path: root/47007-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47007 ***

RAKKAUDEN NARRIT

Kirj.

MAURUS JOKAI

Suomennos.






Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1881.




SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

  1. Eräs suuri mies juhla-puvussa.
  2. Suuri mies koti-puvussa.
  3. Eräs mies vähäpätöisten joukosta.
  4. Aspis.
  5. Ihminen uskollinen kuin koira.
  6. Daami ja nainen.
  7. Kauhistuksen vuosi.
  8. Mannermaa-polypi.
  9. Pajazzo.
 10. Tappolyönti -- vaan ei viimeinen.

Toinen osa:

 11. Mitä etelän kukkasista tuli.
 12. Katkeraa leipää.
 13. Kaikellaisia rosvojuttuja.
 14. Nazareno.
 15. Maapallon toisella puoliskolla.
 16. Nuori mies kosioretkellä.
 17. Uusi ihminen.
 18. Kilpailijat.
 19. Sotamies, joka vangitsee rosvoja.
 20. Salama kirkkaalta taivaalta.
 21. Sopimus.
 22. Eläin, jolla on sielu.
 23. Tule siis.
 24. Kaikkivaltiaan hengähdys.
 25. "Hyvä!"
 26. Kuitti.
 27. Rauha.






ENSIMMÄINEN OSA




1 Luku.

Eräs suuri mies juhla-puvussa.


Oli komitatin viimeinen yleiskokous; ei ainoastaan viimeinen sinä
vuonna, vaan viimeinen pitkäksi aikaa; kenpä tietää kuinka pitkäksi?
Ehkä kaikkein viimeisin.

Kokous pidettiin nimittäin Marraskuussa 1861, jolloin "yli-ilmoissa"
-- eli Wien'issä -- ai'ottiin musertaa taikka ainakin masentaa Unkarin
komitati-laitosta.

Ihanat, iki-muistettavat päivät!

Puoleksi olimme lain turvissa, puoleksi piiritystilan vallassa.

Tänään vallanpitäjiä, luottamusmiehiä, puhujia, julkisen elämän
välikappaleita; huomenna orjia, maanpakolaisia, mykkiä henkilöitä,
poisheitettyjä luita.

Kaunis maa meidän maamme! Vahinko vaan ett'ei ole toista senkaltaista
maailmassa!

Mutta rientäkäämme yhteis-istuntoon! Tänään saamme olla osallisina
suurista mielenliikutuksista. Virkamiehet ottavat eron _in corpore_;
kenraalikuvernöri, tuo mainio isänmaan-ystävä on vakuuttanut, että
hän, huolimatta kiellosta, on salliva istunnon jatkamista, ja että
ainoastaan pajonetit voivat karkoittaa hänet valiokunnasta. Hän on
odottava väkivaltaa niinkuin muinoin kerran tekivät roomalaiset
senatorit surullisilla istuimillaan forum'illa.

Kun hän kerran on sanansa sanonut, niin hän sen pitää; hän on mies
sitä pitämään. Sanasta miestä! semmoisena on Harter tunnettu, mutta
unkarilainen sydän. Hän on meidän miehiämme. Entinen elämänsä on siitä
takaus.

Missä meidän etevimmät miehemme olivat, siellä oli hänkin aina
läsnä. Hän oli valtiopäivillä Debreczin'issä 1849, sittemmin
Kápolnan taistelussa ja istui 1850 raudoissa Pesth'in Neugebäudessä.
Hän on kolmekertaisesti koeteltu mies ja on nytkin vapaamielisen
komitati-puolueen päämiesten sielu.

Mutta rientäkäämme, ett'ei puhe mene meiltä hukkaan, sillä sanomalehdet
eivät sitä kerro; ne ovat saaneet salaisen viittauksen olla puhumatta
niistä kokouksista, joista sotamiehet eivät ole vielä loppua tehneet,
muuta kuin että valiokunnat olivat pitäneet tavallista neuvottelua ja
sitten menneet kotia. Joutukaamme siis, saadaksemme hyvän istuinsijan.

Niin, tämä on kyllä helposti sanottu. Mutta arvoisa komitati-yleisö,
joka jo eilen saapui tänne ympäristöstä, on kohta päivän koittaessa
ottanut kaikki kuuntelijasijat niin täydellisesti haltuunsa, ett'ei
viekkaus eikä väkivalta meitä sisään auta. Me saamme siis kiittää
onneamme, jos oman suosituksemme kautta pääsemme johonkin nurkkaan
aatelislehterille, josta me, tanssimestarin tapaisella ponnistuksella
nousten varpaille, emme näe muuta kuin noiden verrattomien ihanain
naisten päähineet, jotka istuvat edessämme. Kenties olemme kuitenkin
niin onnelliset, että nuorten vastavalmistuneiden lainoppineiden
kautta, jotka käyvät tervehtimässä noita verrattoman kauniita naisia,
saamme tietää hiukan mitä tapahtuu, mitä päätetään ja puhutaan alhaalla
salissa; sillä itse emme saa tietoa muusta kuin bravo-huudoista,
jotka raikuvat ilmassa, ja kuumuudesta, joka ei ole hollantilaista
höyrysaunaa huonompi.

Tässä huonossa asemassa menevät nuo mainiot puheet, joidenka tähden
oikeastaan olemme tänne tulleet, meiltä hukkaan, verraton vahinko
meille ja maailmalle; mutta sen sijaan saamme kuulla keskustelua, jota
eräs nuori herra selin meitä kohtaan lakkaamatta pitää erään naisen
kanssa, kumartuen tämän tuolin yli sill'aikaa, kun alhaalla salissa
keskustellaan valtion kohtalolle tärkeitä päätöksiä.

Nainen on kaunotar kahdenkymmenen tai viidenkolmatta vuoden vaiheella.
Hänen kasvoissaan on jotakin kreolintapaista; synkkämielisinä ne ovat
kylmät ja kalpeat, mutta ilomielisyys nostaa niihin lämpimän punan.
Huulien hymyssä kuvautuu lapsellinen hyvyys, mutta silmät muistuttavat
tyynen järven loihtupeiliä, minkä pinnan alla piileskelee salaiset
pyörtehet, joissa lumotut surmansa saavat. Nuo salakähmäiset silmät
osoittavat lumousvoimansa ainoastaan kelle tahtovat, ja samat kasvot,
silmät ja huulet sulkeutuvat täydellisesti jos tahtovat sinut sulkea
tuonne ulos kylmyyteen, ja nuo yhteenvedetyt kulmakarvat melkein sua
jäädyttävät.

Jos tämän naisen tulisi valita itselleen kukkasia, jotka hänen
kasvoilleen soveltuvat, niin emme neuvoisi hänelle ruusuja eikä
kamelioita, vaan hyacintejä. Loruelevat ruusut ja kameliat eivät sovi,
mutta hyacinti on ääneti ja puhuu ainoastaan kysyjälle.

Tämän naisen ruumis on täydellisen kaunis, hoikka ja notkea; hänen
paksut, mustat, luonnolliset kiharansa valuvat esiin Erlauer-päähineen
alta, joka on kultaisista pitseistä tehty ja varustettu pitkillä
leveillä punasilla nauhoilla. Sellainen muoti meillä oli siihen aikaan.
Oi! kuinka vastustamattoman viehättäviä naiset silloin olivat!

Nuori mies, joka puhuttelee tätä naista, voipi olla noin kahdenkymmenen
vanha. Hänellä on kauniit epikurolaiset kasvot, joihin juuri
esiin-pistävä parta luo varjoja poskille ja suun ympärille; kulmakarvat
ovat hienot, haaveksivaiset ja lempeän-muotoiset, mutta rohkea silmäys
ja sala-ivainen suu pyytävät väittää niitä valehtelijoiksi. Hoikka,
äkkiä kasvanut vartalo on hervakko, niinkuin usein nuorukaisissa, jotka
partaa odottavat.

Että nuoren naisen ja tuon poikamaisen nuorukaisen väli on erinomaisen
tuttava huomaa kohta ja kuunnellessa heidän keskusteluaan ymmärrämme
helposti syyn siihen.

Tuolla alhaalla salissa puhuu joku juhlallisella äänellä -- ääni on
sangen kaunis, vaan me emme kuule mitään hänen sanoistaan ylhäiseltä
sijaltamme.

Tuo ihana nainen olisi mielellään kuunnellut puhujaa ja antaa sentähden
ehtimiseen viuhkallaan viittauksia nuorukaiselle, joka lörpöttelee
hänen selkänsä takana, olla häntä häiritsemättä, vaan tämä ei siitä
huoli.

"Älkää yhtä mittaa lörpötelkö -- jos saan pyytää; antakaa mun
kuunnella. Vaan ainoastaan tuhmuuksia siellä puhutaankin".

(Tämä oli jotensakin tuttavasti puhuttu.)

"Ken? Hänkö siellä alhaalla?"

Veitikkamaisella harmilla napsahutti nainen hänen osoittamaa
etusormeansa perlemo-viuhkallaan.

"Pah! Jos tahdot sitä lukea, niin minä papalta varastan koko puheen,
niinkuin se on kirjoitettu paperille; silloin saat nekin paikat kaupan
päälle, jotka hän siellä täällä on pois pyyhkinyt".

(Hän sinutteli naista, mutta tämä ei sinutellut häntä.)

"Menkää -- jättäkää minut rauhaan. Kauniimmat paikat menevät minulta
hukkaan".

"Taputa käsiäs, niin hän sinun huvikses pitää puheen -- _da capo_".

Siihen nainen vaan hymyili.

Nuori herra havaitsi tämän hymyn.

"Etkö huomaa, kuinka pappa ylpeillen katselee tänne jokaisen
suurenmoisen lauseen jälestä? Minun kasvoistani hän ei varmaankaan
etsi sen vaikutusta. Kun pappa pitää puheita, niin hän todellakin on
kaunis mies. Kuinka hän innostuu ja ojentelee itseänsä! Täynnä voimaa
ja tulta. Tämä komitati-sali on vaarallinen kilpailutanner meille
nuorille; täällä vanhat aina voittavat meidät".

"Miksi ette tekin astu alas puheita pitämään? Olettehan valiokunnan
jäsen ja kunnia-ylimääräinen-notario".

"Minä en osaa sitä ollenkaan. Hiljakkoin koetin esittää maljan eräässä
tilaisuudessa, mutta takelluin niin hullusti, ett'en itsekään tiedä
kelle viimein huusin eläköön. Tämä ei sovi meikäläisille. Kun toinen
tai toinen vanhoista etevistä koulutovereistani juonittelee, koettaen
purjehtia parlamentti-puheen kurjassa ruuhessa vihriän pöydän yli,
ja minä näen hien nousevan hänen otsaansa, kaikkien hänen kymmenen
sormensa vapisevan, silmänsä tuijottavan -- näen kuinka hän vetää
otsansa ryppyyn, pusertaaksensa siitä ajatuksia, silloin kuumeen
väristykset vapisuttavat minua hänen puolestansa! Minä vapisen petosta,
että hän karille joutuu ja hukkuu meren syvyyteen; jos hän jonkun
onnenpotkauksen avulla perille pääsee, niin iloitsen siitä niinkuin
vältetystä vaarasta".

"Sen kyllä uskon, sillä te olette pelkuri".

"Myönnetty! mutta jos minä olisin sellaisen sulhasen morsian, niin
rakkauden tuskat heti poistuisivat, sillä moista nähdessään voi
ihminen joutua tainnoksiin. Aivan toista on kun vanha komea herra
astuu puhuja-lavalle ja ensin tyynellä arvokkaisuudella katselee
kuulijakuntaa, ikäänkuin etsiäkseen niitä, jotka tulevat osansa saamaan
hänen puheessaan, sekä sitten päästää irti suuret sanansa niin että
sali niistä kaikuu. Jos joku silloin tekee vastaväitöksiä, niin saa
kohta paikalla vastauksen, ja toisen tai toisen mahtisanan jälkeen
luo vanha herra silmäyksen galleriaan päin, vaatien kiitosta niiltä
silmiltä, jotka hymyilevät häntä vastaan sieltä ylhäältä, sitten hän
taas syöksee alas innostuksen mereen, nousee sieltä jälleen, milloin
se häntä miellyttää, ja lopettaa puheen yleisen viettymys-myrskyn
pauhatessa. Semmoinen vanha herra on meille vaarallinen kilpailija.
-- Sillä te ette huomaa silloin hänen paljasta päätänsä ja harmaita
hiuksiansa ja unhotatte hänen vale-tukkansa ja värjätyt viiksensä".

"Älkää toki olko niin paha -- jos saan pyytää", vastasi tuo ihana
nainen suutuksissaan. "Eikö teissä siis ole kipinääkään lapsellista
kunnioitusta?"

"Olenko minä sanonut että minun pappani viiksiänsä värjää? Ei
ainoallakaan sanalla! Tiedäthän sinä paraiten, ett'ei hän sitä tee.
Väri on vaan tänä päivänä erittäin hyvä. Mikä pyhyyden loiste häntä
ympäröi! -- tällä hetkellä -- luulen ma -- ei löydy koko isänmaassa
suurempaa miestä, kuin minun pappani. Sä huomaat, emintimäni, mikä
vahinko se oli kun hylkäsit meidät; sillä jos vielä olisit emintimäni,
niin sinua nyt nimitettäisiin kuvernörin rouvaksi ja olisit mahtavan
miehen puoliso".

"Te olette aika narri".

(Hän oli tuon nuoren miehen emintimä.)

"Tosi kyllä että kuvernörin rouva ei huomenna enään olisi olemassa,
koska pappani luopuu virastaan; mutta suuren miehen arvonimi jääpi
kuitenkin jälelle".

"Kuinka voitte puhua noin sopimattomasti totisista asioista?"

"Mitä totisia asioita? Kaikki luopuvat viroistaan, pappani tekee
ehdoituksen ja muut seuraavat kehoitusta. En ymmärrä mitä suurta siinä
on, että pappani luopuu virastaan. Hän jää herraksi niinkuin ennen ja
hänelle tulee vaan hauskempi olo kuin nyt. Vaan mitä hyötyä siitä on,
että nuo muut köyhät pirut luopuvat, jättäen jokapäiväisen leipänsä ja
tulevaisen toimeentulonsa, sitä en todellakaan voi käsittää".

Eräs vieressä seisova kuuntelija (ehkä sinä itse, hyvä lukija) ei
voinut olla antamatta nuorukaiselle muutamalla sanalla seuraavia
tietoja:

"He tekevät sen, nuori ystäväni, siitä syystä, että maan laki on
heille jokapäiväistä leipää kalliimpi, ja sen tähden, ett'eivät tahdo
kansallis-kunniaa voileipänä syödä".

Tuon solakan nuorukaisen kalpeat kasvot eivät tästä sen punaisemmiksi
käyneet. Kohottaen olkapäitänsä vastasi hän:

"Mitäpä minä tiedän tämän lain sisällisestä merkityksestä? Siihen
aikaan olin vielä lapsi, eikä kukaan myöhemminkään ole selvittänyt
minulle asiata".

Hänen onnekseen raivokkaat mieltymyksen osoitukset katkaisivat heidän
keskustelunsa.

Pääpuhuja oli lopettanut esityksensä.

Kun myrskyntapaiset mieltymyksen osoitukset olivat asettuneet, seurasi
meluava kohtaus. Vara-kuvernöri luki valiokunnan nimessä juhlallisen
vastalauseen, jossa komitati-kokous vastustaa väkivaltaa ja lain
rikkomista. Nyt vallitsi lehterilläkin semmoinen hiljaisuus, että
matalimmallakin äänellä lausuttu sana kuului. Jokainen sana muistutti
ruumiinarkulle heitettyä multaa, jota heittäessä sureva kyllä jättää
vainajansa leppymättömän haudan haltuun, vaan samalla, vastustaen
kuolevaisuutta, vetoo ylösnousemisen toivoon.

Kun kirjoitus oli luettu, hengitti yleisö huokeammin. Kaikki olivat
pelänneet, että täälläkin, niinkuin muualla, väkivalta estäisi
vastalauseen panemisen.

Tämä saatiin kuitenkin lausutuksi ilman sotavoiman ilmaantumisen.

Siihen aikaan kaupungissa ei ollut juuri mitään linnanväkeä.

Nyt luki pää-notario edusmiesten luopumuksen _en masse_. Kaikki
ensimmäisestä viimeiseen mieheen luopuivat viroistaan. Kaikki olivat
allekirjoittaneet perustuskirjan. Kun ei enään ole lakia, niin eipä ole
lain valvojiakaan.

Lehterillä rouvat pyyhkivät kyyneleet silmistänsä.

On kuitenkin vähän surullinen tuommoinen luopumus -- kun yht'aikaa
heitetään pois virka-arvo, vaikutus-ala, tienesti.

Mies sen tekee, mutta vaimon silmästä vierii kuitenkin kyynel, hänen
sanoessaan: "sinä olet tehnyt oikein".

Näinä päivinä 9,000 tämmöistä miestä vaimot heidän kodissaan
vastaan-ottivat kyynelhelmet silmissä.

Tämä oli tappelu, josta ei kukaan paennut, jossa halvin sotamies oli
johtajan arvoinen.

Tuo kalpea nuorukainen lehterillä sanoi tällä hetkellä itkevälle
naapurilleen:

"Minun tulee sääli ainoastaan Bilágoschia, oikeus-osaston arkivariota".

"Kuinka? Luopuuko hänkin?"

"Luopuu kyllä. Ja hän on kuitenkin palvellut kaksikymmentä vuotta.
Jokainen hallitus on häntä kunniassa pitänyt".

"Ja kuitenkin hän luopuu?"

"Sanotaanhan, että se on kunnian asia, isänmaallinen velvollisuus. Hän
ei voi jäädä paikalleen. Hänen on seuraaminen muiden jälkiä. Minun
tulee häntä sääli. Ja tämä luopuminen suututtaa minua sitä enemmän
kuultuani että he nyt aikovat lähteä maalle, vuokraamaan maatilaa
jossakin -- ja minä vasta vähän aikaa sitten tanssikoulussa tutustuin
hänen tyttärensä, pikku Ilonkan, kanssa! Suloisin, kauniin lapsi. Mikä
maamoukka hänestäkin tullee".

"Minä tunnen hänet. Hän on sangen näppärä tyttö. Hän ei voi olla
neljäätoista vuotta vanhempi".

"Yhden tekevä. Minä olen jo häneen rakastunut enkä olisi pahaksi
pannut, vaikka teateri-sensuri Pesth'issä olisi kieltänyt näyttämästä
tätä murhenäytelmää".

"St. St. St. St. St", kuului joka haaralta. "Kuka juttelee tuolla
lehterillä näin juhlallisella hetkellä?"

"Nyt lähden kohta, muuten he vielä päälle päätteeksi heittävät minut
ulos!" kuiskasi nuori herra naiselle, hyvästi jättäen. "Hyvästi,
emintimäni! Hyvästi. Me kohtaamme toisemme juhlakulussa".

"Missä juhlakulussa?"

"No kuuntele vaan. Juuri nyt Frans Bélteky ehdoittaa, että tämä
juhlallinen istunto lopetettaisiin mieltä ylemmällä toimituksella; että
mentäisiin kaikki _en masse_ ulos kirkkomaalle laulaen Vörösmartyn
hymniä, ja siellä, Honvédien haudalle, niiden kunniaksi, jotka
kaatuivat isänmaata puolustaessa, pystytettäisiin se lippu, joka on
liepehtinyt komitati-huoneen altailla. Kas vaan kuinka hän pöyhkeilee
ja antaa sappensa kuohua. Hyvästi, hyvästi. Minä riennän, sillä minun
tulee kantaa lippua; se on toimitus, joka sopii entisen kuvernörin
pojalle. _Apropos!_ Kunnioitukseni sun herra miehellesi. Vaan älä sano
hänelle mitään".

"Hulivili!" -- sanoi nainen hymyten ja rupesi sitten puhumaan toisen
kanssa.

Tuolla alhaalla salissa suostuttiin yksimielisesti nuoren puhujan
esitykseen, ja ikäänkuin sopimuksesta irroittivat naiset kukkaset
kiharoistaan ja rintakukkioistaan ja solmivat niistä seppeleen
lippua varten, joka entisestä kunniapaikastaan oli muutettava vielä
arvokkaampaan.

Neljännestunnin kuluttua oli koko ihmisjoukko kadulla, jossa pyhää
isänmaan virttä alettiin ja kulku kävi kirkkomaata kohti.

Etupäässä kävivät vanhukset, koetetut isänmaan-ystävät harmaapäät.
Sitten seurasi miespuolinen nuoriso. Rouvat ja nuoret tytöt muodostivat
jälkijoukon. Keskellä kävi lipunkantaja. Siksi oli edellä mainittu
nuori mies, innostunut ehdoituksen tekijä ruvennut ennen entisen
kuvernörin poikaa ja kantoi sitä, koristettuna naisten seppeleellä,
korkealla ilmassa. Sentähden täytyi nuoren Elemér'in -- se oli
nuoren Harter'in ristimänimi -- tyytyä laulamaan toista tenoria
hymni-laulajien parissa, ihanat naiset lauloivat soprania.

Elemér väärinkäytti kurjalla tavalla tätä luottamustointa,
sillä keskellä juhtakulkua käyden emintimänsä vieressä lauloi
hän hymni-nuoteilla -- ei Vörösmartyn runon yleviä sanoja, vaan
kaikenlaisia pyhissä-kävijäin veisuja, joista toinen oli toista
hullumpi ja jotka paitsi sitä olisivat olleet sopimattomia
pyhissäkävijällekin. Tämmöisillä kujeilla pakoitti hän ehtimiseen
vieressä käyvää naista nauramaan, jonka tähden Elemér sai pitää
hyvänänsä kaikenlaisia liikanimiä emintimältään, jotka liikanimet eivät
olleet erittäin imartelevia laadultaan. Toria sai hän koko matkan ja
vieläpä emintimä uhkasi lähettää hänet kotiin.

Vaan nyt häirittiin juhlakulkua yht'äkkiä odottamattomalla tavalla,
joka hetkeksi veti kaiken huomion puoleensa.

Kun nimittäin juhlakulku poikkesi kirkkomaalle johtavalle kadulle,
ilmestyi sen päässä ratsujoukko, joka tuli vastaan. -- Ne olivat
kyrassierejä; heidän kypärinsä välähtivät esiin tomupilvestä.

Torvien toitotus hämmensi juhlavirttä.

Feri Bélteky, tuo rohkea nuorukainen, joka oli tehnyt ehdoituksen, sai
sattumalta samassa hetkessä sydämenkouristuksen, joka, niinkuin hänen
tuttavansa tiesivät, usein vaivasi tätä pulskeaa nuorukaista. Poika
parka! Kuinka surullista!

"Toveri! ole hyvä, ota lippu", kuiskasi hän Elemér'ille, ja sen
jälkeen hänen täytyi, käsi rintaan painettuna, mennä istumaan eräälle
työkkärille.

Kiusallinen sydämenkouristus, joka tulee niin sopimattomaan aikaan.

Täyttäen kadun koko leveyden, tuli ratsujoukko juhlakulkua vastaan. --
Juuri samat sotamiehet olivat saaneet käskyn vaadittaessa väkivallalla
hajoittaa saman päivän komitati-kokouksen. He olivat myöhästyneet
tullessaan kahdeksan peninkulman päässä olevasta naapurikaupungista,
mutta kuitenkin tarpeeksi aikaisin häiritsemään juhlan loppua.

Kulku seisahtui; miehet kokoontuivat. Mitä nyt on tekeminen?

Katu täytetään kohta koko leveydeltään, toisella puolella isänmaallinen
juhlasaatto, toisella puolella vastaantuleva ratsujoukko.

Kadun vasemmalta puolelta meni pieni kapea kuja, oikotie kirkkomaalle.

Isänmaallinen joukko kokoontui vanhemman Harter'in ympäri. Hän oli
orakeli. Hänen huuliltaan odottivat kaikki, henkeänsä vetämättä,
ratkaisevaa päätöstä, mitä tehtävä oli näin arveluttavassa tilassa.

Ferdinand Harter, isä, oli kokenut mies, joka ei hämmästynyt
tämmöisessäkään hetkessä. Kohta paikalla hänellä oli valmistelematta
puhe käsillä. -- "Isänmaalliset miehet ja naiset! Tuossa raaka
väkivalta meitä lähestyy tiellä, kun menemme isänmaan kaipausta ja
kiitollisuutta osoittamaan. Jos täällä olisi ainoastaan miehiä,
niin minä sanoisin: me puolustamme asematamme emmekä väisty tieltä
tuli kuka tuli vastaan. Mutta heikompaan sukupuoleen katsoen olisi
kuitenkin tarpeeton julmuus saattaa tätä sukupuolta, jota meidän tulee
suojella ja puolustaa, tarpeettoman raa'an kohtelon alaiseksi. Jumala
on todistajamme, että asiamme on oikea; tällä varmalla vakuutuksella
povessamme voimme punastumatta valita tiemme; väistykäämme siis raa'an
väkivallan edestä pois, luomatta silmäystäkään, ja menkäämme tyynesti
päämääräämme kohti -- tuonne vasemmalle -- toista tietä".

Tämä tiesi selvällä Unkarin kielellä että juhla-saatto siirtyisi
sotamiesten edestä pois sivukadulle.

Harter nuorempi seisoi seppelöitty lippu kädessä.

"Mihinkä, jos saan kysyä?" huusi hän kuultuansa isän viisaat sanat:
"tuonneko, sivupolulle? Ja tämän lipun kanssa?"

Nyt kääntyi hän naisten puoleen ja koroittaen lippua huusi hän
kadrillinjohtajan äänellä ja tavalla: "_Mes dames, en avant!
Promenade_!"

Ennenkuin kukaan ehti häntä estää, riensi hän, seurattuna rouvilta ja
tytöiltä, rynnäkkö-askelin mies- ja nuorukaisjoukkojen ohitse, ja tuo
uhkarohkea vei seurueensa suoraan ratsu-joukkoa vastaan. Jokainen oli
hämmästynyt, mutta seurasi.

Torvien räikkyessä sotamiehet ryntäsivät heitä vastaan aina sivukadulle
asti. Kun molemmat joukot siis tässä yhteen sattuivat, antoi
päällikkö merkin joukolleen joka äkkinäisellä liikkeellä -- poikkesi
sivu-polulle, jättäen valta-tien vapaaksi laulu-joukolle.

Upseeri teki päällepäätteeksi, laskien miekkaansa, kunniaa lipulle,
kun tämä ohitse kannettiin, jonka tähden hän sai osakseen kaikuvat
eläköön-huudot.

Tämä rohkeus koroitti Elemér'in arvon kahdenkertaiseksi sekä miesten
että naisten mielessä. Ja kuitenkin oli luultava että tämä Elemér'in
puolesta ainoastaan oli hullunkurinen oikku.

Vaan täksi päiväksi ei tämä ilman seurausta jäänyt.

Kun Feri Béltekyä, tuota mainiota nuorta puhujaa, esti
sydämenkouristus, niin nuoriso hartaasti pyysi Elemér'iä puhumaan
Honvédien haudalla.

Turhaan hän koetti päästä siitä; hän ei ymmärtänyt puheita pitää,
hänellä ei ollut mitään taipumusta siihen. Häntä ei jätetty rauhaan.
Lippu oli hänen kädessään; hän vietiin ylös korkealle hautakummulle,
pakoitettiin pystyttämään lippu ristin juurelle, nostettiin sitten
olkapäille ja tässä asemassa oli hän pakoitettu lausumaan muutamia
sanoja.

Jumalan nimeen siis! Kuunnelkaamme Elemér'iä, päivän sankarin poikaa.

Siis -- Elemér todellakin sanoi jotakin.

"Te urhoolliset Honvédit vuodelta 1849, joita en ikinä ole tuntenut.
Teillä oli isänmaa eläissänne ja kuoltuannekin teillä on isänmaa. Me
olemme tulleet tänne teille ilmoittamaan, ett'ei ylösnousemisen päivä
vielä ole tullut. Te voitte nukkua rauhassa vielä. Vaan me jätämme
teille kuitenkin tämän lipun, jonka kerran hengellänne maksoitte;
meille on se maksanut 7 guldenia ja 25 kreutzeriä varsineen päivineen,
emmekä nyt enää tiedä mitä on sen kanssa tekeminen!"

Helppo on ymmärtää, että Elemér sai kyytiä vanhoilta ja nuorilta
tästä typerästä puheesta. Samoin naisiltakin ja päälle päätteeksi
emintimältään.

"Te olette paranematon veitikka", torui emintimä, kun Elemér saattoi
häntä kotiapäin. "Onko säädyllistä sellaisessa tilaisuudessa puhua
mokomia tuhmuuksia?"

"Kas niin! Nyt sinä rupeat torumaan minua niinkuin kotonamme ennen",
jatkoi Elemér.

"Niinkö!" sanoi emintimä moittivalla silmäyksellä. "Emintimänne on siis
torunut teitä paljon siihen aikaan kun te vielä olitte hänen poikansa
-- eikö niin?"

"Ei sanoilla, vaan silmäyksillä niinkuin äsken. Sinä voit katsella
ihmistä kuin Anakonda-käärme. Ihmekö sitten että isäparkani on saanut
harmaita hiuksia noista silmäyksistä. -- _Pardon!_ -- enhän ole
sanonut, että minun papallani on harmaat hiukset".

"Mene -- minä olen suuttunut teihin! Teille ei mitään ole pyhää".

Tuo ihana nainen antoi sitten Elemér'in auttaa itseänsä vaunuihin,
mutta ei käskenyt häntä viereensä istumaan, niin julma oli hänen
vihansa.




2 Luku.

Suuri mies koti-puvussa.


Viimeinen innostuksella esitetty malja oli juotu niissä
jäähyväis-päivällisissä, joita Ferdinand Harter istunnon jälkeen piti
eroaville virkamiehille sekä hajotetun komitati-kokouksen kunniaksi.
Sen jälkeen jokainen meni kotiinsa sillä vakuutuksella, että hän oli
velvollisuutensa tehnyt. Entisen kuvernörin Harter'in tykö ei kukaan
enää jäänyt; kaikki tiesivät, että hänellä nyt oli paljon tekemistä,
sillä hänen oli kirjoittaminen julkinen ilmoitus virastaluopumisesta,
ja siinä on työtä koko lailla. Paitsi sitä oli hänelle annettava
aikaa koota ajatuksiansa pontevan puheen sepittämiseksi kunnes
tulisoitto-serenadit hänelle kello 10 illalla pidettäisiin.

Vieraat jättivät hyvästi ja menivät; kunnioitettu isänmaan-ystävä
riensi työhuoneesensa lopettamaan päivää uudella työllä.

Työhuone ansaitsee erityistä kuvaamista sekin, sillä se antaa
viittauksen asujansa mielenlaadusta. Seinillä on ylt'ympäri kuvia
meidän maamme surupäivistä. Tuolla mestattu sankari Ladislaus
Hunyady, joka mestattiin 1457 -- kuninkaan valaa vasten -- ja hänen
jalkojensa juurella mielettömäksi käynyt morsiamensa valkoisissa
ruumiin-vaatteissa. -- Tuolla kostoa miettivä isä, Feliks Zach,
ja hänen vieressään muserretulla sydämellä tyttärensä, jota eräs
kuninkaallinen prinssi häpäisi 1318. Eräs toinen taulu kuvasi
ruhtinatarta, joka jätti hyvästi lapsilleen, Helena Zringyitä,
jolta Itävallan elukat ja punatukkaiset jesuitat v. 1699 riistivät
ruhtinattaren ja äidin arvon. Taaskin toinen taulu, kaksi v. 1617
kuolemaan tuomittua ylimystä, kreivit Peter Zrinyi ja Frans Nádasdy,
jotka viimeisen kerran pusersivat toistensa käsiä ennenkun kuolemaan
menivät. -- Siellä murhevaatteissa eräs kuninkaan-tytär, joka mainion
isänsä haudalla etsi turvaa vieraan anastajan väkivaltaa vastaan. Vielä
oli siellä kolmetoista laakerilla seppelöittyä, suruharsoilla peitettyä
kuvaa, isänmaan marttyrit, jotka mestattiin Aradissa 6 p:nä Lokakuuta
1849. -- Täällä kuva verisestä taistelusta synkimmällä historiallisella
pohjalla. -- Sitten taas kuvia mainioista miehistä: unkarilainen
ministeri, tuo suuri kreivi Szecsenyi, joka ampui itsensä v. 1860. --
Unkarilaisen vastustaja-puolueen johtaja, kreivi Ladislaus Teleki, joka
lyhyt aika sitten, 1861, eräänä yönä surmasi itsensä. Tuossa taas jalo
korkea otsa -- myöskin unkarilainen ministeri kreivi Ludvig Batthyany,
joka ammuttiin v. 1849. Hänen vieressänsä Aleksi Petöfi, mailman mainio
unkarilainen runoilija, josta oltiin epätiedossa aina 31 p. Heinäk.
1849 missä hän ammuttiin. -- Ei löydy mitään kansallista taidetta
-- paitsi puolalaista -- joka on peittänyt asuinhuoneitten seiniä
semmoisilla kauhistuksen kuvauksilla kuin unkarilainen taide. Sekin on
kappale nykyajan historiaa. On jo syntynyt täydellinen jumalanpalvelus,
nimittäin kansallisten marttyrien jumaloitseminen.

Minkähänlaisessa mielentilassa se mies lienee, joka elää tämmöisien
kuvien keskellä?

Mutta synkistä ajatuksista eivät ainoastaan puhu kuvat, vaan
myöskin kirjat kirjastossa, salaiset kielletyt teokset surullisilla
ilmoituksilla muinais- ja nykyajoilta, niin myös seinällä olevat
miekat ja taistelukirveet; oudot kivet, jotka pöydällä ovat kirjeitten
painimina, nurkassa seisova keppi puunveistoksilla varressa, jonkun
valtiollisen vangin tekemä vankeudessaan, ja kellonvitjoissa riippuvat,
kultaan lasketut kupari-rahat, joiden ruostuneella pinnalla sana
_libertas_ on luettavana, kaikki puhuvat samaa synkkää kieltä.

Huoneen asuja ei voi luoda silmiänsä mihinkään paikkaan, josta ei suuri
salainen kysymys tuijoittaisi häntä vastaan.

Ferdinand Harter istui kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta salkun,
avasi sen konstikkaan lukon, otti esille puhtaan paperi-arkin ja rupesi
kirjoittamaan suurella tarkkuudella.

Aine, josta hän nyt kirjoitti, vaati varmaankin suurta tarkkuutta.

Kello löi kahdeksan kun hän lopetti kirjoituksensa; nyt hän soitti
palvelijaa.

"Kutsu kohta kirjuri tänne; sano että minun anekirjani on valmis ja on
puhtaaksi kirjoitettava".

Palvelija meni -- hetki sen jälkeen kirjuri astui huoneesen.

Hän on kolmenkymmenen vuoden vaiheella oleva mies. Hän on hieno ja
kohtelias. Huomaa kohta, että hän on tottunut liikkumaan ylhäisissä
piireissä. Hänen kasvojansa voisi melkein sanoa kauniiksi, jos ei
jokaisessa kasvoin eri osassa olisi jotakin outoa ja terävää. Niinpä
olisi esim. suu muodoltaan hyvin kaunis, ellei se olisi kovasti
kiini puserrettu, ikäänkuin kieli ei muuten pysyisi hampaitten
takana, vaan vieläpä huulet, ja nuo kauniit mustat viiksetkin, jotka
puoleksi peittävät suun, olisivat tarpeelliset sitä suojaamaan.
Kaareva nenä puhuu rohkeista toiveista ja lujasta tahdosta; siloinen
otsa, siloisesti ylösharjatut hiukset -- kylmästä aprikoimisesta;
nuo säkenöivät silmät tummien kulmien alla voivat olla kauniit
hymyillessään hekumallisia naissilmiä vastaan; vaan mies on varoillansa
noiden silmien suhteen, sillä niissä hän näkee konstikkaan avaimen,
joka hakee avaimen reikää hänen ajatuksiinsa.

"Te olette ollut hyvä ja kutsunut minut", sanoi hän esimiehellensä.

"Oletteko sulkenut ovet jälkeenne?"

"Molemmat".

"Minä olen kutsunut teidät, kysyäkseni oletteko lopettanut
kertomukseni".

"Se on minulla muassa. Tehkää hyvin ja lukekaa".

"Se on tarpeetonta. Te osaatte mestarillisesti kirjoittaa tuommoista ja
te tunnette mielipiteeni. Olkaa hyvä ja jääkää tänne minun huoneeseni
kirjoittamaan sitä puhtaaksi. Minä olen jo edeltäpäin allekirjoittanut
paperi-arkin".

"Ehkä olisi paras lukea läpi tämän ensin -- kenties olen unohtanut
jotakin".

"Ei ole aikaa. Minulla on vielä paljon järjestettävää. On jo myöhä.
Kello käy yhdeksättä ja kymmenen minutin perästä täytyy minun olla
matkalla".

"Te ai'otte siis lähteä pois?"

"Minä lähden maahoviini. Minun täytyy olla siellä tänä yönä.
Hiljakkoin sain tiedon isännöitsijältä, että verojen kantaja aamulla
ilmoitti ryöstön tapahtuvan. Huomenna hän lähettää kuusitoista miestä
hevosväkeä maatilalleni; jos en maksa ylihuomiseksi, lähettää hän
kolmekymmentäkaksi miestä; sitten kuusikymmentäneljä. Tahdon odottaa
siksi, että hän lähettää koko joukon ja sentähden on läsnäoloni siellä
tarpeellinen, jotta ei mitään onnettomuutta tapahtuisi. Väkeni on
tulisenluontoista. Sentähden pyydän teitä toimittamaan tavalliset
toimet täällä. Tuossa on sinettini, kertomuksen te lähetätte
hovikanslerille. Neljän päivän perästä olen taas täällä".

"Ja jos valtiokomisarius sill'aikaa saapuisi tänne?"

"Niin te jätätte hänelle asiakirjat. Täällä ovat avaimet. Tunnettehan
arkiston avaimen".

"Entäs nämä toiset?"

"Ne kuuluvat kirjoituspöytääni ja kaappiini. Säilyttäkää ne luonanne.
Ei tiedä mitä voi tapahtua tässä mullistusten maailmassa. Joku noista
monista ihmisistä, jotka tähän aikaan käskyjä antavat sinne ja tänne,
voisivat antaa tutkia minun asumustani. Siinä tapauksessa voi olla
hyvä, että avaimet ovat teidän hallussanne. Kirjoituspöydässä ovat
minun yksityiset paperini ja asiakirjat; olkaa hyvä ja katsokaa niiden
läpi; jos näette sellaisia, joidenka ei sovi joutua vieraiden käsiin,
niin saatte hävittää ne. Näissä kätköissä on rahoja, jotka minulle
on annettu kaikenlaisia tarkoituksia varten, Honvéd-yhdistykselle,
hautapatsasta, tiedeakatemiaa ja Jumala tiesi mitä tarkoituksia varten.
Minä en tunne summan suuruutta. Olkaa hyvä, lukekaa se ja jättäkää
sopivassa tilaisuudessa minulle luettelo siitä. Tuossa ovat myös omat
rahani, ne otatte pois ja panette erilleen. En tiedä paljonko siinä
voi olla. Joka päivä te ilmoitatte minulle kureerin kautta mitä täällä
tapahtuu. Antakaa nyt käsky kohta valjastaa".

"Te ette ai'o odottaa tulisoihtu-serenadia?"

"Mitä serenadia? En tiedä mistään semmoisesta. Ei kukaan ole puhunut
minulle siitä".

Kirjuri hämmästyi niinkuin olisi jotain, mikä olisi pitänyt jäädä
sanomatta, luikahtanut hänen huuliltaan, ja hän rankaisi tottelematonta
kieltänsä sulkemalla huulet vielä lujemmin ja puremalla viiksiänsä.
Ja kuitenkin tuo vallaton kieli niin mielellään olisi kertonut, että
kaikki puhuivat siitä ja valmistelivat itseänsä siihen; tulisoitot
olivat jo aikoja sitten reilassa ja koko kaupunki liikkeellä, nekin,
jotka eivät saaneet mitään tietoa tästä, tiesivät vanhastaan, että
tämmöinen päivä tällä tavalla oli lopetettava. Vaan nuo armottomat
huulet eivät kokonaisen tunnin kuluessa avanneet vankihuoneen porttia,
päästääksensä vangitut ajatukset irti. -- Kirjuri otti avaimet.

"Ainoastaan salkun avaimen minä pidän", sanoi Harter, ottaen
avain-renkaasta pienen avaimen, millä hän lukitsi kirjoitussalkun.
"Tämän salkun jätän tänne, sillä minulla se kenties on huonommassa
turvassa. Kaikissa tapauksissa siinä ei ole mitään, josta minun
tarvitsisi olla levotonna; se sisältää ainoastaan päiväkirjan omista
asioistani ja elämäni vaiheista. Vieraalla avaimella ei sitä käy
avaaminen; mutta jos joku viran puolesta tahtoo tietää sen sisällystä
eikä malta odottaa kunnes palajan, niin sanokaa, että hänen siinä
tapauksessa tulee leikata rikki nahkakannet päästäksensä tarkoitustensa
perille".

"Kyllä minä kätken sen luonani, ett'ei kukaan sitä löydä".

"Se on hyvä, rakas Emil. Minä luotan täydellisesti teihin. Mutta
joutukaa nyt ja käskekää vaununi esille".

Kirjuri otti avaimet ynnä salkun. Viiden minutin perästä hän palasi ja
ilmoitti, että kaikki oli valmis lähtöä varten.

Pusertaen hänen kättänsä, pyysi Harter häntä jäämään työhuoneesen
puhtaaksi kirjoittamaan kertomusta.

Kun Harter lähti, ei hän sallinut palvelijan mennä istumaan ajurin
viereen, vaan jätti hänet kotia.

Kirjuri katseli ikkunasta poislähteviä vaunuja. Hänen vakoileva
silmänsä seurasi niitä kunnes katosivat hämärään sekä vaunut että katu.

Miksi tämä kiireinen lähtö ennen tuota hyvästi ansaittua
kunnian-osoitusta?

Muutamia minuttia myöhemmin kuului vastaus pimeältä kadulta.
Suurelta torilta tuli varovasti kaksitoista-miehinen ratsu-patrulli
paljastetuilla miekoilla; viiden minutin perästä se taas palasi ent.
kuvernörin ikkunoiden ohitse.

Aha!

Asiat selvenivät kirjurille. Hän vetäysi takaisin ikkunasta ja,
seisahtuen taulujen eteen, hymyili hän äänetönnä.

En tiedä voiko kukaan pitää ihmisistä, jotka noin äänettöminä nauravat
-- salataksensa naurunsa.

Kuvat tuolla ylhäällä näkevät sen ja suuttuvat kenties häneen, vaan ne
eivät puhu mitään.

Tämä hauska ajanvietto keskeytettiin; joku astui huoneesen.

Se oli nuori Elemér. Seuraus maljojen juomisesta päivällisillä oli
ollut se, että hänen täytyi panna maata eikä hän nyt oikein tietänyt
oliko aamu vaiko ilta.

"Kuka hiljakkoin läksi pois täältä vaunuissa, herra Andjaldy?" -- --
kysyi hän unisena.

"Te'"

"Minäkö?"

"Aivan niin! Te olette lähtenyt pois".

"Todellakin! Minä join niin vahvasti, että melkein voitaisiin minua
luuletella, ett'en ole täällä. Ja isäni, missä on hän?"

"Täällä huoneessaan".

"Missä?"

"Hän istuu tuolla kirjoituspöydän ääressä. Ettekö näe että hän
kirjoittaa kertomustansa?"

"Minä en ole leikkisellä tuulella tänään, herra Andjaldy".

"Minä en ole koskaan leikkisellä tuulella, ja sanon teille sentähden
totisesti, että hänen armonsa on kotona; mutta että te olette lähtenyt
maalle. Tehkää sentähden hyvin ja palatkaa huoneisinne ja älkää menkö
ulos kadulle ennenkun matkavaununne palajavat".

"Onko isäni käskenyt sen?"

"Te tiedätte että hän on määrännyt teille kotiarestin".

"Mutta jos minun tekee mieli vastustaa tätä laitonta kieltoa? Tänään
olisi siihen juuri sopiva päivä".

"Tahdon huomauttaa teille, että siinä tapauksessa kuukausrahanne ovat
vaarassa".

"Hitto vieköön kuukaus-rahat! Jos en saa niitä, niin teen velkoja
siksi. Jos en saa niitä myöhemminkään, niin tulen rentuksi, myyn
takkini, kellon ja kengät; mutta väkivaltaa en kärsi".

"Pysykää nyt kauniisti alallanne; te voitte panna vastalauseita, mutta
teidän on taipuminen asianhaarojen mukaan. Te olette kadottanut paljon
korttipelissä ja siinä tehtyä velkaa sanotaan kunniavelaksi!"

"Aivan oikein; jos en maksa, niin minut heitetään ulos, vaan ei suljeta
sisään".

"Puhukaa hiljaa! Kuulkaa, joku tulee".

"Ken?"

"Sen saatte kohta tietää, mutta olkaa hyvä ja pysykää äänetönnä siksi.
Ettekö kuule sieltä ulkoa Feri Béltekyn ääntä?"

Se oli todellakin ääni, joka pakoitti Elemér'in jäämään huoneesensa.
Tämän päivän onnettomuuden perästä ei hän tahtonut tavata häntä.

Nuori Bélteky kahden toisen nuorukaisen kanssa tulivat lähetyskuntana.

"Hyvää iltaa, ystävä Andjaldy", tervehti hän kirjuria, joka tuli häntä
vastaan vastaanotto-huoneessa. "Onko hänen armonsa kotona".

"On", vastasi kirjuri, "hän on lopettamassa kertomustansa".

"Joku sanoi että on nähty hänen vaunujensa menevän poispäin".

"Elemér on lähtenyt pois niissä. Näettehän että hänen armonsa palvelija
on kotona".

"Niin häneltä ei saa mitään tietää; hän vastaa kaikkiin kysymyksiin,
ett'ei hän mitään tiedä. Me pelkäsimme, ett'ei herra kenralikuvernöri
sallisi tuota loistavaa kunnian-osoitusta tänään tapahtuvan".

"Oh, miksi hän ei sitä sallisi?"

Bélteky oli vähän hämmästynyt, vaan hänen täytyi viimeinkin käydä itse
asiaan.

"No kenties sentähden että komendantti on ilmoittanut pormestarille,
ett'ei hän enää aio kärsiä mitään meluavia mielenosoituksia".

"Tämä on todellakin tärkeä kohta. Minä olen ilmoittava asian hänen
armollensa ja tulen kohta vastauksen kanssa".

Kirjuri palasi työhuoneesen ja sulki varovasti molemmat ovet jälkeensä.
Muutaman minutin perästä hän palasi, jättäen taas toisen oven auki.

"Hänen armonsa lähettää teille tervehdyksen minun kauttani. Hänen
lyhyt vastauksensa on: 'Vakava-luonteiset miehet odottavat pelkäämättä
tapauksia. Missä hyvänänsä etsitte häntä, olette aina löytävä hänet
paikallansa -- tapahtukoon mitä tahansa'".

Lähettiläät katselivat toisiansa ja jättivät noloina hyvästi,
kohteliaisuuksia lausuen.

Herra Andjaldy palasi työhuoneesen.

"Minun täytyy suudella teitä", huusi Elemér häntä vastaan ja
halaili häntä. "Te olette oivallinen ihminen. Pappani pötkii pakoon
tulisoitto-serenadista, peljäten yhteentörmäystä sotaväen kanssa.
Ystävä Bélteky vainustelee tätä ja koettaa pappani kautta saada syytä
jättää kunnian-osoituksen sikseen. Mutta te annatte hänelle takaisin
taulan, joka jo sormiamme polttaa. Nyt ei hänelle muuta neuvoksi jää
kuin sydämen-kouristus ja hänen täytyy kauniisti hieroa sopimusta
väkijoukon kanssa, joka on valmis kaikkeen. Te olette rakastettava
ihminen! Teidän tähtenne tahdon kolme päivää jäädä huoneeseni, enkä
liiku lattialtakaan, ettei kuultaisi minun olevan kotona. Nyt menen
levolle; emme tarvitse toivottaa toisillemme rauhallista yötä, kyllä se
tulee rauhallinen".

"Kiitollisuudesta tahdon antaa isänne maksaa pelivelkanne ja laitan
niin, ett'ei vanha herra saa mitään tietää".

Hymyillen meni Elemér huoneesensa. Kirjuri jäi työhuoneesen.

Hän lukitsi kaikki ovet, saadaksensa olla rauhassa.

Kun hän oli yksin ja varma siitä, ett'ei häntä häirittäisi, otti hän
avaimen taskustaan.

Herra Harter'in vilpitön luottamus häneen ei todellakaan ole kiusausta
vailla.

Hän oli uskonut Andjaldylle kaikkien, salaistenkin kirjeitten
tarkastamisen ja käskenyt hänen polttaa semmoiset, joissa löytyi
valtiolliselta kannalta vaarallisia lauseita; vieläpä oli hän saanut
toimekseen järjestää salaiset rahalahjat, joista antajat tuskin voivat
mitään tilintekoa vaatia. Ei tosiaan kukaan olisi voinut enemmän
luottaa omaan paikkaansa.

Jos petturi kätkeytyy tuon naaman taakse, mikä rajaton voima hänellä on
tarjona surmaamaan mainiota miestä? Ja tämä mies on todellakin hävytön
petturi. Ferdinand Harter peljätköön häntä -- vaan ei kirjeittensä eikä
rahojensa vuoksi.

Tämä mies ei tiedusta mitä osaa Harter näyttelee elämän näyttämöllä,
vaan miltä hän näyttää sydämensä sisimmässä sopukassa.

Harter'in rahakukkarot ja hänen turhuutensa loistavat perhos-siivet, ne
hän jättää rauhaan.

Rahasummat, jotka tämän miehen käsiin jätetään, ne hän antaa
vähentämättä takaisin. Rahat Honvédeja ja hautapatsasta sekä
nimittämättömiä tarkoituksia varten, joista ei vaadita tilintekoa, ne
löytyvät aina samoissa rahoissa, joina ovat annetutkin: täydellinen
rahan-opillinen kokoelma -- paperilippuja. Ei yksikään huku niistä.

Ferdinand Harter ja kaikki muut, jotka uskovat salaisuuksiansa hänelle,
voivat olla huoleti, sillä ei mikään petollinen kieli lörpöttele
siitä, mitä paperille panevat; Andjaldystä kaikki tuo on vaan tyhjää
narrinpeliä, haihtuvia houreita. Hän etsii syvempää vettä.

Avaimista, jotka ovat hänelle uskotut, hän ei valitse arkiston eikä
kassakaapin avainta -- sillä ei ole kiirettä -- vaan hän ottaa
sala-taskustaan salkun avaimen, jota avainta ei uskottu hänelle.

Salkussa oli konstikas lukko; kerran kun Ferdinand Harter oli unohtanut
avaimensa maalle, ei koko kaupungissa kukaan voinut sitä avata; ei
lukkoseppäkään pystynyt siihen. Omistaja voi sentähden olla huoleti
siitä, ett'ei vieras kykene sitä avaamaan.

Mutta Harter ei tunne erästä salaisuutta salkussaan, sitä nimittäin,
että kun Wien'in seppä antoi kirjurille salkun, antoi hän hänelle kaksi
avainta. Toinen sitä tapausta varten että toinen hukkuisi.

Toisen avaimen piti kirjuri itse.

Koska Harter'illa oli tapana säännöllisesti kirjoittaa päivän
merkillisimmät tapaukset sekä omat tunteensa, niin kirjuri mitä
yksinkertaisimmalla tavalla luki isäntänsä sielun salaisuudet ikäänkuin
Dzerzonilaiseen mehiläispesään katsellen voi nähdä mitenkä sen asukkaat
häärivät salaisissa kammioissaan.

Niin pian kun herra Andjaldy oli lukittujen ovien takana, otti hän
esille Harter'in salkun, avasi toisella avaimella sala-lukon ja jatkoi
lukemistaan.

Avatussa salkussa oli Ferdinand Harter'in päiväkirja.

Andjaldy tiesi varsin hyvin sen sisällön. Edellisten lehtien sisältö
oli hänelle aikaa sitten tiedossa ja hän oli siis utelias ainoastaan
viimeisten suhteen.

    Tänään olen taas kestänyt kovan päivän.

    Luulen että se päättyi onnellisesti.

    Moni arvelee, että kohtaus oli sangen helppo.

    Voimakas akrobati on tottunut kantamaan kahta miestä olkapäillään,
    nämä vuorostaan neljää ja viimeksi-mainitut lisäksi kahta lasta.
    Akrobati kävelee hymyten ympäri, tämä ihmispyramidi niskoillaan,
    mutta minä olen vakuutettu siitä että hän joka kerta alkaa
    näytäntöä tällä ajatuksella: "kenties käy hullusti tämän päivän
    näytännössä. Kenties ne, jotka seisovat olkapäilläni, kaatuvat ja
    musertavat joko minun taikka itsensä".

    Mun kohtaloni on sama. Minä kannoin olkapäilläni koko
    ihmispyramidin.

    Kuinka minun nyt on helppo olla päästyäni tuosta taakasta!

    Arvattavasti en tee tuommoista voiman-ponnistusta niin äkkiä
    jälleen; ja ne, jotka ovat luikahtaneet alas mun olkapäiltäni,
    kiittäkööt onneansa että taas seisovat vaan vakavalla pinnalla.

    Provisorium on olemassa ja jättää meidät rauhaan.

    Gordilainen solmu on avattu.

    Rohkeinkin kenrali istuu mukavammin nojatuolissaan kuin satulassa
    -- arvelen ma.

    Ei mikään asema ole niin ikävä kuin se, joka pakoittaa meidät
    olemaan jonakin muuna kuin todellakin olemme.

    Ollessani taistelussa joka kanunan-laukaus kauhistutti minua,
    mutta sanoa pelkääväni oli mahdotonta; minulla ei ollut
    rohkeutta ilmoittamaan, että olin rohkeutta vailla. Minä astuin
    mestauslavalle ja olin vankihuoneessa; joka minut sinne vei,
    oli yhä vaan puuttuva rohkeus sanomaan saattajalle: nyt en mene
    askeltakaan edemmäksi. Nyt näin taas saman tien edessäni, jota
    ennenkin olin käynyt; minä näin että ihmis-pyramidi olkapäilläni
    vei minua yhä likemmäksi kanunia, mestauslavaa, vankihuonetta, ja
    taaskin puuttui minulta rohkeutta sanomaan: nyt en mene edemmäksi,
    minä tahdon päinvastoin seisahtua ja musertua; naurakoon minulle
    ken tahtoo.

    Sattumus tuli avukseni. Väkivalta astui tielleni.

    Mukavammalla ajalla ei se voinut tulla!

    Nyt olen lopettanut sankarina; ei yhtään lehteä puutu
    laakeriseppeleestäni.

    Tänään kestin mestari-koetuksen.

    Seisoin puolijumalana kansan edessä. Aurinkona säteilin kauas
    ympärille.

    Rohkeana, uskaliaana vastustin itse väkivaltaakin.

    Kyrassierien ratsumestari on paitsi sitä hyvä ystäväni, hän
    ilmoitti minulle toissa päivänä, että hän vasta iltapäivällä tulisi
    tänne ratsujoukkoineen; sitä ennen voisin minä saattaa kaikki
    loppuun.

    Hän piti sanansa.

    Ilman tuota arvoisaa nuorisoa olisi juhlallisuus voinut loppua
    varsin rauhallisesti, mutta he olivat pilata kaikki tyyni.

    Nähdessäni ratsujoukon tulevan minua vastaan kadulla, olin
    unohtamaisillani osani.

    Poikani, tuo kelvoton, häpäisi minua kahdenkertaisesti
    -- ensiksikin uhkarohkeudellaan ja sitten cynillisella
    moukkamaisuudellaan.

    Yleisö katselee tarkastavin silmin mainion miehen poikaa, tämän
    käytös on yleisön mielestä mittari, joka antaa tietoa hänen isänsä
    mielipiteistä, kun isä on kotona neljän seinän välissä.

    Jos poika on väliä-pitämätöin -- kohta sanotaan: talonpoika on
    vispilöinyt saipuankuohua maitoon.

    Ja mikä pahempi on, hän pilkkasi minua hänen läsnä ollessaan.

    _Hänelle_, hänen mielestänsä tahdon aina olla loistava ja
    majesteetillinen; häntä ajattelen seisoessani raivoisan väkijoukon
    edessä ja pidättäessäni intoani; hänen tähtensä koetan päästä
    mainioksi, ett'ei hän unohtaisi nimeäni, vaan katumuksetta
    ajattelisi minua ja ikävöitsisi päästä takaisin luokseni. Vaan mikä
    kummallinen arvoitus tämä vaimo on!

    Kaksi vuotta elimme yhdessä ja erosimme syystä, että tulisesti
    vihasimme toinen toistamme. -- Me vaihetimme uskontoakin,
    päästäksemme toisistamme. -- Ja nyt -- erottuani hänestä -- uneksin
    ainoastaan häntä.

    Mutta onko tämä todellakin niin ihmeellistä?

    Onhan tämä vaimo aivan toinen kuin se, jota minä omistin.

    Kahden vuoden kuluessa en nähnyt hänen koskaan hymyilevän.

    Oi! kuinka viehättävästi tämä nainen voi hymyillä! Vasta nyt, kun
    hän on toisen omana, olen kuullut hänen nauravan.

    Kun hän oli mun, ei hän ollut edes kauniskaan.

    Ja nyt -- mikä viehättävä, lumoava olento!

    En tosiaankaan koskaan nähnyt ennen että hänellä on semmoiset
    silmät.

    Kun hän vielä oli mun, kauhistutti se ajatus minua, että
    minun täytyi olla hänen kanssansa saman katon alla, ja nyt
    sydämeni sykkii hekumasta, kuultuani että hän on tullut samaan
    kaupunkiin. Jos me satumme johonkin, missä saan häntä katsella
    vaikkapa kaukaakin, niin olen minä taas nuoreksi muuttunut hänen
    kauttansa, joka ennen teki elämäni ilettäväksi, kun näin hänet
    vieressäni. Vähän aikaa sitten ostin kullalla yhden hänen vanhoista
    hansikkaistaan, -- minä, joka kammoin koskea hänen kättänsä, kun
    tämä käsi ja kaikki vielä oli minun.

    Mutta tämä vaimo onkin nyt aivan toinen kuin silloin oli. Tänään on
    hän hilpeä ja loistava, pelkkää sydäntä ja tunnetta. Jokainen hänen
    sanansa on nyt harmonillinen -- jokainen silmäys viehättävä.

    Ja tuommoisen miehen rinnalla! Hän ei ole mies, tuskinpa
    ihminenkään -- vaan apina. Jos tuommoinen pyytäisi minulta
    palveluspii'oistani jonkun vaimokseen, niin kieltäisin sen häneltä.

    Sanotaan hänen olevan rikas; minä en sitä usko. Hän keinottelee
    arveluttavissa asioissa.

    Hänen kanssansa ei voi puhua muusta kuin numeroista ja
    kauppa-asioista.

    Jos hän olisi paholainen luonteeltaan, niin voisin kuitenkin
    ymmärtää sitä. Semmoinen vaikuttaa naiseen.

    Mutta nyt hän on tavallinen jokapäiväinen ihminen, sitä lajia
    että Lapinmaalla kolme hänen kaltaistansa yhteensä tekee yhden
    kokonaisen miehen ja naiset ostavat heitä kahdella hylkeen-nahalla.

    Millä lailla hän siis voi olla etevämpi minua, joka vielä olen
    pulska mies. Minä käyn ainoastaan viidettä kymmenettä; omaisuuteni
    tekee minun magnatiksi; nimeni on tunnettu koko maassa, sitä
    kunnioitetaan ja pidetään arvossa.

    Olen laiminlyönyt tätä naista niin kauan kun hän oli minun omani.

    Hyvä! Minä tahdon valloittaa hänet uudestaan.

    Mutta sitä ennen tuo kelvoton poikani saa lähteä ulos matkoille.

    Ja nyt riennän pois. Minua ei saa tavata täällä tänä iltana.
    Maamieheni valmistavat suurenmoista kunnian-osoitusta, joka voisi
    saattaa minut rettelöihin korkeain asianomaisten kanssa, joka olisi
    minulle hyvin epämukaista.

    Kirjurini saa järjestää kaikki minun puolestani. Hän on hyvin
    luotettava mies.

    Mikä onni että kohtalo määrää meidän käytettäväksi hyödyllisiä
    käsiä ynnä jalkoja, jotka meidän puolestamme toimivat --
    kohtuullisesta palkasta.

Tässä oli loppu.

Mies noilla hyödyllisillä käsillä ja jaloilla hymyili salaa
itsekseen. Sitten lukitsi hän taas salkun ja asetti sen paikalleen;
sen jälkeen hän teroitti kynänsä ja rupesi kirjoittamaan -- ei hänen
ylhäisyydelleen hovikanslerille, vaan -- rouva Maria von Lemmingille.

Tämä oli tuon mainion naisen nimi.




3 Luku.

Eräs mies vähäpätöisten joukosta.


Kolme päivää komitati-kokouksen hajoamisen jälkeen oli kaikki taas
hiljaa pienen kaupungin katuloilla, niin hiljaa, että oli erinomaisempi
tapaus sekin, kun eräs pieni kaunis tyttö, päässä kansallis-värisillä
nauhoilla varustettu päähine -- jota nimitetään Pártaksi -- kävi katua
myöten.

Tuo pienokainen on tosiaankin näppärä. Hänen hieno solakka vartalonsa
ilmoittaa, että hän tuskin on neljätoistavuotias; hänen suorat nuoret
kasvonsa ovat lapselliset, punaposkiset; silmänsä taivaansiniset;
hymyilevä pikku suunsa, jonka huulilta veitikka esiin pistää, ja
puhdas kirkas otsansa, ovat viattomuuden puhtaan tahraantumattoman
lehden kaltaiset. Tämän nuoren tytön liikunnot ovat niin norjat ja
kepeät, että hän käy pienen kaupungin pisintä katua tahraamatta
kenkiensä kärkiäkään, ja kuitenkin on helposti ymmärrettävä että
vaaditaan jotensakin suurta taitavuutta käydessä Marraskuulla meidän
katuja myöten, valitsematta ainoastaan puhtaita kiviä jalan sijaksi,
päästäksensä perille tahraantumattomilla sääryksillä. Sen ohessa oli
hän niin kaino ja varovainen, ett'ei nostanut hameitansa enemmän, kuin
että hänen vieressänsä kulkeva nuorukainen tuskin sai nähdä hänen somat
jalkasensa.

Nuori saattaja on Elemér Harter, joka sateenvarjo kädessä astukselee
eteenpäin tuon pienen soman tytön rinnalla ja kadulla miellyttelee
häntä, kuten tapana on pikkukaupungeissa.

Mamma on kumminkin nuoren parin jäljissä.

Äitiä kuvaamme vast'edes tarkemmin; se, joka nyt vetää huomiota
puoleensa hänessä, on lukemattomilla napeilla koristettu vaippa, joita
vanhemmat naiset siihen aikaan niin komeasti kantoivat.

"Olkaa hyvä, älkää pitäkö sateenvarjoa minun yli", sanoi neitonen;
"ensiksikin ei sada enää ja toiseksi, jos sataisikin, niin vesi
tippuisi sateenvarjosta suoraan minun niskaani".

"Lähdettekö maalle?"

"Isäni lähtee sinne, vaan minut hän lähettää kauemmaksi. Minä lähden
Englantiin".

"Osaatteko Englannin kieltä?"

"Minä osaan syödä biffipaistia -- muuta tekemistä minulla ei tule
olemaan".

"Vai niin -- minä osaan Englannin kieltä; ja minä epäilemättä en
koskaan pääse Lontoosen".

"Jos minulla olisi ollut yhtä hyvät tiedot kuin teillä, niin
minäcaikoja siiten olisin ollut _attaché_ jossakin ulkomaan
lähetyskunnassa".

"No sehän te varsin hyvin voisitte olla".

"Varsin hyvin! Kiitoksia kohteliaisuudesta".

"Jos pelkäisitte minun kohteliaisuuksiani, ette tulisi niin likelle
minua".

"Kenpä siihen mitään voi jos hyttynen lentää suorastaan tulen
liekkiin".

"Kaikissa tapauksissa teidän isänne on menetellyt varsin
johdonmukaisesti kun hän, pilattuansa ensi karnavalin meiltä -- te
tiedätte että kaikki ovat pannaan julistetut, jotka tällä surun
vuodella tanssihuviin menevät -- lähettää kavaljerit pois maasta".

"Se on hyvä. Sen olen hänelle sanova".

"Mitäpä minä siitä! En minä ollenkaan pelkää mitä ihmiset tavallisesti
pelkäävät. En minä pelkää ketään, jota ette itse pelkää".

Junker Elemér ei voinut olla nauramatta näille sanoille.

"Mitä minä tuon teille Englannista, kun palajan?"

"Tahdotteko todellakin tuoda minulle jotain? -- Kuulkaa, tuokaa minulle
-- joku kielletty kirja".

"Kielletty kirja?" kertoi Elemér kummastellen.

"Niin joku kirja, jota ei saa täällä myydä, jossa suurille herroille
sanotaan semmoista totuutta, jota eivät mielellään kuule".

"Vai niin!"

"Te ymmärrätte siis -- joku niin vaarallinen kirja, että joudutte
vankeuteen jos tullimiehet sen löytävät".

"Kiitoksia toimesta! -- Kyllä minä sen hankin".

"Ei, ei! Minä lasken vaan leikkiä; eihän semmoinen sovi minulle -- en
minä sitä lukisikaan. -- Mutta jos todellakin tahdotte tuoda ulkomaalta
jotain -- niin tuokaa joku hyvä uutinen".

Siihen keskustelu päättyi!

Hyvä uutinen ulkomaalta!

Nyt se ei enää ole ajanmukaista.

Ei kukaan enää niitä pyydä.

"Uskallanko iltapäivällä käydä teidän luona jäähyväis-käynnillä?" kysyi
Elemér kuu saapuivat talon portille.

"Ei, ei!" kiiruhti tyttö sanomaan ennenkuin äiti voi mitään lausua.
"Tänään emme voi ottaa teitä vastaan. Minun täytyy valmistaa
tanssipukuani illaksi; minä olen itse kamarineitsyeni, enkä ollenkaan
hyväksy että kamarineitsyeni ottaa vieraita vastaan, kun hänen pitää
silittää minun tanssipukuani. Iltahuvissa saatte sanoa minulle mitä
tahdotte. Jääkää hyvästi!"

Sitten riensi hän portista sisään noreasti kuin muori vuohi, joka
liikkuu hyppien, koska se sille on kävelemistä helpompi.

Junkkeri Elemér painoi haikaran sulalla koristetun lakkinsa otsaansa ja
mietiskeli itsekseen kävellessään, pää kallella, samaa tietä kuin oli
tullut:

"Sinä pienokainen et tulekaan iltahuviin, johonka valmistelet itseäsi
-- enkä minä kenties koskaan eläissäni näe sinua jälleen".

       *       *       *       *       *

"Eräs vieras on sisällä", kuiskasi palvelustyttö kotia tuleville, kun
nämä astuivat kyökkiin, pienissä kaupungeissa tavallinen sisäänkäytävä
on kyökin kautta.

"Kuka?"

"Rouva Danváry".

"Oi voi!" sanoi rouva.

Pikku neitonen ei sanonut sanaakaan, vaan meni nopeasti
kyökki-kamariin.

"Hän on jo tunnin ajan kiusannut armollista herraa siellä sisällä",
jatkoi palvelija. "Hän on varmaankin saanut harmaita hiuksia siitä".

Rouva Danváry, joka salissa odotti rouva Bilágoschin tuloa, sai
omituisella ky'yllään tietää kaikki mitä kaupungissa tapahtui ja mitä
jäi tietämättä, siitä urkki hän tietoa, juoksennellen pitkin kaupunkia.

Hänen ulkonainen ihmisensä vaati muuten suurta tilaa sekä ruumiin että
krinolinin puolesta, ja tyhjää alaa tämän sisäpuolella, jota hän ei
voinut itse täyttää, koetti hän voimiensa mukaan täyttää myski-hajulla.
Myöskin käytti hän unkarilaista päähinettä, oikeata Debreczin'in
muotoa.

"No viimeinkin sinä tulet, armaani!" vikisi tuo arvoisa rouva, kun
rouva Bilágoschi astui ovesta sisään, ja rouvat suutelivat toisiansa,
kuitenkin suurella varovaisuudella, ett'eivät hiusneulat otsakulmissa
puhkaisisi silmiä heidän päästään.

"Minä olen odottanut sinua ainakin kokonaisen tunnin ja kuluttanut
rakkaan miehesi kallis-arvoista aikaa. Minusta tämä tunti kyllä on
ollut lyhyt kuin minuutti -- niin hupainen oli kanssapuhe (huomattava
on ett'ei hän antanut kellekään suunvuoroa), mutta minä tiedän että
joka minuutti on kallis sille, jolla on niin rasittava virka, varsinkin
nyt kun hänen tulee kantaa hartioillaan kaikki prosessit ja toimet ja
yksinänsä olla, niin sanoakseni, koko komitatina. Kokous on päättänyt
että arkistonhoitaja jääköön virkaansa. Nyt kaikki lakeijat luultavasti
ovat teidän käskyn-alaiset -- vai kuinka?"

"Ei minun, vaan valtiokomisariuksen".

"Ah! Valtiokomisariuksenko? -- totellaanko häntä? Tunnustetaanko häntä?
Eikö häntä sysätä nurkkaan, jos hän käskee jotakin? Oi! jos olisin
mies! Totta tosiaan, jos vaan kohtalo olisi laskettu meidän, naisten
käsihin -- silloin hallitus, kautta Jumalan, olisi pahemmassa kuin
pulassa! Mutta miehet ovat niin hirveän lammasmaiset tähän aikaan.
Juuri tänä päivänä on minulla ollut kuuma kiista kotona Gyurini
kanssa, nimittäin siitä, mitä meidän on vastaaminen kutsumukseen
tanssipitoihin täksi illaksi. Tiedätkö, ystäväni, minä olen juuri
tullut tänne kuulemaan mitä te siitä arvelette. Valtiokomisarius panee
tänä iltana toimeen tanssipidot samassa salissa, josta komitati-kokous
hiljakkoin karkoitettiin. Kaikki komitatin ylimykset ja kaupunkilaiset
on hän kutsunut. Minä olen kuullut että moni on lähettänyt kutsumuksen
takaisin. Mieheni sai myöskin semmoisen, s.o. koko perhe on kutsuttu.
Minä olen jo riidellyt Gyurin kanssa siitä asiasta. 'Mitä sinä
ajattelet, Gyuri! minunko pitäisi tanssia siinä paikassa, missä viikko
sitten lauloin hymnin; minäkö kumartaisin komisariuksen rouvalle!'
Mutta Gyuri, joka on flegmatillinen ihminen, veisasi yhä sitä virttä,
että oli vaikea ylenkatsoa niin mahtavan herran käskyä, ja ett'ei hän
sentähden myy sieluansa, henkeänsä, vaikkapa hänen luonansa vähän
jäävettä juokin. Mitä te arvelette asiasta? Pitääkö mennä vai eikö?"

"Minä sanon, rouva orpanani", vastasi Bilágoschi, "että jokainen tekee
mitä hänestä parhaaksi näyttää".

"Älkää sanoko mitään, herra orpanani. Minä tahdon tietää, mitä Justine
arvelee. Semmoisissa asioissa me rouvat olemme viisaimmat".

"Minä neuvon sinua", vastasi rouva Bilágoschi, "menemään
tanssipitoihin".

"No niin -- ethän sinä voi muuta sanoa -- olet oikeassa. Herra
orpanani on vielä komitatihuoneessa, hänen täytyy olla paikallaan.
Teidän ei ole mahdollista vetää sormikoukkua valtiokomisariuksen
kanssa. Sitä paitsi sen, jolla on niin ihana kukoistava tytär,
kuin minun pikku kummityttäreni, täytyy käyttää joka tilaisuutta
saadakseen näyttää häntä maailmalle. Hän on todellakin kehuttava.
En nyt puhu hänen kauneudestaan -- sen hän on saanut Jumalalta --
vaan kaikesta siitä taidosta, jonka hän ahkeruutensa kautta on
saanut. Minä vakuutan että pikku kyyhkyseni on oikea ihmelapsi --
hän soittaa pianolla vaikeimmatkin opera-partiturit lehdestä, -- kun
hän tanssii, kaikki ihmiset häntä katselevat: niin paljon suloutta
voi ainoastaan haltijattarelta odottaa, mutta sievempi ei mikään
haltijatar voi olla. Eikö hän aina voittanut kunniapalkintoa poikienkin
rinnalla, kun kävi voimistelu-harjoituksissa? Voisi luulta hänen
kohta katkeavan, kun häntä katselee -- ja kuitenkin heilutti hän
raskainta nuijaa niin helposti kuin vahvin poika; yhtä taitavasti
sanotaan hänen florettiakin käyttävän! Entäs sitten hänen taitonsa
ulkomaan kielissä! Hän puhuu saksaa, ranskaa, englannin kieltä. On
todellakin hauska, -- tänään tulee eräs englantilainen tanssipitoihin,
hän tietysti ei voi puhua kenenkään muun kuin Ilonkan kanssa. Vaan
tästä kunnia on teidän, te kun olette antaneet tyttärellenne niin
mainion kasvatuksen. Te ette ole säästäneet mitään hänen suhteensa.
Rakas herra orpanani on tehnyt työtä yöt päivät saadaksensa kokoon
rahat kaikkien noiden tuntien maksamiseksi; olkoon se teille kunniaksi
sanottu. Te olette säästäneet, eläneet hiljaisesti, mutta nyt teillä
onkin iloa siitä. Vaan missä pikku kummityttäreni piileskelee? Ah, hän
neuloo varmaankin tanssipukuansa illaksi; koko kaupunki, vaan mitä
sanonkaan, koko komitati tietää, että, kuinka hienona kummityttäreni
suuressa maailmassa ilmestyköön, hän kuitenkin itse neuloo ja silittää
pukunsa. Hän ei tarvitse mitään muotiompelijaa; niin pitääkin olla! Te
olette niin kasvattaneet häntä, että köyhä mies, jos hänen nai, saa
kelpo vaimon, tai ylhäinen mies hienon naisen, jota hän voi näyttää
ylhäisessä maailmassa. Anna sydänkäpyselleni nämä kaksi suudelmaa
minulta. Jumalan haltuun! Minä suutelen sinua tuhat kertaa. Hyvästi,
ystäväni! Hyvää päivää! -- Rakas herra orpanani -- te neuvotte siis
minua vastaanottamaan kutsumuksen tanssipitoihin?"

"Minä en ole mitään neuvonut -- vaimoni on sen tehnyt".

"Nöyrin palvelijanne, nyt minun täytyy mennä; kotona ei kukaan tiedä
mihin olen joutunut. Oi kuinka aika lentää hupaisessa seurassa! Minä
suutelen teitä kaikkia satatuhatta miljonaa kertaa".

Vihdoin viimein hän meni. Jäätyänsä yksin mies ja vaimo vähän aikaa
katselivat toinen toistansa äänettöminä. Sitten syleilivät toisiansa --
itkien.

Miksi?

Sen he tiesivät varsin hyvin. Molemmat näyttivät niin rehellisiltä.
He eivät olleet erittäin kauniit muodoiltaan, vaan sanomattoman
hyvät kasvot heillä oli. Tuo kaunis lapsi on todistus siitä, kuinka
sydämellisesti vanhemmat rakastivat toinen toistansa.

Pyyhittyänsä pois kyynelet, kysyi mies vaimoltaan:

"Tiedätkö miksi tämä nainen oli täällä tänä päivänä?"

"Nähdäksensä meidän valmistuksista, josko sinä olit päättänyt luopua
virastasi".

"Ja jos olin luopunut, hänen miehensä kohta menisi istumaan tyhjälle
sijalle".

"Siitä syystä minä sanoinkin hänelle, että hänen oli noudattaminen
valtiokomisariuksen kutsumusta".

"Mutta kuule nyt, armaani, kuinka asiat päättyivät komisariuksen
luona".

Rouva Bilágoschi meni istumaan sohvaan miehensä viereen.

"Valtiokomisarius otti hyvin ystävällisesti minua vastaan ja ilmoitti
miksi oli minut kutsunut, jonka minä kuitenkin tiesin edeltäpäin
-- sanoi kuinka tarpeellista oli sekä hänelle että yleisölle, että
minä jäin tärkeään virkaani, jossa kahdentoista vuoden kuluessa olin
saavuttanut perinpohjaisen tiedon kaikista yksityisseikoistakin.
Ilmoitin että olin ollut tässä virassa jo kuusitoista vuotta. Vanha
sääntö-valtainen hallitus oli -- jatkoin minä -- kutsunut minut tähän
virkaan ja seuraavat hallitukset olivat pitäneet minua siinä, syystä
että tarvitsivat minua; -- viimeinen lyhyt säännöllinen hallitus
oli kansan toivomuksen mukaan vakuuttanut minulle tämän viran; --
mutta nyt minä luovun siitä, enkä enää jää. Hän kysyi minulta miksi
en voinut pysyä virassa unkarilaisen provisorium'in aikana, koska
itävaltalaisenkin aikana taisin siinä pysyä? Minä vastasin: 'siihen
aikaan minä palvelin sentähden, ett'ei vaadittu kansan suostumusta
oikku-hallitukseen; mutta joka nyt pysyy virassaan, se suostuu
hallitusmuotoon, johon ei kansa suostu; ei ole enää välinpitämätöntä
asemaa. Ennen ainoastaan oma tahtoni määräsi oliko minun jääminen vai
luopuminen virastani -- nyt on kansan tahto, että minä luovun ja minä
tottelen kansaa".

"Silloin rupesi hän rohkaisemaan minua -- minun ei tarvitsisi pelätä
-- jos hurjimmat koettaisivat taivuttaa mieltäni, suojelisi hän minua
-- hän kyllä pitäisi nurisevat alallaan. -- Tämä minua suututti. --
Sanoin hänelle, että minun vakuutukseni oli, että aika oli tuleva,
jolloin hän ei itsekkään istuisi nykyisellä paikallaan, ja että minun
silloin kuitenkin oli peräytyminen. -- Luulin hänen osoittavan minulle
ovea tästä rohkeasta lauseestani. -- Päin vastoin. -- Lausuessani
tuon ajattelemattoman hävyttömyyden, tarttui hän käteeni, sanoen
ett'en saisi olla pahoillani, ja kiittäen minua kiittämistään. Koko
advokati-sääty, sanoi hän, puhui minun puolestani ja pyysi että
hän pitäisi minua virassani, sillä he arvelivat että minä olin
ymmärtäväinen, ahkera ja taitava ihminen, joka ei pakko-veroittaisi
puolueita. Heidän tähtensä, jotka pitivät minusta ja kunnioittivat
minua, tulisi minun pysyä virassani. -- Saadaksensa asian vielä
painavammaksi, lisäsi hän, että virastaan luopunut kenralikuvernörikin,
Ferdinand Harter, oli minun puolestani hänelle puhunut. -- Tämä
ratkaisi asian. -- 'Nyt en millään ehdolla jää tähän virkaan, hyvä
herra!' -- Teinkö oikein?"

Vaimo ei vastannut, vaan syleili miestänsä ja painoi hänen tuliset
kasvonsa poskiansa vastaan.

"Miksi kasvosi ovat niin tuliset?"

"Sentähden, rakas vaimoni -- että meidän nyt täytyy alottaa alusta.
Uskomatta sitä, lausuin kyllä että aika oli tuleva, joka meille
palkitsisi tämän uhrauksen. Vaan minä en ai'o odottaa sitä hetkeä. Kun
menen, niin menen -- enkä palaja koskaan. Olen kyllästynyt suurten
sekä pienten herrain armoon ja etsin nyt tietä, millä en tarvitse
kerjätä keneltäkään armolahjoja, paitsi Jumalalta ja Häneltäkin
ainoastaan sadetta ja päivän paistetta. Minä rupean maanviljelijäksi.
Täällä Theiss-virran rannalla on maatila vuokrattavana. Sen minä saan
vuokrata kalustoineen. Meidän säästö-rahamme riittävät edeltä-maksuun
ja tarpeellisiin alkutoimiin. Sinä tiedät että rahat ovat palkkasäästöä
rehellisestä palveluksesta. On mahdotonta, ett'ei Jumalan siunaus niitä
seuraisi. Mitä sanot siitä, rakas vaimoni? En ole vielä tehnyt mitään
ratkaisevaa päätöstä".

Vaimo pyyhki pois kyyneleensä ja koetti puhua tyynesti.

"Kaikki on hyvä, minkä sinä olet päättänyt. Sinun kanssasi menen
huoletonna vaikka minne".

"Sinusta olin varma. Mutta Ilonka raukka? Maailma on ollut hänelle
avoinna -- ja nyt meidän pitää sulkea se häneltä. Kaikki, jota varten
niin huolellisesti olemme häntä kasvattaneet, on nyt lopussa. Nyt
seuraa yksitoikkoinen elämä aromaalla. Hänelle se on hauta, minne me
menemme".

"Lapsi raukka! Harter'in poika saattoi häntä tanssikoulusta tänään,
koska satoi; he puhuivat puuhista tanssipitoja varten. Jos iloitsen
siitä, että tämä huvitus jää sikseen, niin tapahtuu se siitä syystä,
ett'ei hän niin muodoin enää tapaa tätä nuorukaista. Tyttö parka, hän
puuhaa nyt tanssipukua illaksi! Jos sinä ilmoitat tämän hänelle, niin
hän kentiesi ei tule murehtimaan".

Isä ja äiti menivät kyökin viereiseen kamariin, joka oli lastenkamari.

Paitsi tyttöä oli heillä pieni kuusivuotias poika, joka oli --
kuuromykkä.

Kun rouva Bilágoschi avasi oven, istui Ilonka tuolilla, pikku veli
sylissä.

Tuo onneton mykkä poika katseli Ilonkan silmiin tarkasti ja
kummastellen, tämän opettaessa hänelle sormikieltä.

"Etkö valmista itseäsi tanssiin täksi illaksi?" kysyi äiti.

"En. Minä en ollenkaan tahdo mennä pois tänä iltana. Laczikalla on
taas ollut tuon vanhan tautinsa kohtaus; hän näkee aaveita kaikkialla,
juoksee, itkee ja vapisee jo päivänvalossakin; kuinkahan sitten
käyneekään yöllä pimeässä. Näetkö, hän on tyyni ainoastaan kun minä
otan hänet syliini ja kun merkeillä luen hänelle 'Isä meidän'. Kun
tulemme rukoukseen: 'älä johdata meitä kiusaukseen', niin hän tyyntyy
ja rupee nauramaan; vaan hän ei voi muistaa sitä rukousta ja kun hän
kertoessaan sitä on unohtanut jonkun paikan, joutuu hän epätoivoon".

Sitten aloitti Ilonka merkeillä, jotka ovat kuuromykkien kieltä,
kertomaan lapselle rukousta uudestaan; poika teki pienillä käsillään
merkit hänen jälkeensä. Se kävi kuin leikki ja tuo pojan pelästynyt
katsanto muuttui; kalpeat kasvot vilkistyivät ja punastuen
kiitollisuudesta hiipi hän sisarensa luo, painoi poskensa hänen
poskiansa vastaan ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

"Laczika parkani, mitä sinä teet tänä yönä kun herätessä et löydäkään
sisartasi vierestäsi? Kun paha sisaresi menee tanssiin, jättäen sinut
tänne itkemään huomiseksi. Hyi hirveä sisar!"

Näin sanoen syleili hän ja suuteli pienokaista ehtimiseen. Hänen
kyyneleensä tippuivat pojan kultaisille kiharoille.

Laczika oli soma pieni poikanen, soma kuin enkeli, sillä eroituksella
vaan, ett'ei hän osannut puhua, jota enkelit arvattavasti osaavat.

Isä meni lasten luo.

Äiti ei voinut sanoa sanaakaan.

"Rakas pikku tyttäreni? Onko sinulle siis yhdentekevä jos olemme
menemättä tanssipitoihin tänään?"

Se silmäys, joka kohtasi isää tytön silmistä, oli riittävä vastaus!

Nyt isä rohkeni sanoa vielä enemmänkin tyttärelleen:

"Ja mitä siitä sanot, tyttöseni, jos sanon sulle, että me nyt jätämme
tämän kaupungin kokonaan? Me lähdemme johonkin maalle, johonkin kylään
taikka arolle ja rupeemme maantoukiksi".

Kuultuansa nämä sanat, hypähti Ilonka seisalleen, tarttui isän käteen,
jota hän suutelemistaan suuteli, katsoi taas hänen silmiinsä, ikäänkuin
kysyäkseen oliko tämä kaikki pelkkää leikintekoa.

"Lähdetäänkö todellakin maalle? Kaikki? Ja jäämmekö sinne ainiaksi? Oi
rakas isäni, kuinka hauska siellä tulee olemaan!"

Tuo pieni poika rukka olisi hyvin mielellään tahtonut tietää, mistä
hänen sisarensa iloitsi. Ilonka riensi sitä hänelle selittämään, vaan
ei enää tuolla hitaisella sormikielellä, vaan mykkien omituisella
stenografialla, jonka avulla he niin nopeasti keskustelevat toinen
toisensa kanssa. Hän osoitti pojalle että heidän tuli matkustaa kauas
pois vaunuissa, piiskan läjähtäessä; sitten tulisivat paikalle, missä
löytyi lampaita, kanoja ja pitkäsarvisia lehmiä, siellä saisivat
ruokkia pieniä kyyhkysiä ja kaniineja, siellä oli puutarha, johon
istuttaisivat kukkasia, kastelisivat niitä ja poimisivat hedelmiä
puista; siellä oli myös heinäsuovia, joissa saisi piehtaroida mielin
määrin, ja avarat nurmikot, missä vapaasti voisi leikkiä lyödä.

Pieni kuuromykkä ymmärsi kaikki.

Kuinka se oli mahdollista, on salaisuus, jota ainoastaan he ymmärtävät,
jotka ovat tätä tutkineet. Kun sisar jatkoi kertomustaan, tuli poika
yhä iloisemmaksi ja nauroi kuuromykkien kummallisella tavalla. Hän
nauroi ääneensä ja pakoitti sisartaankin nauramaan. -- Isä ja äiti
seisoivat käsityksin tätä katselemassa ajatellen: "Jumala on meille
kuitenkin armollinen".

Bilágoschi istui kohta kirjoittamaan virkaero-pyyntönsä; hän ei vienyt
sitä itse, vaan lähetti sen valtiokomisariukselle.

Nyt ei häntä enää mainittaisi suosittujen joukossa.

Hän kuuluu "vähäpätöisten" joukkoon, -- tämä asia on siis vähäpätöinen.
Hänen katoomistansa ei huomata -- ei seura-elämässä eikä valtiollisessa
elämässä. Hän on pian unohdettu.

Ja kuitenkin on tämä ensimmäinen kolaus perheellisessä dramassa; ken
tietää kuinka se päättyy!

Jos mainiot miehet joutuvat suureen onnettomuuteen, niin he sen kautta
tulevat sitä mainiommiksi; mutta nuo vähäpätöiset -- ken heistä lukua
pitää?

He tulevat ja menevät. Ovatko urhoolliset tai pelkurit, se on
yhdentekevä. Jos joku paperille piirtää heidän elämänsä tarinan
myötä- ja vastoinkäymisessä, kertoo heidän ansionsa ja onnettomuutensa
-- kohta sanotaan: hän on runoilija, häneen ei ole luottamista.

Jo seuraavana päivänä alkoi eronnut arkivario perheineen puuhata
muuttoaan aromaalle. He myivät pianonsa, kalliit huonekalunsa ja
silkkivaatteensa kohta kun ostajia ilmaantui. Jo kolmantena päivänä sen
jälkeen istui tuon lihavan rouvan mies tyhjällä arkivario-sijalIa.

Neljäntenä päivänä arvoisa yleisö jo kävi sangen tuttavasti
prosessi- ja perintö-asioissaan uuden arkivarion luona, ikäänkuin hän
jo kauan olisi virassa ollut. Ennenmainittuna iltana vietettiin myös
kuninkaallisen komisariuksen tanssipidot, kuten päätetty oli. Minä
tiedän varsin hyvin, että siellä tanssittiin aamuun asti. Seuraavana
päivänä kaikki, jotka olivat tanssineet hänen luonansa, riensivät
tuttavilleen selittämään mitkä tärkeät syyt heitä siihen pakoittivat --
vaan yhtä kaikki siellä tanssittiin kun tanssittiinkin.




4 Luku.

Aspis.


Aspis, mikähän se lienee? Sitä en voi itsekään sanoa yhdellä sanalla.
Joku kansan mielikuvituksen haltija-olennoista. Joka malttaa lukea tätä
lukua loppuun saakka, hän tulee ymmärtämään mitä Aspis merkitsee.

       *       *       *       *       *

Bilágoschin perhe oli jättänyt hyvästi kaupungille ja lähtenyt
aromaalle viljelemään maata.

Viljellä maata? No se on hyvin yksinkertainen asia. Se ei ole niin
vaikea kuin Raamatun selittäminen. Jokainen sitä ymmärtää. Koko konsti
on antaa heinien kasvaa ja niittää ne heinänteko-aikana.

Vaan ne, jotka ryhtyvät tähän yksinkertaiseen keinoon, eivät tarvitse
kokonaista vuottakaan, käsittääkseen että maanviljelyksen taito on
vaikein maailmassa ja samalla epävakaisin; -- taito, joka on uudestaan
hankittava joka vuosi, ja josta joka vuosi täytyy suorittaa uusi opin
tutkinto.

Bilágoschi oli sen verran viisaampi muita ihmislapsia, että hän
edeltäpäin tunnusti asian vaikeuden. Aloittaaksensa tarpeellisilla
tiedoilla, hankki hän asiantuntevain parhaimmat käsikirjat tällä
alalla. Hän osti "maanviljelys-opin" ja tilasi maanviljelys-sanomia,
hän oppi ulkoa maanviljelys-kemiaa, kuinka monta prosenttia aluminia
(munavalko-ainetta) löytyy humuksessa (ruoka-mullassa); kuinka monta
leiviskää heiniä vastaa yhtä sentneriä perunoita. -- Hän rupesi
tutkimaan eläinlääketiedettä; hän luki kirjoituksia vuoro-viljelyksestä
ja tuotti moista hirssiä, joka antaisi 160:nnen jyvän, kuusirivistä,
punaisia malvasiemeniä ja pumpuli-pensaan siemeniäkin, joka silloin,
amerikalaisen sodan tähden, lupasi hyvää tuloa. Vaan tämä kaikki oli
turha vaiva.

Maanviljelystä ei käy kirjoista oppiminen.

Sitä oppii jokaisesta seikasta ja joka päivä turmiollisesta raesateesta
alkaen maata kääntäviin myyriin asti, ja sentähden saa maksaa joka
päivä oppirahoja.

Ensimmäinen tieto, jonka maamies saavuttaa perinpohjin, on --
palvelusväestään.

Jospa ihminen voisi tulla toimeen ilman palvelevia käsiä!

Kansan-valta on jumalallinen aatos, mutta keino sen toteuttamiseen on
kamalan inhimillinen.

En puhu ollenkaan siitä tilasta, missä Bilágoschi sai vastaan-ottaa
talon entiseltä vuokraajalta.

Enhän kertoisi mitään uuttu, sanoessani että edellinen vuokraaja
ei edes jättänyt ainoatakaan naulaa seinään Bilágosch'ille, eikä
ainoatakaan kunnossa olevaa huonetta koko talossa; ei mitään eheätä
uunia, kelvollista oven-säppiä eikä lukkoa, jota olisi voinut
käyttää; ei yhtään valkoiseksi maalattua seinää -- ei nimeksikään.
Puutarhaan ei jätetty kukan jälkeäkään -- ei yhtään kaalinpäätä sinne
unohdettu eikä mitään Juhannus-pensasta sinne jäänyt. Mitä karjaan ja
maanviljelyskaluihin tulee, niin sopii mainita, että tilanomistaja oli
ottanut ne takavarikkoon maksamattomasta vuokrasta, ja silloin jokainen
helposti käsittänee missä tilassa olivat.

Palatkaamme sentähden palvelusväkeen.

Talo oli sellaisella kohdalla, ett'ei mitään markkinapaikkaa eikä mitään
koulun tapaista löytynyt peninkulmien piirissä. Talon asukkaat olivat,
ikäänkuin Robinson saarellaan, tänne aaltojen ajamat, meren ja myrskyn
halveksimat.

He olivat senlaatuista väkeä, jotka pysyivät täällä sen tähden, ett'ei
heitä muualla suvaittu millään ehdolla.

_Lammas-paimen_ oli vuosi sitten päässyt vankihuoneesta. Sinne hän oli
joutunut syystä että oli polttanut entisen herransa lammas-navetan,
kun herra liian tarkasti laski niiden lammasten nahat, jotka paimenen
kertomuksen mukaan olivat madoista kuolleet.

_Isäntä-renki_ ei olisi niin huono ihminen, jos ei hänen olisi tapana
ryypätä; kun hän kerran oli saanut pisaran liiaksi, ei kukaan voinut
hänen kanssansa toimeen tulla. Hän aloittaa silloin riitaa vaikka oman
isänsä kanssa, ja joka ei anna hänelle niin selkään, ett'ei hän voi
sormeakaan liikuttaa, hän voi olla varma siitä, että itse saa kelpo
löylytyksen. Tämäkin on sentähden useita kertoja tutustunut komitatin
vankihuoneesen.

_Talli-rengillä_ on se kaunis ominaisuus, ett'ei hän koskaan avaa
suutansa kiroomatta. Ilman kirouksia ei hän koskaan voi puhettansa
aloittaa -- se on _exordium_. Silloin on hänelle yhdentekevä kenelle
hän puhuu, talon koiralleko vaiko herralle. Onpa hänellä omituisuutena
sekin, ett'ei piippu koskaan tule hänen suustansa; piippu suussa
hän nukkuu, kuorsailee ja herää. Kaksi kertaa on hän siitä syystä
päästänyt tulen irti talliin; vaan hänen onneksensa on se aina tullut
sammutetuksi hyvään aikaan.

Sitten _renki-poika_. Hän olisi sangen siivo, jos ei olisi hyvin laiska
ja samalla suuri syömäri. Ennenkun on mättänyt itsensä täyteen, ei
hän millään muotoa voi työtä tehdä, ja niin pian kun on syönyt ei hän
jaksa tehdä työtä. Jos ei joku käy hänen jälessänsä alinomaa, niin
istuu hän kädet ristissä, ja jos ei isännän silmä häntä seuraa, on hän
pian huomaava että renkipoika nukkuu heinäparvella. Tuo veitikka on
varmaankin syntynyt ylimyksenä, vaikka sanoo olevansa talonpoikaista
sukua. Yöllä on hän sitä vilppaampi, mutta ei höyhenien kynimisessä,
vaan kyökkipojan viran toimittamisessa kyökkipiian luona. Aina hän
vetelehtii kyökissä, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä.

Ennenmainittu _kyökki-piika_ on punaposkinen ja muhkea tyttö, jonka
tukka on niskassa letitetty jonkinmoiseksi tupsuksi, ja hänen
tulipunaiset käsivartensa ovat sekä kesällä että talvella paljaat
olkapäihin asti. Hän olisi erinomaisen kelpo palvelija, ahkera ja
toimelias, jos vaan voisi hänelle uskoa lusikallisenkaan voita,
ilman että hän varastaisi puolet siitä. Hän varastaa aivan silmien
edestä, varastaa lypsäessään, varastaa kirnutessaan sekä pestessään,
ja ainoastaan sentähden, että renki-pojalla on niin riivatun hyvä
ruokahalu ja on niin pulska poika.

Tämä kentiesi ei olisi niin vaarallista. Sillä mitä _yksi_ ihminen
syö, se ei tee maamiestä kerjäläiseksi; vaan hän on paitsi sitä sangen
liukaskielinen. Kun kielensä kerran on liikkeelle päässyt, on hän aivan
kuin pikku-kana -- huutaa kahta hullummin, mitä enemmin sitä ajetaan.

Hänessä saapi ihmetellä luonnon täydellisyyttä; hän voi tuntikausia
vaivaamatta ajatuksiansa puhua ramsuttaa pitkiä lause-jaksoja
ja höystää niitä harvinaisilla puheenparsilla. Ja nämä hänen
puheensa eivät ole edeltäpäin mietityt eivätkä ulkoa opitut, ne
tulvailevat itsestänsä, kuin myrsky-sateen luomat virrat, jotka
vievät mukaansa kiviä, mutaa ja lokaa. Vaikka kaksi kolme henkeä
yht'aikaa kääntyisi häntä vastaan -- hän kiistelee kaikkien kanssa. --
Ajurin, isäntä-rengin ja paimenen vaimot jäävät kaikki takapajulle;
entisen talonvuokraajan rouva, tuo sävyisä juutalainen, tuli vallan
äänettömäksi noiden jokapäiväisten kiistojen kautta.

Päälle päätteeksi oli talli-rengillä, paimenella ja isäntä-rengillä
koko joukko pienempiä ja isompia lapsi-vekkuleja, jotka kaikki
olisivat varsin hauskat, jos eivät, toinen kuin toinenkin, olisi yhtä
valehtelevaisia, ahneita, omena-varkaita, mainioita ikkunan-särkijöitä,
työtä pelkääviä, maamiehelle yhtä turmiollisia laiskureja, kuin
vanhemmatkin.

Kohta kun kohtasivat toisiansa kyökissä, riensi Böschke -- tämä oli
tuon arvoisan kyökki-piian nimi -- suomeksi "Liisa" -- esittämään
itsensä. Bilágoschin perhe oli tietysti saanut tuoda mukanansa
kaikki mitä elatukseen tarpeellista oli; sillä entinen vuokraaja
ei jättänyt polttopuitakaan jälkeensä niin paljon, että olisivat
saaneet valkeata pesään. Rouva Bilágoschi oli hyvin tarkka emäntä,
joka jo kaupungissakin oli tottunut pitämään lukua jokaisesta
voilusikallisesta, sillä muuten ei olisi mitään säästöä jäänyt heidän
pienistä tuloistaan. Hän rupesi nytkin jakelemaan kappaleittain kaikkia
kyökki-piialle, joka oli talossa ennen häntä, ilmoittaen samalla että
hän, joko itse taikka tyttärensä kautta, antaisi aineet ruokakamarista,
mistä miespuolisetkin palvelijat saivat ruokansa. Jokainen oli saava
tarpeeksi, ja mitä kukin sai, sen oli riittäminen määrä-ajaksi.

"Varsin hyvä!" vastasi Böschke, "olen kerran kuullut tuon saman
entiseltäkin rouvalta. Ikäänkuin olisi niin helppo juosta armollisen
rouvan luo jokaisen jauholusikallisen, voikappaleen ja ätikkäpisaran
tähden! Minä tiedän ett'ei viikkoakaan kulu, ennenkun te olette
siihen enemmän kyllästyneet, kuin minä. En varasta mitään ihmisiltä;
en eläissäni ole ottanut nuppineulaakaan. Vaikka tässä kyökissä
seisoisi yhtä monta säkkiä kultaa kuin perunoita, niin en kuitenkaan
sinnepäinkään katselisi. Minun kanssani on helppo sopia. Mutta sen
minä sanon -- että huonosti minua ei saa kohdella; minä vaan sanon
sen -- että minua ei ole ärsyttäminen, sillä jos niin tehdään, niin
minusta tulee Aspis, oikea Aspis! Tietääkö armollinen rouva ja pikku
neiti mitä Aspis on? Sanalla sanoen -- minä olen hiljainen kuin lammas;
minun kanssani voi lintuja pyytää, kun olen hyvällä tuulella. Mutta jos
varpailleni astutaan, niin silloin minä olen Aspis!"

Unkarin kansa latinalaisella Aspis sanalla ei ainoastaan tarkoita
kyykäärmettä, joka on sanan alkuperäinen merkitys, vaan myöskin
kuvaannollisesti kodin lohikäärmettä.

Rouva Bilágoschi ei vastannut mitään. Hän oli tehnyt perinpohjaiset
tutkimukset tällä alalla. Hän näki, että Böschke oli ahkera ja
toimelias palvelija; hänen kielevyydestään oli hän jo nähnyt
esimerkin ja häntä aavisti, että Böschke varasteli. Sentähden hän ei
tästä huolinut sen enempää, antoi vaan ulos niinkuin tähänkin asti
säännöllisesti ja määrä-ajalla. Böschkellä ei ollutkaan tilaisuutta
kymmenen kertaa päivässä kiusata armollista rouvaa hänen työssänsä
suolapalasen, voin, tai maidon tähden, joka olisi loppunut. Hän sai
kaikki, ennenkuin oli sitä pyytänytkään.

Rouva ei koskaan ruvennut keskusteluun hänen kanssansa. Häneltä ei
koskaan kysytty mitään -- ei edes oliko ulkona kaunis vaiko huono ilma;
hänelle sanottiin vaan mitä hänen oli tekeminen, ja sen pituinen se.

Vaikka hän kuinka olisi tahtonut, ei hän voinut aloittaa riitaa
kenenkään kanssa.

Tämä suututti Böschkeä sanomattomasti. Entisen rouvan kanssa aloitti
hän riitaa kohta aamulla, ja illalla erkanivat siten että milloin
toinen, milloin toinen heistä pisti päänsä ovesta sisään, sanoaksensa
viimeisen sanan. Nyt ei tullut kysymykseen ensimmäinen eikä viimeinen
sana. Rouva, herra, neiti -- kaikki ymmärsivät asiansa niin hyvin,
ett'ei heidän puoleltansa saatu kuulla sanaakaan.

"Kautta sieluni! jos ei tuo pikku kuuro-mykkä olisi täällä, ei
olisi yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi puhua", sanoi Böschke, kun
vaiti-olo kävi hänelle liian raskaaksi. -- Hän piti paljon pienestä
kuuro-mykästä. Puolet päivää tämä istui kyökin ovessa leikkien
puuhevosensa ja lintujensa kanssa. -- Böschke pakisi hänelle koko tämän
ajan -- luuletellen itseänsä, että poika kuunteli koko ajan suurella
tarkkuudella.

Bilágoschilla ja Ilonkalla ei ollut paljon tekemistä tähän aikaan.
Tahallansa äiti ei jättänyt tytärtänsä kyökkiin; hän oli sisässä
kehräämässä naisten kanssa tai ompelemassa tai paikkaamassa kuluneita
vaatteita. Piano oli myyty. Herra taas luki maanviljelyskirjojansa.

Syksyn loppupuolella olivat he vastaanottaneet talonvuoron, ulkotyö oli
päätetty; ainoa tehtävä oli pitää huolta siitä, ett'ei karjan rehua
tuhlattu, että lampaita ja juhtia tunnollisesti hoidettiin. Siemenien
istuttaminen kukkasruukkuihin oli myöskin aikaista vielä. Koko pitkä
talvi oli vielä edessä.

Joka iltapäivänä Ilonka kokoeli talon taidottomia lapsia ympärilleen ja
vaivasi itseänsä opettamalla niille lukemista ja kirjoittamista.

Tietty on, että pienet veitikat tekivät kirjoituspaperista
paperi-leijoja ja lyijykynillään piirsivät pitkänenäisiä ukkoja talon
seinät täyteen. Jos Ilonka tuli ankaraksi heitä kohtaan, nauroivat
hänelle vasten naamaa, juoksivat eri haaroille häntä pilkaten; he eivät
oppineet mitään, mutta suuttuivat Ilonkaan, kun hän ei antanut heille
omenia.

Mitä miespuolisiin palvelijoihin tulee, niin se seikka, että nyt
taas oli talon isäntä paikalla, ei heitä ensinkään häirinnyt.
Hänellä ei ollut tapana tehdä niin kuin edellisen vuokraajan, joka
kyynärpuulla kävi mittaamassa paljonko heinäpielekset vähenivät, ja
kiipesi töllin ylisille lukemaan lampaantaljat, ja joka aamu kirosi
väkeä, joka oli häneltä yön kuluessa varastanut, vaikka tämä ei
estänyt heitä varastamasta uudestaan seuraavana yönä. Nykyiseltäkin
talonvuokraajalta varastavat he jok'ainoana yönä; vaan hän jättää heidät
rauhaan, eikä kuluta omaa terveyttänsä eikä heidän korviansa.

Isäntä-renki varastaa tallirengin vaimolle, tallirenki paimenen
vaimolle, paimen itsellensä, kyökkipiika niin paljon kuin hän voi
renkipojalle ja renkipoika -- on siivo ihminen, jok'ei varasta muuta
kuin päivät taivaalliselta Isältä.

Näin säännöllisissä oloissa kuluu aika hauskasti ja jyvä-aitta tulee
yhä tyhjemmäksi, kunnes uusi vuosi tulee ja tämän kanssa uusia nesteitä
maahan ja kunniallinen maanviljelys alkaa taas.

Vaan jos tavallisesti varastamista katsotaan varsin luonnolliseksi
ja järjestyksen mukaiseksi, on kuitenkin poikkeustapauksia, jolloin
ihminen ei millään lailla voi sitä hyväksyä, jos nimittäin joku
rohkenee varastaa häneltä itseltään, mitä hän varsin hyvin olisi
voinut joltakin toiselta varastaa. Silloin ihmiset ovat hyvin ankarat
siveys-opissaan. Jos Böschke varastaa savutetun kinkun savutorvesta
renkipojalle Marczille, mitäpä paimen, tallirenki ja isäntärenki siitä!
Mutta jos Böschke varastaa mainitun kinkun papurokasta, joka on näille
kolmelle keitetty, niin tätäpä ei mikään kristillinen ihminen voi
kärsiä äänetönnä. Tämmöinen papurokkakinkku-juttu antoi myöskin aihetta
rettelöön, joka eräänä kauniina torstaipäivänä adventissa häiritsi
uusien maalaisten rauhaa; sangen prosallinen aine romanissa, mutta
kenpä siihen mitään voi, että tuommoiset tapaukset ovat niin tavalliset
maalais-raukkain elämässä.

Kun päivällisruoka oli pantu pöydälle, tulivat rengit kaikki kolme
ulos porstuaan rokkavadit kourissa; vatien sisällys oli koskematta ja
puulusikat siihen pistetyt.

"Kutsu armollinen rouva tänne!"

Rouva Bilágoschi tuli porstuaan.

"Mistä on kysymys?"

"Tässä on ruoka", sanoi tallirenki ja asetti vadin kivipöydälle.
tupakkapiippu hänellä nytkin oli hampaissa.

Samalla tavalla teki isäntärenki röyhkeänä, hattu päässä. Paimen ei
ollut huonompi. Hän antoi samalla selityksen tästä kohtauksesta,
osoittamalla luut, jotka vaatimattomina olivat keskellä rokka-astiaa.

"Vai niin, tällä sialla on ollut luita vaan, eikö mitään lihaa?"

"Olemmeko me koiria, koska meille tarjotaan luita? Hä?" kysyi
isäntärenki.

Tallirenki ei sanonut mitään -- hän ainoastaan kiroili.

Mainitut jäännökset siasta, joka oli uhrannut henkensä yhteisen hyvän
tähden, olivat todellakin sangen likellä sitä tilaa, jossa on tapana
jättää tuommoiset selkäranka-eläimet museoihin.

Mutta rouva ei ollut syypää siihen; hän oli antanut luut tavallisella
lihapäällyksellä kyökkipiialle, eikä käskenyt tätä valmistaa niitä
oppineita professoreja varten.

Tuo kaupunkirouva-parka, joka ei missään ollut kuullut tämmöisten
ihmisten puhetta, hämmästyi pahasti niiden raakuudesta. Hän seisoi
kolmen raa'an miespalvelijan edessä. Neljäskin, lihava renkipoika
Marczi, oli hiipinyt porstuaan ja otti tehokkaasti osaa tähän julmaan
vaatimus-prosessiin, vaikka varkaus epäilemättä oli tehty hänen
hyväksensä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut muuta kuin kurkistella
pylvään takaa, ojentaen rokkavatinsa esille. Rouva Bilágoschi oli
sangen hämillänsä näiden pahojen raivokkaiden uhrien edessä, jotka
silminnähtävästi olivat vääryyttä kärsineet. Tällaisissa tapauksissa
on herra talossa hyvä olemassa; tuo hiljainen Bilágoschi ei pysty
siihen. Hän pelkää väkeänsä enemmän kuin he pelkäävät häntä, ja kun
kuulee pihalla melua, vetäyy hän sisimpiin huoneisin, päästäksensä sitä
kuulemasta.

Sen verran uskalsi sentään tuo hämmästynyt rouva Bilágoschi sanoa, että
hän oli antanut ruokaa varten tarpeeksi paljon sianlihaa, niinkuin
kyökkipiika paraiten tiesi todistaa.

Tämäpä vaan puuttui, ja nyt pääsi raju-ilma valloilleen.

Böschke väijyi vaan sitä, uskaltaisiko rouva epäillä hänen
rehellisyyttänsä. Niin pian kun kuuli että hänestä puhuttiin, juoksi
hän piisin vierestä, astui kynnykselle ja syöksi kaikin voimin tulta ja
leimua. Hänestä tuntui oikein hyvältä, kun kerran taas sai pauhata ja
näyttää rouvalle mikä Aspis oli.

"Häh!" aloitti hän kädet puuskassa. "Minäkö olen haaskannut jotakin?
Kentiesi varastanut? Vai niin, minäkö olen syönyt vaan sianlihaa, vai
niin? Eikö rouva itse anna ulos kaikkia? Ettekö itse leikkaa kaikkia
kappaleiksi? Älköön kukaan uskaltako puhua semmoista minusta, taikka
minä annan hänelle niin että tuntuu luuhun ja ytimeen asti. Minä annan
hänelle niin että -- --"

Vaan miten hän antaisi, se jäi tällä kertaa sanomatta, sillä samassa
oli joku takaa tarttunut häneen kiinni, joku, jonka sormet pihtien
tavalla pinnistivät hänen käsivarsiaan, ja Böschke heitettiin
porstuan poikki kyökin ovelle; ja vaikkapa hän vauhdissaan kääntyikin
kerran, tuo voimakas kyyti kuitenkin heitti hänet selälleen, eikä hän
pysähtynyt ennenkun meni loiskis räystään alla olevaan vesisaaviin ja
sadevesi kuohui hänen päänsä päällä.

Tämä joku ei ollut kukaan muu kuin Ilonka.

Niin pian kuin huomasi millä raa'alla melulla äitiä kohdeltiin, juoksi
hän kohta ulos ja tuli juuri sopivaan aikaan tekemään pikaisen lopun
Böschken mahtipuheista.

Ilonka oli muuttunut ihan tuntemattomaksi.

Hänen silmänsä pyörivät, kasvot hehkuivat, kulmat olivat rypistyneet
ja hiukset liehuivat epäjärjestyksessä pään ympärillä, suusta näkyi
yhteenpurrut hampaat ja molempain käsien sormet olivat koukistuneet
ikäänkuin villikissan kynnet, kun se rynnäkköä valmistaa.

Hän oli julman ihana. Nuo kolme miestä hämmästyivät niin tästä
ilmiöstä, että kaikki rohkeus katosi.

"No missä on hattusi, kun puhut äidilleni?" huusi nuori neiti
isäntärengille, joka seisoi lähinnä häntä. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt
selittää missä hänen hattunsa oli, sillä se lensi samassa hänen
päästänsä ja sai lepopaikkansa pumpun hirrellä.

"Ja mitä sinä piipulla teet?" kysyi hän käskijän äänellä tallirengiltä;
eikä aikaakaan niin piippu ei ollut mikään piippu enään; hän oli
temmaissut sen tallirengin suusta ja heittänyt sen lattialle tuhanneksi
palaseksi.

Paimen ei odottanut vuoroansa, vaan pötki tiehensä tavallista
kiiruummin, ja pylvään takana löi hän otsansa niin kovasti siellä
väijyvän renkipojan Marczin otsaan, että olivat vaihtamaisillaan neniä.

Mutta neiti Ilonka lähetti seuraavan saarnan rappusilta voitetun
sotajoukon jälkeen:

"Jos vielä saan kuulla että joku uskaltaa olla hävytön äitiäni kohtaan,
niin otan minä kepin ja lyön sen poikki hänen selässänsä, se lurjus
kyllä on sen muistava! Ruokansa ottakoon jokainen mukaansa tänä päivänä
ja keittäköön sen huomenna itse; joka ei tähän tyydy, sille alkaa uusi
vuosi! Hän saa mennä matkaansa".

Vaan tätä kaikkea eivät ehtineetkään kuulla. Böschke oli täll'aikaa
päässyt vesisaavista ja näki, niinkuin ennenmuinoin sultani Nureddin
kylpy-ammeesta noustuaan, aivan uuden maailman silmiensä edessä.

Puhuminenkin unohtui häneltä.

Tämä ei ollutkaan sama maailma, jota Böschke oli viimein nähnyt. Tämä
neitonen ei ollutkaan se, jota hän sunnuntaisin oli opettanut sukkia
kutomaan, ja kieli, jota he puhuvat tuolla, ei varmaankaan ole Unkarin
kieltä.

"Ja sinä saat kohta mennä tiehesi!" huusi Ilonka hänelle. "Sillä niin
pian kuin uskallat tulla äitini kasvojen eteen, revin minä silmät
päästäsi ja kielen kurkustasi ja panen sinut pieniksi palasiksi
niinkuin tämän tikun". Tikku oli piipunvarsi, jota hän vielä piti
kädessään.

Böschke aikoi sanoa jotakin, mutta ei ehtinytkään.

"Pois täältä kohta, eikä sanaakaan enää! _Nyt minä_ olen Aspis, ja
tästä hetkestä ai'on aina olla Aspis ja minä olen sinulle näyttävä mitä
Aspis on!"

Mutta Böschke näki sen jo. Hän huomasi myös ett'ei hänen ollut hyvä
jäädä, kun toiset jo olivat paenneet taistelutantereelta. Neiti
katsahti luutaan, joka oli nurkassa. Sen tähden hiipi Böschke hiljaa
ulos pihalle ja katseli salaa taaksensa, oliko neiti luudan kanssa
hänen jälessään.

Renkipoika Marczin ritarillisuus ei ollut niin suuri, että hän tässä
ankarassa ottelussa olisi rientänyt kultansa avuksi. Hän oli hiipinyt
ylös heinäpielekselle ja siellä hän makasi vatsallaan, katsomassa
kuinka leikki päättyisi.

Ilonka veti rakkaan äitinsä mukanaan pois porstuasta.

Rouva Bilágoschi itki. Hän syleili lastansa. Nämä kyyneleet olivat ehkä
puoleksi ilon kyyneleitä siitä, että nyt viimein oli saatu "herra"
taloon.

"Niin, mutta ei kyökkipiikaa".

Tämän muistutuksen teki Bilágoschi, joka kamarin ovesta oli tyynesti
katsellut näytelmää; hän jatkoi:

"Kyökkipiikaa ei teidän olisi pitänyt noin äkkiä ajaa pois".

"Ole huoleti, isä! Minä hoidan itse kyökkitoimet, enkä enää tarvitse
mitään piikaa. Eihän minulla ole muuta tekemistä; menkää te vaan sisään
ja istukaa pöytään, tänne ette saa jäädä millään ehdolla".

Näin sanoen tuuppasi hän isän ja äidin toiseen huoneesen, pani eteensä
esiliinan, aloitti työnsä ja sai ruo'an niin pian valmiiksi, kuin ei
hän olisi eläissänsä muuta tehnyt kuin laittanut ruokaa.

"Tarvitsemmehan me niin vähän", sanoi hän rauhoittaen isälleen,
tuodessansa ruo'an sisään -- "sentähden on aivan turha pitää
kyökkipiikaa". Kun häneltä iltapäivällä kysyttiin kenenkä oli astioita
peseminen, ilmoitti hän että ne jo olivat pestyt.

Siis on nyt sekä "herra" talossa, että hyvä palvelija.

Bilágoschi oli vielä alakuloinen, vaan ainoastaan sentähden, että
palvelijat voisivat kostaa; olihan paimen jo ennenkin erään isännän
luona murhapolttoa yrittänyt.

"Kyllä me näytämme heille, ett'ei ole meidän kanssa leikkimistä", oli
Ilonkan rauhoittava vastaus.

"Me" ei ollut kukaan muu kuin hän itse.

Ja hän pitikin sanansa.

Illan hämärtäessä heitti hän Gyöngyös-vaippansa olkapäille, otti
kaksipiippuisen pistolin ja meni tarkastamaan kartanoa ja ulkohuoneita.
Hän antoi koirille leipää, sulki portin, katsahti talliin ja läävään,
nähdäkseen oliko hevosilla, härillä ja lampailla rehua sekä näkyikö
mitään palavaa heinissä. Hän kävi katsomassa palvelijain asunnoissa,
oliko valkea sammutettu takassa ja olivatko kaikki kotona. Kello kolme
aamulla uudisti hän tarkastelunsa ja hiipi niin hiljaa ulos, ett'ei isä
ja äiti herännyt. Jos koirat haukkuivat kovasti yöllä, meni hän ulos
pihalle. Jos haukkuivat vierasta, kysyi Ilonka tältä mitä hän haki.
Usein siellä oli "köyhä kulkija", miksi muutamat nimittävät itseänsä,
jotka ilmestyvät rosvoina, kun niin sopii. Ei hän näitäkään pelännyt,
vaan antoi heidän levätä porstuassa, ja'ellen heille viiniä, sianlihaa
ja leipää; ei kukaan hänelle vahinkoa tehnyt, sillä he huomasivat
ett'ei hän ketäkään pelännyt.

Kerran kovimmassa talvipakkasessa, kun koirain ulvominen kutsui hänet
pihalle, näki hän siellä teräväkorvaisen vieraan koiran, jota toiset
koirat peläten pakenivat oven taakse.

"Mars, kohta tiehesi", huusi hän tuolle pedolle, heittäen lumipalloja
sen jälkeen. Vasta aamulla Ilonka sai tietää paimenelta, että
tämä vieras oli ollut susi. Hän kielsi väen puhumasta hänen
vanhemmilleen tästä tapauksesta, ett'eivät kieltäisi hänen yöllisiä
tarkastus-retkiänsä. Varmaan susikin tiesi, että hän oli Aspis ja pötki
sen vuoksi pakoon.

Tämä tieto oli erittäin terveellinen kaikille. Palvelijat olivat
ikäänkuin muuttuneet toisiksi ihmisiksi tuosta voittorikkaasta päivästä
alkaen. Laiska muisti työnsä, juomari piti vaarin siitä, mitä hän
otti suuhunsa, ja kiroilija siitä, mitä suustansa laski; sekin ihme
tapahtui, ett'ei tallirenki Pishta enää polttanut piippua heinissä
siitä asti kun Ilonka oli luvannut ampua piipun hänen suustansa, jos
hän vielä näkisi hänen tupakoivan heinäpieleksen läheisyydessä.

Ja Ilonka tekee kun tekeekin mitä hän kerran lupaa, sillä hän on
todellakin Aspis!

Lienee tarpeeton sanoa, että Böschke oli ensimmäinen ryömimään ristin
juurelle. Aamulla, joka seurasi taistelupäivää, tuli hän takaperin
sisään, sanoen:

"Tässä on selkäni, neiti Ilonka! Laittakaa siihen niin monta
siniviivaa, kuin aikoneet olette, vaan älkää ajako minua pois. Kyllä
minä voisin saada paremmankin paikan, mutta minä pidän nyt teistä niin
paljon, ett'en pane sen suurempaa arvoa kehenkään. En tiedä miksi,
mutta juuri nyt minä rakastan teitä niin paljon. Antakaa minun tulla
takaisin, niin ei teidän enää tarvitse kuulla ainoatakaan pahaa sanaa
suustani -- ette te eikä armollinen rouvakaan; jos minun tekee mieli
riidellä, niin valitsen kernaammin Marczin riita-toveriksi. Enkä minä
enää varasta, en niinkään paljon kuin pikkusormen kynnelle mahtuisi.
Olen kyllä sen tehnyt, sen tunnustan, minä varastin Marczille, vaan
tästälähin en tahdo varastaa papuakaan enää sille konnalle. Älkää nyt
enää olko suutuksissa, pikku neitoseni. Antakaa minulle kättä, tuota
kaunista kättä".

Ilonka heltyi. Hän ojensi kätensä Böschkelle ja pusersi hänen karheaa
käpäläänsä.

"Ei, siitä ei tule mitään! Minun kättäni ei suudella; olenhan vielä
tyttö".

Mutta Böschke oli itsepäinen ja Ilonka sentähden vielä
järkähtämättömämpi päätöksessään; hän nosti kädet ilmaan, eikä Böschken
onnistunut saada niitä alas, millään tavalla.

"Oi kuinka teillä on väkevät kädet, neiti! Sentähden ei ollutkaan
leikintekoa saada selkäänsä teiltä, niinkuin minä eilen. Katsokaa
tänne, tässä on vielä kymmenen sormen jälet käsivarsissani".

Ja todellakin näkyivät vielä sormien jäljet komeina sinisinä pilkkuina.

"No hyvä, Böschke, minä otan sinut takaisin", sanoi Ilonka. "Vaan
muista tarkoin että nyt minä olen Aspis. Sinä et ole Aspis, vaan minä,
ja sellaisena ai'on pysyä. Sen pituinen se".

Böschke suostui kauppaan, lisäten että nyt kyllä tulisi olemaan
järjestys talossa.

Muut palvelijat jäivät myös uudeksi vuodeksi. Isäntärenki selitti, että
komento nyt oli aivan järjellinen; jokainen tiesi nyt paikkansa, sillä
välttämätöntä on että joku sanoo ihmiselle, mitä hänen pitää _puhua_ ja
mitä hänen pitää _tehdä_.

Tämä joku oli Ilonka.




5 Luku.

Ihminen uskollinen kuin koira.


"Koira" sanaa käytetään usein herjaussanana ihmisten parissa. Ja
kuitenkin on koira sangen viisas ja uskollinen eläin. Sitä voi
kasvattaa ja sen hyviä ominaisuuksia kehittää; isännän oikut ovat sille
omaa etuansa tärkeämmät, se vartioitsee taloa, ajaa pois pahan-ilkiset,
vainuu otusta ja tuo metsästys-saaliin metsämiehelle, syömättä sitä
-- ja nämä samat ominaisuudet pidetään kaikki suurimmassa arvossa
ihmisissäkin.

Vaan huolimatta tästä on ihminen niin aristokratillinen olento, ett'ei
hän pidä siitä, jos häntä sanotaan koiraksi. Leijonaksi ja kotkaksi
saapi häntä nimittää, vaan hän suuttuu jos nimitetään koiraksi.

Uskollinen koira.

Ei tämäkään häntä miellytä.

Mitähän uskollinen koira ajattelee, vaivaakohan se aivojansa
miettimällä mitenkä hän on ajava saalista herrallensa?

Filosoferaako koira näin itsekseen: tällä otuksella on luitakin, niitä
herrani ei syö -- ne jäävät minun osakseni.

Minä en väitä, että koira näin ajattelee; en tahdo loukata ketään
tämmöisellä väitöksellä, mutta otaksukaamme, että se niin ajattelee.

Herra Andjaldy tietää jo niin paljon, että hänen herrallansa on jalo
otus, oikea paratisi-lintu, jota hän ajelee.

Tämä lintu on paennut häkistään, ja nyt hän katuu hoitaneensa sitä niin
huonosti.

Mutta metsä on iso, siinä täytyy hänen olla väijyksissä ja harvoin on
tilaisuutta ampumiseen.

Ferdinand Harter oli ikävissään siellä maahovissaan, jossakin
Theiss-virran rannalla. Hänen vaimonsa on eronnut hänestä ja mennyt
erään asioitsijan vaimoksi ja jättänyt pienen kaupungin. Hän asuu
nyt Wien'issä, josta ainoastaan juhlallisiin tilaisuuksiin tulee
maaseudulle loistamaan entisten tuttaviensa pariin.

Siis he ainoastaan harvoin enää tapaavat toinen toistansa.

Ei siis muuta neuvoksi, kuin että Ferdinand Harter'in täytyy muuttaa
Wien'iin.

Mutta tähän muuttamiseen ei hänellä ole vähintäkään järjellistä syytä.
Tuommoiselta unkarilaiselta ylimykseltä vaaditaan varmaankin tilintekoa
siitä, mitä hän Wien'issä toimittaa, jos hän sinne muuttaa; valesyitä
ei kukaan helposti usko.

Meillä yleinen mielipide on peloittava hirmuvaltias.

No, tuota hirmuvaltiasta vastaan voi nostattaa kapinaa ja hyvällä
menestyksellä. Mutta eräs toinen seikka Harter'ia rasittaa pahemmin.

Ferdinand Harter on suuri herra hänen tiluksiinsa katsoen, vaan samalla
huono säästäjä. Hän ei tee mitään laskuja eikä itsekään huomaa, että
hänen vekselivelkansa karttuvat ja vuositulonsa vähenevät.

Hänen ainoa perillisensä, Elemér, on myöskin huono säästäjä,
nautinnoista tylsistynyt, kyynillinen junkkeri, mainio velkojen tekijä.

Kun hänen isänsä, päästäksensä hänestä, hiljakkoin lähetti hänet
Italiaan, antoi hän jäähyväis-hetkenä seuraavan hyvän opetuksen hänelle
evääksi:

"Annas nähdä, että käytät itseäs siivosti ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja
syömäreille ja juomareille. Älä juokse kuin rakastunut narri tyttöjen
jälkeen, siihen sulla vielä on hyvä aika. Älä toimita minulle
sanomia kevytmielisistä veloista, sillä siinä tapauksessa pidän
kuukaus-rahasi".

Junkkeri Elemér käänsi sanat hiukan ja antoi ne samalla
kädenpuristuksella takaisin isälleen:

"Ja nyt pyytäisin minä myös puolestani, että käytät itseäs
järjellisesti, ollessani ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja turhuuksiin ja
juominkeihin vaalimiehiä varten. Älä anna naisten itseäsi viehättää,
siksi olet sinä liian vanha; äläkä hanki itsellesi mitään kevytmielisiä
velkoja, sillä jos sen huomaan, että tuhlaat äitini jättämää
perintöäni, niin minä isken siihen kiinni".

Näillä sanoilla erosivat.

Ja junkkeri Elemér olisi kylläksi kovasydäminen täyttämään mitä näin
leikillä oli luvannut. -- Siis, monesta syystä ei voi tulla puheeksi
muuttaa Wien'iin.

Mutta Budapest on puolen matkan päässä; sehän olisi sopiva paikka.

Vaan millä tavoin otus ja sen pyytäjä tulisivat Pesth'iin, jossa ei
heillä ole vähintäkään tekemistä?

Siinäpä solmu.

Miksi erään herran palvelija vaivaa aivojansa, saadaksensa tämän
solmun avatuksi, sitä ei kukaan voi tarkoin tietää. -- Minulla on ovat
ajatukseni siitä -- ja kenties muidenkin ajatukset joutuvat samalle
uralle ennen tämän kertomuksen loppua.

Palvelija puolestansa teki tarkat valmistukset tuon otuksen ajelemista
varten.

Maa oli taas jonkinlaisessa piiritystilassa. Sitä ei hätyytetty
ruudilla ja kuulilla, vaan ainoastaan kuulilla ilman ruutia.

Nämä kuulat tulivat erittäinkin sanomalehtien osaksi.

Sanomalehdenkirjoittajaa sanotaan kohta "sikamaiseksi", jos hän vaan
uskaltaa kirjoittaa pääkirjoituksen, missä viimeiset valtiolliset
nimitykset tarkastellaan.

Ja tämmöinen pääkirjoitus ilmestyi todellakin kerran, jonka alle
Andjaldy oli piirtänyt täyden nimensä.

Tämmöinen hullu rohkeus ei voinut jäädä rankaisematta.

Ryöstö, vankeus tai kunnianloukkaus uhkasi.

Andjaldyssä oli kuitenkin sen verran myrkynsekoittajan älyä, että hän
otti juuri sen verran _aqua tofanaa_ kuin tarvittiin asianomaisten
ärsyttämiseksi, jotka valitsivat viimeisen edellämainituista keinoista.

Hän pääsi tarkoituksensa perille.

Nopeasti sai hän käskyn viipymättä tulla Pesth'iin "_moderator'in_"
luo.

Mikä ihmeellinen sanansepitys, joka rikastuttaa kieltä sanoilla, joita
voi ymmärtää jos niin tahtoo, tai olla ymmärtämättä jos se on
mukavampi.

Siis: "_ad audiendum verbum_", niinkuin Unkarin vanhassa lakikielessä
sanottiin.

Andjaldy riensi tottelemaan käskyä.

Moderatori oli sangen hienosti sivistynyt herra; hän oli erittäin
kohtelias ihmisille, jotka sanomalehdissä kirjoittivat.

Näiden suhteen oli hän todellinen herkku-suu.

Hän ei niellyt heitä raatoina, vaan keitti ne ensin kauniisti, paistoi
ne, voiteli niitä sinapilla, kaatoi kuumaa lientä niiden päälle, pisti
ne ätikkään, ja vasta silloin kun olivat oikein pehmeät, puuttui hän
niihin veitsellä ja kahvelilla.

"Siis, mun rakas ystäväni", aloitti moderatori tunnetulla hauskalla
tavallaan, "siis eivät nimitykset ole teidän mieleen? Te ette pidä
noista henkilöistä? Olettehan uskollinen alamainen?"

"Olen kyllä", vastasi Andjaldy.

"En epäile sitä. Ylimalkain ei enää löydy muita kuin uskollisia
alamaisia maassa. Koska nimitykset eivät siis ole teidän mieleenne,
niin teillä varmaankin on koko joukko hyviä neuvoja antaa hallitukselle
siitä, ken sopiva olisi?"

Tähän kysymykseen moderatori ei voinut odottaa kuin kahta lajia
vastausta, joko jyrkän ja törkeän taikka hiljaisen ja nöyrän, joko:
"hiisi vieköön ne kaikki! valitkaa ken hyvänänsä, vaali tulee aina
olemaan yhtä kurja"; tai kentiesi: "minä pyydän nöyrimmästi --
siinä asiassa minulla ei ole mitään mielipidettä". -- Sitten sopii
neuvon-antajaa keittää joko makeassa taikka happamessa liemessä, kunnes
hän tulee pehmoiseksi.

Moderatori sentähden aivan ällistyi, kun hänen uhrinsa nousi ja
vastasi:

"Minulla on todellakin vakaat mielipiteet niiden periaatteiden suhteen,
joidenka nojalla nämä nimitykset ovat tehtävät, sekä siitä piiristä,
mistä sopivat henkilöt ovat haettavat. Teidän ylhäisyytenne luvalla
tahdon nämä mielipiteet selvittää".

Se huolettomuus, jota tämä nuori mies osoitti, käyttäessään hyväksensä
hänelle tarjotun istuinsijan tuon kaikkivaltiaan miehen läsnä-ollessa,
näytti että hänessä oli itseensä luottamus ja ettei hän pitänyt
moderatorin kohteliaisuutta pilkkana. Joka uskaltaa käydä istumaan
olympiläisen Jupiterin läsnä-ollessa, on itse vähintäin Apollo. Mutta
kysymys oli semmoinen, jota tarkoitetaan puheenparrella: "joka voipi
tähän vastausta antaa, _erit mihi magnus Apollo_".

"Kuinka arvelee siis teidän viisautenne, että meidän olisi
menetteleminen näiden nimitysten suhteen?" sanoi korkeasukuinen herra,
seisoessaan hajasäärin ikkunan edessä.

"Olen esittävä mielipiteeni; mutta tehkää hyvin ja istukaa, ett'en jää
yksin istumaan".

"Oo, saan nöyrimmästi kiittää", kuului pilkallinen vastaus, "mutta minä
tahtoisin vielä kasvaa".

"Minä puolestani en tahtoisi, että etuhuoneessa kuultaisiin mitä täällä
sanotaan", sanoi Andjaldy ja nousi tuolilta. "Jos teidän ylhäisyytenne
siis ainoastaan aikoo antaa minulle varoituksen tuon tunnetun
kirjoituksen johdosta, niin pyydän minä että tämä pian suorttetaan, ja
että sitten määrätään olenko lähetettävä kotia vaiko muualle. Mutta jos
teidän ylhäisyytenne todellakin tahtoo kuulla ajatukseni, niin pyydän
nöyrimmästi että kuuntelette".

"Minä pyydän! Älkää pikastuko, vaan istukaamme kauniisti toinen
toisemme viereen".

"Minä luulen", sanoi Andjaldy, kohta ryhtyen itse asiaan, "että
nykyiset vallanpitäjät suuresti erehtyvät kun he, järjestäessään
hallitushoitoa, nojauvat juuri niihin, jotka ovat kaikkein vähimmin
kansan mieleen".

"Vaan mitä tulee meidän tehdä, kun kansan-mieleiset eivät tahdo ruveta
meidän apulaisiksi? Hallitushoitoa meillä täytyy olla, ja kun emme saa
sitä kokoon hyvistä aineista, niin täytyy meidän ottaa huonoja".

"Joko hyvät aineet ovat koetetut?"

"Ovat todellakin kaikkialla. Ei ole mahdollista saada yhtään ainoata
koko liitosta. Ei edes köyhä, nälkäinen raukka, jolla on seitsemän
lasta olkivuoteilla, anna itseänsä houkutella".

"Se on suuri erehdys, että on aloitettu alhaalta, nälkäisistä. Ne ovat
sitkeät. Ylhäältä olisi pitänyt aloittaa, loistavista piireistä. Mitä
on voitettu tuommoisella raa'alla, nälän ja köyhyyden hätyyttämällä?
Häneen heitetään ylenkatseen silmäys ja sitten mennään ohitse. Mutta
jos puolueen-johtaja, mainio mies, antaa itsensä houkutella ja saattaa
koko leirin hämmästykseen, semmoinen viekoittelee ja valloittaa
muitakin".

"Aivan oikein! Tuota keinoa olisi toinenkin voinut keksiä. Vaan kysymys
on kuinka onnistua. Te vastaatte kenties sananparrella: 'Jos tarvitset
turkkilaista, niin vangitse semmoinen'. Hyvä, minä käyn teihin. Älkää
peljätkö, en tarkoita teidän personaanne, läkki-sorkkia en tarvitse; ne
pistän kauniisti vankeuteen. Mutta mitä sanoisitte, jos teille uskoisin
esim., että ai'on viekotella erästä mainiota ja kansan-mielistä miestä,
joka ei ole kukaan muu kuin teidän esimiehenne, Ferdinand Harter?"

Andjaldy ei joutunut hämille.

"Olkaa hyvä ja koettakaa!"

"Teidän on helppo sanoa: 'olkaa hyvä ja koettakaa!' sillä te tiedätte
varsin hyvin, ett'en voi hänen kanssansa yhteen sattua, sillä hän ei
tee senlaisia tuhmuuksia, että niiden johdosta voisin käskeä hänet
tänne. Hänellä ei ole mitään haettavaa minulta, jonka johdosta hän
tänne tulisi. Jos ystävällisesti kutsun hänet, on hän vastaava että hän
on sairas tai että jalkansa on niukahtanut. Jos on hyvällä tuulella,
vastaa hän ehkä, että minulla on yhtä pitkä matka hänen luoksensa, kuin
hänellä minun luo. Eikö niin?"

"Mutta mitä sanotte te jos minä väitän, että Ferdinand Harter sekä
pyytämättä että käskemättä, vapaa-ehtoisesti on tuleva tänne?"

"Te muka voisitte sen aikaan saada?"

"Niinpä niin, juuri minä".

"Onko teillä joku noita-pilli?"

"Se on minun asiani".

"Ja koska se tapahtuisi?"

"Kahdeksan päivän kuluessa".

"Vai kahdeksan päivän kuluessa! Malttakaa hieman".

Moderatori meni kirjoituspöydän luo, otti laatikosta kirjeen ja antoi
sen Andjaldylle.

"Tunnetteko tätä käsi-alaa?"

"Varsin hyvin. Se on Ferdinand Harter'in."

"Lukekaa se".

"Sen sisällyksen tunnen jo edeltäpäin. Siinä sanotaan, että hän kiittää
hänelle osoitetusta luottamuksesta, vaan että hänen horjuva terveytensä
ei salli mitään pitempiä matkoja ennen kevättä, ja että hän silloin on
lähtevä johonkin kylpylaitokseen".

"Ja te luulette, että hän kahdeksan päivän kuluttua on aivan
muuttunut?"

"Kahdeksan päivän kuluttua ei hän ainoastaan ole terve, vaan on saapuva
tänne, osoittamaan teille kunnioitustansa".

"Jos te sen mestarityön teette, että Ferdinand Harter kahdeksan päivän
kuluttua koputtaa minun ovelleni, niin lupaan minä, että -- --"

"Minä en vaadi palkintoa".

"Sitä en tarkoittanutkaan; ainoastaan, että siinä tapauksessa en rupea
oikeudenkäyntiin teidän kirjoituksenne johdosta".

"Oh", sanoi Andjaldy hymyten, "en pyydä niinkään paljon kiitollisuutta;
teidän ylhäisyytenne osoittakoon vaan minulle kaikkea isällistä
ankaruutta. Minä tiedän, miksi tämän teen. Kaikessa tapauksessa takaan,
että Ferdinand Harter on täällä kahdeksan päivän kuluttua".

"Hyvä! Nyt voitte mennä. Vaan älkää luulko, että nyt olette asiasta
päässeet. Jos olette laskeneet leikkiä minun kanssani, niin teemme
tilinpäätöksen kahdeksan päivän kuluttua".

"Ainoastaan sitä minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne on niin
armollinen, että olette sekauntumatta asiaan, sillä muuten en perille
pääse".

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää ei vielä ollut kulunut, kun Ferdinand Harter oli
Pesth'issä.

Kirjuri, joka oli saanut tiedon hänen tulostaan, odotti häntä
hotellissa hänen huoneissansa. Tälle selitti Harter syyt tuloonsa.
Hänen täytyi kohta ryhtyä keskusteluun vallanpitäjien kanssa. Theiss
haaravirtoineen uhkasi tulvata yli reunojensa ja sulut olivat vaarassa.
Tämä on asia, joka koskee yhteistä hyvää, ja puolue-asiat saavat
sentähden vaipua unohduksiin. Kiireinen apu on tarpeellinen, ja tätä
apua voivat ainoastaan vallanpitäjät antaa; olkoot meidän mielipiteet
mitkä hyvänänsä nykyisen hallituksen laittomuudesta; tällaisissa
tapauksissa täytyy meidän lähimmäistemme tähden ryhtyä toimiin heidän
kanssansa. Kirjurin täytyi sentähden kiiruusti lähteä asianomaisten
luo, pyytämään yksityistä vastaan-ottoa Ferdinand Harter'ille.

Andjaldy toimitti tämän, pyytäen että aika määrättäisiin, jolloin hänen
herransa voisi tulla vastaan-otetuksi.

"Hm! Perhanan mies te olettekin", sanoi moderatori, "te olette
todellakin pitäneet sananne. No mikä saattaa tuon jalon miehen tänne?"

"Theiss on viisi päivää sitten ruvennut tulvailemaan yli reunojensa.
Sulut ovat vaarassa".

"Mutta kuinka te siitä tiesitte kahdeksan päivää sitte?"

Hän luuli saavansa Andjaldyn näyttämään korttinsa. Mutta tämä vastasi
aivan tyynesti:

"Minä ennustan jo kaukaa vedentulvaa, niinkuin abbé Richard".

"En rakasta leikkiä. Minun sopisi leikkiä laskea, vaan teidän ei sovi.
Puhukaa suoraan, kuinka taisitte tietää kahdeksan päivää sitten, että
Ferdinand Harter tästä syystä tulisi luokseni?"

"Hyvä; minä tahdon olla suora. Minä en usko, että hän vedentulvan
tähden on tänne tullut. Hän kyllä siitä huutaa toitottaa, kunnes pääsee
tämän kynnyksen yli; mutta tämän kynnyksen sisäpuolella on hän puhuva
muista asioista".

"Mistä?"

"Teidän ylhäisyytenne armollisella luvalla olen siitä aivan
tietämätön".

"Minä tarvitsisin teidän kaltaista henkilöä".

"Nöyrin palvelijanne -- jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi vaan olla
minua käskemättä -- -- --"

"-- -- -- Mikä siis on voinut saattaa Ferdinand Harter'in tänne?"

       *       *       *       *       *

Vastaanotto-aika lykättiin iltapäivään asti, ja Ferdinand Harter oli
määräajalla moderatorin luona, ei tosin kansallisessa juhlapuvussaan,
vaan mustissa vaatteissa, seurassaan kirjuri, joka jäi etuhuoneesen
puhumaan virkaveljensä kanssa.

Keskustelu kesti täydelleen neljänneksen toista tuntia, mutta
etuhuoneesen ei kuultu paljon siitä, sillä noilla ylimyksillä oli
tapana olla huolimatta siitä josko se, jolle puhuttiin, kuunteli tai
puhui yht'aikaa. Kun molemmat nyt tällä tavoin menettelivät, oli sangen
vaikea oven kautta tajuta mitä he puhuivat.

Kun ovi avattiin, oli kuitenkin huomattava, että tuo mahtava herra
moderatori varsin armollisesti saattoi vieraansa ovelle ja että vieras
oli vähän kuuman näköinen.

"Tervetullut takaisin!" sanoi tuo mahtava herra Ferdinand Harter'ille,
ja sitten, alentaen itsensä, tuttavasti Andjaldylle: "Hyvä, nyt tekin
voitte lähteä kotia".

Tämän Andjaldykin käsitti.

"Mitähän ukot niin kauan siellä sisällä keskustelivat?" kuiskasi
moderatorin kirjuri virkaveljelleen.

"Sitä me emme voi tietää", oli Andjaldyn viisas vastaus.

Saiko moderatorin kirjuri koskaan asiasta selkoa, voimme jättää
sikseen, vaan että se Andjaldylle oli sangen helppoa, tiedämme me,
jotka tunnemme jutun salkun avaimista.

Ferdinand Harter oli tarkka ihminen; hän teki tiliä jokaisesta
päivästä. Hän pani paperille tärkeämmät elämänvaiheensa ja hänen
päiväkirjansa oli kokoelma näistä kertomuksista.

Andjaldyn ei tarvinnut muuta kuin pitää varalla jotakin iltaa, jolloin
hänen herransa huvitteli Kasinossa, avataksensa hänen salaisuuksiensa
portin ja lukeaksensa päiväkirjan viimeisistä lehdistä seuraavaa:

    Sen sijaan, että maa-elämän yksinäisyyden pitäisi johdattaa
    ajatukseni pois hänestä, täyttää se yhä sieluni hänen kuvallansa.
    Minä en voi nähdä pensasta puutarhassani enkä kukkasta
    kasvihuoneessani, muistamatta että tuo pensas ja tämä kukkanen
    olivat hänen lemmikkinsä. Tuossa paikassa olin nähnyt hänen
    istuvan, täällä olin riidellyt hänen kanssansa. Miksi en silloin
    vielä tietänyt rakastavani häntä niin sanomattomasti?

    Käydessäni huoneissani, tuntuu minusta aina ikäänkuin hänen
    pitäisi olla jossakin niistä; ja kun kaikki ympärilläni on
    ääneti, kummastelen mihinkä hänen äänensä helinä on haihtunut.
    Ja kuitenkin, kuinka katkerasti kerran tätä ääntä vihasin? Minä
    suljin oven hänen ja minun huoneitteni välillä! -- Ja nyt, kun 60
    peninkulmaa meidät eroittaa, olen alati hänen luonansa. Jos voisin
    lyhentää meidän välistä matkaa edes puoleksi! Jos asuisimme edes
    samassa kaupungissa ja voisimme joskus toinen toistamme tavata!

       *       *       *       *       *

    Mitä minulle on tänään tapahtunut? Minä sain häneltä kirjeen.
    Päällekirjoituksen tunsin hänen käsi-alakseen. Kerran kammoin tätä
    käsi-alaa; kun hän poissa ollessani kirjoitti minulle, saivat hänen
    kirjeensä päiväkausia maata avaamatta pöydälläni. Nyt vapisin kuin
    rakastunut runoilija. Se oli kummallinen kirje; Madonna kääntyy
    pyynnöllä puoleheni.

    Ja mitä hän pyytää? Jotakin sangen prosallista.

    Ja kenenkä hyväksi? Miehensä hyväksi.

    Hän pyytää, että minä mahtavuuteni kantta hallitsevien piirissä
    vaikuttaisin siihen suuntaan, että Lemming'ille, hänen miehellensä,
    uskottaisiin muonan hankkiminen sotaväelle Pesth'issä.

    Eikö ole narrimaista tehdä minulle semmoinen esitys? Voinko minä
    vastata hänelle muuta kuin: Rouvani, minulla ei ole vähintäkään
    vaikutusvoimaa nykyisissä hallitus-piireissä; minä olen epäsuosioon
    joutunut henkilö. Sillä se ei ole minun asioitani, kuinka
    sotamiehiä ruokitaan, eikä koske minuun, josko herra Lemming
    taikka joku muu leipoo kommissi-leipää? Mitä tekemistä minulla on
    hallituksen kanssa, tai herra Lemming'in, teidän aviomiehenne, tai
    herra Lemming'in rouvan, minusta eroitetun vieraan naisen kanssa?

    Tämä olisi luonnollisin vastaus Malvinan kirjeesen.

    Mutta minä en vastaa näin, vaan sanon muistavani menneitä
    onnellisia päiviä, ja että näiden suloisten muistojen tähden otan
    askeleen, jota maailman aarteet eivät olisi saaneet minun ottamaan;
    minä lähden itse vaikuttamaan tuon Lemming'in hyväksi.

    Päätarkoitus on kuitenkin, että Malvina tulisi Pesth'iin, ja
    silloin on hän minua puolta likempänä.

    Tämähän on sallittu! Eikö se ole sallimus, joka taas tuo hänet
    minun läheisyyteeni?

       *       *       *       *       *

    Tänään tein, mitä hän oli minulta pyytänyt. Otin askeleen, joka
    saattaa ihmisen sangen liukkaalle mäelle, missä kompastuminen
    helposti tapahtuu, eikä pääse nousemaan ennenkuin on luistanut
    mäkeä alas. Minä keksin syyn päästäkseni korkeain asianomaisten
    luo, ilmoittamatta toivoani tulla hänen läheisyyteensä: tavaton
    vedentulva, pikaisen avun tarpeellisuus.

    Sitten puhuttiin muista asioista.

    Ikäänkuin sattumalta mainitsin siitä vääryydestä, jota hallituksen
    nimessä tehdään, vaikk'ei se ole siihen syypää, nimittäin sotaväen
    muonavarain hankkimisessa.

    Lukiessansa armeijan kulunkiarvion voisi luulla että sotamiehet
    uivat kahvissa ja tokayer-viinissä. Niin kyllä kai he uivat,
    nimittäin muonakauppiaat. Minä puolestani sanoin tuntevani kunnon
    miehen, joka ei ole muiden kauppiasten kaltainen; ei minulla ollut
    mitään syytä erittäin häntä suositella, koska hän oli ottanut
    vaimokseen minun eroitetun puolisoni. Minä kartoin maailman edessä
    tätä ihmistä täydestä syystä; kuitenkin täytyi minun tunnustaa,
    että hän olisi luotettava, ja sulkiessani hänet hallituksen
    suosioon Pesth'issä, oli minulla päämääränä ainoastaan valtion etu.

    Mutta nytpä jouduin kauniisti kiikkiin.

    Jos valtion etu oli minulle niin tärkeä, niin minunkin pitäisi
    hyvillä avuillani hyödyttää valtiota, sanottiin. Sillä jos
    jokainen olisi rehellinen alhaisimmasta miehestä ylhäisimpään,
    niin tähän sarjaan ei voisi jäädä yhtään epärehellistä; mutta jos
    joku osa siinä on epärehellinen, niin tämä pakoittaa muitakin
    epärehellisyyteen. Minä esittelin Lemming'in, se oli varsin hyvä;
    mutta minun pitäisi ruveta hänen tarkastajakseen ja vastaanottaa
    se korkea valtiovirka, joka johtaa tätä hallitus-osastoa, siis
    keisarillisen neuvoksen virka.

    Kaikella vakavuudella annoin kieltävän vastauksen. Tämmöinen
    käännös ei soveltuisi entisyyteeni.

    En ymmärrä mitä kasvoissani on huomattavaa, joka ilmaisee
    ajatukseni.

    Näytti siltä kuin minun kieltoni ainoastaan olisi loihtinut esiin
    uusia tarjomuksia. Kävikö silmistäni lukeminen, että vapisin
    ajatellessani, että kerrassaan pääsisin semmoiseen asemaan, jossa
    joka päivä saisin olla hänen läheisyydessänsä, hänen, jota hartahin
    toivoni oli saada niin lähestyä, ett'emme ainoastaan asuisi samassa
    kaupungissa, vaan että hänen etunsa olisi minun vallassani.

    Ja se mies, jonka hän on valinnut, tulisi olemaan nöyrin
    palvelijani, käskyjeni toimittaja, jonka tuli kiittää minua
    kaikesta, jotta oma etunsa liittäisi hänet minuun.

    Tämä ajatus minun hurmasi.

    En tiedä mitä muuta sanoin. Varmaankin puolustin itseäni huonosti,
    sillä mennessäni soivat sanat 'tervetullut takaisin' minun
    jälkeeni.

Suuren isänmaallisen miehen päiväkirja jatkui näin:

    Tosiaankin, kaikki on jo hukassa; odottamattomia seikkoja ei
    kukaan voi lukuun ottaa.

    Tosiasiat kääntyvät meitä vastaan toinen toisensa perästä. Kun ei
    isänmaa itse puoltansa pidä, miksi pitää minun kaikki sen puolesta
    tekemän?

    Yleinen kunnioitus on kuitenkin jotakin suurta.

    Nuo toiset pitävät minua nyt johtajanansa. Mitähän sanoisivat jos
    erkanisin heistä? Seuraisivatkohan minua?

    Entäs jos petyit, jos jättävät minut yksikseni!

    En pelkää kenenkään moitteita enemmän kuin Bilágoschin. Tuo
    ihminen näyttää olevan syntynyt ilmi kaivamaan ikävän asian, joka
    on ollut haudattu, sekä sen uudestaan asettamaan maailman eteen.

    Kun minä 21 vuotta sitten jätin Marian, tuon hupakkoraukan, joka
    uskoi kaikkia loruja, mitä nuorelle tytölle kuiskataan, arvelin
    minä että hän joko kuolisi suruun tai hakisi yksinäisyyttä jossakin
    syrjäisessä paikkakunnassa, jossa en enää saisi häntä nähdä eikä
    hänestä enää puhuttaisi. Silloin tämä ihminen hänen armahtaa ja
    ottaa hylätyn tytön vaimoksensa. Ja sitten olen ollut pakoitettu
    tapaamaan Mariaa joka askeleella. Hän oli rouva, jota yleisesti
    kunnioitettiin, eikä hän luonut silmäystäkään minuun, ja siitä
    ajasta kaikki tiesivät että hän ylenkatsoi minua yhtä paljon kuin
    hän miestänsä kunnioitti; minä olen turhaan taistellut tätä tietoa
    vastaan.

    Luulenpa että Bilágoschi myös on syypää toisen avioni
    onnettomuuteen. Malvina sai tietää minun entisestä liitostani,
    ja tämä teki hänet kylmäkiskoiseksi minua kohtaan. Bilágoschista
    kerrottiin kuinka kaikki häntä kunnioittivat, hänen vaimostansa
    alkaen.

    Tehdessäni sen ehdoituksen, että komitatin virkamiehet luopuisivat
    viroistaan, olisin todellakin suonut, että tuo ihminen olisi jäänyt
    paikallensa eikä seurannut esimerkkiäni.

    Jos olisin voinut häntä edes päiväksikään alentaa vaimonsa
    silmissä! Jos tämä vaimo vaan olisi saanut huomata eroituksen hänen
    ja minun välillä! Minä kansan suosion pyhyyden-loisteessa, hän
    ylenkatseen ryysyissä ja repaleissa -- tarpeeksi hyvät sille, joka
    vilua kärsii.

    Ja nytkö minun pitäisi riisua lämpönen vaippa päältäni ja jättää
    pyhyyden-loiste tuolle toiselle?

    Jos tuo toinen ei löytyisi maailmassa, olisi minun helpompi tehdä
    päätös.

    Tästä maasta paitsi sitä ei enää voi mitään tehdä.

    Vaan kaikissa tapauksissa entisyyteni on minulle esteeksi.

    Minun on sääli kaivaa maahan se toiminnan voima, joka rinnassani
    on; mutta minä tiedän myös, että velvollisuuteni on olla kuollut.
    Minä olisinkin aivan kuollut, jos ei tuo vaimo muistuttaisi minua
    että uneksin.

    Hänestä uneksin aina!

    Nyt olisin tilaisuudessa käydä uneen käsin kiinni ja sanoa:
    valveellakin pidän sua kädessäni.

    Järjettömät houreet!

    Hän oli mun, minä sysäsin hänet luotani enkä tahtonut tietää
    hänestä. Ja nyt huomaan, että hän on valloittanut mieleni, niinkuin
    nuo loistavat mielikuvitukset kunniasta ja korkeasta arvosta.

    Harter tulee olemaan kuin karhu, joka leskeksi jäi. Talvea ja
    huonoa tuulta hänelle kyllä piisaa.

Tämä oli viimeinen lehti.

Andjaldy huomasi että myrkky ei vielä ollut tunkeunut luuhun ja ytimeen
asti. "Antakaamme enemmän sitä ainetta!"

Muutamia päiviä sen jälkeen sai Harter Pesth'istä kirjeen tunnetulla
käsi-alalla.

Malvina lausui hänelle kiitoksensa hänen ystävällisestä välityksestään,
joka jo oli vaikuttanut paljon. Hän toivoi joskus voivansa osoittaa
Harter'ille kiitollisuuttansa. Samalla lähetti hän muutamia muotokuvia
itsestänsä ainoastaan sen tähden, että nämä olivat paremmat, kuin
ne, jotka fotografit tuolla maaseuduilla huonoilla koneillaan ennen
tekivät. Vaikka kaikki siteet heidän välillänsä nyt olivat poikki,
toivoi hän että ystävällinen väli kuitenkin tulisi jatketuksi
eronneitten puolisojen välillä.

Oi! nämä valokuvat olivat tosiaankin toisenlaiset kuin ne, joita
talonpoikais-fotografit ennen auringon avulla olivat paperille
polttaneet.

Toisessa valokuvassa Malvina oli amazonina hevosen selässä ja puettuna
pitkään ratsuhameesen, joka selvästi ilmaisi hänen sorean vartalonsa.
Toisessa oli hän kuvattuna valkoisessa kudotussa kotipuvussa, joka
oli tarkasti ruumiin mukainen, istuessaan nojatuolissa ja käännellen
valokuva-albumin lehtiä. Pikku jalka somassa tohvelissaan lepäsi
samettipallilla ja hennon hameenhelman alta näkyi kaunis nilkka.

Albumin lehdillä nähtiin pari sanomattoman pientä muotokuvaa. Ferdinand
Harter otti esille vahvan suurennuslasin, jonka avulla hän tavallisesti
kartalla etsi pienempäin paikkakuntain nimiä. Hän katsoa tarkasteli,
nähdäkseen mitä kuvaa tuo toinen kuva katseli. Kasvojen muotoja ei
voitu eroittaa, mutta hän päätti sentään dolman napeista ja vaipan
kaavasta, että puku oli aivan ummelleen erään puvun näköinen, jossa hän
kerran oli antanut kuvata itsensä.

Tässä hauskassa tarkastuksessa hänen kirjurinsa tuli häntä
häiritsemään.

Herra Andjaldy tuli puhumaan esimiehellensä sangen jokapäiväisestä
asiasta.

"Täällä on pari kirjettä, joiden tekijät muistuttavat vekseleistä,
jotka joutuvat maksettaviksi ja joita heidän ei tee mieli jälleen
uudistaa, koska heillä on toivo saada rahansa suuremmalla voitolla
käytetyksi".

"Vai niin, vai niin! vai minäkö en kelpaa enää? Niin kauan kuin
olin vallanpitäjien joukossa, tulivat itse tarjoomaan minulle
pitennys-aikaa, vaikk'en sitä pyytänyt. Ehkä vielä kerran tulevat
tekemään sellaisia tarjouksia".

Andjaldy kohotti olkapäitänsä.

"Täällä on myös joukko toisia kirjeitä".

Ulkomaille lähteneet siirtolaiset vuodelta 1849 ja pääkirjoitusten
tekijät ulkomaan sanomissa vaativat apurahojansa, joiden lähteet aikoja
sitten ovat kuivuneet Harter'illa.

"Kummallisia! Eikö tästä ikinä loppua tule?"

"Noo, teille se maksaa sanasen vaan, ja tuo on kaikki lopussa".

Hänen ei tarvinnut muuta kuin muuttaa yks'ainoa sana arvonimessään,
niin tämmöiset kirjeet lakkaisivat tulemasta.

"Ja vielä muutakin. Joukko rätinkejä".

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee kenties muistella? Vanhoja
suku-rätinkejä".

Nämä ovat oikeastaan muistoja eronneesta armollisesta rouvasta;
rehelliset silkki- ja muoti-kauppiaat eivät ole säästäneet vaivaa
säilyttäessään tämmöisiä papereita vetääksensä ne esille pitkän ajan
perästä ja lähettääksensä ne eroitetulle miehelle. Tavallinen ihminen
olisi kai, saadessansa tämmöisiä muistoja, päästänyt suustansa "tuhat
tulimmaista" tai kysynyt kaikilta "pommeilta ja kranateilta" eivätkö
tahtoneet iskeä alas velkojiin, jotka työntävät puolison rätingit
ihmisen niskoille sitten kun tämä puoliso jo aikoja on ollut toisen
miehen omana; mutta sen sijaan kysyi Ferdinand Harter ainoastaan:

"Suuriko summa on?"

"Se on parin tuhannen guldenin suuruinen".

"Onko meidän kassassa rahoja?"

"Siinä täytyy aina olla, mutta onko rahaa tähän tarpeesen, sitä en
tiedä?"

"Siinä täytyy olla tähän tarpeeseen. Lunastakaa kaikki rätingit siitä
ajasta, jolloin Malvina oli puolisoni".

Tämähän on mainiota. Nuo kauppiaat olisivat aika pässinpäitä, jos
huomaamatta kenties jättäisivät rätinkejä lähettämättä, koska on niin
helppo saada rahoja tältä herralta ja sitä vastoin niin vaikea saada ne
herra Lemming'iltä.

Ferdinand Harter otti kirjoituspöydän laatikosta esille ne
valtio-arvopaperit, joidenka avulla nämä asiat voitaisiin selvittää ja
sulki mainittuun laatikkoon sen sijaan sangen huolellisesti molemmat
muotokuvat.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää sen jälkeen viralliset sanomat ilmoittivat että Ferdinand
Harter oli nimitetty keisarilliseksi neuvokseksi.




6 Luku.

Daami ja nainen.


Kuukautta myöhemmin olemme taas yhdessä Pesth'issä.

Seura-elämässä tunnetaan jo Lemming'iä.

Malvina on se nainen, josta enimmin puhutaan, loistava kaunotar. Kaikki
ihailevat häntä.

Hänen kasvoistansa näkyy jo kaukaa tuo omituinen loiste, josta
onnellinen puoliso tunnetaan.

Kun tämä nainen vielä seisoi miehen rinnalla, joka itse oli komea ja
loistava, tuskin häntä huomattiinkaan, yhtä vähän kuin kuuta huomataan,
kun se kääntää varjopuolensa maahan päin.

Vaan ken on tuo uusi aurinko, tuo Lemming? Tarkastakaamme häntä
likemmin.

Mitä hänen toimiinsa tulee, on hän keinottelija ja rahamies, joka jo
ruumiinsa ko'on kautta aloitti asioitsija-toimensa niin onnellisesti,
että oli kolmea tuumaa lyhyempi lyhyintä rekryytti-mittaa ja sen kautta
säästi 1,500 guldenia, jonka summan hänen pitemmät yhtä-ikäiset
toverinsa saivat maksaa vapauttamisestaan sotapalveluksesta. Hänen
kasvonsa muistuttavat vanhamaista poikaa. Muuten on hän ulkomuodoltaan
varsin komea ja uusimman muodin mukainen.

Mutta ehkä meidän pitäisi tietää mikä ominaisuus se on, joka on tehnyt
Malvinan hänen onnelliseksi puolisokseen. Minua vähän peloittaa tämän
salaisuuden ilmaiseminen ja katson ensin ympärilleni, löytyykö
läheisyydessäni joku viaton sielu, jonka ei pitäisi saada tietää
semmoisia asioita.

Tuo herra Lemming'in salainen ansio, jonka avulla hän lumoaa ja
onnistuttaa vaimoansa on -- ett'ei hän ole kotona koko päivänä. Aina
hän on matkoilla, aina hän juoksee asioissa; joka kerta, kun hän näkee
Malvinan, joko jättää hän hyvästi taikka tervehtii.

Tuolla tavoin Kolumbuksenkin onnistui asettaa muna seisomaan; vahinko
vaan, ett'ei se silloin enää ollut mikään muna.

Mitä iloa herra Lemming'illä siis on tuosta ihanasta vaimostaan?

Mikäkö ilo? Se ilo, että hän on liikkuva ilmoitus hra Lemming'in
firmasta. Ihana nainen, josta koko maailma puhuu, ja hänestä puhuessaan
tietysti mainitsee miehenkin nimen samalla -- voiko ajatella parempaa
pöyhkäystä? Kaiken maailman sanomalehtien kirjoittajat eivät voisi
hyödyttää asioitsijaa niin paljon kuin kaunis vaimo sen voi.

Käykää, armollinen rouva, kaikissa tanssipidoissa, näytelmissä,
soittajaisissa ja kilpa-ajoissa, pitäkää tukkanne milloin
tornintapaisesti ylöspantuna, milloin kierrettynä näkinkengän
muotoiseksi, milloin pörrötettynä kuin Medusan pää, milloin
kiilanmuotoiseksi kammattuna ja milloin hajallaan kuni Vellamon
neitosen, pitäkää sitä tänään punaiseksi värjättynä, huomenna
puuderoittuna kultapuuderilla; pukekaa itsenne riikinkukoksi,
riikinkukon diadeemi päässä ja pitkä häntä; näyttäkää plastillisen
kauniit käsivartenne, viehättävät olkapäänne, sametin-hieno rintanne;
antakaa timantti-koristeiden kimeltää taivaan kaaren kaikissa väreissä
käsivarsillanne; ilmestykää tänään yö-perhosena, huomenna idän
kuningattarena; miellyttäkää yleisöä; valloittakaa, lumotkaa,
viehättäkää! Kaikki tämä hyödyttää asioitamme. Sillä kaikki, jotka
ihastuneena matelevat jalkojenne juuressa, kaikki, jotka kilpailevat
kanssanne, kaikki, jotka teitä kadehtivat ja panettelevat, niinkuin
myöskin ne, jotka ovat teihin suuttuneet, rypistävät nenänsä teidän
tähden ja teitä moittivat, kaikki nämä toitottavat maailmalle, että
kauppahuone Lemming on suurenmoinen, erinomainen ja verraton. Tämä
tuottaa varmat prosentit.

Kauniin vaimon omistaminen on aina edullista. Löytyy semmoista, josta
miehet saavat maksaa suuret rahat, vaan jota naiset saavat erittäin
halvalla hinnalla. Jotta ei kenenkään päähän juolahtaisi siivottomia
ajatuksia, tahdon heti ilmoittaa mitä se on.

Tämä asia esim., jonka vuoksi kauppahuone Lemming katsoo edulliseksi
muuttaa Wien'istä Pesth'iin, tämä erittäin tuottava yritys olisi
maksanut herra Lemming'ille kuka tiesi kuinka paljon. Ihmisiä on, jotka
ovat kokeneet tämmöistä.

Vaan rouva Lemming osti 50 kreuzerin valokuvan. Tällä valokuvalla hän
osti mainion miehen, ja tällä mainiolla miehellä hän osti yllämainitun
kauppa-asian. -- On maailmassa paljon tuommoista pientä rahaa.

Kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Ferdinand Harter päätti tehdä tuon
askeleen, joka saattoi hänet aivan uusiin oloihin, kävi herra Andjaldy
eräänä päivänä k:lo 12 rouva Lemming'in luona.

Tällä rouvalla oli komea huoneisto kauniimman kadun varrella
Leopoldstadt'issa, ja hänen salongeissaan kävi koko ylhäinen maailma.
Andjaldy tapasi etuhuoneessa kamaripalvelijan ja jätti tälle
visiti-korttinsa; kamaripalvelija meni häntä ilmoittamaan, palasi,
avasi ovet ja käski hänen tekemään hyvin ja astumaan sisään, niinkuin
on tapa vastaan-ottaa ylhäistä väkeä.

Rouva Lemming oli puettu paksuun kultakirja-vaatteesen,
puoli-sormikkaat käsissä. Hän istui silkki-damastilla päällystetyssä
sohvassa ja osoitti viehättävällä liikunnolla herra Andjaldylle sijaa
nojatuolissa.

Herra Andjaldy ei näyttänyt olevan noita ylhäisiä, joita hymyten
vastaan-otetaan. Nainen puhutteli häntä äänellä, joka osoitti
armollista alentavaisuutta, Olihan hän vaan kirjuri.

Vähän syrjempänä istui eräs nuori nainen silkkipuvussa, arvattavasti
seuran-pitäjä. -- Huone oli koristettu öljy-maalauksilla.
Messinki-häkissä istui papukaija; flyygeli-piano oli myös, vaikk'ei
rouva Lemming pianoa soittanut. Ehkä hän nyt opetteli.

"On pitkä aika siitä kun viimein kohtasin teitä, herra Andjaldy", sanoi
rouva Lemming kylmällä, huolimattomalla äänellä.

"Niin, sangen pitkä. Minua ilahduttaa, että rouva vielä muistaa nimeni.
Nyt täytyy minun esimieheni puolesta vaivata teitä muutama minuutti".

"Vai niin, esimiehenne lähetti teidät? Ja missä toimessa, sanokaa! Minä
olen hänelle kiitollisuuden velassa -- en ole sitä unhoittanut -- hänen
hyväntahtoisesta vaivastansa".

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Andjaldy viattoman näköisenä. "On
sangen jokapäiväinen asia, joka saattaa minut tänne".

"Olen utelias saamaan siitä tietoa".

Andjaldy katseli epäillen toista naista.

Rouva Lemming ymmärsi häntä.

"Tämän naisen tähden voitte vapaasti puhua, hän ymmärtää ainoastaan
Ranskan kieltä. Minä harjoittelen nyt Ranskan kieltä; minun oloissani
ei voi olla sitä taitamatta".

"Mutta minun asiaani seuraa osoitus, jota umpi-ranskalainenkin
ymmärtää. Se on siis -- tässä".

Herra Andjaldy otti esille myttyyn kokoonkäärityitä paperilippuja ja
jätti ne kohteliaasti rouvalle.

"Mitä se on?" kysyi rouva Lemming, katselematta papereita.

"Olen tilaisuudessa ilmoittamaan teille, armollinen rouva, jos ette
tahdo vaivata itseänne tutkimalla niitä. Ne ovat rätinkejä siitä
ajasta, jolloin teidän armonne vielä kantoi herra Harter'in nimeä.
Vaikka tämä liitto jo puolitoista vuotta sitten purkautui, ei herra
Harter kuitenkaan tahtonut olla näitä rätinkejä maksamatta. Hän lähetti
ne sentähden, että samat rätingit kenties tuodaan teillekin".

Rouva Lemming ei vastannut sanaakaan tähän, vaan nousi ylpeästi
sohvastaan ja soitti. Kamaripalvelija astui sisään.

"Sano armolliselle herralle, että minä pyydän saadakseni sanoa hänelle
sanasen nyt kohta".

Sitten istuutui hän taas paikalleen ja rupesi haastamaan ranskaa
seuranpitäjän kanssa.

Herra Andjaldyn oli sill'aikaa tilaisuus katsella öljymaalauksia ja
miettiä mitä ne olivat maksaneet.

Herra Lemming tuli kohta sisään käskyn johdosta.

Hänen oli jo kunnia tuntea herra Andjaldyä; esittelemistä ei tarvittu.

Rouva Lemming osoitti papereita, jotka olivat pienellä
muinais-aikuisella kultajalkaisella pöydällä, ja ilmoitti mitä ne
sisälsivät.

"Siinä on muutamia minun vanhoja rätinkejäni, jotka erehdyksestä on
lähetetty herra Harter'ille ja jotka hän, noudattaen liiallista
kohteliaisuutta, on maksanut".

Herra Lemming tarkasti paperit asioitsijan silmäyksellä, ensin
paljaalla silmällä ja sitten kultaisen lorgnettinsa kautta. Tätä
tarkastelua hän pitkitti kauan kyllä, voidaksensa sill'aikaa tutkia
herra Andjaldyn kasvoja. Mutta ne olivat suljetun kirjan kaltaiset, ei
päästy selville sen nimestä eikä sisällyksestä.

"Kunnioitettu herra kirjuri", sanoi herra Lemming viimein
hävyttömällä honoäänellä. "Te ymmärrätte arvattavasti, ett'ei Rudolf
Lemming voi sallia kenenkään muun maksaa hänen puolisonsa rätinkejä.
Rudolf Lemming tietää mitä hänen on tekeminen, kuin gentleman ainakin".

Herra Lemming teki niin paljon melua omasta rakkaasta itsestänsä, että
hän aina puhui itsestään kolmannessa personassa.

"Rudolf Lemming on maksava nämä 2,000 guldenia Ferdinand Harter'ille
yhden kuukauden korolla, koska maksut tehtiin jo kuukausi sitten".

Rouva Lemming viittasi puolisolleen ja kuiskasi jotakin hänen
korvaansa.

"Anna minun hoitaa tuota asiaa, armaani! Rudolf Lemming ei suinkaan
tahdo loukata Ferdinand Harter'ia, joka on ritarillinen mies
kireestä kantapäähän, jota tämäkin teko osoittaa. Lemming on
osoittava, että hän gentleman'ina, rahamiehenä ja puolisona
osaa menetellä samalla tarkkuudella. Tämä summa on maksettava
pankki-osoitteilla, joidenka korot joutuivat maksettaviksi kuukausi
sitten ja sentähden lunastetaan jokaisen pankkiirin luona".

Kirjuri näytti varsin hämmästyneeltä herra Lemming'in esityksen
johdosta.

Tuommoinen oikea asioitsija on kuitenkin paljoa etevämpi kuin
tavallisella järjellä varustettu ihminen. Hän voi osoittaa, että kauppa
on ainoa tiede maailmassa, jota hän ymmärtää ja tunnustaa.

Kaikki muu on vaan houretta, tämä on todellista. Ja tämä todellisuus
olikin nyt kahden 1,000 guldenin pankki-setelin muodossa tullut herra
Andjaldyn käteen, ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä mitään vastaväitöstä.

Herra Ferdinand Harter oli saanut korvauksen jalomielisellä tavalla.

Annettuansa tuon komean vastauksen, tarttui herra Lemming,
voittoriemusta kirkastuneena, puolisonsa käteen, nosti sen huulillensa
ja suuteli kunnioituksella rannetta hansikkaan ja pitsihihan välillä,
jossa näkyi vähän ihon valkoista samettia.

Herra Andjaldy teki samaten, hänkin suuteli armollisen rouvan kättä,
vaan ainoastaan hansikan päälle. Tämä oli hänelle tarpeeksi hyvä.

Kokous oli siis päättynyt. Herra kirjuri sai mennä kotiin. Maksun hän
oli saanut.

Vaan tähän asia ei päättynyt.

"Armollinen herra, meille on annettu rahamme takaisin", sanoi herra
Andjaldy, astuessaan Ferdinand Harter'in työhuoneesen. Hän kertoi asian
laidan.

Korkeasukuinen herra suuttui tästä julmasti.

"Ihmisen parahimmat aikeet käsitetään kaikin tavoin väärin. Mitä on
minun nyt tekeminen noilla rahoilla? Minun tekisi mieli heittää ne ulos
ikkunasta".

"Minä voisin esittää hyvän keinon", kiiruhti kirjuri sanoman. "Ja
minkä?"

"Täällä Pesth'issä on useita hienoja nais-yhdistyksiä hyviä tarkoituksia
varten, jos jättäisimme nämä rahat, jotka kaikissa tapauksissa
olisivat hukkaan menneet, jollekin semmoiselle nais-yhdistykselle ja
nimittäisimme ne rouva Lemming'in rahastoksi, niin peli vielä kerran
olisi voitettu. Se, joka olisi meille kiitollisuuden velassa, olisi
yhtä kaikki rouva Lemming, eikä hän voisi kieltää tämmöistä
kunnian-osoitusta".

"Se oli hyvä tuuma", vastasi Harter. "Jätän sen toimen teille".

"Mutta meidän täytyy edeltäpäin ilmoittaa asia heille, ett'emme
epäkohteliaisuuden tähden saa kieltoa".

"Hyvä, mene siis takaisin Lemming'ille ja kysy heiltä, onko lahjoitus
heidän nimessään heille mieluinen".

Andjaldy meni siis taas iltapäivällä herrasväki Lemming'in luo.

Kamari-palvelija vastaan-otti taas hänen korttinsa, kysyen:

"Tahdotteko tavata armollista rouvaa?"

"En, armollista herraa".

Hän saatettiin siis armollisen herran puheille.

"Mitenkä voin minä palvella teitä?"

"Minä tulen herra Harter'in luota, samassa asiassa kuin viimeinkin".

"Tehkää hyvin ja kääntykää vaimoni puoleen".

"Anteeksi, vaan sitä en tahdo tehdä. Armollinen rouva on antanut
minulle pari tuntia sitten selvän viittauksen siitä, että olin eksynyt
oikealta ovelta; enkä enää ai'o olla niin rohkea, että astun hänen
salonkinsa kynnykselle".

"Ohoo, ystäväiseni, ei hän teitä tarkoittanut, vaan erästä toista".

"Se on ymmärrettävä, sillä minä olen tietysti herra 'ei kukaan'.
Ainoastaan toisen lähettämänä kuljen sinne ja tänne. Tahdon puhua
lyhyeltä. Tämä toinen tahtoo, jos te ja rouva Lemming sen sallitte,
saada jättää takaisin-lähetetyt rahat jollekin täällä olevalle
nais-yhdistykselle hyvää tarkoitusta varten, rouva Lemming'in
perustaman rahaston nimellä".

"Vai niin, siis meidän kuitenkin on kääntyminen vaimoni puoleen".

"Se on teidän vallassanne. Minä olen ainoastaan kääntynyt teidän
puoleenne".

"Tuhat tulimmaista! te olette itsepäinen, saatuanne jotakin
päähänne. Te arvelette siis, että minun itse pitää kysyä
vaimoltani?"

"Koska ei kukaan muu ole siihen oikeutettu, niin --"

"Hyvä! Tehkää hyvin ja kuluttakaa hetken aika kirjastossani".

Herra Lemming vei Andjaldyn kirjastoon, joka parhaasta päästä sisälsi
kuvilla varustettuja koruteoksia, joissa vaskipiirroksissa ja
kirjansitojan työllä oli kalliimpi arvo kuin nerokkaalla sisällyksellä,
ja siellä antoi hän Andjaldyn viettää aikansa, kunnes hän oli ratkaissut
asian rouvansa kanssa.

Tosiaankin oiva kirjasto.

Andjaldy ei edes katsellutkaan noita komeita kirjoja.
Isäntä, joka neljännestunnin kuluttua palasi, näki hänet samassa
asemassa kuin mennessänsäkin, samaan tuoliin nojautuneena, hattu
kainalossa.

"No mitä arvelette, mitä vastausta luulette minun saaneeni?"

Andjaldy nostahutti olkapäitänsä kääntäen kasvot sivulle päin.

"Se on minulle aivan yhdentekevä; eihän asia minua koske".

"Te saatte kuulla vastauksen häneltä itseltään".

Lemming avasi oven ja Malvina astui sisään.

Tuo ihana nainen oli jo ratsupukuun puettuna. Hänellä oli pitkä
ruumiinmukainen silkkihame, kapea pitsikaulus, punanen kaularosetti,
päässä kurjensulalla koristettu hattu ja kädessä kepeä ratsuraippa.
Toisessa kädessä piti hän ratsuraippaa ja kannatti toisella pitkät
liepeet, jotta alushameen hienot ommellukset pääsivät näkyviin.
Rinnassa oli hänellä vihkonen orvokkia ja hiukset valuivat kiharoina
alas hartioille.

Hän oli tavattoman kaunis. Mutta vielä kauniimpaa oli se häneltä, että
hän niin ystävällisesti puhutteli herra Andjaldya.

"Hyvä Andjaldy, tehkää hyvin ja viekää terveiset herra Harter'ille,
että ilolla myönnyn hänen jaloon esitykseensä".

Hän sanoi vaan nämä sanat kirjurille ja riensi taas pois.

"Hyvästi, hyvästi".

Ja hän ojensi Andjaldylle toisen kätensä suudeltavaksi toista kertaa.
Tällä kertaa oli se hansikkaa vailla. Sen oli hän tahallansa pois
jättänyt.

Nämä lempeyden osoitukset maksaa vaivaa mieleen panna.

Herra Andjaldy näytti tuskin niitä huomaavan. Tarjottua kättä suuteli
hän noin ilmassa, koskematta siihen huulillaan, ja kun pois rientävä
amatsoni kynnyksellä pudotti ratsuraippansa, niin herra Andjaldy
varsin tyvenesti katseli kuinka hänen puolisonsa kiirehti sitä
nostamaan. Saatettuansa vaimonsa ulkohuoneesta, tuli hän takaisin
ja vei herra Andjaldyn ikkunalle katsomaan kuinka Malvina ratsasti
portista ulos.

Herra Lemming'in kasvot loistivat ylpeydestä, kun hänen ihana
puolisonsa ratsasti katua alas. Hän olisi mielellään tahtonut lukea
Andjaldyn kasvoista mitä hän tällä hetkellä tunsi.

Ei mitään!

"Tuo täplikäs hevonen on kaiketi mesohegjillistä rotua?" kysyi hän
herra Lemming'iltä.

"En ole vielä mokomaa kuullut!" mutisi herra Lemming hampaissaan,
pudistaen päätään kummastellen. "Ihminen näkee kauniin naisen hevosen
selässä, eikä huomaa muuta kuin että hevonen, jolla hän ratsastaa, on
täplikäs kimo! Kummallista!"

"Mutta mitäpä hyödyttäisi, että tämmöinen jalkapatukkaa marssiva
henkilö katselisi ihanaa naista?" sanoi Andjaldy. "Saanko pyytää teitä
sanomaan minulle, kuinka tämä lahjoituskirja on kirjoitettava!"

Herra Lemming arveli, että Andjaldy oli kun olikin oikeassa. Mikä
älykäs, ymmärtäväinen, vaatimaton nuori mies!

Rouva Lemming'in lahjoituskirja nais-yhdistykselle kirjoitettiin.
Tästälähin herra Lemming voi olla varma siitä, että naispuolinenkin
yleisö, eikä ainoastaan miespuolinen, hartaasti ylistäisi hänen
kävelevää ja ratsastavaa kylttiänsä, puhumatta lukemattomista
imartelevista sanomalehti-kirjoituksista, jotka asiaan kuuluvat.

Hänen korkeasukuisuutensa Ferdinand Harter puolestaan juurtui vielä
enemmin siihen luuloon, että herra Andjaldy oli tuommoinen verraton
ja uskollinen palvelija, joka teki kaikki, arvataksensa esimiehensä
salaisimmatkin ajatukset ja täyttääksensä hänen tahtonsa ennenkuin se
on lausuttukaan.

       *       *       *       *       *

Kevään alkupuolella Andjaldy ilmoitti esimiehellensä, että hän oli
sairas ja että hänen lääkärinsä oli neuvonut häntä lähtemään Osen'in
vuoristoon uusia voimia kokoomaan raittiista ilmasta siellä.

Andjaldy lähti siis hakemaan asuntoa itselleen vuoristossa. Mutta
ei noissa lehdiköissä, joissa rikkaat porvari-rouvat lakaisevat
teitä liepeillään, eikä Kenralin-vuorella, jossa joka ilta positivin
soitannolla tanssitaan 11 kapakassa; ei myöskään "Jumalan-vuorella",
jossa edistynyt viljelys on istuttanut joka rotkoon perunoita ja
papuja; ei "Martin-vuorella", jossa saapi käyttää sateenvarjoansa
aurinkoa vastaan, jos varjoa tahtoo; ei "Kauniin paimentytön"
luona, missä sunnuntai-metsästäjät tikkoja ampuvat ja vanhat akat
astuvat kulkijan tielle tarjoomaan sieniä kaupaksi; ei, tuolla
"Sudenluolassa" on pieni talo, sen hän valitsi.

Ainoastaan harva tuntee tätä sudenluolaa ja vielä harvempi on nähnyt
tuon pienen talon, ja kuitenkin on tämä talo hyvin sovelias erakolle
-- tai rakastavalle pariskunnalle.

Laakso on pitkä, syvä ja ahdas kahden vuoririnteen välillä, jonka
tuuheat tammi- ja pyökkipuut muodostavat katon tien yli. Jos luopi
silmänsä alas tämän varjoisan laakson läpi, niin pilkoittaa tuolla
alhaalla esille sininen Tonava, jota Raczkeveer-saari jakaa kahteen
haaraan, ja vielä etempänä yhtyy taivaanrannan sumuihin unkarilaisen
alankomaan ääretön aro, jota poppeli-puilla reunustetut maantiet
jakavat ristin rastin. Tasangolla virran toisella puolella on vilkas
liike ja elämä, täällä vuorien välillä vallitsee erämaan rauha. Tielle,
joka laaksoon vie, on kasvanut ruohoja ja kukkaset peittävät viime
vuoden heinävaunujen jäljet. Tien molemmilla puolilla lyövät sinikellot
tahtia heinäsirkkojen soitannolle; pyöreät champignonit tarjoovat
hauskaa lepopaikkaa lentäville hyönteisille, ja kukkivissa pensastoissa
kaikuvat rastaitten ja satakielien kilpalaulut.

Päivän yleisö ei kävele täällä, siinä tapauksessa ei täällä enää
olisi sinikelloja, linnunpesiä eikä sieniä. Ne olisivat aikoja
sitten pois noukitut ja hävitetyt.

Kaukana laakson perukassa, tien varrella on kuitenkin pieni talo.

Kenenkä päähän on juolahtanut rakentaa taloa sinne? Jonkun yksinäisen
jörön varmaankin.

Tämä talo on varsin pieni; siinä on yksi huone ja kyökki. Takapuolella
taloa on ulkohuone, jota sopii käyttää talliksikin. Etupuolella on
katto rakennettu niin esiinpistäväksi, että se suojaa ikkunata
kuin sairasta silmää. Kerran oli täällä aituuksia, mutta se ei voinut
kestää iankaikkisesti. Sen sijalle on aikaa myöten kasvanut
metsäruusuja, joiden pensaat ovat miehen korkuiset ja nyt peitetyt
äsken puhjenneilla ruusuilla, valkoisilla, lihavärisillä, punaisilla,
kokonainen kukkasmetsä, joka tuoksuu kuin lumottu yrttitarha.

Joukko kukoistavia selja-pensaita antaa aavistuksen siitä, että täällä
muinoin on ollut kasvitarha. Pihalla kasvaa kyynärän korkuista ruohoa,
josta keltaisia voikukkia hohtaa.

Tämä asunto miellytti Andjaldya ja hän rupesi sen asukkaaksi.
Ihmiselle, joka rauhassa tahtoo seurustella kirjojen kanssa, taikka
rakastavalle pariskunnalle on tämä erittäin hauska olopaikka. Andjaldy
ei nähnyt suurta vaivaa asunnon järjestämisessä, vaikka se tietysti oli
ilman huonekaluja. Lehmuksista sänkyä, pöytää, kirjoitusneuvoja --
näitä ei kukaan varasta, vaikkapa ikkunat ja ovet ovat selällään.
Palvelijaa hän ei tarvitse, hän harjaa itse vaatteitansa ja siivoo
huonettaan. Hän aterioitsee pienessä ravintolassa, joka on puolen
tunnin matkan päässä, ja vettä hän tuo pienessä matkapullossa. Hänellä
on kaksi lasia, toisesta hän juo ja toisessa seisoo kukkasia.

Kuka luulisi hänen huolivan kukkasista? Oppineet käyttävät niitä
ainoastaan botanillisia tutkimuksia varten, jos luovat silmänsä niihin,
mutta hän asettaa ne raittiisen veteen, joka ei juuri ole miesten
tapana, ja ikkunaa, joka on tielle päin, hän koristaa viheriöillä
köynnöksillä.

Byrokrateillakin on romantillisia puuskia!

Eräänä kauniina iltapäivänä Kesäkuulla tulee eräs kaunis
nainen ratsastaen tuota viheriäistä polkua myöten, joka vie
Suden-luolalle. Tuuli on vienyt hunnun kasvojen eteen, mutta tuo
ruumiinmukainen puku ilmoittaa, että vartalo on solakka ja jäsenet
plastilliset, että hän on nuori ja kaunis. Hän ratsastaa yksinänsä,
ilman saattajaa, ja kun tie käy yhä huonommaksi ja siellä täällä on
suuria kivi-lohkareita, astuu nainen alas satulasta, kiipee rotkotien
reunalle ja kävelee kauniissa pehmoisessa ruohikossa, taluttaen
hevostansa suitsista.

Hän poimii kevätkukkia tieltä. Löydettyänsä ne, pistää hän ne rintaansa
sekä jatkaa laulaen tietänsä. Kenties hän ei muuta etsikään täältä?

Ehdittyänsä tuolle pienelle asunnolle laaksossa, seisauttaa hän hevosen
ja sitoo sen kiinni nuoreen pyökkipuuhun.

Hän rientää itse taloa kohti.

Talon ainoa asukas tulee ruohoisella pihalla häntä vastaan.
Ruusupensaat tarttuvat kiinni naisen silkkihameesen, ikäänkuin
sanoakseen: "jää tänne, älä mene edemmäksi!" Vaan hän ei huoli okaista,
vaikka repisivätkin hänen hamettansa, hän ottaa joutuisasti hunnun
pois kasvojensa edestä, ett'ei se poistaisi suudelman lemua.

"Siis sinä todellakin viimeinkin olet täällä!" huusi tuo nuori mies.

Kuinka paljon hurjuutta, kuinka paljon autuutta ja tuskaa nämä muutamat
sanat ilmaisivat!

"Viimeinkin!" ja hän suuteli suutelemistaan tuon valkosen käden
sormenpäitä ja sitten jokaista sormenpäätä erikseen ja sitten koko
ruumista hameenhelmaan asti, kunnes makasi polvillaan naisen edessä,
syleillen hänen jalkojansa, innoissaan huo'aten: "viimeinkin!"

"Oletko odottanut minua?"

"Oi, kauan olen sinua odottanut!"

"Joko nyt uskot, että olen täällä?"

"Minusta on kuin näkisin unta".

Nainen naurahti. "Ha ha ha, mikä ihana uni! Metsiä, pensastoja,
kukkia, yksinäisyyttä, kaikki uni on esiin tuonut, sinä minun
rinnallani, minä sinun; eikä kukaan meidän unennäöstämme tiedä".

"Ainoastaan metsä ja pensastot, mutta nuo todistajat ovat niin
hiljaiset".

"Kaikki hengittää rakkautta: puut ja kukkaset tuoksuvat rakkautta,
perhoset ja mehiläiset surisevat rakkautta, kaikki lintuset laulavat
rakkautta ja tuuloset hengittävät rakkautta".

"Kuinka kaunis sinä olet, jumaloittu! kuinka ihana! Älä katsele minua,
sinä tapat minut!"

"Jos se olisi vallassani, niin minä tappaisin sinut joka päivä ja
herättäisin sinut kuolemasta jälleen, että olisit kuollut milloin en
sinua näe".

"Oi, minä vannon että olen kuollut kun et näe minua. Minä olen kuin
hengetön kuvapatsas. Sinä viet sieluni mukaasi. Oi anna se takaisin
minulle, anna se minulle takaisin!"

Ja nainen tiesi kuinka hänen oli antaminen tuo ryöstetty sielu
takaisin.

Käsillään kannattaen taaksepäin kallistettua päätänsä, nojaten
rakastetun käsivarteen, katseli hän autuaana sinitaivasta.

"Oi kuinka ihana maailma olisi jos ei siinä olisi muuta kuin puita,
kukkasia -- ja me kaksi!"

"Oi, me kaksi!"

"Nyt tuo kirottava maailma on meidän välillämme".

"Mutta me kostamme maailmalle".

"Ihanin kosto! Sen nimi on: rakkaus".

Nuori mies kuiskaa suloisia sanoja naisen korvaan, hän hymyilee,
jokainen säije hänessä kuulee näitä sanoja, jokainen säije tuntee
niiden suloutta; sormensa nyppivät rikki vuohensulan: "hän lempii,
hän ei lemmi". Kun kukkanen on oikeassa, täytyy nuorukaisen vahvistaa
sen lausunto suudelmalla, kun se on väärässä, täytyy hänen kahdella
suudelmalla sitä vakuuttaa valheeksi.

Mitä hän kuiskailee?

"Minä olen suuttunut sinuun, kun näen sinua muualla ja sinä aina olet
kaukana minusta, paitsi kun olemme yksinämme. Muut puhuvat kanssasi
ja uskaltavat lausua sinulle sanoja, jotka houkuttelevat hymyn
huulillesi; he seuraavat sinua tarjoten sinulle käsivartta, enkä minä
voi huutaa noille: 'Pois tieltä siellä! Hän on minun, eikä kenenkään
muun!'"

"Siinä kyllä, että sinä tiedät sen todeksi!" vastasi nainen, katsellen
nuorta miestä suurin, säteilevin, lumoavin silmin.

"Niin, mutta kuinka pitkälle on se totta?"

Nainen hymyili ja vastasi:

"Oi mikä hupsu se, joka on saanut vastauksen edeltäpäin ja kuitenkin
kysyy".

"Tiedän olevani tuommoinen suuri narri. Vaan sinun ei sovi sitä
ihmetellä; ehkä joskus tullessasi tänne näet minun riippuvan tuossa
kauniissa puussa -- -- sillä ajatellessani sinua ja kohdatessani sinua
ulkona maailmassa riehuu sydämessäni koko legiona paholaisia".

Nainen rankaisi ja palkitsi tämän ilmoituksen hänen tunteistansa
veitikkamaisella hymyllä.

"Miksi et anna sydäntäsi minulle? Jos antaisit sen minulle, niin minä
vartioisin sitä paremmin".

"Se syttyisi tuleen, jos olisi sun luonasi".

"Ja etkö näe, että minä jo olen ilmitulessa?" huudahti nainen ja
lakkasi nauramasta; hänen kasvonsa olivat noiden hohtavien ruusujen
kaltaiset, jotka kätkevät itsensä auringon säteiltäkin. -- "Sielu
ja ruumis ovat ilmitulessa sun tähtesi. Ikäänkuin perhonen syöksee
tietämättänsä tuleen, niin minäkin liekkihin syöksen".

Näin sanoen hän taittoi kaksi metsäruusua, pisti toisen rakastettunsa
liiviin ja toisen kiharoihinsa ja kallisti sitten päätään hänen
rintaansa vasten. Eroitetut ruusut tahtoivat tietysti yhtyä jälleen.

"Kuinka kaunis äsken puhjennut ruusu on sun kiharoissasi!" sanoi hän
hellästi. "Se antaa kasvoillesi aivan tyttömäisen luonteen".

"Miellyttääkö se sinua enemmän?"

"Ainoastaan sellaisena voin sinua katsella ilman että sieluni vimmaan
joutuu. Jos tietäisit mitä kärsin nähdessäni sinua rouvan päähineessä,
niin sinä et koskaan panisi sellaista päähäsi. Se on helvetillinen
ajatus, että rouvilla pitää olla erilainen päähine, josta jokainen
voipi lukea: 'tässä on paratiisi, josta sinä olet karkoitettu!' Oi,
älä koskaan pane myssyä päähäsi kun luulet tapaavasi minua. Eikö ole
siinä kylliksi, että olet niin kaunis ja lumoavainen? Pitääkö sinun
myöskin olla julma?"

"Hyvä, sinun ei tarvitse enää nähdä minua semmoisena! Hu, mikä tämä
on?"

Nainen päästi kauhistuksen huudon ja hypähti nurmikosta kuin
säikähtynyt metsävuohi.

"Mikä on?"

"Käärme!"

Hän oli niin pelästynyt, että vapisi koko ruumiissaan. Tuskissaan hän
heittäysi nuoren miehen kaulaan verettömin kasvoin.

"Käärme luikerteli päälleni ruohistosta, tunsin sen kädelläni ... apua
Tihamér! -- minä pyörryn!"

"Leona, rauhoitu! Täällä ei ole mitään käärmettä. Mitä sinä pelkäät?"

Kuulemme nyt ensi kerran rakastavaisten nimet: Tihamér, Leona. Vaan
kenpä tietää, ovatko nämä nimet todelliset vaiko ainoastaan valenimet,
varovaisuudesta otetut?

"Tiedäthän kuinka pelkään käärmeitä, katso kuinka käteni vapisee. Kuule
kuinka sydämeni sykkii!"

Olihan nyt aivan luonnollista, että joku otti vapisevan käden omaan
käteensä ja rauhoitti sykkivää sydäntä, pusertaen sitä toista sykkivää
sydäntä vasten.

"Vaan katso kuinka lapsellinen olet! Oma ratsuraippasi sinua peloitti",
sanoi Tihamér, nostaen tuon peloittavan esineen ruohikosta.

Leona (nimittäkäämme mekin häntä näin tuttavasti) purskahti nyt
nauruun ja ilo luonnon ihanuudesta palasi hänen sydämeensä.

Mutta nurmikolle hän ei uskaltanut enää istahtaa.

"Katsokaamme mitenkä sinä asut täällä erakko-majassasi!" sanoi hän,
luoden uteliaan silmäyksen rakastettunsa suojaan.

Siinä oli todellakin paljon katsomista. Vuode tuoreista ruohoista;
pöytä kukilla peitetty; tuoreita mansikoita viheriäisellä lehdellä,
pieni maljallinen piimää ja karheata leipää.

"Ah, sinä olet valmistanut minulle atrian!" sanoi ylhäinen nainen
iloisesti ja istui pöydän ääreen kutsumusta odottamatta, taittoi
puolet leipäpalasesta, pisti sen piimään, jota hän söi puulusikalla,
ikäänkuin se olisi ollut parahin atria hänen elämässään.

Tihamér oli istunut vuoteelle ja nautti täysin määrin tätä näkyä.

Kuinka ihanata katsella naista, joka näin mielellään syö rakastettunsa
karheata leipää!

"Ja nämä mainiot mansikat! Sinä olet kai itse poiminut ne metsästä?"

Odottamatta vastausta rupesi hän jakamaan marjat Tihamér'in kanssa,
vaan ei: "Toinen sinulle, toinen minulle"; jokaisen marjan hän jakoi
kahteen osaan, koskematta niihin sormillaan, s.o. samalla tavalla kuin
kyyhkynen ruokkii poikiansa!

Sitten istui hän Tihamér'in viereen, pani kätensä hänen kaulaansa ja
lauloi hänelle erään kansanlaulun, joka ei juuri viehättänyt äänen
kauneuden, vaan sitä enemmän suloisen lemmen sopertamisen kautta.

"Oi, miksi ei tätä kestä ijankaikkisesti?" huokasi Tihamér.

"Kestäähän se, jos kestää, yhtä kauan kuin me elämme".

"Niin, minun puolestani kyllä; vaan sinä olet nainen, sinä olet
muuttuvainen".

"Kuka sen sanoo?"

"Kaksi silmääni; sinä et ole niin kaunis, olematta petollinen".

"Ken minut petolliseksi tekisi? Hän kenties, jota näen joka päivä, vaan
jota en koskaan rakasta?"

"Oh ei, ei hän".

"Vai hänkö, joka minua jumaloitsee, vaan jota minä en koskaan näe?"

"Ei hänkään, vaan joku, jota itse kerran olet rakastava".

"Ken hän on?"

"En tiedä, mutta minä tunnen sen. Minä tunnen, että joko sinä tapat
minut taikka minä sinut".

Nainen nauroi sydämen pohjasta näille sanoille.

"Sinäkö tappaisit minut! Ha, ha, ha! Murhaaja! Apua! ha, ha, ha! Ja
kuinka sinä tapat minut? Aiotko leikata kurkkuni poikki ja asettaa sen
muistoksi kirjoituspöydällesi? Vai ai'otko pistää tikarin sydämeeni,
tähän rintaan ja katsella kuinka punanen veri siitä ruiskuu? Sano
minulle, millä keinoin sinä ai'ot minua surmata?"

"Älä naura, äläkä laske leikkiä! Sinä tiedät, että aina kannan myrkkyä
luonani ja että olen hyvin jyrkkä ihminen".

"Myrkkyäkö? Oikeatako myrkkyä, joka kuolettaa? Oi, näytä se minulle.
En koskaan ole myrkkyä nähnyt. Miksi pidät semmoista luonasi?"

"Se on hyödyllistä ihmisille, jotka mielellään ovat äänettömät ja,
jos niin tarvitaan, ijäksi vaikenevat".

"Oi, anna minun nähdä!"

Tihamér otti povestansa pikkusen kulta-kotelon, joka oli nauhaan
kiinnitetty, ja otti tästä kotelosta ohuen kokoonkäännetyn paperin.

"Ja tämäkö on todellista myrkkyä?" kysyi nainen ihmetellen; hän katsoa
tuijotti suurin silmin, sulkien muhkeat huulensa niinkuin se, joka
ensikerran näkee sen salakähmäisen loitsukeinon, jonka nimi on --
kuolema.

"Kuolettavaa myrkkyä".

"Ja sinä surmaisit minut tällä, jos se aika koittaa, jolloin minua
vihaat?"

"Aivan varmaan".

"No tapa minut siis niin kauan kuin minua lemmit!" sanoi hän ja tempasi
salaman nopeudella paperin nuoren miehen kädestä ja pisti sen suuhunsa.

Tihamér ei ehtinyt estää sitä, vaan kun se oli tapahtunut huusi hän
kauhistuneena:

"Jumalan tähden, Leona, mitä teet? Se on kuolettavaa myrkkyä, anna se
pian takaisin! Jos se tulee tuoreeksi ja tarttuu suun lakeen, niin sinä
olet kuoleman oma!"

Hän heittäysi polvilleen Leonan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja
repäisi epätoivossaan hiuksiansa, vääntäen itseänsä kuin mato.

Mutta Leona katseli häneen ylpeästi hymyten ja näyttäen kuinka
valkoiset hammasrivinsä olivat yhteen pinnistetyt paperi-kotelon
eteen, ja nauttien nuorukaisen tuskista ja epätoivosta, ja
tyydytettyänsä tätä paholais-haluansa, otti hän viimein myrkyn
suustansa ja antoi sen Tihamér'ille.

"Kas tässä, ota se takaisin! Ja älä uhkaa enää minua surmata sillä,
sitä sinä kadut".

Tihamér riensi noutamaan lasillisen vettä tuolle kevytmieliselle, että
hän saisi suutansa puhdistaa.

"Suutaniko? pelkäätkö että se on myrkyllinen? No, jos huulillani on
myrkkyä, niin kuole sinäkin siitä!"

Ja hän opetti rakastettuansa kuolemaan.

"Hiljaa nyt! Nyt olet kuollut! Älä puhu sanaakaan enää, murhaaja; sinä
olet minut surmannut, sinua siitä syytetään. Katsos nyt kuinka pidän
huolta siitä, ett'ei sinua rangaista".

Kevytmielisellä uhkamielisyydellä tarttui nainen kynään ja kirjoitti
paperiliuskalle seuraavat sanat:

"Olen väsynyt elämään; -- maailma minua ilettää. Jumala olkoon
sielulleni armollinen!"

"Kun kerran minut surmaat, niin pistä tuo paperipalanen poveeni, tänne
liivien alle. Ymmärrätkö?"

Mitä nuorukainen taisi tehdä muuta kuin heittäytyä kasvoilleen,
kiitollisena tästä äärettömän rakkauden osoituksesta, tästä
rajattomasta lemmestä, joka voitti hänenkin rajut tunteensa, samaten
kuin henget "Tuhat ja yksi yö" nimisessä sadussa toinen toisensa
voittivat.

"Oi, mun aarteeni! Mun elämäni! Minäkö sinut tappaisin, minäkö, joka en
kykene poistamaan jälkeäkään, jonka sinä olet maahan jättänyt. Kaikki
mitä sinä pitelet täällä minun luonani, olkoon vaikka kynä, paperi
tai mitä hyvänänsä, on elävä kauemmin kuin minä itse. Olenko koskaan
pyytänyt, että muistoksi antaisit minulle kiharan hiuksistasi? En ole
koskaan sitä tehnyt, sillä melkein murhan kaltaista olisi minusta yhden
ainoankin hiuskarvan ryöstäminen tuosta komeasta kihara-rikkaudesta,
jonka varjoon usein piilotin kasvoni kun eivät silmäni enää kestäneet
paratiisin loistetta. Ja kuitenkin käyn milt'ei mielettömäksi,
ajatellessani, että toinen käsi samoin kuin minun saa kätkyä noihin
sähköisiin silkki-hiuksiin. Nuo hiukset ovat minusta ikäänkuin tuhansia
kieliä lumotusta kanteleesta, josta taivaallisia säveleitä soi; ja
kuitenkin pidät tukkaasi kiharoissa, etkö arvaa mitä tuskia sytytät sen
rinnassa, joka sinua rakastaa, kun hänen täytyy ajatella, että yhtä
monta hiuskarvaa kuin sinulla on päässä, yhtä monta ihmistä sinua
lähestyy, muukalaisia, rakastuneita, narreja, inhoittavia ihmisiä? Oi
älä pidä hiuksiasi kiharoissa!"

"Oi mikä suuri hupsu sinä olet!" kuiskasi nainen ja hypähtäen
Tihamér'in vierestä, riensi hän ikkunalle ja katseli ulos tuon
vihriäisen verhon läpi. "Kah! hevoseni on valloillaan ja voi juosta
tiehensä; kuinka minä sitten pääsisin kotia ratsupuvussa. Tahdotko
tehdä hyvin ja ottaa hevoseni kiinni?"

"Tuon sen kohta pihalle".

"Älä sitä tee. Hevosen kengistä jää syviä jälkiä; ne eivät saa
pihalle johdattaa. Kun lähden, niin menen kävelemällä pihan yli".

"Oi kuinka viisas sinä olet!"

"Kavala kuin käärme, eikö niin?"

Andjaldy meni ulos ottamaan kiinni lemmittynsä hevosta. Kun palatessaan
aikoi ilmoittaa, ett'ei hevonen ollutkaan valloillaan, jäi hän
hämmästyksissään seisomaan kynnykselle, sillä tuo kaunis rouva oli
leikannut kiharansa poikki. Nuo sähköiset silkkikiharat, joita hänen
sormensa hetki sitten olivat silitelleet, olivat nyt katkaistuina
pöydällä. Nainen oli hänen poissa ollessaan luopunut tuosta
viehättävästä koristuksestaan ja pani juuri sakset pois.

Hymyten viittasi hän Andjaldylle.

"Kas tuossa se nyt on. Älä nyt enää kadehdi hiuksiani. Ne ovat nyt
sinun eikä kenenkään muun."

"Leona, mitä olet tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? Olen kostanut sen, että olet sanonut minua
'viisaaksi'; nyt voit nähdä kuinka hurmautunut minä olen. Ja kun
tavataan, saat joko minua jumaloida taikka paeta, sillä minä olen
mieletön ajatellessani sinua."

Tihamér ei huolinut pötkiä pakoon. Hänen silmänsä sietivät katsella
naista, joka on lemmen raivoissa.

"No", jatkoi hän, "ymmärrätkö nyt että sinulla on lumous-voima,
jommoista sadun haltiatar suo ainoastaan lemmikillensä? Jokainen
toivotus, joka pääsee huuliesi yli, käy toteen. Sentähden ole
varoillasi kun minulle puhut, sillä sinä ei voi puhua mitään niin
suurta ja kauheata, jota minä en olisi valmis tekemään. Sinä sen käsket
-- se tapahtuu".

"En pyydä muuta kuin että palajat".

"Sen tekisin vaikka kieltäisitkin. Pidä vaari tuosta _avonaisesta
akkunasta_".

Päivä oli laskemaisillaan. Erohetki oli tullut. Vaikka nopeastikin
ratsastaa, on tie pitkä kotia, sillä polku vie alas Dersch'iin ja
sentähden täytyy tehdä pitkä mutka. Mutta eroaminen on niin vaikea!
"Jää tänne, älä saata minua. Joku voi meidät nähdä. Mene ruusupensaan
taakse ja katso minun jälkeeni niin kauan kuin voit minua nähdä.
Hyvästi!"

Nainen riensi ulos, löysi hevosensa, asetti suitset reilaan ja nousi
satulaan, ratsasti pienen talon ohitse, tervehtien ratsuraipallaan
ruusupensasta kohti.

Hän katseli takaisin ainakin kymmenen kertaa kunnes tuli erään tien
mutkaan laaksossa, missä kaikki hävisi kallion ja pienen talon
pensaitten taakse.

Täällä käänsi hän hevosen, koski sitä kepeästi ratsuraipallansa
ja riensi täyttä laukkaa takaisin talolle. Hän ratsasti suoraan
ruusupensaasen. Vähätpä siitä jos joku keksisi hevosen jäljet.

Hänen lemmittynsä seisoi vielä paikallaan.

"Minä palajan ainoastaan katsomaan vieläkö seisot siinä ja vieläkö
katselet jälkeeni".

Niin, hän seisoi tietysti siinä ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten molemmat ojensivat toisillensa kättä ruusupensaan läpi. Okaat
pistivät heitä ankarasti. He eivät huolineet siitä.

Sitten vasta amatsoni todenteolla pyrki kotia päin. Ilta jo hämärsi.

Nuori mies katseli hänen jälkeensä siksi kun sumu peitti metsän ja
laakson.

Nyt vasta hän palasi asuntoonsa.

Kun hän siellä näki nuo leikatut hiukset pöydällä -- mikä ihmeellinen
saalis -- tuli hän järkeensä jälleen ja hämmästyi.

"Hohaa, tämä on kiusallinen seikka, joku varmaankin huomaa vajavuuden.
Tämä vaimo on auttamattomasti ilmaissut itsensä. Mitähän tästä tulee?"

Tämä ajatus ei antanut Andjaldylle mitään rauhaa. Hän lähti kohta
matkalle kaupunkiin.

Joka häntä kohtasi, hän tuskin aavisti että tämä oli rintatautinen,
joka juoksi näin mäkeä ylös toista alas. Hän meni suoraa tietä
teateriin, siellä hänen oli tapana kaukaa katsella lemmittyänsä; hän
katseli parketilta -- rouva Lemming loosistaan.

Kun hän tuli parketille, oli Lemming'in loosi vielä tyhjä. Tämä ei
häntä kummastuttanut.

Mutta kolmannen näytöksen aikana loosin ovi avattiin ja tuo odotettu
astui sisään erään tuttavansa kanssa.

Andjaldy aivan ällistyi. Rouva Lemming'in valkoisille hartioille,
hänen, jonka tähden Andjaldy oli semmoisessa tuskassa, valuivat tummat
kiharat alas yhtä kauniisti kuin kaksi tuntia sitte.

Andjaldy painoi kätensä rintaa vasten. Oikeat hiukset olivat varmaankin
samassa paikassa, mihin hän oli ne kätkenyt. Ja kuitenkin ei hän voinut
huomata mitään muutosta tuon ihanan rouvan päässä. Se oli yhtäläinen
tänään kuin eilen.

-- -- -- Se nainen ei ilmaise itseänsä koskaan. Näytelmän jälkeen
Andjaldy jäi teaterin porstupaan ottamaan osaa siihen miesten
huvitukseen, jota sanotaan "naistarkasteluksi".

Ollessaan tässä toimessa ei hän huomannut, että hän, selkä loosiin päin
käännettynä, niinkuin moni muu, seisoi herra Lemming'in tiellä, joka
tuli portaita alas, taluttaen vaimoansa, ja oli pakoitettu pyytämään
herroilta sijaa.

"Ohoo, ette näe meitä ollenkaan, herra Andjaldy!" sanoi tuo suuri
rahamies puoleksi moittivalla äänellä, puoleksi tuttavasti.

"Anteeksi, hyvä herra! -- Hyvää iltaa, armollinen rouva!" sanoi
Andjaldy katsomatta heihin ja jättäen herrasväelle tietä.




7 Luku.

Kauhistuksen vuosi.


Toinen kevät on jo käsissä siitä vuodesta, jolloin Bilágoschin perhe
kaupungin elämän vaihtoi maan elämään, siis kevät 1863.

Ken ei ole lukenut Robinson Crusoën historiaa.

Se on kauhea kertomus.

Askel askeleelta kerrotaan siinä ne vaikeudet, joita vastaan
unkarilainen maamies saa taistella haaksirikosta alkaen ja aina
siihen asti, jolloin uhkaa vaara joutua verenhimoisien villi-ihmisten
suupalaksi.

Kutka ne villit ovat, jotka tulevat meren yli nielemään Robinson'ia
karvoineen päivineen, saapi lukija tietää tämän luvun lopussa.

Täällä aromaallakin, niinkuin Robinson'in saarella, on kaikki alusta
aloitettava.

Maan-ala on hedelmällinen, eikä muuta mitään.

Jos on hyvä vuosi, niin saadaan 20:nes jyvä; toisessa tapauksessa
kuollaan nälkään.

Robinsonina meidän vuokratussa saaressa on nuori tyttö, joka tuskin on
päässyt lapsen kengistä. Ensimmäisenä vuokravuonna hän vasta täytti
viisitoista vuotta. Muut tytöt hänen iällään leikkivät vielä nukeilla
taikka korkeintaan käyvät tanssikoulua, mutta Ilonka hoitaa jo kaikki
asiat.

Paitsi hyvää tahtoa ja säästäväisyyttä on isä vailla kaikkia näitä
ominaisuuksia, jotka maamieheltä kysytään; äiti ei ymmärrä maatalon
hoidosta mitään, kaikki on tuon tyttölapsen hoidettavana.

Ja hän osoittikin siihen kelpaavansa.

Hän on jokapaikassa järjestämässä aamusta varhain iltaan myöhään,
voittaen väsymykset, ja päättäen päivänsä sillä tunnolla, että se on
ollut liian lyhyt.

Huomataan että hän on innostunut työhönsä ja tämä innostuttaa muitakin.

Saamattomalla isännällä on saamattomat palvelijat jopa laiskatkin.

Toimelias tekee muutkin toimeliaiksi.

Mutta kaikki pitivätkin hänestä. Ei sata hävytöntä miestä voisi saada
väkeänsä semmoiseen vauhtiin kuin tuo pieni tyttö vilkkaan ja hilpeän
luontonsa kautta.

Kaikki hänen ympärillänsä olivat kuin yksi sielu, eläimetkin rakastivat
häntä. Sillä niilläkin on sydän ja ne ymmärtävät pitää arvossa hyvää
käytöstä heitä kohtaan; joka niitä rakastaa, sille osoittavat nekin
rakkauttaan.

Kanat ja lehmät kuuntelivat hänen ääntänsä ikäänkuin ymmärtäisivät
hänen sanojansa.

Ilonkalla oli pony-hevonen. Tällä hän ratsasti aavain tilusten ympäri.
Tämä pony oli jo liittynyt häneen aivan kuin leikkikumppaniin. Kun
hallitsija tahtoi nousta satulaan, piti hevonen sill'aikaa ratsuraippaa
hampaissaan, seisoi oven edessä kuunnellen minne päin oli mentävä ja
juoksi sitten minne käsketty oli. Keväisin oli se kukkia poimimassa
ratsastajansa kanssa; missä kukkia näkyi, siihen se seisahtui. Ilonkan
poimiessa kukkia söi hevonen ruohoja, mutta niin varovasti ett'ei
pieninkään kukkanen hukkaan mennyt. Kun pikku neiti kuumina kesäpäivinä
kävi peltoja katsomassa, kuljeskeli pony nolona katsellen yhäti
sivulle; jos sitä silloin uhattiin ratsuraipalla, piti se tätä leikkinä
ja nousi pystyyn kävellen yhä hitaammin, vaikka sitte olisi mitä
puhunut, se odotti korkeintaan kunnes oli päästy jonkun heinäkuorman
ohitse heittäytyäkseen pitkällensä, ja pakoittaen ratsastajansa
nousemaan pois satulasta, siten ilmoittaen että neiti tekisi paremmin
jos lepäisi eikä kuleksisi ympäri päivän paisteessa, jossa voisi saada
auringonpistoksen ja hänen valkoinen kaulansa vaan päivettyisi.
Ja jos pieni hallitsija silloin oli järjellinen ja astui alas nurmelle,
ojensi pony kaulansa hänelle pään-aluiseksi. Jos Ilonka kallisti
päätänsä tuon uskollisen eläimen niskalle, niin se valvoi eikä
liikahtanut paikasta tytön nukkuessa, heilutti vaan häntäänsä
poistaakseen kärpäset nukkuvasta. Jos hevosta aavisti että rajuilma oli
tulossa, varoitti se hallitsijaansa kaikuvalla hirnumisella, kun Ilonka
käveli eloväen luona pellolla, jätettyään hevosensa pellon paulalle
syömään. Jos Ilonka ei huolinut ponyn varoituksesta, juoksi se hänen
luo ja otti maahan heitetyt suitset suuhunsa, tullakseen suitsetetuksi;
jos rajuilma oli ihan likellä ja Ilonka vaan oli ehtinyt satulaan, niin
ei tarvittu ratsuraippaa eikä kehoitusta, sillä pony riensi silloin
niin nopeasti kotia päin, ett'ei rajuilmakaan heitä saavuttanut.
Tschilla meni kyökkiinkin ja sai tarkastaa kaikki avaimet, oliko pieni
hallitsijansa jättänyt niihin jotain ponylle riippumaan. Ajuria se
myöskin piti kurissa; jos tämä oli unohtanut antaa sille kauroja, puri
se hänen takinhihaansa eikä hellittänyt ennenkuin mies oli tunnustanut
Ilonkalle, ettei Tschilla todellakaan ollut saanut mitään kauroja
tänään.

Ilonkan palatessa pelloilta odotti häntä kotona pieni kukkas-tarha,
täynnä kukkia, joita hän itse hoiti, niitä hän ei koskaan jättänyt
muiden hoidettavaksi.

Näillä kukkasillakin oli historia.

Aina siitä asti kuin Bilágoschi oli aromaalle muuttanut, tuli joka
kuukausi kirje, milloin pohjois-, milloin etelä-Italiasta, myöhemmin
Kreikanmaalta ja viimein Espanjasta.

Näissä kirjeissä ei ollut ainoatakaan kirjoitettua sanaa, ei lähettäjän
nimeäkään, ainoastaan pieniä paketteja täynnä kukkassiemeniä,
vieraiden etelämaiden kukkien siemeniä, joita ei täällä tunnettu
nimeksikään. Näitä Ilonka istutti ruukkuihin ja kukkas-tarhaan,
kasteli, hoiti ja kasvatti niitä. Niistä nousi outoja, loistavia
kukkia, joiden nimiä ei kukaan tuntenut; eikä kukaan kysynyt keltä
olivat tulleet tai mistä, vaan hän, joka niin uskollisesti niitä hoiti,
hän olisi voinut sanoa: tämä on Florensista, tämä Neapelistä, tämä
Palermosta ja jokaisesta kukkasesta hän olisi voinut kertoa, mitä
istuttaja ajatteli siitä asti kun punertava taimi nousi maasta ja
kunnes salakähmäiset ummut näkyivät lehtien välistä ja ummusta kukkanen
puhkesi, levittäen lehtiänsä.

Hänen vallassaan oli selittää kukkain ajatukset.

Joka näitä siemeniä lähettää vierailta mailta, hän antaa Ilonkalle vaan
arvoituksia.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen vuosi oli lopussa.

Mitään erinomaisia seurauksia siitä ei ollut. Töin tuskin tultiin
toimeen.

Noloja ihmisiä oli, jotka sanoivat että oli ollut niin huono vuosi,
ett'ei sen huonompaa voinut olla.

Sallimus otti väittääkseen tätä valheeksi.

Oi mikä kurja olento sinä olet, tomun lapsi, kaikessa ylpeydessäsi.

Saattaakseen sinut häpeään taivas ei tarvitse muuta, kuin kieltää
sinulta sadetta kuuden kuukauden aikana.

Me unkarilaiset olemme kokeneet tämmöiset kuusi kuukautta, jotka
saattoivat meidät apua huutamaan langenneiltakin enkeleiltä.

Niin talvi alkoi ja kesä päättyi. Edellinenkin vuosi oli ollut niukka.
Me valitimme silloin kuivuutta ikäänkuin tietämättöminä siitä, mitä
tämä sana merkitsi kaikessa pirullisessa mahtavuudessaan.

Lyhyen talven kuluttua oli syys-sato huono, toukoviljaa ei näkynytkään.

Maaliskuulla tulivat ihmiset vielä kokoon valtiollisia asioita
keskustelemaan, mutta jokainen kokous ja jokaiset tanssipidot
loppuivat aina valituksella: ei vieläkään sadetta! No, ehkä ensi
vuonna sataa.

Huhtikuulla tämä keskustelu-aine jo oli yleinen, mutta meidän
lohdutuksenamme oli silloinkin vielä ensi viikko; viimein jäivät sekä
valtiolliset keskustelut että rakkauden lorut sillensä. Ei kukaan enää
puhunut muusta kuin tuosta kamalan kirkkaasta sinisestä taivaasta ja
sen armottomista säteistä; ja niin kävi yhä edelleen aina tomuseen
toivottomuuteen asti.

Ilonkan etelämaiset kukkaset hohtivat vielä pienessä tarhassaan.
Jokainen tiesi kuinka suuresti hän näitä kukkia rakasti. Eivät
vallattomat lapsetkaan ainoatakaan niistä varastaneet. Kaikki täällä
kuuntelivat hänen käskyjänsä ja tottelivat niitä sekä rakastivat niitä
sydämellisesti.

Ilonka kasteli itse kukkiansa kahdesti päivässä. Eräänä aamuna, kun
hän meni kaivolle kannu käsivarrella, sanoi isäntärenki hänelle:

"Neiti! Te ette saa ottaa enempää vettä kukillenne!"

Ilonka katseli häntä kummastellen.

"Mitä sanotte, Andrasch?"

"Vesi-ämpäri ottaa jo kaivon pohjaan; vettä on tuskin korttelin
korkealla, hevoset tarvitsevat mitä siinä on. Härät ajetaan
Berettyo-joelle juomaan. Jos neiti ottaa veden kukkia varten, niin
hevoset jäävät ilman".

Ilonka käsitti, että renki oli oikeassa ja kääntyi alakuloisena
takaisin kannullaan.

Päivällisellä jätti hän vesilasinsa koskematta; hän pani sen erilleen
kukkiansa varren. Illallisestakin varasti hän veden itseltänsä
kukilleen, eikä juonut pisaraakaan. Oi! kuinka paljon tytöt voivat
kärsiä!

Palvelustyttö huomasi tämän ja siitä hetkestä Ilonkan kukkaset
joka aamu olivat kastetut, kun hän tarhaan tuli. Piika toi veden
Berettyolta, puolen tunnin matkan päästä.

Vähän ajan kuluttua tallirenki ilmoitti, että kaivo oli aivan kuivunut.
Siitä lähin oli jokainen ämpärillinen vettä tuotava Berettyolta.

Viimein Berettyokin oli kuivunut. Se ei juossut. Siellä täällä
pohjassa oli lätäköitä, joista ihmiset ja eläimet keskenään veden
jakoivat. Viimein lätäkötkin kuivuivat. Virran pohja oli kivikadun
kaltainen. Täytyi siihen kaivoja kaivaa.

Ja tämän ajan kuluessa oli ilma päivällä paahtava, yöllä kuiva, ei
koskaan sadetta eikä kastetta. Oi, kauhea oli elää siihen aikaan.

Bilágoschi mittasi nyt joka päivä pihaansa askeleillaan. Hän ei
antanut Ilonkan mennä talosta. Se ei sovi heikolle tytölle.

Hävitys levisi pykälä pykälältä joka päivä. Kauhea maisemataulu, autio
ja toivoton. Ei likellä eikä kaukana ollut yhtään vihriäistä
ruohon kortta.

Tuolla, jossa kerran oli niitty ja pelto, oli nyt vaaleankeltainen
nälänpeite levitettynä, johon ei ollut jäänyt yhtään ainoata jyvää.
Vehnä ei ollut korttelin mittaista, tähkäpäitä se ei tehnyt, eikä
mitään toivoa ollut saada siitä satoa. Nälkäinen karja ajettiin
vehnäpellolle, ja ett'ei mitään juuria maahan jäänyt, siitä auringon
synnyttämät miljardit itikat huolta pitivät; päivällä ne kerinä
peittivät maan ja öisin suurissa laumoissa lensivät kattojen
yli edemmäksi; vinkuvia joukkoja heinäsirkkoja istui puissa ja
pensaissa, -- joista kaikki lehdet olivat poissa, niinkuin talvella,
-- täyttäen yön surinallaan ja ikäänkuin vaatien maamieheltä, mitä
eivät enää maasta saaneet.

Jos kohtaloa vastaan taisteleva ihminen tahtoi uudestaan alkaa turhaa
työtänsä ja laski auran peltoonsa, satoa turhaan odotettuansa siitä, ja
kylvi siihen uudestaan, toivoen parempaa menestystä -- silloin tuli,
ei kukaan tietänyt mistä tai kenen lähettäminä, legiona hamstereja
syömään peltoihin kylvetyt siemenet.

Ei mikään vainoominen auttanut niitä vastaan, niitä oli mahdoton
poistaa. Kun olivat yhden pellon tyhjentäneet, muuttivat ne toiseen
suurina joukkoina, uiden Theiss-virran yli ja tutustuen Unkariin, joka
ei ennen nimeksikään niitä tuntenut.

Ei vieläkään sadetta.

Yhä alakuloisempana Bilágoschi päivä päivältä palasi tiluksien
tarkastamisesta. Illallispöydässä hän ei enää puhunut sanaakaan
perheellensä, vaan istui tuijoittaen etehensä. Ruoat ja juomat jäivät
koskematta ja öisin hän tuntikausia kuljeskeli pihalla, katsellen niitä
raskaita pilviä, jotka joka ilta nousivat taivaan rannalta, herättäen
maamiehessä toivoa runsaasta sateesta. Vaan armottomina kulkivat
pilvet hänen päänsä yli toiselle taivaan rannalle, ja aamulla oli
taivas yhtä kirkas kuin ainakin. Ainoastaan kangastus näytti etäällä
vähän vettä.

Kun Bilágoschi luuli olevansa yksinään yöllä ulkona, lankesi hän
polvilleen äänetönnä koroittaen kätensä taivasta kohti. Hän luuli,
ett'ei kukaan häntä nähnyt. Mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä
katselivat häntä sykkivin sydämin makuukamarin ikkunasta.

Vaan sadetta ei tullut.

Tukehduttavan kuumaa kesää kesti, ja kuumuus oli usein tropillinen.

Niin kauas kuin silmä kannatti ei muuta näkynyt kuin erämaa, tuhaksi
poltettu paratiisi. Tästä tuuli vei mustan tomun mukanansa suurina
pylväinä armottomalle taivaalle, jonka alla ei muita lintuja enää
lentänyt kuin korppikotka -- kalman vieras.

Taivas oli muuttumaton. Toivoa ei se enää nostanut ihmisten rintaan.

Tuomio oli langennut. Tämä vuosi oli kuollut vuosi. Jokainen pyyhkiköön
sen pois elämästään, sillä se ei siihen kuulu.

Mutta mitä on sanottava siitä, jota tämän vuoden aikana menetti
henkensä?

Bilágoschin herkkätuntoinen hermoton luonto tuli myrkytetyksi
tästä vuodesta. Turha taistelu kohtaloa vastaan, rau'ennut toivo,
nälkää kärsivät eläimet, valittava palvelusväki, kerjäläisjoukot,
jotka seisoivat ovissa --, tämä kaikki piti hänen mieltänsä alituisessa
jännityksessä. Ja edellä kaikkea: kunnia! Millä talon vuokra oli
maksettava?

Hänen vaimonsa luki kasvoista hänen ajatuksensa.

Oi, vaimolle miehen kasvot ovat avonainen kirja.

"Älä sure armaani", sanoi hän miehelleen. "Huonon vuoden tuhotyöt
hyvä vuosi korvaa. Tärkeimmät rahat -- talon vuokran -- olen minä
säästänyt kokoon. Ennen sinä aina syntymäpäivänäni lahjoitit minulle
kultarahoja; kosiessa annoit minulle niitä morsiuslahjaksikin.
Nämät rahat ovat kaikki säästössä. Minä olen säästänyt ne tämmöisiä
huonoja päiviä varten. Ne kyllä riittävät yhden vuoden vuokra-maksuksi.
Kunniasi ei ole vaarassa. Jumalan avulla kyllä saamme mitä tarvitsemme
muihin tarpeisin."

Muihinko tarpeisin? Jos on kauheata ajatella tätä ajatusta loppuun
asti, niin kuinka kauhea tila on siinä maassa, missä kymmenestä
ihmisestä yhdeksän kerjää eikä kymmenennellä ole mitään antaa!
Ajatellessa tulevaisuutta masentui meidän vuokraajamme mieli
aivan maahan asti. Joka ilta kävivät hänen silmänsä kummallisiksi,
lasin tapaisiksi ja katsantonsa oli niin hajamielinen, että koski
kipeästi sitä katsellessa. Hän unohti joka päivä uudestaan millä arenti
oli maksettava. Ja kuitenkin hänen vaimonsa oli luetellut hänelle
säästetyt tukaatit, ne riittivät juuri ummelleen. Ne jätettiin
Bilágoschin käteen, että hän rauhottuisi.

Se onnistuikin hetkeksi, mutta seuraavana päivänä palasi hänen
levottomuutensa jälleen. Hän unohti taas millä vuokra oli maksettava,
ja kun hänen vaimonsa muistutti tukaateista, oli se hänestä aivan
uutta.

Rouva Bilágoschi sanoi eräänä päivänä murheissaan tyttärelleen:

"Ilonkani, minä pelkään, että isäsi käy heikkomieliseksi".

"Älkäämme heittäytykö epätoivoon, äitini. Vielä Herra taivaassa
hallitsee".

"Se on totta!"

Hän antaa meidän odottaa emmekä tunne hänen teitänsä.

"Kun hätä on suurin, on apu lähellä", sanoo sananlasku.

Mutta ne, jotka hallitsevat maailmassa, arvelevat:

Kun hätä on suurin -- on veron ryöstö lähellä.




8 Luku.

Mannermaa-polypi.


Oclopius Schmerlingianus. Mannermaa-polypi. Medusa officialis. Gorgoe
bureaucraticus. Hidra executor.

Miksi emme sekoittaisi vähän luonnonhistoriaa tähän kertomukseen?

Cuvier, Lamarque, Mense ja muut luonnontutkijat kuvaavat polypia eli
vedessä olevaa kasvi-eläintä seuraavalla tavalla:

Sen haarat ovat pitkät ja jokainen haara on aivan täynnä imu-nystermiä.
Näitä haaroja se käyttää uidessaan ja ryömiessään sekä saalista
saavuttaakseen. Mihin se kerran on kiinni iskenyt -- sanoo Cuvier --
sitä ei se päästä ennen kuin on siitä viimeisen veripisaran imenyt.
S. F. Voigt'in tutkimuksien mukaan on toteen näytetty, että tämä
eläin-kasvi muuttaa väriänsä mustankeltaisesta punaseksi ilman
muutosten mukaan. Jokapäiväisessä puheessa sitä nimitetään
"Läkkikalaksi" (tavallinen Läkkikala).

Aina Herodotuksen päivistä Cuvier'n päiviin asti ei tunnettu muita,
kuin vedessä elävät polypit. Vasta meidän aikakautemme on ollut niin
onnellinen, että on keksinyt niitä, jotka elävät mannermaalla,
erään lajin, joka keksijän kunniaksi, ritari von Schmerling'in (1863
Itävallan ministeri presidentti lauselmalla: "me voimme odottaa"), on
tämän nimellä otettu luonnonhistorian Cephalopodien joukkoon.

       *       *       *       *       *

Bilágoschi oli juuri maksanut viimeiset sataguldenit karjan ruo'asta.
Hänen oma varastonsa oli lopussa, mutta naapurilta saatiin vielä ostaa
vähän kalliista hinnasta. Tarpeelliset rahat oli hän saanut siten,
että eräs ystävällinen nahkakauppias osti häneltä nahkoja, joka
tänä vuonna oli monen unkarilaisen maamiehen ainoa myöntitavara. Kun
nimittäin nuo hyvät koti-eläimet tulivat siihen päätökseen, ett'ei
enää löytynyt mitään syötävää, niin puolet niistä kilvan antoivat
viimeisen, jolla jotakin arvoa oli -- nahkansa. Nahasta saadut rahat
maamies sitten käytti karjan ruo'an ostamiseen jälelle jääneille
elukoille. Näin toinen toistansa auttoivat. Naapuri, joka oli heinänsä
myynyt, sai antaa katto-oljet karjalleen. Hän oli pakoitettu myömään
seinänsä syystä että viikko sitten kuusitoista miestä ratsuväkeä
oli majoitettuna hänen luonansa veronryöstöä toimittamaan, ja ensi
viikoksi hänelle luvattiin kolmekymmentäkaksi. Nämä kuluttavat
heinätkin ja rahoja ei ole.

Niin pian kuin naapuri oli heinänsä myynyt, ryöstön toimittaja
tietysti seurasi heiniä ja muutti pääkortterinsa sinne, mihin heinät
olivat joutuneet.

Samana päivänä kun Bilágoschi oli pielestänyt kalliit heinänsä,
ratsasti hänen pihaansa kuusitoista kyrassieria erään ratsumestarin
johdossa.

Tällä herralla oli kyllä enemmän väkeä, mutta he olivat kaikki eri
haaroilla yhtäläisissä sotatoimissa.

Ratsumestarin tunnemme samaksi mieheksi, joka niin odottamattomasti oli
myöhästynyt kun komitati-kokous erkani ja silloin jätti tien vapaaksi
hymninlaulajille.

Upseri oli pitkä, harteva mies. Arpi kaunisti hänen päivettyneitä
kasvojansa, hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleaväriset, samoin
viikset, kulmakarvat ja ripset. Vaan tämä ei tehnyt hänen äreitä
kasvojansa paljon lempeämmiksi.

"Oletteko talon herra?" sanoi hän astuen alas hevosen selästä
Bilágoschille, joka tuli vastaan.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Bilágoschi hämmästyneenä.

"Herraseni, minä olen ratsumestari Föhnwald ja olen majoitettu tänne
kuudentoista miehen kanssa. Piakkoin toinen tulee jälessäni, joka on
sanova teille mistä syystä olen täällä ja kuinka kauan".

"Minä arvaan, maksamattomasta verosta".

"Se ei koske minuun. Siitä saatte sopia keskenänne".

"Herraseni", sanoi Bilágoschi lyhyesti, "te näette, ett'ei täällä tänä
vuonna ole kasvanut mitään, millä voisi veroja maksaa".

"Minä en näe mitään muuta kuin päivä-käskyni".

"Ottakaa siinä tapauksessa huoneeni haltuunne; vaimoni, lapseni ja minä
sillä aikaa muutamme toiseen rakennukseen. Eläimet annan ajaa ulos
tallista. Olkaa hyvä ja pankaa hevosenne sinne. Ruokakamarin
avaimen annan teille, että saatte ottaa tarpeenne siitä -- minä en
kiellä mitään".

"Herraseni!" sanoi upseri raa'alla ylpeällä äänellä, "minä en ai'o
pistää sotomiehiäni teidän huoneisinne, enkä minäkään puolestani
tahdo karkoittaa pois rouvaanne eikä lapsianne. Jos teillä on joku
nurkka minulle, missä voi levätä kirottuna yö-aikana, niin näyttäkää
missä se on, muussa tapauksessa makaan porstuassa. Teidän ei tarvitse
ajaa hevosianne tallista, me voimme puun-oksista laittaa meidän
hevosille väli-aikaisia talleja. Sotamiehet makaavat hevosten luona.
Päivälliseksi pitää jokaisen miehen saaman puoli naulaa leipää ja
neljännes lihaa; minä syön miesten kanssa. Tähän sopimukseen heidän
täytyy tyytyä. Jättäkää minut nyt rauhaan, sillä sen lisäksi, mitä nyt
olen puhunut, en ai'o enää vaihtaa sanoja kanssanne, vaikkapa saisin
maata täällä koko vuoden".

Nämä sanat kummastuttivat Bilágoschia. Niissä ilmauntui samalla
sotilaan äreys, joka asemaansa kiroo, jalo, hyvä sydän, yksinkertaiset
tavat ja suuri ylpeys.

Upseri jakeli sitten käskyjänsä väelle.

Sill'aikaa käski Bilágoschi naispalvelijainsa toimittaa päivällistä,
ja kun kumpasenkin käskyt olivat noudatetut, käski talon herra
kohteliaasti ratsumestarin päivälliselle.

"Tahdotteko olla hyvä ja astua sisään?"

"En!"

Ratsumestari istui lehmus-puiselle pallille, joka seisoi
porstuan edustalla, ja otti esille sikarrin.

"Miksi ei?"

"Minä tahdon polttaa".

"Sitä voitte sisälläkin tehdä".

Vastaukseksi tähän teki hän vaon äreän liikunnon päällänsä.

Bilágoschi meni sisään, mutta tuli hetken perästä ulos taas.

"Vaimoni toivoo saavansa nähdä teitä päivällisellä".

"Kiitoksia! Sanokaa terveisiä armolliselle rouvalle, ett'en tahdo tulla
hänen vieraakseen. Niin pian kuin sotamiesten ruoka on valmis, istun
minä pöytään".

Näin sanoen pani hän pitkäkseen puuvuoteelleen ja asetti sapelinsa
nurkkaan. Mutta tämä kaatui kun kaatuikin. Bilágoschi aikoi
nostaa sitä.

"Älkää vaivatko itseänne; se makaa varsin hyvin missä makaa".

Ratsumestari ei todellakaan liikahtanut paikasta, ennenkuin sotamiesten
päivällinen oli valmis. Emäntä ja nuori neiti eivät voineet
parhaimmallakaan tahdollansa joskus olla menemättä porstuan kautta.
Upseri ei heitä katsellut, ei tervehtinytkään ja käänsi pois päänsä
niin pian kuin kuuli heidän askeleitansa.

Kun höyryävä "Gulyasch-liha" oli valmis, jota väki oli valmistanut
sotamiehille, tuli upseri pöydän luo, joka oli myllynkivestä
tehty; siihen iso vati pantiin, ja nyt hän söi hyvällä ruokahalulla
kunnes oli ravittu. Viimein käski hän palvelijansa ottaa esille
kenttäpullon, otti siitä hyvän kulauksen ja oli nyt lopettanut
atriansa.

Sitten istuutui hän taas portaille leposijalleen, sytytti uuden
sikarrin, laski päänsä käden nojaan ja katsoa töllisteli seutua.

Sotamiehet olivat juuri tyhjentämässä vadin sisällystä pohjaa
myöten suuhunsa, kun vaunuin ratina kuului ulkona ja viiden
hevosen vetämät vaunut ajoivat pihalle. -- Vaunuissa varmaankin
tuo "toinen" istui.

Mannermaan polypi!

Oi, tämä ei suinkaan ollut mikään inhoittava luonnonilmiö, niinkuin se,
joka meressä oleskelee! Läkkikala mannermaalla on hieno herra,
ranskalaisen muodin mukaan puettu, timanttinappeja paidassa ja
kiiltonahkaiset saappaat jalassa. Hänen sikarinsa haisi hienoimmalta
Havannan tupakalta eli Kuba-Flor'ilta. Hän ei myöskään ole mikään
irvikuva. Jos Lavaterin lausetta hänen pää-rakennuksestaan olisi
pyydetty, olisi se arvattavasti kuulunut näin: hän on ansioistaan ylpeä
kansalainen, jonka suorassa katsannossa inhimillinen hyväntahtoisuus
kuvautuu ja joka kantaa sen omantunnon-tunnustuksen huulillaan, että
kaikki, jotka häntä tuntevat, siunaavat häntä. Hänen avosydämiset
siniset silmänsä katselevat tuttavia ja tuntemattomia yhtä
ystävällisesti.

Niin todellakin! Ystävällisyys ja hyvänsävyisyys loistaa läkkikalan
kasvoista!

Mutta Sokrates sanoi kerran eräälle pääkallon-tutkijalle: "sinä olet
oikeassa, minä olisin todellakin nyt semmoinen konna, joksi sinä luulet
minulla olevan taipumusta kasvojeni ja pääkalloni muodosta päättäen,
jos ei kasvatus olisi tehnyt minua konnan vastakohdaksi". -- -- On
olemassa vastakohtainenkin sokratismi. Tässäpä todistus siitä.

Ajurin vieressä istuu hänen saattajansa, rahan-vartija.

No, häntä on luonto ainakin siunannut ulkomuodolla, joka vastaa hänen
arvoansa.

Hän katsoo ristiin silmillään, voidaksensa tarkastaa kahta henkilöä
yht'aikaa, ja voidaksensa tarkastaa kahden henkilön käsiä kenenkään
tietämättä minne hän oikeastaan katsoo. Hänen nenällänsä on sama oiva
ominaisuus kuin tapirin, nimittäin notkeus. Se on verraton nenä,
kaikenlaisilla täydellisyyksillä varustettu, tupakan tuntemisesta
ihmistuntemiseen asti. Hänen avonainen kitansa, kahdella hammasrivillä
varustettu, suuri kuin metsäsian, ilmoittaa jo edeltäkäsin sille
onnettomalle, jolla on hänen kanssansa tekemistä, että hän heti
paikalla aikoo hänet niellä, ja että on paras jättää maailmalle
hyvästi.

Koska nämä herrat eivät tarvinneet mitään erityistä esittelemistä,
sillä heidän kohteliaisuutensa esineenä eivät suinkaan talon isäntä
eikä hänen emäntänsä olleet, niin tahdomme me -- päästäksemme
nimittämästä heitä luonnonopillisilla nimillä: vesi-kyyksi ja
hai-kalaksi -- hakea heidän tavalliset nimensä matrikkelista.
Vesi-kyyn nimi on "Saituri" ja hai-kalan "Konyecz", suomeksi roisto.

Kun mainitut herrat olivat astuneet vaunuista, menivät he suoraa tietä
taloon.

Herra Saituri huomasi sikarria polttavan ratsumestarin portailla ja
tervehti häntä ystävällisesti ja kovalla äänellä:

"No hyvää päivää, hyvää päivää, herra ratsumestari!"

Ratsumestari löi vaan kannukset yhteen ja oli olevinaan kuuro. Juuri
sentähden tahtoi herra Saituri näyttää, että hän oli mies saamaan hänen
puhumaan.

"Oletteko jo täällä? Aina tulette ennen meitä ja me olemme kuitenkin
kiirehtineet niin paljon kuin mahdollista!"

Ratsumestari Föhnwald loi häneen silmäyksen, ja nuo vaaleat kulmakarvat
sanoivat herra Saiturille: "sinäkö uskaltaisit astua sisälle siellä,
missä emme me ole edeltäkäsin!"

"No, miltä täällä talossa näyttää?"

Vastauksen sijasta puhalti ratsumestari savupilven suustansa.

"Onko täällä hienot huonekalut, tarpeetonta komeutta? Vai onko kaikki
jo poiskätketty?"

"En tiedä, en ole ollut huoneissa".

"Kuinka? Siis ette vielä ole syönyt päivällistä?"

"Varsin oivallisen päivällisen. Sotamiesten kanssa".

"Oo!"

Ivallisesti hymyillen katseli komisarius ratsumestaria. Alkaako hän nyt
taas tuolla tavalla!

"Onko naista talossa? Nuoria tyttöjä? Hienoja naisia? Hermottomia
hupakoita?"

"Luulenpa että täällä on rouva ja tytär talossa."

"Hyvä; astukaamme sisään!"

Tehdäkseen sisään-astumisensa vielä siistimmäksi, otti hän sikarrin
esille, puri siitä pään poikki ja kääntyi tuttavasti ratsumestarin
puoleen.

"Saanko pyytää tulta!"

"Minun sikarrini on sammunut".

"Vast'ikään se paloi".

"Se sammui juuri nyt!" vastasi Föhnwald ja heitti pois koko sikarrin.

Konyecz riensi tulta ottamaan, hän oli iloissaan kun taisi esimiestänsä
palvella. Hän viritti tulta ja piti tulitikkua taitavasti käden
suojassa, ett'ei se sammuisi, ja sai sillä lailla tulta sikarriin.

Tirkistellen esimiestään, teki hän liikunnon kädellänsä rintaa kohti;
ehkä aikoi ottaa esille noita kirotuita tupakan-oksia, joita korkea
verotuomari antoi valmistaa sitä pyhää tarkoitusta varten, että herra
Konyecz, missä oli itsepäisiä veronalaisia, _con amore_ suitsuttaisi
rouvan sänkykamaria semmoisilla sikarreilla, pitkänänsä ollessaan
silkkipäällyksessä varastetulla sohvalla.

Herra Saituri pudisti päätään. "Myöhemmin!"

Konyecz ymmärsi viittauksen ja pisti sikarrikotelon takaisin
rinta-taskuunsa. Sen jälkeen menivät he kyökkiin ja sitten saliin.

Bilágoschi otti heitä vastaan.

Hän, kuten tiedämme, ei ollut äkäinen, vaan hyvin hyvänluontoinen
ihminen. Hän kysyi armollisilta herroilta mikä syynä oli siihen, että
he kunnioittivat häntä käynnillänsä.

"Näyttää siltä kuin olisitte unhoittaneet, että olette
rästiluettelossa kolmesta maksamattomasta vuosineljänneksestä".

"Sitä en ole unhoittanut, herraseni! Tähän asti olen aina
säännöllisesti maksanut. Tiedän mitä olen velvollinen valtiolle ja
kuinka paljon on maksamatta. Niin pian kuin voin olen heti maksava,
mutta nyt minulla ei ole millä maksaa. Olittehan tänne tullessanne
tilaisuudessa näkemään ett'ei näillä seuduilla tule mitään satoa tänä
vuonna".

"Siitä saatte sopia Herra Jumalan kanssa! Valtiokone ei saa seisattua
huonon vuoden tähden. Teidän asianne on keksiä keino millä maksaa.
Teidän olisi pitänyt säästää mitä viime vuodelta jäi".

"Anteeksi, mutta minä olen uusi vuokraaja. Aloitin viime vuonna ja
sekin oli huono".

"Se on ikävä seikka, mutta me emme voi mitään poikkeuksia tehdä.
Kaikista velvollisuuksista ovat velvollisuudet valtiota kohtaan
ensimmäiset. Jos herrat pitäisivät vähemmän pitoja eivätkä panisi
niin paljon nyöri-koristuksia dolmoihinsa eivätkä tuhlaisi rahoja
kirjoihin, eikä sanomalehtiin, ei hevosiin eikä vintti-koiriin,
niin eivät herrat koskaan olisi rahoista ahdingossa! Valtio vaatii
mitä valtiolle tulee, ja me olemme täällä valtion puolesta sitä
vaatimassa. Teidän velkanne tekee yhteensä 500 guldenia".

"Herraseni, tässä ovat avaimet minun kätköihini. Tutkikaa joka paikkaa
talossani, ja jos jossakin löydätte rahoja taikka niiden arvoista --
niin ottakaa se".

Kuullessaan nämä sanat purskahti läkkikala nauruun.

"Oho, ystäväni! tuota virttä tunnemme: tässä ovat avaimet, saatte,
hyvä herra, itse hakea rahat. Kiitoksia siitä armosta. Me emme aio
leikkiä 'sana ja haukka' leikkiä rahojenne kanssa. Kyllä te saatte
etsiä ne meille itse!"

"Puhun teille täyttä totta, herrani, minulla ei ole äyriäkään".

"Tuon osaan minä ulkoa. Olkaa varmat siitä, ett'en voi mitään uutta
oppia siihen suuntaan. Tämmöiset herrat ovat muuallakin minulle
sanoneet: Minulla ei ole äyriäkään. Tosi kyllä, sillä rahat olivat
he jättäneet rouvilleen ja tyttärilleen; siihen suuntaan se käy.
He arvelevat, että vaikkapa heidän personaansa tarkastellaankin, ei
heidän luonansa kumminkaan rahoja löydy. Mutta minä vakuutan ettei
semmoinen leikinteko auta minun suhteeni. Minä tiedän keinot, millä
voidaan saattaa salatut aarteet ilmi. Ja jos minun kärsivällisyyteni
loppuu ennenkuin herrojen uppiniskaisuus, niin en aio ujostella, vaan
annan tarkastaa naiset paljaasen ruumiisen asti. Sen sanon teille
edeltäpäin. Sillä tavalla on ennenkin paljon rahoja tullut ilmi".

Bilágoschi painoi kädet päätänsä vasten ja änkytti epätoivoissaan:
"minä tulen hulluksi, minun täytyy tulla hulluksi".

"Kas! kas! mitä tämä on?" sanoi herra Konyecz, ottaen kolme
tupakan-lehteä sohvan päällyksen alta. "Onhan täällä tupakkaa
kätkettynä".

Hämmästyneenä arveli Bilágoschi: "Ne on vaimoni varmaankin sinne
pannut, poistaakseen koita".

Molemmat herrat purskahtivat nauruun.

"Pane tämä pöytäkirjaan", sanoi herra Saituri ylevästi
rahan-vartijalle. Tämä istui heti ja pani sen seikan paperille.

"Mutta, hyvät herrat", sanoi Bilágoschi hämmennyksissään,
"voittehan uskoa kun vakuutan, ett'en tiedä mitään noista
tupakan-lehdistä. En ole polttanut tupakkaa koko elinaikanani".

Herra Saituri nauroi vielä kovemmin.

"Herra Konyecz, kirjoittakaa: 163. Herrani, te olette tietääkseni
163:s, joka omistaa tupakkaa ja vakuuttaa ett'ei hän polta".

"Mutta minä vakuutan teille kunniani kautta, että -- -- --"

"No, no, no, hyvä herra, parin guldenin tähden ei maksa vaivaa panna
kunniaansa alttiiksi. Teidän pitäisi hävetä! Näettekös, semmoiset ne
ovat".

"Minä tulen hulluksi, minä en voi muuta kuin tulla hulluksi", änkytti
Bilágoschi ja koetti jäähdyttää kuumaa otsaansa ikkunan ruutua vasten.

"No, kyllä me saatamme teidät paremmille ajatuksille, herrani. Jolle
minä kerran olen antanut läksyn, se ei tahdo sitä kerrotuksi uudelleen.
Teidän luvallanne annan nyt käskyjäni kyökissä päivällisestä. Ehkä te
jo olette syöneet. No, se ei haittaa, joku jäsen perheestänne kyllä
tehnee meille seuraa pöydässä. Ei kohteliaisuudesta, ei suinkaan,
vaan ainoastaan sentähden, ett'ei meidän tee mieli tulla myrkytetyksi
joltakin pahanilkiseltä ihmiseltä. Pyydän tuhannesti anteeksi,
herrani, vaan toisin ei käy laatuun -- te syötte meidän kanssamme tai
rouva puolisonne, tai neiti tyttärenne. Siitä ei tule mikään _casus
belli_. Jos joku pakoitetaan syömään kaksi päivällistä yhdessä
päivässä, niin ei se ole ikävämpää kuin että sen voi kärsiä. Hahaha!"

Herra Konyecz auttoi esimiestänsä nauramisessa.

"Ja nyt katsokaamme mitä sotamiehemme toimittavat".

Molemmat herrat menivät pihalle. Kaikki kuusitoista miestä seisoivat
kaivon ympärillä. Siinä isäntärenki kertoi heille niin että hiukset
pystyyn nousivat, ett'ei tästä talosta kahden viikon kuluessa oltu
yhtään vedenpisaraa saatu, vaan että oli ollut pakko tuoda vettä
Berettyolta puolen tunnin matkan päästä. Siellä oli kaivettu kolme
kaivoa virran juovaan, ja yhdestä saataisiin kentiesi vielä vettä
aamusin.

"No, kuinka laitanne on, pojat?" sanoi herra Saituri, astuessaan
joukkoon. "Oletteko jo syöneet päivällistä ja saaneet viiniä? Heiniä
ja kauroja hevosille? Pehmoset sänkyvaatteet itsellenne? Ne teidän
pitää saada, herrasväen huoneet ovat nyt teitä varten. Aamiaiseksi
kahvia sokurin ja korppujen kanssa; useita ruokalajia päivälliseksi,
kolme illaksi. Joka päivä neljä maljallista viintä ja niin monta
ryyppyä kuin tahdotte. Salon herra on velvollinen antamaan teille sen.
Jos ei hän anna, niin pitää teidän kuitenkin uhalla sitä vaatia. Teidän
ei ole tyytyminen mihinkään, vaikka teille kuinka paljon annettaisiin.
Nyt te olette herroja talossa. Tehkää vaan vuoteenne illoin
maalattuihin huoneisin. Maatkaa sohvissa. Satulat ja ohjakset voitte
ripustaa tauluille; jos taulun naula ei kannata, niin lyökää omat
naulanne seinään. Jos taulu on tiellä, niin lyökää naula sen läpi.
Älkää olko millännekään. Eläkää niinkuin vihollisen maassa. Heisa!
veitikat! nyt olette joutuneet hyvään paikkaan. Talossa on kaunis tyttö
ja rouvakin paikkansa pitää. Arvaanpa mitä leikkiä te tulette pitämään
täällä päiväkaudet, te vekkulit! Kuinka vaimoväki teitä pelkää! Ja
kuinka vapisevat teidän edessänne! Ottakaa nyt eteenne! Nyt teille
velliä jakaa. Muistakaa, minä kerron sen, älkää tyytykö mihinkään".

Tämän puheen aikana oli ratsumestari Föhnwald kiinnittänyt
sapelin vyöhönsä ja kun komisarius oli lopettanut lorunsa, lisäsi hän
rappusilta aivan lyhyesti:

"Mutta minä sanon että joka tekee muuta kuin mitä minä olen
käskenyt, joka rohkenee olla hävytön talon asukkaita vastaan, hänen
selkäänsä annan minä luetella 50 lyöntiä, kunnes on tyytyväinen".

Tällä lupaavalla vakuutuksella jätti Föhnwald porstuvan ja meni saliin.
Hän arvasi että kohta oli tuleva ottelu, jossa miehistö ja palvelusväki
olivat liikana.

Etuhuoneessa tapasi hän Bilágoschin, joka ikkunan läpi oli kuullut
keskustelun pihalla. Hän tuli kyynelsilmin Föhnwaldia vastaan,
kiittäen häntä hänen loppulauseestansa.

"Ei, jättäkää minut rauhaan", huusi upseri ja otti suuttuneena kätensä
toisen kädestä. "Minä vihaan teitäkin. Miksi ette maksa? Miksi saatatte
meitä tähän pirulliseen asemaan? Miksi ette hanki noita joutavia
rahoja?"

"Kuulkaa minua, herra ratsumestari. Tahdon puhua suoraan teille.
Nahat, joilla voisin veron maksaa, löytyvät talossani, vaan minä en
voi antaa niitä pois. Minulla on kaksinkertainen syy sanoa ett'eivät
ne ole minun, sillä ne ovat vaimoni morsiuslahja ja kokoon säästetyt
rahoista, joita hän on saanut nimipäivinänsä. Ja toiseksi nämä rahat
vastaavat juuri sitä summaa, mitä olen velkaa talon omistajalle.
Minulle ne ovat vieraita rahoja, joita ei saa koskea. Te tunnette
sananlaskun: ruokarahat -- hätärahat -- kunniarahat. -- Ensimmäiset eli
ruokarahat on aikoja sitten syöty. Samaten hätärahat. Ja kunniarahat
ovat vaimollani. Ainoastaan väkivalta voi ne häneltä ottaa. Sen tahdon
teille sanoa, herrani".

Näin sanoen meni hän kamariin vaimonsa luo. Hän seisahtui ovessa ja
sanoi: "tämä on vaimoni huone".

Ratsumestari Föhnwald ei ehtinyt miettiä mitä hänelle oli
lausuttu, sillä hänen takanansa tuli ylpeänä komisarius ja hänen
kilvenkantajansa.

"Mutta, herra ratsumestari, mitä te uskallatte?" sanot komisarius
äreällä hallitsijan-äänellä upserille.

"Minä olen tehnyt mitä jo aikoja olisi ollut tehtävä", sanoi Föhnwald.
"Minä pidän mieskuria voimassa".

"Päin vastoin olette itse antaneet esimerkin laimeudesta työnne
toimittamisessa. Käskyssänne sanotaan, että te ja teidän
miehenne ovat minun käskyni alaiset. Se on käsky, minkä saitte
esimieheltänne".

"Ja minä noudatan sitä myöskin. Minä menen sinne, mihinkä minut
lähetetään, siihen olen tottunut. Custozza'ssa minut vietiin
kartessi-tuleen; minä menin sinne. Olin sen vannonut lipulleni.
Nyt olen lähetetty likalätäkköön, jossa saan käydä li'assa leukaan
asti joka päivä. Siihen valani ei minua sido. Minä olen tullut tänne
sotamiehenä, vaan en polisimiehenä. Minä johdan sotamiehiä, vaan en
rosvoja".

Herra Saituri vastasi tähän ystävällisimmällä hymyllä. Joka ei
ymmärtänyt hänen sanojansa, hän olisi voinut luulla hänen laskevan
leikkiä kaptenin kanssa.

"Tuosta kaikesta, hyvä herra, saatte sopia sotaministerin kanssa.
Jos tämä paikka ei ole teille mieleen, niin saatte jättää sen; mutta
tämä on nyt juuri tämän päivän tehtävä. Nytkin me seisomme vihollisen
edessä, vihollisen auttaminen on nytkin kavaltamista".

"Minä en auta ketään. Mitä huolin minä näistä ihmisistä? Jos he ovat
valtiolle velkaa eivätkä tahdo maksaa, niin te mätätte vaunuihin
kaikki mitä voidaan irti saada ja viette sen pois. Mitä se minuun
koskee? Jos vedätte saappaat isännän jaloista, en tuhlaa minä sanaakaan
siihen. Mutta kun joku minun läsnä ollessani loukkaa naissiveyttä,
niin loukkaa hän minuakin, enkä ai'o sitä sallia. Jos joku minun
sotamiehistäni uskaltaa jotakin siihen suuntaan tehdä, niin hän saa
selkäänsä; jos joku muu sitä uskaltaa, niin kaatuu hän minun ylitseni".

"Ahaa, krinolini siis!"

"Ei mitään krinolinia! En tiedä ovatko naiset tässä talossa kauniita
tahi nuoria. En ole niitä katsellutkaan. Tiedän vaan että ovat naisia.
Ja vaikkapa olisivat hottentottejakin, jos minun läsnäollessani
niitä loukattaisiin, niin se, joka tämän uskaltaisi tehdä, saisi
tietää että minä olen mies".

"Mutta herra ratsumestari", sanoi komisarius suloisella äänellä,
"teidän sopimaton ritarillisuutenne pilaa koko järjestelmäni. Ja tämä
järjestelmä on suoranaisessa yhteydessä valtion politikin kanssa.
Tässä ei ainoastaan ole kysymys niin tai noin monesta groschenista.
Tässä on kysymys laillisen järjestyksen palauttamisesta".

"Sekä teidän prosentti-rahoistanne!"

Tämä armoton viittaus nosti veren polypin kasvoihin. Hän hymyili
nytkin, mutta vihan puna oli hänen kasvoissaan, ja mitä hän nyt
sanoi, sen hän sanoi nousten varpailleen. Herra Konyecz astui hänen
rinnallensa, säistäen tuimalla katsannollaan esimiestänsä, vakaana
oman moittimattomuutensa tunnossa.

"Herra ratsumestari! Teidän seuranne ei ole minulle annettu sitä
varten, että teidän pitäisi tarkastaa minun käskyjäni, vaan sitä
varten, että teidän pitää niitä noudattaa. Tässä toimessa olen minä
määrääjä ja te olette määräyksen toimeenpanija. Jos minä en tee
tehtävääni loppuun asti leppymättömällä ankaruudella, niin minä sillä
saan nuhteita korkealta esivallalta".

Föhnwald käänsi puoleksi selkänsä heille, sanoen varsin tyynesti:

"Uskokaa pois, herra komisarius, jos te saatte hallitukselta nuhteita,
niin saatte pistää ne mihin tahdotte, mutta jos minä sattumalta
sivallan korvanne pois, niin en tiedä antaako korkea hallitus teille
uuden".

Tämä vastaus tyydytti noita herroja siihen määrään että molemmat
yht'äkkiä peräytyivät. Herra Saituri ei jatkanut taistelua ennenkuin
oli mennyt suuren tammisen ruokapöydän taakse. Vasta kun tämä mainio
kapine oli heidän välillänsä puhutteli hän jälleen ratsumestaria:

"Te suvaitsette ruveta ritarilliseksi ja esiintyä jalomielisenä. Se
on teidän vallassanne. Käskekää te sotamiehiänne suutelemaan neidin
kättä, minä en heitä tarvitse. Älkää huoliko asiasta; kyllä minä herra
Konyecz'in avulla voin pitää asianomaisia lämpiminä, jotta minun
järjestelmäni voiton saa".

Kun herra Konyecz kuuli nimensä mainittavan katsoi hän välttämättömän
tarpeelliseksi valaista näitä yleisiä mieli-perusteita tarkasti
ilmoittamalla ohjelmansa.

Vaikka herra Konyecz rahan-vartijana ainoastaan oli vältvääpelin
arvoinen, oli hän kuitenkin täydellisesti vakuutettu siitä, että hän
nykyisen viisaan järjestelmän kautta oli ratsumestarin päällikkö.

"Hohoo! herra Konyecz kyllä ymmärtää kävellä suurissa saappaissa
naisten huoneissa ja polttaa pahanhajuista tupakkaa heille makeaksi
tuoksuksi, huvitella armollista neitiä puheella, joka on vähän niin ja
näin, olla olevinaan juovuksissa ja kauhistuttaa naispalvelijoita, sekä
öisin käydä kiroilemassa ja meluamassa lukittujen ovien ulkopuolella.
Herra Konyecz on kokenut veitikka senlaisissa toimissa. Herra Konyecz
tietää mistä kärpäset tulevat. Ja lopullisesti jos tämä kaikki ei auta,
niin hän myöskin tietää missä rahat löytyvät naisten luona kun sanotaan
ett'ei niitä ole".

Tämän kaiken lausui herra Konyecz ylpeydestä loistavalla katsannolla,
ja puhuen itsestään kolmannessa persoonassa. Puheen kestäessä heilutti
Föhnwald ratsuraippaansa ilmassa. Kun puheenvirta lakkasi juoksemasta,
pani hän ratsuraipan naisten huoneen kynnyksen eteen.

"Ja minä sanon teille että joka uskaltaa astua minun ratsuraippani yli,
sen pääkallon minä murskaksi muserran".

Sitten istui hän tyynesti sen pöydän ääreen, jota äsken huoneesen
tullut palvelustyttö rupesi kattamaan herra Saituria ja herra
Konyecz'ia varten. Hän voi kattaa ainoastaan toisen puolen pöydästä,
sillä herra Föhnwald ei näyttänyt aikovan jättää toista puolta
vapaaksi.

Pii'an tulo katkaisi riidan, ja lyhyt rauha syntyi. Mutta niin kuin
tämmöisten kyökkipiikain yleensä, niinpä Böschkenkin mieli hehkui
näkemään herrat toinen toisensa tukassa. Melusta päättäen, joka
kyökkiin saakka oli tunkeunut, hän ymmärsi ett'eivät he juuri olleet
leikkiä laskeneet keskenänsä; Böschkellä oli sentähden olevinaan
hirveän paljon tekemistä siellä sisällä, hän pyyhki astioita, pani
esille veitsiä ja kahveleja, josta herra Saituri, joka mielellään olisi
jatkanut riitaa, siitä tuli aivan hermottomaksi.

Hän kuiskasi sill'aikaa kuitenkin jotakin herra Konyecz'in korvaan, ja
tämä oli kyllin epäkohtelias vastaamaan ääneensä kuiskutukseen:

"Kuinka, pitääkö minun nyt kohta lähteä matkaan ennenkuin olen saanut
mitään lämmintä ruumiiseni?"

Tämä oli juuri sopiva tilaisuus herra Saiturille saada huutaa
Böschkelle, joka askarteli joka paikassa:

"Kuules piika, koska ai'ot antaa meille ruokaa?"

Nyt "Aspis" heräsi Böschkessä.

"Mikä piika? Vaikka olenkin piika, niin en ainakaan ole teidän.
Luuleeko herra että päivällinen vispataan kokoon yhtä pian
kuin rotokolla? Tämä ei ole mikään ravintola eikä täällä ole
ruokaluetteloita. Täällä on odottaminen kunnes ruoka valmistuu; kun se
on valmis kannan sen pöydälle, ja kun se on syöty, sanon minä: olkoon
se terveydeksenne".

Ennenkuin herra Saituri ehti antaa nuhteita nenäkkäälle tytölle, sanoi
ratsumestari:

"Sisar! Näillä herroilla on hirveä nälkä, toisen pitää
tehdä erinomaisen tärkeä matka. Jos vielä on jotakin jälellä
Gulyasch-lihasta, jota söimme päivälliseksi, niin tuo sitä pöydälle; he
eivät parempaa toivo".

"Kyllä sitä vielä on jälellä, kohta tuon sitä pöydälle".

Ymmärsikö Böschke leikinteon vai ei, on epätietoista, mutta varma on
että hän kohta tarjosi herroille lopun lihasta, jota oli illaksi
säästänyt.

Herra Saituri pärisi vihasta ja käveli edes takaisin laattialla, kädet
selässä, pyyhki hien otsaltaan eikä katsellutkaan tuota kummallista
Gulyasch-lihaa. Herra Konyecz ei pitänyt samaa mieltä, hän ajatteli
itsekseen: Saituri on ystäväni, niinpä ministerikin, mutta vatsani on
kuitenkin paras ystäväni. Käskyä odottamatta istui hän pöytään, ja
herra Saiturin täytyi, estääkseen ystävän syömästä kaikki, noudattaa
hänen esimerkkiänsä ja ryhtyä hänkin tuohon ainoaan ruokalajiin. Tämä
oli kyllä hyvä itsessään, vaan sekä etu- että jälkiruokaa puuttui, joka
oli paha vika.

Pöydässä oli vielä jotakin, jonka vieraat mielellään olisivat suuhunsa
syöneet, jos vaan olisivat tietäneet mistä päästä oli aloittaminen,
nimittäin ratsumestari. Tämä oli atrian kestäessä istunut pöydän
toisessa päässä selkä vieraita kohti.

Herra Saituri tuskin malttoi
mieltänsä siksi kun viimeinen lihapala oli vatsassa. -- "Ota nyt esille
kirjoitustarpeet".

Herra Konyecz otti matkalaukusta tarpeelliset kalut.

"Kirjoita niinkuin minä lausun:"

"Herra översti! Ratsumestari Föhnwald, jonka olette määränneet minun
käytettäväkseni -- -- --"

"Ei!" sanoi Föhnwald. "Teidän pitää kirjoittaa minun lausumiseni
mukaan:"

"'Ratsumestari Föhnwald ei tahdo noudattaa määräyksiäni. Minä
pyydän että hän siitä vedetään edesvastaukseen!' Piste. Ei sanaakaan
sen enempää".

Herra Konyecz ällistyi aivan. Nyt lausuttiin kahdelta haaralta! se ei
käy laatuun.

Julius Caesar lausui yht'aikaa kuudelle hengelle, mutta että kaksi
ihmistä lausuu _yhdelle_, sitä ei Caesarkaan kokenut. Herra Konyecz
pani sentähden kynän poikkipäin suuhunsa ja katseli milloin toista,
milloin toista, mitä tästä tulisi.

"Tahdotteko kirjoittaa mitä olen sanonut?" huusi ratsumestari Föhnwald
hänelle, lyöden nyrkkinsä pöytään niin että läkkipullo lensi alas siitä
ja herra Konyecz peloissaan ylös tuolilta.

"Kirjoita mitä ratsumestari on sanonut", myönsi herra Saituri. "Loput
voitte sanoa suullisesti". Tämän jälkeen raapaisi hän nimensä tuon
lyhyisen kirjeen alle, pani sen kuverttiin ja varusti sen sinetillä.
Herra Konyecz pani siihen tuon tunnetun päällekirjoituksen ja pisti
kirjeen punaseen nahkalaukkuunsa.

Herra Saituri antoi hänelle taskustaan kourallisen matkarahoja. Valtio
maksaa kestit.

"Ja nyt, herrani, ehkä asetatte joukkonne taloon kunnes sanansaattaja
palajaa".

"Sen teen!"

"No kenties te nyt pääsette tästä ikävästä toimesta, mutta te ette
koskaan tule _majuriksi_, sen voin teille vakuuttaa, herra
_ratsumestari_!"

"Ei tällä tappelu-tantereella!"

Ratsumestari astui nyt alas pöydältä ja käski palvelijansa leikata
hänelle ratsuraippaa jostakin pajun-oksasta, sillä hänen piiskansa
toimitti nyt toista virkaa. Sitten ratsasti hän ulos arolle ja palasi
vasta myöhään illalla.

Kun astui maahan kohtasi hän hetkeksi Bilágoschin. Tämä lausui
hänelle ainoastaan tuon ainoan sanan: "kauheata!"

Bilágoschi oli matkapuvussa.

"Herra kapteni", sanoi hän Föhnwald'ille, "teidän jalon käytöksenne
johdosta olen tehnyt päätöksen, johon ei mikään olisi voinut minua
saattaa. Minä lähden pikimältä kaupunkiin, tunnen nimeksi erään
koronkiskojan siellä, joka lainaa rahoja 100 prosenttia vastaan.
Hänelle annan minä pantiksi ruumiini ja sieluni ynnä tulevan vuoden
sadon. Lainaan rahoja millä ehdoilla hyvänsä, vaikka joudunkin
rappiolle joksikuksi ajaksi; mutta maksaa minun pitää. Kunnes palajan
jätän vaimoni ja lapseni teidän suojaanne".

"Hyvä! kunniasanani: ei kukaan ole uskaltava heitä vahingoittaa".

Bilágoschi lähti myöhään yöllä,

Föhnwald piti sanansa. Kahden päivän kuluessa oli tuleva rauha.
Sotamiesten läsnäolo tuskin huomattiinkaan, heidän käytöksensä
palvelusväkeä kohtaan oli siivo ja he olivat avullisna veden
kantamisessa kaukaisesta kaivosta. Sotilaat säästivät muonatavavoita,
niinhyvin ihmisten kuin elukoidenkin.

Föhnwald ei kohdannut naisia ainoatakaan kertaa, hän vältti heitä.

Herra Saiturikin pysyi siivosti vierashuoneessa eikä häirinnyt ketään
hävyttömyyksillään.

Kolmantena päivänä odotti jokainen tuskallisena Bilágoschin
palaamista. Tänään hän varmaankin palajaa kaupungista.

Föhnwald ratsasti itse kaksi kertaa päivässä tilusten rajalle
katsomaan eikö herra Bilágoschia vielä kuulunut.

Viimeinkin eräänä iltapäivänä kuului vaunujen ratina pihalta.
Naiset riensivät ikkunoiden luo, Föhnwald portaille.

Mikä katkera erehdys!

Bilágoschi ei tullutkaan, vaan rahan-vartija. Hänen kanssansa istui
vaunuissa kaksi santarmia pajonetit taivasta kohti.

Herra Konyecz oli ylpeästi pistänyt suuren kirjeen rintataskuunsa,
ja nousten vaunuista sanoi hän esimiehen käskevällä äänellä
santarmeille, että hekin saivat astua alas ja portailla odottaa uusia
käskyjä.

Nyt meni hän juhlallisesti, jalkojansa laahaten, eteenpäin. Föhnwald
seurasi häntä.

Herra Saiturikin riensi piilopaikastaan. Molemmat heimolais-sielut
loistivat niin suloisesti toinen toistansa vastaan.

Herra Konyecz veti esilie tuon suuren kirjeen rintataskustansa ja
ojensi sen voittosaaliina herra Saiturille.

Föhnwald nojautui käsivarret ristissä pöydän syrjään ja odotti hyvää
uutista.

Herra Saituri avasi kirjeen, katseli sitä ja astui sitten ylpeästi
herra Föhnwald'in eteen seisomaan.

"Herra ratsumestari, minä olen valtuutettu lukemaan teille tämän
kirjeen."

"Minä kuuntelen".

"Herra översti kirjoittaa minulle:

"Jalosukuinen herra ylikomisarius. Minä valtuutan teitä selittämään
ratsumestari Föhnwald'ille, että hänen kaikissa on noudattaminen teidän
määräyksiänne. Jos hän ei ole siihen suostuvainen, tulee hänen heti
järjestää yksityiset asiansa parhaimman käsityksensä mukaan" j.n.e.

"Olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald. "Kuinka määräyksenne siis kuuluvat?"

"Että te, herra ratsumestari, olette estämättä ryöstöä tässä talossa."

"Sitä olen jo noudattanut. Yksi sananen minulta talon herralle on
aikaansaanut enemmän kuin väkivalta. Hän on lähtenyt kaupunkiin
lainaamaan rahoja. Hän on pian saapuva kotia maksamaan".

"Sillä hän vaan peijasi teitä! Lähti pakoon ett'ei talossa olisi
miestä, johonka voitaisiin puuttua. Luuli tietysti että säälisimme
naisia. Mutta siinäpä hän pettyy kun pettyykin. Kyllä me ymmärrämme
mitenkä naistenkin kanssa menetellään. Kaksi päivää olemme täällä
maanneet toimettomina, ja kolmantena on meillä oikeus ryhtyä toimeen.
Me aloitamme naisista".

"Minä olen luvannut, että naiset saavat olla häiritsemättä kunnes hän
palajaa".

"Tämä tietää siis: ett'ette noudata käskyäni".

"Aivan niin".

"Siinä tapauksessa kysyn teiltä oletteko ymmärtäneet toisen osan
esimiehenne kirjeestä?"

"Sen olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald, ja riisuttuansa miekan
vyöltänsä, heitti hän sen pöydälle. "Minua voidaan pakoittaa olemaan
tästälähin vetämättä miekkaani, vaan minua ei voida pakoittaa syömään
sanaani".

"Hyvä, herra Föhnwald, siitä hetkestä kun te riisutte miekan
vyöltänne, ette minusta enää ole olemassa".

Näin sanoen kääntyi hän herra Konyecz'in puoleen ja osoitti ovea
naisten huoneesen.

"Tuo ovi on avattava!"

Tämä ovi oli sama, jonka edessä Föhnwald'in ratsuraippa makasi.

Herra Konyecz riensi ovelle, mutta Föhnwald ehti sinne ennen, otti ylös
ratsuraippansa ja sanoi:

"Olkoon ett'ei ratsumestari enää ole olemassa; mutta 'herra Föhnwald'
on kuitenkin olemassa, ja vaikka tuo miekka olisi la'annut olemasta
minun, niin tässä vielä on ratsuraippani, ja mitä ratsumestari
Föhnwald lupasi kolme päivää sitten, sen on herra Föhnwald pitävä; hän
on musertava sen pääkallon, joka pyrkii astumaan tämän kynnyksen yli".

"Ah! Tämähän on suoraa kapinaa! Santarmit tänne!" ärjäsi herra Saituri
vimmoissaan. Hänen huudostaan syöksivät santarmit sisään pajonetit
tanassa, ja herra Konyecz veti sapelinsa hänkin ja juoksi pöydän luo,
jolla Föhnwald'in miekka makasi, peläten että Föhnwald tarttuisi
aseesen tehdäkseen vastarintaa. Vaan Föhnwald seisoi kylmäkiskoisena ja
tyynenä oven edessä käsivarret ristissä ja ratsuraippa kainalossa.

"Herra Föhnwald!" huusi nyt herra Saituri hänelle, "menkää kohta
pois oven edestä!"

"Koettakaapas vaan liikuttaa minua paikasta!"

"Herra Föhnwald! Minä annan ampua teidät!"

"Tehkää niin!"

Samassa ovi aukesi ja Ilonka juoksi ulos. Hän meni suoraan
komisariuksen luo.

"Herrani, väkivaltaa ei tarvita. Me maksamme".

Avonaisen oven kautta nähtiin kuinka rouva Bilágoschi, pää pöytään
kallistuneena, itki. Hänellä ei ollut voimaa tehdä sitä, mihin hänen
tyttärensä nyt ryhtyi.

"No, se on toinen asia", vastasi herra Saituri. "Olkaa niin hyvä ja
puhukaa, neitini!"

Herra Saituri katseli epäillen milloin omaa apujoukkoansa, milloin hra
Föhnwald'ia ja milloin miekkaa pöydällä. -- Tässä on miettimistä.
-- Ajatteles jos herra Föhnwald yht'äkkiä tarttuu aseesen ja hakkaa
mäsäksi kaiken sivililihan?

Ilonka arvasi syyn epäilykseen. Hän otti miekan pöydältä ennenkuin
kukaan ehti estää tuota rohkeutta, ja kantoi sen Föhnwald'ille.

"Herrani, tehkää hyvin ja pankaa miekka vyöllenne. Meidän
onnettomuutemme kukkuraksi ette te saa panna omaanne. Me tyydytämme
komisariuksen, eikä teidän tarvitse kärsiä meidän tähtemme. Minä
rukoilen teitä!"

Nyt Föhnwald ei voinut olla katsomatta Ilonkaan, ja kun tuo nuori
tyttö hehkuvin poskin ja kirkkaalla tyynellä katsannolla katsahti
häneen, tunsi Föhnwald sydämessään että oli tehnyt oikein
puolustaessaan ja suojellessaan ventovierasta henkilöä.

"Kiitän teitä, neitini, hyvästä neuvostanne, mutta jos minä otankin
miekkani takaisin tänään, niin minut huomenna pannaan toiseen taloon,
jossa taas saan riisua sen vyöltäni; sillä minä olen _saanut tarpeeksi_
tästä palveluksesta".

"Herra ratsumestari", sanoi herra Saituri, "tehkää nyt mitä pikku
neiti niin kauniisti pyytää. Överstin kirjeessä on vielä lisäys, jossa
hän minulle ilmoittaa että, kun tämä ryöstö on lopetettu, niin te ja
teidän ratsujoukkonne siirretään seutuun, joka on ryöstöistä vapaa, ja
että minä saan uutta raitista väkeä käytettäväkseni".

Föhnwald hengitti helpommin kuullessansa nämät sanat.

"Siinä tapauksessa otan miekkani takaisin. Minä kiitän teitä, neitini".

"Me olemme teille hyvin kiitolliset".

Ilonka kumarsi kohteliaasti upserille ja kääntyi taas komisariuksen
puoleen. Herra Saituri viittasi santarmeille poistumaan; sitten antoi
hän herra Konyecz'in vetää asiakirjat esille ja levitti ne pöydälle.

"Onko neitillä tarpeelliset rahat käsillä?"

"On", vastasi Ilonka ja veti taskustaan kudotun kukkaron, jonka
silkki-lankojen välistä kiilsi äidin säästämät tukatit -- muistoja niin
monesta onnellisesta päivästä.

"Ehkä jätämme tilinteon siksi kun isänne tulee kotia!"

"Ei hetkenkään viivytystä, herra!"

"Neiti on oikeassa. Hänkin tahtoo mielellään päästä meistä. Se
on luonnollista. Mutta tässä laskussa tarvitaan kuitenkin vähän
asian-tuntemusta".

"Ei haittaa. Minä olen varoillani".

"No, minulle on yhdentekevä".

Sitten alkoi hän Ilonkalle selittää laskun perusteet -- maa- ja
henki-verosta, kuinka suuri sotaveron-lisäys siihen tulee rauhan
aikana, kuinka korkealle palkka yleisistä töistä nousee, kuinka isännän
tulee maksaa veroa palvelijainkin puolesta ja kuinka hän sitten
puolestaan saa ottaa sen summan heidän palkoistaan, kuinka pitkästä
ajasta korkoa on maksettava, kuinka suuret ryöstökustannukset ovat,
jotka tulevat tämän kaiken lisäksi, ja kuinka suuri summa sitten on
kokonaisuudessaan. Ilonka ymmärsi tämän kaiken hyvin helposti ja hänen
laskunsa olivat herra Saiturin laskujen mukaiset.

Nyt kaasi hän kukkaron sisällyksen pöydälle ja luki tukatit. Sitten
laski hän eroituksen metalli- ja paperirahan välillä. Vaihto-palkkiosta
oli vähäinen kiista herra Saiturin kanssa ja se määrättiin viimeisten
pörssi-sanomien mukaan.

Herra Saituri antoi suoritetusta maksusta tarpeellisen kuitin.

Ratsumestari Föhnwald seisoi ikkunanpieleen nojautuneena ja kummasteli
sitä suloutta ja vakavuutta, jolla tämä lapsi toimitti ikävän
tehtävänsä.

Kun tämä oli suoritettu, s.o. kun kuitti oli Ilonkan kädessä ja
tukatit herra Saiturin kukkarossa, astui herra Konyecz esille. Hän oli
nojautunut esimiehensä tuolin selkäpuuhun ja tarkastanut laskuja,
ett'ei erehdyksiä tapahtuisi. Nyt hän astui lähemmäksi ja veti esille
jotakin, joka tähän asti oli ollut piiloitettuna hänen selkänsä takana.
Hymyillen ja kulmiansa kohottaen, ikäänkuin olisi vakuutettu siitä,
että hänen leikintekonsa oli hyvin onnistunut, vaikk'ei hän tahtonut
ensimmäiseksi nauraa, hän lähestyi.

"Ja sitten pieni sakko, pieni neitini!" sanoi hän ojentaen Ilonkalle
jonkinmoisen setelin.

"Mitä tämä on?"

"Olkaa niin hyvä ja katsokaa".

Ja hän tuli nyt asian perille. Nuo tupakkalehdet, joita hänen äitinsä
oli pistänyt sohvan päällyksen alle, varjellakseen kangasta koilta,
olivat nostaneet isällisen valtion vihaa. Rangaistus oli viisi
gulden'ia ja muutamia kreutzeriä.

Tämäkin oli maksettava.

Ilonka käsitti varsin hyvästi, että olisi ollut turha sanoa, ett'ei
löytynyt talossa enempää rahoja. Vastaus olisi ollut: "No me odotamme
kunnes tulee".

Herra Konyecz seisoi ilkkuen tytön edessä nauttien hänen
hämmästystänsä.

Ilonka pisti käden taskuunsa ja otti siitä veitsen.

"Hohoo", ajatteli herra Konyecz, "tämä ei tiedä hyvää".

Vaan veitsellä rupesi Ilonka rikkomaan erästä rannerengasta, jota
hän käytti ja johon oli pantu 12 unkarilaista hopearahaa ynnä yksi
unkarilaisella päällekirjoituksella varustettu tukati. Tämän kaltaiset
rannerenkaat olivat siihen aikaan hyvin tavalliset. Tukatin Ilonka
irroitti veitsen avulla ja viskasi sen herra Konyecz'ille. Nyt sekin
oli maksettu.

"Totta kai nyt olemme kuitit?"

"Olemme kyllä tätä nykyä!" vastasi herra Saituri ja kumarsi syvään.
Nyt hän aikoi ruveta rakastettavaksi. "Katsokaa ihana, armollinen
neiti, miksi ette kohta alussa suorittaneet tätä velkaa? Tiesinhän
minä että loppu tulisi tämmöinen. Eikö olisi ollut parempi välttää
ikävyyksiä? Miksi pakoittaa valtiota ryhtymään tämmöisiin toimiin
alamaisia kohtaan?"

"Herra komisarius!" aloitti ratsumestari, "olkaa lyhytpuheinen
hyväntahtoisissa opetuksissanne, sillä nyt minä käsken satuloimaan".

Ja hänen oli lopettaminen, sillä Ilonka antoi hänen seisoa siinä ja
juoksi ulos kyökkiin ilmoittamaan Böschkelle, ett'ei mitään
valmistuksia vieraita varten tarvitsisi tehdä enään.

"No, näettekö, herra ratsumestari, että minä aina olen oikeassa", sanoi
herra Saituri. "Ihminen älköön olko herkkätuntoinen. Me puolestamme
olemme kaikki koneita, jotka eivät saa tuntea eikä ajatella. Tuota
saamme tehdä ainoastaan kun valtiokoneen hallitsijat sitä suvaitsevat
ja siihen suuntaan kuin he määräävät".

Föhnwald ei kuullut puoltakaan tästä puheesta, hän riensi ulos
hevosensa luo ja käski sotamiehet ratsuille.

Herra Konyecz'ille tuli kiiru, ja komisariukselle samaten, käskeä
valjastamaan. Hullua olisi ollut jäädä sotamiesten lähdettyä.

Tyytyväisenä ja hymyilevänä seisoi herra Saituri portailla,
niinkuin rakas talon-ystävä ainakin, jota ei mielellään pois päästetä,
mutta joka kuitenkin lähtee matkalle unohtamattomilla muistoilla
menneistä ihanista päivistä.




9 Luku.

Pajazzo.


Mutta ennenkuin hra Saituri sai oikein valjastetuksi ja kaikki silat
reilaan, tuli eräs pieni tapaus vielä lisäksi päivän huvituksiin.

Tiellä syntyi yht'äkkiä aika melske. Työväen juoksentelevat lapset,
jotka eivät ensinkään huoli siitä mitä talossa tapahtuu, rupesivat
huutamaan kuin mielipuolet:

"Heisaa, tuossa tulee Pajazzo! Eläköön Pajazzo!"

Ja nyt tuli pihalle koko joukkokunta. Sen etupäässä oli rattaat.
Rattailla oli ryysykasa ja ryysyissä istui pieni nälkään menehtynyt
lapsi, josta ei selville saatu oliko se tyttö vai poika. Rattaiden
vieressä kulki vähän isompi lapsi, tamburini kädessä. Molemmat olivat
puetut likaisiin trikooteihin ja koristetut hohtavilla punaisilla
tilkuilla, ja pörröiset tukat olivat sidotut vanhoilla korunauhoilla.
Rattaiden edessä on herra Pajazzo itse, sillä hän niitä vetää. Hän
on kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva mies, kuljeksiva komediantti,
arokapakkojen huvittelija, sen raukan narri, joka käy hänen jälessänsä
ja huutaa: "hopsan Pajazzo!" Päässä hänellä on kulkusilla varustettu
huippulakki; hänen pukunsa on muuten kokoonpantu tilkuista, joista
huomaa että ovat tottuneet tulemaan sateesta pestyiksi ja tuulesta
kuivatuiksi. Sekä Pajazzon että hänen lapsensa kasvot ovat
paksulta maalatut liidulla ja huonolla punasella värillä. Hänen
kulmakarvansa ovat mustatut limröökillä puolenkuun muotoisiksi.

Tuolla takana hyppi pieni tatarilainen hevonen, joka on sidottu
rattaisin. Ei se kuitenkaan vedä niitä, sen tekee hänen herransa. Tuo
pikku hevonen on itse taiteilija, ja enemmän sääli olisi hevosta kuin
sen omistajaa. Sillä jos herra omistaja vahingoittuu, niin hevonen
kyllä toimeentulee ilman häntä, mutta jos hevonen vahingoittuu, niin
tämä olisi ääretön vahinko sen herralle.

Tämä joukkokunta tuli, kuten sanottiin, ryöstetyn talon pihalle,
huvittaakseen talonväkeä hullunkurisilla tempuillaan.

Sopimattomampaan aikaan ei olisi voinut tulla.

"Menkää pois täältä Herran nimessä, ihmisparat. Täällä ei sovi pelata
komediaa!" Näillä sanoilla lähetti Böschke ne pois ennenkuin ehtivät
aloittaakaan.

Böschke ajatteli itsekseen että herra komisarius tänään oli erittäin
hyvällä tuulella ja että nuo köyhät raukat ehkä hänen kunniakseen
voisivat panna jotain toimeen. _Siltä_ herralta ehkä saisivat pari
kreuzeriä, jotka kaiketi tulisivat hyvin otolliseen aikaan.

Joku kenties saattaa katsoa sitä kummalliseksi oikuksi että annetaan
pelata komediaa talossa, josta viimeinenkin ropo on viety. Mutta herra
Saituri oli mies saamaan semmoisen oikun.

Vaan pysykäämme totuudessa. Läkkikala ei ole pahansuopa. Hän
tarttuu saaliisen ja imee veren siitä kaikin voimin, vaan tätä hän
ei tee peritystä vihasta toiseen tai toiseen uhriin, vaan ainoastaan
sentähden että hän on senluontoiseksi luotu. Hän vainoo kylpevää
impeä yhtä paljon kuin merihämähäkkiä. Krapu tai ihminen, hänestä
se on yhdentekevä. Hänellä on vatsalaukku, joka on täytettävä;
siinä kaikki muuttuu läkiksi, olkoonpa lämmintä verta tai verettömiä
itikoita.

Herra Saituri kallistui yli verandan aidan ja katseli sikarri
hampaissa Pajazzon konstitemppuja.

Tämä teki kaikkia niitä ihmeellisiä konsteja, joilla tämmöiset
matkustavat taiteilijat ihastuttavat rahvasta ja houkuttelevat
itselleen heidän rahojansa. Hän levitti likaista mattoa, jossa hän sekä
elävät nukkensa seisoivat päälaella ja väänsivät selkäpiinsä vääräksi
käsillä kävelemisellä. Hän kannatti jalan anturoilla lapsensa, jotka
seisoivat päälaella tallukset taivasta kohti. Hän söi rohtimia, oksensi
tulta ja veti pitkiä nauhoja nenästään ja suustansa ja väänsi
kasvojansa kaikin tavoin niin paljon kuin vilkkaat kasvonsa jaksoivat.
Sen ohessa puhua määkkyi hän kaiken maailman kielillä ja nauraa hohotti
omille sukkeluuksilleen. Herra Saituri katseli näytelmää suurella
uteliaisuudella.

Viimeiseksi talutti pajazzo esille tuon pienen hevosen ja näytti
kunnioitetulle yleisölle sen taiteilija-ominaisuudet. Pieni hevonen
osasi kantaa suussansa kapinetta niinkuin jahtikoira; polkemalla
etujaloillaan antoi se vastauksia luvunlasku-kysymyksiin, joita
herransa sille teki; käskystä se polvistui ja tanssi galoppia sekä
valssia rummun tahdin mukaan, Hevonen osoitti olevansa sangen oppinut.

Kun pajazzo oli tehnyt kaikki konstinsa ja herrojen hymyilevistä
naamoista luuli näkevänsä, että hän oli korkeita asianomaisia
huvittanut, otti hän päästänsä kulkusilla koristetun lakkinsa ja
kävi ympäri saadakseen palkinnon taidostansa.

"Bravo, pajazzo, bravo!" huusi herra Saituri, taputtaen käsiänsä. "Sinä
olet aika mestari ja olisit oiva jäsen Renz'in sirkissä. Mutta nyt
tulee kai kysymys maksusta. Kuinka suuri on sinun pääsymaksusi?"

"Se on aivan ihmisten aseman mukaan. Talonpojat antavat kreuzerin
ja herrat antavat herruutensa mukaan yhden sechserin tai yhden
guldenin".

"Oh, etpä olekkaan vaativa. Tavalliset ihmiset maksavat
niin paljon kuin voivat, herrat mitä tahtovat. Kaikkiansa saat
luultavasti noin yhden guldenin päivässä?"

Narri mitään vaaraa aavistamatta luuli että tuo leikkisä mies oli
talon isäntä, joka tiedusteli kuinka paljon hänen pitäisi ottaa
omasta taskustansa, palkitakseen taiteilijaa.

"Hyvä herra, saanhan välistä kaksikin päivässä ylhäisiltä
herroilta".

"Otaksukaamme ainoastaan yhden guldenin", sanoi herra Saituri, "ja
otaksukaamme että on 65 päivää vuodessa, jolloin ei mitään ansaitse,
niin sinulle jääpi vuotuista tuloa 300 guldenia. Niin paljon sinä
ansaitset, pajazzo, eikö niin?"

Tuo köyhä raukka kiiruhti myöntämään.

"Ja kuinka suuren veron sinä tästä maksat, pajazzo?"

Komediantti luuli tavanneensa oikein hupaisen herran.

"Sangen paljon, herrani", vastasi hän leikillisesti. "Joka vuosi kuluu
minulta yksi bulbani-takki, ryysyt viepi ryysy-kauppias ja siitä hän
voi tehdä vaikka 100 guldenin pankki-setelin".

Herra Saituri nauroi tälle vastaukselle.

"Hyvin vastattu, pajazzo, mutta tällä hetkellä olet kuitenkin
rästiluettelossa. 300 guldenin vuositulosta tulee sinun maksaa III:nnen
tabellin mukaan vuosittain 21 guldenin vero. Se on velvollisuutesi".
Hän kääntyi herra Konyecz'in puoleen.

"Kirjoita nyt tälle herralle kuitti 21 guldenin verosta III:nnen
tabellin mukaan".

Herra Konyecz ryhtyi todenteolla toimeen. Mutta komediantti väänsi
surkeasti apinankasvojansa ynnä nokisia kulmiansa.

"Semmoisella rahalla ei Hans Katzenbuckel koskaan ole tullut
maksetuksi".

Herra Saituri lausui Konyecz'ille: "Veron-alaisen nimi on Hans
Katzenbuckel".

Pajazzo rupesi nyt tarkastamaan katselijoita ja hänen talonpoikainen
järkensä ilmoitti hänelle, että hän oli joutunut hyvin huonoon
paikkaan. Täällä on ryöstö tapahtumaisillaan ja nämä vieraat ovat
sen toimeenpanijat. Ei ole leikkiä tämä.

Liikuttamatta toista suupieltänsä sanoi pajazzo muutamia sanoja
lapsilleen. Nämä yht'äkkiä kiertämään mattoa kokoon ja täyttä laukkaa
juoksemaan hevosineen päivineen porttia kohti. Mutta herra Saituri ajoi
ne santarmilla takaisin.

"Kas niin, Hans Katzenbuckel, sinä tahdot pötkiä tiehesi keskellä
keskustelua; se oli huono leikki sinun puoleltasi. Tahdoit jättää
minun tänne seisomaan kuitti kourassa, vaikka olen niin kauan sinua
etsinyt sen kanssa. Täällä se on. Ota se pois ja maksa 21 guldenia".

Pajazzo luuli nyt todellakin, että hänestä laskettiin leikkiä. Ei hän
koskaan suurilla markkinoillakaan ollut nähnyt 21 guldenia yht'aikaa.
Yhtä monta groschenia oli usein hänen suurin aarteensa.

"Jos te maksatte 22 guldenia näytelmästä, niin voimme kuitata", sanoi
pajazzo leikillisesti.

"Herra taiteilija", sanoi herra Saituri, "minulla ei ole aikaa
laskea leikkiä. Tämä on totta eikä leikkiä. Maksamaton veronne tältä
vuodelta tekee 21 guldenia, ja teidän velvollisuutenne on maksaa se".

"Mutta minulla ei ole ropoakaan".

"Siinä tapauksessa teidän pitää pantiksi antaa irtain omaisuutenne
taikka joku muu ulos-ottoon sopiva esine".

Pajazzo nauroi:

"Ho, hoo, vai ulos-ottoon sopiva esine! Tahdotteko valita toisen
lapsista takavarikkoon otettavaksi?"

"Ei ole kysymys lapsista. Onhan sinulla muutakin. Hevonen tuossa!"

Pajazzo ällistyi. Että hevonenkin oli lukuun otettava, sitä hän ei
odottanut.

"Mutta, hyvä herra, tuo hevonen ei ole samanlainen kuin muut hevoset.
Se on minulle yhtä tarpeellinen kuin kirves salvomiehelle, naskali
suutarille ja sakset räätälille. Sitä ei voi minulta ryöstää velasta.
Hevonen on minulle niin tuiki tarpeellinen kuin käsi tai jalka".

"Lörpötyksiä!" sanoi läkkikala käskevällä äänellä. "Sinä ja kakarat
kyllä voitte komediaa pelata ilman hevosta, voitte rumpua lyödä, purra
poikki kengän saumaa ja tanssittaa nenällänne oljen korsia. Joko sinä
paikalla kauniisti maksat mitä olet velkaa valtiolle, taikka minä otan
hevosesi".

Hans Katzenbuckel ei tahtonut uskoa noita uskottavia tietoja, joita
herra Saiturin kieli lausui. Epätoivoissaan kääntyi hän sentähden
santarmin puoleen, joka piti hänen hevostansa suitsista ja puhutteli
häntä tschechiläisellä murteella, tiedustaakseen oliko tämä leikkiä
vaiko kamala totuus.

Rehellinen santarmi tietysti ei voinut muuta vastata kuin että asia
ei ollut naurettava, ja että se, joka oli joutunut herra Saiturin
kynsiin, ei minkään almanakassa olevan pyhimyksen avulla irti pääse.
-- Tämän selityksen johdosta pajazzo viimein hyrskähti itkuun; hän
heitti pois lakkinsa kulkusineen päivineen, juoksi ylös verandalle,
polvistui herra Saiturin eteen ja alkoi rukoilla ja vaikeroida.

"Herra! jalo herra, olkaa armollinen! Minulla ei ole rahoja eikä keinoa
ansaita niitä edes sen verran, että saisin lapsilleni leipää. On
monta viikkoa siitä kuin viimein keittoruokaa söimme. Olkaa meille
armollinen. Lapset, tulkaa tekin rukoilemaan hänen armoansa, hänen
ylhäisyyttänsä, hänen eksellensiänsä!"

Herra Konyecz oli pakahtua nauruun, katsellessansa tätä näytelmää. Hän
olikin naurettava. Valkoiseksi ja punaiseksi maalattu pajazzo, joka
ulvoi ääneensä, ja kaksi pientä pajazzoa, jotka takertuivat ankaran
herran käsihin ja jalkoihin sill'aikaa kuin sama ankara herra jaloin ja
käsin ponnisti päästäksensä irti näistä syleilyksistä, joka oli sangen
vaikea, sillä pienillä pajazzoilla oli väkevät käsivarret. Toinen
huutaa herjaussanoja, toiset rukoilevat ja valittavat. Herra Konyecz'in
olisi todellakin pitänyt suorittaa pääsymaksu, sillä hänellä oli
erittäin hauska, ja hän maksoikin miekan lappeella, kun herransa
käskystä ajoi pois nuo hävyttömät roistot.

"Hävytön komediantti-joukko", huutaa puhalsi herra Saituri
raivoissaan, "kylläpä minä teille veron anteeksiannan! Nämä
maankiertäjät ansaitsevat rahoja joka paikassa, vaan eivät maksa veroa.
Toinen köyhä raukka saa syödä kynsiänsä, voidaksensa täyttää
velvollisuutensa valtiota kohtaan. Nämä vaan kiertävät maata syöden ja
juoden, mutta kun vero-seteli tulee, niin silloin -- joukko pakoon.
Kyllä minulla on ennenkin ollut tekemistä tuommoisten petturien kanssa.
Ett'eivät minua unohda, sen tiedän. Kahdentoista pitkän vuoden kuluessa
eivät he olleet veroa maksaneet. Luuletteko, että semmoiset, jotka
eivät veroa maksa, saavat kuljeskella ympäri maata? Minusta on sangen
hupaista pyytää tuommoisia lintuja, sillä niissä on oiva kepponen
pettää valtiota. Maksa pois vaan mitä olet velkaa tahi saat olla
hevosta vailla!"

Pajazzo oli jo heittänyt sikseen armon rukoilemisen läkkikalalta. Hän
riisui nöyrästi huippulakkinsa ja rupesi kerjäämään.

Olihan talossa niin monta, jotka taisivat auttaa.

Ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli ratsumestari.

"Hyvä ystävä", sanoi Föhnwald, "ei täällä maksa vaivaa kerjätä.
Taaton viimeinen ropo on jo mennyt tuon herran taskuihin; täällä eivät
siis voi sinulle mitään antaa. Mitä minuun tulee, en olisi antanut
sinun ryömiä maassa näin kauan, jos minulla olisi rahoja ollut:
mutta minun viimeinen groschen on jo lopussa, eikä sotilailla ole
ainoatakaan eksynyttä äyriä. Jos tapaat niitä, jotka ovat vielä
pahemmassa pulassa kuin sinä, niin kysy niiltä, miksi sotilaat, jotka
olivat heidän taloonsa majoitetut, ovat ilman rahoja. Älä voitele
itseäsi maalilla ja kyynelillä, vaan sano hyvästi hevosellesi ja ryhdy
kupperi-keikkoihin. Niin saavat kaikki muutkin tehdä".

Herra Saiturin oli kunnian-asia pysyä päätöksessään. Hänen vaununsa
ajoivat esille, hän antoi santarmille käskyn sitoa pajazzon hevosen
vaunuhevosten rinnalle.

Ylhäisille herroille oli naurettava näky, kun, kuultuansa käskyn,
pajazzo halaili hevostansa, suuteli sen kuonoa ja hyväili sitä
tuhannella tavalla.

"Rakas hevoseni, hyvä, armas ystäväni, ainoa leipätoverini, --
jonka kanssa olen jakanut jok'ainoan palasen, jota olet auttanut minua
ansaitsemaan. Vaimoparkani on sinua kasvattanut ja sinä kannat hänen
nimeänsä. Nyt menet sinä pois, niinkuin hän, sinä kuolet niinkuin hän.
Oi rakas, rakas hevoseni, kuka nyt on ansaitseva lapsilleni leipää?"

Hetkeksi juolahti hänen mieleensä ampua santarmin hänen omalla
kivärillään, hypähtää hevosen selkään ja lähteä täyttä laukkaa ulos
avaraan maailmaan, mutta sen ajatuksen heitti hän pian; "mihinkä
sinä ihmis-parka pääsisit kurjalla hevoskaakillasi niin monesta
ratsumiehestä pakoon!"

Ja sitten hevonen todellakin sidottiin herra Saiturin vaunuhevosten
rinnalle. Tämä herra oli nyt lopettanut tehtävänsä täällä ja kiirehti
ehtiäkseen vielä samana päivänä toiseen paikkaan. Hänen täytyi
tehtävänsä toimittaa, yksityistä huvitusta varten hän ei saanut kauan
jäädä samaan paikkaan.

Pajazzo äänetönnä koroitti ristiin pannut kätensä herra Saiturille
vielä kerran, armeliaisuutta anoen, kun armollinen herra astui
vaunuihin.

"Laittakaa tuo ihminen pois!" käski läkkikala alamaisiansa.

Herra Konyecz hyppäsi ajurin istuimelle ja molemmat santarmit
talonpojan rattaille. Herra Saituri sanoi kohteliaasti jäähyväiset
ratsumestarille, lausuen: "iloiseen näkemään saakka, herra
ratsumestari!" Föhnwald mutisi jotakin hampaittensa välissä, jota voipi
selittää sanoiksi: "en pidä väliä siitä!" Ja molemmat vaunut pyörivät
pois.

Pajazzo juoksi heidän jälessään ja katseli sieltä kauan eteneviä
vaunuja. Hänellä oli vielä kipinä toivoa siitä, että tämä lopultakin
olisi leikkiä, että tuo korkea herra ainoastaan oli tehnyt kuria
hänelle ja aikoi päästää hevosen irti kun oli ajanut kappaleen matkaa.
Mutta nähtyään, että he todellakin lähtivät pois ja ett'ei hevonen
palannut, astui hän horjuen takaisin pihalle.

Ratsumestari ja hänen väkensä olivat hevosten selässä.

"Herrani!" kysyi pajazzo, "onko se totta että hevoseni on poisviety?"

"Se on toden totta".

"Mitä aikovat tehdä sen kanssa?"

"Myydä sen torilla".

Miehen silmät kävivät verisiksi kun hän sanoi:

"Mitä se nyt hyödyttää että minä ja lapseni elämme? Minä tapan ne ensin
ja sitten itseni".

Näin sanoen veti hän taskustaan linkkuveitsen, viritti sen ja syöksi
epätoivoissaan ja raivoissaan lastensa päälle.

Lapsiparat juoksivat hädissään pakoon ja hakivat suojaa hevosten
alla, minne isä heitä takaa ajoi veitsi kädessä; sotamiehet koettivat
pidättää häntä, vaan hän kiertyi irti heidän käsistään ja juoksi lasten
jälkeen, jotka viimein pääsivät kyökkiin, minkä ovi oli auki, ja
pajazzo seisoi yht'äkkiä neiti Ilonkan edessä.

"Seis!" huusi hän käskien. "Mitä te tahdotte?"

"Tappaa ja tulla tapetuksi; tappaa sekä itseni että lapseni. Siitä ei
kukaan minua estäne".

"Rauhoittukaa!" sanoi nuori tyttö ja otti veitsen hänen kädestänsä,
niinkuin hänellä olisi ollut tekemistä vallattoman lapsen kanssa. "Mitä
ai'otte tehdä veitsellä?"

Pajazzo rupesi itkemään eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

"Tule minun kanssani!" sanoi Ilonka. "Minä annan teille toisen
hevosen sen sijaan, joka teiltä ryöstettiin. Ei teidän vielä tarvitse
epätoivoon joutua".

Hän otti pajazzon kädestä kiinni ja vei hänet mukaansa talliin.

"Tschillah, tänne!" huusi tyttö tallin ovesta.

Tätä huutoa totellen tuli hänen pieni ponynsa esille. Se oli viehättävä
pieni isabella-kiplo, harja ja häntä lumen valkoinen. Ovella kumarsi
hevonen hallitsijalleen ja sysäsi kaulansa hänen olkapäätänsä vasten.

"Katsokaa, tämä on yhtä viisas ja kaunis ratsu kuin teidän oli.
Ette usko kuinka paljon minä tästä pidän. Se noudattaa käskyjäni
ja oppii vaikka mitä. Ottakaa se korvaukseksi siitä, minkä olette
kadottaneet, älkääkä vahingoittako lapsianne ja älkää joutuko
epätoivoon. Menkää Jumalan nimessä!"

Ilonka jätti hevosen suitset pajazzon käteen. Tämä laskeutui polvilleen
hänen eteensä.

"Neiti! Minä en tiedä mitä sanoa. Kuuleeko taivas minuakin? Onko
köyhän saatanankin siunauksilla jotain arvoa? Te pelastitte minut
helvetistä. Olin menossa suorinta tietä sinne. Olin epätoivossa, olin
kuollut; te olette minut henkiin herättänyt, olette tehnyt minut
ihmiseksi. Olen köyhä saatana, Katzenbuckel on nimeni; mutta en ole
sitäkään isältäni perinyt, vaan olen saanut sen pilkkanimeksi. Olen
narri ja pajazzo, matonen, jota jalkojen alla poljetaan. Kuinka minä
koskaan elämässäni voisin teille palkita tämän hyvän työn? Mutta jos
taivaassa on Jumala, niin tämä kurja pajazzo kuitenkin on kerran teitä
palkitseva! Neiti, sallikaa minun suudella kauniita käsiänne!"

Ilonka ei kieltänyt häntä suutelemasta käsiänsä ja kastamasta niitä
kyyneleillä, ja sill'aikaa kuin Pajazzo riensi syleilemään lapsiansa,
pani Ilonka kätensä uskollisen pienen hevosen kaulaan ja suuteli sitä
salaa otsalle. Ehk'ei kukaan sitä nähnyt.

"Marsch!" kuului ratsumestarin komento-huuto, ja nuo kuusitoista
kyrassieria ratsastivat pois.

Ilonka meni takaisin huoneisin. Komediantti-joukko lähti eteenpäin.
Pihalla oli äänetöntä. Aurinko oli laskemaisillaan ja pian seutu
peittyi hämärään.




10 Luku.

Tappolyönti -- vaan ei viimeinen.


Myöhään illalla Bilágoschi palasi. Että hänen matkansa oli ollut turha,
sen näkivät vaimo ja tytär, jotka riensivät häntä vastaan-ottamaan,
hänen kasvoistansa.

Tuskin olivat häneltä matkavaipan riisuneet, kun hän ilmoitti huonot
uutiset.

"Olen tehnyt turhia ponnistuksia. Kaupungissa ei ole enää rahoja
saatavissa korkeintakaan korkoa vastaan. Kuuluisimmat koronkiskojat
eivät enää ryhdy raha-asioihin ihmisten kanssa, joilla ei ole
omaisuutta enempi kutu meillä, he kun ovat tilaisuudessa lainaamaan
rahojansa sadankertaista korkoa vastaan rikkahimmille tilanomistajille.
Niitäkin ahdistetaan veroista".

Sitten katsahti hän ympärillensä ja kysyi kummastellen: "mutta minne
meidän vieraamme ovat joutuneet?"

Naiset katselivat toisiansa kysyvin silmin, epäillen kummanko heistä
piti ilmoittaa tuo masentava uutinen.

Ilonka ryhtyi nyt tähänkin, jotta, jos isä pahastuisi, hänen vihansa
ei kohtaisi äitiä.

"He ovat jo poissa. Tänään iltapäivällä eivät tahtoneet enää
odottaa, vaan aikoivat väkivallalla tulla äitin huoneesen.
Ratsumestari meitä suojeli ja he käänsivät sitten aseensa
häntä vastaan. Minä en tahtonut että meidän tähtemme toinen
joutuisi onnettomuuteen, vaan annoin heille ne rahat, jotka olivat
vuokramaksoksi säästetyt, ja maksoin kaikkityyni".

Kuultuansa tämän Bilágoschi ei pikastunut eikä moittinut ketään, hän
vaipui vaan eräälle tuolille ja laski kädet polvilleen. Pää vaipui alas
rinnalle ja kolkko äänettömyys syntyi.

Tämä äänettömyys oli kauhistuttavan kamala. Naiset eivät uskaltaneet
liikahtaa paikastaan. Oli oikein huojentavaa kun joku ulkoa avasi oven
ja katkaisi tämän äänettömyyden.

Palvelusväki tuli huoneesen, ajuri, isäntä-renki, renkipoika ja
paimen. Heidän kasvonsa ilmoittivat tavatonta alakuloisuutta. He
astuivat hiljaa sisään, eivätkä koroillansa kopisseet, jättäen tilaa
sille, jonka olivat valinneet puheenjohtajaksi. Paimen astui esille.

"Armollinen herra, mekin tulemme sanomaan ajatuksemme teidän
luvallanne. Minä en voi puhua kauniisti, vaan sanon juuri niinkuin
ajattelen".

Bilágoschi liikutti päätänsä ikäänkuin suostumukseksi.

"Jumala on meitä masentanut maan mustaan multaan", sanoi paimen, "katso
me tulemme tomuksi vielä elävinäkin. Me tunnemme ett'emme ole mitään
ja ett'ei meillä ole mitään. Hyvinä päivinä olimme ylpeitä ja nurisimme
siitä, ettei ollut vielä parempi. Me teimme pilkkaa isännästä, emme
pitäneet huolta hänen omaisuudestaan, emmekä huolineet siitä tuliko
hänelle vahinkoa. Mutta nyt olemme toisia ihmisiä. Meidän opettajina
ovat olleet myöskin maan mahtavat herrat, eikä ainoastaan kaikkivaltias
Jumala. Oi, minä olen syntinen työmiesraukka, murhapoltto vaivasi
sieluani, mutta verrattuna niihin, joita olemme täällä nähneet
kolmen päivän kuluessa, olen mielestäni kuin viaton lapsi. Minun
syntini on keveä kuin höyhen, mutta niiden sentnerin painoinen.
Ottakaa kymmenekset Jumalan lahjoista, sitä raamattu ei kiellä; mutta
raamatussa emme ole koskaan lukeneet että, kun taivas lyö kymmenellä
iskulla ihmis-raukkaa, muut ihmiset saavat antaa hänelle yhdennentoista
iskun. Isäntä, me tiedämme ettei tässä talossa ole rahoja eikä
tule olemaan pitkään aikaan. Mutta älköön sentähden päänne huolista
alas painuko. Onnettomuudessa ihmiset oppivat toinen toistansa
tuntemaan. Me olemme sopineet keskenämme ja tahdomme tämän kautta
ilmoittaa, että me tulevaan kesään saakka tahdomme teitä palkatta
palvella. Emme pyydä äyriäkään ennenkuin tuleva sato on korjattu. Me
tyydymme kuivaan leipään niin kauan kuin sitä on, kun se on lopussa,
yksi meistä menee päivätyöhön hankkimaan toisille elatusta, mutta me
emme jätä toinen toistamme emmekä isäntäämme tämmöisessä hädässä. Jos
isännältä viedään kaikki, niin nämä karkeat kourat ovat vielä jälellä
ja ehkä nekin ovat jonkun arvoset. Älkää joutuko epätoivoon, herra!
Tulee toinen vuosi ja toiset ilmat. Maa on levännyt ja ollut kesantona
tänä vuonna. Tulevana vuonna satelee jyviä niin tiheään kuin rakeita,
niin runsas tulee sato olemaan. Me saamme korvauksen siitä, mitä olemme
kadottaneet ja kärsineet. Ja sentähden, herra, älkää epäilkö!"

Rouva Bilágoschi ei voinut kuulla tätä loppuun kallistumatta itkien
miehensä tuolia vasten. Onnen kyyneleitä ne olivat, sillä ne salasivat
häneltä, mitä hänen tyttärensä täytyi nähdä.

Ilonkan silmät olivat koko tämän ajan olleet hänen isänsä kasvoihin
luodut. Hän näki kuinka isänsä vähitellen vaaleni, kunnes hänen
kasvonsa olivat kamalasti lyijyn-väriset, ja tummat syvät silmäkuopat
tekivät ne vieläkin kauheammiksi. Noista kuopista tuijottivat silmät
tylsinä. Sinertävät huulet olivat erittään niinkuin sillä ihmisellä,
joka näkee unta, ja rypyt otsasta hävisivät. Sitten hänen ruumiinsa
vähitellen vaipui kokoon, ikäänkuin elon voima olisi siitä paennut,
ja pää painui painumistaan. Kun tuo karkeakourainen palvelija viimein
kehoitti häntä toivomaan ja kielsi vaipumasta epätoivoon, kävi hän
yht'äkkiä voimattomaksi ja olisi pudonnut tuolilta, jos ei tytär
olisi ottanut häntä syliinsä.

"Isäni kuolee!" huusi Ilonka, joka kauhistuksella ja hämmästyksellä
oli katsellut tuota kamalaa muutosta hänen kasvoissaan.

Mutta Bilágoschin silmät näkivät vielä ja hänen huulensa liikkuivat,
mutta hänen kätensä vapisivat voimattomina eikä hän voinut puhua
selvästi, vaan änkkäsi ilman merkitystä:

Ta-ta-ta, te-te-te.

Tämä oli kaikki mitä hänen kielensä taisi lausua.

Ja tuo tuijottava katse!

Hän on saanut halvauksen tai käynyt mielipuoleksi?

Kenpä tietää mitä hänen sydämmessänsä tapahtuu?

(Ensimmäisen osan loppu.)






TOINEN OSA




11 Luku.


Mitä etelän kukkasista tuli.


Ferdinand Harter oli päässyt vaan muutaman kukonaskelen likemmäksi
päämääräänsä. Hän sai nyt silloin tällöin tavata Malvinaa. Virkansa
puolesta täytyi hänen myöskin valvoa niitä toimia, joihin Lemming'in
kontrahti valtion kanssa häntä velvoitti. Semmoisen herran luona ei
säästetä muutamia kuppeja teetä, kenties ei muutakaan.

Malvinan entisellä ja nykyisellä puolisolla oli paljon tekemistä toinen
toisensa kanssa. Toinen käsi pesee toista. (En tahdo sentään sanoa että
tätä nykyä peseminen oli tarpeellinen.)

Ferdinand Harter'illa oli myös yksityisiä asioita, joita varten hän
tarvitsi Lemming'in apua.

Niin oli esim. laita kaikessa, mikä koski nuorta Elemér herraa,
joka alinomaa tarvitsi rahaa, ensin Italiaan, sitten Ranskaan ja
viimein Englantiin. Rahoja hänellä ei tietysti koskaan piisannut.
Kaikkialla hän teki velkoja, suuria kuin valtiovelat. Jokaisessa
kaupungissa oli hän pelastettava velkavankeudesta, teeskenneltyjen
sopimusten kautta ja näissä sopimuksissa tarvittiin aina herra
Lemming'in välitystä.

Kaikki nämä seikat antoivat Ferdinand Harter'ille yhtä monta hauskaa
tee-iltaa, joiden kuluessa hän antoi anteeksi tuhlaaja-pojalleen
Malvinan ihanien silmien tähden. Tuo kaunis rouva ymmärsi niin
liikuttavalta tavalla pyytää anteeksi vallattoman pojan puolesta, jota
hän nyt niinkuin muinoin nimitti omaksi pieneksi pojakseen. Herra
Harter'ista tämä oli niin suloista kuulla.

Eräänä iltana tuli taas sana Lemming'iltä, että hänen jalosukuisuutensa
tekisi niin hyvin ja tulisi herra Lemming'in luo, joka oli sairaana eikä
voinut jättää huoneitansa, mutta jolla olisi tärkeitä ja kiireellisiä
uutisia herra Elemér'istä. Suuri onnettomuus oli tapahtunut.

Herra Harter tunsi kokemuksesta näitä onnettomuuksia. Hiljakkoin
oli hän saanut kaivaa poikansa ylös Lontoon koronkiskojain
lietynnäis-mudasta ja käskenyt hänen viipymättä astua laivaan ja
olla asettamatta jalkansa maahan ennenkuin Triest'issä, missä
Andjaldy häntä odottaisi ja veisi hänet kotiin. Nuori Elemér oli myös
sähkösanomalla ilmoittanut Southamptonista että hän samana päivänä
astuisi "Atlantic" laivaan ja kahden viikon kuluttua olisi kotona.

Jospa tämä vaan olisi totta? Hänen sanaansa ei koskaan ollut
luottamista.

Lemming odotti Harter'ia kamini-huoneessa. Hänen päänsä oli varustettu
useilla lämpöisillä siteillä. Rouva istui hänen vieressään häntä
hoitamassa niinkuin uskollisen puolison sopii.

"Te olette sairaana, kunnioitettu ystävä, olkaa vakuutettu siitä että
surkuttelen --"

"Älkää minua surkutelko", katkaisi herra Lemming puheen vakavuudella,
jota paisuneet kasvot saattoivat vielä ankarammalle näyttämään -- "tässä
sähkösanoma Elemér'iltä".

Nyt Harterkin sai päänkivistyksen.

"Mutta tämähän on ilkeätä. Enkö ole häntä käskenyt olla astumatta
maalle? Mitä tuo kelvoton Toulon'issa toimittaa? Minä en lähetä
hänelle rahoja enää".

"Voi, voi, mun hampaitani!" valitti Lemming; "mutta antakaa minun
puhua loppuun. Teidän poikanne ei ole Toulon'issa eikä teidän tarvitse
enää lähettää hänelle rahoja. Tässä on sähkösanoma: Atlantic on
hukkunut myrskyssä; ei yksikään ihmishenki ole pelastunut".

Ferdinand Harter katseli epäillen vuorottain miestä ja vaimoa,
tiedustaaksensa laskivatko leikkiä hänen kanssansa.

Mitä Lemming'iin tuli, ei nyt parhaimmallakaan tahdolla voitu luulla
hänen olevan leikillisellä tuulella toisen kustannuksella. Hän seisoi
suu auki, niinkuin se ihminen, joka pelkää että kaksi kolme hammasta
kasvaa liian pitkäksi juuri tätä juhlallista tilaisuutta varten.
Ja kun Harter katseli Malvinaa, huomasi hän että se liikutus, joka
hänessä heti oli havaittava, oli yltynyt syväksi murheeksi ja hänen
mustat silmäripsensä musersivat kaksi kyynelhelmeä. Mutta viimein
tuo ihana nainen ei enää voinut kätkeä tunteitansa; hän nosti hienon
batisti-nenäliinan silmille ja rupesi hiljaa nyyhkyttämään.

Nyt Ferdinand Harter ymmärsi että tämä oli totinen toimi ja rupesi
miettimään mikä asema hänen puoleltansa olisi sopiva tällaisessa
tilassa.

Otaksukaamme että plastillisin asema surusta muserretulle isälle
tämmöisessä hetkessä on nojatuoliin alas vaipuminen, kasvojensa
kätkeminen käsihin; sitten seuraa esim. pitempi äänettömyys, jonka
jälkeen se hetki tulee, milloin onneton mies voittaa tunteensa; hän
pidättää muka väkisin kyyneleensä, hän pusertaa kovasti kätensä yhteen,
rypistää kulmiansa ja lausuu katkonaisia lauseita ikäänkuin hänen
surusta puristunut kurkkunsa töin tuskin antaisi ääntä sanoille.

"Tämä on kauhea isku -- -- herrani -- -- minä en tiedä kuinka elää
tämän jälkeen -- -- koko elämäni toivo!"

Ja tämä ajatus pakoittaa hänen puremaan huuleensa. Jatkaminen oli
liian tuskallinen.

Mutta herra Lemming, joka oli huonolla tuulella jäsentaudistaan, heitti
hänelle seuraavan lohdutuksen:

"Nyt, herra valtioneuvos, ei teidän enää tarvitse rahoja lähettää".

Malvinan tunteliaisuus koetti kohta parantaa tätä törkeyttä.

Hän ojensi kätensä Ferdinand Harter'ille.

"Elemér raukka! Hän oli kuitenkin hyvä poika".

Ja kun hän tällä tavalla ojensi hänelle kättä kyynelsilmin, teki
hän Harter'in vielä hullummaksi kuin ennestään olikaan. Hän siunasi
sydämessään merta ja myrskyä, jotka hänelle hankkivat tämän
kädenpuserruksen ja hellän katseen.

Hän koettikin niin paljon kuin mahdollista kääntää tilaisuuden
hyödykseen.

"Te olette aina niin paljon pitäneet hänestä, armollinen rouva", sanoi
hän tarttuen Malvinan käteen, "-- -- ja hän oli ainoa lapseni -- --
perheeni ainoa jälkeinen".

Kuka voisi pahaksua sitä, että murheellinen isän sydän saattoi hänet
molemmin käsin pusertamaan hienoa naisen kättä vasten poveansa, kun hän
lausui nämät sanat? Ei läsnä-oleva aviomieskään voinut sitä paheksua.
Olihan Malvina kerran ollut Elemér'in emintimä.

Ferdinand Harter tahtoi näyttää tuolle asioitsijalle miten ritarillinen
mies osoittaa tunteitansa kun hänen ainoa poikansa on mereen hukkunut.

"Oi, rouvani, te sen kyllä tiedätte, vaikk'ei maailma sitä kenties
usko, kuinka suuresti rakastin onnetonta poikaani. Mutta nyt olen sen
osoittava, niin että koko maailma on sen tietävä. En aio kammoksua
rahan menekkiä. Vaikka tuhansia maksaisi, aion kunnioittaa
hänen muistoaan. Minä pyydän, minä rukoilen teitä -- sillä naisilla
on tällaisissa asioissa niin hieno kekseliäisyys -- toimittakaa tätä
minun puolestani. Mitä pitää minun tehdä viettääkseni surujuhlaa,
joka on Harter'in nimen arvoinen ja joka on osoittava taivaalle ja
maalle suruni suuruuden? Istukaa pöydän ääreen, tässä on lyijyskynä;
kirjoittakaa mitä katsotte tarpeelliseksi surujuhlaa varten Elemér'in
muistoksi".

Kuinka Malvina voi kieltäytyä noudattamasta tätä pyyntöä? Ei
ole tapana kieltää semmoista, ja naisia suuresti huvittaa
kustannus-ehdoituksien tekeminen. Hän otti siis lyijyskynän sekä
kirjoitustaulun ja kirjoitti omakätisesti mitä tarvittaisiin.

"Ensiksi ilmoitus kuoleman tapauksesta Bristolin paperille painettuna
kaikille tuttaville lähetettäväksi kuverteissa eikä ristisiteissä, 300
guldenia. Juhlallinen requiem katafalkilla ja suurella valaistuksella
1,000 guldenia. Hauta Karapescher-kadun varrella olevalla kirkkomaalla
100 guldenia. Komea muistopatsas granitista tai marmorista, pitääkö
olla granitia vai marmoriako?"

"Kallis-arvoisin", määräsi Harter.

"Herra Lemming, kumpiko on
kalliimpi, granitiko vai marmori?" kysyi Malvina.

"Sen tietäköön hiisi!" mörisi Lemming. "Paitsi sitä ei ole sairaan
ja kärsivän ihmisen erittäin hauska kuulla luetteloa siitä, mitä
hautajaismenoja varten tarvitaan".

"Määrätkäämme granitia!" päätti Ferdinand Harter.

Malvina kirjoitti 2,000 guldenia. Sitten tuli muutamia pieniä
lahjoja, suruharsoja, kukkia, vahakynttilöitä, valkoisia ja mustia
hansikkaita, soittoniekkoja, seppeleiden sitojia, haudankaivajia y.m.
kelpo väkeä, joita mainittaissa herra Lemming'in toistakin hammasta
rupesi särkemään -- ja viimein komea öljymaalaus, jota eräs maalari
Wien'issä saapi maalata Elemér'in valokuvan mukaan; vieläkin 1,000
guldenia. Summa summarum 5,000 guldenia.

Ferdinand Harter kiitti Malvinaa hellällä katseella hänen
hyvyydestänsä, mutta herra Lemming mutisi särkevien hampaittensa
välistä: "viisi prosenttia".

"Minulla on vielä yksi tuuma", sanoi Harter surumielisesti. "Tahdon
tehdä lahjoituksen poikani Elemér'in nimessä, korot tästä summasta ovat
annettavat semmoisille nuorille miehille, jotka kovasydämiset isät
jättävät satunnaiseen rahapulaan".

(Semmoinen rahasto on todellakin jo kauan ollut surkeasti
tarpeellinen.)

"Tähän tarpeesen olen määrännyt 5,000 guldenia".

Herra Lemming'in särkevien hampaitten välistä kuului: "kymmenen
prosenttia".

"Armollinen rouva", sanoi Harter ja nousi tuolilta, "olen teille
suuresti kiitollinen teidän jalosta myötätuntoisuudestanne; sallikaa
minun nyt vaan pyytää että te minun puolestani otatte toimet
tehtäväksenne -- minä en nyt sitä voisi. Poikaparkani on kerran
nimittänyt teitä äidikseen, ja hänen eläessään olitte aina hyvä häntä
kohtaan".

Malvina suostui tähänkin.

"Huomenna jätän herra Lemming'ille tätä
kaikkea varten 5,000 guldenia".

"Anteeksi, ainoastaan vaimolleni. Minua eivät hautajaismenot huvita,
ja jos voisin siitä päästä, niin en tahtoisi olla läsnä omissa
hautajaisissanikaan".

"Pitäköön taivas ne vielä kaukana!" sanoi Harter, ja toivoi sitten että
arvoisa herra pian tulisi terveeksi, pusersi rouvan kättä vielä kerran
ja meni.

Kun mies ja vaimo olivat yksinään ahdisti Malvina häntä kysymyksillä
mitä hän tarkoitti noilla sanoilla: "viisi prosenttia" ja "kymmenen
prosenttia".

"Tarkoitin", änkytti jäsentautinen puoliso, "että Elemér'in äidin
myötäjäiset tekevät 100,000 guldenia, jotka testamentin mukaan
joutuvat isän omaksi siinä tapauksessa että Elemér kuolee; tästä
minä laskin prosentin".

Seuraavana aamuna olivat nuo 5,000 guldenia todellakin Malvinan
käsissä. Tuo ihana nainen toimitti sopimuksen mukaan kaikki.

Surusanomat Bristolin paperilla lensivät ympäri maan; palvelijat
puettiin mustiin kiireestä kantapäähän; hurskaat isätkin tekivät
kaikki, mitä katsottiin tarpeelliseksi vainajan sielun rauhaa varten;
ruumiin kokoinen kuva oli valmis ja makasi Wienissä odottaen vaan
lähettämistä; granitipatsas oli myöskin valmistumaisillaan, ainoastaan
kirjoitus puuttui siitä; tätä varten Andjaldy ja oli tehnyt kolme
ehdoitusta, mutta Harter oli ne hylännyt, koska siinä ei ollut
selvästi lausuttu, mitä ihailevan jälkimaailman pitäisi löytämän erään
Harter'in muistopatsaasta. Harter päätti itse tehdä kirjoituksen
hautapatsasta varten. Hän sytytti lampun, sillä jo rupesi hämärtämään.

Tavatonta mielen lujuutta vaaditaan ihmiseltä, jonka itse pitää tehdä
kirjoitus lapsensa hautapatsasta varten, ja Ferdinand Harter'illa
oli tämmöinen mielen lujuus. Hän näytti kirjurillensa kuinka se olisi
kirjoitettava.

           Elemér von Harter'in
                Muistoksi
                Pystytti
           Surevan Isän Murhe
           Tämän Muistopatsaan.
      Hänen Luunsa Valtameri Peittää.

Näin pitkälle hän oli ehtinyt, kun kuuli askeleita takanansa. Eihän se
voinut olla kukaan muu kuin hänen kirjurinsa, jolle hän juuri tahtoi
näyttää oman ehdoituksensa. Ei kukaan muu olisi uskaltanut tulla sisään
itseänsä ilmoittamatta. Sentähden Harter ei edes kääntänyt päätänsä,
vaan jatkoi epitaphium'in kirjoittamista.

Yht'äkkiä joku taputtaa hiljaa hänen olkapäätänsä ja tuttu ääni
huutaa:

"Palvelijanne, isäni! Minä en todellakaan ole uponnut mereen".

Harter pudotti lyijykynänsä paperille, josko hämmästyksestä tai ilosta,
olkoon sanomatta.

Mutta junkkeri Elemér veti puolehensa tuolin ja istui aivan niinkuin
vaan olisi palannut ketun-ajosta tai joltakin samantapaiselta
retkeltä ja aikoi kertoa siitä. Tähän supistui molemmin puolin
jälleennäkemisen ilo.

"Niin, tuommoinen tyhmä pikinuttu on onkinut minut merestä ja uudestaan
antanut minut isänmaalle ja elämälle".

Ferdinand Harter oli todellakin suutuksissaan, ei sentähden ett'ei
hänen poikansa maannut meren pohjassa, sillä kuka Herran nimessä
voisi uskoa isällä olevan semmoinen tiikerin-sydän, vaan sentähden
että hän suotta oli menettänyt 5,000 guldenia, osoittaakseen tälle
hulivilille viimeistä kunnioitusta -- ja sitten tämä elki elävänä astuu
huoneesen ilmoittamaan ett'ei hänellä voi olla kunnia olla kuollut!

Turhemmalla tavalla ei voisi viskata rahoja ulos ikkunasta. Ja nyt
tulee isä päälliseksi pilkan alaiseksi! Harmillisinta on kuitenkin
että junkkeri Elemér on sanova: "Isäni, nuo kustannukset saat
kirjoittaa omaan tiliisi, minä en ole käskenyt sinua suremaan minua
niin kalliisti".

Ei ole helppo tietää mitä on sanottava tämmöisessä tilaisuudessa. Mutta
pian ollaan tunteellisia taas ja annetaan kättä kotiin palaavalle.

"Minä sanon sinua tervetulleeksi kotia, poikani! Minua ilahuttaa nähdä
sinua hengissä. Luulimme sinun hukkuneen".

"Niinpä olisinkin, jos eivät olisi saaneet minusta kiinni. Mutta sinä
tiedät kuinka on huonon rahan laita. Se ei niinkään pian huku".

"Toivon että se palajaa hyvänä rahana".

"Se riippuu arvo-aineesta, isäni, ja varsinkin teidän luonanne on
se sangen vaihettelevaa. Olen kuullut että sinäkin olet antanut
vaihettaa itsesi uudeksi pankinseteliksi vanhasta hyvästä hopeasta".

"Ei mitään lörpötyksiä".

"Silti olet menetellyt hyvin viisaasti, isäni. Kun agio on suuri, niin
pitää kauppoja tehdä. Täällä sinulla on paljoa kauniimpi huoneisto
kuin sinulla oli komitatirakennuksessa. Minä jo silloin kehoitin sinua
luopumaan noista lapsellisuuksista. Isänmaanrakkaus ei tuota muuta
kuin tulisoihtu-serenadeja. Minun lapsen-sydäntäni miellyttää että
olet neuvoani noudattanut".

Ferdinand Harter'illa oli pistoksia kaikissa jäsenissään; kuullessaan
tätä kiitosta olisi hän tahtonut aivastaa kiukusta.

"Ja minusta olisi sangen hyvä jos noudattaisit minun isällistä
neuvoani!" huusi hän kovalla äänellä, ankarasti punastuen.

"Hei kuinka sinä pikastut! Enkö ole noudattanut neuvoasi ja lähtenyt
suoraa tietä kotia? Tie oli tosin vähän mutkainen, sillä tuo kirottu
höyrylaiva, joka onki minut aalloista, vei minut ensin Kersel'iin
ennenkuin kotimatkalle, mutta olenhan nyt täällä, niinkuin olet
käskenyt, eikä minulla vielä ole ollut tilaisuutta saavuttaa
suosiotasi".

"No, siihen kyllä tulee olemaan tilaisuutta. En voi sanoa muuta kuin
että olen sangen tyytymätön käytökseesi tähän asti".

"Sen annan sinulle anteeksi".

"Tämä ei ole leikin asia. Minä lähetin sinut ulkomaille, jotta sinusta
tulisi mies, ja sinä olet oppinut ainoastaan mitä oli huonoa".

"Niin, sinä olet oikeassa! Kuinka paljon hyvää enkö olisi oppinut
täällä kotona -- sinun esimerkistäsi!"

"Siinä puhut oikein tahtomattasikin. Minun esimerkistäni olisit
oppinut, että todellisella isänmaan-ystävällä aina on velvollisuuksia
ja että jos ala ja ajat muuttuvat, tämä ei päästä häntä
velvollisuudesta muuttuneella ajalla ja alalla tehdä tehtävänsä
isänmaan hyväksi -- --"

"Vuotuisesta palkasta ja arvosta, joka vastaa isänmaallisuutemme
suuruutta".

"Kuule mitä sanon, äläkä puhu mikä ei asiaan kuulu. Isänmaa ei kärsi
korottomia pääomia".

"Eikä laiskoja kapaturskia".

"Mitä puhetapaa -- --"

"No no, isäni, jatka sinä vaan!"

"Isänmaa ei kärsi niitä, jotka syövät leipäänsä laiskuudessa niinkuin
sinä teet. Jokainen laiskuri on kadotettu pääoma isänmaalle".

"Mieleeni muistuu Lemouton'in ranskalainen kieli-oppi, jossa
ensimmäiseksi lu'in että sinä olet oikeassa. Sinun mielestäsi pitäisi
minun siis nyt jo ryhtyä työhön. Mutta eikö meillä ole uuden-aikuinen
virasto, jonka toimena on se, että _korkeasti-vapaasukuinen_ esimies,
koko päivän laiskoteltuansa, illalla kirjoittaa nimensä sen alle, mitä
alhaisempi virkamies ahkerasti on päivän kuluessa hänelle kokoon
kirjoittanut?"

"Se ei enää kelpaa, itsensä täytyy työskennellä ja lukea".

"Mutta tuota kokoelmaa miljoneja pykäleitä, jota sanotaan la'iksi,
sitä minä en voi sulattaa. Asian-ajajaa minusta ei tule, sillä minä en
rakasta oikeuden-käyntiä. Tuomariksi en sovi, sillä minä pitäisin aina
velan-alaisen puolta ja tuomitsisin velkojat. Hovikansliassa minua ei
voitaisi käyttää, sillä minä juttelisin kaikki salaisuudet kahviloissa.
Lähettiläskuntaan en tohtisi ruveta, sillä silloin joutuisin
taas ulkomaille, missä on huonoja esimerkkejä nähtävinä. Lainopillisiin
ja valtiollisiin toimiin minulla ei ole taipumusta. Kirjurina ei minua
kärsittäisi, sinä tunnet käsi-alani; joka sillä tavalla kirjoittaa,
hän kelpaa ehkä hänen ylhäisyydeksensä, vaan ei muuksi".

"Valitse sitten toinen elämän ura".

"On tosiaan valitsemisen varaa. Insinöri-toimista ymmärrän juuri niin
paljon ja sen verran kuin opettajani kallooni tulppasi, nimittäin
Pythagoraan lauseen. Lääkärinä minua voitaisiin käyttää ainoastaan
siinä maassa, missä väkiluku on niin suureksi karttunut, että viisas
hallitus on päättänyt jälleen saattaa tasapainoon sadon ja sen
kuluttajat. Pappi voisi minusta tulla, katolilainen kun olen, niin
olisin perheeni viimeinen uskonheitturi. Suoraan sanoen, minun tekisi
enimmin mieli ruveta kauppiaaksi. Suuria herroja kauppiaat ovat
ulkomailla, hattu päästä pois vaan niiden edessä! Kauppias siellä on
paljoa mahtavampi eläin kuin kuvernöri täällä. Ja mitä elämää
viettävät! Jokainen tekee työtä itsekseen. -- Ei siellä ole
presidenttejä eikä kuvernörejä, joidenka suosiosta kauppias riippuu, ei
vaalin-johtajia eikä vaalikokouksia, joidenka ääniä hänen täytyy
hankkia, hän ei suosittele ketään eikä kiitä ketään, maksaa vaan,
siinä kaikki. Hänestä on yhdentekevä onko maassa tasavalta vaiko
provisoriumi, vallitsevatko punaset vaiko valkoiset, hän on
aina virassaan eikä hänen tarvitse heittää pois leipäänsä
isänmaanrakkaudesta eikä ottaa sitä muilta -- isänmaanrakkaudesta.
Kauppiaaksi tahtoisin ruveta jos ei tuo kirottu seikka olisi, että
rahat aina polttavat taskussani. Paitsi sitä kunniarikas perhe Harter
ei koskaan sallisi, että heidän ainoa laillinen perillisensä seisoisi
kauppapöydän takana ja mittaisi silkki- ja moaree-kangasta entisille
tanssijattarilleen tai selittäisi vanhoille tovereille paljonko
naula maksaa tuota tai tätä juustolajia. Kaikkein Harterein ruumiit
kääntyisivät haudoissaan semmoisesta julki-häpeästä".

"Silloin sanon sulle jotain", lausui Ferdinand Harter, nousi ja kävi
poikansa luo --; "rupee sotilaaksi ja kuukauden kuluttua olet upseri".

Elemér purskahti nauruun. "_Ars brevis, vita longa_! On kai kenraleja,
jotka kuukaudessa ovat oppineet sen konstin, josta ovat eläneet 80
vuotta. Minä en puhu mielipiteistäni. Tahdon vaan huomauttaa että
kuollut pääoma on parempi kuin velka. Mutta nuori herra armeijassa
vaatii suuria korkoja, s.o. hän menettää hyvästi isä-ukon rahoja".

"Mutta miksi sitten aiot ruveta?" huusi tuo suuri mies pojalleen.

Elemér kallisti päätänsä toiselle puolelle ja pisti kädet syviin
tyhjiin taskuihinsa, sanoen:

"Miksikö? En miksikään".

"Etkö miksikään!"

"Onkohan maailmassa parempaa virkaa kuin tyhjäntoimittajan? Ja eikö
meitä ole monta? Eikö tämä ole onnellisin ihmisluokka?"

"Olkoon. Mutta herra Tyhjäntoimittaja arvattavasti ei elä tyhjästä".

"Elänhän minä",

"Ja mistä?"

"Mitä se minuun koskee, se on sinun asiasi".

"Vai minunko?"

"Tietysti. Olisihan tuo tarpeettoman mutkallista jos kohtalo,
antaessaan minulle mainion miehen isäksi, vielä päälliseksi olisi
antanut minulle hyvät luonnonlahjat? Minä olen varsin tyytyväinen
molemminpuoliseen tehtäväämme. Sinä toimitat viisauden työt, minä
hulluuden".

"Sinun työsi ovat pahemmat kuin hulluuden, ne osoittavat huonoa
luonnetta. Vai luuletko että petetyt velkojat, vietellyt tytöt ja
rouvat ovat kunniaksi ihmiselle, joka sanoo itsestänsä että hän on
herra 'Tyhjäntoimittaja'? Semmoinen ei toimita ainoastaan mitä on
tyhjää ja turhaa, vaan mitä on huonoa".

Junkkeri Elemér katseli aivan kylmäkiskoisesti julmistunutta isäänsä
ja istua keikutti tuolilla polvi käsissään.

"No, no, isä kulta, älä tuomitse niin ankarasti. Sinäkin voit vielä
tulla yhtä nuoreksi kuin minä olen".

"Siinä olet taas puhunut totta vasten tahtoasi. Niin nuoruutta vailla
kuin sinä en minä koskaan tule olemaan. Sinä olet jo ukko minun
rinnallani, pilkkaa kun teet kaikesta mitä on muille pyhää,
etkä huoli työstä, joka jalostuttaa miehen sydäntä. Kun minut viedään
kirkkomaalle, on minulla oleva jommoinenkin saattojoukko ja sinä et
eläissäsikään löydä ketään, joka muistaisi sinua kauemmin kuin sinua
näkee".

"Ehkä et sinäkään sitä tee?"

"Minä puhun sinulle suoraan. Kun sain sanoman sinun kuolemastasi,
suretti minua ajatus: 'kas tuossa loppu hyödyttömästä elämästä'. Ja kun
pelastuneena astuit silmieni eteen, ei jälleennäkemisen ilo kestänyt
sekuntiakaan, ennenkuin sen poisti ajatus: 'kas tuossa hyödytön elämä
uudestaan pitkitettynä!"

"Toinen, uusilla painovirheillä enennetty painos".

Ferdinand Harter lakkasi jo toivomasta että voisi puhua mielensä
mukaan tämän nuorukaisen kanssa. Hänen kanssansa ei päästä mihinkään.

"Sinä olet täydellinen narri, rakas poikani. Ja kentiesi se on
onneksesi".

"Niin, onhan saksalainen näytelmäkappale, jonka nimi on: 'Tyhmän
hyvin käy'."

"Vai sekö on _sinun_ sananpartesi. Miehenä ei sinulla ole suuri arvo,
vaan kenties sinua voitaisiin aviomiehenä lukuun ottaa. Mene naimiseen,
niin ehkä sillä voit tehdä onnen kaupan".

"Ehkä olet unessa nähnyt sen numeron, jolla minä voisin voittaa
pelin?"

"Jotain sinnepäin. Muistatko Danváryn perheen?"

"Tuonko kolipää-herran ja hänen lihavan rouvansa ja verettömän
tyttärensä?"

"Herra on kuollut, mutta rouva on perinyt puolen miljonaa sedältänsä,
joka oli rikas kauppias. Hän asuu täällä Pesth'issä ja elää loistavasti.
Minä olen usein häntä tavannut ja hän huomauttaa aina kuinka suotava
yhdistys lastemme välillä olisi. Sinä tunnet tytön. Sinä voit sen
valloittaa".

"Isä, sinä olet todellakin uneksinut ternosta minulle. Jotta en olisi
kiittämätöin, annan sinulle qvinternin sijaan. Mene itse naimiseen
äidin kanssa".

Elemér nousi tuolilta ja isä sekä poika koettivat saavuttaa semmoista
asemaa huoneessa, että seisoivat selin toinen toista vastaan. Hetken
aikaa ei kumpikaan katsonut hyväksi sanoin ilmoittaa ajatuksiansa.
Viimein Elemér katkaisi äänettömyyden.

"Tiedätkö, isä, mitä sinun pitäisi tehdä? Anna minulle vihdoin
viimeinkin matkapassi".

"Kyllä, kun vaan tietäisin mitenkä".

"Heitä minut ulos ovesta ja perintöni perässä".

Kuullessaan nämä sanat, kuvautui Ferdinand Harter'in kasvoissa hänen
todellinen luonteensa, hänen kylmä, ylpeä, tunnoton itsekkäisyytensä.

"Rakas herra poikani", sanoi hän ylpeästi, "kuuden kuukauden perästä
olette te laillisessa iässä. Siihen asti olette minun holhottini.
Sitten voitte haastattaa minut oikeuteen ja oikeuden-käynnin päätyttyä
sopii meidän tehdä tili siitä, mitä olemme toinen toisellemme velkaa.
Mutta siihen asti saatte hankkia itsellenne jonkun, joka teitä
mieluummin näkee kuin minä".

"Kuitataan kiitollisuudella isällinen siunaus, isäni", sanoi
Elemér katkeralla hymyllä. "Ja nyt minä pyydän, että teet minut
perinnöttömäksi kaikesta mitä on sinun omaasi, sillä niitä kasvoja,
joita tänään olet minulle näyttänyt, en tahdo periä kaiken maailman
kunnian edestä".

Hän otti hattunsa ja meni. Hänen astuessaan rappusia alas, tuli
Andjaldy alas ylikerrasta, jossa hänen huoneensa oli. He kohtasivat
toinen toistansa porstuassa.

"Hyvää iltaa, Andjaldy".

"Ah -- hyvää iltaa!"

"Te ette tunnustele, että vielä olen hengissä".

"Minä katson sitä luonnolliseksi. Oletteko jo puhutellut isäänne?"

"Olen senkin tehnyt. Ukko arveli että minun pitäisi palata valaskalan
kitaan, joka minut rannalle purskaisi".

"Mitä nyt aiotte tehdä?"

"Jatkaa elämätä".

"Mutta mitenkä?"

"Kuinka minä sen tiedän? Italialainen sanoo ett'ei kukaan vielä ole
kuollutta aasia nähnyt".

Herra Andjaldya huvitti tämä sananparsi; hän hymyili.

"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajasta Nadasch-arolla?" kysyi
Elemér.

"Ainoastaan että he ovat suurimmassa hädässä".

"Vai niin, hyvää yötä".

Nuori herra meni portaita alas ja Andjaldy Ferdinand Harter'in luo.

Tuo suuri mies käveli kiihoissaan edes takaisin huoneessa. Herra
Andjaldy ei katsonut tarpeelliseksi huomata tätä kiihtynyttä
mielentilaa.

"Pyydän saada jättää tämän jälkirätingin. Kaksi sataa guldenia".

"Mitä se on?" kysyi Harter äreästi.

"Muotokuva on tullut".

"Mikä muotokuva?"

"Se, jonka olette Wienistä tilanneet, öljymaalaus, Elemér'in kuva".

"Olkaa hyvä ja menkää helvettiin sen kanssa!" huusi Harter
raivoissaan ja heitti kynän laattialle.

Andjaldy näytti kummastuneelta ikäänkuin ei hän ymmärtäisi tätä
pikaisuutta. Harter malttoi mielensä. Hän katseli tarkasti kirjurin
silmiin. Hän sai katsella niin paljon kuin mielensä teki. Esirippu oli
laskettu.

"Kohtasitteko portailla ketään, joka äsken meni luotani?"

"Tulen huoneestani".

"Ette siis ole nähneet ketään?"

Andjaldy osasi vastata kysymyksiin välttäen.

"Näin postimiehen, joka jätti tämän paperin. Asia on suoritettu ja on
maksettava".

Harter tarkasteli vielä minutin aikaa kirjurin kasvoja, kunnes oli
varma siitä, ett'ei tämä tahtonut laskea leikkiä hänen kanssansa;
sitten otti hän toisen kynän kirjoituspöydältä ja kirjoittaa rapisteli
nimensä posti-seteliin.

"Kas siinä, maksakaa pois. Kuvan viette rouva Lemming'ille ja sanotte
että se on lahja hänelle".

Andjaldy otti postilipun ja meni tiehensä. Hän ei ollenkaan kysynyt
esimieheltänsä miksi tämä suvaitsi olla niin raivoissaan ja kiukkuinen.

Postista hän toi suuren lautalaatikkoon suljetun kuvan ja vei sen
Lemming'in herrasväelle.

Herra Lemming'in kasvojen puolikasta ei enää särkenyt, mutta hänen
täytyi kuitenkin istua sisällä.

Herra ja rouva olivat yhdessä kun herra Andjaldy ilmoitti tulonsa.

"Mitä hyviä uutisia te tuotte?" kysyi Malvina, osoittaen hänelle sijaa.

"Herra Harter tahtoisi tehdä teille mieliksi. Hän lahjoittaa teille
poikansa kuvan".

"Oi, se on jalosti tehty. Joko maalaus on täällä?"

"Olen antanut tuoda sen tänne. Laatikko puretaan juuri".

Malvina soitti kamaripalvelijaa ja käski hänen tuoda kuva sisään. Hän
määräsi mille pöydälle se oli asetettava, jotta joutuisi hyvään valoon;
kun se oli asetettu, otti hän lorgnettinsa, koska, niinkuin tiedetään,
maalauskuvaa ei voida käsittää paljaalla silmällä.

Herra Lemmingkin oli taiteenharrastaja ja kiirehti selittämään oman
käsityksensä kuvasta:

"Sangen kaunis, hieno työ; toinen käsi olisi voinut olla paremmin
piirustettu! Tuo vaalea pohja tekee kasvojen värin melkein tummaksi,
Rahl'in koulun on tapana tehdä kasvot tummiksi; se on valokuvan syy,
että nenä on leveämpi ja silmät pienemmät kuin olivat, vaan tämä ei
estä näkemästä yhtäläisyyksiä. Vai kuinka, herra Andjaldy?"

Herra Andjaldyllä ei ollut mitään mielipiteitä tässä asiassa.

"Minä en ymmärrä arvostella maalauskuvia".

Sitä paremmin Andjaldy ymmärsi eläviä kasvoja. Hänen huomionsa oli
kiintynyt Malvinan kasvoihin ja tämän raittiista huulista hän huomasi,
ett'ei lorgnetti ainoastaan auta paremmin näkemään, vaan myöskin
kätkemään kaksi petollista kyyneltä, jotka nousevat silmiin nähdessään
kuvan hänestä, joka kaikkine vikoineen kuitenkin oli hyvä poika, ja
joka nuoruuden kukoistuksessa sai niin surkean surman.

Tämän tarkastelun ja äänettömän katselemisen kestäessä astui huoneesen
Wienistä tuotettu kamaripalvelija, joka ei vielä tuntenut ketään
kaupungissa. Ilman mutkitta huusi hän kohta:

"Jesus, Maria! tuo herra on täällä!"

"Mikä herra?" kysyi Lemming.

"Joka on maalattu tuossa".

"Missä on herra?"

"Ulkona etuhuoneesso. Minä pyysin hänen korttiansa, mutta hän sanoi,
että se oli meren vahingoittama; kysyin sitten hänen nimeänsä ja tähän
hän vastasi, että minä vaan menisin sisään pyytämään, että hän pääsisi
'emintimänsä' puheille".

Malvina huudahti ja piti tuolin selästä kiinni, jott'ei kaatuisi.

Hetken kuluttua ovi lensi selälleen ja kuolleeksi luultu poika astui
sisään.

Täällä ei häntä vastaanotettu niinkuin isän katon alla.

Malvina juoksi ilohuudolla häntä vastaan ja sulki hänet rajusti iloiten
sylihinsä. Hän suuteli nuorukaisen päätä, kasvoja, silmiä; itki ja
nauroi vuorottain, kallistaen päätänsä hänen olkapäätänsä vasten! Ne
eivät olleet sanoja, inhimillisiä ääniä, joita Malvina puhui hänelle;
se oli riemulaulua linnun, joka poikasensa löytää.

Herra Lemming, puoliso, ja herra Andjaldy, kirjuri, katselivat toinen
toistansa kummastellen. Molemmat näyttivät etsivän syytä, jonka
nojalla sopii näin vastaanottaa haaksirikkoa kärsinyttä poikaa.

Elemér salli itseänsä suudella ja syleillä, ja kun se oli päättynyt,
purskahti hän nauruun.

"Niin, täällä olen nyt taas, emintimäni!"

"Yhdeksänkymmentä prosenttia", mutisi Lemming itsekseen, silittäen
leukaansa. Hänen huulillansa oli melkein kysymys: "kuinka uskalsitte
olla kuolematta?"

"Paha, ilkeä poika!" huusi Malvina, pyyhkien pois kyyneleet
batisti-nenäliinallaan. "Tuolla tavalta saattaa meidät epätoivoon!
Näettekö tämän mustan puvun? Te olette pukeneet minut tähän pukuun. Ja
kuinka itkinkään teidän requiem'issä".

"Minunko requiem'issä?"

"Niin juuri teidän; se oli suurenmoinen. Me maksoimme siitä kymmenen
tuhatta guldenia".

"Tuhat tulimmaista! Eikö niitä voi saada takaisin pappi-roistoilta?"

"Aina sama narri kuin ennenkin. Te olette pässinpää".

"Me täällä juuri katselimme teidän muotokuvaanne, jonka teidän hyvä
isänne on maalauttanut Wienissä. No älkää nyt naurako yhtä mittaa.
Teidän isänne on sen minulle lahjoittanut. Herra Andjaldy on juuri sen
tuonut".

Elemér huomasi nyt vasta Andjaldyn.

"Ah me tapaamme toisemme jo toisen kerran, kunnon ystävä!"

"Te olette siis jo nähneet herra Elemér'in?" kysyi Lemming, katsoen
terävästi Andjaldyyn.

"Me kohtasimme toinen toistamme --"

"Ettekä sanoneet meille mitään?"

"Ei kukaan ole minulta kysellyt".

"No se on omituista! Tämä Andjaldy on peijakkaan hidas ihminen.
Kuuletteko armaani!"

Malvina ei kiinnittänyt huomiotansa siihen.

Herra Andjaldy tarttui hattuunsa ja jätti hyvästi.

"Minun täytyy mennä; hyvää yötä!"

Mitään käden suutelemista ei tällä kertaa tapahtunut.

Herra Lemming katseli kelloansa ja huomasi että sen oli aika panna
maata, joka äsken oli parantunut sairaudesta.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei saanut olla kuulemassa
kaikkia niitä merkillisiä seikkoja, jotka pelasivat herra Elemér'in
niin merkillisellä tavalla. Vaan huomenna hän kuulustelee niitä
rouvaltansa. Nyt oli tohtoria totteleminen. Lääkärin määräys on pyhä
käsky. Hän pyysi sentähden saadakseen toivottaa itsellensä hyvää yötä.

Vaan oikeastaan hän ajatteli itsekseen: "on paljoa viisaampi, että tämä
nuori mies on yksinään rouvan kanssa, joka on hänelle äidin sijassa,
kuin että olemme kaikki kolme yhdessä. Tämä nuori mies tarvitsee nyt
epäilemättä rahoja; matkapassin on hän saanut isältänsä ja jos Lemming
jää, niin hänen kukkaronsa kaula varmaankin pitenee. Puhukoon siis
rouvan kanssa, minä olen nukkuvinani".

"Te olette siis jo olleet isänne luona?" kysyi Malvina, kun olivat
kahden kesken.

"Kävin siellä; hän ajoi kuin ajoikin minut jo ulos".

"Voi teitä huliviliä, nyt olette varmaankin taas käyttäynyt
sopimattomasti ja uudestaan ärsyttänyt isäänne".

"Entäs sitten?"

"Mitä olette tehnyt?"

"Olen ollut niin hävytön, ett'en uponnutkaan mereen".

"Mitä nyt taas lörpötätte?"

"Tietysti sulaa panettelemista. Se on parantumaton tauti minussa; minä
myönnän sen. Isäni on itse hyvyys ja rakkaus, sen sinä paraiten tiedät,
emintimäni. Mutta minä ai'on olla yhtä kovasydäminen ja kiittämätön
häntä kohtaan, kuin sinä olit. Minäkin ha'en eroa hänestä".

"Mutta, hyväinen aika, malttakaa toki mieltänne!"

"Enkö minä rukoillut sinua, kun ai'oit erota meistä? Ja enkö tänään
myönnä että kuitenkin teit oikein? Jos olisit häntä vihannut, niin
sovinto kenties olisi voinut tapahtua, mutta sinä ylenkatsoit
häntä, ja se teki asian auttamattomaksi. Minä olen käyvä oikeudessa
äidinperinnöstäni. Mutta puhukaamme hauskemmista asioista".

"Hyvä, Elemér, sangen hyvä; mutta ensimmäinen kysymys on: kunnes
oikeuden-käynti on päättynyt -- ja sitä voi kestää kauan kyllä, sillä
isänne on mahtava herra -- mistä aiotte elää?"

"Hahahaa' Voinhan ostaa itselleni ruukun ja tulla teidän luo joka
päivä, päivällisen jälkeen, saamaan vähän tähteitä".

"Älkää puhuko niin, muuten tukistan teitä. Suuri veitikka kun olette,
tiedätte varsin hyvin, että niin kauan kuin minulla on leipäpalanen,
ei teiltä tule puuttumaan puolta siitä. Mutta asua minun luonani ette
voi, sillä te olette jo pitkä poika ja maailma voisi ruveta puhumaan
asiasta; sitä paitsi on Lemming'in ja Harter'in väli semmoinen, jotta
ei olisi viisasta menetellä aivan suorasti häntä kohtaan. Me emme
anna teidän nälkää kärsiä, mutta tähän asti olette ollut kavaljeri ja
tottunut kuluttamaan ainakin sata guldenia kuukaudessa. Että näytätte
renttumaiselta ei käy laatuun. Siis on jotakin keksittävä".

"No, minä arvaan että pian jotakin keksitte".

"Vai minäkö?" huusi Malvina, sydämellisesti nauraen. "Kas kuinka tuo
veitikka minun tuntee. Minun pitää hänelle jotakin keksiä.
Ajatelkaamme. Mistä kivestä hänelle voitaisiin öljyruukkua tehdä?"

Malvina pani toisen kätensä ruusunvärisen sormenpään huulillensa ja
mietti. "No, yksi keino minulla on!" sanoi hän ja hänen etsivä silmänsä
kiintyi muotokuvaan. "Tuo muotokuva".

"Tämä muotokuvako?"

"Niin, teidän muotokuvanne".

"Pitääkö minun ottaa se selkääni ja mennä tarjoamaan sitä kaupaksi?"

"Kuva on minun, ymmärrättehän! Minä olen sen tilannut. Se tuli
maksamaan kolme sataa guldenia. Ne täytyy sekä Lemming'in että
Harter'in maksaa. Minä otan sen hinnan molemmilta, ja siitä tulee
sentään jotakin teille. Kuva jää tänne. Aivan luonnollista on siis
että Lemmingkin maksaa maalauksesta, joka hänen salonkiansa kaunistaa.
200 guldenia annan teille kohta, enempää ei ole piirongissani. Jos ei
Lemming olisi pannut maata, saisi hän maksaa kolmannen sadan. Nämä
kaksi sataa riittäkööt siis huomiseksi, s.o. kaksi kuukautta".

Elemér suuteli Malvinan kättä.

"Olenhan sanonut, että sinä olet rakastettavin emintimä maailmassa".

"Kas niin, ei mitään imartelemista, miettikäämme mitä muuta voidaan
tehdä. Kuolemanne kautta olette saattaneet meidät hyvin turhiin
kustannuksiin. Tiedättekö että me teidän muistoksenne olemme
teettäneet suuren graniti-patsaan, joka maksoi 2,400 guldenia?"

"Kauheata! Kuolleethan tuhlaavat rahoja aivan hulluuteen asti".

"Osoitus jälkeenjääneitten surun suuruudesta. Mutta päähäni
pistää jotakin. Lemming'illä on monta tuttavaa raha-maailmassa.
Ehkä voitaisiin myydä hauta ja patsas jollekin, joka tarvitsee sitä
paremmin".

"Hahahaa!" nauroi Elemér. "Tämä kosto _non plus ultra_ kekseliäisyyttä
tuhlaajapojalta. Kelvoton nousee kuolleista ainoastaan myymään
hautansa ja hautakivensä ja elääksensä vielä vähän aikaa
isänmaassansa niin kauan kuin hautakivestä saadut rahat riittävät. Tätä
temppua ei kukaan ole tehnyt ennen minua".

Malvina itse nauroi sydämen pohjasta tuhlaajapojan kevytmieliselle
puheelle.

"Vähäksi aikaa olette pelastunut; sanokaa nyt kauniisti emintimällenne
hyvää yötä ja menkää kotia. Missä teidän kapineenne ovat?"

"Kapineeniko? Atlantic'in majassa kuusi syltä meren pinnan alla".

"Ette siis saaneet mitään pelastetuksi?"

"Ei edes kaulaliinaakaan".

Elemér'illä ei todellakaan ollut mitään kaulaliinaa. Hänen
paidankauluksensa oli napitsematta leveillään molemmille puolin.

"Ette siis voi mennä siistiin ravintolaan illallista syömään.
Odottakaa":

Malvinalla oli kaulassa ohut musta kaulavaate, hienoilla pitseillä
reunustettu. Sen hän riisui kaulastansa ja pani Elemér'in kaulaan.

"Herra maankuleksija, te olette niinkuin puusta pudonnut hirtehinen;
nyt näytätte ainakin ihmiseltä. Suudelkaa kättäni ja menkää tiehenne.
Minä odotan teitä huomenna päivälliseksi ja silloin saamme jatkaa
keskusteluamme teidän asioistanne".

"Tuosta suuresta taakasta, joka on pudonnut sydämeltäni".

Elemér suuteli hellästi Malvinan kättä ja meni.

Ovessa Malvina huusi hänen jälkeensä:

"Tulkaa takaisin, niin saatte vielä jotakin".

Hän tuli ja sai suutelon poskelleen. Malvina juoksi sitten sisään
makuuhuoneesensa.

Mutta junkkeri Elemér juoksi täyttä laukkaa rappusia alas ja suoraan
ulos kadulle niin pian kuin nuori ihminen voipi, jolla ei pitkään
aikaan ole ollut äyriäkään ja jonka taskussa 200 guldenia nyt polttaa.

Asunnon hankkimista hän kaikkein vähimmin ajatteli. Hän seisatti
ensimmäisen ajurin, minkä vaan löysi, ja käski tämän ajaa niinkuin
hengen kaupalla. Lupaus juomarahasta lisäsi vieläkin vauhtia.

Elemér tuli asemahuoneelle oikeaan aikaan.

Hän lunasti kohta pääsylipun ja hän hyppäsi junaan kun kolmas kerta
soitettiin. Minnekä nyt? Hänellä oli vaan yksi ajatus.

Olikohan kukkia kasvanut niistä siemenistä, jotka hän oli etelästä
lähettänyt?

"Kuinka vuokraajain käy Nadasch-arolla?" oli hänen ainoa kysymyksensä
ollut Andjaldylle, joka oli toimittanut hänen kirjeensä perille.

"He elävät suuressa kurjuudessa".

Tämä sana karkoitti kaikki muut ajatukset hänen mielestään.

Matkarahoja oli hänellä juuri sen verran että sai ajurin ja
rautatiematkan maksetuksi. Noita kahta sataa ei saatu koskea. Hän
tyydyttää sentähden ruokahaluansa ainoastaan pienellä vehnäleivällä.
Kentiesi heillä ei ole sitäkään.

Rautatie-vaunuissa uni hänet valloitti; hän heräsi vasta jokseenkin
myöhään aamulla konduktörin huutaessa hänen korvaansa sen aseman
nimen, jossa hänen oli pois astuminen. Se oli eräässä pikkukaupungissa
Unkarin aromaalla.

Elemér katsoi kohta ympärilleen, hakien kyytimiestä.

Asemahuoneella seisoi ainoastaan yhdet rattaat, joidenka omistajan
kanssa hän pian sopi. Ajuri pyysi vähän ja lupasi vielä vähemmän. Hän
lupasi ajaa lähimpään kylään, armollinen herra saisi sitten pitää
huolta siitä, kuinka sieltä pääsisi.

Vaunuissa oli ainoastaan lauta istuimeksi.

"Kuules, toveri, eikö sopisi panna vähän olkia vaunuihin?" kysyi
Elemér.

"Olkiako?" kertoi ajomies, "niitä me söisimme, jos vaan olisi".

Elemér ei tätä vastausta ymmärtänyt. Hän tuli kaukomailta, minne huuto
isänmaan hädästä ei ollut kuulunut.

Selittääksensä asiaa näytti ajuri hevosen pääkopsan. Siinä oli
hienoksi hakatuita poppeli-vesoja.

"Tässä on kauroja".

Eväspussistaan otti mies kiilan-muotoisen kummallisen esineen,
saman-värisen kuin maa.

"Tämä on leipää".

"Mistä se on leivottu?"

"Hienonnetuista ja liisillä sekoitetuista mais-oljista".

Elemér rupesi nyt katsomaan ympärillensä. Vasta nyt hän huomasi mikä
erämaa hänen eteensä levisi.

Se seutu, jonka kautta hän eilen matkusti, oli vielä paratisin kuvana.
Tonavan toisella puolella oli vielä vihannuutta ja peltoja, riihissä
puitiin, vaan täällä oli kaikki autiota, paljasta ja tyhjää.

Hevoset olivat kurjia ja jaksoivat tuskin liikkua. Edistyminen oli niin
muodoin sangen surkeata, vaikka ajomies ahkerasti piiskaa heilutti.
Toinen kummallinen seikka esti kulkua. Karjalaumoja ajettiin tomuista
tietä myöten ajajia vastaan niin paljon että Elemér'in kiusaksi täytyi
seisahtua; sillä eläimet eivät väistyneet pois tieltä, ei silloinkaan
kun väliaika tunkesi ruumiisen.

"Onko täällä markkinat?" kysyi Elemér.

"Ei suinkaan, armollinen herra, ajavat vaan karjoja talveksi Tonavan
toiselle puolelle. Täällä ei enää ole oljenkorttakaan, jota voisivat
syödä".

Elemér käsitti nyt tuon surkean ammonnan, jolla nuo tuhannet laihat
elukat ilmaa täyttivät.

Jaksaisivatko todellakin kulkea Tonavan toiselle puolelle?

Ihmiset, kohdatessaan toinen toistansa tiellä, eivät enää tervehtineet.
Se oli voitettu joukko, joka teki pyhiinvaellusta.

Siellä täällä oli kaatunut elukka tiellä. Se jäi sinne.

"Eikö voisi käyttää lihaa?" kysyi Elemér.

"Miksikä liha kelpaa kun ei ole suoloja?"

"Eikö ole suoloja?" sanoi hämmästynyt Elemér.

"Ei ole".

Tie oli jotensakin pitkä. Väsyneet hevoiskaakit kulkivat suurella
vaivalla.

Jo kaukaa näkyi sen kylän kirkon torni, johonka oli lähdettävä. Vaan
oli ikäänkuin se itse olisi ollut mutkalla, eikä tahtonut lähemmäksi
tulla. Oli jotensakin myöhäistä, kun saapuivat tien varrella olevaan
ravintolaan, jonka edustalle ajuri pysähtyi, antaakseen hevostensa
levätä.

Nyt eivät enää olleet kaukana periltä. Elemér maksoi ajurin eikä
malttanut odottaa hevosten tointumista, vaan jatkoi matkaa kylään
päin jalkasin. Sinne tultuansa hän kysyi kylänvoutia. Tälle hän
ilmoitti olevansa matkalla Nadasch-arolle ja tahtoi hevosta rehellistä
rahapalkkiota vastaan.

Kylänvouti oli huonolla tuulella. "Vaikka tukatin maksaisitte, ette
täältä voi saada hevosia".

"Miksi ei?"

"Siksi ett'ei niitä ole".

"Minne ne ovat lähteneet?"

"Me olemme tänään tappaneet ne kaikki".

"Miksi sen teitte?"

"Päästäksemme näkemästä niiden tuskia. Kolmekymmentä viikkoa olemme
turhaan odottaneet saavamme nähdä ruohon kortta maassa".

Elemér alensi vaatimuksiansa yhä enemmin.

"Onko täällä mitään ravintolaa, jossa voisi saada pikarillisen vettä
ja leipäpalasen?"

"Jos meillä olisi vettä ja leipää, niin olisimmekin suuria herroja.
Täällä ei asu mitään ylimyksiä".

"Sitä, jolla on leipää, pidetään siis ylimyksenä?"

Elemér'iä ravistutti vilu, vaikka aurinko paahtoi palavasti.

"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajista Nadasch-arolla, kuinka
heidän käy?"

"Nyt ei kukaan tiedä uutisia naapureistaan, ei kukaan käy kylässä. Ehkä
te aiotte lähteä sinne?"

"Ai'on. Onko pitkä matka?"

"Ainakin kolmen tunnin matka. Menkää vaan oikealle, itään päin; ette
voi eksyä tieltä; korkea savutorvi osoittaa kaukaa missä Nadasch-aron
polttimo on. Luulen sen seisovan, niinkuin kaikki muutkin polttimot,
kun ei ole mitään poltettavaa".

"No, voitteko antaa minulle edes keppiä matkatoveriksi?"

"Siinä voin teitä palvella; kerjäläissauvoja täällä vielä löytyy".

Elemér rupesi kulkemaan autiota seutua myöten, joka kaikkialla oli
kamalan näköinen.

Oli vallan hämärä kun hän saapui taloon. Portti näytti jo olevan
suljettu. Hän huusi pihalle päin, että tultaisiin avaamaan; kun ei
kukaan tullut, avasi hän itse portin ja meni pihalle.

Ei mikään koiranhaukunta häntä vastaan-ottanut, ja se häntä
kummastutti. Mutta vielä kummempi hänestä oli että kyökin ovi oli
suljettu. Eivät suinkaan vielä olleet levolle menneet?

Tarkemmin ympärillensä katseltuaan, havaitsi hän ett'ei mitään jälkiä
näkynyt portaitten hienossa tomussa. Täällä ei siis asunut ketään.

Hän katsoi ikkunoista sisään; ei missään kynttilän valoa näkynyt. Hän
meni työväen asunnoille; nämäkin olivat suljetut. Hän kävi tallissa ja
läävässä; kaikki tyhjinä.

Koko talo, koko talo tyhjänä; ei oljen-korttakaan näkynyt.
Ladolla oli olkikatto; tämä oli puoleksi revitty. Silppukone ja
oljen tähteet osoittivat mihin tarpeesen katto oli tullut käytetyksi.

Hän meni alas puutarhaan. Puissa ei ollut lehtiä eikä hedelmiä.
Viisikymmen-vuotiset hedelmäpuut oli kuivuus halaissut latvasta
juureen asti ja tarhamaa oli täynnä halkeemia ja loukkoja, niin kuin
hyytynyt laava-virta.

Hän tuli pieneen, paju-oksilla aidattuun tarhaan; siellä löysi hän
etsimänsä.

Siellä olivat nuo etelän kukkaset, joiden siemenet olivat tulleet
kaukomailta. Hän tunsi ne. Siinä ne ovat.

Kuihtuneet olivat, tomuksi poltetut, kuolon seppeleeksi muuttuneet.

Mutta niitä oli kuitenkin ollut; ovat kasvaneet ja kukoistaneet hellän
käden hoitamina.

Missä hän on, joka niitä on hoitanut? Mihin koko perhe on joutunut?
Ei kukaan voi hänelle tietoa antaa. Ei ole elävää olentoa, joka voisi
kaikunakaan vastata hänen kysyvään ääneensä; ei kuulu linnun liverrystä
eikä mehiläisten surinaa. Kukat yksistänsä puhuivat.

Pienen puutarhan keskikohdalla on hiekkakumpu, joka ennen oli ollut
turvepenkkinä, mutta nyt oli ihan paljas. Siihen nuorukainen istuutuu
ja rupeaa puhumaan kukkasille, noille kuihtuneille kukkasille. Kaikki
on äänetöntä, autiota hänen ympärillänsä.

Tämä nuorukainen, joka nauroi kun hän karkoitettiin isän kodista ja
teki pilkkaa omasta hautauksestansa, rupesi nyt pää kuihtuneelle
turvepenkereelle kallistuneena, kenenkään näkemättä ja kuulematta,
katkerasti itkemään.

Tällä vuotehella kului yö. Siinä hän uneksi valveilla yön pitkät
hiljaiset tunnit, yksinänsä tässä suuressa avarassa haudassa, jonka
pohjana oli koko maa ja seininä neljä ilmansuuntaa. Aamu tuli,
hän valvoi vielä. Silloin taittoi hän yhden noista kuihtuneista
kukkasista, jotka olivat hänelle niin tutut ja jotka olivat niin
eroavia Unkarin kukista. Sen hän pani lompakkoonsa ja meni samaa tietä
mitä tullut oli.

Tuo nuori herra sai mennä jalkasin rautatielle asti, vaikk'ei ollut
tottunut semmoisiin marsseihin. Hän ei voinut saada vaunuja mistään
hinnasta, vaan sai kulkea jalkapatikkaa niinkuin muutkin köyhät raukat.

Matkalla maistoi hän maisin-oljista tehtyä leipää; muuta ei ollut
saatavissa, eikä hän ollut syönyt mitään 36 tunnin kuluessa. Tästä
leivästä oppi hän paljon muutakin, jota ei ollut ennen tietänyt.

Rautatien asemalle tuli hän keski-yöllä, jotta juuri ennätti astua
junaan. Siinä olisi hän levännyt, jos olisi saanut aromaan autiokuvaa
mielestänsä poistetuksi. Yön pimeydessäkin näki hän yhä vaan tuota
mustaa aromaisemaa, joka olisi ollut paratisi, ellei taivaan kirous
olisi sitä polttanut.

Hän ajatteli: tuon maiseman kaltainen minun sieluni on.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää Elemér oli meno- ja tulo-matkalla. Myöhään iltapäivällä
hän taas oli Pesth'issä.

Hän riensi heti Lemming'ille; jo eilen päivällisellä hänen olisi
pitänyt olla siellä. Hän pudisti tomun vaatteistansa, ett'ei
huomattaisi mitään tuosta kummallisesta jalkapatikasta. Hänen jalkansa
olivatkin niin väsyneet, että tuskin jaksoivat toinen toistansa
seurata.

Kamaripalvelija, joka oli ilmoittava hänen tulonsa, sanoi
hänelle edeltäkäsin: että herrasväki juuri oli menossa sirkukseen.
Pyydettyänsä saada puhua muutaman sanan, pääsi hän kuitenkin sisään.

Malvina oli täydessä teateripuvussa ja herra Lemming veti juuri
glacé-hansikkaat käsiinsä.

Levottomalla mielellä vastaan-otti hän tuon nuoren herran.

"Kylläpä te tulitte kauniisti!"

"Minä satuin hiukan viipymään".

"Hiukan, sanotte. Jos olisimme eilen odottaneet teitä päivälliselle,
niin ruoka olisi tullut jotensakin kylmäksi. Missä olette te
oleskelleet?"

"Saat kysyä, minä en kuitenkaan sitä tunnusta".

"Olette kaiketi olleet juomatoverien seurassa paikoissa, joita ei sovi
mainita siistille ihmisille. Näen silmistänne, ett'ette ole nukkuneet
ollenkaan. Näytätte siltä kuin olisitte korttia lyöneet ja olleet
juomatiellä kaksi päivää ja kaksi yötä; tuosta yöllisestä ilosta nyt
tuskin jaloillanne pysytte, näyttää siltä kuin olisitte tanssineet
kaksi yötä".

"Toru vahvasti, rakas emintimäni, minä ansaitsen kaikki moitteesi.
Kaikki mitä huonoa sinä voit ajatella ei ole niin huonoa kuin se, mitä
minä olen tehnyt. Olen kelvoton, kunnoton raukka, tiedäthän sen".

"Se on paha kyllä teille. Minä ponnistan voimiani teidän hyväksenne ja
te ette huoli minusta edes sen verran, että annatte minun tietää missä
oleskelette. Panen vetoa siitä, että jo olette tuhlanneet rahanne
kaikki".

"Oi kuinka verrattoman hyvin te minua tunnette".

"Menkää nyt, minä suutun teihin. En huoli teistä enää tänään. Hankkikaa
itsellenne asunto ja nukkukaa tarpeeksi. Minä olen todellakin
suutuksissani".

Herra Lemming katsoi nyt sopivaksi säestää julmistunutta puolisoansa ja
kääntyi hänkin Elemér'iä vastaan.

"Jaha, mon cher, tämä ei kelpaa ajan pitkään. Te ette ymmärrä sitä
tilaa, johon olette itsenne saattaneet. Te väärinkäytätte heikkouttamme
sentähden että liiaksi teitä hyväilemme. Te vietätte huonoa elämää, mon
cher, muiden kustannuksella alinomaa eläen, olette kevytmielinen muiden
kustannuksella ja pilkkaatte sitten omaa häpeäänne -- niin ei siveä
ihminen tee".

Elemér punastui ankarasti, vaan hän ei sanallakaan vastustanut,
pusersi vaan huulensa yhteen ja loi silmänsä maahan. Torukoot!

Vaan Lemmingin lausuessa tuon loppulauseen ja kun hän oikein oli
vauhtiin pääsemäisillään saarnassansa, tuuppasi Malvina häntä hiljaa
kylkeen, mennen hänen ja Elemér'in väliin, ja katkaisi hänen puheensa.

"Hyvä Lemming, ei kukaan ole käskenyt sinua sekauntumaan tähän asiaan.
Elemér on kyllä kevytmielinen, mutta mitään huonoa ei hän ole tehnyt;
sitä ei kukaan sanoko minun kuullen. Jos hän on tuhlannut, niin on
hän omia rahojansa tuhlannut, ja mitä hänen edestänsä on maksettu,
se on otettu hänen omaisuudestansa. Ja nyt hän kadottaa senkin, mitä
ymmärtäväisemmät hänen omaisuudestansa heittävät ulos ikkunasta. Älä
ollenkaan häntä moiti. Minä voin sitä tehdä, sillä minä tarkoitan
hänen parastansa. Mutta te muut saatte olla sekauntumatta tähän. Tämä
asia on aivan meidän kesken".

Malvina napitsi kauniin valkoisen hansikkaansa ja kääntyi Elemér'in
puoleen.

"Te herra tuhlaaja-poika, minä annan teille tiedoksi että olemme
myyneet hautapaikkanne l,000:stä guldenista. 10:ksi kuukaudeksi
olette siis turvattu; mukautukaa siihen. Sill'aikaa ehkä jotakin
keksitään. Oletteko tyytyväinen minuun?"

Elemér nyykäytti päätään.

"Hän ei kiitäkään!" mörisi Lemming itsekseen, tarjoten Malvinalle
käsivartta.

Elemér hiipi hitaasti ja hiljaa heidän jäljissään.

Ennenkuin Malvina astui vaunuihin, jotka olivat portilla, katsoi hän
vielä kerran taakseen ja, antaen tuolle kevytmielisellä nuorukaiselle
kättä, sanoi hän:

"Kas niin, nyt en ole suuttunut enään".




12 Luku.

Katkeraa leipää.


Mutta mihin aro-talon asukkaat ovat joutuneet?

Tuon kovan koetuksen jälkeen, joka oli kohdannut Bilágoschin perhettä,
oli ensimmäisenä ja tärkeinnä toimena se, että sairas perheen-isä oli
vietävä Pesth'iin ja kysyttävä lääkärein neuvoa hänen suhteensa.

Eihän varmaan tietty oliko hän halvautunut vaiko mielettömäksi
käynyt. Kysymys oli vaan kuka häntä saattaisi ja kuka kotiin jäisi.

Rouva Bilágoschi oli itse niin hermoton, että näytti mahdottomalta
lähettää hänet yksinänsä hänen tylsämielisen puolisonsa kanssa
matkalle. Eikä myöskään käynyt jättäminen sairasta yksistään Ilonkan
hoitoon; vaan jos molemmat häntä seuraisivat, kuka silloin hoitaisi
toista onnetonta perheessä, tuota kuuromykkää lasta?

Tästä oltiin hyvin huolissaan. Sen Böschke kuuli ja hänellä oli kohta
neuvo käsillä.

"Lähtekää molemmat Pesth'iin sairaan herran kanssa. Pientä
kuuromykkää minä kyllä hoidan. Uskokaa koko talo minulle. Ei
höyhensulkakaan ole katoova teidän poissa ollessanne".

Tähän ei ollut mitään sanomista; talo ja lapsi oli jätettävät Böschken
huostaan.

He hiipivät pois tuon pienen raukan luota aamulla kun hän vielä nukkui.
He eivät häntä herättäneet jäähyväissuutelolla, ett'ei hän itkisi
heidän lähdöstänsä. Böschke vannoi kaiken pyhän kautta suojellakseen
pienokaista yöt päivät.

Sairaan tähden oli heillä monta vastusta tiellä.

Hän ei tahtonut liikahtaa paikasta, mihin kerran oli istuutunut. Hän ei
syönyt jos ei häntä suorastaan ruokittu; hän oli kuin pieni lapsi, joka
ei vielä osaa käyttää jäseniänsä.

Pääkaupungissa neuvoteltiin taitavimpien lääkärien kanssa. Nämä
antoivat sangen vähän lohdutusta. Tämä tauti on pitkällinen,
sanottiin, ainoastaan kuolema sen lopettaa. Paras neuvo, mitä he
taisivat antaa, oli se, että lähdettäisiin takaisin maalle sairaan
kanssa viheriöivän luonnon helmaan! --

Siellä hän oli käynyt mielettömäksi.

Vaan ei löydy rohtoja tätä tautia
vastaan pääkaupungin seitsemässä aptekissa.

Eräänä aamupäivänä, kun lääkäriä odotettiin, näki Ilonka alhaalla
kadulla erään talonpoikais-naisen pienen pojan kanssa. Nainen kantoi
suurta vaatemyttyä selässään.

"Katso äiti", sanoi Ilonka, "jos en tietäisi että Böschke ja pikku veli
ovat siellä kotona, niin sanoisin: katso tuossa he ovat".

"Kuinka sinä niin arvelet", sanoi rouva Bilágoschi, "eiväthän
nuo ole heidän näköisiä".

Talonpoikaisnainen seisahtui ulkopuolelle sitä ravintolaa, jossa
Bilágoschi asui, ja teki kysymyksiä. Muutama hetki sen jälkeen aukeni
ovi ja he astuivat sisään.

Nyt he kohta tunnettiin. Päivettyneitä, pölyisiä kiireestä kantapäähän
olivat molemmat, sekä Böschke että tuo kuuromykkä lapsi.

"Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut?" huusi rouva sill'aikaa kuin
Ilonka riensi syliinsä sulkemaan pienen veljensä. Lapsi vaipui
uupuneena ja itkien hänen syliinsä.

"Mitäkö on tapahtunut, mitäkö on hätänä?" kertoi Böschke laskien
suuren myttynsä lähimmälle pöydälle, niinkuin se olisi ollut sopivin
paikka. "No kyllä minä kerron kaikki järjestyksessä niinkuin se
tapahtui. Mutta jos saan luvan, niin nyt käyn istumaan, sillä me olemme
kävelleet tänne ja minä olen kantanut pikku herraa käsivarrellani kun
hän oli väsynyt".

Näin sanoen kävi hän istumaan ja, vedettyänsä jalkaan kengät, joita hän
tähän asti oli kädessään pitänyt, jaksoi hän ruveta kertomaan asiat
alusta asti.

"Niin, neljä päivää armollisen herrasväen lähdettyä tulee vaunut
ajaen sekä vaunuissa punatukkainen viskaali ja laamauni. Paitsi
niitä kirjuri ja heitukka, Päästyänsä sisään nämä herrat eivät tehneet
mitään kysymyksiä eivätkä odottaneet semmoisia, käskivät vaan kirjurin
istumaan. Tämä rupesi kirjoittamaan montako peiliä huoneessa oli,
montako tuolia, montako piironkia! 'Hm', ajattelin minä, 'mitähän tästä
tullee?' Sitten kysyivät minulta oliko minulla piirongin avaimet.
Minä myönsin, sillä minkätähden valehtelisin? Sitten piti minun jättää
ne heille, sanoivat, mutta minä vastasin: enpä anna, en itse
perkeleellekään! No se oli yhdentekevää. He sytyttivät kynttilää,
ottivat esille lakkaa ja rupesivat lakkaamaan pieniä papereja
lukonläpien eteen. 'Kuulkaa herrat, tuota en suvaitse, että tuolla
lailla lakkaatte huonekalujamme. Täällä on kaikki uskottu minun
huostaani, enkä minä salli mitään koskettaman isännän poissa ollessa'.
Nain sanoin minä. Silloin huusi punatukkanen viskaali: 'miksi ei hän
ole kotona? Juuri sentähden kirjoitamme kapineet, että hän on karannut
perheensä kanssa'."

"Karannut!" huudahti rouva Bilágoschi ja peitti häpeästä hehkuvat
kasvonsa. "Mekö olisimme karanneet!"

"No, no, älkää olko millännekään; minä hankin teille paikalla
hyvitystä. 'Jos te rohkenette sanoa että isäntäni on karannut,
niin saatte itse karata tavallista pikemmin, sama se, josko oven
tai ikkunan kautta!' Punatukka käski minun olla vaiti, muuten saisin
korvapuustin. 'Koettakaa vaan', sanoin minä, 'mutta samassa te, hyvä
herra, menetätte puolet punasesta parrastanne'. Toinen herra kuiskasi
hänelle jotakin latinaksi, arvattavasti häntä rauhoittaaksensa. Hän
kääntyi sitten minun puoleeni, luullen minua niin tyhmäksi, että
uskoisin kaikki mitä hän sanoi. 'Kuules, sisar, tilan-omistaja tahtoo
vuokraa talostansa ja me olemme tänne lähetetyt ottamaan takavarikkoon
irtaimen omaisuuden. Me emme vie täältä mitään, me kirjoitamme vaan
luettelon kaikesta, ett'ei kukaan muu sitä tekisi. Sentähden on
parasta, että sinä annat avaimet, muuten minun täytyy avata lukot
väkivallalla'. Noin hän saarnasi kunnes sai minut avaamaan lukon toisen
perästä. Sitten vetivät esille kaikki mitä löytyi, vaippoja, hameita,
pöytäliinoja, serviettejä, ja kirjuri pani kirjaan jok'ainoan kapineen.
Minä katselin. Mutta kun kajosivat neidin vaatteisin, sanoin minä
heille: 'älkää koskeko sitä, se on neidin'. He nauroivat minulle ja
rupesivat niitäkin esille repimään, niinkuin kaikkea muutakin. Se oli
synti ja häpeä! Veri nousi kasvoihini nähdessäni ett'ei tuommoiset
vieraat herrat hävenneet nyppiä esille siveän neitosen valkoisia
liinavaatteita ja lukea niitä kappaleittain. Mutta kun tarttuivat
kauniisin kudottuihin kauluksiin, niin en voinut enää malttaa mieltäni.
'Mutta kuulkaa, hyvät herrat, tuota ette ota luetteloon muun joukkoon.
Neiti on ne omakätisesti kutonut; hän ei käytä muita koristuksia kuin
näitä hienoja kutimia, suurin hävyttömyys olisi näitä ryöstää kun eivät
ole isännän, vaan neidin'. Kirjuri käski minun olla 'haukkumatta'. Se
oli törkeätä, mutta minä rauhoituin enkä tokaissut mitään törkeätä
vastaukseksi, en sanaakaan, otin vaan läkkitolpon ja kaasin sen
sisällyksen sille paperille, johon hän kirjoitti, ja maalailin sitä
sitten kämmeneltäni. Nyt yritti hän lyömään minua, mutta minä hieroin
hänen naamaansakin samalla kämmenellä, jott'ei erittäin kauniilta
näyttänyt".

"Mutta teithän sinä suuren tyhmyyden", sanoi Ilonka kummastellen.

"Niin itselleni kyllä, vaan vähätpä siitä! Nyt tulee paras juttu.
Lakimies joutui raivoon ja huusi pandurillensa, että toisi käsipuut
minua varten ja vangitsisi minut. Mutta minä en ollut ikävissäni tästä,
vaan huusin ulos ikkunasta: 'Marcz, Pischta, Fautschi, tulkaa sisään
seipäillä ja kirveiltä varustettuina. On ryövärejä talossa! Apua,
apua!' Teidän olisi pitänyt nähdä kuinka nyt lähteä tassuttivat ulos
takaoven kautta. Pelästyksissään panduri jätti kivärinsäkin minun
käsihini, kun minä vetäisin hänen kaulaliinansa hieman kireemmälle
kuin häntä miellytti. Joka ensimmäiseksi vaunuihin pääsi, hän
oli onnellinen. He hävisivät tietämättömiin ikäänkuin ei heitä
olisi ollutkaan. Kun yksin jäimme, rupesimme pelkäämään että kuitenkin
olimme tehneet jotakin hullunkurista. Arvattavasti nuo herrat
palajaisivat voimakkaampina meidät rautoihin panemaan ja viemään meidät
pois. Vaan minä en voi siihen mitään, että sydäntäni särki kun panivat
luetteloon neiti Ilonkan koruommellut paidat".

Tuo hyvä sielu ei voinut olla kyyneleitä vuodattamatta näitä sanoja
lausuessaan.

"Ja sitten? Mitä sitten tapahtui?" kysyi rouva.

Böschke pyyhki hihallaan silmiänsä ja rupesi taas reippaasti kertomaan.

"Me ymmärsimme ett'ei siellä enää voitu mitään tehdä. Kaikki kalut
ottaa tilan-omistaja maksamattoman talonvuokran edestä, eivätkä ne enää
ole meidän isäntämme omia; joka ottaa ne haltuunsa, hän kyllä niistä
huolta pitää. -- Maailma on suuri, jokainen saa hakea siinä soppensa.
Me emme jääneet taloon yöksi, minä otin ensimmäisen lakanan, mikä
käsiini sattui, sain tämän mytyn kokoon, heitin sen selkääni, otin
pojan käsivarrelleni ja menin ulos avaraan maailmaan, ja nyt me olemme
täällä".

"Onneton", huusi Ilonka säikähtyneenä. "Etkö tiedä että tämä on
varkaus? Sinä olet varastanut meille, mitä on takavarikkoon otettu".

"Älkää olko millännekään, neitiseni, minä tunnen tuota paremmin. Kolmen
herrasväen luona, joita olen palvellut, on ryöstö tapahtunut, ja he
ovat talosta pois joutuneet, sen jälkeen kuin minä arolle tulin, sillä
siellä on mahdotoin toimeen tulla. Silloin olen nähnyt ett'ei saa
koskea herran eikä rouvan eikä talonväen vaatteita. Sitä laki ei salli,
sen tiedän minä yhtä hyvin kuin parahin lakimies. Sentähden maalasin
tuon ahneen kirjurin kasvot, koska hän otti mitä ei hänelle kuulunut.
Olkaa hyvä ja olkaa huoleti minun puolestani; Böschke kyllä vastaa
tyhmyyksiin. Minä otin ainoastaan mitä eivät saa ryöstää isännältäni,
ja sitten tämän rakkaan pienen aarteen".

Näin sanoen meni hän pienen mykän pojan luo, joka uupuneena oli
vaipunut äitinsä syliin, ja polvistuen pojan eteen suuteli hän
suutelemistansa hänen käsiänsä, kysyen oliko hän pahasti väsynyt. Ja
kuitenkin oli Böschke käsivarrellansa kantanut häntä tänne.

Rouva Bilágoschin suru ilmauntui nyt haikealla tavalla. Hän painoi
mykkää lasta sydäntänsä vasten ja itkeä nyyhkytti.

"Me olemme kerjäläisiä, lapseni, kerjäläisiä, kodistamme karkoitetut!"

Tuo rouva parka ei voinut enää hillitä murhettansa. Ilonka ei itkenyt
äidin kanssa. Hän pusersi huulensa yhteen, tarkasti ainoastaan
ympärillä olevia, ikäänkuin laivan perämies myrskyssä.

Sill'aikaa kuin rouva Bilágoschi itkeä nyyhkytti, istui perheen-isä
nojatuolissa eikä näyttänyt kuulevan eikä ymmärtävän mitään siitä, mitä
tapahtui ja puhuttiin. Taikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki ja oli
tuskissaan siitä, vaan hänen sielunsa ei hallinnut hermoja eikä voinut
ilmoittaa mitä tunsi. Tylsästi tuijotti hän eteensä ilmaan.

Ilonka viittasi palvelijalle, että hän tahtoi olla yksinänsä. Böschke
ymmärsi viittauksen.

"Minä en mene ulos, neiti, tahdon jäädä luoksenne kurjuuteen. Sanokaa
minusta mitä tahdotte. Ehkä minäkin voin antaa jonkun hyvän neuvon.
Ette saa lähettää minua pois, antakaa minunkin kuulua teihin".

Ilonka nyykäytti äänetönnä päätänsä, pusertaen uskollisen palvelijan
karheaa kättä, ja meni sitten äitinsä luo ja pyyhki pois hänen
kyyneleensä.

"Älä itke, äiti, vaan rauhoitu! Emme saa joutua epätoivoon. Katsele
isää ja tätä pientä mykkää lasta. Jumala on uskonut ne meille, meidän
täytyy pitää huolta heistä, jotka eivät voi itsestään huolta pitää.
Mutta voidaksemme sitä tehdä, täytyy meidän olla voimakkaat".

"Olemmehan hukassa! Koko omaisuutemme on hukassa, kaikki toiveemme ovat
rauenneet. Jumala on ryöstänyt meiltä kaikki".

"Älä sano niin, äiti. Juuri mitä Jumala on meille antanut, on meillä
vielä jälellä".

"Mitä?"

"Voima ja halu rehelliseen työhön".

"Mitä tarkoitat?"

"Juuri sitä minäkin ai'on sanoa!" keskeytti Böschke; "neiti osaa tehdä
hienoa kutoma- ja neulomis-työtä ja siitä kaiketi maksetaan hyvästi
tässä rikkaassa kaupungissa. Minä voin ruveta pesijäksi. Jäätä myöten
kulkekaamme".

"Tiedänpä parempaakin ja tuottavampaa tointa!" sanoi Ilonka, hiipien
lempeästi äidin luo. "Monta vuotta olen saanut opetusta kaikenlaisissa
aineissa. Osaan Ranskan ja Englannin kielet. Tässä suuressa
kaupungissa moni elää kieli-opetuksesta. Se opettaja, joka minua
opetti, ansaitsi jotensakin paljon, jotta tuli toimeen perheineen".

"Hän ei ollut nainen", änkytti äiti.

"Mutta luulenpa että naiset ja pienet lapset mieluummin oppivat
nais-opettajalta".

"Itsehän vielä olet lapsi; tuskin seitsemännellätoista".

"Mutta minä osaan kieli-oppini niin perin pohjin, että voin toisiakin
opettaa".

Rouva Bilágoschi pudisti epäillen päätänsä.

"Sinä et tiedä mitä on käydä yksinään vieraissa taloissa äitisi
seuratta".

Sitä Ilonka ei todellakaan tietänyt, hän vaan hymyili sitä
ajatellessaan. Ei vienoinkaan puna noussut hänen puhtaille poskillensa.

"Se on ikävää, mutta siihen täytyy tottua".

Rouva Bilágoschi tarttui tyttärensä käteen ikäänkuin peläten häntä
kadottavansa.

"Lapsi -- mieti kumminkin; sinä et arvaakaan kaikkia niitä vaaroja ja
kiusauksia, jotka kohtaavat nuorta tyttöä, joka yksinänsä kulkee
maailmassa! Ken on sinua suojaava?"

"Minä itse!"

Mahtava on todellakin se, joka maailman kysymyksiin voi vastata:
"minä itse". Minulla ei ole kukaan takanani eikä edessäni turvana:
suojelen itseäni.

Rouva Bilágoschi ei voinut sanoin enää tytärtänsä vastustaa. Hän kietoi
vaan Ilonkan kädet kaulansa ympäri, antoi pienen pojan halailla Ilonkaa
ja kuiskasi kyynel-sumuisella äänellä:

"Tee siis meidän kanssamme mitä tahdot! Ota isäsi, äitisi ja
veliraukkasi kohtalot huostaasi, ja Jumala sinua auttakoon, armas
rakas tyttäreni".

Ilonka innokkaasti suuteli äitinsä kättä, iloisena kuin se, joka on
saanut kalliin perinnön anteliaasta kädestä; sitten meni hän isän
luo ikäänkuin pyytääkseen hänen suostumustansa, niinkuin ennenkin;
hän kallistui yli isän olkapään, suuteli kivikylmää otsaa ja katseli
tarkastaen elävän kuolleen kasvoja. Silloin oli hänestä niinkuin
nuo liikkumattomat silmät hetkeksi olisivat lempeiltä näyttäneet ja
palaavan sielun huomio olisi kiintynyt hänen muotoonsa. Huuliltansa
kuului pari kertaa äänet:

"To to to, ta ta ta".

Siinä kaikki mitä hän sanoi.

       *       *       *       *       *

Ilonka ilmoitti vielä samana päivänä sanomissa, että eräs nuori tyttö
halusi opettaa Ranskan ja Englannin kieliä naisille ja nuorille
tytöille.

Seuraavana päivänä hän kutsuttiin erääsen mahtavaan taloon Pesth'issä
ja palasi sillä iloisella uutisella, että ensimmäinen oppilaansa oli
eräs rakastettava nainen, joka yhdestä opetustunnista päivässä maksaa
hänelle kolmekymmentä guldenia kuukaudessa.

"Siis emme enää ole kerjäläisiä!"

Tosi on että 30 guldenin suuruinen kuukaustulo mannermaan kalliimmassa
kaupungissa, Pesth'issä, juuri on niin suuri, että asianomainen henkilö
voi sanoa ett'ei hän ole kerjäläinen, s.o. hänen ei tarvitse seisoa
katukulmissa almuja anomassa ohitse kulkevilta; mutta kotona neljän
seinän sisällä voi hän oppia tuntemaan köyhyyden kurjuutta yhtä likeltä
kuin kurjin kerjäläinen. Ja kun näillä kolmellakymmenellä guldenilla on
elätettävä isä, äiti ja veli, jotka kaikki ovat kykenemättömät pitämään
itsestänsä huolta, kun osa tulosta on menevä aptekiin sekä lääkärille
ja puku kuitenkin pitää olla siisti, niin jokainen käsittänee mitä sen
on kestäminen, joka ansaitsee nämä kolmekymmentä guldenia.

Ilonka kertoi äidilleen että ensimmäinen oppilaansa oli rikas
porvaris-nainen. Hän odotti kauan että äiti kysyisi tämän rouvan nimeä,
mutta sitä ei hän tehnyt. Ei Ilonkallakaan ollut kiirettä tätä nimeä
mainitsemaan, ja mitäpä se olisi hyödyttänytkään? Rouva Bilágoschi ei
tuntenut ketään ihmistä Pesth'issä, hänestä oli ihan yhtä oliko
naisen nimi tämä tai tuo. Hän oli vaan mielissään siitä, että oli se
porvarillinen perhe, johon tyttärensä joutui. Hän arveli tätä perhettä
semmoiseksi, johon maailman houkutukset eivät vielä ole tunkeuneet.

Sekin oli hänelle mieleen, että rouva tahtoi saada tuntinsa k:lo 7
aamusin. Joka nousee aikasin, sillä on paljon työtä, ja se rouva, jolla
on paljon työtä, on kelpo talonemäntä. Siis perheen elämä lienee hyvä.

Vaan tämä ei ollut syynä tuohon aikaiseen opetustuntiin; syynä oli
se, että tuo rikas nainen lähti ratsastamaan jo k:lo 5 aamulla ja
arveli että kielitunti oli sopiva ajanvietto palaamisen ja uudestaan
pukeumisen välillä. Siten oli koko muu päivä vapaana. Ilonkalle tämä
järjestys myös oli sangen mukava, hän kun sai olla päivällä kotona
kutomassa ja ompelemassa, joka ainakin tuotti hänelle pari guldenia
lisää kyökki-tarpeisin.

Ja sitten, joka oli pääasia: k:lo 7 nukkuvat ihmiset eivätkä
käyksentele kaduilla. Ilonkan ei tarvinnut pelätä tapaavansa tuttavia,
joidenka edessä tarvitsisi hävetä nykyistä köyhyyttä. Oi mikä suuri ja
häpeällinen synti köyhyys kuitenkin on! Joka joutuu tämän synnin
valtaan, hän karttaa tuttaviansa ja kääntää kasvonsa pois, niinkuin
olisi suuren rikoksen tehnyt. Hän rukoilee ihmiskuntaa olemaan häntä
näkemättä ja häntä unhottamaan. Sitä enemmän on tämä laita jos
köyhistynyt on tyttö.

Näin kului ainakin kuukauden aika ennenkuin Ilonka tapasi Elemér'in,
Ja kuitenkin oli hän jo päässyt selville siitä että Bilágoschin
perhe oli muuttanut Pesth'iin. Mihinkä siellä olivat hävinneet? Hän
käyskenteli katuja myöten päiväkaudet ja meni teateriin siinä toivossa,
että jossakin tapaisi etsittävänsä. Niin hänen päähänsä juolahti kysyä
polisissakin, vaan mitään selkoa saamatta.

Ja kuitenkin Elemér kävi joka päivä samassa talossa, missä Ilonkakin;
hän istui joka päivä nojatuolissa, jossa Ilonka juuri äsken istunut
oli, vaan luonnollista oli että Elemér, joka aloitti päivänsä k:lo 9,
ei millään muotoa voinut kohdata sitä, joka jo k:lo 8 oli lopettanut
päivätyönsä.

Tuo hieno porvaris-rouva, joka sai Ilonkalta opetusta Englannin
kielessä, oli -- niinkuin lukija on arvannut -- rouva Lemming.

Ett'ei Malvina itse koskaan tullut puhuneeksi Elemér'ille Ilonkasta,
siihen oli eri syitä. Ja miksi hän ei herra Lemming'illekään ollut
puhunut hänestä, siihen hänellä myöskin oli eri syitä.

Asioitsija kun oli, herra Lemmingin elämän-järjestys ei ollut erittäin
säännöllinen. Jos hänen oli matkustaminen pois, nousi hän ennen päivän
koittoa; jos hänellä ei ollut matkoja, ei hän jättänyt huonettansa
ennen päivällistä. Vaimonsa huoneesen ei hän koskaan tullut ennen
päivällistä. Työhuoneesensa oli hänellä eri käytävä.

Eräänä päivänä, kun herra Lemming palasi rautatien asemahuoneelta,
kohtasi hän portailla Ilonkan.

Ilonka ei vielä ollut vetänyt hattuansa silmien eteen, sillä hän tuli
suoraan Malvinan luota. Lemmingin huomio kiintyi tuohon kauniisen
tuntemattomaan lapseen, jonka täällä-olo näin oudolla ajalla oli
hänestä selittämätön.

"Hyvää huomenta, neitini, ketä te etsitte?"

"Hyvää huomenta, herrani, minä opetan täällä Englannin kieltä".

"Tekö?" huudahti rahamies epäillen. "Ken täällä opettelisi Englannin
kieltä?"

"Hänen armonsa, rouva Lemming".

"Minun vaimoniko? Sitä en tiennyt."

"Minun on kunnia jättää hyvästi", sanoi Ilonka ja meni, kuultuansa
tämän ja päästäkseen jatkamasta tämmöistä keskustelua portailla.

Herra Lemming seisoi portailla ja katseli tytön jälkeen kunnes tämä
oli ehtinyt alas. Ilonka ei katsahtanut taakseen.

Herra Lemming pudisti päätänsä ja palasi huoneesensa. Siellä
kuulusteli hän kamaripalvelijalta kauanko tuo nuori neiti oli käynyt
talossa.

Tästä päivästä alkaen otti hän pois pöydän-laatikon avaimen, jossa
säilytti englantilaisen kirjeenvaihtonsa.

Tämän jälkeen kysyi hän tarkasti joka päivä kamaripalvelijalta, oliko
armollinen rouva palannut ratsuretkeltänsä. Hän palasi säännöllisesti
k:lo 7.

Mutta eräänä päivänä tapahtui että Malvina viipyi tavallista
kauemmin ja että Englannin kielen opettaja, joka oli tullut juuri
k:lo 7, vietiin vastaanottohuoneesen odottamaan armollista rouvaa.
Kohteliaisuus vaatii että talon isäntä emännän poissa ollessa
vastaanottaa opettajan, ja herra Lemmingkin meni vaimonsa
vastaanottosaliin.

"Anteeksi, neitini; vaimoni antaa teidän odottaa, mutta saapuu
luultavasti kohta. Tehkää hyvin ja istukaa niinkuin kotonanne".

"Kiitän, herrani".

Ilonka istuutui ja herra Lemming vastapäätä.

"Kauanko olette opettaneet vaimoani?"

"Yhden kuukauden".

"No, ja kuinka hän edistyy?"

"Sangen hyvästi".

"Eikö ole hän uppiniskainen ja itsepäinen, ettekö välistä saa ryhtyä
vitsaan?"

Herra Lemming koetti olla hauska.

"En".

Herra Lemming ajatteli itsekseen: ohoo, kyllä minä pakoitan hänen
puhumaan. Niin kauan kuin Unkarin kieltä puhutaan, voi hän myöntää ja
kieltää jos ei tahdo sanoa muutu, mutta Englannin kielen opettaja ei
saa pahaksi panna jos käytännöllinen perheen-isä tahtoo tietää osaako
se, joka saa yhden guldenin tunnista, sanoa muuta kuin "Yes sir!"
Lemming rupesi puhumaan Englannin kieltä.

"Oletteko syntyperäinen englantilainen, miss?"

Ilonka punastui vähän. Hän luuli rehellisen pankirin tahtovan tietää
mimmoinen englantilainen se oli, jolle hän maksoi niin paljon rahaa.

Sujuvalla Englannin kielellä ilmoitti hän nyt kaikki, mitä soveliaaksi
katsoi, uusia kysymyksiä odottamatta.

"Minä en ole englantilainen, herrani; vanhempani ovat unkarilaisia.
Isäni on ollut virkamies, hänen nimensä on Bilágoschi. Viime aikoina
on hän ollut virastansa eronneena. Sitten koetimme maanviljelystä
ja kadotimme katovuoden kautta kaiken omaisuutemme. Isäni sairastui
kovasti ja meidän täytyi tuoda hänet tänne. Nyt minun on käyttäminen
mitä olen oppinut ja palkitseminen mitä olen maksanut".

"Ah, tämä on jaloa, liikuttavaa. Te osoitatte jaloutta ja minä pyydän
saada lausua teille kunnioitukseni. Luulisinpa että minulla on hiukan
valtaa maailmassa. Tahdon miettiä, mitä voitaisiin tehdä perheenne
huolten lieventämiseksi. Olen ennenkin auttanut ihmisiä semmoisessa
tilassa. Onnen tähti on johdattanut teidät tähän taloon. Muutaman
päivän perästä on minulla oleva kunnia puhua teille enemmän tästä. Jos
voin tehdä jotakin perheenne hyväksi, niin sanokaa suoraan".

Ilonka ei vastannut mitään, mutta punastui sitä enemmän. Hän ei ollut
almuihin tottunut.

"No no, minä en sano mitään; kaikki jää meidän kesken", jatkoi Lemming
suojelijan äänellä. "Sanassani pysyn. Onnenne tähti on johdattanut
teidät tähän taloon. Lemming'in talossa on Jumalan siunaus. Good-bye
miss! Kuulen rouvani tulevan, enkä tahdo häiritä opetusta. Hyvästi!"

Hän nousi ojentaen Ilonkalle kättä. Ilonka unhotti ottaa sen
vastaan. Kenties ei hän sitä huomannutkaan. Tai ehkä oli hänellä
tärkeä keskustelu jonkun kanssa, jolta hänen oli tapa kysyä neuvoa
arveluttavina hetkinä. Tämä joku oli "minä itse".

Herra Lemming oli muutaman päivän perästä taas tilaisuudessa puhutella
Ilonkaa ennen opetuksen alkua.

"Kunnioitettu neiti! Voin teille ilmoittaa, että rouvani on
aivan ihastunut teihin. Hän ei voi kyllin kiittää teidän jaloja
ominaisuuksianne; hän pitää teitä omana lapsenansa. Olen keksinyt
jotain, jonka kautta saavutamme kaksi asiaa yht'aikaa. Vaimoni on
kaivannut seura-naista nyt jonkun aikaa; hyvin harvoin hän löytää
soveliasta henkilöä, mutta teihin on hän mieltynyt. Tiedän, mikä uhraus
teistä olisi jättää vanhempanne ja muuttaa vieraasen taloon; mutta minä
en tee tarjousta ajattelematta soveliasta korvausta. Lupaan teille
vaivastanne rouvani luona summan, joka voipi tuottaa vanhemmillenne
tarpeelliset mukavuudet -- 2,000 guldenia vuodessa".

Kaksituhatta guldenia on kaunis summa kyllä! Ja ainoastaan siitä,
että opetetaan rouvaa sammaltelemaan tuota englantilaista th-ääntä ja
että kärsitään vähän kiukkuisuutta, kun hänellä on migraini,
_ainoastaan tästä_ on korvaus loistava.

Vaan tämä ajatus ei Ilonkan mieleen juolahtanut. Hänen viattomassa
sydämessään ei vähintäkään epäluuloa herännyt. Hän oli toisella lailla
turvattu.

"Minä kiitän teitä, herrani, jalosta tarjomuksestanne, mutta minä en
voi jättää perhettäni. Isäni huononee huononemistansa, usein on hän
raivoisakin. Äitini pelkää häntä silloin. Ei kukaan muu talossa voi
hallita häntä sellaisessa tilassa, kuin minä. Kun minä häntä
puhuttelen, hän tyyntyy".

"Viisainta olisi lähettää hänet johonkin sairashuoneesen".

"Oi, herrani! se olisi hirveätä. En voi ajatella mitään kauheampaa kuin
heikkomielisen karkoittamista perheen piiristä kylmäkiskoisten
vieraitten ihmisten keskelle kuumeentapaisessa mielentilassa. Olen
varma siitä, että hän tulisi auttamattomasti hulluksi. Kenties
hänen parantumisensa olisi mahdollinen, mutta minä itse kävisin
mielettömäksi, jos minun yöt päivät olisi ajatteleminen, mitä hän nyt
kaukana minusta kenties kärsii, rääkäten itseänsä, kuolon kylmänä,
enkä minä saisi olla hänen luonansa, minä, joka voin häntä rauhoittaa
painamalla kättäni hänen otsallensa, minä, joka puhutellessani häntä
kutsun hänet elämään jälleen. Minä en voi erota isästäni tässä
hänen onnettomassa tilassaan. Niinäkin hetkinä jotka täällä vietän,
huolettavat minua tuhannet surut. Sentähden en ole ottanut muita
opetustuntia antaakseni. Mitä täällä ansaitsen, riittää hyvin meidän
pieniin tarpeisin. Me tyydymme vähään, kun vaan saamme olla yhdessä".

"Pyydän anteeksi. Minä tarkoitin hyvää".

"Kiitän teitä, herrani, hyväntahtoisuudestanne".

Herra Lemming jätti sitten tämän asian.

Ilonkan mieleen ei koskaan tullut miettiä, mistä syystä tuo
numeroihminen niin jalosti tarjosi hänelle vähästä vaivasta niin
suuren rahasumman. Hänellä ei ollut mielikuvituksia sielussaan
sellaisia, jotka olisivat johdattaneet hänen ajatuksensa oikealle
uralle, toisten kanssa ei hän puhunut asiasta.

Hän pelkäsi äitinsä taipuvan tuumaan, jos hän mainitsisi tuon suuren
rahasumman. Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha; sillä jos hän olisi
maininnut siitä äidillensä, olisi tämä paikalla hänelle opettanut että
nuorten kauniitten tyttöjen suojelijat eivät kuulu mesenatien luokkaan,
ja että hänen oli tästä hetkestä luopuminen tunnistaan herra Lemming'in
talossa.

Oliko herra Lemming siis mokoma veitikka? Tuo kuolleen-naamainen mies,
tasku-painos luonnon herrasta?

Niin, senlainen herra Lemming todellakin on, ei rahtuakaan parempi
noita ilkeitä apinoita, jotka eläintarhoissa ottavat kiinni nuorten
tyttöjen vaatteista, purrakseen heidän valkoisiin kätösiinsä
tai repiäkseen kappaleita heidän puvustansa. Nämä apinat ovat
kostonhimoisiakin.

Herra Lemming ei enää etsinyt tilaisuutta saada puhutella Ilonkaa.
Hedelmä on vielä kova; täytyy odottaa kunnes se kypsyy ja joku ravistaa
sen puusta; sillä herra Lemming tiesi että niin kävi tavallisesti.
Vanhan metsästäjän jalat ovat kankeat; nuorella metsävuohella on
nopeat jalat, mutta jahtikoiralla vieläkin nopeammat, ja sen avulla
metsävuohi vielä joutuu pyssymiehen tielle. -- Herra Lemming käski
usein nuorta herraa Elemér'iä atrioitsemaan kanssansa. Atrian jälkeen
menivät tupakkahuoneesen juttelemaan mokka-kahvin ja Curacaon ääressä,
ja silloin kaikenlaiset hupaiset seikat tulivat puheeksi. Tietysti
nämä jutut koskivat nuoria tyttöjä ja rouvia.

"No oletteko kohdanneet tuota tuntematonta sinihuntuista naista?" kysyi
Lemming nieltyänsä suullisen kahvia ja huvitettuna ystävän sydämen
asiasta.

"Kaksi kertaa olen häntä kohdannut, mutta kasvonsa olivat taas
niin kätketyt, että oli mahdotonta niitä tuntea. Mutta vartalo on
epäilemättä hänen, niin myös astunto, jotta voin vannoa että se on
hän. Minun kävi nyt niin kuin viimein, tervehdin, hän ei vastannut
tervehdykseen. Minä puhuttelin häntä, hän ei kuullut. Kävin sitten
hänen jälessänsä saadakseni tietää, missä hän asui. Vaan samassapa hän
oli kadonnut kuin noita ainakin. Ja kuitenkin olen vakuutettu siitä,
että se on hän".

"Eikö kukaan teidän hienommista tuttavistanne tunne häntä?"

"Ei kukaan voi antaa hänestä tietoja; ja kuitenkin sen on mahdoton
häntä unhottaa, joka kerran on häntä nähnyt. Hän nostaa huomiota
jo senkin kautta, ett'ei koskaan käytä tuota ilkeätä krinolinia,
jota naiset julkisesti suosivat ikäänkuin valkoisten muurahaisten
kuningatar. Kädessään kantaa hän päivänvarjoa milloin viritettynä,
milloin laskettuna, ja hatussa on sininen huntu".

"Ja hän katoo, jos hänen jälessänsä käy?"

"Niin, hän katoo".

Herra Lemming kyllä olisi voinut Elemér'ille tietoja antaa, sillä
rouvaltansa oli hän usein kuullut, että sama nuori tyttö, joka
opettajana käy heidän talossansa, oli junkkerin ihanne. Malvina oli
kuitenkin käskenyt puolisonsa olla ilmoittamatta nuorelle herralle
mitään. Hän sanoi, ett'ei Ilonka enää tahtonut tavata Elemér'iä. Hän
häpesi köyhyyttänsä. Eikö tämä tunne ollut oikeutettu?

Malvina kielsi sentähden miestänsä puhumasta Elemér'ille Ilonkasta.
Tämä ilmoitus pakoittaisi köyhää tyttöä jättämään heidän talonsa,
sanalla sanoen ottaisi leivän hänen suustansa. Sattumalta tavata
Ilonkaa herra Lemming'in talossa oli Elemér'ille vallan mahdotonta,
sillä hän nukkui vanhurskaan unta siihen aikaan kuin Ilonka oli
lopettanut päivätyönsä. Kaupungissa kohtasi hän Ilonkaa usein hänen
mennessänsä lääkärin luo, mutta huntu teki hänet tuntemattomaksi.

"Rakas ystäväni", sanoi Lemming, "minusta on vähän arveluttavaa, kun
tyttönen ei tunne vanhaa tuttavaansa jonkun ajan kuluttua".

"Niin minustakin".

"Kun te viljelitte hänen tuttavuuttansa, onhan hän silloin vielä aivan
siveä tyttö".

"Hän oli vielä lapsi eikä mennyt mihinkään, ellei äitinsä seurannut".

"Mutta nyt käy hän yksinänsä ulkona, ja kun te häntä kohtaatte, ei
hän tahdo teitä tuntea. Se on huono merkki, minä tunnen monta semmoista
seikkaa". Elemér väänsi naamaansa. Ehkäpä vaan tuo väkevä tupakansavu
väänsi hänen suunsa vinoon.

"No", jatkoi Lemming, "kun asia tarkoin punnitaan, on tuo
yhdentekevää; voihan pähkinä hyvälle maistua, vaikka toisen hampaat
ovat sen särkeneet. Usein on todellisuus parempi kuin unelmat. En
pelkää teidän puolestanne. Hitto vieköön. Murheissaan Elemér'istä ja
kauniin tytön tähden! Jos asian laita on _sellainen_, sitä parempi!"

Hän ei selittänyt tarkemmin "millainen".

Elemér'in oli usein sylkeminen karvaan papyrossin tähden.

"Apropos", sanoi Lemming, "minä ostin tänään kauniin ratsun.
Aioin kerran huvittaa Malvinaa, lähtemällä hänen jälkeensä hänen
aavistamattansa. Otin tuntia ratsastuskoulussa, mutta ne tulivat
kalliiksi minulle. Luulin ettei ratsastamiseen tarvita muuta kuin
että toinen jalka on pidettävä toisella ja toinen toisella puolella
hevosta. Mutta äläpäs huoli! kun ratsu lähti liikkeelle ja minä
tunsin perustuksen allani horjuvan, haparoin käsilläni, ikäänkuin
pitääkseni ilmasta kiinni, ja vedin samassa suitsista; silloin hevonen
nousi pystyyn ja rupesi kulkemaan kahdella jalalla taaksepäin. Kun
sitä sitten kannustin, rupesi se juoksemaan, jotta luulin sielunikin
musertuvan. Joka hetkellä ajattelin: pääni särkyy, jos ei ennen, niin
toisella maannavalla. Hyvä Jumala, jos en olisi oikealla kädellä
pitänyt satulasta kiinni takanani, niin olisin ollut hukassa! Mitä
enemmin huusin: 'ohoo!' tuolle raivokkaalle eläimelle, sitä hurjemmaksi
se tuli, vaan viimeinkin sain sen seisattamaan vetämällä harjasta.
Minut nostettiin puolikuolleena satulasta. Vaan sen minä tiedän, ett'en
nouse hevosen selkään enää eläissäni".

Herra Lemming tiesi että Elemér rakasti ratsuhevosia. Hänen
korkeasukuinen herra pappansa piti häntä varten aina ratsuhevosta, kun
heidän välinsä vielä oli hyvä, ja Elemér luuli olevansa erittäin reipas
ratsastaja.

"Mitä nyt aiotte hevosella tehdä?" kysyi junkkeri Elemér, iskien kiinni
tähän keskustelu-aineesen ja heti paikalla luopuen keskustelusta
syreni-värisestä immestä.

"Aion pitää sitä. Ennen tai myöhemmin tapaan ehkä tuttua kavaljeria,
joka saattaa vaimoani 'kaupungin metsään'. Osaatteko te ratsastaa?"

"Sen luulisin toki osaavani! Enhän osaakaan muuta mitään!"

"Siis voitte ratsastaa ulos Malvinan kanssa joka ainoa päivä?"

"Varsin mielelläni!"

"Mutta siinä tapauksessa saatte nousta varhain aamusin; rouvani lähtee
ratsastamaan ulos puistoon jo kello viisi".

"Kun minut kutsutaan metsästys- tai ratsastus-retkelle, ei koskaan ole
liian varhaista. Jos tahdotte tulen vaikka päivän noustessa. Siis koska
käskette?"

"Jo huomenna".

"Tässä käteni. Te olette ostaneet hevosen, nyt otatte minut
tallinpäälliköksi".

"Kauppa on tehty. Ehdot ovat: vapaa murkina minun luonani -- iltaan
asti".

"Minä vastaan palveluksesta!"

Seuraavana aamuna kello viisi oli junkkeri Elemér todellakin paikalla.
Lemming'in ajuri ilmoitti hänelle, että hänen armonsa oli ratsastanut
ulos neljännestuntia sitten.

"Ei haittaa, kyllä minä hänet saavutan".

Kahden tunnin kuluessa hän ratsasti pienessä puistossa ristin rastin,
vaan rouva Lemming'iä ei hän tavannut missään. Koko tunnin hän
viipyi lähellä turkkilaista huvihuonetta, jonka ohitse Malvinan
välttämättömästi oli tuleminen, jos hän oli käynyt metsikössä; mutta
siinäkään ei Elemér häntä tavannut. Viimein täytyi hänen palata ilman
sitä amatsonia, joka oli uskottu hänen turviinsa.

Mennessään ylös Lemming'in luo, kertoakseen hänelle, mitä oivallisia
ominaisuuksia oli huomannut hänen hevosessaan -- ihmiset, jotka eivät
ennen ole omistaneet ratsuhevosta, kuulevat mielellään että heidän
tuhannen markan hintaisella hevosellaan on etuja 5,000 markan edestä
-- silloin oli Malvina jo kotona.

Syötiin juuri aamiaista; kolmas sija oli tyhjänä Elemér'iä varten.

"Kylläpä te olette kaunis kavaljeri", huusi Lemming hänelle vastaan.
"Missä erositte rouvastani?"

Elemér silmäili ensin Lemming'iä, sitten Malvinaa, ja hän pääsi kohta
asioista selville. Hän arveli: ystävä Lemming aikoo käyttää minua
ja hevosta tiedustaaksensa, huvitteleeko hänen rouvansa todellakin
ratsastamisella kaupungin puiston käytävillä; mutta emme ole niinkään
hevosia me kaksi. -- Kohta hänen hämmästynyt katseensa muuttui hymyksi
ja hän sanoi:

"Vai niin, sinä olet pettänyt minua, emintimäni. Ja minäpä aioin
uskottaa pappa Lemming'ille täällä kotona, ett'emme olleet tavanneet
toinen toistamme!"

"Ahaa, viekas petturi!" sanoi herra Lemming hymyillen. "Sopiiko
todellakin noin jättää daaminsa ja lentää ensimmäisen syreni-värisen
hameen jälkeen?"

"Älkää väärinkäyttäkö tietoanne heikkoudestani".

"Ahaa! te olette siisti hulivili! Te voitte unohtaa kohteliaisuudenkin
vaatimukset, kun hulluus teidät valloittaa. Onnellinen nuoruus! Minäkin
olin semmoinen nuoruudessani. Mutta Malvinan sijassa en koskaan
lähtisi ulos enää teidän seurassanne. Voisihan teidän mieleenne
juolahtaa hypähtää alas hevosen selästä ja antaen suitset daamillenne
sanoa: odottakaa rouvani, niin kauan kuin minä ajelen metsävuohta".

Elemér nauroi itse enimmin Lemming'in sukkeluudelle. Malvina oli siinä
avullisna.

Atrian aikana sai Elemér kuulla vielä enemmän turhasta ratsastamisesta.

"Onko kukaan mokomata kuullut: että hevosen selässä ajellaan
metsävuohta katuja myöten, tietysti se taas on päässyt pakoon
johonkin läpikäytävään taloon. Ja sitten ette enää löytäneet
jälkeäkään. Katsokaa, teidän olisi siivosti pitänyt pysyä suoralla
tiellä".

Sen pitemmälle ei hän saanut puhettansa jatkaa, sillä Malvina
heitti sokeripalasen hänen päähänsä, muistuttaaksensa häntä olemaan
sekautumatta asioihin, jotka eivät häntä koskeneet. Hän menetteli
nyt niinkuin se, joka malttaa mieltänsä ja päättää korjata
erehdyksensä.

"Ystäväni, karkoittakaa tuo syreni-värinen olento päästänne. Pesth'issä
on arvattavasti monta semmoista kuin te, jotka juoksevat hänen
jälkeensä. Joka häveten karttaa teitä, sillä on varmaankin syytä
hävetä".

Nyt Malvina heitti vielä suuremman sokeripalasen hänen liivillensä.
Jos se olisi sattunut nenään, olisipa nenäluu musertunut.

"No, minä vakuutan kunniani kautta ett'en koskaan enää puhu ihmiselle
hänen sydämensä asioista. Mutta jos minulla olisi lemmitty, joka
salaisi itsensä minulta, vaikkapa vaan tunniksikin, niin minusta tulisi
murhaaja".

"Herra Lemming, muistakaa että olette nainut mies", sanoi Malvina,
hymyillen veitikkamaisesti.

"Minä puhun suoraan. Lemmittyni on minun rouvani. Rouvani ilmoittaa
minulle, missä hän on joka hetki ja minne hän menee. Mitä sanoisinkaan,
jos hän kerran juoksisi pakoon, kohdatessani häntä: joko arvelisin
hänen niin rumistuneen siitä kuin viimein näimme toinen toistamme
taikka että hän on jonkun muun lemmitty, jota hän häpee".

Malvina nousi suuttuneena pöydästä.

"Elemér, olkaa hyvä ja menkää kotiin!"

"Niin aioin juuri tehdä", sanoi Elemér.

Hänen mentyänsä rupesi myrsky riehumaan Lemming'in yli.

"Miksi ärsytätte tuota nuorta miestä tyttöä vastaan? Onko tyttö
loukannut häntä?"

"Päinvastoin aioin saattaa Elemér'in unhottamaan tytön tykkönään".

"Te ette tunne ihmisiä; tällä tavalla saa aikaan ihan vastakohdan. Te
tiedätte varsin hyvin, ett'ei tyttö tahdo kohdata tuota nuorukaista
enään ja siinä on hän oikeassa. Tyttö elää työstänsä, ja se on katkeraa
leipää kyllä. Nuori mies elää armoleivästä, on kevytmielinen hulivili,
joka ei osaa mitään eikä ole mitään oppinut ja jota minä elätän
sukulaisuuden vuoksi. Hänen pitäisi hävetä enemmän kuin kenenkään muun
kohdatessansa tyttöä, jos he toinen toistansa tapaavat. Hän saa sanoa
itsellensä: 'siihen aikaan olin _jotakin_, nyt en ole enää mitään'.
Tyttö parkaa hävettää tämä ajatus: siihen aikaan olin vallasnainen ja
nyt kuulun palkollisten luokkaan. Jätä tyttö rauhaan!"

Lemming nauraa hohotti, kita ammollaan, näyttäen mustia hampaitansa.

"Hän, tai joku muu".

"Se on sydämetön periaate".

"Jos ei toinen, niin toinen".

Täysi syy kukan poimimiseen, "jos ei hän sitä tee, niin toinen sen
tekee".

Herra Lemming jätti rouvansa, nauraen voittajan tavalla. Malvina
rypisti silmäkulmiansa ja näytti sangen vihaiselle niin kauan kuin
miehensä häntä näki. Sitten kasvonsa kirkastuivat.

Lemming otti parantaaksensa Elemér'iä hänen tarpeettomista
tunteistansa. Herra Lemming'illä oli varoja siihen, sillä semmoinen
parannuskeino maksaa rahaa. Saattamalla miestä ylenkatsomaan naisia
parannetaan hän heitä rakastamasta.

Meidän kesken puhuen ei junkkeri Elemér paljoa sellaista opetusta
tarvinnut. Hänellä oli hyvät taipumukset saavuttaakseen sellaisten
perikuvan, jotka ikäkautensa pysyvät ylioppilaina. He tulevat
harmaapäisiksi, jopa paljaspäisiksikin, ja ovat kumminkin vaan
ylioppilaita. Varsinkin mitä tulee naispuolen sukuun, niin ei heiltä
ylioppilas-aika koskaan lopu. He etsivät helppoja rakkauden
valloituksia ja koska he helposti sellaisia saavat, koska ovat oppineet
tuntemaan rakkauden ainoastaan palveluspiikana, eivät he usko sen
kuninkaallista suuruutta eivätkä tunne sydämellisen luottamuksen
taivaallista onnea.

Wienissä asuessaan oli herra Lemming aina ollut ylhäinen seura-ihminen.
Sellaisen ihmisen nautinnonhimo ei suinkaan tarvitse kuolla nälkään
Pesth'issä. Kun joku kulkeva seura ratsastustaiteilijoita Wienistä
täällä levitti telttansa, löysivät seuran jäsenet aina joukossamme
tuttavia. Tässä kohden herra Elemér huomasi herra Lemming'in aina
oivalliseksi opettajaksi, joka hänen johdatti oikeihin seuroihin.

Muutoin heidänkin joukostaan on seurue hyviä ja kunnioitettavia
ihmisiä, mutta ne jätetään siivosti rauhaan. Sitävastoin on toisia,
jotka varmaan eivät anna kenenkään nääntyä. Täällä huomaa että kaikki
naiset ovat yhtä syntiset ja eroitus vaan on siinä, että toinen on
älykkäämpi sitä peittämään kuin toinen. Toinen saadaan jo hyvällä
tunnustamaan itsensä syylliseksi, toinen odottaa kidutuspenkkiä. Moni
kuoleekin kidutettaissa, mutta hänkin oli syntinen, vaikka hän osasi
teeskennellä kuolemaan saakka.

Elemér tottui täydellisesti elämään irstaan tyhjäntoimittajan
elämää; samat tunteet, jotka hän edellisenä kesänä oli kastellut
kyynelillään maatalon ruohopenkillä, tulivat talvella hänen
pilapuheittensa aineeksi ja hän kasti ne uudestaan viinissä herra
Lemmingin seurassa.

"Lemmingillä on ystävällinen talo". Sitäpä hänestä tuskin olisi
luullut.

Mutta sinipunertavaa haltijatarta ei Elemér ollenkaan saanut käsiinsä.
Ja kuitenkin hän joka päivä istui samalla istuimella, josta
hänen entinen lemmittynsä oli samana päivänä noussut, otti joka
päivä käteensä saman kirjan, jonka hän vähää sitä ennen oli pannut
kiinni, ja hänen sormensa koskettivat samoja paikkoja, joita toisen
kädet olivat selailleet, ilman että ne taisivat mitään kertoa siitä
salaisesta ihastuksesta, jota ne samalla tunsivat.

Tämä kuva täytti hänen sielunsa enemmän kuin maallinen ilmiö.

Elemér'ille tapahtui niinkuin arapialaisessa kertomuksessa mainitulle
haltijalle, joka suljettiin sinetillä lukittuun astiaan ja upotettiin
meren syvyyteen: ensimmäisenä vankeutensa vuonna hän lupasi
pelastajalleen yltäkyllin rikkauksia; toisena vuonna hän lupasi
sen tehdä kuninkaaksi; mutta kolmantena hän julmistui ja vannoi
tappavansa sen, joka hänet nostaisi päivän valoon.

Ensimmäisenä kuukautena oli Elemér luvannut itselleen, että missä
hyvänsä hän vaan tapaisi lemmittynsä, niin hän tunnustaisi hänelle
lempensä ja pyytäisi häntä puolisokseen; toisena kuukautena hän oli
päättänyt ampua itsensä julman kaunottarensa jalkain edessä, kun hänet
kohtaisi; kolmantena kuukautena hän lukitun haltijan tavalla vannoi:
missä ikinä tapaan pettelevän kiusahenkeni, kadulla tai kävelyllä tai
vieraassa talossa, niin minä häntä -- suutelen.

Eihän tarinassa mainittua kostonhimoista haltijaakaan köyhä kalastaja
merestä nostanut, ennenkuin se oli täynnä murhatuumia pelastajaansa
vastaan.

Kylmemmän vuoden-ajan tultua täytyi Malvinan lopettaa
aamu-ratsastuksensa ja siis lykättiin Englannin kielen oppitunti
myöhempään aikaan aamulla. Siten tuli välttämättömäksi, että Elemér ja
Ilonka tapaisivat toisensa.

Eräänä aamupäivänä meni junkkeri herra Lemming'in luona käymään:

Asioitsijalla ei sattumalta ollut aikaa jutella nuoren ystävänsä
kanssa, vaan pyysi häntä menemään rouvan luo.

Herra Lemming tiesi varsin hyvin, että hänen rouvansa oli poissa
kotoa ja oli ottanut mukaansa seuranaisensa, ostaaksensa jotakin
muotikaupasta, ja että Ilonka oli yksin Malvinan huoneessa
työskennellen englannin-kielisten kirjoitusten tarkastamisessa.

Nuori herra luisti eteenpäin aivan kuin hänellä olisi ollut luistimet
jalassa ja hyräili jotakin laulua kulkeissaan paksujen mattojen yli
salissa. Malvinalla ei huoneissaan ollut mitään kaksois-ovia, vaan
puoleksi taaksepäin vedetyt raskaat varjostimet, joiden aukkojen
kautta oli tilaisuus luoda yleinen silmäys koko huoneistoon. Heti
kun Elemér astui ensimmäiseen huoneesen, huomasi hän kolmannessa
sini-punertavan haltijattarensa istuvan pöydän ääressä syvissä
mietteissä korjaellen jotakin kirjoitusta, joka veti koko hänen
huomionsa puoleensa.

Jos tarinan haltijan ensimmäinen uhkaus nyt olisi tullut hänen
mieleensä, niin olisi siitä syntynyt suuri onnettomuus -- Ilonkalle;
kun nyt vaan oli kolmas lupaus kysymyksessä, niin siitä seurasi pelkkää
onnettomuutta Elemér'ille, kuten kohta saamme nähdä.

Astuessaan välissä olevien huoneiden mattoja myöten, tuli hänen
mieleensä: tuohan on sama kieliopettaja, josta on puhetta ollut,
ja joka täällä käy opetustunteja antamassa samaan aikaan kuin
Elemér itse tavallisesti kotona venyi makaamassa. Hänestä oli melkein
tahallaan tehty tepponen, että Ilonka joka päivä samassa talossa käy
ulos ja sisään, jossa Elemér melkein asui. Luultavasti hänelle siitä
nauretaan.

"Hei, viimeinkin sinun käsitän, pikku karannut haltijattareni!"

Näin sanoen syöksi Elemér huoneesen ja meni avosylin sinipunertavaan
pukuun puettua tyttöä kohti.

Säikähtynyt tyttö hyppäsi äkkiä työstänsä, mutta sen sijaan, että hän
jollakin tyttöjen tavalla olisi osoittanut säikähdystään, sieppasi hän
vaan kylmäkiskoisesti tuolilta vieressään olevan auringon-varjostimensa
ja ojensi sen kärjen tanaan nuoren herran nenää kohti.

"Hoh hoo! nuori herraseni, älkää toki juosko silmiänne puhki!"

Sellaista vastustelemista vastaan ei herra Elemér'illä ollut
"taskusanakirjassaan" muistissa minkäänlaista vastausta. Kuitenkin oli
sen verran hänelle selvää, että jos hän ei tahtonut silmäänsä puhkaista
auringon-varjostinta vastaan, niin kepillä täytyi torjua.

"Hei! osaatteko miekkaillakin?" huusi tyttö, "katsokaammepa, mitä
olette oppinut!"

Samalla hän asettui tarkasti miekkailu-asentoon ja antoi ystävällemme
kelpo "sekundi-piston" kylkeen, niin että auringonvarjostimen varsi
taipui, kuitenkaan katkeamatta, sillä se oli hyvää kalanluuta.

Ystävämme Elemér huomasi, että hänen täytyi vakaasti miettiä
puolustaumista, sillä tämä ei maar ollut mitään leikintekoa, ja olipa
hän itse kyllä kauan käynyt miekkailukoulussa.

Tehden ajattelemattomasti hyökkäystempun, sai hän kuitenkin sellaisen
"terssi-piston" peukaloon ja kynteen, että hänen täytyi jättää
kaikki hyökkäyskoetukset sikseen. Peljättävä tyttö hätyytti häntä
niin murhaavasti vastustamattomilla hyökkäyksillään ja iski
mestarillisella "kvartti-iskulla" kepin hänen kädestään, niin että se
sinkosi kynttiläkruunuun ja jäi siihen riippumaan sen lasiprismojen
joukkoon, sillä välin kun nuori herra Elemér, peräytyen sitä
seuraavaa lujaa pistoa, töyttäsi Malvinan ompelupingoitinta vastaan
niin kiivaasti, että hän repi keskentekoisen ompelutyön rikki.

Vaan että vastoinkäyminen tulisi täydelliseksi, kaikui vlereisestä
huoneesta iso nauru. Malvina oli tullut kotiin samalla kun nuori herra
oli tullut sisään, ja oli siis alusta alkaen nähnyt nuo sotaiset
temput, jotka loppuivat poikapuolen noin perinpohjaisella tappiolla.

Elemér oli kuin täydellisesti kukistettu. Nyt hän näki mimmoinen
pelkuriraukka hän itse oli. Tyttökin häntä lyö jos vaan tahtoo.

Mutta Malvinasta tämä leikki oli äärettömän hupaisaa.

"Ohoo! Sepä oivallista, oikein jumalallista! Ha ha ha! uljas Ilonka!
Hyvin tehty, tyttöseni! Vaikkapa miljonan saisin, niin en tahtoisi
tapahtumattomaksi sitä, mitä ystäväni tässä tällä tavoin on saanut
maistaa. Se on hänelle ihan parhaiksi!" Hän taputti käsiään
riemuissaan.

Ilonkan kasvot hehkuivat. Hän häpesi itseänsä ja Elemér'iä. Hän oli
hyvillään voitostaan ja punastui sen vuoksi samalla kertaa. Hän häpesi,
että oli joutunut noin ilkeään asemaan, että hänen tällä tavoin täytyi
kohdella nuorta miestä -- jonka kukkia hän kerran oli niin paljon
ihaellut -- että hän oli tapellut tuon nuoren miehen kanssa sen
liiallisen rohkean yrityksen tähden, jonka tämä oli tehnyt.

Elemér oli kalpea kuin valkoiseksi maalattu seinä. Hän otti hattunsa,
joka oli pudonnut lattialle, ja sanoi Ilonkalle sortuneella äänellä:

"Te olette minut tappanut!"

Ilonka kääntyi pois ja toivoi täydestä sydämestään, että hänellä olisi
ollut hiottu miekka kädessään, ja että pisto tosiaan olisi mennyt
Elemér'in sydämen kautta. Menköön hän mielellään, koska hän jo oli
tapettu.

Ja Elemér menikin. Hän ei sanonut jäähyväisiäkään emintimällensä, joka
sitäpaitse ei vielä ollut ennättänyt tointuakaan herkästä naurustaan.

Hän ei myöhemmälläkään palannut, vaan osasi kadota sillä tavoin, ett'ei
kukaan tiennyt, mihin hän oli joutunut. Hänellä oli ulkomaalle otettu
passi ja taisi siis lähteä avaraan maailmaan, mihin ikinä vaan tahtoi.
Ett'ei hän ollut syössyt Tonavaan, sen taisi päättää siitä että hän
samana päivänä, kuin hän katosi, oli asian-ajajallensa antanut
valtakirjan jatkaa isää vastaan alotettua oikeudenkäyntiä ja samalla
määräyksen maksaa takaisin herra Lemming'ille tältä saadut lainat, jos
rahoja saataisiin ennen kuin hän palajaisi. Päätteeksi antoi hän
asianajajalle testamenttinsa käytettäväksi siinä tapauksessa, ett'ei
hän kahden vuoden kuluessa palajaisi tai että sitä ennen tulisi tieto
hänen kuolemastansa.

Hän ei siis kuollut, sen verran näytti varmalta.

Malvina oli kuitenkin Ilonkan tähde riemuissaan.

"Rakkain ystäväni! Tehän olette oikea Amalazuntha. Niinhän te
taistelitte kuin Orleans'in neitsyt. Sanokaapa, oletteko oppinut
miekkailemaan?"

"Olen, jo lapsuudestani saakka, kun kävin turnauskoulussa".

"Oi, onpa se herttainen taito; arvattavasti on suuri nautinto saada
leikitellä terävällä säilällä ja sanoa: ole varoillasi, muutoin
kuolet! silmä silmää ja teräs terästä vastaan torjua tyhmänrohkea
hyökkäys ja antaa sellainen isku takaisin, että rauta menee hänen
sielunsa lävitse!"

Rouvaa tärisytti -- ilosta, tätä lausuessaan.

"Oi, aina on ollut rakkain toivoni oppia miekkailua, kun vaan olisi
joku, jolta saisin opetusta. Enhän minä voi miekkailu-opettajalta
vastaan-ottaa opetusta, siitä puhuttaisiin liian paljon. Mutta,
näettekös, voisittehan te mulle sitä opettaa tunnin päivässä".

"Mutta, armollinen rouva -- --"

"Mutta, armollinen rouva, mitä se merkitsee? Enhän minä itsesään sitä
paljon taida".

"Olenpa sen nähnyt. Niinhän te hätyytitte tuota nuorta herraa, kuin
oikea tappelija".

"Hän tuli hämillensä ja unhotti, minkä oli oppinut".

"Noh, olisinpa minä varsin tyytyväinen, jos osaisin saman kuin te.
Vastatkaa, suostutteko kauppaan. Joka päivä miekkailuharjoitus
Englannin kielen opetustunnin jälkeen? Vähäinen liike ei haittaa tee.
Sitte minä aina lähetän teidät vaunuissa kotianne, ettette vilustuisi
jos olette lämmin. Ja vaivoistanne saatte 100 guldenia kuukaudessa".

Ilonka suostui ehdoitukseen. Olihan tuo hyvä ansio melkein mitättömästä
työstä, muutamasta hyppäyksestä vaan edestakaisin ja muutamista käsien
liikunnoista; sen parempi kun tästä taidosta maksetaan enemmän
kuin Englannin kielen osaamisesta. Tosin on tavatonta, että nuori
ja kaunis tyttö ansaitsee rahaa sellaisella ammatilla, mutta olihan
se kunniallista työtä; sitähän ei edeltäpäin tarvitse hävetä eikä
jäljestäpäin katua.

"Olkoon menneeksi, hyvä rouva, minä opetan teille
miekkailua".

"Tosiaankin, minä siitä riemuitsen jo edeltäpäin, kuin koulupoika
kevätjuhlasta. Nyt saan täytetyksi vanhan toiveen. Milloin vaan
olen nähnyt sapelin tahi miekan, olen aina toivonut osaavani lyödä
ja pistää niinkuin miehetkin. Ettekö luule näitä käsivarsiani
kyllin väkeviksi?"

Hän kääri hihansa ylös kyynäspään yläpuolelle ja
ojensi ylpeänä kauniin käsivartensa, jonka jänteitä hän kaikin tavoin
koki saada kiinteälle pingoitetuiksi.

"Aloitammeko heti, huomenna vai
miten? Te saatte toimia kaikista tarpeista. Mitä kaikkea tarvitaan?"

"Muutamia harjoitusmiekkoja, sillä jotkut saattavat helposti taittua;
kaksi hirvennahkaista rintahaarniskaa, kaksi paria miekkailukintaita
ja kaksi teräslankaista naamaria, sekä sen lisäksi pitkä lauta
pehmeästä puusta, sillä lattialla tahi matolla ei voi miekkailla".

"Oivallista, herttaista! Käskekää vaan mitä tarvitaan. Sininen sali on
oleva miekkailusalimme ja sitte suljemme ovet, niin ett'ei meitä kukaan
häiritse. Aivan oikein, varsin hankalaksi käy miekkailla näissä
pitkissä vaatteissa, varsinkin minulle, tämä suuri krinoliini ylläni".

"Epäilemättä. Kun minä opin miekkailemaan, olin vielä lapsen vaatteisin
puettu".

"Siis teetämme itsellemme lyhyet pukimet niinkuin pikku-tytöille, koko
amatson-puvut. Ei kukaan saa nähdä meitä niihin puettuina. Kuten
jo sanoin, suljemme ovet ja laskemme alas akkunaverhot. Yksinämme
seisomme vastatusten silmä silmää vastaan, emmekä kuitenkaan naura
toisiamme. Siitäpä tulee hauskaa, vai kuinka?"

Ilonka myönsi.

Malvina oli jo tästä uudesta oikustaan niin innostunut, ett'ei hän
laskenut Ilonkaa rauhaan, ennenkuin tämä oli kahdella ratsuraipalla
näyttänyt ensimmäiset temput. Tosin hän parkasi kun raippa häntä
kosketti, sillä hän ei kärsinyt kutkuamista, mutta huudahti kuitenkin
yhä uudelleen: "oivallista, herttaista!"

Tästä päivästä lähtien hän ei enää lukenut Englannin kieltä. Kun
miekkailuharjoitus oli loppunut, hyppäsi hän kirjoituspöytänsä ääreen,
etsi siellä paperikasasta sata guldenia ja työnsi ne Ilonkalle maksuksi
ensimmäisen kuukauden harjoitustunneista. Lapsi raukka -- kuinka hän
oli hyvillään näistä rahoista!

Hänellä ei ollut vähäinen kiire tulla kotiin jättämään ne
huolestuneelle äidillensä. Nyt on hänellä jotakin, jolla ostaisi
polttopuita talveksi, maksaisi lääkärin ja rohdot, hankkia vähän
ravintoa sairaalle ja säästää hyyryä varten. Hänen ei enää tarvinnut
taistella jokapäiväistä huolta vastaan elatuksen tähden eikä puutteita
vastaan. Sadalla guldenilla voidaan hankkia sangen paljon.

Ja mistä hänellä oli tämä tulo? Ei sellaisista ominaisuuksista, joista
naiset tavallisesti ylpeilevät: kauneutensa, neronsa tai hienon
sivistyksen taikka muun sellaisen ominaisuuden ansioksi hän ei sitä
voinut lukea; hänen oli siitä kiittäminen ainoastaan vähäpätöistä
ruumiin taitavuutta, josta ominaisuudesta hän ei luullut koskaan
saavansa hyötyä, mutta olipa se nyt kasvanut kultaisia hedelmiä
kantavaksi puuksi, joka sattumalta oli eksynyt oikullisen naisen a
aivoissa syntyneihin puutarhoihin.

Luulisipa että Ilonka tästä vaan tunsi huvia ja virvoitusta. Asia
ei kumminkaan ollutkaan niin, juuri sen vuoksi että se oli huvia ja
virvoitusta.

Hänen kotonansa vallitsi suuri suru -- unettomat yöt, joita mielipuolen
isän raivonpuuskaukset häiritsivät, -- heikkohermoisen äidin
alituinen vapiseminen ja pelko, -- kuuromykän veljen eläimen tapainen
riippuvaisuus ainoassa olennossa, joka häntä ymmärsi; -- kyyneliä
päivällä, huokauksia yöllä -- ja tätä surkeata elämää yhä lakkaamatta.
Tästä oli poikkeuksena kaksi tuntia päivässä, jolloin hänen täytyi
hymyillä, meluta ja riemuita -- sillä hän sai siitä maksun.

Kun sitte leikki, pilapuheet ja riemu olivat tauonneet, -- silloin
hänen tuli aina mieleensä, miten kurja tila sill'aikaa oli kotona
ollut!

Kun Ilonka otti päällysvaatteensa mennäkseen opetustuntiansa antamaan,
saatuansa isänsä rauhoitetuksi, suudeltuaan pois kyyneleet äitinsä
kasvoilta, ja kun hän oli salaa päässyt hiipimään pienen veljensä luota
-- niin hän huokasi raskaasti. Ja nämä huokaukset sanoivat: menkäämme
huvittelemaan!

Mutta koska se tuottaa leipää, niin -- -- -- Tosin katkeraa leipää,
mutta leipää kumminkin.




13 Luku.

Kaikellaisia rosvojuttuja.


Kuku mielellään kuuntelee rosvojuttuja? Hevosen selässä ja jalkaisin
kulkevista ryöväreistä? No, minä kerron muutamia, joissa ei ole
kumpaakaan laatua.

Herra Lemming sanoi eräänä päivänä rouvallensa: "Madame! Tunnetteko
markiisi Montefioren? Kyllä! Ja myöskin paronessa Anselmin? Kyllä
hänenkin. Ja kaikkien ylistämän paronessa von Radák'in? Miks'ette!
Tietäkää siis, että nämä kaikki yhteensä eivät koko vuoden kuluessa
kirjoita ulostekojensa joukkoon niin suuria summia hyväätekeväisiä
tarkoituksia varten, kuin te pakoitatte minun kirjoittamaan omiini. Ei
päivääkään mene ohitse, ilman että te olette pelastanut onnettoman
perheen-isän yhdeksän lapsensa kanssa nälkään kuolemasta, tai
pelastanut hukkumasta sen onnettoman virkamiehen kunnian, joka on
korttipelissä hävittänyt hänen huostaansa uskotut rahat, tai olette
hankkinut jollekin kirjailija-vainaalle hautaus-apua, tai teettänyt
jollekin rammalle Honvéd-soturille keinollisen jalan, tai on teidän
täytynyt antaa morsius-apua jollekin isättömälle ja äidittömälle
tytölle, puhumattakaan noista tuhansista julkisista keräyslistoista,
joihin ette koskaan laiminlyö kirjoittaa. Luulenpa teidän maksavan
veroa sekä paaville että Garibaldille".

Lemming luultavasti ajatteli salaa jotakin muuta, ett'ei Malvina
lahjoittanut paaville eikä Garibaldillekaan mitään ja ett'ei näitä
autettuja onnettomia missään ollutkaan, mutta hän ei uskaltanut antaa
tämän ajatuksen tulla ilmi.

"Tietäkää, lemmittyni", virkkoi Lemming viimein, "minä olen jo
tähän kyllästynyt".

"No", vastasi kaunis rouva, olkapäitään kohauttaen, "tästä hetkestä
lähtien voitte pääkirjastanne pyyhkiä pois sanat hyväntekeväiset
tarkoitukset". -- Ikäänkuin kauniilla rouvalla olisi vaan yksi avain
miehensä raha-arkkuun, joka kaikkien sanomalehti-ilmoitusten mukaan on
tulenkestävä ja mahdoton murtaa auki. Huoleti voi herra Lemming vaatia
tehtailijan oikeuteen. Hänen arkkuansa ei ole mahdoton avata.

Puolen vuoden kuluttua sanoi herra Lemming taas rouvallensa: "Madame!
oletteko kuullut kreivinna Persigny'ä mainittavan? Totta kaiketi!
Oletteko koskaan lukenut ruhtinatar Metternich'istä? Epäilemättä. Eikö
teille ole joskus kerrottu paronitar Rothschild'ista? Aivan varmaan,
luulen ma! -- No niin, nämä kolme suurinta komeutta harrastavaa
naista Europassa eivät lähetä miehillensä kiusaksi niin monta rätinkiä
muotikauppiailta ja kultasepiltä, kuin te, armaani, yksinänne minulle
lähetätte. Minun täytyy ajatella, että te uusiin silkkivaatteisin ja
pitseihin pukeutte kolmasti päivässä ja ett'ette käytä yhtäkään pukua
useammin, kuin kerran".

Herra Lemming tosin ajatteli vallan toista, että hänen rakas puolisonsa
ylipäänsä ei käyttänyt näitä kalliita tavaroita, vaan että hän niillä
teki sellaista omituista kauppaa, että hän toisessa paikassa osti
nämä tavarat mistä hinnasta hyvänsä, myydäkseen ne toisessa paikassa
halpaan hintaan, siten hankkiaksensa rahaa. Rätingit hänen herra
miehensä maksaa, joka näissä kaupoissa tuli sata prosenttia tappiolle.
Herra Lemming'illä ei kuitenkaan ollut uskallusta sitä lausua.

Malvina vastasi tähän: "Eikö totta, tämähän on käyttämätöntä, rakas
ystävä?"

"Päinvastoin, minulla on omat aivan vakaat ajatukseni asiasta. Minä
tiedän, että niin on oleva, ja jollette olisi laillinen vaimoni,
sanoisin: te suvaitsette saattaa minut perin köyhäksi sen verrattoman
onnen tähden, että saan sanoa teitä omakseni. Tämä on, kuten suurten
sopii. Mutta koska me muodostamme laillisen perheellisen yhdistyksen,
niin minun täytyy teille huomauttaa sellaista aikaa, jolloin
'talollemme' tulee elämän ehdoksi, että talon naiset joksikin aikaa
lakkaavat menoja tekemästä".

"Sepä tosiaankin olisi merkillinen ajan vaihde! Aivan syksyn tullessa,
säsongin alussa. Oletteko menettänyt järkenne? Onko missään maailmassa
aviomiestä, joka puolisoansa hämmästyttäisi sellaisella pyynnöllä
säsongin alussa? En puhuisi mitään, jos sen tekisitte paaston
ajalla tai uuden vuoden aikaan. Maalla pidän kuusi viikkoa samaa
crèpe-vaatteesta tehtyä hametta ja jos tahdotte, niin olen ilman
lakeijaa. Mutta nyt minun on, rakas ystävä, vallan mahdoton noudattaa
käskyänne".

"Ja kumminkin 'teidän täytyy', armaani. Käsittäkää minua oikein.
'Teidän täytyy'. Minä olen aivan ryhtymäisilläni ratkaisevaan toimeen,
jossa minun täytyy heittää kaikki mahdollisesti käytettävissä
olevat rahasummat vaakaan, että se kallistuisi minun puolelleni. Nyt
ei ole sen vähemmästä kysymys kuin miljonan voittamisesta. Voisimme
yht'äkkiä tulla suunnattoman rikkaiksi, mutta sitä varten tulee meidän
ponnistaa kaikki voimamme. Tämä on taistelu, jossa rahamiesten
rouvat tavallisesti panttaavat koristeensa, hopeansa, jolloin he
myövät hevosensa, yksin ne pitsinsäkin, joita paitse he voivat olla,
auttaaksensa siten miehiänsä voiton saantiin. Minä en tätä kaikkea
teiltä vaadi, vaan ainoastaan sen, että kolmen kuukauden ajalla ette
lähetä kassanhoitajalleni mitään rätinkiä, -- ette ainoatakaan".

"No mihin minun siis tulee ne lähettää?"

"Olen jo teille antanut vastauksen, joka jotenkin vastaa tähän
kysymykseen. Selvästi a järkähtämättä sanon nyt teille, että
kassanhoitajani on saanut käskyn olla kolmen tulevan kuukauden ajalla
maksamatta teidän tekemiänne rätinkejä ainoatakaan".

Malvina nauroi ääneensä.

"Hyvin! rakas Lemming. Siihen nähden olemme yhtä hyvät ystävät".

"Uskokaa minua, tämä on hartain toivoni. Minä kunnioitan teitä
äärettömästi, ja omistan teille hartahimman rakkauteni. Juuri sen
vuoksi minun täytyy teille huomauttaa, että Itävallan lakien mukaan
rouva saattaa itsensä varsin ikävään asemaan, jos hänen miehensä ei
maksa hänen velkojansa".

Malvina nauroi vielä enemmän.

"Hyvin, herra Lemming, älkää rouvanne tähden peljätkö minkään kansan
lakia".

Epäilemättä tiesi Lemming varsin hyvin, ettei kukaan Itävallassa eikä
Ranskassa eikä missään muussakaan maassa ole nähnyt naisen joutuvan
velkavankeuteen, jos tällä naisella on -- kauniit silmät. Hän tahtoi
vaan Malvinalle lausua: ystäväiseni, tähän saakka olet osoittanut
suunnattoman suurta sukkeluutta sotkiessasi minun asioitani; olisipa
paha vahinko maailmalle, jollet tätä kaunista taitoasi näyttäisi
muidenkin asioissa. Mene nyt saalista hakemaan muualtakin. -- Tai
kenties: "menkäämme yhdessä hankkimaan saalista".

-- -- On kysymys miljonasta!

Kuka siis täällä miljonia jakelee ympärillensä?

Suo mulle anteeksi, ystäväni romaanin-kirjoittaja, että olemme
itävaltalaisessa kruununmaassa, siinä maassa, jossa on kymmenen
kreutzerin hintaisia valtion velkaseteleitä, jossa ministerikin lyö
suutansa vasten jos siitä sattuu pääsemään sana "miljona!" jossa
sellaisten maatilusten omistajalla, joiden arvo on miljona, ei ole
kymmentä äyriä kovaa rahaa taskussa. Ja kumminkin kuulee puhuttavan
miljonasta, joka on voitettava! Sehän on kaiken runoilijoille sallitun
vapauden rajojen ulkopuolella. Pikemmin voisit puhua fröökinöistä,
joilla on kalanpyrstöt, tai muuttaa koko romaanisi näyttämöpaikka
Belgiaan tai Amerikaan.

Ompa tosiaankin kysymys miljonan voittamisesta, noin miljonan
suuruisesta summasta, joka vaan on jonkun vastaanotettava, -- sen,
jonka eteen pelipallo seisattuu. Pelipöytänä on avara autio valtakunta,
jonka laajuus on enemmän kuin kolmetuhatta neliöpeninkulmaa, jossa ei
ole ainoatakaan viheriäistä paikkaa.

Tänä vuonna tällä summattoman laajalla alalla -- ei kasvanut mitään.
Tulevana vuonna se on oleva yhtä autio, sillä tänä vuonna siihen ei
kylvetä mitään, koska ei ole ollenkaan siementä. Tälle maalle käy
niinkuin Kivikko-Arapialle, niinkuin Kuuvuorien seudulle, niinkuin
Palmyran kotomaalle, jotka kaikki ovat olleet kerran Edenin
yrttitarhoja, vaan nyt ovat erämaita, monen päivämatkan laajuudelta
ihmisten ja eläinten hylkäämät, soran peittämine komeine rakennuksineen
tiettömällä aromaalla.

Kuitenkin käynee hallitseville vaikeaksi odottaa tällaista kohtaloa
yhtä kylmäkiskoisesti kuin muita tässä maassa kasvavia onnettomuuksia.
Sen vuoksi ylhäisemmissä piireissä päätettiin, että miljona mittaa
jyviä jaettaisiin hätää kärsivälle väestölle -- edeltäkäsin, etteivät
vainiot jäisi kesannoiksi.

Miljona mittaa jyviä piti siis niin pian kuin suinkin ja säntillensä
hankittaman, kuljetettaman oikeaan seutuun ja paikkakuntaan ja
siellä viipymättä jaettaman; syksy on aivan tulossa, joka päivä on
kallis-arvoinen ja sitä ei voi rahallakaan korvata. Sateinen aika
on vast'ikään alkanut, maa on saanut kylliksi mehua, aivan nyt
tarvitaan siemen-ohria. Aikaa ei käy uhraaminen keskusteluihin.
-- Kuka tämän jyvämäärän hankkii? Tietysti otetaan se tavaran
hankkijaksi, joka suostuu hankkimaan sen helpoimmilla ehdoilla.

Helpoimmilla ehdoilla, ha ha ha!

Huomaatkos nyt arvoisa lukija, minkä vuoksi Lemmingin täytyi
haalia kokoon kaikki rahat, mitkä suinkin taisi, heittääkseen ne
vaakaan, jonka kieli, jos se kallistuu hänen voitoksensa, lausuu:
"miljona on sinun?" Joko nyt tajuat minkä vuoksi rahamiesten
rouvat sellaisissa tilaisuuksissa jättävät kalleutensa panttiin ja
miksi rahamiehet eivät sellaisina aikoina maksa puolisoittensa
rätinkejä? Kohta sen huomaamme vielä paremmin. Silti voimme nyt jo
olla vakuutetut, että miljona tosiaankin on olemassa; ettei se ole
mikään kumma, eikä haaveksittu numero, vaan uusia rahoja, suorastaan
rahapajasta tullutta, siis niin sanottua viheriäistä kultaa.
Ei tarvita monia konstikkaita laskuja, vaan aivan yksinkertainen
vähennyslasku. Neljä pois viidestä tekee yhden. Kuinka sitä valtio
tietäisi, oliko se vilja, jonka rehellinen maamies kylvää ja multaa
maahan, viisikertaisesti puhdistettua, vai oliko siihen kohtalaisesti
sekoitettu rikkaruohoa, multaa ja torajyviä?

Äänetön maa sen tietää.

       *       *       *       *       *

Mitä herra Andjaldy tähän aikaan luki esimiehensä salaisesta
päiväkirjasta? Saakaamme tieto siitäkin.

    Tänään edellä puolen päivää oli Lemming luonani. Hän puhui paljon
    jyvälainasta. Luulempa, että hän haluaa saada jyvän hankkimista
    toimekseen,

    Tosi on, että paljon riippuu minusta, mutta ei kaikki.
    Hallitsevissa piireissä minun lausumani sana voi kahden
    tasapainossa olevan vaakalaudan kesken ratkaista asian sille
    suunnalle, mitä minä tahdon. Minun vaan tulee sovittaa niin,
    etteivät vaakalaudat ole yhden painoiset. Toisella urakkamiehellä
    on tarkempi omatunto kuin toisella. Lemmingillä mielestäni sitä on
    vähimmän.

    Tämä asia on hyvin arveluttava. Koko tulevaisen vuoden siunaus,
    kokonaisen maan menestys on siitä riippuva.

    Tämä ei ole sentapainen asia, kuin sotajoukon muonavarain
    hankkiminen. Jospa sotamies saisikin pelkkää myllyntomua jauhojen
    asemesta, niin ei hän kumminkaan siitä kärsi mitään vahinkoa.
    Kuta mustempi hänen leipänsä on, sitä paremmin se ravitsee. Eikä
    sotamiehellä olekkaan juuri valittamista hienomakuisesta suusta.

    Mutta jos talonpojalle annamme huonompaa siemenviljaa, kuin
    kohtuullista on ja hallitus tahtoo, niin tulevan vuoden sato menee
    hukkaan; maamies nostaa hirveän melun, huutaa kohti kurkkuansa,
    lähettelee lähetyskuntia, soittaa hätäkelloa, saa toimeen ikäviä
    selkkauksia.

    Tässä on suurin varovaisuus vaarinotettava. Lemmingille en
    luvannut mitään. Hänelle sanoin hyvästi lausuen, että annamme
    etusijan järjellisimmälle urakkamiehelle, jolla on parhaimmat
    takaukset.

    Jälkeen puolen päivän hän lähetti luokseni kamaripalvelijansa,
    joka toi vähäisen arkun. Minä avasin sen ja huomasin sen olevan
    sikarilaatikon. Sen mukana oli kirje, jossa Lemming ilmoitti
    Malvinan lähettävän _syntymäpäivänänsä_ tämän sikarilaatikon
    minulle lahjaksi. Varsin kummallinen ajatus, että joku omana
    syntymäpäivänänsä lähettää toiselle lahjan! Minusta oli
    kummallista, että se oli niin raskas, kun otin sen käteeni.
    Laatikko oli jaettu kahteenkymmeneen osastoon -- eri osasto
    kullekin sikarille -- ja niihin oli pistetty hienoon paperiin
    käärityt kääryt. Niistä otin esiin ja avasin yhden. Siinä löysin
    250 kultarahaa. Jokaisessa kahdessakymmenessä osastossa oli
    samallainen kääry. Yhteensä siis 5,000 tukatia.

    Kylmä väristys pudistutti minua. Olenko siis jo joutunut niin
    pitkälle. Ajatteleekohan maailma siis tosiaankin minusta,
    että vastaanottaisin lahjoja? Otsassani, rinnallani on siis
    kirjoitettuna: 'täydellinen loppuun myynti'. Ei, rahaihminen! Tässä
    ainoassa kohdassa olet toki vielä pettynyt.

    Jos minua valtiomiehenä syytetään virheestä, niin voin itseäni
    puolustaa; mutta jos ihmisenä, kansalaisena yhteiskunnassa teen
    kelvottoman työn, niin ei minun ole odottaminen mitään puhdistusta
    syytöksistä.

    Tuolle kauppiassielulle olen näyttävä, kuka asuu siinä kolossa,
    johon hän niin varomattomasti pistää jalkansa. Nyt on käsissäni
    valtti, jonka voin häntä vastaan lyödä esiin.

    Kerran hän saatti minut siihen tilaan, että ne rahat, joilla olin
    aikonut toimeenpanna suuremmoisen työn, jätin hyväntekeväiseen
    tarkoitukseen, jota en ollenkaan ollut aikonut kannattaa. Nyt
    oion tehdä hänet kuuluisaksi. Nämä rahat minä jätän Unkarin
    tiede-akatemialle. Kerran pyysin myöskin Lemmingiä tekemään
    jotakin tämän isänmaallisen laitoksen hyväksi ja hän lupasi
    panna nimensä listaan. Nyt lähettämänsä summan tarkoituksesta
    hän ei maininnut mitään. Sen voin jättää jalomielisenä
    lahjotuksena 'häneltä'.

    Jo tänä päivänä kirjoitan lahjoituskirjan. Hän saa sen lukea
    huomispäiväisissä sanomalehdissä. Hän saa oppia tuntemaan, kuka
    minä olen!

Päivää myöhemmin herra Andjaldy luki uudella lehdellä päiväkirjassa
seuraavan:

    En ole jättänyt asiaa sikseen. Mutta olisipa liian rohkeata, jos
    kirjoittaisi julkisen lahjoituskirjeen ilman että antaja siitä
    tietää. Kuitenkin olen lujasti päättänyt pysyä aikeessani. Nämä
    5,000 tukatia on akatemia saapa.

    Aion mennä Lemmingin luo, heittää ansan hänen kaulaansa ja sanoa:
    'herrani, te lähetitte mulle 5,000 tukatia. Näillä voi olla
    ainoastaan yksi tarkoitus, joko kunnioittava tai loukkaava. Jos
    tarkoitus oli kunnioittava, niin ei se voinut olla muu kuin se,
    johon itse olen teitä kehoittanut, nimittäin että antaisitte lahjan
    isänmaalliselle yleishyödylliselle laitokselle. Vaan jos asian
    laita on päinvastoin, niin saatte minun kanssani tekemistä kahdessa
    suhteessa -- ensiksikin teidän omana tuomarinanne, toiseksi
    rehellisenä miehenä. Molemmissa tapauksissa kyllä osaan hankkia
    itselleni korvauksen.

    Tällä päätöksellä läksin tänään hänen luoksensa. Olin lujasti
    päättänyt, etten häntä vähääkään säästäisi. Aikomukseni oli olla
    häntä vastaan röyhkeä kuin heitukka. Kun olin äkeissäni, niin
    satuin lähtemään hänen luoksensa sangen aikaisin. Tullessani hänen
    asuntoonsa vastaanotti kamaripalvelija minut sanoen, että hänen
    armonsa vielä makasi.

    No sittepä täytyy herättää hänen armonsa, sillä minun
    vähäpätöisyyteni tahtoo häntä puhutella.

    Kamaripalvelija oli armollinen, että vei minut herransa
    työhuoneesen ja sieltä vastaanottosaliin, jossa hän pyysi minua
    odottamaan, kunnes hänen armonsa oli pukeutunut. No hyvä! ajattelin
    itsekseni, kyllä minä hänen otan pestäkseni!

    Lemmingin vastaanottohuone oli aivan Malvinan huoneen vieressä.
    Lasiovi eroittaa tämän viereisestä salista ja tämä on sen puolesta
    merkillinen, että venetialaiset peilit siinä muodostavat kokonaisen
    kaltevan seinän. Näihin kuvastuu koko viereinen sali, joka
    toisesta huoneesta on eroitettu paksuilla uutimilla varjostetulla
    kaariholvilla.

    Minä tunnen jo varsin hyvin nämä huoneet. Viimeksi mainitussa
    Lemming tavallisesti pitää juhlapäivällisensä.

    Odottaessani kuulin äkkiä naisäänen kolmannesta salista.
    Hiljaisesta keskustelusta en voinut kuulla mitään.

    Tuo hiljainen keskustelu muuttui sitten komentosanoiksi, joita
    tuntematoin kaunis naisen-ääni lausui jalan polennan ja oudolta
    kuuluvan floretin-kalskeen säestäessä. Nauru katkaisi välistä sanat
    ja välistä taas kuuluivat naisten äänet suuttuneina, joka kuitenkin
    pian muuttui kaksiääniseksi nauruksi -- voiton nauruksi ja
    kummastuksen toiselta puolelta. Tuossa viimeisessä tunsin Malvinan
    äänen.

    Tahdoin katsoa ovesta sisään, mutta tämä oli mahdotointa paksujen
    esirippujen tähden. Ovi oli myös toiselta puolelta eteen lykätty.

    Silloin havaitsin yht'äkkiä, että vasemmanpuolisen esiripun
    syrjä oli tarttunut kiinni kullattuun ovihakaan. Tämä oli jäänyt
    huomaamatta, kun oikeanpuolisen syrjä oli oveen kiinnitetty. Sali,
    josta tuntemattoman ääni kuului, oli oikealla. Mutta juuri tuosta
    vasemmanpuolisesta ra'osta nähtiin koko viereinen sali avonaisena
    teaterina.

    Minä näin.

    Mitä näinkään.

    Kohtauksen Olympin leikeistä. Vastapäätä toinen toistansa seisoi
    kaksi naista lyhyeissä vaatteissa, jotka polveen ulottuivat.
    Toisella oli persikan värinen hame ja ruusunväriset silkkisukat,
    toisella tummansininen hame ja ruskeat sukat. Molempain rinnat
    peitti hirvennahkainen haarniska, joiden vasemmalla puolella oli
    ommeltuna punainen sydän. Rautalankaiset naamiot peittivät heidän
    kasvonsa. Malvinan tunsin vartalosta -- hän se oli punaisessa
    hameessa.

    Naiset harjoittelivat floretti-taistelua. Tuo hoikempi-vartaloinen
    -- sinisessä puvussa -- oli opettaja.

    Ensin he läpikävivät kaikki temput järjestyksessä. Sinisessä
    puvussa oleva nainen komensi ääneensä ja antoi pistoksien kohdata
    tuota haarniskansa punasta sydäntä sekä naamiota korkealla
    terssillä tai kvartilla. Sitten näytti hän punapukuiselle kuinka
    näitä pistoksia torjutaan.

    Molemmat naiset olivat hyvin ihanat tässä leikissä. Punapukuinen
    muistutti jokaisessa liikunnossaan amatsoni-kuningatarta,
    käsivarren hempeät linjat, pyöreät voimakkaat olkapäät, hoikka
    vartalo, plastillisen kauniit jalat ja sääret, jotka näkyivät
    polviin asti, tämä kaikki muistutti jotakin muinaistarujen
    sankaritarta. Hänen vastustajansa, tuo sinipukuinen, hieno ja
    nuori, jonka jäsenet vielä olivat ikäänkuin kypsymättömät, oli
    ulkomuodoltaan arkkienkeli Mikaelin näköinen.

    Läpikäytyänsä kouluharjoitukset rupesivat he vapaasen miekkailuun.
    Punapukuisen liikunnot ilmaisivat tulisuutta, jommoista ainoastaan
    voipi olla rouvassa, joka on saanut aseen käteensä. Sinipukuinen
    oli täydessä työssä väistäessään ristin rastin lentäviä pistoksia.
    Vähittäin joutuivat niin likelle toinen toistansa, että polvi
    sattui polvea vastaan, rinta rintaa vastaan ja floretit ristiin
    kahvojen kohdalla; silloin otti silmänräpäyksessä sinipukuinen
    vasemmalla kädellään florettinsa kiinni kahvasta ja pani sen, kuin
    panikin, punapukuisen rintaa vasten. Punapukuinen päästi huudon,
    sillä floretin kärki koski häneen -- hän ei ollut tottunut siihen
    vielä -- ja hän nauroi taas.

    "Te olette jo monta kertaa minulle opettaneet tätä, vaan minä
    muistan sitä aina liian myöhään -- levätkäämme hetken aikaa".

    Hän otti teräsnaamion kasvoistaan ja haarniskan rinnaltaan. Hänen
    poskensa hehkuivat taistelusta, silmänsä loistivat salakähmäisestä
    tulesta, koko hänen olentonsa näytti olevan elävä sähkö-patteri.
    Joka tällä hetkellä olisi häntä koskettanut, hän olisi kenties
    saanut häntä säkenöimään. Hän säteili ihastuksen viehätyksestä ja
    taputti iloissaan käsiänsä. Ihastuksissaan hän heittäysi tuolille
    pianon eteen ja rupesi soittamaan erästä tunnettua espanjalaista
    säveltä, n.s. reguidillaa, täydellisellä mustalaisen taidolla.
    "Ettekö tanssi?" kysyi hän sinipukuiselta, heittäen päätänsä
    taaksepäin.

    Tämäkin oli riisunut pois naamarinsa. Minusta oli kuin ennen
    olisin nähnyt nuo kasvot, en muista missä.

    "En, rouvani, en tahdo tanssia", sanoi hän hymyillen.

    "No, te saatte sitten istua soittamaan tätä säveltä, sillä minun
    täytyy tanssia".

    Sinipukuinen istui heti paikalleen; Malvina juoksi keskelle salia
    ja rupesi tanssimaan tuota lumoavaa espanjalaista tanssia, jossa
    kaikki naisen viehättävät suloudet ilmaantuvat. Tämä oli näky,
    josta Faust lupasi sielunsa paholaiselle. Minun sydämessäni se
    iski tulta. Tämä kylmä-katsantoinen rouva tuhlasi kaikki sulouden
    lumousvoimansa, ainoastaan -- houkutellaksensa hymyn eräältä
    nuorelta tytöltä. Vaan turha vaiva. Tuo nuori tyttö pianon ääressä
    katseli lumoavaa tanssia, jota nainen riehuvassa ilossa tanssi,
    itseksensä peilin edessä, hienoimmankaan punan nousematta hänen
    neitsyllisille kasvoilleen.

    Yht'äkkiä Malvina tarttui florettiin, huutaen: "olkaa varoillanne,
    minä tapan teidät!" -- Sinipukuinen vastasi hymyillen: "minulla ei
    ole mitään, jonkatähden maksaisi vaivaa tappaa minut".

    "Minä murhaan sinut kalliin omaisuutesi, noiden viattomien kasvojen
    tähden".

    "Mutta en annakaan murhata itseäni!" vastasi toinen, tarttuen
    hänkin florettiin, jonka oli pianolle laskenut.

    Malvina ei antanut hänelle aikaa pukeutua harniskaan ja pakoitti
    häntä siten taistelemaan suojatta. Sinipukuinen piti puoltansa
    pakosta, omasta puolestansa hän ei pelännyt. Kun Malvina teki
    kvartin hyökkäyksen, ajaakseen tuon nuoren tytön pianoa vasten,
    teki sinipukuinen äkkiä mestarillisen tempun, hyökäten vasemmalla
    jalallaan, heittäen vasemmalla kädellään vastustajan floretin
    syrjään ja lyöden omalla floretillaan toisen pois kädestä.
    Malvina ei siihen tavannut. Hän oli vallaton kuin lapsi, juoksi
    noutamaan florettinsa, joka oli lentänyt huoneen nurkkaan, ja
    ryntäsi jälleen yhtä kiivaasti opettajaansa vastaan. Tämä ei
    tyyntä malttiansa vieläkään menettänyt. Hän näytti Malvinalle
    mitä 'teateri-pistoksella' tarkoitetaan. Kun Malvina teki rohkean
    sekundi-pistoksen sinipukuisen rintaa vastaan, juoksi sinipukuinen
    nopeasti esiin, tarttui Malvinan oikean käden ranteesen, antoi
    hänen florettinsa liukua kainalonsa alitse ja painoi oman
    florettinsa kiertämällä vastustajan rintaa vasten, ja nyt oli
    vihollisen ase hänen vallassaan.

    "Tätä sanotaan teateri-pistokseksi, rouvani".

    Minä näin Malvinan yhteen-puserretuista huulista, punoittavista
    kasvoista ja kyyneltyneistä silmistä, että hän rupesi suuttumaan.
    Miehienkin parissa ei aseettomaksi tekeminä rakasteta.

    "Päästäkää florettini!" hän sanoi.

    "En päästä ennenkuin lupaatte pukeutua asuun ja miekkailla
    tyynesti".

    "Päästäkää irti, sanon minä!"

    "Jos ette ensin lupaa taistella ainoastaan asussa, niin katkaisen
    floretin enkä anna mitään tuntia enää teille".

    "Hyvä, minä lupaan".

    Nyt opettaja päästi irti Malvinan käden sekä floretin. Minä,
    joka tunsin Malvinan tiesin edeltäpäin, ett'ei hän pitäisi
    sanaansa. Hän on todellinen vaimo, vallaton olento, joka ei mitään
    lakia kunniassa pidä. Tiesin varsin hyvin, että hän uudelleen
    ahdistaisi sinipukuista niin pian kuin tämä tuntisi kätensä ja
    florettinsa olevan irti. Tästä petoksesta nuori tyttö itse tuli
    kärsimättömäksi, ja tällä kertaa osoitti hän oppilaalleen, mitä
    arrêt-pistos on. Niin pian kun Malvina ahdisti häntä primillä,
    veti sinipukuinen molemmat jalkansa aivan takaisin, kallisti
    päätänsä syrjään ja astui eteenpäin oikealla jalalla, tehden
    sekundi-hyökkäyksen. Kun Malvinan floretti luikahti hänen päänsä
    ohitse, kohtasi hänen aseensa Malvinaa oikeanpuoliseen kainaloon,
    ja rouvan syöstessä tyttöä vastaan koko ruumiinsa painolla,
    notkistui tytön floretti, jotta muodosti kaaren.

    Molemmat säikähtyivät siihen määrään, että viskasivat floretit
    pois. Sinipukuinen hyrskähti itkuun, Malvina kalpeni ja hengähti
    syvään muutaman minutin kuluessa. Pian hän tointui taas, ja
    nähdessään sinipukuisen kyyneleitä, rupesi hän ääneensä nauramaan.

    "Siinä näette nyt", lausui sinipukuinen nyyhkyttäen ja moittivalla
    äänellä.

    "Mikä teitä vaivaa?" kysyi Malvina, jonka kasvot milloin
    kirkastuivat, milloin synkistyivät.

    "Nyt olen teitä haavoittanut", sanoi sinipukuinen.

    "Mitä vielä -- haavoitettu! onhan kaikki vaan leikkiä".

    "Minä tiedän sen varmaan, että semmoinen leikinteko koskee kipeästi
    noin ohuen puvun läpi".

    "Minä vakuutan, ett'ei se ensinkään koske! eihän paikkaa näykään.
    Vai näettekö mitään?"

    Hän avasi äkkiä liivinsä ja paljasti olkapäänsä siihen asti,
    mihin floretin nuppu oli koskenut. Siinä näkyi punainen ympyräinen
    pilkku, niinkuin ruusun lehti alabasterilla.

    "No näetkö nyt, ett'ei se ole mitään. Katsokaa tänne, minä olen
    aivan terve".

    Sinipukuinen rauhottui sen nähdessään. -- Vaan minä en!

    Malvina halaili hellästi tyttöä ja painoi poskensa vasten hänen
    poskeensa sovinnon merkiksi.

    "Älä ole suuttunut enää minuun. En koskaan enää tule noin
    narrimaiseksi. Minä käsitän, ett'en osaa mitään. Olen oppiva
    järjellisesti, niinkuin pitää. Tämä viimeinen pistos oli hyvin
    kaunis -- -- miksi sitä nimitetään?"

    "Coup d'arrêt! Me sanomme sitä Unkarin kielellä syöksemiseksi
    miekkaa vastaan".

    "No, sitä temppua pitää meidän harjoittaa perinpohjin".

    Malvinan oli hyvin kuuma. Pöydällä oli kylmää vettä
    kristalli-lasissa. Hän meni juomaan. Sinipukuinen tahtoi antaa
    hänelle hyvän neuvon.

    "Älkää juoko nyt! Se on vaarallista. Te olette aivan kuuma".

    Kuullessaan nämät sanat kävi Malvina yht'äkkiä totiseksi. Hän loi
    katkeran silmäyksen toiseen.

    "Onnellinen lapsi, joka ei tiedä ett'ei koko elämä ole raittiin
    juoman arvoinen".

    Näin sanoen hän tyhjensi lasin. Hänen sanansa kävivät suoraan
    sydämeeni. -- Tämä katkera oman itsensä ylönkatsominen noin rajun
    ilon jälkeen! Tämän ihmeellisen magnetin vastakohdat vetävät minua
    yhtä voimakkaasti puolehensa. Jos hän on iloinen tai murheellinen,
    kärsin minä samat tuskat!

    -- -- -- Kuulin askeleita oven ulkopuolelta; Lemming tuli. Minun
    täytyi luopua paikasta, jossa olin istunut katselijana.

    Ja nyt puhukaamme asioista, yleisistä seikoista aivan
    kylmäkiskoisesti -- jos voimme.

    Pankiri vastaan-otti minut, sanoi olevansa hyvin iloissaan tästä
    kunniasta, tarkoittaen käyntiäni hänen luonansa, ja kysyi mikä
    hänelle tuotti tämän onnen. Se oli noita hetkiä ihmiselämässä,
    jolloin henkemme hetkessä läpikulkee kokonaisen maailman
    päiväntasaajasta pohjoisnapaan asti. Ajatukseni sai tällä hetkellä
    lentää muutamassa minutissa näöstä, joka sen vangitsi, näköön, joka
    sitä iletti, elorikkaasta olennosta tähän kylmään irvistelevään
    mieheen; ihastuksesta inhoon, ja sitten taas tästä henkilöstä,
    joka ei toivo muuta kuin saada kaiken voiman minussa masennetuksi,
    siihen toiseen, joka keskellä nauruansa niin surullisesti sanoo:
    elämä ei ole sen arvoinen kuin lasillinen vettä; sitten vedetään
    minut taas vastakohtaan kunnes löydän tasapainon ainoastaan
    haluttomuuden tyynyydessä.

    En tahdo panna tuota ihmistä kaakinpuuhun, ja siitä hän kiittäköön
    hyvää enkeliänsä. Minä sillä surettaisin Malvinaa. Se summa on koko
    omaisuus, joka Malvinalta ryöstettäisiin. Hyvä, hänen tapahtukoon
    armo eikä oikeus. Minä ai'on jättää pankirille takaisin ne rahat,
    joilla hän aikoi lahjoa minua, enkä tahdo saattaa häntä koko
    maailman edessä häpeemään! Tämän valtin olen hänelle velkaa.

    Tätä kaikkea ajattelin samassa hetkessä kuin pankiri sanoi minua
    tervetulleeksi.

    "Hyvä, Lemming!" vastasin minä hänelle, "te olette todellakin
    minua hämmästyttäneet tuolla hienolla kohteliaisuudellanne. Teidän
    kunnioitetun puolisonne syntymäpäivänä minun olisi pitänyt olla
    ensimmäinen toivottamassa hänelle onnea, eikä päinvastoin. Minä
    otan tuon kauniin sikarilaatikon kalliiksi muistoksi".

    "No, ja kuinka sikarit miellyttävät teitä?" kysyi Lemming räpyttäen
    silmiänsä.

    "Minä näytin kylmäkiskoiselta".

    "En ole vielä koettanut niitä", vastasin minä.

    Hän näytti hämmästyneeltä.

    "Oi olkaa niin hyvä ja koettakaa niitä, sillä sikarit ovat erittäin
    hyviä, ja älkää lahjoittako pois niitä, sillä se olisi suuri
    vahinko".

    "No minä koetan niitä kotiin tullessani ja sanon teille tänä iltana
    ajatukseni niistä. Toivon tänä iltana saavani luvan personallisesti
    toivottaa onnea hänen armollensa syntymäpäivänänsä".

    "Ai'oin juuri pyytää teitä juomaan teetä tuttavassa ystäväin
    piirissä; ja jos te, herra valtioneuvos, tahtoisitte tuoda
    mukananne ystäväni Andjaldy'n myöskin, niin whisti-seura olisi
    täydellinen".

    Andjaldykin! sitä parempi; hän oli todistajana silloin kuin
    Lemming saattoi minut häpeään Malvinan edessä, lähettämällä rahani
    takaisin. Todistakoon nyt myös Lemming'in häpeätä. Tämän valtin
    olen velkaa meille kaikille.

    Siis tervetulleet takaisin!

    Ajatukseni oli seuraava. Otan mukaani minulle lähetetyt rahat
    ja, kun me neljä olemme ko'ossa, ai'on kohteliaalla tavalla lukea
    Lemmingille läksyn (joka olkoon suotu hänen rouvallensakin) ja
    annan hänelle rahat takaisin rouvansa nähden, viittaamalla, että
    hän ruvetkoon huokeampiin asioihin, kuin että ostaa isänmaallisia
    miehiä rahoillansa, sillä näiden hinta ei vielä ole määrätty.
    Jyväin-kauppaa emme aio jättää henkilöille, jotka aloittavat
    lahjoomisella.

    Illalla me menimme, Andjaldy ja minä, Lemming'in luo. Kun tapasin
    Malvinan, näytti hän hyvin alakuloiselta. Hän oli alakuloisena
    koko illan, jonkatähden en voinut olla häneltä kysymättä vaivasiko
    päänkivistys häntä. Tähän hän vastasi kieltämällä ja yritti
    olla iloisena, joka ei suinkaan onnistunut; hän vaipui taas
    synkkämielisyyteen. Minusta oli ikäänkuin suuri suru olisi häntä
    painanut, niinkuin koko sielunsa olisi ollut sitä ajatusta täynnä,
    ett'ei elämä ole vesilasillisen arvoinen.

    Illallisellakin oli hän harvapuheinen, nähtävästi alakuloinen ja
    huolissaan. Se tapakin, millä hän söi ja joi, näytti sanovan, että
    kaikki ei ollut sen arvoista kuin lasillinen vettä -- semmoinen
    lasillinen, josta kuolemaa juodaan.

    Minä en saanut soveliasta tilaisuutta esiintuomaan sitä asiaa,
    jonkatähden oikeastaan olin tänne tullut. Kuinka voisin sanoa
    näille surullisille kasvoille niin törkeitä asioita? Ken ei
    pelkäisi koskeakseen kovasti kirvelevään haavaan.

    Malvinan alakuloisuus tarttui minuunkin; jokainen tietää, minkä
    vaikutuksen surumieliset hiljaiset naisenkasvot tekevät. Sitä
    enemmän jos nämä kasvot ovat lemmityn kasvot, joista täytyy erota
    uskaltamatta kysyä: 'sano armaani, miten sinun on?' -- jos meidän
    täytyy sanoa hänelle kylmästi hyvää yötä ja nähdä, kuinka hän
    yksinänsä menee huoneesensa, kun ei ole toivoa tai oikeutta saada
    häntä seurata ja kysyä: 'sano minulle, miksi olet huolissasi?'
    -- Minulla ei ollut rohkeutta loukata häntä. Ja kuitenkin olen
    seisonut kanunan edessä, mutta näiden murheellisten kasvojen
    häpäisemiseen olisi vaadittu enemmän rohkeutta kuin sen osaksi on
    tullut. Minun olisi pitänyt olla paholainen tai peto. -- Huomenna
    ai'on lähettää rahat suoraan Lemming'ille ja kirjallisesti sanoa
    hänelle ajatukseni siitä. -- Jospa tämä nainen vaan ei olisi
    istunut vastapäätä meitä!

Näin pitkälle Andjaldy luki esimiehensä päiväkirjasta, sill'aikaa
kuin tämä yön aikana oli moderatorin luona. Moderatorilla oli
nimittäin se rakastettava tapa, että kun hän ei voinut nukkua öisin,
kutsutti luoksensa korkeimmat virkamiehet, raatimiehet, polisimiehet
neuvotteluun. Jos hän oli huonolla tuulella, antoi hän yöllä valjastaa
hevosensa ja lähti paino-hallitukseen, jossa sitten kutsutti kokoon
joukottain painoasiamiehet, joiden tuli tarkastaa sanontalehtiä ennen
niiden ilmestymistä, ja nosti kauheaa melua niin pian kuin joku oli
päästänyt läpi jonkun artikkelin vastustuspuolueen sanomalehdissä. --
Harter, joka oli näin pitkälle ehtinyt päiväkirjassaan, sai siis
lähteä moderatorin asuntoon. -- Andjaldy tietysti ei odottanut hänen
palaamistansa, vaan meni levolle niin pian kuin oli saanut tietää, mitä
tahtoi. -- Seuraavana aamuna tapasi hän taas esimiehensä, joka rupesi
puhumaan eilispäivän illasta.

"Rouva Lemming näytti eilen olevan erittäin huonolla tuulella".

"Ja minä tiedän varmaan, että hän niin olikin".

"Mikä häntä vaivasi?"

"Minä tunnen syynkin tuohon huonoon tuuleen".

"Oho, sepä ei ole vähäinen, koska tekin, herra Andjaldy, sallitte
vahvasti suljetun suunne lausua, mitä kysyjä ei itse tiedä".

"Minä sain sattumalta tietää sen Lemming'in asianajajalta, joka on
hyvä ystäväni".

"Asia on siis asianajajienkin suussa?"

"Niin aivan, koska asia koskee rahoja ja oikeudenkäyntiä".

"No, minä ymmärrän, Malvina on taas tehnyt velkoja ja tuo hyvä Lemming
tahtoo häntä parantaa hänen taudistansa".

"Mutta tällä kertaa hän käyttää perinpohjaista parannuskeinoa. Hän on
antanut rahanvartijalleen käskyn olla maksamatta rouvansa velkoja".

"Ja nyt muotikauppiaat rouvaa hätyyttävät?"

"He uhkaavat häntä oikeudenkäynnillä".

"Niin pitkälle Lemming ei antane asian mennä".

"Siitä en ole aivan varma. Hän on tuittupäinen roikale kun tahtoo".

"Paitsi sitä ei kukaan voi kadottaa personallista vapauttansa velkojen
tähden täällä Unkarissa".

"Ei tänään, vaan kenties huomenna. Muistanette, herra valtioneuvos,
että Pesth'in suuret asioitsijat valmistavat rynnäkkö-anomusta
ministeriölle Wienissä, väittäen, että syy vararikkojen suureen määrään
näinä aikoina on se seikka, että velkauntunutta ei voida vangita; ja
antaissaan meille uuden lain, ei ministeriö nyt menetä muuta kuin yhden
paperiarkin".

"Mahdollista, mutta sitä kestää vielä odottaa jotensakin kauan".

"Kauan sille, joka on niin flegmatillinen, ett'ei hän anna peloittaa
itseänsä unestaan, vaan odottaa lainopillisen taistelun päätöstä. Mutta
rouva Lemming on tätä tyyneyttä vailla ja pelästyi ensimäisestä
jyrykästä. Kun erään velkojan mieleen juolahti 'Perter-Lloydin'
keskusteluhuoneessa tehdä tuo tunnettu muistutus: 'Rouva M. v. L.
kehoitetaan täten maksamaan maksettaviksi joutuneet velkansa', niin
rouva peläten häväistystä riensi tukkimaan velkojien suut, kaikkien
yht'aikaa, ensimmäisellä rahasummalla, joka hänen käteensä sattui,
sitoutuen vähin erin määräaikoina maksamaan pois velat".

"No tuskat ovat siis lievennetyt, ainakin kuukaudeksi, ja sen ajan
kuluessa asiat ehkä muuttuvat".

"Tämän kautta on hän joutunut vielä arveluttavampaan tilaan, sillä
rahat, joiden avulla sai huutajat vaikenemaan, eivät olleet tähän
tarkoitukseen määrätyt. Hän oli ko'onnut ne köyhille nais-yhdistyksen
puolesta, jonka toimikuntaan hän kuuluu".

"Se oli ikävä asia; kirottu kevytmielisyys".

"Rouva Lemming oli tietysti otaksunut, ett'ei yhdistys tarvitsisi
rahojansa muutaman kuukauden kuluessa. Mutta yhdistys, joka huomaa,
että kurjuus yltyy, ja nälkään nääntyviä makaa pitkin katuja, on
päättänyt kohta ruveta jakamaan ruokaa ilmaiseksi ja vaatii sentähden
rahat jäseniltään. Rouva Lemming kertoi miehensä asian-ajajalle, missä
pulassa hän oli, mutta Lemming kohotti vaan olkapäitään, sanoen, ett'ei
hän voinut sitä auttaa".

"Mutta jos nyt huhu pääsee leviämään siitä, että tämä nainen on
tuhlannut ne rahat, jotka hyvää tarkoitusta varten on hänelle
jätetty, nälkäisten avuksi annettu, niin hänen maineensa on pilattu
ainiaksi".

"Sen asianajaja sanoikin herra Lemming'ille, vaan sai taas
vastaukseksi, ett'ei hän voinut sitä auttaa. Herra Lemming näyttää
olevan semmoisessa tilassa, että hän viisi välittää rouvansa
maineesta".

Harter tiesi aivan hyvin, mikä hänen tilansa oli.

"Kuinka suuri tuo hävitetty rahasumma lieneekään ollut".

"Asianajajan kertomuksen mukaan toista tuhatta guldenia".

"Onko meillä mitään rahoja kassassa?"

"Kassamme on tyhjää tyhjempi. Muistanette, herra valtioneuvos,
ett'eivät maatilat tänä vuonna ole mitään tuottaneet. Me olemme vielä
velkaa kaiken sen mikä olisi ollut maksettava. Me voimme ainoastaan
kiittää teidän korkeaa asemaanne siitä, ett'ei kansa vielä nurise. Koko
vuotena meillä ei ole ollut muita tuloja kuin teidän palkkanne, ja
meidän on ollut ylläpitäminen koko maanviljelystoimi osto-viljalla,
osto-heinillä ja oljilla. Mistä rahoja siihen otetaan, se on minulle
arvoitus".

"Mitä nyt! muutamasta joutavasta tuhat-guldenista ei mikään Harter ole
koskaan hätään joutunut".

"Ei tähän asti, sillä meillä oli nuo valtiopaperit, Elemér'in perintö;
mutta nyt kun käymme oikeutta nuoren herran kanssa, nämä paperit on
otettu takavarikkoon, emmekä nyt niinkuin ennen voi jättää niitä
vakuudeksi pienistä taskulainoista. Wien'in pankki ei enää lainaa
kellekään Unkarissa, eikä anna uudistaa vekseleitä".

"Entäs pankirimme? Kuinka on hänen laitansa?"

"Ah, tuo herra, jolle maksamme 24 prosenttia vekseleistä? Siltä ei
saatu hartahimmillakaan rukouksilla muuta, kuin että hän antaa vanhain
lainojen pysyä 36 prosenttia vastaan; mutta uusista lainoista ei hän
tahtonut kuulla puhuttavankaan, sillä hän sanoo tarvitsevansa
jok'ainoan groschenin, kun on ryhtynyt suurenmoisiin asioihin erään
kauppahuoneen kanssa Wien'issä".

"Mitä asioita ne lienevät?"

"Senkin tiedän. Useat kauppahuoneet Wien'issä kilpailevat saadakseen
hankkia miljonan mittaa siemen-ohria".

"Vaan mitä rahoja hän siihen tarvitsee? Hallitushan rahat antaa
sille, joka on toimen saanut".

"Hm, semmoisissa asioissa täytyy suorittaa ennakkomaksuja".

Harter ei ollenkaan voinut käsittää, mitä ennakkomaksuja ne olivat.

"Vaununvoidetta, juomarahaa".

"_Vaununvoidetta? Juomarahaa_?"

"No niin, joka voitelee vaununsa hyvin, se ajaa mukavasti, sanoo
vanha, viisas saksalainen sananlasku. Mitä juomarahoihin tulee,
niin niitä ei ainoastaan vastaanoteta palvelijain huoneessa,
vaan myöskin salongissa, virkahuoneissa, boudoireissa ja --
vastaanottohuoneissakin".

Ferdinand Harter'in suun ympärillä ilmauntui jotakin
suonenvedontapaista. Hänenkin vastaanottohuoneessaan oli summa
juomarahoja. Andjaldy jatkoi:

"Nuo hyvät Wieniläiset ymmärtävät semmoisia asioita. Ja koska he
niitä niin hyvin ymmärtävät, jyväkauppa epäilemättä heille annetaan".

"Niinkö luulette? Onpa muitakin, joilla on sananvuoroa!"

Andjaldy ei jatkanut keskustelua, vaan rupesi kirjeenvaihtonsa
suorittamiseen.

Ei hänen juuri tarvitse lukea esimiehensä määräyksiä hänen
päiväkirjastaan, hän voi itse sanoa, mitä siihen on kirjoitettu.

"Vai niin, vai Wieniläisetkö! vai ahneet Wieniläisetkö. Tässäkin
tapauksessa aikovat he viedä Unkarilaisilta lihavan paistin. Meidän
kauppamme vahingoksi Wieniläisiä pitäisi suositella. Sitä emme ai'o
kärsiä. Tasan on jaettava. Isänmaani verihiestä eivät vieraat saa
nauttia hedelmiä..."

Ferdinand Harter on näyttävä kelle tahansa, että hän toimii puhtaasta
isänmaan-rakkaudesta, kun hän Unkarilaisella Lemmingillä voittaa
Wien'in Lemmingit.

Seuraavana aamuna sanoi Harter Andjaldylle:

"Minulla on ollut parempi onni kuin teillä, olen saanut lainan. Tässä
on tuhat tukatia, menkää vaihtamaan ne jonkun pankirin luona".

Kello 12 kävi Harter Malvinan luona.

"Olen kuullut, että armollinen rouva vastaanottaa lahjoja hätää
kärsiville".

Malvina vaaleni kuullessaan nämä sanat.

"Sallikaa minunkin jättää roponi ja kirjoittakaa luetteloonne nämä 50
tukatia".

Malvina otti luettelon esille ja Harter kirjoitti viisikymmentä
tukatia.

Nämä olivat paperiin käärityt. Hän pani ne pöydälle Malvinan eteen,
jättäen hyvästi.

Malvina otti nopeasti tuon kääreen ja riensi nais-yhdistyksen
rahanvartijan luo. Tämä summa tuli sopivaan aikaan. Siksi kun se on
käytetty ehkä odottavat mitä puuttuu.

Hän näytti luettelon, jätti rahakääreen ja käski rahanvartijan ottaa
ne siksi kun voi tuoda enemmän. Useat kirjoitetut summat olivat vielä
maksamatta.

Rahanvartija avasi kääreen, vertasi sisällystä luetteloon ja antoi
Malvinalle takaisin -- viisi tuhatta.

Malvina kummasteli. Vaan yht'äkkiä hän hoksasi, ett'ei sopinut
näyttää hämmästystään.

Se paperi, johon tukatit olivat suljetut, oli viidentuhannen florinin
arvoinen.

Nyt vasta hän ymmärsi, mitä Harter oli hänelle antanut. Nyt olisi jo
ollut myöhäistä antaa ne takaisin.

"Ah niin, nehän ovat omat rahani. En ollenkaan huomannut, että olin
käärinyt toiset niihin".

Onnellinen rouva, joka ei huomaakaan, mihin viisituhatta joutuu!

Asiaa ei enää käy parantaminen. Se oli sangen ikävää, _un malheur_!
Vaan täytyneehän jättää se siksensä.

Näytti siltä kuin hänen 27:stä syntymäpäivästään onnellinen vuosi olisi
alkanut Malvinalle. Muutamia päiviä Harter'in käynnin jälkeen Lemming
tuli puolisonsa luo jaloudesta loistavilla kasvoilla, rientäen hänelle
ilmoittamaan, että tuo kova aika nyt oli ohitse, johon pakko oli syynä
ollut. Rahanvartija sai kohta käskyn maksaa armollisen rouvan velat. Ja
kuitenkin asia oli vaan kolmannenneksi onnistunut, sillä kaksi
kolmattaosaa täytyi jättää kilpailijoille; "mutta tässäkin on
tarpeeksi elääksemme suurellisesti".

Malvina ei voinut olla huvittamatta itseään vastaamalla herra
Lemming'ille:

"Minä kiitän; mutta en ai'o enää vaivata teitä".

Tämä ilahutti herra Lemmingiä vielä enemmän.

Tuo suuri voitto, josta Lemming'in tuli kiittää asioitsijaneroansa,
vietettiin loistavilla tanssipidoilla. Kaikki paikkakunnan lehdet
kertoivat tanssipuvuista ja ranskalaisen ruokaluettelon sisällyksen.




14 Luku.

Nazareno.


Kauhea talvi meitä odottaa. Se ei ole otettu mielikuvituksestamme,
vaan muistostamme. Ei mikään inhimillinen mielikuvitus voisi mitään
lisätä siihen kauhistuksen kuvaan, joka on syntynyt asiain suorasta
kertomisesta kaikkiin yksityisseikkoihin osti. Minä kerron ainoastaan
osan siitä paljoudesta, jota löytyy sen-aikuisista kertomuksista.

Oli enemmän kuin kaksi miljonaa ihmistä, jotka talven alussa olivat
leivän puutteessa. Koko Unkarin alankomaassa käytetään ainoastaan olkia
polttoaineeksi; siis ei mitään polttoaineita löytynyt. Työjuhdat olivat
aikoja sitten myydyt, velaksi ei voitu mitään saada.

Saadaksensa leipää, myytiin sänkyvaatteet, taloustarpeet, vaatteetkin.
Joka sai ostajan, myi talonsa ja tiluksensa hinnasta, joka töin
tuskin pelasti perheen nälkään nääntymästä.

Muutamain kyläin kaikki asukkaat tarttuivat kerjäläissauvaan, vaeltaen
30, 40, 50 peninkulmaa Theiss-virralta Siebenbürgiin tai Kroatiaan.
Talot kotona siveltiin savella, ovet ja ikkunat suljettiin.

Kun luette tuon kauhean ruokaluettelon, "nälkä-kuolon" ruokaluettelon,
jommoista voipi saada jokaisesta sen-aikuisesta sanomalehdestä, niin
luulette näkevänne unta. Jauhoja mais-oljista, ohdakkeita kasvaksiksi,
metsänauriin lehtiä, nälkäkasvin juuria, sahajauhoja, mäskiä, ilettäviä
tähteitä, tautia synnyttäviä ruoka-aineita, jotka toivat mukanansa
paiseita ja ruttotautia. Temesch-komitatista kirjoitettiin, että
siellä oli ruvettu koiria syömään; toisesta paikasta kerrottiin,
että ihmiset söivät savea. Valtion lehdissä luettiin välistä
kertomus jostakin herkkuruoasta, esim. kuinka vanhoista luista
ja akanoista saadaan sangen maukasta lientä j.n.e. Tämmöisiä
ruokasetelejä tuo kauhea talvi meille tarjosi, peittäessään maan
valkoisella pöytäliinallansa. Onnellinen se, joka hyvään aikaan sai
tuon valkoisen pöytäliinan ruumiin-peitteeksi!

No niin, vaan tästäkin sanottiin Osen'in linnoituksessa: "Ei
onnettomuus ole niin suuri. Uppiniskainen kansa pehmenee, eikä se ole
haitaksi. Kas kuinka nyt rukoillen ryömivät ristin juurelle! Ei kukaan
vielä nälkään kuole, sillä jos ei toisella mitään ole, niin on
toisella, ja jos tämä ei anna hyvällä, niin häneltä varastetaan. Herrat
käyvät miettiväisiksi, nuo ylpeät tilan-omistajat, jotka eivät tahdo
tunnustaa valtion kaikkivaltaisuutta, he vapisevat nyt! Jos eivät anna
viimeistä ropoansa nälkää-kärsiville, niin he syödään elävältä.
Vapiskoot vaan, syötäköön he vaan!"

Ja he antoivatkin, mitä heillä oli. Joka paikassa, jossa oli herrastalo
tai maatila, jota hengelliset omistivat, siellä kansaa virtana juoksi
sisään ja ulos. Nälkään nääntyvä Unkarilainen kansa oli niin sävyisä,
osoitti niin liikuttavaa alttiiksi-antamusta, ettei se tullut
kapinalliseksi eikä ryöstäväiseksi. Kahdessa miljonassa kerjäläisessä
ei ollut ainoatakaan varasta.

Vaan yht'äkkiä olivatkin herrastalojen tähdekasat lopussa,
luostari-kellarissa ei enää löytynyt mitään; nälkäisessä maassa ei enää
ollut herroja.

Vaan sitä ei tahdottu uskoa, ei ainakaan korkeissa piireissä.

"Lörpötyksiä! Ei vielä ole nähty kenenkään ihmisen Unkarissa nälkään
kuolevan".

Silloin tapahtui, että sitäkin saatiin nähdä.

Joka sai nähdä tämän, hän ei ollut mikään kapinallinen roisto,
joka mielellään puhui pahaa vallanpitäjistä, vaan eräs jumalallinen
luostarin-esimies, joka sävyisimmässä valtion äänenkannattajassa
kirjoitti sen uutisen, että Szolnakassa eräs perheen-isä oli nälkään
kuollut. Kolme päivää sen jälkeen sama hurskas isä kirjoitti, että
kolme ihmistä taas oli joutunut nälän uhriksi, nimittäin eräs äiti,
joka aina oli antanut kokoon kerjätyt palaset lapsillensa ja itse
nälkään kuollut; ahkera työmies, joka häpesi kerjäämistä ja sen tähden
kuusi päivää nälkää kärsittyänsä seitsemäntenä kuoli; vielä toinenkin
perheen-isä työväen luokasta, jolla ei enää ollut leipää antaa
lapsillensa ja hirtti itsensä päästäksensä näkemästä pienokaisten
kärsimyksiä. Kansa jo näkee, ett'ei ole enää mitään saatavaa
keneltäkään; se ei vaikeroi eikä nurise, kuolee vaan ovien eteen tai
hoipertelee pitkin katuja tai vaeltaa joukoissa sielunpaimenten luo
saamaan pyhää sakramenttia ja kulkee sitten kaduilla kuolon virsiä
laulaen!

Tämän mielialan painon alle hallitusmiehet viimein joutuivat, ja sen
johdosta Ferdinand Harter sai käskyn antaa ankarasti tarkastella näitä
seikkoja. Tämän tarkastuksen päätöksenä oli, että hallituksen käskystä
maasta-kaivetut ja tarkastetut ruumiit kyllä osoittivat, että vainajat
olivat monta päivää olleet ruokaa vailla, mutta ettei ne sentähden
nälkään kuolleet, vaan lääketieteellisen lausunnon mukaan "yleisestä
heikkoudesta".

Kiertokirje lähetettiin heti pitäjän-kirjureille, että jos joku
heistä virkakertomuksissaan uskaltaisi sanoa, että ihmisiä oli nälkään
kuollut heidän pitäjissään, niin hän eroitettaisiin virastansa ja
joutuisi vankeuteen. Sanomalehtien toimittajille annettiin niinikään
tiedoksi, että se, joka lehdessään mainitsisi kuolemantapausta nälän
kautta, voi olla varma siitä, että hallitus hänelle syöttäisi vankeuden
leipää.

Huhu kaikenlaisista kauhistuksista herätti kuitenkin yleisen
mielipiteen unestaan. "Auta itseäsi!" oli tunnussana.

Meidän ei tarvitse runoilla. Menneet päivät puhuvat itse puolestansa.
Jokaisessa kaupungissa, jokaisessa kylässä, missä vielä eli onnellisia
ihmisiä, kuului herätyshuuto: jakakaamme leipämme niiden kanssa, jotka
kärsivät nälkää ja vilua ja ovat epätoivon vallassa.

Taivaan kerubit saivat työtä kirjoittaessaan Jumalan kultaiseen kirjaan
ne nimet ja päivät, jotka sädeloisteellansa valaisevat näitä surun
aikoja: magnatista alkaen, joka lähetti nälkää-kärsiville jauhoja ja
jyviä tuhansia mittoja, joka antoi koko vuosipalkkansa, 50 guldenia;
vallasnaisen suloisesta suudelmasta, joka lunastettiin tuhansilla,
köyhään talonpoikaispiikaan asti, joka kädenpuserruksella jätti
batsarin esimiehelle ainoan kahdenkymmenen kreuzerinsä, jota oli
muistorahana säästänyt.

Herroja ja naisia juoksi edes takaisin kaupungin katuloilla kerjäten
almuja köyhille maamiehille; ylioppilaat ja kisällit kokosivat
groscheninsa. Oppineet miehet, totiset ihmiset, sivistyneet neidit
harjoittelivat ja näyttelivät teaterikappaleita, lauloivat,
deklamoitsivat; taikka toimeenpanivat tanssiaisia, ja, niinkuin
italialainen tanssii, kun taranteli on häntä pistänyt, kunnes on
tanssinut pois myrkyn voiman, niin mekin tanssimme, kunnes saimme rahat
kokoon.

Ken ei muista nais-batsaria vuodelta 1863? Löytyy unia, joita ei
ikinä unohdeta. -- Niitä unia on myöskin, että Tonavan rannoilla
kerran oli loistava itämainen batsari, jossa maailman kauniimmat naiset
myivät konfehteja, toaletti-kapineita, lemuja, muistoja ja
kaikenlaatuisia koristuksia; kaunottaria, ylimyksiä, eteviä sekä
ulkonaisen että sisällisen aatelisuutensa puolesta, seisoi siinä
jaellen yleisölle virvoituksia -- köyhälle ylioppilaalle kymmenestä
kreuzer'istä, hienolle kavaljerille sadasta gulden'ista lasillisen.

       *       *       *       *       *

"Mitä merkitsee tämä melu, nämä rahankeräykset?" kysyivät korkeat
asianomaiset.

"Luulenpa", selitti Ferdinand Harter, "että se on naamiohuveja vaan".

"Muutamat tyytymättömät piirit keräävät tällä tavoin rahoja
kapinallisia tarkoituksia varten, aseitten ostoa ja värväämistä
varten".

Ferdinand Harter uskoi kaiketi omat sanansa.

Vaan nämä tyytymättömät eivät ostaneet aseita eikä univormuja,
vaan jauhoja ja jyviä, ja kun ei kukaan enää rahoihin luottanut,
muutettiin ne leiviksi ja leipiä lähetettiin tuhansia kuormallisia
hätää-kärsiville seuduille. Julkisia kyökkejä toimeenpantiin sekä
leipomisuunia; toisia hoitivat vallasnaiset, toisia tilusten omistajat
-- kauhalla ja leipälapiolla. He jakelivat itse ruo'an ja leikkasivat
leipää köyhille ja kansan kunniaksi on sanottava -- ett'ei kukaan enää
Unkarissa nälkään kuollut.

Entäs vallanpitäjät? Kaiketi hekin jotain tekivät? Eikö 20,000
suuruinen valtiolaina ollut heillä käytettävänä!

Päästäkää minut kertomasta heidän toimistaan. Seuraavan vuoden
valtionpäiväkirja puhukoon minun sijassani. Eräs puhuja alahuoneessa
puhui seuraavalla tavalla:

"Emmekö tiedä, millä siunattavalla seurauksella hallitus vuonna 1863
jakeli apuansa? Kuinka monta mutkaa elatustavarat tekivätkään, koska
vehnästä tuli kauroja, vieläpä semmoisia, jotka eivät itäneet, kun
ne kylvettiin. Rahoissa oli jotakin tämäntapaista, jotta sangen vähän
niistä tuli nälkää-kärsiväin raukkojen taskuihin, ja sinne ne
tulivat vaan mennäkseen takaisin saman armon lähteesen, josta olivat
tulleet, veronkiskojien kautta. Petosten luku on rajaton".

Vaan -- anteeksi! Nyt vasta huomaan ottaneeni mainitut sanat erään
vaseinpuolueen jäsenen puheesta. Olkaamme tasapuoliset! Mitenkä
asiaa toiselta puolelta katsottiin? Kuulkaamme tyynimielisten
isänmaan-ystävien mielipiteitä! Yksi heistä puhui seuraavalla tavalla:

"En tahdo puhua kaikesta vääryydestä, jota tapahtui vuonna 1863. Se
oli epäilemättä suuri. Johto ei ollut tarkoituksen mukainen; ja
ihmiset, jotka varastavat leivän nälkäisiltä lähimmäisiltä,
ovat pahempia kuin varkaat, he ovat pyhän-saastuttajat. Luja
vakuutukseni on, että hallitsija, varoitettuna tämmöisestä
entisyydestä, on valitseva välikappaleita, jotka eivät puutu mokomiin
ilkitöihin. Jos semmoisia löytyisi, jotka mokomiin rupeisivat,
niin toivon ja odotan minä hallitsijan oikeudentunnolta, ett'ei
heidän sallita käydä vapaina. Valtiopäivät heidät tuomitsevat, ja
jos heidän omatuntonsa on niin tylsistynyt, ett'ei tämä heistä ole
rangaistusta, ett'ei se heitä koske, -- niin kansan kirous heitä
kohdatkoon!!!"

Joka näin puhui, hän ei ollut levoton hätäkello, ei ajattelematon nuori
puhuja, eikä haaveksiva runoilija -- hänen nimensä oli Franz von
Deák.

Bilágoschinkin luona ruokittiin neljä henkeä joka päivä. Moni
pääkaupungissa, jonka nimi ei löydy sanomalehdistä, toi kotiinsa
nälkäisiä ihmisiä katuloilta, jaellen niille omia pieniä tulojansa.

Böschke oli saanut käskyn aina ottaa mukaansa neljä köyhää palatessaan
torilta, ja näiden kanssa perhe jakoi leipäänsä. Hän teki sen suurella
ilolla. Ennemmin hän tinki muutamia kreuzeriä muonakauppiaalta ja
laski tahallansa väärin, kun vaan sai antaa vähän noille nälkäisille.
Hiukan itsekkäisyyttä oli laillansa tässä hyväntahtoisuudessa. Hänen
päässänsä pyöri nimittäin aina se ajatus, että hänen lihava Marczi
poikansa näinä kurjuuden aikoina ei suinkaan ollut muita onnellisempi,
vaan että hänen pyöreät enkelin-poskensa epäilemättä olivat painuneet
nälästä. Aatteleppas, jos hän sattumalta kohtaisi oman Marczinsa noiden
ryysyisten kerjäläisten joukossa, jotka peittivät Tonavan rantoja, ja
tuupaten häntä kylkeen sanoisi "no, laiha mies, tule nyt kotia ja syö
vatsasi täyteen".

Hän etsi Marczia joka päivä, vaan tämä ei ollut löydettävissä, vaikka
kaikki maan kerjäläiset pääkaupunkiin virtana kiiruhtivat.

"On aivan mahdotointa, että Marczi on vaeltamalla halki valtakunnan
kerjäläis-sauva kädessä ja pussi selässä. Hän, joka oli niin laiska ja
hidas silloinkin, kun sai istua vellissä kyynyspäihin asti, ei suinkaan
hän nyt voi muuta kuin kerjuusen ryhtyä, kun työstä ei saada juuri
mitään".

Täällä Pesth'issä hänestä voisi jotakin tehdä. Hänestä voisi tulla
vedenvetäjätär. Se on hyvin vakava asema yhteiskunnassa eikä riipu
muodin vaihtelevaisuudesta. Aasi, kuusi ämpäriä ja rattaat ovat pian
hankitut. Näin Böschke uneksi käydessään torilla. Mutta hän ei
voinut löytää Marczia kerjäläisten parista.

Eräänä kauniina aamuna, kun hän palajaa kotiin, kenenkä näkeekään
istuvan penkillä? Juuri tuon kauan etsityn Marczin ja vanhan veitikan
Mihalyn? Mutta ystävämme Marczi oli kaikkea muuta kuin ryysyisen ja
nälkäisen näköinen. Hänellä oli jokseenkin siisti uusi puku. Böschke
huudahti ilosta heitä nähdessään. Marczi sai aika kolauksen selkäänsä
hänen nyrkistänsä.

"Jumalan rauhaa! Mikä teidät tänne on tuonut?"

"Hyvää päivää", oli juuri pujahtamaisillaan Marczin suusta, kuu Michel
oikeaan aikaan otti sanan hänen suustansa.

"Ole varoillasi, poikani! Sinä tiedät, ett'ei meidän ole sallittu
toivottaa hyvää päivää kenellekään. Ihmisen ei sovi herrastella Jumalan
suhteen -- ihmiset ovat kaikki toinen toisensa vertaiset. Meidän ei
ole sallittu valita niitä ihmisiä, joille tahdomme toivottaa hyvää
päivää. _Me emme tervehdi ketäkään_ kaduilla eikä taloissa".

"Herrajesta varjele!" huudahti Böschke, "mihinkä ritarikuntaan te
kuuluttekaan?"

"Tyttäreni, me olemme Nazareneja".

Böschke katseli häntä silmät selkiselällään; hän ei ollut koskaan
kuullut mitä lajia ihmistä ne olivat.

"Mitä se minuun koskee, olkaa mitä tahdotte, mutta istukaa tähän takan
ääreen. Juoksen heti ostamaan pikku naukin täältä alhaalta puodista".

Marczin kärsästä kyllä huomattiin, ett'ei hän olisi sitä pahaksi
pannut; mutta Mikkeli serkku pudisti vihaisesti päätänsä ja ärjäsi
tytölle:

"Ei, ei, tyttäreni, sinä et tiedäkään, ett'eivät Nazarenit viinaa
maista".

"No, mutta mitäs ne sitten maistavat?"

"Vettä kun ovat janoissaan. Siitä voit tuntea Nazarenin, ett'ei hän
muuta juo kuin vettä".

"Vai niin, te olette siis hurskaita, mutta sen vuoksi kyllä voitte
istua hetkisen aikaa".

"Me emme istu, tyttäreni, sillä se ei ole meille sallittu, ennenkuin
olemme toimittaneet asiamme".

"Mitä lajia asiaa teillä siis on?"

"Minä pyydän sinua _sisareksi_ Marczi pojalleni".

"Sisareksiko?"

"Niin on Nazarenien tapa puhua. Se merkitsee oikeastaan: vaimoksi".

"Katsoppas vaan! Vai te ai'otte laskea leikkiä kurjan nais-ihmisen
kanssa? Ikäänkuin en minä tietäisi, että Marczi on asevelvollinen ja
ett'ei pappi saa meitä vihkiä, ennenkuin hän on aisansa palvellut".

"Mitä? Meillä ei ole mitään tekemistä pappien kanssa. Meillä
Nazareneilla vanhin talossa itse on patriarkka. Me emme tunnusta
pappeja eikä kirkkoa".

Böschke löi kädet yhteen päänsä yli.

"Te olette siis pakanoita! Missä te olette oppineet, ett'ei tarvita
pappeja eikä kirkkoa?"

"Sen olemme oppineet papilta kirkossa. Katsos, tyttäreni, kun ihminen
ennen muinoin meni kirkkoon, saarnattiin siellä pyhästä raamatusta, ja
kun hän tahtoi kuulla tuomarin käskyjä, meni hän käräjähuoneesen,
siellä maalliset asiat selitettiin. Mutta nyt niin pian kuin uusi
säädös ilmestyy hallitukselta tuolta ylhäältä, niin papit käsketään
saarnaamaan siitä niinkuin ijankaikkisesta autuudesta. Silloin ihmiset
ensin rupesivat juttelemaan toinen toisensa kanssa kirkossa;
sittemmin jäivät pois kirkosta ja kokoontuivat myllyn luo. Miksi
sinne mentäisiin, he sanoivat, jossa selitetään, että autuuteemme
kuuluu helvetti tässä maailmassa, eikä taivaan autuudesta puhuta
mitään. Vallanpitäjät ovat saattaneet kirkkoon valtioviisauden.
Siten Nazarenit syntyivät. Vallanpitäjät ovat ulosantaneet pienen
katkismuksen, jota sanotaan 'porvarein katkismukseksi'; sitä
opetetaan kouluissa. Mitä tässä pienessä katkismuksessa seisoo? Siinä
alusta loppuun ei ole muuta kuin että se, joka ei pidä santarmeja ja
veronkiskojia kunniassa, ei voi autuaaksi tulla, ja että ainoastaan
se ihminen on kunnollinen, joka omaa lihaansa vainoo. Silloin lapset
jäivät kouluista pois ja Nazarenien luku kasvoi. Nazareneilla ei ole
pappeja eikä kouluja. Jokainen rukoilee kotonansa ja lapset jääkööt
ennemmin oppimattomiksi".

"Mutta kuka meidät vihkii?" kuului Böschken epäilys uutta oppia
vastaan.

"Minä itse", vastasi Mikko pontevalla äänellä; "sillä minä olen
tämän nuoren miehen patriarkka".

"Voitteko te siis ottaa valaa vastaan".

Mikko orpana pudisti hymyillen päätänsä.

"Tyttäreni, Nazarenit _eivät koskaan vanno_. Ei kukaan voi
heitä pakoittaa sanomaan jotakin, jota ei hän muutenkin sanoisi, tai
vannomaan tehdäksensä, mitä hän ei tekisi valattakin. Kuinka
_vero-katkismuksessa_ sanotaan? 'Jokainen vannokoon, mitä
tuloja hänellä on'. Nazarenit ovat saattaneet ihmiset ymmärtämään,
ett'ei vannominen ole otollinen. Minä liitän kätenne yhteen, sanoen:
Sinä Marczi olet tästä hetkestä Böschken mies, ja sinä Böschke olet
tästä hetkestä Marczin vaimo; eikä siitä toimituksesta makseta
mitään".

"Ei, Mikko orpana, nuo menot ovat liian vähäpätöiset. Minä häpeisin
saadessani muorin-myssyn sillä tavalla. En ollenkaan uskoisi olevani
naimisessa. Ja sitten -- kuka lapset ristisi?"

"Vanhin talossa. Hän antaa niille nimen. Nazareneilla on ainoastaan
_yksi nimi_; eikä kukaan saa ottaa isänsä nimeä".

"Mutta, herranen aika, miks'ei?"

"Jott'ei veronkiskoja saisi heistä tolkkua perinnön ja'ossa".

Böschke ällistyi kuullessansa tämmöisiä selityksiä. Mikko havaitsi
sen ja sanoi viekkaasti hymyillen:

"Oi, Nazarenien uskon-opissa ei ole mitään, joka olisi syytä vailla.
Jotta ei poikaa veroitettaisi isänperinnöstä, on jokaisella ainoastaan
yksi nimi, ristimänimi".

"Vai teillä ei ole kirkon kirjojakaan".

"Ei ollenkaan. Sentähden emme vie lapsiamme kastettaviksi, ett'ei
heidän nimiänsä pantaisi tuohon suureen kirjaan, mistä luetaan
nuorukaisille, jotta saataisiin tietää, mihin ikäluokkaan kuuluvat.
Nazarenien pojista eivät saa tolkkua, sillä he eivät ole kirjoissa.
Turha vaiva olisi ottaa ne sotilaiksi, sillä heidän uskontonsa kieltää
heitä tappelemasta ja _kiroilemasta. Vaikein_ asia on tottua pois
kiroilemisesta -- eikö niin poikani? Sentähden emme saa juoda viiniä,
ett'ei halu tappelemaan heräisi meissä. Jos joku meitä lyö, on meidän
ottaminen se vastaan suuttumatta. Jos Wien'in saksalaiset tahtovat
meitä pakoittaa sotaan, ei heillä ole siitä mitään hyötyä.
Nazarenisotilaan täytyy pistää patroni ylös-alasin kiväriin,
jotta tarttuu siihen, ja jos vihollinen ryntää päälle, on hänen
heittäminen aseet pois ja pakeneminen".

Böschke oli niin ällistynyt tästä kaikesta, ett'ei hän huomannutkaan,
kuinka liemi kiehui yli laitojen. Hänen päähänsä pisti kuitenkin yksi
ajatus.

"Kellekä te valitatte, kun olette riidassa keskenänne?"

"Ei tuomarille eikä viskaalille. Meistä ei kukaan saa käydä oikeutta.
Jokainen saa itse olla varoillansa, ett'ei häntä petetä. Ja mitä hyötyä
siitä olisikaan. Meidän parissa ei kukaan saa olla köyhä eikä rikas.
Joka omistaa enemmän, kuin hän tarvitsee, hänen täytyy antaa sille,
jolla on vähemmän. Toinen ei jätä toista. Kaikkialla näet köyhyyttä ja
kurjuutta -- eikö niin? -- Ja me olemme tulleet tänne näin hyvissä
vaatteissa! Veljet ovat meitä vaatettaneet. Keskenämme sanomme toinen
toistamme veljeksi. Veljet eivät saa käyttää templattua paperia eikä
suorittaa rahoja oikeuden käynnistä".

"Teidän uskontonne säätää siis myöskin, ett'ei saa maksaa?"

"_Ei koskaan_ eikä kenellekään. Emme saa maksaa veroa eikä kymmenystä".

"Ja jos ryöstöä tehdään?"

"Silloin jätämme asianomaisille avaimet, sanoen: avatkaa arkkumme,
ottakaa siitä mitä tahdotte; me emme maksa mitään".

"Eikö velkauntunut maksa velkojansa myöskään?"

"Ei ole sallittu tehdä velkoja. Nazareni ei saa panna nimeänsä
minkään kirjoituksen alle, joka koskee maksuja".

"Mutta jos mies tahtoo ostaa takin tai hatun tai tupakkaa, totta kai
hän silloin maksaa?"

"Sitä emme sano maksuksi, vaan ainoastaan vaihdoksi. Me vaihetamme
jyvät rahaan. Tupakasta ei ole puhettakaan. Maan mahtavat ovat
keksineet tupakkaveron, Nazarenit puolestaan ovat keksineet, että
_tupakanpoltto on kielletty_. Meidän uskon-oppimme kieltää tupakan
käyttämisen".

"Olettehan siis aika miehiä! Mutta Pischta renki, hänpä ei suinkaan
teidän uskoonne taipuisi, siitä olen vakuutettu".

"Kyllä, hän kuuluu meidän liittoomme ja on luopunut tupakan
polttamisesta".

"No, silloinpa ei tuomiopäivä ole kaukana!"

"Oi tyttäreni! Se ei ole leikin asia. Joukkomme on jo hyvin suuri; joka
kaupungissa on meillä osastoja, ja meitä ei käy mistään syyttäminen,
sillä me emme kellekään pahaa tee. Menettelemme vaan, ikäänkuin emme
näkisi tahi kuulisi mitään kaikesta siitä, mitä meille sanotaan ja
näytetään. Joukkomme kasvaa kasvamistaan, sillä jokainen maallisen
vallan uskollinen palvelija on meidän apostolimme. Ne vievät, itse
siitä tietämättä, Nazarenein katkismuksen kaupungista toiseen; mutta
se ei ole painettu millään kielellä ja kuitenkin sitä tukevat
unkarilaiset, rumanilaiset, kreikkalaiset, slovakit ja saksalaiset,
jopa nekin, jotka eivät osaa lukea".

"Sopikaa tuosta vaan mahtavien kanssa; mutta se, josta teidän on
sopiminen minun kanssani, se ei niin helposti käy. Jos nyt minut
liitätte veljeeni Marcziin, jonka nimeäkään en saa kantaa, koskei
hänellä mitään liikanimeä olekaan, ja jos Marczi sitten saa nähdä
toisen tytön, joka on kauniimpi kuin minä, ja hän tulee teidän luo
sanoen: 'herra patriarkkani, minä nyt tahtoisin ottaa tämän tytön
sisarekseni' -- mitenkä silloin käy?"

"Siitä ei mitään pahaa synny. _Annan tuon toisenkin tytön hänelle
sisareksi_".

"Hiisi vieköön! Tulisihan meitä olemaan kaksi vaimoa samassa talossa?"

"Kaksi sisarta ja yksi veli. Sen sijaan sopii sinun, jos tutustut
jonkun muun rehellisen nuorukaisen kanssa, ilmoittaa minulle, että olet
löytänyt yhden veljen lisäksi, ja minä liitän sinut häneenkin".

"Saahan jokainen meistä siten kaksi vaimoa tahi kaksi miestä!"

"Niin on todellakin Nazarenein tapa. Nazarenit eivät sitä kiellä, vaan
pitävät sitä päinvastoin hyvänä tapana. Jotka eivät ole Nazareneja, he
menettelevät samoin, mutta kieltävät sitä ja sanovat sitä suureksi
synniksi -- ja kuitenkin sitä hyvin mielellään tekevät".

Böschke tarttui Marczin kaulukseen ja kuiskutti hänelle:

"Marczi, tahtoisinpa puhua sanasen sinulle kahden kesken".

Mutta Mikko setä kävi väliin. "Sano se niin, että minä sen kuulen,
rakas tyttäreni, sillä ei siitä kuitenkaan apua olisi, että hänelle
jotain salassa sanoisit. Nazarenin täytyy tunnustaa patriarkalle kaikki
ja salata kaikki maan mahtavilta, vaikkapa piinapenkille pantaisiin".

"No, sanonpa ääneen, mitä ajattelen. Sinä Marczi, luovu pois tuosta
hullusta liitosta! Sitten odotan minä sinua, kulukoonpa vaikka kuusi
vuotta siksi kun palajat. Silloin koetamme päästä alkuun sillä vähällä
mitä säästäneet olemme. Mutta jos jäät noiden Nazarenein pariin, niin,
Jumal' avita, ajan sinut ulos ovesta".

"Hyi, älä vanno noin pakanallisesti, tyttö!" sanoi Mikko patriarkka
säikähtyneenä.

"Sanonpa yhden asian teille molemmille lisäksi", sanoi tyttö ja nosti
hihansa kainaloon asti. "Sanon teille, ett'ette ainoastaan ole tyhmiä,
vaan huonoja ihmisiä. Jos saksalainen hallitus Wienissä suututti teitä
kirkossa, pitääkö teidän kostaa se isienne uskonnolle? Kun minä täällä
saan kuulla korkea-arvoisen herra saarnaajan kultaiset sanat, en
ole minä niin tyhmä, että panisin mitään arvoa teidän yksikertaisiin
lörpötyksiin. Hurskaita legateja, herra kappalaista, joka niin
kauniisti saarnaa, en minä vaiheta kaikkiin teidän patriarkkoihin. Jos
minä saisin lapsia, tulisivat ne nauttimaan opetusta kirkkoherralta.
Joka vaan osaa puhua eikä mitään muuta, hänellä on sama arvo kuin
Bileamin aasilla; sekin osasi puhua. Että te Nazarenit ette ollenkaan
tahdo maksaa, se saattaa olla mukavaa teille; mutta jos maan mahtamat
kiskovat muilta, mitä te ette tahdo maksaa, niin ette te sen kautta
saata mahtavia pulaan, työnnätte vaan taakan muiden rehellisten
ihmisien niskoille. Koko uskon-opillanne te menettelette juuri kuin
ajuri vaunuin istuimella, josta hän sanoi: 'se on tehty Wienin
saksalaisia varten'; jos matkustaja oli unkarilainen, piti hänen astua
maahan ja tehdä istuin mukavammaksi sille. Mihinkä joutuu Nazarenein
uskon-oppi, jos unkarilainen valta palajaa ja sen on unkarilaista
isänmaata puolustaminen vihollista vastaan? Mitenkä? Jos minulla
silloin olisi Nazareni miehenä tahi poikana, ja hän sanoisi, että
uskon-oppinsa kieltää hänen sotaan menemästä, kieltää hänen aseisin
tarttumasta oman kotinsa suojelemiseksi ja vihollista tappamasta --
silloinpa käärisin minä rohtimia sen kurjan ympäri ja käyttäisin häntä
rohdintuppo-puikkona, ja itse minä, maailman pilkaksi, ottaisin kivärin
olalleni. Ja sen sanon teille suoraan, että jos olen jonkun laillinen
vaimo, niin empä pidä väliä sillä, onko hän Nazareni vai ei; mutta jos
hän uskaltaa pitää jotain yhteyttä naapurin vaimon kanssa ja tämä hänen
kanssaan, niin häpäisen häntä niin paljon kuin jaksan, lyön nenänsä
mäsäksi ja revin tukan hänen päästänsä ja vaimon päästä myös; sillä
tavoin minä pyhittäisin Nazarenein katkismuksen, sen vannon minä
kirotun Pontiuksen Pilatuksen kautta".

Hurjistunut amatsoni kävi nyt äkkiä leikkisäksi.

"Tunnustakaapa nyt, että koko tuo nazarenilaisuus on ollut vaan
pilantekoa teiltä".

Molemmat miehet pudistivat vaan päätänsä ääneti; silloin Böschke taas
joutui raivoon.

"Vai niin? Se en siis ollut todentekoa! Sinä Marczi, sinä olet siis
täyttä totta rohjennut pyytää minua vaimoksesi noin törkeästi ja
yksinkertaisesti ilman todellista liittoa. Oletko sitä uskaltanut?
Sinäkö? Olet rohjennut pyytää minua nazareni-rouvaksi!"

Kuullessaan nämä sangen vakavat sanat vetäytyi Marczi hämmästyneenä
seinään päin ja änkytti jotain, minkä oli tarkoittaminen: "niinpä niin,
todellakin".

"No, tässä on sinulle nazarenilainen kihlaus-kädenlyönti!"

Samassa hetkessä sivalsi hän oikealla kädellään Marczia korvalle ja
vasemmalla piti vielä vastausta varalla, jota Marczi tuskin olisi
voinut vastaan-ottaa täydellä nazarenin maltilla; päinvastoin hän jo
pahasti vilkaisi hiilipihtiin ja kaikki hänen nazarenilaiset avunsa
olivat hukkaan joutumaisillaan, kun äkkiä Mikko patriarkka kävi väliin
ja puhui tytölle näin:

"Jätä tämä nuori mies rauhaan tyttäreni, hän on vielä vast'alkaja. Jos
tahdot purkaa vihasi jotakin vastaan, niin olen tässä minä, patriarkka.
Tarjoan sinulle poskeni lyötäväksi".

Böschke tahtoi hänelle osoittaa, ettei ollut helppo häntä pilkkana
pitää, ja Mikon poski sai, mitä vasen käsi jaksoi antaa.

Vasta silloin hän kummastui, kun huomasi, että tuo voimakas mies,
jota vähää ennen oli tuntenut mainioksi tappelijaksi korvapuustia
saadessaan, ei kasvojansa vähääkään muuttanut, vaan tyynellä
vakavuudella lausui hänelle:

"Kiitän sinua, rakas tyttäreni; tällä korvapuustilla olet sinä
keventänyt sieluani ja minulle voiton valmistanut. Se olkoon sinulle
anteeksi annettu. Ja jotta näkisit, että Nazarenit osaavat lukeakin ja
antavat pois säästyneet rahansa, kun yhteinen hyvä niitä tarvitsee,
olen sanomalehdissä lukenut, että sinun neitisi -- siunatkoon häntä
taivas kerran hyvällä nazareni-puolisolla! -- on kerännyt rahoja nälkää
kärsiville, ja olen sen vuoksi ottanut mukaani sen vähän, minkä
säästänyt olen. Kas tässä, anna se hänelle!"

Viisikymmentä guldenia pani hän pöydälle.

Böschke säpsähti. Nyt vasta rupesi häntä peloittamaan tämä pelättävä
ihminen, joka viidelläkymmenellä guldenilla vastasi korvapuustiin.

"Älä kiitä, sillä me emme saa vastaan-ottaa mitään kiitoksia. Älä
kirjoita nimeäni, sillä Nazareni ei saa ilmoittaa, milloin hän jotain
on antanut, poikani Marczi seuraa minua".

Marczi totteli eikä edes rohjennut lähtiessään katsoa Böschkeen.

       *       *       *       *       *

Tämä siis, arvoisat hallitus-herrat, on teidän onnettoman aikanne
uusi uskonlahko; uusi uskonlahko, jonka Te olette luoneet.

Te ylä-ilmoissa olette tehneet politikia uskonnosta, ja muut alhaalla
laaksoissa ovat tehneet politikista uskonnon.

Kaikki mitä Te ylä-ilmoissa olette ommelleet seinäverhon toiselle
puolelle, näyttäytyy toisella puolella irvikuvana.

Kaikki, mitä siinä on hulluutta, on vaan vastausta hulluun kysymykseen.

Uskon-opiksi on täällä koroitettu se oppi, että yksityisen hyvinvointi
on olemisen ainoa tarkoitus; velvollisuuksista isänmaata, yhteiskuntaa
ja vapautta kohtaan ei kenenkään tarvitse innostua.

Ettekö Te ole kylväneet niitä turmion siemeniä, joista tässä
opissa niin rehevä oras on kasvanut? Ettekö ole tehneet kaikkea,
hävittääksenne isänmaan-rakkauden, yhteiskunnallisen innon ja vapauden
harrastuksen?

Nazareni ei ammu sodassa. Hänen uskontonsa sitä kieltää. Ettekö te ole
tätä uskon-oppia luoneet.

Nazareni sanoo: "kansa älköön antako mitään valtiolle". Tämä on
vaan käännös teidän periaatteestanne: "Valtio älköön antako mitään
kansalle?" Nazareni sanoo: "valtio ei ole meidän". Eikö tämäkin ole
vaan kaiku teidän huudostanne: "Valtio on yksinomaisesti meitä varten?"

Mikä kamala oppi! -- pettää ja vahingoittaa valtiota, kun vaan se
suinkin tapahtua voi; niin paljon kuin mahdollista pitää kaikki
valtiolta salassa; pitää sitä vihollisena, jota vastaan on itseänsä
puolustaminen! Mikä oiva syy isänmaan-petokseen! -- vaan kumpiko on
moitittava, oppilasko vai opettaja?

Että perhe-elämä on arvoton, rakkaus yhteis-tavaraa, siveys turha,
vaimon sydän kauppatavara; että lapset ovat taakkana vanhemmille ja
heidän kuolemansa kohta synnyttyään suotava. Siinä nazarenein oppi --
kauhea oppi!

-- -- -- Ferdinand Harter oli tämän hädän aikana antanut uusilla
huonekaluilla varustaa kaikki huoneensa. Vanhojen taulujen seassa oli
nyt mainioiden mestarien teoksia, kalliita majolika-astioita,
etrurilaisia maljoja, kelttiläisiä muinaiskaluja, taideteoksia
hopeasta. Hänen asuntonsa hämmästytti katsojaa erinomaisilla
esineillään, ikäänkuin olisi tarkoitus ollut sanoa hänelle: "Joka
haaralle voit ihastuksella katsoa, paitsi omistajan silmiin".

Ei ollutkaan enää hupaista katsoa noihin silmiin.

Uskokaa minua, ainoastaan ensimäinen askel on vaikea. Niin miehellä
kuin naisellakin.

Ainoastaan ensimäisen häpeällisen lahjan ottaminen kiristää sielusta
tuskanhikeä; joka ei sitten enää tuskastuta.

Joka veteen juoksee, hän ajattelee: "kyllä minä pohjan löydän ja uin
rannalle takaisin, niin pian kuin tahdon". Mutta hän pettyy, sillä hän
ei löydä pohjaa, vaan meriruohoja, joihin hän kiinni takeltuu, ja jotka
vetävät häntä yhä syvemmälle, kunnes uppoo.

Oi kuinka moni onkaan takeltunut noihin meriruohoihin ja uponnut!




15 Luku.

Maapallon toisella puoliskolla.


Tuo muisto Unkarin viimeisistä vaiheista, joka edellä on kuvattu, se
on ahdistava ja tuskallinen.

Joka hermossa tuntuu tuska, mikä silloin meitä ahdisti.

Tule kanssani hengittämään raitista ilmaa!

Näet edessäsi kauhean suon, josta myrkyllinen puu nousee siellä täällä.
Maisema on raivaamaton ja autio; taloa ei näy lähellä eikä kaukaa.
Mutta suon pinnalla näkyy punainen suoni, se on ihmisveren punaamaa
multaa; ja näissä verilätäköissä makaa kuolevia ihmisiä ja raadeltuja
ruumiita sekasin. Etäällä hohtaa palaneen paaluituksen jäännökset,
josta vierii tukehduttava savu pitkin maata, yli suon, johon se jääpi
sinertävän ruskeaksi pilveksi. Raunioiden ympärillä rääkätyitä
ruumiita; joista vielä nähdään liikuntoja, siellä täällä, ja tämä
antaapi jonkinmoista henkeä suolle ja sumulle. Tätä kauheaa maisemaa
valaisee troopillisen kesän murhaava rutto-aurinko.

Tässä paikka, jossa vapaa kansa taisteli ensimmäisen voittoisan
taistelunsa orjuuden sotajoukkoja vastaan! Tappelutantereen ruttoilma
-- on vapaiden kansojen elo-ilma.

Niin, tässä Potomak-virralla voitti maailman ensimmäinen kansa ensi
kerran orjuuden epäjumalan palvelijoita.

Maailman ensimmäinen kansa! -- Oi kallis kansani, älä salli
imartelemista; sinäkin olisit voinut siksi tulla, ehkäpä oletkin
siksi tuleva -- mutta nyt on maailman etevin kansa haettava toisella
maanpuoliskolla.

Tuo kauppiaskansa, jolle Jumala ei antanut muuta kuin maata, kaksi
kättä ja vapautta, se ymmärsi taistella suurenmoisen taistelun ylevän
aatteen toteuttamiseksi, orjuuden poistamiseksi; se ymmärsi uhrata
miljardeja omaisuudestaan, joka oli koottu työllä ja hiellä;
porvariskansasta tuli sotilas-kansa, joka teki uljuuden ihmetöitä,
suorittaen taisteluita, jotka saattoivat maan vapisemaan valtameren
toisellakin puolella. Ja miksi tämä kaikki? Sentähden ett'ei valkoinen
ihminen enää koskaan voisi sanoa mustalle: "sinä olet syntynyt
orjaksi!"

Ei koskaan sotaa ole maailmassa käyty jalommasta syystä eikä taivas
koskaan ole jalommalle asialle voittoa suonut.

Oli -- kuten sanottu -- ensimmäinen voittopäivä Potomak'illa.

Eräässä teltassa kenttä-lasaretin vieressä kaksi lääkäriä hoiti pahasti
haavoitettua soturia, jonka haavat olivat sidottavat. Hän oli vielä
nuorukainen, mutta hänen kalpeat, kärsimystä kuvaavat kasvonsa
näyttivät siltä, kuin hänen päivänsä pian päättyisivät. Hänen yllänsä
leikattu puku osoitti, että hän oli vapaaehtoisen ratsujoukon
ylhäisempiä upsereja.

Lääkärit kauan neuvottelivat missä ja kuinka haavoitetun piti maata.
Kuula, joka oli tunkeunut rintaan, oli tullut selästä ulos ja siis
tehnyt kaksi haavaa.

"Hän elää vielä", sanoi toinen,

"Minä ihmettelen, että hän vielä voi hengittää. Ei näy verta hänen
huulillansa".

"Kyllä se näkyviin tulee, jos hän sattumalta herää. Kuula on varmaankin
mennyt oikeapuolisen keuhkon läpi".

"Vahinko! se oli uljas poika. Tutustuin hänen kanssansa; hän oli
vapaaehtoisen ratsujoukon päällikkö ja jonkinmoinen unkarilainen
aatelismies; jos en väärin muista, oli hänen nimensä Harter, ja
lisäksi joku pakanallinen etunimi. Hän oli peijakkaan uljas sotilas
ja guerilla-joukkojen kammo. Hän ei antanut heille rauhaa yöllä eikä
päivällä. Yksi kuutta vastaan hän taisteli. Kenrali varmaan tulee
häntä suuresti kaipaamaan".

Haavoitetun pään-aluksen vieressä istui vanha ratsumies polttamassa
piippuansa. Tämä luultavasti oli joku rehellinen talollinen, jolta
etelävaltioiden armeija oli polttanut talon ja kodin ja joka sitten oli
ruvennut sotamieheksi.

"Niin todellakin uljas poika se oli", mörisi vanhus itsekseen
sill'aikaa kuin lääkärit haavaa tarkastelivat. "Hän pani meidät
tekemään semmoisen hyökkäyksen soiden kautta, että luulin meidän jäävän
sinne niin monta kuin olimme. Mutta hän käski meidän ratsastaa suoraan
vihollisen vallitusta vastaan. En ole vielä nähnyt niin hullunkurista
temppua. Mutta se onnistui; me hiivimme vallitukseen ja naulitsimme
kanunat umpeen. Kuinka se kävi, siitä en ole vieläkään oikein selvillä,
kumma vaan, että pääsimme eheinä sieltä, mutta tämä nuori mies sai
kuulansa".

Mutta tästäpä hän arvattavasti onkin saanut kyllänsä.

Koetuksesta haavoitettu heräsi.

Hän hymyili herätessään.

"Good morrow, sir!"

"Good morrow" (oli jo ilta). "Mitenkä jaksatte?"

"Ai'oin juuri kysyä teiltä, kuinka jaksan".

"Hiljaa, sir!"

"Onko minulla kädet ja jalat tallella?"

"Molemmat".

"Onhan sitten kaikki paikallaan".

"Ei kuitenkaan. Te olette aivan läpi ammuttu".

"Siitä en tunne mitään".

"Sitä pahempi".

"Tiedän sen, sir; kun ei enää vaivoja tunne, silloin ei kuolema
kaukana ole".

Lääkärit sitoivat äänettöminä haavat.

"Olemmeko voittaneet, sir?" kysyi nuori soturi nousten kyynnyspään
nojaan.

"Täydellisesti, Colonel!" sanoi vanha husari.

"Hurraa siis!" huusi nuori sankari, ojentaen käsivartensa ilmaan.
"Eläköön Lincoln, eläköön Grant, eläköön vapaus!"

"Elkää Jumalan tähden niin huutako!" sanoi toinen lääkäri. "Siteenne
irtauntuvat, veri syöksee keuhkoihin ja te tukehdutte".

"Irtauntukoon, vähät tukehtumisesta, kun vaan olemme voittaneet!
Vapaasti tahdon riemuta vielä kerran eläissäni. Tämä viimeinen
hengenveto auttaa minua vielä lausumaan, mitä tähän asti olen
ollut lausumatta. Eläköön pyhä vapaus! Tämä riemuhuuto tukehduttakoon
minut, vähät siitä. Heittäkää minut tuonne veriseen suohon,
upottakaa minut sinne! Kuolemassakin tahdon vielä änkyttää: eläköön
maailman-vapaus!"

Nyt hänen suunsa tuli niin verta täyteen, ett'ei hän enää voinut
huutaa.

Nuo hyvät lääkärit aloittivat sangen kärsivällisesti työnsä uudestaan.

Vanha soturi otti syliinsä pyörtyneen pään ja pyyhki kädellänsä hänen
hikistä otsaansa. "Vahinko että tuo oivallinen poika kuolee!"

Kun nuorukainen tointui, toinen lääkäri häneltä kysyi:

"Tahdotteko papin luoksenne, sir".

Nuori mies vastasi vanhalla
humorillaan.

"Kiitos, sir, minä en tarvitse ketään. Minä en tahdo tulla lähetetyksi
helvettiin enkä taivaasen; en tahdo läsnäolollani vaivata taivaan
pyhimyksiä enkä kirotuita sieluja siellä alhaalla. Niitä on jo
tarpeeksi; olkoot ne yhdessä, minä jään tänne ja kiitän
ijankaikkisuudesta -- -- -- olen kätkyvä johonkin vaatimattomaan
nurkkaan -- -- - tämmöinen pieni sielu kuin minun ei tarvitse niin
suurta suojaa -- -- -- kesäaikana se tulee varsin hyvin toimeen
jossakin kukkaskuvussa -- -- -- talveksi mahdun kyllä johonkin tyhjään
näkinkenkään -- -- -- siinä on minun varsin mukava olla -- -- -- en
tahdo vaivata ketään kuolemani jälkeen".

"Onko teillä joku viimeinen tahto ilmoitettavana? Aika on käsissä,
sir".

"Älkää laskeko leikkiä, sir -- -- -- koko omaisuuteni ei riittäisi
nuoriksi niille, joita tahtoisin hirttää".

"Eikö teillä ole ketään, joka teitä rakastaa?"

"Kysykää sotatovereiltani -- -- -- Luulenpa, että he pitävät minua
arvossa".

Hän hymyili tätä sanoessaan.

Vanhan soturin täytyi pitää hänen päästänsä kiinni, että hän saisi
nauraa. Jokaisesta naurusta purskahti veri esille kolmesta paikasta:
molemmista haavoista ja suusta. Mutta hän nauroi kuitenkin.

"Ehkäpä kuitenkin olisi tarvis antaa jonkun tietää, että olen kuollut,
jonkun, jonka pitäisi saada siitä julkinen tieto. Kersantti ystäväni,
te osaatte kirjoittaa. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa, mitä minä sanon.
Herrat lääkärit, minä kiitän avustanne, joka nyt jo on tarpeeton.
Menkää jonkun toisen kuolevan luo, jolla on toivo saada elää".

Lääkärit jäivät kuitenkin. He olivat saaneet kenralilta käskyn tehdä
kaikki, mitä mahdollista oli, nuoren miehen pelastamiseksi.

Vanha soturi veti esiin paperia ja kynän, mutta läkkiä ei ollut,

"No mitä hyötyä verestä olisi?" sanoi kuoleva. "Pistä kynä siihen,
niin uskotaan, että se on kirjoitettu alkermes'ella ja asia on silloin
uskottavampi".

Hän kirjoitutti omalla verellänsä.

"Kirjoittakaa kirje 'mr. Fransis Béltekylle'. Ei, ei, kirjoittakaa
'mylord'. -- -- Hän on kenties nyt kreivi, hänen teki suuresti mieli
päästä kreiviksi -- -- -- siis. 'Dear mylord! Täten annan teille
tiedoksi, että tuo lapsimainen nuorukainen, tuo Elemér Harter on
kuollut _in optima forma_. Hän on haudattu 36 lev.-sasteen ja
78 pit.-asteen kohdalla, kahdenkymmenen miehen kanssa yhteisessä _hôtel
garni_'ssa. -- -- -- Testamentti, jonka annoin teille, sen te nyt
jätätte tuolle miss'ille, tiedättehän -- -- -- ilmoittaen hänelle, että
kevytmielinen nuorukainen on kaatunut sodassa".

Iltarusko ruskoitti hänen kasvojansa, hänen lausuessaan nämä sanat.

"Kirjoittakaa myöskin, että hän ilmoittakoon tuolle miss'ille, että
tuo kevytmielinen nuorukainen lähetettiin maailmasta kahden haavan
kautta, toinen rinnassa ja toinen selässä. Mutta kirjoittakaa selvästi,
että hän sai haavat edestä eikä takaa -- -- -- kirjoittakaa niin
miehelle -- -- -- ja tuo mylord on sen sanova miss'ille -- -- --
kirjoittakaa juuri niin, sir, älkääkä leikkiä laskeko, muuten luullaan
minun saaneeni haavan selkääni --- -- -- en kärsi leikkipuhetta tässä
kohden. Jos ai'otte huvitella minun kustannuksellani, niin minä
kostan -- -- -- kummittelen kuoltuani -- -- -- menen teidän
laatikkoihin -- -- -- kätkeyn sänkyynne -- -- -- herätän teitä niin
pian kuin nukutte. -- -- -- Hyvä, hyvä, kirjoittakaa vaan mitä olen
sanonut -- -- -- minä luen sen sitten -- -- -- sitten myöhemmin, sillä
en ai'o antaa pettää itseäni -- -- -- antakaa minun nähdä, mitä olette
kirjoittaneet -- -- -- miss Ilonka, jos tietäisitte, että nyt makaan
kenkäanturanne alla -- -- -- ette vetäisi pois jalkaanne -- -- -- te
odottaisitte, kunnes olen kuollut -- -- -- pitäkää kirjoitustanne
edessäni, herraseni -- -- -- mitä olette kirjoittaneet".

Ilta hämärsi. Vanha sotilas piti valmista kirjettä kuolevan silmien
edessä, jotka siihen katsoa tuijottivat. Hän katseli kauan, mutta ei
hän enää lukenut kirjoitusta -- -- -- muutaman minutin perästä hän ehkä
keinui jossakin kukkas-kuvussa tai etsi itsellensä talvi-asuntoa
jossakin tyhjässä näkinkengässä.

"Luulenpa, että me huoleti voimme lähettää tämän kirjeen", sanoi toinen
lääkäri, laskien kätensä nuorukaisen sydämelle.

"Jätä se kenttä-postille", sanoi toinen vanhalle sotilaalle; "hän on
kuollut".

"Tuo nuori mies puhui eräästä neitosesta", vastasi vanhus. "Ehkä
panemme hiuskiharan kirjeesen?"

"Tehdään niin, ja kourallisen multaa siitä paikasta, jossa hän veti
viimeisen hengenvetonsa".

He panivat todellakin kirjeesen kiharan ja vähän multaa.

Kolme tuntia sen jälkeen kenttäposti oli matkalla Nevyork'in kenralin
voittosanoman ja tappelutantereelta lähetettyjen kirjeitten kanssa. Ja
seuraavana päivänä postihöyrylaiva vei valtameren yli kirjeen "Frans
Béltekylle" ynnä hiuskiharan ja verisen multapulverin -- todistuksena
Elemér von Harter'in kuolemasta.




16 Luku.

Nuori mies kosioretkellä.


Frans Bélteky sai amerikalaisen kirjeen, hän ilmoitti Elemér Harter'in
kuoleman; hän vastaan-otti sen toimen, josta tässä kirjeessä puhuttiin,
ynnä hiuskiharan ja mullan tappelutantereelta. Hän pisti kirjeen
kirjoituspöytäänsä, hukutti mullan ja hiuskiharan johonkin, vaan
"tuolle miss'ille te tiedätte", ei hän antanut mitään.

Frans Bélteky oli asian-ajajana Pesth'issä ja sangen viisas veitikka,
hyvä elatusnero. Hän ymmärsi hoitaa asioitansa ihmeellisellä tavalla.

Ferdinand Harterkin oppi tuntemaan hänen hyvät avunsa, sillä
asianajajana hän säälimättä jatkoi junkkeri Elemér'in oikeudenkäyntiä
äidinperinnön saamisesta. Ferdinand Harter sai käyttää kaikkea
virkamies-mahtiansa saadaksensa vähän pitennys-aikaa.

Kun sanoma Potomak'in voitosta oli tullut Europaan, rupesi Bélteky
erityisellä innolla tähän oikeudenkäyntiin.

Jos joku olisi Ferdinand Harter'ille antanut sen arvoituksen
selitettäväksi, missä yhteydessä Potomakin-tappelu oli hänen
oikeudenkäyntinsä kanssa -- ei hän koskaan olisi voinut sitä selittää.
Mutta toinenkin eriskummaisuus oli huomattava nuoressa lakimiehessä
tuon maailmalle tärkeän tapauksen perästä. Hän rupesi käymään
Bilágoschien luona, vaikk'ei hän ennen ollut huolinut heidän
olemisestaan.

En tahdo panetella ketään, ei mistään hinnasta, ja ilmoitan sentähden
epäilykseni epävarmana luulona vaan. Arvelen nimittäin, että Frans
Bélteky tahtoo neiti Ilonkaa puolisokseen.

Neiti Ilonka on kaunis tyttö, ymmärtäväinen tyttö, ja siveä neito;
mutta hän on kuitenkin vaan köyhä tyttö, joka opetustunnilla ansaitsee
perheensä jokapäiväisen leivän. Jos kunnian-arvoisa, hyvästi toimeen
tuleva ja paljon käytetty asian-ajaja ottaa hänet puolisoksensa, niin
se epäilemättä hänen puoleltansa on sangen jalomielistä.

Tietysti ei kukaan maailmassa, paitsi Frans Béltekyä, tiedä, että
Elemér Harter on määrännyt Ilonkan perilliseksensä.

Ei kukaan myöskään tiedä, että testamentin-tekijällä oli niin kiiru
kuolla. Ainoastaan Bélteky on saanut sanoman siitä.

Ei neiti Ilonkakaan tästä mitään tiedä. Vasta silloin hän on saava
tuon hauskan uutisen, kun Frans Bélteky on hänen rakas puolisonsa.

Ilonkalle määrätty perintö korkoineen tekee noin satatuhatta guldenia.

Luulenpa, että tällaiset tuumat pyörivät Frans Béltekyn päässä, kun hän
rupesi suosittelemaan neiti Ilonkaa.

Tuon oivan nuoren miehen ei enää tarvinnut valittaa sydämen
kouristuksia; ne olivat tykkönään hävinneet. Tanssipitojen
toimeenpanijana Louisenbad'issa Osen'issa hän oli vieläkin.

Neiti Ilonka oli sangen mielellään hänen seurassansa. Vaan
pintapuoliset nuorukaiset käsittävät tavallisesti väärin noita
ystävällisiä silmiä.

Tytöt usein mielellänsä seurustelevat senlaisten kanssa, jotka eivät
heidän sydäntänsä koske ja juttelevat heidän kanssansa niinkauan kuin
ne ovat läsnä; mutta he eivät kysy, mihinkä ne menevät ja mistä
tulevat. -- Vaan tuon "oikean" kanssa he eivät niin menettele! Hänen
kanssansa eivät he juttele, eikä hymyile. Hän vastaan-otetaan
jotensakin äreällä naamalla ja on velvollinen selittämään, millä tavoin
hän on loukannut _erästä henkilöä_. Voi häntä, jos ei hän siihen
kykene! Lumoava fsinze repii hänet silloin kappaleiksi, saadaksensa
sovittaa nämä kappaleet jälleen yhteen.

Ilonka vastaan-otti siis tätä nuorta miestä sangen iloisesti. Ehkä hän
sydämessänsä kiitti häntä siitä, ettei tuo entinen kavaljeri unohtanut
häntä tykkönään kodin köyhyyden tähden. Yksi ihminen löytyy siis vielä,
joka kunnioittaen tervehtii köyhtyneen perheen tytärtä, kun kohtaa
häntä kadulla, ja joka vieläkin niinkuin entisinä onnellisina aikoina
lähettää perheelle kutsumuskortteja tanssipitoihin. Niin, tuntien
Ilonkan hurjaa rakkautta kirjoihin, hän lähettää hänelle Viktor Hugo'n
ja Charles Dickens'in uusimmat teokset alkukielillä.

"Oiva nuori mies", tuo Frans Bélteky. Tämmöinen oli arvattavasti
Ilonkan mielipide hänestä.

Äiti oli kokenut rouva; häntä aavisti, että näillä käynneillä oli
totisempi tarkoitus, oli aivan totista ja kunniallista laatua, siitä ei
epäilemistäkään. Frans Béltekyn maine oli hyvä ja hänen luonnettansa
sanottiin vakavaksi. Kun tuli, aina hän suuteli äiti-rouvan kättä
ja kyseli kuinka "herra setä" jaksoi. Semmoisesta siististä
nuorukaisesta ei suinkaan voitu luulla, että aikoi varkain viedä sedän
ja tätin tytärtä ikkunan kautta pois. No se ei kävisikään laatuun
Ilonkan suhteen. Eikä mies itse ole senlaatuinen. Frans Bélteky ei ole
niitä miehiä, jotka alkavat asioitansa viettelemällä tyttöjä; hän ei
herätä kielletyitä himoja, ei varasta sydämiä eikä murhaa viattomia;
tulen sytyttäminen, ryöväys ja murha ovat kaikki rikos-asioita, sen
hän varsin hyvin tietää; sentähden hän kauniisti pysyy porvarillisen
oikeudenkäyttö-järjestyksen uralla -- hän hieroo kauppaa omistajan
kanssa, joka tietysti on äiti.

Sivistyneissä maissa tiedämme olevan tapana pyytää tyttären kättä
äidiltä -- tämä on "sopiva". Siitä asiasta ei tietysti ole kirjoitettua
lakia, mutta se on tullut säännölliseksi tavaksi.

Eräänä päivänä rouva Bilágoschi kummastutti Ilonkaa sillä uutisella,
että Bélteky täydellä todella oli ilmoittanut hänelle hankkeitansa.
Hänellä on todellinen tarkoitus käynneillänsä. Hän käy kosimassa.
Ilonka helposti torjui ensimmäisen rynnäkön. Hän osoitti mielipuolena
olevaa isäänsä sanoen: "Kun isäni kerran minut naittaa, silloin menen
naimiseen".

Rouva Bilágoschi ymmärsi vastuuksen ja sanoi huo'aten: "Sinä olet
oikeassa, mitä isästä tulisi, jos sinäkin meidät jättäisit. Sinä
yksin pidät hänen henkeänsä vireillä".

Näin tuli välirauha. Vaan pitkä ei se ollut.

Jo seuraavana päivänä, Béltekyn uudistetun käynnin jälkeen, ilmoitti
äiti säteillen ilosta, tyttärelleen hauskan uutisen:

"Mikä jalo mies hän on! Hän on minulle ilmoittanut, että jos sinä tulet
hänen vaimoksensa, me kaikki tulisimme asumaan teillä. Onneton
isäsi olisi silloin läheisyydessäsi, hellä huolenpito ja mukavuus hänet
parantaisivat -- emme olisi toisistamme eroitetut".

Nyt tarvittiin jo voimakkaimpia vastustus-aineita.

"Äitini, minä en rakasta tätä miestä".

"Rakastatko toista?"

"En ketäkään, äitini!"

"Ehkä et itse tiedä. Sinulla on nyt se aika käsissä, jolloin tytön
sielu ei enää pysy ainoastaan vanhempien luona. Jumala on niin
tahtonut, ja niin on. Eikö maailmassa ole ketään, josta sinun täytyy
sanoa: 'häntä rakastan toisin kuin isääni'?"

"Ei ketään".

Tuo lyhyt sana soi niin surullisesti kuin kaiku hautaholvista.

"Ei ketään", toisti Ilonka. "Missä hän olisi? Sen jälkeen kun minä jätin
lapsuuden päivät, on koko tuttu maailma ollut minulle vieras. Siinä
uudessa maailmassa, jossa nyt elän, ei kukaan minua huomaa enkä minä
ketäkään".

Rouva Bilágoschin olisi pitänyt kysyä, eikö löytynyt ketään, jota hän
_vihasi_; silloin olisi saanut tietää asian oikean laidan.

"Mutta, Bélteky on niin oiva nuori mies, on arvossa pidetty ja
varakas".

"Sitä vähemmän syytä on antaa hänelle tyhjän sydämen, joka tekisi hänet
onnettomaksi koko elin-ajaksi".

"Oi, rakas tyttäreni, niin on moni sanonut ennen sinua ja kuitenkin
herännyt onnellisena ihmisenä. Kahdesta morsiamesta toinen aina menee
itkien alttarin luo. Vaan en minä tahdo sinua pakoittaa, vaikka se
olisi meille onneksi meidän turvattomassa tilassa. Yhtä pyydän -- älä
poista häntä ehdottomasti. Ota tästäkin puolen häntä vastaan. Ehkä
sinussa herää mieltymys häneen. Tämä minua ilahuttaisi. Sinä olet
vielä nuori; voit vielä odottaa. Anna hänen jatkaa käyntejänsä. Minä
pidän paljon hänestä".

"En minä sitä vastusta. Näen häntä mielelläni".

Tämän toisen rynnäkön jälkeen alkoi täydellinen piiritys. Tästä
päivästä alkain Ilonka oli piiritetty. Frans Bélteky aikoi nälkään
kiduttaa linnoituksen. Kaikenlaisia lahjoamisia koetettiin; pieniä
lahjoja, joilla naista miellytetään, hienoa kohteliaisuutta joka
tilaisuudessa, lemmen-runojakin muotisanomalehdissä. Bélteky kirjoitti
lemmen-runoja "Ilonkalle" -- "noille sinisille silmille" -- "oi, jos
tietäisit". -- Ja hän tilasi Ilonkalle sanomalehdet, joissa runot
olivat julkaistut.

(-- Tunnen kahta lajia lemmen-runoja. Toinen on mehiläisen kaltainen;
sen surinaa minä rakastan, minä tiedän, että se on täynnä hunajaa, jota
se vie kuningattarelle -- olkoon, sitä en vastusta; toinen on hyttysen
tapainen, se surisee kaukana ja rukoilee surkeasti saadaksensa pistää
jotakuta. Jos se edes pistäisi kohta eikä surisisi korvan ympärillä.
-- Frans Béltekyn runoja Ilonka luki hyttysten luokkaan).

Näin kului joku aika linnoituksen antautumatta. Silloin käytettiin
vieraitten valtojen välitystä.

Kuu Ilonka eräänä aamuna tuli Lemming'ille, otti rouva häntä vastaan
sanoen: "tänään ette saa lukea Englannin kieltä minun kanssani; tänään
aion minä opettaa teille, mitä ette vielä osaa. Miekkailutunti jääpi
myöskin sillensä tänään, mutta kuitenkin aiomme taistella. Istukaa
viereeni!"

Ilonka istui sohvaan Malvinan viereen, odottaen, mitä tulossa oli.

"Tapasin eilen teidän oiva äitinne nais-yhdistyksessä".

Bilágoschit olivat nimittäin hätä-ajoista alkaen jäseniä tässä
yhdistyksessä. Sen kautta karkoitettiin ainakin hetkeksi ajatukset
omasta onnettomuudesta, ojentaessa auttavaa kättä toisille
onnettomille.

"Äitini on kertonut sen".

"Mutta hän ei sanonut, että me puhuimme teistä".

"Ei".

"Teidän äitinne valitti olevansa huolissaan teidän tähtenne. Niin,
niin, älkää katsoko minuun noin suurin sinisin silmin. Te olette huono
tytär. Ette tahdo mennä naimiseen".

"En ole sanonut, ett'en tahdo mennä naimiseen".

"Mutta te ette tahdo mennä sille, jolle hän soisi teidän menevän".

"En tahdo ketäkään".

"Ja kuitenkin Bélteky käy teillä jok'ainoana päivänä".

"Hän ei ole puhunut minulle mitään, jonka johdosta olisin voinut sanoa:
'tässä käteni'".

"Tiedän sen, armaani, sillä te voitte katsella miestä, jota tahdotte
pitää kaukana teistä, semmoisin silmin, että hänen sielunsa jääksi
jäätyy. Tuo Bélteky parka on monta kertaa valittanut äidillenne niistä
kylmistä katseista, joita jakelette hänelle, kun hän tahtoisi puhua
totisesti teille, jotta hän ei tiedä, kuinka hänen on aloittaminen.
Toisella kertaa taas, kun olette hyvällä tuulella, teette te pilkkaa
ja käännätte kaikki leikiksi niin, ett'ei hän tiedä kuinka siitä loppu
saadaan. Sopiiko kiduttaa miestä, joka meitä lempii?"

"Ei sovi, ja sentähden olenkin aivan oikeassa, kun en tahdo kiduttaa
rehellistä miestä hänen kuolemaansa asti".

"Oi, armaani, ei ole ensinkään niin, kuin te lapsellisuudessanne
arvelette. 'En mene naimiseen, ennen kuolen', sanoo tyttö, mutta vasta
rouvaksi tultuaan hän tietää, mitä tuo uusi maailma hänelle tarjoo".

"Joko taivaan tai helvetin".

"Vaimo itse hankkii toisen tai toisen niistä. Uskokaa minua,
ystäväiseni, sillä minä olen molempia koettanut. Ensimmäisessä
aviossani en tahtonut näyttää miehelleni, että häntä rakastin. Olin
häntä kohtaan kylmä ja saatoin itse hänen rakkautensa sammumaan. Olin
kylläksi ymmärtämätöin tekemään elämän helvetiksi sekä itselleni että
miehelleni. Nyt olen aivan onnellinen. Minun iloisempi mielialani
onnistuttaa itseäni ja toista henkilöä. Mies älköön koskaan saako
tietää, että hänen vaimonsa sydän on kylmä, vaikka niin olisikin
laita".

"Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi tyttö kummastellen,
ikäänkuin ei olisi käsittänyt viittauksia.

"Tulla vaimoksi!"

Rouva Lemming'in silmät säkenöivät kun hän sen sanoi ja hän jatkoi:

"Ihminen voi sekä hallita itseänsä, että niitä, jotka häntä ympäröivät.
Onnellisen avioliiton salaisuus ei ole siinä, että hartaasti
rakastamme, vaan siinä, että olemme hartaasti rakastetut. Jos joku
ilmoittaisi minulle sen miehen, jota te jumaloitte, niin minä neuvoisin
teitä olemaan häntä ottamatta, sillä se olisi onnettomuus; mutta jos
minulle mainitaan henkilö, joka jumaloitsee teitä, niin neuvoni on:
ottakaa se, sillä se olisi suuri onni".

"Minä kiitän hyvästä neuvostanne, armollinen rouva; mutta minä ai'on
odottaa kunnes onnettomuus ja onni sattuvat yhteen".

"Siksikö että löydätte miehen, jota te rakastatte ja joka rakastaa
teitä? Semmoisen odotuksen kautta on jo moni kaunis lapsi yhtä siloinen
kuin te tullut vanhaksi ryppyiseksi tytöksi".

"Ja noille vanhoille tytöille nauretaan, eikö niin; mutta heidän
kohtaloansa ei surkutella".

"Juuri niin. Mutta te, armaani, ette voi tuntea kauheata erämaata
noiden onnettomien rinnassa".

Ilonka nousi ylpeästi Malvinan vierestä.

"Armollinen rouva, minä tunnen sitä, sillä minä kannan tätä erämaata
jo sydämessäni. Erämaata, josta ei voi mitään kukkasta poimia eikä
löydä varjoa, missä levätä voi; keskeltä tätä erämaata istun yksinäni
enkä koskaan näe taivaan rantaa. Olen jo vanha tyttö; tunnen rypyt
kasvoissani vaikk'en näe niitä peilissäni; ja kun ei tämä sisällinen
tila katkeroita mieltäni, niin vielä vähemmän ulkonaiset seikat sitä
katkeroittavat".

Rouva Lemming luki tytön sydämestä niinkuin avatusta kirjasta. -- Hän
päästi hänet kotiin.

Kotona oli Ilonka taas sangen iloisella tuulella, ja kun pääsemätön
kosija tuli, ei hän vastaanottanut sitä tavallista kylmemmin. -- Me
tiedämme, että tämä kylmyys ei masentanut herra Béltekyä. Jos ei Elemér
Harter'in testamentti olisi joutunut hänen käsiinsä, eivät Ilonkan
ihanat silmät ensinkään olis häntä huolestuttaneet.

Kun nuori tyttö yöllä oli yksinänsä unettomalla vuoteellansa, pääsi
hänen sydämensä tuska ilmi. Kun hän ei voinut rakastaa, täytyi hänen
vihata tuota nuorukaista, jota niin usein näki unissansa, jota hän
valveellansa niin usein oli paennut, joka aina oli hänen luonansa, jota
ei hän koskaan voinut unhottaa ja jolle hän ei koskaan voinut anteeksi
antaa. Hän ei ollut hänen edessään imarrellut, vaan törkeästi häntä
loukannut rohkeutensa kautta. Hän oli loukannut häntä silloin kun olisi
pitänyt kunnioittaa hänen köyhyyttänsä, ellei hänen neitsyellisyyttänsä
-- hänen poskiansa ei hän koskaan ollut suudelmalla saastuttanut ja
hänen käsiänsä olisi hänen pitänyt kyyneleillänsä pyhittää.

Mutta entäs jos tuon kurjan pojan rohkeus oli viattomampi kuin toisen
jalomielisyys? Hän rakasti tuota poikaa, hän oli mieletön.

Mutta hän tulikin rangaistuksi siitä, niinkuin ei mikään mies ennen
häntä. Tyttö oli häntä lyönyt, voittanut erään rouvan läsnä-ollessa.
Hän taisi varsin hyvin sanoa, että se oli hänen kuolemakseen; sillä
se oli hänen kuolemansa. Hän oli sen ansainnut. Jos vaan sanoma nyt
tulisi hänen kuolemastansa! Jos Ilonkalle sanottaisiin, että Elemér oli
haudattu, silloin Ilonka voisi surra sydämensä syvyydestä -- silloin
voisi Ilonka päästää hänet huoneesensa -- antaa kuolleen sielun levätä
hänen neitsyellisellä vuoteellansa -- hänen, jota hän nyt vihaa, vihaa
niin, että sydäntä särkee.

Kun hän on kuollut, tulee hän hyväksi ja sävyisäksi eikä lentele
ympäri. Päivällä ei häntä tarvitse pelätä ja illalla hän jää kotiin;
hän tottelee lemmittynsä sanoja: "ole hyvä, ole semmoinen kuin minä
soisin, viaton, lempeä ja jalo; älä lemmi ketään paitsi minua! Silloin
tulemme vanhoiksi yhdessä ja kuolemme samassa hetkessä ja silloin sinä
vasta saat oikein kuolla. Vaan siksi saat vielä kauan elää tässä minun
sydämessäni -- -- ".

Vähän aikaa piirittäjät työskentelivät niin, ett'ei voitu mitään
huomata valmistuksista. Tehtiin ruuti-suoni linnoituksen alle,
valloittaakseen hämmästyneen linnaväen ruudin räjähtäessä.

Rouva Lemming ei ollut moneen päivään puhunut siitä asiasta Ilonkalle.
Kerran opetustunnin jälkeen sanoi hän äkkiä:

"Oletteko kuulleet, että Elemér on kuollut?"

"Siitä en ole mitään kuullut".

"Hän on kaatunut Potomak'in taistelussa".

Ilonka nauroi ääneensä tätä kuullessaan.

"Kuinka on hän Potomak'iin tullut ja kuinka on hän voinut
amerikalaisessa sodassa kaatua?"

"Hän oli vapaaehtoinen ja, niin kuin kuuluu, sangen hyvä sotilas".

"Hyvin mahdollista", sanoi Ilonka totisesti. "Siinä tapauksessa se
oli jalo kuolema".

Malvina ei antanut miekkailutunnin mennä hukkaan. Hän tahtoi tietää,
eikö tytön käsi nyt vavissut; eikö hän joutuisi hämilleen ja tekisi
vikoja taistellessa. Mutta hän oli yhtä tyyni. Malvina ei päässyt asian
perille. Viimein hän itse keskeytti miekkailun.

"En voi miekkailla tänään. Sanoma tuon nuoren miehen kuolemasta on
tehnyt minut hermottomaksi. On saattanut minut hämmennyksiin. Eikö
teitäkin?"

"Ei!"

"Kuinka se on mahdollista?"

"Minä en usko hänen kuolleen".

"No, malttakaa! Tuossa on sanomalehti, jossa laveasti kerrotaan, missä
ja koska hän kaatui ja kuka häntä hoiti. Joku, joka oli läsnä hänen
viimeiseen hengenvetoonsa asti, on allekirjoittanut kirjeen. Lukekaa
itse!"

Ilonka luki kirjoituksen ja sanoi sitten:

"Minä tiedän, että tämä herra kerran ennen oli meren pohjassa, että
hänen reqviem'insä jo oli veisattu ja että hän kuitenkin tuli päivän
valoon jälleen. Kyllä hän palajaa tälläkin kertaa".

Rouva Lemming heitti suuttuneena pois sanomalehden. Häntä harmitti,
ett'ei hän voinut masentaa tämän lapsen lujuutta.

"No, näpykkäni, muistakaa nyt, että jo yhden miehen kuolema
omaatuntoanne painaa -- älkää nyt unohtako sitä".

Ilonka riensi kotia.

Hän ei tahtonut ajatellakaan, mitä oli kuullut ennen kuin oli kotia
päässyt. Vasta kun oli omassa pienessä kamarissaan, joka oli puutarhan
puolella ja jossa hänen oli tapana lukea, siellä kun ei kukaan häntä
nähnyt eikä kuullut, aikoi hän, pää pöytään kallistuneena, ottaa esiin
tuon ajatuksen ja antaa sen täyttää koko sielunsa. -- Kotia tullessaan
ei hän nähnyt äitiänsä -- hän oli nais-yhdistyksessä. Jos nyt tahtoi
itkeä, voi hän sitä tehdä sydämensä syvyydestä. -- Riisuttuansa hatun
ja vaipan laskeutui hän polvilleen, painoi pään käsiinsä pienen
pöydän edessä ja rupesi miettimään alusta loppuun, mitä oli lukenut.
Ajateltuansa sitä kauan aikaa, hän hypähti ja nauroi itsellensä.

"Se ei ole totta! Sydämeni ei tiedä siitä mitään! Hänkö olisi ollut
niin kauan kuollut eikä sydämeni olisi siitä mitään tietänyt!"

Hänen sydämensä ei vielä uskonut sitä todeksi.

-- Olisihan Bélteky voinut näyttää kirjeen, joka oli kirjoitettu
Elemér'in omalla verellä ja jonka mukaan sanomalehtikirjoitus oli
tehty; mutta sitä Bélteky ei voi tehdä, sillä silloin saisi Ilonka
tietää testamentti-jutusta ennen aikoja ja Béltekyn rehelliset
aikomukset näyttäisivät sangen epäiltäviltä -- saisipa kenties sen
johdosta rukkasetkin. Ilonka ei saa tietää, että hän jo on rikas. --
Ruutisuonen räjähyttäminen ei siis mitään vaikuttanut.

Ilonka nauroi kaikkia ihmisiä, jotka hänelle kertoivat, että Elemér oli
kaatunut sodassa.

Viimein ei jäänyt muuta neuvoksi kuin julkinen hätyyttäminen.

Eräänä iltapäivänä rouva Bilágoschi sanoi tyttärelleen, ett'ei tuo
epävarma tila voinut kauemmin kestää. Bélteky on itse ilmoittava
hänelle rakkautensa ja huomenna ennen puolta päivää juhlallisesti
pyytävä häntä vaimokseen.

"Mutta minä en häntä rakasta".

"Miksi et?"

"Sentähden ett'ei hänessä ole mitään totuutta, ei hänen sanoissaan
eikä käytöksessään. Hän yhä pettää itseänsä. -- Hän mieltyy johonkin
ja valittaa, että on siihen mieltynyt. Hän on olevinansa suuri
isänmaan-ystävä ja pelästyy kun isänmaallisuus koetukselle pannaan;
hän on ankara ja uljas innoissaan, mutta kohdatessaan ankaruutensa
yllyttäjää, kiertää hän sitä pitkät matkat. Noin ikävän 'oiva' ihminen
hän on".

"Tyttäreni, kysyn sinulta vielä kerran, rakastatko toista?"

"En ketään!"

"Siinä sanoit oikein: 'ei ketään', sillä jos edes minua rakastaisit,
et panisi perheesi onnea alttiiksi joutavan oikun tähden".

Ilonkan sydämeen nämä sanat koskivat kipeästi, -- että hänen oikkunsa
pilasi perheen onnea, -- ett'ei hän rakastanut isää eikä äitiä.

"Äiti", huusi hän hohtavin silmin, joista tällä hetkellä puuttui
kyyneleitäkin, "älkäämme enää puhuko siitä tänään. Minä tiedän ja
vakuutan, ett'ei tuo ihminen ole pyytävä minua vaimokseen huomenna.
Olen varma siitä, että kun se aika lähestyy, jolloin hänen pitäisi
tulla, sinä saat häneltä kirjeen, jossa hän valittaa saaneensa
sydämenkouristuksen, sillä hän katuu aina päätöksiänsä ja on niin
tekevä nytkin aviolupauksen suhteen. Hän ei tule huomenna. Jos hän sen
tekee, pitäin sanansa, niin silloin päättäköön Jumala, onko mikään
lapsi rakastanut vanhempiansa enemmän kuin minä teitä. Anna minun nyt
mennä huoneeseni ja jätä minut rauhaan huomiseksi, että saan itkeä".

Hän meni huoneesensa ja itki.

Äiti katui myöhemmin mitä oli puhunut ja kuunteli levotonna Ilonkan
oven takana illalla. Hän hiipi hänen luoksensa -- eihän hän vaan ole
kuollut! Oi ei! lempeästi hymyillen hän makasi ja hengitti tyynesti.

Seuraavana päivänä Ilonka nousi, iloisena ja leikkisänä. Hän käski
Böschken ottaa esille parhaimmat vaatteet, kampasi tukkansa
muodinmukaisesti, sanoen sen tapahtuvan kosimisen tähden. Viimein tuli
ratkaiseva yhdestoista tunti. Frans Bélteky ei tullut. -- Kello oli
jo lyönyt kaksitoista. Silloin tuli -- kaupunginmies, tuoden kirjeen,
johon ei vastausta vaadittu. Kirje oli rouva Bilágoschille.
Päällekirjoituksesta tunnettiin Béltekyn käsiala.

Rouvan kädet vapisivat niin, ett'ei hän voinut lukea kirjettä.
Kirjaimet hyppivät hänen silmissänsä. Mutta Ilonka otti kirjeen hänen
kädestänsä ja luki hänelle ääneen.

"Arvoisa armollinen rouva! Kohtalon kirous j.n.e. -- Kun jo
olin onnen portailla j.n.e. j.n.e. -- palasi vanha tautini,
sydämen-kouristus -- -- -- j.n.e, j.n.e. -- semmoisen kohtalon alaisena
tehdä enkelin onnettomaksi j.n.e. -- parempi silloin yksin kärsiä
kurjuuttani j.n.e."

Kaikki oli täynnä hienosti sorvatuita lauseita, vaan näitä Ilonka
osaksi oli jättänyt lukematta tai nauranut niin, ett'ei voitu kuulla
mitä hän luki.

Sen pituinen se -- sulhasen sijassa kirje! Ilonkan kasvot säteilivät.
Hän oli voittanut. Hän heilutti kirjettä ilmassa kuin viholliselta
ryöstettyä lippua.

"Enkö sanonut edeltäpäin, että sydämen-kouristus palajaisi tähän
aikaan?"

Rouva Bilágoschi repi suuttuneena kirjeen palasiksi ja halaili Ilonkaa
itkien.

"Sinä olet oikeassa, älä tästedes huoli minun neuvoistani".

       *       *       *       *       *

Totta puhuen -- Bélteky oli aikonut k:lo 11 mennä Bilágoschien
luo aviotarjoustansa tekemään. Hän oli jo vetänyt vaaleanpunaiset
hansikkaat käteen, vaunut olivat portaiden edessä ja Bélteky aikoi
juuri mennä, kun ovi aukeni ja hänen edessänsä seisoi elävänä Elemér
Harter.




17 Luku.

Uusi ihminen.


"Sinä -- elät?" Näin sanoen horjahti Feri Bélteky taaksepäin, ikäänkuin
olisi aaveen nähnyt.

"Siltäpä näyttää. Ainakin vaadittiin minulta höyrylaivassa yhden hengen
maksu, jotta arvattavasti en ole aivan näkymätön olento".

"Eräs yankee kirjoitti minulle, että olit kuollut".

"Hän kirjoitti oikein. Minä olin aivan läpiammuttu. Kuula oli mennyt
rinnasta sisään ja selästä ulos. Olin niin paljon kuollut kuin ihminen
voi olla semmoisissa tapauksissa. Kenralin hyväntahtoisuutta minun on
kiittäminen siitä ett'ei minua haudattu. Kuinka virkosin elämään, sen
ovat lääkärit minulle selittäneet; jos itse olisit lääkäri, kertoisin
sen sinulle, jotta saisit sen julkaista jossakin lääketieteellisessä
aikakauskirjassa: sillä se tapaus on erinomainen. Kuula kiersi
kylkiluiden ja ihon välitse, vaan ei haavoittanut jalompia osia; se vei
vaan mukanansa tuon moukkamaisen ihon ja porvarilliset nikamat. Mutta
koska sinä et ole lääketieteen, vaan lain-opin tohtori, niin puhutaan
toisista asioista. Oletko jättänyt testamenttini asianomaisille?"

Bélteky oli _juris utriusque doctor_, ja tunsi siis tuota _toistakin_
totuutta. Hymyillen ylpeästi hän sanoi:

"En uskonut noin kaukaisia sanomia. Olin varma siitä, että vielä
saisin sinut nähdä ja sentähden lykkäsin toistaiseksi testamentin
jättämisen".

"No siinäpä teit varsin viisaasti. Kunnioitan suuresti sinun
varovaisuuttasi. Olisin muuten sangen naurettavassa tilassa.
Jatketaanko oikeuden-käyntiäni säännöllisesti?"

"Saat varmaankin edullisen päätöksen, asia on nyt korkeimmassa
oikeudessa. Ole varma siitä, että kaikki on hoidettu parhaimman
ymmärryksen mukaan. Äitisi valtio-paperit ovat oikeuden haltuun jätetyt
ja maksettaviksi joutuneista korkolipuista saat maksun keltä
hyvänänsä".

"Kiitos, en ai'o elää velaksi, päinvastoin pyydän sinua rummuttamaan
kaikki karhuni kokoon -- tahdon maksaa heille. Velaksi ei tästälähin
eletä".

"Ah! Sinä palajat rahakkaana?"

"Tuo vapaa valtio palkitsee niitä, jotka sen palveluksessa tulevat
taisteluun kykenemättömiksi. Minullekin annettiin palkinto. Ja paitsi
sitä ai'on hankkia itselleni työtä".

Feri Bélteky pudisti päätänsä.

"Nähtävästi olet muuttunut".

"Se tulee siitä, että olen laihtunut ja että partani on kasvanut".

Bélteky ei ollut tarkoittanut sitä.

"Laske oikeudenkäynnin kustannukset siksi kun taas tavataan, jotta
samalla saan osoittaa sinulle kiitollisuuttani. Nyt pyydän vaan yhtä
asiaa -- ett'et kellenkään kerro minun kuolemastani tappotantereella.
Kiellän koko jutun, muuten saan jokaiselle selittää kuinka se oli ja
kuinka se ei ollut. Ja nyt good-bye! Aikasi on kallis -- ja minun
myös".

Hän puristi kättä ja meni.

Luonnollista on, että Bélteky ystävän lähdettyä suutuksissansa repi
käsistään vaaleanpunaiset hansikkaat ja heitti ne nurkkaan, että hän
kohta lähetti palvelijan hakemaan kaupunginmiestä vaunujen sijaan, ja
että hän kirjoitti jäähyväiskirjeen rouva Bilágoschille.

Sillä mikä järkevä ihminen ottaisi vaimokseen tytön, jolla on hullu
isä ja kuuromykkä veli ja joka päälle päätteeksi on omaisuutta vailla!
Ja kun lisäksi on palannut se, joka on tahtonut jättää koko
omaisuutensa tuolle tytölle, niin kauppa on vielä huonompi.

Kuolemasta noussut meni tämän ystävän luota erään toisen nais-ystävän
luo, toisen, jonka sopi vaatia semmoista kohteliaisuutta. Tällä
kertaa hän ei syössyt suorastaan Lemming'in huoneisin, vaan jätti
korttinsa portinvartijalle ja palasi vasta iltapäivällä. Malvinalla
oli aikaa valmistautua jälleennäkemiseen -- eikä hänen tarvinnut
hämmästyä niinkuin Elemér'in noustua meren syvyydestä. -- Tuo suuri
syleilemis-kohtauskin jäi nyt siksensä -- Elemér ei enää ollut mikään
lellupoika. Hän oli kasvanut kauniiksi, pitkäksi mieheksi; hän oli
uljaan näköinen ja käytöksensä tyyni. Päivettyneet kasvot olivat
käyneet soikemmiksi ja tiheä tumma parta niitä reunusti. Enimmin oli
hänen muotoansa muuttanut tuo totinen katsanto, joka oli jyrkkänä
vastakohtana nuorukais-iän huolimattomalle tylsyydelle.

Ensi hetkestä Malvina tunsi että tämä mies häneen vaikutti. Mutta hänen
kanssansa täytyi puhua toisella tavalla kuin nuorukaisen kanssa
muutamia vuosia sitten. Tälle ei sovi tarjota sijaa vieressä, vaan
vis-à-vis.

"Te olette toistamiseen peloittaneet minua sanomalla teidän
kuolostanne!" sanoi Malvina lempeästi moittivalla äänellä. "Sanokaa
onko se soveliasta?"

"Tuo oli vaan tyhjää huhua".

"Mutta te tulitte vaarallisesti haavoitetuksi".

"Siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Haava oli mitätön".

"Mutta ei ole kaunista lähteä semmoisiin paikkoihin, missä kuulat
uhkasivat. Ja ajatelkaas: jos olisivat ampuneet teidät rammaksi ja
olisitte jalkapuolena palanneet!"

"Silloin olisin saanut tanssia vaan yhdellä jalalla niinkuin
espanjalainen Donato, joka lienee oikein muodinmukaista Europassa!"

"Kuinka voitte noin lähteä jäähyväisiä sanomatta! Tietäkää, että olin
aivan epätoivoissani, kun en tietänyt mihin olitte joutuneet?"

"Enhän ollut kaukana".

"Aivan oikein! Olimme vain vastajalkaisia".

"Tosin vähän ikävä asema".

"Olkaa vaiti, te käännätte kaikki leikiksi. Mitä teidän oli nuuskiminen
amerikalaisten sotalaivojen kanunia. Jos teidän oli halu tapella, niin
meillä täälläkin olisi ollut tilaisuutta siihen".

"Täälläkö?"

"Niin, juuri täällä kotona Schleswig-Holstein'issa. Siellä olisivat
oikeat laakerit teidän kaltaiselle sankarille kasvaneet".

"Paljon kiitoksia, teidän armonne. Minä tiedän kauniimpia".

"Mutta miksi ette minua sinuttele? Miksikä tämä 'armollinen rouva'?"

"Minä olen aivan tottunut pois sinuttelemisesta. Siinä maailman osassa,
jossa oleskelin, ei sinutella toinen toistansa. Valtion esimiestä ja
puunhakkaajaa puhutellaan samalla tapaa, Jumalaa yksin sinutellaan".

Malvina ajatteli itsekseen: "Nyt hän on olevinaan yankeen tapainen. Jos
se on hänen heikko puolensa, niin puhukaamme siihen suuntaan".

"Sanokaamme siis tästälähin 'Master' ja 'Missis!' Muistatteko, hyvä
herra, että pois pötkiessänne jätitte minun haltuuni rahoja? Teillä
oli 1,000 gulden'ia minun huostassani; siitä olette ottaneet 500, mutta
500 jätitte minun niskoilleni; minä aion nyt käydä oikeutta kanssanne".

"Se on tarpeetonta, rouvani, olen antava takaisin toisetkin 500 ja
pyydän teitä jättämään ne herra Ferdinand Harter'ille. Hän tarvinnee
niitä kun me päätämme keskinäiset tilimme".

Malvina hämmästyi.

"Tiedättehän, armollinen rouva, että firma 'Harter & Poika' ei enää ole
olemassa ja että me ai'omme aloittaa eri asiat -- toinen nauhakauppaa
ja toinen jotakin toista?"

"Tekö avaatte nauhakaupan?"

"En minä. Mutta Ferdinand Harter kaupittelee nauhoja -- nimittäin
ritarinauhoja. Minä myyn arvokkaampia kapineita, tuotan luultavasti
koneita".

"Ah, minä ymmärrän", kuiskasi Malvina. "Nyt ymmärrän kaikki!" Hän
kumartui eteenpäin ja sanoi, pannen kätensä vastapäätä istuvan
kädelle: "Te olette tuon seurueen asiamies, joka aikoo salaa kulettaa
kanunia maahamme".

Malvinalle oli aivan yhdentekevä josko Elemér kaksoiskotkan lipun
suojassa ryntää Dannewirkeä vastaan tahi salakauppiaana kulkee
kielletyitä teitä. Hänestä saa hän yhtä hyvin olla mustankeltainen
kuin punainen vapaamielinen, kun Malvina vaan pääsee hänen
salaisuutensa perille.

"En suinkaan, armollinen rouva, minä puhun leikkuu- ja puimakoneista!"

Malvina viekkaasti nyykytti kaunista päätänsä niinkuin se, joka tietää
enemmän kuin mitä hänelle uskotaan, mutta ei tahdo tutkia asiaa
tarkemmin.

(Sentähden Elemér siis oli kasvonsa muuttanut?)

"Vai te ai'otte siis ruveta asiamieheksi?"

"Niin joksikin senlaiseksi".

"Saitteko mitään palkintoa Yhdysvalloilta siitä, että taistelitte
heidän puolestansa?"

"Sain elatuksen koko elinajaksi".

"Sepä mainiota! Paljonko vuosittain?"

"Juuri ummelleen niin paljon kuin voin järjelläni ja kahdella kädelläni
ansaita. Se lahja, jonka Amerikka on minulle antanut, on tieto, että
sen, joka tahtoo työtä tehdä, ei tarvitse nälkää kärsiä".

(Ei Malvina sittenkään päässyt hänen salaisuutensa perille. Mikähän
näin lyhyessä ajassa on saattanut hänet niin totiseksi?)

"Ja kuitenkin te rakastatte ja kunnioitatte noita amerikkalaisia niin
paljon?"

"Minä rakastan heitä, sillä heidän luonansa olen oppinut rakastamaan
ihmisiä -- miehiäkin; minä kunnioitan heitä, heidän luonansa on joka
ihminen -- nainenkin -- vapaa".

"Ah! tuota vapautta minäkin rakastan", sanoi Malvina hymyillen.

"Ettekö muista, armollinen rouva, kuinka täällä puhutaan
'emanciperatuista' naisista? Amerikassa naiset ovat vapaat sentähden
ett'ei kukaan uskalla heitä loukata, ei silmäykselläkään. Siellä
kuudentoistavuotias tyttö yksinänsä menee työllensä, huvituksillensa
ilman saattajaa; hän matkustaa yksin maitse ja meritse. Mutta hukka
sille miehelle, joka uskaltaa häntä loukata, vaikkapa vaan rohkealla
silmänräpäyksellä tai ainoallakaan rivolla sanalla. Ensimmäinen mies
hänen lähisyydessään löisi hänet siitä maahan kuin koiran. Uudessa
maailmassa yleisö naisia suojelee; joka loukkaa naista, hän loukkaa
koko seuraakin ja heitetään pois laivasta".

Elemér'in kauniit päivettyneet kasvot näyttivät lämpimiltä hänen
tätä sanoessaan; silmänsä loistivat niinkuin pimeässä huoneessa
yht'äkkiä sytytetty valkea. -- Malvina katseli hetkeksi sisään noista
valaistuista ikkunoista ennenkuin huoneen asuja oli ehtinyt laskea
varjostimet alas.

"Olen nähnyt useoita amerikkalaisia naisia Wien'issä ja ne olivat
jotensakin ilkeitä kaikki. Europassakin olisi helppo suojella heidän
siveyttänsä".

"Ne, jotka minä olen nähnyt, olivat kaikki hyvin kauniita".

"Ehkä kauniimmat kuin naiset täällä kotona?"

"Kauneutta ei sovi vertailla".

"Kumma ett'ette ottaneet heistä jotakin vaimoksenne".

"Ensin pitää osata voittaa vaimo itsellensä. Niin kauan kuin vanhemmat
elävät, eivät amerikkalaiset rouvat tuo taloon muuta kuin sydämensä
ja yllänsä olevat vaatteet".

"Köyhä ihminen ei siis saa rakastua siellä?"

"Köyhän tulee työtä tehdä saadaksensa rakastaa?"

Malvina purskahti nauruun.

"Mistä syystä luulette minun nauravan?"

"Aavistanpa mistä".

"Nauran sitä, että olette palannut Amerikasta niinkuin vaarallinen
varas, joka on istunut työ-vankeudessa ja on siitä päässyt ulos
sentähden, että on käyttänyt itseänsä hyvin. Hän ei voi kyllin
kertoa kuinka ihanata on työtä tehdä, kuinka työ jalostuttaa ihmistä
ja ett'ei hän enää ai'o varastaa. Hän pitääkin sanansa -- siksi kun
on yksinänsä huoneessa, jossa ensimmäinen kultakello hohtaa häntä
vastaan. Semmoisena olette te palannut suuresta amerikalaisesta
työvankeudesta. -- Ettehän suutu siitä, että nauran?"

"Olettehan nauranut siitä asti kun toisistamme erosimme".

"Soisin että tekin nauraisitte. Tuo totinen katsantonne ei minua
miellytä. Kun tuomari kuuntelee tunnustusta ja pappi saarnaa, silloin
pidettäköön totista naamaa, mutta kahdenkesken minun kanssani
jätettäköön pois valenaama, sillä minä en usko heitä, olkootpa
tuomareja tahi pappeja. -- Teitä se rumentaa täydellisesti".

"Tiedän sen, enkä ai'o kauemmin teitä vaivata".

"Kas niin! Ensin jöromäinen, nyt katkera myöskin".

"Tai oikeammin molempia -- kärsimätön. Anteeksi rouvani, tiedän itse
kuinka ikävä olen. Minun tekisi mieli jättää oma itseni nukkuessani
johonkin ja lähteä siitä karkuun niin, ett'ei se enää minua löytäisi".

"Minusta se on jo tapahtunut. Olen siihen uskoon taipuisa, että
todellakin ampuivat teidät kuoliaaksi ja että joku yankee-sielu
löysi teidän ruumiinne, veti sen päällensä ja nyt kuljeskelee täällä
teidän naamallanne, sill'aikaa kun itse lentelette perhojen muodossa
Savanneilla kukkasesta toiseen ja lemmitte niitä vuorottain
niinkuin teidän oli tapana täällä kotona".

"Hyvin mahdollista", sanoi Elemér hymyten. Hänkin oli kerran ajatellut
jotakin sinnepäin.

"Yhtä ette kuitenkaan unhoittane, Master, vaikka sata kertaa tulisitte
uudesta maailmasta, nimittäin että täällä kotona oli joku, joka teitä
paljon ajatteli". -- --

Elemér kumarsi äänetönnä ja nousi lähteäkseen.

"Ettekö ai'o mennä Lemming'in puolelle?" kysyi Malvina.

"Meidän väliset asiat asian-ajajani hoitaa".

"Vai teillä on semmoisia asioita? No -- en ai'o kysyä enempää. Toivon
saavani nähdä teitä pian?"

"Niin pian kuin palajan Wien'istä, minne lähden tänä iltana".

"Mitä etsitte te Wien'issä?"

"Ihmisiä, jotka eivät minua tunne".

"Te vältätte tuttavianne?"

"Niinkuin varas ainakin, joka juuri on työvankeudesta päässyt".

"Te pelkäätte siis itse, että, jos saisitte tietää erään talon numeron,
tämä talo ei olisi suojeltu sisään-murtaukselta? Tahdotteko adressin?"

"En tahdo".

Elemér jätti hyvästi.

Hänen mentyänsä Malvina kulki liikutettuna edestakaisin huoneessaan.
Sitten antoi hän käskyn satuloida hevosta ja lähti ulos.




18 Luku.

Kilpailijat.


Nyt on jo monta aikaa siitä kuin olimme tuossa yksinäisessä talossa
suden solassa; ehkä se jo on unohtunut. Asuneeko siellä nytkin ne
samat onnelliset kuin ennenkin?

Tukehduttavan kuumana kesäpäivänä syntyi hirveä ukkosen ilma.
Sade virtasi alas miljonin sätein, muodostaen ikäänkuin kieliä
ilma-kanteleessa, jota salama soitti. Vuorisolaan syöksi keltaisia,
limaisia sadepuroja alas. Työmiehet olivat paenneet pelloilta ja
linnut kätkeyneet pesiinsä. Salama iski usein maahan, ja sitä seurasi
jyrisevät ukkosen pamaukset sekä vielä rankempi sade.

Tässä raju-ilmassa ratsastaa eräs nainen vuorisolaa ylöspäin.

Sade lyö vasten hänen kasvojansa, hevonen luikahtaa vaarallisen
liukkaalla savipolulla ja sen oli taisteleminen alassyöksevien
vuoripurojen kanssa. Ratsastajan kasvot hohtavat. Kun tie käy
ruohostojen yli, jouduttaa hän hevostansa; silloin tällöin nostaa hän
kättänsä salaman liekkiä vastaan, ikäänkuin sillä tavoin voisi suojella
itseänsä.

Jo näkyy tuo pieni talo. Kun on jälleen ruohikolle joutunut,
karauttaa hän hevosen täyteen laukkaan, huolimatta salamasta, joka
ajaa hevosta ja ratsastajaa takaa; ja kun oli päässyt pihalle hyppää
hän nopeasti satulasta ja rientää taloon.

Säikähtäneenä talon asukas juoksee häntä vastaan.

"Jumalan nimessä! Tuletko? -- sellaisella ilmalla?"

"Rakkauteni -- -- -- ei tiedä huonoista ilmoista", vastasi nainen ja
lensi lemmittynsä luo.

Hän on läpimärkänä; keveä kesäpuku on kiintynyt hänen jäseniinsä
niinkuin Venus-patsaasen; märät kiharat riippuvat epäjärjestyksessä
rinnoilla ja hartioilla. Kasvonsa ja silmänsä hohtavat.

"Etkö nähnyt nousevaa ukkosen ilmaa lähtiessäsi ulos?"

"Näin ainoastaan sinua".

"Oi kätesi ovat kylmät".

"Lämmitä niitä".

"Olet aivan läpimärkä".

"Peitä minua vaipallasi".

"Etkö pelkää ukkosta?"

"Paljon. Sulje minut syliisi".

He istuivat toinen toisensa viereen. Yksi vaippa peitti heidät,
suudelma kertoi heidän ajatuksensa.

Hän unohti itsensä innoissansa, hän ei nähnyt eikä kuullut mitään
ympärillä olevaa. Kun salama loisti ikkunasta ja ukkonen jyrisi
pilvissä, hypähti hän pystyyn ja tahtoi paeta -- niin hän pelkäsi,
vaan sitten etsi hän taas suojaa lemmittynsä rinnalla. Mitä enemmän
ukkonen jyrisi ja salamat iskivät, sitä enemmän etsi hän peloissaan
taivaallista onnea.

Nyt vaatteet eivät enää riippuneet märkinä marmori-ruumiilla;
sisällinen tuli oli kuivattanut ne.

Ukkosen ilma eteni vähittäin; kaukainen jyrinä ei estänyt kuiskaamista
täällä likellä.

"Näetkö kuinka hartaasti vaimo voi rakastaa? Tiedät kuinka pelkään
ukkosta, ja kuitenkin lähdin tänne, saadakseni olla sinun luonasi.
Tiedät minun tämmöisellä ilmalla enimmin pelkäävän taivaan rankaisevaa
vihaa ja kuitenkin rakkaudessani teen syntiä ukkosen pauhatessa.
Uskotko nyt, että mielettömästi sinua rakastan?"

Tuo nuori mies kallisti päätänsä käden nojaan ja sanoi alakuloisena:

"Outo ajatus juolahti päähäni tällä hetkellä. Minusta on kuin olisit
tullut luokseni tämmöisellä rajuilmalla, tämmöisessä myrskyssä --
sentähden ett'en tule sinua enää jälleen näkemään".

Nainen katseli häntä kummastellen ja heitti taaksepäin kiharat
rinnaltansa.

"Kuinka voit semmoista ajatella?"

"Jokainen suudelma sanoo minulle: tämä oli jäähyväis-suudelma.
Sentähden se oli lämpimämpi, makeampi kuin koskaan ennen".

"Unessa-kävijä!"

"Juuri niin, se olenkin. Eikö unessa-kävijällä ole tuota tuskallista
lahjaa, että näkee tulevaisuuteen? Sinä tulet luokseni tänä päivänä,
minulle jäähyväiset sanomaan".

"Mikä aisti sen sinulle sanoo? Oletko jotakin nähnyt taikka kuullut?"

"Sekä kuullut, että nähnyt; aavistan mitä silmä ei näe eikä korva
kuule. Olen sinua kadottamaisillani".

"Kiittämätön!"

"Tosi kyllä. Jospa olet suonut minulle onnellisia hetkiä, niin olen ne
elämälläni maksanut, Jos sinut kadotan, ei minulla enää ole mitään enkä
ole mitään. Vaan sinä olet silloinkin oleva onnellinen. Kohtalomme on
erilainen".

"Tihamér! -- tunnusta mikä sinua huolettaa".

"Sinä! Kasvosi, silmäsi, kädenpuserrus, huokaus, joka rinnastasi
tunkee, kyynelet silmissäsi puhuvat tyydyttämättömästä toiveesta,
huulet, jotka vaikenevat minun huulillani -- nämä kaikki sanovat
minulle, että joku meidän välillämme seisoo. Minua syleillessäsi
syleilet toista, kun katselet minun silmiini, näet hänen silmänsä;
minua suudellessasi oikeastaan suutelet toista. Joku seisoo meidän
välillämme, jonka tappaisin -- jos tuntisin häntä".

"Sinä olet narri", sanoi rouva luoden silmänsä maahan.

"Älä sano niin. Tiedät minun näkevän sinun sydämeesi. Olisinko
vuosikausia tutkistellut kaikki sinun sielusi ajatukset, jokaista
lainehdusta mielessäsi, sinua tuntematta kuitenkin?"

"Onko tämä palkinto tänne tulostani?" sanoi nainen hellästi moittimalla
äänellä.

"Oi Leona, ei ollut hyvin tehty, että tulit tänne tänään. Ainoastaan
tänään sinun ei olisi pitänyt tulla. Rakkaudessasi oli jotakin
kostontapaista".

"Minä en sinua ymmärrä!"

"Oi sinä ymmärrät minua varsin hyvin. Minä vapisen sinun tähtesi,
Leona. Niin uskollista koiraa kuin minä olen, et enää löydä
tässä maailmassa. Minä olen pannut koko elämäni alttiiksi saadakseni
olla suloisen synnin orja; sinäkin olit tämän synnin orjana ja olit
onnellinen siinä. Ole uskollinen! Jos petät siveyttäsi, voit tehdä
parannusta; mutta jos petät syntiäsi, ken sitä parantaa?"

"Sinä lausut arvoituksia, joita en ymmärrä".

"Ole niitä sitten ymmärtämättä. Sano että olen väärässä, polje minua
jalkoihisi, pilkkaa minua jos olet oikeassa; se on tekevä minulle
hyvää. Sano minua narriksi; vaan älä unohda, että olen sinun narrisi!"

"Armas, rakas narrini!"

Myöhästynyt ukkosen lyönti pakoitti pelkäävää naista uudestaan etsimään
suojaa. Yksi vaippa peitti heidät. Yksi suudelma kertoi heidän
ajatuksensa -- vaan jäähyväisistä ja eroamisesta hän ei enää puhunut.

       *       *       *       *       *

Elemér'in käytyä Malvinan luona mainitsi seuraavana päivänä herra
Lemming ohitse mennen, että Elemér todellakin oli lähtenyt Wien'iin ja
antanut Bélteky ystävälle toimeksi järjestää hänen asioitansa. Bélteky
olikin tullut ja kertonut yhtä ja toista. Lemming oli pyytänyt
Elemér'in illallisille, mutta saanut kieltävän vastauksen. Hän tahtoi
lähteä samana yönä. Hän pakenee Pesth'iä.

Miksi hän pakenee? Ketä?

Tavallisella ajalla tuli Ilonka rouva Lemming'in luo antamaan
englantilaista tuntia. Rouva Lemming näytti sitä suuresti
kummastelevan.

"Luulin, ett'ette enää antaisi minulle tunteja".

"Miksi luulitte niin?"

"Äitinne, jota tapasin yhdistyksessä, sanoi Béltekyn pyytävän teitä
vaimokseen seuraavana päivänä s.o. eilen. Minä puolestani katsoin
varsin luonnolliseksi, että niin etevän herran morsian ei enää antaisi
opetustuntia, ja kun ette tullut eilen otaksuin, että asia oli
selvillä. Te ja Bélteky olette vaihtaneet sormuksia?"

"Sitä emme tehneet, armollinen rouva".

"Mutta äitinne sanoi asian olevan päätetyn".

Ilonkan kasvot punoittivat. Kuinka voisi nuori tyttö sanoa: "kosijaa ei
tullut, hän antoi minun istua siinä ja jätti minut!" Sen sijaan
hän vastasi mitä mahdollisesti olisikin tapahtunut.

"Annoin hänelle rukkaset".

"Hm, todellakin?"

Malvina puri huuleensa ja katseli tyttöä kauan ja terävästi. Hän ei
löytänyt mitä etsi.

"Armas Ilonka. Suo minun sanoa sananen kaikessa ystävyydessä.
Bélteky oli tänään mieheni luona ja jutteli, miesten tavan mukaan,
kaikenlaista. Minä olen päässyt selville siitä minkätähden liitostanne
ei tullut mitään. Älkää pahaksi panko mitä sanon. Te sanotte: 'Minä
olen antanut kosijalleni rukkaset', mutta minä tiedän, että kosijalla
ei ollut rohkeutta tehdä päättävää askelta. Älkää siitä punastuko,
armaani; teidän sijassanne olisi jokainen itsetunnolla varustettu tyttö
sanonut samoin kuin te: 'Olen antanut hänelle matkapassin'. Tämä
etu meillä, heikolla sukupuolella on. Muuten Bélteky on sangen hyvä
ihminen, joka rakastaa teitä paljon ja ainoastaan pelkää avioliittoa
sentähden, että hän itse on vasta-alkaja ja te köyhä tyttö. Hän pelkää
ett'ei hän voi elää rouvansa kanssa säätynsä mukaisesti".

"Minä uskon sitä, rouvani, enkä sitä ollenkaan pahaksu. Hän on
oikeassa".

"Kuulkaa minua loppuun asti. Minä olen keskustellut Lemming'in kanssa
ja hän suostui esitykseeni. Hänellä on nyt paljon sellaisia asioita,
jotka voivat antaa asian-ajajalle työtä tarpeeksi. Hän ottaa Béltekyn
asiamiehekseen ja antaa hänelle hyvän palkan. Hän tarjosi 2,000
guldenia vuodessa".

Ilonkan mieleen muistui, että Lemming kerran oli tarjonnut hänellekin
yhtä paljon.

"Mitä teihin tulee, rakas lapseni, niin luottakaa ehdottomasti minuun.
Minä toimitan kapiot. Minä rakastan teitä kuin omaa tytärtäni ja me
olemme rikkaat. Lemming on voittanut puolen miljonaa tänä vuonna.
Teidän kapioita varten olen määrännyt 10,000 guldenia. Oletteko
tyytyväinen?"

Ilonka suuteli Malvinan kättä.

"Armollinen rouva, teidän jalomielisyytenne ansaitsee mitä suurinta
kunnioitusta. Minua ilahuttaa Béltekyn onni ja minä toivon hänelle
sydämestäni kaikkea hyvää -- mutta hänen vaimoksensa en tule koskaan".

"Vai niin?" sanoi Malvina kylmästi ja kovasti, ja siinä sanassa oli
paljon vihaa ja intohimoa. "No aloittakaamme siis tuntia".

Englantilainen tunti kävi hiljaista kulkuansa, Malvinan puolesta niin
huonosti kuin mahdollista. Hän näytti unhottaneen kaikki; Ilonkan
täytyi ehtimiseen häntä oikaista. Selvästi nähtiin, että Malviman
ajatukset olivat toisaalla.

Kerran kun Ilonka ei voinut kääntää yksinkertaisinta lausetta, kääntyi
Malvina yht'äkkiä häneen päin ja sanoi:

"Tiedättekö, että Elemér Harter on tullut kotia?"

Tämä oli viekas hyökkäys. Ase sattui viattoman tytön rintaan. Tällä
kertaa hänen ei onnistunut väistää. Posket kävivät verettömiksi, hän
tuli kuolon kalpeaksi, hämmästynyt katse osoitti, että isku oli osannut
sydämeen.

"En tiedä mitään", hän änkytti -- tietämättä mitä sanoikaan -- kalpeat
kasvonsa osoittivat, että päätä pyörrytti.

Malvinassa oli kyllin julmuutta tahtoakseen nauttia tästä sielun
kuolemantuskasta. Niinkuin romalaisia Messalinoja huvitti häntäkin
uhrinsa tuskan näkeminen ja hän kiihoitti sitä tiputtamalla myrkkyä
haavaan. -- Nyt hän vuorostaan tutki opettajansa taitoa Englannin
kielessä. Hän jatkoi lukemista.

Silloin tällöin pisti hän väliin sanasen tuosta toisesta asiasta.

"Hän on palannut, hän ei olekkaan kuollut. Hänestä on tullut kaunis
pulska mies. Mutta ylpeäksi ja kylmäksi on hän tullut. Hän ei tahdo
ketään nähdä entisistä tuttavistaan. Samana päivänä kuin hän tuli,
läksi hän jälleen pois; hän ei tahdo jäädä tähän maahankaan".

Malvina jakeli hänelle näitä tietoja pisaroittain ja iloitsi siitä,
että opettaja teki virheitä ehtimiseen. Hänen täytyi turvautua
sanakirjaan tavallisimmissa sanoissa, hän etsi R kirjainta G:n
edeltä ja kirjoitti toisia kirjaimia kuin oli aikonut, koettaessaan
salata sisällistä kuumettansa. Malvina ei suonut hänelle hetkeäkään
tointumiseen.

Kun englantilainen tunti oli päättynyt, sanoi hän Ilonkalle:

"Miten teidän on, ystäväni?"

"Ei vaivaa mitään".

"Minä näen sen kasvoistanne. Sallikaa minun koettaa suontanne, minä
osaan sitä".

Hän tarttui Ilonkan ranteesen.

"Oi, se sykkii vähintäin sata kertaa minutissa".

"Niin se aina sykkii".

"Ainako? Onko se teidän tavallinen tilanne?"

"Niinpä luulen, sillä tähän asti olen aina ollut terve".

"Siinä tapauksessa, ystäväni, teidän kohta pitää mennä naimisiin.
Tytöt, jotka ovat yhdeksänneltätoista, olkoot varoillansa kun suoni
sykkii nopeammin kuin sata kertaa minutissa".

Ilonka oli niin harmissaan, että tuskin taisi pysyä tyynenä.

"Armollinen rouva, jättäkää minut rauhaan tuosta naimisjutusta, minä
pyydän; koskeehan se asia ainoastaan minua".

"Sitä ette tiedä, armaani. Kun tyttö menee naimisiin, koskee se
tavallisesti ainoastaan yhtä henkilöä, mutta usein kahta ja kolmea,
monasti ehkä neljääkin".

"Sitä en käsitä".

"Ehkä vast'edes sitä tarkemmin selitän; vaikka minun olisi mieleen,
jos ette sitä vaatisi. Minä puolestani tiedän, mitä sanon".

Ilonka vaikeni hetkeksi ja katsoi, kulmat rypistyneinä, korkeuteen
niinkuin sieltä olisi odottanut vaikeata selitystä. Turhaan -- se ei
ollut löydettävissä. Että jonkun tytön naimiseen meneminen voi koskea
kolmatta henkilöä -- ehkä neljättäkin, sitä ei hän ymmärtänyt.

"Jos armollinen rouva, käskette, niin aloitamme miekkailu-tuntia".

"Tänään teidän kätenne ei ole varma".

"Miksi sitä luulette?"

"Minä näin, että kätenne vapisi kirjoittaessanne".

"Ei suinkaan, se ei vapise".

"Koettakaa kerta ja kirjoittakaa Elemér".

Ilonka säpsähti, mutta tarttui kynään. Miksi ei? Ja hän kirjoitti
kirjoitusvihkon syrjään hänen nimensä hienosti ja komeilla
pyöräyksillä. Jokainen viiva kierteli paperilla kuin hieno
siemenjauho-lanka.

"Hyvä, menkäämme sitten saliin!"

Malvina sulki ovet kuin ainakin, ett'ei kukaan häiritsisi heidän
harjoituksiaan. Pitkään aikaan eivät he enää olleet miekkailleet
lyhkäisissä vaatteissa ja asussa, vaan pitivät ainoastaan
hameensa neuloilla ylös polven yli ja panivat kasvoillensa
teräsnaamiot.

Ilonka etsi teräsnaamiotansa.

"Missä on kasvojen peite?"

"Ei missään! Tänään taistelemme ilman vale-naamoja", sanoi Malvina
ojentaen hänelle floretin.

Ilonka päästi hämmästyksissään huudon:

"Mitä tämä tietää?"

Floretti oli nuppua vailla; se oli päinvastoin aivan teräväksi
hiottu.

"Tänään toinen meistä tappaa toisen", sanoi Malvina. Rintansa
aaltoili rajattomasta intohimosta ja uhkaavin katsein astui hän
miekkailu-asemassa tytön eteen. "Tänään toinen meistä kuolee".

Ilonka pudisti lempeästi päätänsä. "En ymmärrä mitä tämä leikki
tarkoittaa".

"Vai ettekö ymmärrä, neitini?" sanoi Malvina murhaavalla silmäyksellä,
ja hänen hampaansa kalisivat ikäänkuin suonenvedossa. "No, teidän
pitää oppia sitä ymmärtämään. -- Sinä rakastat miestä, jota ei saa
rakastaa -- jota minä rakastan".

Ilonka aivan ällistyi näistä sanoista. Hänen hermonsa kävivät kuin
halvautuneiksi neitsyellisen häveliäisyyden kauhistuksesta. Pahasti
punastuen kääntyi hän pois tuosta julman-ihanasta olennosta, joka
hänen edessänsä seisoi, ja hän laski kätensä rinnalleen ikäänkuin olisi
siten tahtonut suojella sydäntänsä sanoilta, jotka eivät kuitenkaan
siinä koskaan mitään kaikua herättäisi.

"Armollinen rouva!" sanoi hän pidätetyllä äänellä, "tämmöistä ei teidän
pitäisi olla sallittu lausua, nainut kun olette, eikä ole minun nuoren
tytön sovelias sitä kuunnella".

"En tarvitse sinun opetuksiasi! Tulen perkeleeksi jos tahdon; ja jos
sinä tahdot olla enkeli, niin saat minussa vielä pahemman vihollisen.
Mutta tosi on -- sinä olet nainen niinkuin minä, sinä olet mieletön
kuin minä. Ei toinen meistä ole toista parempi. Kaksi mieletöntä on
toinen toistansa tavannut -- siinä kaikki. Sinä et voi luopua tästä
miehestä enkä minäkään -- siinä kaikki. Sinä olet valmis uhraamaan
kaikki hänen tähtensä -- minä samoin -- perheen -- tulevaisuuden --
mukavuuden, hyvän maineen -- kaikki. -- Hyvä, taistelkaamme hänestä!
Kahdelle mielettömälle, kuin olemme, tämä pieni maailma on liian
ahdas".

Ilonkan tuli häntä sääli kuullessaan hänen ihanaa puhettansa. Hänen
oli tätä vaimoa sääli, niinkuin sairasta, joka väänteleikse tuskissaan.
Hän pani kätensä ristiin ja katseli vastustajaansa niinkuin Jumalan
enkeli, joka tahtoo pelastaa kirottua syntistä.

"Armollinen rouva, te kärsitte paljon. Jumala varjelkoon teitä tästä
intohimosta. Taivas teitä parantakoon. Teidän tuskanne mahtaa olla
kauhea. Minä olen puhumatta siitä mitä olette minulle sanoneet ja
unohdan sen. Antakaa minun mennä täältä kohta".

"Vai te vielä säälittelettekin ja pilkkaatte minua! Katsokaamme ensin
kummanko enemmin tulee sääliä toista. Minä voisin takaa sinut tappaa
jos tahtoisin; minä voisin murhata hyvän maineesi; voisin saattaa
sinut häpeään kunniattomana jalkavaimona; voisin laasta sinut pois
maailmasta, jossa tahdot elää -- vaan ei päähäni pistä semmoiseen
ryhtyminen. Silmä vasten silmää, jalka vasten jalkaa, rauta vasten
rautaa, siten tahdon sinut tappaa. Ota tämä ase! Koska rohkenet häntä
rakastaa, niin rohkene myös taistella hänen edestänsä".

Ilonka suuttui.

"Armollinen rouva, ette enää ole silmissäni mieletön, vaan naurettava
hupakko. Minä en tappele teidän kanssanne miehestä, niinkuin nuoret
ylioppilaat lemmityistään".

Näin sanoen heitti hän floretin Malvinan jalkojen eteen.

Malvina polki jalkaa vihoissaan.

"Nostakaa floretti heti".

"En koskaan, rouvani".

"Ottakaa se, taikka minä pistän teidät armotta kuoliaaksi".

"Se on vallassanne".

"Vai niin -- sinä et pelkää sentähden, ett'et sitä usko? Mutta ole
varma siitä, että jos tahdot täältä mennä, niin minä floretilla
merkitsen sinun enkeli-naamaasi, jotta olet sitä muistava koko
elinaikanasi".

"Ennemmin pidän minä semmoista muistoa kasvoissani kuin povessani
kätkettynä luvatonta tunnetta".

Tämä oli kuin öljyä tulelle. Raivoissaan Malvina juoksi tyttöä vastaan
ja nosti floretin hänen päätänsä kohti.

Ilonka seisoi tyynenä hänen edessänsä, kädet ristissä. Tämä tyyni
katsanto teki vihollisen aseettomaksi.

Malvinalla ei ollut asetta, eikä sanaa, millä olisi voinut hyökätä
noita puhtaita neitsyellisiä kasvoja vastaan. Hän jäi seisomaan ja
vapisemaan intohimosta. Hän oli hengästynyt ja kasvonsa hohtivat
punasina.

"Antakaa minun kohta mennä, rouvani, minulla ei ole mitään oikeutta
teitä loukata eikä parantaa. Minun puolestani voitte mennä minne
vaan tahdotte. Ette koskaan ole tapaava minua tiellänne. Minä lupaan
teille, ett'en koskaan ajattele sitä miestä, jota te voitte ajatella.
Minä lupaan unessakin olla näkemättä sitä, josta te uneksitte. Antakaa
minun mennä täältä niin kauas, ett'ette koskaan saa kuulla minusta
puhuttavan. Minä jätän tämän maan, etsin itselleni uuden kodin ja
muutan nimeni. Olen kieltävä olevani unkaritar".

"Oh naurettavaa viattomuutta", pilkkasi toinen. "Teidän on niin kiire
jättää tämä maa, tämä kaupunki sentähden, että tiedätte _hänen_
jättäneen maan ja kaupungin. Tahdot siis rientää hänen jälkeensä vai
kuinka? Tahdot etsiä häntä siellä, missä ei kukaan sinua tunne? --
Kunniaton!"

Ilonkaa värisyttivät nämä sanat.

"Teidän armonne, tämän sanan jälkeen emme enää voi toinen toisellemme
puhua; päästäkää minut".

Mutta Malvina asettui oven eteen ja sulki häneltä tien.

"Oh, sinä olet turhaan juokseva hänen jälkeensä -- turhaan häntä
houkutteleva! Sinä et petä häntä, vaan hän on sinua pettävä. Älä
luulekaan, että otetaan ketään vaimoksi hänen kauniin naamansa tähden.
Hän on huvitteleva kanssasi, ylenkatsova ja naurava sinua".

Ilonka kävi kärsimättömäksi.

"Älkää asettuko tielleni, rouvani, se on liikaa, aivan liikaa
törkeyttä!" -- -- --

Hän meni nopeasti ovelle päin, sysäsi paljaalla kädellään Malvinan
floretin pois edestään, tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet
pois tieltä kuin lapsen. Vaikka hänen käsivartensa olisivat olleet
teräksestä, olisi hän tällä hetkellä voinut ne musertaa. Avain oli
nyt hänen vallassaan ja hän aukasi oven. Malvina tarttui turhassa
raivossaan olkapäästä Ilonkan vaatteisin.

"Repikää ne rikki, jos mielenne tekee".

Vaan tämä ei ollut Malvinan aikomus.

Hän unhotti hulluudessaan kaikki naiselliset, kaikki inhimilliset
tunteet.

"Vai niin? Hänen tähtensä et huoli mitä sinusta tulee? Sinä upotat
itsesi perikatoon hänen tähtensä ja joudut ihmisten naurun alaiseksi?
Sinä tahdot häntä rakastaa kunniasi uhalla? Sinä tahdot olla hänelle
mitä äitisi oli hänen isällensä!" -- -- --

-- -- -- Kuullessaan nämä sanat Ilonka lukitsi oven uudestaan, tarttui
nopeasti poisheitettyyn florettiin ja huusi vastustajalleen:

"_Nyt minä sinut tapan_!"

Mielissään vastasi Malvina:

"Vai olenko viimeinkin sinut pakoittanut?"

"Taistelkaamme siis!"

Vanhassa maailmassa on kuitenkin sangen outoa, että kaksi naista on
kahdentaistelussa miehen tähden. Vaan tapahtukoon se kerran täälläkin.

Floretit kohtasivat toisiansa.

Sokeassa vimmassaan syöksi Malvina tyttöä vastaan, ajattelematta
itsensä suojelemista. Noiden herjaussanojen johdosta, jotka olivat
saattaneet hänen florettiin tarttumaan, oli hän lujasti päättänyt,
julmistuneena arkkienkelinä, jolle on heitetty lokaa silmihin, lävistää
tuon jumalattoman sydämen, joka kantoi semmoisia myrkyllisiä ajatuksia.

"Nyt minä teidät tapan!"

Mutta kun hän seisoi teräs kädessä, tointui hän jälleen. Hän mietti.
Miesten parissa sitä katsotaan päällikö-kykyä osoittavaksi, kun sydän
tyyntyy taistelun hetkenä ja aivot voivat ajatella, silmä valvoa ja
käsi toimia, heittäytymättä kuuman veren orjaksi; kun johtaja ei
pelästy, pikaistu, katso taaksensa tai raivoa, vaan jää tyyneksi ja
hallitsee tapaukset.

Ilontalla oli tämä kyky. Taistelun kuumuudessa hän voitti itsensä. Hän
mietti: Jos pistän tämän vaimon kuoliaaksi, tulee asia julkiseksi.
Minut haastetaan oikeuteen. Tutkinnon kestäessä täytyy minun ilmoittaa
syy, miksi olemme taistelleet. Pitääkö minun vastata miehen tahi
äitini tähden? Pitääkö minun häväistä itseäni tai panna äitini kunnia
alttiiksi. Ja kuinka voisin sielussani kantaa tietoa vuodatetusta
verestä. Jos pääsisinkin oikeudesta vapaaksi, kuinka voisin päästä
tuomarista omassatunnossani? En tahdo tappaa tätä vaimoa, vaan saatan
hänet aseettomaksi. Kerjätköön silloin armoa jalkojeni juuressa,
minulta, jota hän on niin syvästi loukannut, vaikk'en ole koskaan
hänelle mitään pahaa tehnyt. Suudelkoon hän tomua kengistäni, sitä
tomua, joka oli kamalan loukkauksen todistajana. Sitten häntä
ylenkatson ja jätän hänet paholaisten valtaan hänen omassa rinnassansa.

Tämän ajan kuluessa Ilonka ainakin kymmenen kertaa olisi voinut kaataa
kilpailijansa, vaan hän ei sitä tehnyt, koetti ainoastaan lyödä aseen
hänen kädestänsä. Mutta Malvina piti florettia vakaasti; ja, aavistaen
vastustajansa tarkoitusta, teki hän ainoastaan semmoisia pistoksia,
jotka saattoivat mahdottomaksi aseen lyömistä hänen kädestänsä.

Kerran, kun Ilonka aikoi lyödä floretin hänen kädestänsä, irroitti
Malvina aseensa ja pisti floretin syvään Ilonkan rintaan olkapään
kohdalle.

Kun Malvina veti aseensa pois, purskahti lämmin veri haavasta hänen
kasvoillensa. Hän päästi huudon, floretti putosi hänen kädestänsä ja
hän kaatui haavoitetun jalkojen eteen.

Ilonka seisoi tyynenä ja silmäili ylenkatseella tuota hengetöntä
olentoa, jonka kasvot olivat keltaiset kuin vaha; silmät puoleksi
ummella, rinta liikkumaton, suu auki, ikäänkuin kuolettava pisto olisi
kohdannut häntä. Veri, jota hän itse oli vuodattanut, pani hänet
tainnoksiin.

Ilonka riensi pesopöydän luo, jossa aina oli taulaa ja arnicaa, jos
onnettomuus tapahtuisi miekkailu-tunnilla. Hän pisti taulakappaleen
arnicaan ja pani sen haavaansa.

Hänen kasvonsa vaan olivat hiukan vaaleammat, mutta käyntinsä ei ollut
ensinkään epävakaa. Muistipa vielä taittaa molempien florettien
kärjetkin ja pistää ne taskuunsa.

Sitten avasi hän oven palvelijain huoneesen ja huusi kamari-neitsyttä:

"Tulkaa sisään! Hänen armonsa taittoi floretin miekkailu-tunnilla;
sattumalta hän silloin minua haavoitti ja on pelästyksestä mennyt
tainnoksiin. Auttakaa häntä pian!"

Mutta kamari-neitsyllä olikin parempi sydän kuin hänen emännällänsä.
Nähdessään verta Ilonkan vaatteilla huusi hän vapisevalla äänellä:

"Jesus Maria! Mitä minä hänestä huolin, kyllä hän tointuu; mutta neiti
on haavoitettu. Minä juoksen vaunuja hakemaan".

Ilonka ei voinut häntä estää. Kamari-neitsyt palasi tuoden ajurin,
juuri kun Ilonka tuli portaita alas, ja hän istui vaunuihin Ilonkan
viereen. Hänen rouvansa saa maata tainnuksissa kunnes tointuu
itsestänsä. Hän saattoi Ilonkaa kotiin asti. -- Kaikkihan häntä niin
sydämellisesti rakastivat.

Kotona Ilonka kertoi äidillensä kaikki. Hän ei voinut enää salata
mitään.

Tyttärensä sairasvuoteen ääressä kirosi rouva Bilágoschi koko
maailmaa, koko ihmiskuntaa. Hän moitti itseänsä moittimistaan -- jopa
taivastakin, joka ei sallinut kostaa tätä rikosta.

Isä mielipuoli, äiti sairas, veli vielä lapsi ja kuuromykkä! Ei
maailmassa ketään, joka puolustaisi tuota taitettua liljaa! Vaan
tuo taitettu lilja ei kuihtunut kuitenkaan. Raitis nuori veri pääsi
voitolle; haava parantui, luonto on mainio lääkäri.

Jo kahden viikon perästä Ilonka nousi vuoteeltaan. Kuume oli poistunut.
-- Hän oli nyt vielä entistä kauniimpi. Kasvot olivat vaaleammat,
mutta naisellisemmat, hänen ryhtinsä ei ollut enää niin ylpeä, mutta
tyyni, hiljainen. Jos häneltä kysyttiin: "kivistääkö haavaa vielä?"
hän vastasi "En tunne mitään kipua". Ja hän puhui totta, sillä sitä
tuntiessaan hän samalla tunsi salaista onnea siitä, että oli maksanut
pois suuren velan -- toisen edestä.

"Lähdetään pian pois täältä, tyttäreni!" lohdutti äiti. "Me jätämme
tämän kaupungin ja tämän maan; emme enää tahdo asua saman taivaan alla
näiden ihmisten kanssa. Me hautaamme itsemme vieraitten pariin, missä
ei kukaan meitä tunne, emmekä ota täältä mukaan mitään, ei edes tomua
kenkiemme alta".

Ja niin he tekivätkin.

Tell ja Böschke jätettiin jälelle. Tuo uskollinen tyttö, joka kantoi
kapineet höyrylaivalle, seisoi rannalla ja katsoi heidän jälkeensä
niin kauan kuin vähänkin näkyi höyrylaivan savua; sitten kääntyi hän
pois, sanoen:

"Ja nyt menen minäkin hakemaan -- Nazareneja".




19 Luku.

Sotamies, joka vangitsee rosvoja.


Ei kukaan kysellyt tuota tuntematonta tyttöä, hän sai kadota, sai
joutua vaikka perikatoon; tuo tunnettu vallas-nainen jäi
tappotanterelle suosittuna kaunottarena, jonka ympäri nuoret telkkarit
liehakoivat ja jota nuoret runoilijat ylistivät runoissaan. Ei
kilpa-ajoja eikä tanssipitoja voitu pitää keisarillisessa kylpypaikassa
hänen puvuistansa kertomatta. Eräs herkkäluontoinen kroniköri on
sittemmin kertonut, että hänellä viimeisissä iltahuveissa oli niin
kauniit helmet, jotta helmisimpsukan kyyneleistä ei voi kauneimpia
muodostua.

Aivan oikein herra uutisten-onkija! Ne olivat syntyneet tuon suuren
simpsukan kyyneleistä, joka ei voi elää jos se otetaan kuorestaan;
sinäkin, mun unkarilainen kansani, olet tuon simpsukan kaltainen, joka
kärsiessään synnyttää helmiä.

Jok'ainoa yksityinen helmi tuon ihanan naisen kaulassa oli syntynyt
miljonista kurjuuden kyyneleistä, lasten kyyneleistä, jotka turhaan
olivat leipää kerjänneet, vaan jotka eivät nyt voineet mitään leipää
saada, koska se nyt helmenä helskyi ihanan naisen kaulassa.

Loista sinä helminesi kaunis amatsom!

       *       *       *       *       *

Ratsumestari Föhnwald majaili tähän aikaan ratsujoukkoineen jossakin
kaupungissa Unkarin alankomaassa.

Kurjuus oli korkeimmillaan. Sieltä täältä jo kerrottiin, että nälkäiset
ihmiset harjoittivat ryöväystä. He ottivat mistä saivat.

Eräänä päivänä sai Föhnwald käskyn asianomaiselta päälliköltä
lähteä rosvoja takaa ajamaan, sillä sotaoikeus oli julistettu siinä
komitatissa, mihin hän oli majoitettu; missä vaan ryöväreitä löysi,
metsässä tai kedolla, kylissä tai kaupungeissa, kaduilla tai
kellareissa, sai hän ne sitoa tai ampua, ottaa elävinä tai kuolleina.
Hän ei saanut säästää ketään niistä, olkootpa puetut nahka-nuttuun
tahi sametti-takkiin; jotka piiloittivat ryöväreitä tahi heitä
auttoivat, he olivat kohdeltavat samalla tavalla kuin itse rosvot;
älköön tehkö mitään eroitusta ylhäisten ja alhaisten, herrain ja
talonpoikien välillä; ei armoa kellenkään, olkoon kuka hyvänsä.

"Hauska seutu tämäkin!" ajatteli Föhnwald pistäen käskyn taskuunsa.

       *       *       *       *       *

Herra Lemming oli tähän aikaan paljon matkoilla. Eipä vaan ilman
vaivatta ansaita satoja tuhansia guldenia, asia vaatii kuleksemista
siellä ja täällä. Voitto on jaettava moneen osaan, jokainen yksityinen
asioitsija osatkoon tullissa säästää mitä matka maksaa! Ja
sitten on vaari pidettävä, ett'ei sattumalta valituksia kuulu.

Tämä aika ei ole otollinen valituksille. Jos jonkun moukan päähän
pöllähtää valittaminen siitä, että hän on saanut huonoja ohria nisun
sijasta, niin hänen esimiehensä kyllä sopivalla tavalla osaavat
tukita hänen suunsa. Mitä sanomalehtiin tulee, ei hänen niissä
sovi valittaa, sillä toimittaja saisi maksaa semmoisen valituksen
6 kuukauden, jopa koko vuodenkin vankeudella. Että moista sanotaan
"yllyttämiseksi", sen jo tietävät sanomien kirjoittajat ja ovat
varoillansa sotaoikeuksien suhteen. Jos siellä täällä löytynee joku
mittamies, joka luulee häntä kiitettävän vaivasta, jos jonkun
talonpojan tähden, joka on pulaan joutunut, lähtee Osen'iin valituksia
tekemään, niin hän kyllä saavutetaan tiellä ja tehokkailla syillä hänen
mielensä muutetaan; jos hän on kuuro kauniille esityksille, annetaan
hänen eksyä siihen metsään, jota sanotaan virastoksi, kunnes hän
viimein tapaa oikean miehen, jolle voi ilmiantaa sydämensä vihan siitä
tavasta, millä kohdellaan kurjaa nälkäistä rahvasta. Tämä oikea mies,
joka kuuntelee hänen valituksiansa loppuun asti, on Ferdinand Harter.
Noita asioita ei tarvitse murehtia, hän on ne kyllä auttava. Jos löytyy
mies, joka on niinkin viisas, että kulettaa täyden valitus-säkkinsä
aina Wien'iin asti, hänpä vasta on onnen porteille joutunut! -- Siellä
kohotetaan olkapäitä, pannaan numero valituskirjaan ja lähetetään
se sitten asianomaisia mutkateitä -- Ferdinand Harter'ille, hänen
ankarasti tutkittavaksi. Ja nyt voi valittaja olla aivan huoleti, sillä
asia on nyt miehen käsissä, joka on hankkiva hänelle oikeutta.
Malttakoon nyt kauniisti mieltänsä.

Herra Lemming'illä on siis täysi työ kunnialla täyttäessään
luottamustoimensa.

Eräässä suuressa maaseutu-kaupungissa Unkarin alankomaassa jaettiin
tähän aikaan siemenjyviä; kylvöksi ne olivat myöhästyneet, mutta
valtio oli pitänyt huolta siitä, että jyviä hyvillä ehdoilla
jaettaisiin hätäyntyneille edeltäpäin ruoaksikin; nyt antavat
velkakirjan viidestä guldenista jyväpuolikosta, jonka saavat;
elonkorjuun jälkeen voivat he, korjattuansa kolme ja puoli kertaa
sen verran, helposti massaa velkansa.

Tässä kaupungissa asui yksi Lemming'in toimitusmiehistä, nimeltä
Hameter eli Hamster -- minun puolestani olkoon hänen nimensä mikä
hyvänsä.

Kun Lemming oli tullut ravintolaan kutsutti hän kohta luoksensa
toimitusmiehen ja tämä sanoi: "vaunut ovat jo täällä".

"Oletteko ostaneet vehniä? Mistä hinnasta?"

"Halvemmasta kuin käskyssä mainittiin. Puolesta kolmatta guldenista".

"Se on mahdotonta. Eihän ne voi olla vehnäin näköisiäkään".

"Tahdotteko katsella niitä?"

Toimitusmies kaasi jyviä pienestä pussista. Herra Lemming kummasteli.

"Niin totta kuin elän, kauniimpia vehniä ei voisi saada Lontoon
näyttelyssä nähdä".

Vehnät olivat kauniita ja suurijyväisiä.

"Mutta kuinka teidän oli mahdollinen saada näitä kahdella ja puolella
guldenilla. Huonoinkin hylkytavara maksaa neljä guldenia".

"Näissä on yksi vika".

"Mikä vika se on? Sitä en ymmärrä".

"Niissä on se vika, että ne kuusi tuntia ovat olleet merenpohjassa.
Kauppias ei muuten olisi niitä myynyt helpompaan kuin kuuteen
guldeniin, mutta hänen aluksensa sattui paaluun, siihen tuli reikä,
se upposi ja vehnät kastuivat, mutta kaikeksi onneksi ranta oli
likellä, vehnät saatiin maalle ja kuivattiin. Kauppiaan oli ne myyminen
mihin hintaan hyvänsä ja hän syleili minua kun lupasin ottaa kaikki
puolestakolmatta guldenista. Ei kukaan muu enää voi käyttää tätä
tavaraa, sillä ylihuomenna se varmaankin itää. Me voimme jakaa sitä jo
tänään. Tosin kyllä on pyhäpäivä, vaan saahan köyhiä auttaa pyhänäkin.
Jos jyvät kohta jauhetaan, saavat kyllä vähän liisterintapaisia
jauhoja, mutta kansa sitä syöpi eikä siitä kuole. Jos huomaavat
huomenna mikä vehniä vaivaa, raivostuvat, mutta tänään ilosta
varmaankin ryömivät ulos nahoistansa, kun saavat niitä nähdä.
Joka jyvä on lasin näköinen".

"Te olette taitava mies".

Herra Lemming kiitti asiamiestänsä, maksoi hänelle hänen saatavansa ja
käski hänen olla läsnä jyvien jakamisessa.

Vaunut seisoivat jo keskellä toria. Paikkakunnan virkamiehistö
oli saanut tiedon jaosta. Kun kansa tuli kirkosta, ilmoitettiin
rummuttamalla, että jyviä oli tullut ja että jokainen ilmoittakoon
paljonko tahtoo. Päivällisaikana olikin kaikki jaettu. Jokainen vei
kotiinsa mitä oli lainaksi saanut, toinen rattailla, toinen selässään.

Mutta taivas suojeli tuota kurjaa kansaa niistä taudeista, joita tuo
epäterveellinen ruoka olisi synnyttänyt. Sillä kun nuo raukat kotia
saapuivat, seisoi jokaisen ovella kolme neljä, mustilla pääkopsilla
varustettua sotamiestä, joita korkeat asianomaiset olivat sinne
lähettäneet veronryöstöä toimittamaan. Nyt ei kukaan voinut sanoa,
ett'ei hänellä ollut millä maksaa, kun juuri tuli kotia lainatuilla
jyvillä. Tuo hyvä kansa meni nyt verokomisariuksen luo, jota meidän jo
on onni tuntea hyvästä maineestansa -- herra Saiturin luo. Lukemiseen
harjaantuneimmat heistä näyttivät hänelle hallituksen lehdistä
maaherran säädöksen, joka kielsi veronryöstöä hätääntyneissä
paikkakunnissa. Se on luettavana vielä tänäänkin. Opettavainen
asiakirja tuon mainion hallituksen ajalta. Semmoinen ryöstö oli
nimenomaan kiellettävä!

"Mitä se minuun koskee", mörisi herra Saituri. "Minun esivaltani ei
ole maaherran-virasto Osen'issa, vaan raha-asiain ministeriö
Wien'issä".

"Mutta, hyvä herra, juuri tällä hetkellä hallitus on jakanut meille
jyvät, me olemme juuri allekirjoittaneet velkakirjan ja sitouneet
maksamaan ne takaisin; voiko hallitus siis samassa hetkessä meiltä
ottaa mitä on meille antanut?"

"Tietysti".

Älkäämme pitemmältä katselko tätä kohtausta, siinä kyllä, että se
on todenmukainen. Herra Saituri taas kokosi jaetut jyvät ja vei ne
samoilla vaunuilla, millä oli tuotukin, lähimpään kaupunkiin. Siellä
hän jätti ne sotaväen muonakomisariukselle, joka ei ollut kukaan muu
kuin herra Konyecz; hän oli nimittäin saanut sen viran palkinnoksi
monista palveluksistaan. Nämä kunnian miehet tekivät keskenänsä hyvän
kaupan. Ryöstö-jyvät ovat halpaa tavaraa ja sitä paitsi niissä on
pieni vika. Mutta ne ovat tarpeeksi hyviä sotamiehille.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä astui ratsumestari Föhnwald'in huoneesen
lippujunkkari näin sanoen:

"Herra ratsumestari, pyydän nöyrimmästi teitä sanomaan minulle mitä
tämä tässä kädessäni on".

Tuo esine oli todellakin nimetön. Kun sitä nosti, olisi sitä painosta
päättäen luullut juustoksi; kun sitä katseli, olisi väristä luullut
sitä turpeeksi tahi öljykakuksi; kun sitä sormella koetti, olisi voinut
vannoa että se oli halennaista katu-asfalttia; haistellessa se
muistutti ätikassa liotetusta sienestä; kun sitä taittoi, näytti se
olevan jotakin uudenlaista, miljonista silkkilangoista kiedottua
ainetta, mutta joka rohkeni purra tuohon esineeseen, hän sai tietää,
että se oli olevinaan -- leipää.

Semmoisella leivällä istutetaan isänmaan-rakkautta hänen majestetinsa
kaikkein uljaimpaan armeijaan.

Ratsumestari Föhnwald, joka alaupserinsa läsnä ollessa tahtoi osottaa
personallista rohkeutta ja samalla näyttää että hän oli valmis jakamaan
kaikki hankaluudet miestensä kanssa, puri tuohon nimettömään
esineesen, maisteli sitä ja nielasikin siitä kappaleen; sitten hän
sanoi:

"Lippu-junkkari, ota neljä miestä, ladatut karbinit mukana, ja tilatkaa
vaunut. Minä mielin vangita ne roistot, jotka ovat toimittaneet meille
tätä leipää, kutka ja kuinka monta lieneekään, ja viedä ne raudoissa
Osen'iin. Sen vannon kunniani kautta".

Kun Föhnwald teki tämän valan, ei hän vielä tietänyt, kutka
asianomaiset olivat. Jos sen olisi tietänyt, hän varmaan olisi vannonut
saman valan kahdesti.

Viiden minutin kuluttua seisoi lippujunkkari neljän miehen ja
vaunujen kanssa oven edustalla.

Ensimmäiseksi Föhnwald haki ratsujoukon leipuria. Suuri osa
muona-leivistä oli vielä makasinissa; niitä oli pantu päälletysten ja
alimmista vuosi jotakin lientä. Tukehduttava haju tuli vastaan kun
niitä lähestyi.

"Menkää piiskurin luo, sotaoikeus on määräävä rangaistuksenne".

"Minä tiedän sen, herra ratsumestari", vastasi leipuri, "leipä ei ole
onnistunut, sen myönnän itse; mutta enhän minä muuta voinut kuin
leipoa niistä jauhoista, jotka mylläri tänne lähetti".

"Teidän oli vika kun näitte että jauhot olivat huonoja, ettekä kohta
sitä ilmoittaneet. Te voitte puolustaa itseänne oikeuden edessä".

Leipuri jätettiin piiskurin haltuun ja kaikki menivät myllärin luo.

Paitsi leivottua _corpus delicti'a_ otti Föhnwald pussillisen jauhoja
mukaansa.

"Mitä suvaitsette, herra?" kysyi mylläri tavattomalta vieraalta.

"Minä suvaitsen vangita teidät, koska olette valinneet tämmöisiä
jauhoja sotamiehilleni".

"Minä en voi jauhattaa muita vehniä kuin mitä minulle annetaan. Teidän
muonakomisariuksenne on lähettänyt minulle huonoja itämäisillään olevia
vehniä. Jokainen jyvä on pilauntunutta tavaraa jostakin haaksirikkoon
joutuneesta laivasta".

"Saatatte olla oikeassa muonakomisariuksen suhteen; mutta minä
vangitsen teidät yhtäkaikki. Istukaa vaunuhun".

"Menen, herrani. Minua on jo soimattu aivan toisistakin asioista ja
olen saanut kärsiä paljoa kummallisemmistakin asioista; mutta kun
niihin väsytään, pääsen minä kohta vapaaksi jälleen".

Tähän asti Föhnwald'illa oli ollut tekemistä ainoastaan alhaisten
rikoksellisten kanssa. Nämät ovat pieniä kärpäsiä, jotka ovat
tarttuneet hämähäkkien verkkoihin; mutta nyt tulevat mehiläiset ja
ampiaiset, jotka lentävät ristin rastin lakien hämähäkki-verkkojen
läpi.

Oli jo ilta kun Föhnwald myllyltä saapui muonakomisariuksen asunnolle.
Kysyessään herra Konyecz'ia vastattiin että hän juuri oli mennyt ulos
illalliselle.

Föhnwald lähetti häntä hakemaan, käskien hänen tulemaan kotia.

Herra Konyecz tahtoi näyttää, mikä suuri herra hän jo oli, ja antoi
ratsumestarin odottaa. Hän ei voinut aavistaakaan, mikä raju-ilma oli
tulossa hänelle.

Puolen tunnin perästä hän viimeinkin tuli. Hän käveli viheltäen
iloista nuottia, lakki korvalla, hän oli juonut väkevää viiniä
ravintolassa.

"Te olette kauan antaneet odottaa itseänne", moitti ratsumestari.

Herra Konyecz vastasi ainoastaan ilkeällä hymyllä ja tahtoi mennä
erääsen huoneesen ratsumestarin kanssa.

"Sinne emme mene. Minä tahdon käydä makasinissa. Tehkää hyvin ja
avatkaa ovi".

Herra Konyecz säpsähti.

"Mitä sieltä tahdotte?"

"Tahdon nähdä vehnät, joista tämä leipä on leivottu".

Ja näin sanoen piti hän Konyecz'in nenän alla patruni-laukusta otettua
leipäpalasta.

Nähdessään sen muuttui herra Konyecz'in naama ainakin neljä kertaa,
milloin hän irvisteli, milloin vaaleni, viimein luuli hän pääsevänsä
pulasta aika hävyttömyydellä: "eikö tämä leipä ole hyvää? Mikä sitä
vaivaa? Se on vielä aivan uutta, siis äsken leivottua ja parasta
vehnää, kunniani kautta! Jos sotamiehet sodassa aina saisivat
semmoista leipää, ei olisi hätää! Todellakin, leipä on oivallista,
herra ratsumestari!"

Föhnwald liikutti leipäpalasta, joka oli hänen kädessään, ikäänkuin
hänen olisi tehnyt mieli heittää sillä kiittäjää vasten naamaa.
Konyecz siirtyikin hiukan taaksepäin, vaan Föhnwald tyytyi siihen,
että katkaisi kiitos-virren, sanoen: "Tämä leipä on liian huonoa
koirillekin. Tahdon nähdä vehnät, joista se on leivottu. Missä on
makasinin avain?"

Ainoastaan hävytön vastustaminen taisi nyt enään, jos mikään, pelastaa
herra Konyecz'in: "Sitä en ole velvollinen antamaan teille", hän
huusi nousten varpailleen; "jos teillä on jotakin minua vastaan, niin
valittakaa minusta muona-ylitarkastusvirastossa. Te ette ole
esimieheni ettekä tarkastajani. Teidän tulee komentaa sotamiehiänne,
vaan ei minua".

Ja Föhnwald komensikin sotamiehiänsä.

"Lyökää tuo ihminen kuoliaaksi ja ottakaa häneltä avaimet".

Käskyä toteltiin paikalla. Konyecz viinipäissään joutui raivoon ja
teki vastarintaa. Se tuotti hänelle sen edun, että häntä laahattiin ja
sidottiin.

Näin väkivallalla otetulla avaimella avasi Föhnwald makasinin oven.
Kauhistuen kääntyi hän takaisin. Hän toi kourallisen vehniä, joita oli
ottanut yhdestä säkistä, ja piti sitä komisariuksen silmien edessä.

"Millä lailla puolustatte te _tätä_?"

Hän sai vastaukseksi törkeän kirouksen.

"Menettelisitte viisaammin jos rukoilisitte ettekä kiroilisi; sillä
huomenna teidät hirtetään".

"Niin", huusi vangittu raivoissaan, "pienet varkaat hirtetään, sitä olen
kauan tietänyt, ja suurten annetaan mennä. Köyhää saatanaa kuin minua
te uskallatte vangita, vaan korkeammalle ette uskalla mennä. Vehnät
on minulle lähetetty, ylikomisarius on itse jättänyt ne minulle
semmoisina kuin hän ne sai veronryöstössä, mitä minä siihen voin,
että talonpoika-lurjukset ovat niitä kastelleet, tehdäksensä meille
tepposen."

"Olkaa huoleti aivan, minä kyllä pidän huolta siitä, että kaikki
rikoskumppaninne saavat teitä sidottuina seurata."

"Sepä on mainiota! Suvaitkaa vaan etsiä vähän korkeammalta. Tuolla
on herra Saituri, saa nähdä kuinka tulette hänen kanssansa toimeen.
Sitominen ei tule kysymykseen, vai kuinka?"

Konyecz arveli viisaaksi sysätä eteensä herra Saituria; tämän personaa
piti hän pyhänä; hänen sanansa painavat Wien'issä enemmän kuin sadan
ratsumestarin; onhan hän jo ennenkin heittänyt herra Föhnwaldin pois
satulasta? Kyllä kai hän nytkin toimeen tulee Föhnwald'in suhteen jos
tämä rupee telmimään hänen kanssansa.

Föhnwald ei vastannut enää, hän käski täyttämään vehnillä erään
pääkopsan ja jätti sen lippujunkkarille; makasinin hän sulki uudestaan,
pani siihen kolme sinettiä ja asetti ulkopuolelle vahdin.

"Missä herra Saituri nyt asuu?"

"Tietysti yksityisessä talossa kuin ainakin. Hän on rikastuttanut
sanakirjaamme uudella sanalla: 'pakko-vieraanvaraisuus'".

Tuo hyvä herra makasi jo pehmosella höyhen-vuoteellaan kuu Föhnwald
myöhään yöllä meni hänen luoksensa. Hän ei voinut ymmärtää mitä
Föhnwald häneltä tahtoi niin myöhään. Eikö hän voinut odottaa
huomiseksi?

Mutta herra Föhnwald vaati niin kiivaasti saadakseen häntä puhutella,
että herra Saiturin viimein täytyi mukaantua jättämään polsterit.

"No, mikä teitä riivaa, herra ratsumestari, eikö teidän ole tapana
nukkua tähän aikaan? Minä puolestani olen uninen".

"Minä olen pian parantava teidät unesta. Olen tullut teitä
vangitsemaan".

Herra Saituri kummasteli suuresti tätä puhetta ja pudisteli päätänsä.

"Tulette varmaankin hyvistä iltapidoista, herra ratsumestari, vai
kuinka?"

"Hyviksi en voi niitä kiittää", vastasi Föhnwald huolimattomasti,
"sillä illalliseksi en ole syönyt muuta kuin palasen tätä leipää, jota
on sotamiehilleni leivottu. Se on kuolettavaa myrkkyä; minä vangitsin
leipurin, hän neuvoi minut myllärin luo. Tässä laatikossa on jauhoja
näytteeksi, mylläri syytti muonakomisariusta, joka oli lähettänyt
jyvät hänelle, ja sai siis seurata myöskin; toisessa laatikossa on
vehniä, joita on muonamakasiniin lähetetty. Komisarius sanoi saaneensa
vehnät teiltä. Onko tämä tosi vai eikö?"

Herra Saituri suuttui silmittömästi.

"Mitä kaikki nämä tuhmuudet, joita te lörpöttelette, minua koskevat?
Minäpä siitä viisi välitän mitä teidän sotamiehenne syövät ja ovat
syömättä. Ja kuinka te uskallatte vaatia minulta tilintekoa, oli mistä
hyvänsä? Ken on antanut teille oikeutta siihen, kysyn minä?"

Herra Saituri seisoi uhkaavana Föhnwald'in edessä ja polki jalkaansa
laattiaan, jotta kaikui. Mutta Föhnwald otti tyynesti esiin käskyn
päälliköiltä.

"Tässä, herrani, on minulla kädessäni käsky, joka valtuuttaa minua,
ratsumestari Föhnwald'ia, vangitsemaan ja oikeuden käsiin jättämään
kaikki ryövärit, varkaat, piilottajat y.m., jotka saan kiinni
komitatissa, huolimatta personasta, onko herra vai talonpoika,
ryysyihinkö vai sametti-takkiin puettu, arollako vai linnassa asuva.
Missä hyvänsä minä senlaisen tapaan, pitää minun ampua hänet tai
vangita hänet; tämän käskyn nojalla otan haltuuni teidät ja teidän
rikoskumppaninne, jotka varastatte armolahjat kansan suusta, teette
myrkkyä siitä ja annatte sotilaille syötäväksi, teidät, jotka ryöstätte
hallitsijalta kansan rakkauden, ryöstätte la'ista pois oikeuden, jotka
taitatte miekan-kärjenkin ja varastatte sen. Olen lähetetty rosvojen
ajoon; teen nyt tehtäväni ja vangitsen. Olen sotamies ja tunkeun joka
paikkaan. Mahdollista on että minua moititaan erehdyksestä; mutta
kautta upseri-valani minä vannon, että olen saattava kaikki ne häpeään,
jotka ovat olleet osallisina tässä konnuudessa, ja tämän valan olen
pitävä".

Saituri vaaleni, hän huomasi jo, että tuo vastustaja tuli
vaaralliseksi. Hyökkäyksestä kääntyi hän nyt puolustukseen.

"Minä olen myöskin täällä viran puolesta ja teen velvollisuuteni".

"Se ei ole totta! Teidän ei ole lupa tehdä veronryöstöä hätääntyneillä
seuduilla. Tämän kautta olette rikkoneet korkeimman esivallan selvät
käskyt. Se oli julmuutta ja hirmuista itsevaltaisuutta; mutta nyt on
kysymys ryöväyksestä. Niitä jyviä, jotka jätitte muonakomisariukselle,
ette ole voineet verona saada, sillä ne tulevat jostakin uponneesta
laivasta. Te olette epäilemättä vaihtaneet vero-jyvät huonoon ja
pilauntuneesea tavaraan".

Herra Saituri huomasi, että häntä syytettiin asiasta, jossa oli viaton.

"Herrani, minä vannon, ett'ei niin ole laita".

"Kansa on muka siis keskenänsä sopinut kastelemaan niitä jyviä, joita
te heiltä verona ryöstätte, ja ainoastaan niitä, mitä te otatte? Ja te
olette jokaiselta veronalaiselta ryöstänyt tuon huonon tavaran? Mitä
sanotte siihen?"

Herra Saituri oli kauheassa pulassa. Ja kuitenkaan asian laita ei ollut
semmoinen kuin sanottiin; mutta kuinka hän voisi sanoa totuuden?

"No herrani, pukeutukaa pian, sillä minulla ei ole aikaa sanoihin
tuhlattavaksi. Yks' kaks' kolme! Jos ette vapaaehtoisesti tule, on
minulla väkeä tuolla ulkona; niillä on käsiraudat, hyvä ystävänne
Konyecz istuu vangittuna rattailla tuolla ulkona".

Herra Saituri rupesi veisaamaan rukous-virttä.

"Minä myönnän, että tässä on rikos tehty, enkä kiellä että minäkin
olen virheen tehnyt; mutta itse rikoksessa en ole ensinkään
osallisena; sen alkuna ja juurena ovat sangen korkean-arvoiset
henkilöt, kenties ylimyksiäkin".

"Kylläpä joudun heidänkin luo vielä; sotamiehelle ei ovia suljeta.
Menen suorinta tietä eteenpäin, kunnes löydän mieheni, olkoon mikä
ylimys hyvänsä, ai'on häntä häväistä, sanomalla hänelle vasten
silmiä: 'tämäkin on rosvo!' Te olette vähäpätöisempi, älkää kuluttako
aikaani".

"Herrani, muistakaa että olen perheen-isä".

"Oletteko te pannut muistiin, kuinka moni tänä vuonna on teille
sanonut: 'herrani, muistakaa, että olen perheen-isä!' Ettekö ole
sitä aina nauranut? Hyvä, minä olen oleva laupiaampi. En pane
teitä rautoihin, sallin teidän seurata meitä omissa vaunuissanne. Mutta
sanokaa minulle: kenenkä vuoro nyt on teidän perästä?"

Herra Saituri oli pehmennyt. "Sanon teille kaikki, ratsumestari,
niinkuin on. Näitä jyviä hallitus on antanut jakaa hätääntyneille. Jos
vehnät ovat viallisia, niin se, joka niitä jakaa, vastatkoon siitä.
Ja hänen nimensä on Lemming".

"Lemming? Luulen kuulleeni tämän nimen ennen. Missä voi päästä tämän
herran hupaiseen tuttavuuteen?"

"Hän on juuri nyt kaupungissa ja asuu kestikievarissa".

"Senkin minä vien".

"Hän on hyvin suosittu vallanpitäjien piirissä".

"Vien hänet kuitenkin, pukeutukaa pian, jätän sotamiehen ovenne
ulkopuolelle ja te antanette oven olla avoinna".

"Älkää peljätkö, en ai'o koettaa päästä pakoon entä ai'o leikata
kurkkuani poikki niin kauan kuin minun takanani on joku, joka on päätä
korkeampi minua; aion kuuliaisesti odottaa teidän päätöksiänne".

Herra Saiturin nöyryys oli kuitenkin vaan viisaasti aprikoittua
ilkeyttä. Hän usutti ratsumestaria Lemming'in päälle siinä hyvässä
tarkoituksessa, että julmistunut upseri jollakin raa'alla tavalla
kohtelisi tärkeiden asianomaisten lemmikkiä ja sillä tavoin itse
joutuisi pahempaan pulaan. Petokset jyvien jakamisessa ovat julkinen
salaisuus. Mutta maailma tietää myöskin ett'ei herra Lemming tässä
asiassa ole ainoa petturi, vaan että siihen on sekauntunut ylimyksiä ja
paljoa mahtavampia herroja; jos siis rohkea käsi tarttuu Lemming'in
kurkkuun, pistetään kohta esiin näkymättömiä käsiä, jotka aseettomaksi
tekevät oikeuden tuhman-rohkean palvelijan, jotka lyövät hänet maahan
ja lamauttavat häntä.

Näitä näkymättömiä käsiä ei voida ilmi saada, sillä ei ole mahdollista
saada todistajia niitä vastaan. Sentähden tuo kömpelö sotamies
varmaankin jää riippumaan siihen viidakkoon, johon ei kukaan käskenyt
häntä tunkeumaan.

Sentähden herra Saituri puhui Lemming'istä ilman verukkeita. Semmoinen
matkatoveri oli hänelle hyvin tarpeellinen.

Kello taisi olla noin kolme aamulla kun Föhnwald tuli kestikievariin,
missä herra Lemming oli tavattavana. Päivä koitti ja hevoset olivat jo
valjaissa pihalla, mikä merkitsi että tuo jalo herra oli
lähtemäisillään näin aikaisin. Föhnwald tuotti sinne Konyecz'in, joka
istui sidottuna rattailla, ja herra Saiturin, joka oli vangittuna
omissa vaunuissaan sekä sotamiesten vartioimana.

Maarahvas, jotka kohtasivat heitä tiellä ja toripäivänä tulivat
kaupunkiin, ei voinut kyllin kummastella tätä outoa kulkua. Kaikilla
oli paitsi sitä ollut onni tutustua noiden herrojen kanssa.

Föhnwald meni joutuisasti Lemming'in huoneesen; palvelija tahtoi häntä
ilmoittaa, mutta ratsumestari sanoi sen aivan tarpeettomaksi ja astui
suoraan huoneesen.

Herra Lemming oli jo puettuna ja joi par'aikaa teetä ratsumestarin
sisään astuessa.

Herra Lemming luuli vieraan eksyneen ja kysyi äreästi:

"Ketä suvaitsette hakea?"

"Herra Lemming'iä?"

"Minä se olen; istukaa".

"En istu. Meidän keskinäiset asiamme eivät ole sitä laatua. Olen
ratsumestari Föhnwald, tämän paikkakunnan ratsuväen päällikkö. Eilen
sotamieheni valittivat saaneensa leipää, jota ei käy syöminen. Minä
tutkin asiaa ja huomasin, että valitukseen oli syytä; tutkimukseni
johdosta vangitsin leipurin, myllärin ja muona-komisariuksen; äsken
otin myös vero-komisariuksen takavarikkoon. Kaikki ovat syylliset".

"Diable", mutisi herra Lemming juoden viimeisen teepisaran.

"Ne kaikki eivät voineet kieltää. Todistukset ovat minulla mukanani,
leipää, jauhoja, vehniä. Mitä viimemainituista on jäänyt, vartioidaan
ja makasini on sinetillä suljettu".

Herra Lemming rupesi lyömään löysää munaa rikki.

"Ja mitä ai'otte tehdä kaikilla noilla ihmisillä, jotka noin
näppärästi olette nipistäneet?"

"Kaikkia ei ole otettu vielä".

"Perhana! Onko niitä enempikin? Ja kun kaikki ovat ko'ossa?"

"Silloin vien ne Osen'in maaherravirastoon ja nostan semmoista melua
että puoli maailmaa on sen kuuleva".

"Ja, jos uskallan kysyä, mitenkä koko tämä historia, jota herra
ratsumestari hyväntahtoisesti on minulle kertonut, mitenkä se minua
koskee?"

"Viimeiseksi vangittu, verokomisarius, tunnusti minulle, että hän
veronryöstön kautta oli saanut nämä ihmis-ruoaksi kelpaamattomat
vehnät naapurikaupungista, jossa te, herra Lemming, olette niitä
jakaneet hätäapuna valtiolta. Te ostitte ne uponneesta laivasta, jonka
omistaja oli pakoitettu myömään polkuhintaan läpimärät jyvät".

Herra Lemming huomasi, että muna oli kova ja ett'ei sitä käynyt
syöminen. Itsekseen hän ajatteli: "ahaa! taas yksi, jonka suu on
tukittava", ja hän rupesi tuumimaan, paljonko tähän tukkimiseen
tarvittaisiin. Mutta hän ei huolinut nousta tuolilta; seisokoon
toinen, jos se häntä miellyttää.

"Tiedättehän, herra ratsumestari, että semmoisia tapaturmia voi
helposti tapahtua; se on hyvin ikävä asia, vaan itse en voi olla
läsnä joka paikassa".

"Vaan olittehan tässä paikassa läsnä".

"No, no, noo! Eihän nämä jyvät olleet määrätyt teidän sotamiehillenne,
komisarius menetteli tyhmästi ottaessaan niitä talonpojilta, heidän
olisi pitänyt käyttää niitä siemeniksi".

"Te luulette siis, herrani, ett'ei ratsumestari Föhnwald tiedä,
ett'ei kukaan tähän vuoden aikaan vehniä kylvä?"

Nyt herra Lemming nousi tuolilta ja astui Föhnwald'in luo hienon
maailmamiehen ankeriaisen tapaisella liukkaudella.

"Luulenpa, että ratsumestari Föhnwald on kelpo ja ritarillinen mies,
joka katsoo velvollisuudekseen pitää sotilaistansa huolta. Siinä
tapauksessa Lemming'kin tahtoo osoittaa ritarillisuutta. Jos teidän
sotamiehenne erehdyksen kautta ovat saaneet huonoa leipää, niin
kauppahuone Lemming ottaa sen herkuiksi muuttaakseen".

Omituisesti hymyten pisti hän kätensä rintataskuun ja otti siitä
useilla taskuilla varustetun suuren lompakon.

Nyt täytyy panna pari tuhatta menemään, se kuuluu asiaan ja
kirjoitetaan sitten vahinko-konttoon.

Ratsumestari Föhnwald punastui sormiin asti nähdessään tuon ihmisen
avaavan kukkaronsa.

Millä hävyttömällä varmuudella hän teki tuon tempun, niinkuin se, joka
tietää kuinka tavallista on tuommoiseen kysymykseen antaa sellainen
vastaus; hän teki sen niinkuin mies, joka tuntee väkeänsä ja tietää
kuinka se pauhaa, vaikka hetken perästä hymyilevät ja kumartavat, kun
ovat tyydytetyt.

"Antakaa tänne tuo lompakko!" jyrisi Föhnwald aivan raivoissaan.

Lemming aivan ällistyi.

"Peijakas", aatteli hän itsekseen, "tuo osaa ammattinsa perin pohjin,
hän vaatii kohta koko lompakon. Onneksi ei siinä ole enempää kuin
kaksitoista 100 guldenin seteliä; se mies ymmärtää käyttää hyvää
tilaisuutta, vaan ei auta? Hänestä täytyy päästä. Ottakoon siis
kaikki!"

"Pitäkää hyvänänne", sanoi hän, jättäen toiselle puoleksi avatun
lompakkonsa.

Föhnwald tempasi sen hänen kädestänsä. Lemming katseli häntä
suuttumuksella ja ylenkatseella; tuohan sieppaa rahat, missä niitä
saa, niinkuin ottaisi ne viholliselta tappotantereella.

"Herrani, ottakaa rahat ja antakaa minulle takaisin tyhjä lompakko".

Föhnwald teki juuri niinkuin toinen käski. Hän otti lompakosta kaikki
rahat, kaikki tyyni, etsien joka paikasta, mihin vaan roponen olisi
voinut jäädä; siihen ei jäänyt äyriäkään.

Vaan sitten ei hän juuri tehnyt niin kuin herra Lemming olisi
tahtonut, sillä hän kääri kaikki rahat kokoon, pienimmät ja suurimmat,
ja antoi ne Lemming'ille takaisin, mutta tyhjän lompakon hän pisti
omaan taskuunsa.

Nyt herra Lemming'in naama yhä enemmän rupesi muistuttamaan
hippokratillisesta kuolon-naamasta. Tämä ihminen, joka seisoo hänen
edessänsä, pyytää hänen päätänsä eikä hänen rahojansa.

"Herrani", sanoi Lemming äänellä, joka vapisi tuskasta, "minä tarvitsen
välttämättömästi tuota seteli-kirjaa, minä olen siihen kirjoittanut
asioitani koskevia muistutuksia".

Föhnwald pani kiinni takkinsa napit jonka rinta-taskuun hän oli
seteli-kirjan pistänyt.

"Olen kyllä vakuutettu, että niitä löytyy. Muistutuksia asioistanne!
Kaunis asia on kaupitella nälkäisten vaivaisten leipä-palasia, kauppa
aatelismiesten ja korkeiden virkamiesten kunnialla! Juuri noita
muistoonpanoja minä tarvitsen. Tahdon luettelon noista mainioista
kunnon miehistä, jotka ovat nähneet tämän teidän lompakkonne avautuvan
samoin kuin se äsken minulle avautui, jotta pyörtyen siihen menehtyivät
niinkuin metsästäjän peilin sokaisemat metsä-kirviset".

"Te erehdytte, herrani!"

"Teidän kalpeat kasvonne ja vapisevat kätenne sanovat, ett'en erehdy,
että olen löytänyt avaimen tuohon sala-lukkoon. Semmoisia salaisuuksia
ette uskaltaneet jättää kirjoituspöydän laatikkoon, ne piti aina olla
muassanne".

Lemming'in kasvoissa näkyi suuria hiki-helmiä.

"Niin herrani, minä tunnustan, että tuo tyhjä lompakko on minulle
paljoa arvokkaanpi kuin rahat, jotka siinä olivat; minun täytyy saada
se takaisin mistä hinnasta hyvänsä, herrani! Koko kreditini riippuu
siitä. Te ette ymmärrä sitä, kauppias yksin voi käsittää, mitä
merkitsee: koko kreditini. Määrätkää hinta, korkeita summia, minä en
kiellä. Ottakaa satatuhatta guldenia, en minä tule senkään kautta
kerjäläiseksi; annan ne. Annan teille kymmenen vekseliä kymmenestä
tuhannesta guldenista jokainen -- kaikkialla maailmassa ne rahana
vastaan-otetaan".

Föhnwald polki jalkaa vihoissaan.

"Kylliksi nyt! Älkää suututtako minua. Setelikirjaa en anna takaisin".

Lemming rupesi nyt rukoilemaan, juoksi Föhnwald'in luo, tarttui hänen
käteensä ja vinkui sangen surkeasti.

"Hyvä herra, rakas herra ratsumestari, olkaa ihminen, olkaa
kristitty. Älkää pyytäkö minua surmata. Te voitte minut tappaa, tai
tahdotteko että tapan itseni, Tiedättehän, että kunnia on kaikki
kaikessa asioitsijalle ja ett'ei hän voi elää ilman sitä. Antakaa
minulle nyt takaisin mitä ei kukaan voi minulle antaa jälestäpäin.
Vaimo parkani! Mitä hänestä tulee? Minä ammun otsaani. Täällä silmienne
edessä ammun läpi aivojeni. Herra ratsumestari, olkaa armollinen,
antakaa takaisin tyhjä lompakkoni ja ottakaa korvaukseksi kaikki mitä
minulla on!"

Ja tämän puheen kestäessä hän rupesi itkemään ja tahtoi heittäytyä
polvilleen Föhnwald'in eteen, suudellaksensa hänen käsiänsä, Föhnwald
sen esti.

"Ho, hoo, herrani, älkää näytelkö mitään Shylock-kohtauksia
minulle, niitä olen nähnyt etevimpienkin näyttelijäin esittelevän.
Valmistautukaa matkalle".

Vaan Lemming ei näyttänyt komediaa, se oli täyttä totta, hänen
epätoivonsa oli hirveä komediaksi.

Kun Föhnwald sysäsi pois hänen kätensä, hypähti hän seisoalleen,
silmänsä pyörivät punasina, veri nousi hänen päähänsä, tukka nousi
pystyyn hikisen otsan yläpuolella; hän puristi nyrkkiänsä ja ulvoi
sortuneella äänellä:

"Mutta minä en salli teidän ottaa minun setelikirjaani! Te syöksette
päälleni omassa huoneessani niinkuin rosvo! Minä puolustan itseäni
niinkuin ainakin rosvoja vastaan. Vastustan teitä väkivallalla!"

Hän katsahti piirongilla olevaan revolveriinsa. Föhnwald pani tyynesti
käsivarret ristiin rinnallensa, sanoen:

"Minä neuvon teitä olemaan tavoittamatta revolveria, muuten vien teidät
Osen'iin kädet selkään sidottuina kahden ratsumiehen välissä".

Lemmingin epätoivoisen päätöksen mursi tämä vakavuus, hän ei uskaltanut
enää tavoittaa revolveria. Hän silmäili partaveitsiänsä ja avonaista
ikkunaa; ehkäpä ajatteli nopeata leikkausta partaveitsellä tahi
hyppäystä alas kadulle, mutta hän hylkäsi nämä tuumat; hän aavisti
että: _qui habet tempus, habet vitam_, niin kauan kuin elää, voi elämää
jatkaa. Ja hän teki mitä välttämätöntä oli.

Hän sanoi olevansa valmis lähtemään mihin upseri käski. Oli toripäivät
kun Föhnwald ratsujoukkoineen saattoi niitä kolmia vaunuja, joissa nuo
kolme herraa istuivat vangittuina, katuja myöten. Se, joka istui
avonaisissa vaunuissa, oli sidottukin, jotta tämän juhlakulun tarkoitus
ei voinut olla kellekään salaisuutena. Olisi sopinut kuunnella kansan
riemuhuutoja, kun se tätä kulkua näki; se tunsi nuo kolme sangen hyvin
ja toivotti heille onnea matkalle!




20 Luku.

Salama kirkkaalta taivaalta.


Kello oli 10 e.pp. kun Andjaldy kiireesti astui Ferdinand Harter'in
virkahuoneesen ja kysyi kanslian päälliköltä oliko kukaan herra
valtioneuvoksen luona. Tuo herra vastasi ett'ei siellä ollut ketään,
ainoastaan Feri Bélteky.

"Jos ei siellä ole muita, voin minä mennä sisään", sanoi Andjaldy ja
meni Harter'in huoneesen.

Mutta hänen armonsa vastaanotti kirjurinsa hyvin armottomasti.

"Mitä tahdotte?"

"Minulla on tärkeitä asioita ilmoitettavana".

"Odottakaa hetkinen. Minulla on juuri tärkeä asia keskusteltavana".

Andjaldy meni istumaan ruoka-saliin.

Harter'illa oli todellakin tärkeä keskustelu Béltekyn kanssa.

"Nuori ystäväni, te luulette siis todellakin nyt voittaneenne nuoren
herra Elemér'in prosessin minua vastaan, koska ylioikeus on tuominnut
hänen eduksensa minua vastaan?"

"Sen todellakin uskon, ja katsoin sen vuoksi sopivaksi tehdä teille
esityksen".

"Senkö esityksen, että minun pitää sopia tuon nuoren herran kanssa nyt,
kun hän on voittanut. Teidän kannaltanne tämä esitys tietysti on sangen
jalomielinen, mutta minä en siihen suostu. Minun ei tarvitse sopia".

"Teidän armonne aikoo siis odottaa tuomion toimeenpanoa?"

Ferdinand Harter meni hymyillen Feri Béltekyn luo ja rupesi solmimaan
hänen kaulaliinaansa.

"Veikkoseni, te olette vielä jotensakin nuori asian-ajaja ja luulette
kaikki voittaneenne kun teillä on yksi suotuisa tuomio taskussanne.
Kokeneet asian-ajajat ymmärtävät että prosessi vasta silloin alkaa kun
päivä tuomion toimeenpanemiselle on määrätty; ja minä olen kokenut
asian-ajaja. Minä ymmärrän asiaa hieman minäkin".

"Sen kaiken olen lukuun ottanut".

"Senpä arvaan ja sentähden tarjootte minulle sovintoa, johon -- kertaan
sitä vieläkin -- en suostu. Joka on ollut niin typerä, että on
aloittanut oikeudenkäyntiä minua vastaan, hän tietää kaiketi, ken minä
olen. Poika, joka käy oikeutta isäänsä vastaan, on kapinoitsija eikä
mikään muu. Mutta minä olen osoittava, että vielä olen hänen herransa.
Luuletteko olevan helppo asia saattaa minun kaltaista miestä mieron
tielle? -- Ylläni oleva nuttu voi tulla teidän omaksenne tuomituksi,
mutta te olette huomaava, ett'ei löydy ketään, joka sitä päältäni
riisuu. Minä en ai'o maksaa junkkeri Elemér'ille äyriäkään siitä
mitä hän pitää omanansa. En, juuri sentähden että hän niskoittelee
minua vastaan. Eläköön huolissa ja hädissä kunnes on nöyrtynyt. Minä
vakuutan, ett'ei hän ole astuva kynnykseni yli niin kauan kuin jalkani
maassa pysyvät, ja vaikkapa eläisin vielä kaksikymmentäkin vuotta, en
ai'o sittenkään jalkojani maasta nostaa".

Feri Bélteky hymyili. Harter huomasi sen.

"Te arvelette itseksenne -- eikö niin -- ett'ei kaikkivaltiasta
kuolemaa tarvita minua ovesta ulos ajamaan; että joku muukin korkea
herra voipi tulla, joka tarjoo minulle istuinsijaa ulkopuolella
ovea? Jos sitä luulette, nuori ystävä, niin tunnette oloja huonosti.
Ferdinand Harter'ia ei niinkään helposti sysätä sinne tänne. Miehiä
minun maineista jokainen hallitus, hattu kädessä, pyytää saada pysymään
siinä asemassa, johon edeltäjät ovat heidät koroittaneet. Uskokaa
pois, nuori ystävä -- on ihmisiä, jotka aina ovat tarpeelliset,
jotka eivät kukistu hallitusten kukistuessa, vaan nousevat
nousemistaan". -- -- -- Andjaldy oli taas tullut huoneesen.

"No, mitä nyt taas?" ärjäsi Harter hänelle, keskeytetyksi kun tuli
ylpeässä puheessaan.

"Asia on sangen tärkeä, armollinen herra".

"Voi jäädä toistaiseksi!" sanoi Harter ylpeästi, osoittaen ovea.
Kirjuri meni ulos jälleen.

Harter jatkoi opetuksiansa nuorelle kokemattomalle asian-ajajalle.
Hän astui taas aivan likelle ja sormieli puhuessaan Béltekyn
kellon-vitjoja, joita hän kiersi kaikenlaisiin solmuihin.

"Siis sanoakseni teille vaan yhden asian, joka on osoittava, että vasta
olette päässeet vaikeuksien alkuun. Jos teillä nyt jo olisi
ryöstötuomio kädessänne, niin minun asian-ajajani on näyttävä teille
kaikki vekselit, jotka minä olen maksanut junkkeri Elemér'in puolesta
hänen kulkiessaan Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Nämä
nousevat semmoisiin summiin, että hänen äitin-perintönsä niillä on
kahdenkertaisesti maksettu".

"Sen tiedän varsin hyvin", sanoi Bélteky irroittaen vitjat Harter'in
sormista ja antaen hänen sen sijaan solmita kaulaliinaansa mielensä
mukaan. "Elemér oli kevytmielinen nuorukainen, joka kuittasi
tuhannen, kun oli saanut sata. Mutta minä tiedän myöskin, että
teidän armonne maksoi velkojille tuhannen sijassa sata. Niin muodoin
rahat eivät tee muuta kuin korot Elemér'in äitin-perinnöstä".

"Olkoon menneeksi; mutta tämä on toteen näytettävä ja siihen ei ole
kuin kaksi mahdollisuutta. Toinen se, että saadaan herra Lemming'in
näyttämään ja esiintuomaan mitä yksityisimpiä kirjaanpanoja minun
nimelleni -- ymmärrättekö 'minun nimelleni' -- joista voipi nähdä, että
hän minun käskystäni on Elemér'in puolesta maksanut Florens'issa,
Neapel'issa, Cadiz'issa, Lontoossa. Luuletteko päästävän näiden
maksujen perille?"

"Käy arvattavasti vaikeaksi".

"Ehkäpä mahdottomaksikin! Toinen keino päästä asian perille on se, että
itse lähdette niiden koronkiskojien luo Florensiin, Neapeliin,
Cadiz'iin ja Lontoosen, että haastatte ne oikeuteen ja pakoitatte niitä
todistamaan itseänsä vastaan. Onko teillä siihen rahoja, aikaa ja
voimaa?"

Tämä arvoitus saattoi Béltekyä raapimaan nenäänsä. -- Harter huomasi
kuinka tuo heikko ihminen taipui taipumistaan.

"No, nyt te näette, nuori ystäväni, kenenkä kanssa teillä on tekemistä,
kun ystävyydestä rupesitte oikeutta käymään Ferdinand Harter'ia vastaan.
Tämä taistelu voipi sortaa oman tulevaisuutenne. Te ette vielä tiedä
kuinka paljon vallitsevat piirit voivat vaikuttaa nuoren asian-ajajan
menestykseen. Me tunnemme eteviä kykyjä, jotka eivät ansaitse
jokapäiväistä leipäänsä tällä uralla; me tunnemme toisiakin, jotka
sangen vähäpätöisellä ky'yllä ovat loistavasti menestyneet. Viimeksi
mainitut tuntevat ihmisten arvoa. Tätä seikkaa neuvon teitä paremmin
punnitsemaan. Että olette ruvennut junkkeri Elemér'in asian-ajajaksi,
en moiti. Jos ette olisi siihen ryhtynyt, olisi joku muu sen tehnyt.
Minä annan teille anteeksi, että niin innokkaasti olette hoitanut
asiata; mutta vastaiseksi antaisin teille sen hyvän neuvon, ett'ette
liian jyrkästi syökse minun otsaani vastaan, sillä -- minä voin sen
sanoa -- minun otsani on raudasta. Jos jatkatte vast'edeskin
uppiniskaisesti oikeudenkäyntiä -- niin se kerran päättyy; mutta
silloin teidän päämiehenne on ehtinyt tulemaan kolipääksi! Kiittäkää
Jumalaa, jos ette itsekin ole harmaapäiseksi tullut. Minä olen usein
oleva tilaisuudessa heittämään isällistä hyväntahtoisuuttani poikani
asian-ajajan vaakaan, vaan poikani ei ensinkään. -- Pankaa tämä
muistiin, nuori ystävä!" Ja hän solmi viimeisen solmun Béltekyn
kaulaliinaan. Tuota reipasta nuorukaista oikein pyörryttivät Harter'in
kaikki uhkaukset ja vakuutukset; hän jätti hyvästi ja meni.

Andjaldy astui heti sisään.

"No mikä on nyt tuo tärkeä asia?" sanoi Harter äreästi. "Minä en tahdo
tulla häirityksi virkatoimissani. Sitä olen ilmoittanut ainakin sata
kertaa ja minä tahdon, että käskyäni noudatetaan".

Tämän nuhteen kestäessä käveli Harter huoneen päästä toiseen
alakuloisella ja huonolla tuulella, joka on helposti ymmärrettävä
virkakunnan päällikössä. Palatessaan hän antoi armollisen viittauksen
siitä, että Andjaldy nyt sai aloittaa.

"No, sanokaa nyt mikä tärkeä
asia teillä on ilmoitettavana".

Andjaldy antoi kylmäkiskoisessa tyynyydessään esimiehensä ylpeillen
kävellä edestakaisin, ja kun häntä vaadittiin puhumaan, sanoi hän
tavallisella tyynellä äänellänsä:

"Minulla on ilmoitettavana että herra valtioneuvos olkoon niin hyvä ja
jättäköön virkaeron-hakemuksensa ennen k:lo 12 asianomaiseen paikkaan,
sillä muuten saatte eronne noin k:lo 2 j.pp. korkeilta asianomaisilta".

Harter astui aivan likelle Andjaldyä, katsoakseen hänen silmiinsä.
Vaan Andjaldy seisoi paikallaan eikä pieninkään muutos hänen
kasvoissaan osoittanut hänen leikkiä laskevan.

"Olemmeko molemmat hereillä?" kysyi Harter.

"Olemme, mutta nyt saamme molemmat panna maata, armollinen herra".

"Mitä tämä tietää, sopimatonta leikkiäkö?"

"Tosiaankin sopimatonta! Minä puhuin ystäväni kanssa, tiedätte, hänen,
joka meille ilmoittaa kaikki, mitä tapahtuu maaherran virastossa".

"Hänkö pani teidän juoksemaan?"

"Sitä ei hän tehnyt. Suvaitsetteko kuulla jutun alusta alkaen. --
Lemming on vangittu".

"Kuka on hänet vanginnut?"

"Joku huimapäinen upseri. En tunne syytä täydelleen; mutta sanotaan
että ne koskevat jyväkauppaa".

"Mitä se minuun koskee?"

"En ole väittänytkään, että tuo asia koskee teidän armoanne. Upseri
oli vimmastunut Lemming'iin ja otti hänen paperinsa takavarikkoon.
Näissä oli kaikkein nimet lueteltuina, jotka tuon kaupan johdosta
olivat saaneet rahoja Lemming'iltä, ja tässä luettelossa teidän
armonnekin nimi on yhteydessä 5,000 tukatin kanssa".

Tämä isku sattui niin kovasti Harter'in päähän, että hänen oli
istuminen eräälle tuolille.

"Käsittämätöntä!"

Mikä oli käsittämätöntä, sen hän jätti toisen käsitettäväksi. Hetken
kuluttua avasi hän suunsa jälleen.

"Mitä siitä arvellaan?"

"Minä olen ilmoittanut, mitä tiedän -- mitä en ole ilmoittanut, sitä en
tiedäkkään".

Harter hypähti seisomaan.

"Menen paikalla hänen ylhäisyytensä luo".

"Minä voin teille vakuuttaa, herra valtioneuvos", jatkoi tyynesti ja
armottomasti Andjaldy -- "että hänen ylhäisyytensä on kieltänyt
laskemasta teitä enää luoksensa".

Harter oli jo tarttunut hattuunsa, nyt heitti hän sen pöydälle.

"Mutta miksi?" -- Hattu oli pyörinyt lattialle. Harter otti sen siitä
ja heitti sen uudestaan pöydälle, tällä kertaa niin lujasti, ett'ei se
enää voinut pudota, ja kysyi toistamiseen: "Miksi?" --

"On huomattu, että Lemming on tehnyt hirveitä petoksia jyvien ja'ossa".

"Vaan mitä nuo petokset minua koskevat?" huusi Harter ja heittäysi
jälleen nojatuoliin.

"Ei mitään. Sen olenkin ilmoittava koko maailmalle. Mutta teidän
nimenne, herra valtioneuvos, ynnä useitten muitten, on Lemmingin
muistoonpanokirjassa".

"Voihan Lemming kirjoittaa siihen mitä hyvänsä. Mitä se minuun koskee?"

"Lain mukaan sangen vähän. Tuomarin edessä teidän armonne voi
sanoa, ett'ei tämä osoita mitään. Mutta tuo tuittupäinen sotamies on
muitakin tyhmyyksiä tehnyt. Ennenkuin tuli tänne syytöksineen, kertoi
hän matkalla kaikille ihmisille havainnoitaan. Hän näytti monelle
Lemming'in muistoonpanot, näytti ne kaikenmoisille ihmisille ja yllytti
siis yleistä mielipidettä näitä kirjassa nimitettyjä miehiä vastaan.
Vallanpitäjät olivat raivoissaan. Häpeä on julkinen eikä sensorin
punainen liitu voi sitä estää. Vallanpitäjät eivät voi tunnustaa tätä
häpeää omakseen, vaan työntävät sen syytettyjen hartioille. Sen
suurempaa onnettomuutta ei siitä synny. Te, herra valtioneuvos, estätte
virasta-eroittamisen siten, että minä heti juoksen residensiin, vieden
sinne eronhakemuksenne".

Ferdinand Harter tuijotti eteensä muutamia minutta epätietoisena.
Andjaldysta kävi päättämättömyys liian pitkälliseksi.

"Herrani! Laiva on uppomaisillaan! Pelastakaamme lippu! Sitten saamme
nähdä, voimmeko muutakin pelastaa. Vaan kiire on käsissä".

Harter nousi äänettömänä nojatuolista; Andjaldy istuutui siihen,
siirtäen sitä pöydän ääreen, ja rupesi kirjoittamaan eronhakemusta.

Sen tehtyään hän nousi ja pakoitti Harter'ia jälleen istumaan.
Ferdinand Harter oli kuin kapalolapsi väkevämmän kädessä, Vielä
neljännestuntia sitten oli hän ylpeillen sanonut ett'ei hän 20 vuoden
kuluessa siirrä jalkaansa siitä paikasta, johon oli sen asettanut;
ja nyt tulee tuo nöyrä palvelija, tuo vähäpätöinen ihminen ja puhaltaa
hänet kerrassaan pois yhdellä hengähdyksellä kuin paperilapun tai
makulaturi-lehden. -- Harter istui, otti Andjaldyn tarjooman
kynän ja kirjoitti nimensä alle. Hän ei voinut enää epäillä Andjaldyn
kertomuksen todenperäisyyttä. Noiden 5,000 tukatin mainitseminen ryösti
häneltä kaikki sielun-voimat. Vaan kaksi siitä tiesi. Jos asia nyt on
tunnettu, ainoastaan Lemming'in paperit voivat olla siihen syypäät.
Olkoon kuinka tahansa, asia oli vaarallinen. Jos siitä vähääkin
juteltiin, ei hän voinut pysyä virassaan.

-- "Mutta siitä ei ainoastaan jutella, vaan huudetaan ja pauhataan
kaikilla kaduilla, hyvä herra".

Hän kirjoitti alle, kirjoitti vapisevalla kädellä eronhakemuksen alle.

"Tässä, vie se heti paikalla", hän sanoi Andjaldylle ja lisäsi hiljaa:
"Koettakaa saada selvää kaikesta, mitä mahdollista on".

"Olen pitävä huolta siitä, että teidän virasta-luopumisenne jo
iltapäivällä on kaupungissa yleisenä puheen aineena".

"Niinkö luulette? -- Ja mitä Lemming'istä tiedätte?"

"Sen tiedän, että kaikki hänen talossansa on sinetin takana tällä
hetkellä. Lemming'iltä on luullakseni vahingon korvausta vaadittava".

"Malvina parka! Sano hänelle, että jos hänellä ei ole muuta turvaa,
niin minun Bartafalva linnani on hänen käytettävänä. Itse en ai'o
hetkeäkään jäädä Pesth'iin tämmöisen kolauksen jälkeen".

"Minun on ilmoittaminen vielä yksi ikävä asia teille. Jo tänä päivänä
k:lo 12 ja 1 välillä on polisimestari, joka on sangen kohtelias herra,
huomauttava teille -- tietysti ei käskyn, vaon ystävällisen neuvon
muodossa -- ett'ette saa lähteä Pesth'istä lähimmässä tulevaisuudessa,
sillä teidän läsnä-olonne voisi olla tarpeellinen".

"Mitä? Aiotaanko minua vangita?" huusi Harter vimmastuneena.

"Ei! Teitä pyydetään vaan ystävällisesti jäämään. Rouva Lemming saa
ankaran käskyn olla jättämättä kaupunkia".

Harter'in hämmästys nousi nousemistaan joka sanasta.

"Mutta miksi rouva Lemming sekoitetaan tähän asiaan?"

"Sitä en itsekään tiedä".

"Ettekö aavista mitään?"

"Arvattavasti sentähden, että rouva Lemming'in meno-arvio pidettävässä
tutkinnossa on antava selvitystä miehen kieveltämisistä. Tästä
vertaamisesta toivotaan varmoja päätöksiä".

Ferdinand Harter oli melkein kuin halvautunut.

"Hyvä, joudu hakemusta viemään, ja koettakaa niin pian kuin mahdollista
saada puhua Lemming'in kanssa. Sitten etsikää minua asunnostani --
älkäättekä täältä enää".

Andjaldy pisti hakemuksen taskuunsa ja lähti pois suuren virkasalin
kautta. -- Kanslian esimies kysyi häneltä hiljaa: "Millaisella tuulella
herra valtioneuvos on? Voiko nyt mennä hänen puheillensa?" Andjaldy
vastasi: "Herra valtioneuvos on niin vimmastunut, että jokainen
tekee hyvin, joka ei tänä päivänä tule hänen eteensä asioiden tai
valitusten kanssa".

Muut virkamiehet siirtyivät kauniisti takaisin paikoilleen, silmäillen
perä-ovea, tulisiko tuo pelätty mies ulos antaakseen alhaisempain
virkamiesten tuntea hänen huonon tuulensa painoa, mutta tuo pelätty
ylimys hiipi sill'aikaa pienen takaoven kautta ulos. Viralliset
lehdet eivät tule julkaisemaan hänen jäähyväis-puhettansa, niinkuin
julkaisivat sen, minkä hän piti virkaan astuessaan. Alhaisemmat
virkamiehet eivät tule jäähyväisille hänen luoksensa virkapuvuissa ja
kasvoillaan valenaamat, jotka muistuttavat unkarilaisia sankareita.
Portinvartija ei ole tekevä hänelle kunniaa suurella nuppusauvallansa
kun hänen vaununsa viimeisen kerran pyörivät pois. Hiljaa, muuria
myöten hiipien, tuo mainio mies rientää katuja myöten ja koettaa
päättää vastaan-tulevien tervehdyksistä, kääntävätkö pois kasvonsa
vaiko tervehtivät: "hän ei vielä tiedä mitään" -- "hän jo tietää
jotakin".




21 Luku.

Sopimus.


Jo k:lo 1 aikana päivällä sai Harter kokea että Andjaldyn antamat
tiedot olivat luotettavat. Hänen palvelijansa ilmoitti polisineuvoksen.

Siinä ei ollut mitään sen kummempaa. Voihan seuraelämässä olla hyvä
ystävä polisipäällikön kanssa. Mitähän noista raukoista tulisikaan jos
ei polisipäällikkö voisi olla hyvä ystävä kenenkään kanssa?

Hän oli sangen ystävällinen mies. Hän valitti että herra Harter niin
äkkiä oli päättänyt ottaa virkaeron. Mutta se on tosi: "noblesse
oblige". Kavaljeri ei voi kärsiä häpeän varjoakaan nimellänsä.

Jokainen on vakuutettu siitä, ett'ei hra Harter'illa ole vähintäkään
osaa Lemming'in asiassa. -- Mutta Lemming'istä hän ei tietänyt sanoa
hyvää. Hän on konna. Semmoisissa asioissa hallitus ei laske leikkiä.
Lemming on kohdeltava armotta. Joka haaralta tulee valituksia hänestä.
Tuo kuoppaan langennut syntinen on sitä paitsi tehnyt sen konnuuden,
että on yksityisissä muistoonpanoissaan pyytänyt häväistä mainioita,
yleisesti kunnioitettuja, hyödyllisiä miehiä, kirjoittamalla suuria
summia heidän nimensä viereen. No, luonnollista on ett'ei kukaan näistä
rehellisistä miehistä, kaikkein vähimmin Ferdinand Harter'ista,
ota kuullakseen että olisivat ottaneet lahjoja kansan vahingoksi;
sentähden nämä rehelliset miehet, varsinkin yleisesti kunnioitettu
herra Ferdinand Harter, tekisi hyvin jos hän, oikeuden-käynnin
kestäessä olisi kaupunkia jättämättä, jotta hän ensi tilaisuudessa
voimallisesti voisi tuon konnan musertaa. Ainoastaan oman etunsa
tähden!

No tämä oli vangitseminen _in optima forma_.

Polisimiehen mentyä jäi herra Harter yksin jälelle. Onni se oli
hänelle, ett'ei hänessä asunut syvempiä tunteita; muuten olisi
saattanut pelätä että se ihminen, jonka kanssa nyt oli kahden kesken,
veisi häneltä hengen. Hänen aivoissansa pyöri jo uuden tuuman pyörät;
näiden pyörien akselina oli päähän pistänyt poistamaton intohimo, sama
intohimo, jonka lakkaamaton ilma-virta pani hänen tuuli-myllynsä
liikkeelle.

Me sanomme rohkean sanan, ilmoittaessamme, että Harter lankeemuksessaan
tunsi jotakin ilon kaltaista.

Tässä pyörteessä, joka katkaisi yhteiskunnalliset siteet, hän tunsi
olevansa likellä sitä, joka hänestä oli ollut saavuttamatonta.

Tämä tumme-kuva saattoi hänen unhottamaan kaikki, itse helvetinkin,
johon se oli häntä houkutellut.

Hän taisi koristaa hautaansa ja lo'assa maaten tuudittaa itseänsä
suloisiin unelmiin.

Koko päivän hän jäi asuntoonsa; hän käveli edes takaisin huoneissaan ja
kuvasi itselleen hehkuvalla mielikuvituksella eriskummallisia asioita.
Näissä mielikuvituksissa eivät enää vallinneet valtiollinen suuruus
eikä yhteiskunnalliset vaatimukset, vaan ainoastaan tulisen rakkauden
viekoittelevat toiveet.

Andjaldy palasi vasta myöhään illalla.

Häntä kummastutti esimiehensä huoleton, jopa kevytmielinen mielentila.

"Oletteko käyneet Lemming'in luona?"

Nämä oli hänen ensimmäiset sanansa kirjurille.

"Olen käynyt hänenkin luonansa. Olen päässyt mihin vaan olen pyrkinyt.
Minun onnistui päästä Lemming'inkin puheille".

"Kuinka Malvina kestää tätä iskua?"

Tämä kysymys sekä kummastutti että suututti Andjaldyä.

"Tietysti on hän aivan masennettu. Hän on vuoteen omana. Mutta hänen
pahoinvointinsa ei ole pää-asia, vaan Lemming'in".

"Mitä minä Lemming'istä? Hirtettäköön hänet minun puolestani
kernaasti. En tunne sitä ihmistä, enkä tiedä hänestä mitään. Hän on
syyttä kirjoittanut nimeni lompakkoonsa!"

"Aivan niin! Kun haaksirikkoon joutuneet pelastuvat veneellä ja joku
onneton tarttuu laitaan kiinni, sysätään hän takaisin mereen, ja se
onkin oikein, sillä muuten asianomaiset itse hukkuisivat. Tässä on
kuitenkin se paha seikka mietittävänä, ett'emme voi lykätä Lemming'iä
yksin mereen ilman hänen rouvaansa".

"Sitä en ymmärrä. Mitä tekemistä valtiolla voi olla vaimon kanssa,
olkoonpa hänen miehensä kuinka rikoksellinen tahansa?"

"Ei häntä uhkaakaan vankihuone, vaan päinvastoin liika vapaus.
Lemming'in paha onni on, että häntä syytetään kahdesta asiasta:
ensiksikin että lahjoomisella sai muona-kaupan, ja toiseksi että on
jakanut kelvotonta tavaraa. Ensimmäinen syytös on sangen kallis.
Jos lahjominen näytetään toteen, rangaistaan hän siitä; jos sitä ei
voida toteen näyttää, on hän petturi, joka on pannut kirjaansa vääriä
asioita, ja silloin hän rangaistaan siitä. Kaikissa tapauksissa
on hän kiinni, Toisen syytöksen johdosta otetaan hänen omaisuntensa
takavarikkoon vahingon korvaukseksi. Ajatelkaa nyt, armollinen herra,
mitä vangitun pankirin vaimosta tulee, jonka omaisuus on menetetty;
vaimosta, joka on tottunut ylellisyyteen, ja joka sitä paitsi on
tarpeeksi kaunis hankkimaan itselleen sitä, mihin on tottunut, joka
ei ainoastaan ole saanut miehensä nimeä, vaan sen verran hänen
häpeästäänkin, ett'ei vähänen häpeätä lisäksi häntä suuresti
kammostuta. Mitä semmoisesta naisesta tulee?"

Ferdinand Harter mietti itsekseen mitä hänestä tulisi.

"Minä voin salaisuutena ilmoittaa teidän armollenne, että rouva Lemming
on toimittanut kaikki niin, että hän voi paeta Paris'iin niin pian kuin
asianomaiset jättävät häntä liian tarkasti huomaamatta".

Harter'ista tuntui näitä sanoja kuullessaan ikäänkuin sähkö-virta olisi
juossut kireestä kantapäähän.

"Ja hän voisi todellakin paeta täältä?"

"Voisi, meidän kesken sanottu".

"Tässä tapauksessa hän jättäisi Lemming'in oman onnensa nojaan?"

"Jättäisi kun jättäisikin".

"Tätä ihmistä ei siis voi pelastaa?"

"Yksi keino löytyisi! Ja juuri sentähden olen koettanut häntä
lähestyä".

"Lemming on hukassa jos te, herra valtioneuvos, oikeuden edessä
sanotte, ett'ette tiedä mitään noista 5,000 tukatista, jotka ovat
teidän nimellenne kirjoitetut".

"Ja jos minä sanon tietäväni niistä, hän kuitenkin on hukassa, mutta
minä myöskin".

"Pyydän nöyrimmästi! Herra Lemming on sanova tutkinto-tuomarille että
hän on lainannut teille nuo 5,000 tukatia, ja jos te myönnätte, raukeaa
syytös lahjoomisesta tyhjiin".

"Mutta siinä tapauksessa minun tunnustama velkani on kohta muuttuva
velkakirjaksi, johon oikeus iskee kyntensä ja josta se on vaativa
maksua".

"Niinpä arvelen minäkin".

"Neuvotteko minua heittämään ulos ikkunasta 5,000 tukatia Lemming'in
pelastamiseksi?"

Andjaldy kohotti olkapäitänsä sanomatta, neuvoiko siihen vai
ei. Itsekseen hän ajatteli, että herra Harter voisi kysyä
päiväkirjaltansa, oliko hänellä syytä semmoiseen uhraukseen vai ei.

"Hyvä", sanoi Harter, "tahdon senkin tehdä. Tahdon tehdä Lemming'ille
tämän uhrauksen yhdellä ehdolla. Ilmoita ehtoni hänelle. Jos hän
siihen myöntyy, niin minäkin myönnyn."

"Suvaitsetteko, teidän armonne, mainita ehtonne minulle?"

Ferdinand Harter'in kasvoista hohti tällä hetkellä tavaton tuli, ja
silmistänsä loisti säkenöimällä koko hänen intohimonsa; hän pusersi
kovasti Andjaldyn kättä kuiskaten:

"Ehtoni Lemming'ille on: _että hän antaa minulle vaimoni takaisin_".

Sen kuullessaan Andjaldy säpsähti niinkuin se, joka yht'äkkiä huomaa
seisovansa mielipuolen edessä; mutta tuo mielipuoli piti vakaasti
kiinni hänen kädestänsä ja kertoi kuumeen tapaisesti hengittäen
sortuneella äänellä:

"Hänen pitää antaa minulle vaimoni takaisin".

Andjaldy pudisti hämmästyneenä päätänsä ja sanoi epäilevällä äänellä:

"Kuinka se olisi mahdollista? Minä en käsitä sitä".

Harter nauroi ja heitti rakastuneen nuorukaisen tavalla luotansa tuon
vakavan käden.

"Mutta kuinka voitte olla niin yksinkertainen? Lakimieshän olette
ettekä ymmärrä sitä! Tulkaa, niin minä sen selitän teille. Vaan
istukaamme, sillä se on lavea aine. Minä olen paljon sitä aprikoinnut
-- ettekö te koskaan? -- Kuinka Malvina voisi vaimonani palata talooni,
palata hyljättyyn kotiin, entiseen taloonsa, ilman pakkoa, ilman
häväistystä, yksinkertaisimmalla ja kunniallisimmalla tavalla. Ja te
ette sitä ymmärtäisi?"

"En, se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni".

"Oi minulle on siitä selville pääseminen maksanut monta unetonta yötä".

"Minuakin rupee aavistamaan pitkällinen historia. Avioerojutut ovat
tavallisesti pitkällisiä".

"Tässä ei tarvita mitään mutkia. Kahden päivän miettimis-aika ja ero
voi tapahtua, Lemming'in talo jää emännättömäksi ja Harter'in talo saa
emännän".

"Uskallanko kysyä mikä nimi sillä rouvalla tulee olemaan?"

"_Ferdinand Harter'in nimi_ Jumalan ja ihmisten edessä. Kirkollisten ja
valtion lakien mukaan Ferdinand Harter'in nimi".

"Olen utelias kuulemaan minkä muodon tuo mahdollisuus saa".

"Sallikaa minun siis selittää asia teille. -- Te tiedätte että
kuuluimme katolilaiseen kirkkoon kun eripuraisuus syntyi.
Saadaksemme eron toisistamme, rupesimme protestanteiksi, sillä
romalais-katolilainen kirkko ei salli avio-eroa. Tämän kirkon opin
mukaan Malvina ei ole Lemming'in, vaan minun vaimoni. Protestanttien
lakien mukaan hän on Lemming'in laillinen vaimo, mutta pyhä paavi ei
katso semmoista avioliittoa muuksi kuin vertti-elämäksi. Jotta siis
taas olisimme toinen toisemme omana, silloin ei tarvita muuta kuin että
palaamme romalaisen kirkon helmaan; se tuntee Malvinaa ainoastaan
Harter'in aviovaimona; sille Klausenburgin konsistorion erokirja ei ole
minkään arvoinen, siitä on Malvina ainoastaan ja eroamattomasti minun.
Voidaksensa olla minun vaimoni huomenna, ei hänen tarvitse muuta kuin
palata sen kirkon helmaan, josta on eronnut. Ymmärrättekö nyt minua?"

"Ymmärrän", vastasi kolkolla äänellä Andjaldy.

"Katsotteko nyt mahdolliseksi ehtoani, että Lemming'in on antaminen
minulle vaimoni takaisin?"

"Katson! Sallittakoon minun vaan tehdä se muistutus, että kolmannenkin
mieltä on tässä asiassa kuulusteleminen, ja tämä kolmas on rouva
Lemming".

"Minä tiedän sen. Juuri sentähden uskon teille syvimmän salaisuuteni,
jota luulevaisuudella olen säilyttänyt. Menkää Malvinan luo ja sanokaa,
että häntä lemmin ja että olen huomannut mitä hänessä kadotin,
hänestä erottuani; sanokaa, että tahdon häntä jälleen omakseni -- eli
oikeammin, että tahdon olla hänen orjanansa -- sydämeni ja taloni
ovat hänelle avoinna. Tulkoon ruhtinattarena niissä hallitsemaan.
Minä olen seisova kuin kerjäläinen hänen edessänsä, tyytyen niihin
murusiin, jotka hänen armeliaisuutensa minulle suo, ja kiitollisena en
ole häntä rukouksillakaan vaivaava. Sanokaa hänelle, että tahdon olla
jalomielinen ja rakkaudesta häneen vapauttaa Lemming'in hänen surkeasta
tilastansa, Malvinan itkettyneitten silmien tähden; mutta sanokaa myös
ett'en tuntiakaan tahdo kärsiä, että hän kantaa tuota häväistyä nimeä
tai ilmestyy häväistyn miehen rinnalla, hän, jota tahtoisin oman
nimeni loistolla ympäröidä".

Andjaldy kumarsi.

"Sen kaiken olen sanova rouva Lemming'ille".

"Menkää mitä pikemmin sitä parempi, hyvä Andjaldy, ja tuokaa minulle
suotuisa vastaus".

Kirjuri antoi esimiehen kuumien käsien pusertaa omiansa. Mutta
hänen omat kätensä olivat kylmät kuin kivi eivätkä vastanneet käden
puserrukseen.

Andjaldy toimitti jo samana päivänä asian. Siinä ei mitään kummallista,
että hän vielä myöhään samana päivänä pääsi rouva Lemming'in luo; hänen
nykyinen asemansa oikeutti siihen.

Vastaus oli vakava ja kieltävä.

Rouva Lemming oli vastannut: "ei".

"Ei", sanoi Harter kummastellen ja pudisti epäillen päätään. "Miksi hän
vastasi 'ei'?"

"Tietysti sentähden ett'ei ehdotus häntä miellyttänyt".

Harter katseli epäillen Andjaldyn silmiin ja toivotti sitten hyvää
yötä.

Andjaldy ilmoitti tulevansa olemaan kauan ulkona tänä yönä.

Tämä tapahtui viime aikoina usein. Kerrottiin, että hänestä oli tullut
yöjuoksija ja että hän oli juomaretkillä aamuun asti.

"Tehköön niin; eihän hänellä ole muuta huvitusta maailmassa", sanoi
Harter ja antoi hänen mennä, tekemättä kysymyksiä.

Ja Andjaldy meni kun menikin illalliselle ja jäi niinkuin useasti
ennenkin illallisen jälkeen juomapöydän ääreen -- yksinänsä. Hän ei
kaivannut iloista seuraa; hän taisi juoda ihan yksinänsä. Hän tyhjensi
pullon toisen perästä, ikäänkuin tieteellisesti tutkiaksensa, mitenkä
selvä ihminen tulee humalaan; juopuneeksi ei hän kuitenkaan koskaan
tullut. Viini teki hänet mykäksi ja totiseksi; hän jäi valveille.

Ja hänellä oli eräs ajatus, joka piti häntä hereillä. Toinen tavallinen
ihminen olisi säilyttänyt tuota salaisuutta vuoteellansa, mutta hän
päästi sen valloilleen. Toinen olisi askel askeleelta vainonnut ja
vakoillut sitä miestä, jota aina, joka hetki, silmällä piti; Andjaldy
antoi hänen tehdä ja toimia, tulla ja mennä, pitäen häntä aina silmällä
kumminkin.

Hän tietää, että Ferdinand Harter'ia tähän aikaan joka hetki
vakoillaan, ett'ei hän päivällä eikä yöllä voi mennä ulos ovestaan
ilman että kirjaan pannaan minne hän menee ja missä hän oleskelee.
Kun Andjaldy myöhään illalla jättää juoma-pöydän, tekee hän vielä
kävely-retken kaupungissa aina Hochstrasseen asti. Siihen aikaan oli
mainitun kadun varrella eräs kulmakartano, jossa valvottiin koko yö.
Kaitselmus on aina valveilla.

Andjaldyllä oli hyviä ystäviä kaikissa polisi-toimistoissa. Niissäkin
on ihmisiä jotka rakastavat tuttavuuksia ja iloista kanssakäymistä.
Andjaldy tapasi erään tuttavan.

"Jäikö esimieheni kotiin tänä iltana?" kysyi Andjaldy häneltä.

"Ei, hän meni illalliselle Europa nimiseen ravintolaan. Sinne hän
kutsutti erään kaupungin-miehen ja lähetti kirjeen rouva von
Lemmmg'ille. Kaupungin-mies sai hetken odottaa vastausta ja
Harter sai odottaa kaupungin-miestä. Saatuansa kirjeen, pisti hän sen
taskuunsa ja meni kotiin. Odottaessaan oli hän juonut suuren kupillisen
teetä. Vielä tällä hetkellä näkyy valkea hänen ikkunastaan".

Andjaldy kiitti toverin uutisista, toivotti hänelle hyvää yötä, meni
sitten kotiin hänkin ja pani maata.

Hänen huoneensa oli esimiehen huoneen päällä. Kauan kesti ennenkuin hän
sai unta; Harter siellä alhaalla käveli edestakaisin ja hänen
askeleensa pitivät Andjaldya valveilla. Aamulla he tapasivat toisiansa
Harter'in yksityisessä työhuoneessa.

Ei mitään muutosta huomattu kumpasenkaan kasvoissa.

"Eikö mitään uutta?" kysyi Harter.

"Ei mitään".

"Minä tiedän jotakin", sanoi Harter, hengittäen hampaitten välitse.
"Minä olen kutsuttu aamupuolella tutkintotuomarin luo Lemming'in
asiassa".

"Mihin aikaan?"

"Mihin aikaan minua miellyttää; minun arvoiselleni miehelle ei määrätä
tuntia".

Huolimatta tuosta teeskennellystä tyyneydestä ja ylpeästä katsannosta
ilmaisi hänen puheensa kuitenkin, että hän oli liikutettu.

"En tiedä vielä kuinka keskustelu päättyy; kaikissa tapauksissa täytyy
minun valmistua kaikkia mahdollisuuksia varten, sillä tässä vanhassa
maailmassa ei rehellisinkään mies voi olla varma siitä, ett'ei ole
epäluulon alainen. Tahtoisin sentähden pyytää jotakin teiltä".

"Olen palveluksessanne".

Harter toi kirjoitus-pöytänsä laatikosta tuon tunnetun
päiväkirjan.

"Olen jo kerran ennen ollut siinä asemassa, että olen tahtonut jättää
tämän yksityisen kirjani teidän haltuunne. Pyydän nyt samaa palvelusta.
Siinä ei ole mitään vaarallisia salaisuuksia; mutta noilla lehdillä on
kuitenkin luettavana yksityisiä mietteitä, joista ei sovi puhua. Pyydän
sentähden teitä ystävällisesti sitä säilyttämään. Ja jääkää sitä paitsi
kotia kunnes palajan ja pitäkää ulkohuoneemme ovi suljettuna. Jos
sill'aikaa kenties joku valtiollinen talon-tarkastus tapahtuisi ja te
sattuisitte huomaamaan että noista herroista -- tunnettehan kaikki
personallisesti -- tulisi rappusia myöten ylös, niin heittäkää tämä
päällys sisällyksineen kaminiin älkääkä avatko ovea ennenkuin kaikki on
poroksi palanut. Voinko luottaa teihin?"

"Täydellisesti".

"Minä kiitän teitä; olen osoittava teille kiitollisuuttani!" sanoi
Harter painaen kirjurin kättä. "Muuten ei minua mikään huoleta. Olen
selvillä oman itseni suhteen. Paha ei ole niin paha kuin näyttää olevan.
Tahdon tehdä oikeutta itselleni ja muille. Kaikkein pitää tulla
tyytyväisiksi minuun".

Tämä Harter'in mieliala kummastutti suuresti Andjaldyä. Ei ollut
kieltämistä, että Harter'in kasvoissa kuvautui ylevä vakavuus, joka ei
voinut olla tämän tilaisuuden synnyttämä. Andjaldy tuskin osasi malttaa
mieltänsä siksi kun esimiehensä läksi.

Hän maltittomuudella odotti saadakseen olla yksinänsä tuon tärkeän
päiväkirjan kanssa kaksinkertaisesti lukittujen ovien takana.

Oi tuo Harter on todellakin kevytmielisin ihminen Jumalan avarassa
maailmassa, kun hän ensiksikin uskoo paperille salaisuuksia, jotta
ihminen tunnustaa itselleenkin ainoastaan silloin kun tuomari hänen
povessansa nukkuu eikä kuule mitään; ja toiseksi kun hän, niitä
kirjoitettuansa, luulee ihmisten käden tekemän lukon voivan niitä
salassa säilyttää. Ja lopuksi hän uskoo ne kaikkityyni ihmisen haltuun,
parhaimmalle ystävälleen muka!

Andjaldy kiiruhti lukkoa avaamaan ja kääntämään päiväkirjan lehtiä.

Ken kuvaa hänen hämmästyksensä!

Oi, tämä Harter ei olekaan niin kevytmielinen kuin luulemme; koko
päiväkirjassa ei ole ainoatakaan kirjoitettua riviä.

Ei ainoatakaan kirjoitettua lehteä siinä ollut.

Ennen kirjoitetut lehdet olivat kaikki terävällä veitsellä pois
leikatut; ainoastaan tyhjät olivat jälellä.

Hän käänsi tyhjät lehdet alusta loppuun asti; päiväkirjasta ei hän
löytänyt ainoatakaan riviä eikä kirjainta.

Harter tiesi, minkä kanssa hän leikki ja että leikki voi käydä
totiseksi.

Mutta miksikä leikkiä jatketaan? Minkätähden jätetään kirjurin haltuun
päiväkirja koteloineen ja käsketään polttaa ne jos talon-tarkastus
tapahtuu? Jos ei siinä ole muuta kuin puhdasta paperia, voisi jokainen
sitä nähdä, eihän ole mitään kätkettävää eikä pelättävää.

Turhaan hän päiväkirjasta etsi selitystä tuohon arvoitukseen, siinä
oli vaan tyhjiä lehtiä.

Entäs kotelossa?

Andjaldy piti sitä päivää vasten, voidaksensa katsoa siihen, ja
kotelon pohjassa hän havaitsi rypistetyn vihriän paperin.

Hän veti sen ulos paperi-saksien avulla.

Väristä ja tuoksusta hän tuon kirjeen tunsi, tiesipä kuka sen oli
kirjoittanut, ennenkuin oli käsialaa nähnytkään.

Kirje oli rouva von Lemmingiltä.

Sama kirje, jonka kaupunginmies oli vastaukseksi tuonut eilen illalla.
Andjaldy luki seuraavaa:

Rakas ystävä!

Minä suostun rauhan ehtoihin. Se on parasta meille kummallekin. Mutta
minäkin puolestani teen kaksi välttämätöntä ehtoa. Toinen on se, että
Lemming pelastetaan; häpeä olisi jättää hänet onnettomuuteen. Toinen
on se, että teette poikanne kanssa sovinnon. Minä en voisi astua yli
sen talon kynnyksen, josta perheen ainoa poika on karkoitettu. Nämä
ehdot on teidän helppo täyttää, jos minua rakastatte.

Yksi asia vielä.

Te ette saa uskoa kirjurillenne keskinäistä sopimustamme;
keskustelkaamme asiasta kirjallisesti. Soisinpa melkein, että
hankkisitte kirjurillenne paikan, esim. Wien'in hovikansliassa; hän on
palkittava uskollisesta palveluksestansa. Teidän luo hän ei kuitenkaan
voi jäädä kun ette enää ai'o vastaanottaa mitään virkaa.

Varovasti siis!

Malvina.

Andjaldy luki tämän kirjeen, ja hän luki sen uudestaan. Hän luki sen
kymmenennen ja sadannen kerran. Oikeastaan ei hän lukenut sitä enää,
hän näki sitä jo sielun silmillä, eikä ruumiin, kunnes oli sydämensä
seiniin piirtänyt jok'ainoan kirjaimen tarkasti, vapisevalla kädellä,
kunnes joka kirjain rupesi itse kertomaan, kertomaan paljon, kertomaan
kaikki.

Nyt hän pani kirjeen kokoon, takaisin sen piilopaikkaan, ja astui
käsivarret ristissä ikkunan luo odottamaan esimiehensä palaamista.
Jos joku häntä näki vastapäätä olevista ikkunoista, se olisi voinut
luulla häntä vahakuvaksi, joka oli hyvin ihmisen näköinen, sillä
eroituksella vaan, ett'ei vahakuva liikuta silmiänsä.

Myöhään iltapäivällä Harter palasi Hän ei mennyt ensin omiin
huoneisinsa, vaan ylös kirjurin luo.

Kesäkuumuudessa lämmitetty uuni hänelle vakuutti, että hänen oli
tekemistä uskollisen miehen kanssa, joka tarkasti noudatti hänen
käskyjänsä silloinkin kun nämä eivät olleet hupaisinta laatua.

"Te ette tarvinneet lämmitettyä uunia?"

"Tänne ei tullut ketään", sanoi Andjaldy, ottaen päiväkirjan käteensä.
"Arvattavasti ei siis tulekaan ketään".

"Kuinka niin?"

"Sillä minä luulen, että tuo ikävä juttu päättyy paremmin kuin
luulemmekaan".

"Lemming on tietysti syytön".

"On, pääasiassa; sivuseikoissa koetamme häntä auttaa tavalla tai
toisella. Mitä hänen käskyläisensä ovat rikkoneet, ei koske suorastaan
häntä, syytös lahjoomisesta raukee itsestään".

"Kun muistoonpanokirjassa mainitut herrat ilmoittavat saaneensa
lainaksi puheena-olevat rahasummat?"

"No niin!"

"Herra valtioneuvos on hyväntahtoisesti antanut noille muille
kehoittavan esimerkin".

Harter viivytti vastausta.

"Minä puolestani en ole koskaan uskonut sitä Lemming'istä; hän on
kuitenkin vanha ystäväni, en ole voinut sallia hänen hukkua tuon
onnettomuuden tähden".

"Sehän oli hyvin jalomielisesti tehty teidän armonne puolelta,
kun tietää rouva Lemming'in antaneen teille kieltävän vastauksen".

Harter koetti niin pian kuin mahdollista päästä tästä keskustelusta,
niinkuin ahtaista saappaista.

"Minun aikomukseni on kokonaan vetäytyä pois valtiolliselta
taistelukentältä. Ja sen lyhyen ajan, jona minulla vielä on jotakin
sanomista, tahdon vaikuttaa niiden eduksi, jotka ovat minulle
läheisiä. Ensiksikin Lemming'in. Pääsköön se raukka, olemmehan usein
juoneet teetä yhdessä. Ihminen ei unohda semmoista".

("Hirtettäköön hän kernaasti minun puolestani", oli sama mies sanonut
eilen, ajatteli Andjaldy!)

"Teidänkin eduksenne olen vaikuttanut, rakas Andjaldy!"

"Minunkin?" kysyi kirjuri painaen alihuulta hampaita vasten.

"Niin, koska _en enää mihinkään virkaan rupea, ette tekään enää voi
jäädä kirjurikseni_".

"Todellakin?"

"Ei suinkaan!" vakuutti herra Harter, joka arveli Andjaldyn olevan
huolissaan tulevaisuudestansa. "Ja vaikka minulle tarjottaisiin
palkinnoksi koko maailma, en sittenkään ottaisi mitään virkaa vastaan
tämmöisen häpeällisen kohtelemisen jälkeen, tämmöisen katkeran
kokemuksen perästä. Mutta olen puhumatta siitä. 'Philippon tykönä
tavataan!' -- Nyt on puhe ainoastaan niistä, jotka lankeemukseni
kautta olen langettanut. Niiden joukkoon tekin kuulutte. Olen antanut
teidän puolestanne suosituksen hovikansliaan Wien'issä. Epäilemättä
saatte viran siellä. Tämän suosion-osoituksen kautta hallitus on
sovittava minulle tehdyt vääryydet".

"Kiitän!" sanoi Andjaldy. (Tämä on toinen pykälä, ajatteli hän
itsekseen).

Ja hän tiesi, että kolmas pykälä oli tulossa.

Harter osoitti suurta jalomielisyyttä, joka sopi hänelle niin
mainiosti.

"Minä olin mahtavien henkilöiden luona, niidenkin, jotka kaikkein
vähemmin minua suosivat. Minun on myöntäminen, että minua
ystävällisesti vastaan-otettiin joka paikassa. Tutkinto-tuomarin luona
oli pikemmin hupainen kanssa-puhe kuin laillinen tutkinto. Oli aivan
tarpeeksi kun ilmoitin, että Lemming'in muistiin-pano minun suhteeni
koski lainaa. Niin pian kun rahat vaaditaan, maksan kohta. Loppu
keskustelusta koski muita asioita. Teistäkin puhuin paljon. Minun
suositukseeni pantiin paljon arvoa. Että saatte paikan hovikansliassa,
on aivan varma asia. Ennenkin olette toivoneet pääsevänne Wien'iin".

"Monta vuotta sitten".

"Vanha toivo siis toteutuu. Te lähdette kauniisen pääkaupunkiin.
Tästä pyydän ainoastaan pientä palvelusta teiltä. Wien'issä tulette
arvattavasti kohtaamaan tuittupäistä poika-narriani; hän asuu nyt
siellä; sanokaa hänelle että olen valmis antamaan hänen hulluutensa
anteeksi, jos hän palajaa kotia ja elää siivosti. Saattakaa hänet
järjille jälleen, minä pyydän".

Andjaldy painoi päiväkirjaa, joka hänellä oli kädessä, leukaansa
vasten. Hän tunsi jasminin tuoksua tuosta vihriäisestä kirjeestä.
Tämäkin pykälä seisoi vihriäisessä kirjeessä.

Oi kuinka vaikea oli pitää huulia kurissa, ett'eivät purskahtaneet
nauruun tämän narrimaisen ihmisen silmien edessä, nauruun, joka itkuksi
muuttuisi -- toisen narrimaisen ihmisen kohtalosta.

"Kiitän teitä huolenpidostanne. Jos teidän on aikomus sopia junkkeri
Elemér'in kanssa, niin olisi parasta sitä ennen antaa Béltekylle siitä
tieto".

"Olette oikeassa. Meidän välinen oikeuden-käynti on lakkautettava.
Siitä syystä olen tarjoava helpoimmat ehdot. Sanokaa se Béltekylle.
Hierokaa kauppaa hänen kanssansa".

       *       *       *       *       *

Andjaldy meni Béltekyn puheille.

Minkä vastauksen hän sai nuorelta lakimieheltä, sitä ei hän koskaan
sanonut Ferdinand Harter'ille, se oli sulaa törkeyttä.

"Tuo vanha kettu tahtoisi sopia nyt, eikö niin. Nyt kun hän on syössyt
päänsä seinää vasten, Nyt kun hän ei enää voi kerskailla korkeilla
ystävillään. Mutta nyt ei sovinto tule kysymykseen enää. Pysykäämme nyt
kauniisti oikeuden uralla. Menkäämme ryöstöön asti. Nyt kun taistelemme
samoilla aseilla, saadaan nähdä ken voittaa, ja nyt hänen pitää maksaa
myöskin kustannukset oikeuden-käynnistä. Nyt ei hän enää lähetä minua
Smyrnaan, Kalkuttaan ja Amerikaan todistuksia koronkiskojilta
hankkimaan! Nyt meidän jo sallitaan katsoa toisenkin myyrän tileihin,
Hyvä, että isku on kerran kohdannut noita suuriakin herroja!"

Siihen suuntaan keskustelua jatkettiin.

Sen pituinen se. -- Semmoinen on maailman palkinto!

Andjaldy sanoi esimiehelleen, ett'ei hän aikonut jättää häntä ennenkuin
nämä tärkeät asiat selville saataisiin, Lemming'in ja Elemér'in asiat.
Siihen asti herra valtioneuvos varmaankin tarvitsi hänen halpaa
apuansa.

Tarjoukseen ilolla suostuttiin. Lemming'in asia oli vielä sangen
vaikea.

Se 5,000 tukatin velka, jonka Harter oli tuomarin edessä sitoutunut
maksamaan, oli vaadittaessa suoritettava; mutta nyt oli pahaksi onneksi
huono vuosi. Maatavaralla ei ollut mitään hintaa. Monta muuta
seikkaa tuli lisäksi. Herra Harter'in piti vielä tehdä tiliä yleisten
tarkoituksien hyväksi annetuista rahoista; tarvitaan aikaa niistä
selville päästäkseen -- ja yksi ihminen; aikaa ainakin tulevaan
elonkorjuusen asti, ja yksi ihminen, joka hankkii rahoja tulevan vuoden
sadon nojalla, sillä saattaahan olla niinkin, että rahat ovat hukatut,
ja että täytyy toisia sijaan hankkia. Sellaisessa tilassa oleva
henkilö, varsinkin jos hän on ylhäinen herra, ei aina voi tietää,
suuria rahasummia pidellessään, kuinka paljon hän on edeltäpäin
maksanut vedensulkuja varten ja kuinka paljon kaunottarien hyväksi on
mennyt. Voihan hän ne summat aina palkita.

Suurin onnettomuus oli ett'ei Elemér ollut löydettävissä. Milloin oli
hän Wien'issä, milloin matkusti Englannissa, ei kukaan tietänyt missä
asioissa. Oliko hän siirtolaisten asian-ajajana vai tuottiko todellakin
maanviljelyskoneita? Ei kukaan sitä varmuudella tietänyt, ja sekä
Andjaldy että Bélteky olivat liiaksi viisaat sitä ilmoittamaan, jos
tiesivätkin. Ainakin he Harter'ille sanoivat, että etsivät Elemér'iä
kuin nuppineulaa.

Mutta Harter ei enää voinut sitä surun taakkaa kantaa, ett'ei ollut
poikansa kanssa sovinnossa. Omatunto vaivasi isän sydäntä.

Tietysti, se kuului Malvinan ehtoihin, joista riippui hänen
palaamisensa Harter'in taloon.

Ei Lemmingiäkään ilman syytä niin kauan ahdistettu. Häneltä varmaankin
viedään viimeinenkin groschen, mikä kenties vielä ikäänkuin _materia
peccans_ liikkui hänen kassansa suonissa.

Harter sentähden ei voinut toivoakaan tapaavansa Malvinaa.

Rouva on jo melkein hänen omansa, hän ojentaa jo kättänsä hänelle, hän
on, niin sanoaksemme, saanut hameenhelmasta kiinni, vaan perillä hän ei
vielä ole; että aukko tämän päivän ja huomisen välillä voi olla niin
suuri!

Mutta tuo kaunis rouva on aivan oikeassa, kun ei hän ota vastaan
Harter'ia.

Mitähän maailma sanoisi siitä? Se olisi yleisen mielipiteen
pilkkaamista, jos rouva, sill'aikaa kuin hänen miehensä on
vankeudessa -- hänen vakuutuksensa mukaan ilman syyttä -- käyttäisi
sitä tilaisuutta palataksensa entisen miehensä luo? Semmoista ei
indianienkaan siveys kärsisi.

Harter'in oli siis ensiksikin odottaminen kunnes Lemming oli vapaa.
Niin hän nimittäin arveli. Ja tietysti sovinto Elemér'in kanssa ei
ollut niin välttämätön antaumisen ehto. Lupauksessa on kyllä. Rouva voi
tyytyä siihen, että hän kunnia-sanallansa on luvannut sopia poikansa
kanssa.

Niin kului viikkoja, kului kuukausia ja Lemming oli yhä vielä siinä
suuressa parannuslaitoksessa, jossa kunniaan isketyt haavat
parannetaan. Ja parannuskeinot olivat kovia. Kun yksi haava
oli umpeen saatu, heti huomattiin toisessa paikassa uusi, ja uutta
plaasteria tarvittiin taas. Nuo plaasterit olivat kirotun kalliita!
Jospa niitä vaan saisi!

Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin terveenä uloskirjoitettiin tuosta
kunnian-sairashuoneesta, terveeksi saatettuna ihmisenä, jossa ei
enää mitään vammoja huomattu. Niistä on hän aivan vapaa. Syytökset
olivat perättömät. Herra Lemming vapautettu. Oikeat syylliset ovat
karanneet Galitsian maahan; siellä unkarilainen tuomari tietysti ei
voi vetää heitä oikeuteen, sillä siellä hallitsee toinen Itävallan
maaherra; hänellä on muita asioita hoidettavina, ja koko valtakunnan
ministeriöllä on muuta ajattelemista.

Föhnwald muutettiin erääsen Ulanirykmenttiin Wien'iin.

Siis oli kaikki taas järjestyksessä.

Yleisö sai ajatella mitä tahtoi; sanomalehdissä ei ainakaan puhuttu
mitään kaitselmuksen sallimatta.

Palattuansa kotiin kävi Lemming kaikkein ensimmäiseksi Harter'in luona.

Lemming kiitti häntä siitä palveluksesta, kun Harter oli hänet
vapauttanut tuosta suuresta rotanloukusta.

"Minä en ole sitä ilmaiseksi tehnyt", sanoi Harter.

"Minä tiedän sen! Te tahdotte saada rouvani takaisin. Rouvani on sen jo
ilmoittanut minulle".

Harter ei voinut salata iloansa.

"Mitä on hän teille sanonut, rakas ystävä?"

"On varsin kaunista, että sanotte minua 'rakkaaksi ystäväksenne'.
Rouvani on sanonut minulle, että hän on valmis eroamaan minusta
palataksensa teidän luo. Ja että se voi tapahtua niin pian kuin
molemmat olette palanneet hyljättyyn uskoonne. Mutta se on kaunista,
että sanotte minua hyväksi ystäväksenne kun näin tarjootte käsivartta
rouvalleni ja viette hänet pois luotani".

Harter'inkin mielestä heidän välinsä oli vähän naurettava.

"No me pysymme hyvinä ystävinä kuitenkin", sanoi hän nauraen ja koetti
pusertaa Lemming'in kylmää kättä lämpöseksi.

"Tietysti, erinomaisen hyvinä ystävinä. Älkää vaan unohtako että teidän
ensin pitää maksaa minulle 5,000 tukatia, jotka olette tunnustaneet
olevanne minulle velkaa".

Tämä seikka ei ollut naurettava Harter'in mielestä.

Hän rypistyttikin hetkeksi otsaansa, ikäänkuin hän ylpeytensä
kukkuloilta olisi katsonut tuota kurjaa kauppias-sielua, joka ei
ajattele muuta kuin rahoja ja vaatii maksua siltäkin, joka on hänet
kaivosta nostanut; -- mutta hänen mieleensä juolahti myöskin, että
tällä miehellä oli täysi oikeus vaatia takaisin 5,000 tukatia; hänen
otsansa tuli sileäksi taas ja hän vastasi kylmästi.

"Minä olen maksava teille mitä pikemmin sitä parempi".

"Minulle olisi erittäin mieleen jos se tapahtuisi pian. Huomenna muutan
takaisin Wien'iin. Näyttäisi vähän oudolta jos ottaisin mukaan rouvan,
josta tiedän, että hän tästä päivästä alkaen on la'annut olemasta minun
puolisoni".

"Ai'otteko lähteä Wien'iin?" kysyi Harter kummastuneena.

"Minua ei todellakaan haluta jäädä kasvamaan tähän maahan".

"Mutta odottakaa ainakin kunnes tämä keskinäinen asiamme on selvillä.
Minustakin olisi naurettavaa jos Malvina seuraisi teitä".

"Se riippuu ainoastaan teistä. Jos maksatte minulle tänään mitä olette
minulle velkaa, niin minä huomenna lähden Wien'iin ilman vaimoa, enkä
huoli mitä sitten tapahtuu".

Ferdinand Harter tunsi että kaikki hänen hermonsa vapisivat.

"Minun on tunnustaminen totuus teille. Tällä hetkellä minulla
valitettavasti ei ole käytettäviä rahoja. Minun täytyi tehdä tiliä
yleisistä rahastoista, joiden selvittämiseen en ollut varustettu.
Kreditini on niin kulutettu ett'en tänä päivänä voi hankkia ainoatakaan
tukatia. Viljan hinnat ovat niin alhaiset, että sain myydä polkuhintaan
tämän vuoden sadon. Kauppias, joka sen osti, on kuitenkin vahinkoa
kärsinyt. Tahdoin jo edeltäkäsin sopia ensi vuoden sadon myymisestä;
hän vastasi että tämän vuoden sato vielä makasi makasineissa ja että
hän oli valmis antamaan sen takaisin samasta hinnasta, minkä
oli minulle maksanut. Minun on nyt mahdoton hankkia 5,000
tukatia".

"Hyvä", sanoi Lemming, ja naamansa oli lempeän, hyväntahtoisen
näköinen, "me saamme siis odottaa molemmat".

Sana "me saamme odottaa!" oli silloin ministeri Schmerling'in mainio
puheenparsi ja sangen suosittu Unkarissa. Ferdinand Harter'ia ei se
kuitenkaan miellyttänyt.

"Herrani, minä panen kunniani pantiksi siitä, että tulevana keväänä
maksan summan".

"Kunnia ei ole alttiina", vastasi Lemming. "Minun kunniani on
sattumalta tullut maksamaan minulle 150,000 guldenia. Te ette ole vielä
maksanut kunniastanne mitään".

"Minä annan teille vekselin koko summasta ja jos en määräaikana
maksa, saatte ryöstättää sen minulta säälimättä".

"Kiitän, mutta minä olen vannonut olla käymättä tämän maan oikeuksissa
ainakin tuhannen vuoden kuluessa".

Harter raivostui.

"Mutta sehän on hävytöntä, mitä vaaditte".

Lemming'in tyynyys vaikutti, että raivoovankin mieli tyyntyi.

"Älkää suuttuko, herrani, siitä ei ole hyötyä mitää. Te voitte nimittää
minua jokaisen kapulan mukaan hirsipuussa, alhaalta ylös asti, olen
siihen tottunut, se ei vaikuta minuun. Minä en ole vastaava siihen
mitään, en ai'o käräjiä käydä, vielä vähemmin miekkailla, vaan
kuunnella ääneti, pistää sen muiston taskuuni muiden suloisten
muistojen sekaan ja ottaa ne mukaani -- huomenna, aivan varmaan
huomenna. Rouvankin otan mukaani huomenna, aivan varmaan
huomenna".

"Mutta sehän on väkivaltaa".

"Jos se on väkivaltaa, niin voitte sitä estää. Minä en matkusta
incognito, minä en harjoita mitään yöllistä naisen ryöstämistä
suljetuissa vaunuissa; -- lähden aamu-junassa selvällä päivällä. Tulkaa
odotussaliin katsomaan, vedänkö rouvaani kädestä pois mukaani; ja jos
huomaatte vähintäkään väkivaltaa, niin huutakaa polisia. Oh meillä on
oiva polisi! Käskekää vangita minut vaimoni ryöstäjänä. Mutta älkää
häntä puhutelko, herrani, sillä tänään minä määrään, kenenkä kanssa
rouva Lemming saa puhua ja kenenkä kanssa hänen täytyy olla puhumatta.
Jos tulette maksamaan velkanne otan teidät vastaan mielelläni, mutta
vaimoni kosijalta minulla on oikeus sulkea ovi. Tulkaa siis luokseni
maksajana, niin velka kuitataan. Mutta siihen asti -- minun on kunnia
nöyrimmästi kumartaa". Ja hän meni.

Harter'in koko ruumis vapisi vihasta. Yksistään se ajatus, että tuo
ihminen nyt veisi rouvan mukaansa, saattoi hänet epätoivoon. Miksi ei
hän pyytänyt saada Malvinaa palajamaan luoksensa sill'aikaa kuin
Lemming oli vankeudessa! Nyt tämä vapautettu konna sulkee häneltä tien
ja tahtoo rahojansa ensin.

Harter riensi Andjaldyn luo.

"Ystäväni Eemil", hän sanoi hengästyneenä. "Minä pyydän teitä taivaan
tähden; jos olette tahtonut tehdä minulle hyvän palveluksen, niin
tehkää se nyt ja minä tulen olemaan teille ijankaikkisesti kiitollinen!
Hankkikaa minulle illaksi nuo 5,000 guldenia, joita olen Lemming'ille
velkaa. Hän aikoo huomenna lähteä Wien'iin ja minun on kunniani kautta
hänelle maksaminen ennen lähtöänsä. ymmärrättekö, se on kunniavelka.
Koko kunniani on kysymyksessä".

Andjaldy tiesi varsin hyvin, mitä oli kysymyksessä.

Hän sanoi kohta menevänsä läpi koronkiskojien valtakunnan.

"Älkää säästäkö, maksakaa mitä korkoja hyvänsä. Hankkikaa vaan minulle
rahoja".

Andjaldy tiesi jo edeltäpäin mitä hänen oli vastaaminen esimiehelleen
kun illalla palasi retkeltänsä; hän antoi Harter'in kuitenkin heilua
taivaan ja maan välillä. Hänestä oli oikein hupaista ottaa tämä toimi
ja ajatella, kuinka Harter luki minutit siksi kun hän palasi, minutit
tulivat Harter'ista olemaan pitkiä tuntia, odottaessansa korppia, jonka
hän oli päästänyt lentämään.

Korppi palasi todellakin illalla,

"Onko teillä rahoja mukananne?"

Muuta hän ei kysynyt.

"Ei mitään, eikä niitä tulekaan!" oli järkähtämätön vastaus.
"Kauppa-maailmassa on maanjäristys. Etevin ja vanhin pankiri-huone
Wien'issä on mennyt kumoon ja vetänyt mukaansa kaikki valtakunnan
rahamiehet. Miljonien omistajat heittävät toinen toisen kumoon kuin
keiliä. Säikähdys on täydellinen. Ei kukaan tiedä, elääkö hän
huomiseksi vai nouseeko kuolleena. Jokaisen rahasto ja salkku
sulkeutuu. Raha-ihmiset katsovat sitä loukkaukseksi jos joku tahtoo
heiltä lainata. Niin, me saamme varmaankin huomenna tai ylihuomenna
vastaan koko joukon omia protesterattuja vekseleitä, joihin
konkurssipesien velkojat ovat kyntensä iskeneet". Ferdinand Harter
vaipui masentuneena nojatuoliinsa.

"Oi, te ette tiedä". hän änkytti kuumin huulin, "mitä minä kadotan jos
en voi huomenna maksaa 5,000 tukatia".

Andjaldy oli viattoman näköinen niinkuin hän ei todellakaan tietäisi
mitään siitä. Siinä hän seisoi nöyrässä asemassa, otsa kuumana,
esimiehensä edessä. Mutta itse luuli hän seisovansa esimiehensä edessä
pilkkanauru huulillaan ja lyövänsä Harter'ia olkapäälle, huutaen tuolle
kurjalle:

"No, kuinka on _toisen ehdon_ laita?"

"Oletko jo poikasi kanssa sopinut?"

"Ja mitä muuta tuossa tuoksuvassa kirjeessä seisoo?"




22 Luku.

Eläin, jolla on sielu.


Bilágoschin perhe osasi niin hyvin haudata itsensä, ett'ei kukaan
löytänyt heidän hautaristiänsäkään.

He lähtivät Wien'iin, joka on tarpeeksi suuri hautausmaa niille,
joita ei kukaan tunne. Sielläkin Ilonka elätti koko perhettä, mutta ei
opetustunneilla, vaan käsitöillä. Tuntien antaminen on vähän vaikeata
kauniille tytöille. Ei kukaan usko että he ainoastaan harjoittavat
kielioppia. Heidän kauneutensa on heille huonona passina ja he joutuvat
aina epäluulon alaisiksi.

Sitä paitsi äiti ei enää olisi häntä luotansa päästänyt; Ilonkan oli
sentähden hankkiminen itselleen senlaista työtä, jota voi kotona
tehdä, ja semmoista hän saikin. Se oli vaikeanlaista työtä,
jonka ääressä ruusut kaunottaren poskilta pian kuihtuvat. Eräs
hautaustarpeiden makasini "entreprise universelle des pompes
funebres" tilasi häneltä korko-ompeluksia surupukuja varten. Hän rupesi
tähän työhön, koska sai siitä parhaimman ansion, jotta hänen rakkaiden
omaistensa niin muodoin ei tarvinnut nälkää kärsiä. Ei ole perätöntä
että ne henkilöt, jotka muutamien vuosien kuluessa tätä työtä tekevät
yhtä mittaa, tavallisesti tulevat sokeiksi. Tuo ijankaikkinen
neulominen mustalla turmelee silmät, mutta joku siihen työhön ryhtyy,
hän aina luulee, että hänen silmänsä kestävät paremmin kuin muiden.
Usein oli työ hyvin kiireellistä, kun joku mahtava herra oli katsonut
sopivaksi kuolla. Sellaisissa tilaisuuksissa Ilonka sai tehdä työtä
myöhään yöllä, jotta ylhäisen naisen koristetut liepeet valmistuisivat
maahanpaniaisiksi. Silloin hän saattoi ansaita 5:kin guldenia päivässä.
-- Mutta kyllä hänellä olikin rahoja tarpeen.

Elämän tarpeet ja huoneen vuokra ovat kalliit; ja kuitenkin ruoka
oli niukkaa ja asunto kurja, kostea synkkä huone pihan puolella. Ja
sairauden kohtauksia toinen toisen perästä. Hänen isänsä oli henkisesti
ja ruumiillisesti halvautunut; pieni veli joutui Wien'issä vallitsevan
lapsia murhaavan ilman-alan uhriksi; äiti valitti että rintansa oli
hukassa, että kärsi hengen-ahdistusta ja sydämen tykytystä. Syyksi
siihen katsoi hän sitä, kun oli nouseminen neljiä rappusia myöten,
johon ei hän ollut tottunut.

Ilonka yksin säilyi taudeilta. Ne eivät koskettaneet hänen kaunista
ruumistaan eikä hänen kaunista sieluansa. Ei häntä vahingoittanut huono
ilma, huono ruoka eikä ankara työ. Hän oli ikäänkuin kullasta tehty,
joka palanen. Hän oli vielä ihanampi, vielä kirkkaampi tässä kurjuuden
synkeässä ilmassa. Ei hänen suojelus-enkelinsäkään voinut kuulla
huokausta hänen huuliltansa kaikesta tästä kärsimyksestä.

Luonto oli paitsi sitä antanut hänelle sen ominaisuuden että, vaikka
hänen pukunsa olisi ollut kuinka yksinkertainen, tuo syntyperäinen
ylhäisyys näkyi kaikista hänen liikunnoistaan ja ilmoitti maailmalle,
että hän oli hieno nainen.

Hänen äitinsä pelkäsi työn paljouden häntä uuvuttavan, mutta Ilonka
lohdutti häntä sillä, että kun Herra panee taakan hartioillemme, Hän
myös antaa voimaa sitä kantamaankin.

Ja hän olikin saanut kumpaakin tarpeeksi.

Viimein äitikin sairastui ja oli aina vuoteen omana. Kolme sairasta
makasi siis huoneessa, jossa Ilonka teki työtä. Saapuville kutsuttu
lääkäri selitti että ensimmäinen parannuskeino oli poismuuttaminen
asunnosta, joka oli niin kostea, että terveinkin ihminen siinä
sairastuisi. Ilonkan täytyi siis pitää huolta toisesta asunnosta. Tämä
ei ollut helppo tehtävä hänelle, koska paitsi sitä, että oli vaikea
saada huoneita näin tavattomalla muuttoajalla, siihen tarvittiin
rahojakin, kun huoneiden vuokra oli maksettava edeltäpäin.

Nyt Ilonka sai ankaralla tavalla oppia mitä tuo suuri sana "minä itse"
merkitsee.

Kolmen sairaan hoitaminen yht'aikaa, istuminen neulomapöydän ääressä
aamusta iltaan, hankkiakseen kaksinkertaisella ahkeruudella
kuukausrahat, ja lisäksi vielä uuden asunnon hakeminen, se ei ole
helppoa.

Kaikki tuli kuitenkin toimitetuksi. Tuo "minä itse" saa paljon aikaan.

Hän sai työtä toista vertaa enemmän kuin ennen, hän teki työtä yöt
päivät pääksytysten, hän sai kuivan ja sopivan asunnon, joka oli
ensimäisessä kerroksessa, ainoastaan rahoja vuokran maksoa varten
puuttui.

Mutta nekin tulevat. Lauantaina hänellä on työ valmiina ja silloin hän
saa niin paljon rahaa, että sairaitten kanssa voi muuttaa uuteen
asuntoon.

Lauantai-illaksi oli hän töin tuskin saanut tehtävänsä tehdyksi ja
myöhä oli jo kun hän läksi viemään työnsä pois.

Kaikki kolme sairasta olivat levottomat hänen tähtensä. Isä oli
raivoissaan ja huusi kovasti; äiti makasi kuumeessa, näki aaveita
kaikkialla, ja pieni veli piti itkien hänen kaulastansa kiinni eikä
tahtonut häntä päästää.

Ilonka rauhoitti vaivalla nuo kolme. Hän lupasi kohta tulla takaisin,
hän meni vaan kadun kulman ympäri ja oli pian kotona jälleen.

Hän riensikin niin paljon kuin jaksoi valmiin työn kanssa tavalliseen
tilauskonttoriin. Hänen astuttuansa sisään, eräs tuntematon herra
vastaan-otti häntä kysyen: "mitä tuotte, neitini?"

"Tilatut korko-ompelukset. Tässä on rätinki niistä, pyydän kuittia ja
maksua, sillä minulla on kiire".

"Hm, hm", äänsi tuntematon herra ottaessaan työn. "Rakas lapseni,
minä en nyt voi antaa teille kuittia, sillä täällä on juuri mullistus;
mutta voin antaa teille kirjoituksen, jossa tunnustetaan, että olen
vastaanottanut työnne".

"Täytynee tyytyä siihen".

Tuo tuntematon herra piirsi muutamia variksenjalkoja paperi-liuskalle
ja ojensi sen hänelle.

"Pyydän teitä nyt maksamaan saatavani".

Tuo tuntematon herra katseli rätinkiä ja antoi sen sitten takaisin.

"Niin, rakas neiti, 'Entreprise universelle des pompes funebres'
on tänä aamuna laannut suorittamasta sitoumuksiaan ja kassa on nyt
suljettu".

Sitä Ilonka ei ymmärtänyt.

"Kuinka se on mahdollista?"

"Rakas lapseni, se on pitkä juttu. Ettekö tiedä siitä mitään?
Puhuuhan koko kaupunki siitä. Tottahan olette kuulleet puhuttavan
rikkaista Arnstein'istä ja Eskeles'estä? No, niin, nämä tekivät eilen
konkurssin ja vetivät mukaansa A. Meiser'in; A. Meiser saattoi häviöön
B. Meiser'in ja B. Meiser C. Meiser'in. Eilen menivät kupperikeikassa
toinen pankiri toisen perästä; tänään tukku-kauppiaat heitä seurasivat
ja huomenna heitä seuraa arvattavasti maito- ja ruokakauppiaita.
Jokainen, jolla on hyvämaineinen kauppanimi, rientää sulkemaan
puotinsa. 'Entreprise universelle des pompes funebres' tekee niin kuin
muut eikä maksa enää mitään".

"Mutta kuinka se on mahdollista, että jätetään maksamatta tilattu työ".

"Rakas neitini, niinpä on laita. Tiedättekö mitä? Kirjoituttakaa
velkojien luetteloon, mitä teidän tulee saada; 8 tai 9 vuoden kuluttua
konkurssi on selvillä; jos silloin on mitään jälellä konkurssipesässä,
niin te varmaankin olette niiden joukossa, jotka ovat uteliaat
tietämään, montako kreutzer'iä saavat guldenista".

Sen sanottuansa kääntyi tuo tuntematon herra pois, ikäänkuin olisi
sanonut sukkeluuden, tyytyväisesti hymyillen ja jättäen Ilonkan
päätettäväksi, tahtoiko mennä tiehensä vaiko jäädä tuntemattomien,
sydämettömien silmäysten esineeksi. Ilonka sanoi vaan: "mutta, herrani,
minä olen tänne rahanvartijan huostaan jättänyt 40 guldenia, sillä,
kuten tiedätte, sitä vaaditaan niiltä, jotka tekevät kotona työtä.
Nehän ainakin takaisin saanen?"

"Epäilemättä, neitini; 8 tai 9 vuoden kuluttua saatte nekin.
Sentähden pitää teidän valvoa niitä. Ehdoitan teille oman
asian-ajajani, toht. Slempelmeijer'in; hänen prosessi-kustannuksensa
eivät tule nousemaan yli 100 gulden'in".

Ilonka horjui tunnotonna ovea kohti. Viimeinen ropo oli lyöty hänen
kädestänsä.

Oi kuinka huonoja ihmiset ovat! ne varastavat kerjäläiseltäkin.

Oli jo myöhäinen ilta ja hänen olisi pitänyt mennä kotiin; hänen
rakkaat sairaansa olivat jo kauan odottaneet häntä, he odottivat
lohdutusta ja lääkkeitä ja hänen hymyänsä. Vaan kuinka hän nyt
voisi palata heidän luo. Ei hänellä ole lohdutusta, lääkkeitä. Hänellä
ei ole enää äyriäkään, eikä ole toivoa saada työtä lähimmässä
tulevaisuudessa; heillä ei ole leipää päiväksikään!

Ihmis-virta, joka kaduilla pauhasi, veti häntä, tuota tunnotonta,
myötänsä. Hän ei tietänyt itsekään, mihin se kaikki vei, mitä tietä hän
kulki tai mitä etsi.

Ohitse menevien sanat sattuivat välistä hänen korvaansa. Kaikki
puhuivat yleisestä häviöstä, kurjuudesta, karkaamisesta. Muiltakin oli
syytä epätoivoon, eikä ainoastaan hänellä.

Ihmis-virta vei hänet kanavan rannalle; siinä hän kuljeksi
aikomuksitta, ajatuksitta, tunnotonna. Yhdessä kohden oli suuri
väentungos. Toinen kysyi toiselta, mitä oli tapahtunut. Jotkut tiesivät
jotain. Erään vanhan kauppiaan kerrottiin juuri hypänneen kanavaan; hän
nostettiin sieltä, mutta oli kuollut. Hän oli kadottanut koko
omaisuutensa eilispäivän vara-rikkojen kautta.

Ilonka näki neljän työmiehen kantavan ruumista lähimpiin vaunuihin.
Hänellä oli pitkä harmaa tukka ja taaksepäin kallistuneesta päästä
tippui vettä kadulle. Ällistynyt ihmisjoukko seurasi itsemurhaajan
ruumista, saadakseen nähdä, mitä sitten seuraisi. Ilonka jäi yksinänsä
seisomaan kanavan partaalle tuohon turmiolliseen paikkaan, mistä
itsemurhaaja juuri oli nostettu.

Ja hän ajatteli itsekseen, eiköhän tuo ihminen ollut oikeassa?

Hän nojautui aitaa vasten ja katseli kanavan veteen. Kaasulyhtyjen
liekit liehuivat tuulessa ja niiden varjot heiluivat tummalla
vedenpinnalla.

Ja tuossa tummassa vesipeilissä tyttö näki epätoivon kaikki
kauhistukset: kurjimman kurjuuden kaikille niille, joidenka edestä oli
taistellut yli-inhimillistä taistelua; inhoittavan ja kavalan maailman
vääryyksineen; niiden kamalat kasvot, jotka vainosivat kauneutta; kovan
vuoden, joka ei elättänyt niitä matosiakaan, joille edeltäjät olivat
hengen antanet. Ja tytön sydämessä syttyi outo halu tiedustelemaan mitä
tuon mustan veden-pinnan alla löytyi. Kenties parempi maailma? Kenties
uusi elämä? Kenties tyhjyys? Kahdesti jätti hän tuon paikan, kahdesti
hän palasi katsoakseen uudestaan alas mustaan vesi-peiliin, jossa
lyhtyjen vapisevat varjot liehuivat kuolleitten märän haudan päällä. Ja
hänen otsaansa poltti se ajatus, joka sielussa kyti; hän riisui
päästänsä hatun ja ripusti sen aidalle. Kuinka hyvä olisi päästä
elämästä!

Silloin joku tarttui hänen käteensä ja outo ääni tervehti häntä hänen
nimeltään.

"Hyvää iltaa, neiti Ilonka!"

Säikähtyneenä hän katsoi taaksensa ja näki aivan tuntemattomat kasvot.
Oli 40 vuoden ikäinen, parraton mies, jonka kasvoista loisti niin hyvä
sydän ja semmoinen hyväntahtoisuus, että Ilonka ehdottomasti ojensi
hänelle kättä.

"Te ette tunne minua nyt ja kuitenkin olette nähnyt minua kerran hyvin
likeltä vaikka naamani kenties nyt on vähän inhimillisempi. Minä olen
tuo Hans Katzenbuckel".

"Ah!" Ilonka vastasi siihen puserrukseen.

"Juuri tuo Hans Katzenbuckel, joka oli epätoivoissaan, muistanette, ja
joka tahtoi tappaa itseänsä sekä penikoitansa ja jonka te, hyvä neiti,
pelastitte helvetin kidasta, muistatteko?"

"Muistan".

Mies päästi Ilonkan käden.

"Ja se pikku hevonen, jonka minulle annoitte, on tuottanut minulle
paljon onnea. Se oli todellinen aarre minulle. Sen kautta tulin
mainioksi; nyt olemme molemmat täällä sirkuksessa ja meillä on hyvä
palkka. Minä olen ahkerasti kysellyt teitä, sillä tahdoin maksaa
velkani, ja kuulin, että onnettomuus vaivasi perhettänne ja ajoi sen
tänne. Teidän äitinne on sairaana, eikö niin?"

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Ilonka kummastellen.

"Siitä kun kävelette näin yksinänne illalla; varmaankin äitinne on
sairaana".

"Tosi kyllä".

"Te elätätte itseänne neulan avulla, eikö niin?"

"Mikä saattaa teidät siihen päätökseen?"

"Rikki pistetyt sormenne, joita pidän kädessäni. Arvattavasti olette
nyt ollut työnteettäjän luona, vaan ette ole tavannut häntä kotona. Nyt
moni on samassa tilassa. Monta työtä-tekevää tyttöä seisoo nyt
odottamassa, että ovi avattaisiin, joka lauantai-iltana suljettiin
heidän jälkeensä. Oletteko kentiesi eksynyt? Missä asutte?"

Ilonka ilmoitti hänelle asuntonsa.

"Oi sinne ette löydä yksinänne takaisin. Sallitteko minun saattaa teitä
kotiin äitinne luo?"

Ilonka hengitti syvään. Ahdistava tuska irtauntui hänen rinnastaan. Hän
läksi matkalle saattajansa kanssa.

"Neitini", sanoi pajazzo, "minä olen velkaa teille paljon, mutta
se ei ole minun vikani, ett'ei se asia ole selvillä, sillä minä en
voinut löytää teitä. Onnellinen sattumus on saattanut minut perille.
Tulen juuri sirkuksesta näytännön loputtua. Nyt nimeni ei ole Hans
Katzenbuckel, olen nyt ranskalainen ja nimeni on Trésor. Näyttelen
joka päivä pikku hevosenne kanssa. Tiedättekö minkä arvoinen pikku
hevosenne on? Olen teille hyvin kiitollinen, jos myytte sen minulle
500 gulden'ista".

Ilonka hämmästyi. Niin paljon rahoja!

"Olen lahjoittanut teille sen hevosen", hän sanoi. Hän oli vielä ylpeä.

"Mutta minä en koskaan ole sitä lahjaksi ottanut. Muistattehan, neiti,
että sanoin Hans Katzenbuckelin maksavan hevosen, kun voi, ja nyt
minä voin. Minä olen herra, minulla on yhtä hyvä palkka kuin
sektioni-neuvoksella ja minua rakastetaan enemmin kuin semmoista.
Mutta teillä on perhe, jolle voi olla hyödyksi, jos vanha lainaaja
tulee sanomaan, että hän on valmis velkansa maksamaan. Eikö niin? Siis
sovittu: pikku hevosen hinta on 500 gulden'ia".

"Ei, herrani! kun minä sen annoin teille, ei se ollut 100 guldenin
arvoinen. Minä ymmärrän sitä asiata".

"Ei suinkaan, neitini, ette ymmärrä siitä mitään; no niin, hevosen pään
ja säärien arvon. Vaan, näettekös, tällä hevosella on sielu ja te
olette herättänyt hänessä sielun. Tiedättekö, neiti, joka eläimellä on
sielu, suurempi tai pienempi, niinkuin ihmisilläkin. Moni eläin on
tyhmä koko elin-aikansa; samoin moni ihminenkin. Jos eläintä
nuoruudesta asti kohdellaan niinkuin se olisi ihminen -- puhutaan sille
lempeästi ja selitetään miksi sen tulee tehdä niin taikka näin,
vältetään lyömistä ja syytöntä törkeyttä, silloin herää eläimen sielu.
Meidän virkamme on herättää eläimissä sielu. Oi se on kaunis työ, se on
enemmän kuin työtä, se on taidetta, se on tiedettä! On yhtä monta
eläin-luonnetta ja kasvatus-tapaa kuin eläimiä. Mutta joka asiata
ymmärtää, hänen työnsä ei ole turha, eikä hän ole pannut työtänsä
hukkaan. Toisessa eläimessä on humoria, toisessa jaloa intoa; toinen on
naiivi, toinen filosofillinen. Teidän pikku pony-hevosenne on suurempi
humoristi kuin minä itse, ja paras todistus siitä, että sillä on sielu,
on se, että se on suuri rahamies! Oi, teidän täytyy kerta nähdä kun
minä mainion atrian jälkeen -- minä ravintolan-pttäjänä, hän vieraana
-- annan sille rätingin, kuinka se silloin liitu-palasella, joka on
kavioon pistetty, kirjoittaa taululle ne summat, jotka minä mainitsen,
ja kuinka se viimein tarkasti laskee ne yhteen ja kirjoittaa alle
oikean summan, niinkuin kirjanpitäjä ainakin. Yleisö tätä katsellessaan
taputtaa raivokkaasti käsiänsä. Teidänkin pitää tulla jo huomenna. Minä
tiedän, että kiellätte rakkaan äitinne sairauden tähden. Mutta sitten
kun hän on parantunut. Minulla on kahdentoista vuotias tytär, joka jo
köydellä tanssii; hänet lähetän teidän luoksenne ja näytännön jälkeen
itse saatan teitä kotiin. Te saatte oivallisen paikan, johon
ihmisjoukko ei tunkeu ja josta voitte likeltä katsella eläimiä. Meillä
on mainiot eläimet. Teidän pikku ponynne on kuitenkin enimmin
rakastettu kaikista. Aivan välttämätöntä on että saatte nähdä sitä,
jotta huomaisitte minkä arvoinen se on; sillä muuten puhun kenties
kuuroille korville ja te luulette minun laskevan leikkiä kun tarjoon
500 tuosta pienestä veitikasta. Ja tämä hinta on kuitenkin hyvin
alhainen. Antaisin teille kohta koko summan, mutta tietysti
herra Trésor ei pidä koko _trésor'ia_ (= aarretta) taskussansa; mutta
viisikymmentä guldenia luulen lompakossani olevan; pyydän teitä, minun
edukseni, ottamaan ne käsirahaksi, sillä pelkään, että joku tarjoo
teille enemmän, jos tulee tietyksi, että hevonen on teidän. On
kilpakosijoita, jotka maksaisivat suuret summat, riistääkseen meiltä
tämän erinomaisen hevosen; ottakaa sentähden, hyvä neiti, tämä summa
aluksi; totta tosiaan, jos te huomenna näette hevosen, niin sanotte
itseksenne: 'tämä hevonen on miljonan arvoinen', ja silloin minä saan
rukoilla teitä antamaan anteeksi 999,500".

Ja hän pakoitti Ilonkaa ottamaan sen setelitukun, jonka hän otti
taskustansa.

"Hyvä", sanoi Ilonka, "minä otan rahat, sillä tarvitsen niitä, niin,
minä tunnustan, että jos te ette olisi tullut, minä kenties olisin
noudattanut epätoivon ääntä, sillä kotona minulla on kolme sairasta
vuoteen omana, isä, äiti ja veli, ja kurja petos on minulta ryöstänyt
työni palkan. Te saatoitte minut pois epätoivon syvyydestä, jota nyt
kauhistuen huomaan. Uskonpa, ett'ei Jumala ole sallinut tämän suotta
tapahtua, ja alan toivoa, että nyt seison tiehaarassa, mistä parempi
elämä alkaa. Oi entinen onkin kauhea ollut. En ole valittanut siitä
kenellekään, sillä omaisilleni en ole tahtonut sitä sanoa; mutta
elämäni on ollut jokapäiväistä kuolemista, josta taas olen henkiin
herännyt. Sallikaa minun pusertaa rehellistä kättänne. Te, vieras,
tuntematon komediantti, olette minun ainoa, todellinen, omaa voittoa
pyytämätön ystäväni! Oi olkaa vastakin ystäväni. Koko maailma on minut
pois hylännyt ja ainoastaan te ojennatte minulle kättä, joka ette ole
minulle velkaa mitään muuta, kuin muistoa hyvästä sanasta, mikä aikoja
sitten on haihtunut".

Tyttö purskahti itkuun. Ei ole soveliasta itkeä kadulla; mutta tänä
iltana oli Wien'in kaduilla itkeviä muitakin, ja ohitse-menijät
ymmärsivät, että siihen oli syytä.

"Nyt jääkää hyvästi; tästä löydän kyllä yksinänikin kotiin, myös täytyy
minun poiketa aptekiin, ja siellä saan odottaa. Ja sitten minun on
maksaminen edeltäpäin vuokra uudesta asunnosta, johon huomenna muutan
omaisteni kanssa. Jos huomenna lähetätte pikku tyttärenne luokseni,
niin sallitte kai, että minä häntä sisarena tervehdin?"

"Oi, neitini!"

"Tahdon mennä, minne te neuvotte".

Pajazzo vastasi ylpeän näköisenä:

"Niinpä voittekin tehdä, neiti, sillä kuperikeikkaa heittävä pajazzo
seisoo päälaellaan yleisön edessä, mutta yleisön keskellä käy hän pää
pystyssä; silloin maalaa hän naamansa punaiseksi, mutta pestyänsä
maalin pois, ei ole hänellä syytä punastua kenenkään edessä; olkoon se
Jumalan edessä sanottu".

Pajazzon tytär, joka köydellä tanssii, on paremmin suojeltu kuin
ruhtinaallinen nainen, joka häntä loge'istaan katselee.

Ilonkan äiti oli jo kauan ollut tuskissaan tyttärensä viipymisestä, kun
tämä viimein kotia tuli. Ilonka kertoi äidilleen kaikki.

Rouva Bilágoschi virkistyi. Yhtä ankarasti, kuin moitti niitä
kelvottomia, jotka olivat pettäneet hänen tytärtänsä viikkopalkan
suhteen ja ryöstäneet häneltä säästörahat -- yhtä kuumasti hän kiitti
pajazzoa, joka oli korvannut vahingon. Tuon oivan miehen ystävyyteen
ei sopinut olla suostumatta! Äiti itse kehoitti tytärtänsä menemään
näytäntöä katsomaan huomis-päivänä. Ei kotona mitään onnettomuutta
tapahdu hänen poissa-ollessaan.

Tuo hyvä rouva oli niin virkistynyt, että Ilonka jo seuraavana päivänä
luuli häntä terveeksi. Hän nousi nimittäin varhain ja oli avullisna
muuttamisessa uuteen asuntoon.

Tämä asunto oli siisti ja sievä. Suuri kaunis huone, lautaseinällä
jaettu kahtia, jotta oli kuin kaksi huonetta. Molemmat ikkunat olivat
komeaan, kauniisen puutarhaan päin. Oli tosin kielletty menemästä
tuohon puutarhaan, mutta ei kukaan voinut estää akaatsia-puita
tuoksullaan täyttämästä puutarhan vieressä asuvien huoneita.

Huonekaluilla sisustaminen ei paljon vaivaa maksanut, päivällis-aikana
kaikki oli valmista.

Lääkäri oli ollut oikeassa. Asunnon muutos, mahdollisuus elää paremmin
osoittivat olevansa parhaat lääkkeet Ilonkan sairaille. Maailmassa
on monta tautia, joissa oikeastaan suru hermoja kuluttaa, ikäänkuin
vapautta vaativa sielu pyytäisi heittää päältänsä ruumiin siteet.

Vanha Bilágoschi ei tahtonut koskaan luopua ikkunasta, hän oli niin
mieltynyt puutarhan kukkien katselemiseen, jotka jo kumartuivat maata
kohti; rouva Bilágoschikin oli tänään kuumeesta vapaa ja vakuutti
Ilonkalle, että oli oikein terve.

Iltapäivä kului onnellisesti; nähdessään iltapäivän auringon ikkunoista
loistavan -- entisessä asunnossa ei auringon sädettä koskaan näkynyt
-- oli elämä hänestä valoisampi. Ehkä päivä vihdoinkin koittaa.

Äiti tahtoi välttämättömästi että Ilonka menisi sirkukseen, sanoen että
se puoleksi oli hänen velvollisuutensa. Viisasta se myöskin olisi: jos
Trésor tahtoi maksaa hänen hevosensa, miksi ei hän siihen suostuisi? Se
apu oli hyvä olemassa, sillä lähimmässä tulevaisuudessa Ilonkan oli
vaikea saada ompelutyötä. Mitä muihin naistöihin tuli, niillä
tuskin saataisiin suolaa leivällensä. Jos siis Ilonka rakasti
perhettänsä, täytyi hänen uhrata tämä ilta. Paitsi sitä Ilonkan äitiä
ei enää vaivannut mikään, ja kaikkeen tähän katsoen Ilonkan oli
velvollisuus mennä huvittelemaan.

Illalla, hyvään aikaan ennen k:lo 7, tuli pajazzon tytär, pieni
kahdentoistavuotias Hermine, hilpeä kultakutrinen tyttö, isänsä
lähettämänä viemään Ilonkaa sirkukseen.

Neiti Hermine oli jo, nuoruudestaan huolimatta, itsenäinen
taiteilija sekä hamppu- että rautalanka-köydellä, ja hän piti
taiteilija-mainettansa sangen suuressa arvossa.

Niinkuin hyvin kasvatettu tyttö ainakin, hän ei tullut yksinään,
vaan veljensä seurassa; hän oli siis uskottu nuoren Frans Trésor'in
jaloon suojelukseen. Frans oli tosin vaan kymmen-vuotias uros, mutta
akrobatina hänellä oli maine semmoinen, että hänen yhteiskunnallinen
asemansa siitä sai tarpeeksi arvoa.

Tyttö, joka heti voitti sekä äidin että Ilonkan sydämen, kertoi tyystin
komediantti-perheen vaiheet siitä alkain kun he arolla kävivät, ja
kuinka viimein hevosineen saavuttivat sirkus-tirehtörin huomion. Hän
kiitti todellisella kaunopuheliaisuudella pienen hevosen oivallisia
ominaisuuksia, ja kertoi kuinka iloisesti se hirnui kun Ilonkan nimi
mainittiin. Nuori Herkules säesti kaikin voimin sisartansa.

Ilonka seurasi ilomielisenä lapsia sirkukseen.

Erittäin hyvä paikka oli Ilonkan käytettävänä näkymön ja esiripun
välillä. Näytäntö huvitti häntä suuresti; sirkusnäytäntöjen vaikutus ei
ole aina niin pintapuolinen kuin miksi sitä luulemme meidän korkealta
kannaltamme; on todellakin ylevätä katsella ihmisruumiin täydellisyyttä
ja eläin-sielun kehkiämis-voimaa.

Varsinkin miellyttivät Ilonkaa nuo mainiot hevoset,
voimistelu-temppujakin hän ihaili; olivathan ne lapsuuden aikana
olleet hänellekin sangen mieluiset, ja niitä hänen oli suureksi osaksi
kiittäminen vakavista hermoistaan ja terveydestään.

Viimein tuli tuo hevonen, jota yleisö riemulla vastaan-otti. Se
näytteli "filosofina", hattu otsalle painettuna, ja oli tulevinaan
ravintolaan syömään: se lukee ruokalistaa, syö, juo, polttaa tupakkaa,
lukee sanomia hyvin suurella valikoima-aistilla valtiollisessa
suhteessa ja laskee viimein yhteen maksettavat päivällisestä. --
Viimein tuli hevosen tehdä koko joukko viisautta osoittavia temppuja,
ennen kuin lopettaisi, mutta pitemmälle kuin maksettavan laskemiseen ei
tuo rakastettava eläin tavallisella tavalla tehtäväänsä tehnyt.

Kun rätinki tuli, "filosofi" jo kävi hajamieliseksi. Hänen silmänsä
tuijottivat yhteen paikkaan ja piippu putosi suusta. Kun pajazzo
sitten piti taulua sen edessä, jotta laskisi numerot yhteen, se näytti
yht'äkkiä tekevän päätöksensä, veti liidulla viivan yli koko rätingin,
hypähti seisoalleen ja syöksi yli pöydän niin että ravintolan-isäntä
tauluineen kaatui.

Yleisö luuli sitä hupaiseksi uutiseksi ja piti tätä leikkiä
oivallisena; mutta kummastukseksi nähtiin "filosofin" juoksevan suoraan
prosceniumia kohti, jossa seisattui erään nuoren tytön eteen ja samalla
laskeutui polvilleen, naurun-tapaisesti hirnumalla muistuttaen
ihmisestä, joka ei löydä sanoja ilonsa osoitteeksi. Se ojensi päätänsä
tyttöä kohti ja sieramista kävi kuuma hengähdys, harjansa se heitti
toiselta puolelta toiselle ja silmät iskivät tulta. Sitten se juoksi
oikullisesti pois ja rupesi kadrillia tanssimaan, siihen temppuun
harjoitettujen komeain hevosten tavalla, jalosti käännellen, sievästi
polvistuen ja astuen laahaavin kadrilli-askelin, jommoista ei kukaan
ennen ollut nähnyt sen tekevän; sitten se nousi pystyyn takajaloilleen,
niinkuin paraiten oppineet hevoset tekevät, ja käveli juhlallisesti
niinkuin jaloimmat oriit. Lopuksi se heittäytyi maahan ja piehtaroi
tavallisen talonpoikaishevosen tavalla, ojensi kaikki neljä jalkaansa
suoraksi ja laski päänsä entisen hallitsijansa jalkojen eteen, niinkuin
menneinä aikoina ja niinkuin olisi tahtonut sanoa: "No, etkös tule
tänne lepäämään?"

Joka ei käsittänyt tätä kohtausta, hän varmaankin oli liikoja tunteita
vailla; pajazzokin seisoi siinä, liikkumatonna, aivan poissa
päiviltänsä; kyyneleet hänen viheriäisillä poskilla ilmoittivat hänen
olevan syvästi liikutettuna.

Ilonkakin oli liikutettu; tuon eläimen uskollisuus nosti kyyneleet
hänenkin silmiinsä. Hän ei kuullut yleisön kummastuksen huutoja eikä
raikuvia suosion-osoituksia, ei nähnyt häneen päin käännettyjä
kiikareita, hän näki ainoastaan lemmikki-hevosensa, ja hänen sydämensä
oli täynnä liikutusta. Kun viimein tuo rakas eläin laski päänsä hänen
jalkojensa eteen, Ilonka unohti ympärillänsä olevan maailman, kumartui
alas, taputti uskollisen hevosen kaulaa ja lausui sen vanhan nimen:
"Tschilla!"

Ikäänkuin sähkö-isku olisi siihen koskenut, hypähti tuo pieni hevonen
seisoalleen ja, tehtyänsä kumarruksen Ilonkalle kummallisen
sivuhyppäyksen kanssa, juoksi se takaisin pöydän luo, josta oli
lähtenyt, ja oli purevinansa pajazzoa muistuttaakseen häntä hänen
velvollisuudestansa; sitten hevonen jatkoi keskeytynyttä näytäntöänsä
kaikkine konstineen.

Tuo, kuten tunnettu, herttainen Wien'in yleisö oli aivan haltioissaan
tämän kohtauksen vaikutuksesta; käsien taputukset ja jalan-polenta
säestivät pony-hevosen temppuja ja tyttö tuli tuhansien silmien
esineeksi. Maksoikin vaivaa sitä katsella. Puna Ilonkan poskilla
tämän katselijajoukon keskellä oli niin suloinen ja luonnollinen,
ja tuo iloinen hämmästys, joka ilmautui hänen kasvoissaan, niin
teeskentelemätön. Ken hän on, kysyi tuhannet äänet toisiltaan.

Näytännön loputtua vastaan-ottivat Ilonkaa Trésor ja hänen lapsensa,
jotka nyt taas olivat ihmisen näköisiä.

"No, mitäs olen sanonut?" huusi pajazzo hänelle loistavin silmin,
"eikö ole se miljonan arvoinen tuo oivallinen pikku hevonen?"

Ilonka vastasi liikutetulla äänellä:

"Minä pelkään, että se on aivan lumonnut minut. Kun se tuli juosten
luokseni, pisti hetkeksi päähäni halu hypätä sen selkään ja ratsastaa
ympäri, niin kuin kaikki muut, kunnes aivan hengästyisin".

"Hei, sepä meille kelpaisi. No ettehän nyt enää katsone tarjoustani
liialliseksi?"

"Minä suostun siihen".

"Tirehtöri kohta paikalla maksaisi teille koko summan, jos myisitte
hevosen hänelle; mutta minä tahtoisin sen omistaa. Tyydyttekö siihen
että minä maksan teille viidennen osan hinnasta joka kuukausi?"

"Saatte siinä asiassa tehdä niinkuin teille paraiten sopii".

Trésor ei salannut iloansa tästä kaupasta.

"Saattepa nähdä kuinka sanomat kilvan kertovat tästä kohtauksesta.
Vieriväthän kyyneleet minunkin viheriäisiä poskiani myöten".

Trésor haetti vaunut ja kaikki kolme saattoivat Ilonkaa kotia.

Seuraavana päivänä Ilonka sai toisen puoliskon ensimmäisestä
kuukaus-maksusta.

Sairaat parantuivat parantumistaan.

Mutta seuraavana päivänä tuli Trésor alakuloisen näköisenä heidän
luokseen.

"Oi, neiti", sanoi hän nolosti, "te olette saattaneet meidät turmioon;
me olemme hukassa, meille ei jää muuta neuvoksi kuin ovet kiinni
ja konkurssi, Voitteko uskoa, että 'Filosofi' eilen illalla oli aivan
mahdotoin, ei se totellut mitään käskyjä, ei tahtonut tehdä mitään
konstia, vaan juoksi ympäri sirkusta katsellen joka loge'iin, ja kun
ei etsimäänsä löytänyt, pyrki se kaikin mokomin takaisin talliin,
puhuminen oli turhaa; jos otettiin kiinni, se potki takajaloillaan,
nousi pystyyn ja puri ympärilleen. Se menetteli kuin ravihevonen,
viimein pääsi se irti käsistämme ja sen numero oli pois pyhittävä
ohjelmasta. Sitä ei saa mihinkään nyt enää kun ei se nä'e teitä".

Ilonka nauroi sydämen pohjasta.

"Hyvä, jos ei muuta tarvita, voinhan minä mennä istumaan entiselle
paikalleni, jotta se näkisi minua".

"Oi, sehän on suuri hyvyys teidän puoleltanne, neiti! Olimme itse
sitä ajatelleet. Tirehtöri on valtuuttanut minua tarjoomaan teille 10
guldenia joka illasta, jona olette sirkuksessa näytännön loppuun asti".

"Miksi minä ne ottaisin? Eihän se maksa minulle mitään".

"Minä neuvon teitä, neiti, vastaan-ottamaan rahat, ne ovat
rehellisesti ansaitut ja taloudellenne hyödyksi, meillä on siitä suuri
voitto. Ajatelkaa vaan, että tänään kaikki puhuvat siitä, ett'ei
'Filosofi' tahdo näytellä, kun ei se nä'e jälleen löydettyä
hallitsijaansa. Pankaamme huomenna ohjelmaan: 'Filosof recognizing his
mistress' ['Filosofi' tuntee emäntänsä]. Silloinpa tungos syntyisi
piletti-myymälässä! Teidän ei tarvitse ensinkään ujostella, te voitte
joka ilta istua loge'issa huntu kasvoilla, jotta ei katselijain silmät
teitä vaivaa".

"Ei suinkaan, herrani, jos vastaan-otan tämän raha-ansion, en
ai'o peittää silmiäni ikäänkuin häpeisin sitä taidetta, jonka
toimittamisessa ilmestyn lisäjäsenenä. Minä tulen ja annan kolmen
tunnin kuluessa kenenkä hyvänsä nähdä kasvojani".

"No sehän on mainiota. Ainakin tuhat ihmistä on kysynyt ken te olette,
mutta minä en ole sitä sanonut, vaan mutkitta käskenyt pois kaikki
uteliaat. Olen ainoastaan sanonut, että olette arvokas neiti, jonka
kanssa heillä ei ole mitään tekemistä, ja sen pituinen se. Olen sanova
teitä englannittareksi. Siten unkarilaiset maamiehenne eivät saa
tietää ken olette".

Ilonka hymyili katkerasti.

"Älkää olko siitä millännekään, ystäväni! Unkarilaisten maamiehieni
parissa on niin monta mainiota kupperikeikka-taiteilijaa ja
valtiollista komedianttia että, jos ette häpee niitä, teidän ei
tarvitse myöskään punastua unkarittaren tähden, joka sirkuksen hiekasta
nostaa taivaasta pudonnutta leipää".

Rouva Bilágoschi ei vastustanut sopimusta. Ilonka teki selvän
sopimuksen. Hän sitoutui istumaan joka ilta k:lo 8-9.30 jossakin
sirkuksen parterri-loge'issa.

Alussa hänestä oli vaikeata ja tuntui ahdistavalta kun monen minutin
kuluessa tuhannet silmät häntä katselivat. Vaan vähittäin hän tottui
siihen, niinkuin ihminen tottuu kantamaan 18,000 sentneriä painavaa
ilmapylvästä hartioillaan, sitä tuntematta. Näytännöt menestyivät.
"Filosofi" rupesi näyttelemään kun eräässä loge'issa näki entisen
emäntänsä. Hänen sijansa muutettiin ehtimiseen. Tervehdittyänsä
tavallisella tavalla rupesi hevonen reippaasti osaansa toimittamaan ja
"Filosof recognizing his mistress" oli aina ohjelmassa.

Näytännön jälkeen Trésor'in perhe saattoi aina Ilonkaa kotia, kauniissa
ilmassa kävellen ja huonossa ajaen. Ilonka huomasi pian, että pajazzon
otto-tytöt oli hyvin suojeltu. Vanha Trésor menetteli häntä kohtaan
aivan kuin olisi ollut hänen toinen isänsä, ja antoi niin selvän
matkapassin nenäkkäille teikkareille, ett'eivät uskaltaneet lähestyä
Ilonkaa. Muutamat nuoret narrit saivat kokea, että pajazzon nyrkit
olivat voimakkaat ja että hän osasi niitä käyttää. Lemmenkirjeet ja
niiden tuojat lensivät samaa tietä ovesta ulos. Sillä tavoin
lemmenkirjeitä tuli todellakin tusinoittain.

Se tyttö oli mainion kaunis ilmiö. Hänen salakähmäinen ja äkkinäinen
ilmestymisensä oli myös hyvin merkillinen. Se lumousvoima, millä hän
hallitsi koko sirkuksen taitavinta eläintä, oli selittämätön ja jäi
siksi. Ett'ei hän kuulunut näyttelijä-joukkoon, se tiedettiin; mikähän
oli tuon tuntemattoman nimi? Ei tirehtörikään voinut sitä sanoa. Ei
sitä tietänyt kukaan muu kuin Trésor'in perheen jäsenet, eikä niitä
saatu sitä ilmoittamaan. Hänen asuntoansa ei löydetty, hänen
huomiotansa ei voitu herättää, hän ei koskaan tarkastanut yleisöä. Hän
istui yksin loge'issaan katsellen näytäntöä tai mustaa viuhkaansa,
ikäänkuin olisi tahtonut lukea jotakin siitä.

Paljon hänestä puhuttiin. Missä vaan uskolliset sirkuksessa kävijät
kohtasivat toisiansa puhuttiin tuosta viehättävästä, verrattomasta
haltijattaresta, jota ei kukaan tuntenut.

Eräänä iltana hänestä oli puhe Café Daum'issa, jossa erään pöydän
ympärillä istuvat upserit ja herrat arvostelivat kaupungin kaunottaria.

"Nyt tiedän kuka hän on", sanoi yksi heistä. "Hän on erään sodassa
kaatuneen amerikalaisen kenralin tytär; hän ratsasti ennen aina isänsä
vieressä pienen ponyn, juuri tuon saman selässä. Sota loppui, isä
kuoli, tyttö köyhtyi, hevonen joutui vangiksi. Täällä tapasivat
toisiansa jälleen".

Toinen tiesi jotakin toista.

"Hän ei ole tyttö, vaan mies; on niitä, jotka hänessä ovat tunteneet
erään Garibaldin vapaaehtoisen. Sen vuoksi ei hän koskaan vastaa kun
hänelle puhutaan; ääni ilmaisisi hänen sukupuolensa".

Mutta kolmas oli kaikkein viisain.

"Hän on komediantit niinkuin muutkin. Hän kuuluu seuraan, kaikki on
vaan edeltäpäin harjoitettu yleisön pettämiseksi. Arvattavasti on hän
jonkun pajazzon lemmikki".

Kuullessaan nämä sanat, nousi pöydän äärestä eräs vaaleaverinen
upseri, joka tähän asti ääneti oli juonut lasistaan, ja sanoi: "Minä
voin teille ilmoittaa, hyvät herrat, ken tämä neiti oikeastaan on".

Se upseri, joka näin puhui, oli -- Föhnwald.




23 Luku.

Tule siis.


"Minä tiedän, kuka tämä nainen on", sanoi Föhnwald, "tiedän myös
kuinka hän tuli tuntemaan pajazzon, ja mitä tekemistä hänellä on
'Filosofin' kanssa. Minä olin läsnä tuon historian alussa, ja mitä
tiedän, olen itse nähnyt ja kuullut. Me olimme kerran veronryöstöä
toimittamassa Unkarissa erään talonvuokraajan luona; jos en väärin
muista, oli hänen nimensä Bilágoschi. Kun ryöstöntoimittajat ja
nylkijät olivat kiristäneet asukkailta heidän viimeiset roponsa ja
vieneet talon tyttäreltä sen unkarilaisen tukatinkin, jota hän kantoi
rannerenkaassaan, silloin eksyi onnettomuudekseen eräs kuljeksiva narri
juuri tähän taloon, huvittaakseen sen asukkaita pajazzo-konsteillaan.
Veronryöstäjä tarttui pajazzon niskaan maksamattomasta verosta ja
vei hänen pienen tatarilaisen hevosensa, joka oli opetettu konstia
tekemään ja joka oli heidän tulolähteensä; hän otti armottomasti
hevosen mukaansa ja möi sen jollekin kiertävälle kauppiaalle muutamaan
guldeniin. Pajazzo, tästä epätoivossaan, yritti tappamaan sekä itsensä
että lapsensa. Mutta tuon ryöstetyn talon nuori tytär armahti häntä
ja lahjoitti hänelle oman pienen lemmikki-ponynsä. Tämä on kertomus
tuosta tuntemattomasta neidistä, pajazzosta ja 'filosofista'. Sitten
saattoivat kaikenlaiset onnettomuudet talonvuokraajan perheen mieron
tielle. Niinkuin kuulin, asuivat he kauan Unkarin pääkaupungissa,
jossa tyttö opetustunneilla elätti koko perhettä. Täydellinen romani
kerrotaan tuon kauniin lapsen alttiiksi-antamisesta. Viimein karkoitti
hänet Pesth'istä eräs nainen, jota hänen kauniit silmänsä eivät
miellyttäneet. En ole häntä nähnyt ryöstöpäivästä asti ennen kuin nyt
tässä tuntemattomassa tunsin Nadasch-aron haltijattaren; nyt on hän
vielä ihanampi kuin siihen aikaan".

"Bravo, herra ratsupäällikkö", sanoi eräs teikkari, "puhuttehan tästä
haltijattaresta aivan kuin olisitte häneen rakastanut".

"Niin, tosiaankin, herraseni; jos en olisi köyhä saatana, ja
jos minulla olisi järjellinen virka, niin koettaisin saada häntä
vaimokseni, sillä hän on ainoa tyttö maailmassa, jota voisin rakastaa
ja kunnioittaa. Mutta nyt on turha ajatella sellaista. Minkä arvoinen
on sotilas perheen-isänä? Niin kauan kuin elää on hän kanunan ruoaksi
kelpaava ja kuollessaan hän jättää kerjäläisiä jälkeensä. Mutta
synti ja häpeä on, että Unkarin pojat jättävät tämän tytön oman
onnensa nojaan, sillä mahdotonta on ajatella, ettei parempina aikoina
jonkun nuorukaisen sydän ole hänelle sykkinyt, vaikka hän sitten on
köyhtyneelle perheelle kääntänyt selkänsä, eikä enää ole tuntevinaan
rakastettuansa".

Kuullessaan nämä sanat nousi pöydän toisesta päästä eräs pitkä nuori
mies ja meni tiehensä sanaakaan sanomatta.

Tämä nuori mies oli Elemér Harter.

Kaksi päivää myöhemmin annettiin Trésor'in perheen hyväksi näytäntö
sirkuksessa. Lapset iloitsivat jo edeltäpäin tästä päivästä ja Trésor
itse odotti sitä hartaasti, sillä hän toivoi hyviä tuloja.

Tänä iltana Ilonka taas oli läsnä ja istui prosceniumissa. Hän ei ollut
ottanut sijaa loge'issa, sillä odotettiin runsaasti väkeä.

Mutta sinä iltana ei hän nostanut silmiänsä mustasta viuhkastaan, hän
katseli sitä ikäänkuin se olisi ollut kirja, jossa paljon oli
luettavaa.

Jospa nyt tietäisivät mitä hän lukee tuon kirjan kapeista, mustista
lehdistä!

... Hänen pieni veljensä ei nyt enää ole mykkä -- hän makaa kuolleena
pienellä vuoteellansa.

-- -- -- Taivaassa hän nyt laulaa muitten kanssa: "kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa!"

-- -- -- Hänen kasvonsa ovat nyt pyöreät ja kukoistavaiset kuin
muittenkin lasten.

Hiljaa ja kauniisti hän sisarensa sylissä nukkui kuoleman uneen; näytti
ainoastaan nukkuvan.

Myöhään yöllä sisar oli neulonut hänen ruumiin-pukunsa kauniista
valkoisesta kankaasta sinisien nauhain kanssa.

Ainoastaan lakana on vielä laittamatta; hänen täytyi keskeyttää työnsä,
sillä aika oli mennä sirkukseen k:lo 7, yleisö tahtoi huvitella.
Hänen täytyi jättää pieni ruumis sinne kotiin, mennäkseen sen suuren
ruumiin luo, jonka nimi on: tuntematon maailma.

-- -- -- Hänen täytyi pyyhkiä pois kyyneleet, jättää surunsa, ruumiin
pukeminen, sairaan hoito; hänen täytyi mennä näytäntöön.

-- -- -- Hän ei saa olla poissa, yleisö on ankara herra, jos
olet myynyt itsesi sille, niin palvele.

-- -- -- Tänään joutuvat tulot ystävän hyväksi, tänään ei saa edes
valittaakaan. Sen ainoan ihmisen tähden, joka ojensi auttavaa kättä
hylätylle, hänen tähden täytyy Ilonkan jättää kotihuolet.

-- -- -- Tämä ystävä ei tiedä siitä mitään.

-- -- -- Surraan siis kahden tunnin kuluessa pauhaavan musikin
soidessa ja kuunnellessa yleisön suosion-osoituksia, surraan ilman
kyyneleitä.

Sopiihan sitten jatkaa surua kuolon lampun valossa vaikka aamuun asti.

Tuttu lapsen ääni herätti Ilonkan noista mietteistä, pieni Hermine
häntä tervehti. Heidän piti nyt näytellä köydellä, jonka hän Ilonkalle
huomautti.

Ilonka vastasi tervehdykseen ja katseli tyttöä kun tämä samassa nousi
jännitetylle köydelle, pienokainen oli kiinalaiseksi puettu ja oli
kirjavan perhosen näköinen, kun tuolla kepeästi eteenpäin liikkui.
Tavallisesti Ilonka ilolla katseli Herminen tanssia köydellä, mutta
tänään se teki häntä hermottomaksi. Hän joka hetki pelkäsi tytön
puolesta. Entäs jos hän putoisi maahan ja joku onnettomuus tapahtuisi!
On päiviä, joina putoelee tähtiä ja lapsia kuolee!

Hän loi silmäyksen yleisöön! Tätäkin silmäystä hän sai katua.

Yhdellä silmäyksellä näki hän kaksi tuttua. Eräässä loge'issa
vastapäätä istui rouva von Lemming. Ilonkan silmät kohtasivat hänen
ylenkatseellista ja uhkaavaista katsettansa. Ja ylemmällä rivillä,
ihan rouva Lemmingin kohdalla näki hän Elemér'in, vaikka rouva Lemming
ei voinut häntä nähdä.

Tehtyänsä tämän havainnon, loi hän silmänsä jälleen mustaan viuhkaansa
eikä huolinut muusta kuin mitä luki noista mustista lehdistä.

-- -- -- Yksi niistä, jotka minua rakastavat, on jo poissa.

-- -- -- Maailma minun ympärilläni supistuu.

-- -- -- Se aika tulee, jolloin minä olen koditon.

-- -- -- Kaunis kohtalo tyttö raukalle saattaa hautaan ja unhottaa
niitä, jotka ovat häntä rakastaneet, toinen toisen perästä!

-- -- -- Jospa tämä melu pian loppuisi, että saisin mennä tieheni,
kotiin pienen hymyilevän kuolleen luo, sitomaan hänen valkoista
seppelettään.

-- -- -- Mutta hänen täytyi jäädä näytännön loppuun asti, koska
'Filosofin' konstit olivat ohjelmassa viimeisinä. Sitä ennen piti
Trésor'in ja hänen poikansa näyttää tuo rohkea temppu, jota sanottiin
'Toukohärän tuuli-myllyksi'.

Ilonka ei ollut koskaan mielellään katsellut tätä hirvittävää temppua.
Hän oli sanonutkin Trésor'ille, että hänen olisi sopinut keksiä
jotakin parempaa, mutta akrobati arveli, ettei hauskempaa olla voinut.
Ilonka ei kuitenkaan sitä katsellut, sillä tuo ei enää ollut ruumiin
harjoitusta, se oli Jumalan uhkailemista!

Nytkin hän piti viuhkaa silmiensä edessä, päästäksensä näkemästä
tuota vaarallista näytelmää. Ainoastaan yleisön suosion-osoituksista
hän tiesi, että näyteltiin.

Silloin kauhistuksen huuto tuhansista nais-kurkuista katkaisi käsien
taputukset ja hämmästys oli yleinen.

Ilonka katsahti sinnepäin. Mitä on?

Rautakanki, jonka ympäri isä ja poika pyörivät, oli yht'äkkiä
irtautunut; akrobatilla, joka huomasi vaaran, oli niin paljon mielen
malttia, että piti tangosta kiinni ja luisti sitä myöten alas;
muuten olisivat molemmat keskeytetyn keskipakois-voiman kautta
tulleet ylös kattoon heitetyksi. Nyt tapahtui vaan, että molemmat,
omasta painostaan, lensivät erääsen nurkkaan ja jäivät sinne makaamaan
ikäänkuin kuolleina.

Ilonka hyppäsi paikaltaan ja alas näkymölle.

Jos ei hän sitä olisi tehnyt, ei hän olisi ansainnut naisen nimeä.

Ei hän tällä hetkellä huolinut siitä, mitä hämmästynyt maailma sanoisi.

Tapaturma lakkautti näytännön; naiset juoksivat pois paikoiltaan;
ylhäiset niistä menivät tainnoksiin; seuran jäsenet juoksivat
näkymölle, muutamat pajazzo-puvuissa, toiset fantasia-puvuissa,
kantamaan maassa makaavaa isää ja poikaa pukemis-hnoneesen. Ilonka
seurasi heitä.

Kaksi voimaa veti häntä puoleensa yhtä surullisella vetämys-voimalla.
Kotona hänellä on todellinen kuollut, täällä kaksi, jotka ehkä pian
kuolevat. Toinen tuska veti kotiin päin, toinen pidätti häntä täällä.

Hän ei voinut jättää ystäväänsä ennen kuin lääkäri oli vakuuttanut,
että hän oli hengissä. Poika oli jo tointunut, hänen kätensä oli vaan
pois sijoiltaan; mutta isä oli pahasti vahingoittunut; epätietoista
oli, kuinka se päättyisi. Iskettiin suonta kahdesti ennen kuin hän
tointui tainnoksistaan.

Kun vanha Trésor avasi silmänsä, hän näki Ilonkan edessänsä, vaivoin
nosti hän kätensä ja syleili häntä. Kenties hän tahtoi näyttää ett'ei
häneltä mitään puuttunut tai hän tahtoi jostakin kiittää? Sitten hän
väsyneenä viittasi ett'ei Ilonkan pitänyt kauemmin viipyä.

Ilonka itsekin arveli, että nyt oli aika lähteä kotiin päin. Oli jo
hyvin myöhäistä ja äiti oli varmaankin levoton hänen pitkällisestä
viipymisestään; hänen täytyi joutua kotiin.

Hän pusersi äänetönnä tuon ystävällisen miehen kättä, silitteli hänen
otsaansa ja riensi pois.

Nyt vasta hän huomasi, ett'ei ollut ketään, joka tulisi saattamaan
häntä kotia. Sirkuksen palvelijatkin olivat joko työssä tai
poislähetetyt; hän ei tahtonut vaivata ketään ja arveli tulevansa
aikaan yksinänsäkin. Ehkä vielä oli joku ajuri saatavana tuolla ulkona.

Mennessään sivu-ovesta ulos ja hakien vaunuja, näki hän erään miehen
seisovan liikkumatonna ja ikäänkuin odottaen jotakuta.

Ilonka tunsi hänet. Se oli Elemér.

Nyt ei hän enää hakenut ajuria, vaan riensi odottajan ohitse,
katsomatta häneen.

Askeleista takanansa hän kuuli, että Elemér seurasi hänen jäljissään.

Nämä askeleet häntä seurasivat toista katua myöten toisen perästä.
Ilonka kuuli niitä ja eroitti ne kaikista muista askeleista ja
sielussaan sotivat ristiriitaiset ajatukset.

Suuttumus, kainous, pelkäävä rakkaus hänen sydämessään vallitsivat.

Askeleet lähenivät lähenemistään. Hän ei katsellut taaksensa.

Viimein hän tuli eräälle pienelle, ahtaalle kadulle, jota hänen täytyi
käydä, päästääkseen kotiin.

Tällä kadulla ei enää kulkenut yhtään elävää olentoa.

Kun poikkesi tälle kadulle kuuli hän askeleet vielä likempänä ja
hän katkaisi jalossa epätoivossaan äänettömyyden. Hän kääntyi, meni
vainoojaa vastaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja kolkosti.

"Mitä te tahdotte? Miksi minua vainootte? Olette jo kerran
karkoittanut minut kodistani; tahdotteko nyt ajaa minut ulos
maailmaan?"

Elemér jäi seisomaan siihen paikkaan, missä tyttö häntä puhutteli.

"Kuulkaa minua, neitini, minä en tule askeltakaan lähemmäksi, mutta
minä pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanomista. Jos olen
teitä vainonnut, sen kyllä olen saanut maksaa, sillä olen vainonnut
itseäni muistamalla teitä. Muisto loukkauksesta teitä kohtaan on minua
ajanut valtameren yli raivoavaan taisteluun vieraitten kansain
keskellä; se ajoi minut elämästä kuolemaan eikä sallinut minulle
siinäkään lepoa, vaan ajoi taas takaisin elämään. Teidän vihanne
alaisena en voi elää enkä kuolla. Pitääkö olla näin ijankaikkisesti?"

"Mitä tahdotte minulta?" kysyi tyttö tyynesti?

"Tahdon kaikki, pyydän teitä vaimokseni!"

Ilonka ei voinut pidättää katkeraa hymyä.

Elemér ymmärsi vastauksen.

"Minä tiedän puhuvani sopimattomassa paikassa ja sopimattomaan aikaan,
mutta kuinka voin muuta. Tämä on alku ja loppu sillä, mitä minulla on
sanottavaa. Olen etsinyt teitä monta vuotta, sanoakseni teille sen,
enkä ole varma siitä, ett'ette katoo kuulematta sanojani. Pyydän teitä
vaimokseni, sillä minä rakastan teitä ettekä te minua vihaa!"

"Kuka sen on teille sanonut?"

"Joku, jolle olette uskonut itsenne".

"Sitä ei ole maailmassa", vastasi tyttö ylpeästi.

"Olette oikeassa", sanoi nuorukainen, "mutta niitä on, jotka ovat
kuolleet ja kuitenkin puhuvat". Näin sanoen veti hän rintataskustaan
lompakon ja siitä tuon etelämaiden kukan, jonka oli taittanut
puutarhasta Nadasch-arolla. "Tämä kukka on sen kertonut mulle; te
tunnette sen, puhuitte sille, ja se on minulle kertonut kaikki.
Jalkasin nälissäni ja janoissani kuljin sinne, missä tämä
kukkanen kasvoi, kuljin niinkuin pyhiinvaeltaja pyhälle paikalle.
Voitteko evätä tämän todistuksen?"

Tyttö loi maahan silmänsä, joidenka kylmät säteet olivat taittuneet, ja
hän tunsi, että hänen kylmyytensä voima oli kukistettu. Syvästi
huo'aten sanoi hän vaan katkerasti:

"Ja montako vuotta on kulunut siitä kun tämä kukkanen teille puhui?"

Nuorukainen tunsi tämän moitteen koko painon.

"Se on totta; en kiellä, että siitä jo on pitkä aika, puoli
ijankaikkkisuus. En voi millään lailla puolustaa sitä, että sanani on
jäänyt näin kauan sanomatta. Mutta vielä on aikaa. Hurjuuteni on ajanut
mielettömän nuorukaisen tuleen, ja hän on tulesta päässyt miehenä,
jonka sana on teon arvoinen ja joka uskaltaa lausua kaikki ajatuksensa.
Olen myöhästynyt, sentähden kiirehdin sitä enemmän. Esitelkää minut
vanhemmillenne, tahdon jo tänä päivänä pyytää teitä omakseni".

Ilonkan katse kävi oudoksi ja surumieliseksi. Siinä kuvautui
hellyyden sulous ja ivan katkeruus.

"Vanhemmilleniko?" hän kertoi; -- "nyt kohtako? Tällä hetkelläkö? Hyvä!
Seuratkaa minua".

Ja hän vei Elemér'iä pitkää syrjäkatua myöten.

Ei kumpikaan puhutellut toista, kunnes saapuivat siihen taloon, missä
Bilágoschin perhe asui.

Ilonka avasi oven ja vei Elemér'in pitkän pimeän käytävän kautta
asuntoonsa.

Elemér arvasi, että Ilonkan vanhemmat vielä olivat valveilla, odottaen
tytärtänsä.

Kun Ilonka päästi hänet ovesta, oli hän tuon lautaseinällä jaetun
huoneen etu-osassa, missä Bilágoschi istui nojatuolissaan; hän ei
koskaan pannut maata, vaan nukkui istuallaan.

Ilonka vei Elemér'in hänen eteensä.

"Tässä isäni. -- Herra Elemér Harter", hän sanoi osoittaen nuorukaista.

Nämä sanat Bilágoschia herättivät hänen kolkosta horros-tilastaan, ja
vihoissaan hän rupesi lyömään ympärilleen, änkyttäen: "tatata, tototo";
ne eivät olleet inhimillisiä ääniä, vaan eläimentapaisia, joissa
kuitenkin kova sisällinen liikutus ilmautui.

Elemér seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut käsittää sitä. Ilonka
sanoi hänelle murheellisena:

"Minlaiseksi isäni on käynyt?"

"Mene nyt toiseen huoneesen".

Elemér sysäsi syrjään esiripun ja näki siinä sairasvuoteella
laihakasvoisen, kalpean vaimon ja paareilla lapsen ruumiin.

"Tässä äitini, tässä veljeni!" kuiskasi Ilonka vapisevin huulin hänen
korvaansa.

Elemér'in korvissa suhisi. Hänessä oli sama tunne kuin milloin
äärettömän valtameren aallot syöksyivät yhteen hänen päänsä yli ja hän
vaipui tuntemattomaan maailmaan.

Mutta se mielenmaltti, joka ei sielläkään ollut häntä jättänyt, piti
häntä nytkin pystyssä. Mitä hän näki, ahdisti hänen mieltänsä, mutta
sydän pysyi uljaana.

Hän astui sairaan rouvan luo: "Anteeksi, että tämän surun hetkenä
häiritsin lepoanne. Pyytäessäni neiti Ilonkan viemään minut perheensä
luo, en tuntenut tätä surua, joka täällä vallitsee, mutta nyt rukoilen
sitä hartaammin saadakseni ottaa osaa tähän suruun. Tunnetteko nimeäni?
Olen Elemér Harter".

"Tunnen sitä nimeä", vastasi rouva Bilágoschi synkästi.

"Tulen pyytämään teitä ottamaan minut perheeseenne. Antakaa minulle
Ilonka vaimokseni. Että tämä ei ole hetken synnyttämä ajatus, voin
todistaa kirjeeni kautta. Toissa päivänä sain sattumalta tietää hänen
asuntonsa ja kirjoitin heti herra Ferdinand Harter'ille, että tahdoin
ottaa neiti Ilonka Bilágoschin vaimokseni. Järjestyksen mukaista
oli ilmoittaa se isälleni. Sain tänään siihen vastauksen, joka ei
ollut odottamaton; hän kieltää minua sitä tekemästä. Mutta minä en
siitä huoli; minä olen itsenäinen mies ja seison tässä juhlallisesti
pyytämässä neiti Ilonkaa vaimokseni".

Hänen puhuessaan oli rouva Bilágoschi, kyynyspäähän nojaten, tyynesti
noussut sairaanvuoteeltansa.

"Vai herra Ferdinand Harter kieltää teiltä siis tämän avioliiton? Hyvä,
meitä on siis kaksi kieltämässä. Minäkin sen kiellän! Tässä kurjuuden
syvyydessä, kuolleiden talossa en suostu ottamaan teidän apuanne.
Harter'in kädestä en apua ota, vaikkapa haudan partaalla olisin. --
Tiedättekö, mikä haava sydämessäni särkee kun Harter'in nimen kuulen.
Hän ei pyytänyt minua, niinkuin te nyt, päihtymisen jälkeen yön aikana,
vaan juhlallisimmalla tavalla, koko maailman kuullen kirkossa hän
yhdisti nimensä kolmasti minun nimeeni ja -- hääpäivänä hän minut
jätti. Silloin kirosin taivasta häpeissäni, tuskissani, epätoivossani,
ja tämä häpeä ja tuska masensi minut maahan asti. Oi armollinen taivas,
oi Jumalan ijankaikkinen viisaus suo se minulle anteeksi! Nyt minä
kiitän ja ylistän sinua siitä, ett'ei se tapahtunut, jota toivoin.
Oletteko nähneet mielipuolen kerjäläisen tuolla toisessa huoneessa?
Tuon mielipuolen kerjäläisen Jumala määräsi puolisokseni teidän
korkeasukuisen isänne sijaan. Jumalan viisas armo olkoon siitä
kiitetty! sillä tällä kerjäläisellä on rehellinen nimi, jota minä ja
lapseni voimme ylpeinä kantaa, sill'aikaa kun koko valtakunta kiroo
teidän isänne nimeä, sill'aikaa kun häneen sormin viitataan kaduilla ja
hänen jälkeensä huudetaan: kas, tuossa se, joka imee hätääntyneitten
verta, ryöstää valtiokassasta ja suojelee varkaita. Pois täältä,
herrani! Te olette ylhäinen herra, me olemme kerjäläisiä. Mutta viekää
mukaanne se vakuutus, että maahan masennetun kerjäläisen tytär, joka
sirkuksessakin palvelee, ei yhdistä nimeänsä Harter'in nimeen".

Rouva Bilágoschi vaipui vuoteellensa kasvot kuumeesta hohtavina.

Elemér kuunteli niinkuin unissaan tuota kauheata masentavaa puhetta
loppuun asti. Sitten sanoi hän syvästi huo'aten:

"Arvoisa rouva! me tapaamme toisiamme vielä kerran. Siksi Jumalan
haltuun!"

Hän meni.

Kuu olivat kahden kesken, Ilonka lankesi polvilleen äidin vuoteen
viereen, kätki kyyneltyneet kasvonsa hänen käsiinsä ja lausui:

"Äiti .... minä rakastan häntä".

Rouva Bilágoschi oli kuin halvautunut, kuullessaan tämän tunnustuksen,
ja sanoi katuvaisena vaipuessaan pään-aluselle jälleen:

"Miksi et ole koskaan sitä sanonut minulle?"




24 Luku.

Kaikkivaltiaan hengähdys.


Ferdinand Harter läheni nyt tarkoitusmääräänsä.

Hyvää lupaava kevät oli käsissä ja kaikki kedot rehoittivat. Sattuipa
niinkin onnellisesti, että eräs rikas kauppahuone Wien'issä tarjosi
hänelle runsaan etu-maksun kaikkein hänen tiluksiensa tuloista. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin lähteä rahojansa nostamaan.

Hän otti mukaansa Andjaldyn; se palvelus oli viimeinen, minkä hänen
kirjurinsa oli hänelle tekevä, sillä hänellä oli nyt virka n.s. Unkarin
hovikansliassa, jossa kykynsä varmaankin tulisi hankkimaan hänelle
suuren tulevaisuuden.

Se pankkihuone, jossa rahat oli nostettavat, viivytti asiaa päivä
päivältä sentähden, ett'ei kaikki muodon-omaiset seikat vielä olleet
selvillä. Harter ei voinut ymmärtää mitä vehkeitä ne olivat, koska
kaikki kedot oli arvioittu. Hänen täytyi olla Wien'issä useita päiviä.

Tämä odotus ei kuitenkaan ollut turhaa. Eräänä iltana oli tanssi-huvit
jotakin hyvää tarkoitusta varten ja Ferdinand Harter ei pettynyt kun
meni sinne toivoen saavansa tavata Malvinaa.

Kuinka tuo kaunis rouva olisikaan voinut olla poissa semmoisesta
tilaisuudesta?

Tanssi-salissa herra Lemming ei suinkaan voinut estää häntä puhumasta
Malvinan kanssa; korkeintain voi hän valvoa sitä, ett'ei puhe koskenut
kielletyitä asioita.

Eikä se suinkaan ollut Harter'in tarkoitus; salaisia sopimuksia kävi
tekeminen kirjallisesti; hän halusi vaan kuulla Malvinan puhuvan.

Sointuva naisen ääni on hurmaava vaikkapa puhe koskeekin kaikkein
jokapäiväisimpiä asioita, ja se lumous-voima oli mitä suurimmassa
määrässä Malvinan vallassa. Hän oli viehättävä, vaikkapa ei puhunut
muuta kuin ilmasta, kuinka se oli kylmää.

Ja se oli todellakin kylmää.

Oltiin toukokuun lopussa, kuinka silloin sallittaisiin salia lämmittää!

Mutta Malvina vapisi vilusta joka kerta kun tanssista paikalleen
palasi. Vilun väristykseenkin hän osasi panna niin paljon suloutta,
että tuo väristys kaunisti häntä mainiosti.

"Salissa on todellakin kylmä!"

"Minä en tunne kylmyyttä teidän läheisyydessänne", kuului Harter'in
kohtelias vastaus.

"Eikö todellakaan? Katsokaa jääkukkasia ikkunoissa! Outo näky
toukokuulla".

"Ne ovat ainoastaan kuvia jääkylmien naisten katseista", lausui Harter
leikillisesti.

Herra Lemming rupesi totisesti tarkastamaan ikkunassa olevia
jääkukkasia sill'aikaa kun Harter vaan laski leikkiä niistä.

Ja kuitenkin te korkeasukuiset kavaljerit ja naiset menettelisitte
viisaasti jos hetkeksi lakkauttaisitte soitannon, laskeusitte
polvillenne ja nöyrästi laulaisitte. _De profundis ad Te clamavi
Domine_ ... Jumalan hengähdys käy tuolla ulkona läpi yön, ja
tanssimusikin soidessa muuttuvat maat tuhaksi...

Sen kertovat jääkukkaset ikkunassa.

       *       *       *       *       *

Toisena päivänä Harter heräsi puolenpäivän aikana; hän oli vasta
aamupuolella jättänyt tanssi-salin. Andjaldy oli jo kauan häntä
odottanut.

Kun aamiainen tuotiin Harter'ille, Andjaldykin tuli hänen luokseen.

"No, mitä uutta, hyvä Eemil?" kysyi Harter iloisella tuulella.
Mennyt yö oli nimittäin saattanut armollisen herran erittäin hauskaan
mielentilaan. Kun Harter sanoi jäähyväiset Malvinalle, tämä oli
pusertanut hänen kättänsä. Kun Harter sanoi hyvää huomenta
Lemming'ille, hän samalla ilmoitti tulevana näinä päivinä hänen
luokseen saattamaan "heidän asiansa" lopulliseen päätökseen. Lemming
vastasi, että hän olisi tervetullut.

Herra Harter kysyi siis iloisesti Andjaldyltä mitä uutta hänellä oli
kerrottavana.

"Uutinen on se, että meillä viime yönä on ollut neljä pykälää kylmää".

"Niin sitäpä saimme kokea tanssiaisissa. Pelkäänpä pahoin, että nuo
ohkoisiin vaatteisin puetut naiset ovat saaneet nuhaa ja jäsentautia".

"_Sitäkö_ vaan pelkäätte, armollinen herra. Minäpä pelkään että puoli
Unkaria nyt on leivättä".

"Kuinka se päähänne pistää?"

"Sillä halla on tänä yönä vienyt kaikki; rapsi on jäätynyt, ruis kukki
ja on pilalla, nisu rupesi jyvää tekemään ja sekin on hukassa. Ei tule
tänä vuonna rapsia, ei senapinsiementä, ei viinirypälettä, eikä
tippaakaan viiniä. Katovuosi on käsissä".

"Sitä vaan kuvittelette mielessänne!" huusi Harter, joka oli polttaa
kurkkunsa kuumalla teellä.

"En ole minä ainoa sitä kuvittelemassa, vaan kylläpä on muitakin,
joilla on varma vakuutus siitä; teidän armonne, te kohta saatte
kuulla sen pankiriltanne, hän on sen minulle jo suullisesti
ilmoittanut".

Hän jätti Harter'ille kirjeen pankirihuoneelta.

Harter luki tässä kirjeessä, että mainittu kauppahuone oli hyvin
pahoillaan, mutta kun se nyt oli tapahtunut, jota lämpömittari kädessä
oli pelätty, että nimittäin elo-hopea oli laskeutunut 4 pykälää alle
0:n, niin oli varma, että halla oli vienyt sadon ja että Unkarin
maanomistajat eivät siis voineet siitä saada mitään rahoja. No, se
isku iski kuntoon Harter'in teekupin.

"Sehän on mahdotonta!" hän huusi, "sehän olisi hirvittävää! Eihän
Jumala toki kahdesti voi näin rangaista tätä maata".

Andjaldy pusersi huulensa yhteen ja voi tuskin olla sanomatta:

"Entäs jos hän juuri teidän tähtenne sitä rankaisee!"

"Ei, se ei ole mahdollista!" huusi Harter ja juoksi ikkunalle. Hotellin
edessä oli käytävä akaatsia-puiden suojassa. Puiden lehdet riippuivat
mustina ja kuolleina.

"Hyvä Jumala, tämähän on autio maailma!"

Hän ei voivottanut autiosta maailmasta, vaan intohimonsa toiveen
lakastumisesta, joka toive keskellä kukoistumistaan oli poroksi
pantu tänä kauheana yönä.

"Oi kuinka julma sallimus on, kuinka kauhea ihmisten kohtalo".

"Niin on", sanoi tuo mykkä suu itsekseen, "ja pahin kaikista on
se, ett'emme voi purkaa vihaamme keneenkään. Ei kansakaan ole siitä
vastauksen alainen".

Ferdinand Harter nyrkitti kätensä ja katseli taivasta, ikäänkuin
etsien esinettä vihallensa.

Ja hän sai sen.

Palvelija toi hänelle käyntikortin, ja Ferdinand Harter luki siitä
poikansa nimen.

Hän tuli niinkuin käskystä.

"Junkkeri Elemér", hän huusi raivoissaan ja viskasi kortin pöydälle.

"Hän uskaltaa vielä tulla silmieni eteen tuommoisen solvauksen perästä!
Tulkoon".

Andjaldy aikoi lähteä pois näkymättä. Hän ajatteli kristityn tavalla,
ett'ei hänen sopinut häiritä tätä ystävällistä kohtausta; mutta Harter
pidätti häntä!

"Jääkää, teitä tarvitaan. En ai'o koskaan enää puhutella poikaani
vieraan miehen läsnä olematta. Istukaa pöydän ääreen ja älkää nousko,
kun hän astuu sisään. Hän tapaa minua hyvällä tuulella".

Elemér astui sisään avatusta ovesta. Hän kävi muutamia askeleita
isäänsä kohti, mutta Harter viittasi kädellään ja huusi äreästi
hänelle:

"Takaisin, meidän välillämme on valtameri".

"Minä tiedän sen, herrani", vastasi Elemér tyynesti; "minä en ai'okkaan
purjehtia toiselle rannalle. Pankaamme pöytä välillemme, jos
suvaitsette".

"Komediantti!"

"Jättäkäämme se seikka ja ryhtykäämme asiaan. On minulle varsin
mieluista että meillä on vierasmies läsnä. Sitä me tarvitsemme".

"Ai'otte ehkä vaatia minua kahdenmiekkasille? Oh, kyllä minä asemani
löydän, olkaa varma siitä".

"Mutta en minä. -- Eilen sain vastauksenne kirjeeseni, jossa ilmoitin
päätökseni ottaa Ilonka Bilágoschin vaimokseni".

"Englantilaisen komediantti!"

"Olkoon menneeksi. Te ette anna suostumustanne. Kuitenkin olen tytön
äidiltä pyytänyt häntä vaimokseni".

"Ja minkälainen henkilö tuo äiti on?"

Elemér loi isäänsä silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, ja sanoi
hiljaa:

"Siihen kysymykseen voitte itse vastata".

Harter malttoi mieltänsä hetkeksi, tuo muisto häntä jäähdytti; Elemér
ehti jatkaa.

"Se rouva on kieltäynyt minua vastaan-ottamasta ja kieltänyt minulta
tyttärensä käden. Hän sanoi minulle vasten silmiä, että Harter'in
nimi oli niin huonoksi tunnettu, että kerjäläisen tytär, että
köydellä-hyppijäkin häpeisi sitä kantaa".

"Vaiti, mieletön!"

"Älkää huutako niin, herrani. Puhukaamme hiljemmin, ett'ei meitä
kuulla porstuassa. Teidän pitää kuulla mitä se rouva on minulle
sanonut; jos te huudatte, pakoitatte minuakin huutamaan. Kuunnelkaa
tyynesti mitä minulla on sanottavaa, niin olen kuiskaava".

Ferdinand Harter oli tukehtua raivoon ja häpeään. Hän istut pöydän
ääreen.

"Se rouva sanoi minulle: isällenne osoitetaan sormea ja sanotaan: kas
tuossa se, joka varastaa valtiokassasta".

"Poika!" ulvoi Harter nousten seisoalleen ja lyöden nyrkkinsä pöytään,
"oletko tullut tänne solvaisemaan isääsi?"

"Malttakaa, herra! Nyt se on sanottu. Mutta en ole tullut tänne sitä
sanomaan, vaan olen tullut sentähden, ett'ei kukaan muu sitä sanoisi
teille. En tiedä onko siinä perää vai ei, mistä teitä syytetään
julkisten kassojen suhteen. Siitä olette kai itse selvillä".

"Ja sinua se ei koske".

"Koskee kun koskeekin, herrani. Se nimi on äitini hautakivessä,
eikä siinä kyllä, että se siihen on kirjoitettu kultakirjaimilla.
Sen nimen pitää olla puhdas. Tässä jätän teille kirjoituksen, jossa
tunnustan saaneeni teiltä koko äidin-perinnön; herra Andjaldy
olkoon niin hyvä ja kirjoittakoon todistajana sen alle; nostakaa koko
äidin-perintöni ja joutukaa pesemään nimenne puhtaaksi siitä häpeästä.
En ole koskaan pyytävä tiliä näistä rahoista; olkoon se teidän
salaisuutenne mihin ne pannaan. Itse olen jollakin tavalla elävä ilman
niitä".

Hän laski valmiiksi kirjoitetun asiakirjan isänsä eteen ja pyysi taas
Andjaldyä sitä todistamaan.

Jospa hän vaan olisi nähnyt sen katseen, minkä Andjaldy häneen loi!
Elemér ei todellakaan koskaan ollut niin lähellä vaaraa tulla tapetuksi
pöydältä siepatulla veitsellä!

Mutta Ferdinand Harter'in kasvot kirkastuivat kerrassaan suloiseksi
hymyksi.

Hän nielasi kaiken katkeruuden ja piti suussansa vaan makeaa
jälki-makua.

Hänellä on siis nyt se keino käsissä, millä Malvinan omakseen saa.

"Jalo nuorukainen". Hellätuntoiseksi muuttunut isä nousi dramattisesti
tuoliltaan ja läheni poikaa liikutetulla katsannolla.

Mutta nyt oli Elemér'in vuoro viitata häntä pois luotansa.

"Herrani, meidän välillämme on valtameri! Minä olen maksanut velkani
teille, eikä meillä enää ole mitään yhteistä. Ja koska en voi antaa
teille takaisin sitä henkeä, jonka olen teiltä saanut, minä koetan
sitä pyhittää isänmaalle. Nimenne annan teille takaisin. Olkaa te
viimeinen Harter. Minä olen tänään ottanut unkarilaisen nimen. Jumalan
haltuun!"

Näin sanoen hän jätti Ferdinand Harter'in huoneen.

Ferdinand Harter pisti ihastuneena rintataskuunsa poikansa kirjoituksen
ja katseli Andjaldyä loistavin silmin. Ja hän oli kyllä varomaton,
kaikista noista ankarista sanoista, joita oli kuullut poikansa suusta
ja joita hänen olisi sopinut miettiä kauan, iskemään kiinni yhteen
ainoaan ja sen johdosta lausumaan:

"Entäs jos en tulisikaan olemaan viimeinen Harter".

Toisen yhteen-puserretuilla huulilla näkyi jotakin hymyn tapaista.

       *       *       *       *       *

Tuo pieni ruumis oli nyt puettu ja makasi siinä niin kauniina, että
taivaan enkelit tulivat katsojan mieleen; odotettiin ainoastaan pappia.

Pienokaisen äiti ei voi häntä saattaa kirkkomaalle, sillä hän on
sairaana; mielipuoli isä tietysti ei sitä myöskään voi; sisar yksin
voi saattaa häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa. Ei kenkään tarjoa
hänelle käsivarttansa tällä murheen tiellä, ei ole ketään, jonka
olkapäähän hän voi nojata ja kätkeä kyyneleitään; yksinään itkevä neito
saa kulkea pienen ruumis-arkun jälessä.

Iltapäivän aurinko loisti niin lämpimästi paleltuneitten
akaatsia-puiden mustien lehtien läpi. Taivas ikäänkuin koetti
loistollansa lämmittää mitä halla oli jäädyttänyt. Mutta siihen se ei
enää kykene.

Näin mustat lehdet kertovat.

Mutta rivien väliltä on myös jotakin luettavana valkoisten kehysten
sisällä.

Hiljaisesta käytävästä kuuluu askeleitten kaiku, joita tyttö niin hyvin
tuntee. Neidon sydän sykkii ankarasti hänen sitä kuullessaan. Hän
rientää äitinsä luo, pöyhistää hänen pään-aluksensa ja suutelee hänen
poskiansa. Kun hän taas kääntää kasvonsa, seisoo hänen edessänsä --
lemmitty.

Elemér oli siinä yksinkertaisessa mustassa puvussa.

Hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta, ja äänettömästi kumartaen
hän astuu rouva Bilágoschin vuoteen viereen.

"Minä sanoin teille, rouvani, että vielä kerran tavattaisiin. Tässä
nyt olen. Tulen herra Ferdinand Harter'in luota. Te sanoitte minulle
että olin rikas, ylhäinen herra ja että epärehellisesti ansaitut
rikkaudet tahrasivat nimeäni. Hyvä, tänään en enää ole rikas, enkä
ylhäinen herra, enkä Harter. Omaisuuteni olen jättänyt Ferdinand
Harter'ille. Parantakoon hän sillä niitä haavoja, joita on iskenyt.
Minä olen erään englantilaisen konetehtaan asiamies, minulta on kelpo
tulot, jotka kasvavat toimiani myöten ja voivat elättää perhettä
rehellisesti. Olen muuttanut nimeni: tästä päivästä olen Elemér
Szivösch. Se on oleva rehellinen nimi. Tahdotteko ottaa vävyksenne
Elemér Szivösch'in?"

Rouva Bilágoschi ei voinut saada sanaakaan ahdistuneesta rinnastaan.
Hän osoitti Ilonkaan. Pyytäköön häneltä vastausta.

Ilonka seisoi pienen veikkonsa ruumiin vieressä ja poskensa olivat
hyvin kalpeat.

Sydämellisintä rakkautta ilmoittavalla katseella Elemér kääntyi Ilonkan
puoleen; hänen silmänsä rukoili Ilonkalta vastausta.

Neitsyelliset huulet vapisivat, hänen koko ruumiinsa vapisi; viimein
hän heittäysi ruumiin nojaan ja lausui kyynelsilmin:

"Voitko mulle anteeksi antaa että tällä hetkellä olen onnellinen?"

-- -- -- Varmaankin antoi hän sen anteeksi -- -- --.




25 Luku.

"Hyvä!"


Hernals'issa, likellä Wien'iä, on puutarhojen keskellä pieni
virvoituspaikka; yhdessä noista pienistä hiljaisista huoneista istuu
onnellinen pariskunta tuttavasti yhdessä. Rakastavaiset puhuttelevat
toistansa "Tihamériksi" ja "Leonaksi". Heidän edessänsä seisoo kuohuvia
champagne-lasia, ja lattialla on useoita tyhjiä pulloja.

Viini vaikuttaa kumpaankin eri tavalla. Naisen iloinen luonne kiihtyy
yhä iloisemmaksi, vaan mies käy yhä totisemmaksi ja synkeämmäksi.
Nainen tahtoisi iloitellen leikkiä laskea, mutta mies rupee
filosoferaamaan ja käy yhä tunteliaammaksi, ja kun hän luo luulevaisia
silmäyksiä Leonaan ja pyytää tutkia hänen salaisimmatkin ajatuksensa,
Leona laulaa nauraen: "nainen on niin huikentelevainen" j.n.e.

"Kuule minua, Leona! ... älä hänen lempeensä luota!"

"Etkö tahdo puhua totista sanaa kanssani?"

"... Ja huomenna hän katuu mitä tänään on luvannut".

"Älä ole noin veitikkamainen, olethan muutenkin tarpeeksi viehättävä!"

Nainen heittäysi hänen kaulaansa.

"Sinä syntini! Mistä sinä minua moitit? itseäsikö?"

"Itseäni! Sanot aivan oikein että minä olen syntisi, se minä olen;
mutta miksi en voisi olla kunniasi ja ylpeytesi jos tahtoisin? Miksi en
voi sinua pyhimyksenä pitää, jonka ympäri rukouksissani vapaasti
lentelisin, jota voisin asettaa elämäni päämääräksi, jonka edestä voisin
taistella ja kuolla. Miksi et ole täydellisesti minun, hän minun ja
ainoastaan minun?"

Nainen painoi ruusunvärisen etusormensa puhujan huulille.

"Hiljaa! Lapsille ei anneta kaikkia, mitä tahtovat".

"Minä olen niin täydellisesti sinun orjasi kuin kuu on vaan orja. Mihin
menet, auringon läheisyyteenkö tahi kauas siitä, vedät sinä minua
mukaasi. Sinä olet koko elämäni salaisuus. Sinun tähtesi olen jättänyt
isänmaani ja alkanut uutta elämää; jos lähdet täältä pois, jätän minä
tämän tuskin aloitetun toimen, seuratakseni sinua maankuleksijana
kaikkialle. Oi, ole sinä elämän puu paratisissani, ettei mikään
kerubi tulimiekallansa minua siitä karkoita!"

"Älä kuuntele käärmettä ollessasi paratisissa".

"Kunnianhimo on minun käärmeeni. Sitä en kiellä. Minua ilettää se
ajatus, että niin moni raukka, niin moni puoli-ihminen on minua
ylhäisempi ja kantaa arvonimiä, joita heiltä kadehdin ja joita
kantamaan minussa oikea mies olisi. Toinen valehtelee olevansa mies,
toinen sanoo olevansa valtioviisas, mutta minussa on tuo onnelliseksi
saattava sydän ja luomis-kyky. He katselevat minua kuin lasta,
jonka askeleita ohjaavat, ja kuitenkin minä olen mies, he ainoastaan
valenaamoja, joidenka taakse minä kätkeyn".

"Onhan siinä tarpeeksi että kaksi sitä tietää. Toinen olet sinä, toinen
minä".

"Ei, siinä ei ole kylliksi", huusi mies innoissaan. "Minä tahdon nyt
vihdoin viimeinkin näyttää maailmalle, mitä minulla on. Nautinnon
salaisuus minua vaan janottaa eikä sammuta janoani. Kuule minua, minä
puhun totisesti. Oudot ajat ovat tulossa ja ne eivät ole otollisia
tämän päivän mahtaville. Puhdistava myrsky on niitä maahan ravistava
kuin pilautuneita omenia puusta. Toiset ajat vaativat toisia ihmisiä,
ja minä tunnen itselläni olevan sen voiman ja sen ky'yn, joka on minua
nostava sillä uudella aikakaudella vielä korkeammalle, kuin ne, jotka
nyt minua ylenkatsovat. Nuo kurjat luulivat minua kannattavansa, vaikka
minä kannatin heitä. Minä autoin heitä ylös, käyttääkseni heitä sitten
portaina siihen korkeuteen, josta he ovat pudonneet. Ja minkätähden
haluan kukkuloille päästä? Mitä sieltä pyydän? Sinua tahdon omakseni
voittaa. Tahdon ympäröidä sinua loistolla ja kunnialla, jota et ole
tähän asti nautinnut. Tahdon sinua vaimokseni".

Nainen nauroi ääneensä: "Ha ha, ha! etkö pelkää minua?"

"Niin, minä tahdon että eroat miehestäsi, joka sitä paitsi ei sinusta
huoli. Ole minun tykkänään ja ijäksi minun. Älä naura minulle. Minä en
ole hullu enkä juopunut. Älä luulekkaan pääseväsi minusta, pikemmin
hoikka vartalosi taittuu sormieni välissä kuin sinä pääset minusta.
Kuule mitä sanon sinulle. Minä en ole niin köyhä kuin luulet. Minulla
on tarpeeksi omaisuutta, salliakseni sinun elää ylimys-naisena. Jolle
sallimus on suonut järkeä ja narrin isännäksi, hän voi tulla rikkaaksi,
ja minulla on älyä hankkimaan uutta omaisuutta jos sinä ensimmäisen
tuhlaat. Eroa miehestäsi ja tule vaimokseni".

Näin sanoen syleili hän Leonaa niin rajusti, että tämä pyrki vapaaksi.

Sitten hän taas hellästi hiipi hänen luoksensa ja sanoi huo'aten:

"Minä lemmin, minä jumaloitsen sinua silloinkin kun olet katkera, mutta
vielä enemmän sinua rakastan kun olet lempeä. Viini tekee sinut
tavallisesti katkeraksi! Sytytä lamppu teekyökin alle. Tee on sinua
rauhoittava".

Ja Tihamér sytytti teekyökin alla olevan lampun.

"Polta rommia ja sokuria minun kupissani".

Tihamér totteli, hän kaasi rommia sokerille ja poltti sitä kupissa.

"Puhukaamme nyt kaupungin juttuja", hän sanoi naiselle.

Molemmat nojasivat pöytään ja katselivat toisiansa lampun liekin
sinertävässä, kalpeassa valossa.

"No mitä uutta kaupungista?"

"Hovikansleri on myynyt hevosensa".

"Se on valtio-uutinen, joka ei sovi meidän seurassa".

"Kaunis Peppi on taas antanut korvapuustin teaterin johtajalle".

"Sehän on vanha asia. Se tapahtuu kerran viikossa".

"Tahdotko kuulla kamalia uutisia, esim. tytöstä, jonka päätön ruumis on
löydetty?"

"Ei tänä iltana, muuten näen unta siitä".

"Siis joku hyvä, rauhoittava uutinen?"

"Esimerkiksi".

"Että sirkuksen lemmikki, hra Trésor, on tointunut putoomisensa
jälkeen. Hän käy jo ulkona".

"Koiranliha pian paranee", vastasi nainen törkeällä huolimattomuudella.
"Vähän enemmän rommia teekuppiini, se ei ole tarpeeksi väkevää".

"Aivan oikein. Siitä muistuu mieleeni pieni juttu, jonka olen
sattumalta saanut kuulla: 'Muuan nuori unkarilainen herra naipi erään
sirkus-tytön, joka aina istui eräässä loge'issa ja vastaan-otti
kohteliaisuuksia herra 'Filosof'ilta', recognizing his misstress".

"Todellakin? Sehän on hupaista. Tämä tyttö oli Pesth'issä
miekkailu-opettajana, mutta ajettiin pois sieltä".

"Mahdollista. Etkö tahdo siirtyä vähän likemmäksi minua?"

"Odota, minä ensin lasken alas ikkunaverhon; ulkona on jo pimeä ja
täällä sisällä valoista".

"Minä sekoitan sill'aikaa vähän enemmän teetä".

"Tee niin! -- No mikäs tuon unkarilaisen herran nimi on?" kysyi Leona,
palaten ja siirtäen tuolinsa likemmäksi Tihamér'ia.

Tihamér laski käsivartensa hänen olkapäälleen ja sanoi huolimattomalla
äänellä:

"Elemér Harter".

Kaikki hänen sormenpäänsä tunsivat tällä hetkellä sitä sähkö-iskua,
jonka tuo nimi synnytti Leonassa.

"Oh todellakin?" kysyi Leona kumartuen taaksepäin ja katsellen
Tihamér'ia silmät puoleksi ummessa.

"Niinpä luulen asian laidan olevan".

"Mutta suostuuko isä siihen?" kysyi nainen, nähtävästi liikutettuna.

"Nimen ja omaisuuden hän on jättänyt isällensä. Hän on ottanut uuden
nimen ja ruvennut asioitsijaksi".

"Ja sen kaiken on hän tehnyt, voidaksensa naida kurjan
komediantti-tytön!"

"En tiedä, onko tuo tyttö kerjäläinen tahi komediantti; tiedän vaan
että nuorukainen sydämellisesti häntä rakastaa".

"Mutta sehän on julkinen häpeä, sula mahdottomuus!" sanoi nainen.
"Tietäähän koko kaupunki että tällä tytöllä oli lemmen-seikkoja erään
pajazzon kanssa. Kaikki ihmiset sen tietävät".

Tihamér'ia näytti tällä hetkellä leikin laskeminen miellyttävän.

"Kaikki eivät voi sitä tietää; minä esimerkiksi en sitä tiedä, eikä
arvattavasti Elemér myöskään".

"Kyllä, kyllä!" vakuutti nainen ja unohti aivan salata oman
mielenkiihkonsa. "Minä tiedän sen aivan varmaan; kaikki puhuvat siitä,
että pajazzo oli hänen rakastajansa. Joka ilta tämä saattoi häntä
kotia, niiden nähtiin ajavan samoissa vaunuissa -- puhumatta tuosta
häpeällisestä kohtauksesta sirkuksessa, jolloin hän niin selvästi
ilmaisi itsensä, pajazzon pudottua alas tangolta".

"Mutta nämä asiat ovat sangen viattomia".

"Vai viattomiako?" hän huudahti ja silmänsä säkenöivät kuin koston
jumalattaren.

"Onko sekin viatonta että pajazzo kuukausittain on antanut nuorelle
tytölle rahoja? Hän antoi pajazzon elättää itseänsä. Eräs palvelustyttö
on sen kertonut. Jospa joku antaisi Elemér'ille tiedon siitä!"

Tihamér nojasi kyynyspäänsä pöytään ja tarkasteli tässä asemassa
naisen muotoa.

Leonan käsi oli kylmä ja hikinen, kun Tihamér sanoi:

"Oh, minä tunnen naisen, joka on sen kirjoittava hänelle!"

Nyt Tihamér molemmin käsin tarttui Leonan käteen ja katseli käskijän
silmällä hänen hohtaviin silmiinsä, lausuen kolkolla, juhlallisella
äänellä:

"Jos tunnet sitä naista, joka sen tietää ja sen tahtoo Elemér'ille
ilmoittaa, niin sano hänelle että hän jättäköön sen tempun tekemättä
jos sielunsa autuus on hänelle tärkeä".

Leona irroitti kätensä Tihamér'in kädestä, sanoen:

"Niin varmaa kuin se on, että minä tunnen sitä naista, niin varmaan
on hän sen kirjoittava, vaikkapa sielunsa sen kautta kadotukseen
joutuisi!"

"Hyvä!..."




26 Luku.

Kuitti.


Ferdinand Harter lensi pikajunan siivillä Pesth'iin. Siellä
säilytettiin riidanalaiset valtiopaperit, jotka olivat Elemér'in
äidin-perintö.

Pojan kuittia vastaan ne kohta annettiin; myymiseen meni vaan pari
päivää, jotta Harter, jos niin tahtoi, jo kolmannen päivän iltajunassa
saattoi lähteä Wien'iin.

Iltapäivän oli hän Casinossa. Joukko klubin-jäseniä oli läsnä.

Harter oli erittäin puhelias sinä päivänä.

"Ajatelkaappa, mikä _bonne fortune_ minulla oli tänään. Tullessani
kotiin, löysin minulle lähetetyn kirstun; sen avattuani, näin siinä
oivan Venus-kuvapatsaan Carraran marmorista".

Klubin-jäsenet totisina vakuuttivat, että se oli oiva lahja.

"Varmaankin on sen joku nainen minulle lahjoittanut".

Sitä katsottiin sangen luultavaksi.

Eräs kirje Malvinalta, kirjoitettu edellisenä päivänä, vahvisti
Harter'issa sen luulon; kirjeessä tuo kaunis rouva ilmoitti
Harter'ille, että hän sinä viikkona oli tekevä mitä tarpeellista oli
uskonnon muutokseen, ja että hän sitten kohta jättää Lemming'in talon
sekä Wien'in ja palajaa Pesth'iin.

Ferdinand Harter jutteli vielä enemmänkin:

"Tietäkää että poikani Elemér on tullut mielettömäksi; hän naipi
englantilaisen komediantti-naisen, ja voidaksensa sitä tehdä, muuttaa
hän nimensä ja rupee _commis voyageur'iksi_!"

"Teidän sopii ottaa hänet 'rakkauden narrien' kirjeen-vaihtajaksi".

Kaikuva nauru seurasi näitä sanoja; Harterkin nauroi.

Mies parka! hän luuli pojallansa naurettavan.

       *       *       *       *       *

Yö-junassa Harter riensi Wien'iin. Tärkeämmäksi hän katsoi tuota asiaa
Lemming'in luona kuin tilintekoa julkisista kassoista.

Tultuansa aamulla Wien'iin, hän ainoastaan pukeutui toisiin vaatteisin
ja meni kohta Lemming'in luo.

Pankiri kuivalla kohteliaisuudella vastaan-otti tuon suuren herran; ei
ollut kylmä eikä lämmin.

"Herrani", sanoi Harter, "te tiedätte minkätähden olen tullut. Rahat,
jotka olette minulle lainanneet, on minulla muassa, maksaakseni ne
takaisin".

Hän otti esille arkkusen, jossa oli kymmenen tukkua, 500 tukatia
jokaisessa.

Pankirin kasvoissa ei näkynyt hymyäkään; hän sanoi ainoastaan: "se on
hyvä".

"Olkaa hyvä ja laskekaa".

"Se on tarpeetonta, kun kunnia-velka maksetaan".

"Meillä ei ole mitään kirjallista, eikä siis ole paperia vaihtaa".

"Aivan oikein".

"Erityisistä syistä en ole lukenut mitään korkoja".

"En huoli tarkastaa näitä syitä, ne ovat varmaankin hyvin pontevia".

Ferdinand Harter tunsi kaikissa hermoissaan sangen ikävää ja
pistävää tunnetta, kun tuo pieni luuranko-ihminen häntä katseli
kylmillä silmillänsä. Tuo katse häntä sähkeytti.

Hän koetti päästä hänen läheisyydestänsä pois.

"Ja nyt, herrani, olemme kai kuitit".

Pankiri katseli häntä yhä edelleen äänettömänä ja samalla
sähkeyttävällä katseella eikä vastannut mitään.

Harter odotti jotain sanaa Lemming'in suusta.

Kun pankiri uppiniskaisesti pysyi äänettömänä, oli Harter viimeinkin
pakoitettu lausumaan sen sanan, jota oli odottanut.

"Ja nyt, herrani, missä on Malvina?"

Pankiri lausui kolkolla, tunnottomalla äänellä:

"Hernalin hautausmaalla".

"Mitä hän siellä tekee?"

Pankiri vastasi samalla tunnottomalta tavalla:

"Hän odottaa siellä ylösnousemisen päivää".

"Hän on kuollut!" huusi Harter kauhistuen.

"Hän on tappanut itsensä", vastasi Lemming.

"Se ei ole mahdollista! Se ei ole totta!"

"Se on totta. Tässä on hänen kirjoittamansa kirje, jossa hän ilmoittaa
surkean loppunsa. Te tunnette käsialan; lukekaa!"

Hän ojensi Ferdinand Harter'ille paperin, josta tämä luki, vaikka
kirjaimet tanssivat hänen silmissään, seuraavat sanat:

"_Minä olen väsynyt elämään; -- maailma minua ilettää; -- minä vihaan
itseäni. -- -- Jumala olkoon sielulleni armollinen_!"

Ferdinand Harter pudotti paperin kylmästä kädestänsä.

Mutta tuo pieni luuranko-ihminen astui lähemmäksi, tarttui armollisen
herran ranteesen ja sanoi hänelle:

"Nyt vasta olemme kuitit, korkeasukuinen herra!"




27 Luku.

Rauha.


Kesä-illan lauhkea länsituuli humisee puiden oksissa puutarhassa,
jossa hedelmät taivuttavat niitä maahan ja uudet kukkaset nostavat
niitä taivasta kohti. Siellä on hedelmiä ja uusia kukkasia samassa
oksassa. Sanotaan että semmoinen vuosi tulee olemaan siunattu,
ja siunattu se olikin mitä taivaan ja maan hyvään tahtoon tuli.
Oli niinkuin armollinen Jumala joka päivä vuoden kuluessa olisi
pyytänyt ministeriöltään täällä alhaalla selvitystä kansan tarpeista;
tarvittiinko lunta vai sadetta, vaiko päivän-paistetta ja sateen
perästä taas kirkasta taivasta; Hän tiedusti tahtoivatko ennemmin
viiniä vai leipää; suotakoon heille molempia! Saakoot kerran oikein
perussäännöllistä ilmaa. -- Niin teki todellakin -- armollinen Isä
taivaissa.

Hedelmäpuiden maahan-painuneitten oksien alla makasi kaksi ihmistä
pitkässä ruohikossa; eräs vanha ihminen ja eräs pikku ihminen. Tuo
vanhus olisi voinut olla nuorempi jos hän ei olisi elänyt niitä vuosia,
jolloin mielettömän maanviljelijän suru kynsi viiruja kasvoihin
ja ajoi hiuskiehkurat päästä. Tuo pieni ihminen on puoli kolmatta
vuotta vanha pyöreä- ja puna-poskinen maailman-asukas, varustettu
noilla kultaisilla kiehkuroilla, joita pienokaiset näyttävät tuovan
auringosta, josta kotoisin ovat. Pikku ihminen tekee par'aikaa
lehdistä ja ruohoista ristintapaisen päähineen tuon suuren ihmisen
paljasta päätä varten, koska pahansuova luonto ei pidä murhetta siitä.
Suuri ihminen sallii tällä tavalla koristaa päälakeansa eikä sitä
pahaksi pane, vaan katselee pienokaista hymyilevin silmin.

Pikkunen taittaa sitten ruohon-korren ynnä lehden ja pitää niitä
suuren ihmisen edessä, sanoen: "Tämä on ruoho ja tämä on lehti. Sano
nyt: ruoho ... lehti".

Vanhus koettaa lausua nuo sanat, ja välistä se häneltä onnistuukin.
Pieni ihminen ilostuu siitä ja taputtaa käsiänsä.

Tyttärenpoika opettaa vaaria puhumaan...!

Kaukaa kuuluu vaunujen ratina. Pieni ihminen hyppää ruohikosta
huutaen: "pian isä tulee!" Hän ojentaa kätensä vanhukselle, ikäänkuin
auttaakseen häntä maasta, ja taluttaa häntä tietä myöten, varoittaen:
"pidä vaari, äläkä kaadu, tässä on suuri kivi, älä astu siihen!" ja
vanhus tottelee siivosti ja välttää kiviä.

Tyttärenpoika opettaa vaaria käymään.

Kolme porrasta vie verandalle. Päästä sinne, sepä vaikeata. Pikku
ihminen käy edellä ja neuvoo suurta: "Ole varoillasi tässä! Astu ensin
oikealla jalalla; ei tuolla, vaan tällä; vielä askel, kas nyt se kävi!"

Niinkuin se, joka hyvin on tehnyt tehtävänsä, antaa hän vanhuksen
tulla perässä ja juoksee riemuiten edellä. Hän kompastuu ja kaatuu,
mutta ei loukkaa nenäänsä eikä itke, vaan juoksee iloisesti eteenpäin,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Verandan toisessa päässä istuu nuori rouva. Hänen kasvonsa ovat
suuresti muuttuneet siitä kun viimein häntä kohtasimme. Neitsyellisen
ankaruuden sijaan on tullut äidintunteen hellyys. Tyttönä ollessaan
oli hänen kasvoissansa jotakin miehuullista, nyt niissä on pelkkää
naisellisuutta. Niissä ei ole enää luettavana: "minä itse", vaan sen
sijassa: "me". Ei yksikään hänen ajatuksistansa enää yksinänsä kule,
vaan ne etsivät aina toveria itselleen, ja se antaa hänen kasvoillensa
tuon verrattoman hellyyden sädeloisteen, joka ilman sanoja ilmoittaa
naisen onnea.

Hänen pöydällänsä on silkkiä, eri-värisiä helmiä sekä hopea- ja
kultalankaa. Niistä hän neulalla kutoo pientä myssyä, paljoa pienempää
kuin mitä mikään ympärillä olevista voisi käyttää.

Pojan huuto häiritsee häntä: "Isä tulee, vaunut tulevat!" Hetken
kuluttua vaunut ovat siellä ja isä hyppää ulos niistä.

Se on pulska mies, käytös vapaa, ja katsanto suora. Hänen kasvoistansa
luetaan, ett'ei hän kellekään maailmassa ole velkaa kiitosta
eikä kumarrusta, paitsi omaisillensa. Koko sydämensä on hän antanut
omaisillensa ja he täyttävät sen kokonaan.

Mies ja vaimo syleilevät toisiansa niin hellästi, niin lempeästi
kuin pelkäisivät että niitä haavoja, jotka toinen oli saanut toisen
tähden, vielä kirvelisi, ja kuitenkin on muisto niistä nyt sulaa
onnellisuutta.

"Mitä sinä kudot?"

Rouva ei vastannut; tuo punastuva hymy häntä kaunistaa; hän kätkee
kutimen selkänsä taakse, mitä "hänen" tarvitsee sitä nähdä?

Mutta "hän" sen arvaa kuitenkin, käyväthän hänenkin ajatuksensa samaa
suuntaa.

Nyt tulee pienen ihmisen vuoro. Tuo pieni ihminen on aika Herkules,
hän vetää isän puolehensa kaulasta, hän pakoittaa isän istumaan, pitäen
hänen polvestaan kiinni, ja nyt lapsellisen puheliaisuuden virta saa
vapaasti juosta, hän kertoo vaarista, joka lähestyy, kuinka kiltti
hän on ollut tänään; hän oppi kaksi sanaa ja käveli jo ilman sauvaa;
huomenna pitää hänen koettaa astua yli suuren kiven, joka on tiellä.

"Eikö niin, vaari? anna isän kuulla että osaat sanoa: ruoho, lehti".

Vanhus teki pojalle mieleen, ja pieni ihminen nauroi niin että kyynelet
tulivat silmiin eikä huomannut että toistenkin silmiin kyyneleitä
nousi.

Hän on todellakin opettava vanhalle vaarillensa puhumisen ja käymisen
taidon. Hän on sitä kerran osannut, mutta -- on sen unohtanut jälleen.

"Ja missä on äitimme?" kysyi aviomies.

"Talouden toimissa".

"Pyydä häntä tänne. Minun on niin hauska nähdä teidät kaikki
ympärilläni kun olen kotona". --

Mutta sepä ei ole helposti aikaan saatu; talossa on niin paljon
tekemistä. Lehmät, kanat, jotka hautovat muniansa, kasvitarha,
hedelmät, siat j.n.e., puhumattakaan palvelijoista. Ne kaikki antavat
niin paljon tekemistä, että piankin hengästyy. (Ja kuitenkin hän ei voi
olla puuhaamatta!) Viimein hän kuitenkin tulee kun häntä kauan on
huudettu, mutta silloin ei kenenkään muun tarvitse sanoa mitään: nuori
aviomies saa todellakin kuulla tarpeeksi nuoremmista sekä vanhemmista
perheen jäsenistä, karjasta ja siipi-eläimistä, ymmärtäväisistä ja
ymmärtämättömistä koti-eläimistä, hedelmistä sekä juurikasveista;
kuinka kaikki ovat tehtävänsä tehneet, saa hän nyt kuulla,
jotta ylpeydellä saattaa luulla olevansa aurinko koko tässä
planeti-järjestelmässä, jonka ympäri pyörivät vaimo ja lapsi, porsaat
ja kanat, melunit ja kaalinpäät, niinkuin kierto-tähdet ja kuut
auringon ympäri.

Oi! se puoliso on todellakin kunniarikkain hallitsija maailmassa, jota
kaikki hänen kodissaan rakastavat -- eläimetkin -- jopa puutkin.

Kuinka ihanasti aurinko laskee, valaisten heidän kasvojansa
loisteellaan.

       *       *       *       *       *

Pimeä ja myrskyinen yö.

Hietaa tuiskuaa Pesth'in katuloilla, tuulen ajamana; nukkuvat
välistä säpsähtävät unessaan, kun tuuli raivossaan ajaa tomua ja
romua ikkunoita vastaan ja katto-tiilit särkyvät pudotessaan alas
kivikadulle. Tämä Pesth'in tuuli ei ole noita tavallisia hauskoja
tuulia; se tuulee vasten kasvoja, joka haaralta. Joka kadulta se tulee
sinua vastaan, et milloinkaan voi kääntää sille selkääsi. Se on
hävytön tämä tuuli! Jos et seiso tukevasti jaloillasi, se heittää
sinut seinää vastaan.

Mutta kukahan tähän aikaan olisi ulkona? On kaksi tuntia kulunut
jälkeen sydän-yön; puotipalvelijatkin nukkuvat ja kahvilat suljetaan.

Nähdään kuitenkin yhden olennon vaivalla pyrkivän eteenpäin tuulta
vastaan. Tuolla miehellä on hattu otsalle painettuna; hän on
huolimattomasti puettu, käyntinsä on horjuva ja epävakainen.

Milloin hän syöksee päin tuulta, milloin väistyy salaisen
vastustajansa edestä; ja nojaa seinää vasten, pitäen kiinni molemmin
käsin, jott'ei tulisi heitetyksi paikasta pois.

Tämä ei ole noita iloisia yökulkijoita, jotka rallattaen pyrkivät
kotia päin, vaan eivät osaa.

Hän horjuu äänetönnä eteenpäin. Kerran hän seisahtuu erään lyhdyn
alle, jonka liekkiä tuo kotimainen samum-tuuli kaikin voimin pyytää
sammuttaa. Siinä hän katselee levottomasti eteenpäin.

Me tunnemme nuo kasvot. Tuo partaleuka oli muinoin sileä, nämä
siivoomattomat viikset olivat kerran erään ihanan rouvan suudelmien
todistajina, sen, joka veitikkamaisesti ja suloisesti, uneksivaisesti
ja kavalasti kuiskasi: "armas Tihamér".

Tuota kaunista rouvaa ei ole enää.

Lemmittyä ei kukaan lemmi.

Ei hän itsekkään, hän ei pidä mitään huolta itsestään.

Hän ei pidä väliä missä puvussa tuo ihminen ilmestyy, jota hänen
nimellänsä mainitaan; tarvitseeko hän jotakin, tehdäänkö hänelle
murhetta, saako hän unta tai iloa, se on yhden tekevä! Usein ei hän
anna tuolle ihmiselle mitään syötävää, vaan sammuttaa nälän viinaan,
joka saattaa hänet unohtamaan, ken hän on; saattaa hänet unohtamaan
menneen ja nykyisen ajan. Tulevaisuutta? Ken sitä ajattelee?

Päivällä ei hän jätä asuntoansa; ainoastaan yöllä hän kulkee katuja
myöten ja aamulla haparoi kotia päin. Hän ei mene niihin paikkoihin,
missä häntä tunnetaan. Hän upottaa itsensä moskaväen sekaan; siellä ei
kukaan häntä etsi eikä kysy.

Ja jos sattumus vie jonkun tuttavan hänen tiellensä, ei hän tätä
katsele, vaan väistyy, tai kenties hän ei todellakaan sitä nä'e.

Rypistettyjen kulmien alta hänen silmänsä alati tuijottavat, ylöspäin,
ikäänkuin muste-pilkku riippuisi otsansa edessä, muste-pilkku, jota hän
yksin näkee -- eikä kukaan muu. Kurja onneton!

       *       *       *       *       *

Yksi on kuitenkin häntä onnettomampi. Ferdinand Harter, joka naama
sileänä, kulkee maailmassa; kaikkialla hän kulkee, missä entiset
tuttavansakin oleskelevat, ja kantaa hymyhuulin suurta mustepilkkua
otsallansa -- mustepilkkua, jonka kaikki näkevät, paitsi hän itse.

       *       *       *       *       *

Ja Föhnwald?

Chlum'in laaksossa on kahdenkymmenen sylen suuruinen kumpu.

Siinä kasvaa nyt metsäkukkasia. Mehiläiset surisevat kukkien ympäri;
surisevat näin:

"Me olemme ilman sotilaita. Me lennämme, ko'omme ja käymme sotaa. Kun
kukkas-aika on lopussa, meidät tapetaan, heitetään pois eikä meitä
sureta..."

Sankarilla on hyvä aika kuunnella mehiläisten surinaa ja uneksia siitä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47007 ***