1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
69
70
71
72
73
74
75
76
77
78
79
80
81
82
83
84
85
86
87
88
89
90
91
92
93
94
95
96
97
98
99
100
101
102
103
104
105
106
107
108
109
110
111
112
113
114
115
116
117
118
119
120
121
122
123
124
125
126
127
128
129
130
131
132
133
134
135
136
137
138
139
140
141
142
143
144
145
146
147
148
149
150
151
152
153
154
155
156
157
158
159
160
161
162
163
164
165
166
167
168
169
170
171
172
173
174
175
176
177
178
179
180
181
182
183
184
185
186
187
188
189
190
191
192
193
194
195
196
197
198
199
200
201
202
203
204
205
206
207
208
209
210
211
212
213
214
215
216
217
218
219
220
221
222
223
224
225
226
227
228
229
230
231
232
233
234
235
236
237
238
239
240
241
242
243
244
245
246
247
248
249
250
251
252
253
254
255
256
257
258
259
260
261
262
263
264
265
266
267
268
269
270
271
272
273
274
275
276
277
278
279
280
281
282
283
284
285
286
287
288
289
290
291
292
293
294
295
296
297
298
299
300
301
302
303
304
305
306
307
308
309
310
311
312
313
314
315
316
317
318
319
320
321
322
323
324
325
326
327
328
329
330
331
332
333
334
335
336
337
338
339
340
341
342
343
344
345
346
347
348
349
350
351
352
353
354
355
356
357
358
359
360
361
362
363
364
365
366
367
368
369
370
371
372
373
374
375
376
377
378
379
380
381
382
383
384
385
386
387
388
389
390
391
392
393
394
395
396
397
398
399
400
401
402
403
404
405
406
407
408
409
410
411
412
413
414
415
416
417
418
419
420
421
422
423
424
425
426
427
428
429
430
431
432
433
434
435
436
437
438
439
440
441
442
443
444
445
446
447
448
449
450
451
452
453
454
455
456
457
458
459
460
461
462
463
464
465
466
467
468
469
470
471
472
473
474
475
476
477
478
479
480
481
482
483
484
485
486
487
488
489
490
491
492
493
494
495
496
497
498
499
500
501
502
503
504
505
506
507
508
509
510
511
512
513
514
515
516
517
518
519
520
521
522
523
524
525
526
527
528
529
530
531
532
533
534
535
536
537
538
539
540
541
542
543
544
545
546
547
548
549
550
551
552
553
554
555
556
557
558
559
560
561
562
563
564
565
566
567
568
569
570
571
572
573
574
575
576
577
578
579
580
581
582
583
584
585
586
587
588
589
590
591
592
593
594
595
596
597
598
599
600
601
602
603
604
605
606
607
608
609
610
611
612
613
614
615
616
617
618
619
620
621
622
623
624
625
626
627
628
629
630
631
632
633
634
635
636
637
638
639
640
641
642
643
644
645
646
647
648
649
650
651
652
653
654
655
656
657
658
659
660
661
662
663
664
665
666
667
668
669
670
671
672
673
674
675
676
677
678
679
680
681
682
683
684
685
686
687
688
689
690
691
692
693
694
695
696
697
698
699
700
701
702
703
704
705
706
707
708
709
710
711
712
713
714
715
716
717
718
719
720
721
722
723
724
725
726
727
728
729
730
731
732
733
734
735
736
737
738
739
740
741
742
743
744
745
746
747
748
749
750
751
752
753
754
755
756
757
758
759
760
761
762
763
764
765
766
767
768
769
770
771
772
773
774
775
776
777
778
779
780
781
782
783
784
785
786
787
788
789
790
791
792
793
794
795
796
797
798
799
800
801
802
803
804
805
806
807
808
809
810
811
812
813
814
815
816
817
818
819
820
821
822
823
824
825
826
827
828
829
830
831
832
833
834
835
836
837
838
839
840
841
842
843
844
845
846
847
848
849
850
851
852
853
854
855
856
857
858
859
860
861
862
863
864
865
866
867
868
869
870
871
872
873
874
875
876
877
878
879
880
881
882
883
884
885
886
887
888
889
890
891
892
893
894
895
896
897
898
899
900
901
902
903
904
905
906
907
908
909
910
911
912
913
914
915
916
917
918
919
920
921
922
923
924
925
926
927
928
929
930
931
932
933
934
935
936
937
938
939
940
941
942
943
944
945
946
947
948
949
950
951
952
953
954
955
956
957
958
959
960
961
962
963
964
965
966
967
968
969
970
971
972
973
974
975
976
977
978
979
980
981
982
983
984
985
986
987
988
989
990
991
992
993
994
995
996
997
998
999
1000
1001
1002
1003
1004
1005
1006
1007
1008
1009
1010
1011
1012
1013
1014
1015
1016
1017
1018
1019
1020
1021
1022
1023
1024
1025
1026
1027
1028
1029
1030
1031
1032
1033
1034
1035
1036
1037
1038
1039
1040
1041
1042
1043
1044
1045
1046
1047
1048
1049
1050
1051
1052
1053
1054
1055
1056
1057
1058
1059
1060
1061
1062
1063
1064
1065
1066
1067
1068
1069
1070
1071
1072
1073
1074
1075
1076
1077
1078
1079
1080
1081
1082
1083
1084
1085
1086
1087
1088
1089
1090
1091
1092
1093
1094
1095
1096
1097
1098
1099
1100
1101
1102
1103
1104
1105
1106
1107
1108
1109
1110
1111
1112
1113
1114
1115
1116
1117
1118
1119
1120
1121
1122
1123
1124
1125
1126
1127
1128
1129
1130
1131
1132
1133
1134
1135
1136
1137
1138
1139
1140
1141
1142
1143
1144
1145
1146
1147
1148
1149
1150
1151
1152
1153
1154
1155
1156
1157
1158
1159
1160
1161
1162
1163
1164
1165
1166
1167
1168
1169
1170
1171
1172
1173
1174
1175
1176
1177
1178
1179
1180
1181
1182
1183
1184
1185
1186
1187
1188
1189
1190
1191
1192
1193
1194
1195
1196
1197
1198
1199
1200
1201
1202
1203
1204
1205
1206
1207
1208
1209
1210
1211
1212
1213
1214
1215
1216
1217
1218
1219
1220
1221
1222
1223
1224
1225
1226
1227
1228
1229
1230
1231
1232
1233
1234
1235
1236
1237
1238
1239
1240
1241
1242
1243
1244
1245
1246
1247
1248
1249
1250
1251
1252
1253
1254
1255
1256
1257
1258
1259
1260
1261
1262
1263
1264
1265
1266
1267
1268
1269
1270
1271
1272
1273
1274
1275
1276
1277
1278
1279
1280
1281
1282
1283
1284
1285
1286
1287
1288
1289
1290
1291
1292
1293
1294
1295
1296
1297
1298
1299
1300
1301
1302
1303
1304
1305
1306
1307
1308
1309
1310
1311
1312
1313
1314
1315
1316
1317
1318
1319
1320
1321
1322
1323
1324
1325
1326
1327
1328
1329
1330
1331
1332
1333
1334
1335
1336
1337
1338
1339
1340
1341
1342
1343
1344
1345
1346
1347
1348
1349
1350
1351
1352
1353
1354
1355
1356
1357
1358
1359
1360
1361
1362
1363
1364
1365
1366
1367
1368
1369
1370
1371
1372
1373
1374
1375
1376
1377
1378
1379
1380
1381
1382
1383
1384
1385
1386
1387
1388
1389
1390
1391
1392
1393
1394
1395
1396
1397
1398
1399
1400
1401
1402
1403
1404
1405
1406
1407
1408
1409
1410
1411
1412
1413
1414
1415
1416
1417
1418
1419
1420
1421
1422
1423
1424
1425
1426
1427
1428
1429
1430
1431
1432
1433
1434
1435
1436
1437
1438
1439
1440
1441
1442
1443
1444
1445
1446
1447
1448
1449
1450
1451
1452
1453
1454
1455
1456
1457
1458
1459
1460
1461
1462
1463
1464
1465
1466
1467
1468
1469
1470
1471
1472
1473
1474
1475
1476
1477
1478
1479
1480
1481
1482
1483
1484
1485
1486
1487
1488
1489
1490
1491
1492
1493
1494
1495
1496
1497
1498
1499
1500
1501
1502
1503
1504
1505
1506
1507
1508
1509
1510
1511
1512
1513
1514
1515
1516
1517
1518
1519
1520
1521
1522
1523
1524
1525
1526
1527
1528
1529
1530
1531
1532
1533
1534
1535
1536
1537
1538
1539
1540
1541
1542
1543
1544
1545
1546
1547
1548
1549
1550
1551
1552
1553
1554
1555
1556
1557
1558
1559
1560
1561
1562
1563
1564
1565
1566
1567
1568
1569
1570
1571
1572
1573
1574
1575
1576
1577
1578
1579
1580
1581
1582
1583
1584
1585
1586
1587
1588
1589
1590
1591
1592
1593
1594
1595
1596
1597
1598
1599
1600
1601
1602
1603
1604
1605
1606
1607
1608
1609
1610
1611
1612
1613
1614
1615
1616
1617
1618
1619
1620
1621
1622
1623
1624
1625
1626
1627
1628
1629
1630
1631
1632
1633
1634
1635
1636
1637
1638
1639
1640
1641
1642
1643
1644
1645
1646
1647
1648
1649
1650
1651
1652
1653
1654
1655
1656
1657
1658
1659
1660
1661
1662
1663
1664
1665
1666
1667
1668
1669
1670
1671
1672
1673
1674
1675
1676
1677
1678
1679
1680
1681
1682
1683
1684
1685
1686
1687
1688
1689
1690
1691
1692
1693
1694
1695
1696
1697
1698
1699
1700
1701
1702
1703
1704
1705
1706
1707
1708
1709
1710
1711
1712
1713
1714
1715
1716
1717
1718
1719
1720
1721
1722
1723
1724
1725
1726
1727
1728
1729
1730
1731
1732
1733
1734
1735
1736
1737
1738
1739
1740
1741
1742
1743
1744
1745
1746
1747
1748
1749
1750
1751
1752
1753
1754
1755
1756
1757
1758
1759
1760
1761
1762
1763
1764
1765
1766
1767
1768
1769
1770
1771
1772
1773
1774
1775
1776
1777
1778
1779
1780
1781
1782
1783
1784
1785
1786
1787
1788
1789
1790
1791
1792
1793
1794
1795
1796
1797
1798
1799
1800
1801
1802
1803
1804
1805
1806
1807
1808
1809
1810
1811
1812
1813
1814
1815
1816
1817
1818
1819
1820
1821
1822
1823
1824
1825
1826
1827
1828
1829
1830
1831
1832
1833
1834
1835
1836
1837
1838
1839
1840
1841
1842
1843
1844
1845
1846
1847
1848
1849
1850
1851
1852
1853
1854
1855
1856
1857
1858
1859
1860
1861
1862
1863
1864
1865
1866
1867
1868
1869
1870
1871
1872
1873
1874
1875
1876
1877
1878
1879
1880
1881
1882
1883
1884
1885
1886
1887
1888
1889
1890
1891
1892
1893
1894
1895
1896
1897
1898
1899
1900
1901
1902
1903
1904
1905
1906
1907
1908
1909
1910
1911
1912
1913
1914
1915
1916
1917
1918
1919
1920
1921
1922
1923
1924
1925
1926
1927
1928
1929
1930
1931
1932
1933
1934
1935
1936
1937
1938
1939
1940
1941
1942
1943
1944
1945
1946
1947
1948
1949
1950
1951
1952
1953
1954
1955
1956
1957
1958
1959
1960
1961
1962
1963
1964
1965
1966
1967
1968
1969
1970
1971
1972
1973
1974
1975
1976
1977
1978
1979
1980
1981
1982
1983
1984
1985
1986
1987
1988
1989
1990
1991
1992
1993
1994
1995
1996
1997
1998
1999
2000
2001
2002
2003
2004
2005
2006
2007
2008
2009
2010
2011
2012
2013
2014
2015
2016
2017
2018
2019
2020
2021
2022
2023
2024
2025
2026
2027
2028
2029
2030
2031
2032
2033
2034
2035
2036
2037
2038
2039
2040
2041
2042
2043
2044
2045
2046
2047
2048
2049
2050
2051
2052
2053
2054
2055
2056
2057
2058
2059
2060
2061
2062
2063
2064
2065
2066
2067
2068
2069
2070
2071
2072
2073
2074
2075
2076
2077
2078
2079
2080
2081
2082
2083
2084
2085
2086
2087
2088
2089
2090
2091
2092
2093
2094
2095
2096
2097
2098
2099
2100
2101
2102
2103
2104
2105
2106
2107
2108
2109
2110
2111
2112
2113
2114
2115
2116
2117
2118
2119
2120
2121
2122
2123
2124
2125
2126
2127
2128
2129
2130
2131
2132
2133
2134
2135
2136
2137
2138
2139
2140
2141
2142
2143
2144
2145
2146
2147
2148
2149
2150
2151
2152
2153
2154
2155
2156
2157
2158
2159
2160
2161
2162
2163
2164
2165
2166
2167
2168
2169
2170
2171
2172
2173
2174
2175
2176
2177
2178
2179
2180
2181
2182
2183
2184
2185
2186
2187
2188
2189
2190
2191
2192
2193
2194
2195
2196
2197
2198
2199
2200
2201
2202
2203
2204
2205
2206
2207
2208
2209
2210
2211
2212
2213
2214
2215
2216
2217
2218
2219
2220
2221
2222
2223
2224
2225
2226
2227
2228
2229
2230
2231
2232
2233
2234
2235
2236
2237
2238
2239
2240
2241
2242
2243
2244
2245
2246
2247
2248
2249
2250
2251
2252
2253
2254
2255
2256
2257
2258
2259
2260
2261
2262
2263
2264
2265
2266
2267
2268
2269
2270
2271
2272
2273
2274
2275
2276
2277
2278
2279
2280
2281
2282
2283
2284
2285
2286
2287
2288
2289
2290
2291
2292
2293
2294
2295
2296
2297
2298
2299
2300
2301
2302
2303
2304
2305
2306
2307
2308
2309
2310
2311
2312
2313
2314
2315
2316
2317
2318
2319
2320
2321
2322
2323
2324
2325
2326
2327
2328
2329
2330
2331
2332
2333
2334
2335
2336
2337
2338
2339
2340
2341
2342
2343
2344
2345
2346
2347
2348
2349
2350
2351
2352
2353
2354
2355
2356
2357
2358
2359
2360
2361
2362
2363
2364
2365
2366
2367
2368
2369
2370
2371
2372
2373
2374
2375
2376
2377
2378
2379
2380
2381
2382
2383
2384
2385
2386
2387
2388
2389
2390
2391
2392
2393
2394
2395
2396
2397
2398
2399
2400
2401
2402
2403
2404
2405
2406
2407
2408
2409
2410
2411
2412
2413
2414
2415
2416
2417
2418
2419
2420
2421
2422
2423
2424
2425
2426
2427
2428
2429
2430
2431
2432
2433
2434
2435
2436
2437
2438
2439
2440
2441
2442
2443
2444
2445
2446
2447
2448
2449
2450
2451
2452
2453
2454
2455
2456
2457
2458
2459
2460
2461
2462
2463
2464
2465
2466
2467
2468
2469
2470
2471
2472
2473
2474
2475
2476
2477
2478
2479
2480
2481
2482
2483
2484
2485
2486
2487
2488
2489
2490
2491
2492
2493
2494
2495
2496
2497
2498
2499
2500
2501
2502
2503
2504
2505
2506
2507
2508
2509
2510
2511
2512
2513
2514
2515
2516
2517
2518
2519
2520
2521
2522
2523
2524
2525
2526
2527
2528
2529
2530
2531
2532
2533
2534
2535
2536
2537
2538
2539
2540
2541
2542
2543
2544
2545
2546
2547
2548
2549
2550
2551
2552
2553
2554
2555
2556
2557
2558
2559
2560
2561
2562
2563
2564
2565
2566
2567
2568
2569
2570
2571
2572
2573
2574
2575
2576
2577
2578
2579
2580
2581
2582
2583
2584
2585
2586
2587
2588
2589
2590
2591
2592
2593
2594
2595
2596
2597
2598
2599
2600
2601
2602
2603
2604
2605
2606
2607
2608
2609
2610
2611
2612
2613
2614
2615
2616
2617
2618
2619
2620
2621
2622
2623
2624
2625
2626
2627
2628
2629
2630
2631
2632
2633
2634
2635
2636
2637
2638
2639
2640
2641
2642
2643
2644
2645
2646
2647
2648
2649
2650
2651
2652
2653
2654
2655
2656
2657
2658
2659
2660
2661
2662
2663
2664
2665
2666
2667
2668
2669
2670
2671
2672
2673
2674
2675
2676
2677
2678
2679
2680
2681
2682
2683
2684
2685
2686
2687
2688
2689
2690
2691
2692
2693
2694
2695
2696
2697
2698
2699
2700
2701
2702
2703
2704
2705
2706
2707
2708
2709
2710
2711
2712
2713
2714
2715
2716
2717
2718
2719
2720
2721
2722
2723
2724
2725
2726
2727
2728
2729
2730
2731
2732
2733
2734
2735
2736
2737
2738
2739
2740
2741
2742
2743
2744
2745
2746
2747
2748
2749
2750
2751
2752
2753
2754
2755
2756
2757
2758
2759
2760
2761
2762
2763
2764
2765
2766
2767
2768
2769
2770
2771
2772
2773
2774
2775
2776
2777
2778
2779
2780
2781
2782
2783
2784
2785
2786
2787
2788
2789
2790
2791
2792
2793
2794
2795
2796
2797
2798
2799
2800
2801
2802
2803
2804
2805
2806
2807
2808
2809
2810
2811
2812
2813
2814
2815
2816
2817
2818
2819
2820
2821
2822
2823
2824
2825
2826
2827
2828
2829
2830
2831
2832
2833
2834
2835
2836
2837
2838
2839
2840
2841
2842
2843
2844
2845
2846
2847
2848
2849
2850
2851
2852
2853
2854
2855
2856
2857
2858
2859
2860
2861
2862
2863
2864
2865
2866
2867
2868
2869
2870
2871
2872
2873
2874
2875
2876
2877
2878
2879
2880
2881
2882
2883
2884
2885
2886
2887
2888
2889
2890
2891
2892
2893
2894
2895
2896
2897
2898
2899
2900
2901
2902
2903
2904
2905
2906
2907
2908
2909
2910
2911
2912
2913
2914
2915
2916
2917
2918
2919
2920
2921
2922
2923
2924
2925
2926
2927
2928
2929
2930
2931
2932
2933
2934
2935
2936
2937
2938
2939
2940
2941
2942
2943
2944
2945
2946
2947
2948
2949
2950
2951
2952
2953
2954
2955
2956
2957
2958
2959
2960
2961
2962
2963
2964
2965
2966
2967
2968
2969
2970
2971
2972
2973
2974
2975
2976
2977
2978
2979
2980
2981
2982
2983
2984
2985
2986
2987
2988
2989
2990
2991
2992
2993
2994
2995
2996
2997
2998
2999
3000
3001
3002
3003
3004
3005
3006
3007
3008
3009
3010
3011
3012
3013
3014
3015
3016
3017
3018
3019
3020
3021
3022
3023
3024
3025
3026
3027
3028
3029
3030
3031
3032
3033
3034
3035
3036
3037
3038
3039
3040
3041
3042
3043
3044
3045
3046
3047
3048
3049
3050
3051
3052
3053
3054
3055
3056
3057
3058
3059
3060
3061
3062
3063
3064
3065
3066
3067
3068
3069
3070
3071
3072
3073
3074
3075
3076
3077
3078
3079
3080
3081
3082
3083
3084
3085
3086
3087
3088
3089
3090
3091
3092
3093
3094
3095
3096
3097
3098
3099
3100
3101
3102
3103
3104
3105
3106
3107
3108
3109
3110
3111
3112
3113
3114
3115
3116
3117
3118
3119
3120
3121
3122
3123
3124
3125
3126
3127
3128
3129
3130
3131
3132
3133
3134
3135
3136
3137
3138
3139
3140
3141
3142
3143
3144
3145
3146
3147
3148
3149
3150
3151
3152
3153
3154
3155
3156
3157
3158
3159
3160
3161
3162
3163
3164
3165
3166
3167
3168
3169
3170
3171
3172
3173
3174
3175
3176
3177
3178
3179
3180
3181
3182
3183
3184
3185
3186
3187
3188
3189
3190
3191
3192
3193
3194
3195
3196
3197
3198
3199
3200
3201
3202
3203
3204
3205
3206
3207
3208
3209
3210
3211
3212
3213
3214
3215
3216
3217
3218
3219
3220
3221
3222
3223
3224
3225
3226
3227
3228
3229
3230
3231
3232
3233
3234
3235
3236
3237
3238
3239
3240
3241
3242
3243
3244
3245
3246
3247
3248
3249
3250
3251
3252
3253
3254
3255
3256
3257
3258
3259
3260
3261
3262
3263
3264
3265
3266
3267
3268
3269
3270
3271
3272
3273
3274
3275
3276
3277
3278
3279
3280
3281
3282
3283
3284
3285
3286
3287
3288
3289
3290
3291
3292
3293
3294
3295
3296
3297
3298
3299
3300
3301
3302
3303
3304
3305
3306
3307
3308
3309
3310
3311
3312
3313
3314
3315
3316
3317
3318
3319
3320
3321
3322
3323
3324
3325
3326
3327
3328
3329
3330
3331
3332
3333
3334
3335
3336
3337
3338
3339
3340
3341
3342
3343
3344
3345
3346
3347
3348
3349
3350
3351
3352
3353
3354
3355
3356
3357
3358
3359
3360
3361
3362
|
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47005 ***
SYVYYDESTƒ
Kirj.
Konrad Lehtim‰ki
WSOY, Porvoo, 1915.
SISƒLLYS:
Saattajat.
Gladiaattorit.
Kosto.
Pakolaiset.
Sisarukset.
Veljekset.
Unohdettu.
Syvyydest‰.
Inferno.
Hautautunut.
Joulu.
SAATTAJAT
He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin
askelin kulkivat tomuista maantiet‰ kaupunkia kohden. Puoliksi
sulkeutunein silmin he tuijottivat tyls‰sti eteens‰, ja niin tavaton
voimattomuus ja n‰‰ntymys kuvastui heid‰n liikkeist‰‰n, kuin he
olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat l‰hinn‰ vanhaa,
loppuunajettua hevosparia.
Mutta edell‰ kulki heid‰n nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen
nuorukainen. H‰n asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja
hiki vuoti virtanaan h‰nen ruskeilta kasvoiltaan.
Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus n‰ytti v‰risev‰n, niinkuin
se olisi ollut t‰ynn‰ kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin
hehkuvalta ja l‰heiselt‰ kuin t‰ytyisi kaiken heti sytty‰ palamaan
sen tulis‰teist‰. Leve‰, tomun peitt‰m‰ maantiekin tuntui uhoavan
kuumuutta kuin liiaksi l‰mmitetty uuni, ja se oli niin omituisen,
sokaisevan vaalea, ettei siihen k‰rsinyt katsoa. Tienvierell‰ kasvoi
muutamia nuoria lehmuksia; ne n‰yttiv‰t olevan lakastumaisillaan. Ja
kun toisinaan leyh‰hti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenk‰ys, liikahtivat
niiden tomusta harmaat, k‰pristyneet lehdet hiljaa -- ja tuo v‰synyt
v‰r‰hdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeist‰, ‰‰netˆnt‰
kuiskausta: vett‰...
Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan n‰kyneet, mutta ne olivat
viel‰kin kaukana. Ja mit‰ l‰hemm‰ksi p‰‰stiin, sit‰ lyhyemmiksi ja
hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; v‰syneet, laahaavat jalat
irroittavat yh‰ enemm‰n pˆly‰, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin
voimattomasti...
-- ƒiti parka, te aivan v‰sytte. Ei teid‰n olisi pit‰nyt l‰hte‰ n‰in
pitk‰lle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.
-- Kyll‰ min‰ jaksan. Ja kuinka olisin voinut j‰‰d‰, jos sin‰ viel‰...
H‰nen ‰‰nens‰ muuttui yh‰ k‰he‰mm‰ksi ja lopulta vaikeni. H‰nest‰
tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi
menee kuolemaan. H‰nen hengityksens‰ muuttui yh‰ raskaammaksi,
niinkuin voimakas k‰si olisi kuristanut h‰nt‰ kurkusta; h‰nen silm‰ns‰
sumentuivat kummallisesti, h‰n kompastui irtonaiseen kiveen ja oli
v‰h‰ll‰ kaatua. Mutta poika ehti tarttua h‰nen k‰sivarteensa ja sanoi
hell‰sti ja lohduttavasti:
-- ƒlk‰‰ pel‰tkˆ, ‰iti, kyll‰ min‰... Antakaas, kun min‰ talutan
toiselta puolelta.
-- ƒl‰h‰n nyt ... kai h‰n siell‰, yhtyi is‰. Kunhan ei vain
myˆh‰stytt‰isi!
Vanha mies koetti myˆs puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut,
miten kauhean toivoton ja levoton h‰nen heikko, k‰he‰ ‰‰nens‰ oli.
Taas kuului vain l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰, laahustavien, v‰syneiden
askelten kapsetta, ja sakea pˆly pˆll‰hteli heid‰n jaloissaan.
Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siell‰ tavaton
kiire, h‰lin‰ ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan
l‰htevi‰ miehi‰.
Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat
hyˆkk‰siv‰t heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta
se oli ennest‰‰nkin t‰ynn‰. Kuului ‰‰nekk‰it‰ huutoja, kirouksia,
lasten itkua ja naisten kimakoita ‰‰ni‰. Mutta suuri osa miehist‰ j‰i
laiturille.
Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa k‰sivarresta; h‰nt‰
miltei kauhistutti t‰m‰ sekamelska. Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvonsa
kirkastuivat, ja h‰n kuiskasi ‰‰ni v‰risten lapsellisesta toivosta:
-- Jospa ei olekaan tilaa...?
Mutta samalla saapui er‰‰n upseerin seurassa asemap‰‰llikkˆ
huolestuneen ja t‰rke‰n n‰kˆisen‰. H‰n antoi joitakin k‰skyj‰;
junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti
vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja l‰hti sivuraiteilta hakemaan
lis‰vaunuja.
Kaikki olivat jo p‰‰sseet junaan. Akkunoita availtiin, n‰kyi hikisi‰
kasvoja, ja t‰pˆt‰ysist‰ vaunuista kuului ep‰m‰‰r‰inen, tasainen
surina kuin mehil‰ispes‰st‰. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille
saadakseen viel‰ kerran puristaa rakkaittensa k‰si‰.
Kaidepuun vieress‰ seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut
sanaakaan, he puristivat vain toistensa k‰tt‰, ja heid‰n koko
olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen
katsoi koko ajan tyttˆ‰, joka vain silloin t‰llˆin nosti tummat,
surulliset silm‰ns‰.
Kun kello soi, tyttˆ h‰tk‰hti. H‰n l‰heni nuorukaista, ja h‰nen suunsa
aukeni kuin olisi h‰n aikonut sanoa jotakin. Mutta mit‰‰n h‰n ei voinut
sanoa -- h‰nen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja
h‰nen mustat silm‰ns‰ tulivat t‰yteen kyyneleit‰.
Ja er‰s nuori is‰ oli niin kummallinen -- niinkuin h‰nell‰ olisi ollut
kova kiire ja h‰nen olisi pit‰nyt viel‰ toimittaa paljon ennen junan
l‰htˆ‰. H‰n otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliins‰,
suuteli heit‰ ja puhui yht‰ mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. H‰n
hymyili omituisesti ja suuteli taas hell‰sti pienokaisen hentoa poskea.
Kaikesta n‰kyi, ett‰ h‰n tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa
tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.
Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan h‰nen puheitaan. H‰nen huulensa
vapisivat, kyynelet vieriv‰t alas h‰nen poskiaan ja h‰nen katseensa
harhaili h‰t‰‰ntyneen‰ ymp‰ri -- niinkuin h‰n olisi tahtonut paeta
jonnekin ja etsinyt ulosp‰‰sy‰. Toisinaan h‰n v‰‰nteli hiljaa k‰si‰‰n,
ja kaksivuotias poika katsoi pel‰styneen‰ ylˆs ‰itins‰ kasvoihin ja
h‰nen pieni suunsa v‰‰ntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen
‰idille, otti pienokaisen syliins‰, silitteli h‰nen vaaleita kutrejaan
ja puhui hell‰sti:
-- ƒl‰ ole mill‰sik‰‰n, pikkuseni... Is‰ tulee pian sodasta ja tuo
sinulle oikein suuren pyssyn ja kyp‰r‰n. Niin ja sapelinkin.
Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi h‰nt‰
isketty ruoskalla. H‰n tarttui suonenvedonomaisesti miehens‰ k‰teen
sopertaen tolkuttomasti:
-- Mit‰, mit‰ min‰ nyt teen...? Mihin joudumme...?
Mies tuli hyvin kalpeaksi, h‰n laski lapsen maahan, ja h‰nen ‰‰nens‰
vapisi:
-- Rauhoitu, rauhoitu! Min‰ tulen pian takaisin ... ja min‰ kirjoitan
heti...
Useimmat olivat vakavan ja synk‰n n‰kˆisi‰; toiset taas koettivat
nauraa ja puhua ‰‰nekk‰‰sti peitt‰‰kseen ja karkottaakseen sen
itsep‰isen, peloittavan ajatuksen, ett‰ he viimeisen kerran n‰kiv‰t
rakkaansa. Ja jotkut n‰yttiv‰t niin kummallisen hajamielisilt‰, kuin
eiv‰t olisi lainkaan k‰sitt‰neet, mihin olivat menossa.
Mutta hiukan erill‰‰n laiturin toisessa p‰‰ss‰ olivat vanhukset
poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edess‰
puristaen lujasti ja j‰yk‰sti h‰nen k‰tt‰‰n ja katsoi ylˆs h‰nen
nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa -- niinkuin olisi tahtonut tuohon
katseeseen ja puristukseen keskitt‰‰ kaiken hellyytens‰, pelkonsa ja
rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; h‰nen harmaa partansa tutisi
kummallisesti ja h‰n ryk‰si tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut
karistaa kurkustaan jonkin ilke‰n, sinne tarttuneen palan...
Kun poika hankkiutui l‰htem‰‰n, alkoivat kyynelet vieri‰ ‰idin
ryppyisi‰ poskia myˆten ja h‰nen huulensa vavahtelivat.
-- Hyv‰sti nyt, ‰iti...
ƒiti n‰ytti ik‰‰n kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa h‰n
kuuli kellon kalahduksen, n‰ki, ett‰ poika hellitti h‰nest‰, puristi
h‰t‰isesti is‰n k‰tt‰ ja hypp‰si junaan. Vasta silloin irroitti tuska
h‰nen kielens‰; h‰n ojensi vapisevat k‰tens‰ liikkeess‰ olevaa junaa
kohden parahtaen:
-- Lapseni, lapseni!
Niin sanomaton h‰t‰ ja tuska v‰r‰hti tuossa heikossa, vapisevassa
‰‰ness‰, kuin olisi lintuemo surkeasti piipitt‰nyt n‰hdess‰‰n
viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskett‰v‰n m‰s‰ksi.
Asema on v‰hitellen tyhjentynyt. Itkev‰t, lapsiaan taluttavat vaimot,
nuoret morsiamet, vanhat ‰idit ja tutisevat ukot -- kaikki heid‰t on
taas kaupunki niellyt uumeniinsa.
Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat viel‰
vanhukset. Helle on viel‰ kauheampi kuin ‰sken, mutta he eiv‰t siit‰
v‰lit‰. Vanha mies on avop‰in, ja aurinko porottaa esteettˆm‰sti
h‰nen harmaaseen p‰‰h‰ns‰, mutta h‰n sit‰ tuskin huomaakaan -- h‰n
tuijottaa vain toivottomasti ja tyls‰sti eteens‰. H‰n on ottanut mustan
piipunnys‰n taskustaan, mutta sen sytytt‰minen on unohtunut h‰n pitelee
sit‰ vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.
Vanha vaimo istuu h‰nen vieress‰‰n. Ainoakaan kyynel ei en‰‰ vieri
h‰nen poskelleen; kuin tyrmistyneen‰ h‰n katsoo sinne mihin juna on
kadonnut, vieden h‰nen viimeisen lapsensa. Siell‰ ei n‰y en‰‰ muuta
kuin punertava savupilvi taivaanrannalla -- ja sekin h‰ipyy v‰hitellen
n‰kym‰ttˆm‰ksi...
Mutta vanha ‰iti yh‰ vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat
h‰nen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet
kuvat. H‰n muistaa poikansa pienen‰, lihavana palleroisena ... ja
ent‰s, kun h‰n otti ensimm‰iset horjuvat askelensa? H‰n muistaa niin
el‰v‰sti, miten h‰n imetti ja kylvetti rakkainta lastaan -- kuinka
loistivatkaan h‰nen tummat silm‰ns‰ ihastuksesta, kun h‰n sai mielin
m‰‰rin polskia vedess‰!
H‰n her‰‰ aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylm‰ puistatus viilt‰‰
h‰nen ruumistaan ja tuska puristaa h‰nen syd‰mens‰ kokoon. H‰n _tuntee_
er‰‰nlaisella ‰idinvaistolla, ettei h‰nen lapsensa en‰‰ palaa, ja h‰nen
tuskansa on aivan yht‰ suuri, kuin h‰n n‰kisi poikansa kylm‰n‰. H‰nen
p‰‰ss‰‰n alkaa oudosti surista ja kohista, h‰n on aivan n‰kevin‰‰n,
miten poikaparka makaa silm‰t ummistuneina ja h‰nen rinnastaan pulppuaa
punainen veri.
Taas h‰n parahtaa kuin haavoitettu mets‰notus:
-- Lapseni...
Vanha mies h‰tk‰ht‰‰. H‰n aivan kuin her‰‰ ja sanoo itsekseen hiljaa ja
k‰he‰sti:
-- Sinne h‰n meni...
Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat,
pyˆr‰t jyrisev‰t -- ja l‰heisest‰ puistikosta kuuluu silloin t‰llˆin
pikkulinnun helteest‰ v‰synyt viserrys.
Mutta vanha vaimo tuijottaa viel‰kin toivottomin katsein
taivaanrannalle, miss‰ junan savu tuskin n‰kyv‰n‰, punertavana pilven‰
leijailee. Ja is‰n harmaa p‰‰ on kumartunut niin syv‰‰n...
GLADIAATTORIT
Heit‰ oli kaksi rykmentti‰ eli kaksitoista tuhatta ja heid‰t oli
m‰‰r‰tty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli
valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita
miehi‰. Siit‰ kaikki tiesiv‰tkin, etteiv‰t he en‰‰ palaa. He olivat
synk‰n ja p‰‰tt‰v‰n n‰kˆisi‰. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrin‰‰.
Miltei joukon loppup‰‰ss‰ marssi komppaniansa edess‰ luutnantti Julius
S. H‰n oli hyvin nuori ja h‰nen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja
kalpeat; h‰net oli vallannut kummallinen liikutus tiet‰ess‰‰n menev‰ns‰
varmaan kuolemaan.
Aurinko helotti siniselt‰ taivaalta ja ilma oli mit‰ herttaisin.
Aamup‰iv‰ll‰ oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan
haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen
tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykselt‰...
Niin -- kaksi kuukautta sitten h‰n oli viel‰ rakastettunsa kanssa
merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin h‰n ei ollut osannut ajatellakaan
t‰t‰...
Vieno merentuoksu toi h‰nen mieleens‰ yh‰ uusia, suloisia muistoja.
Er‰‰n‰kin iltana he olivat merell‰ soutelemassa. Oli miltei tyyni
ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren ‰‰rettˆm‰n ulapan ulottui
loistava, h‰ik‰isev‰ tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko
hiljalleen aaltoihin j‰tt‰en j‰lkeens‰ punaisen hohteen, joka muutti
koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua
h‰nen lempikappaleensa s‰vel -- ja merituuli tuoksui ja hyv‰ili heid‰n
kasvojaan. He eiv‰t puhuneet mit‰‰n, mutta tytˆn tummat silm‰t olivat
kosteat ja h‰nen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa
ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun h‰n tarttui rakastettunsa k‰teen...
Voi ... h‰n oli kokonaan unohtanut... He olivat marssineet jo pari
kilometri‰ ja taas leyh‰hti h‰nen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana
meren tuoksuva henk‰ys. Niin -- ja t‰m‰ on viimeinen p‰iv‰...
Heid‰n tykkitulensa oli kiihtynyt entist‰ raivokkaammaksi. Mutta
sill‰ kohdalla, josta heid‰n piti hyˆk‰t‰, vastasivat vain vihollisen
kaukaisimmat patterit; l‰himm‰t olivat pahaenteisen ‰‰nettˆmi‰: ne
eiv‰t tahtoneet paljastaa nykyist‰ asemaansa. Viholliset olivat varmaan
lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyˆkk‰yksen valmistelusta
ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, milt‰ kohdalta se oli
odotettavissa. Jokainen ymm‰rsi, ett‰ heill‰ myˆs sill‰ kohdalla _oli_
tykistˆ‰.
Tunnin marssin j‰lkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja
lev‰htiv‰t siell‰ hetken, samalla kun tykistˆ yh‰ syyti murhaavaa
tultaan heid‰n ylitseen. Mutta viholliset eiv‰t nytk‰‰n vastanneet.
ƒkki‰ l‰htiv‰t hyˆkk‰‰j‰t liikkeelle.
Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden v‰lill‰ oli ojanne,
jota useat kerrat oli koetettu k‰ytt‰‰ suojana hyˆk‰tt‰ess‰. Siihen j‰i
nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sit‰ syvemm‰ksi --
mutta hyˆkk‰ysjoukko eteni j‰rjestyneen‰, j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ kuin kone,
jota sen kerran k‰yntiin l‰hdetty‰ on mahdoton pys‰ytt‰‰. Viholliset
aloittivat kiivaan kiv‰‰ritulen, miehi‰ kaatui, mutta silloin he
l‰htiv‰t juoksuun -- tuo kaksitoistatuhantinen joukko syˆks‰hti
eteenp‰in vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyˆkyaalto...
Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen
‰‰nettˆmyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin p‰‰h‰n
‰‰rimm‰isist‰ hyˆkk‰‰jist‰ oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja
konekiv‰‰riosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit
kaatuivat... Julius oli taaempana, h‰n n‰ki kohotettuja k‰si‰,
kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edest‰ alkoi samanlainen ter‰s- ja
lyijymyrsky...
Silloin hyˆkk‰‰j‰t nostivat huudon, etummaiset s‰rkiv‰t vimmatulla
kiireell‰ esteit‰ -- ja taas syˆks‰hti joukko hurjasti eteenp‰in.
Ja kun he samassa n‰kiv‰t, ett‰ heid‰n oma tykistˆns‰ murhaava tuli
keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin ett‰ pensaikko oli yhten‰
ainoana r‰j‰hdysmeren‰, he karjuivat yh‰ hurjemmin. Ja hetken kuluttua
oli patterin tuli vaiennut.
Mutta edest‰ kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia h‰t‰huutoja.
Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli
t‰ynn‰ ter‰v‰k‰rkisi‰ paaluja... Mutta nek‰‰n, jotka kuulivat nuo
huudot, eiv‰t ymm‰rt‰neet: he juoksivat vain eteenp‰in kuin juopuneet;
tuo mahtava ihmisvyˆry painoi takaap‰in peloittavalla voimalla -- ja
kamala hauta t‰yttyi. Niinkuin laavavirta, joka menness‰‰n murskaa
kaiken, t‰ytt‰‰ kaiken, vyˆryi harmaa joukko eteenp‰in.
Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siell‰ edess‰ tulivuori aukaissut
kitansa; siin‰, miss‰ heid‰n etummaiset joukkonsa olivat olleet,
n‰ytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syˆks‰ht‰v‰n leimahtavana
tulena ja ep‰m‰‰r‰isen‰, mustana massana korkeuteen... Kuului huumaava
r‰j‰hdys, toinen, kolmas... Maamiinat olivat r‰j‰ht‰neet eik‰ kohdalla
olleita joukkoja en‰‰ ollut olemassa. Heid‰n murskaantuneet ruumiinsa,
irtautuneet p‰‰ns‰ ja j‰senens‰ sinkoilivat kaikille tahoille yhdess‰
kivien ja mullan kanssa -- ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja
savuun.
Mutta ei siin‰ kyllin. Vihollisen tykistˆn p‰‰voima oli kai odottanut
vain t‰t‰ hetke‰ -- ja nyt alkoi niin kaamea n‰ytelm‰, ett‰ Julius
luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset
pilvet hiekkaa ja kivi‰ syˆksyi ilmaan, kaikki peittyi r‰j‰ht‰vien
ammusten tuleen ja savuun -- ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei
en‰‰ ollut mahdollista -- heid‰n t‰ytyi per‰yty‰.
Mutta nelj‰tuhatta vain per‰ytyi -- kahdeksantuhatta j‰i kent‰lle.
Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he
olivat aivan n‰‰nnyksiss‰. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta l‰‰h‰tti
raskaasti, ja muutamat heitt‰ytyiv‰t pitk‰lleen kuin olisivat olleet
kuolemaisillaan. Suurin osa heist‰kin oli saanut joitakin vammoja.
Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun
miehet olivat p‰‰sseet ampumahautaan, alkoi heid‰n ylitseen niin
hurja tykkituli, ett‰ ilma, koko avaruus tuntui olevan t‰ynn‰ tuota
helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla
pattereillaan ja srapnellit alkoivat r‰j‰hdell‰ heid‰n yl‰puolellaan,
viel‰p‰ heid‰n joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneit‰ ja
tylsi‰ kiinnitt‰‰kseen siihen mit‰‰n huomiota.
Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiket‰. Ja kun
takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miest‰ lis‰v‰ke‰,
annettiin taas hyˆkk‰ysk‰sky.
Vihollisen tuli lis‰‰ntyi heti kun he ilmestyiv‰t kent‰lle. Mutta
lev‰hdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan
paikkaan -- ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten
varustuksissa yht‰ mittaa r‰j‰hteli.
Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. H‰n ei
tuntenut en‰‰ pelkoa eik‰ innostusta. H‰nen ymp‰rill‰‰n kaatui
jatkuvasti miehi‰, kuului huutoja, kirouksia -- mutta h‰n ei
kiinnitt‰nyt mihink‰‰n paljon huomiota. Konemaisesti h‰n vain juoksi
toisten mukana. Vasta sitten kun he l‰heniv‰t piikkilankaesteit‰ ja
heid‰n t‰ytyi juosta suurten ruumiskasain yli, h‰n tunsi kylm‰‰ kauhua:
sielt‰ kuului niin syd‰nt‰s‰rkevi‰ huutoja.
Vihollisen oli onnistunut vied‰ ‰skeiseen piilopaikkaan muutamia
konekiv‰‰reit‰. Ne alkoivat taas ilke‰sti s‰rist‰ ja tuottivat
tavatonta tuhoa, mutta eteenp‰in he meniv‰t sittenkin.
Silloin h‰n sai aivan kuin iskun rintaansa, h‰n tunsi heikkenev‰ns‰
ja vaipuvansa maahan -- ja meteli h‰nen ymp‰rill‰‰n vaimeni. H‰n
koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, ett‰ k‰si tahrautui kokonaan
l‰mpim‰‰n nesteeseen.
H‰n tajusi olevansa haavoittunut, mutta mit‰‰n erityist‰ kipua h‰n ei
tuntenut. R‰j‰hdyksetkin alkoivat taas kuulua entisell‰ voimalla ja h‰n
n‰ki, ett‰ veri tulvi h‰nen rinnastaan.
H‰n aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itse‰‰n. Kun
h‰nen suustaan ei tullut verta, h‰n p‰‰tteli, ett‰ kuula oli tullut
sivulta ja pyyhk‰issyt rintavaltimon poikki.
Et‰‰mp‰n‰ r‰j‰hti taaskin miina ... ja h‰n n‰ki uudelleen tuon kamalan
n‰ytelm‰n. Taas saivat vihollisen konekiv‰‰rit uutta intoa -- ne
s‰risiv‰t aivan kuin hurjasta vahingonilosta...
H‰n n‰ki kaiken mit‰ tapahtui, mutta seurasi sit‰ omituisen
v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ -- niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin
ik‰v‰‰ n‰ytelm‰‰. H‰n n‰ki miten toverien t‰ytyi per‰yty‰ ensimm‰isten
miinar‰j‰hdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet
niiden suojaan, alkoi heid‰n tykistˆns‰ toimia -- ja taas tuo kaamea
ammusten moni‰‰ninen orkesteri vonkui h‰nen yl‰puolellaan.
Noin nelj‰nnestunnin kuluttua se lakkasi ‰kki‰; se oli k‰sky
kuolemaanvihityille. Taas he nousivat...
H‰nen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan
kalpeat ja h‰nen silm‰ns‰ alkoivat omituisesti himmet‰. Kuin harmaan
sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ tovereita oli en‰‰ vain v‰h‰n. Mutta
eteenp‰in he meniv‰t hurjalla vimmalla. H‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ he
seisahtuivat v‰lill‰, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten
kuului hurja huuto, kun he hyˆkk‰siv‰t vihollisen ampumahautoihin ...
pistimet v‰l‰hteliv‰t...
Tykistˆ ja konekiv‰‰rit vaikenivat kummallakin puolella; sielt‰ kuului
vain joitakin yksityisi‰ kiv‰‰rinlaukauksia ja huutoja... H‰n odotti
jotakin ratkaisua, mutta mit‰‰n ei kuulunut. Niin -- heit‰ oli liian
v‰h‰n, heid‰t oli kai tapettu viimeiseen mieheen.
Mit‰...?
Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui h‰nen korviinsa
kummallinen ‰‰ni: haavoittuneiden voihkina. H‰n katsahti ymp‰rilleen...
Ruumiita n‰kyi kasoittain, niin kauas kuin h‰nen himmenev‰ katseensa
kantoi.
Mutta toisin paikoin ei erottanut en‰‰ yksityisi‰ ruumiita. H‰n
luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien l‰hettyvill‰ n‰ytti
kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, j‰tteilt‰... Niinkuin
alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siin‰ aterioinut.
Ja paaluhauta h‰nen takanaan... H‰n k‰‰ntyi vaivoin ja h‰nt‰ pyˆrrytti,
kun h‰n katseli paaluihin seiv‰stettyjen miesten v‰‰ntyneit‰
suita, mielettˆmi‰ silmi‰ ja kurottavia k‰si‰, joissa sormet
suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat -- niinkuin ne viel‰kin
hapuilisivat jostakin apua, tukea, el‰m‰‰... Ja heid‰n voihkinansa...
Niin -- koko laaja kentt‰ tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan...
Tuo taukoamaton ‰‰ni t‰ytti h‰nen sielunsa j‰‰t‰v‰ll‰ kauhulla.
Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi h‰net yh‰ enemm‰n ja h‰n
k‰‰ntyi hiljaa sel‰lleen. Taivaalla n‰kyi jo muutamia t‰hti‰.
Maattuaan hetken h‰n tunsi oudon kylmyyden v‰hitellen valtaavan
jalkansa -- niinkuin niit‰ olisi sivelty j‰‰vedell‰... Se levisi
ylˆsp‰in, k‰detkin tuntuivat kylmenev‰n ja kangistuvan...
Silloin h‰n ensi kerran t‰ydellisesti k‰sitti, ett‰ se oli kuolema --
ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhk‰istyn‰. H‰nen aivonsa alkoivat toimia
nopeasti, selv‰sti. H‰n tunsi, ett‰ he olivat kuolleet turhaan, ja
h‰nen sielussaan her‰si katkeruus.
Hirve‰ tuska ja katumus valtasi h‰net, h‰n olisi tahtonut huutaa;
kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta ... eik‰ se
odota. Mutta h‰n tuli yh‰ heikommaksi -- h‰nen ajatuksensakin alkoivat
muuttua jo sekaviksi.
Kummallinen j‰ykkyys ja kylmyys valtasi h‰net yh‰ enemm‰n. H‰n ei
n‰hnyt en‰‰ mit‰‰n ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan
niin kaukaa. Nyt niit‰ ei en‰‰ kuulu ... ja parempi onkin...
H‰n kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa
iltatuulessa. H‰n makaa jossakin, ja haavanlehdet v‰risev‰t. H‰n on
n‰kevin‰‰n rakastettunsa ... ‰itins‰. Mutta he menev‰t ohitse -- eiv‰t
huomaa...
Yh‰ kuuluu tuo vieno suhina. H‰n on viel‰ nuori poika.
Lemmikkihevosellaan h‰n ratsastaa tuttua polkua myˆten lehtipuiden
reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehv‰t huiskivat h‰nt‰ kasvoihin...
H‰n kannustaa hevostaan; he menev‰t hurjasti, yh‰ nopeammin,
nopeammin... Kas -- h‰n meneekin lent‰en...
Mutta sit‰ mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kent‰lt‰
nousta vaaleata hˆyry‰ -- niinkuin sumua tai jotakin salaper‰ist‰
uhrisavua.
Se on l‰mpim‰n veren hˆyry, joka siin‰ hiljalleen nousee taivasta
kohden.
Ja h‰m‰r‰ levitt‰‰ yli maan ‰‰rettˆm‰t, harmaat siipens‰.
KOSTO
Kuinka kauan h‰n oli siin‰ maannut, h‰n ei itsek‰‰n tiet‰nyt. Mutta kun
h‰n v‰hitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla
-- ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti h‰nen ruumistaan kuin
tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun h‰n aukaisi
silm‰ns‰, n‰ytti koko maailma omituisen punertavalta.
V‰hitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan h‰n ymm‰rsi olevansa
haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa
valittaen h‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n ja n‰ki, ett‰ kranaatinsirpale oli
murskannut h‰nen vasemman k‰sivartensa.
Hetken kuluttua h‰n kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. H‰n k‰‰nsi
p‰‰t‰‰n sinnep‰in ja huomasi miehen, joka makasi sel‰ll‰‰n, k‰det
tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista n‰kyi vain profiili,
mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silm‰st‰, joka kuhisi
t‰ynn‰ k‰rp‰si‰, h‰n ymm‰rsi, ett‰ siin‰ oli kuollut. Valituksen t‰ytyi
siis kuulua vainajan p‰‰n takaa.
H‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n sinne p‰in, mutta silloin tuntui aivankuin
toinen k‰si olisi rev‰isty irti ruumiista. H‰n huomasi yrityksens‰
turhaksi ja ummisti silm‰ns‰.
-- Auttakaa ... Jumalan t‰hden! kuului taas pitk‰veteisesti ja
valittavasti h‰nen p‰‰ns‰ takaa.
H‰n s‰ps‰hti kuullessaan tuon matalan, k‰he‰n ‰‰nen -- siin‰ oli
jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka
nostatti h‰ness‰ ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa. Eik‰ h‰n kuitenkaan tiet‰nyt miksi.
Taas h‰n kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja k‰he‰ --
mutta eikˆ se sittenkin ollut eversti B:n ‰‰ni?
H‰n kuunteli viel‰ tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun h‰n
vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti h‰nen kasvoissaan.
Oliko, oliko se todellakin h‰n? Vihdoinkin...
H‰nen kuumeisissa aivoissaan pyˆri kaikki sekaisin. Ja vaikka h‰nen
ruumistaan tuska poltti ja raastoi h‰nen tehdess‰‰n pieni‰kin liikkeit‰
h‰n alkoi k‰‰nt‰‰ itse‰‰n, jotta olisi n‰hnyt.
Hammasta purren h‰n kohosi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja onnistuikin
hiukan k‰‰ntym‰‰n. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eik‰ h‰n
n‰hnyt mit‰‰n... Hiljaa kiroten h‰n sulki silm‰ns‰, mutta aukaisi ne
j‰lleen hetken kuluttua.
Siin‰ h‰n oli! -- tuo vihattu, tuhannesti kirottu... Karheat, punaiset
viikset tˆrrˆttiv‰t kuin sian harjakset, pitk‰, inhottava parta liehui
rinnalla... Silm‰t olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti -- ja
h‰nenkin toinen k‰tens‰ oli kokonaan veress‰.
-- Vihdoinkin! h‰n mutisi vain huulillaan, kun h‰n kuumeesta ja vihasta
hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miest‰.
H‰nen aivoihinsa syˆksyi niin ‰‰rettˆm‰n paljon... H‰n muisti kaiken
sen v‰‰ryyden, ne hirve‰t tuskat, mitk‰ tuo mies oli h‰nelle tuottanut
-- ja er‰‰lle toiselle.
El‰v‰sti h‰n muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten
tuo tuolla, vaikka oli sen tiet‰nyt, oli tullut pyyt‰m‰‰n Mariaa t‰m‰n
is‰lt‰. Ja itara, tunnoton is‰ oli pakottanut tytt‰rens‰ menem‰‰n
tuolle... Niin -- mit‰ olikaan kˆyh‰ aliluutnantti rikkaan everstin
rinnalla...
Voi -- h‰n on viel‰kin n‰kevin‰‰n, miten Maria hentona ja kasvot yht‰
kalpeina kuin h‰nen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen
rinnalla alttarin ‰‰ress‰... Ja miten h‰n itse miltei pyˆrtym‰isill‰‰n
syˆksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa...
Houkka! Miksei h‰n ennemmin ampunut tuota toista... Ja
onnettomuudekseen h‰n viel‰ parani pitk‰n, pitk‰n ajan kuluttua.
Mutta kun h‰n kuuli, ett‰ h‰nen rakastettunsa oli tullut raskaaksi
tuosta miehest‰ ... ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen --
silloin oli h‰n tulemaisillaan hulluksi...
Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, ett‰ h‰nt‰ katsellaan, h‰n
aukaisi silm‰ns‰. Ja kun h‰n n‰ki edess‰‰n nuo ter‰v‰t, kuumeiset
silm‰t ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, h‰n aivan kuin
s‰ps‰hti. Vihdoin h‰n kuiskasi k‰he‰sti:
-- Tekˆ...?
-- Niin, min‰.
-- Oletteko tekin haavoittunut?
-- Olen.
-- Jumalan laupeuden t‰hden ... vett‰, sopersivat h‰nen paksut,
halkeilleet huulensa.
-- Oletteko heikko?
-- Min‰ kuolen, ellen pian saa juodakseni...
Selitt‰m‰tˆn ilme v‰reili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua
h‰n hammasta purren alkoi ryˆmi‰ er‰st‰ kuollutta sotilasta kohden.
Viha tuntui antavan h‰nelle uskomattomat voimat, sill‰ h‰nen
onnistuikin irroittaa kuolleen kentt‰pullo. Pit‰en sit‰ hampaissaan
h‰n ryˆmi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon t‰m‰n vapiseville
huulille. T‰m‰ joi ahnaasti ja h‰nen ‰‰ness‰‰n kuvastui kiitollisuus ja
jonkinmoinen ep‰varmuus, kun h‰n kuiskasi:
-- Miten hyv‰ te olette...
Mutta vastaukseksi kuului ‰kki‰ k‰he‰, vihlova nauru... Ja hetken
kuluttua:
-- Mink‰ t‰hden luulitte minun antaneen teid‰n juoda?
-- Niin, miksette itse juo...? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.
-- Niin -- se on totta, ett‰ minua janottaa, mutta minulla on jotakin
virkist‰v‰mp‰‰ kuin kokonainen meri...
-- Mit‰ ... mit‰ se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.
-- _Kosto!_
Sana singahti h‰nen suustaan kuin ter‰v‰ piiskan isku.
-- Mi -- mit‰ tarkoitatte...? ‰nkytti toinen ja h‰nen lihavat,
ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellert‰viksi. Mutta nuorempi
keskeytti raa'asti:
-- Juokaa, juokaa, ett‰ saatte voimia -- te tarvitsette niit‰ pian...
Nyt me olemme tasav‰kiset -- _nyt_ ei teid‰n kultanne auta! Minun
k‰teni on murskana -- mutta niin on teid‰nkin... Min‰ olen kauan
ep‰illyt Jumalan olemassaoloa -- mutta nyt uskon, n‰en, ett‰ h‰n on
olemassa... Juokaa, juokaa!
Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit,
nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan v‰‰ristyneet. Ne
olivat niin hirve‰t ja s‰‰lim‰ttˆm‰t, ettei h‰nell‰ saattanut olla
armoa odotettavissa. Yh‰ tuijottaen toisen kasvoihin h‰n salaa kopeloi
pistooliaan ja saikin sen vyˆst‰... Mutta nuorempi iski h‰nt‰ viime
hetkell‰ k‰teen, eik‰ laukaus sattunut...
Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin
itselleen. Mutta toinen kiemurteli h‰nen allaan kuin haavoitettu
k‰‰rme, ja vihdoin, kun h‰n huomasi, ettei voinut ampua, h‰nen onnistui
heitt‰‰ se kauas luotaan.
Nyt seurasi taistelu, niin hirve‰ ja petomainen, ettei heid‰n olisi
luullut olevan ihmisi‰...
Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta t‰m‰ iski kaikin
voimin nyrkill‰‰n murskaantuneeseen k‰sivarteen -- ja tuskasta
voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus
nujertaa h‰net, mutta ei ollut voimia. Sit‰ paitsi oli h‰nen
vioittunut k‰sivartensa nuoremman puolella eik‰ h‰n toisella ylettynyt
viholliseensa... Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin
loppuun ajetut hevoset, jotka vet‰v‰t viimeisi‰ henk‰yksi‰‰n.
Heid‰n ymp‰rill‰‰n oli kes‰ t‰ydess‰ ihanuudessaan. Vaikka maa heid‰n
kohdallaan oli kranaatin repim‰, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua.
Aurinko alkoi juuri laskea, ja l‰heisess‰ lehdossa viritti satakieli
hurmaavan laulunsa... Mutta sit‰ vihamiehet eiv‰t huomanneet -- kaikki
tuntui pyˆriv‰n heid‰n silmiss‰‰n.
-- Te vihaatte minua syytt‰... H‰n oli minun vaimoni, sai vanhempi
katkonaisesti soperretuksi.
N‰m‰ sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. H‰n oli taas n‰kevin‰‰n
heid‰n h‰‰iltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttˆ -- ja tuo
paksu, intohimosta l‰‰h‰tt‰v‰ mies... H‰n oli n‰kevin‰‰n kaikki,
kaikki... H‰nen eteens‰ syˆksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.
Raivosta karjaisten h‰n ponnisti kaikki voimansa ja onnistui p‰‰sem‰‰n
jaloilleen. Sitten h‰n pudottautui raskaasti toisen rinnalle.
Vaikka maailma nytkin musteni h‰nen silmiss‰‰n, syk‰hti h‰nen syd‰mens‰
villist‰ riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat h‰nen
polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta
h‰nen ammottavasta suustaan...
Joka j‰sen v‰risten nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti h‰n taas
koetti t‰ydent‰‰ tyˆt‰‰n -- h‰nen vapisevat k‰tens‰ alkoivat hapuilla
toisen kurkkua...
Mutta vanhempi oli myˆskin sen verran tajuissaan, ett‰ tarttui toisen
k‰teen -- ja siin‰ he taas makasivat l‰‰h‰tt‰en. Vihdoin vanhempi
sopersi katkonaisesti: -- Saat... t‰st‰ ... rangaistuksen.
-- ƒl‰ luule ... Nyt on _sota!_
Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta ‰‰nest‰. Viimeinen sana tuntui
hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua h‰n lis‰si voitonriemuisesti:
-- Et p‰‰se en‰‰ kertomaan...
ƒkki‰ hellitti k‰tens‰ vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta
h‰n ei saanut sit‰ tupesta ja nuorempi k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen
iske‰kseen toista nyrkill‰ kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.
Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen
k‰si tuntui suonenvedonomaisesti j‰ykistyv‰n h‰nen lihavan kaulansa
ymp‰rille. H‰nen kasvonsa muuttuivat sinert‰viksi ja h‰nen ruumiinsa
heittelehti sinne t‰nne kivuista v‰litt‰m‰tt‰. Mutta nuo hirve‰t sormet
puristivat hellitt‰m‰tt‰ kuin suuret kravunsakset... H‰nen ruumiinsa
alkoi jo veltostua.
Mutta viel‰ kerran h‰n kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi
itsens‰ vapaaksi. Ep‰inhimillisell‰ ‰‰nell‰ h‰n korisi:
-- Armoa ... armoa...
-- Armoa?! Armahditko sin‰? -- Kamala nauru kajahti h‰nen huuliltaan ja
h‰n puhui l‰‰h‰tt‰en. -- T‰‰ll‰ olen tappanut viattomia ... ihmisi‰,
jotka eiv‰t ole tehneet minulle mit‰‰n pahaa... Ja _sinuako_ min‰
armahtaisin? En ole en‰‰ sama kukonpoika kuin ennen. T‰‰ll‰ min‰ olen
oppinut jotakin.
Taistelu alkoi viel‰ kerran uudelleen. Ja ‰kki‰ alkoi nuoremmasta
tuntua, ett‰ h‰n oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista --
ett‰ t‰m‰ oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua...
Raskaasti huohottaen h‰n koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni.
Mutta kun t‰m‰ yh‰ ep‰toivoisesti v‰‰ntelehti, kieppui ja kiemurteli,
tapahtui h‰ness‰ kummallinen muutos; h‰n unohti koko entisen el‰m‰ns‰,
vain sen h‰n muisti, ett‰ pit‰‰ tappaa, tappaa... H‰nen korvissaan
alkoi kovasti kohista, h‰n oli olevinaan ‰‰rettˆm‰ss‰ mets‰ss‰, jossa
myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa -- ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰n onkin
viett‰nyt el‰m‰ns‰ juuri t‰‰ll‰... Muristen kuin raivokas koira, h‰n
syˆks‰hti ‰kki‰ toisen kurkkuun valkeine, ter‰vine hampaineen... H‰n
puri hampaansa miltei yhteen -- ja taas h‰n tunsi, ett‰ oli tehnyt
samoin monta kertaa... H‰n puristi suonenvedonomaisesti leukojaan
yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut...
Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, h‰n irroitti otteensa. Sitten
h‰n kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden -- ja alkoi
ulvoa valittavasti ja pitk‰veteisesti kuin yksin‰inen, n‰lk‰inen susi
kuutamoisena talviyˆn‰...
PAKOLAISET
Yksi ainoa vihre‰ s‰hkˆlamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen
omituisen ep‰todellisen n‰kˆiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto,
sein‰t, s‰nkyrivit -- ja tuossa himme‰ss‰, vihert‰v‰ss‰ valossa kaikki
n‰ytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin
askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat
ikkunat olivat sysimustat, ja yˆ tuulen kylm‰ henk‰ys kosketti
toisinaan ruutuja hiljaa ja salaper‰isesti niinkuin siell‰ ulkopuolella
olisi joku v‰syneesti ja surullisesti huokaissut...
Kaikki vuoteet olivat t‰ynn‰ haavoittuneita: k‰dettˆmi‰, jalattomia,
silm‰ttˆmi‰; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, l‰vistetty
rinta... Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heid‰n puoliavoimet
silm‰ns‰ olivat jo himme‰t ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat
tummanpunaisina, heid‰n rintansa huohottivat ja silm‰t kiiluivat
kuumeisina syv‰ll‰ kuopissaan... Joidenkin murskatut p‰‰t oli k‰‰ritty
ylt'yleens‰, vain syv‰t suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he
muistuttivat manalasta paenneita haamuja...
Ilma oli tympe‰ ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa
hengityst‰. Jotkut hourailivat puhuen k‰sitt‰m‰ttˆmi‰, sekavia sanoja
-- joku naurahtikin... Mutta kaiken t‰m‰n ylitse kuului hiljainen,
yht‰mittainen valitus ja voihke -- ja muutaman kerran kirskahti ter‰v‰
hammasten kiristys...
Salin ‰‰rimm‰isest‰ nurkasta kohosi tyynylt‰ er‰‰n nuoren upseerin
hienopiirteiset kasvot. H‰n k‰‰nn‰hti viereist‰ s‰nky‰ kohden ja
kuiskasi:
-- Nukutko?
-- En, vastasi vierustoveri.
-- Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua...
-- Polttaako jalkaasi taas?
-- Ei...
-- Mik‰ sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.
Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ymp‰rilleen ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi,
kun h‰n hiljaa kuiskasi:
-- _Pakolaiset_...
-- Pakolaiset?
-- Niin -- vihollispakolaiset...
Toinen katsoi h‰nt‰ hetken, sitten h‰n kohottautui vaivalloisesti
kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja sanoi j‰nnittyneen‰:
-- Mit‰ sin‰ puhut? Kerro minulle kaikki -- kun en min‰k‰‰n voi nukkua.
Viereisiss‰ vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin
kuorsattiin korisevasti -- ja salin toisessa p‰‰ss‰ puri joku taas
hammastaan. Nuori upseeri maistoi yˆjuomaansa, vedell‰ sekoitettua
viini‰ ja alkoi kertoa hillityll‰, kuiskaavalla ‰‰nell‰.
"Se, mist‰ nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana p‰iv‰n‰, jolloin
joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja min‰
jouduin viem‰‰n er‰st‰ t‰rke‰t‰ k‰sky‰.
"Oli satanut monta p‰iv‰‰, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan
uupunut, sen jalat upposivat syv‰lle pehme‰‰n maahan, ja min‰ p‰‰sin
vain hiljalleen eteenp‰in. S‰‰ oli kylm‰ ja kostea, ja harmaa vesisumu
riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri h‰m‰h‰kinverkko kastellen
vaatteet ja kohmetuttaen k‰det j‰ykiksi.
"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska er‰‰st‰ pikku
metsikˆst‰ tullessani n‰in miltei suorakulmaisesti edess‰ni maantien,
jota myˆten kulki hitaasti loppumattoman pitk‰ jono pakolaisia. Otin
esiin kartan ja kompassin ja huomasin, ett‰ minun olisi pit‰nyt menn‰
hiukan vasemmalle -- mutta edess‰ oli pieni, yli ‰yr‰ittens‰ tulviva
joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin menn‰ suoraan tielle,
jotta p‰‰sisin sillasta yli.
"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Ent‰p‰s, jos ovat
aseistettuja ja hyˆkk‰‰v‰t kimppuuni... Mutta min‰ olin viipynyt
muutenkin liian kauan, eik‰ ollut muuta tiet‰. Sen t‰hden avasin
pistoolikoteloni, tarkastin, ett‰ se oli panostettu -- ja p‰‰tin, ett‰
minun _t‰ytyy_ p‰‰st‰ eteenp‰in.
Mutta kun l‰hestyin maantiet‰, havaitsin varokeinoni kokonaan
tarpeettomiksi. N‰m‰ pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein
kˆyhint‰ v‰estˆ‰ -- varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet
junilla ja hevosilla. N‰ill‰ oli vain muutamilla laiha hevoskoni,
joka vaivalloisesti laahusti eteenp‰in, ja pyˆr‰t upposivat syv‰lle
tien lokaan. Useimmat vetiv‰t k‰sik‰rryill‰ lapsiaan ja kaikkein
v‰ltt‰m‰ttˆmimpi‰ tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset,
takkukarvaiset koiransa. Mutta min‰ n‰in monen ‰idin, jolla ei ollut
muuta kuin pieni lapsi syliss‰, taluttavan viel‰ toista, joka itkusta
ja v‰symyksest‰ menehtym‰isill‰‰n tallusti loassa pienill‰ jaloillaan...
"Oi yst‰v‰ni, minua kauhistuttaa viel‰kin, kun muistan tuon
vastaantulevan joukon. Siin‰ oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja
joku raajarikko mies -- ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja
r‰‰syisi‰. Tuolla tarttuvat k‰sik‰rryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee
kuin henkens‰ edest‰ mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten
kauhistuneita, kimeit‰ ‰‰ni‰, tukahdutettuja kirouksia, l‰‰h‰tyst‰...
Lapset alkavat itke‰ ja vaikeroida heikoilla, ysk‰st‰ k‰heill‰
‰‰nill‰‰n -- ja takaap‰in alkaa yh‰ kovemmin ja uhkaavammin kuulua
yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenp‰in! _eteenp‰in!_ Ja eteenp‰in
heid‰n t‰ytyi p‰‰st‰, sill‰ takanap‰in jyrisiv‰t meid‰n tykkimme kuin
kaukainen, taukoamaton ukkonen... Mihin vanha vaimo k‰sirattaineen
joutui, sit‰ en huomannut.
"Minua he silm‰siv‰t vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita.
Muutamista uhosi minua vastaan tyls‰, voimaton viha -- mutta he olivat
liian n‰‰ntyneit‰ sanoakseen tai tehd‰kseen jotakin... Toisista
katseista kuvastui vain mittaamaton ep‰toivo ja mykk‰ moite, ja ne
tunkeutuivat suoraan syd‰meeni kuin kylm‰t pistimet... Hevoseni oli
miltei lopussa, mutta min‰ kannustin sen kylki‰, niin ett‰ veri tippui
ja pakotin sen laukkaamaan p‰‰st‰kseni n‰kem‰st‰ noita hirmuisia,
syytt‰vi‰ katseita... Niin -- min‰ suljin silm‰ni...
"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja
min‰ tunsin, miten se horjahteli.
"Mit‰...?
"Sielt‰ tuli viel‰ yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka
olivat j‰‰neet toisista j‰ljelle -- ne ovat aina silmiss‰ni...
"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vet‰en pahanp‰iv‰isi‰
nelipyˆr‰isi‰ rattaita. H‰n asteli aisoissa kuin hevonen: l‰nkien ja
rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se n‰ytti tunkeutuvan
h‰nen laihaan niskaansa. K‰det riippuivat hervottomina sivuilla,
ja h‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t aivan tylsilt‰ ja huulensa riippuivat
veltosti. Niin siin‰ kumarassa eteenp‰in ponnistellessaan muistutti h‰n
todellakin vanhaa, loppuunajettua, ‰‰rettˆm‰n v‰synytt‰ hevosta... Ja
h‰nen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira -- niinkuin
sekin olisi ymm‰rt‰nyt, ett‰ nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen
punainen kieli roikkui l‰‰h‰tt‰v‰st‰ suusta...
"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siit‰ r‰‰syjen seasta pilkisti
kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silm‰t, ja sivulla asteli
noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy...
Tied‰th‰n, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita,
mutta niin ei tehnyt t‰m‰; vain kerran h‰n kohotti pikkuvanhat, kalpeat
kasvonsa, ja niiss‰, oli jotakin outoa ja kauheata ... Niin, min‰ n‰in,
ett‰ noista himmeist‰ silmist‰ tuijotti -- _n‰lk‰_.
"Noin kymmenkunta metri‰ rattaiden j‰ljest‰ k‰veli luultavasti lasten
‰iti. H‰n kantoi sel‰ss‰‰n suurta vaatemytty‰ ja h‰nen askelensa olivat
niin raskaat ja laahustavat. H‰nen silm‰ns‰ olivat alasluodut eik‰
h‰nen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta.
Jos h‰n olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi h‰nt‰
sittenkin ollut helpompi katsoa -- mutta nuo kasvot olivat niin kauhean
liikkumattomat kuin kuolleen kasvot...
"Oli jo aivan h‰m‰r‰, ja edess‰p‰in leimahteli valtava tulipalon
kajastus. Maa tuntui vapisevan yh‰ kiihtyv‰st‰ tykkien jyskeest‰, ja
muutamat eksyneet ammukset r‰j‰htiv‰t hurjasti r‰iskien arveluttavan
l‰hell‰ -- mutta he eiv‰t n‰ytt‰neet sit‰ edes huomaavan...
"Min‰ olen t‰‰ll‰ joutunut n‰kem‰‰n jo paljon kurjuutta, mutta en
voi ymm‰rt‰‰, mik‰ minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi
puristanut syd‰nt‰ni -- ja min‰ tunsin, ett‰ pit‰isi tehd‰ jotakin,
auttaa...
"K‰‰nsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mit‰‰n;
minulla ei ollut edes rahaa -- ja mit‰p‰ rahakaan olisi heit‰ auttanut?
"Mutta kaukana tasangolla n‰kyi pitk‰ ep‰m‰‰r‰inen pakolaisjono
kiemurtelevan hitaasti eteenp‰in, kuin suunnattoman pitk‰, harmaa
k‰‰rme, jonka p‰‰ oli jo kaukaisessa pimeydess‰.
"Ja viimeisetkin pakolaiset h‰ipyiv‰t h‰m‰r‰‰n niin hitaasti ja
vaivalloisesti -- aivan kuin kuolettavasti haavoitetut el‰imet, jotka
viimeisill‰, sammuvilla voimillaan laahautuvat mets‰st‰j‰‰ pakoon...
"Lopulta kuitenkin p‰‰sin omien joukkojen l‰heisyyteen. Mutta silloin
r‰j‰hti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja
menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja k‰sky tuli
kuitenkin perille.
"Mutta min‰ pelk‰‰n, ett‰ tulen aina silmiss‰ni n‰kem‰‰n nuo pakolaiset
-- nuo viimeiset pakolaiset..."
SISARUKSET
Sateen j‰lkeen oli tullut ihana p‰iv‰. Aurinko paistoi l‰mpim‰sti,
kedot helottivat kirkkaanvihrein‰, ja ilma oli t‰ynn‰ ruohojen ja
moniv‰risten kukkien tuoksua.
Mutta pikku mˆkiss‰ vallitsi alakuloinen mieliala. Is‰ oli sodassa,
eik‰ ‰iti ollut moneen viikkoon saanut mit‰‰n tietoja h‰nest‰ -- ja nyt
h‰n oli aivan sairas surusta. Kaiken lis‰ksi oli kova puute. Kotona
oli tosin viisitoistavuotias tyttˆ ja nelj‰toistavuotias poika, mutta
hek‰‰n eiv‰t voineet mit‰‰n ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.
ƒiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. H‰nen kasvonsa olivat
laihat ja kalpeat, silm‰t tuijottavat, ja h‰n puhui heikolla ‰‰nell‰:
-- Lapset, menk‰‰ mets‰‰n katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet.
Saataisiin edes marjakeittoa...
-- Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Menn‰‰n pian!
H‰nen sisarensa, kaunis, verev‰ tyttˆ, katsahti ‰itiin ja sanoi hiukan
ep‰rˆiden:
-- Mutta jos siell‰ on sotilaita...
-- ƒl‰ yht‰‰n pelk‰‰! Tulenhan min‰ mukaan! sanoi poika leikillisesti
ja tarttui sisarensa k‰sivarteen.
ƒiti koetti hymyill‰ pojan sanoille ja puhui lohduttaen:
-- Ei suinkaan niit‰ mets‰ss‰ ole... Kyl‰ss‰h‰n ne majailevat.
Ja reippaasti sisarukset l‰htiv‰t l‰heiseen mets‰‰n.
Siell‰ oli viel‰ ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdill‰
kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko mets‰ tuntui tuoksuillaan
ja v‰reill‰‰n iloitsevan kauan odotetusta sateesta -- ja lintujen laulu
helkkyi moni‰‰nisen‰, ihanana kuorona...
Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa
er‰‰seen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat
polvilleen ja poimivat molemmin k‰sin niin paljon kuin ehtiv‰t. Poika
hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:
-- Nyt ‰iti varmaan ilostuu!
-- Niin -- kunhan is‰ vain tulisi kotiin! vastasi tyttˆ ja huokasi.
Mutta marjoja oli niin paljon, ett‰ h‰nkin unohti ik‰v‰n todellisuuden.
He olivat niin innostuneita, etteiv‰t huomanneet mit‰‰n, ennen kuin
kuulivat karkean, murteellisen ‰‰nen:
-- Hyv‰‰ p‰iv‰‰, kaunis tyttˆ!
Sisarukset hyp‰htiv‰t pel‰stynein‰ seisoalleen ja huomasivat takanaan
seisovan kaksi suurikokoista, raa'ann‰kˆist‰ vihollissotilasta. N‰m‰
hymyiliv‰t hiukan ja heid‰n silm‰ns‰ kiiluivat kummallisesti.
Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyˆre‰t, ulkonevat silm‰t, l‰heni
tyttˆ‰ omituisin hiipivin askelin -- aivan kuin saalista vaaniva peto,
ja h‰nen k‰he‰ ‰‰nens‰ vapisi hiukan:
-- Anna maistaa marjojasi, tyttˆ...
Mies tuli niin l‰helle, ett‰ tyttˆ tunsi h‰nen kuuman henk‰yksens‰
kasvoillaan; h‰n ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.
Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yh‰ tyttˆˆn. Ja jollakin
naisellisella vaistollaan tyttˆ tunsi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi kauhea vaara
-- tuntui aivan kuin jokin kylm‰ ja niljakas olisi l‰hestynyt h‰nt‰...
H‰nen j‰senens‰ alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi --
ja ‰kki‰ h‰n l‰hti kaikin voimin juoksemaan pakoon.
Mutta niinkuin n‰lk‰inen peto syˆksyi sotilas h‰nen j‰lkeens‰.
Muutamilla pitkill‰ loikkauksilla h‰n saavuttikin tytˆn,
tarttui suurella kourallaan t‰m‰n hentoon olkap‰‰h‰n ja ‰r‰hti
voitonriemuisesti:
-- Vai niin! Vai pakoon...
Tytˆn suusta tunkeutui syd‰nt‰s‰rkev‰ kirkaisu -- niinkuin olisi j‰nis
parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan...
Poika alkoi myˆs huutaa, mutta silloin toinen l‰hti juoksemaan h‰nen
j‰lkeens‰ karjuen:
-- Oletko vaiti, taikka tapan sinut!
Poika ponnisti kaikki voimansa, eik‰ sotilas saavuttanut h‰nt‰, vaan
palasi takaisin.
H‰n juoksi viel‰ pienen matkaa, mutta sitten h‰nen korviinsa sattui
taas sisaren vihlova h‰t‰huuto ja h‰n k‰‰ntyi takaisin. H‰n nousi
pienelle kukkulalle ja se mit‰ h‰n sielt‰ n‰ki, oli niin kauheata, ett‰
h‰n miltei j‰hmettyi...
Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni h‰nen
k‰sist‰‰n ja painoi h‰nen suutaan. Ja toinen... Oh...!
Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja h‰nen j‰senens‰ tuntuivat
niin hervottomilta, ett‰ h‰n vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli
ep‰toivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari
kertaa vilahti h‰nen valkea jalkansa -- aivan kuin suuri k‰‰rme olisi
kiertynyt pienen linnun ymp‰rille, joka ep‰toivoisesti pyristelee
vastaan... Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu,
johon kaiku moninkertaisesti vastasi.
Toinen sotilas hellitti sisaren k‰sist‰ ja hyp‰hti ylˆs. H‰n katseli
vaanien ymp‰rilleen ja huomattuaan pojan h‰n sieppasi kiv‰‰rins‰ ja
t‰ht‰si t‰t‰. Mutta poika ehti heitt‰yty‰ maahan; sitten h‰n juoksi
nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.
Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja
tukahtuneemmalta kuin ‰sken. Sotilas ilmestyi kukkulalle t‰hystellen
joka taholle, mutta kun ei n‰hnyt ket‰‰n, kiiruhti juosten takaisin.
Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein
silmin sinne, mist‰ silloin t‰llˆin kuului yh‰ heikkenev‰ huuto...
Silloin kajahti kauempaa mets‰st‰ signaali. Se oli vihollisen
kokoonkutsumerkki -- sen h‰n oli tullut tiet‰m‰‰n sin‰ aikana, kun ne
olivat majailleet kyl‰ss‰. H‰n p‰‰tti mieless‰‰n, ett‰ sotilaat olivat
saaneet luvan syˆd‰ marjoja mets‰ss‰, kun seudulla ei ollut mit‰‰n
vaaraa -- ja nyt heid‰t kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien t‰ytyi siis
j‰tt‰‰ uhrinsa.
H‰n juoksi varovasti kukkulalle ja n‰ki, ett‰ sotilaat olivat
poistuneet -- sisar vain makasi siell‰ liikkumattomana...
H‰nen syd‰mens‰ alkoi kiivaasti sykki‰ -- se tuntui aivan nousevan
kurkkuun ja h‰n oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui h‰nen
otsalleen, ja sitten h‰n vaarasta v‰litt‰m‰tt‰ juoksi siskonsa luokse...
Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen syd‰mens‰ olisi kokonaan lakannut
sykkim‰st‰; h‰n vaipui maahan k‰he‰sti voihkaisten.
Sisar makasi siin‰ sel‰ll‰‰n, kasvot sanomattoman kauhun v‰‰rist‰m‰n‰.
Avoimet silm‰t tuijottivat suoraan taivaaseen, ja h‰nen rinnassaan oli
ammottava haava, josta viel‰ pulppusi s‰‰nnˆllisin syk‰hdyksin punainen
veri... H‰nen vaalea hameensa oli rep‰isty halki, ja...
K‰he‰ ‰hkyn‰ tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen
tuntematon kylm‰ tunne valtasi h‰nen ruumiinsa ja sielunsa kuin
huumaava myrkky. H‰n ponnahti ylˆs ja l‰hti juoksemaan oikotiet‰
kotiinp‰in.
Tultuaan mets‰n reunaan h‰n n‰ki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan
maantiet‰ myˆten. Ahaa -- ne menev‰t vartiopaikalleen, h‰nen kotinsa
ohitse...
Kylm‰ viha valtasi h‰net niin, ett‰ h‰nen oli vaikea hengitt‰‰. Eik‰
h‰n tiennyt oikein itsek‰‰n miksi kiirehti, mutta h‰n juoksi kuin
henkens‰ edest‰.
Saavuttuaan kotiin, h‰n juoksi suoraa p‰‰t‰ ullakolle ja kaivoi sielt‰
esiin is‰ns‰ sotilaskiv‰‰rin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen
uhalla oli vihollisten ylip‰‰llikkˆ kielt‰nyt aseitten pit‰misen
valloitetussa maassa, mutta is‰ oli k‰tkenyt aseen jo ennen sotaan
l‰htˆ‰‰n, eik‰ h‰n mennyt sit‰ ilmoittamaan.
Ennen sotaa oli h‰n monta kertaa ampunut is‰n kiv‰‰rill‰. Ja nyt h‰n
miltei konemaisesti painoi lippaan t‰yteen patruunoita, irroitti pienen
ullakonakkunan ja alkoi odottaa...
H‰n l‰‰h‰tti viel‰kin kuin n‰‰nnyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti
virtoina h‰nen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen
niin, ettei h‰n kotvaan n‰hnyt mit‰‰n. Mutta h‰n pyyhk‰isi kasvojaan
h‰t‰isesti puseronhihallaan -- ja taas n‰kyi tiell‰ asteleva tumma
vihollisjoukko...
Joukon l‰hestyess‰ muuttui h‰nen katseensa tavattoman ter‰v‰ksi. Edell‰
kulki nuori luutnantti, mutta eikˆ tuolla...? Ne l‰heniv‰t yh‰ ja
silloin h‰n tunsi etummaisessa riviss‰ nuo paksut huulet ja pyˆre‰t,
ulkonevat silm‰t...
H‰n t‰ht‰si tarkkaan keskelle rintaa -- ja painoi liipasinta ...
Raiskaaja nosti k‰tens‰ ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyˆr‰ht‰en
-- niinkuin olisi aikonut tanssia... Ennen tuntemattoman, mielettˆm‰n
riemun valtaamana poika tyˆnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja
laukaisi umpim‰hk‰‰n joukkoa kohden.
Kuin sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ viel‰kin kaatui joku, mutta sitten
hajaantuivat sotilaat nopeasti, eik‰ h‰n en‰‰ ehtinyt ampua. Kuului
raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisev‰t askelet
l‰heniv‰t -- ja samassa ilmestyiv‰t oviaukkoon er‰‰n aliupseerin
parrakkaat kasvot.
-- K‰det ylˆs! karjaisi mies kovasti, t‰hd‰ten poikaa kiv‰‰rill‰‰n.
Mutta t‰m‰ ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tyls‰n‰
vihasta ja kiv‰‰ri lep‰si viel‰ ullakon luukulla.
Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyˆkk‰si esiin, nosti pojan
niskasta seisaalleen ja ‰rj‰isi raivoisasti:
-- Lurjus! Mit‰ teit?!
Pojan silm‰t leimahtivat ja pienet, laihat k‰det puristuivat
nyrkkiin... Mutta silloin aliupseeri iski h‰nt‰ vasten suuta, niin ett‰
veri purskahti.
Sotilaat ottivat kiv‰‰rin ja panokset -- ja laahaten vietiin poika alas
portaita suoraa p‰‰t‰ pihalle.
Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset
silm‰t, tarkasti poikaa hetken silm‰lasiensa takaa ja kysyi kauniilla,
mutta ankaralla ‰‰nell‰:
-- Sin‰kˆ ammuit ullakolta?
-- Min‰ -- vastasi poika hiljaa ja lujasti.
H‰n n‰ytti viel‰ niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan
siin‰ kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskell‰. Veri vuoti
virtanaan h‰nen nen‰st‰‰n valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja
tahraten h‰nen puseronsa. Luutnantin valtasi s‰‰li, ja h‰n kysyi hiukan
lempe‰mmin:
-- Mink‰ t‰hden sen teit?
-- H‰n tappoi ‰sken sisareni tuolla mets‰ss‰ ... ja paljon pahempaa...
Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet h‰nen kurkkuunsa, mutta
sitten h‰n ‰kki‰ huusi hurjasti:
-- Niin! Menk‰‰ katsomaan tuonne mets‰‰n! Siell‰ h‰n makaa...
Tuo kime‰, vapiseva ‰‰ni katkesi nyyhkytykseen.
Nuori upseeri h‰tk‰hti. H‰n pudotti silm‰lasinsa ja sammalsi
tolkuttomasti:
-- Kuka ... kuka...?
-- Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu l‰hemm‰ksi.
H‰nen katseensa kulki miehest‰ mieheen, ja kun h‰n rivin loppup‰‰ss‰
n‰ki toisen roistoista, leimahti h‰nen vihansa uudelleen; h‰n osoitti
miest‰ ja huudahti silm‰t s‰kenˆiden:
-- Tuo myˆs! He molemmat ... molemmat!
Seurasi pitk‰, pahaenteinen ‰‰nettˆmyys; kuului vain sairaan
vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ymp‰rill‰ lentelev‰t
p‰‰skyset viserteliv‰t iloisesti... Kaikkien katseet olivat suunnatut
raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; h‰n tuijotti eteens‰
maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina h‰nen otsallaan.
Nuoren upseerin silm‰t olivat ter‰v‰t kuin tikarit ja h‰nen ‰‰nens‰ oli
matala ja vapiseva:
-- Kuinka vanha h‰n oli?
-- Viisitoistavuotias, lausui poika j‰yk‰sti kuin t‰ysikasvuinen mies.
Toverien katseet n‰yttiv‰t tahtovan murskata rikollisen -- ja n‰kyi,
ett‰ h‰pe‰, pelko ja katumus raateli h‰nen sieluaan.
-- Lapseni ... lapseni, nyyhkytti ‰iti syd‰nt‰s‰rkev‰sti.
Hirve‰ taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. H‰n otti lakin
p‰‰st‰‰n ja pyyhki hike‰ kalpealta otsaltaan -- ja h‰nen katseensa
harhaili kummallisesti ymp‰ri kuin rikollisen. H‰n katsahti
taivaallekin, ja huomasi, miten sinisell‰ taivaalla liiteli hiljaa
yksin‰inen pilvenhattara kuin suuri, ‰‰netˆn lintu ... Vihdoin alkoi
h‰n puhua katkonaisella, k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰:
-- Tied‰ttekˆ, ett‰ aseiden piilottaminen ja pit‰minen on
kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?
-- Tied‰mmeh‰n me sen, nyyhkytti vaimo. H‰n oli laahautunut ulos ja
nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta min‰ en ole
mit‰‰n t‰st‰ tiet‰nyt -- sen vannon Jumalan kautta!
-- Ja tied‰ttekˆ, ett‰ jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan
sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi
asunto, miss‰ aseellista v‰kivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti
poltetaan... Tied‰ttekˆ t‰m‰n?
-- Kyll‰ ... kyll‰ min‰ sen olen tiet‰nyt...
Luutnantti ryk‰isi kovasti usean kerran; sitten h‰n k‰‰ntyi pojan
puoleen ja h‰nen ‰‰nens‰ oli aivan vieras ja kolea.
-- Sinut on siis heti ammuttava ja t‰m‰ mˆkki poltettava...
-- Armoa! parkaisi sairas ‰iti kauhealla ‰‰nell‰, syˆksyen polvilleen
upseerin eteen. -- Armoa, herra... H‰n on nyt ainoa lapseni ... ja
ajatelkaa, mist‰ syyst‰ h‰n sen teki... Jumalan laupeuden t‰hden...
-- Min‰ en voi mit‰‰n, keskeytti luutnantti k‰he‰sti. Se on
ylip‰‰llikˆn ankara k‰sky. Teid‰n poikanne on tappanut kaksi
sotilastamme -- ja jos min‰ h‰net armahtaisin, ammuttaisiin minut itse.
Vaimo parka, min‰ en voi mit‰‰n...
ƒidin sairaat, kellert‰v‰t kasvot olivat kokonaan v‰‰ristyneet
mielettˆm‰st‰ kauhusta. H‰n syleili kiihke‰sti luutnantin polvia ja
huohotti:
-- Armoa! -- H‰n on vasta lapsi ... h‰n on vasta nelj‰toistavuotias...
Jumalan laupeuden t‰hden! Ajatelkaa, ett‰ teill‰ olisi sellainen veli...
Luutnantti irroitti itsens‰ tuosta suonenvedonomaisesta syleilyst‰ ja
h‰nen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja h‰n huusi miehille taas
tuolla vieraalla, karkealla ‰‰nell‰:
-- Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan -- ja olkaa valmiit!
-- Armoa! koetti onneton ‰iti sopertaa, mutta h‰nen ‰‰nens‰ sortui.
Aliupseeri, joka oli sitonut pojan k‰det, asetti h‰net seisomaan
kotimˆkkins‰ seinustalle ja aikoi sitoa nen‰liinan h‰nen silmilleen.
-- Ei tarvita! huudahti poika. H‰n muisti lukeneensa jonkin kertomuksen
samanlaisesta tapauksesta ja p‰‰tti, ettei h‰nk‰‰n h‰p‰ise itse‰‰n...
Mutta h‰nen ‰‰ness‰‰n v‰risi sekaisin kauhu, viha ja pid‰tetty itku.
H‰nen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, h‰n n‰ytti vain viluiselta
lapselta...
-- Valmiit! komensi luutnantti k‰he‰sti, niinkuin ‰‰ni olisi tarttunut
h‰nen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:
-- Ampukaa!
Pojan silm‰t leimahtivat viel‰ kerran voimattomasta vihasta, ja h‰n
huusi kaikin voimin:
-- Kurjat murhaa...
Mutta h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman
r‰ike‰n‰ r‰j‰hti yhteislaukaus liian l‰heisest‰ tuvansein‰st‰ --
ja sit‰ peitt‰v‰, vihre‰ kˆynnˆspeite vavahti kuin el‰in, jota on
kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhj‰
s‰kki -- ‰‰nn‰hdyst‰k‰‰n ei en‰‰ kuulunut. H‰nen suunsa vain
aukeni, niinkuin h‰n olisi aikonut viel‰ kerran vet‰ist‰ ilmaa
l‰piammuttuihin keuhkoihinsa -- ja laihat, hennot sormet koukistuivat
suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat...
ƒiti, joka mielettˆm‰ss‰ tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lys‰hti
tunnotonna maahan, niinkuin h‰netkin olisi ammuttu. Nuori upseeri
tarttui kaksi k‰sin p‰‰h‰ns‰ ja tuijotti mielipuolen tavoin pient‰,
verintahrattua ruumista... Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvoilleen tuli kauhea,
p‰‰tt‰v‰inen ilme, ja h‰n huusi hurjasti:
-- Ojennus!
Sitten h‰n otti pistoolin vyˆlt‰‰n, t‰ht‰si tarkkaan elossa olevaa
raiskaajaa -- ja laukaisi.
T‰m‰ kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran
hervottomasti ja oli sitten hiljaa.
Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla ‰‰nell‰:
-- Ja nyt mˆkki palamaan!
Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylm‰ v‰ristys kulki heid‰n
ruumiinsa l‰vitse: he n‰kiv‰t, ett‰ h‰n oli menett‰nyt j‰rkens‰.
Mutta h‰nen k‰skyns‰ oli viel‰kin ylip‰‰llikˆn julistuksen mukainen
eiv‰tk‰ he uskaltaneet kielt‰yty‰ tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin
hiukan syrj‰‰n ja mˆkki sytytettiin.
Pian alkoivat liekit r‰tist‰, ja paksu, musta savupatsas nousi sinist‰
taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ymp‰rill‰ lenteliv‰t
vinhaa vauhtia p‰‰skyset, piipitt‰en surkeasti ja valittavasti. Niiden
poikaset olivat j‰‰neet liekkeihin ... nuo pienet, avuttomat poikaset,
joilla ei viel‰ ollut hˆyheni‰k‰‰n...
VELJEKSET
He marssivat riviss‰ rinnakkain ja olivat niin yhdenn‰kˆiset, ett‰
paikalla tunsi heid‰t veljeksiksi: kummallakin hiukan karkeat,
voimakkaat kasvonpiirteet, samat siniset silm‰t ja vaalea, pehme‰
tukka. Eron huomasi vain siin‰, ett‰ nuorempi oli pitempi ja hartevampi
ja terveenpunakka, kun taas vanhemman kasvot olivat kalpeat ja niiss‰
oli viel‰ aivan kuin k‰rsittyjen tuskien j‰lki‰.
Oikeastaan olisi heid‰n v‰liins‰ kuulunut pari miest‰, mutta he olivat
omin luvin asettuneet rinnakkain, ja kun kapteeni oli yst‰v‰llinen
mies, h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan.
Jo silloin kun tuli ‰kkin‰inen k‰sky l‰hte‰ sotan‰ytt‰mˆlle ja t‰ytyi
j‰tt‰‰ vanha, sairas ‰iti kotiin, he olivat kumpikin itsekseen
p‰‰tt‰neet suojella toisiaan kaikissa vaaroissa. Sill‰ vaikkeiv‰t he
koskaan siit‰ puhuneet, he rakastivat syd‰mellisesti toisiaan. Tosin
pienen‰ toisinaan oli tullut riitaakin, kun vanhempi tahtoi pit‰‰
ylivallan, niinkuin kaikki vanhemmat veljet maailman alusta alkaen
ovat tehneet! Mutta auta armias, jos joku rohkeni tehd‰ pahaa pikku
veljelle! Vanhempi olisi sellaisissa tapauksissa mennyt nuoremman
puolesta vaikka suoraan kuolemaan.
Ainoa onni olikin, ett‰ he saivat olla rinnakkain. He puhuivat usein
kodista ja ‰idist‰ -- ja voivat monella tavalla auttaa toisiaan.
Milloin vanhempi oli kovin uupunut pitkist‰ marsseista, kantoi nuorempi
osan h‰nen kantamuksestaan; toinen taas luovutti osan ruoastaan, sill‰
pieni annos ei mitenk‰‰n tahtonut riitt‰‰ nuoremman perin pohjin
terveelle, rotevalle ruumiille; jos toinen vilustui, antoi toinen
osan alusvaatteistaan. Ja kun vanhempi ensimm‰isess‰ taistelussa
haavoittui jalkaan j‰‰den tiedottomana taistelutanterelle, juoksi
nuorempi ankarasta luotisateesta huolimatta takaisin ja kantoi h‰net
sidontapaikalle. T‰m‰n haavan johdosta vanhempi viel‰kin hiukan ontui.
Annettiin pys‰htymismerkki ja k‰skettiin syˆd‰ viimeinen mukanaoleva
muona-annos. Sen j‰lkeen piti alkaa hyˆkk‰ys...
Oli raskas, sumuinen ilma. Maa oli pehme‰ ja lokainen; miesten
jalkineet olivat m‰r‰t ja painavat anturoihin tarttuneesta savesta --
ja he olivat v‰syneit‰, ‰‰nettˆmi‰ ja alakuloisia.
Veljekset istuivat lokaisessa maassa hiukan erill‰‰n muista ja sˆiv‰t
‰‰nettˆmin‰.
Vanhempi katsoi puolittain salaa, miten innokkaasti nuoremman
voimakkaat leuat jauhoivat; h‰nen leip‰palansa pieneni arveluttavan
nopeasti -- ja toisessa k‰dess‰ h‰n piteli rasiaa, jossa oli hiukan
s‰ilˆtty‰ lihaa, mutta siit‰ h‰n otti silloin t‰llˆin vain pienen
murusen.
Vanhempi leikkasi leip‰palansa kahtia ja ojensi toisen puolen
veljelleen sanoen:
-- Ota sin‰ t‰m‰.
-- En min‰ ota ... syˆ nyt vain itse, esteli nuorempi.
-- ƒl‰ nyt siin‰... kyll‰ min‰ n‰en, ett‰ sinun on kova n‰lk‰, eik‰
minulle maistu ollenkaan...
Nuorempi hymyili hiukan, aivan kuin olisi sanonut: kyll‰ min‰ sinut
tunnen, veli! Ja h‰nen silm‰ns‰ s‰dehtiv‰t kiitollisuudesta, kun h‰n
katsahti veljeens‰ ja sanoi:
-- Mutta sinun t‰ytyy sitten ottaa t‰m‰ liha.
-- Enh‰n min ... mit‰ sitten itse syˆt...
-- Sinun t‰ytyy ottaa! Kun et ole viel‰ oikein tervek‰‰n... H‰n otti
sormiensa v‰liin pienen lihamurenen, ojensi loput veljelleen ja lis‰si
reippaasti:
-- Enk‰ min‰ mokomista hippeist‰ v‰lit‰k‰‰n -- mutta leip‰ se poikaa on!
Vanhempi kyll‰ tiesi miten paljon toinen piti lihas‰ilykkeest‰ -- ja he
hym‰htiv‰t kumpikin. Ja heid‰n hymyns‰ oli niin valoisaa ja kaunista
-- niinkuin ei olisikaan mit‰‰n sotaa, eiv‰tk‰ he odottaisikaan
hyˆkk‰ysk‰sky‰, joka vie sadat, tuhannet ihmiset kuolemaan...
Vanhempi otti s‰ilykepurkin vastaan ja nuoremman valkeat hampaat
iskiv‰t peloittavalla voimalla uuden leip‰palan kimppuun. Vanhempi
katsoi ihaillen veljens‰ voimakasta vartaloa ja pahoitteli mieless‰‰n
sit‰, kun t‰m‰ miltei yhten‰‰n sai kokea n‰lk‰‰. Kun h‰n oli syˆnyt
s‰ilykkeen j‰‰nnˆkset, h‰nell‰ oli viel‰kin j‰ljell‰ pieni leiv‰npala.
-- Ota t‰m‰ viel‰ ... en viitsi n‰in pient‰ laukkuunkaan panna, h‰n
sanoi ja ojensi sen veljelleen.
T‰m‰ aikoi ensin syˆd‰ sen, mutta pistikin sen laukkuunsa ja sanoi:
-- Saat sen t‰‰lt‰, jos sinun tulee n‰lk‰. Ei sit‰ tied‰, milloin
ruokaa saadaan...
H‰n katsahti veljeens‰ valoisalla, l‰mpim‰ll‰ katseellaan ja lausui
hetken kuluttua hiljaa:
-- Kyll‰ sin‰ sent‰‰n tulit liian aikaisin pois sairaalasta. Olet viel‰
niin huonon n‰kˆinenkin...
-- Kun l‰‰k‰ri kerran sanoi, ett‰ jalka on terve, niin kai h‰n sen
sitten paremmin tiet‰‰, vastasi vanhempi hieman katkeranivallisesti.
Hetken kuluttua h‰n lis‰si reippaasti:
-- No, kyll‰ min‰ sent‰‰n jaksan...
Tuli pitk‰ ‰‰nettˆmyys. Jostakin edemp‰‰ vain kuului tykkien jyskett‰
-- ja kaikki katselivat sinnep‰in ‰‰nettˆmin‰ ja hiljaisina, niinkuin
olisivat ajatelleet, milloin heid‰n vuoronsa on kaatua...
-- Mitenk‰h‰n se ‰itiparka siell‰ jaksanee...? puhui nuorempi kuin
itsekseen lokaiseen maahan tuijottaen.
-- Seh‰n ik‰vint‰ onkin, kun h‰nelle ei j‰‰nyt juuri mit‰‰n...
-- Kun se l‰htˆk‰skykin tuli niin kovin ‰kki‰...
-- Niin, niin, p‰‰tteli vanhempi.
H‰n ryk‰isi kummallisesti pari kertaa, niinkuin h‰nen kurkussaan olisi
ollut jotakin, ja h‰nen ‰‰nens‰ oli matala ja hiljainen, kun h‰n lis‰si:
-- Mit‰s siin‰ eilisess‰ kirjeess‰ oikein olikaan...? Jos lukisit sen,
koska t‰ss‰ on aikaa.
Nuorempi kyll‰ tiesi, ett‰ toinen muisti tuon lyhyen kirjeen, mutta
‰idin kirjeiden lukeminen oli heille ik‰‰n kuin pieni juhlahetki.
He voivat miltei n‰hd‰, miten h‰n yksin vanhana ja ryppyisen‰ istuu
kotimˆkiss‰... Tupa tulee h‰m‰r‰ksi, mutta h‰n ajattelee vain heit‰
-- ja vihdoin, kun on aivan pime‰, h‰n havahtuu kuin unesta, sytytt‰‰
vanhan lampun, asettaa silm‰lasit nen‰lleen ja alkaa vapisevin k‰sin
kirjoittaa...
H‰n kaivoi poveltaan kirjeen ja alkoi hiljaa, liikutuksen vallassa
lukea:
"_Rakkaat lapset!_
_En ole saanut teilt‰ pitk‰‰n aikaan kirjett‰ ja minulla on niin
levoton olo ja ik‰v‰... P‰iv‰t ovat muuttuneet niin kovin pitkiksi
ja yˆtkin... No ei se mit‰‰n, kun te, rakkaat poikani, vain pian
tulisitte takaisin... Se reumatismi on minua taas viime aikoina
vaivannut, mutta ei se mit‰‰n, kun te vain olisitte terveit‰...
Min‰ l‰het‰n teille kummallekin uudet villasukat... Koettakaa nyt
v‰ltt‰‰ vaaraa ... kai se on Jumalankin tahto ... sill‰ mihin min‰
sitten menisin jos te, pienet poika parkani kuolisitte..."_
-- Riveihin! kuului samassa hillitty, mutta kuuluva huuto, ja mies pani
kirjeen uudelleen poveensa.
Hetken kuluttua l‰hti koko rykmentti marssimaan sumussa h‰‰mˆtt‰v‰‰
mets‰‰ kohden.
He olivat marssineet yht‰ mittaa kaksi tuntia, kun ‰kki‰ kuulivat
lentokoneen surinaa yl‰puoleltaan. Se oli vihollisen lentokone -- sen
he ehtiv‰t n‰hd‰ ja kaikki ymm‰rsiv‰t, ett‰ jos se p‰‰see pakenemaan,
viem‰‰n sanan tykistˆlle, he joutuvat suureen vaaraan.
Ennenkuin ehdittiin edes komentaa, olivat kaikki kiv‰‰rit kohonneet
ylˆsp‰in, ja kun ampumisk‰sky kuului, ne r‰isk‰htiv‰t kuin itsest‰‰n;
ne r‰tisiv‰t hetken hurjan nopeasti ja hermostuneesti -- turhaan!
Lentokone oli liian korkealla ja meni niin kovaa vauhtia, etteiv‰t he
saaneet sit‰ vahingoitetuksi. Suuren petolinnun lailla, joka pakenee
saalis kynsiss‰‰n, se lensi hurjasti eteenp‰in ja katosi sumuun...
-- Mitenk‰h‰n nyt k‰ynee...?
Er‰s laiha, v‰syneen n‰kˆinen mies lausui sen miltei kuiskaten, mutta
kaikkien mieliss‰ kyti tuo sama kysymys.
Kun he olivat noin kymmenen minuuttia levottomina marssineet eteenp‰in,
kuului ‰kki‰ kranaatin ulvonta, se r‰j‰hti heid‰n takanaan -- ja vasta
sen j‰lkeen kuului kumea tykinlaukaus paljon l‰hemp‰‰ kuin ennen;
lentokone oli tehnyt teht‰v‰ns‰...
Pian alkoi ammuksia lennell‰ yh‰ tihe‰mp‰‰n, jokin srapnelli r‰j‰hti
heid‰n yl‰puolellaan ... ja heti sen j‰lkeen ‰‰rettˆm‰n suuri ammus
aivan rivien edess‰; sen ilmanpaine ja sirut tappoivat heti viisi
miest‰ ja kymmenkunta haavoittui...
-- Nyt ne alkavat niill‰ kirotuilla mˆrss‰reill‰‰n...
Voimaton viha ja kauhu kuvastui tuossa huudahduksessa -- ja se tarttui
kaikkiin. He tunsivat itsens‰ niin kovin avuttomiksi, kun ei edes
tiennyt, miss‰ vihollinen oli.
Ammuksia alkoi sataa yh‰ nopeammin. Ne r‰j‰htiv‰t milloin edess‰,
milloin takana, milloin taas miesjoukossa. Kokonaiset pilvet lokaa
r‰isk‰hti ilmaan ja maahan tuli syvi‰ kuoppia, jotka alkoivat heti
t‰ytty‰ likaisella vedell‰.
Jossakin sivulla r‰j‰hti taas kranaatti ihmisjoukossa: kuului vihlovia
tuskanhuutoja, sekasortoista h‰lin‰‰ ja er‰s haavoittunut hevonen kiiti
kuin hullu pienen matkaa ja syˆksyi sitten nurinniskoin maahan.
-- Eiv‰tkˆ meik‰l‰iset jo ala ampua...? kuului taas vapiseva, miltei
vaikeroiva ‰‰ni.
-- Ehk‰ ne pyrkiv‰t parempaan paikkaan, puhui toinen lohduttaen. Mutta
sama levottomuus ja pelko kuvastui h‰nenkin ‰‰ness‰‰n.
Silloin kuului komentosana, ja paikalla he h‰t‰‰ntynein‰ l‰htiv‰t
juoksemaan eteenp‰in. Mutta pian he alkoivat raskaasti huohottaa;
heid‰n silmiss‰‰n h‰m‰rsi, ohimoissa jyskytti kuin vasaralla nakuttaen
ja heid‰n hikisill‰, kalpeilla kasvoillaan oli kauhun ilme...
Taas leimahti sokaiseva, keltaisenpunainen liekki, maa vavahti
kauheasta r‰j‰hdyksest‰, loka ja kranaatinsirpaleet singahtivat
kaikkialle -- ja se komppania, jossa veljekset olivat, peittyi miltei
kokonaan sakeaan, tukahduttavaan savupilveen...
-- _Aleksander!_
Tuo vihlova huuto sattui vanhempaan veljeen viel‰ ankarammin kuin
kranaatin r‰j‰hdys. H‰n oli vaistomaisesti syˆks‰ht‰nyt eteenp‰in,
kun kranaatti ulvahti, kaatui suulleen maahan ja selvisi siten vain
mustelmilla...
Huudon kuullessaan h‰n nousi puoliksi pyˆrtyneen‰ ja syˆksyi
umpim‰hk‰‰n ‰‰nen suuntaan. H‰n oli tukehtumaisillaan savuun, h‰n
kompastui elottomiin j‰seniin ja tunnusteli murskatuita, viel‰
v‰r‰htelevi‰ kasvoja -- turhaan. H‰n huuteli velje‰‰n, mutta kukaan ei
vastannut. Lopulta h‰n kauempana n‰ki jotakin h‰‰mˆtt‰v‰n savun seassa,
h‰n syˆksyi sinne -- ja koettelemalla h‰n tunsi veljens‰ kasvot ja
pehme‰n tukan...
T‰m‰ makasi sel‰ll‰‰n maassa, h‰nen toinen k‰tens‰ oli palanut ja
savustunut aivan sysimustaksi ja toinen jalka muistutti jotain verist‰
massaa... H‰nen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silm‰t sulkeutuneet --
ja k‰he‰sti ‰hkyen h‰n aukoi yht‰ mittaa suutaan kuin maalle vedetty
kala...
Kaikki tuntui pyˆriv‰n vanhemman veljen silmiss‰; h‰n vaipui maahan
veljens‰ viereen -- mutta ‰kki‰ h‰n h‰tk‰ht‰en hyp‰hti ylˆs: h‰nen
k‰tens‰ oli sattunut johonkin l‰mpim‰‰n, hˆyry‰v‰‰n... Kranaatinsirpale
oli repinyt auki veljen vatsan...
H‰n oli aina vaarankin hetkell‰ ollut toiminnan mies, mutta t‰m‰ oli
liikaa -- h‰n oli kuin tolkuton... Kuin unessa h‰n kuuli, ett‰ oma
tykistˆ oli ruvennut kiivaasti ampumaan, mutta h‰n ei kiinnitt‰nyt
siihen sen enemp‰‰ huomiota. Ja jos h‰nt‰ olisi k‰sketty seuraamaan
komppaniaansa, tai koeteltu pakottaa l‰htem‰‰n -- niin el‰v‰n‰ h‰n ei
olisi paikaltaan poistunut...
Haavoittuneen leuka alkoi kovasti vavista, h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja
n‰ytti tahtovan sanoa jotakin, mutta kieli oli suussa niin kankeana,
ettei h‰n voinut lausua sanaakaan. H‰nen kasvonsa v‰‰ristyiv‰t, h‰n
puri kirskahtaen hampaansa yhteen ja samalla alkoi h‰nen suustaan
pursuta verta: h‰n oli tuskissaan purrut rikki kielens‰... Ja yh‰
kiristellen hampaitaan h‰n tuijotti veljeens‰. H‰n ponnisteli
sanoakseen jotakin, mutta ei voinut... Pitk‰n ajan kuluttua h‰n vihdoin
k‰he‰sti korisi:
-- Ammu minut...
Vanhempi s‰ps‰hti. H‰n oli rakastanut velje‰‰n enemm‰n kuin ket‰‰n; tuo
rakkaus oli syntynyt jo lapsena yhteisiss‰ k‰rsimyksiss‰ ja lujittunut
yh‰ el‰m‰n ankarassa taistelussa. Ja h‰nenkˆ pit‰isi nyt ampua
veljens‰... H‰n lyyhistyi kokoon purskahtaen rajuun itkuun ja painoi
huulensa veljen verisi‰ huulia vasten, sopertaen katkonaisesti:
-- Veljeni ... veljeni ... veljeni...
Ehe‰ll‰ k‰dell‰‰n tarttui onneton h‰nen k‰teens‰ ja puristi
sit‰ uskomattomalla voimalla. Ja h‰n tunsi, ett‰ veli tuolla
kuolemantuskasta vapisevalla puristuksella tahtoi lohduttaa h‰nt‰.
Kuolevan hampaat aukenivat kiristyksest‰‰n, leuka alkoi taas
suonenvedonomaisesti vavahdella ja vihdoin h‰n kuiskasi korisevalla
‰‰nell‰:
-- Tervehd‰ ... ‰iti‰...
Sitten h‰n menetti tajuntansa.
Vanhempi veli istui kauan kranaattien myllert‰m‰ss‰ savessa ja tuijotti
noita sinisenkalpeita, vavahtelevia kasvoja. H‰nen ymp‰rill‰‰n kuului
joitakin valituksia, tykkien jyske oli kiihtynyt ‰‰rimmilleen,
konekiv‰‰rit s‰risiv‰t raivoisasti, sumuinen ilma aivan v‰risi tuosta
huumaavasta pauhusta mutta h‰n vain istui ja piteli tuota tuskasta
tempoilevaa k‰tt‰ ja h‰nest‰ tuntui pitk‰t ajat silt‰, ett‰ kaikki oli
vain hirmuista unta...
Silloin h‰n muisti taas veljens‰ pyynnˆn ja v‰r‰hti -- niinkuin jokin
kylm‰, hirve‰ koura olisi ‰kki‰ taittunut h‰nen syd‰meens‰. Ei -- h‰n
ei voi sit‰ tehd‰...
Mutta viel‰ kauheampi oli katsella veliraukan tuskia, h‰nen hiiltynytt‰
k‰tt‰‰n ja sinert‰vi‰, v‰‰ntyneit‰ kasvojaan, joilla viel‰ ‰sken
s‰teili nuoruus, terveys ja voima. H‰nen sormensakin sinisine kynsineen
n‰yttiv‰t kuolleen sormilta, ja kuitenkin h‰n alkoi hourailla.
-- Auta! h‰n parkaisi tuskin ymm‰rrett‰v‰sti. Tuo musta koira syˆ
minut. Se on jo syˆnyt jalkani...
-- Siell‰kˆ sin‰ nyt olet, veli parka, kuiskasi vanhempi aivan ‰‰neen.
H‰nen mieleens‰ muistui niin el‰v‰sti tuo tapaus heid‰n lapsuudestaan.
Kun is‰ oli kuollut, heid‰n t‰ytyi l‰hte‰ kerjuulle, ja er‰‰n talon
pihalla hyˆkk‰si suuri, kiukkuinen koira heid‰n kimppuunsa ja puri
pienemp‰‰ s‰‰reen. Syd‰nt‰s‰rkev‰sti huutaen h‰n lˆi koiraa kepill‰,
mutta se olisi repinyt h‰netkin, ellei ihmisi‰ olisi tullut apuun.
Miten he itkiv‰tk‰‰n silloin -- h‰n oli aivan suunniltaan, kun veri
pursui pikku veikon s‰‰rest‰ ... l‰pi valkean sukan -- jotka ‰iti oli
saanut lahjaksi...
-- Oh... nyt se repii minut! ‰hkyi taas onneton; h‰n alkoi korista ja
tempoa entist‰ kamalammalla tavalla...
Mielettˆm‰n‰ hyp‰hti vanhempi veli ylˆs ja juoksi umpim‰hk‰‰n pois,
p‰‰st‰kseen n‰kem‰st‰ ja kuulemasta.
Mutta kun h‰n n‰ki vett‰ er‰‰ss‰ kuopassa, juolahti h‰nen mieleens‰
uusi ajatus: h‰n kostutti nen‰liinansa ja toi sen veljen otsalle.
V‰hitellen t‰m‰ alkoi taas n‰ytt‰‰ elonmerkkej‰; aukaisi lopulta
silm‰ns‰ ja sopersi kankeasti:
-- Mikset auta...?
Kauhea taistelu kuvastui vanhemman kasvoilla. H‰n oli aivan
harmaankalpea ja v‰‰nteli k‰si‰‰n. Mutta veljen tuntemattomassa
‰‰ness‰, tuossa siet‰m‰ttˆm‰n ter‰v‰ss‰, verest‰v‰ss‰ katseessa
kuvastui niin sanomaton tuska, rukous ja moite, ettei h‰n voinut sit‰
kest‰‰; h‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰nen _t‰ytyi_... H‰n tarttui veljen ehe‰‰n
k‰teen ja ‰nkytti aivan kuin puolustautuen:
-- Min‰ teen sen...
Taas h‰n tunsi tuon vavahtelevan puristuksen. Ja vain ‰‰rimm‰isin
ponnistuksin kuolevan onnistui katkonaisesti kuiskata:
-- Hyv‰sti ... rakas ... veli.
Mutta h‰nen sammuvassa katseessaan loisti viel‰kin kiitollisuus ja
rakkaus...
Kun h‰n oli hetken ollut tiedottomana, h‰n alkoi taas hourailla. Ja
kun h‰n v‰‰ntelehti ruhjotulla ruumiillaan, tarttui vanhempi veli
kiv‰‰riins‰... Mutta viel‰ kerran h‰n heitti sen luotaan, niinkuin se
olisi polttanut h‰nen k‰si‰‰n. Ja h‰n n‰ytti mielipuolelta, kun h‰n
siin‰ polvillaan tuijotti veljens‰ j‰‰nnˆksi‰ ‰hkyen kuin kuoleva el‰in.
Miten hartaasti h‰n odottikaan kuolemaa! Multa yh‰ vavahteli k‰si,
yh‰ kuului katkonaisia sanoja, ja nuo kauheat korisevat hengenvedot
viilsiv‰t h‰nen syd‰nt‰‰n ja kylm‰t v‰reet puistattivat h‰nen
ruumistaan. Vihdoin h‰n sieppasi uudelleen kiv‰‰rins‰ -- ja sitten
kuului yksin‰inen laukaus...
Lyhyt syysp‰iv‰ alkaa jo h‰m‰rt‰‰, mutta h‰n on yh‰ polvillaan
maassa pidellen veljens‰ kylm‰‰ k‰tt‰ omassaan. H‰n muistelee heid‰n
lapsuuttaan, yhteisi‰ leikkej‰‰n ja retki‰‰n...
Tykkien jyske on h‰ipynyt yh‰ kauemmaksi, mutta h‰n tuijottaa
vain noita lumivalkeita kasvoja, jotka ovat niin rauhalliset ja
liikkumattomat. H‰n muisti aivan selv‰sti, mink‰ n‰kˆinen veli oli
ollut kaksivuotiaana... Silloin oli kotona viel‰ lehm‰kin -- ja poika
kulki lihavana ja punaposkisena ‰idin kintereill‰ ja vaati yht‰ mittaa
kovalla ‰‰nell‰ maitoa. Ja nyt -- nyt h‰n ei en‰‰ koskaan pyyd‰
mit‰‰n...
Kun pimeys alkoi tulla yh‰ sakeammaksi, h‰n nousi ylˆs. Ja er‰‰n
kaatuneen sotilaan vyˆst‰ h‰n otti pienen lapion ja alkoi kuumeisella
kiireell‰ kaivaa hautaa; se valmistuikin pian, sill‰ maa oli aivan
pehme‰t‰. Sitten h‰n nosti veljens‰ ruumiin j‰‰nnˆkset sinne ja tarttui
uudelleen lapioonsa...
Mutta kun h‰nen piti heitt‰‰ tuota m‰rk‰‰ savea veljens‰ ruumiille,
h‰n pys‰htyi ja seisoi hetken liikkumattomana. H‰n kaivoi laukustaan
puhtaan pyyheliinan ja peitti sill‰ kuolleen kasvot; h‰n ker‰si
s‰rkyneen pyˆr‰n palasia ja rikkoutuneen laatikon lautoja ja latoi
niist‰ veljen p‰‰n ymp‰rille suojuksen -- ettei m‰rk‰ loka p‰‰sisi
h‰nen kasvoilleen...
Yritt‰ess‰‰n peitt‰‰ veljens‰ vartaloa h‰nen vaatteittensa j‰‰nnˆksill‰
-- sattui h‰nen k‰teens‰ veren tahraama paperi. H‰n katsoi tarkemmin ja
huomasi verenkin l‰vitse suuria, koukeroisia kirjaimia...
Hirve‰ tuska v‰‰risti h‰nen kasvonsa ja tarttui h‰nen syd‰meens‰ kuin
verenhimoinen peto uhriinsa -- h‰n ei ollut muistanut kaikkea...
H‰n tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut
vett‰... Kerran h‰n tarttui p‰‰h‰ns‰kin ja mutisi hiljaa ja k‰he‰sti:
-- Niin -- mit‰ kirjoitan ‰idille...?
H‰m‰r‰ muuttui l‰pitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista
l‰heisess‰ metsikˆss‰ hiljaa ja salaper‰isesti kuin joidenkin
j‰ttil‰isolentojen hillitty hengitys... Ja muutamat raskaat
pilvenlonkareet liiteliv‰t aivan matalalla mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin
‰‰rettˆm‰n suuret yˆlepakot...
Mutta h‰n vain istuu ja tuijottaa veljens‰ ruumista, jonka hahmon viel‰
vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta... H‰nen p‰‰ns‰ on painunut
voimattomasti rintaa vasten ja k‰dess‰‰n h‰n pitelee verentahraamaa
paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia... H‰n huokaa
raskaasti ja h‰nen huulensa kuiskaavat hiljaa:
-- ƒiti parka...
UNOHDETTU
Kello oli kaksi yˆll‰, kun h‰n toisten mukana ‰‰nettˆm‰sti ratsasti
leirist‰ tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yˆ sangen
kolea ja pime‰; vain hiukan saattoi huomata alkavan p‰iv‰n sarastusta.
Alhaalla taivaanrannalla n‰kyi punertava tulipalon kajastus ja
sielt‰p‰in kuului tykkien matala, kumea jymy -- niinkuin kaukainen
ukkonen.
H‰nen ruumiinsa oli yht‰mittaisesta ratsastuksesta niin kipe‰ kuin
olisi h‰nt‰ ruoskittu. Moneen yˆhˆn eiv‰t he nytk‰‰n olleet saaneet
nukkua -- aina vain tiedusteluretki‰. Kaikki n‰yttiv‰t alakuloisilta,
synkilt‰ ja kalpeilta -- ja useat v‰risiv‰t vilusta.
Kaiken lis‰ksi tuli heid‰n niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun
he olivat v‰syneit‰ ja unisia, tuntui sekin aivan j‰‰kylm‰lt‰. Onneksi
se meni pian ohi ja h‰m‰r‰kin alkoi v‰hitellen muuttua valoisammaksi.
He ratsastivat kaksittain er‰st‰ mets‰tiet‰ myˆten. Tuuli humisi puissa
niin surullisesti, lenn‰tt‰en heid‰n p‰‰lleen kylmi‰ pisaroita...
ƒkki‰ tuntui h‰nen rinnassaan j‰lleen tuo kalvava, tuskallinen tunne
-- niinkuin jokin tuntematon kipu; h‰n muisti taas, miten oli t‰ytynyt
j‰tt‰‰ vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota
syttyi. Ja miten he nyt...? Ajatellessaan, ettei heill‰ ollut ruokaa,
tuntui, kuin h‰nt‰ olisi kuristettu kurkusta. H‰n oli aivan n‰kevin‰‰n,
miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja
pˆyd‰n ‰‰ress‰ istuu himme‰n lampun valossa h‰nen nuori vaimonsa
itkien...
He tulivat parhaillaan er‰‰lle aukiolle, kun edess‰ v‰l‰hti kokonainen
rivi punertavankeltaisia liekkej‰ -- ja luodit lensiv‰t vinkuen heid‰n
korvissaan. H‰n n‰ki, miten er‰s toveri levitti molemmat k‰tens‰ ja
putosi taaksep‰in maahan... He sieppasivat ‰kki‰ kiv‰‰rit sel‰st‰‰n
aikoen ruveta ampumaan.
Mutta silloin h‰nest‰ tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nen vatsaansa, h‰nen
silmiss‰‰n s‰kenˆi omituisesti ja h‰nell‰ oli sellainen tunne, ett‰
pit‰isi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, h‰n
ihmetteli miksei h‰n itse ampunut -- ja silloin h‰n k‰sitti h‰m‰r‰sti,
ett‰ oli haavoittunut. Hevonen hyp‰hteli, h‰n alkoi pudota, mutta
tottuneen ratsastajan vaistolla h‰n ymm‰rsi viel‰ irroittaa jalkansa
jalustimesta. H‰n oli huomaavinaan, ett‰ toverit l‰htiv‰t t‰ytt‰
laukkaa, tulia v‰l‰hteli; viimeinen aistimus oli se, ett‰ h‰n putoaa --
mutta alastuloa h‰n ei en‰‰ tuntenut...
Ensimm‰inen tunne oli ‰‰rettˆm‰n v‰symyksen ja tylsyyden tunne -- ja
h‰nen korvissaan oli tavaton jyrin‰, kolina ja suhina. H‰n ei muistanut
mit‰‰n eik‰ kyennyt ajattelemaan ja h‰nen sis‰ll‰‰n poltti niinkuin
siell‰ olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos
kurkusta. Aurinko paahtoi h‰nt‰ suoraan kasvoihin, h‰nest‰ tuntui
h‰m‰r‰sti, ett‰ h‰n on jossakin taistelukent‰ll‰ ja h‰nen halkeilleet
huulensa kuiskasivat hiljaa, k‰he‰sti:
-- Vett‰.
H‰n makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmi‰‰n.
Mutta tuska vatsassa yh‰ yltyi, ja h‰n alkoi tahtomattaan hiljaa
vaikeroida. Ja h‰nen oma ‰‰nens‰, tuo heikko, surkea valitus ik‰‰nkuin
her‰tti h‰net v‰hitellen. H‰n alkoi muistaa mets‰aukean, putoavan
toverinsa -- ja itsens‰...
Kylm‰ kauhu vavahdutti h‰nt‰, her‰tti h‰net aivan t‰yteen tajuntaan;
h‰n huomasi haavoittuneensa _vatsaan_. Ja h‰n ymm‰rsi, ellei ollut en‰‰
toivoa...
H‰nen selk‰ns‰ oli aivan puutunut, ja kun h‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n,
rep‰isi sis‰lt‰ niin siet‰m‰ttˆm‰sti, ett‰ h‰n oli menett‰m‰isill‰‰n
tajuntansa. H‰n makasi pitk‰n aikaa liikkumattomana, ja h‰nen kasvonsa
olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin h‰n taas sopersi hiljaa:
-- Vett‰.
H‰n kuiskasi monta kertaa tuon yksin‰isen sanan, mutta kun ei kukaan
vastannut, her‰si h‰nen sameissa aivoissaan kummallinen ep‰luulo.
Vaikka h‰n ‰sken h‰m‰r‰sti muisti kaatuneensa mets‰ss‰, luuli h‰n
kuitenkin makaavansa keskell‰ taistelun melskett‰. Vasta nyt h‰n
huomasi, ett‰ tuo humina ja jyrin‰ kuului h‰nen p‰‰st‰‰n. Tosin h‰n
kuuli myˆs tykkien jyrin‰‰, mutta se oli et‰‰mp‰n‰.
Vaivalloisesti h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi olevansa samassa
paikassa, minne yˆll‰ oli pudonnut. Tykkien jyskeest‰ h‰n totesi
taistelun siirtyneen jo kauas -- ja h‰n oli j‰‰nyt t‰nne yksin ...
h‰net oli unohdettu.
Unohdettu...
V‰hitellen h‰n k‰sitti t‰ydellisesti asemansa ja h‰net valtasi sanoin
kuvaamaton h‰t‰ ja kauhu. Ja h‰nen polttavasta kurkustaan tunkeutui
h‰nen tahtomattaan k‰he‰, ep‰toivoinen huuto:
-- Auttakaa!
Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen vatsaansa olisi tyˆnnetty tulinen
veitsi. Viel‰ h‰n kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten
muuttui kaikki pime‰ksi...
H‰n on olevinaan kotipuolessa hein‰niityll‰. Hein‰v‰ki syytt‰‰ h‰nt‰
jostakin kauheasta rikoksesta, h‰net on sidottu lujasti maahan
raskailla rautakahleilla, jotka syˆpyv‰t syv‰lle lihaan. Ja h‰nen
nuori vaimonsa pit‰‰ h‰nen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia -- mutta
ei vain anna juoda... Helle on tukahduttava, h‰n on n‰‰ntym‰isill‰‰n
janoon, h‰n rukoilee, ettei h‰nen vaimonsa antaisi h‰nen kuolla. Mutta
t‰m‰ vain nauraa -- hele‰sti ja pilkallisesti...
Silloin saapui niitylle kiv‰‰ri k‰dess‰ kenraali S. Ah niin -- h‰n
muisti karanneensa sodasta... Kenraali tuijotti h‰neen kauan ja
ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen k‰rke‰, ja kun huomasi
sen t‰ysin ter‰v‰ksi, painoi sen h‰nen vatsaansa. H‰n tunsi miten se
tuli sel‰st‰ ulos ja tunkeutui maahan -- ja h‰n j‰i niin naulittuna
makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entist‰ armottomammin, h‰n rukoili
taas vaimoaan, mutta t‰m‰ vain nauroi... Tuo nauru koski h‰neen niin
hirve‰sti, ett‰ h‰n alkoi katkerasti itke‰...
Yˆll‰ kun ilma kylmeni, h‰n tuli taas v‰hitellen tajuihinsa. H‰n v‰risi
ankarasti vilusta ja kun h‰n vaivalloisesti hiukan kohotti p‰‰t‰‰n ja
n‰ki pime‰n, liikkumattoman mets‰n, h‰n alkoi taas muistaa... H‰nen
tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen
tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yht‰ polttavana kuin
p‰iv‰ll‰kin.
Niinkuin valkea harso verhosi j‰‰kylm‰ sumu maan ja se oli kostuttanut
h‰nen vaatteensa m‰riksi. Sen l‰vitse pilkottivat iloisesti t‰hdet ja
hiljaisuus oli niin syv‰, ett‰ siin‰ olisi kuullut lehden putoamisen.
ƒ‰nettˆmyys vaikutti h‰neen musertavasti: t‰‰lt‰ ei kukaan h‰nt‰
lˆyt‰isi el‰v‰n‰... Yksin‰isyyden ja avuttomuuden tunne valtasi h‰net
siin‰ m‰‰rin, ett‰ h‰n puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.
Mutta se saattoi h‰nen vatsansa liikkumaan ja her‰tti uinuneet kivut
entist‰ hirve‰mpin‰...
Oi sit‰ loppumattoman pitk‰‰ yˆt‰... Koko iltapuolen h‰n v‰risi
vilusta ja h‰nen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui h‰nen
ruumiinsa olevan kuin tulessa ja h‰n v‰‰ntelehti kuin kidutettu mato...
Sellaisina hetkin‰ h‰n menetti tajuntansa -- mutta virkosi j‰lleen
kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui
koko yˆn...
H‰n olisi luultavasti itse eronnut el‰m‰st‰‰n, jos olisi voinut. Mutta
kiv‰‰ri oli pudonnut h‰nelt‰, ennen kuin h‰n itse suistui satulasta --
ja h‰n oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. H‰n
vain k‰rsi kaikki helvetin tuskat...
H‰nell‰ ei ollut en‰‰ mit‰‰n k‰sityst‰ ajasta, mutta kun h‰n seuraavan
kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. T‰m‰ tajuntaan
palaaminen tapahtui viel‰kin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia
h‰n oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; h‰n k‰yskenteli
lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea,
joka esti h‰nt‰ tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi h‰nt‰ -- aina
jokin siet‰m‰tˆn tuska.
Lopulta h‰n kuitenkin her‰si siihen, ett‰ h‰nen rintansa korisi
raskaasti ja ‰‰nekk‰‰sti ja kurkkua poltti kuin tulessa. H‰net valtasi
hurja ep‰toivo. Kuinka kauan t‰ytyy h‰nen k‰rsi‰, ennen kuin kuolema
tulee? Ajatellessaan, ett‰ h‰nen pit‰isi kitua viel‰ ehk‰ useita
p‰ivi‰, h‰n p‰‰tti mill‰ hinnalla tahansa etsi‰ kiv‰‰rins‰.
H‰n ponnisti kaikki voimansa ja k‰‰ntyi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan.
Ainoa mink‰ h‰n n‰ki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen
metrin p‰‰ss‰. Mutta samassa alkoi h‰nen silmiss‰‰n leiskua punaisia
tulia, korvissa r‰isky‰ aivan kuin valtavan mets‰palon r‰tin‰ -- ja h‰n
retkahti hervottomasti sel‰lleen.
H‰n oli n‰kevin‰‰n kaukana taivaanrannalla pienen mustan
pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja l‰heni peloittavaa
vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiit‰‰
ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se l‰henee, l‰henee ja uhkaa
murskata h‰net alleen -- se miltei koskettaa h‰nen rintaansa... Ja
h‰net on sidottu niin lujasti, ettei voi j‰sent‰k‰‰n liikuttaa...
Sitten h‰n on makaavinaan vuoteessaan. ƒkki‰ jokin n‰kym‰tˆn voima
nostaa sen ylˆs taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa
hitaasti kallistua... H‰n on kauhusta aivan j‰ykk‰n‰ ja tarttuu
suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yh‰ -- eik‰
maatakaan en‰‰ n‰y alapuolella... Hiki pursuu h‰nen otsaltaan, h‰n
alkaa rukoilla, mutta n‰kym‰tˆn k‰si v‰‰nt‰‰ yh‰ -- ja lopulta vuode on
aivan alassuin... H‰n pitelee itse‰‰n siin‰ kauan henke‰‰n pid‰tt‰en,
mutta lopulta h‰nen voimansa loppuvat -- ja h‰n syˆksyy kiljahtaen
syvyyteen...
Kun h‰n vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui h‰nen
ruumiinsa aivan j‰yk‰lt‰. Oli taas yˆ, mets‰ oli pime‰ ja hiljainen
-- ja puut seisoivat h‰nen ymp‰rill‰‰n mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin
mahtavien j‰ttil‰isten hahmot.
Mit‰...? Kuuliko h‰n jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? H‰n k‰‰nsi
vaivoin p‰‰t‰‰n ja h‰nen himme‰t silm‰ns‰ olivat n‰kevin‰‰n joitakin
tummia olentoja toverinsa luona. Mieletˆn ilo valtasi h‰net: siell‰ on
ihmisi‰ ja ne tulevat pelastamaan...
Mutta samassa kuului jotakin rousketta ... ja viel‰ jotakin, joka
silm‰nr‰p‰yksess‰ pyyhk‰isi kaiken toivon ja ilon -- ja t‰ytti h‰nen
sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.
H‰n ei tiennyt mit‰ siell‰ oli, h‰nen j‰hmettyneet aivonsa eiv‰t
voineet ratkaista ‰‰nten merkityst‰. H‰nen kauhunsa oli aivan
vaistomaista, ep‰m‰‰r‰ist‰ -- h‰n tuijotti vain pimeyteen suurin,
mielettˆmin silmin ja odotti -- odotti jotakin selvyytt‰, ratkaisua...
Vihdoin h‰n huomasi, ett‰ muudan pitk‰, matala varjo hiipi ‰‰nettˆm‰sti
h‰nt‰ kohden... Sitten h‰n n‰ki kaksi hiilen‰ hehkuvaa silm‰‰ -- ja
niiden takana useampia.
_Susia_...
Etummainen tuli aivan l‰helle, h‰n oli n‰kevin‰‰n sen pitk‰n, punaisen
kielen ja h‰n tunsi sen kuuman henk‰yksen... H‰n huitaisi k‰dell‰‰n, ja
se hyp‰hti takaisin vihaisesti murahtaen.
Ep‰toivoisesti ponnistaen h‰n sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta
h‰nen k‰tens‰ olivat niin heikot ja kankeat, ett‰ ne tuskin liikkuivat.
H‰n k‰sitti, ett‰ nyt oli h‰nen hetkens‰ tullut ja h‰nen ajatuksensa
lensiv‰t nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse... Miten, miten
he nyt tulevat toimeen? Eiv‰tk‰ he koskaan saa tiet‰‰, miten h‰n on
kuollut... Eik‰ h‰n en‰‰ koskaan, ei _milloinkaan_ saa n‰hd‰ pient‰
poikaansa ... jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset...
Susi l‰heni muristen ja iski hampaansa h‰nen nilkkaansa, alkaen raahata
h‰nt‰. Mutta kauhu ja ep‰toivo antoivat h‰nelle voimaa: h‰n nosti
miekkansa ja iski sutta selk‰‰n. Susi hyp‰hti ulvahtaen taaksep‰in ja
alkoi nuolla haavaansa.
Toverin ruumiin ‰‰rest‰ kuului viel‰kin murinaa ja rousketta, joka
sai h‰nen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sielt‰
v‰hitellen juosta lˆnkytt‰en ja asettuivat piiriin h‰nen ymp‰rilleen.
Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen t‰hden ne eiv‰t heti
karanneetkaan h‰nen kimppuunsa; ne katselivat vain h‰nt‰ hehkuvin,
ahnain silmin -- ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan...
Ajatukset kiit‰v‰t kuumeisesti h‰nen sekavissa aivoissaan. H‰n on
lausuvinaan j‰‰hyv‰isens‰ vaimolleen ja pienokaisille ... h‰n pyyt‰‰,
etteiv‰t he unohtaisi...
Susien johtaja nuolee yh‰ haavaansa raivoisasti muristen... Sitten se
l‰henee, kaikki sudet pienent‰v‰t piiri‰. T‰htien heikossa, kelme‰ss‰
valossa kuoleva n‰kee ep‰selv‰sti, miten lauman johtajan silm‰t
kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vet‰ytyy
kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat... Onnettoman
miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas -- ei ole en‰‰ voimia...
Mutta tuo liike ‰rsytt‰‰ sutta. Se kyyristyy hiukan ja syˆksyy yhdell‰
ainoalla loikkauksella kuolevan kimppuun ja upottaa hampaansa h‰nen
kurkkuunsa. Ja koko lauma seuraa johtajansa esimerkki‰...
SYVYYDESTƒ
Niinkuin musta salaper‰inen saari alkoi pimeydest‰ h‰‰mˆtt‰‰
panssarilaivan mahtava runko. Koneet pys‰ytettiin, "U. 10" laskettiin
nopeasti pintakulkuun ja torpedot p‰‰tettiin ampua vedenpinnalta,
koska osuminen niin olisi varmempaa. Pimeyden suojassa alettiin hiljaa
liukua panssarilaivan sivulle, ja torpedoputkien luona seisoivat miehet
valmiina laukaisemaan.
Hetken kuluttua he olivat ainoastaan kahdensadan metrin p‰‰ss‰
panssarilaivasta. Kapteeni antoi merkin, vene heilahti ja kohisten
syˆks‰htiv‰t torpedot j‰ttil‰ist‰ kohti kuin n‰lk‰iset haikalat -- ja
heti sen j‰lkeen annettiin sukellusk‰sky.
Mutta silloin suunnattiin heihin panssarilaivalta valonheitin,
h‰ik‰isev‰ valovirta miltei sokaisi heid‰t; kuului huutoja,
komentosanoja, tykki paukahti ja heid‰n ylitseen lensi ulvoen
kranaatti, toinen, kolmas... He olivat jo p‰‰sem‰isill‰‰n veden alle,
viel‰ hetkinen -- ja s‰iliˆt olisivat t‰yttyneet... Mutta samassa
leimahtivat panssarilaivan sivutykit, kaikki oli yht‰ ulvontaa ja
jyrin‰‰, ja heid‰n periskooppinsa lensi pirstaleiksi. He olivat jo
miltei veden alla, kun "U. 10" t‰r‰hti ankarasti ja oli v‰h‰ll‰ kaatua:
kranaatti oli menness‰‰n pyyhk‰issyt ilmaventtiili‰ ja vesi tˆrm‰si
sis‰‰n...
Samassa kuului valtava r‰j‰hdys, ja he n‰kiv‰t, miten tuon mahtavan
ter‰svuoren per‰puoli kohosi ilmaan, vesipatsas, tuli ja savu peitti
kaiken, kuului vihlovia huutoja...
Mutta enemp‰‰ he eiv‰t en‰‰ kuulleetkaan: he alkoivat nopeasti upota.
He tyˆskenteliv‰t vimmatusti saadakseen vedell‰ t‰yttyneen osan
eristetyksi. He onnistuivatkin siin‰ ja kapteeni huusi rohkaisevasti:
-- Ei h‰t‰‰! Nyt vesis‰iliˆt tyhj‰ksi!
Silloin huomattiin, ett‰ pumput, joiden avulla puristettu ilma tyˆntyy
vesis‰iliˆihin, olivat ep‰kunnossa.
Kauhu kuvastui heid‰n kasvoiltaan, mutta kukaan ei puhunut mit‰‰n.
Per‰simet johtivat ylˆsp‰in, koneet jyskyiv‰t ja surisivat vimmatusti,
"U. 10" v‰risi ja vapisi kuin pelon lamauttama el‰in -- mutta
siit‰ huolimatta se painui alasp‰in. Per‰mies tuijotti kalpeana
syvyysmittaria, ja kun joku tiedusteli syvyytt‰, vastasi h‰n k‰he‰ll‰
‰‰nell‰:
-- Kaksisataa metri‰.
-- Kaksisataa metri‰? kuului kysyj‰n kauhistunut kuiskaus kuin kaiku.
-- Pys‰ytt‰k‰‰! kuului ‰kki‰ h‰t‰inen huuto. -- Muuten syˆksymme
murskaksi kallioon.
Kapteeni antoi pys‰htymismerkin ja hetken kuluttua oli kaikki
hiljaista. Kuului vain per‰miehen k‰he‰ ‰‰ni:
-- Kolmesataa metri‰.
Kun "U. 10" ei en‰‰ mennyt eteenp‰in, se alkoi vajota entist‰
nopeammin. Per‰mies tarttui tolkuttomasti ohjauslaitteeseen, aivan
kuin est‰‰kseen uppoamista, mutta huomasi, ett‰ per‰simet johtivat
suoraan vedenpinnalle. Sitten h‰n katsahti h‰t‰isesti ja avuttomasti
ymp‰rilleen, ryk‰isi usean kerran ja h‰nen huulensa vapisivat, kun h‰n
kuiskasi soinnuttomasti:
-- Nelj‰sataa metri‰.
Tuli ‰‰nettˆmyys, pitk‰ kuin i‰isyys. Miehet olivat tunkeutuneet
per‰miehen ymp‰rille ja suuret hikikarpalot vieriv‰t heid‰n otsaltaan
kuin kirkkaat helmet...
-- Viisisataa metri‰.
Kauhu oli kokonaan lamauttanut onnettomat miehet. He tuijottivat
j‰yk‰sti ja avuttomasti per‰mieheen, niinkuin heid‰n kohtalonsa olisi
ollut h‰nen vallassaan. Heid‰n kasvonsa muuttuivat yh‰ kalpeammiksi
ja he hengittiv‰t yh‰ raskaammin niinkuin he nyt jo olisivat alkaneet
tukehtua. Ja vaikka per‰miehen ‰‰ni oli niin k‰he‰ ja hiljainen,
ett‰ se muistutti sairaan kuiskausta, tuntui se heist‰ tuossa
kuolonhiljaisuudessa tuomiopasuunan ‰‰nelt‰:
-- Kuusisataa metri‰...
Silloin er‰s nuori matruusi tarttui ‰kki‰ p‰‰h‰ns‰ ja kirkaisi
kime‰ll‰, vapisevalla ‰‰nell‰:
-- Sin‰ valehtelet! Valehtelet!
Ja h‰n juoksi mittarin ‰‰reen, aivan kuin olisi tahtonut iske‰
kuoliaaksi miehen, joka oli ilmoittanut tuon peloittavan syvyyden.
Useat alkoivat liikehti‰ h‰t‰‰ntynein‰ kuin ahtaaseen h‰kkiin suljetut
villiel‰imet tulipalon l‰hestyess‰.
-- Mittari ei en‰‰ n‰yt‰...
Heist‰ alkoi tuntua yh‰ kauheammalta, kun ei edes tied‰, miten syv‰ll‰
on. Sill‰ _sen_ he kaikki tiesiv‰t, ett‰ yh‰ mentiin alasp‰in.
Kului muutamia hetki‰, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta. Vesi alkoi
tipahdella yh‰ nopeammin ter‰sseinist‰, niinkuin veden suunnaton paino
olisi pusertanut hien tuosta kovasta metallista. Ja tuntui ik‰‰n
kuin outo kylmyys olisi alkanut vallata heid‰t; s‰hkˆvalokin n‰ytti
himme‰mm‰lt‰ ja hiljaisuus oli niin peloittava, ettei kukaan rohjennut
lausua sanaakaan.
Silloin kuului omituista natinaa: ter‰slevyt olivat murtumaisillaan
veden paineesta. Vavisten he odottivat, milloin "U. 10" rusahtaa kokoon
-- ja kaikki murskaantuu silm‰nr‰p‰yksess‰. He toivoivat hartaasti,
ett‰ vihdoinkin tultaisi pohjaan, ja sadat kysymykset risteiliv‰t
heid‰n aivoissaan. Mutta sanoja heill‰ ei en‰‰ tuntunut olevan.
Siit‰ asti kun koneet seisautettiin, oli "U. 10" vajonnut alasp‰in
hiukan per‰ edell‰. Mutta ‰kki‰ he tunsivat, miten se pehme‰sti
heilahti vaakasuoraan asentoon. He olivat tulleet pohjaan.
Mutta samassa alkoi per‰puoli taas hiljalleen painua alasp‰in -- ja
sitten he kuulivat kummallista kahinaa. Niinkuin salaper‰iset raajat
olisivat k‰hmineet veneen ulkoseini‰ sis‰‰np‰‰sy‰ etsien. Ja "U. 10"
heilahteli silloin t‰llˆin, niinkuin jokin ihmisj‰rjelle k‰sitt‰m‰tˆn
olento olisi sit‰ mahtavalla k‰mmenell‰‰n k‰‰nnellyt.
He kuuntelivat henke‰‰n pid‰tt‰en ja tuo kahina t‰ytti heid‰n sielunsa
hyyt‰v‰ll‰ kauhulla. Vihdoin er‰s purki sen sanoiksi:
-- Me vajoamme liejuun...
Vaikka useimmat olivat sen jo k‰sitt‰neet, niin nuo kolme sanaa
ik‰‰nkuin vahvistivat todeksi sen, ettei nyt en‰‰ ollut pienint‰k‰‰n
toivoa. Kuului kummallista ‰hkyn‰‰, ep‰selvi‰ huudahduksia,
kirouksia... Ja nuori matruusi vaipui polvilleen nyyhkytt‰en:
-- Min‰ en en‰‰ koskaan saa n‰hd‰ _h‰nt‰_... Ja meid‰n piti menn‰
naimisiin jo syksyll‰. Jumalani -- niin jumala ei voi sallia!
-- Miss‰ on sinun jumalasi? -- huusi er‰s uhkaavasti. Miss‰ h‰n on? --
Nyt me kuolemme...
Silloin he huomasivat, ett‰ heid‰n hengityksens‰ oli muuttunut
raskaammaksi. Joidenkin kasvot olivat jo punaiset ja silm‰t verestiv‰t
ja niiss‰ s‰kenˆi kummallisesti. Niin nyt he alkoivat tukehtua...
ƒkki‰ kuului k‰he‰, ep‰inhimillinen huuto:
-- Vaimoni! Lapseni! Pois! P‰‰st‰k‰‰ minut pois!
Huutajan kasvot olivat v‰‰ristyneet, silm‰t laajentuneet, ja ketter‰sti
kuin suuri apina h‰n alkoi kavuta ulosp‰‰syluukulle...
Jokainen tajusi vaaran ja riensi est‰m‰‰n mielipuolta aikeestaan. Mutta
h‰n ei ymm‰rt‰nyt en‰‰ mit‰‰n; h‰n taisteli kuin henkens‰ edest‰ ja
h‰nen ‰‰nens‰ muistutti tapettavan el‰imen huutoa:
-- Vaimoni! Lapseni! P‰‰st‰k‰‰! Pedot! Mit‰ aiotte?
He pitiv‰t h‰nest‰ kiinni, mutta h‰n lˆi, potki, puri -- ja h‰n sai
er‰‰n matruusin k‰den suuhunsa ja samassa kuului ilke‰ rouskahdus...
-- Ole nyt hiljaa!
-- Tule j‰rkiisi!
Ja mieletˆn korisi tukahtuneesti:
-- Me kuolemme...
-- Lapseni ... pienet lapseni...
Kun h‰n ei viel‰k‰‰n asettunut, valtasi heid‰t raivo. Joku tarttui
vasaraan ja halkaisi yhdell‰ iskulla h‰nen p‰‰ns‰ -- ja aivonsa...
Ja nuori matruusi, jota kotona odotti morsian, alkoi pitk‰veteisesti
valittaa, niinkuin mets‰npeto olisi n‰liss‰‰n ulvonut... Joku huusi
hurjasti ja uhkaavasti:
-- Hiljaa! Saat samasta, ellet vaikene!
Mutta nuoren matruusin kasvoille tuli samanlainen ilme kuin ‰sken
tapetullakin oli, kun h‰n huusi:
-- Miss‰ on aurinko? Antakaa minulle aurinko! Roistot! Aurinko! Valoa!
Er‰s sieppasi viel‰ verisen vasaran, aikoen hyˆk‰t‰ mielettˆm‰n
kimppuun. Mutta h‰n horjui kuin juopunut ja kaatui viimein kolahtaen
lattialle.
H‰n nousi vaivalloisesti istualleen ja katsahti tovereihinsa. He
olivat hirve‰n n‰kˆisi‰: kasvot olivat siniset, silm‰t verest‰v‰t ja
pullistuneet; heid‰n rintansa huohottivat kiivaasti ja he aukoilivat
suonenvedonomaisesti suutaan kuin kuivalle heitetyt kalat.
-- Auttakaa! yritti joku huutaa, mutta se kuului vain heikolta
korinalta. Avunhuuto tuntui niin turhalta, ett‰ er‰s h‰nen toverinsa
‰nkytti katkonaisesti:
-- Vaiti. Aukaistaan ennen luukku...
Ja joka taholta kuului noita kauhistavia, korisevia ‰‰ni‰:
-- Aukaistaan...
-- Ei, ei!
-- Aukaistaan...
Joku koetti ryˆmi‰ portaita kohti, mutta toiset asettuivat heid‰n
eteens‰, voimattomine, tempoilevine raajoineen -- kuin suuret, kˆmpelˆt
hyˆnteiset. Ja taas syntyi taistelu tukehtuvien miesten kesken. Nuori
matruusi oli kaatunut er‰‰seen nurkkaan ja ‰hkyi vaivalloisesti:
-- Miss‰ on aurinko?
Mutta kun toiset kieriskeliv‰t kuviteltuihin vihollisiinsa
takertuneina, ‰skeinen ehdotuksentekij‰ yli-inhimillisin ponnistuksin
juoksi luukulle. H‰n v‰‰nsi auki laitteen, joka puristetun ilman
voimalla pakottaa luukun auki...
H‰n paiskautui taaksep‰in kuin kevyt pallo. Ja sis‰‰n syˆksyi oven
t‰ydelt‰ musta liejuvirta -- niinkuin suunnattoman suuri, raivokas
matelija. Ahnaasti p‰rsk‰ht‰en se nielaisi miehet. Heid‰n korisevat
huutonsa vaikenivat ‰kki‰ ja valot sammuivat.
INFERNO
Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ymp‰rill‰, kun h‰net
tuotiin sairaalasta. H‰n tuli sis‰‰n kainalosauvojen varassa ja h‰nen
p‰‰ns‰ oli kokonaan siteiss‰.
H‰n oli viel‰ hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki.
H‰nen viiksettˆm‰t kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset -- mutta
kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille
kasvoille hermostuneen, salaper‰isen ja hirve‰n leiman. H‰nen suuret
silm‰ns‰ tuijottivat suoraan eteenp‰in ja niiss‰ oli tuskallinen,
j‰hmettynyt ilme -- eik‰ h‰n n‰ytt‰nyt v‰litt‰v‰n siit‰, mit‰ h‰nen
ymp‰rill‰‰n tapahtui.
Samassa astui sis‰‰n reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun h‰n
n‰ki vastatulleen, katseli h‰n ensin t‰t‰ niinkuin ei olisi uskonut
silmi‰‰n, ja huudahti sitten h‰mm‰styneen‰:
-- Mutta oletko se sin‰? Todellakin...
-- Min‰ se olen...
H‰nen ‰‰nens‰ oli omituisen v‰s‰ht‰nyt, mutta siin‰ oli kuitenkin
pehme‰, nuorekas sointu.
Silloin vastatullut huusi liikuttuneena, hiukan v‰risev‰ll‰ ‰‰nell‰:
-- Hyv‰t herrat! T‰ss‰ esit‰n teille meriv‰enluutnantti M:n --
kunniakkaan panssariristeilij‰mme "Infernon" [= helvetti] upseerin!
Haavoittuneen kunniaksi kajahti moni‰‰ninen, innostunut hurraa-huuto,
mutta h‰n ei edes hymyillyt.
Kun oli juotu teet‰ ja keskusteltu hetkinen kotiuutisista ja
viimeisist‰ taisteluista, k‰‰ntyi luutnantti vastatulleen puoleen ja
lausui pyyt‰v‰sti:
-- Rakas yst‰v‰, ole niin hyv‰ ja kerro meille, miten kaikki tapahtui...
Ja h‰n alkoi kertoa.
"Kello oli t‰sm‰lleen kaksitoista p‰iv‰ll‰, kun takaa-ajava
vihollislaivasta alkoi n‰ky‰ taivaanrannalla. Siin‰ oli viisi
risteilij‰-dreadnoughtia [dreadnought ('‰l‰ pelk‰‰ mit‰‰n') =
englantil. taistelulaivoista k‰ytetty nimitys] -- ja me olimme yksin.
Kiireesti 'Inferno' muutti suuntaansa ja pyrki pakoon.
"Mutta pian ilmeni, ettemme p‰‰se suojaan. Meid‰n suuri, uljas laivamme
syˆksyi eteenp‰in t‰ydell‰ voimalla, vesi kohisi kokassa mahtavana
koskena, koneet jyskyiv‰t vimmatusti ja laajoista savupiipuista tuprusi
savu pikimustana -- mutta sittenkin viholliset l‰heniv‰t. Siin‰ oli
vihollisen parhaat laivat, ja ne kulkivat ainakin kolme solmunv‰li‰
nopeammin kuin 'Inferno'.
"Mutta me olimme jo valmiit taisteluun.
"Se oli suurenmoinen, unohtumaton hetki, kun tuhannen miest‰ seisoi
paikoillaan kalpeina ja valmiina kuolemaan. Ei kuulunut en‰‰
ainoatakaan ihmis‰‰nt‰. Kuului vain tuulen ulvontaa ter‰skˆysiss‰, ja
jalkaimme alla tuntui laiva huohottavan ja v‰risev‰n kuin henkens‰
edest‰ pakeneva el‰v‰ olento...
"Urhokas komentajamme oli tyyni, mutta aivan kalpea: h‰n tietysti
ymm‰rsi, ett‰ 'Inferno' kulki nyt viimeist‰ matkaansa, ja ajatteli kai,
miten voisi myyd‰ laivan, meid‰t ja itsens‰ mahdollisimman kalliista.
"Kun vihollislaivasto oli viidentoista kilometrin p‰‰ss‰, annettiin
k‰sky ampua, ja heti sen j‰lkeen kuului meid‰n 13,5 -tuumaisen
keulatykkimme valtava paukahdus. 'Inferno' tuntui vavahtavan ja samassa
alettiin harvakseen ampua kaikilla suurilla tykeill‰.
"Vihollisen puolelta vastattiin paikalla. Ensin putoilivat ammukset
kauas per‰puolelle ja ilmaan kohosi mahtavia vesipatsaita, mutta pian
niit‰ alkoi nousta joka puolelta.
"Min‰ katselin j‰nnittyneen‰ noita pahaenteisi‰ vesipatsaita -- ja
muistan viel‰kin, miten ep‰miellytt‰v‰sti syd‰meni sykki. Ja juuri
silloin huomasin, ett‰ aivan keulan edess‰ kohosi kirkontornin
korkuinen vesipatsas -- ja 'Inferno' syˆksyi suoraan sit‰ kohti...
Suonenvedonomaisesti tartuin johonkin -- ja samassa vesipatsas
r‰isk‰hti kannelle hirve‰ll‰ voimalla ja pyyhk‰isi pari miest‰ mukanaan
mereen, niinkuin he olisivat olleet hyttysi‰.
"Me kiisimme eteenp‰in 27 solmuv‰lin nopeudella, mutta siit‰ huolimatta
alkoivat vihollisalukset p‰‰st‰ jo miltei sivullemme. 'Inferno' teki
‰kkik‰‰nnˆksen ja l‰hti suorakulmaisesi kiit‰m‰‰n niist‰ poisp‰in...
Mutta ei kest‰nyt kauan, ennen kuin ne kaikki taas olivat miltei
sivullamme.
"T‰h‰n asti ne olivat ampuneet vain harvakseen, aivan kuin etsien
oikeata ampumamatkaa -- eik‰ laivaamme ollut viel‰ sattunut ainoatakaan
vakavampaa osumaa. Mutta nyt viholliset alkoivat yhtaikaa ampua
kaikilla tykeill‰‰n. Koko laivan ymp‰ristˆ oli t‰ynn‰ korkeita
vesipatsaita; meri n‰ytti kiehuvan, niinkuin koko merenpohja olisi
puhjennut t‰yteen tulta syˆksevi‰ tulivuoria. Er‰s j‰ttil‰isammus
sattui 'Infernon' perimm‰iseen savupiippuun ja tuo mahtava ter‰storvi
k‰pertyi ja murskaantui silm‰nr‰p‰yksess‰ romuksi -- ja paiskautui
kauas yli kannen. Toinen r‰j‰hti t‰hystyspaikkani l‰histˆll‰ -- ja
sitten en hetkeen n‰hnyt mit‰‰n, sill‰ r‰j‰hdyksen ilmanpaine iski
rintaani kuin moukarilla; min‰ paiskauduin sel‰lleni ja haavoituin
p‰‰h‰n.
"Noustuani huomasin, ett‰ 'Inferno' oli taas k‰‰ntynyt ja kiiti t‰ytt‰
vauhtia poisp‰in. Mutta pienen ajan kuluttua olivat vihollislaivat
taas sivullamme. Mit‰ sen j‰lkeen tapahtui, on aivan kuin kamalaa
painajais-unta.
"Kaameasti ulvoen satoi ammuksia yh‰ tihe‰mp‰‰n -- ja yh‰ useampi niist‰
osui. Huumaavia r‰j‰hdyksi‰, tukehduttavaa kaasua, kuolinhuutoja...
Koko laiva oli nimens‰ mukaan kuin muuttunut helvetiksi.
"Aivoissani oli vain yksi ajatus: kannen alle. En tied‰ miten sinne
jouduin, mutta heti sinne tultuani kuului hiukan per‰puolelta laivan
sisustasta huumaava r‰j‰hdys ja s‰hkˆvalot sammuivat. Kaikki muuttui
sysimustaksi, ja joka taholta kuului sekavia, pel‰styneit‰ ja kauhusta
v‰risevi‰ huutoja.
"Samassa taas r‰j‰hti, kauempana leimahti punakeltainen, sokaiseva
liekki valaisten silm‰nr‰p‰ykseksi tuon mustan kone-er‰maan: ammus oli
puhkaissut kannen ja r‰j‰ht‰nyt konehuoneessa.
"Mahdotonta on kuvailla, mik‰ kauhu ja sekasorto muutamana sekuntina
vallitsi. Koneiden jyskytys lakkasi ja pimeydest‰ kuului yhtaikaa
vihlovia tuskanhuutoja, sinkoilevien pomminsirpaleiden ja koneenosien
pauketta ja ryskett‰... Mutta kauheinta oli kuitenkin kuulla, miten
ihmisruumiit kaameasti m‰tk‰ht‰en paiskautuivat m‰s‰ksi rautaseiniin ja
koneiden sekaan.
"Ja taas r‰j‰hdys! Ammus r‰j‰hti syv‰ll‰ suuressa ˆljys‰iliˆss‰ -- ja
silm‰nr‰p‰yksess‰ leiskahti koko koneosasto valtavalla humahduksella
sinivihre‰‰n liekkiin... Palava ˆljy virtasi kaikkialle -- niinkuin
tavattoman suuri s‰hisev‰ monip‰inen tulik‰‰rme. Ja hetken kuluttua
koko laivan sisus tuntui olevan yhten‰ r‰iskyv‰n‰ tulimeren‰. Kuului
syd‰nt‰s‰rkevi‰ kirkaisuja, kun miehet tukehtuivat ja paloivat
kuoliaiksi -- eik‰ mit‰‰n apua...
"Hyydytt‰v‰ kauhu valtasi minut. Tahdoin paeta jonnekin mutta olin
puristunut er‰‰seen nurkkaan miesjoukon taakse niin lujasti, etten
voinut liikauttaa j‰sent‰k‰‰n. Tuli leimahti ylitseni, tunsin tukkani
palavan ja luulin kuolevani...
"Mutta uusi j‰ttil‰isammus puhkaisi samassa laivan kyljen, ja kokonainen
mahtava koski syˆksyi sis‰‰n. Hirve‰ oli se r‰iske, kohina ja pauhu,
kun valtavat vesipaljoudet ‰kki‰ syˆksyiv‰t alas tuohon hyppelehtiv‰‰n
tulimereen. Mutta viel‰ senkin yli kuului ihmisten huuto: osastoihinsa
sulkeutuneiden koneenk‰ytt‰jien ja l‰mmitt‰jien huuto, kun he n‰kiv‰t
olevansa auttamattomasti hukassa... Jos on olemassa helvetti, niin
sen syvimm‰st‰, kauheimmasta onkalostakaan ei voi kuulua hirmuisempaa
huutoa. Minua v‰risytt‰‰, kun ajattelen sit‰ ... se kaikuu yht‰ mittaa
korvissani -- niin, min‰ pelk‰‰n, ett‰ tuo huuto seuraa minua kuolemaan
asti...
"Enemm‰n kuolleena kuin el‰v‰n‰ kuljetti ihmisaalto minua eteenp‰in --
sitten ylˆsp‰in. Ja samassa paiskauduin aivan lent‰m‰ll‰ ylˆsp‰in...
Olin tukehtumaisillani tuleen, savuun ja hˆyryyn... Kaikkialle sinkoili
hehkuvia koneensirpaleita ... Vain h‰m‰r‰sti k‰sitin, ett‰ hˆyrypannut
olivat r‰j‰ht‰neet, ja nuo onnettomat siell‰ alhaalla olivat lakanneet
olemasta.
"V‰hitellen tunsin, ett‰ veri virtasi pitkin kasvojani ja sokaisi
silm‰ni -- olin taas saanut pienen haavan otsaani. Vaivalloisesti
pyyhin kasvojani, ja ensimm‰inen mit‰ n‰in, oli matruusi, joka kasvot
raivosta v‰‰ristynein‰ juuri l‰hetti torpedon vihollislaivoja kohden.
"Ne olivat viel‰ l‰hemp‰n‰ kuin ‰sken, 'Inferno' oli kokonaan pys‰htynyt
ja heilui valtavasti, kun vihollisten suuret ammukset sattuivat sen
kylkiin ja panssaritorneihin. Toisinaan oli vihollisen tuli niin
nopeata, ettei r‰j‰hdysten v‰li‰ erottanut.
"Juuri kun aioin nousta, r‰j‰hti edemp‰n‰ taas suuri ammus. Tulen
ja savun keskell‰ n‰kyi p‰it‰, k‰si‰ ja jalkoja sinkoilevan
kaikkialle ... ihmisruumiit katkeilivat kuin korret ... kuului
vihlovia kuolinhuutoja... 'Infernon' kansi n‰ytti olevan ammuttu
pirstaleiksi -- ja se oli kokonaan peittynyt vereen, lihapaloihin
ja sis‰lmyksiin. Mit‰‰n j‰rjestyst‰ ei en‰‰ ollut.
"Mutta joukko tykkej‰ oli viel‰ toiminnassa. Ja taas min‰ n‰in, miten
torpedoputkesta lenn‰tettiin surmanviej‰ vihollista kohti...
"Olin kummallisen tylsyyden vallassa -- luulen, ettei p‰‰ss‰ni
ollut ainoatakaan selv‰‰ ajatusta. Niinp‰ minulla ei viel‰k‰‰n ole
pienint‰k‰‰n k‰sityst‰ siit‰, kuinka kauan taistelu oli kest‰nyt.
"Vaistomaisesti juoksin l‰himp‰‰n panssaritorniin. Ja se mit‰ siell‰
n‰in, oli minulle uutta ja k‰sitt‰m‰tˆnt‰. Kaikkien kasvot olivat
kalpeat ja j‰ykistyneet, muutamat ojentelivat nyrkkiin puristettuja
k‰si‰‰n vihollista kohti, lasketellen uhkauksia ja kirouksia
-- er‰s huusi yht‰ mittaa k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰, ja vihdoin juoksi
k‰det kohotettuina yli laidan. Ja vaikka kaikki ymp‰rill‰ n‰ytti
olevan murskana ja 'Inferno' alkoi jo upota, ampuivat tykkimiehet
kuumeisella kiireell‰. Er‰skin hyvin miellytt‰v‰ tykkimies, joka oli
kotipuolestani, oli niin muuttunut, ett‰ vain vaivoin tunsin h‰net:
h‰n t‰ht‰si tarkkaan, silm‰t kiiluen, h‰nen kasvonsa olivat hikiset ja
vihasta kalpeat, ja veri valui alas poskea myˆten.
"Kun samassa er‰‰seen vihollislaivaan sattui torpedo ja sen keulapuoli
alkoi upota, muuttuivat miehet aivan kuin mielettˆmiksi. Julman riemun
ja raivon vallassa he tyˆskenteliv‰t yh‰ kuumeisemmin. Toiset nauroivat
k‰he‰t‰, saatanallista naurua, joka muistutti paholaisen hohotusta.
Jotkut taas huusivat kaikin voimin.
"Min‰ myˆnn‰n, ett‰ minua alkoi kauhistaa heid‰n huutonsa ja ilmeens‰ ja
se tapa, mill‰ he meniv‰t kuolemaan. Mutta kun samassa ammus luiskahti
heid‰n panssaritornistaan sit‰ vahingoittamatta, nousi meteli viel‰
kauheammaksi. Ja aivan kuin he olisivat luulleet vihollisen kuulevan
heid‰n huutonsa, karjuivat he raivoisasti:
"-- Odottakaa, raukat!
"-- Toiste on _meill‰_ ylivoima!
"-- Pelkurit! Pelkurit!
"-- T‰st‰ saatte!
"-- Viel‰ min‰ yhden upotan...
"Silloin laivan koko suunnaton runko tuntui nousevan pystyyn: per‰ss‰
oli torpedo r‰j‰ht‰nyt, ja alus alkoi upota. Kauhusta mielipuolet
ihmiset, jotka viel‰ olivat j‰‰neet henkiin juoksivat kuin sokeat
keulaan. Min‰ muistan viel‰kin heid‰n kalpeat kasvonsa ammottavine
suineen, ja heid‰n h‰t‰huutonsa. Er‰s upseeri huusi, ett‰ on turha
ampua, kaikki on hukassa -- mutta h‰nt‰ ei kukaan kuullut. Ja kun muuan
vihollislaiva vaipui aaltoihin, kohottivat j‰ljell‰ olevat tykkimiehet
taas hurjan riemuhuudon ja laukoilivat tykkej‰‰n mielettˆm‰ll‰
vimmalla. Min‰ luulen, ett‰ useat tuskin en‰‰ k‰sittiv‰tk‰‰n, mit‰
omalle laivalle tapahtui -- heid‰n ainoa p‰‰m‰‰r‰ns‰ oli vahingoittaa
vihollista.
"N‰m‰ olivat jo tauonneet ampumasta, mutta kun meik‰l‰iset yh‰
jatkoivat, kohdistettiin kaikkien laivojen murhaava tuli viel‰ kerran
'Infernoa' kohden, ja se alkoi painua yh‰ nopeammin.
"Mutta yksi panssaritorni oli viel‰kin miltei ehe‰ ja muutamat miehet
ampuivat yh‰, vaikka vesi tulvi sis‰‰n ja he joutuivat sen varaan.
ƒsken mainitsemani tykkimies oli juuri sulkenut 13,5 -tuumaisen
tykkins‰ sulkuosaston, kun tykin mahtava putki vaipui aaltoihin --
ja mies oli vyˆt‰isi‰ myˆten vedess‰. Mutta 'Inferno' kallistui
hurjasti, kun suuret ammukset iskiv‰t sen kylkeen -- ja h‰nen tykkins‰
nousi viel‰ kerran vedest‰. Silloin n‰in n‰yn, joka ei koskaan
h‰vi‰ silmist‰ni: h‰n t‰ht‰si kiiluvin, petomaisin katsein ja h‰nen
vertavuotavat kasvonsa olivat v‰‰ristyneet -- ja kun tykki nousi
luonnolliseen asentoonsa, h‰n laukaisi sen hirve‰sti kiroten... Ja
kun h‰nen verest‰v‰t silm‰ns‰ n‰kiv‰t, ett‰ er‰‰n kaukana olevan
vihollislaivan kohdalta nousi korkea vesipatsas, kohotti h‰n molemmat
k‰tens‰ ilmaan ja karjui raivoisasti ja k‰he‰sti kuin mielipuoli.
"Vesi nousi h‰nen vyˆt‰isiins‰, taas r‰j‰hti ammus -- enk‰ n‰hnyt h‰nt‰
en‰‰...
"Armoa ei annettu eik‰ pyydetty. Vihollinen ampui niin kauan kuin
osakin 'Infernosta' oli vedenpinnalla. Se vajosi yht‰ mittaa, mutta
niin omituisen hitaasti -- niinkuin se olisi ollut el‰v‰ olento, joka
ep‰toivoisesti piti kiinni el‰m‰st‰‰n.
"Muistan h‰m‰r‰sti, ett‰ seisoin panssaritornin vieress‰ ja tuijotin
vihollisia kohti. Silloin r‰j‰hti takanani ja min‰ paiskauduin kauas
mereen.
"Mahdollisesti menin ensin tainnoksiin, mutta kylm‰ vesi kai virvoitti
minut, koska tunsin, ett‰ olin vedess‰ ja oikeaa jalkaani viilsi ja
kirveli kummallisesti. Sin‰ luultavasti muistat, ett‰ olen hyv‰ uimari
ja vaistomaisesti aloin uida vihollislaivoja kohti.
"Yh‰ viel‰kin lensiv‰t ammukset kamalasti ulvoen ylitseni -- ja aina kun
ne sattuivat uppoavaan 'Infernoon', r‰s‰hti siell‰ kaameasti, kuului
ter‰sosien r‰iskett‰ ja valtavaa kohinaa...
"Vihdoin kuitenkin ampuminen lakkasi. Kipu jalassani tuntui aivan
siet‰m‰ttˆm‰lt‰, ja aloin jo kangistua. Muutenkin tunsin heikkenev‰ni,
ja silmiss‰ni alkoi omituisesti h‰m‰rt‰‰. Kerran kuitenkin viel‰
k‰‰nsin p‰‰t‰ni -- ja silloin n‰in ep‰selv‰sti, kuin mustan sumun
l‰vitse, miten repaleiksi ammuttu sotalippumme hitaasti vaipui
aaltoihin..."
Kaikki istuivat kauan liikkumattomina ja ‰‰nettˆmin‰ tuijottaen
eteens‰. Oli niin hiljaista, ett‰ erotti katossa lentelev‰n k‰rp‰sen
surinan ja miesten raskaan hengityksen -- ja jostakin kauempaa kuului
vaivoin ikkunoiden l‰vitse sotilaspartion tahdikkaat askelet. Vihdoin
kysyi joku hillityll‰, hiukan v‰risev‰ll‰ ‰‰nell‰:
-- Ja te olette ainoa, joka pelastui...?
H‰n ei nostanut katsettaan, vaan vastasi hiljaa ja v‰syneesti:
-- Ainoa.
HAUTAUTUNEET
-- Minun on n‰lk‰...
-- Niin minunkin -- tuskin voin pysy‰ pystyss‰.
He olivat hyvi‰ yst‰vyksi‰, kotoisin samasta kyl‰st‰. Toinen oli
hintel‰, mustatukkainen, toinen tanakka, lujakasvoinen, ja h‰nen
tukkansa ja viiksens‰ olivat vaaleankellert‰v‰t.
-- Eikˆ sinulla ole edes yht‰‰n leiv‰npalaa? kysyi tummaverinen taas
hetken kuluttua.
-- Ei yht‰‰n.
N‰in he puhuivat hiljaisella ‰‰nell‰ kahlatessaan eteenp‰in syv‰ss‰
lumessa risaisen miesjoukon keskell‰. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja
silm‰t tuijottivat tylsin‰ ja ilmeettˆmin‰ syvist‰ kuopistaan. Pitk‰‰n
aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin lumen yht‰mittainen kahina
jaloissa -- ja n‰‰ntynytt‰, l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰...
Jo kuusi p‰iv‰‰ oli verinen j‰ttil‰istaistelu riehunut, ja heid‰t,
kymmentuhatmiehinen joukko, oli l‰hetetty kiert‰m‰‰n vihollisen vasenta
siipe‰ ja hyˆkk‰‰m‰‰n sen niskaan.
He olivat kaksi vuorokautta marssineet miltei lev‰ht‰m‰tt‰ ja olivat
niin uupuneita, ett‰ vain vaivalloisesti saattoivat kahlata eteenp‰in
lumessa. Ruokavarat olivat lopussa eik‰ kuormastoa ollut mukana -- se
oli joko eksynyt lumimyrskyss‰, tai oli unohdettu kokonaan l‰hett‰‰.
Oli miten oli, mutta he olivat n‰lk‰isin‰ autiolla seudulla. Ja
aivan ‰skett‰in olivat partiot ilmoittaneet, ett‰ vihollinen oli
suoraan edess‰ varustetuissa asemissa. Miten luja vihollisen asema ja
varustukset olivat, ei voitu saada selville, mutta piikkilankaesteit‰
ainakin oli n‰kynyt.
Eik‰ vihollisia pit‰nyt viel‰ lainkaan olla n‰ill‰ seuduilla -- ja nyt
ne istuvat siell‰ varustustensa takana, aivan kuin odottamassa heit‰...
Kun he olivat tulleet noin kahdentuhannen metrin p‰‰h‰n mets‰isist‰
kummuista, joilla vihollisten piti olla, annettiin pys‰htymismerkki, ja
upseerit kokoontuivat neuvottelemaan.
Sotilaitten kasvoihin puhalsi l‰pitunkeva, j‰‰kylm‰ tuuli, ja sen
mukana kiiti suuria hiutaleita ennustaen lumimyrsky‰; se tuntui aivan
kuin tunkeutuvan heid‰n n‰lkiintyneitten, kylm‰st‰ hiest‰ m‰rkien
ruumiittensa l‰vitse. He olivat niin n‰‰nnyksiss‰, etteiv‰t jaksaneet
edes k‰sill‰‰n huitoa; useimmat retkahtivat vain voimattomasti lumelle
istumaan tuijottaen toivottomasti eteens‰. Heid‰n kasvonsa muuttuivat
v‰hitellen sinert‰viksi ja heid‰n ruumiinsa alkoivat ankarasti
v‰rist‰...
-- Tietysti ne istuvat tuolla l‰mpimien lihapatojen ‰‰ress‰, virkahti
muuan sotilas katkerasti.
Ja toinen huusi hurjasti:
-- Jospa min‰ saisin kynsiini edes yhden noista kirotuista, jotka ovat
meille t‰m‰n tehneet...
Aliupseeri huomasi, ett‰ nyt eiv‰t auttaneet mitk‰‰n uhkaukset. Ja
sit‰ paitsi h‰n oli itsekin n‰lk‰‰n n‰‰ntym‰isill‰‰n. Mutta h‰nen
mieless‰‰n her‰si sukkela tuuma, jolla h‰n omin p‰in aikoi asettaa
tyytym‰ttˆmyyden.
-- Kuole siis n‰lk‰‰n t‰h‰n paikkaan, hˆlmˆ! h‰n huusi vihaisesti.
Mutta niin emme me tee! Tuolla on ruokavaroja yllin kyllin, ja jos vain
upseerit k‰skev‰t hyˆkk‰ykseen, niin ei t‰ss‰ kauan n‰lk‰‰ k‰rsit‰.
Heid‰n ainoa ajatuksensa oli saada ruokaa, se oli niin polttava kysymys
jokaiselle, ett‰ he tarttuivat aliupseerin sanoihin kuin hukkuvat
oljenkorteen. Kuului muutamia ep‰rˆivi‰ ‰‰ni‰:
-- Olisikohan niill‰...?
-- Taitaisi sielt‰ lˆyty‰kin jotakin.
-- Kyll‰ niill‰ ruokaa on! vahvisti aliupseeri varmasti.
Pitk‰‰n aikaan ei taas kuulunut muuta kuin tuulen pahaenteinen kohina,
ja lunta alkoi tulla aivan taivaan t‰ydelt‰; se pieksi heid‰n kasvojaan
kuin pienill‰ vitsoilla. L‰pi myrskyn pauhun kuului taas joitakin
alakuloisia, toivottomia huudahduksia:
-- Kunhan antaisivat vain hyˆkk‰ysk‰skyn...
-- N‰lk‰kuolema t‰ss‰ kumminkin tulee.
-- Jospa tuon lumipyryn suojassa p‰‰sisi huomaamatta l‰helle...
-- Kauan ne nyt neuvottelevat. Johan t‰ss‰ paleltuu kuoliaaksi!
Vihdoin upseerit hajaantuivat joukkojensa luokse ja ilmoittivat, ett‰
kun vihollisella ei t‰ll‰ suunnalla voinut olla suuria joukkoja, niin
oli heti lumipyryn suojassa hyˆk‰tt‰v‰ ja vallattava heid‰n asemansa.
Ja hyˆkk‰ys alkoi. Se on: he alkoivat taas syv‰ss‰ lumessa
vaivalloisesti laahustaa vihollista kohti.
Lumimyrsky kiihtyi kiihtymist‰‰n. Mets‰iset kummut olivat silloin heti
kadonneet kokonaan n‰kyvist‰. He laahustivat aivan kuin umpim‰hk‰‰n, ja
matka tuntui loppumattoman pitk‰lt‰.
Vihdoin he huomasivat noin viidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ kolminkertaisen
piikkilankaesterivin. He pys‰htyiv‰t ilman k‰sky‰, heid‰n syd‰mens‰
sykkiv‰t miltei kuuluvasti, ja heid‰n hengityksens‰ muuttui omituisen
huohottavaksi. Vain vaivoin saattoi lumimyrskyst‰ erottaa jotakin
h‰‰mˆtt‰v‰‰, mets‰ntapaista noin sadanviidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ --
mutta mit‰‰n elonmerkki‰ ei voinut n‰hd‰.
-- N‰ytt‰‰ aivan silt‰, kuin ne olisivat j‰tt‰neet t‰m‰n aseman,
kuiskasi k‰he‰ll‰, vapisevalla ‰‰nell‰ sama mustasilm‰inen, laiha mies,
joka tiell‰ oli pyyt‰nyt leip‰‰ toveriltaan.
-- Se on juoni ... kyll‰ ne siell‰ odottavat, vastasi kuiskaten h‰nen
vaalea toverinsa.
-- Mutta katsos ... piikkilankaesteiden luonakaan ei n‰y yht‰‰n j‰lke‰,
h‰n sanoi taas, tuijottaen ter‰v‰sti esteit‰ kohden.
-- Kyll‰ t‰llainen lumimyrsky pian j‰ljet tasoittaa. Min‰ pelk‰‰n, ett‰
t‰ss‰ k‰y huonosti.
H‰n sanoi sen aivan hiljaa, miltei vain huulillaan, mutta h‰nen
kasvoillaan kuvastui j‰nnitys ja mielenliikutus.
Etunen‰ss‰ marssi pioneeriosasto, ja taas l‰hdettiin hiljaa eteenp‰in.
Aidoilla pys‰hdyttiin, ja pioneerit alkoivat saksillaan katkoa lankoja.
Silloin kuului yli myrskyn pauhun ter‰v‰ vihellys, heti sen j‰lkeen
r‰j‰hti yhteislaukaus -- ja suuri joukko vaipui k‰si‰‰n huitoen maahan.
-- Ampukaa! Ja eteenp‰in! kajahti joka taholta upseerien huutoja.
Seurasi hajanainen, pitk‰veteinen yhteislaukaus, sitten kaikuva hurraa
-- ja sitten he viimeisill‰ voimillaan syˆksyiv‰t piikkilankaesteit‰
kohden.
Toiset sieppasivat kaatuneilta pioneereilta sakset ja alkoivat
kuumeenomaisesti katkoa lankoja, toiset iskiv‰t niit‰ vimmatusti
kiv‰‰rinperill‰; jotkut alkoivat kiivet‰ yli ja takertuivat niihin
kuin k‰rp‰set h‰m‰h‰kinverkkoon... Mutta takaap‰in tuli yh‰ uusia
joukkoja, kaikilla oli vain yksi ajatus: eteenp‰in, eteenp‰in
mahdollisimman pian! He syˆksyiv‰t eteenp‰in kuin mielettˆm‰t,
huutaen voimainsa takaa, ollakseen kuulematta vihollisen ammuntaa ja
toveriensa kuolinhuutoja... Suuri osa sotkeutui piikkilankoihin, monet
kompastuivat kaatuneihin ja tallattiin armotta kuoliaiksi. Ja takaap‰in
painoi yh‰ monituhantinen, n‰l‰st‰ miltei mielipuoli miesjoukko --
aivan kuin patonsa s‰rkenyt hyˆkyaalto...
Juuri t‰t‰ hetke‰ n‰ytti vihollinen odottaneen. Sill‰ kiv‰‰rinr‰iskeen,
myrskyn ja huutojen yli alkoi ‰kki‰ konekiv‰‰rien kamala s‰rin‰
ja pikatykkien jyrin‰ -- ja tihe‰‰n ahtautuneet joukot kaatuivat
sananmukaisesti kuin hein‰ niittokoneen ter‰n edess‰... Samalla
r‰j‰ytettiin kokonainen sarja lumeen k‰tkettyj‰ miinoja. Kuului
hirmuinen r‰j‰hdys, kaikki peittyi tuleen, savuun ja lumipilveen...
Ja yli helvetillisen r‰iskeen ja melun erotti joitakin vihlovia
kirkaisuja...
Viel‰kin juoksivat jotkut huutaen eteenp‰in, mutta he pys‰htyiv‰t
v‰hitellen -- ja elossa olevat k‰‰ntyiv‰t hurjaan pakoon. Mutta he
olivat liian l‰hell‰ konekiv‰‰rej‰ ja pikatykkej‰; niiden luodit ja
ammukset ulvoivat yhten‰ ainoana kuolemansoittona, ja oli samantekev‰‰,
juoksiko eteenp‰in vai pakoon. Vain pienen osan onnistui kuin sattuman
kautta p‰‰st‰ kauemmaksi kent‰lle.
J‰‰nnˆkset pakenivat mink‰ jaksoivat. Noin tuhatmiehinen ratsujoukko,
joka oli paremmin s‰‰stynyt, ratsasti umpim‰hk‰‰n er‰st‰ pient‰
metsikkˆ‰ kohden, jonka he olivat n‰hneet h‰‰mˆtt‰v‰n lumimyrskyss‰. Ja
jalkav‰en j‰‰nnˆkset raahustivat heid‰n j‰ljess‰‰n.
Mutta kun ratsuv‰ki pahaa aavistamatta saapui noin sadan metrin
p‰‰h‰n metsikˆst‰, syˆksyi heit‰ vastaan kokonainen ter‰smyrsky...
Etummaiset ratsastajat vaipuivat joukoittain maahan kuin ukkosen
lyˆmin‰; toiset k‰‰nsiv‰t ratsunsa ja yrittiv‰t pakoon, mutta mihin he
olisivat p‰‰sseet konekiv‰‰rien hirve‰st‰ tulesta! Jalkav‰kijoukot,
jotka laahustivat viel‰ kaukana tasangolla tihein‰ ryhmin‰, kaatuivat
taas kuin lakaistuina. Irtonaiset, hurjistuneet hevoset ilmestyiv‰t
lumimyrskyst‰ kuin j‰ttim‰iset myrskylinnut, syˆksyen hurjalla
vauhdilla heid‰n ylitseen -- ja muutamien jalustimissa laahasi
jotakin... Miehet tulivat aivan kuin mielettˆmiksi kauhusta -- he
sieppasivat nen‰liinansa, heiluttivat niit‰ ja kiv‰‰reit‰ ilmassa ja
kirkuivat ep‰toivoisesti:
-- Me antaudumme!
-- ƒlk‰‰ ampuko!
-- ƒlk‰‰ ampuko en‰‰!
Mutta kuka olisi kuullut heid‰n huutojaan? Tykkien jyrin‰,
konekiv‰‰rien s‰rin‰ ja yh‰ kiihtyneen myrskyn ulvonta muodostivat
niin kaamean ‰‰nen kuin olisi se tullut helvetist‰... Lunta tuli niin
sakeasti, ettei en‰‰ n‰hnyt eteens‰ kuin kymmenkunta metri‰; he eiv‰t
n‰hneet vihollista, eik‰ t‰m‰ heit‰, mutta heid‰n kamala tulimyrskyns‰,
joka tuntui olevan yht‰ lumimyrskyn kanssa, lakaisi kaiken elollisen
pois tasaiselta kent‰lt‰.
Vihollinen oli n‰ht‰v‰sti saanut vakoojiltaan v‰‰ri‰ tietoja ja
varustautunut vastaanottamaan viel‰ suurempaa joukkoa. Heid‰n tulensa
jatkui viel‰ sittenkin, kun ei mit‰‰n vastustusta ollut. Ja tunnin
kuluttua ei tuosta kymmentuhantisesta miesjoukosta ollut j‰ljell‰
kuin satakunta n‰‰ntynytt‰ olentoa -- loput makasivat tuolla aavalla
lumikent‰ll‰ silvottuina, kuolleina ja haavoitettuina...
Mutta lumimyrsky yltyi yh‰ hirvitt‰v‰mm‰ksi. Tuntui aivan kuin se olisi
tahtonut n‰ytt‰‰, ettei ihmisten esiinloihtima myrsky voi vet‰‰ sille
vertoja... L‰heisest‰ mets‰st‰ kuului peloittava ryske -- ja ulkona
tasangolla ulvoi niin raivoisasti ja villisti kuin lukematon parvi
n‰lk‰isi‰ j‰ttil‰ispetoja...
Kun miinat r‰j‰htiv‰t, paiskasi ilmanpaine h‰net maahan, vaikka he
olivat r‰j‰hdyksest‰ verraten kaukana. Syv‰, pehme‰ lumihanki esti
kuitenkin loukkaantumasta.
Puoliksi pˆkertyneen‰ h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi vieress‰‰n
vaaleaverisen toverinsa, joka puhdisti lunta kasvoiltaan.
He alkoivat juosta poisp‰in ja havaitsivat, ett‰ suuri joukko seurasi
heit‰. Heid‰n takanaan kuului huutoja ja avunpyyntˆj‰, mutta niihin
he eiv‰t kiinnitt‰neet huomiota -- he vain juoksivat. Heid‰n rintansa
korisi, hiki vuoti virtanaan ja he olivat n‰‰ntym‰isill‰‰n, mutta
poisp‰in, poisp‰in tuosta kauhun paikasta! Miehi‰ kaatui alinomaa
heid‰n takanaan; pikatykin ammukset lensiv‰t ulvoen heid‰n p‰‰ns‰
vierest‰, toisinaan r‰j‰hti srapnelli heid‰n yl‰puolellaan, luodit
l‰vistiv‰t heid‰n risaiset vaatteensa, he saivat naarmuja -- mutta
aivan kuin ihmeen kautta he molemmat olivat yh‰ hengiss‰, vaikka heid‰n
joukkonsa oli huvennut muutamaan kymmeneen.
He juoksivat siten kauan -- niinkuin olisivat muka voineet p‰‰st‰
luoteja pakoon! Mutta lopulta heid‰n ruumiinsa valtasi aivan kuin
juopuneen lamaannus ja nyt he laahustivat eteenp‰in aivan hiljaa.
Silloin l‰heni taas kummallinen vinkuna -- ja aivan kuin
j‰ttil‰isviikatteen kaatamana he kaikki suistuivat maahan; konekiv‰‰rin
tuli oli osunut heid‰n pieneen joukkoonsa. Jotkut tulivat l‰vistetyiksi
useista kohdin ja kuolivat ‰‰nt‰ p‰‰st‰m‰tt‰... H‰nest‰ itsest‰‰n
tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nt‰ hiukan s‰‰reen. Mutta vaikka h‰n kuinka
olisi ponnistellut, h‰n tuli yh‰ heikommaksi, tykkien jyrin‰ ja myrskyn
kohinakin lakkasi v‰hitellen kuulumasta, ja h‰n kaatui suulleen
lumeen...
H‰nell‰ oli kummallinen ahdistava tukehtumisen tunne, mutta h‰n ei vain
voinut her‰t‰. Jokin tuntui painavan h‰nt‰, kuristavan h‰nt‰ kurkusta;
h‰n ponnisti kaikki voimansa ja nosti p‰‰t‰‰n.
Lumi hajaantui h‰nen p‰‰lt‰‰n, h‰n kuuli lumimyrskyn pauhun -- eik‰
muuta. Heikosti voihkaisten h‰n vaipui uudelleen maahan -- jalasta oli
niin oudosti rep‰issyt...
V‰hitellen h‰n huomasi, ett‰ jalat ja k‰det olivat niin kankeat ettei
niit‰ voinut liikuttaa. Jonkinmoinen vaisto kuiskasi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi
kuolema ja t‰m‰ h‰m‰r‰ tunne pakotti h‰net taas ponnistamaan kaikki
voimansa -- ja h‰nen onnistui taas nostaa p‰‰t‰‰n.
Ep‰selv‰sti h‰n n‰ki, ett‰ h‰nen vierell‰‰n makasi joku olento
pitk‰ll‰‰n -- ja lumi t‰m‰n rinnan kohdalla oli aivan punaista. Hiukan
kauempana istui lumessa h‰nen toverinsa huojutellen hiljaa ruumistaan
ja kannattaen toisella k‰dell‰ toista -- ja h‰nen hampaansa kalisivat
kuuluvasti.
Myrsky ulvoi yht‰ rajuna, kokonaiset lumijoukot tuntuivat vyˆryv‰n
heid‰n ylitseen. Ja alkoi h‰m‰rt‰‰.
Pitk‰n ajan kuluttua h‰n taas vaivalloisesti k‰‰nsi p‰‰t‰‰n toverinsa
puoleen ja sopersi:
-- Miss‰ lienee l‰‰kint‰osasto...?
T‰m‰ k‰‰nsi hiukan lakitonta p‰‰t‰‰n ja h‰nen vaalea, pitk‰ tukkansa
oli aivan lumessa; h‰nen leukansa vapisi kauan suonenvedonomaisesti,
mutta vihdoin h‰n ‰nkytti:
-- Ei ole mit‰‰n l‰‰kint‰osastoa...
-- Eikˆ?
-- Ei mit‰‰n -- kaikki hukkuu lumeen...
Ja niinkuin puhuminen olisi vienyt h‰nelt‰ viimeisetkin voimat, h‰n
retkahti sel‰lleen syv‰‰n lumeen -- ja vihaisesti s‰histen alkoi myrsky
peitt‰‰ h‰nen kasvojaan.
Hetken kuluttua h‰n ‰hkyi kuin tukehtumaisillaan:
-- J‰‰n lumen alle ... nosta p‰‰t‰ni...
Kummallinen tuska puristi toverin syd‰nt‰, kuullessaan
tuon tukehtuneen ‰‰nen. H‰n ei tuntenut lainkaan sit‰ kamalaa, sodan
k‰rsimyksiss‰ syntynytt‰ itsekkyytt‰, joka k‰skee pit‰m‰‰n huolta vain
itsest‰‰n. H‰n muisti vain, ett‰ he olivat yhdess‰ lapsena leikkineet,
yhdess‰ kasvaneet ja t‰m‰ voimakkaampi, juro toveri oli lukemattomat
kerrat auttanut h‰nt‰ -- kerran pelastanut h‰nen henkens‰kin.
ƒ‰rimm‰isin ponnistuksin h‰n ryˆmi toverinsa luokse ja koetti nostaa
h‰nt‰ istualleen, mutta jalasta viilsi niin kovasti, ett‰ h‰nen t‰ytyi
luopua yrityksest‰‰n. H‰n kopeloi vain j‰hmettyneill‰ k‰sill‰‰n lunta
toisen kasvoilta -- eik‰ kumpikaan puhunut mit‰‰n.
Pitk‰n ajan kuluttua kuului jostakin l‰helt‰ heikko, vapiseva ‰‰ni:
-- Auttakaa, veljet ... kuolen...
H‰n tunsi, ettei voinut tehd‰ mit‰‰n, eik‰ vastannut. Pari kertaa
kuului viel‰ sama ‰‰ni entist‰ heikompana -- ja sitten se vaikeni,
ainiaaksi...
Pimeys muuttui yh‰ sakeammaksi -- ei n‰hnyt en‰‰ v‰h‰‰k‰‰n eteens‰.
-- Auttakaa! Auttakaa! kuului myrskyn ulvonnan yli kauhea huuto.
Ja niinkuin tuo avunhuuto ‰kki‰ olisi lenn‰tt‰nyt onnettomien mieleen
heid‰n hirmuisen asemansa, alkoi kaikkialta kuulua samanlaisia huutoja.
Toiset olivat viel‰ lujia ja l‰pitunkevia, toiset k‰heit‰ ja vapisevia
-- ja jotkut olivat niin heikkoja kuin olisi se ollut heid‰n viimeinen
huutonsa.
-- Auttakaa ... auttakaa!
H‰n oli t‰ll‰ sotaretkell‰ n‰hnyt ja kuullut paljon sellaista, jota
h‰n ei ollut uneksinutkaan maailmassa olevan -- mutta mit‰‰n niin
kauhistavaa kuin nuo huudot h‰n ei viel‰ koskaan ollut kuullut. Ensin
h‰n luuli sen johtuvan siit‰ ett‰, ett‰ ne kuuluivat niin ep‰selvin‰
ja katkonaisina myrskyn pauhusta. Mutta kun h‰n kuunteli tarkempaan,
kuvastui niiss‰ jotakin, joka tarttui h‰neenkin -- niinkuin suuri
rautainen koura olisi tarttunut h‰nen syd‰meens‰ ja pusertanut sit‰
kokoon. H‰n k‰sitti nyt vasta -- niinkuin monet muutkin -- ett‰ heid‰n
kaikkien, haavoittuneiden ja n‰lkiintyneiden t‰ytyy kuolla t‰nne --
hautautua lumeen. Tiet‰m‰tt‰ mit‰ teki, h‰nkin alkoi ‰kki‰ huutaa
kaikin voimin:
-- Auttakaa! Auttakaa!
Koko tuo myrsky‰v‰, sysimusta kentt‰ tuntui her‰‰v‰n el‰m‰‰n --
kaikkialta kuului voihketta, ulinaa ja ep‰selvi‰ katkonaisia huutoja:
-- Auttakaa, jumalan t‰hden!
-- Me kuolemme! Kuolemme!
Niin sanoin kuvaamaton h‰t‰ ja kuolemankauhu kuvastui noissa
huudoissa, kuin olisi huutajia parhaillaan hiipien l‰hestynyt jokin
hirve‰ olento ojennellen jo pitki‰ karvaisia raajojaan kuristaakseen,
tukehduttaakseen heid‰t...
Ja sellainen olikin... _Lumi_, valkea puhtoinen lumi oli muuttunut
tuollaiseksi hirmuolennoksi. Se kohosi yh‰ tunkeutuen kaikkialle.
Se kohosi kohoamistaan uhaten haudata heid‰t syvyyteens‰. He
taistelivat sit‰ vastaan ep‰toivon vimmalla; he k‰hmiv‰t murskattuine,
kohmettuneine raajoineen ylˆsp‰in kuin kummalliset kovakuoriaiset -- ja
voihkivat yht‰ mittaa huuto huudolta heikkenev‰ll‰ ‰‰nell‰:
-- Auttakaa! Auttakaa!
Mutta kaikki oli turhaa. Tuulikin puhalsi aivan vihollisen taholta,
joten hek‰‰n eiv‰t kuulleet mit‰‰n. Ja lumi oli niin tavattoman
pehme‰t‰ ja upottavaa, he j‰iv‰t yh‰ syvemm‰lle -- se tuntui nielev‰n
heid‰t armotta kuin pohjaton, vetel‰ suo...
H‰nen toverinsa makasi jo liikkumattomana; h‰n oli luultavasti mennyt
tainnoksiin ja h‰nen kasvonsa olivat kokonaan peittyneet lumeen.
Selitt‰m‰tˆn h‰t‰ valtasi h‰net. H‰nest‰ tuntui, ett‰ jos toveri
nyt kuolee, on h‰nkin auttamattomasti hukassa. Sen t‰hden h‰n
ep‰toivoisesti alkoi kaapia lunta toverin kasvoilta, hieroa h‰nen
k‰si‰‰n ja hokea k‰he‰sti:
-- Her‰‰ ... nouse! -- Sin‰ kuolet...
Pitk‰n aikaa ponnisteltuaan vaalea mies sai vihdoin kuiskatuksi:
-- J‰seneni eiv‰t liiku en‰‰
Ja omituinen, tyls‰ alistuminen kuvastui tuossa v‰syneess‰, j‰hme‰ss‰
‰‰ness‰.
Toinen koetti nostaa h‰net istualleen, mutta h‰nen omaa jalkaansa alkoi
viillell‰ niin, ett‰ kaikki muuttui mustaksi. Mutta kaiket aikaa ulvoi
myrsky ja sen pauhinasta kuuluivat yh‰ nuo syd‰nt‰s‰rkev‰t, v‰hitellen
heikkenev‰t huudot -- niinkuin haaksirikkoisten, jotka kauan ovat
uineet kylm‰ss‰ vedess‰ ja nyt alkavat toinen toisensa j‰lkeen vajota
aaltoihin...
Ja jyrkk‰n‰ vastakohtana n‰ille tuskanhuudoille kuului taas h‰nen
toverinsa tyyni, j‰hmettynyt ‰‰ni:
-- Vie terveisi‰ ... jos viel‰ kotiin p‰‰set..
-- Emme kukaan en‰‰ p‰‰se milloinkaan kotiin, kuului h‰nen suustaan
valittavasti.
H‰nen mieleens‰ muistui koti -- h‰nen nuori vaimonsa, lapsensa ...
kaikki. Ja ‰kki‰ h‰n, t‰ysikasvuinen, karaistunut mies, alkoi rajusti
nyyhkytt‰‰...
Hetken kuluttua h‰n alkoi taas ep‰toivoisesti hieroa toverinsa k‰tt‰
-- toinen olikin j‰‰tyneen veri- ja lumisohjun peitossa -- ja puhui
h‰t‰isesti:
-- Nouse, nouse ... hautaudut...
H‰n hieroi yh‰ -- ja vihdoin toinen aukaisi silm‰ns‰ niinkuin olisi
ollut tainnoksissa ja kysyi:
-- Mit‰ nyt? Miss‰ olen?
-- J‰‰t lumen alle...
-- Vai niin, h‰n sanoi taas k‰he‰ll‰, v‰linpit‰m‰ttˆm‰ll‰ ‰‰nell‰,
niinkuin asia ei olisi h‰nt‰ lainkaan koskenut. Ja h‰n lis‰si hiljaa:
-- Kutka huutavat?
-- Haavoittuneet...
-- Niin -- nyt muistan.
Hammasta purren h‰n nosti toverinsa kankeata ruumista ja sai h‰net
vihdoin istumaan. Sitten h‰n ryˆmi suurella vaivalla t‰m‰n taakse -- ja
he asettuivat istumaan sel‰t vastakkain.
Mutta myrsky raivoaa yh‰ -- eiv‰tk‰ huudot lakkaa ... heikkenev‰t
vain...
H‰nen poskensa on myrsky‰ vasten ja h‰nen korvansa ja kaulansa
tunkeutuvat t‰yteen lunta -- se sulaa v‰hitellen ja j‰‰kylm‰ vesi valuu
alas h‰nen ihoansa myˆten.
Mutta pian h‰n alkaa aivan kuin tottua siihen, korvia ja kasvoja ei
en‰‰ palele niin paljon -- ja h‰nen ruumiinsa lakkaa v‰risem‰st‰.
Jonkinmoinen tyls‰ uneliaisuus valtaa h‰net. Ja kummakseen h‰n huomaa,
ett‰ h‰nen ‰‰nens‰ on muuttunut samanlaiseksi kuin toverinkin.
-- Miten voit?
-- Tuntuu, kuin toinen k‰si... olisi poissa, vastaa toveri
niin hitaasti, kuin olisi h‰nen tavattoman vaikea lausua noita
yksinkertaisia sanoja.
He istuvat yh‰ kauan, kauan -- ja myrsky ulvoo. Lumi kohoaa yh‰
ylemm‰ksi -- se nousee vyˆt‰isille, rintaan, kaulaan, leukaan... Kaikki
k‰sitys ajasta h‰ipyy; mit‰‰n ajatusta ei h‰nen p‰‰ss‰‰n en‰‰ ole --
aivotkin tuntuvat kuin j‰‰tyneilt‰... Ruumis on muuttunut kummallisen
tunnottomaksi ja vain ep‰m‰‰r‰isesti h‰n kuulee viel‰ muutamia k‰heit‰,
yh‰ heikkenevi‰ ‰‰ni‰:
-- Auttakaa ... auttakaa!
H‰n ponnistaa koko tahdonvoimansa p‰‰st‰kseen tuosta tyls‰st‰
uneliaisuuden tilasta. Ja tuijottaen pimeyteen, onnistuu h‰nen vihdoin
hiljaa ja kankeasti sopertaa:
-- Nukutko?
Ei vastausta. Toverin ruumis tuntuu kankealta kuin puu. Ja sitten vasta
h‰n huomaa, ettei t‰m‰ en‰‰ hengit‰...
Puistattava kauhu ja yksin‰isyyden tunne valtaa h‰net... N‰inkˆ h‰nkin
kuolee? Eikˆ tule apua...? Ja aivan h‰nen tahtomattaan kohoaa h‰nen
kurkustaan kummallisena, vieraana korinana:
-- Apua ... apua! Kuolen...
H‰n ei tied‰, mit‰ pit‰isi tehd‰, mutta h‰nen kangistunut, kuolemaa
kammoava ruumiinsa ponnistelee suonenvedonomaisesti -- aivan kuin
tahtoisi riuhtaista itsens‰ irti kuoleman raudanlujasta otteesta... Ja
h‰n horjahtaa sel‰lleen lumeen.
H‰nen p‰‰ns‰ uppoaa lumeen, h‰n haparoi k‰sill‰‰n kuin sokea... H‰nen
p‰‰ns‰kin kohoaa pari kertaa, ja silloin tunkeutuu kurkusta koriseva
‰‰ni kuin kuolonkorahdus... Mutta p‰‰ vajoaa uudelleen lumeen -- ja
raivoisasti ja voitonriemuisesti s‰histen myrsky t‰ytt‰‰ syvennyksen
muutamassa sekunnissa.
H‰n ponnistelee viel‰kin, mutta h‰nen voihkinaansa ei en‰‰ kuulu -- h‰n
peittyy yh‰ syvemm‰lle, syvemm‰lle...
Ja h‰nest‰ tuntuu, ett‰ harmaa j‰ttil‰isolento ryˆmii hitaasti h‰nen
p‰‰lleen; sen raudanraskas ruumis musertaa h‰net -- ja suuret,
j‰‰kylm‰t sormet alkavat kuristaa h‰nen kurkkuaan... H‰n ei jaksa en‰‰
huutaa...
Mutta myrsky pauhaa sysimustassa yˆss‰. Vain silloin t‰llˆin kuuluu
heikko avunhuuto.
Aamupuolella nekin vaikenevat...
Kaksi p‰iv‰‰ myrsky raivosi samalla voimalla. Mutta kolmantena yˆn‰ se
taukosi -- ja aamulla on kirkas auringonpaiste.
Viholliset kˆmpiv‰t peitetyist‰, miltei umpinaisista juoksuhaudoistaan.
Upseerit tarttuvat kiikareihinsa...
Laaja lakeus on aivan sile‰. Se hohtaa auringon loisteessa h‰ik‰isev‰n‰
ja kimaltelevana kuin olisi siihen kylvetty miljoonittain pieni‰
jalokivi‰. Mit‰‰n muuta ei n‰y...
Silloin keksii er‰s nuori upseeri kaukana lumella pienen pisteen.
Kiikarit ojentuvat sit‰ kohden -- ja silloin huomataan ett‰ se on
taivasta kohti kohotettu nyrkki...
Samassa lent‰‰ lakeuden yli laiskasti muutamia korppeja -- ja niiden
k‰he‰ vaakkuna muistuttaa kuolevien viimeisi‰ korahduksia...
Multa vihollisetkaan eiv‰t viel‰ tied‰, ett‰ tuon loistavan, valkean
peitteen alla lep‰‰ kymmenentuhatta ihmist‰...
JOULU
Pieni talonpoikaistalo oli aivan t‰ynn‰ haavoittuneita. Kaksi
nuorta l‰‰k‰ri‰ teki tyˆt‰‰n kuumeisella kiireell‰ -- heid‰n
valkeat esiliinansa olivat ylt'yleens‰ veress‰, ja hiki helmeili
heid‰n otsallaan. Mutta he eiv‰t voineet ajatella hetkenk‰‰n lepoa,
sill‰ yht‰ mittaa tuotiin lis‰‰ haavoittuneita, jotka voihkivat,
valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla ‰‰nell‰ apua. Ja hiukan
edemp‰n‰ jyrisiv‰t tykit jatkuvasti, niin ett‰ koko rakennus vapisi
perustuksiaan myˆten.
Er‰‰ss‰ nurkassa lojui keski-ik‰inen sotilas, jonka rinnan
kranaatinsirpale oli halkaissut, niin ett‰ kylkiluut pistiv‰t esiin.
Oljet h‰nen allaan olivat kokonaan veress‰, h‰n ‰hkyi raskaasti ja
h‰nen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun er‰s l‰‰kint‰mies n‰ki h‰nen
sinert‰vien huuliensa liikkuvan, h‰n meni haavoittuneen luokse ja kuuli
miten t‰m‰ k‰he‰sti ja katkonaisesti kuiskasi:
-- Pienet ... lapsi raukkani...
N‰m‰ olivat h‰nen viimeiset sanansa, sill‰ heti sen j‰lkeen h‰n heitti
henkens‰.
Ja h‰nen taskustaan lˆytyi seuraava kirje.
"Rakkaani!
Kirjoitit minulle, ett‰ pienokaisemme ovat sairastuneet
tulirokkoon. Voi rakas, kun he eiv‰t vain kuolisi ... etkˆ sin‰
voisi jotakin...? Kas niin, nyt min‰ alan taas lˆrpˆtell‰ -- eth‰n
sin‰ mit‰‰n muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sent‰‰n hankkia
jostakin maitoa, ett‰ lapsiparat saisivat sit‰ juoda, kun p‰‰sev‰t
sairaalasta. Kyll‰ ne kumminkin siell‰ laihtuvat ... pikku raukat.
Ja koeta puhua, vakuuttaa, ett‰ min‰ kyll‰ maksan kaikki, kun
p‰‰sen sodasta ja saan taas tyˆt‰. No, kyll‰ sin‰ sen ymm‰rr‰t
itsekin...
Kirjoitan t‰t‰ sairaalassa, sill‰ olen ollut v‰h‰n kuumeessa.
Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla viel‰ kaksi p‰iv‰‰
sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten
me ampumahaudoissa joulua vietimme -- niin, min‰ _en voi_ olla
kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri _sen
t‰hden on meid‰t siirretty kokonaan toisaalle_ -- ja parempi
onkin...
Jouluaaton vastaisena yˆn‰ olisin saanut lev‰ht‰‰, mutta vihollisen
onnistui ampua s‰p‰leiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki
seisomaan koko yˆn ampumahaudassa. Ja kun yht‰ mittaa tuijottaa
pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyˆkk‰‰ kimppuun
hirveine k‰sikranaatteineen -- niin sit‰ ei tahdo voida kest‰‰;
tavan takaa on kuulevinaan salaper‰isi‰ ‰‰ni‰, hiipivi‰ askeleita
-- ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne ‰kki‰ suuntaavat
valonheittimiens‰ sokaisevan tulen vasten silmi‰ -- niin pimeyteen
tottuneet silm‰t muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi...
Mutta viholliset odottivat kai _meid‰n_ hyˆkk‰yst‰mme, kun ei
valonheittimemme toiminut -- ja mit‰‰n hyˆkk‰yst‰ ei tapahtunut
kummaltakaan puolelta.
Sin‰ et voi aavistaa, miten v‰synyt olin, kun viimein aamu koitti,
ja minun vuoroni oli lev‰ht‰‰ -- tuskin pysyin jaloillani. Olin
valvonut niin monta yˆt‰ -- ja sitten sellainen j‰nnitys. Kˆmmin
ampumahaudan penkereen taa, k‰‰rin likaisen huovan ymp‰rilleni ja
vaivuin uneen.
Kuinka kauan olin nukkunut, en tied‰, mutta min‰ olin seisovinani
ampuma-aukolla ja koetin ampua -- mutta kiv‰‰ri ei lauennut...
Minulle tuli hirve‰ tuska, sill‰ vihollinen l‰heni hurjaa vauhtia,
s‰rkien esteet tielt‰‰n -- niiden pistimet kiilsiv‰t jo aivan
l‰hell‰... Tykit jyrisiv‰t, srapnellit r‰j‰hteliv‰t taukoamatta, ja
min‰ kyyristyin aina vaistomaisesti -- eik‰ kiv‰‰rini lauennut...
Silloin potkaistiin s‰‰reeni, ja min‰ kuulin h‰t‰isen h‰lytyshuudon:
-- Viholliset hyˆkk‰‰v‰t!
Mit‰‰n k‰sitt‰m‰tt‰ hyp‰hdin puolipˆkertyneen‰ seisoalleni, mutta
vaivuin uudelleen maahan -- jalkani olivat aivan kangistuneet
kylm‰st‰. Samassa r‰j‰hti srapnelli kohdallani ja luodit
lensiv‰t ilke‰sti vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni
ampuma-aukolle, jossa kiv‰‰rini oli valmiina ja aloin konemaisesti
ampua.
Sitten huomasin vihollisetkin, jotka l‰heniv‰t ‰‰nettˆmin‰,
hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtiv‰t esteidemme luokse ja
alkoivat rikkoa niit‰, aloittivat kaikki konekiv‰‰rimme ja
pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiv‰‰rinlaukaustaan
kuullut lainkaan -- ja viholliset kaatuivat maahan kuin
suunnattoman j‰ttil‰isluudan lakaisemina...
Hetken kuluttua kentt‰ oli aivan t‰ynn‰ kaatuneita. J‰ljell‰ olevat
l‰htiv‰t pakoon juosten, kaatuillen -- ja haavoittuneet alkoivat
ryˆmi‰ hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.
Taisin olla viel‰kin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin
ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eiv‰t antaneet
milloinkaan nukkua... Min‰ t‰ht‰sin ja laukaisin mink‰ suinkin
ehdin pakenevien j‰lkeen. Er‰skin pitk‰ mies oli tarttunut
piikkilankoihin ja ponnisteli p‰‰st‰kseen irti. Min‰ t‰ht‰sin
h‰nt‰ rintaan ja laukaisin -- ja n‰in vahingoniloissani, miten h‰n
vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yh‰ pahemmin... Ammuin
viel‰kin noita kˆmpivi‰ olentoja kohden -- kunnes ‰kki‰ huomasin
ammuskelevani yksin.
Ilke‰ tunne l‰ik‰hti rinnassani, ja min‰ aivan kuin her‰sin.
Useimmiten n‰et annettiin haavoittuneiden ryˆmi‰ takaisin; vain
toisinaan, kun emme olleet pitk‰‰n aikaan saaneet nukkua, ja meill‰
oli kova vilu ja n‰lk‰ -- ammuimme raivoisasti niin kauan kuin
yksikin liikkui...
Nyt vasta huomasin, ett‰ ruumiini v‰risi vilusta ja hampaat
kalisivat suussani. Ja ymp‰rill‰ni n‰in toverien k‰‰riv‰n huovan
ymp‰rilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyv‰n kummalliseen mykkyr‰‰n
-- ik‰‰n kuin v‰syneet, vilusta v‰risev‰t koirat... Eik‰ heid‰n
harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan n‰kynyt muuta ilmett‰ eik‰
ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua...
Min‰ yritin myˆs nukkua, mutta kylmyys oli k‰ynyt aivan
siet‰m‰ttˆm‰ksi. Vatsassani kurni n‰lk‰ ja minulla oli viel‰ hiukan
leip‰‰kin j‰ljell‰, mutta oli niin kylm‰, ettei haluttanut ruveta
edes syˆm‰‰n. Kummallinen tylsyys ja v‰linpit‰m‰ttˆmyys tuntui vain
levi‰v‰n koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi
tykistˆtaistelua ja kranaatit r‰j‰hteliv‰t lakkaamatta, mutta
sek‰‰n ei en‰‰ vaikuttanut.
Mutta ilta ja yˆ olivat unohtumattomat.
Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, ett‰ saimme tuoretta
lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla,
miten hyv‰lt‰ se maistui... Me emme olleet moneen p‰iv‰‰n
saaneet mit‰‰n l‰mmint‰ -- ja nyt me hˆrpimme tuon keiton
aivan tulikuumana. Min‰kin poltin kieleni ... mutta miten se
l‰mmittik‰‰n! Kylmyys ja tylsyys h‰lveni; me tunsimme itsemme aivan
virkistyneiksi -- aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin
p‰iv‰‰n olleet vaihtaneet sanaakaan.
Mutta kyll‰ me olimme kurjan n‰kˆisi‰! Silm‰t olivat vajonneet
syv‰lle p‰‰h‰n, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin
m‰d‰ntynyt rukiins‰nki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.
-- Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa ‰‰ness‰ v‰reili
kummallinen alakuloisuus.
Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja
huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne -- niinkuin
hartioitani olisi painanut ‰‰retˆn taakka... Minusta tuntui kuin
olisin n‰hnyt, miten pienokaisemme itkev‰t ik‰viss‰‰n kolkossa
sairashuoneen salissa -- ja sin‰ istut yksin kotona...
-- Kas -- aurinko!
Tuo huudahdus her‰tti taas meid‰t mietteist‰mme. Aurinko,
joka ei moneen p‰iv‰‰n ollut kertaakaan n‰ytt‰ytynyt, oli
todellakin tyˆnt‰nyt pilvet syrj‰‰n ja heitti meihin viimeisen
punahehkuisen katseensa... Taivas oli punertava, pilvet hohtivat
kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma
n‰ytti ruusunv‰riselt‰ tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme
sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena
vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meid‰n ajatuksemme
lensiv‰t kauas kotipuolen lauhkeihin kes‰iltoihin -- emmek‰
huomanneet, ennen kuin oli miltei pime‰.
ƒkki‰ her‰tti minut ajatuksistani laulu. Me hyp‰hdimme ylˆs, sill‰
se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha,
meillekin tuttu joululaulu...
Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen
kalpeassa valossa v‰lkkyiv‰t vihollisten piikkilankaesteet kuin
hopeiset verkot ... maisema n‰ytti aivan satumaiselta tuossa
vihre‰ss‰ valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yh‰
selvemmin -- niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he
siihen tahtoneet saada kaiken ik‰v‰ns‰, kaipuunsa, rakkautensa, ja
lenn‰tt‰‰ sen kauas kotiin...
Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua
-- ja monen silmiss‰ kimmelsi kyynel. ƒkki‰ muutamat meik‰l‰iset
yhtyiv‰t siihen omalla kielell‰mme ja hetken kuluttua lauloimme
kaikki.
Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita
sytytettyj‰ joulukuusia ja heid‰n miehens‰ kiipesiv‰t niiden
ymp‰rille ja taas kajahti sielt‰ laulu; se oli meille tuntematon,
mutta me kuuntelimme sit‰ henke‰ pid‰tt‰en.
Mutta viel‰ uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta l‰hti
kolme upseeria meit‰ kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta
l‰hti meilt‰kin kolme nuorta upseeria heit‰ vastaan. Me kiipesimme
kaikki valleille ja seurasimme j‰nnittynein‰ noiden kuuden miehen
l‰henemist‰. Ja kun he valonheittimien valossa n‰kyiv‰t kauan
puristavan toistensa k‰tt‰, silloin me taputimme k‰si‰mme kuin
lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja
innostuksen valtaamana -- mit‰ me huusimme, sit‰ en viel‰ nytk‰‰n
muista...
Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja l‰hdimme
vihollisia kohden -- ja he tekiv‰t samoin. Me katkoimme useita
aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme p‰‰sseet nopeammin
perille.
Minusta se oli el‰m‰ni suurin hetki, kun valonheittimien
h‰ik‰isev‰ss‰ valossa n‰in tuon suuren aseettoman vihollisjoukon
l‰henev‰n. He n‰yttiv‰t olevan aivan samanlaisia kuin mekin:
laihoja, partaisia, r‰‰syisi‰... Ja min‰ luulen, ett‰ meid‰t
valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme
_ihmisi‰_.
Min‰ olin miltei etummaisena ja muistan aivan selv‰sti, miten
minua kohden tuli er‰s vihollissotilas. H‰n oli hiukan pitempi
ja vanhempi kuin min‰ ja kulki pitkin, j‰ykin askelin. Kun min‰
n‰in h‰nen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja
ajamattoman partansa ja tartuin h‰nen suureen, k‰ns‰iseen k‰teens‰,
valtasi minut voimakas mielenliikutus; min‰ tunsin h‰nt‰ kohtaan
kummallista hellyytt‰. Aivan kuin h‰n olisi ollut vanhempi, paljon
k‰rsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta... Min‰ en
voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota tyˆss‰ kovettunutta
k‰tt‰ ja kasvoni painuivat h‰nen olkap‰‰t‰‰n vasten -- ja h‰nenkin
silmiss‰‰n oli kyyneleit‰.
H‰n osasi kielt‰mme ja min‰ sain tiet‰‰, ett‰ h‰n oli kivityˆmies
er‰‰lt‰ suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin h‰nelle
olevani myˆs kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy h‰nen karkeita
piirteit‰‰n.
-- Onko teill‰ perhett‰? -- kysyin min‰ hetken kuluttua.
Sanaa sanomatta h‰n otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle.
Valonheittimien valossa n‰in kuvassa miehen ja naisen, ymp‰rill‰‰n
viisi kaunista lasta -- nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies
syliss‰‰n ja katsoi hymyillen pienokaiseen.
Katsahdin h‰neen h‰mm‰styneen‰. Oliko mahdollista, ett‰ tuo komea,
viel‰ nuorekas mies oli sama kuin edess‰ni seisova parrakas,
laiha, kuoppasilm‰inen...? H‰n n‰ytti k‰sitt‰v‰n katseeni ja
hymyili alakuloisesti -- ja taas min‰ tunsin tuon oudon hellyyden
sielussani... Min‰ n‰ytin h‰nelle vuorostani sinun ja lastemme
kuvat ja h‰n katseli niit‰ liikuttuneena.
Kaikkialla ymp‰rill‰mme n‰kyi miehi‰, jotka liikutuksen valtaamina
puristivat toistensa k‰tt‰, kuului murteellista puheensorinaa --
ja hyvin he n‰kyiv‰t toisiaan ymm‰rt‰v‰n. Er‰s nuori meik‰l‰inen
syleili nyyhkytt‰en vanhaa vihollissotilasta -- lieneekˆ t‰m‰
muistuttanut ulkon‰ˆlt‰‰n h‰nen kuollutta is‰‰ns‰...?
Miltei kaikki antoivat pieni‰ lahjoja toisilleen. Me tosin emme
voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata,
marmeladia, pieni‰ esineit‰... Minunkin uusi yst‰v‰ni otti
taskustaan ison, hopeapaperiin k‰‰rityn suklaapalasen ja ojensi
sen minulle. Puoliv‰kisin sain h‰net ottamaan siit‰ pienen osan
-- ja minua h‰vetti, kun en voinut antaa h‰nelle muuta kuin v‰h‰n
tupakkaa...
Er‰s nuori vihollisluutnantti ilmoitti meid‰n kielell‰mme, ett‰
heid‰n t‰ytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan -- ja aivan kuin
yhdest‰ suusta kuului meid‰n puoleltamme moni‰‰ninen huuto:
-- Me autamme teit‰!
He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me
rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.
Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen,
kun l‰henin yksin meid‰n piikkilankaesteit‰mme ja huomasin siell‰
er‰‰n pitk‰n olennon miltei riippumassa piikkilangoissa...
Kylm‰ v‰ristys puistatti ruumistani... T‰m‰ oli minun
ampuma-aukkoni kohdalla ja -- niin, min‰ tunsin h‰net: min‰ olin
p‰iv‰ll‰ ampunut h‰nt‰...
H‰n oli viel‰ aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt h‰nen
ranteensa ymp‰rille, pitk‰t, ter‰v‰t piikit olivat kokonaan
tunkeutuneet lihaan... H‰nell‰ oli pehme‰, vaalea tukka ja kauniit
kasvot, ja kun min‰ vapisevin k‰sin koetin irroittaa h‰nt‰ -- h‰n
aukaisi siniset silm‰ns‰...
Se oli minulle hirve‰ hetki -- h‰n oli siis koko p‰iv‰n kitunut
piikkilangoissa kuolevana... H‰n ponnisteli kauan sanoakseen
jotakin, h‰nen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti -- mutta
joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui h‰nen
suustaan. Minun ampumani luoti oli l‰vist‰nyt h‰nen rintansa.
Silloin huomasin h‰nen toisessa k‰dess‰‰n rypistyneen, veren
tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia -- sidottuna punaisella
nauhalla. Viimeisill‰ voimillaan h‰n nosti k‰tens‰ ja painoi tuon
hiussuortuvan verisille huulilleen... Ja niinkuin se olisi antanut
h‰nelle voimaa, h‰n ojensi ne minulle -- ja sitten minun vihdoinkin
onnistui kuulla h‰nen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:
-- Morsiamelleni...
Ojensin k‰teni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta
h‰nen j‰‰kylm‰ k‰tens‰ oli j‰ykistyneen‰ puristunut niin lujaan
nyrkkiin, ett‰ min‰ vain suuresti ponnistaen sain sen auki.
Toivon, ettei minun en‰‰ koskaan tarvitsisi kokea mit‰‰n sellaista
-- min‰ en kest‰isi sit‰ toista kertaa. Min‰ vapisin aivan kuin
vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin
olisin tappanut oman poikani... Ja miksi, mink‰ t‰hden olin h‰nt‰
ampunut...? Polttava tuska kouristi syd‰nt‰ni ja min‰ olisin
tahtonut _sovittaa_ jotenkin, jotenkin... Mutta mit‰‰n en voinut --
kaikki oli myˆh‰ist‰.
ƒ‰ni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului k‰he‰sti rukoilevan:
-- Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi...
H‰nen kylm‰, j‰ykk‰ k‰tens‰ vavahti kerran ja h‰nen rintansa
kohosi -- niinkuin h‰n olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen
jotakin... Mutta h‰n ei voinut sanoa en‰‰ mit‰‰n -- veri vain
tulvahti suusta... Ja h‰nen silm‰ns‰kin olivat jo niin himme‰t ja
ilmeettˆm‰t... H‰n korahteli vain muutaman kerran -- ja sitten h‰n
oli liikkumaton.
Katsoin h‰nt‰ hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu...
Er‰s v‰‰peli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja
otti vastaan kotiinl‰hetett‰v‰t muistoesineet; h‰nelle annoin
kirjeen ja hiussuortuvan.
-- Kas vain... "Sulhanen" on kaatunut! sanoi v‰‰peli, katsellen
kuollutta. Sitten h‰n lis‰si hiljaa ja alakuloisesti:
-- Poika parka ... mit‰h‰n ‰iti nyt sanoo...? Ja morsian...
Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu -- ja minun t‰ytyi taas
pyyhki‰ hike‰ otsaltani.
Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan
sen pohjalle. Ja me seisoimme ‰‰nettˆmin‰ vieress‰ ja katselimme...
Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, ett‰ oli
aivan yht‰ valoisaa kuin p‰iv‰ll‰kin.
Miten monenlaisia ruumiita siin‰ olikaan! Jotkut n‰yttiv‰t
ummistuneine silmineen enemm‰n nukkuvilta kuin kuolleilta -- luoti
oli tappanut heid‰t silm‰nr‰p‰yksess‰. Toisten kasvot olivat
kokonaan v‰‰ristyneet ja he tuijottivat eteens‰ hirveine, pyˆreine
silmineen kuin aaveet... Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet
luonnottomasti ja heid‰n suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan
kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon... Muutamien
kasvot olivat niin murskana, ettei heiss‰ ollut en‰‰ mit‰‰n
inhimillist‰ -- ja jotkut olivat kokonaan ilman p‰‰t‰. Ja pari
kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin
muodotonta ja kauheata, ett‰ useat katsojat k‰‰ntyiv‰t toisaalle
tai peittiv‰t k‰dell‰‰n kasvonsa...
Niin -- sinne heid‰t vain ladottiin... Kun yksi rivi oli t‰ynn‰,
ladottiin toinen p‰‰lle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla
suolataan kaloja. Min‰ huomasin joidenkin kantajien silmiss‰
kyyneleit‰ -- lienev‰tkˆ kantaneet sinne velji‰‰n, sukulaisiaan,
tai uskollisia tovereitaan...?
Mutta mit‰‰n he eiv‰t sanoneet. Hiljaisuutta h‰iritsi vain er‰‰n
sotilaan ‰‰ni, kun h‰n laski kaatuneita sit‰ mukaa kuin heid‰t
hautaan laskettiin. H‰nen yksitoikkoinen ‰‰nens‰ kuului, kunnes
kaikki, hiukan yli viisisataa miest‰ olivat haudassa. -- Pahasti
haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heid‰n
ampumahaudoilleen.
Yhdess‰ me heid‰t sinne peitimme. Ja pian oli sill‰ paikalla vain
suuri, musta kumpu -- niinkuin siihen olisi muokattu vain hyv‰
puutarhamaa...
Er‰s nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut
mukana) astui kummun ‰‰reen, paljasti p‰‰ns‰ ja puhui jotakin
heid‰n kielell‰‰n. Lieneekˆ lukenut rukouksen, sit‰ en tied‰, mutta
kaikki me paljastimme p‰‰mme.
Pitk‰n aikaa seisoimme ‰‰nettˆmin‰. Ymp‰rill‰ vallitsi
kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla ‰‰nell‰:
-- T‰n‰ yˆn‰ ja huomenna emme ammu toisiamme!
Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdest‰ suusta:
-- Emme! Emme!
Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli
sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisell‰
taivaalla. Sen kelme‰ss‰ valossa kiilsiv‰t hopeisina
piikkilankaesteet -- ja niiden v‰lill‰ n‰kyi suuri, musta kumpu.
V‰hitellen alkoi kuu himmet‰ ja it‰iselle taivaanrannalle ilmestyi
kalpea, kellert‰v‰ kajastus: _jouluaamu alkoi valjeta_."
End of the Project Gutenberg EBook of Syvyydest‰, by Konrad Lehtim‰ki
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47005 ***
|
