaan enää näyttäytynyt meille.
_Nautilus_ oli melkein herkeämättä veden alla. Kun se nousi hetkeksi
pintaan uudistamaan ilmavarastoaan, avasi ja sulki näkymätön koneisto
luukut. Auringonkorkeuden laskemisesta ja paikan määräämisestä
ei enää välitetty. En minä eivätkä toverini voineet sanoa missä
kulloinkin olimme. Minun onkin mainittava etten enää nähnyt
kanadalaistakaan, joka oli tyyten menettänyt sekä kärsivällisyytensä
että luonteenvoimansa. Conseil ei voinut saada sanaakaan hänen
suustaan; ja peläten että huonetoverinsa äkillisessä mielipuolisuuden
tai koti-ikävän puuskassa voisi surmata itsensä, valvoi hän hänen
luonaan yötä päivää.

Eräänä aamuna -- en voi sanoa minä päivänä -- olin nukahtanut ja
makasin kiduttavassa horrostilassa. Kun siitä viimein havahduin, näin
Nedin kumartuvan ylitseni ja kuulin hänen sanovan matalalla äänellä:

"Me aijomme paeta."

Minä kohosin istualleni.

"Milloin sitten pakenemme?" kysyin.

"Tulevana yönä. Kaikki silmälläpito tuntuu loppuneen _Nautiluksessa_,
voisi sanoa että yleinen horrostila vallitsee laivassa. Oletteko te
valmis lähtemään, professori?"

"Kyllä; missä nyt olemmekaan?"

"Maan läheisyydessä. Tänä aamuna sumun aikana laskin sen etäisyydeksi
parikymmentä meripeninkulmaa itäänpäin."

"Mikähän maa se on?"

"Sitä en tiedä; mutta olipa se mikä hyvänsä, niin sinne me pakenemme."

"Aivan niin, Ned. Me pakenemme tänä yönä, vaikka meri meidät
nielaisisikin."

"Meri käy kovin ja tuuli on ankara, mutta se seikka ei estä minua
soutamasta pariakymmentä meripeninkulmaa _Nautiluksen_ keveällä
purrella. Olen vienyt siihen hiukan ruokatavaroita ja muutamia
vesiastioita laivaväen huomaamatta."

"Minä seuraan teitä, Ned."

"Sitäpaitsi", lisäsi kanadalainen, "jos ne yllättävät minut, niin
aijon puolustaa itseäni ja antaa peijakkaiden vaikka tappaakin
itseni."

"Niin, me kuolemme yhdessä, Ned ystävä!"

Minä olin valmis kaikkeen. Kanadalainen lähti luotani. Minä nousin
kannelle, jolla vaivoin voin pysyä pystyssä sille läiskivien
laineiden takia. Taivas näytti kyllä uhkaavalta, mutta meidän täytyi
sittekin paeta, kun rannikko vielä oli meitä varjelevan paksun sumun
peitossa. Emme saaneet menettää päivääkään, emme edes tuntiakaan.

Palasin sitten salonkiin, yhtä haavaa peljäten ja haluten nähdä
kapteeni Nemoa. Mitäpä olisin hänelle sanonutkaan? Kuinka olisin
voinutkaan salata sitä kauhuntunnetta, jonka hänen persoonansa
minussa tahtomattani herätti? Ei, parempi oli, etten enää joutunut
seisomaan kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Parasta oli koettaa
kokonaan unhottaa hänet. Ja sittekin...!

Kuinka pitkä tämä päivä olikaan, viimeinen _Nautiluksessa_. Olin
aivan yksin. Ned Land ja Conseil välttivät käymästä puheillani,
jotteivät olisi herättäneet epäluuloja. Kello 6 söin päivälliseni.
Minulla ei ollut lainkaan ruokahalua, mutta minä pakotin itseni
syömään vähän saadakseni voimia.

Kello puoli 7 saapui Ned viimein hyttiini ja sanoi:

"Me emme tapaa enää toisiamme ennen lähtöhetkeä. Kello 10 tienoissa
ei kuu ole vielä käynyt ylös. Käyttäkäämme pimeyttä hyväksemme.
Tulkaa silloin purteen! Conseil ja minä odotamme siellä teitä."

Kanadalainen lähti, odottamatta vastaustani.

Tahdoin silmätä _Nautiluksen_ suuntaa ja lähdin sen vuoksi
salonkiin. Me kuljimme itäkoilliseen suunnattomalla nopeudella ja
viidenkymmenen metrin syvyydessä. Loin vielä viimeisen silmäyksen
kaikkiin tämän suurenmoisen museon harvinaisiin luonnon- ja
taiteenaarteisiin, joiden oli määrä kerran vajota valtameren uumeniin
yhdessä kokoojansa kanssa. Sitten palasin hyttiini ja pukeuduin
paksuihin merimiesvaatteisiin. Kokosin myös kaikki muistiinpanoni
ja säilytin ne huolellisesti vaatteitteni sisään. Sydämmeni sykki
rajusti. Levottomuuteni ja mielenliikutukseni olisivat ehdottomasti
paljastaneet aikeeni kapteeni Nemolle, jos olisin sattunut
silmätysten hänen kanssaan.

Mitähän hän toimittikaan tällä hetkellä? Kuuntelin varoen hänen
hyttinsä ovella. Kaikki oli siellä hiljaista, mutta tajusin hänen
olevan sisällä. Hän ei ollut vielä käynyt levolle. Vaatteiden
kahina hänen liikahtaessaan sai minut uskomaan, että nyt hän tuli
yllättämään minut, kysymään minkä vuoksi aijoin paeta hänen luotaan.
Tunsin sietämätöntä levottomuutta, jota mielikuvitukseni yhä
kiihotti. Tämä tunnelma kävi lopulta niin tuskalliseksi että arvelin
paremmaksi käydä sisään kapteenin hyttiin, katsoa häntä silmästä
silmään ja katseillani, eleilläni ja sanoillani suoraan uhmata häntä.

Se oli hullumainen päähänpisto; ja onneksi kykenin hillitsemään
itseni, käymään hyttiini ja laskeutumaan pitkäkseni vuoteeseen
kootakseni voimia. Hermoni rauhoittuivat, mutta aivoni olivat
vielä yhä kiihottuneet. Minä kertasin mielessäni nopeasti kaikki
seikkailuni _Nautilukseen_ jouduttuani, kaikki onnelliset ja
onnettomat kokemukseni _Abraham Lincolnin_ kannelta pudottuani: --
merenalaiset metsästysmatkat, karillekäymisen Torresin salmessa ja
villien hyökkäyksen siellä, korallihautausmaan, maanalaisen matkan
Suezin kannaksen poikki, Santorini-saaren, Vigo-lahden, Atlantiksen,
rintajään etelänavalla, hirmumyrskyn Golf-virralla ja tuon viimeisen
kamalan yhteentörmäyksen sotalaivan kanssa, joka upotettiin miehineen
kaikkineen. Kaikki nämä tapaukset seurasivat mielessäni niin elävästi
kuin liikkuvat näyttämökulissit teatterilavalla. Kapteeni Nemolla
oli pääosa kaikissa näissä kuvaelmissa, ja hänen hahmonsa sai yhä
suurenmoisempia, kerrassaan yli-inhimillisiä piirteitä. Hän ei ollut
enään mikään vertaiseni -- hän oli merenalainen ihminen, Vetehinen
itse!

Kello oli nyt puoli 10. Minä puristin pääraukkani molempien käsieni
väliin ettei se särkyisi. Suljin silmäni. En tahtonut ajatella,
en muistella enää mitään. Vielä puolen tunnin odotus! Vielä
puolituntinen levottomuutta, joka uhkasi tehdä minut hulluksi!

Silloin kuulin joitakin heikosti väräjäviä urkujen säveleitä,
synkkää säestystä sanoin kuvaamattomalle laululle, täynnä niin
pohjattoman syvää valitusta kuin lähtisi se maalliset kahleensa
jättävästä sielusta. Minä kuuntelin jännitetyn tarkkaan, tuskin
uskaltaen hengittääkään, ja olin pian kuten soittaja itsekin vaipunut
soitannolliseen hurmaukseen, joka vei meidät kauvaksi tämän maailman
rajojen taa.

Mutta sitten minua säikähdytti äkillinen ajatus. Kapteeni Nemohan oli
lähtenyt hytistään ja soitteli nyt urkuja salongissa, jonka lävitse
minun oli kuljettava purteen päästäkseni. Silloinhan viimeisen kerran
sittekin kohtaisin hänet! Hän näkisi minut, ehkäpä puhuttelisikin
minua! Kädenliikkeellä hän tuhoisi minut, yhdellä ainoalla sanalla
hän kahlehtisi minut iäksi laivaansa.

Mutta nyt löi kello jo 10, ja minun tuli lähteä tovereitteni luo.
Ei ollut aikaa epäröidä, vaikka kapteeni astuisi suoraan vastaani.
Avasin hiljaa hyttini oven, haparoin pitkää, kapeata käytävää pitkin,
seisahtaen joka askeleella vaimentaakseni sydämmeni ankaraa sykintää.
Jo pääsin onnellisesti salongin ovelle ja avasin sen varovasti.
Sisällä oli pilkkosen pimeätä. Urkujen näppäykset kajahtelivat
hiljaa. Kapteeni Nemo oli siellä! Mutta minua hän ei nähnyt, ja
tuskinpa olisi nähnyt valoisalla päivälläkään, sillä hän oli
tykkänään vaipunut unelmiinsa.

Hiivin hiljaa maton yli ja vältin satuttamasta mihinkään, joka olisi
voinut kolahtaa ja kieliä vieraan henkilön läsnäolosta. Tarvitsin
kokonaista viisi minuuttia päästäkseni kirjaston ovelle.

Olin juuri avaamaisillani sen, kun äänekäs huokaus sai käteni
herpautumaan sen kahvalta ja minut pysähtymään kuin naulittuna
kynnykselle. Tajusin että hän oli noussut pystyyn. Voinpa nähdäkin
hänet, sillä valoisasta kirjastohuoneesta tunki oviraon läpi muutamia
valonsäteitä salonkiin. Hän kulki käsivarret ristissä minua kohti,
pikemminkin hiipien aaveen lavoin kuin ihmisen lailla käyden. Hänen
ahdistettu rintansa kohoili huokauksista ja nyyhkytyksistä. Kuulin
hänen kuiskaavan seuraavat sanat -- viimeiset, jotka hänen suustaan
korviini saapuivat:

_"Kaikkivaltias Jumala! Jo on kylliksi! Jo on kylliksi!"_

Omantunnonvaivatko ne hänellä täten purkautuivat esiin?

Aivan suunniltani säntäsin kirjastoon, sieltä juoksin keskusportailla
ja seuraten ylempää kapeaa käytävää pääsin vihdoin pursisäiliön
luo. Ryömin sisään sen kapeasta oviaukosta, jonka toverini olivat
jättäneet auki minua varten.

"Joutukaamme!" huusin.

"Heti paikalla!" vastasi kanadalainen.

Äskenmainittu pyöreä aukko _Nautiluksen_ rungossa suljettiin ensiksi
ja ruuvattiin kiini englantilaisella ruuviavaimella, jonka Ned Land
oli osannut hankkia itselleen. Sitten hän rupesi kiertämään auki
niitä ruuveja, jotka vielä kiinnittivät purttamme sukelluslaivaan.

Mutta äkkiä kuului laivan sisästä melua ja kolinaa. Miesten ääniä
kuului kiivaasti vastailevan toisilleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko
pakomme keksitty? Tunsin että Ned Land työnsi salaa tikarin käteeni.

"Aivan niin," vastasin hänelle; "osatkaamme ainakin kuolla miesten
tavoin."

Kanadalainen oli heittänyt työnsä kesken. Mutta muuan sana,
toisteltuna ainakin kaksikymmentä kertaa -- muuan hirvittävä
sana selitti minulle kuin salamanleimauksella syyn _Nautiluksen_
sisäpuolella leviävään levottomuuteen. Meille ei laivaväellä ollut
aikaa eikä halua tehdä mitään.

_"Kurimus! Kurimus!"_[25] huudettiin joka taholla.

Kurimus! Kaameampi sana ei näin arveluttavana hetkenä olisi koskaan
voinut kajahtaa korviimme! Me olimme siis näillä kamalilla vesillä
Norjan pohjoisrannikolla. Oliko _Nautilus_ tullut temmatuksi tuohon
hornankuiluun samassa hetkessä, kun juuri irrotimme purtta sen
kupeelta pakoon lähteäksemme?

Me tiedämme että vuoksen tultua syöksyvät Værø- ja Lofoten-saarten
väliin suljetut vedet eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Ne
synnyttävät vedenpyörteen, jota ei mikään alus voi rankaisematta
lähestyä. Taivaanrannan joka taholta syöksyy yhteen jättimäisiä
ärjyaaltoja muodostaen tämän suunnattoman vesisuppilon, jota täydellä
syyllä sanotaan "meren navaksi" ja jonka ympärysmitta käsittää
viisitoista kilometriä. Siihen jouduttuaan eivät vain alukset mene
pirskoiksi, vaan jäämeren valkeat karhut, jopa valaatkin katoavat
jäljettömiin.

Näille miesten-syöjille sijoille _Nautilus_ nyt oli joutunut joko
vahingosta tahi ehkäpä päällikkönsä vakaasta aikomuksesta. Se piirsi
kurimuksen reunalla kierreviivan, jonka säde pienenemistään pieneni.
Ja yhdessä sen kanssa kiersi samaa rataa meidän poloinen purtemme,
johon jo olimme ennättäneet asettua ja joka vielä oli kiinnitetty
emäaluksen kupeelle. Meidät valtasi äärimmäinen kauhu; veri hyytyi
suonissamme, ruumiimme peitti kylmänhiki kuten kuolemankamppauksen
lähestyessä. Entä mikä pauhina rauskean venosemme ympärillä! Mikä
ukkosmainen jylinä, jota kaijut toistelivat peninkulmien päähän!
Kuinka kiehuivat ja vaahtosivatkaan nuo aallot murskautuessaan,
keilamaista kallionkärkiä vastaan tuolla syvyydessä, missä
vahvimmatkin esineet murskautuvat, missä valtaiset ikihongat
pirstautuvat tulitikuiksi!

Mihin olimme matkamme lopulla joutuneetkaan! Me keikuimme ja
hyppelimme ärjyaallon harjalta sen pohjaan ja jälleen takaisin.
_Nautilus_ puolustautui kuin inhimillinen olento. Sen teräslihakset
natisivat. Välistä se seisoi kokka pystyssä taivasta kohden, ja
meidän purtemme samoin sen mukana.

"Meidän täytyy pidellä kiini", sanoi Ned, "ja koettaa kiertää ruuvit
lujasti kiini. Me ehkä pelastumme jos pursi pysyy _Nautiluksessa_..."

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kuulimme metallin
rauskumista. Ruuvikierteet repeytyivät irti ja _Nautiluksen_ kupeella
tempaistu purtemme lensi kuin lingosta kivi keskelle pyörrettä.

Päähäni sattui rautapalanen, ja tästä ankarasta täräyksestä menetin
tajuni.




XX LUKU.

Loppusananen.


Tähän päättyy merenalainen matkamme. En tiedä kertoa mitä oikeastaan
tapahtui tuona kauhunyönä, kuinka veneemme pelastui kurimuksen
hirvittävästä pyörteestä, kuinka Ned Land, Conseil ja minä pääsimme
ylös tuosta hornan kidasta.

Mutta kun tulin jälleen tajuihini, makasin eräässä kalastajatuvassa
muutamalla Lofotenin-saarella. Molemmat toverini, jotka olivat
terveet ja reippaat, seisoivat vuoteeni ääressä ja puristelivat
käsiäni. Me syleilimme liikutettuina toisiamme.

Tässä tuokiossa emme voineet ajatellakaan paluumatkaa Ranskaan.
Liikeyhteydet Pohjois-Norjan ja Etelän välillä olivat siihen aikaan
ylen harvinaiset. Minun täytyi siis odotella höyrylaivaa, joka
kahdesti kuussa tulee Nordkapilta.

Tämän reippaan kalastajakansan luona, joka niin hyväntahtoisesti
oli korjannut meidät hoivaansa, kävin lävitse kuvaukseni näistä
seikkailuistamme. Se on luotettava kertomus uskomattomasta retkestä
tuossa ihmisille muuten luoksepääsemättömässä alkuaineessa, jossa
kehitys kuitenkin kerran on avaava kaikki tiet vapaiksi kulkea.

Uskottaneekohan minua? Sitä en tiedä, enkä siitä suuria välitäkään.
Mutta sen voin nyt vakuuttaa, että minä olen oikeutettu puhumaan
näistä meristä, joiden alitse vajaassa kymmenessä kuukaudessa
matkustin kymmenentuhatta peninkulmaa, tästä vedenalaisesta matkasta
maapallomme ympäri, jolloin tulin tuntemaan niin monen monituisia
ihmeellisiä seikkoja Tyynessä meressä, Intian meressä, Välimeressä,
Atlantin meressä ja eteläisessä ja pohjoisessa Jäämeressä.

Mikähän kohtalo tuli _Nautilukselle_? Kestikö se kurimuksen
painetta? Elääköhän kapteeni Nemo vielä? Jatkaako hän matkaansa
maailmanmeren alla yhä suorittaen hirvittävää kostoaan, vai päättikö
hän sen viimeiseen joukkouhriinsa? Tuovatkohan laineet kerta maihin
käsikirjoituksen, joka sisältää hänen elämänsä historian? Saanenkohan
lopultakin tietää tämän miehen oikean nimen? Ilmaisseekohan kadonnut
sukelluslaiva kansallisuudellaan joitakin tietoja kapteeni Nemosta?

Minä toivon että niin käy. Minä toivon myöskin että hänen mahtava
_Nautiluksensa_ on voittoisasti noussut esiin meren hirveimmästä
kuilusta, jossa niin monet muut ovat loppunsa löytäneet. Jos niin
on, jos kapteeni Nemo vielä oleksii tässä maailmanmeressä, joka on
hänen uusi isänmaansa, niin asettukoon jo viimeinkin viha hänen
julmassa sydämmessään! Sammuttakoon niin monien luonnon ihmeitten
näkeminen kostoajatukset hänen sielustaan! Kadotkoon ankara tuomari,
ja jatkakoon tiedemies rauhallisia syvämeritutkimuksiaan! Jos hänen
kohtalonsa onkin eriskummallinen, niin on se samalla suurenmoinen.
Enkö itse ole omalla kohdaltani sitä käsittänyt? Enkö ole kymmenenä
kuukautena elänyt samaa ihmeellistä elämää? Ja siihen kysymykseen,
jonka Saarnaaja kolmetuhatta vuotta sitten esitti:

"Mikä kaukana on ja hyvin syvä, kuka voi sen saavuttaa?" -- on vain
kahdella ihmisellä kaikista nyt elävistä oikeus vastata, ja ne
ovat --

KAPTEENI NEMO JA MINÄ!




Viiteselitykset:


[1] Solmuvälin nopeus tunnissa = engl. meripeninkulma = 1,85 km.
Suom. huom.

[2] Ankkuriköyden mitta = 120 syltä = 213,60 m. Suom. huom.

[3] Englantilainen merivakuutusosakeyhtiö. Suom. huom.

[4] "Honourable", Englannissa säädyn, Yhdysvalloissa virka-aseman
perusteella annettu arvonimi, joka liitetään ominaisnimen eteen.
Suom. huom.

[5] Pariisin luonnontieteellinen museo. Suom. huom.

[6] Conseil = neuvo. Suom. huom.

[7] Ainakin kuului Kanada kuten Pohjois-Amerikan kaakkoisosa
(Louisiana) aikoinaan Ranskalle. Suom. huom.

[8] On muistettava että tämä romaani kirjoitettiin kauvan ennen kun
sähkövalo oli yleisesti käytäntöön otettu. Suom. huom.

[9] Fysionomia on jonkullainen tiede, jonka harrastajat ovat
kasvonpiirteistä lukevinaan henkilön luonteenominaisuudet. Suom. huom.

[10] Mainehikkaita matemaatikoita, edellinen ranskalainen,
jälkimmäinen englantilainen. Suom. huom.

[11] Liikkuvainen liikkuvassa.

[12] _Nemo_ = nimetön, ei mikään. Suom. huom.

[13] On muistettava, niinkuin jo kerta ennen on huomautettu,
että tämä Vernen romaani kirjoitettiin ennenkun sähkö voimana ja
valolähteenä oli tullut yleisesti käytäntöön. Tässä suhteessa tekijä
kaukonäköisesti viittasi uusille aloille. Suom. huom.

[14] Suola- ja salpeterihapoissa ynnä salmiakkiliuoksessa
muodostunut sienimäinen platinanmuunnos, jota käytetään teknillisiin
tarkotuksiin. Suom. huom.

[15] Muuan Molukki-saarista. Suom. huom.

[16] Suezin kanavan rakennustyöt olivat tätä kirjoitettaessa vasta
alullaan. Suom. huom.

[17] 1860-luvun loppupuolella, jolloin Jules Vernen sankarit tekivät
ihmeellisen matkansa, huokailivat nimenomaan Välimeren maissa asuvat
kansat kovan valtiollisen sorron ja hajanaisuuden tilassa. Suom. huom.

[18] Jules Verne otaksui siis varmaksi sen tosiasian, jonka
Nordenskiöld koillisväylän (vv. 1878-79) ja Amundsen luoteisväylän
(v. 1906) löytämisellä ovat todistaneet. Suom. huom.

[19] Alkuaan pilkkalaulu Pohjois-Amerikan asukkaista, "jenkeistä",
sittemmin korotettu Yhdysvaltain kansallislauluksi. Suom. huom.

[20] Sinne pääsi kuten tunnettu ensimmäisenä norjalainen Amundsen
vasta v. 1912. Suom. huom.

[21] Kuuluisa englantilainen napaseutujentutkija, joka matkallaan
vv. 1839-43 antoi noille tulivuorille kahden laivansa nimet. Samat
tulivuoret näki yhä vielä toimivina kovaonnisen kapteeni Scottin
retkikunta v. 1912. Suom. huom.

[22] Kun tutkimusmatkailijat keksivät uusia maita, on heidän
tapanaan vallata ne maansa hallitsijan nimessä. Suom. huom.

[23] Mainio ranskalainen kirjailija (1800-62), jonka teokseen
"Travailleurs de la mer" (Meren työmiehet) tässä tähdätään. Suom.
huom.

[24] Ennenkun 1860-luvulla varsinaisia panssarilaivoja ruvettiin
rakentamaan, ympäröitiin välistä vanhemmat puiset sotalaivat
vesirajaa myöten rauta- tahi vaskilevyillä tahikka myöskin tiheästi
toistensa viereen naulatuilla ankkurikettingeillä. Jo tällaistenkin
"panssarien" etevämmyys tavallisten puukylkien rinnalla osottautui
Krimin sodassa Mustalla merellä, jossa ranskalaisilla oli kolme
raudoitettua uivaa patteria, sekä varsinkin Amerikan kansalaissodassa
("orjasodassa"), jossa Etelävaltioiden panssaroitu "Merrimac" ensin
oli hävittää koko Pohjoisvaltain puulaivaston, kunnes sen vuorostaan
masenti jälkimmäisten kuuluisa patterialus "Monitor". Siitä hetkestä
voidaan nykyisten panssarilaivojen synty laskea. Suom. huom.

[25] Kurimus eli "härännielu" on vedenpyörre koskessa tahi muussa
vahvavirtaisessa vedessä. Tässä nimenomaan tarkotetaan sillä niitä
norjalaisella "Malstrøm"-sanalla nimitettyjä hirveitä vedenpyörteitä,
joita tavataan Norjan rannikolla Lofoten-saariston eteläpäässä
68° leveysasteella Lofotuddenin ja Værø-saaren (ei Färö-saarten,
niinkuin Jules Verne kirjoittaa) välillä. Samasta kurimuksesta
on amerikkalainen Edgar Allan Poe kirjoittanut kamalan-kauniin
kertomuksen, joka nähtävästi on tämän kirjan tekijälle antanut aiheen
päättää sankariensa merenalainen matka samaan hornankuiluun. Suom.
huom.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48255 ***