path: root/46488-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46488 ***

EMILIA GALOTTI

Murhenäytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

G. E. LESSING


Saksan-kielestä suomentanut

Erik Joh. Blom, Sysmän kappalainen



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1861.


Palkittu yli-oppilaisten näytelmä-seuralta.






JÄSENET:

 Emilia Galotti.
 Odoardo | Galotti, Emilian vanhemmat.
 Klaudia |
 Hettore Gontsa, Guastallan ruhtinas.
 Marinelli, ruhtinaan kamari-herra.
 Kamillo Rota, ruhtinaan neuvoksia.
 Kontti, kuvaaja.
 Kreivi Appiani.
 Kreivinna Orsina.
 Angelo, ja muutamia palvelijoita.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Näytelmä-paikka, ruhtinaan kylki-kammari.)


Ensimäinen kohtaus.

    Ruhtinas työ-pöydän ääressä, täynnä asia-kirjoja ja
    paperia, joista hän muutamia silmäilee.

Ruhtinas. Valituksia, ei muuta kuin valituksia! Anomus-kirjoja, yhä
vaan anomus-kirjoja!... Noita onnettomia asioita; ja meitä vielä
kadehtitaan!... Kyllä mä sen luulen; jospa vaan kaikkia voisimme
auttaa: silloin sopisi meitä kadehtiakkin... Emilia? (Au'aistuansa
vielä yhden anomus-kirjan ja katsastaen alle-kirjoitusta.) Emilia
tosin!... Mutta eräs Emilia Bruneschi ... ei Galotti. Ei Emilia
Galotti!... Mitä tahtoo hän, tämä Emilia Bruneschi? (Lukee.) Paljon
vaadittu, liian paljon... Kumminkin, hänen nimensä on Emilia. Saakohon!
(Kirjoittaa alle ja helisyttää palvelijatansa, joka kohta tule sisään.)
Eihän siellä vielä lie ketäkään neuvoksiani etu-huoneessa?

Palvelija. Ei.

Ruhtinas. Minä olen liian aikaiseen alottanut päiväni... Aamu on
niin ihana. Arvelen lähteä ajelemaan. Markisi Marinelli on tuleva
seurakseni. Anna hänelle sana. (Palvelija menee.) Työtä en kuitenkaan
enään voi tehdä... Minä olin niin huoletoin mielestäni, niin
huoletoin... Samassa sattui eräs Bruneschi-polonen olemaan nimeltä
Emilia ... poissa on rauhani, poissa kaikki!...

Palvelija (tullen uudestaan sisään). Markisia on jo laitettu hakemaan.
Ja tässä olisi kirje kreivinna Orsinalta.

Ruhtinas. Orsinalta? Pane se tuohon.

Palvelija. Kirjeen-juoksuttaja odottaa.

Ruhtinas. Minä lähetän vastimen; jos sitä tarvinnee... Missä kreivinna
on? Kaupungissako vai huvilassansa?

Palvelija. Hän on eilen tullut kaupunkiin.

Ruhtinas. Sitä pahempi ... parempi, sanoakseni. Sen vähemmin tarvitsee
juoksuttaja odottaa. (Palvelija menee.) Kallis kreivinnani! (Haikeasti,
ottaen kirjeen käteensä.) Yhtä kuin jo luettu! (Viskaa sen takaisin.)
No niin, minä olen luullut rakastavani häntä! Mitä kaikkia sitä ei
luulla? Voipi olla, että olen häntä tosiaan rakastanut. Mutta ...
rakastanut!

Palvelija (astuen taas sisään). Kuvaaja Kontti pyytäisi armon
saadaksensa...

Ruhtinas. Kontti? Sepä hyvä; anna hänen tulla ... Se on tuopa toisia
ajatuksia mieleeni. (Nousee ylös.)


Toinen kohtaus.

    Kontti. Ruhtinas.

Ruhtinas. Hyvää huomenta, Kontti. Kuinka jaksatte? Mitenkä taide
loistaa?

Kontti. Ruhtinas, taide ajaapi leipää.

Ruhtinas. Sitä sen ei pidä tehdä; sitä se ei saa tehdä, ... ei ainakaan
minun vähässä piiri-kunnassani... Mutta taiturin pitää tahtomanki työtä
tehdä.

Kontti. Työtä tehdä? Sehän se on hänen halunsakin. Ainoastaan täytyä
tehdä liian paljon työtä, sillä voipi hän menettää koko taituri-nimensä.

Ruhtinas. Minä en sano paljoa; mutta paljon: vähän, vaan
_uutteraan_... Ettehän, Kontti, toki tyhjänä tulene?

Kontti. On mulla muassani se muoto-kuva, jonka käskitte minun tehdä,
armollinen herra. Ja tuonpa vielä toisenkin ilman käskyttänne tekemäni;
mutta koska se sietäisi katseltaa...

Ruhtinas. Ja se olisi?... Eipä nyt juolahda mieleeni...

Kontti. Kreivinna Orsina.

Ruhtinas. Niin tosiaan!... Vaan käskyni täytäntä on vähän myöhistynyt.

Kontti. Meidän ihanoita impejämme ei saadakkaan joka päivä kuvaajan
eteen. Kreivinna on kolmeen kuukauteen vaan yhden kerran voinut
päättäidä istumaan edessäni.

Ruhtinas. Missä ne ovat, nämä kuvanne?

Kontti. Etu-huoneessa; minä haen ne.


Kolmas kohtaus.

    Ruhtinas.

Hänen kuvansa!... Voipi olla! ... Mutta kuvansa ei ole kumminkaan
hän itse... Ja kenties, joll'en mä löytäne jälleen kuvassa, mitä en
itsessänsä peri-kuvassa enään havaitse... Enkä tahdokkaan sitä jälleen
löytää ... Sen harmi, tuo kuvaaja! Minä luulen varmasti, hänen olevan
lahjoilla voitetun... Vaikkapa niinkin! Kuinhan vaan eräs toinen
kuva, joka toisella väri-sekoituksella, toiselle pohjalle kuvattu
on, ... tahtoisi sydämmessäni antaa hänelle uudestaan siaa ... silloin,
totisesti, olisi se mieleheni. Silloin kuin rakastin, olin aina niin
hilpeä, iloinen ja vallatoin... Nyt olen perin toisin... Ei toki; ei,
ei! Suloisempi eli sulottomampi; min' olen parempi näin.


Neljäs kohtaus.

    Ruhtinas. Kontti kuvinensa, joista hän asettaa toisen
    nurinpuolin tuolia vasten.

Kontti (asettaen toisen oikein puolin). Minä pyydän, ruhtinas,
miettikää taiteemme rajat. Paljon, mitä viehättävintä kauneudessa, on
kokonansa haettava ulompana sen rajoja... Asettukaa näin!

Ruhtinas (vähän katsastettuansa). Herttainen, Kontti, ... erin
herttainen!... Tästä on taiteenne, tästä siveltimenne onni riippuva...
Mutta ihannettu, Kontti; yli määrin ihannettu!

Kontti. Itse peri-kuva ei näkynyt olevan sitä luuloa. Ja oikein
katsottu, ei se olekkaan enemmin ihannettu, kuin taitehen tulee
ihantaa. Taitehen tulee kuvata, kuten kaavallinen luonto, ... jos
sitä liekkään ... ajatteli kuvan, ilman sitä poikkeemisetta, joka
välttämättömästi tulee itse teko-ainehen vasta-rinnasta; ilman sitä
turmeluksetta, jolla aika sotii sitä vastaan.

Ruhtinas. Maltillinen taituri on vielä kahta ansiollisempi. Mutta
peri-kuva, sanoitte, löysi kuitenkin...

Kontti. Suokaa anteeksi, ruhtinas. Peri-kuva on henkilö, jota minun
tulee kunnioittaa. En ole tahtonut mitäkään haitallista hänestä
esitellä.

Ruhtinas. Niin paljon kuin tahdotte!... Ja mitä peri-kuva sanoi?

Kontti. Minä olen tyytyväinen, sanoi kreivinna, ellen mä vaan
rumemmalta näytä.

Ruhtinas. Ei rumemmalta?... O sitä oikeata peri-kuvaa!

Kontti. Ja hän sanoi sen mokomalla suun-vedolla, josta varmaan tämä
kuvansa ei osoita niin aanaa, ei aavetta.

Ruhtinas. Sitähän minäkin; siinä se juuri on, kuin se ylöllinen
imartelu ilmoitakse. Ah, enkö mä sitä tunne, tätä ynseätä ilkku-suuta,
joka rumistaisi itse Sulottarenki muodon!... En tahdo väittää, suloisen
suun, joka väännäkse vähän ivaan, usein olevan sitä kauniimman.
Mutta, älyttävästi, hiukan vaan; tämä suun väännellys ei saa kääntyä
irvi-suuksi, kuten tämän kreivinnamme. Ja silmien tulee pitää vaari
hekkumallisesta pilkkaajasta ... silmien, joita tällä kreivinna-hyvällä
nyt, suorastaan sanoen, ei olekkaan; ei edes tässä kuvassakaan.

Kontti. Armollinen herra! Minä olen lopen hämmästynyt...

Ruhtinas. Ja mistä? Kaiken sen, minkä taide on voinut tehdä kreivinnan
suurista, tuijottavista mulju-silmistä, sen olette te, Kontti,
rehellisesti niistä tehneet... Rehellisesti, sanon minä?... Ei niin
rehellisesti, ett'ei rehellisemmästi. Sillä sanokaa itse, Kontti,
voipiko tästä kuvasta päättää, mikä kuvatun luonne on? Ja se kuitenki
pitäisi. Hänen ynseytensä olette vaihtaneet korkea-ryhtiin, pilkkansa
myhäilyyn, hennon suru-mielisen aiheensa hiljaiseen raskas-mielisyyteen.

Kontti (vähän suutuksissa). Ah, minun ruhtinaani, ... me kuvaajat
luotamme siihen, että valmis kuva tapaa rakastajansa yhtä lämpimänä,
kuin hän oli lämmin sitä tilatessaan. Me kuvaamme rakkauden silmillä ja
ainoastaan rakkauden silmillä pitäisi meitä tuomitakkin.

Ruhtinas. Jaa noh, Kontti; miks' ette tuoneet sitä kuukautta ennemmin?
Pankaa se pois... Mikä se on tuo toinen kappale?

Kontti (tuodessaan sitä edes ja pitäen vielä nurin-päin kädessänsä.)
Eräs naisen-kuva sekin.

Ruhtinas. Niin voin minä kohdasteen heittää sen ennemmin ihan
katsomatta. Sillä itse juuri-kuvaa tässä (sormi otsassa), ... eli
pikemmin täällä (osottaen sydäntä) se ei kumminkaan ennätä... Minä
soisin, Kontti, saavani taidettanne ihmetellä toisissa kohdin.

Kontti. Ihanamman taiteen voi tavata; mutta varmaan ei ainetta tätä
ihanampata.

Ruhtinas. Niinpä lyön vedon, Kontti, että tämä on taiturin oma
lemmitty ... (Kuvaajan kääntäessä kuvan esiin.) Mitä näen minä?
Teidänkö teoksenne, Kontti? Vai omanko mieli-johtoni?... Emilia
Galotti!

Kontti. Mitä mä kuulen, ruhtinas? Te tunnette tämän enkelin?

Ruhtinas (malttaiden, mutta kääntämättä silmänsä kuvasta). Liian
puolinainen!... juuri siksi että tuntea hänen voi... Siit' on muutama
viikko, kuin mä tapasin hänen äitinsä Vegghiassa... Sitten ei ole hän
sattunut tieheni paitsi pyhillä paikoilla, ... kussa vähemmin käy kuin
silmin katsominen... Tunnen minä hänen isänsäkin. Hän ei ole ystäväni.
Se oli hän, joka enimmin vastusti minua saamasta Sabionettaa... Tämä
vanha soturi; ylpeä ja karu; muuten rehellinen ja hyvä!...

Kontti. Isänsä niin! Mutta nyt on tässä meillä hänen tyttärensä...

Ruhtinas. No totta tosiaan! Ihan kuin peilistä varastettu! (Vielä
silmillään riippuen kuvassa.) O, tiedättehän, Kontti, että silloin
vasta taituria oikein ylistetään, kuin hän teoksensa rinnalla
unhotetaan itse.

Kontti. Kuitenkin on tämä heittänyt minun vielä vähemmin itseeni
tyytyväksi... Ja tyydyn kumminki taas hyvästi siihen, ett'en itseeni
tyydy... Haa, ett'emme voi suorastaan silmillämme kuvata! Sillä
pitkällä välillä, silmästä käden kautta siveltimeen, kuinka paljon eikö
siinä turhaannu!... Mutta, kuten mä sanon, siitä, että tiedän, mikä
tässä on turhaantunut, ja kuinka se on turhaantunut, ja minkätähden sen
on täytynyt turhaantua; siitä olen minä yhtä ylpeä, vieläpä ylpeämpi,
kuin kaikesta siitä, mitä en ole antanut turhaantua. Sillä edellisestä
tunnen minä paremmin, kuin jälkimäisestä, todella olevani jalo kuvaaja;
mutta käteni vaan ei olevan se aina... Vai luuletteko, ruhtinas, että
Raphael ei olisi ollut jalohin kuvaaja-neros, jos hän, onnettomasti
kyllä, olisi syntynyt kädettömänä? Luuletteko sen, ruhtinas?

Ruhtinas (kääntäen ikään silmänsä kuvasta). Mitä sanotte, Kontti? Mitä
tahdotte tietää?

Kontti. Ah, ei mitään, ei mitään!... Jonni joutavaa vaan! Teidän
sielunne, näen minä, oli tykkynään silmissänne. Minä rakastan semmoisia
sieluja, ja semmoisia silmiä.

Ruhtinas (väkisen kylmistyen). Te luette siis, Kontti, Emilia Galotin
myös meidän kaupunkimme esimmäisiksi kaunottariksi?

Kontti. Siis? myös? myös esimmäisiksi? ja meidän kaupunkimme
esimmäisiksl?... Te teette pilkkaa minusta, ruhtinas. Elikkä näitte te,
koko ajan, yhtä vähän, kuin kuulittekin.

Ruhtinas. Armas Kontti! (Käännettyä uudestaan silmänsä kuvaan.) Kuinka
tohtii minun-moinen silmiänsä uskoa? Oikeastaan ymmärtää vaan kuvaaja
yksinään kauneutta arvostella.

Kontti. Ja itse-kunki tunne odottaisi muka ensin kuvaajan
päättämystä?... Luostariin se, joka meiltä tahtoo oppia, mikä kaunis
on! Mutta sen minä kuitenki, ruhtinaani, tahdon kuvaajana teille
sanoa: elämäni suurin autuus on, että Emilia Galotti on istunut
edessäni. Tämä pää, tämä muoto, tämä otsa, nämä silmät, tämä nenä,
tämä suu, nämä posket, tämä kaula, tämä rinta, tämä vartalo, tämä koko
ryhti ovat sitte muutaman ajan olleet minulle ainoana nais-kauneuden
perustelu-aineena. Itse kuvaileman, jonka vuoksi hän istui, on hänen
poissa oleva isänsä saanut. Mutta tämä kopia...

Ruhtinas (äkkiään kääntyen häneen). Noh, Kontti? Eihän se vielä lie
luvattu pois?

Kontti. On teidän varallanne, ruhtinas; jos vaan halunne pitää.

Ruhtinas. Haluni!... (Myhäillen.) Tämän teidän nais-kauneuden
perustelemisenne, Kontti, mitenkä voisin minä paremmin tehdä, kuin
tehden sen minunkin omakseni? Tuolla, tuo kuva, ottakaatte se vaan
mukaanne taas, ... teettääksenne siihen reunus-puittehet.

Kontti. Hyvä!

Ruhtinas. Ja niin kaunihit, niin loistavat, kuin veistäjä vaan
konsanaan voi ne saada. Se tulee muka kuvastoon asetettavaksi. Mutta
tämä jää tänne. Piirtäyksestä ei pidetä niin paljon mahtia. Eikä sitä
seinällekään ripusteta; muutoin vaan pidetään mielellänsä käsillä...
Minä kiitän teitä, Kontti, minä kiitän teitä kiittämällä... Ja kuten
sanottu on, minun piiri-kunnassani ei tarvitse taiteen leipää ajella,
kunnekka ei ole itsellänikään. Laittakaa, Kontti, raha-vartiani luo, ja
maksattakaa, teidän kuitillenne, kumpaisestaki kuvasta ... mitä vaan
tahdotte. Niin paljon kuin tahdotte, Kontti.

Kontti. Olispa nyt syytä pian pelätäkseni, ruhtinas, näin tahtovanne
palkita vielä jotaki muuta, kuin taidetta.

Ruhtinas. Ah, mikä luuloisa taituri! Ei toki!... Kuulkaapas, Kontti;
niin paljon kuin tahdotte. (Kontti menee.)


Viides kohtaus.

    Ruhtinas.

Niin paljon kuin tahtoo! (Kääntyneenä kuvaan.) Sinua omatakseni on
hinta mikä hyvänsä vielä liian vähäinen. Ah, sinä ihana taiteen teos,
onko se totta, että sinä olet minun omani?... Joka sinun itsesikin
omistaisi, luonnon ihanampi mestari-teos!... Mitä vaan tahdotte
hänestä, rehellinen äiti! Mitä vaan tahdot siitä, vanha jörö! Vaadi
vaan! Vaatikaa vaan! Mieluisimmin ostaisin minä sinun, Lumojatar,
itseltäsi!... Tämä silmä, täynnä lemmen viettelystä ja kainoutta! Tämä
suu! ah, kuin se aukeaa puhumaan! kuin se hymyilee! Tämä suu!... Siellä
tulee joku. Enpä soisi vielä muiden sinua nähdä. (Kääntäen kuvan seinää
vasten.) Se mahtaa olla Marinelli. Jos en toki olisi häntä kutsuttanut!
Mikä aamu eikö tämä voisi minulle olla!


Kuudes kohtaus.

    Ruhtinas. Marinelli.

Marinelli. Armollinen herra! Elkää pahaksi panko. En osannut olla
varoillani niin aikaiseen käskyynne.

Ruhtinas. Minua halutti lähteä ajelemaan. Aamu oli niin ihana...
Mutta nythän se jo on kulunut; eikä ole haluakaan enään ... (Vähän
vai'ettuansa.) Mitä uutisia, Marinelli?

Marinelli. Eipä erinäistä mitään, tietääkseni... Kreivinna Orsina on
eilen tullut kaupunkiin.

Ruhtinas. Tuossa on jo hänen hyvä-huomenensaki (osottaen hänen
kirjeesensä) vai mitähän sitte lienee. En ole muka ollenkaan kärkäs
tuota tietämään... Oletteko häntä puhutelleet?

Marinelli. Enkö minä, valitettavasti, ole hänen uskottunsa? Mutta jos
siksi rupeen taas naiselle, jonka on lentänyt mieleen rakastaa teitä
oikein toden perästä, ruhtinas, niin...

Ruhtinas. Elkää mitäkään valallisesti luvatko, Marinelli!

Marinelli. Niinkö? Tosiaanko, ruhtinas? Voisiko tuo kuitenki siksi
käydä?... Ah, niin eihän sitte kreivinnakaan liene niin väärässä...

Ruhtinas. Kaiketi, ihan väärässä!... Minä ja Massan ruhtinatar kuin
kohta vihitään, niin on peräti välttämätöin, että minä ensiksi
katkaisen kaikki ne semmoiset yhteydet, kuin Orsinan kanssa.

Marinelli. Jos se olisi sitä vaan; niin täytyisihän Orsinan osata yhtä
hyvin sovittaida onneensa, kuin ruhtinaankin omaansa.

Ruhtinas. Joka väittämättä on kovempi, kuin hänen. Minun sydämmeni
tulee surkean valtio-vaadinnon uhriksi. Hän ei tarvitse, kuin ottaa
sydämmensä takaisi, vaan ei vasten tahtoansa kenkätä sitä kenellekään.

Marinelli. Ottaakko takaisi? Minkätähden ottaa takaisi? kysyy
kreivinna: ellei muuta mitään ole, kuin puoliso, jota ei rakkaus
tuota ruhtinaalle, mutta valtio-vaadinnot? Semmoisen puolison ohella
löytää lemmitty vielä aina siansa. Eikä hän semmoisen rinnalla pelkää
laimiin-lyötävänsä, mutta...

Ruhtinas. Uuden lemmityn rinnalla... Entäpä sitte? Lukisittenko sen
minulle viaksi, Marinelli?

Marinelli. Niin minä? Elkää toki, ruhtinaani, hämmentäkö minua tuon
hupakon kanssa, jonka sanoja minä vaan esitän ... säälimyksestä esitän.
Sillä eilen tosiaan säälitti hän minua kummallisesti. Hän ei tahtonut
ollenkaan puhua teidän keskinäisistä asioistanne. Hän oli olevinaan
ihan kylmä ja huoletoin. Mutta keskellä haluttominta puhetta varastihe
suustansa ehtimiseen käänteitä ja viittauksia, jotka ilmasivat hänen
särjetyn sydämmensä. Hilpeimmin suin puhui hän surullisimpia asioita;
ja taas hulluimpia leikki-puheita kaikkein surkeimman näköisenä. Hän on
ottanut pakonsa kirjoihin; ja niiden, pelkään minä, tekevän viimeisen.

Ruhtinas. Samote kuin ovat antaneet ensimäisenki lomauksen hänen
järki-parallensa... Mutta mikä minua parahite myös on vieroittanut
hänestä, sitähän, Marinelli, ette toki tahtone käyttää uudestaan
vetääksenne minua häneen? Jos hän rakkaudesta tulee hulluksi, niin
olisi hän pikemmin eli myöhemmin siksi tullut, ilman rakkaudettakin...
Ja nyt, hänestä kyllä... Muuta siis jotakin!... Eikö mitäkään tapahdu
kaupungissa?...

Marinelli. Melkeinpä et mitäkään. Sillä että kreivi Appiani tänä
päivänä vihitään, ... ei ole paljon enemmän kuin ei mitäkään.

Ruhtinas. Kreivi Appiani? ja kenenkä kanssa? En ole vielä kuullut,
hänen olevan kihlatunkaan.

Marinelli. Asia on pidetty hyvin salaisena. Eikä tuosta paljon ollut
huudettavaakaan... Te olette naurava koko asialle, ruhtinas... Mutta,
niin se käypi vieno-luontoisille! Rakkaus tekee heille aina mitä
pahimmia sutkauksia. Eräs neito, varatoin ja arvotoin, on osannut
kietoa hänet paulohinsa ... teeskennellen vähän itseänsä; mutta hyvin
korskeillen siveydestä ja helleydestä ja nerosta ... ja mitäpäs minä
tiedän?

Ruhtinas. Joka niin kokonansa, ilman muuta katsomatta, voipi heittäidä
viattomuuden ja kauneuden vaikutuksille; ... sen luulisin olevan
pikemmin kadehdittavan, kuin naurettavan... Ja mikä on sitte tämän
miekkoisen nimi?... Sillä, kaikkine näine, on Appiani ... kyllä mä
tiedän, Marinelli, teidän suvaitsevan häntä yhtä vähän, kuin hänenki
teitä ... kaikkine näine on hän kuitenkin erin arvollinen nuori mies,
rikas mies, kaunis mies, kunnian mies. Minä olisin hyvin toivonut voida
sitoa häntä itseeni. Tahdonki vielä asiata arvella.

Marinelli. Joshan vaan ei ole liian myöhäistä... Sillä mitä minä olen
kuullut, niin ei hän ai'o onneansa tavoitella suinkaan teidän hovinne
tienoilla. Hän mielii muka lemmittynensä lähteä isiensä laaksoihin,
Piemonttiin ... kauriita ajelemaan Alpin tuntureilla, ja morrinkaisia
kesyttämään... Mitäpäs parempaa hän voi tehdäkkään? Täällä on hänen
olonsa kumminki lopussa sen epä-säätyisen avion tähden, johonka hän nyt
joutuu. Ensimäisten sukujen seura on hänelle tästä lähden suljettu...

Ruhtinas. Teidän ensimäiset sukunne! joissa hovin tapa, pakko-käytös
ja ikävä, välistäpä varattomuuski vallitsee... Mutta, nimittäkää nyt
viimeinki se, jolle hän on tekevä näin suuren uhrin.

Marinelli. Se on eräs Emilia Galotti.

Ruhtinas. Kuinka, Marinelli? Eräs...

Marinelli. Emilia Galotti.

Ruhtinas. Emilia Galotti?... Ei kuuna päivänä!

Marinelli. Toden totta, armollinen herra.

Ruhtinas. Ei, sanon minä; se ei ole, se ei voi olla... Te hairahdutte
nimessä... Galottien suku on laaja... Galotti voi se olla, mutta ei
Emilia Galotti; ei Emilia.

Marinelli. Emilia ... Emilia Galotti.

Ruhtinas. Niin löytynee sitte vielä joku toinenki, jolla on molemmat
nimet... Vieläpä paitsi sitä sanoitte, eräs Emilia Galotti ... eräs.
Ensimäisestä voisi vaan narri niin puhua...

Marinelli. Te olette kiivastuksissa, armollinen herra... Tunnetteko
siis tätä Emilia Galottia?

Ruhtinas. Minun tulee kysyä, Marinelli, eikä sinun... Emilia Galottiko?
Översti Galotin tytär, Sabionetasta?

Marinelli. Ihan se.

Ruhtinas. Joka asuu äitinensä täällä Guastallassa?

Marinelli. Ihan se.

Ruhtinas. Lähellä Pyhäin-Miesten kirkkoa?

Marinelli. Ihan se.

Ruhtinas. Sanalla sanoen ... (juosten hakemaan kuvaa, ja antaen sen
Marinellin käteen) Tuossa!... Tämäkö Emilia Galotti?... Sano vielä
kerran tuo sinun saakelin "Ihan se", ja lyö samassa puukkoki sydämmeeni.

Marinelli. Ihan se!

Ruhtinas. Noh, pyövelin ruoka!... Tämäkö?... Tämä Emilia Galotti tulee
tänä päivänä...

Marinelli. Kreivinna Appianiksi!... (Tässä tempaisee ruhtinas
muoto-kuvan takaisin Marinellin kädestä ja viskaa sen syrjään.)
Vihkiäiset tapahtuvat hiljaisuudessa, hänen isänsä maa-tilalla
Sabionetassa. Puoli-päivän rinnassa lähtevät äiti ja tytär, kreivi ja
kenties pari ystävää sinne ulos.

Ruhtinas (joka epäilyksissä heittäkse tuoliin). No, niinpä olenkin
onnetoin. Enkä tahdo tästä-lähden enemmin elääkkään!

Marinelli. Mutta mikä teillä on, armollinen herra?

Ruhtinas (töydäten taas häntä vastaan). Kavaltaja! ... mikäkö
minulla on?... Niinpä noh, minä rakastan häntä; minä jumaloitsen
häntä. Tottahan sen tietänette! tottahan jo aikaa sitte lienette sen
tietäneet, kaikki te, joiden mielestä minun pikemmin pitäisi ikuisesti
kantaman tuon hölmön Orsinan häpeällisiä kahleita!... Mutta, että te,
Marinelli, joka niin usein olette vakuuttaneet minua vilpittömästä
ystävyydestänne, ... oi, ruhtinaalla ei ole ystävää! ei voi olla
ystävää!... että te, te, niin kavalasti, niin pahan-elkisesti olette
voineet aina tähän asti salata minulle sen vaaran, joka uhkasi minun
rakkauttani: jos minä sen teille konsana anteeksi annan, ... niin
elköön annettako niin syntiäni anteeksi!

Marinelli. Tuskin löydän sanoja, ruhtinas, ... jos antaisitte tilaa
siihen ... osoittaakseni teille hämmästystäni... Te rakastanette siis
Emilia Galottia?... Vala siis valaa vastaan. Jos minä tästä rakkaudesta
olen niin vähintäkään tietänyt, niin vähintäkään aavistanut; niin
elkööt enkelit eikä pyhät minusta mitäkään tietäkö!... Saman tahtoisin
vannoa Orsinanki sielun puolesta. Hänen luulonsa väikkyy tykkynänsä
toisilla matkoilla.

Ruhtinas. Noh, suokaa sitten anteeksi, Marinelli; ... (heittäiden hänen
syliinsä) ja surkutelkaa minua.

Marinelli. Kas, siinä se nyt on ruhtinas! Tunnetteko tästä varovuutenne
hedelmän!... "Ruhtinoilla ei ole ystävää! ei voi olla ystävää!" ...
Entäpä syy siihen, jos niin olisikin?... Sillä te ette tahdo ketäkään
ystäväksi... Tänä päivänä he kunnioittavat meitä luottamuksellaan,
ilmoittavat meille salaisimmat toivotuksensa, aukaisevat meille
koko sielunsa, ja huomenna olemme heille taas niin vieraat, kuin ei
sanaakaan olisi konsana vaihdettu.

Ruhtinas. Ah, Marinelli! kuinka saatoin minä teille uskoa, mitä en
tahtonut tuskin itselleni tunnustaa?

Marinelli. Ja tottahan vielä vähemmin tuskanne tuottajalle?

Ruhtinas. Hänellekö?... Kaikki kokeeni saada häntä toisen kerran
puhutella on ollut turha.

Marinelli. Ja ensi kerran...

Ruhtinas. Puhuttelin häntä ... ah, minä tulen hulluksi! Ja minäkö sitte
vielä kauvan teille kertomaan?... Te näette olevani aaltojen vallassa;
mitä te enempätä kysytte, mitenkä olen siksi tullut? Pelastakaa minut,
jos voitte: ja kysykää sitten.

Marinelli. Pelastaa? Siin' on paljon pelastamista?... Mitä olette,
armollinen herra, laimiin-lyöneet tunnustaa Emilia Galotille, sen
tunnustatte te nyt kreivinna Appianille. Tavaroita, joita ei voi
ensi ... kädestä saada, ostetaan toisesta: ... ja tämmöisiä tavaroita
usein toisesta kädestä sitä halvemmasta.

Ruhtinas. Leikittä, Marinelli, leikittä, eli...

Marinelli. Tosin kyllä ne ovat sitä huonompiakin...

Ruhtinas. Te rupeette hävyttömäksi!

Marinelli. Ja paitsi sitä tahtoo kreivi tavaroinensa heittää maamme.
Jonkatähden siis täytynee tuumia jotaki muuta.

Ruhtinas. Ja mitä?... Armas, hyvä Marinelli, ajatelkaa te minun
edestäni. Mitä tekisitte te, minun siassani jos olisitte?

Marinelli. Epäilemättä, vähän asian vähänä pitäisin; ... ja sanoisin
itselleni, etten tahdo turhaan olla, mikä olen ... herra!

Ruhtinas. Elkää mielitelkö minua vallasta, jota en ymmärrä mitenkä
tässä kohdin käyttäisin... Tänä päivänä, sanotte te, jo tänä päivänä?

Marinelli. Vasta tänä päivänä ... pitää sen tapahtuman. Ja vaan
tapahtuneista ei ole enään neuvottelemista... (Vähän mietittyänsä.)
Tahdotteko, ruhtinas, heittää minulle vapaat kädet? Tahdotteko hyväksi
ottaa kaikki, mitä minä te'en?

Ruhtinas. Kaikki, Marinelli, kaikki, ku on vaan poistava tätä pulaani.

Marinelli. Niin elkäämme nyt yhtäkään viivytelkö... Vaan elkää tekään
jääkö kaupunkiin. Lähtekää tuossa paikkaa huvi-linnaanne, Dosalaan.
Tie Sabionettaan kulkee siitä ohitse. Ellen onnistuisi saada kreiviä
samassa poikkeen, niin aivon minä... Mutta, mutta, minä luulen hänen
varmaan menevän tähän ansaan. Ettekös, ruhtinas, arvele naimisenne
suhteen laittaa lähettilästä Massaan? Pankaa kreivi lähettilääksi;
sillä ehdolla muka, että hän vielä tänä päivänä lähtee... Ymmärrättekö?

Ruhtinas. Oivallinen!... Tuokaa hänet ulos minun luokseni. Menkää,
joutukaa. Minä viskaun paikalla vaunuihin. (Marinelli menee.)


Seitsemäs kohtaus.

    Ruhtinas.

Paikalla! paikalla!... Mihinkä se jäikään? ... (Katsoen ympärillensä
kuvan perän.) Maahanko? Liian se on halpa sia! (Nostaen sen ylös.)
Enkö mä häntä toki katsone! katsastaa sinua ensinnäkin en mä enään
huoli... Minkätähden pitäisi minun painaman nuoli vielä syvemmästi
haavaan? (Panee sen syrjään.) ... Palanut, huo'annut olen jo kauvan
kyllä, ... kauvemmin kuin olisi sopinutkaan; mutta en mitäkään tehnyt!
ja vennon tehottomuuteni tähden ollut menettämäisilläni kaikki!...
Entäpä jos nyt kumminki kaikki olisi menetetty? Jos Marinelli ei
mitäkään toimittaisi?... Miksi mä tahdonki turvata ainoasti häneen?
Juohtuupa mieleeni ... tällä ajoin (katsoo kelloansa), juuri tänä
hetkenä on tuo hurskas neitonen tavallisesti Dominikanein messua
kuulemassa... Mitähän jos siellä koettelisin saada häntä puhutella?...
Mutta kumminki, tänä päivänä, tänä hänen juhla-päivänänsä, tänä päivänä
hänellä on muuta mielessä, kuin messu... Vaan ei tiedä?... Voip' häntä
koetella ... (helisyttää, ja sysätessänsä sukkelasti kokoon muutamia
paperia pöydällänsä, astuu palvelija sisään.) Anna valjastaa!... Eikö
siellä vielä ole ketäkään neuvosta?

Palvelija. Kamillo Rota.

Ruhtinas. Tulkohon sisään. (Palvelija menee.) Vaan viivytellä minua
hän ei saa. Tällä kertaa ei!... Mielelläni olen toisen kerran hänen
tuumissansa sitä kauvemmin avullinen... Vielähän tässä oli erään Emilia
Bruneschinkin anomus-kirja... (Etsien sitä.) Tässähän se onki... Mutta,
hyvä Bruneschi, jos sinun puolustajas...


Kahdeksas kohtaus.

    Ruhtinas. Kamillo Rota, paperi-vihko kädessä.

Ruhtinas. Tulkaa, Rota, tulkaa... Tuoss' on, mitä tänä aamuna olen
au'aisnut. Ei paljon lohduttavaa!... Te näette kyllä itsestänne, mitä
niihin tulee päättää... Ottakaa vaan.

Kamillo Rota. Hyvä! armollinen herra.

Ruhtinas. Vielä tässä on yks anomus-kirja eräältä Emilia Galot ...
Bruneschilta sanoakseni. Myönteeni siihen olen jo tosin kirjoittanut.
Mutta kuitenkin ... asia ei ole vähä-pätöinen... Elkää vielä antako
sitä ulos... Eli vaikkapa annattekin: miten vaan tahdotte.

Kamillo Rota. Ei miten minä tahdon, armollinen herra.

Ruhtinas. Vieläkö muuta? Jotakin alle-kirjoittaa?

Kamillo Rota. Eräs kuoleman-tuomio olisi alle-kirjoitettava.

Ruhtinas. Hyvin mielelläni... Tänne vaan! sukkelaan.

Kamillo Rota (hämmästyneenä ja tuimasti katsoen ruhtinaan silmiin).
Kuoleman-tuomio, sanoin minä.

Ruhtinas. Kuulenhan minä sen ... Oisi sen voinut jo nähdäkin. Minull'
on kiire.

Kamillo Rota (katsellen kirjojansa). Ja nyt en ole kumminkaan ottanut
sitä mukaani!... Suokaa anteeksi armollinen herra... Voipihan sen
lykätä huomeneksi.

Ruhtinas. Niinpä niinkin!... Pankaa vaan paperinne kokoon: täytyy
lähteäni... Huomenna, Rota, enemmän! (Menee.)

Kamillo Rota (päätä nyykyttäen ottaa paperit luoksensa ja menee). Hyvin
mielelläni? Kuoleman-tuomio hyvin mielellään? En olisi tänä hetkenä
voinut antaa hänen kirjoittaa sen alle, olisko vielä koskenut vaikka
oman poikani murhaajata... Hyvin mielelläni! hyvin mielelläni!... Se
tunkee sieluni läpitse tuo kauhistava "hyvin mielelläni"!




TOINEN NÄYTÖS.


(Näytelmä-paikka, sali Galottien hovissa.)


Ensimäinen kohtaus.

    Klaudia Galotti. Pirro.

Klaudia (astuen Pirroa vastaan, joka tulee toiselta puolen sisään).
Kuka siinä täyttä neliä pihalle lennätti?

Pirro. Herramme, armollinen rouva.

Klaudia. Puolisoni? Onko se mahdollista?

Pirro. Hän tulee ihan kanta-päissäni.

Klaudia. Niin odottamatta?... (Rientäen häntä vastaan.) Ah, minun
armahani!...


Toinen kohtaus.

    Entiset. Odoardo Galotti.

Odoardo. Hyvää huomenta, lempeni! Eikö tosi, tämä on tulla luulematta?

Klaudia. Ja erin ihastuttaen!... Jos se muutoin vaan on ihastukseksi
aiottu.

Odoardo. Ei miksikään muuksi! Ole huoletta... Tämän-päiväinen
onnellisuuteni herätti minun niin varhain; aamu oli niin ihana; matka
on niin lyhyt; luulin olevanne täällä niin puuhassa... Kuinka pian ei
unhoteta jotakin, juohtui mieleeni ... sanalla sanoen: minä tulen,
katson ja palajan paikalla takaisin... Missä Emilia on? Epäilemättä
koristelemassa...

Klaudia. Sieluansa!... Hän on kirkossa... Minun tulee tänä päivänä
hartaammin, kuin muulloin, anoa armoa korkeudesta, sanoi hän, ja heitti
kaikki sillensä, otti silmikkonsa ja riensi...

Odoardo. Ihan yksinänsä?

Klaudia. Ne muutamat askeleet...

Odoardo. Yksi on kyllä horjahtaakseen!...

Klaudia. Elä nyt suutu, armahani; ja tule sisään levähtämään hetken,
ja, jos haluat, nauttimaan vähän virkistystä.

Odoardo. Kuten tahdot, Klaudia... Mutta hänen ei olisi pitänyt mennä
yksinään.

Klaudia. Ja sinä, Pirro, jäät tänne etu-huoneesen, kieltämään vieraita
tulemasta tänään.


Kolmas kohtaus.

    Pirro, ja kohta jälestänsä Angelo.

Pirro. Jotka ilmoituttavat itsensä vaan uutisia kuullakseen... Mitä
kaikkia eikö minulta ole jo hetken ajalla kyselty!... Ja kenpä tuollaki
tulenee?

Angelo (vielä puoleksi näkyvissä, lyhyessä levätissä, jonka hän on
vetänyt kasvoinsa ylitse, ja hattu silmillä). Pirro!... Pirro!

Pirro. Tuttava? (Angelon astuessa täydellensä sisään, lyöden levättinsä
auki.) Mitä ihmeitä! Angelo?... Sinäkö?

Angelo. Näethän sen... Olen jo kauvan kyllä hiivinyt kartanon ympäri,
saadakseni puhutella sinua... Yks sana vaan!

Pirro. Ja sinä uskallat tulla vielä näkyviin?... Sinä olet sitte
viimeisen murha-työsi julistettu lain ... suojattomaksi; päästäsi on
pantu palkinto...

Angelo. Jota kumminkaan sinä et tahtone ansaita?...

Pirro. Mitä tahdot sinä? Minä rukoilen, elä tee minua onnettomaksi.

Angelo. Tälläkö muka? (Näyttäen hänelle raha-kukkaron.) Ota! Se on
sinulle tuleva!

Pirro. Minulleko?

Angelo. Oletkos unhottanut? Tuo saksalainen, entinen herrasi...

Pirro. Ääneti siitä!

Angelo. Jonka veit meidän ansaamme, tiellä Piisaan...

Pirro. Jos kuka meitä kuulisi!

Angelo. Hän oli muka niin hyvä, että jätti meille kalliin
sormuksenkin... Etkös muista?... Se oli liian kallis, se sormus,
saadaksemme se kohdastaan ilman luulotta rahaksi. Viimeinkin olen siinä
onnistunut. Olen, näet, saanut siitä sata pistolia! Ja se on sinun
osasi. Heh!

Pirro. En huoli mitäkään ... pidä hyvänäs.

Angelo. Noh, hyvä! ... jos se on sulle yhden tekevä, mistä hinnasta
kantanet pääsi kaupaksi... (aikovinaan pistää kukkaron takaisin
lakkariin.)

Pirro. No, anna hänet! (Ottaa.) ... Ja mitä nyt? Sillä että vaan tämän
vuoksi olisit etsinyt minua...

Angelo. Sen riiviö! mitä sinä ajattelet meistä? ... meidänkö muka
voivan pidättää palkkansa keneltäkään? Se saattaa olla niin kutsuttujen
rehellisten ihmisien tapana: meidän ei... Hyvästi nyt! (On lähtevinään,
mutta käännäkse takaisin.) Yks mun olis kumminki vielä kysyttävä...
Tuossa tuli tuo vanha Galotti ihan yksinänsä ratsastaen kaupunkiin.
Mitä tahtoo hän?

Pirro. Ei hän tahdo mitäkään: hän vaan huvitteleksen. Hänen tyttärensä
vihitään tän' iltana maa-tilalla, josta hän tulee, kreivi Appianin
kanssa. Hän ei malta aikaa odottaa...

Angelo. Ja ratsastaa kohta taas sinne ulos?

Pirro. Niin kohta, että hän tapaa sinun täällä, jos vielä kauvan
viivyt. Mutta ethän toki väijyne häntä. Varota vaan. Hän on mies...

Angelo. Enkö mä häntä tuntene? Enkö mä liene hänen allansa jo
palvellut?... Jos tuolta olisi vaan edes jotakin otettavaa!...
Milloinka nuori väki lähtevät jälestä?

Pirro. Noin puoli-päivän rinnassa.

Angelo. Suurellako saatolla?

Pirro. Yksillä vaunuilla: äiti, tytär ja kreivi. Pari ystävää
Sabionetasta tulevat todistajiksi.

Angelo. Entä palvelijoita?

Pirro. Kaksi vaan; paitsi minä, joka ratsastan edeltä.

Angelo. Se on hyvä... Vieläpä yks: Kenenkä ajo-kalut? Teidänkö? vai
kreivin?

Pirro. Kreivin.

Angelo. Lempo tokinsa!... Siinä on vielä yksi edeltä-ratsastaja, paitsi
ravakka ajaja. Mutta!...

Pirro. Minua hämmästyttää. Vaan mitäs sinä nyt tahdot?... Se vähäinen
koristus, mikä morsiamella saattaisi kukaties olla, taitaa tuskin
vaivaasi maksaa...

Angelo. Niin maksaahan sen morsian itse!

Pirro. Ja pitääkö minun tässäki rikoksessa oleman sinun kumppalis?

Angelo. Sinä ratsastat edellä. Ratsasta vaan, ratsasta! ja elä huoli
mistäkään!

Pirro. Siihen en mene ollenkaan!

Angelo. Kuinka? taidatpa muka olla hellä-tuntoinen olevinas ... Toveri!
arvelen tuntevasi minut... Jos sinä vaan joutavia puhut! Jos yksi ainoa
kohta on toisin, kuin olet minulle sanonut!...

Pirro. Mutta, Angelo, Jumalan tähden!...

Angelo. Tee, mitä et voi välttää! (Menee.)

Pirro. Haa! anna perkeleen saada vaan yhdestä hiuksestasi kiini, ja
sin' olet hänen omansa iankaikkisesti!... Minä onnetoin!...


Neljäs kohtaus.

    Pirro. Odoardo ja Klaudia Galotti.

Odoardo. Hän viipyy mielestäni liian kauvan...

Klaudia. Vielä silmän-räpäys, Odoardo! Hänen olisi paha mielensä, jos
jäisi täten sua näkemättä.

Odoardo. Minun täytyy vielä pistäidä kreivinki luona. Tuskinpa maltan
odottaa, kunnekka saan tätä nuorta, kunnian miestä pojakseni kutsua.
Kaikki hänessä viehättää minua. Ja ennen kaikkia hänen päätöksensä elää
itsellensä isäinsä laaksoissa.

Klaudia. Sydämmeni halkeaa tätä ajatellessani... Niin kokonansa
kadotamme hänet, tämän ainoan armahan tyttäremme?

Odoardo. Mikä on sitte mielestäsi kadottaa hänet? Tietääkkö hänen
olevan rakkauden sylissä? Toista on ihastuksesi häneen, toista hänen
onnensa. Sinä voisit uudistaa vanhan luuloni: että se oli enemmin
maa-ilman hälinä ja huvitus, enemmin hovin lähistö, kuin tyytyminen
antaa tyttärellemme säädyllisen kasvatuksen, joka vaikutti sinua hänen
kanssansa jäämään tänne kaupunkiin; ... kaukana puolisosta ja isästä,
joka niin sydämmellisesti teitä rakastaa.

Klaudia. Kuinka väärin luultu, Odoardo! Mutta anna minun tänä päivänä
puhua vaan yksi ainoa puolustus-sana tästä kaupungista, tästä hovin
lähistöstä, jotka ovat niin inhottavat siveyden innolles'... Täällä,
ainoastansa täällä, saattoi rakkaus yhdyttää sen, mikä oli toinen
toisellensa luotu. Täällä ainoastaan voi kreivi löytää Emilian; ja
löysi hänen.

Odoardo. Sen kyllä myödytän. Mutta, hyvä Klaudia, oliko sulla oikein
sentähden, että asian loppu antaa sulle oikeuden?... Hyvä, että tämä
kaupungin-kasvatus on niin toki päättynyt! Elkäämme tahtoko olla
viisaat, missä emme ole olleet muuta, kuin onnelliset. Hyvä, että niin
en käynyt!... Nyt he ovat löytäneet toisensa, jotka olivat toinen
toisellensa määrätyt. Nyt anna heidän mennä mihin rauha ja viattomuus
vaatii... Mitäpä kreivin olisi täällä tekemistä? Kumartaakko,
liehakoida ja nöyristellä, ja kokea saada Marinellilaiset syrjemmälle?
tehdäkseenkö onnen, jota hän ei tarvitse? armostako viimein
voittaaksensa kunnian, joka hänelle kunnia ei olisi?... Pirro!

Pirro. Tässä olen.

Odoardo. Mene ja taluta hevoiseni kreivin kartanolle. Minä tulen
jälestä, ja istun siellä taas ylös. (Pirro menee.) ... Minkä vuoksi
pitäisi kreivin täällä palvella, kuin hän siellä voi itse käskeä?...
Vieläpä et ajattele, Klaudia, ruhtinaan ja hänen keskinäisen välinsä
olevan tyttäremme kautta tykkynään turmellun. Ruhtinas vainoo minua...

Klaudia. Ehkä vähemmin, kuin pelkäät.

Odoardo. Pelkäät! Ikään kuin en pelkäisi jotakin!

Klaudia. Sillä, lienenkö jo sulle sanonut, ruhtinaan jo nähneen
tyttäremme?

Odoardo. Ruhtinaanko? Ja missä sen?

Klaudia. Viimeisessä Vegghiassa, kansleri Grimaldin luona, jota
hän läsnä-olollansa kunnioitti. Hän käyttihe häntä kohtaan niin
armollisesti...

Odoardo. Niin armollisestiko?

Klaudia. Hän puheskeli hänen kanssansa niin kauvan...

Odoardo. Puheskeli hänen kanssansa?

Klaudia. Näytti niin ihastuneelta hänen hilpeyteensä ja neroonsa...

Odoardo. Niin ihastuneelta?

Klaudia. On puhunut hänen ihanuutestansa niin monilla
ylistys-sanoilla...

Odoardo. Ylistys-sanoilla?... Ja kaikkea tätä kerrot sinä minulle
ihastuksen tapaan? Ah, Klaudia, tyhmä, turhallinen äiti!

Klaudia. Kuinka niin?

Odoardo. No hyvä, no hyvä! Tuokin on niin päättynyt... Haa! kuin vaan
kuvittelen mieleeni... Se olisi juuri se kohta, jossa kuolettavimmin
saatan haavoitettaa!... Yks hekkuman orja, joka ihmettelee,
himoitsee... Klaudia! Klaudia! paljas ajatus panee minun vimmaan...
Sinun olisi pitänyt paikalta ilmoittaa se minulle... Mutta, en
tahtoisi mielelläni tänä päivänä sanoa sulle mitäkään pahoittavaa. Ja
sen tekisin (Klaudian tarttuessa hänen käteensä), jos mä kauvemmin
viipyisin... Sentähden laske minut! laske minut!... Jumalan halttuun,
Klaudia!... Tulkaa onnellisesti jälestä!


Viides kohtaus.

    Klaudia Galotti.

Millinen mies!... Ah, sitä tylyä siveyttä!... jos se muutoin ansainnee
tätä nimeä... Kaikki on sen mielestä luultava, kaikki nuhdeltava... Eli
jos tämä on tuntea ihmisiä: kuka toivoisi heitä tunteakseen?... Mutta
mihinkä se Emiliaki jäi?... Ruhtinas on isän viha-mies: sentähden ...
sentähden, jos hän on silmin mielistynyt tyttäreen, niin on se vaan
isää häväistäksensä.


Kuudes kohtaus.

    Klaudia Galotti. Emilia.

Emilia (töydäisten sisään hädän hämmästyksissä). Jumalan kiitos!
Nyt olen turvassa. Vai onko hän minua kenties seurannut? (Viskaten
silmikkonsa taakse-päin ja nähden äitinsä.) Onko hän, äiti kulta? onko
hän?... Ei, no kiitos Jumalan!

Klaudia. Mikä sull' on hätänä, tyttäreni? Mikä sulla on?

Emilia. Ei mitään, ei mitään...

Klaudia. Ja katsot niin tuimasti ympärilles? Ja vapiset joka jäsenessä?

Emilia. Mitä ei minun ole täytynyt kuulla! Ja missä, missä sitten on
täytynyt se kuullani!

Klaudia. Minä olen luullut olevasi kirkossa...

Emilia. Juuri siellä! Mitä on ilkeydelle kirkko ja alttari?... Ah,
minun äitini! (Viskauden hänen syliinsä.)

Klaudia. Puhu, tyttäreni!... Lopeta mun pelkoni... Mitä pahaa on voinut
siellä, pyhillä paikoilla, sinulle tapahtua?

Emilia. Ei koskaan olisi minun hartauteni pitänyt olla syvemmän ja
palavamman, kuin tänä päivänä; ei koskaan ole se ollut vähemmin sitä,
mitä sen tuli olla.

Klaudia. Me olemme ihmisiä, Emilia. Rukouksen lahja ei ole alati
vallassamme. Taivaalle on _tahtoa_ rukoilla jo rukoileminenkin.

Emilia. Ja _tahtoa_ syntiä tehdä jo syntiä tekeminenkin.

Klaudia. Sitä Emiliani ei ole tahtonut!

Emilia. En suinkaan, äitiseni; niin syvään armo ei toki antanut minun
upota... Mutta, että toisen ilkeys voipi tehdä meitä, vasten tahtoamme,
rikokseen osallisiksi!

Klaudia. Malta mielesi!... Toinnu mitä mahdollista... Sano kerrassaan,
mikä on tapahtunut?

Emilia. Ikään olin langennut polvilleni ... etempänä alttarista,
kuin muutoin on tapani ... sillä minä tulin liian myöhäiseen. Ikään
rupesin ylentämään sydäntäni, kuin joku ajettui ihan taakseni! Niin
ihan taakseni! En voinut väistäidä en edes, en syrjään, ... kuinka
mielelläni tahdoinkin; pelvosta, että toisen hartaus voisi häiritä
minunkin... Hartaus! se oli pahin mitä pelkäisin... Mutta, eipä
aikaakaan, niin kuulen lähellä korvaani, ... syvän huokauksen
perästä ... ei jonkun pyhän nimen! ... vaan, ... elkää vihastuko äiti
kulta ... teidän oman tyttärenne nimen!... Minun nimeni!... Ah, että
ankarin ukon jylinä olisi estänyt minua enemmän kuulemasta!... Se
puhui kauneudesta, rakkaudesta... Se valitti, että tämä päivä, joka
on tekevä minun onneni, ... jos se sen muutoin tehnee ... oli hänen
onnettomuutensa iäksi päättävä... Se rukoili minua ... kuullahan täytyi
minun tämä kaikki. Mutta en katsonut taakseni; en ollut kuulevinani...
Mitä taisin minä muuta?... Rukoilla hyvää Enkeliäni lyömään minua
kuuroudella; ja vaikka, vaikkapa iäks' päiväksi!... Sitä rukoilin; se
oli ainoa, mitä taisin rukoilla... Viimein tuli aika palata kotiin.
Pyhä toimitus päätettiin. Minä vapisin kääntäidä. Minä vapisin silmätä
sitä, joka rohkesi tehdä tämän ilkimystyön. Ja kuin käänsime, kuin näin
hänen...

Klaudia. Kenenkä, tyttäreni?

Emilia. Arvatkaapas, äitiseni; arvatkaa... Minä olin vajota maan
poveen... Hänen itsensä.

Klaudia. Kenenkä, hänen itsensä?

Emilia. Ruhtinaan.

Klaudia. Ruhtinaanko! Ah, siunattu olkoon isäsi malttamattomuus, joka
ikään oli täällä, eikä tahtonut sinua odottaa!

Emilia. Isäni täällä? ... ja ei tahtonut minua odottaa?

Klaudia. Jos sinä vielä hämmästyksissäs' olisit antanut hänenki kuulla
tämän!

Emilia. Entäpä sitten, äitini? ... Mitä moitittavaa hän olisi minussa
voinut löytää?

Klaudia. Ei mitäkään; yhtä vähän kuin minussakin. Ja kuitenki,
kuitenki... Haa, sinä et tunne isääsi! Vimmassansa hän ei olisi
eroittanut rikoksen viatointa esinettä rikkojasta. Tässä mielessänsä
olisin minä hänestä ollut syynä siihen, mitä en voinut, en estää, en
aavistaa... Mutta vielä tyttäreni, puhu vielä! Kuin ruhtinaan tunsit...
Minä arvaan olleesi tunnossa kyllä, yhdellä silmäyksellä osottaakses
hänelle sen ylönkatseen, jonka hän ansaitsee.

Emilia. En ollut, äiti kulta! Sen silmäyksen perästä, jolla mä hänen
tunsin, ei ollut minulla sydäntä, toista häntä kohtensa luoda. Minä
pakenin...

Klaudia. Ja ruhtinas jälestäs...

Emilia. Jota en tiennyt, kunnekka kirkon pylväästössä tunsin jonkun
tarttuvan käteeni. Ja hänen sitten! Häpeästä täytyi minun tauvota:
irroittaidu hänestä taas olisi kääntänyt puoleemme ohitse-käypien
liiemmäisen huomion. Tämä oli ainoa arvelu, johonka kykenin ... eli
joka taasen muistiini juohtuu. Hän puhui; ja minä olen vastannut häntä.
Mutta ... mitä hän puhui, mitä minä olen vastannut; ... jos se vielä
juohtuu mieleeni, niin tahdon sen teille puhua äitini. Nyt en kaikesta
tästä tiedä niin mitäkään. Aistini olivat heittäneet minun... Turhaan
muistelen, mitenkä lienen pääsnyt hänen käsistänsä ja pylväästöstä.
Vasta kadulla löydän hänen taas; ja kuulen hänen tulevan takanani; ja
kuulen hänen yhtenä minun kanssani rientävän taloon, minun kanssani
astuvan rappuita ylös...

Klaudia. Pelvolla, tyttäreni, on oma erikoinen luontonsa ... En
ole ikänäni unhottava, millä katsannolla lennähdit sisään... Ei;
niin kau'as hän ei tohtinut toki seurata sinua... Hyvä jumala! jos
isäsi tietäisi tämän!... Kuinka eikö hän jo julmistunut, kuin vaan
kuuli, ruhtinaan sinua äskettäin ei ilman mielistyksettä nähneen!...
Kuitenkin, ole huoletoin, tyttäreni! Pidä sitä unena, mikä on sattunut.
Siitä onkin oleva vielä vähemmän seurantoa, kuin unesta. Sinä pääset
tänä päivänä kerrassaan kaikki paulat ja väijymykset.

Emilia. Mutta, eikö niin, äitini? Kreivin pitää saaman tietää tämä.
Hänelle täytyy minun sanoa se.

Klaudia. Elä hulluja!... Miksi? Minkätähden? Tahdotko tyhjästä, ja
taasen tyhjästä tehdä hänen levottomaksi? Ja josko kohta hän _nyt_ ei
huolettuisikaan, niin tiedä, lapseni, että myrkky, joka ei paikalta
vaikuta, ei sentähden ole vähemmin vaarallinen myrkky. Mikä ei tuota
huolta rakastajalle, voipi sen tuoda puolisolle. Rakastajaa voisi jopa
mielitellä, että saisi niin korkeaa hangoittelijaa syrjään tungetuksi.
Mutta, saakoon sen vaan kerran: ah, minun lapseni, ... niin tulee
rakastajasta usein tukkunaan toinen olento. Hyvä onnesi varjelkoon
sinua tätä kokemasta.

Emilia. Te tiedätte, äiti-kulta, kuinka mielelläni kaikissa nöyryytän
itseni teidän paremman tietonne alle... Mutta, entäpä jos hän saapi
muilta tietää, että ruhtinas on minua tänä päivänä puhutellut? Eikös
minun virkkamattomuuteni, ennemmin eli myöhemmin, enentäisi hänen
huoltansa?... Minä arvelisin pikemmin ei salata häneltä mitäkään.

Klaudia. Heikkous! rakastunut heikkous!... Ei, ei niin mitäkään,
tyttäreni! Elä virka hänelle mitään. Elä anna hänen mitäkään keksiä!

Emilia. Noh, olkoon niin, äiti-kulta! Minulla ei ole tahtoa niin
mitäkään vasten teidän... Hoh, hoh! (Syvästi hengähtäen.) Tuntuuki taas
ihan kepeältä... Mikä tyhmä, arka kappale enkö mä olekkin!... Eikö
niin, äitini? ... Oisinpa voinut tuossa vielä toisinki menetellä, ja
yhtä vähän antaa sitä itselleni anteeksi.

Klaudia. En tahtonut sitä sinulle sanoa, tyttäreni, kunnekka oma
järellinen järkesi sen sinulle sanoisi. Ja minä tiesin, sen niin
tekevän, jälleen toinnuttuasi... Ruhtinas on imarteleva. Sinä olet
liian vähän tottunut imarruksen tyhjä-peräiseen kieleen. Siinä on muka
kohteliaisuus yhden sanova, kuin tunnollisuus; imarrus, kuin vakuutus;
mieli-johto, kuin toivotus; toivotus, kuin päätös. _Ei mitäkään_ soipi
sillä kielellä, kuin _kaikki;_ ja _kaikki_, kuin _ei mitäkään_.

Emilia. Ah, minun äitini!... niin tuleneehan sitte minun tätä
arkuuttani nauraa!... Nyt hän varmaan ei saa siitä mitäkään tietää,
armas Appianini! Hän voisi pitää minua pikemmin turhallisena, kuin
siveänä... Taitaapa siellä tullakkin! Se on hänen astuntansa.


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset. Kreivi Appiani.

Appiani (astuu sisään syvissä ajatuksissa, katsoen alas eteensä,
lähestyen keksimättä heitä, kunnekka Emilia juoksee häntä vastaan). Ah,
minun armahimpani! En luullut olevas täällä etu-huoneessa.

Emilia. Toivoisin teidän, herra kreivi, olevan iloisen, jos ette
luulisi minuakaan tapaavanne... Niin juhlallinen? niin toden-peräinen?
Eikö tämä päivä ansaitsisi riemullisempaa mielen kuohahdusta?

Appiani. Se on suuremmasta arvosta, kuin koko elämäni. Mutta mieleni
täynnä niin paljoa autuaallisuutta, ... mahtaa se tosin olla juuri
tämä autuaallisuus, joka tekee minun niin yksivakaiseksi, niin
juhlalliseksi, kuten te kutsutte sitä, ryökkynäni... (Keksien äitin.)
Haa! Teki täällä, armollinen rouva! ... koht' sillään kunnioittava
minua tutummalla nimellä!

Klaudia. Joka on oleva minun suurin ylpeyteni!... Kuinka onnellinen
sinä, Emiliani!... Minkätähden ei isäsi ole tahtonut riemuita yhtenä
meidän kanssamme?

Appiani. Ikään irroittime hänen sylistänsä, ... eli pikemmin hän
minun... Mikä mies, Emiliani, tuo isänne! Kaiken miehuullisuuden
esi-kuva! Mihinkä mietteihin eikö sieluni kohene hänen parissansa! Ei
konsana ole päätökseni olla aina hyvä, aina jalomielinen, elävämpi,
kuin häntä nähdessäni ... häntä ajatellessani! Ja millä muutoin, ellei
tämän päätökseni täyttämällä, voin minä ansaita kunnian kutsuttaa hänen
pojaksensa; ... olla teidän omanne, Emiliani?

Emilia. Ja hän ei tahtonut minua odottaa?

Appiani. Arvatakseni sen vuoksi, että hänen Emiliansa, tänä lyhynnä
tervehdys-hetkenä, olisi häntä liiaksi viehättänyt, liiaksi koko hänen
sielunsa liikuttanut.

Klaudia. Hän luuli tapaavansa sinun koristeleimassasi vihille: ja
kuuli...

Appiani. Mitä minä sydämmellisellä ihmetyksellä taas olen häneltä
kuullut... Oikein, Emiliani! Minä olen teissä saapa hurskaan rouvan; ja
joka ei ole ylpeä hurskaudestaan.

Klaudia. Mutta, lapseni, toinen on tehtävä, toinen ei heitettävä! Aika
on täperillään; joudu nyt, Emilia!

Appiani. Mitä? armollinen rouva!

Klaudia. Ettehän toki, hyvä kreivi, tahtone häntä noin, ... noin kuin
hän tuossa on, viedä alttarin ääreen?

Appiani. No, tosiansa! Nyt minä sen vasta havaitsen... Ken voipi teitä
nähdäkään, Emilia, ja yhtenä tarkata pukuanne?... Ja miks ei niin,
niinkuin hän tuossa on?

Emilia. Ei, rakas kreivini, ei niin; ei ihan niin. Mutta ei paljo
koreampanakaan, ei paljon... Yks kaks, niin olen valmis!... Ei
mitäkään, ei niin mitäkään siitä koristuksesta, jonka teidän ylöllinen
korkeamielisyytenne minulle lahjoitti! Ei mitäkään, ei niin mitäkään,
ku vaan semmoiseen koristukseen on soveltuva!... Minä voisin vihata
sitä, tätä koristusta, ellei se olisi teidän antamanne... Sillä
kolmasti olen siitä unta nähnyt...

Klaudia. No, siitähän minä en tiedä mitäkään.

Emilia. Ikään kuin olisin sitä koristusta kantanut, ja kuin yht'äkkiä
olisi jok'ainoa sen kallis kivi muuttunut helmeksi... Mutta helmet,
äitini, helmet merkitsevät kyyneleitä.

Klaudia. Lapseni! Merkitys on uneksivampi, kuin uni... Etkös alusta
alkaen ole enemmin pitänyt helmistä, kuin kivistä?...

Emilia. Kyllä, äitini, kyllä niin...

Appiani (miettien ja ala-kuloisena). Merkitsevät kyyneleitä ...
merkitsevät kyyneleitä!

Emilia. Kuinka? Käykö se teistä ihmeeksi? Teistä?

Appiani. Totta niin; minua hävettäisi... Kuin mieli on kerran taipunut
murhe-kuvituksiin...

Emilia. Ja miksi sen pitää niin oleman? Ja mitä luulette te minun
arvelleeni?... Mitä kannoin minä, miltä näytin minä, minuun ensi ...
kerran mielistyessänne?... Muistatteko sen vielä?

Appiani. Josko vielä muistan? Minä en näe teitä mielessäni koskaan
muutoin, kuin niin; ja näen teidät niin, jos en niin teitä näkisikään.

Emilia. Siis, sama pukuni, samaa näköä, samaa kuosia; heikalehtava ja
irrallinen...

Appiani. Oivallinen!

Emilia. Entäpä tukka...

Appiani. Omassa mustan-ruskeassa kiillossansa; luonnon lyömissä
kiemuroissaan...

Emilia. Ja kukkaiset niissä! Oikein! oikein!... Hiukan vaan malttia, ja
minä seison semmoisena tuossa edessänne!


Kahdeksas kohtaus.

    Kreivi Appiani. Klaudia Galotti.

Appiani (katsoen hänen perästänsä alla silmin). Helmet merkitsevät
kyyneleitä!... Hiukan vaan malttia!... Jaa, jos aika vaan olisi
ulkonamme... Jos minuutti vaan viisarilla meissä ei voisi venyä
vuosiksi!...

Klaudia. Emilian miete, herra kreivi, oli niin nopea, kuin oikea. Te
olette tänä päivänä tavallista nulompi. Vielä vaan askele toivonne
periltä, ... katuisitteko, herra kreivi, sen olleen toivonne
tarkoituksen?

Appiani. Ah, äitini, ja te voisitte luulla tätä pojastanne?... Mutta,
se on tosi, minä olen tänä päivänä ihmeen synkeä ja suru-mielinen...
Vaan näette sen, armollinen rouva; olla vielä yhden askeleen periltä,
eli vielä ei lähtenytkään, on oikeittain yhtä ja samaa... Kaikki
mitä mä näen, kaikki mitä mä kuulen, kaikki mitä mä uneksin, saarnaa
minulle sitten eilen ja toisenki päivän tätä totuutta. Tämä yksi ajatus
kietoikse jokaiseen toiseen, jota sekä täydyn että tahdon ajatella...
Mikä on se? Sit' en ymmärrä...

Klaudia. Te huoletatte minua, herra kreivi...

Appiani. Toinen tulee sitte toisensa lisäksi!... Minä olen harmistunut;
harmistunut ystäviini, itseeni...

Klaudia. Mitenkä niin?

Appiani. Ystäväni vaativat ehdottomasti, että minun pitäisi ruhtinaalle
virkkaman sana naimisestani, ennen sen täytettyäni. He myödyttävät
kyllä, ei olevani siihen velka-pään; mutta kunnioituksen häntä kohtaan
vaativan sen niin... Ja minä olen ollut heikko kyllä heille sitä
lupaamaan. Ikään arvelin lähteä vielä hänen luoksensa.

Klaudia (ällistyen). Ruhtinaanko luo?


Yhdeksäs kohtaus.

    Entiset. Pirro, ja kohta jälemmä Marinelli.

Pirro. Armollinen rouva, markisi Marinelli seisahti portille ja kysyy
herra kreiviä.

Appiani. Minuako?

Pirro. Hän on tässä. (Aukaisee hänelle oven ja menee.)

Marinelli. Pyydän anteeksi, armollinen rouva... Herra kreivi, minä olin
kodissanne, ja sain tietää, teidän olevanne täällä. Minulla on erin
tärkeä asia teille... Armollinen rouva, minä pyydän vielä anteeksi; se
on tehty muutamassa hetkessä.

Klaudia. Joita en tahdo viivyttää. (Nyykähyttää päätänsä ja menee.)


Kymmenes kohtaus.

    Appiani. Marinelli.

Appiani. Noh, mitä nyt, herra?

Marinelli. Minä tulen hänen korkea-arvoisuutensa ruhtinaan luota.

Appiani. Mitä hänellä on käskettävää?

Marinelli. Minä olen ylpeä olemastani niin erinomaisen armon tuojana...
Ja ellei kreivi Appiani väkisen tahdo väärin tuntea minussa yhden
uskollisimmista ystävistänsä...

Appiani. Ilman esi-puheetta; jos mä tohdin pyytää.

Marinelli. Voinpa niinkin!... Ruhtinaan täytyy paikalta lähettää
Massan herttuan luokse asia-miehen naima-tuumissansa hänen tyttärensä
ruhtinattaren kanssa. Hän oli kauvan epäilyksissä, kenenkä siksi
määrätä. Viimein on hän päättäinnään, herra kreivi, lähettämään teidät.

Appiani. Minut?

Marinelli. Ja sen ... jos ystävyys tohtisi kehua ... ei ilman minun
esittämättäni...

Appiani. Totisesti, te panette minun pulaan kiitoksen tähden... En ole
ammoin aikoihin enään odottanut, että ruhtinas näkisi hyväksi minua
käyttää...

Marinelli. Minä olen vakuutettu, että se on vaan arvollisen tilaisuuden
puutteesta. Ja ellei tämäkään vielä olisi kyllä arvollinen semmoiselle
miehelle, kuin kreivi Appiani, niin on tosin ystävyyteni ollut liian
ajatoin.

Appiani. Ystävyys ja ystävyys, joka kolmantena sanana!... Kenenkä
kanssa minä sitte puhun? Markisi Marinellin ystävyyttä en olisi konsana
uneksinutkaan...

Marinelli. Minä myödytän tehneeni väärin, herra kreivi, kärsimättömästi
väärin, että olen teidän myöten-antamattanne tahtonut olla ystävänne...
Vaan, jospa niinki; mitä se tekee? Ruhtinaan armo, teille tarjottu
kunnia seisovat, enkä epäile teidän tavoittavanne niitä mielellänne.

Appiani (vähän mietittyänsä). Epäilemättä.

Marinelli. Noh, niin tulkaatte nyt.

Appiani. Minnekkä?

Marinelli. Dosalaan, ruhtinaan luokse... Kaikki on jo valmis; ja teidän
täytyy vielä tänä päivänä lähteä.

Appiani. Mitä sanotte?... Vieläkö tänä päivänä?

Marinelli. Parempi, vielä jos ihan tänä hetkenä, kuin seuraavana. Asia
on erin kiirehtivä.

Appiani. Tosiaanko?... Niin on mieleni paha, että täytyy luopuani siitä
kunniasta, jonka ruhtinas on minulle arvellut.

Marinelli. Kuinka?

Appiani. Minun ei käy tänä päivänä lähteminen; ... eikä
huomennakaan; ... eikä vielä yli-huomennakaan...

Marinelli. Te laskette leikkiä, herra kreivi.

Appiani. Niin teidänkö kanssanne?

Marinelli. Verrattomasti! Kuin pila koskee ruhtinaan, niin on se vielä
sitä hullumpi... Te ette voi siis?

Appiani. En, herra, en... Ja minä toivon itse ruhtinaan ottavan esteeni
hyväksi.

Marinelli. Sitä minä haluaisin kuulla.

Appiani. Ah, vähänen asia vaan!... Näette sen; minä aivon vielä tänä
päivänä ottaa itselleni vaimon.

Marinelli. Noh, entäpä sitte?

Appiani. Entä sitte? ... entä sitte?... Tuo kysymyksenne onkin ihmeen
arvelematoin.

Marinelli. On niitä esi-merkkiä, herra kreivi, että pitoja sopii
tuonnemma lykätä... En suinkaan luule siitä aina olevan morsiamelle
eli sulhaiselle etua. Asialla olkoon myötänään vastuksensakin. Mutta
kuitenkin, arvelen, että herran käsky...

Appiani. Herran käskykö?... Herran? Herra, jonka itse valitsemme siksi,
ei niin oikeastaan olekkaan meidän herramme. Sen myödytän, että teidän
tulisi osoittaa ruhtinaalle täydemmän kuuliaisuuden. Mutta ei minun.
Minä tulin hänen hoviinsa vapaa-tahtoisesti. Minä tahdoin kunnian
häntä palvella; mutta en orjanansa olla. Minä olen suuremman Herran
ala-valtias...

Marinelli. Suurempi tai pienempi: Herra on herra.

Appiani. Vieläpä minä teidän kanssanne tästä riitelemään. Lyhyesti,
sanokaa ruhtinaalle, mitä olette kuulleet: ... mieleni muka olevan
pahan, etten voi ottaa hänen armoansa hyväkseni, sen vuoksi, että mä
tänä päivänä päätän yhden liiton, joka on tekevä koko minun onneni.

Marinelli. Ettekö tahdo antaa hänen samalla tietää, kenenkä kanssa?

Appiani. Emilia Galotin.

Marinelli. Tämänkö talon tyttären?

Appiani. Tämän talon.

Marinelli. Hm! hm!

Appiani. Mikä mielenne?

Marinelli. Arvelisin, olevan siis sitä vähemmän estettä, viivyttää
vihkiäiset, kunnekka palajatte.

Appiani. Vihkiäiset? Ainoastaan vihkiäiset?

Marinelli. Hyvät vanhemmat eivät tuosta niin tarkkaa pitäne.

Appiani. Hyvät vanhemmat?

Marinelli. Ja jääpihän Emilia teidän varoillenne varmaan toki.

Appiani. Varmaan toki?... Te olette tuolla tokillanne ... toki koko
apina!

Marinelli. Minulleko niin, kreivi?

Appiani. Miks ei?

Marinelli. No taivas ja helvetti! Me tavataan toisemme.

Appiani. Pah! Äkäinen on apina; mutta...

Marinelli. Kuolema ja kadotus! Kreivi, minä vaadin hyvitystä.

Appiani. Se on tietty.

Marinelli. Ja ottaisin sen nyt kohdastaan: ... vaan en toki turmelle
tätä hellän sulhaisen ilo-päivää.

Appiani. Hento-sydämminen kappale! Ei toki! Ei toki! (Tarttuen hänen
käteensä.) Massaan en kaiketikaan anna tänä päivänä itseäni lähettää:
mutta kävelykseen teidän kanssanne on minulla aikaa jälellä...
Lähdetään! Lähdetään!

Marinelli (tempaisekse irti ja menee pois). Vaan malttakaahan, kreivi,
malttakaa!...


Yksitoistakymmenes kohtaus.

    Appiani. Klaudia Galotti.

Appiani. Mene, heittiö!... Haa! se teki hyvää. Vereni on tullut
kiehuksiin. Sekä tunnen itseni toisin ja paremmin.

Klaudia (kiireimmästi ja huolestuneena). Jumalan tähden! Herra
kreivi... Minä olen kuullut kiivaan riidan... Teidän kasvonne palavat.
Mikä on tapahtunut?

Appiani. Ei mitään, armollinen rouva, ei niin mitään. Kammari-herra
Marinelli on osoittanut minulle erin hyvän työn. Hän on vapauttanut
minun käymästä ruhtinaan luona.

Klaudia. Todellako?

Appiani. Me saatamme nyt sitä aikaisemmin lähteä. Minä menen
kiirehtämään väkeäni liikkeelle, ja tulen paikalla takaisin. Sillä
välin on Emiliakin valmistuva.

Klaudia. Voinko minä olla ihan huoletoin, herra kreivi?

Appiani. Ihan huoletoin, armollinen rouva.

(Rouva menee sisään ja hän pois.)




KOLMAS NÄYTÖS.


(Näytelmä-paikka, etu-sali ruhtinaan hovi-linnassa.)


Ensimäinen kohtaus.

    Ruhtinas. Marinelli.

Marinelli. Turhaan; ylpeästi halveksien hylkäsi hän tarjotun kunnian.

Ruhtinas. Ja se jääpi nyt sillensä? Se käypi siis toteen? Emilia on
siis vielä tänä päivänä oleva hänen?

Marinelli. Niinpä näköjänsä.

Ruhtinas. Minä odotin niin paljon hänen moni-mielisyydestänsä!...
Kuka-ties, kuinka typerästi lienette asian toimittaneet... Kuin tyhmän
neuvo kerran on hyvä, niin tulee viisaan panna se toimeen. Se olisi
minun pitänyt muistaa.

Marinelli. Kas noin olen muka hyvästi palkittu!

Ruhtinas. Ja minkä-tähden palkittu?

Marinelli. Että mä tahdoin yksin henkeni uskaltaa sen edestä...
Nähtyäni, ei toden eikä pilkan voivan taivuttaa kreiviä pitämään
rakkauttansa kunniata halvempana, koin häntä yllyttää riitautumaan.
Sanoin hänelle asioita, joista hän vimmastui. Hän mätti loukkauksia
minua kohtaan: ja minä vaadin hyvitystä, ... ja vaadin sitä heti
paikalla... Arvelin muka näin: Taikka hän minun, taikka minä hänen.
Minä hänen: niin on kenttä kokonansa meidän. Eli hän minun: noh, josko
niinki; niin täytyy hänen paeta, ja ruhtinas voittaa ainakin aikaa.

Ruhtinas. Ja sen te olisitte tehneet, Marinelli?

Marinelli. Haa! pitäisihän tuon jo edeltä-päinki tietää, jos ollaan
niin tyhmästi valmiit uhraamaan itsensä suurien edestä ... pitäisihän
tuon edeltä-päinki tietää, kuinka kiitolliset he tulevat olemaan...

Ruhtinas. Entä kreivi? Hän on tunnettu ei antavan kahdesti sanoa
mitäkään itsellensä.

Marinelli. Miten milloinki sattuu, epäilemättä... Kenpä voi häntä siitä
moittia?... Hän vastasi, tänä päivänä hänellä olevan jotaki vielä toki
tärkeämpätä tehtävää, kuin minun kanssani kauloansa katkaista. Ja sitte
määräsi hän yhtymys-päivän viikolle jälkeen häiden.

Ruhtinas. Emilia Galotin kanssa! Se ajatus tekee minun hulluksi!...
Sitten heititte asian sillensä ja menitte tiehenne: ja tulette ja
kehutte, uskaltaneenne henkenne minun edestäni; uhranneenne itsenne
minulle...

Marinelli. Mutta mitä tahdotte sitten, armollinen herra, jota minun
vielä olisi pitänyt tehdä?

Ruhtinas. Vielä tehdä?... Ikään kuin hän olisi jotaki tehnyt!

Marinelli. Ja antakaapas kuulla, armollinen herra, mitä itse olette
toimittaneet edestänne... Te onnistuitte saada häntä puhutella
kirkossa. Mitä väli-puhetta olette keskenänne pitäneet?

Ruhtinas (pilkaten). Uteliaisuutenne mieliksi!... Jota minun nyt
täytynee tyydyttää... Ah, kaikki kävi toivoni jälkeen... Nyt ette
tarvitse enään vaivata itseänne, liian avulias ystäväni! Hän tuli
enemmän kuin puoli-väliin toivoani vastaan. Enkä olisi tarvinnut, kuin
kohdastaan ottaa hänen mukaani. (Kylmästi ja käskein.) Nyt tiedätte,
mitä tahdoitte; ... ja saatte mennä!

Marinelli. Ja saatte mennä!... Jaa, jaa; se se on aina virren loppu!
ja samoitte, jos niinkin olisi, että mä vielä tahtoisin koetella
mahdotointa... Mahdotointa, sanoin minä?... Niin mahdotointa tuo
nyt kyllä ei olisi; mutta uskaliasta... Jos morsian kerran olisi
vastassamme, niin takaan, häistä ei tulevan mitäkään...

Ruhtinas. Hoo! mitä kaikkia se mies lupaa toimittaa! Nyt minun
pitäisi vaan vielä antaman hänelle osa-kunta hovi-vartioitani, ja hän
sen kanssa asettuisi maantien varrelle väijymään, ja karkaisi itse
viisikymmentenä vaunuin päälle, ja tempaisi sieltä naisen, jonka hän
voittoriemussa toisi minulle...

Marinelli. On semmoista ennenkin tapahtunut, että tyttö on viety
väkisen, vaikka se ei ole näyttänyt väkisen-viemiseltä.

Ruhtinas. Jos voisitte sen tehdä, niin ette ensin niin kauvan siitä
jaaritteleisi.

Marinelli. Mutta ei ole takaamista, mitenkä onnistuisi. Siinä voisi
turmiaki tapahtua...

Ruhtinas. Ja se olisi muka minun tapani, antaa ihmisten vastata
asioista, joille eivät mitäkään voi!

Marinelli. Noh menköön sitten, armollinen herra... (Kuuluu loitolta
pyssyn laukaus.) Haa! mikäs se oli?... Kuulinko oikein?... Ettekö teki
kuulleet, armollinen herra, ammuttavan?... Ja vielä taas kerran!

Ruhtinas. Mikä se on? Mitä se merkitsee?

Marinelli. Mitäs luulette?... Mitähän jos olisin toimeliaampi, kuin
uskotte?

Ruhtinas. Toimeliaampi?... Niin sanokaa nyt...

Marinelli. Lyhyesti: josta olen puhunut, se tapahtuu.

Ruhtinas. Onko se mahdollista?

Marinelli. Elkää vaan unhottako, ruhtinas, mitä taannoin minulle
vakuutitte... Minulla on taas teidän sananne...

Ruhtinas. Mutta varustukset ovat kuitenki niin...

Marinelli. Kuin ne konsana olla taitavat!... Niiden täytäntä on uskottu
miehille, joihin voin lujasti luottaa. Tie kulkee ihan eläin-tarhan
laipioitse. Siinä on yhden osan pitänyt karata vaunuihin käsin, ikään
kuin ryöstääksensä sitä; ja toisen osan, jossa on muu'an palvelijani,
töydätä elikko-tarhasta ulos, ikään kuin hädästyneiden avuksi. Tappelun
alla, kuhun kumpiki puoli on näyn vuoksi joutunut, pitää palvelijani
temmata Emilia pois, tahtovinaan häntä muka pelastaa, ja tuoda hänet
elikko-tarhan kautta linnaan... Niin on väli-puhe... Mitäs nyt sanotte,
ruhtinas?

Ruhtinas. Te hämmästytätte minua erin-omaisella tavalla... Ja eräs
pelko tulee päälleni ... (Marinelli astuu ikkunan ääreen.) Mitä te
katsotte?

Marinelli. Tuolla-päin se pitäisi olla!... Oikein! ... ja yksi naamari
tulee jo nelistäen oikonansa laipion ympäri; ... epäilemättä asian
päätyntöä minulle kertomaan... Menkää pois, armollinen herra.

Ruhtinas. Ah, Marinelli...

Marinelli. Noh? Eikö tosi, nyt olen tehnyt taas liian paljon; ja tätä
ennen liian vähäisen?

Ruhtinas. Ei niin. Mutta, kaikki näin ollen, en ymmärrä...

Marinelli. Ymmärrä?... Parempi kaikki kerrassaan!... Menkää nyt
joutuisaan pois... Naamarin ei pidä saaman teitä nähdä. (Ruhtinas
menee.)


Toinen kohtaus.

    Marinelli, ja kohta jälestänsä Angelo.

Marinelli (joka taas menee ikkunan luo). Tuolla ajavat vaunut
hiljakseen takaisin kaupunkiin päin... Niin hiljakseen? Ja kummallakin
ovella palvelija?... Se on merkki, joka ei ole mieleeni: että kavallus
muka on puoleksi vaan onnistunut; ... että haavoitettua kuletetaan
verkallensa takaisin, ... eikä kuollutta ketäkään... Naamari astuu
alas... Se on Angelo itse. Tuo tyhmän-rohkea!... Sepäs täällä tuntee
salatiet... Hän viittaisee minulle. Mahtaa muka olla varma asiastaan...
Haa, herra kreivi, joka ette tahtoneet Massaan, ja nyt täydytte vielä
etemmä!... Ken opetti teidät niin tuntemaan apinoita? (Mennen oveen
päin.) Kyllä ne tosiaan ovat äkäiset... Noh Angelo?

Angelo (paljastaen kasvonsa). Olkaa varoillanne, herra kammari-herra!
Hän pitäisi tuotaman tuossa paikkaa.

Marinelli. Ja mitenkä muutoin kävi?

Angelo. Luullakseni, hyvin hyvästi.

Marinelli. Kuinka on kreivin kanssa?

Angelo. Tahdostanne! Ompahan!... Mutta hän on mahtanut saada vihiä
tästä. Sillä hän ei ollut ihan varustamatoin.

Marinelli. Sano väleen, mitä on sanomista! Onko hän kuollut?

Angelo. Minun on sääli sitä kelpo herraa.

Marinelli. No tuossa on hellän sydämmes tähden! (Antaa hänelle kukkaron
kultaa.)

Angelo. Entäpä vielä urhakka Nikolonikin! joka kanssa on saanut maksaa
kylvyn.

Marinelli. Vai niin? Tappio kummallaki puolen?

Angelo. Olisin valmis itkemään sen rehellisen pojan tähden! vaikka
hänen kuolemansa on jo neljänneksellä parantanut tämän (punniten
kukkaroa kädessään). Sillä minä olen hänen perillisensä; koska olen
kostanut hänen edestänsä. Se on niin meidän lakimme; asia, niin hyvä,
luullakseni, kuin konsana lie tuumittu uskollisuuden ja ystävyyden
tähden. Tämä Nikolo, herra kammari-herra...

Marinelli. Ole nyt tuosta Nikolostasi!... Mutta kreivi, kreivi...

Angelo. Sen tuli! Kreivi oli kovasti kouristanut häntä. Sen tähden
rupesin taas minäki kreivihin käsin!... Hän kaatui; ja joskin hän vielä
hengissä tuli vaunuihin takaisin, niin takaan, hänen ei tulevan sieltä
hengissä ulos.

Marinelli. Kuinhan se vaan olisi varma, Angelo.

Angelo. Minä tahdon menettää tuttavuutenne, ellei se ole varma!... Onko
teillä mitään vielä käskemistä? sillä tieni on pisimmiä: aivomme muka
tän'iltana vielä rajan ylitse.

Marinelli. Niin mene sitte.

Angelo. Ja jos toiste mihin tarvitaan, herra kammari-herra, ... te
tiedätte, missä minua kysytään. Mitä toinen uskoo voivansa, ei taida
taika olla minullenkaan. Ja minä olen huokeampi, kuin kukaan toinen.
(Menee.)

Marinelli. Hyvä se!... Mutta ei kuitenkaan niin aivan hyvä... Hyi,
Angelo! ollakseen semmoinen saituri! Kylläpä hänki vielä olisi
ansainnut yhden laukauksen... Ja miten eikö hänen nyt täytyne kitua
tuon kreivi-poloisen!... Hyi, Angelo! se on toimittaa ammattinsa
erin julmasti ja pilata työnsä. Mutta siitä ei saa ruhtinas vielä
mitäkään tietää. Hänen pitää ensin itse oivaltaman, kuinka hyödyllinen
tämä kuolema on hänelle... Tämä kuolema!... Mitä min' en antaisi
visseydestä!...


Kolmas kohtaus.

    Ruhtinas. Marinelli.

Ruhtinas. Tuolla tulee Emilia lehto-kujaa myöten ylös. Hän kiitää
palvelijan edellä. Pelko näyttää siivittävän hänen jalkansa. Hän ei
mahda vielä mitäkään varoa. Hän luulee vaan pelastaman itsensä rosvojen
käsistä. Mutta kuinka kauvan voi se kestää?

Marinelli. Niin on hän nyt ensinnäki meidän vakassamme.

Ruhtinas. Ja eiköhän äitinsä etsine häntä ylös? Eikö kreivi tulle hänen
jälestänsä? Mitenkäs sitte kanssamme? Kutenka saatan minä hänen salata
heiltä?

Marinelli. Kaikkeen täytit en tosiaan vielä tiedä mitä vastata. Mutta
meidän tulee katsoa. Malttakaa, armollinen herra. Ensimäinen askel oli
kumminkin otettava...

Ruhtinas. Miksikä? jos meidän täytyy ottaa se takaisin.

Marinelli. Kenties emme tarvitse... Niitä on tuhansia seikkoja,
joihinka vielä voi perustaida. Ja unhotatteko sen erin-omaisimman?

Ruhtinas. Mitä voin minä unhottaa, jota en ole tarkasti vielä
miettinyt?... Se erin-omaisin? Mikä se on?

Marinelli. Sukkeluus miellytessä, taivuttaa, ... joka ruhtinaalta, ku
rakastaa, ei ikänänsä puutu.

Ruhtinas. Eikö ikänänsä puutu? Paitsi koska hän sitä juuri tärkeimmin
tarvitsisi... Minä olen jo tänä päivänä tehnyt huonon kokeen tästä
sukkeluudestani. Kaikilla liehityksillä ja vakuutuksilla en voinut
kiskoa hänestä niin sanaakaan ulos. Kieletöinnä, äimistyksissä ja
vapisten seisoi hän siinä, kuten rikkoja, kuullessa kuolema-tuomionsa.
Hänen tuskansa tarttui minuun, minä vapisin kanssa, ja lopetin
pyytämällä anteeksi. Tuskinpa uskallan häntä uudestaan puhutella...
Ainaki sisälle tullessansa en tohdi olla saapuvilla. Teidän, Marinelli,
täytyy ottaa hänet vastaan. Minä tahdon tässä likisällä kuunnella,
kuinka käypi, ja tulla enemmin toinnuttuani.


Neljäs kohtaus.

    Marinelli, ja kohta jälestä hänen palvelijansa Battista Emilian kanssa.

Marinelli. Jos Emilia vaan ei itse lie nähnyt hänen kaatuvan... Ja sitä
hän toki ei ole mahtanut, koska hän niin on lennättänyt... Hän tulee.
En minäkään tahdo olla ensimäinen, mikä täällä hänen silmäänsä pistää.
(Vetäikse salin nurkkaan.)

Battista. Astukaa vaan tänne sisään, armollinen ryökkynä.

Emilia (hengästyneenä). Ah!... Ah!... Minä kiitän sinua, ystäväni; ...
minä kiitän sinua... Mutta, hyvä Jumala! missä minä olen?... Ja näin
ihan yksinäni? Mihinkä äitini jäi? Mitenkä kreivi jäi?... Tottahan ne
tulevat perästä? kanta-päissäni perästä?

Battista. Luullakseni.

Emilia. Hän luulee? Hän ei tiedä? Hän ei nähnyt heitä?... Eikös ammuttu
ihan takanamme?...

Battista. Ammuttuko?... Sepäs olisi!...

Emilia. Aivan varmaan! Ja on sattunut kreiviin, elikkä äitiini...

Battista. Minä lähden paikalla heidän peräänsä.

Emilia. Ei ilman minutta... Minä tahdon kanssa; minun täytyy kanssa:
tule ystäväni!

Marinelli (äkisti astuen edes ja tulevinaan vasta sisään). Ah,
armollinen ryökkynä! Mikä onnettomuus, eli pikemmin, mikä onni, ...
mikä onnellinen onnettomuus tuottaa meille kunnian...

Emilia (ällistyen). Kuinka? Te täällä, herra?... Minä olenen siis
teidän luonanne?... Suokaa anteeksi, herra kammari-herra. Me olemme
vähäisen matkaa tästä joutuneet rosvojen käsiin. Siinä tulivat hyvät
ihmiset avuksemme; ja tämä rehellinen mies nosti minun vaunuista ulos
ja toi minun tänne... Mutta minä kauhistun nähdä olevani yksinäni
pelastetun. Äitini on vielä vaarassa. Takanamme yksinpä ammuttiinki.
Hän on kukaties kuollut; ... ja minä elän?... Suokaa anteeksi. Minun
täytyy pois. Minun täytyy uudestaan sinne, ... johon olisi pitänyt
kohdasteen jäämäni.

Marinelli. Rauhoittukaa, armollinen ryökkynä! Kaikki on hyvin; teidän
pitää paikalla oleman niiden, niiden rakastettujen luona, joidenka
tähden te tunnette niin sydämmellisen vapistuksen... Sillä välin,
Battista, mene, juokse: kenties ne eivät tiedä, missä ryökkynä on. Ne
saattavat kukaties etsiä häntä jossaki tarhaston ravintolassa. Tuo ne
viipymättä tänne. (Battista menee.)

Emilia. Tosiaanko? Ovatko he kaikki jo vaaratta? eikö heille ole
mitäkään sattunut?... Ah, mikä kauhistuksen päivä eikö tämä päivä ole
minulle!... Mutta minun ei pitänyt tänne jäämän; minun piti rientämän
heitä vastaan...

Marinelli. Miksikä niin, armollinen ryökkynä? Te olette paitsi sitä jo
hengästynyt ja väsynyt. Virkistäikää pikemmin, ja olkaa hyvä ja menkää
johon-kuhun kammariin, jossa on mukavampi ollanne... Minä lyön vedon,
että ruhtinas on jo itse teidän kalliin, kunnioitettavan äitinne luona,
ja tuopi hänen tyköönne.

Emilia. Ken sanoitte?

Marinelli. Armollinen ruhtinaamme itse.

Emilia (lopen hämmästyneenä). Ruhtinas?

Marinelli. Hän lensi, heti tiedon saatuansa, heille avuksi... Hän
on julman vihoissaan, että semmoinen rikos on, niin sanoakseni,
julettu tehdä niin likellä häntä, hänen silmäinsä alla. Hän ajattaa
pahantekijöitä takaa, ja he tulevat, saatuina vaan kiini, ankarasti
rangaistaviksi.

Emilia. Ruhtinas!... Missä minä sitten olen?

Marinelli. Dosalassa, ruhtinaan huvi-linnassa.

Emilia. Mikä sattumus!... Ja te luulette hänen kohta itsensä saattavan
tulla näkyviin?... Mutta kumminkin äitini seurassa?

Marinelli. Tässäpä hän onki jo.


Viides kohtaus.

    Ruhtinas. Emilia. Marinelli.

Ruhtinas. Missä on hän? Missä?... Me etsimme teitä, ihanin ryökkynä,
yltä-ylitse: ... te voitte toki hyvin?... Noh, sitten on kaikki hyvä!
Kreivi, teidän äitinne...

Emilia. Ah, armollinen herra! missä ovat he? Missä on äitini?

Ruhtinas. Ei kaukana; tässä ihan läheltä.

Emilia. Hyvä jumala! missä tilassa tavannen toisen eli toisen
heistä! ... sillä te salaatte minulta, armollinen herra ... minä näen
sen, te salaatte minulta...

Ruhtinas. Ei toki, armas ryökkynä... Pankaatte käsi käteeni ja
seuratkaa minua turvallisesti.

Emilia (epäillen). Mutta jos ei mitäkään ole tapahtunut heille ...
jos minun aaveeni pettävät: ... minkä-tähden he eivät jo ole täällä?
Minkä-tähden he eivät tulleet jo teidän kanssanne, armollinen herra?

Ruhtinas. Niin joutukaa nyt, ryökkynäni, nähdäksenne kaikkien näiden
hirmu-kuvien kerrassaan katoavan...

Emilia. Mitä minun pitää tekemän? (Vääntäen käsiänsä.)

Ruhtinas. Kuinka, ryökkynäni? Luulisitteko muka mitäkään pahaa
minusta?...

Emilia (langeten hänen eteensä). Jalkainne juuressa, armollisin herra...

Ruhtinas (nostaen hänen ylös). Minä olen kauhean häpeissäni... Jaa,
Emilia, minä ansaitsen tämän äänettömän nuhteen... Minun käytöstäni
tän'aamuna ei sovi puolustaa; ... heittää nuhtelematta korkeittain.
Antakaa minun heikkouteni anteeksi. Minun ei olisi pitänyt häiritsemän
teitä tunnustuksella, josta en voi odottaa mitäkään etua. Sainki sen
kielettömän hämmästyksen kautta, jolla te sitä kuuntelitte, kylläisen
rangaistukseni... Ja jos mä voisin jo tätä sattumusta, joka vielä
kerran, ennen koko toivoni kadottua ikuisesti, vielä kerran tuottaa
mulle onnen teitä nähdä ja puhutella; jos mä voisin jo tätä sattumusta
pitää suosiollisena viittauksena, ... pitää sitä ihmeellisenä ansaitun
rangaistukseni viivykkeenä, tohtiakseni vielä kerran rukoilla armoa;
niin tahdon minä kuitenkin... Elkää vapisko, ryökkynäni ... yksin ja
ainoasti teidän silmistänne riippua. Ei yhdenkään sanan, ei huokauksen
pidä mieltänne pakoittaman... Elköön vaan epä-luulonne minua loukatko.
Elkää vaan hetkeäkään epäilkö siitä äärettömästä vallasta, joka teillä
on ylitseni. Elköön vaan koskaan juohtuko mieleenne, että tarvitsisitte
toisen turvaa minua vastaan... Ja tulkaa nyt, ryökkynäni, tulkaa sinne,
kussa odottavat teitä ihanteet, joita enemmin hyveksinette. (Hän vie
hänen, ei ilman vasta-rinnatta pois.) Seuratkaa meitä, Marinelli...

Marinelli. Seuratkaa meitä, ... se taitaa sanoa: elkää seuratko
meitä!... Mitäpäs minäkin heitä seuraamaan? Koettakoon hän nyt, mitä
kahden kesken on saapa hänen kanssansa aikoihin... Kaikki, mitä minun
tulee tehdä, on ... estää ketäkään heitä häiritsemästä. Kreivin,
toivoisin, tosin ei kykenevän mihinkään. Mutta äiti, äiti! Sehän olisi
sangen ihmeellistä, jos hän niin huoletoinna olisi vetäinnään pois,
sekä heittänyt tyttärensä omiin turviinsa... Noh, Battista? mikä hätänä?


Kuudes kohtaus.

    Battista. Marinelli.

Battista (kiiruisammin). Äitinsä, herra kammari-herra...

Marinelli. Johan sen arvasin!... Missä on hän?

Battista. Ellette häntä estä, niin on hän tänä hetkenä täällä. En
aikonut ensinkään häntä etsiä, kuten näyn vuoksi käskitte: kuin jo
kaukaa kuulin hänen parkunsa. Hän on tyttärensä jälillä, ja elleipä ...
koko kavalluksemme! Kaikki, mitä näillä yksinäisillä seuduin ihmisiä
on, ovat keräytyneet hänen ympärillensä, ja jokainen tahtoo olla hänen
tien-osoittajanansa; jos lie jo sanottu hänelle, ruhtinaan olevan
täällä, teidän olevan täällä, sitä en tiedä... Mitä aivotte tehdä?

Marinelli. Annappas!... (Miettii.) Häntä ei laskea sisälle, kuin tietää
tyttärensä olevan täällä?... Se ei käy laatuun... Kyllä kaiketi hän on
tekevä suuret silmät, nähdessä suden karitsan luona... Silmät? Se tuo
vielä menettäisi. Mutta armahda Jumala meidän korviamme!... Noh, mitäpä
siitä? parainkin keuhko tyhjennäikse; jopa vaimoinenkin. Ne herkiävät
kaikki parkumasta, kuin eivät enään jaksa... Entäpä vielä, se on kerran
kumminkin äiti, joka meidän täytyy saada puolellemme... Ja jos oikein
tunnen äitit: ... niin useampi, heistä mielisteleiksen olemastansa
vähän kuin anoppina ruhtinaalle... Anna hänen tulla, Battista, anna
hänen tulla!

Battista. Kuulkaapas! kuuletteko?

Klaudia Galotti (jo sisällä). Emilia! Emilia! Lapseni, missä olet?

Marinelli. Mene, Battista, ja koe vaan karkoittaa hänen kärkästä
saattoansa.


Seitsemäs kohtaus.

    Klaudia Galotti. Battista. Marinelli.

Klaudia (asetaksen oven suuhun, kuin Battista tahtoo mennä). Haa! tuo
se nosti hänen vaunuista! Tuo se vei hänen pois! Minä tunnen sinun.
Missä on hän? Puhu, onnetoin!

Battista. Tuossako on kiitokseni?

Klaudia. O, jos kiitoksen ansainnet: (lauhkeammin) niin anna anteeksi,
rehellinen mies!... Missä on hän?... Elkää antako minun kauvemmin häntä
kaivata. Missä on hän?

Battista. O, teidän armonne, hän ei voisi itse autuuden sylissä olla
paremmin säilyksissä... Herrani tässä on viepä teidän armonne hänen
luoksensa. (Vasten muuta väkeä, joka tungeksen edes.) Takaisin sieltä!
Te!


Kahdeksas kohtaus.

    Klaudia Galotti. Marinelli.

Klaudia. Herrasi? (Keksii Marinellin, ja ampaisekse takaisin.) Haa!...
Tämäkö sun herrasi?... Tekö täällä, herra? Ja tyttäreni täällä? Ja te,
te veisitte minut hänen luoksensa?

Marinelli. Hyvin mielelläni, armollinen rouva.

Klaudia. Malttakaa!... Ikään juohtuu mieleeni... Tehän se olitte ...
eikö niin? ... joka tän'aamuna kävitte kodissani kreivin puheella?
jonka kanssa heitin hänen yksinään? jonka kanssa hän riitautui?

Marinelli. Riitautui?... Jota en muka tietäisi: vähä-pätöinen väitös
valtio-asioissa vaan...

Klaudia. Ja nimenne on Marinelli?

Marinelli. Markisi Marinelli.

Klaudia. Se on siis oikein... Mutta kuulkaapas, herra markisi ...
Marinellia ... nimeä Marinelli ... seurasi kirous... Ei toki, ett'en
panetteleisi tätä jaloa miestä! ... ei seurannut kirous ... kirouksen
ajattelen minä lisäksi... Nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen
sana.

Marinelli. Kuolevan kreivin? Kreivi Appianinko?... Te kuulette,
armollinen rouva, mikä minua kummallisessa puheessanne enimmin
hämmästyttää... Kuolevan kreivin?... Mitä muutoin tahdotte sanoa, sitä
en ymmärrä.

Klaudia (purevasti ja verkkaiseen). Nimi Marinelli oli kuolevan
kreivin viimeinen sana!... Ymmärrättekö nyt?... En minäkään sitä
ensin ymmärtänyt: ehkä niin outo-äänisesti sanottu ... niin
outo-äänisesti!... Minä kuulen sen vielä! Missä aistini olivat,
etteivät paikalla älynneet tätä ääntä?

Marinelli. Entäpä sitten, armollinen rouva? ... Minä olin jo entuudesta
kreivin ystävä; hänen uskollisin ystävänsä. Sen-tähden, jos hän vielä
kuolemassa minua nimitti...

Klaudia. Tälläkö äänellä?... En osaa sitä mukailla; en osaa sitä
selittää: mutta se sisälsi kaikki! kaikki!... Mitä? Rosvojako olisivat
olleet, jotka päällemme karkasivat?... Murha-miehiä ne olivat;
ostetuita murha-miehiä!... Ja Marinelli, Marinelli oli kuolevan kreivin
viimeinen sana! Niin outo-äänisesti!

Marinelli. Niin outo-äänisesti?... Onko tuota konsana kuultu, että
rehellisen miehen syytös perustetaan hätä-tilassa havaitulle äänelle?

Klaudia. Haa, voisinko vaan viedä oikeuden eteen tämän äänen!... Mutta,
voi minua! Tuon tähden unhotan tyttäreni... Missä on hän?... Kuinka?
joko hänki kuollut?... Mitä tyttäreni siihen voi, että Appiani oli
vihamiehesi?

Marinelli. Annan mä anteeksi hädästyneelle äitille... Tulkaa,
armollinen rouva... Tyttärenne on täällä liki-huoneessa: ja on,
toivoakseni, jo täydesti tointunut säikähdyksestänsä. Hellimmällä
huolella on ruhtinas itse häntä hemmoitellut...

Klaudia. Ken? Ken itse?

Marinelli. Ruhtinas.

Klaudia. Ruhtinas?... Sanokaa totta, ruhtinasko?... Meidän ruhtinas?

Marinelli. Kenkäs muutoin?

Klaudia. No sitten!... Minä onnetoin äiti!... Ja hänen isänsä! hänen
isänsä!... Hän on kiroova hänen syntymä-päivänsä. Hän on kiroova minun.

Marinelli. Jumalan tähden, armollinen rouva! mikä nyt pisti mieleenne?

Klaudia. Se on selvä!... Eikö ole?... Tänä päivänä temppelissä!
kaikkein puhtahimman kasvojen edessä! iankaikkisen likimmässä
lähestössä! ... alkoi tämä konnuus; siellä se puhkesi ulos! (Marinellia
kohden.) Haa, murha-mies! sydämmetöin, katala murha-mies! Et uljas
kyllä, murhaamaan omalla kädelläsi; mutta kelvotoin kyllä murhaamaan
mieliksi vieraan himon! ... antamaan murhata!... Kaikkien murha-miesten
hylkiö!... Mitä rehellisiä murhaajoita on, ei pidä suvaitseman sinua
parissansa! Sinua! Sinua!... Sillä miks' en voisi yhdellä ainoalla
sanalla silmihis oksentaa koko sappeni, koko kuolani?... Sinua! Sinua!
parittaja!

Marinelli. Te houreksitte, hyvä rouva... Mutta hillitkää edes
raivo-parkunne, ja muistakaa, missä olette.

Klaudia. Missäkö olen? Muistaa, missä olen?... Mitä jalopeura, jolta
pennut temmataan, huolii siitä, kenenkä metsässä hän kiljuu?

Emilia (sisäpuolella). Haa, äitini! Minä kuulen äitini!

Klaudia. Hänen äänensä? Se on hän! Hän on kuullut minun; hän on kuullut
minun. Ja minä en huutaisi?... Missä olet, lapseni? Minä tulen, minä
tulen! (Töytäisee huoneesen ja Marinelli perästä).




NELJÄS NÄYTÖS.


(Entinen näytelmä-paikka.)


Ensimäinen kohtaus.

    Ruhtinas. Marinelli.

Ruhtinas (tulevinaan huoneesta Emilian luota). Tulkaa, Marinelli! Minun
täytyy, vähän toinnuttuani, teiltä saada valoa asiassa.

Marinelli. O, sitä äitillistä raivoa! Ha! ha! ha!

Ruhtinas. Te nauratte?

Marinelli. Jos olisitte nähneet, kuinka huimasti tuo äiti riehasteli
täällä, täällä salissa... Kuulittehan te hänen parkuvan! ... ja kuinka
eikö hän masentunut kohta nähtyänsä teidän ... Ha! ha!... Senhän
minä kyllä tiedän, ettei yksikään äiti revi silmiä ruhtinaan päästä
sen-tähden, että hän katsoo hänen tyttärensä ihanaksi.

Ruhtinas. Te olette huono tarkastaja!... Tytär töytäsi hermotoinna
äitinsä syliin. Sen-tähden äiti unhotti vimmansa: ei minun tähteni.
Tytärtänsä helli hän, ei minua, koska hän ei sanonut sitä kovemmin,
ei selvemmin, ... jota pikemmin tahdon, ett'en itse olisi kuullut, en
ymmärtänyt.

Marinelli. Mitä, armollinen herra?

Ruhtinas. Miksikä teeskennellä?... Ulos sen kanssa. Onko se tosi? vai
eikö se ole tosi?

Marinelli. Ja vaikkapa olisikin!

Ruhtinas. Vaikkapa olisikin?... Se on siis?... Hän on kuollut?
kuollut?... (Uhaten.) Marinelli! Marinelli!

Marinelli. Noh?

Ruhtinas. Totta Jumal' avita! vanhurskas Jumal' avita! Minä olen
viatoin tähän vereen... Jos olisitte ennen sanoneet minulle, sen
maksavan kreivin hengen... Ei, ei! joskin oma henkeni meni!

Marinelli. Jos olisin ennen sanonut teille?... Ikään kuin hänen
kuolemansa olisi ollut tuumissani! Min' olin hellimmästi penännyt
Angeloa varomaan, ett'ei kenellenkään vahinkoa sattuisi. Se olisi
mennytkin ilman mitäkään väkivallatta, ellei kreivi olisi ensiksi
ruvennut. Hän ampui sillä kerralla yhden kuoliaksi.

Ruhtinas. Tosiaanki; hänen olisi muka pitänyt ymmärtää leikkiä!

Marinelli. Että Angelo sitte vimmastui ja kosti toverinsa kuoleman...

Ruhtinas. Ihan; se on aivan luonnollista!

Marinelli. Minä olen kyllä torunut häntä siitä.

Ruhtinas. Torunut? Kuinka ystävällisesti!... Varoittakaa häntä
antamasta tavata itsensä minun piiri-kunnassani. Minun torani ei
taitaisi olla yhtä ystävällinen.

Marinelli. Hyvin hyvästi!... Minä ja Angelo; aikomus ja sattumus:
kaikki on yhtä. Tosin oli edeltä-päin ehdoteltu, tosin oli edeltä-päin
luvattu, ettei mikään niistä turmista, jotka siinä tapahtua voisivat,
luettaisi minun syykseni...

Ruhtinas. Jotka siinä tapahtua ... voisivat, sanotte? vaiko täytyivät?

Marinelli. Aina parempi!... Mutta armollinen herra, ... ennen suorasti
sanottuanne, minä miehenä minua pidätte ... niin yksi ainoa esitys!
Kreivin kuolema on minulle ei mitäkään vähempi, kuin vähä-pätöinen.
Minä olin manannut hänen ulos; hän oli velka-pää antamaan hyvityksen;
hän on sen antamatta mennyt manalaan; ja minun kunniani jääpi
sorretuksi. Olkoon niin, että minä, asian toisin ollen, ansaitsisinki
sen ylön-katseen, jolla te minua kohtelette: mutta jokohan tässäki
kohdassa?... (Rupeevinansa kiivaaksi.) Joka sen voi minusta ajatella!...

Ruhtinas (myöntäen). No hyvä, no hyvä...

Marinelli. Että hän vielä eläisi! Ah, että hän vielä eläisi! Kaikki,
kaikki maa-ilmassa tahtoisin siitä menettää... (Pistävästi.) Yksin
ruhtinaani armon, ... tämän verrattoman, ei konsana kadotettavan
armon ... tahtoisin siitä menettää!

Ruhtinas. Kyllä ymmärrän... No hyvä, no hyvä. Hänen kuolemansa oli
sattumus, paljas sattumus. Te vakuutatte sen; ja minä, minä uskon
sen... Mutta kukas vielä? Jokohan äitikin? Jokohan Emilia?... Jokohan
maa-ilmakin?

Marinelli (kylmästi). Tuskinpa.

Ruhtinas. Ja ellei sitä uskota, mitä sitten uskotaan? ...Te kohautatte
olka-päitä? ... Angelotanne pidetään koneena, ja minua vaikuttimena...

Marinelli (vielä kylmemmästi). Nähtävästi kyllä.

Ruhtinas. Minua! minua itseäni!... Eli täytyy minun paikalla heittää
kaikki aikeeni Emilian suhteen...

Marinelli (hyvin pensiästi). Min olisitteki tienneet ... jos kreivi
vielä eläisi...

Ruhtinas (kiivastuen, mutta kohta taas malttaen mielensä).
Marinelli!... Vaikka; elkää villitkö minua... Olkoon niin... Niin se
on! Ja tämän tahdotte vaan kuitenki sanoa: kreivin kuolema on minulle
onni, ... suurin onni, mikä minua kohdata taisi, ... ainoa onni, joka
oli rakkaudelleni hyvästi soveltuva. Ja ollen se semmoinen ... olkoon
se sitte tapahtunut miten hyvänsä!... Yks kreivi enemmän tai vähemmän
maa-ilmassa! Ajattelenko mielestänne niin oikein?... Miks ei! En
minäkään säikähdä pientä rikosta. Mutta, hyvä ystävä, se ei saa olla,
kuin vähäinen rikos, vähäinen hyödyllinen rikos. Ja näette sen, tuo
meidän nyt olisi ei juuri hiljainen eikä hyödyllinen. Se olisi tosin
raivannut tien, mutta samalla sen sulkenutkin. Jokainen syyttäisi
meitä, ja me, valitettavasti, emme olisi sitä edes tehneetkään!...
Ja eikös se nyt kumminki tule tukkunansa vaan teidän viisaihin,
ihmeellisiin varustuksiinne?

Marinelli. Jos niin tahdotte...

Ruhtinas. Mihinkäs muutoin?... Minä tahdon tiliä!

Marinelli. Siinä tulee enemmän minun niskoilleni, kuin niihin kuuluu.

Ruhtinas. Tiliä minä tahdon!

Marinelli. No olkoon. Mitäs syytä olisi sitte minun varustuksissani?
ettäkö tässä tapa-turmassa niin nähtävä luulo on lankeeva ruhtinaan
päälle?... Siihen pää-kavallukseen se tulee, jolla hän itse oli niin
armollinen ja sotki minun tuumani.

Ruhtinas. Minäkö?

Marinelli. Sallittakoon minun sanoa hänelle, että se askel, jonka hän
tänä päivänä on ottanut kirkossa, ... kuinka säädyllisesti lieneeki sen
ottanut ... kuinka välttämättömästi se olikin otettava ... että tämä
askel kumminkaan ei kuulunut tanssiin.

Ruhtinas. Mitäs se sitte turmeli?

Marinelli. Tosin ei koko tanssia, mutta kuitenki nykyisen tahdin.

Ruhtinas. Hm! Ymmärränkö teidät?

Marinelli. Lyhyesti siis ja yksin-kertaisesti. Kuin minä otin asian
ajaakseni, eikö tosi, silloin Emilia ei tiennyt ruhtinaan rakkaudesta
vielä mitäkään? Emilian äiti vielä vähemmin. Jos minä nyt tämän
seikan päälle rakensin? ja ruhtinas sillä välin mursi rakennukseni
perustuksen?...

Ruhtinas (lyöden otsaansa). Lempo tokinsa!

Marinelli. Jos hän nyt itse ilmoitti, mikä hänellä mielessä?

Ruhtinas. Voi hitto kuitenki!

Marinelli. Ja ellei hän olisikaan itse sitä ilmoittanut?... Totisesti!
Minä tahtoisin kuitenki tietää, mistä minun varustuksestani saattaisi
äiti eli tytär tuoda vähintäkään luuloa häntä vastaan?

Ruhtinas. Teillä on oikein!

Marinelli. Siinä tosin teen minä sangen väärin ... suokaa anteeksi,
armollinen herra...


Toinen kohtaus.

    Entiset. Battista.

Battista (kiireimmittäin). Tuossa paikkaa tulee kreivinna.

Ruhtinas. Kreivinna? Mikä kreivinna?

Battista. Orsina.

Ruhtinas. Orsinako?... Marinelli!... Orsinako?... Marinelli!

Marinelli. Se kummastuttaa minua ei vähemmin kuin itseänne.

Ruhtinas. Mene, juokse, Battista: hän ei saa nousta ulos. Min' en ole
täällä. Min' en ole hänelle täällä. Hänen pitää paikalla kääntymän
takaisin. Mene, juokse!... (Battista menee.) Mitä tahtoo se hupakko?
Mitä rohkeaa hän tehdä? Mistä tietää hän olevamme täällä? Tulisiko
hän tiedustelemaan? Oliskohan tuo jo saanut jotaki tietoa?... Ah,
Marinelli! Niin puhukaa, niin vastatkaa toki!... Onko hän suuttunut
se mies, joka tahtoo olla ystäväni? Ja pahoillansa vähä-pätöisestä
väitöksestä? Pitääkö minun pyytää häneltä anteeksi?

Marinelli. Ah, minun ruhtinaani, niin kohta kuin te olette taaten te
itse, niin olen minä koko sieluneni taas teidän omanne!... Orsinan
tuleminen on minulle selittämätöin pulma, kuten teillekin. Mutta käskeä
itseänsä pois, sitä hän tuskin suainnee. Mitä tahdotte tehdä?

Ruhtinas. En yhtäkään puhutella häntä; mennä tieheni...

Marinelli. Hyvä! ja sukkelaan vaan. Minä tahdon ottaa häntä vastaan...

Ruhtinas. Mutta vaan käskeäksenne häntä menemään pois. Sen enemmän
elkää puuttuko häneen. Meillä on muuta täällä toimitettavaa...

Marinelli. Eipähän, ruhtinas! Nämä muut asiat ovat toimitetut.
Rohkaiskaa vaan mielenne! Mikä vielä puuttuu, tulee varmaan
itsestänsä... Mutta enkö mä häntä jo kuule?... Joutukaa, ruhtinas!...
Tuolla (osoittaen kammariin päin jonne ruhtinas menee) jos tahdotte,
niin voitte saada kuulla meitä... Minä pelkään, pelkään, hänen ei
ajaneen ulos parhaimmana hetkenänsä.


Kolmas kohtaus.

    Marinelli. Kreivinna Orsina.

Orsina (Marinellia alusta näkemättä). Mitä tämä on?... Ei kenkään
tule vastaani, paitsi mokoma hävytöin, joka pikemmin olisi estänyt
minua jopa pääsemästä sisäänki?... Min' olen kuitenki Dosalassa? Siinä
Dosalassa, kussa muulloin koko lauma hyöriviä silmän-palvelijoita
töytäsi minua vastaan? kussa minua muulloin rakkaus ja ihastus
odottivat?... Se paikka on tämä: mutta, mutta!... Kas tuossa,
Marinelli!... Oikeinpa hyvä, että ruhtinas on ottanut teidän
mukaansa... Eipä, ei hyvä! Mitä minulla hänen kanssansa olisi
asioimista, sen minä vaan hänen kanssansa asioisin... Missä on hän?

Marinelli. Ruhtinasko, armollinen kreivinnani?

Orsina. Kenkäs muutoin?

Marinelli. Te luulette siis hänen olevan täällä? tiedätte hänen olevan
täällä?... Hän ei kaiketi luule kreivinna Orsinan olevan täällä.

Orsina. Eikö? Niin hän ei ole saanut kirjettäni tän' aamuna?

Marinelli. Kirjettänne? Malttakaapas; minä muistelen, hänen puhuneen
eräästä teidän kirjeestänne.

Orsina. Noh? enkös ole häneltä siinä kirjeessä anonut täksi päiväksi
yhtymistä täällä Dosalassa? Se on tosi, hän ei ole nähnyt hyväksi
vastata minulle kirjeellisesti. Mutta minä sain tietää, hänen vähän
jälemmä tosiaan ajaneen Dosalaan. Minä luulin siinä olevan vastinta
kyllä; ja tulen nyt.

Marinelli. Eris-kummainen sattumus!

Orsina. Sattumus?... Kuulettehan te siitä olleen väli-puheen. Melkein
kuin väli-puheen. Minun puolestani, kirje: hänen puolestansa, itse
työ... Mitenkä hän tuossa seisoo, tuo herra markisi! Mitä silmiä hän
tekee! Ihmetteleekö pikku ajunen? ja mistä sitte?

Marinelli. Te näytitte eilen olevan niin kaukana koskaan enään
tulemasta ruhtinaan näkyville.

Orsina. Maattua yön tulee neuvo parempi... Missä on hän? Missä on
hän?... Enkö mä tietäisi; hän on tuolla kammarissa, josta kuulin
uikutuksen ja parun?... Minä tahdoin sisään, ja tuo heittiön palvelija
astui eteeni.

Marinelli. Armahin, paras kreivinnani...

Orsina. Se oli vaimoinen parunta. Mitä se on, Marinelli?... O, sanokaa
toki minulle, sanokaa minulle ... jos mä muutoin olen teidän armahin,
paras kreivinnanne... Lempo noita hovi-retkaleita! Niin paljon sanoja,
niin paljon valhetta!... Noh, mitä se tekee, jos sanotte sen minulle
edeltä-päin, tai ette? Pitäähän minun kuitenki se näkemän. (Tahtoo
mennä.)

Marinelli (pidättäen häntä). Mihinkä?

Orsina. Jossa olisi pitänyt jo aikaa sitten olemani... Luuletteko
olevan sopivan, pitää teidän kanssanne täällä etu-huoneessa
huonon-päiväistä pakinata, kuin ruhtinas odottaa minua kammarissa?

Marinelli. Te petytte, armollinen kreivinna. Ruhtinas ei odota teitä.
Ruhtinas ei saata teitä täällä puhutella, ... ei tahdo teitä puhutella.

Orsina. Ja olisi kumminkin täällä? ja olisi kirjeeni päälle kumminki
täällä?

Marinelli. Ei kirjeenne päälle...

Orsina. Jonka hän on saanut, sanotte...

Marinelli. Saanut, vaan ei lukenut.

Orsina (kiivaasti). Ei lukenut?... (Vähemmin kiivaasti.) Ei lukenut?...
(Suru-mielin ja pyyhkien kyyneleen silmästä.) Ei edes lukenut?

Marinelli. Epä-huomiosta, tiedän mä, ... ei ylön-katseesta.

Orsina (ylpeästi). Ylön-katseesta?... Kuka sitä ajattelee?...
Kellenkä tarvitsette sitä sanoa?... Te olette hävytöin lohduttaja,
Marinelli!... Ylön-katse! Ylön-katse! Minua ylön-katsotaan myös!
minua!... (Hennommin, lähes synkeämielisesti.) Tosi kyllä, hän ei enään
rakasta minua. Se on varma. Ja rakkauden siaan astuu hänen sieluunsa
jotaki muuta. Se on luonnollista. Mutta minkä-tähden juuri ylön-katse?
Tavallisestihan se on vaan penseys. Eikö tosi, Marinelli?

Marinelli. Aivan niin, aivan niin.

Orsina (pilkaten). Aivan niin?... Oi, sitä viisasta miestä, jonka voi
saada sanomaan, mitä vaan tahdotaan!... Penseys! Penseyskö rakkauden
siaan?... Se on, ei mitäkään jonkun siaan. Sillä oppikaa, matkiva
hovilainen, oppikaa vaimolta, että penseys on tyhjä sana, paljas
ääni, jota ei mikään, ei niin mikähän vastaa. Pensiä on sielu vaan
sille, mitä se ei ajattele; asialle vaan, joka sille ei mikään asia
ole. Ja ainoastaan pensiä asialle, joka ei mikään asia ole, ... se on
niin paljon, ... kuin ei yhtäkään pensiä... Onko tämä sinulle liian
korkeata, ihminen?

Marinelli (itseksensä). Voi! Kuinka tosi se on, mitä minä pelkäsin!

Orsina. Mitä te jupisette siellä?

Marinelli. Paljasta ihmettelemistä!... Ja ken ei tunne, armollinen
kreivinna, teidän olevan tieto-viisaan?

Orsina. Eikö tosi?... Jaa, jaa; minä olen tieto-viisas... Mutta olenko
nyt näyttänyt se olevani?... Hyi, jos olen näyttänyt sen! Onko se
sitte vielä ihme, että ruhtinas ylön-katsoo minua? Kuinka saattaa mies
rakastaa kappaletta, joka, hänestä huolimatta, tahtoo myös ajatella?
Rouvas-ihminen, joka ajattelee, on yhtä ilettävä, kuin mies, joka
kasvojansa ruseella kaunistaa. Nauraa täytyy hänen, ei muuta, kuin
nauraa, pitääksensä aina luomisen vakaista herraa hyvillä mielin.
Noh, millenkähän millä paikalla nauran, Marinelli?... Ah, niin! Sille
sattumukselle, että minä kirjoitin ruhtinaalle, jotta hän tulisi
Dosalaan; että ruhtinas ei lue minun kirjettäni, ja että hän kuitenki
tulee Dosalaan. Ha! ha! ha! Tosiansa eris-kummainen sattumus! Aivan
lystillinen! aivan naurettava! Ja te ette naura kanssani, Marinelli!...
Voipihan luomisenki vakainen herra nauraa kanssa, vaikka me hänen
kurjat luonto-kappaleensa emme tohdi ajatella kanssa... (Todella ja
käskein). Niin naurakaa nyt!...

Marinelli. Paikalla, armollinen kreivinna, paikalla!

Orsina. Köntäle! Ja sen-tähden menee hetki ohitse. Ei, ei, elkää
naurako... Sillä näette sen, Marinelli, (miettien lähes liikutukseen)
mikä minun saattaa niin sydämellisesti nauramaan, sillä on myös
toden-peräinen ... sangen toden-peräinen puolensa. Kuten kaikella
maailmassa!... Sattumus? Se olisi muka sattumus, että ruhtinas ei ole
ajatellut minua täällä tapaavansa, ja kuitenki täytyy tavata minun
täällä? Sattumus?... Uskokaa minua, Marinelli: sana sattumus on Jumalan
pilkkaaminen. Ei mikään auringon alla ole sattumus; vähintään se, josta
tarkoitus loistaa niin selvästi silmään... Kaikki-valtias, kaikki-hyvä
kaitselija, anna anteeksi, että minä tämän tyhmän syntisen kanssa olen
nimittänyt sitä sattumukseksi, mikä on nähtävästi sinun työsi, vieläpä
välitöin työsi!... (äkisti Marinellia kohden). Tulkaapas, ja vietelkää
minun vielä kerran semmoiseen rikokseen!

Marinelli (itseksensä). Jo menee liiaksi!... Mutta, armollinen
kreivinna...

Orsina. Pidätä mokoma muttasi! Nuo mutat maksavat mietintää: ... ja
minun pääni! minun pääni! (pitäen otsaansa kädellä)... Laittakaa,
Marinelli, laittakaa, että mä paikalla saan puhutella häntä,
ruhtinasta; muutoin en siihen yhtäkään kykene... Näette sen, meidän
pitäisi tavata toisemme; meidän täytyy tavata toisemme...


Neljäs kohtaus.

    Ruhtinas. Orsina. Marinelli.

Ruhtinas (tullen kylki-kammarista, itsekseen). Minun täytyy tulla hänen
avuksensa...

Orsina (huomaitsee hänen, mutta jääpi epäilykseen, mennäkkö hänen
luoksensa). Haa! tuossa on hän.

Ruhtinas (menee poikki salin hänen vieretsensä toiseen kammariin
ilman viipimyttä hänen puheellansa). Kas tuossa! meidän kaunis
kreivinnamme... Kuinka sangen se minua pahoittaa, kreivinna, että
käymänne kunniata tänäpäänä voin niin vähäisen hyväkseni käyttää!
Minulla on paljon tekemistä. Enkä ole yksinäni... Toissa kertana, rakas
kreivinnani! Toissa kertana... Nyt elkää viipykö kauvemmin. Jaa, ei sen
kauemmin! Ja te, Marinelli, minä odotan teitä...


Viides kohtaus.

    Orsina. Marinelli.

Marinelli. Olettekos nyt, armollinen kreivinna, kuulleet sen häneltä
itseltänsä, mistä ette tahtoneet minua uskoa?

Orsina (ikään kuin huumautuneena). Olenko, olenko tosiaan?

Marinelli. Tosiaan.

Orsina (liikutettuna). "Minulla on paljon tekemistä. Enkä ole
yksinäni". Onko se koko estelys, jonka minä ansaitsen? Ketä ei sillä
käsketä pois? Jokaista vastuksellista, jokaista kerjäläistä. Minulle
ei niin ainoata valhetta enään? Ei niin ainoata pientä valhetta enään
minun varakseni?... Tekemistä? Mitä sitte? Ei yksinään? Ken olisi
sitten hänen luonansa?... Tulkaa Marinelli; armosta, rakas Marinelli!
Valhetelkaa minulle yksi seikka itse puolestanne. Mitä maksaa teille
sitten yksi valhe?... Mitä on hänellä tekemistä? Ken on hänen luonansa?
Sanokaa minulle, sanokaa minulle, mikä ensin suuhunne sattuu, ... ja
minä menen.

Marinelli (itseksensä). Voinhan minä nyt sillä ehdolla sanoa hänelle
totuuttakin.

Orsina. Noh? Sukkelaan, Marinelli; ja minä menen... Hän sanoi paitsi
sitä, ruhtinas muka: "Toissa kertana, rakas kreivinnani!" Eikös hän
sanonut niin?... Pitääksensä sanansa minulle, eikä saadaksensa syytä ei
pitämään sitä minulle: niin sukkelaan, Marinelli, valheenne; ja minä
menen.

Marinelli. Ruhtinas, armas kreivinna, ei toimaskaan ole yksinänsä.
Siellä on henkilöitä hänen luonansa, joista hän ei niin hetkeksi voi
irroittaida; henkilöitä, jotka ikään ovat pääsneet suuresta vaarasta.
Kreivi Appiani...

Orsina. Olisiko hänen luonansa?... Sattui vähän pahasti, että minun
tästä valheesta täytyy saamani teidät kiini. Sukkelaan toinen...
Sillä kreivi Appiani, kosk' ette vielä sitä tiedä, on ikään rosvoilta
ammuttu kuoliaksi. Vaunut hänen ruumiinensa tulivat vastaani likellä
kaupunkia... Vai eikö hän ole kuollut? Olisinko minä vaan uneksinut?

Marinelli. Valitettavasti ette vaan uneksinut!... Mutta ne toiset,
jotka olivat kreivin seurassa, ovat onnellisesti pelastaneet itsensä
tänne linnaan: hänen morsiamensa muka, ja morsiamen äiti, joidenka
kanssa hän aikoi mennä Sabionettaan juhlallisille vihkiäisillensä.

Orsina. Nekö siis? Ne ovat ruhtinaan luona? Morsian? ja morsiamen
äiti?... Onko morsian kaunis?

Marinelli. Ruhtinaan on kauhean paha mieli hänen tapa-turmaansa.

Orsina. Arvatakseni, jos hän olisi rumakin. Sillä kohtaus on
hirmuinen... Säälittävä, hyvä neitonen, juuri tulemaisillansa ikuisesti
omakses, temmattiin hän sinulta iäksi pois!... Ken on se siis, tämä
morsian? Tunnenkohan minä hänen?... Minä olen niin kaukana kaupungista,
ett'en tiedä mistäkään.

Marinelli. Se on Emilia Galotti.

Orsina. Ken? Emilia Galotti? Emilia Galotti?... Marinelli! ah, ett'en
pitäisi tätä valhetta totena!

Marinelli. Kuinka niin?

Orsina. Emilia Galottiko?

Marinelli. Jota te tuskin tuntenette...

Orsina. Kumminki! Kumminki! Jos se olisiki vaan tästä päivästä
alkaen... Oikeinko totta, Marinelli? Emilia Galottiko?... Emilia
Galotti olisi se onnetoin morsian, jota ruhtinas lohduttaa?

Marinelli (itseksensä). Jokohan olisin sanonut hänelle liian paljon?

Orsina. Ja kreivi Appiani oli tämän morsiamen sulhainen? se äsken
ammuttu Appiani?

Marinelli. Eipä muuta.

Orsina. Oikein! ah oikein! oikein! (käsiä taputtaen).

Marinelli. Mitenkä niin?

Orsina. Minä voisin suudella sitä perkelettä, joka hänen siihen on
vietellyt!

Marinelli. Kenenkä? vietellyt? mihinkä?

Orsina. Niin, suudella, suudella voisin minä häntä. Ja entäpä jos itse
olisitte tämä perkele, Marinelli.

Marinelli. Kreivinna!

Orsina. Tulkaa tänne! Katsokaa minuhun! jyrkästi! silmästä silmään!

Marinelli. Noh?

Orsina. Ettekös tiedä, mitä ajattelen?

Marinelli. Kuinka ma sen voin?

Orsina. Eikö teidän ole mitäkään osaa siinä?

Marinelli. Missä?

Orsina. Vannokaa!... Ei, elkää vannoko! Te voisitte tehdä yhden synnin
enemmän... Tahikka niinki; vannokaa vaan. Yksi synti enemmän tai
vähemmän sen osalle, joka kuitenkin on kirottu!... Eikö teidän ole
mitäkään osaa siinä?

Marinelli. Te kauhistatte minua, kreivinna.

Orsina. Tosiaanko? Noh, Marinelli, eikö teidän hellä sydämmennekään
varo niin mitäkään?

Marinelli. Mitä? Min-tähden?

Orsina. Hyvä, ... niin tahdon minä uskoa teille jotakin; ... joka pitää
nostaman jok'ainoan hiuskarvanne pystyyn... Mutta tässä niin lähellä
ovea saattaisi joku kuulla meitä. Tulkaa tänne... Ja! (pannen sormensa
suun eteen) kuulkaa! ihan salassa! ihan salassa! (lähentäen suunsa
hänen korvaansa, ikään kuin kuiskuttaaksensa, mutta huutaa hänelle
kovasti korvaan). Ruhtinas on murha-mies!

Marinelli. Kreivinna, ... kreivinna ... oletteko te tykkänään
mieletöinnä?

Orsina. Mieletöinnä? Ha! ha! ha! (nauraen täyttä kurkkua.) Minä olen
harvoin, tahi en konsanani, niin hyvin tyytyväinen järkeeni, kuin nyt
ikään... Totta tosiansa, Marinelli; ... mutta se jää meidän kesken ...
(hiljaa) ruhtinas on murha-mies!... Kreivi Appianin murhaaja! Häntä ei
ole rosvot, hänen ovat ruhtinaan apulaiset, hänen on ruhtinas surmannut.

Marinelli. Kuinka voi semmoinen kauheus tulla suuhunne, mieleenne?

Orsina. Kuinkako?... Aivan luonnollisesti... Tämän Emilia Galotin
kanssa, joka on täällä hänen luonansa, ... jonka sulhaisen täytyi
niin nurin niskoin suoria pois maailmasta, ... tämän Emilia Galotin
kanssa on ruhtinas tän'aamuna, Dominikani-kirkon pylväästössä, puhunut
laajalta, lavealta. Sen minä tiedän; sen ovat tiedustelijani nähneet.
He ovat myös kuulleet, mitä hän on hänen kanssansa puhunut... Noh, hyvä
herra? Olenkohan mieletöin? Minä sovittelen vielä toki, luullakseni,
noin melkein yhteen, mikä yhteen kuuluu... Vai käykö tämäki toteen noin
sattumalta vaan? Onko tämäki mielestänne sattumus? Oi, Marinelli, niin
ymmärrätte te yhtä vähän ihmisten pahuuden, kuin Jumalan sallimuksen.

Marinelli. Kreivinna, te puhuisitte päänne poikki...

Orsina. Josko ma sen enemmän sanoisin?... Sitä parempi! sitä
parempi!... Huomenna tahdon minä huutaa sen ulos torilla... Ja ken
väittää vastaani, se oli murha-miehen kumppali... Jääkää hyvästi!
(Lähtemäisillänsä kohtaa hän ovessa vanhan Galotin, joka tulee
kiiruisammin sisään).


Kuudes kohtaus.

    Odoardo Galotti. Kreivinna. Marinelli.

Odoardo Galotti. Suokaa anteeksi, armollinen rouva...

Orsina. Minulla ei ole täällä mitäkään anteeksi antaa. Sillä minulla ei
ole täällä mitäkään pahaksikaan panna. Kääntäitkää tämän herran tyköön.
(Osoittaen Marinellia kohden.)

Marinelli (huomaittuansa hänen, itseksensä). No vielä tuoki! Vanhus!...

Odoardo. Elkää, hyvä herra, pahaksi panko, että isä, joka on
kauheimmassa hämmästyksessä, ... astuu näin ilmoituttaimatta sisälle.

Orsina. Isä? (Kääntyy takaisin.) Emilian, epäilemättä... Haa, terve
tultu!

Odoardo. Eräs palvelija tuli nelistäen vastaani, sanomalla, että
omaiseni olisivat näillä seuduin vaarassa. Minä lennän tänne, ja
kuulen, kreivi Appianin olevan haavoitetun; hänen palanneen kaupunkiin;
rouvani ja tyttäreni pelastaneen itsensä linnaan... Missä ovat he,
herra? Missä ovat he?

Marinelli. Olkaa huoletta, herra översti. Puolisollenne ja
tyttärellenne ei ole pahaa mitäkään tapahtunut, paitsi säikähdystä.
He voivat kumpikin hyvästi. Ruhtinas on heidän luonansa. Minä menen
kohdastaan ilmoittamaan tuloanne.

Odoardo. Minkä-tähden ilmoittamaan? ensin ilmoittamaan?

Marinelli. Syistä ... sen-tähden ... ruhtinaan tähden. Te tiedätte,
hyvä översti, millä kannalla te seisotte keskenänne. Ei varmaan
ystävällisimmällä. Vaikka hän niin armollisesti käytäkse puolisotanne
ja tytärtänne kohtaan: ... he ovat muka rouvas-väkeä... Pitääkö
sen-tähden teidänkin äkillisen näkynne oleman hänelle mukavan?

Odoardo. Teillä on oikein, herra; teillä on oikein.

Marinelli. Mutta, armollinen kreivinna, ... voinko minä sitä ennen
saada kunnian seurata teitä vaunuinne?

Orsina. Eipähän, ei toki.

Marinelli (ottaen häntä ei varsin hennosti kädestä). Sallikaa minun
täyttää velvollisuuteni...

Orsina. Hiljaa vaan!... Minä vapautan teitä siitä, hyvä herra...
Ka'ppas, ette toki aina tee tuommoista kohteliaisuuttanne
velvollisuudeksi, voidaksenne syrjä-asiana vaan pitää, mikä oikeastaan
velvollisuutenne olisi!... Tämän kunnian miehen tuloa ilmoittaa kuta
pikemmin sitä paremmin, se on teidän velvollisuutenne.

Marinelli. Unhotatteko te, mitä ruhtinas itse on käskenyt?

Orsina. Tulkoon hän vaan, ja käskeköön vielä kerran. Minä odotan häntä.

Marinelli (hiljaa överstille, jota hän nykäisee syrjästä). Herrani,
minun täytyy heittää teidät tänne yhden naisen kanssa, joka ...
jolta ... jonka järki... Te ymmärrätte minun. Minä sanon teille tämän,
tietääksenne, mitä hänen puheensa maksavat, ... joita hän usein
pitää sangen eris-kummaisia. Parasta, ett'ette puutu hänen kanssansa
pakinoihin.

Odoardo. Hyvä!... Mutta joutukaa, herra.


Seitsemäs kohtaus.

    Kreivinna Orsina. Odoardo Galotti.

Orsina (vähän vai'ettuansa, jolloin hän katselee överstiä
säälimyksellä; kuten översti häntä, kerkeästi utellen). Mitä hän tuossa
lie sanonutki teille, onnetoin mies!...

Odoardo (puoleksi itseksensä, puoleksi häntä kohden). Onnetoin?

Orsina. Totuutta se varmaan ei ollut; ... ei ainakaan sitä totuutta,
joka teitä odottaa.

Odoardo. Minua odottaa?... Enkö tiedä jo kyllä?... Vaimo!... Mutta
puhukaa, puhukaa vaan.

Orsina. Te ette tiedä mitäkään,

Odoardo. Enkö mitäkään?

Orsina. Hyvä, rakas isä!... Mitä en antaisi, jos olisitte minunkin
isäni!... Elkää pahaksi panko! Onnettomat liittäytyvät niin mielellänsä
toinen toiseensa. Minä tahtoisin teidän kanssanne uskollisesti jakaa
mieli-karvauden ja vimman.

Odoardo. Mieli-karvauden ja vimman? Vaimo!... Mutta minä unhotan...
Puhukaa vaan.

Orsina. Entäpä jos se olisi teidän ihan ainoa tyttärenne... Teidän
ainoa lapsenne!... Olipa ainoa, eli ei. Onnetoin lapsi on aina se ainoa.

Odoardo. Onnetoin? ... Vaimo!... Mitä tahdon minä häneltä?... Mutta,
Jumaliste, niin ei kenkään mieletöin puhu!

Orsina. Mieletöin? Se oli siis se, mitä hän teille minusta uskoi?...
No, no; ken-ties se ei ole hänen suurimpia valheitansa... Minä tunnen
jotaki!... Ja uskokaa minua, uskokaa minua: ken ei eräistä asioista
kadota järkeänsä, hänellä ei sitä ole kadottaa...

Odoardo. Mitä pitää mun ajatella?

Orsina. Ettehän siis minua toki ylön-katsone?... Sillä teilläkin
on järki, hyvä vanhus; teilläkin... Minä näen sen tuosta jyrkästä,
rehevästä muodostanne. Myös teillä on järki; ja se maksaa minulle yhden
sanan, ... niin teillä ei olekkaan.

Odoardo. Vaimo!... Vaimo!... Minulla jo ei enään ole sitä, ennen
vielä sanottuanne tämän sanan, ellette sitä paikalla sano... Sanokaa
se! sanokaa se!... Tahi se ei ole tosi, ... se ei ole tosi, että te
olette tuota hyvä-luontoista, säälittävää, kunnioitettavaa mielettömän
sukua... Te olette häijy hullukas. Teillä ei ole, mitä ei konsana ollut.

Orsina. Niin tarkatkaa nyt!... Mitä tiedätte te, joka luulette
tietävänne jo kyllä? Appianinko muka olevan haavoitetun? Ainoastaan
haavoitetun?... Appiani on kuollut!

Odoardo. Kuollut? Kuollut? ... Haa, rouva, se on vasten
väli-puhettamme. Te tahdotte saada minua järjeltä pois: ja te särjette
minulta sydämmen.

Orsina. Se syrjään!... Mutta vielä... Sulhainen on kuollut: ja
morsian ... teidän tyttärenne ... pahempi, kuin kuollut.

Odoardo. Pahempi? pahempi, kuin kuollut?... Mutta kumminkin yhtenä
kuollutkin?... Sillä minä tunnen vaan yhden pahemman...

Orsina. Ei yhtenä kuollutkin. Ei, hyvä isä, ei... Hän elää, hän elää.
Hän rupee nyt äsken oikein elämään. Elämästä, täynnä ihastusta!
Ihaninta, hupaisinta tyhjän-toimittajan elämätä, ... niin kauvan, kuin
sitä kestänee.

Odoardo. Entäs se sana, rouva; se ainoa sana, joka oli saattava minun
järjeltä pois! ulos se!... Elkää tiputtako myrkkyänne sammioon... Se
ainoa sana! sukkelaan.

Orsina. No hyvä! tavatkaa se nyt yhteen!... Tän'aamuna puhutteli
ruhtinas tytärtänne messussa; jälestä puolen päivän, pitää hän häntä
ilo ... ilo-hovissansa.

Odoardo. Puhutteli häntä messussa? Ruhtinasko tytärtäni?

Orsina. Niin tutusti, niin palavasti!... He eivät pitäneet mitäkään
vähä-pätöistä väli-puhetta. Ja hyvä, jos väli-puhetta oli; hyvä, jos
tyttärenne vapaasti pelastihe tänne! Näette sen: niin ei se kumminkaan
ole mikään väkinäinen ryöstämys; mutta ainoastaan vähäinen ... vähäinen
sala-murha.

Odoardo. Panetus! kirottu panetus! Minä tunnen tyttäreni. Jos se
on sala-murha: niin se on ryöstämyskin... (Silmäilee tuimasti
ympärillensä, ja polkee jalkaa ja vaahtoo.) Entä nyt, Klaudia! Entä
nyt, äitinen!... Emmekö ole iloa saavuttaneet! Ah, sitä armollista
ruhtinasta! Ah, sitä peräti erin-omaista kunniata!

Orsina. Vaikuttaako, vanhus! vaikuttaako?

Odoardo. Tässä seison minä nyt ryöväri-pesän suussa... (Lyöden
viittansa molemmin puolin auki, ja nähden itsensä aseettomana.) Ihme,
ett'en kiireessäni unhottanut käsiänikin!... (Tunnustellen joka
lakkariansa, ikään kuin etsien jotakin.) Ei mitään! ei niin mitään! ei
missäkään!

Orsina. Haa, minä ymmärrän!... Sillä minä voin auttaa!... Min' olen
ottanut yhden mukaani. (Vetäen väki-puukon esiin.) Tuossa, ottakaa!
Ottakaa sukkelaan, ennen kuin joku näkee meidän... Olisi minulla vielä
muutaki, ... myrkkyä. Mutta myrkky on vaan meidän, naisien, varaksi; ei
miesten... Ottakaa se! (Tunkein hänelle väki-puukkoa.) Ottakaa!

Odoardo. Kiitoksia, kiitoksia... Rakas lapsi, ken kerran vielä sanoo
olevasi hupakon, hänellä on minun kanssani tekemistä.

Orsina. Pistäkää kupeellenne! sukkelaan kupeellenne!... Minulta
kielletään tilaisuus sitä käyttää. Teiltä se ei puutu, tämä tilaisuus:
ja teidän tulee tavoittaa se, se ensimäinen, paras, ... jos mies
olette... Minä, minä olen vaan nainen: mutta näissä mielin tulin minä
tänne! Lujasti päättäneenä! Me, vanhus, me voimme uskoa toisillemme
kaikki. Sillä me olemme molemmat loukatut; samalta viettelijältä
loukatut... Ah, jos te tietäisitte, ... jos te tietäisitte, kuinka
määrättömästi, kuinka sanomattomasti, kuinka käsittämättömästi minä
olen tullut häneltä loukatuksi, ja vielä tulen:... Te voisitte
unhottaa, te unhottaisitte oman loukkauksenne sen tähden... Tunnetteko
te minun? Minä olen Orsina, tuo petetty, hyljätty Orsina... Kenpä-ties,
ellei vaan tyttärenne tähden hyljätty... Kumminki, mitä voi tyttärenne
siihen?... Kohta hyljätään hänkin... Ja sitte taas yks!... Ja taas
yks!... Haa! (ikään kuin innostuneena) mikä taivaallinen mielitys!
Jos me kerran kaikki, ... me hyljättyjen koko lauma, ... me kaikki,
muuttuneina raivon ja koston hengittäriksi, jos me kaikki saisimme
hänen allemme, saisimme rikki raastaa, murentaa hänet allamme, pengata
hänen sisuksensa läpitse, löytääksemme sen sydämmen, jonka petturi
jokaiselle lupasi, eikä kellenkään antanut! Haa! sekös olisi tanssi
oleva! sekös olisi!


Kahdeksas kohtaus.

    Entiset. Klaudia Galotti.

Klaudia (katsoo ympärillensä sisälle tullessaan, ja heti nähtyä
puolisonsa, lentää häntä vastaan). Arvattu!... Ah, meidän suojelijamme,
meidän pelastajamme! Oletko sinä täällä, Odoardo? Oletko sinä täällä?
Heidän kuiskutuksestansa, heidän silmän-luonteestansa päätin minä
sen... Mitä pitää minun sinulle sanoman, jos et vielä mitäkään
tiedä?... Mitä pitää minun sinulle sanoman, jos jo tiedät kaikki?...
Mutta me olemme viattomat. Minä olen viatoin. Tyttäres on viatoin.
Viatoin, kaikin puolin viatoin!

Odoardo (joka nähdessä puolisonsa kokee malttaa mieltänsä). Hyvä, hyvä.
Ole vaan huoletta, vaan huoletta, ... ja vastaa minulle. (Orsinaa
kohden.) Ei, hyvä rouva, ikään kuin vielä epäilisin... Onko kreivi
kuollut?

Klaudia. Kuollut.

Odoardo. Onko se tosi, että ruhtinas tän' aamuna on puhutellut Emiliata
messussa?

Klaudia. Tosi. Mutta jos sinä tietäisit, minkä säikähdyksen se vaikutti
hänessä; millä hämmästyksellä hän tuli kotia...

Orsina. Noh, olenko valhellut?

Odoardo (haiterasti nauraen). Minä en tahtoisikaan, että olisitte! En,
vaikka kuin paljosta!

Orsina. Olenko minä mieletöin?

Odoardo (astuen raivosti edes takas). O, ... vielä en ole minäkään.

Klaudia. Sinä käskit minun olla huoletta; ja minä olen huoletta...
Rakas mieheni, tohdinko minäki ... minäki rukoilla sinua...

Odoardo. Mitäs tahdot? Enkö minä ole huoletta? Voiko huolettomampi
olla, kuin minä olen?... (Pakottaiden.) Tietääkö Emilia, että Appiani
on kuollut?

Klaudia. Tietää sitä ei hän saata. Mutta minä pelkään hänen aavistavan
sen; koska hän ei näyttäi...

Odoardo. Ja hän voivottaa ja uikuttaa...

Klaudia. Ei enään... Se on ohitse: hänen luontonsa tapaan, jonka
tunnet. Hän on arin ja uskaliain koko suvussamme. Ei voipa hallita ensi
liikutuksiansa: mutta vähänki mietittyänsä, ei neuvotoin mihinkään,
valmis kaikkiin. Hän pitää ruhtinaan loitolla; puhuu hänen kanssansa
yhdeltä kannalta... Laita vaan, Odoardo, että pääsemme pois.

Odoardo. Minä olen ratsain... Mitäs tehdä?... Mutta, rouva,
kaupunkiinhan te palajatte?

Orsina. Totta kaiketi.

Odoardo. Olisitteko hyvä ja ottaisitte minun rouvani mukaanne?

Orsina. Miks ei? Hyvin mielelläni.

Odoardo. Klaudia, ... (tehden kreivinnan hänelle tutuksi.) Kreivinna
Orsina; erin nerokas nainen; minun ystäväni, minun hyvän-tekijäni...
Sinun pitää lähtemän hänen kanssansa kaupunkiin, paikalla lähettääkses
meille vaunut tänne ulos. Emilia ei tarvitse palata Guastallaan. Hän on
jääpä minun kanssani.

Klaudia. Mutta ... jos vaan ... minä en mielelläni erkaneisi lapsestani.

Odoardo. Eikös isänsä jää sen lähestöön? Totta hänet viimeinki
laskettaneen sisään. Ei estelystä mitäkään!... Tulkaa, armollinen
rouva. (Hiljakseen hänelle.) Te saatte kuulla minusta... Tule Klaudia.
(Hän vie hänen pois.)




VIIDES NÄYTÖS.


(Entinen näytelmä-paikka.)


Ensimäinen kohtaus.

    Marinelli. Ruhtinas.

Marinelli. Tässä, armollinen herra; tästä ikkunasta voitte te hänen
nähdä. Hän astuu pylväs-käytävätä edes taas... Ikään poikkee hän
tänne; hän tulee... Ei, hän kääntyy taas takaisin ... Hän on vielä
arvelussa. Mutta jostaki jalosta on hän paremmilla mielin, ... eli
näyttää olevan. Meille yhden tekevä!... Luonnollista! Mitä kumpiki
nainen lie pannutkin hänen päähänsä, onko hän tohtiva sitä sanoa?...
Kuten Battista on kuullut, niin hänen rouvansa koht' sillään lähettää
hänelle vaunut tänne ulos. Sillä hän tuli ratsain... Tarkatkaapas,
kuin hän nyt näytäkse teille, niin kiittää hän aivan alamaisesti
teidän korkea-arvoisuuttanne siitä armollisesta suojeluksesta, jonka
hänen perheensä tässä niin onnettomassa satunnassa on täällä löytänyt;
heittää itsensä ynnä tyttärensä vielä vastaiseenki suosioonne; viepi
hänen rauhassa kaupunkiin, ja odottaa alaisimmassa nöyryydessä, minkä
enemmän hellimyksen teidän korkea-arvoisuutenne on näkevä hyväksi
osoittaa hänen onnettomalle, rakkaalle neidollensa.

Ruhtinas. Mutta jos hän nyt ei ole niin masea? Ja tuskin, tuskinpa on
hän se oleva. Minä tunnen hänen liian hyvästi... Jos hän enimmäkseen
tukahuttaa luulonsa, nielee vihansa: mutta ei viekkään Emiliata
kaupunkiin, vaan ottaa hänen kanssansa? pitää hänen luonansa? eli
vieläpä sulkee hänen luostariin, ulkona minun piiri-kuntaani? Mitenkäs
sitte?

Marinelli. Pelkuri-rakkaus katsoo kovin kauvas... Mutta eihän hänen
pidä...

Ruhtinas. Mutta jos hän nyt! Mitenkä sitte? Mitä se sitten on meitä
auttava, että tuo onnetoin kreivi menetti henkensä sen edestä?

Marinelli. Miksi tämä surullinen syrjä-katsahus? Edespäin! ajattelee
voiton sankari: kaatukoon sitte ympärillänsä joko vihollinen eli
ystävä... Ja joskokin! Jos hän tahtoisisi, ... tuo vanha karsastelija,
mitä te hänestä pelkäätte, ruhtinas: ... (Miettien.) Se käy! Se on
päätetty!... Etemmä, kuin tahtomiseen, ei hänen varmaan pidä sitä
saaman. Varmaan ei!... Mutta kuinhan emme vaan kadottaisi häntä
silmistämme... (Astuu taas ikkunan ääreen.) Tuossa paikkaa olisi hän
tullut luulematta päällemme! Hän tulee... Piilkäämme häneltä vielä:
ja kuulkaa ensin, ruhtinas, mitä meidän peljättävässä satunnassa on
tekeminen.

Ruhtinas (uhaten). Mutta, Marinelli!...

Marinelli. Kaikkein viattominta maa-ilmassa!


Toinen kohtaus.

    Odoardo Galotti.

Ei vielä ketäkään täällä?... Hyvä; minun pitää ruveta vielä
kylmä-mielisemmäksi. Se on onnekseni... Ei mikään ole hylympi, kuin
kiivastuva nuorukais-pää harmailla hiuksilla! Sen olen itselleni niin
usein sanonut. Ja kumminkin annoin viehättää itseäni: ja kenenkä?
Yhden luulevan, luulosta mielettömän... Mitä ilkeyden kostaminen
koskee loukattuun siveyteen? Se vaan on minun pelastettava... Ja sinun
asias, ... poikani!... Itkeä en konsana osannut; enkä tahdo sitä nyt
vasta oppia ... sinun asias on tukkunaan toinen tekevä omaksensa!
Minulle on kyllä, jos murhaajasi ei nauti rikoksensa hedelmätä... Se
vaivatkoon häntä enemmän, kuin rikos! Koska kyllästys ja inho nyt kohta
ajavat häntä hekkumasta hekkumaan; niin karvastukoon hänelle kaikkien
himojensa nautinto, muistaissa, ei saaneensa tyydyttää tätä yhtä!
Jok'ainoassa unessa tuokoon verinen sulhainen morsiamen hänen vuoteensa
ääreen; ja kuin hän kumminkin ojentaa hekkumalliset kätensä häntä
kohden, niin kuulkoon yht'äkkiä helvetin pilkka-naurun, ja herätköön!


Kolmas kohtaus.

    Marinelli. Odoardo Galotti.

Marinelli. Minnekkä te jäitte, herra? Minne jäitte te?

Odoardo. Oliko tyttäreni täällä?

Marinelli. Ei hän; mutta ruhtinas.

Odoardo. Suokoon anteeksi... Min' olen seurannut kreivinnaa.

Marinelli. Noh?

Odoardo. Sitä hyvää ihmistä!

Marinelli. Ja puolisonne?

Odoardo. On kreivinnan kanssa; ... lähettääksensä meille tuossa paikkaa
vaunut tänne ulos. Ruhtinas olkoon vaan niin hyvä ja sallikoon minun
vielä niin kauvan viipyä täällä tyttäreneni.

Marinelli. Miksikä nuo mutkat? Eikö ruhtinas olisi tehnyt sitä
mielellänsä, että saattaa heidät kumpaisenkin, äitin ja tyttären,
kaupunkiin?

Odoardo. Tyttären kaiketikkin olisi täytynyt tämä kunnia hylätä.

Marinelli. Kuinka niin?

Odoardo. Hän ei tule enään menemään Guastallaan.

Marinelli. Eikö? Ja minkä tähden ei?

Odoardo. Kreivi on kuollut.

Marinelli. Sitä enemmän...

Odoardo. Pitää hänen tuleman kanssani?

Marinelli. Teidän kanssanne?

Odoardo. Minun kanssani. Sanonhan minä teille: Kreivi on kuollut...
Ell'ette sitä vielä tiedä... Mitä hänen nyt enään on Guastallassa
tekemistä?... Hän on seuraava minua.

Marinelli. Varmaan on tyttären tuleva olo-paikka riippuva ainoastaan
isän tahdosta. Mutta ensiksikin...

Odoardo. Mitä ensiksi?

Marinelli. Pitää teidän myöntämän, herra översti, että hän viedään
Guastallaan.

Odoardo. Tyttärenikö? viedäänkö Guastallaan? Ja minkä vuoksi?

Marinelli. Minkäkö vuoksi? Miettikäähän vaan...

Odoardo (pikaisesti). Miettikää! miettikää! Minä mietin, tässä ei
olevan mitäkään mietittävää... Hänen pitää, hänen täytyy tulla kanssani.

Marinelli. O, minun herrani, ... mitä tarvitsee meidän tästä
pikastua? Voipi olla, että mä erehdyn; ett'ei sitä tarvitse, mitä mä
luulen tarvittavan... Ruhtinas taitaa sen parhaite arvata. Ruhtinas
päättäköön... Minä menen ja haen hänen.


Neljäs kohtaus.

    Odoardo Galotti.

Kuinka?... Ei kuuna päivänä!... Määrätä minulle, mihinkä hänen
mennä?... Pidättää hänet minulta?... Ken tahtoo sen? Ken tohtii
sen?... Jokako täällä tohtii kaikki, mitä vaan tahtoo? Hyvä, hyvä;
niin saa hän nähdä, kuinka paljon minäkin tohdin, ehk'en sitä tohtisi!
Lyhyt-mielinen hirmu-niekka! Sinun kanssas en tahdo helpoittaa. Joka
ei laista pidä mitäkään, on yhtä voimakas, kuin jolla ei lakia ole.
Sitä et muka tiedä? Tule edes! tule edes!... Mutta, näet sen! Jo taas;
jo taas on viha karkaamassa järkeni kanssa pois... Mitä tahdon minä?
Ensin olisi kuitenki sen pitänyt tapahtuman, josta minä vimmastun. Mitä
ei hovi-hulpakko lörpöttele! Ja jos olisin toki antanut hänen vaan
lörpötellä! Jos olisin vaan kuunnellut hänen syytänsä, minkä-tähden
tyttäreni pitää takaisin Guastallaan!... Niin voisin nyt varustaida
vastaamaan... Mutta, kenelle voi minulta vastin puuttua?... Vaan jos se
minulta puuttuisi, jos se... Jopas tullaan. Hiljaa, vanha poika, hiljaa!


Viides kohtaus.

    Ruhtinas. Marinelli. Odoardo Galotti.

Ruhtinas. Ah, rakas, vilpitöin Galotti ... jotakin on nyt tapahtunut,
koska saan nähdä teidän luonani. Vähemmän tähden te ette sitä tee.
Kumminkaan ei nuhteita mitäkään!

Odoardo. Armollinen herra, minä pidän sen ainaki säädyttömänä tunkeutua
ruhtinaansa luo. Kenen hän tuntee, sen on hän kutsuttava, kuin
tarvitsee. Nytki pyydän anteeksi...

Ruhtinas. Kuinka monelle muulle soisin minä tämän ylpeän kainouden!...
Mutta asiaan kiini. Te kuulutte halajavan nähdä tytärtänne. Hänelle on
uusi huoli siitä, että hänen hellä äitinsä vietiin niin äkisti pois...
Miksikä myös tämä vieminen? Minä vartoin vaan, jahka armas Emilia
täydesti tointuisi, tuodakseni molemmat voitto-riemussa kaupunkiin.
Te olette panneet minulta puolen tätä riemua taka-varikkoon; mutta
kokonansa en anna ottaa sitä pois.

Odoardo. Liika armo! Suokaa, ruhtinas, että mä säästän onnetointa
lastani niistä moninaisista loukkauksista, joita ystävä ja viha-mies,
säälimys ja pahan-suomus Guastallassa hänelle varustavat.

Ruhtinas. Ei suoda hänelle ystävän ja säälimyksen loukkauksia, olisi
julmuus. Mutta että viha-miehen ja pahan-suomuksen loukkaukset häntä ei
tavoita; siitä, hyvä Galotti, antakaa minun pitää huolta.

Odoardo. Ruhtinas, isällinen rakkaus ei mielellään surujansa ja'a...
Minä ajattelen tietäväni sen, mikä tyttärelleni nykyisessä tilassa on
aina sopivin... Luopuminen maa-ilmasta; ... luostari, ... niin kohta
kuin mahdollista.

Ruhtinas. Luostari?

Odoardo. Siihen asti itkeköön hän isänsä silmien alla.

Ruhtinas. Niin paljon ihanuutta lakastumaan luostarissa? ...
Pitääkö yhden ainoan pettäneen toivon tekemän meitä niin vihaisiksi
maa-ilmalle?... Mutta, se on tosi: isää ei saa kenkään houkutella.
Viekää tyttärenne, Galotti, mihin tahdotte?

Odoardo (Marinellia kohden). Entäs nyt, hyvä herra?

Marinelli. Koska te minua oikein vaaditte!...

Odoardo. Ah, ei milläkään, ei milläkään.

Ruhtinas. Mitä teidän on kahden kesken?

Odoardo. Ei mitäkään, armollinen herra, ei mitäkään... Me arvelemme
vaan, kumpiko meistä on erehtynyt teidän suhteenne.

Ruhtinas. Kuinka niin? Puhukaa, Marinelli!

Marinelli. On paha mieleni, olla esteenä ruhtinaani armolle. Kumminki
kuin ystävyys käskee ennen kaikkia häntä vaatimaan tuomariksi...

Ruhtinas. Mikä ystävyys!...

Marinelli. Te tiedätte, armollinen herra, kuinka paljon minä rakastin
kreivi Appiania; kuinka liketi meidän molempien sielut olivat toinen
toiseensa kiedotut.

Odoardo. Ja sen te tiedätte, ruhtinas? Niin tiedätte sen varmaan
yksinänne.

Marinelli. Häneltä itseltänsä pyydetty kostajaksensa...

Odoardo. Tekö?

Marinelli. Kysykähän vaan puolisoltanne. Marinelli, nimi Marinelli
oli kuolevan kreivin viimeinen sana: ja niin outo-äänisesti! niin
outo-äänisesti!... Elköön konsana menkö korvistani tämä kauhistava
ääni, ell'en koettele kaikkia, saadakseni hänen murhaajansa ilmi ja
rangaistukseen.

Ruhtinas. Luottakaa minun tehollisimpaan avun-tekooni.

Odoardo. Ja minun palavimpaan toivooni!... Hyvä, hyvä!... Entä mitä
vielä?

Ruhtinas. Sitä kysyn minä Marinelli.

Marinelli. Luullaan, ei olleenkaan rosvoja, jotka karkasivat kreivin
päälle.

Odoardo (pilkaten). Eikö? Eikö tosiaan?

Marinelli. Hangoittelijan poistattaneen hänen tieltä.

Odoardo (purevasti). Ai! Vai hangoittelijan?

Marinelli. Ihan.

Odoardo. No sitte ... kirotkoon Jumala hänen, tämän salamurhaaja-konnan!

Marinelli. Hangoittelijan, ja vieläpä suositun hangoittelijan...

Odoardo. Mitä? Suositunko?... Mitä sanotte?

Marinelli. En muuta, kuin mitä maine levittää.

Odoardo. Suositun? Tyttäreltäni suositun?

Marinelli. Siihen ei saata luottaa. Se ei voi olla niin. Sitä sanon
minä vastaan, sanokaa te mitä hyvänsä... Mutta, vaikka niinkin,
armollinen herra... Sillä enimmin perustettuki tuomio painaa oikeuden
vaa'alla yhtä kuin ei mitäkään ... vaikka niinkin, ei voida kumminkaan
välttää ihanan onnettoman kuulemista asiassa.

Ruhtinas. Kylläpä; totta kaiketi.

Marinelli. Ja missä muualla? missä voi se muualla tapahtua, kuin
Guastallassa?

Ruhtinas. Siinä on teillä oikein, Marinelli; siinä on teillä oikein...
Vai niin; se toisentaa asian, armas Galotti. Eikö tosi? Te näette
itse...

Odoardo. O jaa, minä näen... Minä näen, minä näen. Hyvä Jumala tokinsa!

Ruhtinas. Mikä teillä vaivana? mikä on mielessänne?

Odoardo. Ett'en ole ennen nähnyt, mitä nyt näen. Se minua harmittaa:
ei muuta... Noh niin, hänen pitää takaisin Guastallaan. Minä tahdon
viedä hänen takaisin äitinsä luokse: ja kunnekka ankarin tutkinto on
hänen vapaaksi päättänyt, en tahdo itse poiketa Guastallasta. Sillä
ken tiesi ... (haikeasti nauraen) ken tiesi, joll'ei oikeus katsoisi
tarpeelliseksi minuaki kuulla.

Marinelli. Hyvin mahdollista! Tämmöisissä kohdissa tekee oikeus
pikemmin liian paljon, kuin liian vähän. Sen-tähden pelkäänpä yksin...

Ruhtinas. Mitä? mitä pelkäätte?

Marinelli. Ei käy aluksi salliminen äitin ja tyttären puhutella
toisiansa?

Odoardo. Eikö puhutella toisiansa?

Marinelli. Täydytään eroittaa äiti ja tytär.

Odoardo. Eroittaakko äiti ja tytär?

Marinelli. Äiti ja tytär ja isä. Tutkinnon tapa vaatii tämän varomuksen
ehdottomasti. Ja minun on paha mieleni, armollinen herra, että mun
täytyy jyrkästi vaatia sitä, että edes Emilia saadaan eri taltehen.

Odoardo. Eri taltehen?... Ruhtinas! ruhtinas!... Vaanpa kuitenkin;
niin, niin! Aivan niin: eri taltehen! Eikö niin, ruhtinas? eikö?... O,
kuinka sukkela oikeus on! Oivallinen! (Äkisti tavoittaen lakkariansa,
jossa hänellä on väki-puukko.)

Ruhtinas (lähestyy häntä mielistellen). Malttakaa mielenne, hyvä
Galotti.

Odoardo (syrjään, vetäen kätensä tyhjänä taas ulos). Sen puhui hänen
enkelinsä.

Ruhtinas. Te olette väärässä; te ett'en ymmärrä häntä. Te ajattelette
sanalla taltehen totta jo vankeutta ja tyrmää.

Odoardo. Antakaa minun niin ajatella; ja minä olen rauhoitettu.

Ruhtinas. Ei sanaakaan vankeudesta, Marinelli! Tässä sopii helposti
yhtenä tarkata lakien ankaruutta ja kunnioittaa vilpitöintä
hurskautta. Jos Emilia on pantava eri taltehen: niin tiedän jo ...
sen säädyllisimmän. Kanslerini talo... Ei estelemistä mitäkään,
Marinelli!... Sinne tahdon itse viedä hänen, siellä tahdon jättää hänen
arvollisimman rouvan huostaan. Tämän tulee taata ja vastata minulle
hänen edestänsä... Te olette liian innokas, Marinelli, tosiansa liian
innokas, jos te enempätä vaaditte... Tunnettehan, Galotti, kanslerini
Grimaldin ja hänen puolisonsa?

Odoardo. Minäkö en niitä tuntisi? Yksinpä tunnen tämän jalon
pari-kunnan lemmittävät tyttäretkin. Ken ei niitä tuntisi?...
(Marinellille.) Ei, hyvä herra, elkää myödyttäkö sitä. Jos Emilia on
tallessa pidettävä; niin täytyy hänen varjelkaa syvimmässä tyrmässä.
Kiistäkää sitä; minä rukoilen teitä... Minä hullu, rukoukseneni! Minä
vanha narri!... Kyllä hän totta sanoi, tuo hyvä tietäjätär: joka ei
eräistä asioista kadota järkeänsä, hänellä ei ole mitäkään kadottaa!

Ruhtinas. Minä en ymmärrä teitä... Hyvä Galotti, mitä voin minä
enempätä tehdä?... Heittäkää se sillensä; minä pyydän teitä... Niin,
niin; kanslerini taloon! Sinne pitää hänen; sinne vien minä itse hänen;
ja jollei häntä siellä suurimmalla arvon osoituksella kohdella, niin ei
ole sanani maksanut mitäkään. Mutta elkää sureko... Sillensä jää se!
sillensä jää se!... Te itse, Galotti, voitte tehdä, miten tahdotte. Te
voitte seurata meitä Guastallaan; te voitte palata Sabionettaan: kuinka
vaan tahdotte. Se olisi naurullista määrätä sitä teille... Ja nyt,
jääkää hyvästi, armas Galotti!... Joutukaa, Marinelli: tulee jo myöhä.

Odoardo (joka on seisonut syvissä ajatuksissa). Kuinka? Niin en
yhtäkään saa häntä puhutella, tytärtäni? Enkö täälläkään?... Minä
tyydyn kaikkiin; näenhän minä kaikki olevan ihan oivallisen. Yhden
kanslerin talo on arvattavasti viattomuuden turva-paikka. O,
armollinen herra, viekäähän tyttäreni sinne; ei mihinkään muuanne,
kuin sinne... Mutta sitä ennen tahtoisin kuitenkin häntä puhutella.
Kreivin kuolemasta hän ei tiedä vielä mitäkään. Hän ei voi ymmärtää,
minkä-tähden hän eroitetaan vanhemmistansa. Tätä kuolemata soveliaasti
ilmoittaakseni hänelle; tämän eron suhteen lohduttaakseni häntä,
täytyy minun päästä hänen puheillensa, armollinen herra, täytyy minun
puhutella häntä.

Ruhtinas. Niin tulkaa sitte...

Odoardo. O, voipihan tytärki tulla isänsä luo... Täällä, kahden kesken
olen minä kohta valmis hänen kanssansa. Laittakaa hänet vaan tänne,
armollinen herra.

Ruhtinas. Voin mä niinki!... O, Galotti, jospa tahtoisitte olla minun
ystäväni, johdattajani, isäni! (Ruhtinas ja Marinelli menevät.)


Kuudes kohtaus.

    Odoardo Galotti katsoen hänen peräänsä; vähän vai'ettuansa.

Minkä-tähden ei? ... Erin mielelläni... Ha! ha! ha!... (Katsoo huimasti
ympärillensä.) Ken siellä nauraa?... Totta Jumaliste, minä luulen,
se olin minä itse... Nyt se on oikein! Hupaista, lystiä. Näytelmä on
jo loppumaisillansa. Niin eli näin!... Mutta... (Pysähdys.) Entäpä
jos hän pitäisi sala-tuumaa hänen kanssansa? Jos se olisi niitä
tavallisia hulluuksia? Jos hän ei ansaitsisi, mitä minä hänen edestänsä
tahdon tehdä?... (Pysähdys.) Hänen edestänsä tahdon tehdä? Mitäs
tahdon minä tehdä hänen edestänsä?... Onko mulla sydäntä sanoa sitä
itsellenikään?... Minä ajattelen, näet, jotakin: jotakin, kuta käy vaan
ajatteleminen!... Kauhistava! Pois, pois! Min' en tahdo odottaa häntä.
Ei!... (Taivasta kohden.) Joka hänen on viattomasti syösnyt tähän
kadotuksen hornaan, se vetäköön hänen sieltä ylöskin. Mitä tarvitsee
hän minun kättäni siihen? Pois! (Hän tahtoo mennä, ja näkee Emilian
tulevan.) Liian myöhään! Ah! hän tahtoo minun kättäni; hän tahtoo sitä!


Seitsemäs kohtaus.

    Odoardo. Emilia.

Emilia. Kuinka? Te täällä, isäni?... Ja te vaan?... Ja äitini? ei
täällä?... Entä kreivi? ei täällä?... Ja te niin huolestunut, isäni?

Odoardo. Ja sinä niin huoletoin, tyttäreni?

Emilia. Minkä-tähden ei, isä-kulta?... Tahi ei ole mitäkään kadotettu:
tahi kaikki. Voida olla huoletoin, ja täytyä olla huoletoin: eikö se
ole yhtä?

Odoardo. Mutta millisen luulet sinä asian laidan nyt olevan?

Emilia. Että kaikki on kadotettu; ... ja että meidän tosin täytyy olla
huoletoinna, isäni.

Odoardo. Ja sinä olisit huoletta sen-tähden, että sinun täytyy olla
huoletoin?... Ken olet sinä?... Nainenko? ja minun tyttäreni? Pitäneekö
siis miehen ja isän hävetä sinun tähtes?... Mutta annahan kuullani:
mitä kutsut sinä, kadottaa kaikki?... Kreivinkö olevan kuolleen?

Emilia. Ja minkä-tähden hän kuollut on! Minkä-tähden!... Haa, se on
siis tosi, isäni? Se on siis tosi, koko se kauhistava kertomus, jonka
minä lu'in äitini tuimassa, kosteassa silmässä?... Missä on äitini?
Missä kaukana on hän, isä-kulta?

Odoardo. Edellä-päin; ... jos me muutoin tultaneen hänen perästänsä.

Emilia. Kuta pikemmin, sitä parempi. Sillä, koska kreivi on kuollut;
koska hän sen-tähden on kuollut ... sen-tähden! mitä viivymme enään
täällä? Paetkaamme, isäni.

Odoardo. Paetkaammeko? ... Mikäs sitten hätänä?... Sinä olet, sinä jäät
ryöstäjies käsiin.

Emilia. Jäänkö heidän käsiinsä?

Odoardo. Ja yksinäs; ilman äitittäs; ilman minutta.

Emilia. Minäkö yksinäni heidän käsiinsä?... Ei kuuna päivänä, isäni...
Elikkä ette olekkaan minun isäni... Minä yksinäni heidän käsiinsä?...
Hyvä, heittäkää minut vaan, heittäkää minut vaan... Minä tahdon
kumminki nähdä, ken minua pitää, ... ken minua pakoittaa, ... ken se
ihminen on, joka ihmistä voi pakoittaa.

Odoardo. Arvelen olevas huoletta, lapseni.

Emilia. Niin olenkin. Mutta mitä kutsutte te olla huoletta? Pannakko
kätensä ristiin? Kärsiäkkö mitä ei pitäisi? Suvaitakko, mitä ei
tarvitsisi?

Odoardo. Haa! jos sinä niin ajattelet!... Anna mun syleillä sinua,
tyttäreni!... Sen olen aina sanonut: naisen tahtoi luonto tehdä
mestari-mallikseen. Mutta hän erehtyi saven otossa; hän otti sen liian
hienon. Muutoin on kaikki parempi Teissä, kuin Meissä ... Haa! jos tämä
on sinun huolettomuutes: niin olen minä siinä taas löytänyt omanikin!
Anna mun syleillä sinua, tyttäreni!... Arvaappas: heittävinään asian
oikeuden tutkittavaksi, ... o, tätä helvetin silmän-kääntämystä! ...
tempaa hän sinut meidän sylistämme, ja vie sinun Grimaldin luokse.

Emilia. Tempaa minun? Vie minun?... Tahtoo temmata minun; tahtoo
viedä minun: tahtoo! tahtoo!... Ikään kuin meillä ei mitäkään tahtoa
olisikaan, isäni!

Odoardo. Minä tulin kanssa semmoiseen vimmaan, että jo tavoitin tätä
väki-puukkoa, (vetää sen ulos) työntääkseni sen läpi sydämmen, kumman
tahansa molemmista ... molemmista!

Emilia. Elkää Jumalan tähden, hyvä isäni!... Tämä elämä on kaikki, mitä
jumalattomat omaavat. Minulle, isäni, antakaa minulle tuo väki-puukko.

Odoardo. Lapsi, se ei ole mikään hius-neula.

Emilia. Niin olkoon sitte hius-neula väki-puukkona!... Yhden tekevä.

Odoardo. Mitä? Olisko se jo siksi tullut? Ei toki; ei toki! Malta
mieles!... Myös sinulla on vaan yksi elämä menettää.

Emilia. Ja vaan yksi puhtaus!

Odoardo. Joka on ylevämpi kaikkea väki-valtaa...

Emilia. Vaan ei kaikkea viettelemystä... Väki-valtaa! Väki-valtaa!
ken ei väki-valtaa saata seisoa vastaan? Mikä väki-vallan nimellä
on, ei ole mitäkään: viettelemys on se totinen väki-valta... Minulla
on veri, isäni, niin innollinen, niin lämmin veri, kuin kelläkään
muulla. Myös minun aistini ovat aistit. Minä en takaa mitäkään. Min'
en ole mihinkään hyvä. Minä tunnen Grimaldin talon. Se on ilo-hovi.
Yhden hetken siellä äitini silmäin alla; ... ja jo kohosi niin monta
meteliä sielussani, joita ankarimmat jumaluuden harjoitukset tuskin
viikkokausiin voivat asettaa!... Jumaluuden! ja minkä jumaluuden?...
Välttääksensä ei pahempata mitäkään viskausivat jo tuhannet virtoihin,
ja ovat pyhät!... Antakaa minulle, isäni, antakaa minulle tuo
väki-puukko.

Odoardo. Ja jos sinä sen tuntisit, tuon väki-puukon!...

Emilia. Jos mä en sitä tunnekkaan!... Tuntematoin ystävä on myös
ystävä... Antakaa se minulle, isäni, antakaa se minulle.

Odoardo. Jos mä sen nyt annan sinulle ... tuossa on! (Antaa sen
hänelle.)

Emilia. Ja tuossa! (Pistämäisillänsä sillä itsensä lävitse, tempaisee
isä sen takaisin hänen kädestänsä.)

Odoardo. Kas, kuinka rivakka!... Ei, se ei ole sinun kädelles.

Emilia. Se on tosi; hius-neulalla minun pitää... (Hän tavoittelee
kädellä tukkaansa, etsien sitä, ja sattuu kukkaseen käsin.) Sinäkö
vielä täällä?... Alas sinä! Sinä et kuulu yhden hiuksiin, yhden ...
miksi sitten isäni tahtonee minua tulevaksi!

Odoardo. Oi, minun tyttäreni!...

Emilia. Oi, minun isäni, jos arvaisin mielenne!... Ei toki; sitä ette
tekään tahdo. Miksi te muutoin viipyisitte?... (Katkerasti, kukkasta
murentaissa.) Muinoin kyllä tavattiin isä, joka, pelastaakseen
tyttärensä häpeästä, painoi ensimäisen, paraimman teräksen hänen
sydämmeensä ... antoi hänelle toisen kerran elämän. Mutta kaikki
semmoiset jalo-työt ovat muinoisia! Semmoisia isiä ei ole niin yhtäkään
enään!

Odoardo. On, tyttäreni, on! (Pistää hänen lävitsensä.) Hyvä Jumala,
mitä mä olen tehnyt! (Emilian vaipuessa, tarttuu hänen käteensä.)

Emilia. Yksi kukkanen taitettu, ennen kuin myrsky sen lehtii... Antakaa
mun sitä suudella tuota isällistä kättä...


Kahdeksas kohtaus.

    Entiset. Ruhtinas. Marinelli.

Ruhtinas (astuen sisään). Mitä se on?... Eikö Emilia voi hyvästi?

Odoardo. Hyvin hyvästi; hyvin hyvästi!

Ruhtinas (tullen likemmä). Mitä näen minä?... Kauhistus!

Marinelli. Voi minua!

Ruhtinas. Hirmuinen isä, mitä olette tehneet?

Odoardo. Yksi kukkanen taitettu, ennen kuin myrsky sen lehtii... Eikös
se ollut niin, tyttäreni?

Emilia. Ette te, minun isäni... Minä itse ... minä itse...

Odoardo. Et sinä, tyttäreni; ... et sinä!... Elä mene valheella
maa-ilmasta. Et sinä, tyttäreni! Sinun isäsi, sinun onnetoin isäsi!

Emilia. Ah!... minun isäni... (Hän kuolee, ja isä laskee hänen
hiljakseen maahan.)

Odoardo. Mene rauhaan!... No tuossa, ruhtinas! Mielistyttekö vielä
häneen? Yllyttääkö hän vielä himojanne? Vielä, tuossa veressä, joka
huutaa kostoa ylitsenne? (Vähän pysähdyttyä.) Mutta te odotatte,
mitenkä tämä kaikki on päättyvä? Te odotatte kuka-ties, minun
käantäväni teräksen itse vastaani, lopettaakseni tekoni kuten ilettävän
murhe-näytelmän? Te petytte. Tuossa! (viskaten väki-puukon hänen
jalkainsa eteen.) Tuossa on hän, rikokseni verinen todistaja! Minä
menen ja heitän itse itseni vankeuteen. Minä menen ja odotan teitä
tuomarikseni... Ja sitte tuolla ... odotan minä teitä kaikkien meidän
tuomarimme edessä!

Ruhtinas (vähän vai'ettuansa, jolloin hän katselee ruumista
kauhistuksella ja epäilyksellä, Marinellille). Tuossa! nosta hänet
ylös... Noh? Sinä arvelet?... Katala! (Temmaisten väki-puukon hänen
kädestänsä.) Ei, sinun veresi ei pidä tämän veren kanssa sekauntuman...
Mene, piilläksesi iankaikkisesti!... Mene! sanon minä... Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!... Eikö se ole, niin monen turmaksi, kyllä, että
ruhtinaat ovat ihmisiä: pitääkö vielä perkeleidenki tekeytymän heidän
ystäviksensä?...

Murhenäytelmän loppu.








End of the Project Gutenberg EBook of Emilia Galotti, by G. E. Lessing

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46488 ***