path: root/46012-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46012 ***

MATKAHAVAINTOJA PUOLI VUOSISATAA SITTEN

Kirj.

Zacharias Topelius

Suomennos.






WSOY, Porvoo, 1904.




SISÄLTÖ:

Ruotsalaisia kuvia 1843.

 Mademoiselle Marie ----:lle
  1. Meren yli
  2. Mälarin rannalla
  3. Mosebacken
  4. Djurgården
  5. Silmäys taiteen alalle

Itämeren eteläpuolella 1856.

 Bettylle:
  1. Pohjoisesta etelään
  2. Itämerellä
  3. Lübeck
  4. Hamburg
  5. Ravennan miekkailija
  6. Pohjois-Saksa
  7. Berlini
  8. Berlinin freskomaalaukset
  9. Robert ja Bertram
 10. Dresden
 11. Sikstiniläinen madonna
 12. Saksin Sveitsi

 Toinen jakso:
 13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I
 14. Frankfurt ja Wiesbaden
 15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit
 16. Köln ja sen tuomiokirkko
 17. Rein
 18. Koblenz ja Ehrenbreitstein
 19. Belgia
 20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa
 21. Brüsselinpitsit
 22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat
 23. Ranskan aurinko
 24. Pariisi ruusunpunaisena
 25. Särki meressä
 26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi
 27. Notre Dame
 28. Pantheon ja Madeleine
 29. Napoleonin hauta
 30. Napoleon III
 31. Pariisi juhlatamineissa
 32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 1856
 33. Katukahakka Invaliidisillan luona
 34. Jardin des plantes ja kuningastiikeri
 35. Uudenaikainen Ooppera
 36. Baletti »Merirosvo»

 Kolmas jakso:
 37. Teaatterin varjopuolet
 38. Teaatteri semmoisena kuin sen pitää olla
 39. Piirteitä näyttämöltä
 40. Loppusanoja teaatterista
 41. Ylienkeli Mikael
 42. Saint Cloud, Versailles, Trianon
 43. Rahapaja. Père Lachaise
 44. Jäähyväiset Pariisille
 45. Kööpenhamina

Lontoon kirjeitä 1862.

 1. Tulo
 2. Tukala aika
 3. Näyttely
 4. Suomi näyttelyssä
 5. Lontoon kaduilla
 6. Öinen Lontoo
 7. Sydenhamin kristallipalatsi
 8. Fantasia-markkinat

Viiteselitykset.




Ruotsalaisia kuvia 1843.



MADEMOISELLE MARIE ----:lle.


Mademoiselle!

Olette suvainnut pyytää joitakuita ruotsalaisia kuvia, hätäisiä
siveltimenvetäsyjä sangen lyhyen matkani varrelta. Niin suloisten
huulten lausuma toivomus ei siedä vastaväitteitä. Minulla olisi niitä
kyllä useitakin varalla ... tahtoisin sanoa että piirrän huonosti ja
hätiköiden, että aika ei ole myöntänyt minun tarkata kuvattaviani
läheskään niin tyystiin kuin olisin suonut, että olen useinkin
katsellut noita ohikiitäviä kuvia yksipuolisesti ja karsaasti, että ...
suokaa anteeksi, teidän katseenne saa minut sanattomaksi. Te, joka
olette niin hyvä, ette suinkaan kiinnittäne huomiotanne kaikkiin noihin
heikkouksiini.

Eräs pyyntö minulla kuitenkin olisi teille, mademoiselle: älkää
odottako mitään matkakuvauksia! En ole niitä, jotka matkustavat
kirjottaakseen näkemistään matkamuistelmia. Olen tuskin ollenkaan
tehnyt muistiinpanoja ennenkuin nyt vasta, kun vaikutukset ovat jo
muutamia viikkoja vanhat. Se johtuu aivan luonnollisesti meidän
suomalaisesta hitaisuudestamme: meidän on niin vaikeata vakauttaa ja
suullisesti tai kirjallisesti ilmaista kokemuksiamme ja tunteitamme
samana hetkenä kuin ne syntyvät.

Kas tässä muutamia kynänpyörähdyksiä, jommoisia olette pyytänyt ja
joita ette suosiollisuudessanne hyljeksine. Ei mitään egyptiläisiä
pyramiideja tai klassillisten maiden temppeliraunioita, ei mitään
kepeitä kuvauksia pariisilaiselämästä tai Lontoon ylhäisöstä, vain
muutamia hajanaisia ruotsalaisia kuvia tummanvihreässä kesäpuvussaan ja
sinisine taivaineen, jommoisia Fahlcrantz eniten maalailee, tai
muutamia pehmytsävyisiä kuvia, jommoisia Westin niin mielellään
kiinnittää kankaalle -- sillä toivomuksella kuitenkin, ettette ruhjoisi
minua kokonaan näihin herroihin vertaamalla.


1. Meren yli.

Muistatteko miltä tuntui, kun ensi kertaa lähditte lapsuudenkodistanne,
tuosta pienestä, vaaleankeltaisesta pikkukaupunkitalosta punaisine
tiilikattoineen, ja nousitte äitinne viereen vaunuihin matkustaaksenne
pääkaupunkiin, tuohon elämänne uuteen maailmaan, sen kirjavaan,
monivaiheiseen tuoksinaan ... muistatteko kuinka kummallisesti
sydämenne silloin sykähteli ja kuinka kyynel vierähti silmäänne, ettekä
vielä tänä päivänä tiedä oliko se ilosta, surusta vai ikävöimisestä!
Niin niin, te muistatte sen hyvin, muistatte jokaisen puun, jokaisen
puron ja jokaisen pienen punaiseksi maalatun talonpoikaistalon tien
varrella -- ja ensimäistä saapumistanne tuohon outoon kaupunkiin, oi
sitä ette unohda milloinkaan, vaikka tulisitte yhtä vanhaksi ja
harmaaksi kuin isoäitinne, tuo herttainen kunnon eukko. Ja jospa
unohtaisittekin, niin »Illusioneista» ja »Emilin hjertebankenista»
voitte lukea sangen elävän ja selvän kuvauksen siitä, miltä tuo tuntui.
Siellä tapaatte jälleen itsenne.

Mutta toisin on kun nuorukainen ensi kertaa lähtee isäinsä maasta,
vaikkapa ei sen pitemmällekään viikinkiretkelle kuin pienen meren
tuolle puolelle satujen ylistämän Mälarin rannoille. Silloin hän
rakkain silmäyksin katselee taakseen petäjikköisiä rantoja, joilla
ystävät viivähtäen heiluttavat hattujaan, hän tuntee rakastavansa
maataan yli kaiken maailmassa; saaret, salmet, kotimaan ystävälliset
lahdelmat katoavat näköpiiristä, mutta kyyneltä ette hänen silmässään
näe. Hän näkee surua tuntematta kodin häipyvän, murhe ei saa sijaa
nuorukaisen sydämessä, jos se on terve ja voimakas, niinkuin sen olla
pitää. Hän tähystää avartunein katsein elämän hyörinää, tuntuu kuin hän
seisoisi korkealla vaaralla ja maailma lepäisi hänen jalkojensa alla,
ja kuin hän tahtoisi syöksyä alas kukkulalta sinervään avaruuteen ja
heittäytyä myrskyjen ja tuulenpyörteiden siiville, kulettaisivatpa ne
hänet sitte minne tahansa.

Vanhasta hupaisesta Turusta liukuu »Finland» nopeasti pitkin Aurajoen
keltaisia tiber-laineita merelle päin. Tuossa tuokiossa katoovat
rantojen polvekkeet, vanha linna tornineen vaipuu kukkulain taakse,
saaristo laajenee, illansuussa avartuvat ulapat, Degerbyn punaiset
puutalot pilkottavat puiden välitse, kone seisautetaan, uusia
matkustajia otetaan laivaan ja matkaa jatketaan eteenpäin. Pari tuntia
myöhemmin tuo savuava jättiläinen puskuttaa Ahvenanmeren yli, tuon
levottoman, pahankuulun ulapan, jota kulkeissa monta kuolonkalpeata
matkustajaa aavemaisesti hoippuu keinuvalla kannella ja katselee alas
laidan yli kaikessa muussa kuin runollisessa mielentilassa. Jo
nukahtavat ulapan aallot, meri lepää kuin hopealevy tyynessä
loistossaan ja laskevan auringon purppura ja kuun raukea, uneton silmä
sekä tähtien kelmeät, kaihteliaat katseet leikkivät kimeltävin sätein
daguerrotyypillisesti meren sinisellä pinnalla. Kannella istuu
puolisataa huoletonta matkustajaa sohvilla ja penkeillä, kauniit naiset
turvautuvat saaleihin ja päällysvaippoihin yökylmää vastaan ja
haukottelevat herttaisesti päivänvarjojensa takana, herrat astelevat
edestakaisin suitsevat sikaarit suussa, peräsalongissa paukahtelee
samppanjapullot, hilpeitä lauluja kajahtelee...

Mutta kaikki tuo on jokapäiväistä, tavallista, joskin miellyttävää. Te
olette itse matkustanut höyrylaivalla jonakin kauniina kesäyönä,
jolloin jokaisen tunnin uinahdus on tuntunut lyhyen elämänilon
varkaudelta. Sillä pohjoismaalaisen ei pitäisi koskaan nukkua ihania
kesäkuun-öitään, hänen pitäisi etelämaalaisen tavoin viettää
lepohetkensä silloin, kun keskipäivän aurinko paahtaa kuumimmillaan,
livertää leivosten kanssa aamuisin ja öisin virittää laulurastasten
kera riemuitsevan virtensä elämän lyhyelle, unen tavoin pakenevalle
sulolle.

Furusund sivuutettiin kello kolmen aikaan kauniina tiistaiaamuna,
Ruotsin aallot sulkevat »Finlandin» siniseen syliinsä. Ne eivät olleet
vieraita rantoja nuo, ne olivat kuin omat eteläsuomalaiset rannikkomme,
korkeitten, tummien petäjien reunustamia, jyrkkien graniittikallioiden
vyöttämiä. Siellä täällä pilkisti olkikatto havupuiden lomitse tai
jonkun huvilan valkoinen otsikko hymyilevän lahdelman poukamasta, joku
vastaantuleva halkovene, pari etäällä tupruttavaa höyrylaivaa ... siinä
kaikki. Vakava suomalainen sävy seuraa saaristoa aina Vaxholmaan
saakka, joka on samalla leveysasteella kuin Viapori ja näyttää
leikkituvalta. Senjälkeen vaalenevat maisemat tuntuvasti, rannat saavat
oman ruotsalaisen sulonsa, lepät ja tammet kansottavat metsät,
talonpoikaistuvat näyttävät pikku ylhäisiltä, herraskartanoita ja
huviloita kurkistelee yhä useammin korkeine, valoisine ikkunoineen
lehtipuiden lomitse, veneitä ja jahteja vilisee ulapoilla, pienet
höyryveneet polskuttavat kuin sorsat lahdelmien yli, elämä käy yhä
vilkkaammaksi, hauskemmaksi ja rattoisammaksi kaikkialla. Ja tuo on
ruotsalaista kaikki tyyni. Me tunnemme tulevamme meidän hitaan, vakavan
ja umpimielisen kansamme luota ruotsalaisen elämän ripeään,
avomieliseen ja iloiseen piiriin, toisesta Furusundista toiseen
Vaxholmaan. Ja Tukholma sitte.

Siitä on paljo kirjotettu, mutta ehkei sentään liian paljo. Edessämme
lepää Mälarin kaupunki tornineen ja valkoisine fasaadeineen kukkuloilla
ja rinteillä -- se paljastautuu heti miltei kokonaan katseillemme, se
ojentaa lähetessämme molemmat käsivartensa, Norr ja Söder nimiset,
molemmille sivuille vastaamme, ikäänkuin oiti sulkeakseen meidät
avoimeen, rehelliseen syliinsä, josta meidän kerran lienee perin vaikea
irtautua. Sekin on ruotsalaista. Sillä kaikkine virheineenkin on
ruotsalainen avomielistä, iloista ja vieraanvaraista kansaa, me opimme
hänet tuntemaan tuossa tuokiossa sydänjuuriaan myöten, hän näyttäytyy,
kuin Tukholma, kaikkinensa jo ensimäiselle katseellemme. Onhan se joka
tapauksessa kaunista. -- Yhtä viehkeä kuin tuo miellyttävä vihreys, joka
ympäröi hänen pääkaupunkiansa ja sekottaa tuoksujaan torien helteeseen
ja katujen lemuihin, on hänen iloinen, kevyt, leikkisä, suloa ja
eloisuutta uhkuva luonteensakin. Muinaisten päivien muistona on
Tukholmalla vanhat rakennuksensa kirjotuksineen, vaakunakilpineen ja
korkeine päätyineen, mutta uudet rakennukset ovat kuitenkin anastaneet
etusijan. Tukholmalainen on ylpeä entisyydestään, mutta kaikki, mikä
Tukholman tullien sisällä on elävätä, hengittää uuden ajan ilmaa. Minä
olen kirjottanut siitä joitakuita rivejä ja lähetän ne teille hiukan
huolettomassa asussa sen sijaan, että lähettäisin kuvauksen tuosta
tuhansia kertoja kuvatusta kaupungista. Suvaitkaa olla tällä kertaa
siihen tyytyväinen.


2. Mälarin rannalla.[1]

    Mä muistan sen päivän
    kirkkaan, helon,
    niin suloisen;
    vain lauluissa
    semmoisen luo elon
    runoilija.

    Tää kaupunki!
    Laineet, kukkaismäet
    sen saartavi.
    Niin pehmoisen
    helmass' aaltoin näet
    sa vehreyden.

    Ja taivaalta
    säteitä ilma valaa
    niin kirkkaita;
    Siell' yllä on,
    linnaa kohti palaa,
    silm' auringon.

    Ja kansa tää
    rattoisasti vaivat
    voi selvittää;
    nää ihmiset
    tehtävikseen saivat
    työt kevyet.

    Vaan henkinyt
    toinen tuuli ennen
    tääll' on kuin nyt;
    näät kansa, maa
    vaihtaa, ajan mennen,
    oloja saa.

    Se verta joi,
    näiden rantain hiekka,
    nyt vihannoi;
    nyt käsissä,
    joiss' on ollut miekka,
    on helyjä.

    Hävittäen
    voima karski nousi
    tääll' ilmoillen,
    näilt' aalloilta
    vainopurret sousi,
    toi tuhoa.

    Miespolvi tuo
    voiman oikeudella
    maan veriin luo
    ja hiomaan
    tällä kannaksella
    riens aseitaan.

    Oi Mälari,
    kuinka aika muuttaa
    voi osasi!
    On kalmisto
    urhos niellyt, uutta
    on kaikki jo.

    Taa aaltojen
    päivän painuessa
    niin aattelen;
    jos totuutta
    ei liene aatoksessa,
    se unhota.

    Se anteeks suo!
    Arvossa on mainees.
    Kaupunki tuo,
    mi rannallen
    kasvoi kirkkaan lainees,
    on iloinen.

    Sit' armastan.
    Muistoillensa annan
    ma kunnian,
    ja rakkaaksi
    tunnen kauniin rannan,
    oi Mälari!


3. Mosebacken.

Mademoiselle!

Kun seisotte jonakin kauniina kesäaamuna Mosebackenin kukkulalla koko
Tukholman ihanuus jalkainne alla, kun seisotte tuolla kuin maisen
muurahaiselämän yläpuolelle kohounut jumalatar ja ylevät ajatukset
kohoavat kuin kotkat lentoon, mitä tahtoisitte silloin antaa kaikesta
tuosta ihanuudesta? Mitä vastaisitte, jos kiusaaja äkkiä ilmautuisi
luoksenne balkongille ja kuiskaisi merkitsevästi: »tämän kaiken annan
sinulle -- loistoa, herrautta, valtaa, kunniaa, kultaa, huvia,
nautintoa ilman rajaa -- jos lankeat maahan ja rukoilet minua!» Kuinka,
rukoillakko? Ei juuri niin, ainoastaan rakastaa huvia yli kaiken,
loistavaa kuorta kaiken siihen kuuluvan kera, sitä lähinnä ja
lopullisesti kultaa noiden molempien saavuttamisen välikappaleena. Mitä
silloin vastaisitte?

-- No niin, eihän tuo olisi hulluinta olla suurenmaailman naisena.

Hyvä! Silloin veisi kiusaaja teidät takaisin lapsuutenne aikoihin. Hän
antaisi teidän syntyä ylhäisistä porvarivanhemmista, sillä ne lienevät
nykyään suurimmassa arvossa Ruotsin pääkaupungissa. Teidän isänne olisi
alhaista syntyperää, vailla perittyä varallisuutta, mutta älykäs ja
toimekas, joka omalla työllään kohottaisi itsensä rikkauteen, olisi
jalo kansalainen ja oivallinen perheenisä, eikä hänellä olisi kuin yksi
ainoa pikkuinen virhe: turhamaisuus. Hän tahtoisi upeilla teistä, hän
antaisi teille mitä loistavimman kasvatuksen, teidän pitäisi omistaa
kaikki pensionien viisaus, kaikki salonkielämän avut, kristinoppia
lukisitte tunnin viikossa hovipapin ohjauksella ja taloushuolilta
teidät kokonaan säästettäisiin. Te olisitte onnen helmalapsi,
viidentoista ikäisenä teillä olisi satoja ihailijoita, lukemattomia
huveja; teidän aitionne oopperatalossa olisi ihailijain piirittämä,
pörssitanssiaisissa teillä olisi se mairitteleva onni että Hänen
Kuninkaallinen Korkeutensa Perintöprinssi pyytäisi teitä franseesiin
tai Prinssi Carl valssiin. Te olisitte ihastuttava ja kadehdittu --
niin kaunis, niin lahjakas ja niin rikas! Elämä näyttäisi teistä
tanssiaisilta, taivas olisi lemmenjumalia ja maa luutnantteja täynnä.
Te olisitte hyvin tunteellinen, lukisitte Böttigeriä ja paukuttaisitte
kätösiänne Guntherille. Voisihan sattua joskus tanssiaisten
jälkeisenä aamuna, että keskipäivän aurinko, kurkistaessaan teidän
sänkykamariinne, tapaisi poskenne kalpeina, sydämenne tuntuisi tyhjältä
ja etoavalta; elämänne, joka näytti niin loistavalta juhlavalojen
heijastuksessa, tuntuisi niin sanomattoman viheliäiseltä ja ikävältä
kuin teaatterikulissit päivänvalossa. Mutta -- te ottaisitte vihreään
marokiniin sidotun George Sandin romaanin käteenne ja heittäytyisitte
pehmeään leposohvaanne soreassa aamupuvussanne; teille ojennettaisiin
luettelo sen päivän huveista, te valitsisitte jonkun niistä,
pukeutuisitte ja somisteleisitte tuossa lyhyessä ajassa neljässä
tunnissa ja...

Mademoiselle, te olisitte onnellinen! Kun ensimäiset kukoistavat
luutnanttivuotenne olisivat ohitse, ojentaisitte siron kätenne
jollekin keski-ikäiselle kreiville, yhtä korkea-arvoiselle kuin
suurivelkaiselle; teidän isänne olisi ylpeä saadessaan sanoa tytärtään
kreivittäreksi. Teille avautuisi uusi loistava elämänura; te
matkustelisitte miehenne kanssa, huvejanne hoitaisitte ilman häntä;
hänellä olisi kyllin puuhaa taistellessaan katalan vastapuolueen kanssa
ritarihuoneessa. Teidät esitettäisiin hovissa, pojistanne tulisi
kamarijunkkareita, tyttäristänne hovineitejä, te olisitte onnellinen
elämänne loppuun saakka, paitsi niinä hetkinä, jolloin muistelisitte
millainen olitte ennen kuin rukoilitte kiusaajaa tuona kauniina
kesäaamuna kaukana Mosebackenin pienellä balkongilla.

Mutta olettakaamme että teillä on ollut rohkeutta sanoa hänelle
käskevästi: mene pois! Teidän pienet kasvonne olivat sinä hetkenä
vakavat mutta rakastettavat. Siinä tapauksessa tahdon kertoa teille
jotakin Tukholmasta täällä ylhäällä balkongilla aamuviileässä. En
yksityiskuvia, en näköaloja tai muita merkillisyyksiä. Tunnen liian
vähän Ruotsin pääkaupunkia, mutta tahdon ilmaista teille mitä ne
sanovat, jotka tuntevat sitä paremmin kuin minä.

Ne sanovat että Tukholma ei edusta lainkaan huonosti sitä maata ja
kansaa, jonka hallintokeskuksena sillä on kunnia olla -- avointa,
viljavaa, kaunista maata ja ylpeätä kansaa, melkein liian ylpeätä
vanhoista historiallisista muistoistaan, mutta herkästi syttyvää
läsnäolevan hetken harrastuksiin, niin pieniin kuin suuriin -- muuten
rehtiä, vierasvaraista ja voimakasta kansaa, ripeätoimista, levotonta,
omavaltaista, kansanvaltaisen herkkätuntoista ja muutamiin
ennakkoluuloihin piintynyttä, joista en kuitenkaan halua tässä
yksityiskohtaisemmin puhua. Jos tähän vielä lisäämme ne ominaisuudet,
jotka ovat luonnollisia jokaiselle suurehkolle kaupungille
--ylellisyyden, kevytmielisyyden ja korkeamman sivistyksen edut -- niin
tunnemme ruotsalaisen helposti tukholmalaisessa. Hän on hyväntahtoinen,
avomielinen, vieraanvarainen ja iloinen, kevytmielinen, liikkuva,
toimekas, monisanainen, utelias, hyvin itseensä tyytyväinen, vaikkei
aina asemansa mukaisesti, heikko kaikelle silmäänpistävälle, herkästi
ihastuva kauniiseen ja loistavaan, mutta harvoin sentään hyvää
ja jaloa hylkivä vaikkapa se esiintyisi vähemmän viehättävissäkin
muodoissa. Arvojenhimon ajat hän on jo onnellisesti läpäissyt, mutta sen
pieni tytär, kunnianimienhimo, on kaikkivaltaisen isoäitinsä
turhamaisuuden kera hiipinyt hänen muuten niin kauniiseen
seurustelusävyynsä. Muistatteko Uno von Trasenbergin »rouva
sairashuoneparseli-intendentskaa?»

Helppo olisi Cederberghin tavoin kirjottaa tukholmalaisesta varsin
hauskoja ja varsin paksuja kirjoja. Itse asiassa lienee hän aina Ottar
Trallingin ajoista saakka pysynyt enemmän kaltaisenaan kuin useimpien
muiden pääkaupunkien asukkaat. Kustaa kolmas kaipaisi Bellmaniaan --
nuorella Ruotsilla on Par Bricolensa ja kadotti äskettäin Wadmaninsa --
mutta iloisen kansanelämänsä tapaisi hän, tietysti asianmukaisilla
pukumuutoksilla, vielä nytkin toisinaan juhannusmarkkinoilla tai
Djurgårdenin ylistettyjen tammien alla. Yksinpä noilla ijäkkäillä,
muodottoman korkeilla taloilla varsinaisessa kaupungissa, noilla
ahtailla kaduilla ja vuosisatojen vanhoilla lehmuksilla ja tammilla on
erikoinen vanhoillinen leimansa, mikä kiinnittää monin paikoin mielen
tuohon vanhaan hyvään. Kellarit (ravintolat) hiekotettuine lattioineen
näyttävät enimmäkseen hyvin vanhanaikaisilta ja vanhan rodun
tukholmalainen istuutuu mieluimmin pahimmin kuluneen pöydän ääreen.
Yleensä muistuttavat Tukholman alemmat porvaripiirit paljon meidän
suomalaisten pikkukaupunkiemme, erittäinkin rannikkokaupunkien,
vastaavaa asukasryhmää. Kummassakaan maassa eivät nämä kansanluokat ole
mainittavasti edistyneet viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa,
mutta samalla kun he ovat laiminlyöneet omata aikansa sivistyksellisiä
edistyksiä, ovat he myöskin säilyneet samaisen ajan pöyhentelevältä
korskeudelta ja ylellisyydeltä. Itse asiassa lienee Tukholma vähemmän
kuin useimmat muut, yksinpä pienemmätkin pääkaupungit viehtynyt
ylellisyyden hempeään viettelijättäreen. Vaikka yhteiskunnan kerma
täällä, niinkuin muuallakin, kohoileksen kermavaahdoksi, niin paljoa
taajemmat alemmat kansankerrokset pysyvät kuitenkin uskollisina
entiselle hiljaiselle vaatimattomuudelleen, hyväntahtoisina ja
levollisina »niinkuin maito pytyssä», käyttääkseni erään suomalaisen
papin tunnettua lausetta. Sanotaan että Tukholman hyvinvointi on viime
vuosina tuntuvasti kärsinyt huonoista ulkomaisista kauppasuhteista ja
yleisesti valitetaan niistä melkoisista hopeamääristä, joita melkein
jokaisessa lähtevässä höyrylaivassa viedään maasta niin hyvin
valtion kuin yksityisten nimissä. Mutta liikenne on lisääntynyt
hämmästyttävällä tavalla nopean ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta
kaikkiin suuntiin.

Te kai kuuntelette epäluuloisesti, kun muukalainen puhuu tällälailla
Tukholmasta ainoastaan muutamia viikkoja kestäneen vierailun nojalla,
mutta vähemmin ihmettelette, jos tunnette ruotsalaisten avomielisen ja
auliin olemuksen, joka vaikuttaa että saamme hänestä selvän
niinsanoakseni yhdellä ainoalla silmäyksellä; siksipä laulaakin tuo
rakastettava Lind Vingåker laulussaan Vapunpäivänä Wärendissä yhtä
sattuvasti kuin kauniisti kansastaan:

    »Se kansa, se on kelpo kansa pohjaltaan,
    kun sitä lähenee, se vastaan kiirehtää,
    ja silloinhan jo puolitiessä tavataan.»

Mutta, mademoiselle, Tukholmaa koskeva luku ei kai pääse milloinkaan
loppuunsa, ellen katkaise pakinaani kerta kaikkiaan. Mosebackenilla
avautuvasta näköalasta en tahdo nyt puhua, sehän on teillä edessänne,
kauniina vaihtelevana ja eloisana. Aurinko on jo aikoja sitte noussut
koillisesta Atlantinmeren sylistä ja sen säteet hehkuvat jo kuumina
Ritariholman kirkon rautahuipussa ja kultaisessa ristissä. Suvainnette
että saatan teitä Strömparterrenin vilpoiseen varjoon ja pyydän saada
sillaikaa, kun nautitte hiukan jäätelöä, täydentää hajanaisilla
yksityiskuvilla sitä entistä vähää, mitä minulla on ollut onni teille
kertoa tuosta tuhansia kertoja ennemmin ja tuhansia kertoja paremmin
kuvatusta ja ylistetystä Mälarin kaupungista.


4. Djurgården.

Mademoiselle!

Kun te muutamia vuosia takaperin, ensimäisen nuoruutenne ihanina
silmikoimispäivinä, joskus tätinne ja eräiden ystäväin seurassa jätitte
Tukholman kivitalot taaksenne ja läksitte hupaiselle veneretkelle
Djurgårdeniin -- Mälarin kaupungin rakastettavaan sydämeen -- kuinka
sykähtelikään silloin sydämenne lapsellisesta riemusta! Sillä
turmeltumaton viisitoistavuotias sydän ei viihdy ahtaitten muurien
välissä eikä suletuissa saleissa; hän vaihtaa tanssiaisten loiston ja
lamppujen hohdon mielellään tammien vilpoisiin varjoihin ja
vaaleanvihreiden rantojen hilpeään vapauteen jonakin päiväpaisteisena
kesäiltana. Siellä oli niin »champetert», vakuutti ranskalainen
kotiopettajattarenne, te hyppelitte kuin mikähän pieni hupakko ympäri
ruohikossa, olitte vallan huimapää, sanoi tätinne, mutta itsestänne se
oli niin äärettömän hauskaa! Te ette viitsinyt kauvankaan kulkea noita
suuria, leveitä teitä, sillä niillä tuoksui tomupilvet monien
ohikiitävien vaunujen ja solakoiden luutnanttien vuoksi, jotka
hyväilivät vuokrattuja hevosiaan ratsupiiskalla ja näyttivät sanovan:
»katsotaanpa onko sinussa Sleipnerin-verta». Ja kun olitte hetkisen
katselleet tuota kirjavaa vilinää, ihmisiä jotka tahtoivat kulkea
upeammin kuin te, silloin vetäydyitte jonkun verran syrjään, ylös
tuolle sievälle kukkulalle Framnäsin ja Sirishofin luona, otitte esiin
pienen namuspussinne ja istuunnuitte rinteen pehmeälle nurmikolle,
josta voitte hyvin katsella ihmisten hyörinää alempana kulkevalla
tiellä, itse sanottavasti näkymättä. Ja jos silloin katsoitte oikein
iloisin silmin ohikulkevaa kadettia, joka oli kavaljeerinanne
viimeisellä kävelyretkellä, sattui toisinaan että hän kiisi täyttä
laukkaa alas ravintolatalolle ja osti viimeisellä daalerillaan jäätelöä
teille ja ystävillenne. Niin istuitte viehkeässä illan siimeksessä
tammien alla ja katselitte ympärillänne kukoistavaa Tukholman kesää, ja
ainoastaan silloin, kun kuninkaalliset vaunut valkonauhaisine
esiratsastajineen kiitivät ohitse ja prinssit nostivat teille
ystävällisesti hattua, muistitte äkkiä että olittekin kuninkaallisessa
pääkaupungissa ettekä jollakin kauniilla maatilalla kaukana suuren
maailman hyörinästä ja upeasta loistosta.

Eipä ihme että tukholmalainen on kesäiseen Djurgårdeniinsa ihastunut.
Se on hänen luonteensa luonnollinen tyyssija -- sillä ulos, ulos
ahtaitten seinien puristuksesta hän haluaa. Muinainen Mälarin kansa
läksi kesiksi kaukaisille sotaretkille, meidän päiviemme tukholmalainen
mieltyy helposti kaikkeen ulkomaalaiseen ja oleskelee mielellään kodin
ulkopuolella. Djurgårdenia voisi sanoa hänen keuhkoikseen, siellä hän
hengittää tyytyväisyyttä ja iloisuutta, jota hänen sielunsa kaipaa,
siellä hän on oma itsensä. Tukholmaa ympäröi lukuiset kauniit maisemat
ja monia niistä on taide yhä somistanut. Mutta Drottningholman loisto
on rappeutumaisillaan, ihana Haga on unhotettu, Ulriksdal on
harmaantuneiden invaliidien viimeinen turvapaikka -- monissa muissa
kauniissa paikoissa käy ainoastaan huvimatkailijoita kulettavat
höyrylaivat. Djurgårdenissa esiintyy Tukholman kesäelämä kukassaan. Tuo
suurenmoinen, loistelias, joskus jäykkä prameus ei saa täällä
jalansijaa, tämä on vain viehkeän, soman ja sorean tyyssija. Byströmin
huvilassa ovat taiteen ihanimmat luonnokset veitikkamaisten
rakkaudenjumalain ympäröiminä ja itse kuninkaallisesta Rosendalista
lausuu Marmier sangen sattuvasti: _c'est une villa de gentilhomme
plus q'un palais de suverain_.[2] Ja tuskinpa aivan aiheetta laulaa
Bellmankaan:

    »om denna parken
    rår kärleksmonarken
    och en kung.»[3]

Hän tosin lauloi siihen aikaan, jolloin lemmettäret -- tosin
puuteritukkaiset ja pönkkähameiset, mutta lemmettäret joka tapauksessa
-- liehuivat valtaistuimen ympärillä. Kunpa koko Kustaa III:n
valtakunta olisi ollut hänen Djurgårdeninsa ja Hagansa kaltainen!
Hallitushuolet olisivat silloin olleet kepeämmät hänen nerokkaalle
kevytmielisyydelleen ja iloinen elämänsä ei olisi päättynyt suruun ja
vereen.

Sitte kolmannen Kustaan ja Bellmanin aikojen on Valdemarinsaari
suuresti muuttunut. Tammet, lehmukset ja vaahterat ovat yhä vieläkin
samat ja kertovat menneiden vuosisatojen muistoista, mutta kukapa
ymmärtäisi heidän sanojaan, kun iltatuuli auringon laskiessa suhisee
niiden latvoissa? Ja niinkuin muinaisina päivinä vierivät Brunnsvikenin
hohtavat laineet yhä vieläkin väreilevin pinnoin. Mutta uusi aika on
rakentanut siroja huviloita, ravintoloita ja linnoja tuohon entiseen
maalaismaisemaan ja »jumalainen» kalastajatorppa on saanut kilpailijan,
jonka rinnalla sen ylistetty kauneus näyttää sangen raihnaiselta.

Saavumme Djurgårdeniin Leijonansiltaa myöten. Nimi johdetaan eräästä
leijonasta, jota säilytettiin joitakuita aikoja sillan vieressä, mutta
miksei yhtä hyvin kaikista niistä viiksellisistä leijonista, joita
kulkee joka päivä niin lukuisesti sen yli, etsien kenenkä he niellä
mahtaisivat? Kun siten olemme päässeet onnellisesti puistoon, ei liene
niinkään vähäinen kiusaus ryhtyä tuhannettaensimäistä kertaa
kuvaamaan tuota jo tuhat kertaa ennen kuvattua, aina semmoisista
vähäpätöisyyksistä kuin Blåportenin kuuluisista ahvenista sellaisiin
ihmelaitoksiin kuin Rosendalin kehuttuun porfyrivaassiin, tuohon
mahtavaan punssimaljakkoon kahdentoista jalan mittaisia juomasankareita
varten, joka sentään näyttää jo miltei liian suurenmoiselta nykyajan
viiden jalan pituisille limonaadisankareille, etenkin sen jälkeen kun
rovasti Wieselgren on käännyttänyt puolet Ruotsin leijonista
viattomiksi karitsoiksi kaikkeen väkijuomalta tuoksahtavaan nähden.
Mutta -- pysähtykäämme tuolle pienelle kummulle satavuotisten tammien
alle ja katselkaamme hetkisen graniittijalustalla olevaa vihreätä
rintakuvaa. Se on Byströmin mestariteos, se on Bellman. Sanattomat ovat
hänen huulensa, marmorinjäykkä ennen niin eloisa katse, otsaa ympäröivä
laakeriseppele ei enää värähtele etäisiltä kukkarannoilta tulevien
tuulahdusten hyväilyistä. Mutta nuori polvi leikkii yhä vieläkin
iloisia leikkejään Bellmanin ympärillä ja laulaa hänen paraita
laulujaan. Kesäkuun 26 p. 1829 kuhisi mitä kirjavin ja hilpein
kansanjoukko ensi kertaa tämän patsaan ympärillä, joka silloin
paljastettiin hurraahuutojen, laulujen ja puheiden säestyksellä.
Joukossa oli muuan vanha eukko; hän nojautui poikaansa, keski-ikäiseen
mieheen -- ja kyyneleet vierivät lakkaamatta hänen poskilleen. Ja
juhlan toimeenpanijat menivät vanhuksen luo ja kunnioittivat häntä
kaikin tavoin, sekä sanoin että lahjoin. Mutta eukko katsoi herkeämättä
rintakuvaan ja itki ja puheli: »Niin, niin, kyllähän ne nyt hänelle
juhlivat, kun hän on jo aikoja mullassa maannut; mutta vähemmin hänestä
touhuaisivat, jos olisivat olleet naimisissa hänen kanssaan, niinkuin
minä!» -- Sillä Bellmanin leski ei voinut unohtaa, että juhlittu
runoilija oli ollut suuri hulttio kotoisessa elämässään. Hän puhui
niinkuin aina aikalaiset puhuvat, jotka mielellään takertuvat suurten
miesten pikku heikkouksiin; mutta nuori polvi, joka lauloi Bellmanin
kunniaksi, oli _jälkimaailma_, joka säilyttää tuosta aikoja
nukkuneesta ainoastaan sen, mikä on suurta ja katoamatonta, ja katsoo
yksinomaan siihen. Nyt he ovat kuolleet, niin hyvin leski ja poika kuin
kaikki runoilijan henkilöiden esikuvat. Vielä kymmenkunta vuotta
takaperin voi matkustaja käydä tervehtimässä Bellmanin lauluissa
ikuistettua Ulla Winbladia, joka vanhana ja kuihtuneena eleli pienessä
hökkelissä ylhäällä Söderillä, mutta hänkin kuuluu jo nykyään vain
sadun ja laulun maailmaan -- kuolemattomuus, jota hän tuskin elämällään
lienee ansainnut.

Kerrotaan -- en tiedä miten vankoilla perusteilla -- että H.M. Kuningas
olisi aikeissa perustaa Rosendalin viereen jonkunlaisen Valhallan,
samantapaisen kuin Baijerin kuninkaan Ludvigin äskettäin Donaustaufin
luona vihkimä. Sinne tulisi asetettavaksi Ruotsin jaloinpain ja
suurimpain miesten kuvapatsaita ja rintakuvia, heidän ikuiseksi
muistokseen. Tätä kuullessa johtuu mieleen muuan ajatus. Nykyajankin
Ruotsilla on muutamia suuria, neron ja tieteen sädekehän ympäröimiä
nimiä. Mutta köyhemmältä näyttää nykyinen aika suurista miehistä kuin
entiset päivät -- näyttäneekö sitte siltä ainoastaan senvuoksi, että
nykyaika sivuuttaa todella suuren ja ylevän omissa aikalaisissaan ja
jumaloi vain kuolleita neroja? Vai onko jalolla ja ylevällä vähemmän
kuin ennen vastakaikua nuoren polven rinnassa? Eipä tekisi mieli
sitäkään uskoa, kun valtaistuimella istuu vanhus niin kunnianarvoinen,
että itse Venäjän itsevaltias, tarkkanäköinen ja herkkä kaikella
jalolle ja suurelle, melkein pojan kunnioitusta osottaen vieraili
vanhan kuninkaan luona hänen pääkaupungissaan -- vierailu, joka
kunnioitti yhtä suuresti näitä molempia henkilöitä ja joka on säilyvä
unohtumattomana kaikkein tukholmalaisten mielessä.

Mutta aurinko katoaa jo etäällä Brunnsvikenin aaltoihin ja iltaviileä
voi käydä vaaralliseksi helteisen päivän jälkeen. Olemme tällä
kertaa katselleet ainoastaan eräitä kuninkaallisen Djurgårdenin
yksityiskohtia; mutta tehän tunnette sen ennestään kirjoista ja omasta
näkemästänne. Minä rakastan yleiskatsauksia, mademoiselle! Se lienee
enimmäkseen varsin ikävä tapa; koetan jollakin toisella kertaa siitä
luopua.


5. Silmäys taiteen alalle.

Mademoiselle!

Kansa voi olla jalo ja kunnokas, se on saattanut paljon kokea, paljon
oppia, paljon ajatella ja sen ohessa avoimin silmin tarkata muiden
kansojen edistyksiä, mutta siltä voi puuttua rohkeutta itse esiintyä
toimivana suuntaan tai toiseen. Sellaiseen kansaan voi tieteen totuus
ja taiteen ikuinen kauneus tehdä syvän vaikutuksen; mutta se voi siitä
huolimatta seisoa mykkänä, uskaltamatta lausua julki tai pukea näkyvään
muotoon sitä, mitä rakastaa ja kunnioittaa sisimmästä sielustaan. Sillä
sitä kahlitsee pelko ja se ei tunne voimaansa. Mutta niin kauvan, kun
se ei liikuta kättä eikä kieltä jollakin inhimillisen pyrkimyksen
erityisellä alalla, niin kauvan on sen sivistyskin tuolla samalla
alalla eloton, puolinainen. Ja sellainen on meidän ja meidän kelpo
Suomen kansamme laita _taiteeseen_ nähden. Meiltä puuttuu siinä
suhteessa ainoastaan rohkeutta ja ulkoista herätintä. Askel vain, ja
ura aukeaisi eteemme aina siintävään etäisyyteen.

Kun Ruotsin kansan luonne, päinvastoin kuin meidän, on kaikessa niin
ratkaisevasti suunnattu käytännölliseen ja yrittelevään, on se myöskin,
vaikka samalla tietopuolisella sivistysasteella kuin mekin, ennättänyt
ennen meitä ottaa ensimäiset askeleensa taiteenkin alalla. Todisteeksi
voisin mainita joukon nimiä. Mutta sen sijaan halunnette te,
teaatterin, musiikin ja muut kuultavat taiteet sivuuttaen, luoda
silmäyksen kunink. vapaitten taiteitten akademian näyttelyyn kesäkuussa
1843.

Luettelo sisältää kaksisataa kolmekymmentä numeroa viideltäkymmeneltä
kahdeksalta taiteilijalta, joiden joukossa seitsemän naista.
Pystykuvia, relieevejä ja puuveistoksia y.m. samaan alaan kuuluvia on
sangen vähän. _Qvarnström_ näyttää tällä alalla olevan lupaava
nimi. Lukuisimmat ovat nyt, niinkuin ainakin, maalaukset. Saamme tehdä
tuttavuutta sellaisten kuuluisuuksien kanssa kuin _Kraft, C.J.
Fahlcrantz, Westin, Sandberg_. Viimemainitun teosten joukossa on
myöskin tämän taiteilijan Vaasan kirkkoa varten maalaaman alttaritaulun
luonnos. Westiniltä on neljä numeroa. Upein on hänen »Vuodenaikansa».
Tämän taitelijan värisävylle omituinen vienous ja sametinlaheus ilmenee
koko taulussa aina liijotteluun saakka, tuo kaikkien piirteiden
pehmeys, tukehuttaa sen voiman ja rohkeuden, mikä näyttää
alkuperäisesti ryhmityksessä piilleen. Tunnetteko _Södermarkin_
muotokuvia? Täällä on muuan kuva, jonka tutut, kauniit silmät
tarkastavat niin hellästi suomalaista maanmiestään. Ja tuo käsi, joka
hienoon vaaleaan hansikkaaseen puettuna esiintyy niin silmäänpistävänä
mustaa silkkipukua vasten, on sama käsi, joka vielä silloin, kun se oli
suomalainen, sitoi seppeleet 1840-vuoden nuorukaisille Helsingissä.
Miksi lahjotamme sillälailla muille ruusujamme?

Käykäämme eteenpäin järjestyksestä huolimatta, miten mieli milloinkin
vetää. _Cronstrand_, tuo kuuluisa matkailija, on rikastuttanut
näyttelyä seitsemällä numerolla paikalla suoritettuja graafillisia
piirroksia muinais-egyptiläisestä rakennus- ja kuvanveistotaiteesta.
Kolmekymmentäkuusi vuosisataa on katsellut vanhan Theben
Ammonintemppeliä, ja yhdeksästoista vuosisata tavailee vielä sen
hieroglyyfejä. Mutta salaisuuksien paljastumishetki on lähellä; muuan
saksalainen professori on ilman Ariadnen lankaa löytänyt tien
labyrintin kamarien läpi, ja pianpa ei enää jää mitään salaisuuksia
tulevan sukupolven perinnöksi.

_Wickenbergin_ sivellin on loihtinut esiin erään perspektiiviltään
erinomaisen, hymyilevän maiseman ja muutaman liikuttavaa suloa uhkuvan
perhekohtauksen. Ei voi tavata hartaampia, kohtaloonsa tyynemmin
alistuvia ja kristillistä nöyryyttä ilmaisevampia kasvoja kuin tuon
sokean ukon, joka, seisoen lastensa keskellä, näyttää ikäänkuin astuvan
kankaalta esiin ja opettavan kieltäymyksen rauhaa. -- Nuori, Roomassa
paraikaa oleskeleva göteborgilainen Brusewitz on jättänyt näyttelyyn
mieltäkiinnittävän alkuteoksen, nuoren frescatilaisen naisen
pienen poikansa kera. -- _Wahlbom_ on kiinnittänyt Katarina
Maununtyttären ilmielävänä kankaalle. Hän antaa hänen syleillä
Räävelissä maanpakolaista poikaansa Kustaa prinssiä, tuota Vasa-suvun
harhailevaa ritaria. Ryhmitys on erinomainen, värit hämmästyttävän
eloisat. Oletteko ollut Liuksialassa ja nähnyt tuon lempeän
kuningattaren haamun katselevan miettiväisenä kauniin ulapan laineita
iltahämyssä?

_Ekman_ -- meidän Ekmanimme -- esittää meille ryövärinluolan
sisuksen, räikeän ja synkän fantasiakuvan. Tehän tunnette Ekmanin? Se
oli hän, joka oli professori Sandbergin apulaisena Upsalan tuomiokirkon
kauniita freskomaalauksia maalattaessa, ja se oli hän, jolle
yksinään Sandberg uskoi keksintönsä salaisuuden näiden maalausten
säilyttämiseksi pohjolan ankarassa ilmanalassa. Ollen lahjakas kuin
koko sukunsa, voimme täydellä syyllä kiinnittää Ekmaniin, joka nyt
oleskelee kuninkaan apurahalla ulkomailla, mitä parhaimmat toiveet,
ellei siinä huhussa ole jotakin perää, että hänkin olisi taipuisa
tuohon ylen tavalliseen epäsäännöllisyyteen. Varmaan te, niinkuin
minäkin, toivotte että huhu tällä kertaa kulkisi vanhaan tapaansa
valheen kengissä.

Kun emme kuitenkaan voi viivähtää kaikissa mieltäkiinnittävissä
yksityisseikoissa, lienee paikallaan heittää nopea jäähyväissilmäys
teidän sukupuoltanne edustaviin taiteilijoihin. Mad:lle
_Maria Röhl_ on tosin pannut näytteille ainoastaan muutamia
mustallaliidulla piirrettyjä muotokuvia, mutta ne suoritettuna
tunnetulla mestarillisella kyvykkyydellä, joka on hänelle äskettäin
hankkinut tunnustuksen tulla kutsutuksi vapaitten taiteitten akademian
vakinaiseksi jäseneksi. -- Mad:lle _Plageman_, joka on antanut
neljätoista numeroa, lienee mainittava uutteruutensa, joskaan ei juuri
muun vuoksi. Maisemat, kukat, linnut ja muotokuvat ovat niitä aiheita,
joita nämät seitsemän naistaiteilijaa nähtävällä mielihalulla
valitsevat. Hyvä niin. Tuntuuko se niin ihmeelliseltä, että teidän
sukupuoleisenne taiteilijat maalaavat mielellään valoisia maisemia,
sieviä kukkia, kauniita, mitä sielukkaimmilla viiksillä varustettuja
luutnantteja, mitä romantillisimpia univormuja ja ylevimpiä asentoja,
tai jumalkauniita Fingaleja, kaihoavia Fritiofeja kaikkine sisäisine ja
ulkoisina täydellisyyksineen, joita muuan vapaaherratar Knorring on
tuhlannut Aksel Löwensterniinsä? Eikö kaikkien naisten fantasia
haaveile siihen suuntaan?

Näyttelyn kokonaisvaikutus tuntuu tyydyttävältä, vaikkapa ei kaikiste
ole oltukaan kyllin tiukkoja valinnassa. Oikeutta myöten tätä tuskin
voimme sanoa muuksi kuin aluksi, aamunsarastukseksi Ruotsin taiteen
taivaalla. Toivon vaan että meillekin koittaisi samanlainen
aamunpilkahdus ja että sen herätin, jo jonkun aikaa puheenaollut
Helsingin taidenäyttely vihdoinkin saataisiin aikaan. Sillä,
mademoiselle, kun meillä on jo kotona ollut rohkeutta julkilausua
_tieteellisen_ sivistyksemme tulokset, miksi epäröisimme _taiteenkaan_
alalla rientää _from sounds to things_, hiljaisesta mietiskelystä
rohkeaan ja jaloon toimintaan?




Itämeren eteläpuolella 1856.



BETTYLLE.

Ei ei, Betty hyvä, ei mitään matkakuvauksia! Oletko koskaan kulkenut
veneessä Oulunjoen koskia alas? Kiihkeätä oli vauhti; koski kohisi,
vaahto kuohuili, rannat kiitivät ohitse; tuolla kuusikko, tuossa pelto,
tuolla mökki, tuossa karjalauma laitumella, silmänräpäys, ja ne ovat
ohitse; vene kiitää yhä edelleen, pyörteet ovat valmiit joka hetki sen
nielemään; käsi perämelassa, silmä keulaan päin tähdättynä, ei
hetkeäkään aikaa rannalla oleville ystäville. Betty -- kosken kuohujen
keskellä ei kirjoteta.

Voi kuitenkin toisinaan sattua että tulemme tyynemmille suvantovesille.
Vauhti hiljenee, pyörteet sammuvat. Kalliot, metsät ja vainiot
sivuutuvat hitaammin; jo uskallamme irrottaa silmän keulasta ja käden
peräsimestä keksiäksemme rannalla jonkun miellyttävän kuvan ja
nyökäyttääksemme tervehdyksen etäältä näkyville mökeille. Pikainen
silmäys, nopea tervehdys -- ja taas kysyy peräsin hoitajaansa ja
vastassa olevat kuohut hairahtumatonta silmää. Ah, maailma on niin
avara ja elämä niin lyhyt ja »Perla ei tahdo mennä illaksi kotiin».

Et siis, Betty hyvä, saa mitään matkakuvauksia. Hae niitä kirjoista.
Lue Ida Kohlia ynnä muita, jotka ovat pitkät vuodet tutkineet maita ja
kansoja. Muut tekevät viisaimmin kun elävät ja oppivat, katselevat ja
vaikenevat.

Ainoastaan tyynemmiltä suvantopaikoilta lähetän näitä kiireisiä
terveisiäni, irtireväistyjä lehtiä, jotka tuuli kiidättää pohjoiseen.
Mitä ne sisältävät? Vain hätäisiä lyijykynän vetäsyjä, joita
mielikuvitus värittäköön miten parhain haluaa, korkeintaan joitakuita
»nokikuvia», jommoisia Ekman ja Chiewitz maalaavat neljännestunnissa
palavasta kynttilästä kohoavalla noella, ei kuitenkaan läheskään niin
kauniita kuin heidän kuvansa.

Nyt ymmärrämme toisemme. Voi hyvin. Kirjotan tämän Pariisista
sysimustana juhannusyönä.

                                                Ystäväsi

                                                Gabriel.


1. Pohjoisesta etelään.

Kerran, kauvan aikaa sitten, asui muuan perhe seitsemän vuotta Utsjoen
lappalaisten keskuudessa. Vihdoin oli näiden maanpakolaisten
pohjanperäläisten pakko lähteä etelään päin. Kun he tulivat Tornioon,
tuntui heistä jo aurinko paistavan lämpimämmin lumikinoksille; Ouluun
saapuessaan olivat he näkevinään uuden kevään rientävän vastaansa
avoimin sylin, ja kun vihdoin joutuivat niin tavattoman loitos etelään,
kuin eteläiselle Pohjanmaalle, niin tuntui kuin Italian taivas olisi
kaartunut heidän ylitseen, etelämaiden kasvullisuus versonut heidän
ympärillään, ja he eivät väsyneet katselemasta korkeita havumetsiä,
viljavia peltoja, laitumella kulkevaa karjaa ja kauniita kyliä ja
kansaa, joka pitkissä jonoissa kulki sunnuntaiaamuin maantietä
kirkolle.

Harhaluulojamme, Betty! Etelä on kuin sateenkaari ja toivo ja onni;
ajamme niitä takaa ikävöiden kuin lapset, ja kun luulemme ne
saavuttaneemme ja omistavamme, silloin ne jo ovat helmastamme
häipyneet, siirtyneet yhä kauvemmas, kukkulasta kukkulaan, rannasta
rantaan. Meistä etelään päin on meri; sen tuolla puolella kuvittelemme
kaiken olevan niin vihantaa ja lämmintä. Ja jos emme ole ennen
lentäneet kauvempana, miten suurta iloa ja ihastusta herättääkään jo
pieni siirtyminen Helsingistä Rääveliin! Rääveli vanhoine
rakennuksineen, aikaisin kypsyvine hedelmineen, kivettömine
tasankoineen ja saksankielineen se on meille etelä. Ei vielä --
sanotaan meille Räävelissä; lähde Berliiniin, Lübeckiin, Hamburgiin;
siellä on toista, siellä on etelä. Lähdemme sinne; ei vielä, sanotaan
meille; Dresdenissä, Kölnissä, Reinvirran rannoilla, siellä on
lämpimämpi, siellä on etelä. Ja me riennämme sinne; ei vielä, sanotaan
meille; Pariisissa, Brysselissä, siellä on kesä ja kauneus, siellä on
etelä. Kiiruhdamme sinne; ei vieläkään, sanotaan meille: Alppien ja
Pyreneitten pohjoispuolella ei ole etelän aurinkoa. Ja me nousemme
vuorten yli; ei vielä, sanotaan meille; Välimeri on suuri, purjehtikaa
sen toiselle puolelle, siellä on etelä. Ja me nousemme kuuman Afrikan
rannikolle; ei vielä, sanotaan meille; Atlasvuori on korkea; nouskaa
sen huippujen yli, siellä on etelä. Ja me tulemme suuriin, auringon
paahtamiin erämaihin, joissa kamelit kuumuudesta nääntyvät; ei vielä;
erämaiden takana on vielä toinen etelä, ja niin yhä edelleen, yhä
kauvemmas, kunnes taas joudumme pakkasen ja lumen maihin, etelänavan
jäitten keskelle.

Harhaluulojamme! Ei ole elänyt ketään kuolevaista, jonka takana ei
olisi ollut menneisyys ja edessä tulevaisuus. Ei kukaan kuolevainen ole
vielä löytänyt sitä maata, jonka takana ei olisi pohjoinen ja edessä
etelä. Onko missään katoomatonta kauneutta? Onko missään ikuista
kevättä? Onko missään toivon täyttymystä? Onko missään ikävöimisemme
luvattua maata?

Sitä ei kukaan tiedä. Ja kuitenkin, Betty, älä epäile, vaan toivo
alati. Ilman toivoa ei ole onnea, ei elämää. Ikävöimme alati kauvas, ja
tuossa ikävöimisessämme kangastavat kadotetut paratiisit, ja tuo aina
saavuttamaton etelämme esiintyy lopultakin täysimpänä ja todellisimpana
omissa unelmissamme.


2. Itämerellä.

Kaukana takanamme kiiriskelee Viaporin kanuunain viimeiset kaijut.
Äsken saarroksissa ollut satama avaa ahtaan porttinsa; jykevät vuoret
häipyvät taaksemme; sininen, hohtava meri leviää rajattomana eteemme
kevätauringon paisteessa, ja me hengitämme vapaasti sen suolaisten
aaltojen harteilla.

Noitten vuorten taakse häipyy kuitenkin rakkaimmat, mitä maailmassa
omistamme: isänmaan metsät ja järvet, rauhallisten, onnellisten
kotiemme päiväpaisteiset harjat ja rakkaitten silmien viimeiset
kyyneleiset katseet, jotka seuraavat meitä niin kauvan, kuin vielä
voidaan pilvissä erottaa viimeinen höyrylaivan savun kuvastus etäisellä
taivaanrannalla. Miten on mahdollista jättää jälkeensä puolet
elämästään ja koko rakkautensa, ja jättää ne surematta, kaipaamatta,
vetää laajentunein rinnoin keveän, syvän hengähdyksen ja kiitää
kodittoman tuulen tavoin ulos avaraan maailmaan, tietämättä mistä tulee
ja minne menee? Siksi että vapaus on elämän perusehto; siksi että
taivaan laki ulottuu korkeammalle kuin rakkainkaan koti; siksi että
avara maailma on suurempi kuin ihanimmatkaan kotilaaksot. Kerran
elämässään täytyy jokaisen tuntea itsensä vapaaksi kuin ilmassa liitävä
lintu; kerran täytyy sydämen ja ajatusten hillittyjen myrskyjen
purkautua ulos ulapalle; kerran arkipäiväisyyden mittakaavan avartua
mittaamaan sitä, mikä maailmassa on suurta ja kaunista. Jokainen
joustava henki etsii kerran maailman ääriviivoja, voidakseen kasvaa
täyteen mittaansa.

Entisaikaan, kun koulupoikana katselin Åkermanin karttaa, jota siihen
aikaan pidettiin koko maailman kuvana, sain Itämerestä jokseenkin
vähäpätöisen käsityksen. Pohjanmeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti
opettivat minulle sittemmin toista. Itämeri piti nyt itse huolta
arvonsa kohottamisesta. Myrskysäällä, vaahtopäisenä kiehuen sitä ei
suinkaan käy halveksiminen. Meillä oli sekä myötäistä että vastaista
oikein tuntuvasti. »Hengist» vääntelihe kuin mato, tuo vanha
saksalainen kulki kuin ryömien aaltojen halki, mutta eteenpäin sitä
mentiin. Laivassa oli kurjuutta ja merikipua. Onneksi sentään pihviä,
olutta, levollista suomalaista kohtaloonsa tyytymistä ja hyväntuulen
puuskiakin. Ennustettiin, kuten tavallisesti, kauniimpaa ilmaa ja
hymyiltiin supinahkaturkkiin puettuna odotetulle Saksan auringolle.

Tämä meri on koko pohjoismaisen historian keskus. Mitä kaikkea se on
nähnyt vuosisatojen vieriessä! Foiniikkialaisia purjehtijoita,
pohjoismaalaisia viikinkejä, suomalaisia ja virolaisia ryöstöretkiä,
Erik Tuulihatun, Erik Pyhän, Valdemar Seierin sotamatkat, Erik
XIII:nnen merirosvot, hansakaupunkien asestettuja kauppiaita, Otto
Rudin, Junker Tuomaan, Flemingin, Kustaa Adolfin, Kristian IV:nnen,
Wachtmeisterin, Tordenskjöldin, Ehrenskiöldin, Suursaaren ja Viipurin
sankareita, Napierin, Dundas'in, Plumridgen -- ja näitten meren
leijonain ja susien keskellä miljoonittain rauhallisia purjeita, jotka
myrsky on jo aikoja sitten riekaleiksi repinyt, miljoonia emäpuita,
jotka ovat kareihin ja matalikkoihin pirstoutuneet, ja niiden jälkeen
kuitenkin yhä uusia ja uusia aluksia, jotka vetävät kortensa maailman
muurahaiskekoon. Miten usein onkaan veri näitä aaltoja punannut!
Vuosituhansia ovat kuninkaat ja sankarit taistelleet tämän meren
yliherruudesta, meren, jonka omistaminen tuotti pohjolan yliherruuden,
ja se, jonka hallussa on ollut Suomi, on perustanut sen omistamiseen
itämerenvaltansa. Tätä merta kohti ovat kaikki sen rannikot ja valtiot
ikävöiden ojentaneet kätensä; se on ollut heidän valtansa ja
rikkautensa lähde, heidän varastoaittansa hätäaikana ja valtaviemärinsä
hyvinä vuosina, sivistyksen ikivanha kehto, maineensa äiti ja onnensa
ehto. Sille tuo kaksisataa virtaa joka puolelta ravintoa, ja
kuitenkin se alati janoo ja laihtuu ja vetäytyy hitaasti takaisin
pohjoisrannikolta noustakseen etelässä, ja niinkuin se on luonut
pohjoismaiden historian, niin se vielä tänäpäivänä luo ja muodostaa
pohjoismaiden maantietoa.

Kuitenkin -- matka joutui. Suomen lahti laajeni äkkiä, Hiidenmaa ja
Saarenmaa häipyivät etäisyyteen, ääretön sinervä aavikko levisi eteemme
aina Gottlantiin saakka. Tämän saaren ja Ölannin kalkkikallioiden
välillä luovi Hengist kokonaisen vuorokauden. Toisena päivänä
nostettiin nokiset purjeet laitatuuleen, kalastajia ilmestyi, jotka
airojaan levähyttäen kauppasivat turskaa; Ruotsin ranta häämötti
pohjoisessa; Bornholman vaaleanvihreät harjanteet sievine kylineen
kehottivat rantaan laskemaan. Iloisempana ei Columbus katsellut
ensimäistä kertaa Guanohanan saarelta pilkottavaa tulta, kuin me
tähystelimme muutamia rannalla syöviä lampaita. Bornholm ja Ruotsi
katosivat, Rügen vilahti hetkeksi esiin, muistelimme Rostockin
bellmanilaista mummaa ja tähystelimme Wismarin valkeita taloja. Ei
kauvan sen jälkeen pääsimme Trave-joen suuhun, ja niin loppui lyhyt
Itämeren tarina.


3. Lübeck.

Toukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi
niinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot
ja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien
tuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän
ensimäinen etelämme -- iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään
keskellä.

Tämä Saksa -- voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä
alati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten
puolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä
isänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on
mahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä
kunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä
maaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen
jaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä
nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin
ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut
kauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa,
jokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä
taistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka
askeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden
jälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän
kotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo
korkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää
silmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan
historiallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin
etelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme
elävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on
muodostunut elinkeino ja että tämä kansa, »joka hallitsisi maailmaa,
jos vaan kykenisi itseään hallitsemaan», alati heitteleksen oman
suuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka
Prometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.

Se oli Lübeck, »Pohjan Karthago», joka kerran asetti Itämeren
hallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen.
Lippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja
kattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina
kauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä
pirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä
kautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja
korkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät
nykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan
vaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten
tieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja
kävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa
että kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista
koruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin
koruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on
ollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse;
se on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin
uudestikastettuja, niin johtuu se siitä että -- Itämeri on niin
lähellä.

Vain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan
etelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen
kiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme
äkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle
maailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.


4. Hamburg.

Hamburg tekee ensi silmäyksellä valtavan vaikutuksen. Seisoin eräänä
päivänä Stintfangilla, muutamalla Elben rannikon kukkulalla. Joen
rantamilla on mitä kauniimpia puutarhoja; yltympäri kaupunkia kiertää
nuo ihanat, vihreät vallit, jotka ovat Hamburgin viehäte; täällä
Alstern puolipiirissä kaupunkia kaartaa, tuolla Elbe kaksinkymmenin
väentäyttämin höyrylaivoin, jotka yhtaikaa kiitävät virtaa alaspäin
Altonaan, Rainvilles-garten ja korkea Blankenesen kukkula. Käännyin
takaisin kaupunkiin, katselin toinen toisensa vieressä kohoavia
jalotyylisiä palatseja korkeine lasi-ikkunoineen ja loistavine
myymälöineen, katselin leveiden katujen kirjavaa ihmishälinää. Ilta
tuli ja hämärä heitti vaippansa suuren kaupungin yli. Kaasuliekit
sytytettiin kaikkialla ja kuvastuivat Alsternin kesyihin, kimalteleviin
aaltoihin. Silmä viehättyi, sydän ihastui. Sanoin itsekseni: Hamburg on
sangen kaunis!

Lähden jälleen satamaan. Tuhansia laivoja kaikista maailman ääristä
purki sisästään ja nieli sisäänsä sen rantalaiturien ääressä; Elbe,
joka täällä on saksanpenikulman levyinen, kihisi tulevia ja meneviä
aluksia. Näin nuo runsaat tavaravarastot, jotka leviävät täältä
maailman ympäri, näin noita ohuita papereita, jotka vekselein nimisinä
monistavat ja vaihtavat kaupan liikepääomaa. Olin pörssissä yhden ja
kahden välillä päivällisaikaan. Siellä alhaalla salissa vyöryi
musta joukko, noin kolme-, neljätuhatta kauppiasta, laivuria,
kaupanvälittäjää, ostajaa ja liikemiestä joka lajia. Se oli
muurahaiskeko, se oli kärpäshaavi, se oli meri. Tässä salissa
käsitellään joka päivä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaa hopearuplaa.
Siellä tapaa rehellisyyttä, täsmällisyyttä, afääritottumusta ja
älykkyyttä, ja sellaiselle on annettava tunnustusta. Nostin muutamia
Suomen pankin vekseleitä Salomon Heinen konttorista; se oli
koneisto, kulunut, mutta luotettava. Kaksi holvikattoista huonetta
käsittävä konttori näytti sangen vähäpätöiseltä, huonekalut miltei
pahanpäiväisiltä, maalaus kulunut, matalat puuportaat aivan lahona.
Siellä isännöi kuitenkin yksi noita mahtavia raharuhtinoita, jotka
hallitsevat maailmaa. Ihailin aarteiden kokoomistaitoa. Ja sanoin
laimenneella ihastuksella, mutta yhä vieläkin suurella kunnioituksella:
Hamburg on sangen rikas!

Kuitenkin, Betty, »mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman
voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?» Ensimäinen, mikä silmääni
loukkasi, oli palatsien likainen väri. Onko tämä kaunis, komea Hamburg
ahneudenloan saastuttama? Onko totta että mammonan kultainen vasikka on
Hamburgin ainoa, kaikkivaltias jumala? Onko totta että kaikki täällä on
rahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni, kaikki se mikä
muuten ei ole kaikilla maailman aarteilla maksettavissa?

Pieni, kalpea, mustatukkainen juutalainen, muuten täsmällinen, kelpo
liikemies, kuunteli näitä rohkeita kysymyksiäni kylmästi hymyillen.

-- Mitä? sanoi hän vieden osterin osterin perään tottuneesti suuhunsa
Wilkenin herkullisessa Frühstückskellerissä. Mitä? Eikö meillä ole
laissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, hyvin
järjestetty yhteiskunta, erinomainen poliisilaitos, joukko rikkaita
hyväntekeväisyyslaitoksia? Eivätkö kunniallisuus, ahkeruus ja
rehellisyys ole koko liike-elämän ehtoja? Eikö meidän perhe-elämämme
ole kodikasta ja kunniallista; emmekö ole vieraanvaraisia,
ystävällisiä, sanammepitäviä ja avuliaita? Onko väärin että
toimekkuuden ja huolekkuuden avulla raivaamme itsellemme menestyksen
tien?

-- Ei, vastasin minä; ahertakaa, ansaitkaa, myykää takki päältänne ja
leipäkannikka suustanne; tiedän että hamburgilainen saattaa senkin
tehdä, ja se vain osottaa että hän on kauppiaaksi syntynyt. Mutta jos
se anastaa kaikki ajatuksenne, mitä jääpi silloin tähteeksi kaikelle
sille, mikä elämässä on pyhää, suurta ja kaunista? Rikas Hamburg on
tehnyt äärettömän paljo aineellisten etujensa hyväksi, kaiken sen
hyväksi, mikä tuottaa hyötyä ja mukavuutta; asutaan komeasti, syödään
herkullisesti, huumataan aistit -- mutta onko siinä kyllin? Mitä on
Hamburgissa tehty esimerkiksi tieteen, kirjallisuuden ja taiteen
hyväksi?

-- Meillä on 225,000 nidosta käsittävä kaupunginkirjasto; Lessing
on asunut täällä kauvan ja Klopstock kolmekymmentä vuotta;
kuudettakymmentä soittokuntaa soittaa joka päivä yleisölle...

-- Kirjasto, Lessing ja Klopstock kuuluvat viime vuosisadalle. Teidän
soittonne tarkotus on kuulohermojen hiveleminen, jotta hummeri,
sampanja ja hieno havanna maistuisivat paremmalta. Tunnettua on että
teaatterinne ovat kaiken arvostelun alapuolella; olen käynyt muutamassa
taulunäyttelyssä; totta maar, tauluja siellä kyllä oli yli tuhat
numeroa, mutta niin loistavaa kokoelmaa keskinkertaisia taideteoksia ei
varmaankaan ole missään Saksan pikkukaupungissa. Arkkitehtinne ovat
parasta mitä teillä on; se on asia, joka tekee valtavan vaikutuksen.
Mutta miten olettekaan polkeneet muita taiteita! Tanssisaleihinne,
noille orjamarkkinoille, joilla raha tekee julkisesti, lain suojassa
kauppaa ihmissieluista kuin karjasta -- sinne asettavat maalarinne
kauniimmat taulunsa, siellä kaikuvat musiikkinne ihastuttavimmat
sävelet, sinne tilaatte muutaman markan maksusta juopon runosepän
kultaamaan inhottavaa kaupantekoa sointuvilla säkeillä...

Pieni tumma mies hymyili jälleen kohteliaasti, surkutellen noin suurta
suvaitsemattomuutta. -- Mitä meidän sitte pitäisi tehdä? sanoi hän
kohauttaen olkapäitään. Täytyy suoda jokaiselle toimeentulonsa...

Näin sanottuaan maksoi mies osterinsa, täsmälleen mutta ei
killinkiäkään yli, sytytti sikaarinsa, kumarsi kohteliaasti ja meni.
Minun täytyy kertoa sinulle, hyvä Betty, että koko sivistyneessä
maailmassa muualla, paitsi Suomessa, poltetaan tupakkaa kadulla.

Seuraavana päivänä, se oli sunnuntai, johtui mieleeni katsella miten
tämä kansa, jonka kirkkona on pörssi ja jolla siis on jumalanpalvelus
kuutena päivänä viikossa, viettää seitsemättä, jolloin pörssi on
sulettuna ja tavalliset kristityt temppelit avoinna. Ei missään Europan
kaupungissa, ei suuressa eikä pienessä, ole väkilukuunsa nähden niin
vähän kirkkoja kuin Hamburgissa. Kun tulipalon jälkeen on rakennettu
jättiläismäisiä rakennuksia, on vanha kunnianarvoisa Nikolainkirkko yhä
keskeneräinen ja työ näyttää nykyään seisahtuneen. Kuinka olisikaan
mahdollista ennättää yhdellä kertaa kaikkea? Hamburgilaisella on niin
paljon tekemistä, hänen pitää huolehtia niin monesta maallisesta
asiasta, ettei hän ennätä nostaa katsettaan taivasta kohti -- ellei
tunnustellakseen mistä tuuli puhaltaa.

Hyvä, ajattelin; kirkkoja on vähän, sen täydempiä tietysti ovat.
Katariinankirkossa piti jumalanpalveluksen alkaa hetkisen päästä.
Muutamia vanhoja eukkoja istui siellä kärsivällisesti odottaen.
Pietarinkirkossa oli jumalanpalvelus paraikaa käymässä; urut soivat,
parvelta kuului pari kolme yksinäistä laulajaa, pappi esiintyi mustassa
kauhtanassaan jäykkine kauluksineen ja piti mieltäylentävän saarnan
uskosta: kuulijakuntana oli hänellä viisi vanhaa porvaria ja seitsemän
tai kahdeksan naista. Mikaelinkirkossa oli jotensakin yhtä lukuisa
seurakunta. Mutta ulkona vilisi kadut väkeä täynnä, kalankaupustelijat
ynnä muut tarjosivat tavaroitaan kirkonoven läheisyydessä ja katupojat
juoksivat meluten ohimarssivan sotilasosaston jälessä.

En tahdo uskoa että asia olisi aina näin. Miksei Hamburgissakin, tuossa
kirjavassa ihmisvilinässä, olisi monta semmoistakin, jotka tunnustavat
kristinuskoa joko vakaumuksesta tai tottumuksesta? Se oli siis tällä
kertaa vain sattuma, mutta sattuma, joka yhdessä monen muun tämän
sybariittisen, mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle
pyhitetyn kaupungin elonilmauksen kanssa sai melkein värisemään.

Ja kun tulin jälleen tyhjistä kirkoista viliseville kaduille, uhkeitten
palatsien ja loistavien myymäläin prameuteen, ihanille kävelypaikoille,
niin katsohan, Betty, silloin oli niiden loisto himmennyt ja minä
ajattelin itsekseni: mikähän kerran sukeutuneekaan tuosta suuresta
leipänerosta, tuosta rikkaasta, hyvin järjestetystä ja toimekkaasta
yhteiskunnasta kaikkine ulkonaisine etuisuuksineen, kun aineelliset
pyyteet ovat päässeet täyteen valtaan, kun henki on täydelleen paennut
tästä erinomaisesta työkoneesta, kun itsekkyys on syövyttänyt sen
loistavan ulkokuorenkin... Silloin, Betty, asuisin paljoa mieluummin
jossakin Pohjanmaalla tai Savon sydänmailla, kuin tässä ihanan
Hamburgin loppumattomassa erämaassa...

Kelpo isäntäni, entinen helsinkiläinen Vohs, ravintolanisäntien
kaunistus, sai antaa anteeksi että hänen herkullinen päivällisensä,
jopa skandinaavialainen voileipäpöytänsä, ainoa Itämeren eteläpuolella,
sinä päivänä oli kadottanut viehättäväisyytensä. Hyväntahtoisesti
hymyillen, kuten ainakin, hän tarjosi vierailleen nuuskaa. Minua
vastapäätä istui muuan englantilainen Kroisos, joka puolen tunnin
kuluessa sanaakaan puhumatta ahmi sisäänsä kuusi kukkurallista lautasta
ruokaa ja kaksi pulloa viiniä, ja aivan hänen vieressään muuan
saksalainen Sardanapalus teki sanomalehteä lukevalle naapurilleen tutun
hamburgilaisen kysymyksen: Ist heute was los?

-- Ja, sanoi toinen: Ball im Apollosaal und Fechter von Ravenna.

-- Apollo soll leben, vastasi Sardanapalus oikealla assyrialaisella
hymyilyllä.


5. Ravennan miekkailija.

Hamburgin haltija, suuttuneena siitä hylkäävästä tuomiosta, minkä
poloisesta pohjolasta tulleet muukalaiset rohkenivat sen ihanuuksista
lausua, mietti kostoa. Aivan kuin sattumalta hän vei nuo muukalaiset
erääseen kolmannen luokan teaatteriin S:t Paulin esikaupungissa ja
antoi heidän katsella merkillisintä teaatterikappaletta, minkä Saksan
kirjallisuus on viimeisenä kymmenenä vuotena luonut -- Halmin
kuuluisaa, paljon kiistelyä herättänyttä ja täydellä syyllä ihailtua
murhenäytelmää »Der Fechter von Ravenna».

Kuvittelehan, hyvä Betty, mielessäsi jokseenkin Helsingin teaatterin
kokoista, mutta jonkun verran korkeampaa ja kolmella parvella
varustettua teaatteria. Muutamat himmeät jäännökset saavat aavistamaan
että sali on parempina päivinään ollut kultauksilla somistettu, että
aitiot ovat kaukaisessa muinaisuudessa olleet kullatut ja sisästä
punaisella veralla verhotut, että näyttämö, esirippu ja koristeet ovat
samana kultaisena aikakautena nähneet parempia päiviä. Kaikki tuo on
nyt siinä kunnossa, että Kajaanissa näyttelevä teaatteriseurue epäilisi
esiintyä katsojakunnalleen tällaisessa taiteen temppelissä.
Näyttelijät, yhtä tai paria Altonasta tullutta vierailijaa
lukuunottamatta, ovat täydessä sopusoinnussa näyttämön ja talon
erinomaisen asun kanssa. Päätämme sisään astuessamme istua
kärsivällisesti ensi näytöksen loppuun, mutta jäämmekin sinne viiden
näytöksen ajaksi ennättämättä sillä ajalla tuskin haukotella.

Siirrymme Roomaan v. 41 Kristuksen syntymän jälkeen. Maailma vapisee
Rooman aseiden edessä, mutta Rooma itse vapisee Caligulan edessä. Tämä
mieletön ja verenhimoinen tyranni seisoo edessämme koko rajuudessaan.

Kaksineljättä vuotta aikaisemmin oli Arminiuksen onnistunut yhdistää
germaanilaisten hajalliset heimot ja lyödä Varuksen johtamat
roomalaiset verisessä taistelussa Teutoburgin metsässä. Joitakuita
aikoja senjälkeen oli Arminius kaatunut sisällisessä taistelussa; hänen
leskensä Thusnelda vietiin vankina Roomaan; hento poikansa katosi
tietymättömiin; Germaanian voiton ja yksimielisyyden lyhyt loistoaika
oli ohitse.

Orjuutettu Rooma alkaa sillaikaa väsyä Caligulan mielettömyyksiin. Sen
petomaisuuden tyydyttämiseksi tarvitaan, kuten tavallisesti, verta, ja
niinpä tahtoo keisari panna toimeen suuria miekkailuleikkejä. Kaikki
Italian kuuluisat gladiaattorit kutsutaan Roomaan, niiden joukossa
ravennalainen miekkailutaituri Glabrio oppilaineen. Hyvinruokitut
nuorukaiset ajetaan kuin karja teurastuslavalle; näemme heidän raa'assa
viileydessään miltei repivän toisensa palasiksi mustasukkaisuudesta
kauniin ja kevytmielisen Lycissan, Glabrion tyttären tähden. Mutta
ruoska hyppii heidän hartioillaan, itse Thumelicus, rajuin ja ylpein
koko joukossa, talttuu kuin orja mestarin kurittaessa.

Silloin esiintyi Thusnelda, ylhäinen, jalo nainen, ruhtinatar vielä
kahleissaankin. Merovig, Arminiuksen vanha asetoveri, on saanut
tilaisuuden häntä tavata ja ilmottaa että yleinen kapina roomalaisia
vastaan on syntymäisillään Germaanian heimojen keskuudessa. Mutta
yritys kysyy johtajaa, jonka kaikkien kunnioittaman lipun ympärille
kaikki puolueet voisivat yhtyä. Eikä ole kuin yksi ainoa sellainen, jos
hänkään enää elossa, ja se ainoa on Arminiuksen poika. Mistä
löydettäisiin tämä kadonnut Germaanian voiton pantti?

Mutta hänet löydetään. Merovigin on onnistunut urkkia että tuo kadonnut
lapsi on viety Ravennaan ja kasvatettu sikäläisessä kuuluisassa
miekkailijakoulussa. Tutkimuksia jatketaan ja ne johtavat lopulta
siihen, että Arminiuksen kateissa oleva poika, Germaanian toivo, ei ole
kukaan muu kuin kaksikymmenvuotias gladiaattori Thumelicus.

Äidiniloa ja äidintuskaa! Thusnelda etsii poikansa, ilmottaa hänelle
jalon syntyperänsä ja suuren kutsumuksensa Germaanian kunnian
kohottajaksi ja Rooman rautakouran musertajaksi, joka alati sen
vapautta uhkaa. Hän ei epäile hetkeäkään ettei nuorukainen, suuren
isänsä arvokkaana poikana, tuon suuren päämaalin innostamana ja ase
kädessä kasvatettuna, kuulisi ihastuksella loistavasta urasta, joka
hänelle aukeaa. Mutta hän pettyy; Thumelicus kuuntelee häntä
ihmetellen, miltei välinpitämättömänä. Hän käsittää että tuo vieras
nainen sanoo itseänsä hänen äidikseen; se häntä liikuttaakin; muuta hän
ei ymmärrä, sillä se on puhetta, johon hän ei ole tottunut.

Ja nyt alkaa tuo taitavasti valmistettu merkillinen taistelu, joka on
kappaleen ydin ja psykoloogisella totuudellaan tekee mitä syvimmän
vaikutuksen. Thusnelda puhuttelee ruhtinaanpoikaa, Arminiuksen poikaa;
oi, häntä ei enää ole; hänen edessään seisoo Thumelicus, gladiaattori,
jota on ruokittu karitsanpaistilla höystyäkseen oivalliseksi näyttämön
teurastusuhriksi ja totutettu tottelemaan herransa ruoskaa. Hän puhuu
vapaasyntyiselle germaanilaiselle, ja hänen edessään seisoo roomalainen
orja. Hän vetoo epätoivossaan nuorukaisen kunnianhimoon, ja katso tuo
kunnianhimo on jo löytänyt toisen päämaalin: »Caesar itse tulee
katselemaan minun ottelujani; ajattelehan äiti, Caesar itse!»

Ja vielä: Caligulalle on ilmotettu Thumelicuksen syntyperä. Johtaakseen
pojan mielen uudesta mielettömästä sotaretkestä, herätetään Caligulassa
se ajatus että hän Thusneldan ja Thumelicuksen häpäisemisen kautta
voisi syvästi nöyryyttää vihattuja germaaneja. Varuksen tappion
kostoksi pitää Arminiuksen pojan, roomalaisen orjan, nyt isänsä
miekalla varustettuna ilmestyä areenalle ja teurastettaman
germaanilaisessa sota-asussa, ja Thusneldan pitää sitä katsella,
germaanilaiseksi ruhtinattareksi puettuna.

Thusnelda saa kuulla tämän. Mitä hehkuvimmin sanoin rukoilee hän
poikaansa pakenemaan tuota ääretöntä häväistystä, palatakseen
sotajoukon etunenässä vapautetusta isänmaastaan ja puhdistuakseen
häpeästään roomalaisten veressä. Turhat ovat hänen, turhat Lycissan
rukoukset ja kyyneleet. Niin kauhistavan syvälti on kasvatuksen ja
tottumuksen voima orjuuttanut Arminiuksen pojan, että se, mitä äitinsä
nimittää suurimmaksi häpeäksi, on hänen mielestään suurin kunnia.
Esiintyminen Caesarin edessä, katsojajoukon riemuitsevien
hyväksymishuutojen saavuttaminen, Lycissan suosiosta hänen
kanssaan kilpailevan toverin kostaminen -- kas siinä syyt, jotka
Thumelicukselle, Ravennan miekkailijalle, painavat enemmän kuin vapaus,
kunnia, isänmaa, isän muisto, äidin kyyneleet!

Mutta ei siinä kyllin. -- Mene, sanoo hän äidilleen; mene
germaanilaistesi luo, minä olen roomalainen! Caesar on minut
kasvattanut, Caesar on minut pukenut, Caesar on minulle osottanut mitä
suurinta kunnioitusta. Minäkö osottautuisin sellaiselle armolle
arvottomaksi!

Ja Thusnelda menee; mutta säilyttää kuitenkin kunnioituksensa onnetonta
poikaansa kohtaan; hänhän on kaatuva sen puolesta, minkä pitää
velvollisuutenaan; germaanilainen sanassaanpysyminen vie hänet
teurastuslavalle. Thusneldassa herää epätoivoinen ajatus. Caligulan
koston pitää luiskahtaa maalistaan; Arminiuksen poika ei saa joutua
Germaanian häpäisemisen välikappaleeksi.

Hetki lähenee; miekkailut alkavat heti. Mestari suo Thumelicukselle
muutamien silmänräpäysten lepoajan voimiensa vahvistamiseksi. Thusnelda
tulee; hänen sydämessään riehuu ankara taistelu; kerta toisensa perästä
hän peräytyy kauhistuneena; silloin soi merkki, joka ilmottaa häpeän
hetken tulleen hänen pojalleen, hänelle itselleen ja synnyinmaalleen;
muuta keinoa ei ole; sparttalaisella rohkeudella hän työntää
Arminiuksen miekan nukkuvan nuorukaisen rintaan.

Nyt tulee miekkailumestari herättämään vuoronsa laiminlyönyttä; nyt
tulee myöskin Caligula. Hän raivoo, hän uhkaa, mutta Thusnelda
ylenkatsoo hänen uhkauksiaan. Hän on pelastanut poikansa ja maansa
kunnian ja lävistää viimeksi itsensä tyrannin jalkojen juureen.

Silloin kuohahtaa Caligulan raivo yli partaittensa. Hurjuudessaan
lausuu hän tuon mielettömän toivomuksen, joka on kaikunut kautta
aikojen: kunpa Rooman kansalla olisi yksi ainoa kaula! Hänen
suosikkiensakin henki on vaarassa ja henkivartiaston päällikkö Chaerea
työntää itsensä pelastamiseksi miekkansa tuon hirviön rintaan.

Tähän kappale loppuu. Muodosta oma mielipiteesi sen arvosta, jota jalo
runollinen kieli vielä kohottaa, ja sen menestyksen edellytyksistä.
Tietysti se on saanut osakseen ankaraa moitettakin. Halmilla on ollut
syytä pysytellä mitä kauvimmin tuntemattomana. Thusnelda, Thumelicus ja
Caligula ovat erinomaisen hyvin kuvattuja luonteita ja Ravennan
miekkailija edustaa elämällään ja kuolemallaan sitä aatetta, että
ihmisen kohtalo ei ole syntyissä määrätty, vaan että se on elämä, joka
hänet lopullisesti muodostaa siksi, kuin hän on.


6. Pohjois-Saksa.

Pohjois-Saksassa tapaamme Euroopan rumimpia seutuja. Viljeltyjen, mutta
aina yksitoikkoisten tasankojen keskellä on suuria, loppumattomia
kankaita, kanervien tai vaivaisen mäntymetsän peitossa, siellä täällä
joku yksinäinen maalaistalo; seutuja paljoa autiompia kuin Hämeen
kankaat, niillä kun ei ole tuota ylpeätä petäjää, joka meillä luo
erämaahankin ylevyyttä. »Da werden wir erst recht schön schlafen»,
sanoi naapurini, muuan pyylevä rouva, joka valitti ettei hän
ollut viime yönä saattanut nukkua pelätessään preussilaisten
tullivirkamiesten pitelevän varomattomasti noita kauniita
»putzsachenia», joita hän oli tuonut mukanaan Hamburgista. Se oli
tosiaankin hyväntahtoinen neuvo, jota useimmat matkustajat heti
seurasivat. Koko seurue nukkui kuin ajurit kuskilaudallaan, syöksyivät
asemille tultaessa unenpöpperössään ulos, söivät voileipää ja kinkkua,
tyhjensivät tuossa tuokiossa suunnattomia haarikkoja Weissbieriä tai
Maitrankia, törmäsivät jälleen junaan ja nukkuivat uudestaan, jälleen
noustakseen, jälleen syödäkseen ja juodakseen ja jälleen nukkuakseen.
Näin lystikästä on elämä useimmiten pohjoissaksalaisilla rautateillä.

Onhan Saksassa syntynyt Thaer ja sen maanviljelys on varmaankin
Englannin jälkeen järkiperäisimpiä koko maailmassa. Siksi minua usein
kummastutti, että moinen ahkera kansa seisoo niin neuvotonna kitsaan
luonnon edessä. Jos meillä Suomessa on hedelmättömiä kankaita, niin se
johtuu siitä, että meillä on äärettömän paljon enemmän maata kuin
asukkaita ja että meillä on tavallaan varaa jättää suuria alueita
varisten haltuun. Saksassa on monin paikoin kansantungos suuri,
kaksi-, kolmekymmentätuhatta ihmistä muuttaa vuosittain Amerikkaan, ja
kuitenkin heitetään keskellä viljeltyjä seutuja luonnon haltuun noin
suunnattomat erämaapalstat. Mikä siihen lienee syynä? kysyin eräältä
viljakauppiaalta, joka äsken oli tehnyt suuria kauppoja Stralsundissa.
Kun hän oli monella tavalla selittänyt, että täällä oli mahdoton saada
mitään aikaan ja minä vuorostani olin hänelle kertonut, että Suomessa
ei tuollaisten mahdottomuuksien olemassaoloa tunneta, keskeytti meidät
muuan bremeniläinen tupakkakauppias, joka aivan tosissaan selitti
kaikkien näiden erämaitten syntyneen kolmikymmenvuotisen sodan aikana.
Usein myöhemminkin huomasin saman luulon olevan Saksassa vallalla:
kaikki, mikä oli autiota ja hävitettyä, jota ei muulla tavoin voitu
selittää, sanottiin johtuvan kolmekymmenvuotisesta sodasta. Toisinaan
lisäsivät katoolinuskoiset jostakin rauniosta puheen ollen: »das haben
die verfluchten Schweden gemacht». »Und die verfluchten Finnen waren
dabei», ajattelin itsekseni. On toki hyvä olla joskus unohdettukin.

Suotaneen anteeksi, jos näin perin romanttisuutta vailla olevissa
seuduissa joskus johtui mieleen -- aidantekovelvollisuus. Kuvittelehan,
Betty, maata jossa pieninkin torppa on kivestä rakennettu, jossa
turhaan etsimme ainoatakaan aitaa. Veräjistä ei puhettakaan. Meidän
hyvät maamiehemme siellä kotona, jotka mielellään aitaisivat koko
Suomen yltä ja ympäri, jos se olisi mahdollista, kysyisivät varmaankin
näitä saksalaisia maisemia nähdessään hämmästyneinä, miten kummassa
täällä tullaan härkien, lampaiden ja muiden elukkain kanssa aikaan.
Niin, siihen kysymykseen en voi todellakaan vastata; en voi edes tehdä
selkoa siitä, oliko porsailla hangot kaulassa. Voin ainoastaan
todistaa, että joka kerta kun näkyi joukko nelijalkaisia kuleksimassa
niityllä tai maantiellä, oli niiden kintereillä aina pieni
kaksijalkainen, eikä kukaan siinä maassa käsittänyt, että olisi
tarpeellista vuosittain haaskata muutamia miljooneja puolikasvuisia
puita säästääkseen joka kylässä muutamilta pikku pojilta ja tytöiltä
vaivan käydä paimenessa. Pensasaitoja näkyi aika tiheään, ne erottivat
pellot toisistaan; olisi sentään saattanut uskoa niiden olevan yhtä
paljon kaunistuksenkin vuoksi.

Kun matkustamme siellä kotimaassa, laskevat lapset huvikseen kirkkoja.
Siellä se on helppoa, mutta Itämeren eteläpuolella se ei ole
mahdollista. Joka kylällä on oma kirkkonsa. Se on kaunista, niin pitää
ollakin. Katoolisissa maissa ovat kirkot auki koko päivän ja siellä
pidetään joka päivä rukouksia tai jumalanpalvelusta. Se on vielä
kauniimpaa. Meillä ei Jumala ole huoneessaan kuin pari kolme tuntia
viikossa.


7. Berlini.

Tämä suuri kaupunki sijaitsee vielä suuremmalla tasangolla, joka on
niin kuiva ja hiekkainen kuin itse »das Stock-Preussenthum». Kun myrsky
puhaltaa itä- tai länsivalloista päin, tupruaa siellä sakeita
tomupilviä, jotka laskeutuvat harmaana harsona sotamiesten komeille
univormuille, virkamiesten harmaapaperi-naamoille ja »kaunosielujen»
ranskalaisille silkkiviitoille. Silloin hiljenee elämä kaduilla,
silloin berliniläinen vetäytyy kuoreensa: kauneihin teaattereihinsa,
vieläkin kauniimpiin museoihinsa ja kirjallisiin iltamiinsa, joissa
yllämainitut kaunosielut eivät enää, kuten J.V. Snellmanin aikana
viisitoista vuotta sitten, syö viiliä, luumuja ja savustettua lihaa,
vaan teetä ja ranskanleipää, kuten muutkin kuolevaiset, mutta, niinkuin
silloinkin, yhä harrastavat musiikkia ja kritiikkiä ja ennen kaikkea --
kokkapuheiden laskemista. Ja nyt, niinkuin silloinkin, sanovat
asiantuntijat noita iltamia erinomaisen runollisiksi, emansipeeratuiksi
ja -- ikäviksi.

On parasta että sanon sinulle, Betty hyvä, jo heti alussa, etten ole
milloinkaan ihaillut Preussia -- voit sitte arvostella asiat sen
mukaan. Tuo valtio on paisunut kuin vampyyri ryöstämällä naapureitaan,
ja sen suurin mies, jolla on lisänimenä »ainoa», on perinpohjaisesti
ylenkatsonut maansa kirjallisuutta ja politiikassa seurannut
perussääntöjä, jotka yksityisessä elämässä olisivat saattaneet jokaisen
muun varkaudesta syytteenalaiseksi. Hänen pronssinen, Rauchin tekemä
ratsastajapatsaansa, joka taideteoksena on aivan mestarillinen,
katselee nyt itäisessä Unter den Lindenissä tuota Berliniä, joka
jumaloi hänen muistoaan, mutta joka verrattoman iroonisesti sijotti
Lessingin ja Kantin hänen hevosensa hännän alle. On merkillistä huomata
miten vähän suosiota Preussi nauttii muualla Saksassa, tai oikeastaan
se ei ole ensinkään merkillistä. Tunnetun historiallisen syntynsä
pohjalle on se perustanut valtiotaidon, joka tänään mielistelee
kansanvaltaa; huomenna yksinvaltaa; on toisena päivänä valmis
tavottamaan Saksan keisarikruunua, toisena suostuvainen ylläpitämään ja
kehittämään vanhaa hajaannusta; idän ja lännen välillä häilyvä,
uskaltamatta julkisesti liittyä kumpaiseenkaan; täynnä toiveita, mutta
vielä enemmän katkeria pettymyksiä; paljo lupaava ja vähän pitävä;
väsymätön pyrkiessään luomaan jotakin erikoista preussilaista, mutta
kykenemätön vakuuttamaan ketään sen olemuksen ytimestä ja eduista --
sellainen, Betty, on tämä valtio, joka pikkuvaltion itsekkyydellä
vaatii suurvaltion vaikutusvaltaa, eikä Berlini olisi Berlini, ellei se
monessa suhteessa edustaisi näitä pyrkimyksiä.

Ehrenberg on sanonut tästä kaupungista, että se on rakennettu
myriaadien kuolleiden infusioonieläinten jätteille. Miten olisikaan
mahdollista olla rakennettu pikkumaisuus-myriaadeille ilmaisematta
muillekin tätä syntyperänsä salaisuutta? Saphir on edelleen sanonut
Berliniä kaupungiksi, joka on »kooltaan» suuri, ja tämä lausunto sattuu
paikalleen, sillä kaikessa suuruudessaan ei Berlini ole kyennyt
painamaan ulkoasuunsa suurkaupungin leimaa. Nuo pitkät, leveät ja
säännölliset kadut tekevät ensi silmäyksellä sitä yksitoikkoisemman
vaikutuksen, kun niiden liike ei mitenkään vastaa niiden leveyttä.
Unter den Linden, vihreine puistokäytävineen keskellä ja komeine
rakennuksineen molemmin puolin, on kieltämättä kaunis ja olisi vieläkin
kauniimpi, jos se olisi maailmassa ainoa laatuaan ja ellei siitä
alituiseen huomautettaisi ihailua vaatimalla. Paljoa pysyvämmän
vaikutuksen tekee sen sijaan yleisillä paikoilla olevien kauniiden
patsaiden lukuisuus, ja siinä suhteessa ei ole Saksassa Berlinin
vertaista, ellei mahdollisesti München kilpaile etusijasta.

Haluan kertoa sinulle jotain parempaa Berlinistä ja toivon saavani
siihen tilaisuuden puhuessani sen taideteoksista. Berlini on paljo
edistynyt niinä viitenätoista vuotena, jotka ovat kuluneet Snellmanin
matkasta, varsinkin sen teollisuutta kuvailtiin minulle arvokkaaksi.
Berliniläiset itse ovat kaltaisiaan, semmoisia miksi lukemattomat muut
ovat heitä kuvanneet paremmin kuin minä. Viisaimmat berliniläiset
itsekin nauravat heikäläisten pyrkimyksille koettaa kirjoissa ja
aikakauslehdissä -- »Das galante Berlin»; »Berlin wie es isst und
trinkt» y.m. -- kuvata heitä jonkunlaisiksi itsenäisiksi mallikuviksi.
Tekisi mieleni sanoa heitä ihmisryhmäksi, josta toinen puoli on
kopioitua, toinen alkuperäistä, ja alkuperäisyys perustuu oikeastaan
jonkinlaiseen arkipäiväiseen järkevyyteen, joka ilmenee miespuolisilla
itsetyytyväisenä mauttomuutena kokkapuheissa, naispuolisilla
senttimenttaalisuutena. Muuan ranskalainen matkustaja on sanonut että
»Berlinin nainen on vielä uudestaan muokattava» (reste encore à
refaire). Mahdollisesti hän on oikeassa; minulla ei ole hänen
lausuntonsa vastapainoksi asetettava muuta kuin muuan lapsi, ihanimpia
mitä milloinkaan olen nähnyt, kaksitoista vuotias tyttönen; ehkäpä
juuri sentähden, että hän oli vain kahdentoista vuoden vanha!

_Justice à tous!_


8. Berlinin freskomaalaukset.

Tulin, paras Betty, äsken maininneeksi Berlinin kokoelmat. Se oli siinä
suhteessa ajattelematonta, etten voi tässä edes lyhyesti luetella niitä
monia ihania taideaarteita, jotka täydellä syyllä ovat berliniläisten
ylpeys. Mitä taas hyödyttää laiha, kaikellaisilla pikku ihasteluilla,
tunteilla ja huudahduksilla varustettu kuvauskaan, ellei se sisällä
suurta yhdistävää yleiskatsausta, pitkiin tutkimuksiin perustuvaa
arvostelua ja kuvattavien esineiden tarkkaa, yksityispiirteistä
tuntemusta? Olen sinulle luvannut ainoastaan katkelmia, tässä on taasen
muuan sellainen.

Sivuutan siis ylistetyn yliopiston kuuluisine herroine professoreineen
ja l,500:ne ylioppilaineen -- viimemainitut, sivumennen sanoen,
kalpeita tummaihoisia apollonpoikia, pelokkaita kirjatoukkia ilman
rahtuakaan sitä reippautta, johon me olemme tottuneet. Sivuutan
kirjaston, linnan, asehuoneen, veistokuva- ja taulukokoelmat ja monta
muuta komeaa kokoelmaa, niinpä itse upean oopperatalon, ja pysähdyn
vasta katselemaan Cornelius Kaulbachin freskomaalauksia, jotka ovat
omansa herättämään mielenkiintoamme sen jälkeen, kun meilläkin Ekmanin
mestarikäsi on maalannut samanlaatuisia ihania taideteoksia Turun
tuomiokirkkoon.

Tullessamme linnasta Lustgartenin kautta museon portaille, pysähdymme
ihmetellen katselemaan kuuluisaa Kissin valamaa amatsooniryhmää. Uljas
impi istuu hevosen selässä. Pelosta pärskyen ja vavisten nousee jalo
eläin takajaloilleen; pantteri on iskenyt terävät kyntensä sen kylkeen
ja raatelee hampaineen sen leveää rintaa. Urhotar kallistuu taaksepäin
ja kohottaa keihäänsä; keihäs on iskuvalmis, kuka saa voiton? Sitä ei
kukaan tiedä. Kaunis ja voimakas on tämä ryhmä joka tapauksessa, ja se
on kuitenkin vain kovaa malmia.

Siitä ylempänä, portaiden pylväskäytävän sisäseinillä, ovat
äskenmainitut freskomaalaukset, jotka »Cornelius ynnä muut» ovat
maalanneet Schinkelin luonnosten mukaan. Ne ovat aiheittensa puolesta
yhtä runollisia kuin suorituksensa suhteen taiteellisia, ja valittaa
täytyy vaan ettei ole oikein sopivaa kohtaa, josta niitä voisi
katsella. Kas tässä lyhyt kuvaus niiden sisällyksestä.

Vasemmalla: Uranus ja tähtien tanssi. Saturnus ja titaanit vetäytyvät
takaisin muinaisuuden yöhön. »Kuun pilvet purjehtivat valkoisina
kyyhkyinä taivaalla.» Jupiter, jonka edessä kulkevat Dioskurit, uuden
valon levittäjät, alottaa uuden ajanjakson. Prometheus ryöstää
ihmisille taivaan tulen. Selene (kuu) ajaa yön läpi loistavissa
vaunuissaan; taivaalliset olennot auttavat häntä yön hunnun
kohottamisessa. Yö levittää viittansa, josta uusia olentoja pilkistää
esiin, ja ympärillä lepäävät hänen lapsensa. Elämän voimat kehittyvät;
siellä on äidinrakkaus; siellä uinuva sota; siellä lempeä rauha
runottarineen; lapsi vuodattaa maahan hedelmöittävää sadetta. Kaikki
elämän muodot kehittyvät. Kukon laulu ilmottaa päivän sarastusta; sen
kera tulee suru. Näemme auringon nousun, Venuksen ja Eroksen.
Auringonjumala nousee merestä ja sulottaret liitelevät sen hohtavalla
pinnalla.

Oikealla. Silloin alkaa elämän aamu, elämän kevät. Näemme paimenkansan
ja sen kilpakisat. Runotar ja Psyche virittävät runoilijan lyyryä.
Joutuu kesä ja keskipäivä. Näemme elojuhlan ja nuoren sankarin, joka
lähtee sotaretkelle. Pegasus lentää Helikonin yli; sen kavion potkusta
pulpahtaa mielikuvituksen lähde, josta ihmiset juovat elämän nestettä.
Parcit hallitsevat maan uumenissa, nymfit soittelevat metsässä.
Viisaana ja vakavana lähenee lainsäätäjä. Mutta nyt tulee ilta ja
syksy. Korjataan viiniä. Näemme kuvanveistotaiteen ja rakennustaiteen
ensi askelet. Sankarit tulevat voitokkaina taistelusta. Isät odottavat
heitä kotilieden ääressä. Itse vanhuus iloitsee muusain tanssista.
Viisas mietiskelee tähtien kulkua. Muuan vanhus on vaipunut
alkuaineiden katselemiseen. Merimies purjehtii kuuvaloiselle merelle.
Maassa hallitsee yö ja talvi. Mutta samassa alkaa uusi päivä, ja lapset
leikkivät ajatuksiinsa vaipuneina isiensä haudoilla.

Sellainen on näiden freskomaalausten sisällys, mutta suoranaisemmin
todellisesta elämästä otettuja joskaan ei ihanampia ovat ne, joita
Kaulbach vielä paraikaa maalaa uuden museon suurenmoiseen
porraskäytävään. Ne ovat kuusi suurta taulua, joista neljä on valmista,
viides pääpiirteissään suunniteltu ja kuudes vielä alottamatta. Kaikki
kuusi tulevat käsittelemään ihmiskunnan historian pääkohtia.
_Ensimäisessä_ näemme Babylonin hävityksen, kuningas Nimrodin,
heimojen eron, semiläiset karjalaumoineen, Chamin jälkeläiset
epäjumalineen, Jafetin jälkeläiset ja ihmiskunnan kukoistavimman vesan,
kaukaasialaisen rodun. _Toisessa_ Kreikan kukoistusajan, Homeron,
Hesiodon, Aeschyloon, Sofokleen, Alkaion. Näiden takana Parthenonin
pylväät ja Solonin, metsästäviä sotilaita, Orfeon lyyryineen.
Sateenkaaresta astuu esiin Jupiter ja kaikki Olympon jumalat.
_Kolmannessa_ taulussa näemme Jerusalemin hävityksen, keisari
Tituksen ja hänen legionansa; ylimäisen papin, joka murhaa itsensä ja
omaisensa; Ahasveruksen, ikuisen juutalaisen, joka pakenee hävitystä,
ja ensimäiset kristityt, jotka lähtevät pakanoille saarnaamaan.
_Neljäs_ taulu, joka oli vasta tekeillä, esittää kuuluisaa
hunnitaistelua. _Viides_, jonka aiheena tulee olemaan Jerusalemin
luo saapuneet ristiretkeläiset, ja aiheeltaan määräämätön kuudes taulu
ovat vielä mestarin siveltimessä.

Tuo kaikki, Betty, on ainoastaan muutamia väripisaroita kiinnitettynä
vielä märkään kalkkirappaukseen, mutta se on ajatukseltaan suurta ja
nerokasta, tekotavaltaan voimakasta ja jaloa. Se sisältää muutamissa
piirteissä koko ihmiskunnan elämän.


9. Robert ja Bertram.

Saksan suurempien kaupunkien pikkuteaatterit ovat monia suuria
etevämmät kansanelämän eri puolien reippaassa luonnollisessa ja
elävässä esittämistaidossa. Näytteleminen on usein mestarillista,
jokainen vivahdus oivalletaan silmänräpäyksessä ja tuo yleisön pirteä
tunnelma siirtyy jörömäiseen arvostelijaankin, jolla muuten olisi
paljonkin huomautuksia kappaletta vastaan.

Olet niin useasti kuullut puhuttavan kielletyistä teaatterikappaleista,
että kerrankin kuulet mielihyvin eräästä, jota ei ole kielletty.
Samassa maassa, jossa niin sokeasti pelätään kaikkia nykyaikaisia
aatteita, annetaan kahden varkaan ja roiston mitä hullunkurisimmalla
tavalla polkea lakeja Friedrich-Wilhelmstädterin teaatterissa, joka on
arvojärjestyksessä kolmas Berlinin teaattereista.

Nuo lystikkäät veljekset ovat nimeltään Robert ja Bertram. Näemme
heidät visusti teljettyinä lukkojen takana. Vankilassa on kolme
kerrosta: ylimmässä on Robert, keskimäisessä Bertram ja alimmassa
vanginvartija. Robert sahaa lattiaansa reijän. Vanginvartija, joka on
päästään pyörällä sisarenpoikansa kanssa pitämiensä kekkereiden
jälkeen, tulee ylös katsomaan mikä kolina sieltä kuuluu. Keskimäinen
huone on tyhjä; Bertram on ryöminyt ylös Robertin luo. Vanginvartija
syöksyy ylimpään huoneeseen, vangit ryömivät alas keskimäiseen,
juoksevat ulos lukitsemattomasta ovesta ja salpaavat vanginvartijan
sisään. Tämä istuu nyt putkassa sillaikaa, kun nuo lurjukset alhaalla
jatkavat kekkereitä. Sitte he livistävät tiehensä kaikessa rauhassa.

Maalla vietetään talonpoikaishäitä. Sinne tulevat Robert ja Bertramkin.
Mutta ratsastavat santarmit ovat kintereillä, sieppaavat arvoisat
herrat talteensa ja sulkevat heidät erääseen ylishuoneeseen. Täällä he
narraavat muutaman nuoren tytön päästämään itsensä vapauteen,
kaappaavat sukkelasti talonpojan rahalippaan ja ratsastavat santarmien
hevosilla nelistäen tiehensä.

Muuan rikas turhamielinen pankkiiri panee toimeen suuret tanssiaiset.
Vieraiden joukossa herättää huomiota muuan espanjalainen kreivi ja
italialainen laulaja. Nuo hienot, tomppelimaiset herrat eivät ole muita
kuin Robert ja Bertram. Pankkiiri on ihastunut, ja he syleilevät
häntä niin sydämellisesti, että kaikki hänen jalokivikoristeensa
katoovat. Naiset ovat ihastuksissaan ja kadottavat kaikki kalleutensa.
Nyt alkaa suuret naamiaiset. Näemme kreivi Manteuffelin, punaisena
tietysti, kävelevän erään paksupäisen hölmön rinnalla. Näemme lihavan
turkkilaisen ennen sodan alkamista ja laihan turkkilaisen sodan
päätyttyä lord Palmerstonin seurassa, haikaran ja muiden kuuluisuuksien
rinnalla. Lopulta syntyy yleinen hälinä; kaikilta on jotakin
varastettu. Robert ja Bertram ryömivät kakluuniin ja katoovat.

Sen jälkeen on markkinat ja suuri kansanjuhla. Täytetään paraikaa
mahdottoman suurta ilmapalloa. Kaksi lihavaa maalaismatamia kuleskelee
ympäri ja varastaa oikealta ja vasemmalta. Ketäpä muita he olisivat,
ellei Robert ja Bertram? Lopulta heidät tunnetaan. Poliisit ja
santarmit ajavat heitä takaa. Mutta Robert ja Bertram eivät ole
milloinkaan neuvottomia. Juuri kun heidät aijotaan ottaa kiinni,
hyppäävät he täytetyn ilmapallon veneeseen, leikkaavat nuoran poikki ja
nousevat yläilmoihin katsojien loppumattomien hyvähuutojen kaikuessa.

Hyvin vähän ylentävää, mutta tavattoman hauskaa!


10. Dresden.

Saksi on jalo ja yleväsukuinen maa; sen historiaan yhtyvät Saksan
paraimmat ja ihanimmat muistot. Milloin se on rikkonut, on se
tapahtunut kelvottomien tai tyrannimaisten hallitsijoiden kautta, jotka
itsekästen tarkotuksiensa saavuttamiseksi ovat kostuttaneet sekä omaa
että vieraita maita maansa jaloimpien poikain verellä. Mutta
saksilainen on niin sydämellisen hyvä, että hän unohtaa vuosisatojen
sorron voidessaan iloita yhden ainoan elinajan kunniasta. Hän ihailee
vielä tänä päivänä tyrannin, valapaton ja hekumoitsijan August II:sen
suurta kuparista ratsastajapatsasta Neustadtin torilla; kupari on
kullattu, patsas on kaunis ja tyranni, joka rautakourassaan rutisti
hevosenkengän, kantoi August väkevän nimeä.

Niin, tällä maalla ja tällä kansalla on _hyväntahtoisuuden_ leima,
joka toisinaan, elämän ankarassa taistelussa, saattaa pehmetä ainapa
heikkoudeksi, mutta joka on herttaisen miellyttävää ja helposti lumoo
vieraan, koska se voittaa hänen sydämensä. Luonnon kasvot ovat täällä
niin lempeät. Pehmeiden, vihreiden kukkulain rajottamana luikertelee
vuolas Elbe hedelmällisen laakson läpi, jossa viljavainiot tuulessa
huojuvat ja ensimäiset viinitarhat, tosin vielä aivan mitättömät,
ilahuttavat janoisen kulkijan silmää. Ja näiden kukkuloiden rinteillä,
näiden viljavainioiden keskellä, jotka vielä Dresdenin lähimmässäkin
ympäristössä ovat säilyttäneet maaseutumaisen yksinkertaisuuden, kohoaa
kaunis-, puhdastyylisiä huviloita ja linnoja: sivistyksen kauniimman
onnen valoisia asuinsijoja, jos mahdollista itse kateudenkin
yläpuolelle kohoavia, koskei niillä näytä olevan tarkotuksena hallita
eikä uhata, vaan ainoastaan kohottaa ympäristön kauneutta jokaisen
iloksi ja menestykseksi. Dresden onkin aina ollut muukalaisten
lempipaikka ja monet ovat jääneet tänne ainiaaksi, nähden elämänsä
auringon laskevan Loschwitzin tammien taakse, missä Schiller loi Don
Carloksensa.

Dresden on yksinkertainen kaupunki, jossa noustaan aamulla varhain ja
mennään varhain nukkumaan. Ylellisyyttä ja itsekylläisyyttä nähdään
niin vähän, kuin se on mahdollista pääkaupungissa, jossa on
toistasataatuhatta asukasta. Istutaan aivan kodikkaasti kahvinsa
ääressä Brühlin terrassilla tai kylmää kinkkua ja erinomaista
Waldsehlösschen-olutta nauttien Elbpaviljongissa. Puolellakolmatta
groschenilla[4] saa kuulla kauniin konsertin ja 15 groschenilla saa
kadehdittavan istumapaikan suuressa kiitetyssä huviteaatterissa. Hovi,
ylhäisö ja virkamiehistö pitävät itsestään hyvin vähän ääntä. Jos
täällä ollaan ylimyksiä, niin ollaan sitä taiteen alalla. Puhu kelle
tahansa dresdeniläiselle taulukokoelmasta tai Zwingerin ja japanilaisen
palatsin ihanista kokoelmista, niin näet kuinka heidän silmänsä
loistavat ylpeydestä ja rakkaudesta.

-- Haben Sie noch nicht die Madonna gesehen? kysyi minulta ensi päivänä
pieni tyttö, joka möi kirsikoita.

-- Noch nicht, vastasin minä.

-- Ei, das ist Schade, Sie sollen doch das nicht vergessen, huudahti
pieni taiteenharrastajatar, nähtävästi mielissään voidessaan antaa
minulle hyvän neuvon ja tietäessään jotain niin tärkeätä paremmin kuin
minä.

Näin sittemmin talonpoikia, ajureita, yksinkertaisia työmiehiä
perheineen, usein puolikasvuisia lapsiakin ahkerasti käyvän taulu- ynnä
muita kokoelmia katsomassa. Sellainen, Betty, vaikuttaa sukupolvien
elämään, ja yhteinen ystävämme, vanha Fröbel, sanoo että meidän pitää
opettaa lapsia »tuntemaan hyvää kauniin kautta».

Mutta kun meikäläisten joukossa on monta, jotka uskovat että taide ja
pakanallisuus ovat samoja asioita, unohtaen että esimerkiksi musiikki
ja maalaustaide ovat taiteita, jotka ovat syntyneet kristinuskon
helmassa, niin tahdon muistuttaa siitä, että tämä sama Saksi on
evankeelisen opin kehto ja Lutherin isänmaa. Ei kukaan kieltäne
Saksilta sitä nöyrän itsensäkiitoksen oikeutta, että se vielä tänään,
meidän ajan ja kaikkien aikojen harhojen keskellä, omistaa totisen
kristillisyyden. Harvoin olen omassa maassamme niitten keskuudessa,
jotka ovat innokkaimmin harrastaneet käytännöllistä kristinuskoa, ollut
mukana arvokkaammassa, hartaammassa, enemmän sydämen pohjasta
lähtevässä jumalanpalveluksessa kuin Dresdenin Kreuzkirkossa.
Katoolilainen, taiteellinen aines, jonka Luther viisaasti säilytti,
tosin puhdistettuna ja yksinkertaisempana, oli jälellä mitä
täydellisimmäksi kehittyneenä maalaustaiteessa ja kirkkolaulussa. Koko
tuo kirkon täyteinen seurakunta lauloi mukana, lauloi moniäänisesti ja
puhtaasti. Mikä ero, Betty, niiden epäsointujen rinnalla, joita
kuulemme omissa kirkoissamme! Kaikki, niinhyvin saarna kuin messu ja
virsikirja, oli ankaran lutherilaista; voit uskoa että vastakohta oli
silmäänpistävä minunlaiselleni, joka olin sitä ennen käynyt hyvin
monessa katoolisessa kirkossa.

Vielä muuan seikka, ulkonainen tosin mutta sangen kuvaava, osottaa
miten vakavalta kannalta kristinusko käsitetään Dresdenissä. Olin
monessa muussa paikkakunnassa nähnyt miten sunnuntaita vietettiin
ainoastaan kirkoissa ja tuskin sielläkään, miten niiden ulkopuolella
ostettiin, myytiin ja tehtiin työtä aivan kuin arkipäivinä. Dresdenissä
sulettiin kaupat sunnuntaisin, eikä kukaan tehnyt työtä kello kuuteen
iltapäivällä. Vielä enemmänkin. Asuin Altmarktin, avaran tornin luona,
joka koko viikon oli meidän markkinakojujamme muistuttavia myymälöitä
täynnä ja jotka näyttivät sinne asettuneen elämään ja olemaan. Eipä
sentään niin, ne kaikki poistettiin kello kuusi lauvantai-iltana ja
sunnuntaiaamuna oli tori sileä ja tyhjä kuin ei siellä olisi
milloinkaan markkinoita pidetty.

Oi, taide harhailee usein ja jumaloi usein itseään, unohtaen alkunsa.
Tuleeko silti hylätä sen jalot, nöyrät luomat? Mitä kaikkea vastaan
onkaan inhimillinen itsekkäisyys rikkonut? Kuka heittää sentähden
ensimäisen kiven Thorvaldsenin, Rafaelin, Mozartin ja Shakespearen
päälle?


11. Sikstiniläinen madonna.

Tämän taulun historia on lyhyesti seuraava. Sen maalasi Rafael
taiteensa hehkeimpänä kukoistusaikana (1518-1520) mustain veljesten
Piacenzassa olevaan San Siston luostariin, ja siellä se oli
alttaritauluna kolmattasataa vuotta. Saksin kuuriprinssi, sittemmin
August III, näki sen siellä vuonna 1733 eikä voinut sitä enää
milloinkaan unohtaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1753,
onnistui hänen maalari Giovanninin välityksellä ostaa tuo taulu
luostarilta kahdellakymmenellä tuhannella tukaatilla. Mutta munkit,
jotka pelkäsivät tekonsa seurauksia, antoivat venetsialaisen Nogarin
sitä ennen valmistaa taulusta tarkan jäljennöksen, joka vielä tänä
päivänä käy paikkakunnalla alkuperäisestä.

Vuosisatojen tomusta puhdistettuna ja Dresdenin taulukokoelmiin
liitettynä on sikstiniläinen madonna tullut maailman kuuluksi kaikkien
aikojen maalaustaiteen ihanimpana, ylevimpänä luomana. Taulun korkeus
on yhdeksän korttelia ja kolme tuumaa sekä leveys seitsemän korttelia.
Sen keskelle näemme neitsyt Marian seisovassa asennossa, Kristuslapsi
sylissään pilvissä liitelevän. Oikealla kumartuu pyhä Sikstus,
vasemmalla pyhä Barbara. Kaksi siivekästä enkelilasta taulun alimmassa
osassa ikäänkuin nojaavat käsivarsiaan puitteita vasten, ja kahden
vihreän esiripun väliltä välkehtii taustalla madonnan ympärillä
sädekehä, joka tarkemmin katsottaessa on lukemattomien enkelinpäiden
muodostama.

Dresdenin kokoelman 2,202 taulua järjestettiin viime kesänä uuden
paremman suunnitelman mukaan, jolloin tehtiin uusi ja parempi
luettelokin. Madonnakin oli siihen aikaan kauvan näkymätönnä; mutta
suopea kohtalotar satutti niin, että se ilmausi jälleen muutamia päiviä
sinne tuloni jälkeen, tällä kertaa yksin suuressa huoneessa, entistä
paremmassa valaistuksessa, uusilla komeilla puitteilla varustettuna
sekä -- harvinaista kyllä -- lasin alle asetettuna. Kaikki Dresdenin
taiteenharrastajat kokoontuivat ihaillun taulun ympärille, kiistellen
uuden asettamisen eduista ja haitoista. Useat pitivät lasia
epäedullisena, toiset taasen väittivät värivivahdusten sen kautta
paremmin yhteensulautuvan.

Tällaisen maineen saavuttaneen taulun eteen astuessamme asetumme
pikemminkin ankaran tarkastelijan kannalle; vaadimme jotain
tavallista enempää sanoaksemme ihmistyötä täydelliseksi! Lähestymme
kunnioituksella, se on velvollisuutemme, mutta samalla lujasti päättäen
ettemme anna silmiämme häikäistä, ettemme tahdo ihailla sokeasti vain
sen vuoksi, että tuhannet muut ovat sitä ennen ihailleet.

Ja kun noin päätettyämme ensi kerran näemme sikstiniläisen madonnan,
niin emme hämmästy emmekä ihmettele; emme tosin voi olla pitämättä
tuota taulua hyvin kauniina, mutta sitä, mikä siinä on käsittämätöntä,
yli-inhimillistä, taivaallista, emme paikalla huomaa. Meidän käy samoin
kuin ensi kertaa Beethovenin symfoniaa kuullessamme: käsitämme siitä
ainoastaan yksityiskohdat, kokonaisuus selviää vasta myöhemmin.
Perästäpäin sen paremmin ymmärrämme. Perästäpäin singahtaa esiin
jumalallinen kipinä, ja mitä enemmän syvennymme tuon ihmeellisen
ylevyyden katselemiseen, sitä enemmän meidät valtaa vavistuksensekainen
ihmettely. Se ei ole nero yksinään, joka tuohon vaivaiseen,
katoovaiseen kankaankappaleeseen on painanut ikuistuttavan leimansa;
siinä on jotakin vielä suurempaa, taulu on ilmestys, kiinnitetty
kankaalle välittömästi, sisäisen näkemyksen pyhänä hartaushetkenä.
Rafael, tuo valittu, joka kantoi ylienkelin nimeä, syntyi ja kuoli
pitkänäperjantaina.

Sinä, Betty, voit muualta lukea enemmän Madonna di San Sistosta, sillä
hänestä on paljo kirjotettu. Minulla on vaan muutama sana lisättävänä.
Sellaista viattomuuden ja ylevyyden, korkeimman nöyryyden ja korkeimman
majesteetillisuuden yhdistystä emme näe tässä elämässä milloinkaan.
Sellaiselta voi näyttää ainoastaan Jumalan äiti sinä hetkenä, kun hän
sylissään kantaa maailman vapahtajaa. _Ilman_ tätä lasta hän on
vain heikko kuolevainen, jonka ainoastaan katoolilainen taikauskoisuus
saattaa korottaa taivaiden kuningattareksi; tämän lapsen _kanssa_
hän on jokaiselle kristilliselle uskontunnustukselle ylevä, pyhä ja
puhdas, »täynnä armoa», niinkuin ei kukaan nainen ennen häntä eikä
hänen jälkeensä. Correggio ja Murillo ovat maalanneet _viattoman_
Marian, niin suloisena, niin rakastettavana kuin nuori äiti rakkautensa
ja onnensa puhtaimpana hetkenä; Rafael on siihen vielä liittänyt
Jumalanäidin _ylevyyden_, ja kun edellistä rakastamme, seisomme
miltei pelokkaina jälkimäisen edessä. On ihailtu Rafaelin taulun
Kristuslasta, ja totta on että tuon lapsen kasvonilme on niin omituisen
yliaistillinen, katseensa niin kirkastettu ja läpitunkeva, että tuntuu
kuin se katselisi aivan sielumme läpi. Mutta Marian katse on yhtä
ihmeteltävän syvä. Se seuraa meitä, minne menemmekin, niin vakavin ja
samalla kuitenkin niin lempein silmäyksin, ettemme lopulta enää voi
niitä kestää; ne lävistävät meidät, tunkeutuvat sydämemme sisimpään,
riisuvat sen syntisten halujen paksut verhot, niin että tunnemme
seisovamme alasti kuin Jumalan edessä. Kauheata on, Betty, seisoa
tuollaisen taulun edessä, tietäessään itse olevansa saastainen. Näemme
silloin silmäimme edessä sen ikuisen totuuden, että ainoastaan
»sydämestä puhtaat saavat nähdä Jumalan».

Sentähden ei rohkenekkaan taulun Sancta Barbara, joka on vielä nuori ja
maallisten halujen saastuttama, katsahtaa ylös Kristukseen ja Mariaan,
vaan suuntaa katseensa maahan. Mutta Sikstus, marttyyri, joka on
harmaantunut uskon kilvotuksessa, kohottaa katseensa ylös, ja niin
tekevät pienet enkelitkin. Vain aikaisin lapsuus ja myöhäisin vanhuus
rohkenee nostaa silmänsä pyhyyttä kohti.


12. Saksin Sveitsi.

Ken kerran elämässään on nähnyt Mont Blancin ja nukkunut yhdenkään yön
Chamouniissa, sivuuttakoon kernaasti nämä rivit. Mutta kun pidän
jotenkin varmana ettet sinä, Betty, milloinkaan ole nähnyt ikuista
lunta, niin arvelen että voit hetkiseksi tyytyä siihen ihastuttavaan
pikku leluun, jota sanotaan Saksin Sveitsiksi.

Dresdenistä on ainoastaan muutaman tunnin matka pitkin Elbeä ylöspäin
pieneen Wehlen nimiseen kaupunkiin. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna
nousivat siellä maihin berliniläinen, saksilainen ja suomalainen,
päättäen pysyttäytyä yhdessä kuin sadun lintu, rotta ja makkara.
Wehlenistä he laskeutuivat Uttewalder Grundiin, sieltä Wehlener ja
Zscherre Grundien kautta ylöspäin ihanaan Basteihin; sitte edelleen
Amselgrundin kautta syrjään tavallisesta matkailijareitistä erääseen
yksinäiseen meijeriin; sieltä sitte ylöspäin Hohnsteiniä ja Hocksteiniä
kohti, jossa seurueeseen liittyi kaksi elsassilaista, kaksi
würtembergiläistä ja yksi hessiläinen. Sieltä alas Wolfsschluchtin
rotkoihin sekä ukkosen pauhatessa ja sateen valuessa kauniin
Polenzlaakson läpi. Sieltä taasen pilvienkorkuiselle ihanalle Brandille
mitä ihanimpana kesäiltana. Sieltä sitte alas Tiefer Grundin kautta,
viettääksemme yön kauniissa Schandaussa. Sieltä aikaisin seuraavana
aamuna vaunuissa Haidemühleen; sieltä Kuhstalliin; sen jälkeen
kapusimme ylös loppumatonta Kleine Winterbergiä ja edelleen Grosse
Winterbergiin. Sieltä alaspäin rajan yli Prebischthoriin sekä edelleen,
yhä alaspäin, Bielan laakson läpi Kamnitzin joen yli Herniskretscheniin
Böhmissä. Koko tuon taipaleen jalkaisin, lukuunottamatta puolentunnin
vaunumatkaa. Vihdoin jälleen illalla laivalla Dresdeniin. Papststeiniä,
Liliensteiniä ja Königsteiniä katselimme kaukaa. Matkan vaikutelma:
väsähtänyt tyytyväisyys.

Mitä teitä olimmekaan kulkeneet näinä kahtena päivänä! Pysyimme tuskin
enää koossa, mutta olimme kuitenkin iloisia kuin linnut nauttiessamme
oikeata tokaijeria, jota saadaan Herniskretschenissä, ja ainoastaan
siellä yhdellä taalerilla karahvi. Englantilaisia naisia leveälierisine
hattuineen, kaikilla tietysti kirjansa ja albuminsa kädessä, ratsasti
pienillä hevosilla (ponies). Kaikkialla vuoristossa vilisi
harpunsoittajia, tyroolilaislaulajia ja heti Böhmin alueelle tultua
kerjäläisiä. Kaikkialla vetosivat ravintolat ja muistojenkaupustelijat
matkustajien kukkaroihin. Jo kolmekymmentä vuotta on tämä vuoriseutu
elänyt matkustajatulvasta; sitä ennen se oli miltei tuntematon. Nyt
rakentaa hallitus uusia siltoja rotkojen yli, niin että monet
kauniimmat näköalakohdat vasta viime aikoina ovat tulleet tunnetuiksi.
Korkein kohta on Grosse Winterberg, 1,710 jalkaa merenpintaa
korkeammalla ja 1,400 korkeammalla Elbe-virtaa, joka luikertelee sen
juuritse. Näköala on suuremmoinen. Siellä näemme Saksin, Böhmin ja
Schlesian vuorenhuiput: kolmen valtion suuruudet.

Kolmea luonnonantia kaipasi täällä pohjoismaalaisen silmä: graniittia,
havumetsiä ja järviä. Vuorilaji on etupäässä basalttia mitä
eriskummallisimmissa muodoissa: milloin ihmisolentoja muistuttavina
kallioina, milloin karhujen, hevosten, villisikojen muotoisina, milloin
suunnattomien kiinniköytettyjen jauhosäkkien näköisinä, milloin
kohtisuorina kammottavan korkeina seinäminä, milloin pengermäisesti
syviin laaksoihin laskeutuvina viettoina, milloin alassyöksyvinä
pimeinä rotkoteinä, milloin uhkaavina kallioröykäleinä kulkijan pään
päällä. Tuo kaikki tekee valtavan vaikutuksen, ja juuri se viehättää
hienostunutta kaupunkilaista. Me, jotka olemme nähneet kylliksi
korpimaita, emme näihin samalla lailla ihastu. Meillä on yhtä
suuremmoisia näköaloja, eikä mitään voi verrata petäjien, kuusien ja
harjanteiden ympäröimiin Suomen järviin. Meidän graniittimme ei halkea
kuin basaltti. Me miltei halveksimme tuota haurasta suuruutta, jota
kevättulvat järkyttävät ja joka alati uhkaa raueta raunioiksi.
Hymyilemme noille vesiputouksille, jotka muutamien groschenien maksusta
lasketaan patoluukusta virtaamaan. Meidän vuoremme eivät horju. Meidän
koskiamme ei saata komentaa juoksemaan ja pysähtymään.

Kuitenkin teemme usein vääryyttä arvostellessamme kaikkea vierasta
meikäläisen mukaan. Saksin Sveitsillä on kauneutensa, jota ei edes
kateus saata siltä kieltää. Kun ihanana kesäiltana nousemme
Wolfsschluchtin mustasta kaaoksesta korkean Brandin huipulle ja sieltä
näemme syvällä jalkaimme alla Elben kapeana juovana ja niittoväen
punaisen- ja valkeankirjavissa puvuissaan nukkien kokoisina häärivän
hymyilevillä niityillään, silloin laajentaa sydäntämme onnellinen
rauha, joka virtaa kauniista luonnosta vastaamme, ja kaukaa
sinertävästä avaruudesta etsii silmämme ihanne-maailmoita, jotka
voittavat ihanuudessa ihanimmankin todellisuuden... Näiden kallioiden
keskellä kaikuu laulu niin raikkaalta, vaikkapa maksettujenkin huulien
raiuttamana; nämä rotkot ovat satujen kultamaa, joka solatiellä on
ristinsä, joka luolalla tarunsa, joka luonnonoikulla runollinen
selityksensä. Suomme oppaallemme anteeksi että hän pajattaa opitun
ulkoläksynsä, vaatien kuulijainsa sitä uskomaan. Olkoot vaan minusta
nähden nuo kivet lumottuja prinssejä ja tämä luola prinsessan
makuukamari; sadussa piilee aina totuutta silloin, kun se on syntynyt
kansan keskuudessa luonnon pohjalla, kullaten hohteellaan erämaitten
yksinäisyydenkin.



TOINEN JAKSO.

(Helsingfors Tidningar tammikuu--kesäkuu 1857.)

Meillä on vielä, hyvä Betty, kappale taivalta jälellä. En voi sille
mitään, jos näitä loppumattomia katkelmia lukiessasi sattuisit
ajattelemaan jutelmaa ukosta ja akasta, joilla oli turkit. Arvelen
sentään että näitten vaatimattomien kuvaustenkin läpi puhaltaa avaran
maailman raitis tuulahdus, jota me niin kipeästi kaipaamme, me jotka
olemme seitsemän kuukautta vuodessa jäätyneiden merien kahlitsemina.
Tartu siis jälleen vyyhtiin ja keri kärsivällisesti. Lupaan, kuten
ennenkin, että vaivaan sinua niin vähän kuin mahdollista »ukolla ja
akalla», s.o. kertojan omalla persoonalla, mutta sitä enemmän
»turkeilla». Toivon ettei pakinani tuntuisi liian pitkäveteiseltä.


13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I.

Se suuri ja viljava tasanko, jonka läpi virtaa kapea Elster-joki, on
täynnä taistelutantereita, joiden hurmetta huurunneilla vainioilla
arkipäiväinen nykyaika paimentaa lampaita, painaa kirjoja ja valmistaa
posliinia. Täällä (Breitenfeldin luona) löi Kustaa Aadolf tuon vanhan
korpraalin verisin päin takaisin; täällä voitti yksitoista vuotta
myöhemmin Lennart Torstenson voittonsa; täällä lyötiin neljä päivää
kestävässä »kansainteurastuksessa» Napoleonin joukot hajalleen ja
seitsemättäkymmentä tuhatta ihmistä kostutti verellään tuota savea,
josta Meissenin tehtaat nykyään valmistavat pesuvateja. Täällä
(Altranstadtissa) laati Kaarlo XII loistavan, mutta hyödyttömän
rauhansa; täällä (Hubertsburgissa) hengitti Saksa jälleen
vapaasti seitsenvuotisen sodan hävitysten jälkeen. Luulisi noin
verelläkostutetun ja kuuluisan maaperän kasvattavan pelkkiä
taistelusankareita. Sen sijaan täällä elää ahkera, sävyisä kansa, joka
juo olutta ja syö cervelatmakkaraa Auerbachin kuulussa kellarissa,
käyttää yhtenä vuotena enemmän painomustetta kuin koko Suomi kymmenenä
ja kokoo kaiken maailman kielten puhujia uudenaikaisille ristiretkille
Leipzigin messuihin.

Leipzig ei ole mikään kaunis kaupunki, mutta se on rehti kaupunki, ja
siksi täytyy vieraan sitä kunnioittaa. Siellä on sataviisikymmentä
kirjakauppiasta, kolmekymmentä kirjapainoa ja kolmattasataa
painokonetta. Sellaiset liikkeet kuin Brockhaus ja Voss eivät pidä
suurta ääntä itsestään, asuvat tosin kauniisti ja anastavat kaksi
pitkää katuvartta, mutta niillä on paljoa pienemmät nimikilvet kuin
Helsingin leipureilla. Sen sijaan että laatisin luettelon kaikista
Leipzigin merkillisyyksistä, tahdon ainoastaan mainita kaksi taulua,
jotka kaunistavat kaupungin museota. Se on yksi noita parempia
museoita, sillä täkäläiset hyvät kirja- ja villakauppiaat osottavat
pitävänsä arvossa muitakin asioita, kuin pitkien tavaraluettelojensa
meno- ja tulopuolta.

Täällä näin Calamen maalaaman Monte Rosan ja Paestum'in; se ei ollut
tavallinen taulu, se oli itse luontoa. Näin kaksi Gudinin merimaisemaa;
ne eivät olleetkaan mitään kankaankappaleita, vaan todellisen meren
vaaleanvihreitä aaltoja myrskyssä vaahdoten. Näin Verboeckhovenin
lammaslauman, joka likistäytyy yhteen ukkosilman pauhatessa;
Wickenbergin kuuluisan jäälläkalastuksen; Destouchesin pienen ujon
tytön, joka nousee aamulla vuoteellaan istumaan -- mutta ennen kaikkea
pysähdyin katselemaan kahta jättiläisvarjoa, joista toinen oli
perimmässä näyttelyhuoneessa, toinen uloimpana aivan sisäänkäytävän
suulla, molemmat vastakkain, katsoen toisiaan noiden monien huoneiden
läpi. Kumpikin katseli synkkänä ja uhkaavana -- kahden vuosisadan
suuruudet kohtasivat toisiaan uhmaavina, kilpaillen kumpi olisi
vastoinkäymisessä suurempi.

Toinen taulu esitti Fredrik II:sta Kollinin taistelun jälkeen,
Schraderin maalaamana. Toisessa taulussa oli Napoleon I, jonka kuvan
oli kankaalle kiinnittänyt Paul Delaroche, sen ajan suurin
historianmaalaaja, jonka kädestä sivellin hiljattain putosi ainaiseksi.
Preussilainen istui siellä yksin kaatuneen puun rungolla, kallion
juurella; hänen voittoon tottunut sotajoukkonsa oli perinpohjin
hävitetty, viekkaat suunnitelmansa verisesti pirstottu; kruununsa ja
valtionsa menetetty, sotapäällikkömaineensa häväisty. Napoleon seisoi
Fontainebleaussa kynä kädessään, tuo sama kynä, jolla hän oli
allekirjottanut vallastaluopumisensa ja maanpakonsa, koko elämänsä
päämäärän kukistumisen, maailmanvaltansa musertumisen, Englannin
voitonriemun ja uuden ajan alkamisen, jossa hän ei enää ollut
keskipisteenä. Näitä miehiä, suunnattoman suuria ja suunnattoman
itsekkäitä, oli sinä hetkenä kohdannut sama koston jumalatar: joka
miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Mutta tarkemmin molempia
mitatessa, esiintyi Napoleon lopultakin äärettömän paljoa suurempana.
Fredrik istui jörönä ja jäykkänä; hän oli saanut terveellisen
selkäsaunan ja sen jälkeen hän jälleen nousi, samana kuin ennenkin:
suurena kenraalina, viekkaana valtiomiehenä ja taitavana hallituskoneen
käyttäjänä, mutta kaiken muun suhteen kylmänä, ahdasmielisenä omanedun
etsijänä, ilman todellista hienoutta ja sentähden ilman todellista
suuruutta -- miehenä, joka näytti suurelta vain sentähden, että
aikalaisensa ympärillään olivat niin pieniä. Toisen taasen -- hän, joka
myöskin jälleen kohosi, mutta vain yhä syvemmälle suistuakseen ja
vetääkseen viimeisen hengähdyksensä sammuneen tulivuoren kraaterilla --
hänen kalpeissa, mutta viimeiseen saakka majesteetillisissa
piirteissään näkyi sokean kohtaloon luottamuksen rinnalla, joka hänellä
korvasi uskontoa -- Fredrik II uskoi tuskin kohtaloonkaan -- vielä
hieno, jalo piirre inhimillistä surua, joka johonkin määrin sovitti
katseen synkkyyttä. Näki että hänen kanssaan kaatui aate -- olkoonpa
että se aate oli kaikkia muita uhannut ja sortanut mutta se oli
kuitenkin maailmanhistoriallinen aate, jolle asteelle Fredrik II ei
milloinkaan voinut kohoutua, ja sentähden kaatui hänen kanssaan
ainoastaan vallottaja ja preussilainen, mutta Napoleonin kanssa
kokonainen aikakausi ja maailmanjärjestys. Niin suuret pirstaleet
peittävät suurimmankin itsekkyyden, ja historia, esiintyipä se
Leipzigin museossa tai piirsipä viimeisen tuomionsa marmoriin, ei ole
milloinkaan kieltävä Napoleonilta suuruutta, samaan aikaan kun se
hymyilee Fredrik II:sen imartelevalle lisänimelle _ainoa_.

Ja veturi kiisi eteenpäin pitkin Thüringin rautaisia raiteita
vuosisatojen taistelutantereiden ohi. Siinä olivat Breitenfeld,
Merseburg, Grossgörschen, Auerstädt, Jena, Lützen »schwedensteinineen»,
ja taas edelleen somien, rauhallisten ja kauniiden muistojen ohi,
joiden joukossa Weimar, Gotha, Erfurt, Wartburg, Eisenach, Saksin
tasankojen ja Thüringerwaldin kautta alaspäin Frankeniin.
Yltympäri jatkui heinänkorjuuta, sillä nyt oltiin heinäkuussa.
Miltei ryysyiset lapset tarjosivat asemilla kukkia hampaat
vilusta kalisten -- nythän oli heinäkuu vuonna 1856.[5]
Herrnhutilais-siirtolassa Neudietendorfissa tehtiin lyhyt pysäys.
Pitkätakkiset, leveälierihattuiset miehet katselivat junan huimaa
kulkua järkähtämättömällä tyyneydellä...

Pian sen jälkeen näkyi Frankfurtin tornien huiput.


14. Frankfurt ja Wiesbaden.

Kaupunki on olevinaan Saksan liiton pääkaupunki -- tuon merkillisen
liiton, jonka

    kolmekymmentä jalkaa koettaa
    marssia samalla saappaalla,

(joka lause, sivumennen sanoen, hiukan alentaa Frankfurtin tarkotusta).
Se on tietysti ylhäinen kaupunki, enkä ole missään nähnyt niin kovaksi
kiillotettuja irtokauluksia, niin sileitä peruukkeja, niin
kuivettuneita paperinaamoja, niin useita parooneja, niin jäykkiä
neitejä, niin huolellisesti lajiteltuja »hohe, höchste und aller
höchste Herrschaften», sen lisäksi niin ylpeitä palvelijoita, komeita
vaunuja ja hienoja päivällisiä, lyhyesti, sanoen semmoista
kaikenkarvaisen durchlauchtigkeitin heijastusta, joka ponnistaa
kaikkensa hallitsija-arvoaan edustaakseen. Sitäpaitsi on Frankfurt
rikas ja kaunis kaupunki, komeine taloineen ja kauniine puutarhoineen,
Bethmanns-garteneineen, Danneckerin Ariadneineen ja vanhoine
kunnian-arvoisine »der Römer» raatihuoneineen. Kaupungilla on
epäilemättä monta hyvää puolta: uudenaikaiset talot, myymälät, kilvet,
jopa kielikin on usein ranskaa; muuten siellä on paljo itävaltalaista,
jonkun verran preussilaista, yhtä ja toista baijerilaista ja
pikkurihkamaa Saksan muista valtioista, mutta oikeata saksalaista, tuon
sanan paremmassa merkityksessä, perin vähän tai ei ollenkaan. Pistäysin
eräänä päivänä Wiesbadenissa, puolen tunnin rautatiematkan päässä
Mainzista. Se on tykkänään huvila-, hotelli- ja puutarhakaupunki,
kaikki vihreätä ja hohtavan valkoista -- kaupunki, jossa on jokseenkin
hyviä viinejä, vaikka se onkin rakennettu silkasta vedestä saaduilla
rahoilla. 8,700 kylpyvierasta vilisi kauniissa puistossa lampien
keskellä ja joutsenia katsellen, sievässä basaarissa, monissa
juomahalleissa ja komeassa ilmakkaassa »Cursaalissa», joka
_miltei_ työnsi varjoon Helsingin Kaivopuiston tunnetun laitoksen.
On turhaa kuvata saksalaista kylpylaitosta; siitä voit lukea ainakin
kolmestakymmenestä romaanista. Tahdon kuitenkin tunnustaa tunteneeni
samaa halua kuin Kustaa Aadolf Aschaffenburgissa: että nämät kauniit
rakennukset olisivat pyörien päällä. Silloin pyörittäisimme yhteisin
voimin koko laitoksen Helsingin Kaivopuistoon, ja arvelenpa että yhtiö
ja herra Louis Kleineh katselisivat suurin silmin kun tämä siirtola,
nuo 8,700 kylpyvierasta mukana, jonakin kauniina aamuna ilmestyisi
Suomen pääkaupunkiin!


15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit.

Kuvittele mielessäsi jokseenkin Helsingin kokoista kaupunkia,
leveäkatuista ja kaunistaloista, jonka halkaisee leveä niini-,
jalava- ja tammipuistikko, kaupunkia Reinin rannalla, jonka välkkyvä
uoma miltei piiloutuu puitten ja talojen väliin. Kaikki näyttää niin
valoisalta, rauhalliselta ja vihreältä; aikaisin aamulla livertää
satakieli niinipuun latvassa; urkujen äänet vyöryvät kirkoista; joka
ikkunasta pilkistää tauluja; yksinkertaisina, koruttomina ja
tyytyväisinä rientävät ihmiset aamurukouksesta työhönsä; päivä alkaa
kello kuudelta ja kello yhdeksän mennään nukkumaan valkeilla uutimilla
varustettuihin sänkyihin; eletään sekä viisikymmentä vuotta edellä että
viisikymmentä vuotta jälessä muusta maailmasta; on omaksuttu uudemman
ajan kauniit ja hyvät puolet, mutta jätetty sen nurinkuriset menot,
keinotekoiset ja turmeltuneet elintavat huomioon ottamatta.

Tuo kaupunki on Düsseldorf, taiteilijoiden kaupunki, jonka pienellä
alueella on seitsemänsataa taidemaalaria ja jossa muutamat
siveltimellään ovat maalanneet itselleen kauniita kivitaloja, niinkuin
meikäläiset räätälit ompelevat niitä ahkeralla neulallaan. Tosin
näidenkin rauhallisten muurien sisällä kuohuttaa taiteilijain
tunteellisia sieluja inhimilliset surut ja intohimot: kateus,
kunnianhimo, rauenneet toiveet ja kuihtuneet mielikuvat. Mutta kun
olemme inhimilliselle puutteellisuudelle uhranneet sen, mikä sille on
tuleva, katselemme lopultakin Düsseldorfia rakkaudella ja
tyytyväisyydellä, sillä sen luonnon ja sen asukkaiden keskuudessa
viihtyy taide, viihtyy, nuortuu ja kehittyy itsenäiseksi eräässä
nykyajan parhaimmassa taidekoulussa. Achenbachin ja Lessingin maisemat,
Tiedemanin historialliset taulut, Knausin laatumaalaukset ja monet muut
suuriarvoiset teokset kaunistavat sen harvoja, mutta hyviä kokoelmia,
ja vuosittain leviää täältä suuri joukko erinomaisia ja kalliita
maalauksia kaikkialle Saksaan. Puistikon sivulla on kaunis, valoisa
linna. Siellä viettää entinen Hohenzollern-Sigmaringenin ruhtinas
iloisempia päiviä kuin nuorempina vuosinaan meidänaikaisen kruunun
painoa kantaessaan, ja sentähden hän, viisaasti kyllä, möi koko suuren
valtakuntansa Preussin kuninkaalle melkoisesta eläkkeestä, joka suo
hänen esiintyä mesenaattina taiteilijoita ja tyrannina jäniksiä
kohtaan.

Täällä, ruotsalaisten ja varsinkin norjalaisten keskuudessa --
norjalaisilla on täällä suuri maine -- tarttuivat suomalaiset Löfgren,
Ekman ja Holmberg reippaasti siveltimeensä. Heidän pieni kolmiapilansa
on kuitenkin ainaiseksi kadottanut yhden rikkaimmista lehdistään:
Anders Ekmanin, joka kaatui, kuten moni muu ennen häntä, toiveittensa
ihanimpana keväänä. Saavuttakoot molemmat toiset sitä varmemmin ikuisen
taiteen huiput.

Täällä on pitkä katu, jonka toinen, pohjoiseen antautuva varsi on
täynnä maalarien atelieerejä. He elävät vaatimattomammin kuin monet
yksinkertaisesti asuvat ylioppilaat Helsingissä. Toisella puolella
katua asuu Löfgren, joka on antautunut »Heiligenmalerei» alalle ja
tarvitsee, suomalaisen hitaudella, vuoden miettiäkseen yhtä ainoata
taulua, mutta silloinpa se ilmautuukin kankaalle pehmeänä ja
loistavana. Rohkeampi ja tuotteliaampi -- atelieeri pihalle päin,
asuinhuone puistikkoon antautuen, vihreyden ympäröimänä, toivon
kultanummet silmäinsä edessä ja kotimaan muistot sisimmässään -- on
Werner Holmberg, josta Düsseldorfissa sanotaan että harvat nuoret
maalarit kykenevät yhtä reippaasti ja sattuvasti kuin hän kiinnittämään
kankaalle luonnon salaisuuksia: pilvistä taivasta, vihreitä metsiä,
vaihtelevia maisemia ja noita ihmeellisiä valoja ja varjoja, jotka ovat
Düsseldorfin koululle ominaisia. Hän on nyt maalannut saksalaisia
maisemia hyvällä menekillä kahden-, kolmen- ja neljänsadan taalerin
maksusta; häntä odottaa nyt vain Suomen luonto, saksalaisesta niin
suuresti eroavine pohjoismaisine sävyineen, ja tästä syystä sekä
myöskin omaisiaan tavatakseen saatamme piakkoin odottaa hänen
pistäytyvän isänmaassaan, mutta tokko hän sinne jääpi, on sangen
epäiltävää, tuskin toivottavaa. Kesällä hän teki matkan Sveitsiin.

Useat norjalaiset ja ruotsalaiset, etupäässä Wickenberg, myöskin
jokunen suomalainen, kuten Steven Steinheil ja Wright-veljekset, ovat
menestyksellä koettaneet kuvata pohjoista talvimaisemaa. Mutta sen
omituisimmat ja komeimmat ilmiöt eivät vielä, ihmeellistä kyllä, ole
maalarin sivellintä innostaneet. Missä löydämme koko luomakunnassa sen
vertaista kuin meidän tiheät, korkearunkoiset havumetsämme kirkkaassa
kuuvalossa, jolloin Kalevalan kuu riippuu hopeanhohtoisena tumman
kuusen oksilla? Sano minulle onko mitään somempaa kuin kuurainen
maisema, jossa hienoista neulasista ja lehdistä punoutunut
hohtavanvalkoinen vaippa pukee puut ja kaiken muun mitä hienoimpiin
pumpulivaatteisiin? Tai näytä minulle komeampi näky kuin keskitalven
auringonnousu, kun savu kohoaa kaupungin tuhansista savupiipuista
kohtisuorasti kirkasta huurteista aamutaivasta kohti värjäytyen sen
hohteessa hehkuvan punervaksi? Tämä ja paljo muutakin on vielä
kuvaamatta, ja sen pitäisi riittää aivan uuden maisemamaalaus-suunnan
pohjaksi. Pohjoismaisella kesämaisemalla on tosin oma viehätyksensä,
mutta etelään verrattuna sen taivas on liian väritön, sen vihreys liian
kelmeä tai liian tumma. Talvi yksin on meidän jakamaton, verraton
omaisuutemme siveltimen aiheita valitessamme; siltä alalta kerran
sukeutuvat ne taulut, jotka maailmaa hämmästyttävät.


16. Köln ja sen tuomiokirkko.

Reininmaitten asukkaat ovat kauniimpia kaikista saksalaisista; joka
toinen lapsi on kuvankaunis, mutta vanhempina käyvät piirteet
useimmiten liian karkeiksi. Vaikka he sukkeluuden maineessa ovat paljoa
jälempänä berliniläisiä, ovat he näitä etevämmät terveeseen järkeen ja
käytännölliseen ymmärrykseen nähden, läheten siinä suhteessa enemmän
kuin muut maalaisensa ranskalaisia, joiden kanssa heillä on
jonkinlaista naapuruutta ulkoisessa olemuksessaan ja sisäisissä
taipumuksissaankin. Ei missään ole niin, kuin reininmaissa, naurettu
suurääniselle ranskalaisvihalle ja Beckerin Rein-laululle:

    Sie sollen ihn nicht haben,
    den freien deutschen Rhein,

ja pökköpreussiläisyyttä, mikä kuitenkin pitäisi olla lojaalista, vain
ani harva täällä ihailee. Erinomaisten kinkkujen savustamistaidossa,
perinpohjaisten päivällisten syömisessä pystyy reiniläinen kilpailemaan
kenen kanssa hyvänsä; tähän voidaan vielä lisätä että hänen
maassaan kaikki on hieman karkeatekoista, aina jättiläiskokoisiin
paksujalkaisiin hevosiin saakka, jotka vetävät semmoisia kuormia, että
saisimme niiden eteen valjastaa hyvinkin kolme suomalaista
hevoskääpiötä. Johtuneeko se siitä suuresta sampanjamäärästä, mikä
vielä virtailee entisessä Westfalin kuningaskunnassa, vai verten
sekotuksesta niinä aikoina, jolloin »suuri kansa» oleskeli näillä
seuduin, varmaa vaan on että reininmailla puhaltaa reippaampi ja
vapaampi henki kuin suurimmassa osassa muuta Saksaa.

»Ei yhdelläkään Saksan kaupungeista» -- sanoo Snellman
matkamuistelmissaan -- »ole tuota salaperäistä viehätystä kuin
Kölnillä. Ollen yhtä vanha kuin kristinusko, on kaupungin muurien
sisällä aikoinaan oleskellut Trajanus. Siellä on vielä muistomerkkejä
Konstantinus suuren ajoilta, ja Julianus rakennutti uudelleen sen
hävitetyt linnotukset.» -- Aivan niin. Voimme sanoa että näistä
harmaantuneista roomalaismuistomerkeistä, näistä mahtavista
kaariholvista ja kapeista kaduista korkeine, muinaisaikaisine
rakennuksineen katselee seitsemäntoista vuosisataa nykyajan katoovaista
muurahaiskekoa. Kaupungissa on tätä nykyä toistasataatuhatta asukasta.
Mutta se, mikä meitä eniten miellyttää, on vanhasaksalaisuus, oikea
kunnianarvoisa muinaisaikainen saksalaisuus. Nykyinen sukupolvi on
erilainen, mutta kuitenkin havaitsemme Kölnissä, että se on kasvanut
vuosisatojen muistojen keskellä. Kansa on sekä iloista että vakavaa,
miellyttävää ja kelvollista, puhtaasti katoolilaista, jonkun verran
ahdasmielistä, sanovat nykyajan vapaa-ajattelijat; kenties, mutta sekin
on kuitenkin parempi, kuin olla aivan uskonnotta. Vieras viihtyy
mainiosti Kölnissä, vaikka Rein-virta on sen ainoa luonnonkauneus. Jos
minä olisin saksalainen, pitäisin Kölniä Saksan oikeana pääkaupunkina,
vaikkei sillä olekkaan kuningasta, ainoastaan kivinen jättiläiskuningas
-- korkea, majesteetillinen tuomiokirkkonsa. Vuonna 1248 laskettiin sen
perustus; vuonna 1322 oli päästy niin pitkälle, että kuoria voitiin
käyttää jumalanpalvelukseen; sitten sitä rakennettiin edelleen vuoteen
1498, ja kuitenkin oli kirkon laiva vasta puolivalmis, toista tornia
alotettu, toista kohotettu kolmannekseen aijotusta viidensadan jalan
korkeudesta. Uusi Baabelin sekotus esti tämän jättiläistyön
lopettamista aina vuoteen 1841, jolloin muodostettiin komitea
päättämään kirkonrakennusta alkuperäisen suunnitelman mukaan,
ja varoja koottiin kautta koko Saksan. Vuonna 1856 on ennätetty niin
pitkälle, että lasketaan vielä tarvittavan _ainoastaan_ kaksikymmentä
vuotta työn loppuunsuorittamiseen. Laivassa on jo katto ja se on
jumalanpalveluksia varten kaunistettu uusilla komeilla lasimaalauksilla,
jotka ovat kuninkaiden Ludvig Baijerilaisen ja Fredrik Wilhelm IV:nnen
lahjottamat. Toinen torni on saavuttanut miltei täyden korkeutensa
huippuun saakka, toista on jälleen alotettu. Kun vaaleankeltainen
hiekkakivi vanhetessaan harmaantuu, voi jo ensi silmäyksellä erottaa
myöhemmin rakennetut osat vanhoista, ja nämä uudet ovat lisänneet
rakennusta noin kolmanneksella. Miten verratonta rakennusainetta onkaan
hiekkakivi, sitä kun voidaan helposti veistää kalliosta irrotettaessa,
mutta kovenee aikaa myöten ijankaiken kestäväksi!

Tahdon säästää sinua, Betty hyvä, kaikilta huudahduksilta. Sen vain
mainitsen, ettemme voi edes aavistaa tuon rakennuksen jättiläiskokoa,
vaikka se seisoo siellä nelikerroksisten kivirakennusten keskellä kuin
kallio pikkukivien joukossa, ennenkuin itse seisomme sen muurien
sisässä. Silloin vasta hämmästymme, silloin tuo suunnaton ainejoukko
painaisi meidät maahan, ellei sen holvit kaareutuisi niin ihmeellisen
keveinä, niin nerokkaan sopusuhtaisina, että samalla tunnemme
vapautuvamme, kohoavamme ja ylenevämme kaikessa pienuudessamme. Tästä
kirkosta puhuen voimme käyttää Geijerin sanoja Kalmarin unioonista,
että se »näytti ajatukselta». Tuossa goottilaisessa rakennustyylissä on
varmasti syvä kristillinen ajatus; se painaa ylpeän, itsekkään ihmisen
maan matona Jumalan kaikkivoiman eteen, mutta samalla se kohottaa hänen
nöyrtyneen katseensa luottavasti korkeutta kohti. Sellaista on
jumalallinen suuruus. Se pelottaa ja lohduttaa, nöyryyttää ja kohottaa.
Se vaatii ennen kaikkea antautumista ja itsensäkieltämistä, mutta tällä
pohjalla se omaa ja jakaa ihmisille sitä voimaa, joka maailman voittaa.

Tässä temppelissä kivet saarnaavat.

Snellman ei hyväksynyt Kölnin tuomiokirkon kuntoonlaittamista, koska
hän ei hyväksynyt sitä katsantokantaa, »joka antaa menneisyydelle
suuremman arvon, kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle». Lausunto
saattaa olla paikallaan, jos menneisyys korotetaan epäjumalaksi --
haamuksi, joka ei tunne nykyaikaa. Mutta jos menemme sen paraimpien,
ylevimpien luomien ääreen, noutaaksemme niistä, ikäänkuin
alkulähteestä, voimakkaampaa ja raittiimpaa eloa itse nykyisyydelle ja
nykyisyydessä syntyneille yhtä oikeutetuille luomille, silloin en
ymmärrä minkätähden pitäisimme Kölnin tuomiokirkon valmistamista
vähäpätöisempänä kuin esim. Niebelungenliedin, Ossianin ja Kalevalan
uudistamista. Arvelen että kirkon suhteen on kuitenkin aina pysyttävä
kristillisen katsantokannan pohjalla. Ja tältä näkökannalta katsellen,
jos nim. saksalaiset tahtoisivat valmistaa tuomiokirkkonsa vain omaksi
kunniakseen, tulisi siitä Baabelin torni ja he kykenisivät kaikella
innollaan luomaan ainoastaan suuren rauniokasan. Mutta jos he
pysyttäytyvät etupäässä siinä kristillisessä ajatuksessa, että
yhteisesti kunnioittavat Jumalaa tällä kivitemppelillä, silloin he
päättävät vuosisatojen työn ja tuosta kirkosta tulee samalla koko
kansakunnan arvokkain muistopatsas.


17. Rein.

Sen nimi on laajalti kuulu. Kuten Mississippiä, sanotaan Reiniäkin
kansojen isäksi, ja se on, samoinkuin Ganges, pyhä virta, sillä pyhää
on varmaankin se, jonka ympärille koko kansan rakkaus ja muistot
keskittyvät aina lapsuuden ajoilta alkaen. Se syntyy sveitsiläisenä ja
kuolee hollantilaisena, mutta sen elämä ja oikea olemus on saksalainen.
Vapaana ja voimakkaana se vyöryy kallioiden, viinitarhojen ja
aaltoilevien viljavainioiden keskitse; kaupunkeja ja linnoja kuvastuu
sen päilyvään silmään, jalo köynnös somistaa sen otsaa, sadun loisto
kultaa sen kutreja ja kansanrunous laulaa siitä ihanimmat laulunsa.

Meren rannikolta tuleva vieras ei ihastu Reiniin yhtä suuresti kuin
ylämaan asukas. Mutta se on kyllin suuri ollakseen sankari Euroopan
virtojen joukossa. Olen kiitänyt Oulun koskia alas, kamppaillut
Vuoksen, Kokemäen ja Kymin kanssa, mutta ne ovat mahtavaan Reiniin
verraten vain poikanulikoita. Niiden vaahdotessa nuoruuden
ylimielisyydellä, kulkee Saksan jättiläinen vuolaana, mutta tasaisena
miehekkäästi etäistä päämaaliaan kohti. Meidän virtamme ovat sinään
kauniita, ne ovat nuoria jättiläisiä, jotka aina vaihtelevin asennoin
haastavat maailmaa kaksintaisteluun, ja me unohdamme rannat itse virtaa
katsellessamme. Reinin laita on aivan päinvastainen: se on sinänsä
ainoastaan voimakas, mutta ei kaunis, ja sen hurmaavimpana viehätteenä
ovat rantamat. Siksi se käy yksitoikkoiseksi heti kuin ympäristön
somisteita puuttuu ja me unohdamme alati itse virran rantojen vuoksi.

Reinin rantamat ovat, samoinkuin Saksin Sveitsi, vailla kahta
luonnonantia, joita pohjoismaalainen on tottunut vaatimaan
suuremmoisiltakin eikä ainoastaan sieviltä maisemilta, nimittäin
havumetsiä ja graniittia. Tuolta alinomaiselta, vaaleanpehmeältä
vihreydeltä puuttuu niitä värivivahduksia, jotka tekevät meidän
metsämme niin vaihteleviksi. Ja noita pehmeäkivisiä vuoria saatamme
kyllä ihailla, mutta emme oikein kunnioittaa. Ne näyttävät,
väsymättömän ajanhampaan kalvamina, rapautuvan ja uhkaavan murskaavalla
häviöllä kaikkia niitä uljaita ihmiskäden mestaritöitä, jotka ovat
uskaltaneet niille ainaisen perustuksensa laskea.

Mutta tämän sanottuani olenkin sanonut kaikki varjopuolet, mitä
Rein-virrasta voi mieleeni johtua. Kaikki muu on vain sen toistamista,
mitä Reinin kauneudesta ovat ennen sanoneet tuhannet muukalaiset
Tacituksesta aina Bulweriin ja Victor Hugohon saakka, ja sanoneet
paremmin kuin minä. »Rein», sanoo viimeksimainittu kirjailija, »on
virta, jota koko maailma käy katselemassa, vaan jota ei kukaan tunne;
jonka kyllä näemme lipuessamme hitaasti sen laineilla, mutta unohdamme
nopeaan; jota jokainen katselee vain pinnalta, mutta ei kukaan tutki
pohjaa myöten -- virta jonka läpikuultavista laineista luemme Euroopan
menneitä ja tulevia kohtaloita...»

Lukuunottamatta lausuntoa läpikuultavuudesta, jossa on koko lailla
tinkimisen varaa, on asia niinkuin kirjottaja sanoo. Tämä virta ei ole
ainoastaan taulu, se on historia. Mutta tuon viimeisen lausunnon
ymmärsin vasta nähdessäni sen suunnattoman kaarisillan, jota paraikaa
rakennetaan Reinin yli Kölnin kohdalla, missä virta, ellen väärin
muista, on 1,400 kyynärän levyinen. Tämän sillan yli, jonka alitse
laivat tulevat kulkemaan täysissä varusteissaan, raivaa vihdoinkin
tiensä rautatie ja sen kera sivistyksen suuri yleinen veljestyminen
Reinin portin läpitse, joka tähän saakka on muodostanut niin visun
rajan Länsi-Euroopassa. Ja kun tuo raja kerran poistuu, silloin voimme
aavistaa kuinka runoilija on kerran Reinin laineista lukenut koko
meidän maanosaamme koskevan ennustuksen.

Rein-virran näin ensi kerran Kölnin luona. Sen vesi oli silloin
korkeammalla kuin moneen vuoteen. Sen sameat laineet uhkasivat viedä
mukanaan kaupungin ja Deutzin välillä olevan pitkän lauttasillan, ja
kun höyrylaivat kulkivat sen läpi kolmasti päivässä, oli tarpeen
kaksinkertainen miehistö kiertämään jälleen paikoilleen sillan avattua
osaa. Kölnistä matkustin virtaa ylöspäin Mainziin. Se on työlästä,
mutta välttämätöntä, sillä alaspäin on kulku niin tavattoman nopeata,
että tuskin ennättää nyökäyttää päätään vanhoille kuuluisille
rosvolinnoille. Höyrylaivoilla, niinhyvin kalliilla kuin hinnoiltaan
kohtuullisilla, on se mainio keskinäinen sopimus, että saatamme nousta
maalle kaikilla laitureilla ja viipyä siellä mielin määrin,
jatkaaksemme taas matkaa samalla piletillä.

Oli muuan heinäkuun sunnuntaipäivä -- laiva täynnä meneviä ja tulevia
matkustajia -- juhlapukuisia ihmisiä, varsinkin useita kauniita lapsia
-- ylioppilaita, laulajia, metsästäjiä kotkansulilla somistettuine
lakkeineen, soittoa ja lippuja, väentungosta ja sormisuukkosia joka
seisahduslaiturilla, torventoitauksia ja pyssynlaukauksia Lurlein
kuuluisilta kaikumailta -- johannisbergeriä, assmannshäuseriä ja
kirsikoita laivalla, auringon valaistessa noita samaisia kukkuloita,
joilla ne olivat kasvaneet, ja ritarilinnojen sortuneita torneja,
Drachenfelsin kallioita ja sieviä valkeita kaupunkeja, jotka kapeine
katuineen somistavat rantamien mäenrinteitä.

Astuen jalan Boppardin viinitarhojen välitse, virran auringonpuoleista
rantaa kukkulalta kukkulalle, noitten puolikasvuisten köynnösten
ympäröimänä, jotka kasvoivat suorissa riveissä kuin herneentaimet
kotoisissa puutarhoissamme, näin Reinin luikertelevan kapeana
hopeajuovana viheriäin vuorten lomitse, ja aurinko laski kukkulain
taakse köynnösten pehmeään syliin ja sen viimeiset säteet kultasivat
Liebensteinin kimaltelevaa tornia.


18. Koblenz ja Ehrenbreitstein.

Koblenzin ja Bingenin välillä puristautuu Rein vuorten väliin, ja tämä
kappale matkaa on maailmankuulu, »Aussicht in das Schönste», niinkuin
Göthe sanoo. Olin eräänä päivänä Koblenzissa, Ludvig hurskaan haudalla,
missä rypäleiden äidin Moselin kaunis virranuoma yhtyy Reiniin. Illalla
oli kaupungin ulkopuolella yksi noita ampumajuhlia, jotka ovat
reiniläisten mieluisimpia kesähuveja.

Noin kolme-, neljäkymmentä koreisiin kansallispukuihin pukeunutta
ampujaa kokoontui lehtimajaan ja ampuili kaikin voimin puiden väliin
kiinnitettyyn maalitauluun. Totta puhuen he saivat paukutella melkein
itsekseen, sillä enimmät katselivat mieluummin erään aitauksen
sisäpuolella olevaa suurta pöytää, jolla olivat näytteillä palkinnot --
metsästyslaukkuja, ruutisarvia, maljoja ja kaiken huippuna pieni
hopeapikari. Mutta ne monet tuhannet, jotka vilisivät täällä puitten
välissä tavallisesta kahden groschenin pääsymaksusta, ajattelivat muita
asioita. Täällä oli katollinen, seinätön tanssisali, jossa vanhat ja
nuoret pyörivät tavattoman innostuneina, isät tyttärineen ja äidit
pienine poikineen, milloin ei muuta tanssitoveria ollut saatavissa. Ja
tanssilavan ulkopuolella oli loppumattoman pitkiä pöytärivejä, joiden
ääressä istuttiin ryhmittäin syöden ja juoden, laulaen ja leikkiä
laskien. Leveä käytävä erotti kaksi toisilleen vihollista
leiriä; vasemmalla hallitsi olut, pelkkä olut voileipineen ja
kinkkuviipaleineen; oikealla oli yksinvaltijaana viini ja sen
liittolaisina hienot mantelileivokset. Valkoinen Zeltinginviini,
Moslerrypäleen tuote, oli yleisimpänä ja ansaitsikin tuon kunniasijan
puhtaan rypälemakunsa ja halvan hintansa vuoksi -- maksoi vain kolme
groschenia puolipullo.

Eräänä aamuna auringonnousun aikana, kello neljän ja viiden välillä,
katselin Koblenzin rantalaiturilta muuatta noita komeita tauluja, jotka
suuremmoisessa kauneudessa etsivät vertaistaan. Tiheä usva peitti
virranuoman, käärien sumupeittoonsa vastapäätä olevan, uhmailevan, 360
jalkaa Reinin yläpuolella sijaitsevan, ainoastaan nälällä vallotettavan
Ehrenbreitsteinin linnotuksen. Silloin lehahti vuorten välisistä
laaksoista hiljainen tuulenhenkäys, joka vei mukanaan ylimmän
sumukerroksen, alemman vielä peittäessä rantoja ja vesiä
läpinäkymättömällä vaipallaan. Samassa kosketti ensimäinen auringonsäde
vuorten korkeimpia huippuja, kimmeltäen kuin sulava kulta
Ehrenbreitsteinin korkeissa tornin-ikkunoissa. Ja häipymistään häipyi
usmainen esirippu ja yhä selvemmin kohosi sen aaltoilevasta savusta
torneja ja muureja, ja kun kaikki tuolla alhaalla vielä uinui varjojen
helmassa, loisti mahtava vuorilinna korkeana, ylhäisenä ja synkän
ihanana kukkulain aamuhohteessa, titaanien rakentamana taikalinnana,
vartioiden sitä maallista paratiisia, joka sen ympärillä odotti päivän
nousua...

Ja tämän lyhyen Reinin-sadun lopuksi salli minun vielä johdattaa
mieleesi seuraavat Victor Hugon sanat: »Caesarin ovat sen aallot
pysäyttäneet, Kaarle suuri ja Napoleon ovat sen yli käyneet -- kolme
titaania, jotka pitelivät maailmaa käsissään ja joiden nimet tapaamme
kaikissa historian virstapylväissä... Rein-virta, lapsuutensa
koskineen, nuoruutensa ja miehuutensa vuolaine virtoineen on kuva
sivistyksen historiasta, jonka palvelukseen se on astunut. Se laskeutuu
kotkien tuntureilta sillien rannikoille, paavien kirkoista ja keisarien
linnoista kauppiasten konttoreihin ja porvarien majoihin, alpeilta
valtamerelle, niinkuin ihmiskunta itse on astunut korkeiden, vankkojen,
loistavien aatteiden valtakunnasta laajojen, liikkuvien, myrskyisten ja
hyödyllisten aatteiden alueelle, jotka yhtaikaa hedelmöittävät ja
helmaansa sulattavat menneisyyden: pappisvallasta ja yksinvallasta
kansanvaltaan, toisesta suuruudesta toiseen.»


19. Belgia.

Kaikki muut saksalaiset muistot -- Bonn kauniine puutarhoineen
ja loistavine tähtitornineen ja siellä asuva harmaahapsinen
iloinen Argelander suomalaisine nuoruudenmuistoineen, hän, joka
Tähtitornivuoren huipulta on laskenut keskusauringon aseman -- Mainz,
ijäkäs valtionkaupunki, ennenmuinoin niin kuulu kauniista naisistaan ja
nyt makkaroistaan -- ja kaikki muu siitä etelään ja itään, josta saat
kuulla toisella kertaa -- kaikki nuo katoovat nyt Kölnin-Aachenin
rautatien tasaisten kiskojen taakse, haihtuen ilmaan kuin Jean Marie
Farinan kuuluisa Kölninvesi, ja Kaarle suuren haudan ja vapahtajan
kapalovaatteiden pyhäinjäännösten ohi kiitää juna, kulkien kuuden
ruotsinpenikulman matkalla viidenkolmatta suuremman ja pienemmän
tunnelin läpi kaunista Belgiaa kohti.

Koko Länsi-Euroopassa on tuskin kauniimpaa tietä ja kauniimpaa maata.
Heti kulettuamme Belgian rajan yli Verviersin länsipuolitse, avautuu
eteemme yhtämittainen jono luonnon ja sivistyksen ihania tauluja. Vuori
vuoren rinnalla, ja me kulemme niiden holvien alitse; laakso laakson
vieressä, ja me kiidämme niiden rotkojen yli; auringonpaisteesta
synkkään yöhön ja synkästä yöstä jälleen kirkkaaseen päivänheloon. Maa
on niin tiheään asuttua, että kaivosten ja sulattojen tupruttaman
kivihiilisavun mustaamat asumukset kiipeevät pitkin vuorien rinteitä
aina huipuille saakka. Maaperä on niin viljavaa, että miltei jokainen
tilkku, joka ei ole kaivoksena, tienä tai pihamaana, on aaltoilevana
viljavainiona tai kukoistavana puutarhana. Joka laaksossa on kaupunki
tai kylä, jonka tehtaitten korkeat savuavat piiput näkyvät jo loitos.
Kiidämme ohitse odottaen löytävämme silmällemme jonkun lepokohdan,
yksinäisen maiseman, metsän, järven tai kankaan. Vaan eipä niinkään,
kun olemme sivuuttaneet tuon laakson, tuon kylän, tuon kaupungin,
silloin ehättää taas jo toinen laakso, toinen kylä, toinen kaupunki,
niin lähellä toisiaan, että ovat miltei yhtenä, ainoastaan vuoren
rajottamina, vaan ei erottamina.

-- Jatkuuko tällaista aina Brüsseliin saakka? kysyin kauniilta vanhalta
mieheltä, belgialaiselta, joka tottuneesti ja miellyttävästi puhalsi
sikarinsavua avonaisesta vaununikkunasta ulos.

-- _Certainement monsieur_, vastasi hän hymyillen; _il n'y a pas
de déserts en Belgique_, Belgiassa ei ole erämaita.

-- Mutta, virkahdin minä, selittäkää minulle mitkä ovat luoneet tämän
erinomaisen kukoistuksen.

-- _Rien de plus simple_, vastasi hän. _C'est la fertilité du
sol, l'esprit national, la constitution et le chemin de fer_ -- maan
viljavuus, kansallishenki, perustuslait ja rautatiet!

Onnellinen Belgia! ajattelin itsekseni. Kuinka monessa yhtä kauniissa
maassa kuin sinä asuu veltostunut, orjamainen, toimeton suku, ja kuinka
monta kansaa, yhtä jaloa kuin sinä, ponnistaa kaikki voimansa
pakottaakseen luonnon hellittämään niukan jokapäiväisen ravinnon! Ja
taasen, kuinka monta maata ja kansaa, jotka omaavat runsaan
kukoistuksen ehdot, mutta joita lannistaa kahlehtivat laitokset, nurja
taikausko ja sisälliset eripuraisuudet! Onnellinen sinä, joka et ole
kyllin suuri hullaantuaksesi maailmanvallan kunnianhimosta, etkä kyllin
pieni kytkettäväksi maan mahtavien talutusnuoraan! Rauhallisena ja
huomaamattomana, voimakkaana ja vapaana, lakien suojaamana, mielivallan
väkivaltaisuuksilta rauhotettuna tarjoat sinä kaikille pojillesi vapaan
miehen itsenäisen, kunniakkaan toimekkuuden, kutsuivatpa taipumukset
häntä mille alalle hyvänsä; jokaiselle kyvylle tarjoat sinä tyydyttävän
päämaalin, jokaiselle harrastukselle avaat kunniakkaan elämänuran.
Sinun keskuudessasi ei eteenpäin pyrkivän tahdon, suuren ajatuksen eikä
rehellisen toivon tarvitse pimeässä hapuilla ja siellä elinvoimiaan
tyhjään tärvätä, kiusautuneena ja epätoivoisena siitä, ettei saa
päivänvalossa taisteluaan suorittaa. Sinun julkinen elämäsi, sinun
aatteittesi kamppailu ja kykyjesi keskinäinen kilpailu tapahtuu
kirkkaassa päivänvalossa. Ja kun se suoritetaan valon silmäin edessä,
niin se on samalla rehellistä, niin että teko kantaa oman ansionsa
leimaa ja sana oman sisällyksensä valtuutusta. Imartelija ei sinun
luonasi menesty ja panettelun vastapainona on aina oikaisu, ja ansaitun
kiitoksen takuumiehenä kaikkien tarkastus ja kaikkien vakaumus. Tosin
sinunkin rajojesi sisällä, niinkuin kaikkialla muuallakin elämässä, on
taistelua, mutta ilman taisteluahan elämä olisikin toimettomuuden unta;
sinullakin on jesuiittisi, jotka julistavat että pimeys on elämänehto,
ja sinulla on inhimilliset intohimosi, jotka tahtovat sinua viekotella
kapinoimaan milloin jumalallista, milloin inhimillistä lakia vastaan.
Mutta kaiken tuon vastapainona on vapaa sana ja herännyt kansanhenki ja
onnelliset laitokset, jotka saattavat yleisen järjestyksen ja
yhteishyvän vaatimukset sopusointuun yksityisen kansalaisen oikeuden
kanssa ajatella, puhua ja toimia vapaasti lakien rajojen piirissä.
Siksi sinä olet rikas ja onnellinen; sillä ilman noita laitoksia ei
sinun kansallista henkeäsi olisikaan, ja ilman tuota henkeä olisivat
laitoksesi vain kuollut kirjain; molemmat kaipaavat toisiaan ja
edellyttävät toistensa olemassaoloa, ja molemmat tekevät sinusta sen,
mikä nyt olet -- kukoistavan, jalon kansan asuman maan!


20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa.

Brüssel on juuri sellainen kaupunki, millaiseksi Belgian pääkaupunkia
täytyy kuvitella. Sen ulkoasu on hohtavan valkoinen, niin valkoinen,
että oikein silmiä häikäisee, ja kuuvalossa se on marmorikaupunki. Se
eroaa silmäänpistävästi vanhoista saksalaisista kaupungeista; täällä on
kaikki uutta, uudenaikaista ja mukavaa. Brüssel on kuin nykyisyys
hyvine puolineen; siitä muistuttaa sen väsymätön pyrkimys, sen
yksinkertainen mutta samalla aistikas ulkomuoto, sen kyky sovittaa
hyödyllinen ja välttämätön muodollisen säännöllisyyden miellyttäviin
puitteisiin. Yksityiskohdittain katsottuna voi Brüssel tuntua
yksitoikkoiselta, sillä kadut jotka kestävät astua tuntikauden päästä
päähän, ovat ensi näkemältä siinä määrässä toistensa kaltaisia, että
muukalainen helposti eksyy. Vähitellen ilmautuu kuitenkin
eroavaisuuksiakin; täällä on joku palatsi, tuolla joku puistikko
enemmän kuin toisessa paikassa; täällä muistopatsas, tuolla tori, jotka
käyvät osviitoista. Sillä Brüsselillä on, niin uudenaikainen kaupunki
kuin se onkin, muinaismuistonsa, esimerkiksi raatihuone, ja jokaiseen
muinaismuistoon liittyy joku taru. Mutta päävaikutus on ehdottomasti
uudenaikainen, samoinkuin kielikin on ranskankieltä. Täällä on
huomattavissa miltei sama kielitaistelu kuin Suomessa. Jokainen
yksinkertaisemmin puettu mies, nainen ja lapsi puhuu flamandinkieltä ja
pitää siitä sitkeästi kiinni, vaikka ranska onkin sivistyneiden
kielenä. Mutta flamandinkieli on erikoisten harrastusten kautta, jotka
muistuttavat meidän Suomalaisen Kirjallisuudenseuran toimintaa, luonut
itselleen kirjallisuuden, muinaisuuden ja samalla yleispätevyyttä.
Mutta niinpä ovatkin flamandilaiset harrastukset oivaltaneet vetää
piiriinsä monta etevää kirjailijaa, ja niin pitkälle ei ranskalainen
vaikutus kuitenkaan tähtää, että se nyttemmin enää pyrkisi kansankieltä
hävittämään, vaikkapa se olisi mahdollistakin.

Tässä valkoisessa kaupungissa, jossa kuningas asuu kaikkein
valkoisimmassa talossa, niinipuiden siimeksessä, kansan rakkauden
ympäröimänä, on myöskin kaksi palatsia, joissa asustaa kansa itse, s.o.
kansan edustajat. Senaatilla on oma talonsa ja edustajakamarilla
samoin, ranskalaisen heinäkuun vallankumouksen mallin mukaan, sillä
erotuksella kuitenkin että Belgian hallitusmuodostakin tuli se, miksikä
Ranskan hallitusmuoto ei kehittynyt milloinkaan Ludvig Philipin
lahjomiseduskunnan aikana, todellisuus eikä vain sen varjo. Oppaalla
oli paljo kerrottavaa noista palatseista, joiden seiniä täytti
valokuva- ja taulukokoelma viimeisen vapaussodan ajoilta, ja jokaisen
sydän sykkii ehdottomasti lämpimämmin nähdessään miten hyvin pienikin
kansa voi asiansa hoitaa. Mutta se, mikä enin veti huomiotani
puoleensa, mikä voimakkaimmin puhui sydämelleni, osanoton,
myötätuntoisuuden, jopa rehellisesti tunnustaen kateudenkin koko
voimalla, ei ollut puhujalavain, ei sankarimuistojen eikä tämän
isänmaanrakkauden rauhallisen sotatantereen näkeminen -- se oli tuon
kaiken kokonaiskäsite, ikuistettuna neljässä kuvapatsaassa, jotka
seisoivat korkeassa, valoisassa etehisessä edustajakamarien
kokoussaleihin johtavien porraskäytävien suussa. Nuo kuvapatsaat olivat
ihania naisolentoja mitä valkeimmasta marmorista, jokaisella
tunnuslauseensa ja vertauskuvansa, ja nuo neljä lausetta kuuluivat
käännettyinä seuraavasti:

I. Kaikki belgialaiset ovat samanarvoisia lain edessä.

II. Kaikilla belgialaisilla on uskonnon ja ajatuksen vapaus.

III. Kaikilla belgialaisilla on vapaa sananvalta.

IV. Kaikilla belgialaisilla on yhdistymisvapaus.

Noita lauseita lukiessani täyttyivät silmäni kyynelillä ja minä
käännyin pois, ettei rinnallani seisova belgialainen katsoisi ylpeästi
olkansa yli suomalaiseen mieheen.


21. Brüsselinpitsit.

Huolimatta siitä hohtavasta siisteydestä, siitä miltei silmiä
häikäisevästä valkoisuudesta, mikä on Brüsselille omituista -- sillä
tehtaiden savu ja työpajojen tomu mustaa etupäässä vain esikaupunkeja
ja ympäristöjä -- näemme piankin että olemme yhdessä Euroopan
teollisuuden ahkerimpia työpajoja. Kaikki täällä on elämää, toimintaa
ja kiirettä, mutta ilman hätiköimistä. Ne, joiden ei ole tarvis
pysähtyä myymään tai ostamaan, kulkevat nopeasti jalan tai
ajoneuvoissa, ikäänkuin aina ajattelisivat päämaalia. Päivän
työtunneilla liikkuvat ainoastaan ne, joiden toimi vaatii
liikkeelläoloa, mutta työpajojen kansaa näemme vain iltaisin
ja sunnuntaisin, jolloin se muurahaisten tavoin rientää
huvittelupaikkoihinsa. Sillä välin takoa kalkutellaan, kudotaan,
kehrätään ja näperrellään minkä mitäkin, kaikin voimin ja iloisin
mielin. Mitään niin nurinkurista, kuin eräitten meikäläisten työmiesten
sunnuntaikiirettä ja sitä seuraavaa vapaamaanantaita, ei täällä
tunneta. Kansa on liikkuvaa ja hilpeätä kuin ranskalaiset, olematta
kuitenkaan heidän laillaan lapsellisen uteliaita ja taipuvaisia kadulla
kuleksimiseen. _Iloinen työ_ on Belgialle ominaista.

Myymälöiden runsaasta varastosta on mainittava varsinkin kolme
belgialaisen teollisuuden merkillisintä tuotetta: 1) kaikenlaatuiset
valinteokset, hienotakeet ja aseet, hienoudessa ja kelvollisuudessa
täysin englantilaisten vertaisia; 2) mitä hienoimmat pellavateokset,
joita huokeampia tai edes yhtä huokeita ei tapaa koko maailmassa, sekä
vihdoin 3) pitsiteollisuus, joka varustaa Euroopan, jopa itse Ranskan,
hienoimmilla tuotteilla, mitä sillä alalla voidaan aikaansaada.
Johtuipa se sitte kilpailusta tai uutteruuden, taidokkuuden ja
oivallisten ainesten onnellisesta yhdynnästä, lopputulos vain on että
Belgian teollisuus pitää kunnianaan myydä tarvetavaroita huokeammalla
kuin muut, mutta ylellisyystavarat ovat täällä kalliimpia kuin
Ranskassa.

Kun ei ole vaikeata arvata, mikä näistä kolmesta teollisuudenhaarasta
enin huvittaa nuorta kirjeitteni saajaa, tahdon mainita muutaman sanan
pitseistä ja valitan vain, etten tehnyt aikanani yksityiskohtaisia
muistiinpanoja, sillä ne seikat ovat mielestäni häipyneet.

Erään suomalaisen ystävällisellä avustuksella pääsin eräänä
aamupäivänä, kahdentoista ja yhden välillä, muutamaan noista
harvoista maailmankuuluista tehtaista, joissa valmistetaan hienoja
brüsselinpitsejä (dentelles de Bruxelles), sillä koneilla valmistetaan
kyllä paljo brüsselinpitsejä, mutta vain ani harvat omaavat salaisuuden
tai oikeastaan kärsivällisyyden valmistaa niitä käsityönä. Kun on
tutustunut noihin lukemattomiin koneisiin, joiden ihmeteltävä
taidokkuus tekee miltei kammottavan vaikutuksen, ne kun kerran
liikkeeseen jouduttuaan alentavat mestarinsa, ihmisen, miltei
tahdottomaksi välikappaleeksi, tuntuu oikein hyvältä tavata
yhdeksännentoista vuosisadan korvia huumaavassa melussa, höyryn ja
koneiden keskellä vielä työtä, jonka suorittamisessa koneen täytyy
tunnustaa olevansa hiljaista, kärsivällistä ja ahkeraa ihmiskättä
ala-arvoisempi. Sillä kun kutomakoneet täällä ovat turhaan tyhjentäneet
kaiken kekseliäisyytensä ja lopulta saaneet tyytyä huonomman ja
halvemman tavaran valmistamiseen, on käsiteollisuudella vielä
tänäpäivänä kunnia esiintyä kaikkein kalliimpien ja hienoimpien
brüsselinpitsien valmistajana.

Odotin saavani nähdä yhden noita suurten tehtaitten avaroita saleja,
joissa sadat työmiehet hiljaisina kuin varjot ahertavat kukin omaan
erikoistyöhönsä kiintyneenä. Sen sijaan meidät vietiin kahteen pitkään,
kapeaan ja matalaan huoneeseen, joissa noin kaksikymmentä naista,
useimmat nuorehkoja, nypläsivät pitsejä. Kaikki näytti jokseenkin
vaatimattomalta ja vanhanaikaiselta, ja minä luulen että tuskinpa
vanhain raumalaistenkaan nyplääjäimme olisi tarvinnut paljon ujostella
näitä ammattisisariaan. He istuivat aina parittain yhden pöydän
ääressä, jokaisella oma nypläystyynynsä, mutta kukaan ei saanut työtä
tehdessä puhua. Joku leikinlaskija olisi varmaankin sanonut että se oli
tuo pitkä, ikävä vaitiolo, joka oli kalventanut nyplääjäraukkojen
posket, sillä he näyttivät kaikki keuhkotautisilta ja vain harvojen
sanottiin elävän yli viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden. Mutta
paitsi vaikenemisen pakkoa, tuota niin julmaa kaikille Eevan
tyttärille, kai myöskin alituinen paikallaanolo ja kumarainen asento
kulutti heidän elämänlankaansa ennen aikojaan. _Se_ työ ei ollut
iloista.

En ole niin naurettava, että rupeisin kertomaan tämän teollisuuden
yksityiskohdista, joiden tunteminen täytynee lukea yksinomaan kauniille
sukupuolelle kuuluvaksi. Seurasin ensi silmukasta alkaen noita
maltillisia käsiä, jotka hiljaa kuin hämähäkit verkkoansa kutoen
sommittelivat hienon hienoja, harsomaisen läpikuultavia tekeleitään;
seurasin aina viimeistelyyn saakka -- enkä ymmärtänyt muuta kuin että
se näytti jotenkin vaivaloiselta näpertelyltä. Mutta kun johtajatar
kohta sen jälkeen näytti erästä nenäliinaa, joka ei ollut suurempi kuin
meidän tavalliset, mutta niin hienon hieno, että varmaan tuntunee sitä
käyttäessä kuin -- suo anteeksi -- puhdistaisi nenäänsä sumulla, ja kun
hän mainitsi että tuo yksi ainoa nenäliina oli vaatinut vuoden työn ja
arvioitiin kolmentuhannen frankin arvoiseksi -- niin, silloin alkoi
asia jonkun verran selvitä. Ja kun meille sitte saman rakennuksen
ylemmässä kerroksessa olevassa myymälässä näytettiin monenmoisia
pitsejä ja muita samanlaisia töitä, yhden frankin hintaisista aina
kymmenentuhatta frankkia ja enemmänkin maksaviin antimakasseihin,
harsoihin, kauluksiin y.m. sellaisiin -- silloin ymmärsin minkätähden
nämä työt, joista usein maksetaan satakertainen painonsa kultaa,
milloin koristavat prinsessojen morsiushuntuja, milloin kuningattarien
kätkyeitä, milloin keisarinnojen kruunauspukuja.

Tarkastelin kahta harsoa empien kummanko ostaisin; ne näyttivät minusta
jotenkin samanarvoisilta, toinen vaan oli kuosiltaan hiukan kauniimpi.

-- Onko hinnalla mitään erotusta, _s'il vous plait_? kysyin minä.

-- _Mais oui, monsieur_, vastasi myyjä hymyillen; se (jota minä
pidin kauniimpana) maksaa viisi frankkia, ja tuo (jota pidin vähän
huonompana) maksaa viisisataa frankkia...

_Merci_, sanoin minä, kiitän ilmotuksesta; ymmärrän nyt, että tämä
taiteen haara jää ainaisesti minulle käsittämättömäksi.

Ja niin jätin ostamatta harsot, jotka ehkä kumpikin olivat kuluttaneet
yhden ihmiselämän.


22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat.

Ihminen, hyvä Bettyseni, on niin kummallinen olento, että hän ei elä
ainoastaan leivästä. Jos hän, niinkuin Almqvist sanoo, on niellyt
sydämen vatsaansa, niin hän lopultakin tuntee siitä jonkunlaista
haittaa; ja vaikka hän lepuuttaisi sieluaan aistillisen nautinnon
pehmeimmillä untuvilla, niin hän sielläkin näkee pahoja unia eikä löydä
oikeata rauhaa. Sillä suuri, kuolematon henki työskentelee vielä
liejuunkin vaipuneena; saastutettuna, poljettunakin se yhä säilyttää
kapinallisen tunnon korkeammasta tarkotusperästään, usein liian heikon
kahleitaan katkoakseen, mutta aina kyllin voimakkaan alennustilansa
tunteakseen.

Urhoollista, jaloa ja älykästä kansaa, sellaista kuin Belgian kansa, ei
edes vapauden ja rikkauden onni saata vaivuttaa niin syvään
aineellisuuteen, että ihmisen korkeimmat päämäärät hukkuisivat
katoovaisen onnen hyörinään. Siihen ei pystynyt lukemattomien
teollisuuslaitosten korvia huumaava jyske; ei nuo yksinkertaisen
arkipäivällisemme kuusitoista (sanoo kuusitoista) ruokalajia Hôtel de
Flandressa; ei sametinlaheat matot, mukavat lepotuolit eikä se
valikoitu upeus, joka oli tavattavissa kaikissa hyvinvoivissa
asunnoissa; ei edes taiteen etevimmät luomat, ihana rakennustaide,
kuvapatsaat, seinämaalaukset, taulukokoelmat, ei teaatterit eikä
espanjalainen tanssijatar Christina Mendez, joka riemukulussaan
Euroopan halki suuntasi tännekin askeleensa -- ei mikään noista
kaikista kyennyt himmentämään eikä tylsistyttämään hengen pyrkimyksiä
ja niitä yleviä aatteita, joista kansa elää enemmän kuin leivästä.

Päivänvaloa kammoavia jesuiittoja, notkeaselkäisiä ja
farisealais-nöyriä, vilisi täällä kaikkialla mustiin kauhtanoihinsa
puettuina; mutta heitä vastaan taisteli voimakas puolue tehden heidät
vaarattomiksi ajatuksenvapauden ja sananvapauden mahtavien aseiden
avulla. Ranskankielinen, jälkipainoksina monistettu kirjallisuus uhkasi
tukehuttaa kaiken kotimaisen tuotannon, mutta omien kirjallisten
harrastusten yhdistys nousi sen vastapainoksi ja ojensi auttavan käden
flamandilaiselle kansankirjallisuudelle, joka ahdistetussa asemassaan
niin suuresti muistuttaa suomalaista kirjallisuutta. Edustajakamarien
anarkistinen puolue ei kammonut yhdistyä perivihollisiinsa,
ultramontaaneihin eli paavillisiin, heikontaakseen ja kukistaakseen
nykyisen perustuslaillisen hallituksen, joka on laskenut Belgian onnen
peruskivet; mutta kohta tiheni heitä vastustavien valistuneiden
isänmaanystävien parvi, noiden, jotka pitivät lakeja vapauden
suurimpana turvana ja taistelivat voitollisesti, kukistaen toiset
sivistyksen, toiset isänmaanrakkauden aseilla. Näin kuuluu tämän kansan
keskuudesta yhä uudistuvien ja usein tulistenkin otteluiden kalsketta
ylevien päämaalien puolesta -- mutta ne ottelut suoritetaan
päivänvalossa, uskaliaasti ja rehellisesti kaikkein nähden, ja siksi on
lopullisena palkintona valon voitto.

Kun tähän vielä lisäämme että, paitsi muita, Euroopan kansainvälinen
tilastotieteilijäin kokous ja hyväntekeväisyyskongressi ovat
kokoontuneet Brüsselissä, niin olemme oikeutetut sanomaan, että
aikakauden useimmat ja suurimmat kysymykset, uskonnollinen, poliittinen
ja kansallinen kysymys sekä kaikenlaatuiset yhteiskunnalliset
kysymykset liikkuvat eloisina tuon pienen kansan keskuudessa -- ja
liikkuvat sillä suuremmoisella tyyneydellä, mikä on ominaista
sivistyksen hillitsemälle taistelulle, joka on elämän ja edistyksen
eikä kuoleman ja toimettomuuden tyyneyttä.

Tekee sentähden omituisen juhlallisen vaikutuksen nähdessämme noiden
nykyajan kysymysten myrskyävien taisteluiden keskellä menneisyyden
kivettyneen katseen tarkastavan päivän hyörinää. Belgian, niinkuin
Suomenkin, omintakeinen historia on sangen vähäinen, tai on oikeastaan
aina viimeaikoihin saakka ollut vain maakuntahistoriaa. Eri valtioiden
ja kansallisuuksien kesken jaettuna on se, samoinkuin meidänkin maamme,
vuosisatojen kuluessa ollut maakuntana eikä maana, kansojen osina, vaan
ei kansana. Sen menneisyydestä ei sentähden kohoa montakaan kuuluisaa
muistoa ja aikakirjoissa loistavaa nimeä. Mutta noita harvoja
rakastetaan ja kunnioitetaan Belgiassa niin, kuin pitäisi tehdä
kaikkialla, missä nykyisyys etsii menneisyydestä ydintä ja ravintoa.

Ken on se pronssinen ritari, joka istuu hevosen selässä Brüsselin
paraimmalla torilla, olkapäässä ristinmerkki, voimakkaassa kädessä
ojennettu miekka, yhtaikaa sekä hurskas että uljas, rauhallinen että
uhkarohkea? Se ei ole kuningas, samallainen kuin kaikki muut, joiden
pronssiset kuvat katsahtavat vihaisesti kukistettuihin kansoihin, mutta
hän on kuitenkin kuningas, yhtä suuri kuin kuka muu hyvänsä, vaikkei
ole hallinnut kuin hautaa, ja sen haudan läheisyydessä hän ei tahtonut
kantaa kultaista kruunua, siellä missä hänen herransa ja mestarinsa
kantoi orjantappuraista. Maailma ja historia ja pieninkin koulupoika
kaukana Suomen saloilla tuntevat ja ihailevat vielä vuosisatoja
myöhemmin hänen loistavaa nimeään: ensimäisen ristiretken sankaria,
ritarikunnan kaunistusta, germaanilaisen keskiajan jalointa sankaria,
pyhän haudan vallottajaa ja kuningasta, hurskasta taistelijaa Gottfrid
Bouillonilaista! Tämän suuren, pronssin ja muiston ikuistuttaman
sankarihaamun edessä kumartaa jokainen belgialainen päänsä sanoen: hän
oli meikäläinen! Ei ainoakaan vilpin tai julmuuden pilkku tahraa hänen
nimeään, kuten muiden maailman suurten; hän taisteli kuin Kustaa
Aadolf, aikakautensa korkeimman ja ihanimman päämaalin edestä, uskon
taistelua pyhän kunniaksi, ja näki sen voiton ennenkuin silmänsä
ummistuivat viimeiseen uneen, ja se, eikä oma kiitoksensa, oli hänen
elämänsä ylpeys. Senpä vuoksi ei mikään aika eikä vaihtelevat
mielipiteet ole himmentäneet hänen kunniakkaita taisteluitaan, ja
häneen nähden tunnustaa nykyinen polvi, niinkuin kaikki edellisetkin,
todeksi runoilijan sanat, että

    Wer für die Besten seiner Zeit gelebt,
    der hat gelebt für alle Zeiten.

Ei kaukana Jerusalemin kuninkaan valtavasta kuvasta on Brüsselissä
toisenlaatuinenkin muistopatsas, ja niin myöhäiseltä ajalta, että sen
päälle roiskunut veri tuskin on ennättänyt kuivaa. Se on erään torin
keskellä oleva krypta eli syvennys, noin kolme- tai neljäkymmentä
askelta neliönsä, ja tämän syvennyksen keskikohdalta kohoaa kaatuneiden
sankarien kuvia. Jos astumme alas kryptaan, niin ympäröi meitä kaikilla
neljällä taholla haudat, kätkien niiden jäännökset, jotka kaatuivat
Belgian itsenäisyystaistelussa vuonna 1830, ja nimikirjotukset
ilmottavat että tämän muistomerkin on pystyttänyt kiitollinen isänmaa.
Seiniin kiinnitetyt marmoritaulut mainitsevat kultakirjaimin kaikkien
kuolleiden nimet, luvultaan noin 1,100, jos oikein muistan, ja muutamat
taulut ovat vielä tyhjiä siltä varalta, että joku olisi unhottunut.
Paitsi synnynnäisiä belgialaisia, tapasi siellä nimiä miltei kaikista
Euroopan kansallisuuksista -- mutta suomalaisia hain turhaan -- ja
useimpien ikä ja syntymäpaikkakin oli mainittu. »_Cet homme là_»,
sanoi oppaamme, osottaen muuatta nimeä, »_c'était mon frère_, hän
oli veljeni!» Tämän pienen kehumisen hän oli luultavasti uudistanut
tuhansille muukalaisille ennen meitä, mutta se teki meihinkin
vaikutuksen ja merkitsi että hänelläkin oli kunnia lukea omaisekseen
yksi niistä, jotka olivat kuolleet maansa puolesta. Vakuutan sinulle,
Betty, ettei hän olisi ylpeämpi, jos voisi sanoa: veljeni oli valtion
ruhtinas tai Belgian kuningas?

Tämän suuren haudan ympärillä oli pieni aitaus, avoin kaikille, mutta
semmoisenaankin kylliksi sanoakseen meluavalle ihmisvilinälle: älä
kosketa minuun, olen pyhä! Kaikkina taistelujen vuosipäivinä, ja usein
välilläkin, seppelöidään nuo haudat kukkasilla. Niiden, jotka lepäävät
mukavassa sohvassaan aherrettuaan päivänsä rahaa, valtaa ja tyhjää
loistoa tavotellen ja säälien nauraessa runoilijain haaveiluille,
niiden pitäisi jonakin päivänä käydä katsomassa näitä hautoja Brüsselin
torilla, oppiakseen ymmärtämään noiden tunnettujen säkeiden
merkityksen:

    Niin suloista ei lähteen suihke,
    mi kukkarantaa kostuttaa,
    niin ihanaa ei päivän loiste,
    kuin kuolo eestä synnyinmaan.


23. Ranskan aurinko.

Eräänä kauniina aamuna katosi veturin savupilvien taakse onnellisen
Belgian kukkulat, Brüsselin torninhuiput, tehtaiden korkeat savupiiput
ja kaivosten aina suitsuavat sulattouunit. Vielä viimeinen päännyökäys
pienelle, jalolle, perustuslailliselle maalle ja huimaa vauhtia
pyörivät vaunut, ikäänkuin nykyajan jyrkimmiltä rinteiltä alas,
ehdottoman yksinvallan alueella.

Tuollaisille ensi käynneille lähtiessämme on meillä usein lapsellisia
ennakkokäsityksiä. Niinpä minäkin odotin näkeväni Napoleonin varjon
peittävän koko Ranskanmaata aina Belgian rajalle saakka ja vähän siitä
ylikin -- noiden kuuluisien saappaiden varjon, vielä kuuluisamman
harmaan takin ja kaikkein kuuluisimman pienen hatun varjon -- erään
nimen varjon, tunnetun kynttilänsammuttajan yhteydessä, jolla
Charivari aina muisti varustaa oivan kreivi Montalembertin.
Harhaluuloja! Ranskan auringon alla eivät aaveet viihdy. Tosin upeili
Napoleon III:n nimikirjotus keisarillisine kruunuineen kaupungin
porteissa, raatihuoneissa, kasarmeissa, entisissä kuninkaallisissa
linnoissa ja niin yhä alaspäin alamaisen hartauden portaita aina
hoviparturien hajuvesipulloihin ja kamarimetsästäjien ainaisiin
hiirenloukku-ilmotuksiin saakka. Tosin palvelee tätä vasta kohonnutta
aurinkoa kuusisataa virkaeron uhka niskassaan työskentelevää
virkamiestä, miljoona hetken etuja tavottelevia onnenonkijoita ja ehkä
vielä joku miljoona rauhaa ylinnä kaiken rakastavia kansalaisia,
innolla niin suurella, että kuulevat ruohonkin kasvavan -- josta
kaikesta ehkä saan myöhemmin tilaisuuden kertoa sinulle jotakin.
Kuplia! Kaikki tuo on vain ohikiitäviä aaltoja aikojen vuolaassa
virrassa, hetken katoavaa kimallusta, joka tahtoo elää ja loistaa,
koska se hyvin tietää aikansa lyhyyden ja Ranskan aurinkojen äkkinäisen
laskemisen. Mutta yhtä kaikki vyöryy virta eteenpäin, mahtavana juuri
tuon vaihtelevaisuutensa kautta, ja huuhtoo tieltään kaiken, mikä ei
ymmärrä sen pyörteisiin mukautua. Välttämättömiä sulkuja! Ranskassa on
kullakin päivällä omat välttämättömyytensä. Se, mikä eilen oli
välttämätöntä, on tänään tarpeetonta, ja sitä, mikä tänään on
tarpeetonta, ei huomenna enää ole olemassakaan. _Marche! Marche
toujours!_ aina eteenpäin, sanoi enkeli vaeltavalle juutalaiselle.

Ymmärtääksemme paremmin toisiamme, tahdon mainita seuraavat
Tocquevillen sanat hänen erinomaisesta teoksestaan »L'ancien régime»,
joka muutamin harvoin sanoin antaa mielestäni paraimman ja sattuvimman
kuvan Ranskan kansasta:

»Tarkastellessani tätä kansaa semmoisenaan, huomaan että se itse on
merkillisempi kuin yksikään sen historiallisista ilmiöistä. Onkohan
milloinkaan maailmassa elänyt kansaa, joka on ollut niin täynnä
vastakohtia ja tekojen äärimäisyyksiä, jota ovat johtaneet enemmän
tunteet kuin periaatteet; joka niin suuressa määrässä ja kaikissa
tilaisuuksissa on toiminut paljoa huonommin tai paljoa paremmin kuin
mitä odotettiin, milloin syvälle ihmisyyden tavallisen mittakaavan
alapuolelle painuen, milloin taas yhtä paljo sen yläpuolelle kohoten;
niin perusvaistoilleen uskollista kansaa, että tunnemme sen
kasvonpiirteet pari-, kolmetuhatta vuotta sitten piirretyistä
muotokuvista, ja kuitenkin mieliteoiltaan ja taipumuksiltaan niin
vaihtelevaa, että se lopulta itse ihmettelee tekojansa yhtä paljo kuin
muut; kansaa, joka mitä innokkaimmin rakastaa kotiaan ja on, rauhaan
jätettynä, mitä viattomin kotieläin; mutta toiselta puolen, kerran
vastoin omaa tahtoaan kamaristaan ja tottumuksistaan karkotettuna,
valmis ryntäämään maailman loppuun asti ja uskaltamaan kaikki;
mielenlaadultaan hillitön ja kuitenkin helpommin alistuva ruhtinaan
yksinvaltaan, jopa mielivaltaankin, kuin paraimpien kansalaistensa
muodostamaan järjestyneesen, vapaaseen hallintoon; tänään kaiken
järjestyksen vihaaja, huomenna tottelevaisempi ja nöyrempi kuin mikään
muu kansa, osottaen mitä selvimpiä orjamaisuuden taipumuksia; helposti
talutettava vaikka silkkirihmasta niin kauvan, kuin kaikki ovat
myötäsukaa -- talttumaton niin pian, kuin jossakin puhkeaa kapinan
yritys; kansa, joka pettää alati sellaisia hallitsijoitaan, jotka sitä
pelkäävät joko liian paljon tai liian vähän; ei milloinkaan niin vapaa
että voisimme kääntää pois valvovan silmän; ei milloinkaan niin
lannistettu, ettei se saattaisi jälleen iestään särkeä; monenmoisia
taipumuksia omaava, mutta ainoastaan sodassa loistava; onnea, valtaa,
menestystä, loistoa ja melua enemmän kuin todellista kunniaa rakastava;
paljoa enemmän sankarillinen kuin hyveellinen; enemmän neroa kuin
tervettä ihmisjärkeä omistava; taipuvaisempi suurenmoisia suunnitelmia
laatimaan kuin suuria tekoja ajamaan perille; loistavin ja vaarallisin
Euroopan kansoista ja enemmän kuin mikään muu kansa omiansa saamaan
osakseen milloin ihailua, vihaa, myötätuntoa tai kammoa, vaan ei
koskaan välinpitämättömyyttä...»

Nämät ovat ranskalaisen sanoja. Täytyy myöntää etteivät ne ole aivan
sokeata kansansa turhamaisuuden mairittelua. Ne sisältävät uudemman
ajan mitä loistavimman historian avaimen -- historian niin täynnä
syntiä ja rikoksia, että se on jättänyt miltei jokaiseen aikakirjan
lehteen herjauksen jäljen tai varjon pilkun, mutta samalla niin täynnä
suuruutta ja sankarillisuutta, että sen katkerimmatkin viholliset
vaistomaisesti kumartuvat astuessaan riemukaaren alitse -- tuon _Arc
de l'étoile_:n, josta Victor Hugo lauloi 1823, jolloin napoleonismi
vielä oli yhtä vastustettu kuin se nyt on yleisesti tunnustettu:

    Léve-toi jusqu'aux cieux portique de victoire,
    que le géant de notre gloire
    puisse passer sans se courber!

Ranskan aurinko! Kuinka monen silmät häikäiseekään jo tuo sen vähäinen
kajastus, joka pilkahtelee oikullisin häivähdyksin sivistyksen
ulkonaisina pikkukoruina: muoteina, ylellisyytenä, huveina,
seuraelämänä, kirjallisuutena ja taiteen päiväperhosina tai
kansankapinan rikkirepiminä kuninkaanvaipan kaistaleina! Ja kuitenkin
on tuo sama aurinko paistanut vuosisatoja, eikä ainoastaan aseiden
loistona, vaan paljoa enemmän elvyttävänä ja hedelmöittävänä lämpönä
ihmiskunnan sivistyksen rikkaimpien ja jaloimpien siementen kylvökseen.
Usein ja enimmäkseen eivät nuo siemenet ole itäneet Ranskan maaperässä;
Kreikka, Italia, Saksa, Englanti, maailma on ollut niiden alkuperäinen
kotimaa; mutta Ranskan aurinko on ne eloon elvyttänyt, Ranskan myrskyt
sirottaneet ne kansojen keskuuteen, ranskalainen veri on ne kostuttanut
ja ranskalainen innostus ne kukkaan kehittänyt. Tällä kansalla on vielä
tänään sekin turhamielisyys, että he haluaisi sivistää koko maailman,
ja tämän turhamielisyyden vuoksi annettakoon sille monet muut
heikkoutensa anteeksi. Se on altis kaikellaisille harhaluuloille, m.m.
sillekin, että luulee oman sivistysmuotonsa joksikin verrattomaksi
malliksi ja ymmärtää sentähden vähemmän kuin mikään muu kansa muita
sivistyksen muotoja. Mutta tästä onnellisesta itseensätyytyväisyydestä
huolimatta ei se tosiaankaan ole säästänyt itseään jakaakseen muille
omasta yltäkylläisyydestään; se voitto, jota se on tavotellut, on ollut
paljoa enemmän kunnian kuin vallan, kaikkein vähimmän rahan voittoa,
joten se yhä vieläkin on sisäisiltä tunteiltaan Englannin vastakohta,
niinkuin tuli veden vastakohta. Jos se voittojensa päivinä on uneksinut
poliitillista maailmanvaltaa, niin on se onnettomuuksien, tappioiden ja
voimattomuuden aikoina lohduttautunut aatteiden voitoilla, kielensä ja
kirjallisuutensa yleismaailmallisella kantavuudella, kohoten äitinsä
Rooman perijäksi älyn viljelyksen kunniasijoilla. Ja siten on Ranskan
ja Ranskan kansan valta lopultakin aina ollut mitä suurimmassa määrässä
yleismaailmallinen ja vähin itsekäs, mitä yksikään historiallinen kansa
on tavotellut, suuri, aatteille rakennettu ja niiden kautta niin
suureksi ja voitokkaaksi paisunut sivistyksen valta. Onko missään
kansaa, jonka tietojen, tapojen, toivomusten tai taipumusten piiriin ei
olisi tunkeutunut jokunen säde Ranskan auringosta. Ja juuri se seikka,
että Ranskan aurinko, aatteiden valonsäteet, ovat tappion ja häpeänkin
läpi tunkeutuneet niin syvälle kansojen tajuntaan -- juuri se, että
Fredrik II, joka heidät voitti ja heitä ilkkui Rossbachin luona, samana
hetkenä olisi ollut valmis piirrättämään Voltairen Henriaden marmoriin
-- sivumennen sanoen sentään hyvin onnistumaton tuuma -- juuri se on
tosiasia, jonka saattaa asettaa Kreikan ja Rooman mahdin rinnalle ja
joka jotenkin selvästi osottaa, mitkä voimat maailmaa hallitsevat.

Ajatusten jouduttua tälle rikkaalle alalle, unohdan veturin
tuulennopean kulun, joka seitsemässä tunnissa siirtää meidät Belgian
pääkaupungista Ranskan sydämeen, ja siellä me ensi kerran näemme
jälleen toisemme -- Ranskan ja sivistyneen maailman pääkaupungissa
Pariisissa.


24. Pariisi ruusunpunaisena.

Niin kiiti veturi joko ohi tai yli Monsin, Valenciennesin,
Arrasin, Amiensin, Clermontin ja monen muun historiallisesti
kuuluisan paikan Brüsselistä luoteisen Ranskan viljaville, tiheään
asutuille tasangoille. Eivät teollisuuden ihmeet eikä lyhyiden
rauhantekojen muistot eikä sadut ensimäisen ristiretken päättäneestä
kirkolliskokouksesta saattaneet muuta, kuin hetkeksi kiinnittää
puoleensa ohikiitävän junan huomiota. Niinkuin painolaki vetää
ainejoukkoja maan keskipistettä kohti, niin veti Pariisi yhä
kiihtyvällä vauhdilla meitä itseään kohti; tuo pyörre imi, kuten
Mal-virta purjehtijan emäpuuta, yhä suppeammin ja huimemmin pyörivin
renkain eteenpäin tuohon vaahtoavaan kuiluun, joka on niellyt niin
monta turhaa toivetta, sirottaakseen sitte niiden pirstaleita maailman
valtamerelle.

Kun ensi kerran lähestymme tätä uuden ajan Baabelia, synnin ja
suuruuden pesää, täyttää sydämemme monet eri tunteet, aina erilaisten
mielialojen ja toiveitten mukaan. Rinnallamme oleva milord -- sillä
täällä ajetaan _comme il faut_ ensi luokan vaunuissa -- istua
lojotti hajasäärin vaunun nurkassa syventyneenä tutkimaan Véryn tai
Frères Provencauxin paahtopaistien ominaisuuksia, omistamatta
katsettakaan näköalalle; milady tutki innokkaasti erästä punaiseen
marokiniin sidottua _Guide à Paris'ia_. Saksalainen professori
asetteli silmälasejaan; venäläinen ruhtinatar oli pelkkänä silmänä;
sveitsiläinen kotiopettajatar nakerteli huomaamattaan makeisiaan;
hamburgilainen kauppapalvelija siveli tietämättään partaansa;
belgialainen jesuiitti silitti mietteissään harvaa tukkaansa; nuorella
ruotsalaisella laulajattarella oli kyyneleet silmissä; norjalainen
maalari puri huultaan; tanskalainen neiti kuivatti alituiseen
teaatterikiikarinsa laseja; suomalainen ylioppilas istui kuin kirkossa;
ainoastaan maaseudun ranskalaisten ja ranskatarten muutenkin kerkeä
kieli surahti äkkiä vieläkin vilkkaampaan hurinaan, täyttäen vaunun
ihastuksen huudahduksilla, joiden sisällyksen voi supistaa kolmeen
sanaan: _Paris, c'est le monde, Paris c'est tout_, Pariisi on
kaikki kaikessa! Niin paljo kuin maakunnat kadehtivatkin keskustaa,
niin ne kuitenkin mielellään nauttivat sen loisteesta, ja niin voimakas
on keskitys, ettei mitään pidetä Ranskassa suurena, ylevänä, älykkäänä,
aistikkaana tai kauniina, ellei sitä ole ensin Pariisissa sillä
leimalla varustettu.

Hulluinta oli että vaunuissa oli ikkunoita ainoastaan sivuilla.
Aito-ranskalaiseen tapaan emme nähneet enemmän menneisyyttä takanamme
kuin tulevaisuutta edessämme; elimme ainoastaan nykyisyydessä, joka
molemmin puolin kiiti ohitsemme sekuntien vieriessä, ja kun vihdoin
näimme Pariisin, niin olimmekin jo siellä. Maisemissa ei ollutkaan
mitään erikseen silmäänpistävää. Pian tottuu silmä linnoihin,
huviloihin ja puutarhoihin. Niitä on tosin täällä jonkun verran
tiheämmässä, ja sen kyllä huomasi että pienellä ryytimaalla alkoi
täällä olla sama arvo kuin kokonaisella maatilalla muualla maailmassa;
mutta paitsi lukemattomia kyökkikasvitarhoja, näimme aivan lähellä
Pariisia peltojakin. Mitenkä kannattaa täällä vehnän ja herneiden
viljeleminen sen jälkeen, kun rautatie on pystyttänyt kaikki Ranskan
vilja-aitat Pariisin porttien luo, se on minulle vielä tänäkin hetkenä
arvotus. Niin on kuitenkin asianlaita luoteisella puolella. Muualla
ovat näköalat suurenmoisempia.

Läksimme Brüsselistä kello yhdeksän aamulla. Kello 3 j.p.p. pysähtyivät
nuo neljäkymmentä vaunua konduktöörin pillin vihlovan äänen
komennuksesta ja noin seitsemänsataa matkustajaa syöksähti Ranskan
pohjoisradan komealle asemalle Seine-virran oikealla rannalla
Pariisissa. Ihmeteltävässä järjestyksessä oli koko tuo muukalaisten
joukkue saanut kahdenkymmenen minuutin kuluessa matkatavaransa ja
ahdannut ne sekä itsensä fiakreihin ja omnibusseihin. Näin jatkuu
tuhansien menoa ja tuloa, joka toinen tunti tulevia, joka toinen tunti
meneviä, päivä päivältä, usein öisinkin; alituinen pyörre, jonka kautta
tuo jättiläiskaupunki lakkaamatta hengittää sisäänsä ja jälleen ulos
ihmisvirtoja ja elämänaineksia, kuten valaskala vetää sisäänsä ja
jälleen ulossuihkuttaa valtameren vesijoukkoja -- ilman niitä se ei
tulisi aikaan ja myriaadeja olentoja se pidättää ravinnokseen.

Nyt sitä siis lähdettiin liikkeelle eräällä noista omnibusseista, jotka
herhiläisten tavoin mennä pöristävät ristiin rastiin Pariisin katuja.
Vaunussa oli onneksi etupuolellakin ikkuna, jonka lasi oli
ruusunpunainen.

Kun nyt paistaa helotti heinäkuun aurinko tuon raskaan komun pyöriessä
katuja pitkin, näyttäytyivät palatsit, hotellit, kirkot, bulevardien
puut, myymäläin komeudet ja itse aaltoava ihmisvirta tuon lasin
läpi ruusunpunaisessa valossa. Se oli yksi noita _effets de
circonstances_, jotka eivät itsessään merkitse mitään, mutta jotka
ehdottomasti liittyvät ensi vaikutukseen. Pariisi ruusunpunaisena!
Juuri sellaisena se näyttäytyy kaukaa kaikille, jotka sokeasti
seuraavat sen vaihtelevia muoteja, jotka taivuttavat pohjoismaalaiset
karhunniskansa sen oikkujen ikeen alle, jotka enemmän tai vähemmin
kömpelösti jäljittelevät sen seurustelutapoja, jotka jumaloivat kaikkea
sieltä tulevaa, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden opista aina
pensionijuoruihin taikka räätälin uusimman hännystakin uusimpaan
kuosiin saakka; jotka kerran siellä käytyään pitävät itseään
korkeampina olentoina ja Pariisissa käyneen mainetta kaikkea muuta
suurempana, taikka, elleivät ole siellä olleet, huokailevat
kademielisinä ja pitävät tuota onnea kaiken ajallisen hyvän huippuna.
Pariisi ruusunpunaisena! Sellaiselta se näyttää rikkaasta, joka
tavottelee kunniaa, voittoa tai nautintoa, astuessaan ensikertaa sen
porttien läpi, ja nuorukaisesta, joka toivon aarteet povessaan on
rikkaista rikkain. Sellaiselta se näyttäytyy keikailijasta unelmissaan,
salonkileijonasta samppanjahuumeessaan ja valtiollisesta
kannunvalajasta vallankumousnälässään, seurasääntöjen orjasta
nojautuessaan alati maailman tuomion ojennusnuoraan sen sijaan, että
kuuntelisi terveen järjen päätöksiä -- ja samalla kertaa ja
samanlaiselta se tuntuu vapautta unelmoivasta ylevästä innostuksesta ja
loistavia tekoja haaveilevasta sydämestä, ja noita tekoja laskevasta
muistosta, ja niiden uudestisyntymistä odottavasta toivosta -- kaikille
se esiintyy samassa ruusunpunaisessa hohteessa nähdessään ensikerran,
läheltä tai kaukaa, tämän kaupungin, johon maailma aina odottaen katsoo
ja joka sentähden jonkinlaisella oikeudella pitää itseään koko
maailmana.

Harhaluuloa! Kuinka monesti onkaan tuo hohde vaalennut odottavalle
maailmalle ja niille monille tuhansille, jotka sieltä ovat etsineet
onnea, kunniaa, menestystä, huvia, rikkautta ja jotka ovat ainaiseksi
kadonneet noihin ihmisaaltoihin, milloin katubarrikaadien juureen,
milloin olkivuoteelle, milloin murtuvin sydämin kullatuissa saleissa,
milloin synkkänä syysyönä Seinen aaltoihin! Joka päivä sinne virtaa
uusia toiveita, jotka huomenna pettyvät; joka tunti murskautuu jonkun
elämän onni; joka minutti nousee taivaalle hylättyjen sydämien
epätoivoisia huokauksia; ja yhä vaan leijailee ruusunpunainen usva tuon
huimaavan kuilun päällä, joka on niellyt ja yhä nielee lukuisia uhreja,
Ludvig XVI:nnen kruunusta ja päästä aina lumppujenkerääjään, joka eilen
löydettiin kuolleena palatsin portaitten vierestä; Marie Antoinetten
verisestä kiharasta aina hylättyyn seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka
tänään makasi hengetönnä la Morguessa; harmaantuneesta oppineesta, joka
päätti elämänsä Bicetressä, aina kaksitoistavuotiaaseen poikaan, joka
ampui luodin otsaansa sentähden, että toinen sai luokalla paremman
todistuksen kuin hän.

Mutta millä oikeudella nimittäisikään Pariisi itseään maailmaksi, ellei
se loistonsa ohessa niin uskollisesti kuvastaisi toivon harhakuvia,
onnen pettymyksiä ja elämän katoovaisuutta? Notre Dame! Pantheon! Jos
voitaisiin koota kaikki se veri, minkä ne ovat nähneet virtaavan,
kaikki ne kyyneleet, mitkä ne ovat nähneet vuodatettavan, niin
Seine-virta paisuisi yli äyräittensä ja huuhtoisi aaltoihinsa nuo niin
monien onnettomuuksien ja monien rikosten näyttämöt. Ja kuitenkin
sirkuttaa niiden ympärillä yhä samat iloiset heinäsirkkaparvet, joiden
katseesta kuvastaa sama suruton luottamus ikuiseen onneen, mikä tässä
maailmassa on onnen ehto ja mitä ilman ilo on vain hymyilyä hautojen
partaalla. Näin kerran pienen pantomiimin, muuten hyvin vähäpätöisen,
mutta loppunäytös esitti Pariisia tuhannen vuoden päästä. Poissa olivat
palatsit, torit, kuninkaitten patsaat ja kaikki, tai miltei kaikki,
mikä nyt hyväilee silmäämme tässä jättiläiskaupungissa. Seinen
autioilla rannoilla söi hirvi ja harmaat rauniot kasvoivat sammalta,
mutta korkeana ja katoomattomana loisti vielä taustalla riemuportti
_Arc d'étoile_ iltaruskon valossa. Kaikki muu oli kadonnut, vain
Ranskan kunnia seisoi vielä koskemattomana.

Kuinka tuo sattuikaan paikalleen! Olisitpa kuullut katsojain
käsientaputukset! Sydän kaipaa onnekseen jonkinlaista ikuisuutta.
Täällä se esiintyi kunnian ikuisuutena, ja sitä ymmärtää ranskalainen
paraiten. Toisella kertaa se on onnen ikuisuus. Eiköhän jokainen
kuolevainen ole kerran elämässään luottanut _siihenkin_?


25. Särki meressä.

Olla rautatievaunuun sullottuna; vyöryä sieltä ulos; lönköttää
eteenpäin omnibussissa ja lopulta majottua johonkin hotelliin, samapa
mihin, »miss' elämämme suojan saa»; se on yksinkertainen, jokapäiväinen
asia. Koti seuraa meitä, jos kohta mitä suppeimmassa muodossa: veneenä,
jos olemme järvellä; vaunuina, jos maitse kulemme; kapsäkkinä;
lompakkona; yhtenä ainoana rakkaana kirjeenä, jos olemme yksinämme
huoneessamme kolmen-, neljänsadan penikulman päässä omasta maastamme ja
rakkaistamme. Mutta tuo itsemme ja muistojemme näkyväinen side katoaa,
niin pian kuin astumme kynnyksen yli ja seisomme ihmishälinän keskellä,
kenenkään meitä tuntematta ja ymmärtämättä, yksinäisinä, ilman
rakkautta, ilman ystävyyttä, pisarana valtameressä -- sanalla sanoen,
niinkuin särki meressä.

Eräs ystäväni, joka oli paljo matkustanut, antoi minulle sen neuvon,
että matkustaisin, jos mahdollista, yksin. Jos tahtoo jotakin oppia,
sanoi hän, silloin ei pidä alituiseen raahata kotia mukanaan ystävän tai
sukulaisen muodossa. Meidän täytyy riistäytyä irti sen tottumuksista ja
ajatustavoista, sen ennakkoluuloista ja elämänkatsomuksesta; meidän
täytyy vieraassa ympäristössä liikkuessamme elää _sen_ tapojen mukaan,
omistaa _sen_ katsantokanta, _sen_ elämänkäsitys. Meidän täytyy, jos
mahdollista, irtautua juuristamme ja kiintyä vieraaseen maaperään, sillä
ainoastaan siten hankautuu yksipuolisuutemme pois ja me ymmärrämme sitä,
mikä siihen asti on ollut vierasta, ei ulkonaisina ilmiöinä, vaan
uutena, kokonaisena ja oikeutettuna inhimillisen olemuksen puolena.

Olen koettanut tuota neuvoa seurata, ja myönnän sen täysin hyväksi.
Mutta se vaatii suurta itsekieltäymistä. Sellainen matka ei ole mikään
_huvimatka_, ei ainakaan aluksi. Ilomme jää monesti puolinaiseksi,
kun emme voi sitä jakaa, ja moni kokemus hautautuu kirstuun, jonka
avaimen muisti niin helposti kadottaa. Yksinäisyyden tunne on alussa
niin voimakas, että tuntee kutistuvansa aivan mitättömäksi. Kaikkien
niiden tuhansien joukossa, jotka rientävät ohitseni, ei ole
ainoatakaan, joka vähimmässäkään määrässä välittäisi siitä, onko minua
maailmassa. Olinpa tahi en, kaikki kulkee kulkuaan yhtä hyvin tai yhtä
huonosti, niinkuin ei tällaista herraa maailmassa olisikaan. Lumihiude,
joka liitelee ilmassa pohjolamme talvipäivänä, voi toki arvella
täyttävänsä jonkun tyhjän paikan lehdettömällä oksalla, kunnes sekin
lopulta sulaa kevätauringon paisteessa; mutta minä olen varma siitä,
että sille paikalle, josta nostan jalkani, astuu seuraavana hetkenä
joku toinen, ja että jos tulen tai menen, ei minulla ole suurempaa
merkitystä kuin hiekkajyväsellä, joka ajelehtii hetkisen erämaan tuulen
lennättämänä, hautautuakseen seuraavana hetkenä myriaadien siskojensa
joukkoon.

Myönnät kai, paras Bettyseni, että se on terveellinen läksy. Eiköhän
moni meistä ole jonakin heikkona hetkenä rakkaassa kodissaan luullut
olevansa jotakin maailmassa? Sitte joudumme avaraan maailmaan ja
mittaamme suurta merkitystämme suuremmalla mittapuulla, jossa
mittailussa eivät tavalliset pienet tumastukkimme riitä, ja silloin
huomaamme ehkä jonkinlaisella hämmästyksellä, joka on kylläkin
terveellistä, että olemmekin maailman rattaassa vain vähäpätöisiä
hampaita, joiden heikko surina, siitä saat olla varma, katoo elämän
hälinään kuin sääsken ääni Imatran pauhuun.

_Nil admirari_, ei ihailla mitään, on lause, jota ainoastaan
mukavuus ja laiskuus saattavat seurata. Suurinkin moittija ja
arvostelija ihailee kuitenkin jotakin, jota hän pitää voittamattomana:
omaa erinomaista terävyyttään. Antakaamme sentähden, kun kerran olemme
Pariisissa, sekä suurelle että pienelle oma arvonsa. Se ei ole missään
tapauksessa enempää kuin nokikyven maailman suuressa suitsutusuhrissa.

Tämä kaupunki on kuningaskunta ja enemmän kuin kuningaskunta. Sen
korttelit ovat maakuntia; Quartier latin, suuruudeltaan niinkuin
Helsingin niemi, on asukasrikkaampi kuin Uudenmaan maakunta.
Esikaupunki S:t Antoine voi kutakuinkin pitää Hämeelle puoliaan. Yhden
ainoan kadun, rue S:t Martinin varrella, joka alkaa samannimisestä
esikaupungista, asuu enemmän ihmisiä kuin Savossa. Rue Richelieun tai
S:t Honorén katu ovat kyllin rikkaita lunastamaan kaikki Suomen pankin
varastot, Suomen kauppalaivaston ja Suomen paloapuyhtiön vastuusumman.
Hôtel du Louvressa, yhdessä ainoassa rakennuksessa, asuu yhtä paljon
ihmisiä kuin Hämeenlinnan kaupungissa. Pariisin määri käsittelee
suurempia rahasummia kuin varakuningas, vaikkei hänen valtaansa
voikkaan verrata viimemainitun valtaan; häntä alemmat virkamiehet ovat
maaherran arvoisia. Pariisi kuluttaa yhtenä päivänä enemmän ruokavaroja
kuin Helsinki yhtenä vuotena; se juo kohtuullisesti, mutta juo
kuitenkin yhtenä viikkona enemmän viiniä kuin koko Suomi yhtenä vuotena
olutta. Se elää yhdessä päivässä enemmän kuin muut koko elinaikanaan,
ja jos se saman ajan kuluessa tekee useampia suurtöitä kuin muut seudut
moneen ihmisikään, niin voimme varmasti otaksua että se samaan aikaan
heittäytyy useampaan mielettömyyteenkin kuin joltisenkin suuren ja
mielettömän maan kaikki asukkaat yhteensä.

Jo tästä voit, hyvä Betty, huomata että täällä on sekä hyvän että pahan
mittapuu suurenmoinen, ja se kai tulee useasti esille näissä
katkelmissa. Ja jos tänne tulee nimetön pikkukaupunkilainen pohjolasta
ja kuvittelee voivansa mitata Pariisia Helsingin esplanaadien tai Turun
torin mukaan -- silloin häntä samalla sekä puristaa että laajentaa
ääretön ympäristönsä; hän hukkuu, hän katoaa -- kuin särki mereen!


26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi.

En edes yritä piirtämään sinulle mitään varsinaista kuvaa Pariisista.
Sentähden, hyvä Betty, saat itse luoda tästä kirjavasta kuvausten
sarjasta niin elävän kuvan kuin voit. En aijo myöskään seurata
määrättyä järjestystä, vaan siirryn taulusta tauluun niinkuin elämä
itsekin siirtyy.

Suureksi helpotukseksi muukalaiselle ja samalla arvaamattomaksi
hyödyksi omalle kansalle on se erinomainen alttius, jolla kaikki
täkäläiset sivistyksen aarteet, historialliset muistomerkit sekä
nykyajan loisto- ja hyötyrakennukset ovat _kaikkien nähtävinä_.
Siellä kotona, rakkaassa Suomessamme, jossa kuitenkin on niin vähän
nähtävää, on tuo pienikin pantu lukittuun arkkuun, ja varovaisuus menee
niin pitkälle, että monin paikoin yksinpä hautausmaiden portit ovat
lukitut (poikaveitikat sentään voivat kiivetä muurin yli). Jos meillä
on joku näkemisen arvoinen vanha tai uusi linna, joku kirkko tai
kokoelma, niin käy niihin pääsy tavallisesti kaikenlaisia mutkateitä,
ja minä tunnen esineitä (esimerkiksi rahakokoelmia), jotka erikoisella
huolella suojellaan kaikilta uteliailta katseilta, niinkuin olisivat
olemassa vain sitä varten, että hoitaja ne kerran vuodessa puhdistaa.
Olen muistavinani akadeemisen konsistorion ainakin kerran päättäneen,
että kokoelmien pitäisi olla määräaikoina yleisön nähtävänä, mutta en
ole huomannut että tällä päätöksellä olisi ollut mitään voimaa ja
vaikutusta, ellei mahdollisesti kirjaston suhteen, joka on ainoa
ahkerammin, vaikkei sentään yleisesti käytetty. Niissä meikäläisissä
kokoelmissa ynnä muissa, jotka näkemistä ansaitsevat, käy enimmäkseen
vain matkustajia ja säätyläisiä, mutta harvoin tai ei milloinkaan
alempiin kansanluokkiin kuuluvia. Ne juuri kuitenkin sitä etupäässä
kaipaavat, varsinkin meillä, missä he ovat suletut kaikista
sivistävistä huveista ja missä itse sivistys on niin vähän levinnyt ja
niin välttämättömän herätyksen tarpeessa. Pelkkä katseleminenkin
sivistää; se herättää aavistuksen tieteen ja taiteen rikkaasta
sisällyksestä, kunnioituksen sen arvoa kohtaan; kuka voi arvata mitä
siemeniä sellainen katseleminen kylvää suureen yleisöön, jolla ei tähän
saakka ole ollut aavistustakaan yhteiskunnan älyllisistä voimista?

Koulut yksin eivät tee kaikkea. Kansa on luonnoltaan kuin lapsi, ja
lapset kaipaavat kuvakirjoja. Ja välitön näkeminen on suurille
joukoille samaa kuin kuvakirjat lapsille. Näkeminen ja sivistys ovat
läheisiä sukulaisia; suositan tätä asiaa meidän kaappisankariemme
ajateltavaksi.

Kruunatun sivistyksen aika, jolloin vain muutamat harvat kantavat
sivistyksen kruunausmerkkiä ja on monta tietämätöntä, on jo ohitse tai
pitäisi ainakin olla ohitse siinä merkityksessä, että opiskelukamarin
ulkopuolella on ainoastaan _profanum vulgus_. Älyniekoilla ja
erikoistutkijoilla on aina oleva oma alansa. _Siinä_ suhteessa
emme voi tasa-arvoisuutta saavuttaa; siinä _täytyy_ olla
ylimystöä. Mutta aatteet, keksinnöt, sovittelut, yleensä kaikki
tulokset olisi saatettava kaiken kansan tiedoksi ja hyödyksi. Juuri ne
ja tieto niiden arvosta, muodostavat sivistyksen varsinaisen
sisällyksen; on eroa sivistyksen ja oppineisuuden välillä,
toinen on päämaali, toinen välikappale. Kaikki sivistys pyrkii
lopultakin kansanomaisuuteen. Sitä ei enää saa myöntää kenenkään
yksityisoikeudeksi. Siihen kristilliseen katsantokantaan, että kaikki
ovat samanarvoisia Jumalan edessä, perustaa sivistyskin vaatimuksensa
kaikkien samanarvoisuudesta ihmisten edessä.

Huomaan että tästä alkaa tulla »pääkirjotus», mikä ei suinkaan
ollut tarkotukseni. Tahdoin ainoastaan kertoa sinulle miten
valistuneet ulkomaat toimivat saattaakseen sivistyksen yleiseksi ja
kansanomaiseksi. En sillä tarkota kirjasivistystä; se on katolisissa
maissa kansan syviin riveihin nähden hyvinkin heikolla kannalla, ja
itse Ranskassa on vielä miljooneja, jotka eivät osaa lukea. Mutta
siellä sivistää heitä sen sijaan elämä jokapäiväisten esikuvien ja
näkemisen kautta. Dresdenissä ja Düsseldorfissa esimerkiksi, jossa
halvinkin pääsee vapaasti taulukokoelmia katselemaan, voi jokainen
katupoikakin arvostella taulujen kauneutta. Florenzissa, Milanossa ja
Roomassa on samoista syistä jokaisella pikkuneidillä varaa harrastaa ja
arvostella musiikkia, näytelmä- ja kuvanveistotaidetta. Pariisissa ei
ole ainoastaan taide kaikille avoinna, vaan historia, luonnontieteet,
kaikki elämän eri puolet levittävät joka päivä rikkauksiaan katselijan
eteen. Seurauksetkin ovat heti ensi silmäyksellä huomattavissa.
Sivistys on astunut alas yhteiskunnan vähäväkisten luo. Se ilmenee
ensiksikin ulkonaisessa käytöksessä, gentlemannin ryhtinä, jonka
huomaamme yksinkertaisimmassa työmiehessäkin, miellyttävänä
seurustelusävynä, siistinä puhetapana, auliina kohteliaisuutena. Ja
vaikka täytyneekin laskea tuon johtuvan suureksi osaksi ranskalaisen
myötäsyntyneestä luonnonlaadusta ja sulavuudesta, niin elvyttää sitä
kuitenkin suuressa määrässä alituinen yhteys älyllisen kehityksen
kanssa. Ja täällä on joka tapauksessa paljo muutakin kuin pelkkä kaunis
pinta. Täällä on ennen kaikkea sitä, mitä ei meillä ole, harrastusta
johonkin korkeampaan kuin syömiseen, nukkumiseen ja jokapäiväisessä
työssä orjailemiseen.

Joka ilta pidetään tieteellisiä esitelmiä tuhansille päivätyönsä
päättäneille työmiehille. Joka päivä avaavat museot ja taidekokoelmat
määrättyinä tunteina maksutta aarteensa jokaisen nähtäväksi,[6]
ja niinä aikoina, jolloin työhetki vain myöntää, on siellä
puserot edustettuna yhtä lukuisasti kuin hännystakit. Joka
sunnuntai-iltapäivänä kuletetaan koulunuorisoa opettajainsa johdolla
Versaillesin ja Louvren salien taikka Jardin des plantesin sokkeloiden
läpi; sanon kuletetaan, sillä nuo kelpo poikaset ja tyttöset eivät
olisi lapsia, elleivät tarvitsisi paimentajaa; mutta lapsellisen
keveämielisyyden kautta saattaa tunkeutua moni todellisuuden siemen.
Teaatterit ja sanomalehdet työskentelevät kuin muurahaiset, milloin
oikeaan, milloin karsaaseen, milloin silmän pyyntöä, milloin parempia
tarkotuksia tähdäten, mutta aina sentään tarjoten parempaa kuin kapakat
ja unelias horrostila meidän kotimaassamme. Se, joka ei osaa lukea,
luetuttaa itselleen; se, joka ei itse voi saada mitään aikaan tieteen
tai taiteen hyväksi, ymmärtää edes iloita siitä, mitä muut ovat hänen
sijassaan tehneet.

Hotellissa, jossa asuin, työskenteli kaksi yksinkertaista työmiestä
pitemmän ajan asettaen lasikattoa pienen pihan suojaksi. Avoimesta
ikkunastani kuulin aina kello kuudesta alkaen aamulla joka sanan, mitä
he puhuivat. Toinen, kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyräili
enimmäkseen teaatterikupletteja tai arvosteli kirjailijoita ja
näyttelijöitä paremmin kuin joku meikäläinen teaatteriarvostelija.
Toinen, vanhempi mies -- luulen hänen olleen nuoremman isän, vaan en
voinut sitä päättää keskustelusta, sillä molemmat teitittelivät
toisiaan puhuttelussa -- teki selkoa eilispäivän lehtien sekä
oppineista että ei-oppineista uutisista, ja kerran kuulin hänen
kuvaavan äsken Sevastopolista tulleita marmoriesineitä niin, että olisi
voinut luulla häntä kuvanveistäjäksi tai arkkitehdiksi. Jos olisin
kuunnellut heitä viisi vuotta takaperin, niin olisivat kunnon miehemme
epäilemättä puhuneet politiikasta, mutta nykyään ei Pariisissa puhuta
paljokaan politiikasta, koska seinilläkin on korvat.

Sivistynyttä keskustelua, outoa pohjoismaalaiselle, voi kuka hyvänsä
kuulla joka päivä työmiespiireissä, kun vain viitsii vaivautua
tutkimalla tuota »laajaa kansanvaltaista pohjaa», johon Napoleonin
valta ja muutamien lausuntojen mukaan Euroopan tulevaisuus nojautuu;
lausunto, joka muuten vielä on todistamatta. Mutta vaikkapa se olisikin
tulevaisuuden pohja, niin varmaankaan ei sivistys ole yhteiskunnalle
vaarallista, vaan raakuus. Vuoden 1789:n jälkeen ei olisi seurannut
vuotta 1793:a, ellei sivistys silloin olisi ollut korkeampien luokkien
yksityisomaisuutena ja raakuus, kerran valtaan päästyään, sen
luonnollinen vihollinen. Meidän aikanammekin ovat yksinvalta ja
kansanvalta, rikkaus ja köyhyys Ranskassa yhtä jyrkästi vastakkain;
mutta muutamain harvain sivistyksen ja kaikkein muiden raakuuden
vastakohtaisuus on kadonnut, ja sentähden olisivatkin hirmuvallan aika
ja Robespierre nykyään mahdottomia ilmiöitä. Sitä todistavat vuoden
1848 tapaukset ja 1848 vuoden miehet Lamartine, Cavaignac, Marast.
Vielä nytkin sukeltavat sosialismin ja kommunismin haamut esiin ja
rähisevät kahleihinsakin kytkettyinä ja suukapulastaan huolimatta:
»miljaardi rikkailta!» Mutta yhteiskunnan painopiste on muuttunut;
mielettömyyksiä voidaan tehdä, intohimot joutua kuohuksiin, mutta
samalla panevat korkeammat henkiset voimat vastalauseensa, ja entistä
paljoa voimakkaammin, koska niitä nyt on entistä paljoa enemmän.

Älä siis koskaan kuuntele niitä, jotka sanovat että sivistys kuuluu
yksinomaan noille etuoikeutetuille onnellisille, joilla on varaa
hankkia itselleen hienoja sikaareja, piaanon, tohtorinhatun tai
teaatterikiikarin. Uudenaikaisen sivistyksen tulevaisuus perustuu sen
yleisyyteen, niinkuin Rudenschöld on sanonut säätyjen tulevaisuuden
perustuvan säädystä toiseen siirtymiseen. Sen välttämätön perusvaatimus
on tulla koko kansan omaisuudeksi, ja se vaatimus ei koske yksinomaan
Ranskaa, se koskee koko maailmaa.


27. Notre Dame.

Tarkistaaksemme historiallista muistiamme, pitää meidän johtaa mieleen
että Pariisin sydän, ikivanha kaupunki _la Clté_, sijaitsee
Seine-virrassa olevalla saarella, jonka yhdistää rantoihin viisi siltaa
molemmin puolin. Se on tämä paikka, jonka muistot juontavat taaksepäin
aina Caesariin ja Clovisiin saakka. Roomalaiset olivat tänne
rakentaneet Jupiterin temppelin; sen raunioille nousi kahteen kertaan
kristitty kirkko. Myöhemmän niistä, Notre Damen, Meidän rouvan kirkon,
seiniä alettiin rakentaa noin 1162. Samoinkuin Kölnin kirkkoa,
rakennettiin Notre Dameakin useita vuosisatoja, saamatta sitä
kuitenkaan koskaan täysin valmiiksi. Sen ajan rakennusmestarit eivät
hätäilleet enemmän työn jouduttamisessa kuin urakkamaksun nostamisessa
tai lopullisen kunniankaan niittämisessä, jos mitään niittämistä
olikaan. Mutta niinpä eivät heidän muurinsakaan hajonneet heti
muutamien vuosien kuluttua, eikä heidän työtään tarvinnut joka vuosi
paikata, kun se kerran oli tehty.

La Cité on miltei ainoa Pariisin osa, jota ei ole uudistettu. Se ei ole
alaltaan paljoa suurempi meidän pienempiä pikkukaupunkejamme, mutta se
on sellainen harmaiden, korkeiden talojen ja mutkaisten ahtaiden
katujen labyrintti, että kulkija saattaa eksyä vaikka sydänpäivänä. Sen
keskellä on Notre Dame, jonka ympärille on raivattu seudun ainoa
avonainen kenttä. Jos Pariisi on maailma, silloin on Notre Damekin
maailman keskipiste. Paikallaan on että tuona keskipisteenä on kirkko.

Tosin pyrkii maallinen ylpeys ja turhamielisyys ripustamaan Notre
Dameenkin korskeilevaa komeuttaan. Olen nähnyt tuon kunnianarvoisan
temppelin liehuvan kirjavin lipuin keisarillisten juhlien aikana,
olen nähnyt sen lukemattomien kukkaisköynnösten koristamana,
sisältäpäin hopeatähtien ja kruunattujen N-kirjainten koristamalla
helakanpunaisella, purppuranvärisellä ja sinisellä sametilla
verhottuna. Mutta vähäpätöiseltä ja surkuteltavalta näytti tuo
narrinpuku mahtavan kivisen jättiläisen päällä -- turhanaikainen
kevytmielisyyden verho jalolle muistomerkille, jonka tarkotuksena on
julistaa Jumalalle kunniaa eikä palvella ihmisten loistonhalua. Synkän
suurenmoisina katselivat tornit juurellaan upeilevaa koreutta, ja kun
vanhat muurit vapisivat mahtavan kellon kuminasta, saman kellon, jonka
ääni kerran reväytti Qvasimodon korvat, silloin näytti Notre Dame
ijäisyyden ylevyydellä katselevan alas sen ovissa vilisevää
katoovaista, kullalla ja silkillä koristettua joukkoa. Mitä
merkitseekään joku Napoleon Notre Damen rinnalla! Toinen kuningas ja
keisari toisensa jälkeen on mahtaillut sen holvikaarien alla, ja vähää
myöhemmin on hän ryöminyt Saint Denisin holveihin tai johonkin toiseen
kolmen kyynärän pituiseen paikkaan, joka kuitenkin on ollut kyllin
pitkä kätkeäkseen koko hänen suuruutensa. Sellaiseen ovat Notre Damen
muurit tottuneet, tottuneet näkemään sukukunnan toisensa perään sen
juuressa syntyvän ja kuolevan; mitäpä tuollainen jättiläinen välittää
kaikista niistä pikkuharrastuksista, jotka näyttävät olevan sen
ympärillä häärivälle kääpiökansalle niin tärkeitä![7]

Voisi helposti viekottua aavistamaan jotain onnettomuutta uhkaavaa
siinä, että suuri kristitty temppeli alennetaan turhamieliseen
ihmispalvelukseen. Sama Sibour, Notre Damen kirkkoruhtinas ja Pariisin
arkkipiispa, hän joka antoi koristaa temppelin niin upeaksi keisari
Napoleonin vihkiäisiin ja pienen Napoleonin ristiäisiin; hän joka,
vaikka muuten kelpo kirkkoylimys, ehkä liiaksi pyrki maallisen
majesteetin armonauringon loisteeseen, kaatui muutamia kuukausia sen
jälkeen erään toisen kirkon kynnyksellä kurjan murhaajan
tikariniskusta, pappistikarin iskusta. Kauniimmin kaatui joka
tapauksessa hänen edeltäjänsä, piispa Affre -- katusululla, risti
kädessään rauhaan kehottaen.[8]

Tämän rakennuksen tyyliä ei kiitetä aivan puhtaaksi, vaan sanotaan sen
edustavan siirtymistä antiikkisesta goottilaiseen tyyliin sekä
ilmaisevan selvästi useampien mestarien käsialaa. Varsin mahdollista;
sen jättiläismuodot eivät pääty huippuihin eivätkä sentähden ehkä tee
samaa ihmeteltävän sopusointuista ja keveää vaikutusta kuin Kölnin
doomin. Kauvempaa näyttää Notre Damen pääfasaadi kaksine nelitahkoisine
tornineen pikemminkin raskaalta. Vähän lähempänä tuo vaikutus lievenee
erinomaisen taiteellisesti suoritettujen ulkonemain ja veistoksien
kautta, jotka suovat silmälle viihdykettä. Jos taasen seisomme aivan
muurin vieressä, tuntuu se painavan ja meitä hirvittää sen korkeus.
Sisältä näyttää Notre Dame miltei pieneltä monien kuorien ja ahtaan
laivan vuoksi, mutta holvilaitos tekee vapaan ja kohottavan
vaikutuksen, niinkuin goottilaisen tyylin suippokaaret ainakin.[9]

Päästäksemme näiden tornien huippuihin, jotka ovat meille jo ennestään
tutut Victor Hugon romaanin ja siitä birchpfeifferöidyn »Notre Damen
kellonsoittajan» kautta, kiipeämme puolipimeässä, jopa aivankin
pimeässä, ylös 396 kiviporrasta, jotka vuosisatojen kengänanturat ovat
kuluttaneet keskikohdalta aivan kouruiksi. Saavuttuamme perille, on
jalkaimme alla koko tuo ääretön kaupunki, tai oikeastaan sen katot,
tornit ja sadattuhannet tuuliviirit ja niiden välitse harmaankeltaisena
käärmeenä kiemurteleva Seine-virta. Ihmisvilinä torilla ja kaduilla
näyttää todellakin muurahaiskeon hyörinältä. Kun inhimillinen suuruus
jo kivitornista katsoen näyttää näin tuiki vähäpätöiseltä, kuinka
mitättömältä se näyttäneekään tähdistä katsottuna, ijankaikkisuuden ja
Jumalan silmillä!

Kiellosta huolimatta olivat tornin muurit täynnä ihmisten
nimikirjotuksia, ihmisten jotka parempien välikappalten puutteessa
koettivat saada nimensä kulkeutumaan aikojen ja unhotuksen läpi Notre
Damen vankkojen seinien turvissa. Claude Frollon Anauhe ei ollut enää
huomattavissa, ei myöskään ne kourut, joiden sulavaa lyijyä kuuro
valoi Esmeraldan vapauttajan niskaan. Mutta katsellessamme alas
suojusaidakkeen yli, muistui mieleemme Qvasimodon kosto, kuvaus niin
hirvittävän julma, että se ainoastaan täällä, tuon kauhean jyrkänteen
partaalla, saattoi syntyä runoilijan mielikuvituksessa.

Juhannuspäivänä, kello kahdestatoista kahteen, olin saapuvilla Notre
Damessa toimitetussa suuressa messussa, joka pidettiin »tulvasta
kärsineiden hyväksi», jokseenkin samaan tapaan kuin muissa maissa
pidetään konsertteja hätääkärsivien hyväksi. Tarkotus ei ollutkaan niin
paljo hädänalaisten edestä rukoileminen, kuin varojen kokoominen
heille. Sisäänpääsystä maksettiin yksi sou, yksi frankki tai louisdori,
kuinka kukin halusi. Kirkossa kävi Pariisin salonkien kauniimmat ja
ylhäisimmät naiset ympäri kantaen pieniä avonaisia kukkaroita, ja
jokaisen naisen rinnalla saatteleva herra, yhä uudistaen: _pour les
inondés, s'il vous plait!_ Mahdotonta oli vastustaa tuollaisia
haavinkulettajia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet
meikäläisiä, pitkillä haaveillaan onkivia kirkonvartijoita --
epäjärjestys, jota ei tapaa muissa maissa. Kirkosta mennessä
työnnettiin taasen esiin hienosti hansikoitu naisenkäsi; kolmas
verotus, jota ei voinut mitenkään välttää.

Tämä oli tavallista, liikkuipa siihen aikaan missä tahansa Pariisissa.
Rhône oli näet tulvinut äyräittensä yli kesäkuun 1 ja 2 päivänä, vienyt
mukanaan kokonaisia kyliä, upottanut pellot veden alle ja niellyt
satoja uhreja. Kesäkuun 6 p:nä, Pariisiin tullessani, ei siellä
muusta puhuttukaan. Koko tuo suuri kaupunki oli avunkerääjiä
täynnä. Teaatterit, konsertit, arpajaiset, kaikki ilmottivat
jättiläis-ilmotuksilla _pour les inondés_. Innostus oli niin
suuri, että kauniimmat naiset yksityisissä tanssijaisissa ottivat
maksun joka tanssista: louisdorin jokaisesta kontrasta, kaksi
louisdoria valssista j.n.e., kaikki _pour les inondés, s'il vous
plait_. Opera comique antoi muiden muassa yhden illan samaa
tarkotusta varten. Sittenkun sen näyttelijäkunta kolmen tai neljän
näytöksen aikana oli tehnyt parhaansa yleisöä ihastuttaakseen, astuivat
välinäytöksen aikana suosituimmat näyttelijättäret ja näyttelijät
salonkiin, kulettaen ympäri noita samaisia avonaisia kukkaroita:
näyttelijättäret miesten, näyttelijät naisten luona: _pour les
inondés!_ Tuo kaikki suoritettiin erinomaisella hienotuntoisuudella
ja tenhoavalla miellyttäväisyydellä. Aivan mahdotonta taasenkaan
kieltää, jos joku ei olisi mielellään antanutkaan! Mutta ollakseni
suora, tuntui minusta että se sopikin paljoa paremmin teaatterissa kuin
kirkossa.

Kirkon puolustukseksi täytyy minun kuitenkin johtaa mieleen katoolisen
kirkon oppi hyvistätöistä. Sen mukaan on hyvätyökin jumalanpalvelusta.

Notre Dame upeili vielä juhannuspäivänä kaikissa niissä koristeissaan,
joihin se oli puettu keisarillisen prinssin ristiäisiin ja joiden
kerrottiin maksaneen neljäsataatuhatta frankkia. Pariisin arkkipiispa,
koko apulaisjoukkonsa ympäröimänä, toimitti messun. Kahdet urut
ja kaksi soittokuntaa soittivat vuorotellen. Se oli kyllä
musikaalisessa suhteessa kaunista, mutta oliko se myöskin kristillistä
hartautta herättävää, jääköön tällä kertaa sanomatta. Katoolinen
jumalanpalvelus on siinä määrässä ulkonaisilla menoilla ja komeudella
sälytetty, että todellinen hartaus kaikenlaisten silmänlumeiden ja
korvanhivelyjen häiritsemänä tuskin milloinkaan voi kohota aistillisia
vaikuttimia korkeammalle. Ja juuri täällä molemmat äärimmäisyydet,
yltiöuskonnollisuus ja täydellinen uskottomuus alituiseen risteilevät.
Paljoa yksinkertaisemmin ja arvokkaammin saarnaavat näiden kirkkojen
kiviseinät. Niiden muotojen suurenmoisuus painaa ihmisen tomuun Jumalan
eteen ja kohottaa hänet holvien juhlallisten nousujen kera
äärettömyyttä kohti.


28. Pantheon ja Madeleine.

On mahdotonta sivuuttaa näitä kirkkoja ilman, että niiden holvien alla
hetkisen muistelisi vuosia 1793 ja 1806.

Pantheon on suuri, korkea- ja pyöreä-kupuinen kirkko -- pikemmin
suurenmoinen kuin kaunis, huolimatta Grosin ja David Angersilaisen
maalaamista kauniista kuvista. Epäsuotuisa kohtalo vainosi sitä alusta
alkaen: sen arkkitehti, Souflot, kuoli mieliharmista, kun keksittiin
ettei kuvulla ollutkaan tarpeeksi tukea, asia, joka kuitenkin sittemmin
voitiin korjata. Vuonna 1751 alotettiin kirkon rakentaminen.
Kansalliskokous, joka piti kaikkia kirkkoja tarpeettomina, teki siitä
neron temppelin ja piirsi fasaadiin sanat: »Kiitollinen isänmaa
suurille miehilleen». Voltaire ja lempeä Rousseau pääsivät sen
ensimäisiksi asukkaiksi. Olen käynyt heitä katsomassa maanalaisessa
kammiossaan, mutta kun ainoastaan sangen viileästi ihailen
kahdeksannentoista vuosisadan filosofiaa, tuntui tuo pimeässä kävely
minusta kolkolta ja ikävältä. Vartijan lyhty heitti kalvakan hohteensa
siihen kammioon, joka nyt oli »valistuksen aikakauden» epäjumalten
asuntona, ja tavattoman voimakas kaiku, joka monistutti askeleemme,
tuntui vielä haudoistakin kaikuvalta pilkkanaurulta.

Marat on myöskin lyhyemmän ajan asunut tässä kuolleiden palatsissa,
mutta syöstiin pian viheliäiseltä kuolemattomuuden-istuimeltaan.
Mirabeau, joka oli monta vertaa suurempi ja parempi, sai tyytyä samaan
kohtaloon. Joukkojen jumalten valtakirjat ovat lyhytikäisiä. 1822 tuli
Pantheonista jälleen kirkko, 1830 muuttui se taaskin maalliseksi
temppeliksi, 1851 uudestaan kirkoksi, ja seuraavan vallankumouksen
aikana siitä kai kiertokulun mukaisesti tulee taas joku neron temppeli.

Joka suhteessa hauskempi on Madeleine-kirkko, jonka Napoleon vuonna
1806 vihitti suuren armeijan sotilaitten voiton temppeliksi.
Jumalanpalveluksen sijasta piti siellä vuosittain vietettämän Jenan ja
Austerlitzin taisteluiden vuosipäiviä. Restauratsionin mielestä tuo oli
sangen tarpeetonta ja se vihki tämän kauniin rakennuksen vuonna 1816
»kaikkihyvälle, kaikkivoivalle Jumalalle, ja pyhän Maria Magdaleenan
nimikkokirkoksi». Sitä vastaan ei kai katoolisilla ole mitään
muistuttamista. Mutta muukalainen pysähtyy katselemaan noita
pronssiportteja, tuota ihanaa korinttilaisten pylväitten muodostamaa
katosta, samalla sekä ihaillen että ihmetellen että risti ja messu ovat
saaneet sijansa tässä sievässä, ilmakkaassa ja keikailevassa
pakanatemppelissä, Ateenan Minervatemppelin uskollisessa
jäljennöksessä.


29. Napoleonin hauta.

Luulenpa että harvat ihmiset Napoleonista puhuessaan -- Napoleonista
noin vaan ilman muuta -- tarkottavat ketään muuta kuin »vuosisatojen
miestä», ensimäistä tämän nimen kantajaa. Hän on kasvanut ihmisten
käsitykseen kuin syvä kirveenisku ajanpuun sammaleiseen runkoon, ja
kaikki, jotka hänen jälkeensä tulevat, ovat Napoleon toisia, Napoleon
kolmansia, Napoleon pieniä, vaan ei Napoleonia. Harvoin kuulee muuta
kuin julkisissa asiakirjoissa kenenkään puhuvan Napoleon ensimäisestä.
Sanotaan myöskin yksinkertaisesti _tombeau de Napoléon_ tai
_tombeau de l'empereur_, keisarin hauta. Tämä hauta, kieltämättä
yksi nykyajan suurimpia muistoja, oli samalla nykyisen Ranskan
keisarikunnan kehto.

Invaliidikirkko, Invaliidihotellin yhteydessä, on samoinkuin
Pantheon, mahtava ja suurenmoinen rakennus, mutta jossain määrin
tavattoman suuren doomin painostama. Astuin sen sisään eräänä
lauvantai-iltapuolena. Sattui olemaan paraillaan messu, jota jatkettiin
keskeyttämättä huolimatta siitä, että pari tusinaa työmiestä oli
repinyt kivilattian auki pääsisäänkäytävän toiselta puolelta ja
viskannut multaa ylös valmistaakseen sijaa uusille haudoille. Täällä
lepää Ranskan sotaisten suuruuksien tomu. Kirkko, samoinkuin hotelli,
ei ole muuta kuin sotaisen kunnian jumaloimista varten. Ludvig XIV,
joka rakensi hotellin, suvaitsi vaatimattomuudessaan esityttää itsensä
siellä, samoinkuin Versaillesissa, tähtiradan ympäröimänä aurinkona.
Hänen suunnattoman suuri ratsastajapatsaansa on niinikään portin
edessä. Oikeastaan on hänet nyt pimittänyt toinen aurinko.
Harmaatakkinen mies työntää hänet kokonaan varjoon. Ranskan kansa on
kaikkina aikoina palvellut suurissa miehissään omaa suuruuttaan.

Kirkon sisus tekee valtavan vaikutuksen. Kaikki seinät ovat kuluneiden,
veristen lippujen, satojen taisteluiden voitonmerkkien koristamat.
Pitkin seiniä on Napoleonin marsalkkojen marmoriset kuvapatsaat ja
maanalaisissa hautaholveissa lepää heidän tomunsa sekä Fieschin
murhayrityksen kolmetoista uhria ja yhden naisen, madame de Villumen,
sydän. Taustalla doomin edessä kohoo alttari, jonka molemmin puolin on
kaksi jättiläismäistä jaspispylvästä, jotka tekevät suuremmoisen
vaikutuksen. Tämä alttari jakaa temppelin kahteen osaan: ulkopuoliseen,
armeijaa varten aijottuun, ja sotapäällikölle varattuun sisäpuoliseen,
molemmat Ranskan kunniaksi. Tuossa sisemmässä, alttarin erottamassa
osassa on Napoleonin hauta.

Niinkuin kaikki, mikä Ranskassa on suurta ja opettavaa, on tämä
hautakin määrättyinä aikoina, maanantaisin ja torstaisin, vapaasti
yleisön nähtävänä. Mutta nyt oli, kuten sanottu, lauvantai. Luovuin
sentähden toiveestani päästä sinne sillä kertaa, varsinkin kun
vartijana oli muuan keisarin sotavanhus, korsikkalainen Santini, joka
oli seurannut päällikköään kaikilla hänen sotaretkillään vuodesta 1804
alkaen aina Elbaan ja S:t Helenaan. Sellainen mies ei toimi koskaan
käskyjä vastaan.

Muuan berliniläinen, joka oli parin naisen seuralaisena kirkossa, oli
kuitenkin toista mieltä ja alkoi mitä viattomin ilme kasvoillaan
ahdistaa kunnon ukkoa erinomaisella houkuttelemistaidollaan ja
eräänlaisten avaimien avustamana, jotka jo tätä ennen ovat avanneet
monen linnotuksen portit. Suureksi hämmästyksekseni hän onnistuikin;
ystävyytemme vahvistettiin siten, että ostimme Santinin valokuvan ja
elämäkerran, ja niin saimme runsaan tunnin ajan kuulla omin silmin
näkijän sujuvia kuvauksia -- »keisari ja minä!» Luultavasti ei tuo
kunnia ollut mitään erikseen harvinaista, mutta suuri etu tietysti on
että katsojia on vähä ja aikaa runsaasti. Toivon, paras Betty, ettet
ilmota tästä komentajalle; voihan olla niin etteivät vanhalle
korsikkalaiselle annetut määräykset olleetkaan niin ankarat, kuin hän
alussa tahtoi uskotella.

Tämän doomin alla -- Viscontin työtä Mansardin piirustusten mukaan --
lepää Napoleon. Vaikutus on valtava, ei hartautta herättävä, vaan
majesteetillinen. Meillä on edessämme samat vihreät jaspispylväät,
joista äsken puhuin. Alttari on mustasta marmorista, sinne johtavat
portaat valkoisesta, ja sivuilla kullattuja pronssi-enkeleitä; ylimpänä
suojustaivas ja jättiläiskokoinen keisarillinen kruunu. Hautaholviin
lankee juhlallinen puolihämärä, ja kun sieltä katsoo ylös kruunua
kohti, hohtaa se ikäänkuin tulessa. Sen vaikuttaa kuvun sivuilla
olevista ikkunoista tuleva valo, joka mestarillisen sovituksen mukaan
lankee suoraan suuren kruunun kultaukselle. Tämän mitä kalliimmista ja
harvinaisimmista marmorilajeista rakennetun sisätaustan sivuilla
lepäävät Turenne ja Vauban. Turenne uinuu kuolemattomuuden sylissä,
Vauban laakerivuoteella kauniitten muistopatsaiden alla; hautakammion
suulla ovat Bertrandin ja Durocin leposijat.

Tämä doomiholvi, jota ihanat korinttilaiset pylväät kannattavat, on
jotenkin samansuuruinen kuin Helsingin Nikolainkirkon laiva ja on
erittäin rohkeata rakennetta, kupu 27 metriä läpimitaten ja 66 metriä,
korkealla hautaholvin pohjasta, kahdellatoista ikkunalla ja runsailla
maalauksilla varustettu. Yltympäri on neljä kappelia ja keskellä,
kupuholvin alla, kuuluisa syvennys eli krypta, keisarin avonainen
hauta.

Krypta on ympyränmuotoinen ja ylhäältä valkoisen marmoriaidakkeen
ympäröimä, jonka äärestä voi nähdä koko sen sisustan. Alas astutaan
alttarin etualalta neljääkymmentäkahta porrasaskelmaa myöten pronssilla
koristetun tammisen portin kautta, jota vartioi molemmin puolin kaksi
pronssista kuvapatsasta, kansan rauhallinen ja sotainen voima, ja jonka
yläpuolelle on piirretty keisarin testamentissa olevat, surullisen
kauniit sanat: »toivon että tomuni lasketaan lepoon Seinen rannoille,
sen Ranskan kansan keskelle, jota niin suuresti olen rakastanut». --
Voimme kylminä sivuuttaa kunnian ylpeät muistolauseet; ne ovat
niin paljon veren ja niin monien kyynelien tahraamat; mutta näitä
rakkauden sanoja, jotka tahrattomina saattavat kaunistaa yhtä hyvin
korkea-arvoisimman kuin alhaisimmankin hautaa, emme voi ikinä lukea
liikutusta tuntematta.

Kryptan lattia on mosaikkia, joka taidokkaasti kuvaa suunnatonta
laakerikruunua; seiniä peittää Napoleonin tärkeimpiä hallitustoimia
esittävät korkokuvat. Yltympäri seisoo kaksitoista ihanaa
naisenpatsasta Carraran marmorista, Pradierin viimeiset työt,
jokaisella nimenä joku keisarin suurimmista voitoista -- ikäänkuin
Napoleon tahtoisi Epaminondaan tavoin sanoa: nämät ovat lapseni!
Noitten kahdentoista voiton katseet ovat suunnatut alaspäin keskellä
olevaan suureen arkkuun, jossa heidän sankarinsa uinuu. -- Sekä Pradier
että Visconti kuolivat ennenkuin näkivät teoksensa ikuistettuina tuossa
ihmeellisessä haudassa.

Santini kertoi, niinkuin muuten yleisesti tiedetäänkin, että tuo
ihailtu, yhdestä ainoasta punaisesta porfyyrimöhkäleestä hakattu 4,5
metrin pituinen, 41 metrin korkuinen ja 2 metrin levyinen kirstu, jonka
kansi yksin painaa kaksikymmentätuhatta kiloa, on tuotu »Suomesta».
Oikeastaan lienee kivimöhkäle kotoisin Äänisjärven rannoilta; mutta
miksi luopuisimme tuosta kunniasta, jonka Ranskan maantieto niin
hyväntahtoisesti meille suo?

Vielä eivät Napoleonin jäännökset lepää porfyyrin sylissä. Työ ei ole
vielä täydelleen loppuun suoritettu ja siihen saakka ovat S:t Helenan
vangin jäännökset kaksinkertaisen, lyijyisen ja ebenholtsisen kirstun
kätkössä eräässä noista neljästä kryptan sivukappelista, S:t Jérômessa.
Kappeli oli runsaasti sotamerkeillä, kuvan veistoksilla ja maalauksilla
koristettu. Väliaikaisella päällyskirstulla, joka on hyvin
yksinkertainen, on ainoastaan seuraavat sanat: »Napoleon, keisari ja
kuningas, kuollut S:t Helenassa toukokuun 5 p:nä 1821».

Mikä vahinko että tämä ihana hauta on ihmispalvelusta varten
pystytetty! Se on kirkko, jossa Jumala on unhotettu. Taikka oikeammin:
Jumalaa on muistettu tavalla, jota Santini sattuvasti kuvasi seuraavin
sanoin: »Pyramiidien luona sanoi Kleber Bonapartelle: kenraali, te
olette suuri kuin maailma! Invaliidikirkossa sanoo maailma
Napoleonille: sire, te olette suuri kuin Jumala!»

Inhimillinen suuruus, valta ja kunnia voisivat paljoa suuremmalla
totuudenmukaisuudella piirtää haudoillensa Jumalan kaikkivaltiaan
kasvojen edessä yhden ainoan sanan:

_VANITAS!_ Turhuutta!


30. Napoleon III.

Napoleon II, entinen Rooman kuningas ja Reichstadtin herttua,
Napoleon I:sen ja Itävallan Marie Louisen poika, ei koskaan kantanut
ensinmainittua arvonimeä, jonka nyt hallitseva serkkunsa hänelle
omisti, siten osottaakseen pitävänsä kiinni perintöoikeudestaan Ranskan
kruunuun. Tämän perintöoikeuden mukaan, tämän uuden laillisuuden, jota
ei mikään valtaistuin ajan pitkään voi olla vailla ja jonka katsotaan
perustuvan Ranskan kansan kahteen kertaan uudistamaan vaaliin, peri
Reichstadtin herttua Wienin kongressin ja Euroopan kieltämät isänsä
oikeudet; ja sitten kun tämä onneton nuorukainen salaperäisellä tavalla
kuoli kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, on perintöoikeus siirtynyt nyt
hallitsevalle keisarille, joka on Ludvig Napoleonin, Bonaparte-suvun
miehisiä perillisiä jättäneen vanhimman jäsenen vanhin poika.

Tämä lyhykäisyydessä Napoleon III:nnen perintövaatimuksista, joita ei
Eurooppa ole milloinkaan hyväksynyt, jotka Ranskan legitimistit,
kuningas Henrik V:nnen kannattajat, vieläkin kieltävät ja joille
nykyinen Ranskan valtaistuimen omistaja on pitänyt tarpeellisena
hankkia uutta vahviketta jälleen kahteen kertaan uudistettujen yleisten
vaalien kautta, vuonna 1848 joulukuun 20 päivänä tasavallan
presidentiksi ja vuonna 1851 samana päivänä ranskalaisten keisariksi,
siten uskollisesti seuraten suuren setänsä esimerkkiä. Napoleon
III:nnen vaiherikas elämä on muuten niin tunnettu, että on tarpeetonta
sitä tässä kuvata. Tahdon ainoastaan muistuttaa siitä, miten hän,
vuonna 1808 syntynyt, kahdenkymmenen vuoden vanhana taisteli
italialaisen vallankumouksen riveissä ja kolmenkymmenen vanhana
kahdesti kohotti vallankumouksen lipun Ranskan silloista kuningasta
vastaan, vihdoin saman tasavallan presidenttinä, joka oli piirtänyt
lippuunsa nuo mahtavat sanat _Liberté, Egalité, Fraternité_,
neljänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä mullisti uuden vallankumouksen
kautta maansa hallitusmuodon, jolle hän kolme vuotta aikaisemmin oli
vannonut uskollisuutta, ja miten hän yleisen vaalioikeuden, vapauden ja
kansanvaltaisten periaatteiden harteilla nousi yksinvaltaan; uusi
todistus puolueiden kohottamien ja puolueiden kukistamien laitosten
heikkoudesta, jotka ovat syntyneet ilman että niillä olisi kansan
luonteessa ja historiassa pysyvää perustusta.

Napoleon III:nnen vallananastus on antanut aihetta merkillisiin
riitoihin. Nisard, Pariisin yliopiston professori, laati sen johdosta
kaksi moraalikäsitettä: toisen yksityiselämää, toisen valtiota varten.
Tällä opilla, jonka, ohimennen sanoen, kuulijakuntansa otti
vihellyksillä vastaan, on kuitenkin kannattajansa ja täytyy ollakin
niiden keskuudessa, joiden mielestä _fait accompli_:lla, voiman
voittaneella teolla, on laillistuttava luonne; mutta jokaiselle
puolueettomalle maailmanmenon seuraajalle pitäisi olla selvää, että se
on vaarallinen oppi, joka toteutettuna voi johtaa mitä suurimpiin
oikeuden loukkauksiin.

Mutta minä, paras Betty, en aijo sinua johtaa enemmän valtio-oikeuden
kuin siveysopinkaan pulmallisiin kysymyksiin, huomautan ainoastaan että
Napoleon III voi, lukuunottamatta yleisten periaatteiden alaa, vedota
lujaan luottamukseensa hallitussukunsa ja oman onnentähtensä
tulevaisuudesta -- vielä enemmän siihen tehtävään, jonka hän luulee
kutsumuksekseen -- kohtalo-oppi, joka ilmenee kaikissa hänen teoissaan
ja jonka hän monessa tilaisuudessa on ilmilausunut. »Aikani ei ole
vielä tullut», sanoi hän joku aika takaperin, kun senaatti häntä
onnitteli Pianorin murhayrityksen tyhjiinraukeamisesta; ja eräässä
toisessa tilaisuudessa hän lausui: »minun täytyy kiiruhtaa toimiani,
sillä minun osakseni ei ole suotu pitkää aikaa».

Sellaiset miehet kulkevat järkähtämättä kerran asettamaansa päämaalia
kohti, antamatta tavallisten ihmisten arveluiden itseään häiritä. He
eivät tunne vihaa eikä rakkautta, myötätuntoa eikä inhoa, eivät säästä
mitään eivätkä pelkää mitään, eivät koskaan kammoa mitään
välikappaletta, joka johtaa päämaaliin, eivätkä myöskään koskaan epäile
niitä valitessaan, uskotuimpansakin ovat heille ainoastaan tuon
samaisen päämaalin portaita ja välikappaleita. Kehenkä sopisikaan tämä
paremmin kuin ensimäiseen Napoleoniin? Sellaiset miehet voivat
toisinaan olla suuria, riippuen sekä päämaalista että välikappaleista;
pelättäviä he ovat aina.

Napoleon III:nnen katkerimmatkaan viholliset eivät nykyään enää
kieltäne, että Ranskan valtaistuimella tänä hetkenä on _voimakas
luonne_, mikä on ääretön etu aikakautena, jolloin sellaisia on niin
vähän ja jonka huomattava, heinäkuun hallitsijasuvun edustama piirre on
epäröiminen, horjuminen, sovittelu perittyjen ja uusien periaatteiden,
odottamattomien tapausten ja yhä uudistuvien uusien vaatimusten
välillä. Tähän luonteen horjumattomaan lujuuteen nähden ei Napoleon III
ole setäänsä huonompi, ehkäpä voittaakin hänet; sillä Napoleon III on
vielä suuremmassa määrässä _suljettu_ luonne, josta ei vielä
kukaan kuolevainen, eivät edes hänen uskotuimpansa Morny ja Persigny,
ole päässeet täydelleen selville ja joka, paljastaessaan jonkun
päämaalinsa, tekee sen ainoastaan kätkeäkseen sen taakse jonkun toisen;
sen lisäksi luonne, joka kykenee, mihin ei Napoleon I kyennyt: hetkeksi
väistymään jonkun esteen tieltä, rynnistääkseen taas ensi hetkenä
järkähtämättä entiseen suuntaansa; kysyen pikku asioissa kaikilta
neuvoa ja siten tyydyttäen ihmisten itserakkautta, vaan suurissa
elämänkysymyksissä välittämättä kenenkään neuvoista; vihdoin luonne,
jonka toiminta, kuten setänsäkin, nojautuu terävään ja paikalleen
sattuvaan arvostelukykyyn, mutta joka paljoa vähemmässä määrässä kuin
hän johtuu harhateille persoonallisen kunnianhimonsa tähden ja tyytyy
viisaasti olemaan tapausten takana johtavana kätenä, etsimättä
persoonallisen esiintymisen tilapäistä kunniaa.

Napoleon III, joka ei ole itse milloinkaan armeijaa johtanut, on
nimittänyt keisarivaltaansa rauhanvallaksi (_empire de la
paix_). Ne epäilykset, joita aluksi lausuttiin tämän nimityksen
vilpittömyydestä, on hän jo kumonnut kolmen rauhankongressin kautta,
joita hän itse on johtanut. Hän tuntee perinpohjin Ranskan kansan
luonteen ja ymmärtää varsin hyvin, että se oli juuri rauha _tout
prix_, joka horjutti heinäkuunvaltion olemassa oloa; sillä ilman
sotaista kunniaa ei edes Salomo eikä pyhimyskään saattaisi ranskalaisia
hallita. Sentähden hän vuonna 1854 tahtoi sotaa, mutta kun kunniaa oli
saavutettu ja Pelissier hankkinut itselleen tarpeeksi sotaista
mainetta, sillä kirkastaakseen vaan ei himmentääkseen hallitsijansa
loistoa, halusi Napoleon 1856 rauhaa. Tuolla sodalla astui Ranska,
kolmekymmentä vuotta kestäneen horrostilan jälkeen, jälleen
suurvaltojen eturiviin; ääretön etu, jonka nojalla rauhaa taasen voi
jatkua jonkun aikaa. Mutta rauha tai sota, liitot tai eripuraisuudet
eivät kestä minuuttiakaan kauvemmin kuin mitä keisari Napoleonin edut
vaativat. Nämät edut, jotka -- myönnettäköön se mielisti -- ovat
useimmin Ranskan omia kuin bourbonien etuja, ovat saaneet uutta
vahviketta vallanperillisen syntymän kautta maaliskuun 16 päivänä 1856.

Muutamien harvojen vuosien kuluessa, vuodesta 1848 alkaen, on onni
lahjojaan tuhlaellen korvannut entistä nurjamielisyyttään tuota monessa
suhteessa oivallista miestä kohtaan ja antanut hänelle peräkkäin
valtaa, voittoja, rikkautta, perheonnea -- kaikkea mitä onni _voi_
antaa, sillä rauha ja rakkaus eivät ole sen vallassa. Näin keisari
Napoleonin kesäkuun 14 p:nä 1856, hänen elämänsä onnellisimpana
päivänä, loistavan sodan päätyttyä ja Euroopan vaaka kädessään,
saattavan miljoonien riemuitessa esikoistansa ristittäväksi. Jos olet
nähnyt hänen valokuvansa, voit jotenkin hyvin kuvitella hänen
persoonansa, sillä miltei kaikki hänen kuvansa ovat onnistuneita, jos
kohta hiukan kaunisteltuja, sillä hän näytti suuremmassa määrässä
sisällisten taisteluiden kuluttamalta kuin sivellin ja piirrin
esittävät: keskikokoinen, laiha mies, ilman persoonallista arvokkuutta,
paitsi hevosen selässä istuessaan; runsaasti kullalla koristettu
sotilaspuku, pitkät tummanruskeat hiukset, syvällä olevat silmät,
nytkin, onnensa heleimmässä loisteessa, tähystäen ympärilleen synkin,
loisteettomin katsein, jota hän turhaan koetti kirkastaa onnen
hymyilyllä ja lempeyden majesteettiudella, niin että pikemminkin luuli
näkevänsä vahakuvan, asetettuna Kaarlo XII:n ja Fredrik II:n tavoin
shakkipöydän ääreen jälkimaailman ihmeteltäväksi. Tuo elävä patsas teki
salaperäisen vaikutuksen; kaikkien noitten miljoonien keskellä hän
kohosi yksin kuin kallio valtameressä, salaperäisenä kuin kohtalo,
hämäränä kuin tulevaisuus, milloin ihmettelyn ja vihan, milloin
luottamuksen ja pelon esineenä; ainoastaan rakkaus ei ole langennut
tämän onnellisen kuolevaisen osalle. Teräs häikäisee, marmori
ihastuttaa, mutta mistä johtuneekaan että niiden kylmyys pelottaa?

Ja kuitenkin istui hänen rinnallaan yksi Ranskan ja maailman armaimpia
naisia, loistaen kuin aamu yön rinnalla, ihanin ihanien joukossa:
_keisarinna Eugenie_. Suoden auliisti herralleen ja puolisolleen
kaikki ne edut, jotka kuuluvat hänen arvoonsa, on hän suonut vielä
senkin, että se on keisari, joka heidän liitossaan on tehnyt paremman
kaupan. Enemmän kuin kauneus on miellyttäväisyys; enemmän kuin
miellyttäväisyys on hyvyys; enemmän kuin keisarinnankruunu, joka
peittää Montijon Eugenien vaaleanruskeita kutreja, on se sulouden ja
lempeyden aatelius, joka niin huomattavasti valaa hohtoaan jalon
hallitsijattaren koko olemukseen. Hänen jalkainsa juuressa unohtaa viha
tikarinsa, kateus okaansa ja häväistys myrkyllisen pistimensä;
syntyneenä sitä ainoata onnea varten, jota vailla Napoleon itse on,
onnea olla rakastettu itsensä tähden, kiittävät ylhäiset ja alhaiset
häntä Ranskan hyväksi haltijattareksi, ja kaikki ne arvostelut, mitkä
vieras hänestä kuulee julkisen imartelun ulkopuolella, voidaan yhdistää
kahteen sanaan: hän on hyvä ja kaunis!

Muutamia tunteja riemukulun jälkeen kulin yöllä kello yhden aikaan
Rivolinkadulla -- sivumennen sanoen voi nykyään kulkea vaaratta
Pariisin kaduilla mihin aikaan yöstä hyvänsä, sillä poliisi, joka ei
vietä aikaansa kapakoissa, pitää kaikki tuon suuren kaupungin lurjukset
erinomaisessa kurissa. -- Kohtasin joka kymmenennellä askeleella
kaupunginkersantin ja kysyin eräältä ohikulkijalta mitä tuo merkitsi.
Keisari, sanoi hän, kulkee tätä tietä takaisin Tuilerieihin kello puoli
kahden aikaan. Yö oli lämmin ja ihana, kävely kirkkaasti valaistujen
kaarikäytävien alla miellyttävää ja suuri joukko ihmisiä vielä
liikkeellä. Päätin odottaa.

Mitä enemmän keisarin tulon aika läheni, sitä sankemmiksi taajenivat
poliisien rivit, ja vihdoin seisoivat kersantit tuskin kuuden askeleen
päässä toisistaan molemmin puolin tavattoman pitkää katua. Jalkamiesten
ei ollut nyt enää lupa kulkea itse kadulla; piti kävellä tai seisoa
katukäytävillä, joista kumpikin on niin leveä kuin Helsingin tavalliset
kadut. Kohteliaasti ja huomiota herättämättä silmättiin niitä
katselijoita, jotka olivat pysähtyneet Tuileriein portin ulkopuolelle,
ettei mahdollisesti jollakin olisi revolveripistooli povitaskussaan.

Kaksi minuuttia vailla puoli kaksi karautti atjutantti täyttä laukkaa
pitkin katua, nähdäkseen oliko kaikki kunnossa. Minuuttia ennen lyöntiä
tuli toinen samassa tarkotuksessa, molemmat pysähtyivät portin luo. Sen
jälkeen kuului kovaa kavioiden kopsetta, etunenässä kulki kaksikymmentä
ratsastavaa airutta, muutamat kertoman mukaan pistoolit viritettyinä ja
sormi hanalla; sen jälkeen tuli täyttä ravia keisarilliset vaunut,
nekin molemmin puolin saattajien ympäröiminä, ja jälessä vielä
ratsastaen noin kolmekymmentä centgarderia komeassa puvussa, haarniskat
välkkyen. Portin käänteessä hiljeni vauhti ja ainoastaan silloin
saattoi vilahdukselta nähdä vaunuissa istuvat korkeat henkilöt;
keisarinna näytti kalpealta, keisari itse oli liikkumaton ja kylmä kuin
pronssinen kuvapatsas.

Keisari Napoleonilla on suuressa määrässä persoonallista rohkeutta; sen
hän on osottanut monessa tilaisuudessa, ja se onkin Ranskan hallitsijan
_ensimäinen_ ehto. Kun hän tällä tavalla kulkee pääkaupungissaan
-- ja se tapahtuu ainoastaan silloin, kun edeltäkäsin tunnetaan aika ja
paikka, sillä muuten hänellä on liikkuessaan ainoastaan muutamia
harvoja seuralaisia -- niin se ei suinkaan tapahdu pelosta, vaan siitä
välttämättömyydestä ettei oman persoonansa kautta asettaisi kokonaista
järjestelmää, suurta valtakuntaa ja ehkäpä maailman rauhaa
vaaranalaiseksi. Sillä ani harvat ovat minään historiallisena
aikakautena merkinneet niin paljoa ja omaan persoonaansa ja sitä
vastaan keskittäneet niin monia harrastuksia kuin Napoleon III. Se on
ajan heikkouden merkki, että se näin pelaa _va banque_ heikosta
ihmiselämästä; mutta varmaa on, että jos Ranskan hallitsija tänään
kuolisi, ei kukaan voisi ennustaa miksi maailman kohtalo huomispäivänä
muuttuisi.

Tähän hajanaiseen kuuluisan henkilön kuvaukseen tahdon ainoastaan
lisätä, että keisari Napoleon III on saanut erinomaiselta äidiltään,
kuningatar Hortenselta huolellisen kasvatuksen; että hän on
perinpohjaisesti tutkinut useita tieteitä, varsinkin matematiikkaa ja
sen sovelluttamista sotataitoon, etenkin tykistön hoitoon; että hän on
ansiokas kirjailija ja oivallinen tyyliniekka, jonkatähden hänen
puheensa, huolimatta siitä että äänensä ei ole voimakas eikä sointuisa,
miltei aina ovat tarkoin punnittuja, usein voimakkaita, ja ilmaisevat
sitä suurta ihmistuntemusta, jota hän kirjavilla seikkailuillaan eri
kansojen keskuudessa on ymmärtänyt itselleen hankkia. Herkkäkorvainen
pariisilainen väittää että keisarin puheen vieraskielinen sointu
osottaa hänen viettäneen suurimman osan elämästään Ranskan rajojen
ulkopuolella; ainakin esitettiin tämä korkea esimerkki ranskalaisella
kohteliaisuudella eräälle ystävistäni, jota aina hävetti »vanha,
rehellinen suomalainen maisteri-ranskansa». -- Muuten on keisari hyvä
ratsastaja, taitava metsänkävijä, taiteiden ystävä, suosien etenkin
rakennustaidetta. Siinä asiassa hän on neljään tai viiteen vuoteen
saanut aikaan enemmän kuin edeltäjänsä puolessa vuosisadassa, ja
Pariisi uudistuu hänen voimakkaan kätensä pakottamana niin nopeaan,
että sitä muutamien vuosien päästä tuskin enää tunteekaan.

Napoleon III:sta langettakoon tuomion jälkimaailma, joka hänet paremmin
käsittää. Nykyaika on kuten aina, kykenemätön arvostelemaan tuota joka
tapauksessa harvinaista miestä, jonka suurin ansio sellaisena kuin hän
itse näkyy sen käsittäneen, luultavasti on se, että hän on tälle ajalle
ja tälle Ranskalle välttämättömyys.


31. Pariisi juhlatamineissa.

Keisarillinen prinssi oli kolmen kuukauden vanha, oli saanut niinkuin
me sitä sanomme: hätäkasteen (tavallinen asia, ilman että on lainkaan
mitään hätää), ja piti nyt juhlallisesti ristittämän. Sitä varten
lähetti paavi lähettiläänsä Pariisiin edustamaan hänen Pyhyytensä omaa
persoonaa, sillä Pius IX ei pidä siitä että häntä lähetetään noutamaan
kuin mitähän pitäjänapulaista, vaikkapa tulevan keisarinkin kasteeseen.
Kolmesataatuhatta vierasta virtaili Pariisiin ja kesäkuun 14 päivää
1856 vietettiin koko Ranskassa suurilla juhlallisuuksilla.

Sellaisia juhlia ei vietetä ainoastaan komeilemishalusta. Kansa, jolla
on hauskaa, on hyväntahtoinen ja hallitsijalleen suosiollinen; mutta
kansa, joka on ikävissään ja nukkuu huonosti, on vaarallinen ja
uppiniskainen. Viisas hallitus valmistaa aina hyvälle kansalleen
pehmeän vuoteen, jottei pahat unet häiritsisi sen suloista unta.

Sanomalehdet ovat aikoinaan tehneet selkoa Notre Damen
kelloista, invaliidien kanuunoista, »cortegista» eli juhlakulusta
kirkkoon, keisarin ja keisarinnan kummiudesta kaikille niille
lapsille, jotka syntyivät Ranskassa maaliskuun 16 päivänä 1856,
hyväntekeväisyyslaitosten perustamisesta päivän muistoksi,
makeistötteröistä, joita jaettiin kaikille Pariisin koululapsille,
nuoren prinssin kehdoista, kapaloista ja vaipoista, ristimisvaipan
pitseistä, keisarinnan hiusten kuosista ja hovilaisten puvuista
tuona merkkipäivänä, ynnä monista muista erittäin merkillisistä
asioista. Varmana siitä, etten edes sinulle tarvitsisi suorittaa
pulmallista tutkintoa näissä tärkeissä aineissa, käytin hyväkseni
onnellista vapauttani ja kiipesin kello kymmenen aikana e.p.
_Vendômepatsaaseen_, katsellakseni tuosta napoleonilaisesta
asemasta Napoleon III:nnen Pariisia, joka someili Napoleon IV:nnen
kehdon ympärillä.[10]

Napoleon I pystytti patsaan vuonna 1805 voittojensa muistoksi,
sentähden se onkin valettu niistä kanuunoista, jotka hän oli ottanut
sotasaaliiksi. Hänen pronssinen kuvansa, joka pystytettiin 1810,
poistettiin 1815 ja pystytettiin uudestaan 1831. Ahdas kiertoporras
johtaa mustan metallikasan läpi ylös patsaan huippuun, josta
seitsemänkymmenenviiden kyynärän korkeudesta tänään näkyi koko
kukkasten ja lippujen koristama Pariisi. Meidät päästettiin ylös
vuoronsa perään, kuusi eräältään; tovereinani sattui tällä kertaa
olemaan pelkästään maaseudun ranskalaisia, jotka olivat ihastusta
täynnä. Siellä kunnian kukkuloilla myrskyili hiukan, ja niinkuin
tavallisesti tapahtuu astuttaessa korkeudesta alas, ei se nytkään
suoriutunut ilman vaivoja ja riitoja, sillä pilkkopimeässä, keskellä
portaita, missä vaivoin yksi henkilö saattoi eteenpäin hapuilla, tuli
vastaan toinen joukko, joka pyrki ylös -- ihmiset pyrkivät niin halusta
ylös korkeuksiin ja laskeutuvat niin vastahakoisesti alas.
Ylöskiipeejät tahtoivat että alasastujain, vastoin muualla seurattavaa
tapaa, piti palautua jälleen ylös; alasastujat vaativat että
ylöskiipeejät peräytyisivät alas, mikä oli paljoa luonnollisempaa.
Syntyi kahakka tuolla pimeässä; kumpikaan ei tahtonut antaa perään.
Vihdoin puristauttiin toistensa ohi, niin että koko patsas oli vaarassa
särkyä ja minun kuutikkoni oli sydämestään iloinen päästessään vaarasta
joutua kunniankanuunain ruuaksi ja nähdessään taas alemmalla elämän
asteella auringon valon, joka paistaa ylhäisten ja alhaisten yli.
Ansaitsee kuitenkin kerran elämässään nähdä edessään miljoona ihmisiä.
Suunnilleen niin lukuisaksi voi laskea sen tiheän ihmismetsän, joka
sinä päivänä tungeskeli Pariisin kaduilla; sillä nuo kolmesataatuhatta
muukalaista kai korvasivat niitä pieniä lapsia, vanhuksia ja sairaita
tai muita, joiden täytyi pysytellä kotona. Voisimme Xerxeen lailla
vuodattaa kyyneleitä ajatellessamme että kaikki nuo kirjavat joukot
kahden-, kolmen- tai viidenkymmenen vuoden päästä ovat kadonneet
maailmasta; mutta -- niin pitkälle ei Pariisissa ajatella.

    Ken vuosia aatteleis, kun päivä kerrallansa eletään.

Rivolinkadulle yksinään mahtui ainakin neljäsataatuhatta ihmistä. Ei
ollut mikään helppo eikä ainakaan halpa asia hankkia itselleen siellä
hyvä paikka. Ranskalainen osaa lyödä mynttiä yhtä taitavasti kuin kuka
muu tahansa. Jokainen jalanleveys maata, jota voitiin käyttää siihen
tarkotukseen, oli sen puolen penikulman matkalla, jota juhlasaaton piti
kulkea, tilaisuutta varten rakennettujen parvekkeiden peitossa.
Jokainen ullakkohuone oli vuokrattu kalliista maksusta; parvekkeista,
joille sopi kaksikymmentä henkeä, maksettiin paremmissa paikoissa
kolmetuhatta frankkia. Joka ikkuna koko tuolla mahdottoman pitkällä
kadulla oli katsojia täynnä; ylhäällä viisikerroksisten talojen
katoilla kiipeili ihmisiä. Kaupittiin ja tingittiin kuin markkinoilla.
Kaikkialla kuului huutoja: _place à louer! Place bien située!_
Istumapaikasta kaarikäytäväin alla paksun pylvään takana pyydettiin
kaksikymmentä frankkia. Istua saa maailmassa kyllikseen muuallakin,
ajattelin itsekseni ja vuokrasin viidellä frankilla kolmen korttelin
levyisen seisomapaikan laudalla, joka oli asetettu kahdelle tuolille ja
josta oli erinomainen näköala kumpaankin suuntaan. Aivan takanani
muutamalla väliaikaisella parvekkeella maksoi joka paikka
kaksikymmentäviisi frankkia. Laudalle sopi neljä henkeä, yhteensä
kahdenkymmenen frankin tulo puseromiehelle, joka asui penikulman päässä
ja kärsivällisesti oli seisonut kadulla tuoleineen ja lautoineen
kaksikymmentä tuntia. Siitä tuli kuitenkin yksi frankki tuntia kohti.
Tovereinani oli utelias provencelainen perhe, muuan viinikauppias
vaimoineen ja tyttärineen, ja joka kerta kun lauta keikkui, tarttui
nuori provencelaisneitonen lujasti naapurinsa käsivarteen. Sinä, Betty,
et varmaankaan ole milloinkaan seisonut keikkuvalla laudalla, miljoona
ihmisiä ympärilläsi. Tuollaisessa asemassa tullaan uskomattoman hyviksi
ystäviksi.

Kello 3 i.p. asettautuivat sotilaat ja kansalliskaarti tiheisiin
riveihin molemmin puolin katua Tuilerieistä aina Notre Dameen saakka;
niitä lienee ollut noin kuusikymmentä tuhatta miestä. Everstejä ja
adjutantteja ratsasti edestakaisin rivien välillä, poltellen aivan
vapaasti paperossejaan aina miltei juhlakulkueen tuloon asti. Tuo
johdatti mieleeni brüsseliläisen päävahdin, jonka vahtiapitävä upseeri
istui takki levällään kahvia juoden ja sikaaria polttaen vahtikentällä,
ja sotamiehet istuivat aivan hänen vieressään samalla tavalla. Se
näyttää pohjoismaalaisesta kummalliselta, mutta voit olla vakuutettu
että nuo sikaarinpolttajat ovat mitä urhoollisimpia sotilaita, kun on
tarpeen käsitellä vähän vaarallisemman laatuista savua ja tulta.

Kello puoli viiden aikaan ratsasti marsalkka Magnan kunniaa tekevien
rivien läpi tarkastaen oliko kaikki kunnossa. Vähää sen jälkeen tuli
paavillinen lähetti, lihavanlainen ukko punaisessa kardinaalikaavussa,
mukanaan neljässä kullatussa vaunussa ajava saattojoukkue, ensimäiset
vaunut kuuden, toiset neljän valkoisen hevosen vetäminä. Notre
Damen ovella otti hänet vastaan Pariisin arkkipiispa samoilla
kunnianosotuksilla, mitkä olisivat tulleet hänen Pyhyytensä itsensä
osaksi.

Kello neljännestä vailla viisi tulivat ensimäiset hovivaunut. _Ah
v'là! v'là_ huusi rinnallani seisova provencelainen rouva ja
kurottautui eteenpäin niin, että lauta oli kadottamaisillaan
tasapainonsa; _voilà la nourrice et l'enfant!_ -- »siellä tulee
imettäjä ja lapsi!» Nuo ensimäiset vaunut täytti todellakin valkoinen
pilvi, jonka sisällyksestä tuskin saattoi olla aavistusta, kunnes
huomasi kahden hovinaisen hyvinkäherretyt kutrit pilkistävän kuin
pääskyjen päät pilvestä; he itse, istuen vastakkain, täyttivät
joltisenkin korkeat ja leveät vaunut kuohuvalla harsokangas- ja
pitsipilvellä. Naapurini naivi erehdys olikin ensimäinen kompasana,
jonka kuulin lausuttavan -- krinoliinista.

Vihdoin, kello viiden aikana, kulki todellakin, viisitoista askelta
lautamme vieritse, imettäjä, lapsi ja kaksi hoitajaa vaunuissa, joita,
samoinkuin paavillisiakin vaunuja, veti kuusi valkoista hevosta. Vaunut
olivat katetut, mutta suuret ikkunat avoinna kummallekin puolelle,
sillä päivä oli kirkas, tyyni ja kaunis, ei aavistustakaan
tulevaisuuden myrskyistä. Imettäjä piteli prinssiä korkealla edessään
valkoisella silkkityynyllä, niin että jokainen voi hyvästi hänet nähdä.
Se oli kaunis poikanen, suuri- ja kirkassilmäinen sekä ikäisekseen
sangen järkevän näköinen; aikaisinkehittynyt nuorukainen muutenkin,
sillä hänellä oli olkapäistä riippuvassa nauhassa kunnialegionan suuri
rintatähti. Koko tuon äärettömän ihmisjoukon läpi kulki kuin kaukaisten
merenaaltojen kohina ja sen jälkeen puhkesi ilmoille tuhatääninen
_vive l'empereur!_ joka tuskin milloinkaan aina ensimäisen
Napoleonin ajoista asti lienee kaikunut niin sydämen pohjasta. Kukapa
ei tuntisi liikutusta nähdessään pienen lapsen, joka kulkee sellaisia
kohtaloita kohti! Sellainen näkö sovittaa itse vihankin. Kun heti sen
jälkeen saapui, molemmin puolin tervehtien, keisari ja keisarinna
kullalla ja kuvanveistoksilla koristetuissa valtionvaunuissa, jotka
olivat maksaneet sataviisikymmentätuhatta frankkia, kuului tosin taasen
sama huuto, mutta heikompana, innottomampana; monet huusivat ainoastaan
_vive l'impératrice!_ Ranskalainen innostus on kuin olkisoihtu, se
leimahtaa yhdessä silmänräpäyksessä, mutta sammuu jo seuraavana.

-- _Ah, le pauvre petit prince_, kuulin ympärilläni sanottavan,
_qu'il est beau! Tiens, il nous regarde! Il rit! Dieu le bénisse,
pauvre enfant! Voilà l'empereur et l'impératrice! Qu'il est sombre!
Qu'elle est charmante! Magnifique carosse! Je ne vois plus le prince!
Bon dieu, quel avenir! Pauvre enfant! Regnera-t-il jamais?_

-- _Jamais!_[11] vastasi syvä ääni takanamme. Käännyin ja näin
yhden noita onnettomuutta ennustavia naamoja, joita Pariisin tulivuori
kaikissa vallankumouksissa syöksee sydämyksistään, ja jotka, sillävälin
näkymättöminä, ainoastaan suurissa kansanjuhlissa toisinaan hiipivät
kuin varjot poliisin haukansilmiä pakoon. Samana hetkenä lähestyi
vastakkaiselta katuviereltä kaupunginkersantti. Hän oli epäilemättä
kuullut tuon ruman ennustuksen. Lautamme joutui suureen vaaraan. Mutta
kansanjoukko oli niin sankka, että kun kersantti oli raivannut
itselleen tien ennustajan äskeiselle paikalle, oli tuo jo jälkeä
jättämättä kadonnut.

Pitkä, komea saattue kulki hitaasti ohitse. Mahdotonta on luetella
kaikkia sen kuuluisuuksia. Prinsessa Mathilde, Badenin Stephanie,
prinssi Napoleon (hänen isänsä, Jérôme kuningas, oli sairaana), Ruotsin
prinssi Oskar, marsalkat Vaillant, Magnan ja Canrobert, kenraalit
Niel ja Bosquet, suosikit Morny, Persigny ja Walewski, koko
diplomaattikunta, maaliskuun 30 päivän rauhanvälittäjät, prinssejä,
prinsessoja, herttuoita ja herttuattaria, joita ei kukaan lukea
tainnut, lyhyesti sanoen: kaikki mitä napoleonilainen valta oli koonnut
ympärilleen korkeasukuista, kaunista, loistavaa tai kuuluisaa, kulki
tässä hallitsijan saattueessa liikkuvien kiertokuvien lailla, jotka
vaivatta siirtävät katsojan taulusta toiseen. Ainoa, joka oli poissa,
oli Malakoffin sankari Pelissier, joka paraikaa teki lähtöä
voittamistaan maista.

Koko tämä loistava seurue virtaili nyt Notre Dameen, jossa Pariisin
arkkipiispa toimitti kasteen, paavin ja Ruotsin kuningattaren ollessa
kummeina edustajiensa kautta. Notre Dameen ei sovi kuin kolmetuhatta
henkeä ja ahdingon välttämiseksi ei jaettu edes tuotakaan määrää
pääsylippuja. Suuri yleisö sai sentähden tyytyä sanomalehtien
kertomuksiin, muutamiin keskinkertaisiin valopainoksiin ja erääseen
pronssimitaliin, jota erikokoisena myytiin joka paikassa kahdesta tai
neljästä sousta. Etupuolella on kirjotus: _Napoléon Eugène Louis Jean
Joseph, baptisé en l'église Notre Dame de Paris le 16 Juin 1856_.
 Takapuolella on kuvattuna pieni prinssi kastemaljassa kahden enkelin
tukemana; hänen päällänsä liitelee pyhähenki kyyhkysen muodossa ja alle
on piirretty: _Que le Saint Esprit l'éclaire de sa lumière divine_
(Pyhä Henki hänet valaiskoon jumalallisella valollaan). Mitaalissa on
silmukka, josta sitä kannetaan kaulassa. Pieni suomalainen tyttö
on saanut minun mitalini, nähdäkseen mitä tuosta poikasesta
tulevaisuudessa tulee.[12]

Kerron sitte vähän kansanjuhlista.

Provencilaiseni jäivät uskollisesti laudalle odottamaan kulkueen
takaisintuloa. Monet muut ajattelivat niinkuin minäkin, että kolmen
tunnin oleskelu keikkuvalla laudalla saattaa hyvästi riittää. Joukot
alkoivat hajaantua, mutta painetit sulkivat yhä Rivolinkatua. Tekemällä
pitkän kierroksen ja taistelemalla kaksikymmentä minuuttia noita
ihmisaaltoja vastaan, pääsin onnellisesti toiselle puolelle. Mutta
vielä kauvan kaikuivat korvissani huudot: »_pauvre enfant! pauvre
enfant!_». Lapsi raukka! Mitähän sinustakin tulee? Tuilerieissä asuu
valta, mutta se ei siellä synny. Kahteen vuosisataan, aina Ludvig
XIV:nnen ajoista asti, ei ole yksikään Ranskan kruununperillinen
noussut valtaistuimelle isänsä jälkeen. Kehto, jonka Pariisin
kaupungilta sait, on aluksen kaltainen; millaisissahan myrskyävissä
aallokoissa on tuokin alus kerran keinuva? Kukapa isä tai äiti edes
Suomen kaukaisilla saloilla tahtoisi vaihtaa lapsensa kohtalon sinun
kohtaloosi! _Pauvre enfant! Pauvre enfant!_


32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 1856.

Kansa, jolla on hauskaa, ei ole ainoastaan tottelevainen ja
hyväntahtoinen -- se puoli asiasta jääköön sikseen. Kansa, jolla on
hauskaa, on tavallisesti myöskin hyvä ja kelvollinen ja ahkera kansa,
ja se puoli on tärkeämpi. Ihmisolento ei voi koko ikäänsä orjailla
raskaiden velvollisuuksiensa täyttämisessä, ellei se saa joskus
keventää mieltään pienellä pilalla. Ilo on työn ehto, ilman sitä
edistyy työ hitaasti. Ja ilon pitää päästä ilmoille viattomalla,
ainakin vahingottomalla tavalla, eikä raa'asti, turmelevasti ja
inhottavasti. Tuota seikkaa sietäisi vähän enemmän ajatella siellä
kotonakin, ettei kävisi niinkuin nyt usein, että työmies hakee iloaan
kapakoista. Hänellähän ei ole muuta paikkaa, mistä mielenkevennystä
etsisi.

Tuo kokemus on sama koko maailmassa. Varon tosin esittämästä juuri
Pariisia esimerkkinä; tämä kaupunki ei ole mikään siveellisyyden
esikuva, mutta aina sentään parempi kuin huudetaan. Kaikki viettelykset
kertyvät tähän polttopisteeseen. Ja kuitenkin, niin on minulle sanottu,
ovat ainoastaan ylemmät kansanluokat yleisemmin siveellisen turmion
saastuttamia. Rahvaan suuri enemmistö elää niin porvarillisen
siveellisesti kuin se saattaakin oloissa, joissa uskonnollinen vakaumus
antaa sangen vähän tukea. Pariisin työmies on kohtuullinen, ahkera ja
kohtelias paljoa suuremmassa määrässä kuin milloinkaan meikäläiset.
Mutta kun hän on kuusi päivää, usein alun seitsemättäkin, tehnyt työtä
kahdestatoista neljääntoista tuntiin päivässä, haluaa hän mielellään
yhtenä iltapäivänä irtautua huvittelemaan. Silloin hän matkustaa
huvittelulinnoihin tai ajaa karusellia tai ostaa muutamalla soulla
teaatteripiletin, taikka katselee tempuntekijöitä, ostaa itselleen
pullon mietoa viiniä, nauraa sydämensä pohjasta ja on seuraavana
päivänä valmis alottamaan työnsä hyvillä mielin. Myönnät kai, että tämä
on koko joukon parempaa kuin meikäläisten työläisten onnettomat
vapaamaanantait. Monien satojentuhansien joukossa näin yhden ainoan
kerran juopuneen työmiehen meluavan Rue du Temple kadulla. Kansanjoukko
töllisti häneen kuin mihinkähän ihmeeseen, ja ennenkuin poliisi ennätti
paikalle seuraavasta kadunkulmasta, olivat toverit jo ottaneet
rauhanhäiritsijän huostaansa. Sellaista ei näe usein meidän
suomalaisissa pikkukaupungeissamme. Palaan kansanjuhliin.

Kesäkuun 15 päivä oli sunnuntai. Eipä juuri voi sanoa että täällä
pidettäisiin pyhää missään erityisessä kunniassa. Osa myymälöitä on
avoinna, mitkä koko päivän, mitkä puoli päivää, muutamia töitä tehdään
julkisesti koko päivän; ehkä myöntää ranskalainen katkismuskin
sellaisen oikeaksi, »milloin suuri hätä ja kristillinen rakkaus
vaatii». Kuitenkin pidettiin messuja ja jumalanpalveluksia kuten
tavallisesti kello kahteen i.p.; silloin oli kirkkojen aika ohi ja
maallisten juhlien aika tullut. Nyt alkoi vapaanäytäntöjä jokaisessa
Pariisin senaikaisessa kuudessatoista teaatterissa. Saadakseen paikan,
piti seistä tunnin tai pari pitkässä rivissä, joka kiemurteli Théâtre
Françaista puolen virstan pituisena Palais Royalin pylväskäytäväin
kautta. Sellainen rivi on ihmeteltävä kappale ja mahdollinen ainoastaan
siellä, missä kansa on tottunut järjestykseen.

Koko järjestelmä on mitä yksinkertaisin ja perustuu siihen, että
ihmiset asettuvat parittain toistensa taakse ja etenevät maalia kohti
kukin sijallaan, saamatta tungeksia toistensa edelle. Jos joku rohkenee
semmoista yrittää, peräytetään hän jotenkin tylysti; sen sijaan voi
jokainen ostaa itselleen edempänä olevan paikan joltakin toiselta, joka
on sen saavuttanut tuntikausia odottamalla. Siten vältetään kaikki
ahdinko ja epäjärjestys, vaikka samaan maaliin pyrkiikin monta tuhatta,
ja kun etumaisten etujen mukaista on pitää jälkeentulevia silmällä, on
poliisivalvonta tavallisesti tarpeeton.

Minulle sanottiin että Ranskan teaatterein parhaimmat kyvyt harvoin
näyttelevät niin hyvin, kuin tuolle pusero- ja katupoikayleisölle,
joka tuollaisissa tilaisuuksissa täyttää koreat aitiot. Tämän yleisön
käsien taputus hyvittää enemmän kuin palkattujen kättenpaukuttajain
maksetut suosionosotukset. Jotenkin luonnollista; puseroniekkain
suosionosotukset ovat rehellisiä ja ihmeteltävän tarkkaan
arvostelukykyyn perustuvia. Puserot pitävät kunnianaan olla siinä --
niinkuin monessa muussakin asiassa -- hännystakkien tasalla.

Muukalainen ei kuitenkaan sinä päivänä ennättänyt odottaa vuoroaan
rivissä. Juhlaohjelma oli kiinnitetty kaikkiin kadunkulmiin. Voi valita
kolmen tai neljän eri kaupunginosan välillä, sillä kansantungoksen
estämiseksi jaettiin huvitkin useampaan kohti. Minä valitsin
esplanaadit Invaliidihotellin kohdalla, Seinen läntisellä rannalla,
vastapäätä Elysein kenttiä. Liike kaduilla ja toreilla oli ääretön.
Kello seitsemästä illalla kello kahteentoista yöllä eivät mitkään
ajoneuvot saaneet kulkea kaduilla, jottei onnettomuuksia sattuisi.
Monin paikoin olisikin vaunujen ollut mahdotonta raivata itselleen
tietä. Poliiseja ei paljo näkynyt, vaikka niitä olikin mukana
kaikkialla. Tuossa ihmismeressä vallitsi ihmeteltävä järjestys.

Invaliidiesplanaadit käsittävät jotenkin yhtä suuren alan, kuin
Helsingin kauppatori ja kaksi kertaa esplanaadit yhteensä. Tällä
lukemattomien myymäläin ja pienten teaatterien täyttämällä alalla
liikkui kansanjoukko, joka kello kolmen ja kahden välillä i.p. voitiin
arvata nousevan ainakin kahteensataantuhanteen henkeen, ehkä ylikin.
Tuon paikan keskeltä alkoi kello kolmesta lähtien kohota pieniä
ilmapalloja toisensa jälkeen ylös. Pallot olivat niin laitetut, että
kun ennättivät noin tavallisen kirkontornin korkeuteen, putosi pallosta
alas pieni postipaperista tehty laskinvarjostin (_parachute_)
ja siitä riippui pussillinen ristiäiskonvehtia (_dragées de
baptéme_), joka laskinvarjon ja tuulen kannattamana hetken liiteli
ilmassa katsojien päitten päällä. Aina sitä myöten kuin sellainen
siivekäs tötterö laskeutui alaspäin, lähestyen kentän toista tai toista
osaa, syntyi kansantungoksessa vilkasta liikettä, tuhansia
sateenvarjoja ja koukkupäisiä keppejä kohosi karkulaista vangitsemaan
ja se onnellinen, joka lopulta tötterön voitti, oli siitä niin ylpeä,
kuin jos olisi saanut asevoiton Krimin niemellä. Kello kolmesta kello
kuuteen laskettiin kolmesataa tuollaista _ballons perdu_'ä ilmaan.
Niistä eksyi kaksi- tai kolmekymmentä esplanaadien ulkopuolelle,
onnellistuttaakseen sisällöllään suuren kaupungin muita osia.

Kello kuuden aikana nousi ilmapurjehtija Alfred Rousiot loistavasti
puettuna suurella valkoisesta silkkikankaasta tehdyllä ilmapallolla
ylös ja heitteli korkeudesta konvehtipusseja ja pieniä, kirjavia
lippuja. Vähän ajan päästä hänen ilmapallonsa näytti vain pääskyn
suuruiselta pilkulta korkealla, sinisen pilvettömällä taivaalla, ja
minä en tosiaankaan voi sinua rauhottaa lähemmillä ilmotuksilla hänen
kohtalostaan. Luultavasti hän pysähtyi vasta kuussa.

Sillaikaa huvitettiin kansanjoukkoja kaikellaisilla uusilla
hommanpiteillä. Kaksi jotenkin suurta tilapäistä teaatteria näytteli
vuorotellen, puoli tuntia kumpikin, ulkona taivasalla olevalle
katsojakunnalle, ja kun toinen lopetti, alotti toinen uudestaan. Olisi
ollut mahdotonta kuulla puhenäytelmää, mutta sitä paremmin kuuluivat
kiväärinlaukaukset, sillä molemmat kappaleet olivat sotilaspantomiimeja
eikä ruutia suinkaan säästetty. Toinen esitti kuvauksia Afrikasta;
kabyylit valkoisissa pukineissaan taistelivat urhokkaasti
ranskalaisia vastaan, mutta saivat lopulta surmansa. Toisen kappaleen
näyttämöpaikkana oli Krim. Täällä taasen venäläiset urhoollisesti
puolustivat Malakoffia ja ranskalaiset sitä urhoollisesti ahdistivat;
lopputuloksen saattaa arvata. Tässä ilmaantui, kuten todellisellakin
taistelukentällä, ranskalaisen ritarillinen luonne, joka mieluimmin
haluaa voittaa _urhoollisen_ vihollisen; hyvin tietäen että oma
kunniansa siitä vain kohoo, ei hänellä ole milloinkaan tapana
tiedonannoissaan nimittää vihollisen puolustusta itsepäiseksi,
kovapintaiseksi ja sitkeäksi, vaan urhoolliseksi, miehuulliseksi ja
pelkäämättömäksi. Minun ei tarvitse lisätä että tällaiset näytelmät
herättivät sotakunniaan nähden niin herkkätuntoisessa ranskalaisessa
yleisössä riemuhuutoja, joiden suhteen konvehtitötteröt tuntuivat
mitättömiltä. Hauskinta oli että kaikki näyttelijät olivat oikeita
sotilaita, jotka todellisuudessa olivat taistelleet noissa taisteluissa
Afrikassa ja Krimin niemellä. Siksipä näkyikin, että he suorittivat
osansa _con amore_ ja todellisella sotataidolla. Yksinpä
kenttäkapakoitsijattaretkin, jotka täällä suorittivat tärkeitä osia,
olivat todella olleet mukana noissa sotaisissa leikeissä.

       *       *       *       *       *

Kun meillä pohjolassa joskus on tarjona jotain hyödyllistä tai hauskaa,
tyytyy hiljainen yleisö pelkkään _katselemiseen_ tai _kuuntelemiseen_,
arvellen että siinä on vaivaa tai huvia kylliksi. Mutta ranskalainen,
etelämaalainen yleisö arvelee ettei huvista eikä hyödystä ole mitään,
ellei kuulija tai katsoja saa olla _itse mukana_. Tämä yleisö, siitä
saat olla varma, taputtaa käsiään tai viheltää kirjalliselle esitelmälle
yhtä urhoollisesti kuin teaatterikappaleellekin, ja se tahtoo olla
mukana käsin, jaloin ja kaikuvin kurkuin. Sellainen on sen luonto; se
voi toisinaan häiritä sitä hiljaista nautintoa, johon me olemme
tottuneet, mutta sillä on aina virkistävä vaikutuksensa, johon me _emme_
ole tottuneet.

Kesäkuun 15 päivän yleisö tahtoi samoista syistä olla mukana sekin. Eri
kohdille kenttää oli pystytetty neljä suovalla siveltyä tankoa, joiden
huipussa riippui palkintoja -- semmoistahan on meilläkin nähty. Täällä
piti katupoikien kilpailla palkinnoista. Toinen toisensa jälkeen
koetteli onneaan; mutta onni näytti nurjaa puolta: he liukuivat jo
puolitiestä alas joukon äänekkäästi riemuitessa. Mutta tuskin oli
toinen hiipinyt pois, väsyneenä, voitettuna ja naurunalaisena, kun jo
toinen astui sijaan. Viisaat odottivat ja antoivat ensimäisten hangata
suopaa vähemmäksi. Sitte vasta he aivan hitaasti alottivat
kiipeämisensä, taskut täynnä tuhkaa tai liitujauhoa. Väsymättömiä
junkkareita he olivat eivätkä hellittäneet. Joukossa syntyi puolueita
myötä ja vastaan; lyötiin vetoja; kuului sekaisin kehotuksia ja
ivailuja. Molemmat kannustivat kiipeejöitä; ei olisi tosiaankaan
odottanut ranskalaisissa katupojissa olevan siinä määrässä tuota
suomalaista kansallishyvettä. Ja päämaaliin pääsivät viimeiset ja
itsepintaisimmat; tangot vähitellen tyhjenivät; yltympäri kuului
käsienpaukutuksia ja hyvähuutoja; ylpeinä kuin olympialaisten kisain
voittajat veivät pojat lopulta saaliinsa riemukulussa kansanjoukkojen
läpi.

Sillä kertaa ei uhannut mikään sen suurempi vaara -- vaikka sekin
kyllin suuri ranskalaiselle -- kuin vaara joutua naurunalaiseksi.
Joskus toiste, kun on verisemmät leikit kyseessä, asettautuvat nuo
samaiset katupojat katusuluille ampumatauluiksi tai antautuvat hevosten
tallattavaksi, enimmäkseen vain saadakseen kerrankin _olla mukana_
ja pitää oikein hauskaa. Nämät samat veitikat ovat joka kerta, kun
kanuunat ovat lakaisseet suuren kaupungin katuja, antaneet elämänsä
alttiiksi kuin minkähän rievun ja tehneet ihmeteltäviä sankaritöitä, ja
seuraavalla kerralla he tekevät aivan samoin. Sillä heidän täytyy ennen
kaikkea olla mukana, se on heidän halunsa määrä ja elämänsä. Helpompi
olisi käskeä kevätpuron hiipimään kiltisti mäkien ja kivien yli kuin
kieltää näiltä poikasilta riemunsa. Kuulin samana iltana Rivolinkadulta
rummunpäristystä ja hurraahuutoja. Siinä marssi tosin sotamiesjoukko,
mutta melu ei ollut sen aikaansaama. Sitä seurasi kahden- tai
kolmensadan suuruinen meluava poikajoukko rummunlyöjineen, marssien
järjestyneissä riveissä kuin sotilaat ainakin. Mukana heidän piti olla!
Ja sinä iltana suvaittiin, onnellista kyllä, paljon yhtä ja toista,
kunhan se vain voitiin laskea viattomien huvitusten joukkoon. Siitä
olivat selvillä poikasetkin, eivätkä laiminlyöneet käyttää tilaisuutta
hyväkseen.

Mutta palatkaamme invaliidi-esplanaadeihin.

Meikäläisissä oloissa olisi hallitus tai toimikunta saanut tällaisessa
tilaisuudessa pitää huolta kaikesta ja yksityinen yritteliäisyys olisi
korkeintaan pystyttänyt jonkun kojun rinkilöitä ja piparkakkuja varten.
Pariisilaiset olivat toista mieltä. Amerikkalaisia lukuunottamatta on
tuskin mikään muu kansa niin kekseliästä, kun on kysymyksessä rahan
ansaitseminen näppärällä ja hauskalla tavalla. Tiedämme että noista
hauskuuksista seitsemän kahdeksatta osaa on silmänkääntötemppu ja,
mutta mitäpä siitä! Nauretaan ja maksetaan, sillä nuo rahat eivät vie
ketään vararikkoon. Pääsymaksu on tavallisesti yksi tai kaksi souta ja
yhdellä frankilla pääsee ainakin kymmenestä sukkeluudesta osalliseksi.
Mitä meillä saadaan 25 hopeakopeekalla?

Kun täällä on tyrkyttäjiä tavaton joukko, täytyy jokaisen keksiä joku
erikoinen keino tullakseen huomatuksi. Muutamat asettivat
houkuttelijaksi rummunlyöjän, toiset torvenpuhaltajia, mitkä antoivat
tavaransa neekerien, intiaanien, keskiaikaisten ritarien, apinoiden tai
koirien kaupittaviksi; toisilla oli tavattoman suuria kylttejä;
toisilla taasen kirjavia lippuja; jotkut huusivat ääneensä että he
tahtoivat huvittaa _messieurs et mesdames_ aivan ilmaiseksi; he
olisivat ihastuneita jos _messieurs et mesdames_ ainoastaan
suvaitsisivat osottaa hyväksymistään, ja niin kävikin. Mutta sattumalta
he olivat siinä onnellisessa asemassa, että samalla voivat varustaa
kunnianarvoisaa yleisöä esimerkiksi saippualla ja hajuvedellä, ja kuka
voi kokonaisen vapaanäytöksen jälkeen mennä tiehensä ostamatta jotakin
muutamalla soulla?

Miltei kaikki he pitivät puheita, ja minä vakuutan sinulle etteivät ne
olleet huonoja puheita eikä huonoilla keuhkoilla esitettyjä. Tässä
näytteeksi muuan. Keskelle suurinta tungosta oli vedetty vaunut, joissa
hallitsi muuan hammaslääkäri, uusi Dulcamara ja mitä notkeakielisin
kaunopuhuja.

-- _Messieurs et mesdames_! huusi hän -- ja kun hän oli nuori, kaunis ja
sukkelasanainen, niin oli hänellä aina ympärillään lukuisa yleisö,
enimmäkseen naisia -- _messieurs et mesdames_, eikö kukaan teistä ole
syönyt liiaksi orangeja. Taikka liiaksi makeisia, kun olitte pieniä;
taikka -- miten minä sen tietäisin? -- ehkä ristiäiskonvehtia? _Eh
bien_, en tahdo suinkaan puhua pahaa noin erinomaisista herkuista! _Oh,
messieurs et mesdames_, elämä ilman hampaita, se on hampaatonta elämää,
_ma foi_, se ei ole elämää ensinkään! Täytyyhän syödä -- ja jutella --
ja nauraa -- entäs purra! Kuinka kävikään Krimissä? Niin, hyvä
herrasväki, _täytyy_ todella joskus purrakkin. Itse puolestani puren
mieluummin orangia kuin kasakkaa, mutta _que faire_, ellei sitä
mitenkään voi välttää...? _Voilà_, minulla on itselläni arpi
oikeassa poskessa. Kuinka luulette minun sen saaneen? Tahdon olla
avomielinen ja sanoa sen teille. Olin kerran niin rohkea, että otin
väkisin suukon --aivan pienen suukon vain -- mutta onnettomuudekseni en
voittanut rakastettavan vastustajattareni suosiota, ja minkä sain
rangaistuksekseni? Niin, hän, hän puri minua -- itse sen näette,
_messieurs et mesdames_, juuri tähän hän purasi, olen siitä miltei
ylpeä. Sanokaa minulle, mitä olisi urhoollinen nuori nainen tehnyt,
ellei hänellä olisi ollut hampaita? Te vaikenette? Minä ymmärrän! Oi,
hyvä herrasväki, siitä olisi voinut koitua onnettomuus sen sijaan, että
siitä tuli minulle terveellinen läksy! Huomaatte siis kuinka
välttämättömät kappaleet hampaat ovat tässä maailmassa. Näen
päältännekin, että moni on ihastunut tavatessaan minut ja aikoo
turvautua minun apuuni. Olen totta tosiaan kovin hyvilläni ja tahdon
teidät päästää kaikista pilaantuneista hampaistanne lyhyemmässä ajassa
kuin mitä tarvitsette yhden kirsikan syömiseen. Ette usko minua?
Luulette ehkä että se koskee! Mutta kuinka voittekaan, arvoisat naiseni,
luulla minua niin julmaksi! Minä, jolla on paras sydän maailmassa ja
joka varustaudun kahdella nenäliinalla joka kerta, kun menen katsomaan
jotakin monsieur Dumas filsin draamaa! Lyönpä vetoa että minua
pikemminkin syytetään aivan liian hellästä sydämestä. _N'est-ce-pas,
madame?_ Minä näen ettette pidä minua minään raakalaisena... Suunne,
_s'il vous plait!_

Samassa hän kääntyi nuoren rouvan puoleen, joka näytti häntä kuuntelevan
suurella mielihyvällä ja raivautui yhä lähemmäs kansanjoukon läpi. Aivan
oikein ... tohtori ojensi hänelle kätensä, hän nousi vaunuihin -- pieni
pyörähdys vain, ja mies esitti kaikkien nähtäväksi jotenkin kookkaan
kulmahampaan, jonka hän oli nyäissyt potilaan suusta.

-- Madame, sanoi tohtori kohteliaasti kumartaen, olisin kovin
ikävissäni, jos minun täytyisi riistää noin rakastettavasta suusta
koriste, jota en voisi korvata. _Voilà!_ -- ja silmänräpäyksessä
hän oli pannut paikoilleen loistavan, valkoisen hampaan poisnyhdetyn
sijaan. Kättenpaukutuksia.

Pieni rouva veti esiin kukkaronsa tarjoten maksua.

-- Mitä arvelettekaan minusta? sanoi jalomielinen tohtori
loukkaantuneen näköisenä. -- Minäkö ottaisin teiltä hyvitystä siitä
pienestä palveluksesta, jonka onnekseni olen saanut teille osottaa!
Minäkö olisin noiden poropeukaloiden kaltainen, jotka harjottavat
ammattiaan ainoastaan rahoja ansaitakseen! Ei, madame, ei; te ette
tunne minua oikein; harjotan taitoani ainoastaan ihmiskuntaa
palvellakseni, voittaakseni tuon kallisarvoisen onnen ansaita Pariisin,
tämän maailman etevimmän ja nerokkaimman kaupungin mielisuosion!

Myrskyisiä kättentaputuksia ja hyvähuutoja! Rouva astui alas ja muuan
ukko nousi hänen sijalleen. Sama temppu ja sama menestys! Ukkoa seurasi
nuori työmies, ja tämän jälkeen nuori tyttö, aina samoilla puheilla ja
kohteliaisuuksilla vastaanotettuna. Samat tulokset, eikä maksua mitään.
Joukko oli ihastuksissaan ja tungeskeli vaunujen ympärillä.

-- Mutta -- kysyin eräältä naapuriltani -- mikä tuolla on tarkotuksena?
Hän ei ole nähdäkseni ansainnut vielä soutakaan. -- Kärsivällisyyttä!
kuului vastaus; hän aikoo vielä ansaita hyvästikin.

Aivan oikein, ei kestänyt kauvankaan, kun tuli jälleen nuori, hienosti
puettu nainen ja valitti että hän oli saanut kaupasta hampaille
vahingollista hammaspulveria ja huonoja harjoja sekä kysyi eikö
tohtorilla olisi tähän tarkotukseen kelvollista tavaraa? Tohtori, joka
puuhaili innokkaasti, nykien maksuttomasti hampaita, tuskin kuunteli
häntä, jopa tiuskasi että hänellä oli nyt muuta tekemistä. Mutta siitä
ei nainen huolinut, vaan vakuutti ääneensä että hänen täytyi saada
tohtorin pulveria ja harjoja, hän oli niitä koetellut ennenkin; koko
Pariisissa, eipä koko maailmassa ollut niiden vertaisia! Kärsimättömänä
ja pahantuulisena kumartui tohtori, ottaen vaunujen pohjasta mitä
nainen pyysi ja selittäen että hänellä oli pulveria ja harjoja
ainoastaan omiksi tarpeikseen ja lähimmille ystävilleen. Nytpä nuori
nainen riemastui; hän oli ylen onnellinen, sillä nyt kaikki häntä
kadehtisivat; luulenpa että hän itki. Se tepsi. Kaikkien piti nyt ostaa
tuota samaa pulveria ja noita samoja harjoja, ja kaikki saivat
ainoastaan vaivoin halunsa tyydytetyksi; varmaankin hän joutuisi
vararikkoon, tuo hyvä tohtori, hänellähän ei ollut muuta kuin tuo pieni
varastonsa, jota ei milloinkaan ollut aikonut myydä. Kuitenkin hän oli
minun lähtiessäni myynyt jo monta sataa harjaa ja pulverirasiaa, eikä
kukaan nyt enää ajatellut ilmaisia hampaita. -- Tuskin on tarpeellista
lisätä että tohtori, kaikki hänen ilmaiset potilaansa ja tuo nuori
nainenkin olivat erään hammaspulveri- ja hammasharjatehtaan lähettejä;
mahdollisesti myös omin päinsä yhtiön muodostaneita.

Siellä oli minkä mitäkin tempuntekijää. Nuorallatanssijoita,
silmänkääntäjiä, herkuleet näyttelivät taitoaan avonaisilla,
tilaisuutta varten pystytetyillä näyttämöillä. Eläinten kesyttäjät
antoivat leijonan karjua silloin tällöin esiripun takana, mutta jos
antoi houkutella itsensä sisään, ei tuolla takana useasti ollut kuin
nälkiintyneitä hyeenoja tai joku ränstynyt pantteri, jonka kynnet
olivat leikatut. Soittoniekka, tietysti vanhankaartin jäsen, vaikka
näytti vähän liian nuorelta, antoi yksin soittajaiset, esittäen
musiikkikappaleita lyömällä viittätoista tai kahtakymmentä eri tavalla
viritettyä rumpua. Toinen taiteilija naulitsi itsensä, se on: hän löi
mahtavalla vasaralla naulan toisensa perästä otsaansa, poskiinsa,
nenäänsä ja niin edespäin. Pariisin yleisön kunniaksi saatan sanoa että
tuollaiset raaempien aikojen jäännökset, kuin viimemainittu ja useimmat
eläinrääkkääjätkin, näyttivät onnistuvan huonosti ja saivat ainoastaan
kansan huonompien ainesten ihailua osakseen.

Koko joukko merkillisiä asioita luvattiin näyttää sille, joka tahtoi
kaksi souta maksamalla ryömiä eräitten esirippujen taakse. Sai valita
Sevastopolin, Odessan, Bomarsundin tai Viaporin katseltavakseen. Ne
ovat pelkkiä nukketeaattereita, joista eräät aika kekseliästä tekoa.
Näkyi meri, maisema, linnotukset. Viiden tai kuuden tuuman korkuiset
sotilaat marssivat sankoin rivein edestakaisin, ampuivat kivääreillään,
kaatuivat kanuunanlaukauksista, taistelivat vimmatusti ja tekivät
hyökkäyksen. Temmellys päättyi aina ranskalaisten aseiden voitolla,
siten että linna räjäytettiin ilmaan katsojien voimakkaiden
eläköönhuutojen ja käsientaputusten kaikuessa.

Muutaman esiripun takana nukkui unissaan puhuja, joka erityisestä
maksusta ennusti uskomattomia asioita. Erään toisen takana näyteltiin
_Les merveilles du siècle_, keskinkertaista panoraamaa. Kolmannen
takana oli »Brasilian mysterioita» -- aarniometsiä, jättiläiskäärmeitä
ja puolialastomia neekereitä. Neljännen takana sai nähdä »vaimonsa
valokuvan», tai jos piti sitä liian jokapäiväisenä, »morsiamensa» tai
»rakastajattarensa». Kuka ei olisi maksanut kaksi ja puoli kopeekkaa
niin hauskasta asiasta? Saatiin todellakin pitkästä kiikarista katsella
sekä parempia että huonompia olentoja, ja kun oli väsynyt, sanoi
tietysti jokainen nähneensä haluamansa. Nämä keinottelijat olivat
merkillisen häikäilemättömiä ja keksivät sukkeluuksia kaikkiin
vastaväitteisiin.

Muutamilla temppuilijoilla oli parempaakin tarjottavaa. Siellä oli
muuan, joka näytteli ja todellisella taidolla selitti Sevastopolin
ympäristöä esittävää korkokuvaa, muistaakseni vahasta tehtyä. Toinen
oli kentälle asettanut suuren sähkökoneen, joka olisi ollut varsin
paikallaan oppisalissakin. Ympyränmuotoinen, paaluista ja köysistä
muodostettu aitaus oli kylliksi pitääkseen tiheät ihmisryhmät tarpeeksi
loitolla.

Jos taasen suuntasi askeleensa puistokäytävissä olevien lukemattomien
pienten myymäläin ohi, niin oli siellä valittavana jos jonkinlaisia
esineitä. Joka kymmenennellä askeleella oli »kiinalaisia ruletteja».
Suurelle tarjottimelle oli ladottu mitä houkuttelevimpia
posliinitavaroita. Tarjotin oli liikkuva, ja kahden soun maksusta sai
sitä pyörittää kerran ympäri. Jos silloin pieni tarjottimen reunaa
hipova teräsvieteri osui jonkun tarjottimella olevan esineen kohdalle,
niin oli se pyörittäjän: milloin saatiin kukkavaassi, milloin
tuhkakuppi, milloin pari kauniita kuppeja; mutta suuret kullatut kannut
seisovat silmänruokana tarjottimen keskellä ja olivat kai siellä
seisoneet ties miten kauvan. Tämänlaatuisia arpajaisia suosittiin
suuresti ja niitä oli monen monituista sovitelmaa. Milloin tarjottiin
kukkaroita, kynäveitsiä ja sikaarikoteloita, milloin makeisrasioita,
milloin pipari- ja mantelikakkuja, milloin makaroonia, milloin
hedelmiä, jopa saattoi onni suoda suosikeilleen ryynejä ja
vihanneksiakin. Hyville Pariisin porvariston herroille ja naisille oli
täällä tarjona kaikkia nälkää ja janoa sammuttavia herkkutavaroita,
kuten kahvia, teetä, suklaata, sorbettia, absinttia, liköörejä,
viinejä, olutta -- oluen käytäntö on kaikkien viinikauppiaitten
mieliharmiksi aivan uskottomasti lisääntynyt keisarikunnan aikana --
sitte kaikenlaisia hedelmiä, mitä viekottelevimpia leivoksia ja
makeisia, lämpimiä vohveleita, jotka paistettiin paikalla pienissä
varta vasten mukana tuoduissa rautauuneissa, kylmää ja lämmintä ruokaa,
sanalla sanoen, kaikkea muuta paitsi -- paloviinaa. Pohjoismaalainen,
joka olisi tahtonut täälläkin muistella kotimaansa kehnoja tapoja,
olisi joutunut epätoivoon, sillä koko Pariisista ei saa viinaryyppyä.
Mikä kummallinen puute sivistyksen pääkaupungissa -- ellen mieluummin
sanoisi: mikä ääretön etu!

Joka taholla paukkuivat kiväärit. Ilman _tir au pistolet_ eli
pilkkaanampumista, ei täällä ole mahdollista viettää minkäänlaisia
kansanjuhlia. Laskin paikalla olevan viidettäkymmentä varta vasten
laitettua myymälää, joissa laukaus maksoi kaksi souta. Paraimmasta
tuloksesta annettiin pieni palkinto; se, joka osasi maalia lähinnä
oleviin ympyröihin, sai ampua ilmaiseksi vielä kerran, ja minä näin
useita, jotka myymälänhoitajan suureksi harmiksi onnistuivat sillä
tavoin kerran toisensa perästä. Oli täällä miekkailijoidenkin
myymälöitä: kaikesta kuuli ja näki että oltiin sotaisen kansan
keskuudessa.

En pääsisi koskaan loppuun, jos kuvaisin kaikkia ranskalaisten
keksinnöitä ihmisiä hauskuuttaakseen. Täällä oli karuselleja,
keikkulautoja ja rautakiskoisia liukuratoja, siten järjestettyjä, ettei
ainoastaan laskettu alas- ja ylöspäin, suoraan eteenpäin tai
puoliympyrässä, vaan että sen lisäksi liukuessa vielä pyörittiin
ympäri. Lapset ja nuoret tytöt osottivat siellä urhoollisuuttaan.
Mieluinen huvi oli niinikään itsensä punnituttaminen. Se kävi nopeaan.
Istuunnuttiin pieneen punaisella sametilla päällystettyyn tuoliin, ja
minuutin päästä sai käteensä pienen painetun lipun, johon oli
hiuskarvalleen merkitty asianomaisen henkilön paino ja merkitys tässä
maailmassa.

Suuri ilotulitus, joka alkoi kello yhdeksän illalla, oli juhlan
loistokohta. Saattaa riittää, jos sanon että Pariisissa, jossa ennen on
nähty jos jonkinlaista loistoa ja komeutta, kuitenkaan ei senvertaista
oltu vielä ennen nähty. Siellä oli palavia linnoja, tulisuihkuja,
kotkia ja nimikirjaimia, kolmenkymmenentuhannen tähtiraketin
muodostamia kukkavihkoja, jotka yhtaikaa kohosivat tummaa iltataivasta
kohti. Tuilerien ikkunoista katsoen oli edessä koko pitkä taival
Elyséen kenttiä myöten aina riemuporttiin saakka, molemmin puolin
kolmenkertaisten värikkäiden lyhtyrivien reunustama ja tavattoman
ihmisjoukon täyttämä. Kolme tuttavistani kiipesi vuoroin toistensa
olkapäille, hankkien siten itselleen erinomaisen katselupaikan, kun sen
sijaan muualla tarjottiin vuokralle tuoleja samaa tarkotusta varten.
Kerron ensi kerralla sinulle pienen tapauksen, joka on tavallaan
kuvaava: vallankumouksen _in nuce_, kappale _émeute_'ä,
jollaiset aina kuuluvat ohjelmaan, kun Pariisissa pidetään hauskaa.


33. Katukahakka Invaliidisillan luona.

Kysy niiltä, jotka kohtalo johti Pariisiin helmikuussa ja kesäkuussa
vuosina 1830, 1832, 1848, joulukuussa 1851 ynnä muihin merkillisiin
tilaisuuksiin -- kysy heiltä niistä suurista taisteluista, joissa
valtoja on kaatunut ja valtoja veressä syntynyt, jälleen kaatuakseen ja
jälleen noustakseen kohtalon kiertokulussa. Niitä tapauksia, joita sain
silminnäkijänä katsella, pidettiin niin mitättöminä että ansaitsivat
tuskin paria riviä sanomalehtien palstoilla, mutta muukalaisessa ne
herättivät mielenkiintoa noiden samojen hyökyaaltojen maininkeina,
jotka olivat kukistaneet valtaistuimia ja hallitsijasukuja.

Kesäkuun 15 päivänä hämärän joutuessa alkoivat ne sadattuhannet, jotka
vielä olivat Invaliidi-esplanaadeissa, virrata Seinen oikeanpuoliselle
rannalle, päästäkseen Place de la Concordeen, josta paraiten voisi
katsella suurta ilotulitusta. Sinne saapuakseen täytyi kulkea
Invaliidisillan yli, ellei tahtonut tehdä pitkää, kenties mahdotonta
mutkaa vasempaan Pont d'Iénan yli. Nytpä sattui, että kun kansanjoukot
yhä tiheämmin parvin vyöryivät siltaa kohti, olikin tämä kahden
linjaväkikomppanian sulkema -- välttämätön varovaisuustoimenpide. Sillä
kun Pont des Invalides samalla oli erittäin edullinen paikka
ilotulitusta katsella, niin olisi ensiksi niin monta kuin mahdollista
pysähtynyt sinne ja sulkenut tien; toiset olisivat rynnänneet eteenpäin
ja yhteentörmäys olisi tuskin ollut vältettävissä. Niin oli edeltäpäin
arvattu, ja minun täytyy toistaa että ranskalainen poliisi on kaikissa
tuollaisissa tapauksissa erittäin viisas ja valpas.

Mitä tehdä? Valitsin osani ja kiipesin monien muiden muassa virran
kiviaitaukselle, sain erinomaisen selkänojan äärimäistä siltapylvästä
vasten ja näin sieltä ilotulituksen sivultapäin ja kansanjoukot niiden
olkapäitten yli katsellen.

Tuollaisen edun saavuttivat ainoastaan aikaisimmin saapuneet. Koko muu
joukko pakkautui rantakentälle aitauksen ja sillan viereen, ja kun
uudet joukot, esteestä tietämättä, hellittämättä tunkeusivat eteenpäin,
kävi ahdinko tuota pikaa aivan kauheaksi.

On täytynyt olla mukana tuollaisessa tilaisuudessa, ymmärtääkseen mitä
merkitsee joutua moiseen hiirenloukkuun. Käsivarttamme, jonka olemme
laskeneet alas, emme voi enää nostaa, kohotettua käsivartta emme
laskea. Rinta rintaa vasten, selkä selkää vasten meidät likistetään
lähinnä seisoviin, emme voi tehdä pienintäkään omavaraista liikettä,
olemme miltei kykenemättömät hengittämään ja onneksemme samoin
kykenemättömät kaatumaankin, sillä siinä tapauksessa olisimme kuoleman
omat. Tuollaisessa tilassa, kun se on huippuunsa kehittynyt, ei ole
mitään armahdusta, ei mitään kunnioitusta ikää tai sukupuolta kohtaan;
jokaisella on tarpeeksi työtä hoitaessaan omia asioitaan, ja
itsensäpuolustamisen vaisto, joka on kaiken inhimillisen itsekkyyden
pohja, sulkee korvamme ja sydämemme muiden hädältä. Se, joka kerran on
nähnyt tuon tapaista, ei enää ihmettele sitä säälimätöntä julmuutta,
jota vahvimmat ja raaimmat osottavat teaatteritulipaloissa,
kiivetessään kaatuneiden yli; huolimatta siitä, että heidän
pelastuksensa ehkä riistää hengen kahdeltakymmeneltä heikommalta.

Niin pitkälle eivät asiat tosin täällä ennättäneet, ehkä sentään
pikemmin onnellisen sattuman kuin viranomaisten ansiosta. Vaikeinta oli
nähdä tungokseen joutuneita naisia ja pikkulapsia. Onneksi heitä
suojeli se ritarillisuus, jota halvinkin ranskalainen osottaa.
Ennenkuin ahdinko vielä kävi liian suureksi, sijotettiin heikoimmat ja
avuttomimmat aitaukselle, josta poikain ja myyjätärten täytyi kiroillen
poistua. Pieniä lapsia nostettiin työmiesten olkapäille, josta he
samalla hyvin näkivät ilotulituksen. Kansanjoukko, jota siten ylinnä
koristivat kirjaviin puseroihin ja hattuihin puetut lapset, oli kuin
kukilla somistettu tiheä, tumma pensaikko.

Kohta alussa ilmeni tyytymättömyyttä sen johdosta, että kulku oli
ehkäisty, ja tyytymättömyys kasvoi yhä, kun etumaiset vastoin tahtoaan
tungettiin sotaväen kiväärinperiä vasten.

-- Mitenkä! Silta suljetaan! Meitä kielletään ylikulkemasta!
_Messieurs_, eihän meitä vain poletuteta kuoliaaksi! _Messieurs,
voici des dames!_ täällä on naisia (tällä sanalla on yliluonnollinen
voima, jonka vaikutusta ei mikään ranskalainen sydän kuulu voivan
vastustaa)! Ettehän voine kieltää ylikulkua madamelta lapsineen!

Mutta sotilaat, käskyä totellen, sulkivat tien yhä edelleen ja
uudistivat yhä kohteliaasti:

-- _Impossible, messieurs! C'est interdit_, se on kielletty!

-- _Mais avancez donc! avancez!_ kuului kärsimättömiä ääniä
jälkijoukosta, sillä virran toisella puolella pitkin Elyséen kenttiä
loistavat tuliseppeleet houkuttelivat sinne yhä enemmän kansaa.

-- _Ne poussez pas, messieurs!_ huusi muuan sotilas, joka seisoi
minua lähinnä siltapylvään luona, sillä joukot ahdistivat yhä enemmän
ja hänellä oli täysi työ puolustaessaan paikkaansa. Appelsiininkuori,
jonka tottunut käsi lennätti hänelle keskelle otsaa, oli joukon
vastaus. Sotilas säilytti tästä huolimatta kiitettävästi malttinsa.

Silloin huomattiin äkkiä kaksi naista kulkevan meidän puoleltamme
runsaasti valaistun tyhjän sillan yli erään upseerin saattamana. Se oli
varomatonta, sillä mikään ei ärsytä siinä määrässä, kuin etu, joka
suodaan muutamille ja kielletään toisilta. Kuului äänekästä melua.
_V'là des dames sur le pont! Avancez! Avanzez!_ Ja samana hetkenä
lensi väkijoukosta sotilaitten päitä kohti kokonainen kuuro
appelsiininkuoria, luumuja ja pikkukiviä. Pariisin katupojilla on
miltei aina jonkunlaisia pommitustarpeita taskuissaan. Eihän sitä tiedä
milloin niitä tarvitaan.

Nyt joutuivat kiväärinperät, annettuaan aimo sysäyksiä,
käyttämättömiksi. Silloin antoi komentava upseeri käskyn: _pistimet
tanaan!_

Tuo taikasana, hyvin tunnettu entisten katutaistelujen ajoilta,
vaikutti paikalla joukkoihin. Etumaiset peräytyivät vaistomaisesti,
huolimatta heidän takanaan olevasta tiheästä ihmismuurista. Syntyi
äkkiä käsivarren pituuden levyinen väli puserojen rintaman ja pistimien
välillä. Jotkut lapset alkoivat itkeä.

Jos sinä hetkenä olisi joukossa lausuttu yksikään noita sanoja, jotka
tulisoihdun tavoin sytyttävät kaikki palavat aineet -- jos yksi ainoa
ääni olisi huutanut _vive la république!_ tai jos paremminkin
olisi löydetty joku uusi sana tuon jo jonkun verran kuluneen sijaan --
sillä seuraava vallankumous tarvitsee uuden sanan, ja uuden sanan
innostamana ranskalainen menee vaikka tuleen -- taivas tietää mitä
silloin olisi saanut katsella Pont des Invalidesin siltapylväältä.
Mutta aika ei ollut kypsynyt, tuo ainokainen sana jäi sanomatta.

Sanomalehdet saattoivat kertoa: _incident sans suites_, tapaus
ilman seurauksia.

Pistimet välkkyivät lisääntyvässä ilotulituksen valossa. Niiden
vaikutus ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Jälleen kuului
huudot: _avancez_ ja _à bas la ligne!_ sieltä täältä joukosta
tupsahti suurempia kiviä, jotka putosivat loiskahtaen virtaan. Joku
pitkulainen esine sihisi ilman halki ja sattui siltapylvääseen; se oli
noita samaisia, joilla äsken oli tavoteltu suojusvarjostimia ja
ristiäiskonvehtia. Useita epämääräisiä heittoesineitä -- luulen
joukossa olleen poikkitaitettujen sateenvarjojen kädensijoja -- putoili
sotamiesten keskuuteen, jotka näyttivät säilyttävän järkähtämättömän
tyyneytensä, vaikka heitä samalla ärsytti yhä uudistuvat _à bas la
ligne_ huudot. Kuulin lähinnä olevien hiljakseen kiroilevan.

Vuonna 1848, helmikuun 23 päivän illalla samaan aikaan, sattui että
muuan neljännentoista linjaväkirykmentin osasto laski pistimet tanaan
meluavaa kansanjoukkoa vastaan ulkoministerin hotellin kohdalla.
Toisella puolella hieman melua, toisella puolella hieman uhkaa,
luultavasti ei ajateltu mitään sen pahempaa, mutta »erehdyksestä»
sattui muuan laukaus, komentava upseeri antoi käskyn: laukaiskaa,
kuusikymmentä henkeä kaatui, vallankumous leimahti liekkiin,
kuningasvalta kukistui ja tasavalta astui sijaan.

Mutta nuo yhtä kevyet kuin levottomat kansanaallot tarvitsevat vain
pienen tuulenpuuskan vyöryäkseen uuteen suuntaan. Useammasta kuin
yhdestä kansankapinasta on sadekuuro tehnyt lopun. Tällä kertaa se oli
ilotulitus. Raketit alkoivat räiskyä, tulipyörät sähistä, pamaukset
jymähdellä. Kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, sotamiehet
unohdettiin, kahakka oli ohitse. Kun jälleen asia johtui mieleen, oli
kulku sillan yli vapaa, kuitenkin niin, että oikealla rannalla oleva
kansanjoukko pääsi ensin yli. Vasemmalla rannalla olevat saivat odottaa
vielä neljännestuntia uppiniskaisuutensa rangaistukseksi.

Pistimet katosivat. Kansanjoukko hajaantui kaikkiin suuntiin tuossa
äärettömässä kaupungissa. Kaikki oli tyyntä, Napoleonien tähti vielä
keskitaivaalla kaikessa loistossaan.


34. Jardin des plantes ja kuningastiikeri.

Ludvig XIII vuonna 1626 perustama Jardin des plantes on siitä kuuluisa,
että se omistaa maailman rikkaimmat luonnontieteelliset kokoelmat. On
mahdollista että se eräisiin yksityisosiin nähden jää alakynteen
Lontoon ja joidenkuiden muiden rinnalla, mutta totuudenmukaisesti voin
sinulle vakuuttaa, että meidän niin sanottu suuri museomme ja muut
Helsingin kokoelmat, joiden arvoa omaan paikkakuntaamme nähden en siltä
tahdo suinkaan halventaa, eivät kykene antamaan aavistustakaan noista
loppumattomista saleista ja ansareista, joissa pikaisinkin käynti on
yhtä väsyttävää, kuin tarkka katseleminen on opettavaa. Miltei saman
vaikutuksen tekevät instituutti ja keisarillinen kirjasto Rue
Richelieun varrella. Muukalainen ei saata kulkea näitten salien läpi
valittamatta ajan vähyyttä -- ihmiselämän lyhyyttä, joka ajaa meidät
noiden aavistettujen aarteiden ohi Tantaluksen jano rinnassamme.

Nämä museot, ansarit ja pitkät rivit harvinaisia ulkoilmakasveja ovat
ensi näkemältä hyvin yksitoikkoisia. Kaikki on täällä eristettyä;
kokonaisuus ei ole silmäänpistävä, se kuuluu tieteeseen. Huomaamme heti
että niiden yksityiskohtainen tutkiminen vaatisi kokonaisen ihmisijän.
Mutta kun jokaisen tieteen ala täällä on niin rajotettu, hoidetaankin
sitä erikoisella tarkkuudella. Maanmiehemme tohtori Villiam Nylander,
joka työskentelee Jardin des plantesissa kahdesta neljään tuntiin
päivässä, on saavuttanut auktoriteetin maineen eräässä kasvitieteen
haarassa, nimittäin jäkäläin tuntemisessa. Sivistysmaissa tiede
kehittyy jotenkin samaan tapaan kuin kauppaliike: se jakaantuu
erikoisaloihin. Muistuu mieleeni muuan kauppa Rue de l'École de
médecinen varrella; silläkin oli erikoisalansa, vaikka tuskin kukaan
meillä tullee sitä jäljittelemään. Se harjotti luurankojen, nikamien ja
pääkallojen myyntiä; se oli sen luvallinen liikeala eikä mitään muuta
saatu siitä kaupasta.

Mutta palataksemme Jardin des plantesiin, ei täällä esiinny elävänä
katsojalle ainoastaan kasvitiede, vaan vieläkin suuremmassa määrässä
eläintiede. Joka osastossa on omat asukkaansa, ja ne asustavat paljaan
taivaan alla aitauksissa, joiden suuruus on sovitettu eläinten
suuruuden ja notkeuden mukaan. Täällä käveli aitauksessaan hirvi,
tuolla giraffi; täällä zeebra, tuolla puhveli, täällä kameli, tuolla
sarvikuono; kuusi tai seitsemän karhua oleskeli avonaisissa luolissa ja
nousi takajaloilleen kerjäten ympärilläolevilta katsojilta leipää.
Elefantti, jolla oli aivan oma talo, ilkesi kuitenkin kurottaa pitkää
kärsäänsä kerjuutarkotuksessa aitauksen ulkopuolelle. Virtahepo
piehtaroi kömpelöine, muodottomine, ruskeine ruumiineen sille varta
vasten tehdyssä lammikossa, ja kömpi kankeasti ylös, kun vartija kutsui
sitä aterioimaan. Lisätä pitänee että täällä oli leipurein myymälöitä
yksinomaan niitä varten, jotka tarjosivat semmoista herkkua eläimille.
Kaikenlaisia lintuja ja apinoita asui, nekin paljaan taivaan alla,
suurissa rautahäkeissä; pieniä sammakkoeläimiä säilytettiin varta
vasten valmistetuissa laatikoissa; suuri niilinkrokotiili piehtaroi
pitkässä, haalealla vedellä täytetyssä laatikossa, sähisten jokaiselle,
joka sitä lähestyi. Boa constrictor oleskeli samanlaisessa vankilassa.

Kaikki tuo kuitenkin unohtui katsellessa kaikkein villimpiä
petoeläimiä. Yli-intendentti (_professeur l'administrateur_) oli
niin kohtelias, että antoi minulle samalla, kun sain käyntikortin
museoihin, myöskin pääsylipun petoeläinosaston sisäkäytävään. Olisin
toivonut että sinä missesi kera olisit ollut näkemässä noiden suurten
kissojen syöntipuuhaa; siinä ei hiiriparka tepsinyt. Jardin des
plantesissa oli silloin noin kuusi leijonaa, neljä tiikeriä, kolme
leopardia, kolme pantteria, joukko hyeenoja ja sakaaleja. Pidä
kunniassa missesi syntyperää, Betty, sillä kaikki muut, paitsi kaksi
viimemainittua, kuuluvat kissansukuun.

Näitten eläinten luonne oli hyvin erilainen. Vankeus oli lannistanut
eräitä noista väkevistä; ne näyttivät synkiltä, orjuutetuilta ja
pörröisiltä. Sudet esimerkiksi olivat kaikkein kurjimpia susia, mitä
ajatella saattaa. Jotkut pedot olivat vielä äskettäin vapaina ajaneet
otuksia metsissä, eivätkä vielä oppineet hienoja pariisilaistapoja.
Juuri ne olivat katselijoitten lemmikkejä. Hienostuneet ihmiset
katselevat aina mielellään hiukan erämaan luontoa, jotapaitsi
ranskalainen rakastaa kaikenlaista leijonanmieltä. Mitä
kohteliaisuuksia lausuttiinkaan suurelle numiidialaiselle leijonalle,
joka tuskin omisti katsettakaan koko tuolle ulkona seisovalle
kirjavalle joukolle! Ei kenenkään mieleen johtunut tarjota leipää
erämaan kuninkaalle; se on sitä paitsi kiellettyäkin. Ainoastaan
karhuja ruokitaan armopaloilla.

Mutta mikään noista pedoista ei vetänyt vertoja uljaalle
bengaalilaiselle kuningastiikerille. Se oli vasta hiljattain tuotu
Gangeksen rannoilta, oli pienenlännän hevosen korkuinen, mutta pitempi,
täysikuntoinen voimassa ja rajuudessa, kauniisti keltaisen ja mustan
viiruinen, muuten koko olemukseltaan ja liikkeiltään kuin suunnaton
villikissa. Tunnustan suoraan, etten olisi tahtonut tavata sitä jonakin
iltana yksin metsässä. Sen keltaisenvihreät silmät paloivat synkästi,
tunkeutuen katsojan läpi, se oli Nero ja enemmänkin kuin Nero, sillä se
oli verenhimoinen olematta pelkuri. Sentähden ranskalaiset sitä
ihailivatkin.

Joka eläimellä oli kaksiosainen häkki, ulkopuolinen puutarhaan ja
katsojiin päin, sisäpuolinen ahtaaseen käytävään päin eläintarhan
puolelle. Molempien osien välissä oli laskuluukku, ja eläimen ollessa
toisessa, siivottiin toista. Mutta sisäpuoleisen häkin luo pääsi
ainoastaan erikoisella luvalla, ja sellaisella pääsylipulla
varustettuna sain tilaisuuden nähdä miten eläimiä ruokittiin kello
3 i.p. Monsieur Mathieu, eläinten vartija, oli asettanut jokaiselle
annoksensa sisähäkkeihin, sitte nostettiin laskuluukut. Eläimet
syöksyivät esiin ja heittäytyivät ahneesti lihakappaleiden kimppuun.
Näin kissan kyyristyneen hyppäyksen, näin säkenöivien silmien
katselevan ympärilleen tahtoisiko joku riistää häneltä saaliinsa. Muuan
ranskalainen -- meitä ei ollut kuin viisi tai kuusi -- pisti silloin
sateenvarjonsa kärjen numiidialaisen leijonan eteen. En voi milloinkaan
unohtaa sitä raivoa, mikä kuohutti metsien ylpeää haltijaa. Leijona
kyyristyi kumeasti kiljuen ja hyppäsi äkkiä aidaketta vasten niin, että
rautatangot natisivat -- senjälkeen se vetäytyi taaksepäin voimattoman
raivoisena, pidellen lihakappaletta etukäpäliensä välissä ja katsellen
meitä, mutta ruokaansa se ei kajonnut ennenkuin poistuimme.
Kuningastiikeri kuuli leijonan karjunnan; tunnettua on että kaikki
eläimet, pienimmästä suurimpaan, vapisevat tuon äänen kuullessaan.
Ylpeä keltainen kissa kävi levottomaksi, tarttui lihakimpaleeseensa
valkoisin, terävin hampain ja tepasteli kolme neljä kertaa häkkinsä
ympäri, katsoen meihin tulisin silmin. Ranskalainen kohotti jälleen
sateenvarjonsa -- tiikeri pysähtyi; sen pitkät viikset vetäytyivät
korvia pitkin taaksepäin, pää kallistui, selkä kaareutui, kynnet
vetäytyivät sisään ja ojentuivat jälleen esiin -- ranskalainen laski
alas sateenvarjonsa, ja siinä hän teki oikein.


35. Uudenaikainen ooppera.

Siirryn kuvaamaan muutamia taiteen aloja, etupäässä teaatteria. Se
kokemus, jonka muutamina nopeasti rientävinä viikkoina ja kuukausina
ennättää saavuttaa, on sangen vähäinen, mutta se saa merkityksensä sen
kautta, että paljo vain puolittain aavistettua senjälkeen selviää,
paljo kaukaa koreasti kimmeltävää haihtuu joutavana usvana ja sitä
vastoin paljo siihen saakka unohdettua ja halveksittua tunkeutuu
etualalle totuuden yksinkertaisella, koruttomalla, vastustamattomalla
voimalla.

Tahdoin esimerkiksi tutustua oopperaan, joka meidän päivinämme vaatii
itselleen sijaa ja tunnustusta näyttämön kauneimpana kukkana ja jolle
kaikki olemme osottaneet suosiotamme, tapahtuipa se Pietarin
kultaisissa aitioissa tai Helsingin teaatterin vaatimattomilla
penkeillä. Halusin nähdä sitä hehkeimmässä loistossaan, koko siinä
komeudessa, minkä vallitseva maku oli sille tuhlannut, sitte
arvostellakseni oliko Richard Wagner puhunut totta sanoessaan, että tuo
taiteenhaara oli »ein Irrthum», erhetys. Tahdoin kuulla, mitä meidän
päivinämme oli tullut Gluckin, Mozartin, Cherubinin, Boieldieun,
Méhulin, Weberin ja Rossinin lempitaiteesta, voidakseni jonkinlaisella
selvyydellä huomata oliko tuolla taiteenhaaralla vielä jotain
oikeutusta ja tulevaisuudentoiveita. Moni oli minulle sanonut että
italialainen Pietarin ooppera loisteliaisuuteen ja kykyihin nähden oli
kaikkein etevin ja että Berlinin ooppera, puhumattakaan San Carlosta ja
La Scalasta, monessa suhteessa voisi asettua samalle tasalle, jopa
voittaakin Pariisin oopperan; ja se on varsin mahdollista. Mutta
näyttämö on ainoastaan dramaattisen taiteen toinen puoli; toinen on
yleisö, ja minä arvelen että niin sivistynyttä, niin henkisesti
virkeätä teaatteriyleisöä kuin Pariisin, saamme turhaan hakea Alppien
tältä puolen. Sen pahempi en saanut kuulla enkä nähdä Pariisin
italialaista oopperaa; se oli nyt yksin kesälomalla, kaikkien muiden
teaatterien näytellessä. Kuulin vain sen etevimpiä jäseniä muutamissa
laulajaisissa tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Jos asetamme
soitannollisen puolen etusijaan, niin se kuitenkin oli jonkinlainen
korvaus.

Kuuluu kummalliselta puhua oopperan _katselemisesta_, mutta niin
se kuitenkin on. Tämä taidelaji on vajonnut aste asteelta niin syvälle,
että silmänpyyntö vähitellen on muuttunut pääasiaksi.

Ooppera sai alkunsa seitsemännellätoista vuosisadalla muutamien
italialaisten ruhtinasten komeissa hoveissa, joissa ei enää tyydytty
Palestrinan kirkkomusiikkiin. Keksittiin silloin muuan soitannollinen
tekele, jota sanottiin _aariaksi_ ja joka ei alkuaan ollut muuta kuin
kaikellaisilla koristeluilla pyntättyä ja mutkiteltua kansanlaulua.
Aariaan yhdistettiin, paremman vaikutuksen vuoksi, dramaattisia aiheita;
siihen lainattiin _recitatiivi_ kirkkomusiikilta, joka oli sitä
käytellyt jo vanhastaan, ja lopuksi täydennettiin soitannollista puolta
moniäänisellä laululla, _köörillä_, kohta senjälkeen myöskin
_melodraamalla_. Suurille mestareille avautui täten kiitollinen ala sekä
aiheiden rikkauteen että mahtavampaan _musikaaliseen_ vaikutukseen
nähden, mikä silloin voitiin saada aikaan. Mutta dramaattinen pohja,
teksti, oli alunpitäin sivuseikka, eikä paljoa muuksi muuttunutkaan.
Mozart kirjotti empimättä kauniimman musiikkinsa teksteihin, jotka aina
asianhaarojen mukaan olivat joko kevytmielisiä tai pedanttisia, kunhan
vain olivat musikaalisesti kiitollisia. Ja niin hän saattoi kohottaa
milloin minkin Schikanederin kanssansa kuolemattomuuteen. Tekstintekijä
jäi kun jäikin säveltäjän välikappaleeksi, sommitellen usein tilauksesta
sitä ja tätä, usein paikaten, lyhentäen tai jatkaen jo kirjotettua; ja
parasta, mitä voi sanoa paraimmistakin oopperateksteistä, on se että ne,
soveltuessaan musiikkiin, samalla _välttävästi_ täyttävät runollisia ja
dramaattisiakin vaatimuksia.

Tuo luonnottomuus: koettaa tehdä luonteeltaan lyyrillinen tuote
dramaattisesti vaikuttavaksi, sisälsi jo alun alkaen rappeutumisen
aiheen. Se alhainen palvelijan-asema, johon runous joutui musiikin
suhteen, on vaikuttanut tuiki epäedullisesti itse musiikkiinkin, ja
opettavaista on tarkastaa tässä ilmenevää kostonjumalattaren
menettelytapaa. _Laulu_ teki alun rohkenemalla mestaroida
sävellystä. Gluckin tosin onnistui ajaksi hillitä sen vaatimuksia, enkä
suinkaan väitä että suuret mestarit aina olisivat taipuneet laulajien
ja primadonnien vaatimuksia noudattamaan, mutta useinpa hekin
kirjottivat aariansa vaseti tätä tai tuota ääntä varten -- siis
tarkotusta varten, jonka päämäärä ei ollut kauneus sellaisenaan -- ja
pienemmät herrat olivat ja pysyivät tuollaisten oikkujen nöyrinä
palvelijoina, joiden kautta tekstinkirjottaja joutui yhä ahtaammalle.
Tätä näyttämöllistä mestaroimista voitiin vielä puolustaa
musikaaliselta kannalta, samoinkuin oopperan taipumusta nöyrtyä
_soittokoneiden_ edessä, jotta saataisiin kaikin puolin
suurenmoinen vaikutus aikaan. Mutta mikäli oopperan vaatimusten ja sen
todellisen dramaattisen sisällyksen välinen kuilu kävi syvemmäksi,
sikäli oli pakko pyrkiä, jos kohta ei täyttämään niin ainakin
himmentämään tuota suurta aukkoa, ja siten syntyi _baletti_.
Säveltäjä oli pitänyt runoilijaa kurissa, primadonna oli pitänyt
säveltäjää kurissa; nyt tuli vuorostaan tanssijatar ja taivutti
primadonnan niskan, vetäen kaikkien katseet puoleensa. Eikä asia jäänyt
vielä siihenkään, astuttiin vielä askel alaspäin, niin että pääasiaksi
tuli _näyttämökoristeiden_ loistavuus ja pukujen komeus, jonka
kautta vihdoin tanssijatar sai nöyrtyä näyttämöllepanijan ja
koristemaalarin edessä. Jo noissa musikaalisissa mestariteoksissa:
Taikahuilussa, Don Juanissa ja Vapaametsästäjässä, huomaa
silmänlumeihin vetoamista, mutta niissä sitä vielä hillitsee
musiikin arvo ja nerokkaisuus. Seuraajille muuttui esimerkki sitä
vahingollisemmaksi. Kuka puhuu esimerkiksi »Profeetta» kappaleen
musiikista? Ei kukaan; luistelu, nouseva aurinko, kas siinä tuon suuren
oopperan mieltäkiinnittävin puoli, tuon jättiläismäisen tilkkuteoksen,
joka on aijottu _katseltavaksi_ ja jonka taas vuorostaan on
voittanut Halévyn »Ikuinen juutalainen», jossa ooppera vihdoin saa
tarjota teaatterikiikarin ihailtavaksi viimeisen tuomion.

Voimmehan, jos niin haluamme, jättää runolliset vaatimukset sikseen ja
unohtaa kaikki narrimaisuudet ja luonnottomuudet, jotka oopperan
nimessä ja sen varjossa ovat koettaneet antaa loistoa uudenaikaisille
oopperakappaleille. Mutta myöntää täytyy että musiikkikin on lopulta
joutunut kärsimään. Ja vaikka se tosiaankin on luonut ja vieläkin
toisinaan Meyerbeerin, Auberin, Verdin -- tekisi mieleni lisätä
Paciuksen -- uusissa oopperoissa luopi milloin loistavia, milloin
liikuttavia yksityiskohtia, niin supistuu sävellyksen arvo ja
kokonaisvaikutus useimmiten siihen, että kuuntelemme jotain yksityistä
aariaa tai duettoa, hyräilemme sitä kamarissamme, sovitamme sen
piaanolle tai positiiville, teemme siitä polkkia tai franseeseja, mutta
kokonaisuuden käsittäminen, kappaleen musiikin arvostaminen
semmoisenaan -- niin, se menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos,
ja tähteeksi jää kamalaa hälinää, josta astahtaa esiin muutamia harvoja
yksityispiirteitä.

Pitääkö minun mainita esimerkkejä? Voit niitä löytää Pietarista,
Berlinistä, Tukholmasta ja kaikkialta, yhtä hyvin kuin Pariisista.
Tahdon ainoastaan mainita saamani ensi vaikutteet. Suuressa oopperassa
esitettiin Verdin »Sisilialainen iltamessu», epäilyttävä aihe
pariisilaiselle yleisölle, koska siinä kansalliskosto kääntyy
ranskalaisia vastaan. Kaikki on huippuunsa asti kehittynyttä, niinkuin
italialainen intohimo vaatii; vihaa ja rakkautta, mustasukkaisuutta,
fanatismia, tikareita ja verta. Yleisö pysyy kuitenkin verraten
rauhallisena, paukuttaa siellä täällä käsiään jollekin kauniille
liverrykselle, ja kun on odotettavissa jotain oikein kamalaa, tuotetaan
annos jäätelöä tai kuoritaan appelsiini. Kahdeksantoistavuotias
kokelas, mademoiselle Moreau-Sainti, syntyperältään italialainen,
esiintyy ensi kertaa: lorjnetit ja kiikarit ovat ahkerassa käytännössä!
Hänellä on ihastuttava vartalo, hän laulaa erinomaisesti, palkatut
paukuttajat ovat myöskin paikoillaan -- tuo inhottava joukkue, joka
maksetulla ihastuksellaan tahraa oikeutetuimmatkin suosionosotukset --
kaikitenkin, Moreau-Sainti saa voimakkaat käsienpaukutukset osakseen,
asiantuntijoiden suosionosotukset, ja se merkitsee jotakin; hänen
menestyksensä on taattu, kaikki puhuvat hänestä, ei kukaan välitä
kappaleesta, korkeintaan kokematon pohjoismaalainen, joka kuitenkin
haluaa kuulla kuinka verilöylystä lauletaan. Toisessa näytöksessä näkee
hämmästyksekseen tarantellaa tanssittavan; erinomaista, kuka silloin
enää välittäisi iltamessusta! Tulee sitte kappaleen kolmas näytös;
asiat ovat jo kehittyneet niin pitkälle, että joka hetki odotetaan
hyökkäysmerkkiä. Vaan eipäs, kappaleen nuori prinsessa astuu sisään
hovinaisineen, istuutuu aivan rauhallisesti ja ilmottaa tahtovansa
nähdä baletin. Ja baletiksi pistetäänkin keskellä vihan ja koston
uhkauksia, joltinenkin baletti, joka kestää hyvinkin puolituntia ja
olisi riittänyt hyvin sellaisenaan ilman mitään iltamessuja. Se on
nimeltään »Vuodenajat» ja on todellakin sangen kaunis. Näemme hyisen
Talven kahdeksan turkkeihin puetun hengettären kanssa tanssien
lämmittävän itseään lattiasta kohoavan roimutulen ympärillä. Senjälkeen
tulee Kevät, liidellen katosta alas kultapilven päällä ja sefiirien
ympäröimänä, jotka sangen näppärästi lentävät näyttämön poikki. Kevät
koskettaa varpaillaan maata, ja joka kosketuksesta kohoo ruusu. Kesä
saapuu; sen ympärille kohoo käsittämättömällä tavalla korkea
ruusupensaikko; hän tanssii hengetärtensä kanssa ja katoo. Äkkiä kohoo
maasta kokonainen elopelto -- Syksy ja sen hengettäret hyppivät
kepeästi viljankorsien keskellä. Vielä uljasta karkeloa varpaannenillä,
elopelto katoaa, sen mukana syksy ja baletti on loppunut.

Toistan vielä, että kaikki tuo on sangen kaunista, mutta mitä sillä on
yhteistä sisilialaisen iltamessun kanssa? Myöskin, kun Procida, Guy de
Montfort ja muut heti senjälkeen esiintyvät, jälleen jatkaen kappaleen
keskeytynyttä toimintaa samalla mielettömällä vihan ja koston vimmalla
kuin ennenkin, tuntuu tuo kaikki samalta kuin hyvääpäivää-kirvesvartta
-- _dramaattinen_ mielenkiinto on kokonaan mennyttä ja _musikaalinen_ on
saanut auttamattoman kolauksen. Vaan mitäpä siitä? Semmoisia ne ovat
kaikki, »tilkku tilkun päällä eikä yhtään saumaa», niinkuin arvotuksessa
sanotaan. Hugenoteissa esimerkiksi on aivan samoja näyttämöllisiä
mitättömyyksiä.

Ja kuitenkin tahtoisin antaa oopperalle anteeksi kaikki sen
mahdottomuudet ja komeilemiset, sen taiteelliset nurinkurisuudet ja
vääryydet, sen paljon kauniin vuoksi, mitä se on samalla meille
lahjottanut -- kukapa toivoisi ettei Taikahuilua, Figaron häitä, Don
Juania, Vilhelm Telliä, Vapaametsästäjää, Mykkää, Valkoista rouvaa,
Josefia Egyptissä, Marthaa, Robertia ynnä monia muita olisi koskaan
sävelletty? -- antaisin sille anteeksi kaikki heikkoutensa, jos joku
voisi todistaa että tuollainen ei kuulu sen varsinaiseen olemukseen,
vaan on ainoastaan tilapäistä rikkaruohoa, jonka voi jälleen kitkeä
pois ja saada kuvan taasen puhtaana esille. Mutta pelkäänpä että itse
sen olemuksessa on sisällinen epätodenmukaisuus, nimittäin juuri se,
minkä Wagner lausui pääajatukseksenaan vuonna 1852 julkaisemassaan
teoksessa »Oper und Drama»: »Die Oper ist ein Irrthum, denn in diesem
Kunstgenre ist ein Mittel des Ausdruckes (die Musik) zum Zweck, der
Zweck aber (das Drama) zum Mittel gemacht».[13] Niin totta kuin taiteen
sisin olemus on vapaus, niin totta ei mikään taidelaji voi
rankaisematta käyttää toista tahdottomana aseenaan; ja jos kahden
taiteen pitää yhdessä vaikuttaa, silloin niiden täytyy sulautua
kiinteästi toisiinsa, kuin sanat ja sävel oikeassa laulussa. Kaikkein
vähimmin saattaa kaikista taiteista korkein, dramaattinen runous,
ankaroine yhteyden ja itsenäisyyden vaatimuksineen ajan pitkään
antautua oikullisten sävelten vallittavaksi, ja minä arvelen että se
hetki ei ole hyvinkään kaukana, jolloin oopperan aika on mennyttä --
samoin kuin kaiken sen laulajais- ja soittajaismelun, joka meidän
aikanamme pyrkii ilmoille -- ja sijaan ilmestyy vielä tuskin
aavistettuja taiteen muotoja, jotka paremmin kykenevät toisiinsa
sulattamaan ja yhdistämään kauneuden alkuainekset, olkoot ne mitä
laatua hyvänsä.


36. Baletti »Merirosvo».

Olemme puhuneet oopperasta; en ole tätä ajan vallatonta ja hemmoteltua
lasta liioin hellinyt. Myöntäkäämme, jos niin tahdot, että se on luonut
paljo kaunista ja ollut aikoinaan oikeutettu, jopa välttämätönkin
kehitysmuoto; uskon kuitenkin että sen aika on mennyt, sen tähti
laskemassa ja että sen juuria on alun pitäin jäytänyt hävityksen mato.

Voisin esittää todistuksia; turha vaiva, löydät niitä tukuttain
kaikilla Euroopan -- olin miltei sanoa Aasian, Afrikan, Amerikan ja
Polyneesian -- näyttämöillä; kaikkialla, missä esirippu on noussut
alkusoiton ja laskenut loppusoiton aikana. Sinä ne löydät oman
lapsuudenaikaisten muistojesi joukosta. Muistatko esimerkiksi Rossinin
Tancredia Helsingin näyttämöllä (madame Neder, sillä osa käy niin
korkealla, että harvoin mies pystyy sitä esittämään), miten hän,
raahaten miekkaa, jota ei jaksanut kantaa, lauloi sen sijaan että olisi
taistellut, lauloi Jerusalemin muurit kumoon, lauloi mitä koreimpia
liverryksiä, kun vihollinen oli hänet yllättänyt ja jokainen hetki
maksoi ihmiselämän ja oli tärkeä ehkä koko kristikunnan menestykselle?
Muistatko Bellinin Romeota, kuinka hän, yhtä kehno aseiden käytössä
(Julia Reitmeyer, sillä siihenkin tarvittiin taas nainen) lauloi
epätoivoiset päätöksensä, lauloi itsensä kuoliaaksi, se oli hänen
velvollisuutensa; siinä hän ei ollut huonompi kuin Edgar Donizettin
Luciessa ja monet muut laulavat sankarit. Tuo vielä voi jotenkin käydä
päinsä, mutta olen myöskin kuullut Meyerbeerin Pietari suuren
tekevän mitä koreimpia juoksutuksia, olen kuullut Grétryn Richard
Leijonanmielen laulavan erittäin liikuttavia aarioita ja tunteellisia
duettoja; älä sitte ihmettele että voidaan laulaa Pärttylinyö ja
Sisilialainen iltamessu! En tahdo tässä kiinnittää huomiotani
sellaisiin pikkuasioihin, kuin että oopperaköörit ja aariat kerta
toisensa perästä toistavat samoja sanoja musiikin niin vaatiessa;
pahinta on että toiminta tavallisesti -- seisoo paikoillaan ja laulaa.
Se antoi ystävälleni Grevelle aikoinaan paljo huolta, siihen aikaan kun
meidän piti yhdessä tehdä ooppera; päätimme silloin antaa toiminnan
_puhua_, joka oli verraten viisas päätös, vaikka paras kieltämättä
olisi ollut antaa sen _toimia_. Meidän oopperastamme tuli
kuitenkin, samoin kuin eräistä tunnetuista avioliitoista, paras ooppera,
koska siitä -- ei tullut mitään.

Olkoon tämä kylliksi oopperan dramaattisesta arvosta -- musikaalisen
jätän omaan arvoonsa. Tahdon ainoastaan lisätä että kaikkialla,
missä suurten mestarien musiikki -- ja pienempien joukossa
esimerkiksi Héroldin värikkään hehkuva Zampa -- kaikkialla missä se
todella on kohottanut dramaattista vaikutusta, on se sen tehnyt
_välikappaleena_, ja järkevästi käytettynä on se vaikuttavimpia
_välikappaleita_. Mutta musiikista ei voi milloinkaan tulla
näyttämöllä todella _tarkotus_, sivuuttamatta omaa tehtävätään; se
on inhimillisten tunteiden ilmeikkäimpiä tulkitsijoita, mutta sen ei
pidä pyrkiä toimimaan, ja jos sen tunnustamme, silloin ovat sen
dramaattiset vaatimuksetkin samalla loppuneet.

En voi kuitenkaan jättää tätä niin monien tappioiden ja niin
monien voittojen taistelutannerta omistamatta muutamia sanoja
oopperan nuorimmalle tyttärelle ja sen lopulliselle tyrannille,
_baletille_. Ajatelmien sijasta esitän tässä esimerkin, ja
valitsen joukosta loistavimman, baletin, jota ainakin vuonna
1856 pidettiin omalla alallaan merkillisimpänä,[14] nimittäin
_Merirosvo_, kolminäytöksinen balettipantomiimi, tekijät De Saint
Georges ja Mazilier, musiikki hiljattain kuolleen säveltäjän Adamin,
jonka »Alppimaja» ja »Longjumeaun postiljooni» ovat esitetyt
Suomessakin. Kohtuuden mukaisesti on ohjelmassa mainittu myöskin neljän
koristemaalarin ja yhden koneenkäyttäjän nimi. Kappale, johon Byron on
saanut antaa aiheen, esitettiin ensimäisen kerran Pariisin Suuressa
oopperassa tammikuun 23 päivänä 1856 ja on sen jälkeen esitetty ainakin
viitenäkymmenenä iltana. Uusin tähti samassa lampunvalohorisontissa,
jossa Taglioni, Cerrito, Fanny Elsler ynnä monet muut ovat tuikkineet
ja sammuneet, oli nyt nimeltään _Rosati_ ja esitti kappaleen
pääosaa. Ensimäiseen kuvaelmaan kuuluvien henkilöiden luku,
päätanssijoita ja -tanssijattaria lukuunottamatta, ei ole suinkaan
vähäinen, nimittäin: kaksitoista almeeta eli hunnutettua tanssijatarta;
kaksitoista turkitarta; neljä venakkoa; neljä sirkassilaisnaista; neljä
italiatarta; neljä armeeniatarta; kolme orjakauppiasta; kuusitoista
merirosvoa; kuusi orjatarta (_dames esclaves_, kuten ohjelma
erittäin kohteliaasti mainitsee); neljä hunnutettua naista; kahdeksan
pientä mustaa muriaania; kuusitoista pientä muriaanitarta; yksitoista
neekeriä; kuusi nuorta eunukia; neljä kauppiasta; kymmenen ostajaa;
kaksikymmentä merirosvomatruusia; yhteensä sataneljäkymmentäneljä
baletin henkilökuntaan kuuluvaa, lukuunottamatta noita kahtakymmentä
kahta, jotka esittivät soolo-osia.

_Ensimäinen näytös_. Orjamarkkinat Adrianopolissa. Kauniita
orjattaria lepää matoilla ja sohvilla, turkkilaiset, kreikkalaiset ja
armenialaiset polttavat piippujaan, almeet tanssivat heille; kauppiaat
levittelevät loistavia kankaitaan. Silloin lähestyy joukko
kreikkalaisia merirosvoja. Heidän johtajansa, Conrad, (tanssija
Segarelli) tuntee muutamalla palkongilla olevan nuoren Medora nimisen
juutalaisnaisen (Rosati) ja saa häneltä selamin eli puhuvan kukkavihon,
joka ilmaisee hänen rakkautensa. Nyt kannetaan torille rikas Cosin
pasha. Orjakauppias tanssituttaa houkuttelevaa kauppatavaraansa (voisi
luulla olevansa Hamburgissa), mutta tuollaiseen on unelias pasha
vanhastaan tottunut eikä tartu ansaan; ei mikään kelpaa, ken on liian
laiha, ken liian lihava. Lopuksi hän huomaa Medoran ja joutuu tietysti
haltioihinsa. Tyttöraukan isä sattuu olemaan itara juutalainen, jolla
on kuuluisa nimi Isac Laquedem; pasha tarjoo hänelle helmiä ja kultaa,
lyhyesti: jonkun verran tingittyään hän ostaa Medoran. Se on kuitenkin
helpommin sanottu kuin tehty; merirosvothan ovat siellä, he tanssivat
orjatarten kanssa; yhtäkkiä he ryöstävät mukanaan koko joukon ja Conrad
ottaa osalleen Medoran.

Toisessa kuvaelmassa näemme loistavan »maanalaisen palatsin», johon
merirosvot ovat koonneet rikkauksiaan. Osat ovat nyt muuttuneet. Conrad
on täällä herrana, mustat orjat kantavat esiin suitsutusastian, muuan
esirippu nousee, näemme Conradin pitkällään tiikerinnahalla poltellen
tschibukiaan ja hänen jalkainsa juuressa Medoran. Hellä kohtaus ja
adrianopolilaiset vangit tanssivat. Medora rukoilee heidän
vapautustaan, ja Conradilla ei ole sydäntä kieltää. Mutta siitä
julmistuvat merirosvot, he tekevät kapinan; vaan siihen on Conrad
tottunut, kapina kukistetaan ja merirosvot poimivat kultaa ja helmiä
hämmästyneen Isacin taskuista. Merirosvopäällikkö Birbanto kuitenkin
miettii kostoa ja viekottelee juutalaisen nukuttamaan Medoran kautta
Conradin myrkytetyn lotuskukan avulla. Syntyy yleinen hämminki ja
liittoutuneet ryöstävät mukanaan epätoivoisen Medoran.

_Toinen näytös_ vie meidät Cosin pashan palatsiin. Taasen
ylenpalttista loistoa ja komeutta. Seraljin naiset tulevat juuri
kylvystä, odaliskit laskevat vallatonta leikkiä vartijansa, vanhan
eunukin kanssa. Pasha astuu sisään; eunuki valittaa, seuraus: pauhuja
ja tietysti tanssia. Isac tulee, tuoden mukanaan Medoran; pasha on
ihastuksissaan ja lahjottaa hänelle ylen paljo koristeita. Sillä välin
lähestyy joukko mekkalaisia pyhiinvaeltajia; mutta nuo veitikat ovatkin
valepukuisia merirosvoja; he tekevät uuden puhdistuksen haaremissa ja
ovat juuri voittamaisillaan, kun kavaltaja Birbanto tulee paikalle
tuoden mukanaan pashan väkeä, merirosvot voitetaan ja Conrad viedään
kuolemaan.

_Kolmas näytös_. Älä ole huolissasi Conradin kohtalosta, hän
tietysti armahdetaan, ja nyt vietetään pashan ja Medoran häät. Siitä
tulee komeat kemut, »tanssihäät» tietysti, mutta juuri ratkaisevana
hetkenä houkuttelee Medora itselleen mitä viehkeimmillä hyväilyillä
pashan tikarin, Conrad kiipee ikkunan kautta sisään ja pashan toiveet
ovat mennyttä kalua. Pashat, samoinkuin jättiläiset, ovat syntyneet
nuijittaviksi.

Kolmannen näytöksen toinen kuvaelma on kenties näyttämökoristeiden ja
koneiston tähän saakka saavuttamaton huippu. Näemme silmänkantamattoman
meren kevyesti liikkuvine aaltoineen. Luonnollisuus on niin suuri, että
olemme tuntevinamme merituulten puhalteluja. Täysipurjeinen laiva
keinuu näyttämölle -- ei noita heikkoja aluksia, jotka toisinaan
matelevat eteenpäin meidän näyttämöillämme, vaan jotenkin arvokas
laiva, jonka kannelle sopii noin kuusikymmenhenkinen baletti. Conrad ja
Medora purjehtivat nyt pois rakkautensa valkamaan; näemme tuon maan
kapeana kaistaleena taivaanrannalla; tuota iloista näkyä on tietysti
tervehdittävä merirosvojen ja vapautettujen orjattarien tanssilla, mikä
olisikaan luonnollisempaa? Ja tanssiksi sitä pistetäänkin, mutta se on
harvinaista tanssia, sillä joukko temppuilijoita tekee mitä rohkeimpia
pyörähdyksiä köysistössä ja marssikoreissa. Se näyttää joka tapauksessa
hauskalta, on vain vahinko että taivas menee pilviin ja ukkonen alkaa
jylistä (oikein jymy-ukkonen, vähän parempi kuin meidän rautapeltimme).
Tuulispää lähestyy, aallot vaahtoavat ja kohoovat yhä korkeammalle.
Tanssi keskeytetään; miehistö kiipee ylös ja kokoo purjeet. Myrsky
kiihtyy, salamat leimuavat (sangen arvokkaita salamoita, tuskinpa vain
pelkkää niktiä). Aallot kohoovat yhä korkeammalle. Hätälaukauksia
ammutaan. Aallot heittelevät laivaa aivan kauheasti. Ilma pimenee
(toinen harsoesirippu toisensa jälkeen lankee näyttämön ja katsojien
väliin). Lopulta tulee niin pimeä, että vain epäselvästi näemme mustia
aaltoja, laivan hahmopiirteitä ja valkeita olentoja, jotka juoksevat
levottomina edestakaisin kannella. Rosvot ja orjattaret, äidit ja
lapset kohottavat epätoivoissaan käsiään taivasta kohti. Silloin
halkaisee ilmaa häikäisevä salama, iskien laivaan ... se uppoo ...
kuulemme kumean jymähdyksen ... musta aalto kohoo vuoren korkuisena
haudaten aluksen ja ihmiset pimeään syvyyteen.

Muutamia silmänräpäyksiä näkee katsoja edessään vain synkän yön, ja
musiikki jäljittelee myrskyn ulvontaa ja aaltojen pauhua.

Silloin selkiää ilma jälleen (harsoesiriput kohotetaan toinen toisensa
perään). Näemme jälleen aavan meren; myrsky on rauhottunut, rajuilma on
ohi. Hohtavan mainingin harteilla keinuu lankku; lankulla ovat Conrad
ja hänen käsivarrellaan Medora. Mainingit kulettavat heitä kaukaista
kallioista rantaa kohti, he saavuttavat sen; Conradin onnistuu päästä
kalliolle ja hän nostaa sinne Medorankin, pidellen häntä sylissään.
Samana hetkenä halkaisee vielä usvaista ilmaa yksi ainoa auringonsäde,
mutta niin häikäisevän kirkas, että ainoastaan aurinko itse tai
sähkövalo voi semmoisen aikaansaada. Tämä säde valaisee yhtä ainoaa
kohtaa pimeässä maisemassa, nimittäin kalliota. Molemmat pelastetut
polvistuvat kirkkaassa valossa, kiittäen luonnonvoimien herraa ...
kappale on päättynyt.

Mitä tästä pitäisi sanoa? Loistavia, komeita, taidokkaita, jopa
kauneita ja hauskojakin tauluja. Minä sanoisin »Merirosvoa» --
samoinkuin rosvopäällikkö Mandrinin seikkailuja, joita esitettiin
peräkkäin neljällekymmenelle täydelle huoneelle Gaïté teaatterissa --
koulupoikakappaleeksi, ellei siinä olisi niin paljo semmoista, joka on
tarkotettu erikseen tämän maailman suurille kevytmielisille lapsille,
jotka, elleivät tahtoisi olla merirosvoja, ainakin kovin mielellään
olisivat Cosin pashoja. Täällä raivoo ja huokailee niin mainiosti
itämainen aistillisuus; tanssi antaa viehätyksensä noille erinomaisille
situatsioneille, mutta mielikuvitusta puuttuu, kappale on runollista
lentoa vailla -- karkeasti veistelty romaani, seraljien kimmeltävien
turhuuksien koristama ja alituiseen horjuva murhan tai aistien
huumauksen välillä -- odaliski tiikerinnahalla -- ja niin täytyy meidän
sanoa kappaletta alhaiseksi, hyvinkin alhaiseksi taideluomaksi. Se on
varjokuvin esitetty Byronin luoma, hänen henkilönsä, vaan ilman
henkevyyttä ja neroa.

Siihen johtuu baletti pyrkiessään voittamaan kaikki muut
silmänpyynnössä ja turmeltuneen mielikuvituksen houkutuksissa; ja se
menee pitemmällekin: Berlinissä esitetään näyttämöllä miten vampyyri
imee kahdeksantoista nuoren neitosen verta. En tahdo kieltää tanssia
enemmän taiteena kuin ilonilmauksenakaan; se voi olla itse sulous, ja
sulous on kauneuden lempitytär -- mutta, mutta, Betty, kun keijukainen
silmäämme viehättää, kun almeet tanssivat edessämme lootuskukkien
keskellä, kuinka usein kuiskaakaan silloin parempi ääni sisässämme:
maasta he ovat tulleet! Noissa siivissä hohtaa turhamielisyys, nuo
harsoon ja silkkiin puetut houkuttelevat olennot eivät edusta suloutta,
vaan halujamme; oi, sulous on puhdasta, sulous on taivaallista, ja jos
tanssi _voisi_ sitä olla, silloin ei mikään taide olisi niin
ihastuttava kuin se!



KOLMAS JAKSO.

(Helsingfors Tidningar syyskuu--joulukuu 1857.)


Betty!

Ei vuolas koskikaan tuhlaa yhdellä kertaa kaikkia kuohujaan,
sanoo runo, ja niinpä saat sinäkin vielä jonkun aikaa osottaa
kärsivällisyyttä näille minun itämerenmuistelmilleni, vaikka niille
onkin jo satanut yhden talven lumi ja kahden kesän vedet. Uudet
matkustajat, uudet maanmiehet, ovat sen jälkeen rientäneet kinosten
maasta virkein mielin etelään, ovat nähneet samaa kuin minä ja
enemmänkin ja ovat hiljattain kirjottaneet siitä sanomalehtiinkin;
mutta on havaintoja, jotka eivät vanhene yhteen vuoteen, ja on
kokemusta, joka Suomen peltojen syyskylvön tavoin itää lumenkin alla
tulevien keväiden varalle. Koetan parhaani mukaan sivuuttaa sellaisen,
mikä kuuluu hetken katoovaan humuun, säilyttääkseni ainakin jotain
pysyvistä ja pitkäaikaisista vaikutteista.

Siis: oli kerran...


37. Teaatterin varjopuolet.

Puhuin viimeksi oopperan rappeutumisesta, sen sisäisistä ristiriidoista
ja baletista. Aine, ulotettuna yleensä teaatterin alalle, on niin rikas
kuin itse mielettömyyden historia ja niin tyhjentymätön kuin
inhimillisten erehdysten pohjaton kuilu. Kuinka paljo ovatkaan ahneus,
himot ja turhamielisyys vetäneet lokaan! Sama sade, joka loihtii esiin
kukkien tuoksun ja peittää pellot viljalla, synnyttää kaupunkien
kaduilla liejua, joka voi saastuttaa puhtaimmankin.

Teaatteri ja kaikki taide kohottaa ylpeästi päätään mielikuvituksen
maailmoihin, samaan aikaan kun sen jalat ovat auttamattomasti
tuomitut liikkumaan tuuma tuumalta todellisuuden karkeaa, liejuista
tietä. Ainoastaan ani harvoille onnistuu noiden vastakohtien
yhteensovittaminen. Monet rientävät kadotukseen ja monet suistuvat
korkeasta asemastaan. Monet kadottavat mielikuvituksensa ja taiteensa
korkeissa ilmakerroksissa kokonaan todellisuuden maaperän, ja mikä on
pahempi, uskonnon ja tapojen maaperän, sillä kaikessa taiteessa on
voimakas itsensäjumaloimisen viehätys; voimakkaammista tulee silloin
suuren yleisön ja oman itsensä epäjumalia, jotka saattavat elää
muutamista käsientaputuksista ja kuolla muutamista arvosteluista;
heikommista tulee hutiloitsijoita ja -- hutiloitsijattaria. Toiset
taasen takertuvat hiekkaan ja tekevät taiteestaan ahneutensa
ongenkoukkuja; toiset vihdoin, taiteen päivätyöläiset, horjuvat sinne
tänne molempien vastakohtien välillä, kunnes lopulta kaavautuvat
ammattiinsa ja heittävät kaiken aprikoimisen. Mutta on sentään
muutamia, jotka, kuten äsken sanottu, omistavat tuon harvinaisen kyvyn
antautua kokonaan taiteelleen ja hallita sitä, unohtaa itsensä
näyttämöllä ja olla sen ulkopuolella tavallisia ihmisiä, jotka sanalla
sanoen saattavat olla ihmisiä sekä taiteen että elämän vaatimusten
mukaan. Ja nämä muutamat, niin harvoja kuin niitä onkin, ovat kyllin
lukuisat torjuakseen hylkäystuomion langettamisen urasta, joka
loistavimpien voittojen ohessa tarjoo niin monta surua, niin monta
toiveiden pettymistä ja niin monta pohjatonta kuilua.

Näyttelijät voimmekin jättää sikseen; luultavasti jokainen on
kurkistanut edes kulmasta sen kimmeltävän esiripun taakse, joka kätkee
kulissien suojaan kateuden, turhamielisyyden, kevytmielisyyden,
viheliäisyyden, jopa usein paheetkin. Muistelen kuusitoista vuotta
sitten Helsingin näyttämöllä esiintyneitä Romeota ja Juliaa; he
makasivat siellä molemmat kuolleina lempensä tähden ja liikutettu
yleisö itki, mutta Julia oli aivan äsken riidellyt Romeon kanssa
kulissien takana, ja kun hän nyt makasi kuolleena rakastettunsa
vieressä, nipisti hän häntä niin tuntuvasti kylkeen, että oli pakko
laskea esirippu, sillä Romeo oli huutamaisillaan. -- Stjernströmin
näyttelijäjoukko esitti hiljattain »Matkustavainen teaatteriseurue»
nimistä kappaletta; se ei ollut viisaasti tehty, sillä kappale paljasti
säälimättä kaikki näyttämön heikkoudet ja sisälsi jäljennöksiä vähin
kaikkien, niinhyvin matkustavien kuin paikallaan pysyvien teaatterien
oloista.

Meidän päivinämme on narreja, jotka ovat riisuneet hevoset Taglionin
vaunujen edestä ja vetäneet niitä itse juhdan uutteruudella. On
laulajia ja laulajattaria, jotka ovat rakentaneet mielettömyyden heille
uhraamilla rikkauksilla itselleen palatseja, vaikka tosin useimmat
ovatkin täysin kourin sirotelleet ruhtinaallisia tulojaan. Rachel
pyysi yhdestä näytäntövuodesta Amerikassa kuusisataatuhatta
frankkia. Ei kellään ministerillä, ellei mahdollisesti jollakin
kruununurakoitsijalla, ole ollut sellaisia tuloja kuin Mariolla,
Grisilla ja nyt viimeksi Ristorilla. Euroopan suuremmat teaatterit
nielevät äärettömiä summia, joista suuri osa saadaan valtion
kukkarosta. Kaikki tuo on pikemminkin uhrattu turhamielisyydelle kuin
taiteelle, ja kostaa itsensä alentamalla näyttämön silmänpyynnin ja
turmeltuneen maun mahdottomien vaatimusten temmellyspaikaksi. Olemme
nähneet mitä oopperasta on sellaisissa oloissa tullut. Puhenäyttämö ei
ole suinkaan jäänyt takapajulle. Alexandre Dumas fils on viimeksi
suvainnut siellä esityttää _Demi-mondensa_ loistavalla tavalla, ja
pimeyden ruhtinas on usealla näyttämöllä kohonnut päivän sankariksi.

Teaatterielämään kuuluu, paitsi näyttelijöitä ja kirjallisuutta, vielä
kolme muutakin ainesta, nimittäin teaatteritirehtöörit, kirjailijat ja
yleisö. Minulla on tuosta asiasta käsillä pieni sievä kuvaus Lontoosta.
Tirehtöörit ovat nimittäin monin paikoin huonossa maineessa siitä, että
koettavat hyötyä henkilökuntansa kustannuksella, ja yleisön suosikit
eivät suinkaan laiminlyö maksaa heille samalla mitalla. Lontoossa on
tuossa suhteessa päästy sangen pitkälle, ainoastaan italialaiset
teaatterit vievät lontoolaisista voiton. Kirjailijat ymmärtävät myöskin
katsoa etuaan. Koetetaan väittää että Lontoon teaatteri on taantunut
nopeammin kuin mikään muu. Garrickin entisellä näyttämöllä, Drury
Lanessa, elosteli muuan olutanniskelija Smith, joka vihdoin poltti
talon eräissä naamiaisissa. Haymarketissa näytellään ainoastaan
ranskalaisia huvinäytelmiä, ja vain eräässä Lontoon kaukaisimmassa
sopessa saadaan vielä kuulla Shakespearea.[15]

Eräänä päivänä menee muuan Lontoon teaatteritirehtööri erään
kirjailijan luo ja pyytää häneltä jonkun viisinäytöksisen draaman.
Kirjailija antaa rukoilla itseään, on jokseenkin pöyhkeä ja vaatii
vihdoin, paitsi osuutta joka näytännön tuloista, neljäkymmentä puntaa
jokaisesta näytöksestä, summa maksettava samana päivänä kuin kappaletta
näytellään ensi kertaa. Tirehtööri hämmästyy, mutta suuri kirjailija on
taipumaton ja kontrahti allekirjotetaan. Kalliisti ostettu kappale
somistetaan kaikella mahdollisella korulla ja sitä ylistetään
edeltäkäsin kaikin voimin sanomalehdissä. Vihdoin tulee tuo tärkeä
päivä, kaikki on valmiina, salonki ääriään myöten täynnä. Kirjailija
kävelee levottomana edestakaisin kulissien välillä ja katselee joka
toinen minuutti esiripun reijästä yleisöä, joka on langettava tuomion
kappaleen kohtalosta.

-- Minulla on tuolla ulkona kolmesataa ystävää -- sanoo hän
tirehtöörille -- toivon että tekin puolestanne olette ryhtynyt
tarpeellisiin varokeinoihin?

Tirehtööri kutsuu vastauksen sijasta palkattujen käsienpaukuttajain
johtajan.

-- Onko väkenne kaikki paikoillaan? kysyy hän.

-- Viisikymmentä yli tavallisen määrän, vastaa toinen, ja kunniani
kautta: reiluja miehiä kaikki tyyni.

-- Ette kai ole unohtanut määräyksiäni, ja kaiketi olette pannut
muistiin ne paikat, joissa teidän tulee viheltää?

-- Toivomuksenne mukaan, herra tirehtööri!

Kirjailija hymyilee.

-- Mitä sanottekaan? Viheltääkö? Tarkotatte kai käsienpaukuttamista?

-- En, vaan viheltämistä!

-- Mutta oletteko mieletön?

-- En suinkaan. Jos teille kirjailijana paukutetaan tai vihelletään,
niin se ei liikuta minua; minulla on joka tapauksessa tuloni ja kappale
herättää uteliaisuutta. Niin voimakas vastakkainen mielenosotus on
repäsevä. On sitäpaitsi parempi että kappaleelle vihelletään, kuin että
se saa osakseen keskinkertaisen menestyksen. Melua, häväistystä --
juuri sitä minä tarvitsen, ja teille tullaan viheltämään.

-- Mutta sehän on katalaa! Herrani, minä alotan oikeudenkäynnin teitä
vastaan. Ajatelkaahan kirjailijamainettani!

-- Oikeudenkäynninkö? Olen ostanut kappaleenne, näyttelen sitä kassani
enkä teidän maineenne hyväksi, ja käytän sitä hyväkseni mieleni mukaan;
etuni vaatii että teille vihelletään. Voisinhan sentään mahdollisesti
muuttaa mieltäni, jos luopuisitte ylimääräisestä palkkiostanne.

-- Vai niin, vai siihen te tähtäsittekin!

-- Miksikäs en? Olette väärinkäyttänyt asemaanne kirjailijana; minä
käytän väärin asemaani teaatterinjohtajana. Tahdotteko maksaa minulle
takaisin nuo kaksisataa puntaa? Joko tahi ei, esirippu nousee paikalla.

-- Minä maksan, vastaa kirjailija -- muuta ei vastata, kun on pistooli
rintaa kohti ojennettuna.

Tirehtööri ei ole taipumaton, hän myöntyy ja antaa viipymättä
vastakäskyn:

-- Sanokaa että niissä paikoin, missä piti viheltää, onkin nyt
silmittömästi paukutettava. Sanokaa noille kahdelle toisella rivillä
istuvalle naiselle, joiden piti nauraa kolmannen näytöksen
liikuttavassa kohtauksessa, että he sen sijaan alkavat itkeä; ei ole
haitaksi jos nuorempi menee hiukan tainnoksiinkin.

Kappale sujuu mainiosti, yleisö on ihastuksissaan ja kirjailija
kaksisataa puntaa köyhempi, mutta hänelle on joka tapauksessa
paukutettu käsiä, hän on epäilemättä suuri kirjailija!

Sellaista on palkattu paukutus. Pariisin teaattereissa sillä on
määrätyt paikkansa, useimmiten permannolla, jossa aina on vaarassa
joutua noiden vastenmielisten palkkajoukkojen läheisyyteen; mutta kun
on uusi kappale, silloin taajenevat noiden teaatterin niin sanottujen
»ystävien» rivit kaksinkertaisiksi. Käsienpaukuttajilla on oma
vartavasten palkattu johtajansa, joka vuorostaan palkkaa väkensä joko
illaksi tai viikoksi ja pitää huolen paukutuksesta niissä kohdissa,
jotka ovat etukäteen merkityt. Yleisö sen tietää ja sietää sitä;
näyttelijät pitävät hyvänään tuota inhottavaa suosionosotusta. Niinpä,
kun mellastaminen muutamia vuosia sitte alkoi mennä liian pitkälle ja
hallitus koetti poistaa palkatun käsienpaukutuksen, valitettiin että
teaatterisaleissa oli aivan liian hiljaista ja kuollutta; ei yleisö
eikä näyttelijät olleet oikein tyytyväisiä. Lopputulos oli että
palkkapaukutus uudestaan otettiin käytäntöön ja on käytännössä vielä
tänä päivänä.

Ensimäisen, toisen, jopa kolmannenkin luokan teaatterijohtajat
koettavat parhaimman kykynsä mukaan ja säälimättä hyötyä niistä
kyvyistä, joita sattuvat käsiinsä saamaan. Jos noilla kyvyillä jo on
jonkinlainen maine, vaaditaan aivan erikoista politiikkaa pitääkseen ne
kurissa. Kappale on valmis, paikat loppuunmyyty, mutta ensimäinen
rakastaja suvaitsee potea päänkivistystä, primadonnan ääni suvaitsee
olla käheä. Mitä tekee johtaja? Sellaisten tapausten varalta täytyy
hänellä aina olla kuuliaisempi reservijoukko varastossa. Ensimäisen
rakastajan sairaus parannetaan antamalla osa toiselle rakastajalle,
kuuluisan primadonnan käheys lääkitään panemalla hänen sijaansa nuori,
kaunis alottelija; kateus otetaan apuneuvoksi oikkuja hillitessä, muita
keinoja ei ole. Siellä missä kaupanteko on kehittynyt hyvin pitkälle,
kuten Englannissa, maksetaan melkoisia summia siitä kunniasta, että saa
esiintyä jollakin jonkinlaista kuuluisuutta saavuttaneella näyttämöllä.
Joku maaseutulaisnäyttelijä tahtoo upeilla esiintymällä sillä tai tällä
pääkaupungin näyttämöllä ja maksaa siitä puhtaat rahat teaatterin
johtajalle. Keikaileva nainen tahtoo välttämättä näyttää uudet
jalokivensä, ja maksaa yhden punnan illasta saadakseen olla näyttämöllä
mukana. Sattuu joskus että tuollaiset näyttelijät tai uusi kappale ovat
yleisön mielestä liian huonoja; silloin se meluaa niin, että palkatut
paukuttajat joutuvat tappiolle. Huudetaan ja tömistetään kaikin voimin,
esiripun täytyy laskeutua ja poliisi tulee näyttelemään kappaleen
loppuosaa.

Voisi kirjottaa kokonaisen kirjan kaikista niistä keinoista, jotka ovat
päässeet käytäntöön valmistettaessa menestystä jollekin ensikertaa
esiintyjälle tai uudelle kappaleelle, usein nousee kateus ja juonet
yhtä kekseliäästi sitä vastustamaan, tuottaakseen kappaleelle vararikon
tai viheltääkseen vasta-alkajalle. Siinä suhteessa on teaatteri miltei
kaikkialla altis yllätyksille. Suosiontavottelupuuhista muistan erään
sangen kekseliään. Muuan lontoolainen talonomistaja alotti julkisen
oikeudenkäynnin erästä teaatterinjohtajaa vastaan siitä, että suuri
väentungos sulki jokaista uutta näytelmää esitettäessä kadun ja teki
kaiken liikkeen mahdottomaksi kello neljästä kello seitsemään
iltapäivällä. Teaatterinjohtaja hävisi, mikä oli luonnollistakin, sillä
koko oikeusjuttu oli hänen ja talonomistajan kesken sovittu asia.

Teaatteri ei voi välttää oman aikansa ja kansansa yleisiä virheitä, ja
sentähden huomaamme sen olevan Ranskassa kevytmielisen, Englannissa
rahanahneen, Saksassa pöyhkeilevän, jonka ohessa jokaisella tietysti on
oikeus omien virheittensä lisäksi omistaa vielä muidenkin virheitä.
Taidelaitoksena ja kirjallisuudenviljelyksen haarana näyttää se
taantuneen, mutta se on samalla astunut lähemmäksi itseään ympäröivää
elämää ja tapoja, ja nauttii ammattina ja henkilökuntaansa nähden
enemmän kunnioitusta kuin ennen. Jos jätämme baletin lukuunottamatta,
niin tuskinpa mikään teaatteri, joka huolehtii maineestaan, saattaa
enää nykyään uhmailla yleisiä tapoja vastaan, niinkuin ennen. Se ei
tosin ole minään takeena taiteen uudistuksesta, sillä siihen
vaikuttavat muut ajan virtaukset; mutta se on takeena teaatterin
siveellisestä arvosta, patona sen huonoja vaikutuksia vastaan ja
samalla suurempana liikunta-alana hyveille. Siitä asiasta enemmän
tuonnempana.


38. Teaatteri semmoisena kuin sen pitää olla.

Olen nyt sanonut sinulle milteipä pahinta, mitä teaatterista tiedän --
virheitä ja puutteita kyllältään, jos en kohta täydellistä luetteloa.
Jos kuitenkin tahtoisin väittää, että teaatteri siitä huolimatta
ansaitsee ihmisten kunnioitusta arvokkaana sekä taiteellisena että
kansallisena sivistyslaitoksena, niin pitänee minun jollakin tavalla se
todistaakin.

Voisin silloin etsiä sen olemassaolon oikeutusta esittämällä itse
teaatterin historiaa aina »kreikkalaisista ja roomalaisista» asti.
Silloin näkisit tämän kansojen, aikojen ja ihmisyyden kuvastimen
uhraavan milloin mielettömyydelle ja järjelle, intohimolle ja nerolle,
imartelulle ja todelliselle kunnialle; milloin lokaan vaipuen, milloin
ylevimpään innostukseen kohoten; milloin mahtailijoitten ja roskajoukon
tahdottomana välikappaleena, milloin johtaen valtavasti joukkoja suuria
esikuvia esittämällä; aina inhimilliselle heikkoudelle alttiina, ja
kuitenkin aina valmiina itselleen omistamaan suurinta ja parhainta mitä
maailmassa on tarjona; sanalla sanoen taide, joka voi täydellä syyllä
sanoa itsestään, että siihen mahtuu kaikki ihmisyys ja kuvastuu siinä
elävin, vaikuttavin, selvin piirtein. Mutta sinä huomaisit samalla että
taiteen vaatimukset, totuuden ja kauneuden vaatimukset, joista ei
teaatteri voi milloinkaan luopua omaa itseään kieltämättä, alati
hillitsevät sen harha-askeleita ja himoja, niin että se pahimmissakin
tapauksissa kuitenkin on pakotettu pukeutumaan ainakin paremmuuden
ruusuharsoon, mikä tosin voi katsojiin vaikuttaa eksyttävästi, mutta
vain ajaksi. Sillä viheliäisyyden on pakko kaivaa oma hautansa ja
vastavaikutus syntyy, jolloin uusi parempi suunta jälleen alkaa. Ja kun
hyvät voimat astuvat täysissä totuuden ja kauneuden varusteissaan
näyttämölle, silloin teaatteri miellyttää, silloin se herättää ja
nostaa ympärillään eloon suuria, jalostavia vaikutuksia. Emme
kuitenkaan vielä lausu tyystin ilmi teaatterin olemusta, jos sanomme
sitä tapojen kehittäjäksi. Se on sitäkin, mutta se on jotain
enempääkin, sillä kaikki oikea taide kohottaa. Ei millään
siveyssaarnalla ole sitä voimaa, kuin nähdessämme jonkun ihmiskunnan
uroista kamppailevan kohtalonsa kanssa taikka nähdessämme jonkun kansan
suuren pojan seisovan elävänä edessämme ja hänen kanssaan koko
isänmaansa elämän liikkuvan näyttämöllä.

Ei milloinkaan ole ruotsalaisella näyttämöllä esitetty Kustaa Vaasaa,
ei milloinkaan tanskalaisella Kristian IV:ttä, tai englantilaisella
Richard Leijonamieltä, tai ranskalaisella Napoleon I:stä, tai
saksalaisella Fredrik Barbarossaa, tai italialaisella Rooman
sankarihaamuja, tai espanjalaisella Ferdinand Cortezia tai
sveitsiläisellä Wilhelm Telliä -- tai mitä muita suuruuksia hyvänsä,
Christofer Columbusta, Copernicusta, Hussia, Tassoa, Correggiota, Hans
Sachsia, Bellmania ja satoja muita -- ilman että koko kansan sydän
silloin on sykkinyt voimakkaammin ja jalojen esikuvien vaikutus
tuntunut sen tuhansissa jäsenissä. Sellaiset kuvat esiintyvät suurina
ja loistavina muillekin kansoille, mutta omalle kansalleen kuitenkin
selvimpinä ja voimakkaimpina. Sillä samoinkuin kansakunta rakastaa
suurissa miehissään itseään, samoin se rakastaa nähdä itsensä, joko
suurena tai pienenä, omalla näyttämöllään, ja sentähden on hyvä
teaatteri etupäässä kansallinen. Miten vähäisinkin yritys siihen
suuntaan on mieltäkiinnittävä, sen olemme nähneet köyhällä
suomalaisellakin näyttämöllämme, ja kuitenkaan ei edes Klaus Fleming,
vaikka tosin jo runoilijan muovailema, ole vielä astunut siellä esiin
mahtavissa varusteissaan.

Näin Pariisissa ja Dresdenissä Scriben ja Meyerbeerin kauniin, vaikka
historiallisesti muodottoman oopperan »Pohjantähti». Sen ei suinkaan
pienin merkillisyys suomalaiseen katsojaan nähden on se, että koko
ensimäinen ja viimeisen näytöksen loppuosa on sijotettu Suomeen,
nimittäin Viipurin tienoille, jossa, Scriben arvelun mukaan, Pietari
suuri ensiksi tutustui »pohjantähteen» Katariinaan. Maisema oli tosin
vapaa fantasia: sangen kauniita kallioita, ranta, kylä ja niin
edespäin; mutta puvut, varsinkin naisten, olivat sekä Pariisissa että
Dresdenissä uskollisia tunnetun Jääskenpuvun jäljennöksiä. Luultavasti
he olivat saaneet käsiinsä täällä ilmestyneen mainitun puvun kuvan.
Nämä köyhät suomalaiset maalaiset käyttäytyivät näyttämöllä oikein
reippaasti, jos eivät tosin varsin suomalaisesti, niin että tuskinpa
kukaan meikäläinen olisi tarvinnut heitä hävetä, ja ensimäinen kööri,
jossa oli erittäin kaunis musiikki, laulettiin Suomen kunniaksi:
»_Buvons pour la Finlande_!» -- joka Dresdenissä oli käännetty
sanoilla: »Finnland soll leben!» Pariisilaishansikkaat ja saksalaisten
karkeammat kourat paukuttivat kaikin voimin -- kauniille musiikille,
arvelen; mutta vakuutan samalla että nuo suomalaiset muistelot, niin
vapaan mielikuvituksen tuotteita kuin olivatkin, tekivät asianomaisiin
ihmeteltävän vaikutuksen. Suomalaisia muuten kohdeltiin suosiollisesti
kautta koko kappaleen; kaikki tietysti »pohjantähden» vuoksi.

Mutta palaanpa jälleen teaatteriin. »Ravennan miekkailija» sai itse
Hamburgissa soinnun, joka voitti sekä kurantin että bankon. Näin
italialaisten itkevän kun Casimir Delavignen »Marino Falieroa»,
suuresta aiheesta kyhättyä keskinkertaista draamaa, esitettiin Porte
Saint Martin teaatterissa Pariisissa. Vaan jättäkäämme sankarit,
ennättääksemme heittää silmäyksen tämän maailman pieniin.

Kun ajattelen teaatterin ihannetta, johtuu aina mieleeni miellyttävä
ja opettava muisto Ranskan etevimmästä näyttämöstä ja dramaattisesta
koulusta, Théâtre Françaista. Sen ensimäinen ansio on, että sillä on
päämääränä kaksi toisiinsa helposti yhdistettävää tarkotusta:
toinen maun, toinen kielen puhtauden valvominen. Théâtre Français
nauttii noita molempia tarkotuksia varten melkoista vuotuista
valtioapua, mikä -- rohkenen sen sanoa kaikkien meidän suomalaisten
teaatterinvihollisten kuullen -- on hyvin käytettyä kansan omaisuutta.
Joka viikko näemme siellä esitettävän yhden tai pari Ranskan
klassillista mestariteosta, ja kun siihen vaaditaan omintakeisia,
perinpohjaisia tutkimuksia, onkin Théâtre Français nykyään miltei
ainoa teaatteri, joka kykenee ne arvokkaasti esittämään.[16]
Näyttämökoristeet ja puvut ovat tehdyt erinomaisella huolella ja
tarkkuudella eri aikakausien oloja vastaavasti. Niissä kappaleissa
esimerkiksi, jotka esittävät vanhan Kreikan tai Rooman tapahtumia, on
jokainoa pieni yksityiskohtakin jäljitelty uskollisesti antiikin
mukaan. Samoin koetetaan itse näyttelemisessä mahdollisimman tarkasti
jäljitellä kappaleiden ajanväritystä ja paikallisia omituisuuksia.
Sellainen näytteleminen -- niin, se ansaitsisi oman lukunsa. En
milloinkaan ennen kuin täällä saattanut ajatellakkaan moista
täydellisyyttä.

Théâtre Français, entinen Comédie Française, ei pidä suurilukuista
henkilökuntaa; niitä on tuskin kaksikymmentäviisi, joille uskotaan osia
esitettäväksi; mutta sittenpä onkin jokainen heistä taituri alallaan.
Jokaisen on sitä ennen pitänyt käydä ankaraa lausumiskoulua; sentähden
onkin kieli ja lausuminen tässä teaatterissa niin erittäin huolellista,
että yksi ainoa murresana, yksi ainoa väärä korko voisi murskata
näyttelijän koko tulevaisuuden. Sillä samoinkuin jokaisella Pariisin
teaatterilla on oma yleisönsä, samoin on Théâtre Françaillakin omansa;
se on kirjallisesti sivistyneen pariisilaisyleisön parhaimmisto, ja
sillä on erittäin hieno korva. Tämä teaatteri on sentähden itse asiassa
akatemian tapainen, jonkinlainen ranskankielen konservatoorio, jossa
kieli esiintyy suurimmassa puhtaudessaan ja hienoudessaan. Tässä
salongissa vietetty ilta on siis samalla ranskankielen oppitunti,
jommoiseen harvoin muulloin saa tilaisuutta. Viehättävää on kuulla
kaunista kieltä korkeimmalla kehitysasteellaan; tavattoman suuri olisi
varmaankin sen vaikutus johonkin vähemmän kehittyneeseen kieleen,
esimerkiksi suomenkieleen.

Ranskalainen luonne rakastaa hyvin ja hienosti sanottua, samoinkuin
johdonmukaisesti ja selvästi lausuttua, joskaan ei aina syvästi
ajateltua. On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin sirot korulauseet ovat
olleet Théâtre Françaissa niin vallalla, että oikea dramaattisuus on
saanut väistyä sen edestä. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet;
vaatimukset näyttelijän itsensä suhteen ovat nyt suuremmat ja ovat yhtä
ankarat näyttelemiseen nähden. Théâtre Françaisiin otetaan, kielen
tähden, kokelaita enimmäkseen Pariisista, mutta se etsii samalla
suurempien varojensa avulla paraimmat kyvyt muualtakin. Useimmissa
muissa edes jonkinarvoisissa teaattereissa näemme kyllä kauniimpia
kasvoja, vaan emme missään parempia näyttelijöitä. Yhteisnäytteleminen
on täydellistä aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ilmaisten
samalla sekä eloa että hillitsemistä, jotka ovat tositaiteen ainaiset
tunnusmerkit. Etevin puoli tosin on puhelun joustavuus; Théâtre
Français ei olisi ranskalainen laitos, ellei se samassa olisi omistanut
tuota kansallisominaisuutta; voimme sanoa että itse tunteet ja
intohimotkin täällä puhelevat, mutta tavalla joka suo niiden esiintyä
täydessä lämmössään, jos kohta hillittyinä. Niinpä Rachelin huulilla
puhelee tuska, ylpeys, viha ja kosto; Arnould Plessyn ja Madeleine
Brohanin kautta haastaa rakkaus, Provostin kautta teeskentely ja
ahneus, Regnierin kautta itsekkyys, ja niin edespäin. Entä sitte? Nuo
intohimot eivät silti kadota syvyyttään ja voimakkuuttaan, ne
ainoastaan astuvat esiin ilman vaikutuksentavottelua ja harkitsemista
ranskalaiselle ominaisella vapaalla tavalla. Ei mikään näyttämöllä
kiemuroiminen eikä intoileminen tee katsojiin sellaista vaikutusta,
kuin tuo näöltään niin yksinkertainen luonto, joka ei milloinkaan ensi
näkemällä hämmästytä, mutta aivan huomaamatta ja yhä lähemmin tunkeutuu
sydämeen. Kun tulemme saksalaisen näyttämön suuresta begeisterungista,
niin tekee Théâtre Français alussa melkein kylmän vaikutuksen,
samoinkuin luonnollisuudestaan tunnettu tanskalainen näyttämö. En tahdo
myöskään kieltää etteikö jonkinlainen järkevyys, joka painaa leimansa
kaikkeen, jonkun verran jäähdytä katsojaa; mutta tuollainen jäähdytys
on terveellinen; se johtaa meidät keinotekoisista liiotteluista kaiken
todellisen taiteen perikuvaan ja ytimeen, jalostettuun luontoon.

Théâtre Françaissa sattuu jotenkin usein että näemme samana iltana
saman henkilön kahdessa osassa. Jokaisella näet on oma rajotettu
alansa, jolla hän on saavuttanut taituruuden. Muutamat esiintyvät
ainoastaan klassillisissa kappaleissa, toiset ainoastaan
uudenaikaisissa; muutamat ovat saavuttaneet mainetta molemmissa. Ei ole
mitään vahingollisempaa pienehkössä teaatterissa työskentelevälle
näyttelijälle, kuin olla pakotettu kelpaamaan joka paikkaan ja sitte,
juuri kuin on johonkin osaan koteutunut, heittää se sikseen,
alottaakseen taas uutta. Täällä, jossa samaa kappaletta esitetään
kuukausmääriä ja sitten taasen lyhyen levon jälkeen otetaan uudestaan
esille ennenkuin se on ennättänyt muistista kadota, täällä jokainen
näyttelijä pakostakin ikäänkuin valautuu osaansa. Tämän seikan vaikutus
yhteisnäytöntöön on päivän selvä; mutta siihen ei suinkaan vaikuta
vähemmin se erinomainen tapa, jolla kaikki sivuosat suoritetaan.
Toisissa teaattereissa loistavat muutamat erikoiset kyvyt
keskinkertaisuuksien keskellä. Täällä esitetään jokainen sivuosakin
mestariudella; yksinkertaisin lakeija, vähäpätöisin kamarineitsyt,
jonka tehtävänä on asettaa tuoli esille tai tuoda kirje, on tutkinut
tyystiin tehtävänsä. Kukaan ei pistäydy kokonaisuudesta esille liian
paljo eikä liian vähän, niinkuin useasti muualla näemme pinteän
pyrkimyksen tehdä itsensä huomatuksi silloinkin kun ei pitäisi, tai
käyttäydyttävän ylenkatseellisen välinpitämättömästi silloin, kun ei
luulla mitään merkitsevänsä. Vanhalla Lars Hjortsbergillä Tukholmassa
oli kerran vähäpätöinen palvelijan osa, jolloin hänen piti sammuttaa
kynttiläkruunu. Tuskinpa kukaan luulee että tuohon voisi panna mitään
erikoisempaa. Mutta Hjortsberg ei ollut se, joka mitättömyydestä teki
mitättömyyden; hän sammutti kruunun filosoofisella tyyneydellä, mutta
samalla niin luontevasti, että koko salonki rupesi käsiä paukuttamaan.

Kun sanon Théâtre Françaisia teaatterin ihanteeksi, ei tarkotukseni ole
kohottaa tuota aikansa lasta kaiken inhimillisen puutteellisuuden
yläpuolelle, ilman rappeutuneen taiteen virheitä ja hairauksia.
Silläkin on esimerkiksi palkatuita paukuttajia, vaikka tosin tavallista
vähemmin hävyttömiä. Eikä Jules Janin, joka joka ilta leppeän ja
hyvinvoivan näköisenä sijottuu nojatuoliinsa, myöskään laiminlyö
joka viikko ruoskia sen heikkoja puolia Journal des Débatsin
kaunokirjallisessa osastossa. Mutta Théâtre Français, jos mikään
taidelaitos, vaikuttaa tuhansiin elähyttävästi, sivistävästi ja
jalostavasti. Sen ainaisena ansiona on oleva, että se puhuu kansansa
parhaimmistolle ja että se, niin monien erehdysten ympäröimänä,
kuitenkin on tyyssijana parhaimmalle, mitä ranskalainen näyttämö on
tuottanut niin hyvin kirjallisuudessa kuin näyttelijätaidossa, ollen
siten kansansa kouluna, sen kunnian tulkkina, sen virheiden ruoskijana
ja sen älyn ja siveydentunnon herättäjänä monessa suhteessa. Tämän
jälkeen muutamia näytteitä.


39. Piirteitä näyttämöltä.

Pariisissa näytteli vuonna 1856 kuusitoista teaatteria joka päivä ja
kaksi oopperaa, nimittäin suuri ja italialainen, kolmasti viikossa.
Näistä kahdeksastatoista esitti neljä, nimittäin kaksi viimemainittua,
Opera Comique ja Théâtre Lyrique yksinomaan musiikkikappaleita; pelkkiä
näytelmiä esitti ainoastaan yksi, nimittäin Porte Saint Martin, jonne
kaikki helläsydämiset menevät kyyneleitä vuodattamaan. Théâtre
Français, Odéon, Gymnase, Ambigu-Comique vuorottelevat kumpaistakin
lajia, esittäen kuitenkin mieluummin hienompia huvinäytelmiä;
Vaudevillessä ei pidä aina odottaa kupletteja ja Gaité huvitti
kuukausmääriä yleisöä esittämällä rosvoja ja murhaajia. Théâtre
Imperial eli pitkät ajat Napoleon I:sen haamulla ja on nyt antautunut
etupäässä porvarillisten näytelmien esittämiseen. Pieni-teaatteri
Palais Royalissa esittää enimmäkseen ilvenäytelmiä; Folies nouvellesia
pidetään paraimpana pantomiimien esittäjänä; Folies dramatiques,
Delassemens comiques ja monet muut, jotka syntyvät toisena vuotena ja
katoovat toisena, aina Funambulesiin saakka, jossa yleisön muodostaa
katupojat ja työmiehet, ovat kansanteaattereita. Théâtre Luxembourg
esittää kaikenlaisia pikkukappaleita. Kaunoratsastajilla ja
ilveilijöillä on omat näyttämönsä ja sitä paitsi on Pariisin
ympäristössä vilisemällä pikku teaattereita.

Teaatteri muuttuu täten, esittämällä joka päivä kuvaelmiaan suuren
kaupungin kaikissa kolkissa, jonkunlaiseksi tarpeeksi, sen
jokapäiväiseen leipään kuuluvaksi. Etelän vilkkaampi mielikuvitus ja
sen meikäläisistä niin suuresti poikkeavat kotitavat, selittävät
osaltaan tuota meille käsittämätöntä seikkaa, että köyhä työmies tai
vielä köyhempi ompelijatar saattaa nähdä nälkää ja ahertaa otsansa
hiessä ainoastaan voidakseen sunnuntai-illaksi hankkia itselleen
teaatteripiletin. Paraimmallakaan pariisilaisella ei ole mitään
_kotia_ siinä merkityksessä, kuin me sen käsitämme; ei hänen
kielessäänkään ole sitä varten muuta käsitettä kuin tuo väritön _chez
soi_, taikka vielä laimeampi _au logis_. Se on epäilemättä
onnettomuus, johon kasvatus on monessa suhteessa syypää, sillä useimmat
lapset kasvatetaan seitsemännestä ikävuodestaan asti perheen
ulkopuolella; mutta se antaa teaatterille erikoisen yhteiskunnallisen
merkityksen sen lisäksi, minkä se voi milloinkaan saavuttaa meillä
pohjolassa. Se laji kotia, josta pariisilainen ennen niin suuresti
ylpeili, sivistyneen salongin sukkela seurapiiri, se on, mikäli
kerrotaan, nykyään ainoastaan entisyytensä varjo. Klubit ovat nielleet
monia; teaatteri on niellyt heidät kaikki. Sinne mennään nykyään
ystäviään tapaamaan ja sinne on usein siirtynyt sukkeluus ja hieno
seurustelukin.

Etelämainen yleisö näyttelee itse mukana tavalla, joka on meille outoa.
Pieninkin hetkellinen tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden tunne
päästetään heti ilmoille; sitä ei haudata, niinkuin meillä,
äänettömyyteen tai sellaisiin käsien paukutuksiin, joihin suuri joukko
tottumuksesta yhtyy. Pieninkin näyttelemisen vivahdus huomataan
paikalla; näyttelijällä on edessään ilmielävä arvostelu sana sanalta,
askel askeleelta; se elähyttää hänen näyttelemistään ja pakottaa hänen
tutkimaan pienimmätkin liikkeensä. Hänestä voi tulla yleisön
silmänpalvelija, mutta ei koskaan velttoa osansa läpilaahustajaa.
Yleisö kasvattaa näyttelijää ja näyttelijä yleisöä; molemmat voivat
erehtyä, mutta molempien vuorovaikutus on näyttämölle tarpeellinen.

Missään emme näe yleisön näyttelevän mukana niin hullunkurisesti kuin
Funambulesissa. Se olisi harmillista, ellei se olisi samalla niin
hauskaa. Kuvittele mielessäsi esimerkiksi kaksi aitioriviä
poikaveitikoita täynnä. Vaikeneminen on heille tuiki mahdotonta, ja kun
he saavat pitkät päivät kiistellä keskenään, niin kiistelevät he nyt
vaihtelun vuoksi näyttämöllä liikkuvien kanssa. -- _V'là
monsieur!_ huutavat he epätoivoiselle rakastajalle, älkää olko
millännekään, kyllä tyttö teistä pitää, siellä hän seisoo teitä
vaanimassa kulissien takana. -- Ensimäinen rakastajatar esiintyy, ja
vaikea olisi kenenkään sanoa häntä kaunottareksi. -- _Tiens,
madame!_ huutavat pojat, näytätte liian surkealta, kas tässä vähän
virkistystä! -- ja samassa he näpsäyttävät tottuneella kädellä jonkun
kirsikansydämen vanhahkon donnan nenälle. Vincennenmetsästäjäin jälkeen
ovat Pariisin katupojat Ranskan paraimmat ampujat. Mutta rakastaja ei
häiriinny, donna ei hätäänny; toisinaan sattuu että kokonaisia
kirsikoita ja appelsiininkuoria satelee näyttämölle; se ei tee mitään,
kappale sujuu siltä yhtä hyvin. Harlekin tekee kuperkeikkansa, Pierrot
virnistelee; aitioissa halutaan olla jalomielisiä, heitetään
Colombinelle kokonainen apelsiini; hän ottaa sen ilmasta kopiksi,
kuorii sen tuossa tuokiossa ja syö heti paikalla kiitollisuutensa
osotteeksi -- yleisö paukuttaa käsiään.

Harlekin-pantomiimit ovat joka paikassa samanlaisia; ainoa erotus on
koneistossa, joka muutamissa teaattereissa on niin pitkälle kehittynyt,
että yleisöä huvitetaan kaikellaisilla silmänkääntäjätempuilla.
Kappaleista, jotka siihen aikaan olivat suosittuja kansanteaattereissa
ja joita esitettiin yhtä mittaa useampia kuukausia, muistan pari:
»Venus Antiphros myllyssä» ja »Mandrinin seikkailut». Venus on sopinut
kohdatakseen Adonista myllyssä ja ottanut myllärin vaimon muodon, tämä
kun on matkalla kaupungissa. Mutta Adonis viipyy ja sen sijaan tulee
mylläri kotiin ja käskee jumalattaren keittämään hänelle ruokaa ja
vetämään saappaat hänen jaloistaan. Olympon korkea asukas kieltäytyy,
mutta mylläri tarttuu keppiin; syntyy olympolaista ylpeyttä
nöyryyttäviä kohtauksia toinen toisensa jälkeen. Vihdoin tulee myllärin
oikea vaimo kotiin, ja nyt sattuu joukko mitä koomillisimpia
kohtauksia, kunnes jumalatar lopulta epätoivoisena karkaa ikkunasta
ulos. -- Mandrin oli kuuluisa ryöväri Ardennien metsässä viime
vuosisadan loppupuolella. Kappale on todellinen koulupoikakappale,
seikkailu seikkailun jälkeen, pistoolinlaukauksia, aaveita, maanalaisia
käytäviä, ainakin puolitusinaa murhia; mutta viattomuus tietysti
lopulta saa voiton ja kappale päättyy ryövärin mestauksella. Kansan
suuri joukko on kaikkialla vain suuria lapsia.

Tämänlaatuiset kappaleet kuuluvat kurjaan kirjallisuuteen; ne
villitsevät sen sijaan että jalostaisivat. Samaan luokkaan saattaa lukea
joukon kevytmielistä romua, jota pariisilaisteaatterit, suuret ja
pienet, aika ajoin esittävät, _Dame aux camélias_ ja _Demi-monde_
kappaleista aina sellaisiin päiväperhosiin kuin _Amours impies_ ja muut
samankaltaiset. Teaatteri on heijastuspeili: luonnollista on että se
heijastaa ympäristönsä tapojen löyhyyttäkin; sen suuri valta on
turmioksi silloin, kun se, sen sijaan että ruoskisi tapainturmelusta,
ympäröi sen loistavalla hohteella, peittäen paheet ruusuisella hunnulla.
Onneksi sentään seuraa pakostakin muutos parempaan päin, tarkkanäköinen
arvostelu valmistaa sen lähenemistä, ja vaikka onkin turhaa koettaa
puhdistaa teaatteria kaikesta rikkaruohosta niin kauvan, kuin elämä sen
ympärillä ei ole siitä vapaa, niin voimme siitä kuitenkin toivoa
parhainta mitä itse elämästäkin toivomme, nimittäin että hyvän voima on
pimeyden valtaa suurempi.

Mitä kevytmielisyyteen tulee, täytyy minun sen suhteen tehdä
vastalause. Kevytmielisyys on siinä määrässä Ranskan kansan
perusominaisuuksia, että se tuntuu heidän mielestään jokapäiväiseltä
asialta, sopimattomalta se tuntuu ainoastaan esiintyessään tavallista
julkeampana ja karkeampana. Siitä johtuu että monet asiat, jotka
pohjoismaisella näyttämöllä olisivat suorastaan sopimattomia, soluvat
ranskalaisella näyttämöllä huomaamatta, synnyttäen vain hetkellistä
naurua ja kadoten seuraavana hetkenä unhotukseen. Ranskalaisella ja
ranskattarella on myötäsyntynyt erikoistaito lausua eräitä asioita
siten, että kärki jää jälelle, mutta sen myrkyllisyys häviää, jopa niin
että itse siveellinen tunnekin tulee sovitetuksi leikkipuheella,
sukkeluudella ja miellyttäväisyydellä. Selvempää esimerkkiä nähtänee
harvoin kuin Molièren »Amphitryon» Théâtre Françaissa. Tämä sukkela,
mutta sangen kevytkenkäinen kappale käsittelee Jupiterin rakkausjuttuja
Amphitryonin puolison Alcmeneen kanssa, jonka luona Olympon hallitsija
tekee käyntejä puettuna hänen herransa ja miehensä muotoon, ja josta
sittemmin tulee Herkuleen äiti. Kappaletta pidetään alkuperäisesti
hienona satiirina Ludvig XIV:n rakkausseikkailuista. Jokaisella muulla
näyttämöllä kuin ranskalaisella olisi tuo kappale suorastaan mahdoton.
Totuudenmukaisesti tahdon lisätä että koristetut nenäliinat olivat
ahkerasti käytännössä niinä iltoina, jolloin esitettiin Amphitryonia,
ja samoin että arvostelu kiihkeästi moitti kappaleen siveellistä
kantaa. Mutta minä rohkenen kieltää että tuon kappaleen vaikutus olisi
mikään muu tai mikään sen huonompi, kuin naurun herättäminen sen
purevan ivan kautta, jolla kuninkaallinen teaatterikirjailija uskaltaa
kurttiisin muodossa pommittaa kuninkaallisen herransa sulttaanillisia
hassutuksia.

Jos kuitenkin tahdotaan väittää »Amphitryonin» olevan siveellistä
tarkotusta vailla -- enkä minäkään puolestani suinkaan uskalla sitä
taata -- niin ei ainakaan tätä ominaisuutta kiellettäne kahdelta muulta
Molièren kappaleelta. Esitettiin _L'avare_, »Saituri». Provost
näytteli Harpagonin osaa, Provost, joka tuossa kappaleessa on
saavuttanut maailmanmaineen. Koronkiskurit eivät enää meidän aikoinamme
ole samanlaisia kuin kaksisataa vuotta sitten, ne ovat ainakin vähän
muhkeammasti ja taitavammasti naamioidut; mutta saituruus on sama ilmiö
kuin ennenkin ja meidän aikamme saituruus pitäisi valtion
kustannuksella lähettää katselemaan Provostia. Nuori tuhlaaja kääntyy
välittäjän kautta Harpagonin puoleen, ja Harpagon tahtoo nylkeä hänet
putipuhtaaksi. Hän määrää mitä kohtuuttomimpia ehtoja, neljänkymmenen
prosentin koron ja velvottaa lainaajan ottamaan vastaan mitä
korkeimmasta hinnasta vanhaa panttitavaraa, jonka jälkeen Harpagon
suostuu paikalla antamaan puolet kysymyksessä olevasta summasta. Nuori
tuhlaaja suostuu kaikkeen; hänen isänsä on, sanoo välittäjä, vanha
saituri, jonka päivät pian ovat päättyneet. Schen, schen! ajattelee
Harpagon, kaikki on järjestetty; mutta silloin keksitäänkin
että nuori tuhlaaja on hänen oma poikansa! Oi te hyvinvarustetut,
viekkaat ja kekseliäät vanhat juutalaiset kaikista säädyistä ja
uskontunnustuksista, olisittepa nähneet Harpagonin, kun tuo uutinen
kohtaa häntä salamaniskun tavoin! Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänet,
kun häneltä oli ryöstetty rahalippaansa -- mielettömänä ja
raivostuneena sormillaan suonenvedontapaisesti haparoivan tyhjää ilmaa
-- teidän täytyisi silloin tunnustaa että teaatterikin voi vaikuttaa
parannussaarnan tavoin, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin ja esiintyy
syntiselle unissaankin hirmuisena ja peljättävänä.

Ja te, lahjakkaat, nerokkaat rouvat, neidet ja kirjailija-mamselit, ja
te, kaikenlaatuiset kuuluisat herrat kirjailijat -- suuret kirjailijat,
se on tietty, ainakin itse mielestänne -- teidän olisi pitänyt omistaa
iltahetki Molièren _Femmes savantes_'in (Oppineiden naisien)
katselemiseen Théâtre Françaissa. Myönnän että tämänkin kappaleen värit
ovat jonkun verran vuosisatojen haalistamat, mutta niitä on tarpeeksi
jälellä näyttääkseen teille oppineen ja kirjallisen turhamielisyyden
kaikessa loistossaan ja rakastettavaisuudessaan. Nämä Molièren herrat
ja naiset -- sillä herrat saavat kunnian olla mukana ihailijoina
naisten kirjallisessa akatemiassa -- ovat muodostaneet keskinäisen
toistensa-ylistämisyhtiön ja kiittävät yhtiön puolesta toisiaan mitä
suurimmalla häveliäisyydellä. Mutta valitettavasti on muuan heistä
nimettömänä julaissut erään teoksen ja joku toinen akatemian jäsenistä
sattuu viattomuudessaan arvostelemaan tuota teosta mitättömäksi;
enempää ei tarvita, naamari viskataan pois, ärsytetty turhamielisyys
hypähtää raisuna kaikkien sopivaisuuden aisojen yli, ja tämä ihana
toistensa-ylistämisyhtiö, joka äsken mitä vaatimattomimmalla innolla
korotti toisensa pilviin, lausuu nyt toisilleen yhtä innokkaasti
karkeuksia ja persoonallisia solvauksia -- se »polemikoi» -- ja minusta
on ikävää sanoa, mutta sillä hetkellä näytti todellakin kuin oppineet
sormet olisivat tulleet liian läheiseen tuttavuuteen oppineiden
peruukkien kanssa. _Pulvis et umbra!_ Ei nerokaan, ei ainakaan
itsejulistautunut nero, ole korotettu tavallisten, jokapäiväisten
inhimillisten heikkouksien yläpuolelle.

Suvaitsetko että kerron jotain muutakin »siveysopillista»
Vaudeville-teaatterista. Näemme siellä huvinäytelmän nimeltä _Les
filles de marbre_, Marmoritytöt. Proloogi tapahtuu Ateenassa
Perikleen aikana. Rikas Gorgias on Feidiaalta tilannut Aspasian, Laïsin
ja Phryneen marmoriset veistokuvat. Feidias on työnsä tehnyt, tytöt
ovat ylen kauniita, niin kauniita, että taiteilija, niiden
katselemiseen vaipuneena, ei voikkaan niistä erota, vaan kieltäytyy
luopumasta veistoksistaan. Mutta yhtä ihastunut Gorgias vaatii ne
itselleen omaisuutenaan, ja lopulta kutsutaan paikalle Diogenes riitaa
ratkaisemaan. Diogenes saapuu. »Tyttöjen», sanoo hän, »tulee itse
jollakin merkillä ilmottaa kenen he tahtovat omistajakseen.»
Veistokuvilta kysytään; kas, he nyökäyttävät suostumuksensa --
Gorgiaalle. »Sellaisia ovat tuollaiset marmoritytöt kaikkina aikoina»,
sanoo Diogenes; »he kääntyvät alati houkuttelevaa kullan hohdetta
kohti!»

Nyt alkaa kappale. Muutamaan komeaan puutarhaan Pariisin läheisyydessä
on asettunut seurue nuoria tuhlaajia ja sen lajin hienoja naisia,
jotka, niinkuin V. Hugo heistä sanoo, _qui vendent le doux nom
d'amour_. Samppanja kuohuu, soitto soi; muuan vieraista laulaa erään
polkan _à pièces d'or_, jota nykyään soittavat kaikki Pariisin
positiivit ja jonka katkeran ivallisia kupletteja tahdikkaasti säestää
kultarahojen kilinä laulajan kukkarossa.

-- Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän kevään tuoksuja ja ruusujen
punerrusta ja kesäillan tyyneyttä laaksossa, jolloin karja palaa
laitumelta ja kuu nousee kirkkaana puiden latvojen yli? Ei, ei, ei; se
on ... (kuulemme kultarahain kilisevän kukkarossa).

-- Mitä Marco rakastaa? alkaa hän uudestaan. Rakastaako hän kodin
rauhaa ja puolison rakkautta ja kultakiharaisen lapsen ihanaa ääntä,
lapsen, joka hymyillen kietoo käsivartensa äidin kaulaan? Ei, ei, ei;
se mitä Marco rakastaa, se on ... taasen jatkaa kullan kilinä
katkaistua lausetta.

Vielä kerran laulaa laulaja:

-- Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän hyveen vaatimatonta palkintoa,
vai omantunnon rauhaa, vai kunnian loistetta, vai kuolematonta nimeä,
vai kaikkea sitä, mitä maailman jaloimmat pitävät korkeana ja pyhänä?
Ei, ei, ei; se mitä Marco rakastaa, se on ... ja kaameasti vastaa kulta
kolmannen kerran Marcon rakkaudenkysymykseen.

Rauhaa rakastavat ihmiset, Betty, ne jotka asuvat kaukana harhateistä,
kuten sinä maaseudun rauhassa, ne eivät tunne tämän vastauksen
kammottavaa totuutta. Noiden kultarahojen kilinä, mikä jok'ainoa kerta
sekaantui viehättävään soittoon, kaikui alati korvissani kun kuulin _à
pièces d'or_ polkkaa esitettävän, ja koko kappale oli mestarillisesti
rakennettu samalle teemalle.[17] Marco, jota demoonisella
viehättäväisyydellä esitti madame Fargeuil, on vaarallisin sireeni, mikä
vielä milloinkaan on vienyt nuorukaisen turmioon. Kuplettien ainoa
näkyväinen vaikutus on ylenkatseellinen hymy kaunottaren huulilla. Tulee
sitten nuori maalari nimeltä Rafael, ilosta loistaen; hän on äsken
saanut näyttelyssä korkeimman palkinnon, hänen harvinainen neronsa on
herättänyt yleistä ihailua, hän kohottaa katseensa loistavaa
tulevaisuutta kohti ja tämä ilahuttaa hänen köyhää äitiään, jonka ainoa
toivo ja tuki poikansa on. Rafael raukka, hän ei tunne maailmaa, Marcon
käärmeenkatseet vangitsevat hänet heti ensi silmäyksellä ... »_qu'elle
est gentille_!»...

Kun seurue poistuu, on nainen jo hänen käsivarressaan. Säästän sinulta
kolmen seuraavan näytöksen kuvaamisen kappaleen loppuun saakka, ja
tahdon ainoastaan mainita että tämä lahjakas ja rakastettava
nuorukainen joutuu, niinkuin tuhannet ennen häntä ja tuhannet hänen
jälkeensä, viettelyksen uhriksi. Turhaan häntä varottaa ystävyys;
turhaan virtaavat äidin kyyneleet; turhaan hän koettaa ehkäistä
poikansa lankeemista hyvän, viattoman tytön rakkauden kautta; turhaan
nousee hänen oma jalompi luontonsa demoonien houkutuksia vastaan;
voimattomana vaipuu sivellin joka kerta hänen kädestään; demoonit
voittavat; Marco riemuitsee, kunnes ikävystyy uhriinsa ja jättää hänet,
jolta hän on elämänonnen ryöstänyt, uuden rikkaamman saaliin tähden.
Rafael on muutamissa kuukausissa läpikäynyt kaikki ihastuksen,
mustasukkaisuuden ja epätoivon asteet:

    »Der Wahn ist kurz, die Reu ist lang!»

Viimeinen isku hänet musertaa; hän palaa hyvän enkelinsä, äitinsä luo,
päättäen tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta liian myöhään; hänen voimansa
ovat murtuneet ja nuorukainen, josta ehkä olisi tullut maansa ja
aikansa ylpeys, vaipuu kuolemaan hukkautuneen elämänsä ja rauenneiden
toiveittensa pirstaleille.

Sellainen on tämä kappale. Ainakin satatuhatta tuon suuren,
kevytmielisen kaupungin asukasta on sen nähnyt, ja harvat ovat menneet
tiehensä saamatta pysyviä vaikutuksia. Ja jos useimpiin nähden onkin
käynyt niin, että »linnut ovat tulleet ja syöneet ne», niin on noiden
vaikutusten kuitenkin monessa täytynyt kantaa hyviäkin hedelmiä. Ja
itse nuo onnettomat, Marcon langenneet siskot todellisessa elämässä --
mahdotonta on ettei johonkin heistä olisi pureutunut Marcon katseen
muisto, kun hän yhdellä ainoalla, puoleksi tukehtuneella huudolla
paljastaa sielunsa sisimmän:

-- Oi tätä elämää, tätä elämää, kuinka sitä vihaankaan!

_Sellainen_ voi teaatteri myöskin olla, Betty. Tahdon vielä
esittää pari paremmanlaatuista katkelmaa sen piiristä.


40. Loppusanoja teaatterista.

Kaukana etäisellä maaseudulla elää vanha pariskunta, joku Philemon ja
Baucis. He ovat asettuneet sinne nuorina vastanaineina; kolmekymmentä
vuotta on kulunut kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä rakkaudessa ja
maaelämän rauhassa. Huomaamattaan ovat he vanhentuneet, heidän
hiuksensa ovat harmaantuneet, maailma on heidät unhottanut, mutta he
eivät sitä kaipaakkaan, he ovat hurskaita ja onnellisia, sillä he
rakastavat toisiaan. Silloin sattuu että vanhan aviomiehen rakkain
nuoruudenystävä eräänä päivänä kulkee seudun läpi ja poikkeaa heitä
katsomaan. Tämä ystävä on muuan noita levottomia henkiä, jotka eivät
milloinkaan viihdy kauvan samassa paikassa. Aina nuoruudestaan asti on
hän kiertänyt maailmaa ja on paraillaan uudella kulkuretkellä.
Tapaaminen on sydämellinen, vanhoja muistoja uudistetaan; matkustajalla
on paljo kerrottavaa, maalaisherran koko elämäntarina sen sijaan
supistuu muutamiin harvoihin sanoihin. Pöytä katetaan; hyvä rouva ja
hänen vanha taloudenhoitajattarensa joutuvat suureen pulaan; mitenkä he
maalaiskeittotaidollaan saattavat kestitä miestä, joka on syönyt
käärmeitä Amerikassa ja pääskysenpesiä Itä-Intiassa? Ystävä taasen,
itsekäs kuten kaikki matkailijat, on omistanut ravintolatapoja, moittii
yhtä ja toista, jopa suvaitsee ajaa pellolle vanhan pariskunnan
lempikissankin.

Sillä välin herrat joutuvat hieman iloiselle tuulelle ja rouva
menee, hurskaille tavoilleen uskollisena, hetkeksi messuun.
Maalaisaviomiehemme käy yhä vilkkaammaksi; ystävä sanoo hänelle:

-- Paras veli, minkälaista munkinelämää vietätkään täällä sopessasi?
Pieni retkeily ympäri Eurooppaa vilkastuttaisi sinua; lähdetään yhdessä
matkaan, minä lupaan huolehtia kaikesta.

-- Olkoon menneeksi, sanoo toinen, ja kun hänellä ei ole rohkeutta
ilmottaa asiasta vaimolleen, päättää hän käyttää hänen poissaoloaan
hyväkseen, panna matkatarpeensa tuossa tuokiossa kuntoon ja lähteä
matkalle.

Mutta kapsäkin täyttäminen on vaikeampaa kuin luulisikaan, kun ei ole
sitä ennen tehnyt. Rouva saapuu kotiin, matkustajan on pakko ilmottaa
aikeensa ja hän odottaa vastaukseksi oikein Xantippamaista rajuilmaa.
Hän erehtyy; hurskas vaimo ei lausu ainoatakaan moitteen sanaa;
kyyneleitään hän ei kuitenkaan voi pidättää.

-- Hoitakaa hyvin ukkoraukkaani, sanoo hän; te olette reipas ja
karaistunut mies; hänen tottumuksensa ja elämäntapansa ovat aivan
toiset; hän kaipaa alati ystävällistä kättä, joka huolehtii hänen
pienimmistäkin tarpeistaan. -- Mutta jospa hän sairastuisi, enkä minä
olisi silloin hänen luonaan!

Matkailija hämmästyy; sitä hän ei ollut ajatellut. Hän on kuitenkin,
itsekkäistä tavoistaan huolimatta, pohjaltaan hyvä ihminen. Hän huomaa
että hyvä rouva on oikeassa. Maalaisherra astuu kimpsuineen huoneeseen
lähtövalmiina ja tavotellen sitä mahtiääntä, joka sopii talon
isännälle. Se ei ota oikein onnistuakseen kelpo miehellemme; mutta hän
ei tapaa mitään vastarintaa. Vaan nytpä alkaa matkailija kuvata toisin
värein levotonta elämäänsä. Hän oli kerran maannut pahoin sairaana
kurjassa ravintolassa; palkatut kädet häntä hoitivat, välinpitämättömät
katseet odottivat hänen loppunsa lähestymistä. Silloin hän käsitti
kodin arvon, sen onnen, mitä tuottaa hellä oman armaan käsi, joka
jäähdyttää kuuman otsan polttoa, uskollinen sydän, joka jakaa surut ja
ilot... Enempää ei tarvita; maalaisherramme kiireellinen päätös horjuu,
hän jää kotiin, ja vielä enemmänkin: levoton ystäväkin jää heille; hän
on jo kyllikseen kiertänyt maailmaa ja elänyt ainoastaan itseään
varten; hän haluaa viettää lopun elämänsä rauhassa, omistaen runsaan
kokemuksensa noiden hyvien ihmisten onnen kartuttamiseksi.

-- Madame -- sanoo hän mielentilansa osotukseksi -- _rappelez votre
chat!_ -- kutsukaa kissanne sisään!

Näin kappale loppuu.

Näytelmä on yksinäytöksinen komedia, nimeltä _Le village_,
»Kylä», tekijä Octave Feuillet. Aihe on, kuten näet, kaikkein
yksinkertaisimpia, ja kuitenkin on se käsitelty sellaisella
hienoudella, huumorilla, hyväntahtoisuudella ja ihmistuntemuksella,
että se sekä liikuttaa että miellyttää. Kappaleen neljää henkilöosaa
näyttelivät mestarillisesti Samson, Regnier, mademoiselle Nathalie ja
madame Joassin Théâtre Françaissa. Se herätti joka kerta sekä naurua
että kyyneleitä, ja sillä oli -- kunnia terveen maun -- loistava
menestys.

Vielä muuan näyte samasta teaatterista. Valitsen siksi _La joie fait
peur_, »Ilo pelottaa», jonka tekijä on nerokas, liian aikaisin
kuollut madame Emile de Girardin.

Muuan perhe on vaipunut syvään suruun. Ainoa poika, toivehikas nuori
upseeri, on hiljattain kaatunut taistelussa. Hän jättää jälkeensä
äidin, jonka ylpeys hän on ollut, rakastavan sisaren, lohduttamattoman
morsiamen ja vanhan uskollisen palvelijan, joka on häntä muinoin
kantanut käsivarsillaan. Kaikki nämät neljä ovat vakuutetut, että he
hänessä ovat kadottaneet kaiken maallisen ilonsa; ainoastaan vanha
palvelija koettaa, vaikka itse murtuneena, ylläpitää muitten rohkeutta.
Ja se hänelle onnistuukin siinä määrässä, että molemmat tytöt hakevat
uskonnon lohdutusta. Äiti yksin ei sitä voi; hänen surunsa on liian
katkera; ylenpalttisessa tuskassaan hän syyttää itse kaitselmusta.

Kuitenkin sovittaa onnellinen kohtalo asian niin, että nuori upseeri ei
olekkaan kuollut; hän on ainoastaan pahasti haavotettuna joutunut
vankeuteen ja palaa nyt, tervehdyttyään ja vapaaksi päästyään, lomalle
omaistensa luo. Ja nyt seuraa yllätysten sarja, kohtauksia niin hienoja
ja todellisia kuin ainoastaan nerokas ja hienotunteinen nainen on
voinut kuvata. Nuoren miehen kotiintullessa on portti suljettu, hän
kiipee tutusta ikkunasta omaan huoneeseensa ja yllättää kuin kuusta
pudonneena vanhan uskollisen palvelijan. Onneksi että näin sattui; hän
yksin voi kestää tuon ilon valmistumatta. Hän itkee, hän nauraa,
käyttäytyy kuin mielipuoli; mutta pian hän saa muuta ajattelemista.
Sisar tulee; veli piilotetaan; vanhus panee liikkeelle kaiken
kekseliäisyytensä, kiemuroi ja juonittelee niin, että tyttö pitää häntä
hulluna; vihdoin hän aavistaa jotain salaisuutta, vetäsee oven auki ja
lankee veljensä syliin. Uusia ylenpalttisia ilonpurkauksia. Sen jälkeen
nuo kolme lyöttäytyvät yhteen valmistaakseen morsianta, mutta tämän
yllätyksen asettaa tekijätär hienotunteisesti näyttämön ulkopuolelle.
Vihdoin neuvottelevat kaikki neljä keskenään valmistaakseen äitiä.
Edellinen on ollut leikkiä tämän rinnalla, sillä ilo uhkaa suorastaan
tappaa hänet.

Nämä kohtaukset ovat erinomaisesti suunnitellut ja esitetyt. Mikä
hyväntahtoisten juttujen paljous kiedotaankaan äitiraukan ympärille
saattaakseen ensin toivon kipinän tuikkimaan ja sitten vähitellen
kirkastaakseen toivon varmuudeksi! Mutta sellaisia tunteita ei voi
milloinkaan herättää ja paisuttaa matemaattisten asteiden mukaan.
Äidinsydän tekee kaikki laskut tyhjiksi. Liittoutuneet huomaavat
kauhistuksekseen että äiti, tarkkasilmäinen kuten vain äiti
saattaa olla, oivaltaa heidän salaisuutensa ennemmin kuin on laskettu,
ja he koettavat nyt parantaa asiataan uusilla jutuilla, joiden
tarkotus on riistää häneltä ennenaikainen varmuus. Mikä tunteiden
ristiaallokko sekaantuneena toimeensa kykenemättömien valehtelijoiden
koomillisuuteen! Tyhjiksi raukeevat kuitenkin nämät viattomat juonet;
äiti ei laske mahdollisuuksia myötä eikä vastaan; hän päättää sisäisen
vakaumuksensa mukaan, ehdottomasti, välittömästi, ja hän erehtyy siinä
harvoin. Niin käy nytkin; tätä äitiä _ei voi_ kukaan pettää; hän
repii kiihtyvällä innolla rikki sen verukkeiden verkon, joka on hänen
ympärilleen kudottu, keksii poikansa ja vaipuu pyörtyneenä hänen
syliinsä.

Ratkaisu suoriutuu kuitenkin onnellisesti; ilon vaara on ohi, ja nyt se
antaa äidille uutta elämää. Kaikki käy hyvin. Mutta paras ja kauniin
tulee viimeksi. Tämä sama äiti, joka surunsa kukkuroillaan ollessa on
rohjennut syyttää kaitselmusta, hän taipuu nyt, onnensa huipulla,
Jumalan voimakkaan käden edessä, katuvaisena, nöyränä, miltei
menehtyneenä hänen rajattoman armonsa tunnossa.

Uudistan vieläkin, Betty: _sellainen_ voi teaatteri myöskin olla.
Olen tahallani valinnut nämät kuvaukset paremmin sydämen kuin toiminnan
maailmasta, koska ne ovat niin yksinkertaisia, että miltei lapsi voi ne
käsittää. On myönnettävä että sellaiset taulut jalostavat ja
sivistävät, että ne laskeutuvat miellyttävänä kasteena elämän
polttavaan taisteluun, palauttaen ihmisiä yksinkertaisimpaan,
puhtaimpaan elämänonnen muotoon: perheonneen. Emme voi myöskään sanoa
että nämä taulut kiinnittäisivät ajatuksemme maalliseen elämään niin,
ettei niiden läpi pilkistäisi mitään korkeampaa, mitään ikuista.
Päinvastoin: niiden läpi käy samalla huokaus tämän elämän pettävästä
levosta ja niistä kohoo aina korkeutta kohti viittaava käsi. Kauvemmas
ei teaatteri voi mennä, sillä jos se sen tekee, niin se käy omia
rajojaan ulommaksi.

Ne, jotka meidän keskuudessamme täällä pohjolassa kieltävät
teaatterilta kaiken arvon ja oikeutuksen, ne tekevät niin sen vuoksi,
että tuntevat teaatteria ainoastaan kuulopuheiden mukaan taikka ovat
oppineet tuntemaan ainoastaan sen huonoja puolia. He eivät ajattele,
että juuri korkeimmat ja ylevimmät inhimilliset laitokset ovat
suurimmille kiusauksille alttiita, niin että jos teaatteri on paljo
rikkonut -- ja niin se on epäilemättä tehnytkin -- niin se johtuu
oikeastaan siitä, että sen tehtävä on niin ylevä ja vaikea, että se
ikäänkuin yhtaikaa sulkee piiriinsä koko ihmiselämän lihoineen ja
verineen, syntineen ja puutteineen, saappaineen ja kannuksineen,
taiteen puitteisiin katsojain silmäin eteen. Lisäksi tulee että
teaatteri enemmän kuin mikään muu taidelaji on riippuvainen monesta
yhdistetystä voimasta, ja jos jokukaan niistä on vaillinainen ja
virheellinen, on kokonaisvaikutuskin kiero ja puutteellinen. Aihe
täytyy olla hyvin valittu ja käsitelty, juoni taitavasti sommiteltu,
näytteleminen kauttaaltaan eheätä, näyttämöllepano moitteetonta,
näyttelijät sellaisia, että heidän elämänsä näyttämön ulkopuolella ei
häiritse vaikutusta näyttämöllä; ja teaatterissa täytyy kaiken
kaikkineen vallita raitis, jalo ja kansallinen henki. Vihdoin täytyy
sillä olla yleisö, joka käsittää ja kannattaa hyvää, ja arvostelu, joka
hillitsee ja tuomitsee näyttämöllä esiintyvää pahaa. Ja kun ajattelemme
miten harva näistä välttämättömistä ehdoista vielä on voitu täyttää
meillä pohjolassa, niin voimme todella sanoa että meillä ei vielä ole
ollut teaatteria, joka olisi sitä nimeä ansainnut, joten siis kaikki
sitä laitosta koskeva tuomitseminen, joka meillä on kantanut teaatterin
nimeä, ei ole kohdannut itse teaatteria, vaan ainoastaan sen
varjokuvaa. Sellaiset tuomitsemiset ovat minusta aivan samaa, kuin jos
lappalaiset tahtoisivat nostaa huudon metsän rappeutumisesta ja
kelvottomuudesta sentähden, että heillä on silmäinsä edessä ainoastaan
käpristyneitä vaivaiskoivuja.

Mutta sentähden on myöskin ylen tärkeätä saada teaatteri ja siihen
kuuluva kirjallisuus näyttämötaiteen nimeä vastaavaksi. Mitkään muut
yritykset vastustajien vaijentamiseksi eivät onnistu. Saattaa kuitenkin
olla useita sellaisiakin, jotka eivät milloinkaan ota uskoakseen että
näyttämö on muuta kuin komedianttien temmellyspaikka. Sellaisia
vihollisia on teaatterilla kaikissa maissa, ja siellä, missä ollaan
johdonmukaisia, tuomitsevat he samalla urheasti sekä taiteen että
tieteenkin. Mutta meidän teaatteripöpöillämme ei ole kylliksi otsaa
viskatakseen tuota tuomiota inhimillisen älyn kasvoja vasten, ja
sentähden he kaikkein suosiollisimmin jättävät rauhaan enimmät tähän
alaan kuuluvat pyrkimykset, ainoastaan teaatteri on heille »ein
Gräuel». Ikäänkuin he voisivat tuomita teaatteria tuomitsematta samalla
runoutta, ja niinkuin he voisivat tuomita runoutta tuomitsematta
taidetta, ja niinkuin he voisivat tuomita taidetta tuomitsematta
tiedettä. Tähän he taasen väittävät että kaikki riippuu siitä, minkä
hengen lapsia toinen tai toinen on, ja siinä he ovat aivan oikeassa.
Mutta se ei ole mikään uusi ajatus, sillä se on itse taiteenkin ehto,
ja taiteen syyksi voidaan yhtä vähän lukea kaikenlaisten rikkaruohojen
versomista sen nimessä, kuin esimerkiksi tieteen syyksi alkemiaa,
kiromantiaa ja muuta semmoista, jotka pukeutuvat sen oppineisiin
varusteisiin. Voi olla eri mieliä mikä olisi paras tapa luoda meille
hyvä kotimainen teaatteri, mutta siitä meidän pitäisi olla
yksimielisiä, että se ei käy päinsä ilman koulua ja keskustaa
pääkaupungissa ja ilman vakinaista näyttelijäkuntaa, joka vähitellen
muodostuu hyvistä kotimaisista aineksista. Jos taasen tästä ollaan
yksimielisiä, niin on kai luonnollista että valtio ja yksityiset
tavalla tai toisella raivaavat tietä tuollaisille harrastuksille.

»Tulemme aivan hyvin aikaan ilman teaatteria!» -- Totta sekin. Tulemme
myöskin aikaan ilman tauluja, ilman kirjoja, jopa kuumimpana kesäaikana
ilman vaatteitakin. Mutta sivistys tuo mukanaan lisääntyneitä tarpeita,
ja se kulttuuri-aste, joka iloitsee tarpeitten vähyydestä, on
epäilemättä ihmissyöjäin kannalla.

»Meidän pitää kohdistaa voimamme tärkeämpiin tehtäviin!» --
Kieltämättä. Mutta kun keväällä sataa, niin onhan ihmeellistä etteivät
kukat ja ruohot odota metsää, joka kuitenkin on niin paljoa suurempi ja
tärkeämpi, vaan kaikilla on se ylpeä vaatimus, että tahtovat yhtaikaa
puhjeta maaemon sylistä.

»Ja mitä me hyödymme komedioista ja komedianteista?» -- Mitä me
hyödymme lauluista ja tauluista, marmorikuvista ja kielisoittimista,
hyvistä esikuvista, pahan rankaisemisesta, viisauden neuvoista,
mielettömistä harha-askeleista, kauneudesta joka viehättää, ylevyydestä
joka liikuttaa, kokemuksen varotuksista, onnen elähdyttävästä näystä,
onnettomuuden säälimisestä, narrimaisuuden ilkkumisesta, iloisuuden
sukkeluuksista, suuruuden ihailemisesta, alhaisuuden halveksimisesta,
isänmaanrakkaudesta, jopa rakkaudentunteesta hyvettä, totuutta,
oikeutta, kunniaa ja ihmisyyttä kohtaan? Mitäkö hyödymme? sanot sinä.
Niin emmehän voi niitä syödä, emmekä juoda, emmekä niihin pukeutua,
emme käydä niillä kauppaa, emmekä kaivaa niillä ojia, emme sytyttää
niillä tulta, emmekä ladata kanuunoita, emme laittaa niistä
papiljotteja (tukankieruttimia) emmekä tehdä niillä mitään muutakaan
oikein nähtävästi ja tuntuvasti hyödyllistä. Ja kuitenkin rakastamme
näitäkin tunteita ja opetuksia, joita emme voi puntarilla punnita, ja
niistä on meille semmoista hyötyä, jota eivät mitkään numerot voi
osottaa, ja ne lämmittävät sydäntämme enemmän kuin koivun tai männyn
lämpö. Mitä me niistä hyödymme? Opimme niiden kautta kaksin verroin
elämään, kärsimään, iloitsemaan ja rakastamaan, koska ne kohottavat
eteemme muita, jotka ovat eläneet, kärsineet, iloinneet ja rakastaneet
niinkuin mekin, ja koska sellainen näky irrottaa meidät ahtaasta
itsekkyydestämme ja siirtää meidät mielikuvituksen ja näkemyksen
voimalla ulkopuolellamme olevaan ihmiskuntaan. Jos välttämättä tahdot
teaatterista hyötyä, niin tyydy tähän, mutta jos tahdot ainoastaan
iloa, niinkuin iloitsemme hyvästä ja kauniista, niin etsi sitä
sydämestäsi -- sillä siellä on sen sija.


41. Ylienkeli Mikael.

Luovun kaikista yrityksistä kuvata Louvrea ja Tuilereitä. Nuo nyttemmin
yhteenrakennetut palatsit, joissa suuri kansallisuus asustaa
suurellisesti ja joissa vuodet ja kuukaudet ovat aikaansaaneet enemmän
kuin ennen vuosisadat, mitä vaiheita niiden muurit ovatkaan nähneet!
Pitkä jono kuninkaita ja keisareita on siellä kantanut raskasta
kruunuaan; Frans I on siellä ottanut vastaan Kaarlo V:nnen; Henrik IV
vietiin sinne kuolevana, verta vuotavana; Ludvig XVI joutui siellä
vallankumouksen saarrettavaksi; konventti ja yhteishyvänvaliokunta
lähettivät sieltä julistuksensa ja verituomionsa; Ludvig Philip luuli
sinne sijottaneensa sukunsa ainaiseksi, ja pakeni sieltä lakeijaksi
puettuna; vuoden 1848 katusulkusankarit samoilivat siellä kullattujen
huoneiden läpi, repivät riekaleiksi valtaistuimen purppuran ja
tahtoivat muodostaa palatsista vaivaishuoneen;[18] presidentti Louis
Napoleon teki sinne tuloaan kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1851, ja
lensi koterostaan täysikasvuisena keisarillisena kotkana, kunnes vuonna
1857 loistavilla juhlilla vietti vuosisatojen täydellistymistä
yhdistämällä molemmat palatsit. Ja maan mahtavien rinnalla on
vuorotellen ja peräkkäin näissä Louvren saleissa elänyt ja käskenyt
kaikenlaatuiset taideniekat, kuninkaalliset ja keisarilliset
jalkavaimot, ravintoloitsijat, kaupustelijat, kuljeksijat ja pikentit,
kunnes kuolemattomat taideteokset ja muistomerkit ovat täällä löytäneet
tyyssijansa ja ikäänkuin yhteen polttopisteeseen koonneet kaikki, millä
Frans I:n taiderakkaus, Bourbonien rahat, Napoleon I:n vallotukset ja
Napoleon III:n tahdonlujuus ovat Ranskaa rikastuttaneet.

Louvre ja Tuileriet! Onnelliseksi ajatukseksi saattaa sanoa tätä vallan
ja taiteen yhdistämistä -- noiden inhimillisen kunnianhimon kahden
päämaalin, joista toinen tekee historiaa ja toinen sitä kuvailee. Tässä
kuitenkin erehdyin; taidekin antaa historian aineksia, valtakin sitä
kuvailee; mutta kun valtaistuimet ovat kukistuneet pirstaleiksi,
katselevat vielä Rafaelin, Correggion ja Murillon kuvat elävin,
kuolemattomin silmin tulevia vuosisatoja.

Louvren museot ovat Ranskan ylpeys ja ovat avoinna jokaiselle
haluavalle. Niitä on kaikkiaan yksitoista, nimittäin: 1) maalaukset; 2)
antiikkinen kuvanveisto; 3) nykyaikainen kuvanveisto; 4) piirustukset;
5) piirroskuvat; 6) meritoimi; 7) hallitsijain muistot (_musée des
souverains_); 8) assyrialaiset muinaisjäännökset; 9 egyptiläiset
muinaisjäännökset; 10 amerikkalaiset muinaisjäännökset; 11
algierilaiset antikviteetit ja erikoisuudet. Nämät aarteet ovat
äärettömät; paraikaa ilmestyvästä luettelosta luullaan paisuvan kuusi
tiheään painettua nidosta. Vaikea on päättää ja mausta riippuu, mikä
näistä kokoelmista eniten vierasta miellyttää. Emme unohda hevin sitä
mahtavaa vaikutusta, minkä tekevät Layardin ynnä muiden hiljattain
Niniven raunioista kaivamat assyrialaiset muinaisjäännökset,
jättiläismäiset, eriskummallisiksi hirviöiksi muodostetut
kivimöhkäleet, jotka tuijottavat jäykin silmin vuosisatojen takaa
nykyajan muurahaiskekoa, joka heidän ympärillään häärää. Pysähdymme
sanattoman ihastuksen valtaamina katselemaan orjaa, joka on kahleihinsa
nukkunut, Michelangelon taltan mestarituotetta; voimme, jos niin
tahdomme, ihailla Ludvig pyhän miekkaa, Frans I:n satulaa, Ludvig XIV:n
tekotukkaa ja kardinaali Richelieun alttaria, taikka pysähdymme
osanotolla katselemaan Lapérousen haaksirikon jätteitä ja ihmettelemään
Ranskan suurimpien satamien korkokuvia. Vasten tahtoammekin viivymme
kuitenkin kaikkein kauvimmin komeissa taulukokoelmissa; niillä on
hiukan kaikille tarjottavaa.

Louvren museon voittaa Berlinin museon tarjoama historiallinen
yleiskatsaus uudenaikaisen maalaustaiteen kehdosta aina sen korkeimpaan
kukoistukseen saakka, sen voittaa myöskin Dresdenin museo italialaisten
ja varsinkin espanjalaisten mestariteosten runsauteen nähden; mutta
kaikkien aikojen ja koulujen erinomaisten maalausten runsauteen
nähden -- joiden joukossa _Galerie de Medicis_ vilisee Rubensin
voimakkaita kuvia -- on Louvre luultavasti ilman kilpailijaa. Kuluu
kuukausia ja vuosiakin ennenkuin ennätämme tutustua edes parhaimpiin
niistä. Edessäni on uuden luettelon ensimäinen osa, kahdestoista
painos, 324 8:0 sivua. Italialaiset koulut yksistään käsittävät
kolmesataa sivua. Ranskalainen koulu on hyvin rikas; Louvre kokoo
ainoastaan niiden maalarien teoksia, joiden käsi on jo ijäksi
siveltimestä hervonnut; kaunotaiteiden palatsi (_Palais des beaux
arts_) tarjoo tyyssijan elävien taideniekkain palkinnonsaaneille
teoksille.

Louvren suurisali ja Apollosali ovat kai loistavimmat suojat, mitä
minkään valtion tuhlaava anteliaisuus vielä on taiteen muistomerkeille
pyhittänyt. Mutta kaikkien näiden aarteiden keskuksena on _Salon carre_,
joka on saanut nimensä tasaneliöisen muotonsa mukaan. Tänne on ikäänkuin
polttopisteeseen koottu kaikkien aikojen mestariteokset. Rafaelin Pyhä
perhe rauhallisessa majesteettiudessaan[19] -- taulu, joka saattoi Frans
I:n lausumaan että »suuret taiteilijat jakavat suurten kuninkaiden
kanssa kuolemattomuuden kunnian». -- Correggion ihana Antiope; Murillon
kuuluisin madonna (_l'immaculée conception_), joka on maksanut 615,000
frankkia ja jonka heleät, läpikuultavat värit ikäänkuin haihtuvat
avaruuteen; Titianin Kristus, jota kannetaan hautaan; Van Dykin Kaarle
I; Rubensin kauhistava Thomyris, joka heittää Kyron pään verellä
täytetyssä säkissä sisään; Paul Veronesen Kaanaan häät; Gerard Dovin
Rampa -- nämät ja monet muut, mitkä liikuttavia ja suloisia, mitkä
voimakkaita, mieltä tärisyttäviä tauluja, koristavat tuota ihmeellistä
salia, jota varten yksinomaan kannattaa tehdä Pariisinmatka. Mutta sen
sijaan että kauvemmin viipyisimme noita kuvia tarkastamassa, joista
jokainen näyttää sanovan katselijalle: katsele minua oikein, sillä minun
arvoistani et näe kenties enää milloinkaan! -- pysähtykäämme mieluummin
erään taulun eteen, jolla ei ole suurin maine, kenties ei suurin
arvokaan noiden monien joukossa, mutta joka on sellainen, että minä,
Dresdenin madonnaa lukuunottamatta, en tiedä koko maailmassa
kangaskappaletta, jota voisin siihen verrata.

Katsojan eteen leviää silmänkantamaton, kammottava erämaa, täynnä
kallioita, joiden halkeamista sieltä täältä kohoo tulisia liekkejä.
Tässä erämaassa makaa Saatana kaatuneena ja voitettuna, suunnattoman,
ihmispäällä varustetun lohikäärmeen muotoisena, ja lohikäärmeen häntä
häämöttää kaukaa etäisyydestä, niinkuin se tahtoisi ympäröidä koko
maanpiirin. Kaikki pahat himot, vaino, viha, kosto, kateus, ylpeys,
mitä ankarin tuska ja mitä voimattomin epätoivo kuvastuvat
Pimeydenruhtinaan villiytyneessä olennossa -- sama olento, jota Milton
on sattuvasti sanonut »enkelin raunioksi» ja jossa vielä voimme huomata
hänen entisen ylimaailmallisen kauneutensa surkastuneita jälkiä. On
myönnettävä ettei Rafael ole esittänyt häntä siten; hänen on
täytynyt sekä kirkon näkökannalta katsoen että jyrkän vastakohdan
aikaansaamiseksi maalata hänet inhottavaksi; mutta hän suo kuitenkin
Saatanalle erään ominaisuuden, joka tyydyttää katsojan silmää,
nimittäin jättiläiskoon ja vallan, joka, jos kohta nyt musertuneena,
näyttäytyy kyllin voimakkaaksi maan perustuksia järkyttääkseen.
Pimeydenruhtinas ei ole nöyrtynyt, ainoastaan voitettu; hänen ojennetut
kätensä tarttuvat raivoten paljaisiin, harmaisiin kallioihin, ja missä
hyvänsä hän niihin koskettaa, leimahtaa hänen kynsiensä alta tuliset
liekit.

Mutta Rafaelia ei saata moittia siitä, mistä Miltonia on moitittu, nim.
että hän olisi tehnyt Saatanan taulunsa sankariksi; tässä makaa paha
maassa ainoastaan sitä enemmän korottaakseen hyvän ja taivaallisen
voittoa. Tämän mitä rajuimpien intohimojen hirmukuvan edessä seisoo
ylienkeli Mikael, taulun päähenkilö, kirkastetussa, autuaassa
ihanuudessaan, ennen kaikkea ilmaisten tyyneyttä, joka tekee mitä
ylevimmän vaikutuksen. Hän seisoo kauniin nuorukaisen haamussa,
liidellen alas korkeudesta yhä vielä suurten loistavien siipiensä
kannattamana, niin että ainoastaan vasemman jalan kärki koskettaa
allansa olevaa hirviötä. Hänen varustuksensa välkehtivät teräkseltä ja
kullalta; nostetussa oikeassa kädessään on pitkä keihäs, kärki alaspäin
suunnattuna, valmiina lävistämään lyödyn perintövihollisen. Koko hänen
olentonsa ilmaisee sankarin voimaa ja majesteetillista suuruutta, mutta
samassa, niinkuin jo mainitsin, tuota ikuisuuden tyyneyttä, tuota
täydelleen intohimotonta ylevyyttä, ilman vihaa, ilman kostoa, sanalla
sanoen, tuota autuasta suuruutta, jolla ainoastaan enkeli voi taistella
ja joka saa voimakkaimman taustan hänen allansa olevasta, rikoksien ja
intohimojen maailman villistä vimmasta. Hän ei voi armahtaa; jumalainen
oikeus vaatii rangaistusta; mutta se on rangaistus, jonka suunnattomaan
voimaan sisältyy yhtä suunnaton laupeus.

Sanotaan että taiteilija ja runoilija lainaavat taulunsa elämästä,
niistä kokemuksista, joita joskus itse ovat eläneet. Se on kyllä totta,
mutta se ei koske neron korkeimpia ilmestyksiä. Rafaelin Sikstiniläinen
madonna ja hänen Mikaelinsa eivät ole tämän maailman ja tämän elämän
lapsia; siitä on lainattu ainoastaan ulkonaisia muotoja. Tuo madonna ja
tuo Mikael ovat ilmestyksiä toisesta maailmasta; maan päällä ei ole
mitään heidän kaltaistaan; he ovat liian yleviä, liian puhtaita
kohotakseen milloinkaan, paitsi yhdessä ainoassa, Jumal-ihmisessä,
maallisten intohimojen saastuttamalta tantereelta.

Epäilemättä juuri vastakohta, antiteesi, on omiansa kohottamaan
Rafaelin taulun niin suuressa määrässä muita korkeammalle. En tahdo
myöskään kieltää etteikö antiteesi voi mennä liian pitkällekin,
niinkuin Victor Hugota on syystä moitittu. Mutta taiteen korkeimmilla
aloilla se on yhtä tarpeellinen kuin varjo maalaustaiteessa. Ylienkeli
ei olisi niin ylevä, ellei hän polkisi perkelettä jalkainsa alle.
Tuossa taulussa on jotakin dramaattista, siinä ettei toiminta ole
päättynyt; ristiriita on edessämme, ratkaisu on tapahtumaisillaan,
mutta jännitystä jatkuu. Erotuksen näitten asteiden välillä näemme muun
muassa Judithia esittävissä tauluissa; se, jossa hän kohottaa miekkansa
Holoferneen yli, on verrattomasti taiteellisempi kuin se, jossa hän
pitää kädessään hänen katkaistua päätään.

Louvressa on vielä toinen Rafaelin tekemä Mikaelia esittävä taulu.
Siinä miekalla ja kypärillä varustettu ylienkeli lyö lohikäärmeen, joka
on kiertänyt häntänsä hänen jalkojensa ympäri. Kaikellaiset hirviöt
tungeskelevat hänen ympärillään; etäämpänä näkyy palava kaupunki sekä
käärmeiden ja siivellisten lohikäärmeiden ahdistamien kadotettujen
tuskat. Samaten tapaamme Louvressa Rafaelin Pyhän Yrjänän täysissä
varusteissa valkoisen hevosen selässä, kukistaen miekallaan
lohikäärmeen, jonka jo on lävistänyt peitsellään; etäämpänä näemme
nuoren kruunupäisen tytön, joka esittää epäjumalanpalveluksesta
vapautettua Kappadokiaa. Molemmat nämät taulut, vaikka kohta
käsittelyltään fantastisempia, ovat verrattomasti edellistä
ala-arvoisemmat sommittelun yksinkertaisuuteen, kokonaisuuteen ja
ylevään kauneuteen nähden.

_Suuri_ Mikael, niinkuin mieluimmin häntä nimittäisin, on maalattu
kirkkotyyliin vuonna 1518 ja alkuansa puulle. Häntä on myöskin pidetty
hallitsijavallan symboolina, joka polkee jalkainsa alle vääräoppisuuden
ja kapinallisuuden, jonkatähden myöskin Ludvig XIV aikoinaan antoi
asettaa tämän taulun kaikkeinkristillisimmän valtaistuimensa kohdalle.
Varmaa on että tämä taulu on katoolilaisten kesken erittäin suosittu,
ja 1856 papisto näytteli sitä Notre Damessa eri sisäänpääsymaksusta
tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Mutta olkoonpa tuon asian laita
miten tahansa; kaikkien katoovaisten ajan virtausten yläpuolella
seisoo tuo ylevä enkeliolento aina yhtä suurena ja yhtä ihanana,
kristillisenä taideteoksena, jota kaikki uskontunnustukset katselevat
kunnioituksella, ylevänä ilmestyksenä, jommoista on harvalle
kuolevaiselle suotu, ja kauneuden perikuvana, jommoista myöhemmät
mestarit ovat turhaan tavotelleet.


42. Saint Cloud, Versailles, Trianon.

Minulle näytettiin kolmea linnaa: kuninkaiden päähänpistojen ja
jalkavaimojen oikkujen tuloksia, mutta kuitenkin suuren kansan ylpeyden
esineitä; katoovaisen komeuden näyttämöitä ja kuitenkin katoomattomien
muistojen tyyssijoja; kuplia ajan kiitävässä virrassa ja kuitenkin
kappale jähmettynyttä historiaa muureineen, puistoineen,
marmorikuvineen ja tauluineen. Ympäröikö mitään muuta kaupunkia
sellaiset huvilat ja voiko mikään toinen puutarha kerskailla
sellaisista huvimajoista? Se ei ole loisto eikä komeus, joka on
nostanut nuo linnat suureen maineeseensa; toiset hallitsijat saattavat
rakentaa itselleen yhtä loistavia lasikaappeja; _niiden_ merkitys
jälkimaailmalle on kenties kerran oleva se, että täyttävät
vahtimestarin taskuja hänen ajaessaan töllistelevää matkailijalaumaa
edellään kultaisten salien läpi. Mutta täällä tunnemme että
rakennusmestari on ollut suuri nero, suuri turhamielisyydessäänkin; ja
aikoja sitte maatuneet yksinvaltiaat ovat tietämättään olleet
ainoastaan hänen välikappaleitaan. He luulivat laativansa omalle
vuosisadalleen lakeja, ja he vain toteuttivatkin tahdottomasti Ranskan
aikeita.

Nämä linnat ovat ranskalaisia; se on koko niiden viehättäväisyyden ja
heikkouden salaisuus. Roomalaiset rakensivat Hadrianin huvilan,
maurilaiset Alhambran, espanjalaiset Escurialin, preussilaiset
Sans-soucin; ruotsalaiset Hagan ja Drottningholman; parikymmentä muuta
kansallisuutta saattaa rakentaa jotain suurempaa ja kauniimpaa, mutta
kukaan ei jäljitellä Versaillesia.

Eräänä sunnuntaina näin suihkulähteiden leikin Saint Cloudissa --
_les grandes eaux_, niinkuin niitä sanottiin. Tämä näytelmä oli
sangen laiha nähtävä Imatran maanmiehelle. Nuo pienet, vaivaiset purot
siilautuvat varsin vaivaloisesti alas marmoriputouksista ja lihavien
tritoonien suiden kautta. Neljännestunnin kuluttua olimme tuohon
ihanuuteen kyllästyneet; mutta se, mihin ei silmä kyllästynyt, oli tuo
ihana puisto, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tammia ja kastanjoita.
Ihmisvilinä pysyttäytyi siellä alhaalla, tungeskellen satojen
myymäläkojujen ja vohvelinpaistajattarien ympärillä; ainakin
kaksikymmentä tyttöpensionaattia oli täällä huviretkellä ja kukin oli
valinnut itselleen nurmikkonsa, jossa heittivät palloa ja volangia ja
pitivät sydämellistä iloa »maalla». Mutta ylhäällä puiston kukkuloilla
oli yksinäistä ja viileätä; hallitsijasukujen muistot suhisivat
varjoisissa puissa; ne olivat kasvullisuuden vihreitä kruunuja,
rauhallisempia ja kestävämpiä kuin kultaiset kruunut.

Linna on sievä ja tekee maalaisen vaikutuksen; sen läheisyyteen on
syntynyt kokonainen kaupunki. En nähnyt sitä sisältä: _l'empereur
est là_; keisari oli siellä silloin perheineen. Kello kaksi j.p.p.
nähtiin santarmien kohteliaasti käskevän kansanjoukkoja poistumaan
puiston läpi johtavalta suurelta kävelytieltä; kaikkien oli pakko
vetäytyä määrätyn matkan päähän ja pari ratsastajaa ajaa karautti
puiston sisään, luultavasti sitä tutkiakseen. Muutamia minuutteja
myöhemmin vierivät esiin keisarilliset vaunut, kahden ratsastajan
saattamina. Vaunuissa istui keisari Napoleon III ja keisarinna Eugenie,
jotka läksivät ajeluretkelle vihreään, tuoksuavaan puistoonsa. Te maan
mahtavat, joille ei edes kesän vihreys tarjoa turvallista olinpaikkaa,
kukapa tahtoisi teidän kohtaloanne kadehtia! Paljoa mieluummin
tahtoisin juoksennella reippaana poikana tai iloisena tyttönä
nurmikolla kuin huoata yksinäisenä ja mahtavana, kultaisiin kahleisiin
kytkettynä vankina itse vapaan luonnonkin keskellä.

Vietin yhden päivän Versaillesissa. Tarvitsisi kuukauden voidakseen
siellä koteutua. En tahdo puhua sen historiasta; siitä tulisi
kokonainen kirja.[20] Mutta Versaillesia ei voi mainita muistamatta
samalla Ludvig XIV:ta. Hänen haamunsa kulkee näiden tyhjien salien läpi
niinkuin Nebukadnezarin henki liitelee Babylonin rauenneiden holvien
läpi. Tänne hän kuuluu; täällä viehätymme vielä kerran sanomaan häntä
suureksi -- häntä, jota toinen vuosisata jumaloi ja toinen polki
lokaan ja joka yhtä vähän ansaitsi jumaloimista kuin häpäisemistä.
Miltei kaikki hänen luomansa ovat sittemmin tomuksi rauenneet -- hänen
itämainen komeutensa, valtiolliset tuumansa, tuhlaamansa miljoonat,
uskonpakkonsa, lainsäätäjävaltansa Euroopan tapojen suhteen --
ainoastaan Ranskan taide, Ranskan kirjallisuus ja kieli ovat jääneet
hänen muistolleen uskollisiksi ja kiittävät häntä vielä tänään
elähyttäväksi hengekseen. Mikä opetus tämän maailman ylhäisille! Heidän
valtansa on haihtuvaa, aarteensa katoavat, poliittinen shakkipelinsä on
tuulenpyörteille altis; mutta se, mitä he ovat tehneet maansa
kulttuurin ja sen sivistyksen hyväksi, se yksin pysyy vuosisatoja, se
yksin siunaa heidän nimeänsä vielä kauvan senkin jälkeen, kuin
jälkimaailma on heidän voimatonta valtiotaitoaan ivaillut ja
imartelijain liukkaat kielet ovat vaijenneet heidän katoovaisten
hautojensa ääressä.

Versaillesin linna on suuri ja jäykkä niinkuin se vuosisata, jonka
helmasta se on kohonnut. Laajan vanhan puiston varjoisat käytävät
lähtevät säteittäin yhdestä ainoasta keskipisteestä, kuuluisasta
kukkulasta kallisarvoisine suihkulähteineen ja vesijohtoineen, ja
kulkevat sieltä yhä loitommas, toisistaan suuren puoliympyrän kehään;
ja tämän puoliympyrän edessä leviää linna mahtavine fasaadeineen ja
sivurakennuksineen. Puisto, joka on kauvan ollut oman tyylinsä mallina,
on liian jäykkä miellyttääkseen; siinä on liian paljo mittausoppia;
kokonaisuus on raskas ja jäykän ylimyksellinen tai oikeastaan
yksinvaltainen, sillä hallitsijan valtaistuin on kaiken keskipisteenä.
Mieltä masentavan vaikutuksen tekee nähdessämme luonnon vapaiden
poikien, korkeitten lehmusten seisovan leikattuina ja pakonalaisina
kuin sotamiehet rivissä. Mutta kerrassaan suurenmoinen on niiden
aikaansaama vaikutus! Omituiselta vastakohdalta tuntui nykyajan
keveämielisen nuorison sokkosilla-olo ja polkkien sävelet _le tapis
vert_ nimisellä suurella, suorakaiteen muotoisella nurmikolla
kukkulan alapuolella. Pitkät käytävät olivat varsin autiot; luolat
rappiolla, puolet suihkulähteistä, pronssinen jättiläinen, _le
Géant_, ja kuuluisien vedenneitojen kylpy kauniine marmoripatsaineen
hävinneitä. Näissä muistojen yksinäisissä, vihreissä hautakammioissa
lauloi iltasella suloinen satakieli rinnastaan luonnon huokauksen
inhimillisen suuruuden katoovaisuudesta.

Yksinäisyyttä lievensi kuitenkin joka askeleella marmorikuvat.
Yksin puistossa on kuolematon, satakuusikymmen-lukuinen joukko
kuvanveistoksia. Ja jos astumme linnaan, kasvaa näiden mykkien
asukkaiden luku niin suureksi, että voimme ruveta pelkäämään aaveita
keskellä kirkasta päivää. Täällä ei asusta enää Ludvig XIV, vaan itse
Ranska kuvin ja tauluin esitettynä. Loppumattomissa käytävissä,
pitkissä sali-jonoissa esiintyy täällä Ranskan historia siveltimen ja
taltan ikuistuttamana. Katsoja näkee täällä Ludvig XIV:n, XV:n ja
XVI:n, Napoleon I:n, Ludvig XVIII:n, Kaarlo X:n ja Ludvig Filipin sekä
sotaiset että rauhaiset toimet. Puuttuu ainoastaan vallankumous -- ja
mestauslava. Napoleonin urostyöt käsittävät yksin suuren loistavan
salin, joka kantaa hänen nimeään. Horace Vernetin kuuluisa Smalah
muuttaa suunnattoman seinän yhdeksi ainoaksi tauluksi, jonka kaikki
henkilöt ovat luonnollista kokoa. Ollaan niinikään aikeessa siirtää
tänne Napoleon III:n urostyöt, tuosta kuuluisasta taulusta alkaen, joka
esittää häntä presidenttinä vannomassa valaa hallitusmuodolle. Mutta
eivät yksin hallitsijat asusta näissä saleissa; Ranskan kansa asuu
niissä samalla oikeudella. Kaikki mitä tämä rikas maa on tuottanut
suurta, nerokasta, jaloa ja kaunista, esiintyy täällä katsojalle
valokuvina, kuvapatsaina, kuvaryhminä ja historiallisina tapauksina.
Millainen kansa! Millainen historia! Kun olemme ihailleet Cartesiusta
ja Montesquieutä, Turenneä ja Vaubania, Sullya ja Richelieutä, Molièreä
ja Chateaubriandia, menemme heidän luotansa Ninon de l'Enclosin ja
Gabrielle d'Estréen tai Jeanne d'Arcin jalon kuvan ääreen, jonka on
marmoriin veistänyt prinsessa Marie Orleansilainen. Ja jos väsymme
Ranskan suuruuteen, kauneuteen ja jalouteen -- no niin, tuolla on
juonien sommittelija Louvois, täällä parittelija Dubois, tuolla
Montespan paimentytön puvussa ja Maintenon rukouskirjoineen ja hänen
rinnallaan Pompadour, nainen, joka ei osannut punastua!

Versaillesin puiston läpi ei ole kuin neljännestunnin kävelymatka suuri
ja pieni Trianon nimisiin huvilinnoihin -- huvimajoihin palatsien
vieressä; varsinkin pieni Trianon on sievä ja miellyttävä. Se on
perhetaulu Bourbonien kotielämästä. Viemme sieltä muiston
kallisarvoisista gobeliineista, muhkeista Sèvres-posliineista ja --
huvin että olemme hengittäneet samaa ilmaa kuin Louise La Vallière.

Kaikki ovat menneet katoovaisuuden tietä -- kauniit herttuattaret,
loistavat chevalierit suurine tekotukkineen ja hallitsija itse, joka
antoi verrata itseään taivaankappaleiden ympäröimään aurinkoon --
kaikki he ovat menneet; mutta Versaillesin muurit puhuvat ja Ranskan
hengetär katsoo niihin ylpeydellä. Ne ovat eläneet hallitsijasukuja ja
vakiomuotojakin kauvemmin ja pukeutuneet kahden vuosisadan kunniaan.
Tätä katsellessaan antaa Ranska kaikki anteeksi.


43. Rahapaja. Père Lachaise.

Olen ennen huomauttanut siitä erinomaisesta hyväntahtoisuudesta, jolla
vieraan sallitaan päästä kaikkiin Pariisin nähtäviin paikkoihin. Eräänä
päivänä kirjotin kaupunginpostissa keisarillisen rahapajan päällikölle
ja sain seuraavana päivänä samaa tietä sisäänpääsykortin.

Raha asustaa Pariisissa kolmessa komeassa palatsissa: pörssissä,
pankissa ja rahapajassa. Viimemainitun voittaa komeudessa ainoastaan
Lontoon samallainen laitos. Niinkuin kaikki muutkin julkiset laitokset,
on se koristettu veistokuvilla, jotka esittävät rauhaa, kauppaa,
älykkyyttä, lakia, voimaa ja runsautta. Ranskan rahapaja munii suuret
määrät kultamunia: niitä ei lyödä ainoastaan Ranskaa, vaan myöskin
Sveitsiä varten. Hauskaa on täällä katsella rahan syntymistä. Kaikki
käy höyryn avulla. Vaskirahoja ei enää tehdä, vaan vaihtorahat ovat
pronssista, jonkatähden muukalainen aluksi viehättyy luulemaan uusia
soun-kappaleita kultarahoiksi. Näemme pronssitankoja litistettävän
monien valssien välissä, kunnes ne lopulta saavat sopivan paksuuden.
Sen jälkeen koneet leikkaavat ne tasaleveiksi kaistaleiksi. Sitte ne
lyödään kaavoissa pyöreiksi ja viimeksi leimataan. Jokseenkin
samallaisen käsittelyn alaisiksi joutuvat hopea- ja kultatangot.
Jokainen raha punnitaan ja tarkastetaan ennenkuin se hyväksytään, ja
lattia on täynnä hylättyjä pronssikappaleita.

Avaroissa saleissa vaellamme ympäri kenenkään estämättä, kunhan vain
varomme ettemme joudu liian lähelle koneita ja lyödä rahaksi. Vain
hopea- ja kultamyllyistä meidät varovaisuuden vuoksi erottaa hieno
rauta-aidake. Sanon niitä myllyiksi, sillä rahat soluvat leimasimesta
suppiloon ja sieltä kourua myöten tarkastajalle, joka ne punnitsee ja
sitte heittää pönttöihin. Tuon kourun alle tahtoisi kai monikin
pussinsa pistää. Näemme edessämme kääpiöiden työn, heidän
kolkutellessaan _nervus rerumia_, sitä mahtia, joka maailmaa
hallitsee. Ping -- pang -- kappale toisensa perästä soluu sieltä ulos,
alkaen vaelluksensa kukkarosta kukkaroon, puhtaissa ja likaisissa
kourissa, palvellen vuoroin hätää ja yltäkylläisyyttä, ahkeruutta ja
tuhlaavaisuutta, tarvetta ja haluja -- kultainen vasikka, jonka
ympärillä miljoonien pyyteet ja pyrinnöt tanssivat. Näitten
leimasinsikiöiden tähden menettää mies kunniansa ja nuorukainen uskonsa
ja tyttö rikkoo lupauksensa; niiden tähden menee vapaa mies orjuuteen,
ylpeä ryömii, rehellinen valehtelee ja saituri kokoo rääsyjä maailman
torilta. Ping -- pang -- kanuunat ovat vaijenneet Krimin niemimaalla ja
Itämerellä, mutta rahalla on sointu, jota vanhuudenheikko Eurooppa
kuuntelee kuin ihaninta soittoa -- raha soittaa säveltä sen meluavaan
rautatiepolkkaan, sen rakastavien romansseihin, paljaiden päälakien
kuutamoserenaadiin Rotschildin aikakaudella. Pang -- silloin kurkistaa
kommunismin haamu ovesta sisään, tuulenpuuska kaataa kumoon leimasimen
ja sen sikiöt, pörssimiehet joutuvat suunniltaan, raha pakenee ja
piilottautuu rotanreikiinsä, kunnes rajuilma kulkee ohitse. Taikka
rauhaisa tyyneys vallitsee maailmassa, keinottelu nousee puujaloille,
se jalostunut rääsyjoukko, jota sanotaan paperirahaksi, ostaa itselleen
oikeuden olla kullan arvoisena; pieni puuska syöksähtää kaukaisilta
mailta -- pang, taasen on leimasimen ja pörssimiesten valta mennyt,
raha katoaa, paperi on taasen paperia, puujalat horjuvat, ei kukaan
usko toista eikä kukaan tiedä syytä siihen. Sillä, sanoo raamattu,
»maahan putoova lehtikin heitä pelottaa».

       *       *       *       *       *

Rahan kehdosta suuntasin kulkuni kuolleiden kaupunkiin Père Lachaiseen.
Tulemme sinne kansanvaltaisuuden kuuluisan muurahaiskeon, S:t Antoinen
esikaupungin, ja pitkän yksitoikkoisen kadun, La Roquetten kautta, joka
johtaa Barrière d'Aulnayhin hautausmaan portin luona. Tämä tie on
sopiva valmistus; haudat heittävät sille varjojaan. Molemmin puolin
katua nimittäin on myymälä toisensa vieressä, joissa kaupitaan
kaikenmuotoisia hautapatsaita mitä erilaisemmista kivilajeista, sekä
pyhimyksenkuvia, rukousnauhoja ja ijäisyydenkukkia. Mieli käy
kummalliseksi kulkiessamme tätä katua myöten, jossa elämä tekee kauppaa
kuoleman ja surun kustannuksella ja jossa jok'ainoa hymyilykin tuntuu
varkaudelta sen vakavuuden kustannuksella, jota olemme haudoille
velkaa.

Mutta kun kulemme tuon ahtaan portin kautta, josta niin moni on astunut
sisään koskaan enää palaamatta, silloin katse laajenee ja painostunut
mieliala katoo, vaikka seisomme keskellä kadotusta. Sillä eteemme
leviää laaja, kaupunkiin päin viettävä rinne, jota kaunistavat ihanat,
vihreät puistokäytävät ja johon on rakennettu monta tuhatta pientä
valkoista taloa, jaettuna säännöllisillä kaduilla kortteleihin, mutta
niin, että puitten varjot tarjoovat niille siimestä ja linnut laulavat
niiden päällä. Näissä loppumattomissa pienissä valkeissa taloissa,
joilla kullakin on oma numeronsa ja _concession à perpétuité_nsä
(ikuinen omistusmyönnytyksensä) asuu kuollut Pariisi, haudan ylimystö,
joka vielä Lethen toisellakin puolella tahtoo erottautua rahvaan
joukosta. Abélardista ja Héloïsesta aina François Aragoon (nyttemmin
myöskin Bérangeriin) asti lepää täällä miltei kaikki, mitä Pariisi ja
Ranska on viime aikoina omistanut suurta ja mainehikasta, ruhtinaita ja
Napoleonin sankareita lukuunottamatta. Sillä Père Lachaise, joka on
saanut nimensä Ludvig XIV:n rippi-isän mukaan siihen aikaan, kun paikka
oli jesuiittien hallussa, on ollut hautausmaana vasta 1804:stä alkaen;
aikaisemmat sen kuuluisista asukkaista ovat siis muutetut tänne muista
lepopaikoista. Taide, joka lientää ja kaunistaa kaiken, on näille
haudoille tuhlannut kauniita veistokuvia, korkokuvia ja uurnia
sellaisella runsaudella, että sen vertaista tuskin tapaa monillakaan
hautuumailla. Tämä näky sekä tuo viheriöivä, valoisa, vapaa ja
rauhallinen tunnelma, joka vallitsee tuossa ihmeellisessä kuolleiden
kaupungissa, vaikuttaa että muukalainen, jonka kaivattavat ei ole tänne
kätketty, vaeltaa täällä vakavana ja rauhallisena vaan ei surullisena,
ikäänkuin sopuun sointuneiden haamujen ympäröimänä -- täällä, minne
kuitenkin on haudattu niin monta ennenaikojaan murtunutta sydäntä ja
niin monet pettyneet toiveet.[21]

Nuo pienet valkeat talot ovat rakennetut hautojen päälle, niihin on
piirretty samat kirjotukset ja ne ovat oikeastaan aijotut
jälkeenjääneiden rukouskappeleiksi. Luulin ensin että useita noita
kappeleita valaisi alatipalavat lamput. Mutta se oli harhanäköä. Ovea
vastapäätä olevalla seinällä oli pieni ikkuna, jossa oli värjättyä
lasia, ja kun auringonsäteet taittuneina tunkeutuvat pienen ruudun
kautta kappeliin, luovat ne sinne salaperäistä hohdetta, ikäänkuin
tunkeutuisi ikuisuuden säde aina haudan pimeyteen.

Père Lachaiseen haudataan sentään köyhiäkin, kun ne ovat kuuluneet sen
alueeseen; mutta lyhyen ajan päästä, muistelen sitä kymmeneksi
vuodeksi, täytyy heidän jättää sijansa uusille tulokkaille. On kallista
nukkua tuossa marmorikaupungissa. Tännekin ulottuu siis rahan valta.
Monien tunnettujen ja tuntemattomien nimien joukossa luemme erään
ruotsalaisenkin: aikaisin poismenneen nerokkaan Hjalmar Mörnerin. Sitä
nuorta, kallisarvoista suomalaista nimeä, jota hain, en löytänyt täältä
-- se on piirretty yksinkertaiseen kiveen Mont Parnassen hautausmaalle
ja sen päällä suhisee kotimaan kuusi.

Kun seisomme Père Lachaisen korkeimmalla kunnaalla, leviää yltympärinsä
laaja näköala; toisella puolen äänetön, rautateiden risteilemä tasanko
aina Saint Cloudiin ja Vincennesiin saakka; toisella puolen jyrisevän
tulivuoren kaltainen suunnaton kaupunki, jonka äärimmäistä oikeata
kulmaa rajottaa Barrière du Trône. Katse lentää kohdasta toiseen tällä
maailman hasardipelin suurella rulettipöydällä ja laskeutuu vihdoin,
väsyneenä elämänkamppailun taistotanterien lukemiseen, taas valkeitten
hautojen, vihreitten plataanien ja punaisten ruusujen tasalle tuonne
kuolleitten kaupunkiin, haamujen hiljaiseen kotiin, jossa Ranskan
kunnia ja Ranskan turhamielisyys sisarellisesti uinuvat surun
vuoteella...


44. Jäähyväiset Pariisille.

Rakastettavinkin kärsivällisyys, sellainen kuin sinun, hyvä Betty, voi
vihdoin loppua. Vedottuani siihen noin viidentoista kuukauden ajan,
täytyy minun nyt vapauttaa sinut enemmästä vaivautumisesta näiden minun
itämerenkuvausteni suhteen. Ellei se johtuisi tarpeellisesta säälin
tunteesta, en tiedä miksi en näitä kuvauksia voisi jatkaa vielä toiset
viisitoista kuukautta; niin tyhjentymättömiä ovat nuo milloin ihanat,
milloin uudet, milloin opettavaiset taulut, jotka näyttäytyvät
katsojalle Euroopan suurissa sivistysmaissa yhdeksännellätoista
vuosisadalla. Myönnän että luovun siitä vastahakoisesti, sillä moni
epäselväksi himmennyt kuva kirkastuu jälleen, kun sen kiinnittää
paperille ystävää varten, ja moni ajatus, joka on uinunut ensimäisten
vaikutelmien hämärään kätkettynä, herää valveille ja saa selvemmän
muodon, kun se on tehtävä muille ymmärrettäväksi. Toiseksi on asioiden
sisäinen puoli pääasia, ja kaikki riippuu siitä, että käsitämme sen
selvästi, varmasti ja yleispätevästi; mutta niin tapahtuu harvoin
ollessamme pyörteen keskellä, joten sellaisen matkan hyöty riippuu
paljon siitä selvyydestä, minkä perästäpäin onnistumme noista sekavista
mielteistä saamaan.

Kuinka paljo onkaan vielä muistelemista ja kertomista tuosta samaisesta
Pariisista! Olin aikonut viedä sinut Collège de Franceen ja Nisardin
luennoille; erään pariisilaislyseon tutkintoon kahdensadan univormuun
puetun koulupojan keskelle; suureen 800,000-niteiseen kirjastoon;
Palais de justiceen kuullaksesi erään myrkyttäjän kuulustelua.
Olisimme sitte kuunnelleet erään konservatoorion konserttia, jossa
yhdeksänkymmenen ankarasti tutkitun soittotaiturin orkesteri sekä yhtä
monen täysinkehittyneen laulajan ja laulajattaren kööri yhdessä
esittivät Beethovenin c-moll-symfoniaa, Haydnin kansanhymniä,
katoolilaista virttä, Spontinin Vestalia, Weberin Oberonia, Grétryn
Chant d'Anacréonia ja Mendelsohnin Kesäyön unelmaa. Olisimme käyneet
Luxembourgin taulukokoelmissa ja pysähtyneet katselemaan Horace
Vernetin Judithia, Delacroixin Scion verilöylyä ja Danten
tuonelanmatkaa, tahi Couturen ihmeteltävää Rooman häviötä tai Müllerin
liikuttavaa hirmuhallituksen viimeistä uhria, jossa André Chénierin
silmät seuraavat meitä minne ikänä menemmekin. Emme olisi laiminlyöneet
kauniitten taiteiden palatsia lukemattomine muistomerkkeineen,
hautapatsaineen, veistokuvineen ja tauluineen. Olisimme katselleet
Ivanhoen turnausleikkejä, jolloin Hippodromissa esiintyy sata
taideratsastajaa keskiaikaisessa komeudessa. Olisimme katselleet
Elyséen kenttien luona olevaa dioraamaa, jota on pidetty maailman
parhaimpana. Olisimme hankkineet itsellemme pääsyn laupiaitten sisarten
_crècheen_ eli lastenseimeen S:t Antoinen esikaupungissa, tuohon
kapalolasten kokoelmaan, kehto kehdon vieressä. Olisimme viettäneet
yhden aamupäivän Halles centralesin kirjavien joukkojen keskellä taikka
katselleet noita kallisarvoisia vesijohtoja, jotka avaavat juoksevat
suonensa joka talossa ja kadunkulmassa. Olisimme laulaneet »Maamme
laulun» eräänä juhannuspäivänä Palais Royalissa, tai jonakin iltana
hurmaantuneet Boulevard des Italiensin varrella olevien kahviloiden
satumaisesta loistosta. Olisimme ottaneet vaunut ja ajelleet Boulognen
metsään jonakin iltapäivänä neljän ja kuuden välillä, kun hienosto on
ulkona kävelemässä, ja olisimme vertailleet sen keinotekoista,
kaivettua järveä joutsenineen, veneineen ja höyrylaivoineen meidän
pohjoismaisiin todellisiin järviimme, joissa niinikään joutsenet uivat,
mutta ainoastaan keväällä jääkappaleiden keskellä... Mutta miksi
mainita kaikkea tuota ja vielä muutakin, joka kuitenkin todellisuudessa
voittaa rohkeimmatkin kuvaukset?

Tahdon ainoastaan lisätä muutamia sanoja tämän leiskuvan
vallankumousten pesän tulenaroista aineksista, jotka niin usein ovat
Eurooppaa värisyttäneet. Ranskalaisten luonteessa on jotakin ulospäin
suunnattua ja ulospäin pyrkivää, jonkatähden myöskin ulkopuoli, pinta
ja muoto näyttelee siellä suurta osaa. Ranskalainen uneksii aina
maailmanvallotusta, ja jos hän ei sitä saavuta, niin hän haluaa ainakin
häikäistä, loistaa, hämmästyttää ja vetää puoleensa. Samasta syystä
kääntää Pariisin yhteiskunnallinenkin elämä loistavimman puolensa
ulospäin. Koti on siellä ainoastaan paikka, jossa levätään kodin
ulkopuolella vallitsevasta melusta. Minulle on kerrottu että rikkaat ja
ylhäiset elävät nykyään sangen yksinkertaisesti omassa kodissaan sekä
tyytyvät vähempään huonemäärään kuin varakas käsityöläinen Suomessa tai
Ruotsissa. Mutta niin pian kuin on kysymyksessä _itsensä
näyttäminen_, olkoonpa se juhlassa, tanssiaisissa tai julkisessa
elämässä, silloin on ylellisyydellä tuskin rajoja. Nykyinen hallitus on
antanut loisteliaisuudelle yhä suurempaa yllykettä kolmesta syystä:
ensiksikin herättääkseen itse kunnioitusta, toiseksi antaakseen hyville
pariisilaisilleen ajattelemisen aihetta ja kolmanneksi kannattaakseen
Pariisin teollisuutta, joka elää paraastapäästä ylellisyystavaroiden
valmistamisesta. Tämä suunnitelma on niin loistavasti onnistunut, että
järkeviä pariisilaisia itseäänkin pelottaa. Toinen juhla pyrkii
voittamaan toisen loistossa, toinen puku toisen suunnattomassa
tuhlauksessa. Muotiliikkeet, silkkitehtaat ja kultasepät tuskin enää
voivat valmistaa niin kalliita esineitä kuin vaaditaan; kaikkien viiden
maanosan herkut tuskin enää riittävät ylellisyyttä tyydyttämään;
kauppapuodit, joita kaikkialla koristaa peilit ja kristallit, tuskin
enää kykenevät asettamaan loistavia tavaroitaan kyllin edulliseen
valoon. Tämän ärsyttävän ylellisyysnäytelmän näkee köyhä, usein
leivätön työmies joka päivä silmäinsä edessä. Joka päivä hän näkee
jossakin vietettävän tuhlaavaa juhlaa, missä tämän maailman onnelliset
nauttivat yltäkylläisyyden hekumaa. Joka päivä hän näkee boulevardien
ja Elyséen kenttien vilisevän kullattuja ajoneuvoja ja hohtavia pukuja.
Joka päivä hän kulkee loistavien kahviloiden ja muotikauppojen ohi ja
sivuuttaa rahanvaihtajien konttoreja, joissa on korkeat latajaat
kultarahoja ikkunoissa, ja herkkukauppoja, joissa kaikenlaiset
ylelliset herkkupalat ärsyttävät hänen nälkäistä vatsaansa. Ja kun hän
sitten palaa viheliäiseen asuntoonsa -- sillä useimmat Pariisin
työmiehet asuvat huoneiden puutteen vuoksi ahtaissa, kelvottomissa
asunnoissa ja monilla tuhansilla ei ole ensinkään asuntoa, vaan
jättävät lapsensa _crècheen_ ja syövät ja nukkuvat itse yleisissä
laitoksissa -- silloin johtuu alati hänen mieleensä tuo viekotteleva
ajatus: enkö se ole minä, joka työlläni pidän yhteiskuntaa pystyssä? Ja
kuitenkin minä olen köyhä, nälkäinen, elämän nautinnoista sulettu; nuo
toiset, jotka eivät tee työtä (sillä hän ei tunne muuta kuin
ruumiillisen työn), riistävät minulta kaiken!

Tästä ajatuksesta ei ole pitkä askel lauseeseen »omaisuus on varkautta»
ja kaikkiin kommunismin kuiluihin. Nykyinen hallitus on tehnyt paljo,
kenties liiankin paljo Pariisin työmiesten hyväksi. Tiedämme että
valtio on alentanut leivän hinnat ja maksanut leipureille heidän
tappionsa, että neljäs osa Pariisia puretaan hankkiakseen leivättömille
työtä, että heidän hyväkseen perustetaan toinen laitos toisensa perään.
Mutta itse tuo pyrkimys lisää juopaa, lisää vaatimuksia. On toisia
paikkakuntia, esimerkiksi Lontoo, joissa rikkaus ja kurjuus seisovat
vieläkin räikeämpinä rinnakkain. Mutta Lontoon köyhä on raaempi; hän ei
tunne viheliäisyyttään; hän ei ole myöskään milloinkaan pannut viralta
tai kohottanut valtaistuimelle kuninkaita; hän ei tee samanlaisia
vertauksia kuin pariisilainen, ja jos hän niin tekee, niin se tapahtuu
useimmiten whiskyhumalan vaikutuksesta ja unohtuu sen haihtuessa.
Pariisilainen työmies sitävastoin ei ole taipuvainen moisiin
lohdutuksiin; hän on kohtuullinen, sivistynyt, täysin tietoinen
asemastaan ja merkityksestään, tottunut esittämään pyyntönsä omalla
tavallaan vallassa oleville ja, anteeksiannettavaa tosin, hiukan
hemmoteltu sen kautta, kun on tottunut asettamaan vuorotellen
kuninkaita, presidenttejä, elinkautiskonsuleita ja keisareita -- paha
tapa, josta häntä koetetaan nyt vierottaa. Kaikki tuo vaikuttaa että
Pariisin työmies ajattelee liian paljo voidakseen milloinkaan unohtaa
noita vaarallisia vertauksia, joita hän tapaa joka askeleella; eipä
edes silloinkaan, kun hän kansanjuhlissaan on kaikkein iloisimmalla ja
vallattomimmalla tuulella, ole mitään takeita etteikö hän jo seuraavana
hetkenä voi taasen huutaa: »miljaardi rikkailta!»

Ludvig Philip luuli ainaiseksi kukistaneensa levottoman Pariisin
linnotusten avulla, ja kuitenkaan ne eivät vaaran hetkenä olleet tyhjää
paremmat. Paraikaa kestävän vanhan Pariisin uudestaanrakentamisen sekä
katujen makadamoimisen tarkotus on tehdä katusulkujen rakentamiset
mahdottomaksi -- millä menestyksellä, sen on tuleva aika osottava.
Nykyinen hallitsija käsittää varmaankin tunnetulla älykkyydellään
Talleyrandin lausunnon totuuden: »pistimiin saatamme nojautua,
mutta niiden päälle emme voi istuutua». Sentähden hän asettuu
kansanvaltaisuuden »leveälle pohjalle», joka kaikkina aikoina on ollut
yksinvallan kehto. Mutta hänen ylleen, alleen ja ympärilleen kertyy yhä
uusia yhteiskunnan paloaineksia, ja se on ihmiskunnan onni että
sivistys on tunkeutunut niin syvälle tuohon palavaan ainesjoukkoon,
että samat ainekset, joiden keskuudessa kehittyy sytykkeet, sisältää
vastaisia sammutusaineitakin.

Eräänä aikaisena aamuna jätin Pariisin, heittäytyäkseni taasen siihen
virtaan, mikä joka päivä ja hetki rautasuonissaan kulettaa elonainekset
tuohon Ranskan ja Euroopan suureen sykkivään sydämeen ja sieltä pois.
Sillä sen nimen Pariisi kyllä ansaitsee sekä suuruuteensa että
heikkouteensa nähden. On tuskin yhtään ihmissydämen tunnetta, huonoa
tai hyvää, ylevää tai hylättävää, joka ei täällä tapaisi nopeampaa
vastakaikua ja voimakkaampaa ilmaisua kuin missään muualla maan päällä.
Kaikki, mitä Ranskan nero, näppäryys ja käytännöllinen äly ovat
aikaansaaneet -- ja sitä ei ole vähän -- ei olisi kyennyt nostamaan
tätä maata niin korkealle sen poliittisen heikkoudentilan keskellä,
ellei tuo leimuava innostus kaikkeen suureen ja loistavaan,
syttyväisyys kaikkiin valtaviin aatteisiin, antaumus ilman vaatimuksia,
uhrautuvaisuus ilman ehtoja, sankarillisuus, kuoleman ylenkatsominen,
ritarillisuus, jopa turhamielisyys ja huikentelevaisuuskin -- sanalla
sanoen: kaikki nuoruuden ominaisuudet -- vielä tänään vetäisi meitä
puoleensa viehättäväisyydellään, nuoruuden voittamattomalla voimalla.
Olkoon, että nuoruudella on puutteensakin; sen kautta kuitenkin
maailma edistyy. Niinkauvan kuin Ranska, niinkauvan kuin Pariisi
on nuori, niinkauvan sen täytyy kulkea edistyksen etunenässä. Sinä
päivänä kuin se vanhenee, täytyy Euroopan etsiä itselleen toinen
mellakkamestari, sillä maailman on mahdotonta elää pelkästä järjestä ja
valtiotaloudesta. Ateenakin oli kerran nuori, ja niinkauvan sitä kaikki
kadehti ja ihaili aikansa ensimäisenä. Sen vanhuus alkoi Makedonian
Filipon aikana, mutta vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täytyi
kaikkivoivan Rooman alentua pienen Kreikan maakunnan oppilaaksi.


45. Kööpenhamina.

Minun täytyy olla lyhytsanainen ja tuhlata muutamiin riveihin
kokonaisen kirjan ainekset. Kas tässä muutamia sanoja tuosta kauniista,
rakastettavasta Kööpenhaminasta.

Eräänä aamuna läksin kello kahdeksan pikajunalla Berlinistä, saavuin
kello 3 i.p. Hamburgiin, kello 4 ajurilla Altonaan, kello 7 junalla
Kieliin, menin illalla kello 9 »Zephyr» laivaan, saavuin kello puoli
viisi seuraavana aamuna Korsöriin, läksin seitsemän-junalla Seelantia
samoomaan ja saavuin kello 10 a.p. Kööpenhaminaan, kulettuani
kahdessakymmenessäkuudessa tunnissa kaikessa mukavuudessa hyvinkin
seitsemänkymmentäviisi ruotsin penikulmaa maitse ja meritse. Tämä
jonkunlaisena esimerkkinä siitä, miten nopeaan nykyään matka suoriutuu,
ja suoriutuu kai myöhemmin vieläkin nopeammin.

Kiitävästä junasta katsoen on Holsteini viljava, yksitoikkoinen
tasankomaa, jossa on tiheään maalaistaloja ja aateliskartanolta. Kiel
sijaitsee kauniilla paikalla ja muistuttaa suuresti Helsinkiä. Seelanti
on milloin tasaisempaa, milloin yksitoikkoisempaa ja milloin
viljavampaa kuin Holsteini. Mutta se on kuitenkin ihana saari, jonka
näkeminen hipoo silmää ja sydäntä. Vihreys on niin mehevää,
pyökkimetsät niin lehteviä, kylät niin hauskoja, että oikein mieltä
lämmittää. Ja perin hyväntahtoinen, ilomielinen sekä hiukan
proosallinen Tanskan kansa, joka kuitenkin on synnyttänyt suuria
miehiä, urhoollisia sotureita ja eteviä taiteilijoita, ollen yksi niitä
kansoja, joita täytyy siihen tarkemmin tutustuttuaan sekä rakastaa että
kunnioittaa, ellei ole schleswig-holsteinilaisena pureskellut
tanskalaisia herneitä Idstedin luona -- aber darum keine Feindschaft!

Suomalaisella on erityinen syy tarkastaa mielenkiinnolla ja
ystävyydellä Tanskaa ja tanskalaisia. Se ei ole väkirikkaampi kuin
meidänkään kansa ja sen isänmaa on koko joukon pienempi. Mutta sillä on
kuitenkin ikivanha historia, täynnä urotekoja ja monenmoisia vaiheita,
korkealle kehittynyt viljelys ja korkea sivistys, rikas kirjallisuus,
monessa suhteessa kukoistava taide ja vankka kansallistunto. Tähän
vertailuni jo päättyköönkin, enkä luule olevani tietämätön syistä ja
seurauksistakaan. Herra on jakanut kansojen osat eri lailla, mutta
kaikkien sydämiin on Hän painanut saman pyrkimyksen täydellisyyttä ja
valoa kohti, joten kaikkien lopullinen päämäärä on yhteinen.

Kun tulemme Pariisista, Berlinistä ja Hamburgista, tuntuu tuo hyvä
Kööpenhamina miltei pikkukaupungilta. Ei sentähden, ettei kaupungin ala
olisi jotakuinkin laaja -- ei kuitenkaan laajempi kuin että hyvin
ennätämme kävellä noin kolmessa neljännestunnissa Vesterportista
Österportiin -- vaan pikemminkin sen suhteellisesti koruttoman
rakennustavan ja tapojen ja laitoksien vanhanaikaisen yksinkertaisuuden
vuoksi.[22] »Kongens nye torv» kadottaa kokonaan arvonsa
Jungfernstiegin rinnalla; toiset, kuten museo ja teaatteri, ovat
rakennustaiteellisessa suhteessa rumia, ja kaupungin harvat kauniit
rakennukset, kuten Christiansborg, Amalienborg ynnä muut, ovat
likistetyt muiden väliin, jotka riistävät niiltä vapaan näköalan.
Muukalainen hakee turhaan monien pitkien katujen varsilta noita
kimmeltäviä myymälöitä, upeita kylttejä ja yleensä sitä loistavaa
ulkokuorta, jota muualla kohtaa joka askeleella. Sen sijaan hän tapaa
vaatimattomia kauppapuoteja,[23] rehellisiä käsityöläiskylttejä,
»Rödgröd med flöde», »Frokostbevertning», »Her faaes kolde spise», »Her
forfaerdiges handsker» ja niin edespäin, ja niin hän menee sisään,
herkuttelee erinomaisella puurolla, ostaa itselleen »pelsefrakin» tai
»mustan hameen», ja on tyytyväisempi kuin monessa hienommassa
kaupungissa, kunhan vain kerran tottuu oloihin. Naivius on todellakin
suuri; luemme esimerkiksi aivan kapealla vallikäytävällä: »kun for
gaaende», ja »Ophelia»-laivalla oli ilmotustaulu: »ild maa ikke bruges
undtagen i dampmaskinen». Jonkunlainen juhlallinen täsmällisyys
kanssakäymisessä on yhtä huvittava. Kun kadulla kulkeva haluaa sytyttää
sikaarinsa toisen sikaarista, syntyy heidän kesken säännönmukaisesti
seuraava keskustelu: Tör jeg spörge Dem dersom De kunne assistere mig
lidt ild af Deres cigar? -- Med megen förnöjelse. Vaer saa artig! --
Jeg takker Dem for Deres opmaerksomhed. -- Ingen aarsag.

Lyhyesti, tuo vanhanaikaisuus niin yhdessä kuin toisessa pistää alussa
räikeästi silmään eikä suo Kööpenhaminalle sanottavaa arvoa niiden
silmissä, jotka mittaavat paikkakuntia ja ihmisiä ulkokuoren mukaan.
Mutta noiden omituisuuksien ohessa, noiden ihmisten ja asumusten
keskuudessa tapaa muukalainen pian niin paljo todella arvokasta,
niin paljo rehellisyyttä sydämen hyvyyteen ja sangen terävään
käytännölliseen älyyn yhtyneenä, että hän miltei katuu sitä viatonta
naurua, minkä tuo vaatimaton ulkomuoto ja huvittavat pikkuseikat ovat
hänessä synnyttäneet ja johon näiden Holbergin maanmiesten erinomainen
huumori jopa itse kielikin näyttää oikeuttavan. Lienee harvoja
pohjoismaalaisia, jotka eivät pian tuntisi Kööpenhaminassa miellyttävää
_viihtymisen_ tunnetta -- se on oikea sana -- jota he turhaan ovat
hakeneet uudenaikaisemmasta ympäristöstä, tunnetta jota vielä vahvistaa
tuttujen ja tuntemattomien muukalaiselle osottama koruton
hyväntahtoisuus ja vieraanvaraisuus sekä monet Kööpenhaminan
taideaarteet ja historialliset muistot. Suurempaa aatteellista
innostusta, kuin mitä Tanskan kansa tavallisissa oloissa osottaa, tapaa
kyllä monin paikoin muualla; mutta jos tarkastamme mitä se on ja mitä
se on suuruuteensa ja varoihinsa nähden aikaansaanut, täytyy meidän
sanoa sitä harvinaiseksi kansaksi, joka niin hyvin luonteen kuin
älyllisten lahjojen puolesta on asetettava parhaimpien rinnalle.

Thorvaldsen on meille näyttänyt miten suuri henki saattaa kohottaa
kokonaisen kansan. Hänen museonsa on yhdellä kertaa kohottanut
Kööpenhaminan taiteen alalla ensiluokan kaupungiksi; siellä ei tapaa
enää poikastakaan, joka ei tuntisi hänen nimeänsä ja olisi siitä
ylpeämpi kuin muinoin ateenalaiset Feidiaastaan. Museon sisus korvaa
runsaasti sen ulkoisen vaatimattomuuden. Kaikki yhteensä muodostavat
mestarille ihanan hautakammion; hän itse lepää töittensä keskellä
vapaan taivaan alla. Jos se lienee ollut arkitehdin ajatus,[24] niin
hänen kuvansa ansaitsisi tulla suruharsoin peitetyksi hänen täältä
erotessaan, sillä se on suuri ajatus, samoinkuin Ehrensvärdin hauta
Viaporissa, jopa sitäkin onnellisempi. Mestari ei ole kuollut, vaikka
marmori peittää hänen katoovaisen ruumiinsa. Nuo kuolemattomat teokset
hymyilevät häviölle. Sinä katselisit niitä yhä uudestaan ja uudestaan,
sillä niihin emme väsy, ja ne vain kirkastumistaan kirkastuvat! On
ihmeellistä nähdä kuinka antiikin suureen rauhaan on tunkeutunut
uudenaikaisen, kristillisen taiteen lämpö. Tuntuu kuin olisi kaikki se
rajaton kauneus, jonka plastiikka sitä ennen on kaikkina aikoina ja
kaikissa muodoissa esiinloihtinut, ainoastaan maaliin hapuilemista, kun
sen sijaan maali täällä on jo saavutettu. Euroopan toiset suuret
kuvanveistotaiteen mestariteosten museot sisältävät ihania
yksityisosia, erinomaisia mutta irtonaisia plastillisia ajatuksia,
rohkeita mutta yhtenäisyyttä vailla olevia taltaniskuja Prometheuksen
kalliosta: _täällä_ yksin on kauneus kokonaisena tavattavissa.
Seuraamme Thorvaldsenia hänen ensimäisistä piirustuksistaan aina
viimeisiin luomiinsa, joiden valmistumisen kuolema keskeytti. Se on
maailmanvallottajan ura; hän on pakottanut aineen alistumaan hengen
palvelukseen; se kuulee loihtijan ääntä, kohoo pystyyn, saa elämää ja
henkevyyttä; Thorvaldsenin käsissä kivi hengittää; se on paljo, mutta
sen ovat muutkin saaneet aikaan ennen häntä. Mutta hän on tehnyt
enemmän, hän on loihtinut kiven rakastavaksi, ja siihen ei kukaan
kuolevainen ennen häntä ole kyennyt.

Voin kertoa ainoastaan näiden kuvien ensi vaikutuksen; myöhemmän
suhteen jään sanattomaksi. Ne kaikki ovat valetut kauneuden puhtaisiin,
sopusointuisiin muotoihin; ne kaikki ovat neron vapaita, voimakkaita ja
kuitenkin nöyriä tuotteita. Mutta ne herättävät katsojassa eri
tunnelmia. Kun astumme etehisen jättiläiskokoisten kipsikuvien keskelle
-- siellä Copernicus selittää tähtien ratoja, siellä Gutenberg heittää
valonlieskan maailman pimeyteen, Poniatovskyn katse vielä kuolemassakin
etsii rakastettua synnyinmaata -- siellä sanomme itseksemme: _täällä
asuit suuruus!_ Mutta taasen, kun näemme pienissä huoneissa
antiikkisen kauneuden koko viattomuudessaan, Heben, Hylaan,
paimenpojan, tuon paimentytön, joka löytää amoriineja täynnä olevan
linnunpesän, ruhtinatar Bariatinskan, joka samoin kuin Poniatovsky on
pulpunnut aikamme kuumimmasta sydänverestä ja jota emme milloinkaan
unohda; kun näemme kaikki nuo ja monta muuta, joita ei nyt kannata
luetella -- silloin sanomme: _täällä asustaa sulo!_ Ja kun sitte
astumme Kristus-saliin ja näemme vapahtajan kahdentoista apostolin
ympäröimänä, kaikki yhdeksän jalan korkuisia, ylevän kauniita, täynnä
hartautta ja marmorikasvoissaan ikuisuuden leima -- silloin sanomme
itseksemme: _täällä asuu rakkaus!_ Silloin olemmekin lausuneet
kaikkein korkeimman. Korkeampaa maalia ei taide voi itselleen asettaa.
»Suurin», sanoo Paavali, »suurin näistä kolmesta on rakkaus!»

Thorvaldsenin museosta tahdon vielä lisätä että sen rakensi vuosina
1839-1848 Kööpenhaminan kaupunki, kolmanneksi osaksi kootuilla
varoilla. Sen eriskummainen muoto -- kaksikerroksisten matalain
huoneiden ympäröimä avonainen nelikulmio -- ilmaisee sen olevan
tarkotetun samalla mestarin haudaksi; sillä sekä rakennustyyli että
koristeet ovat lainaa muinaiskreikkalaisista ja etrurialaisista
hautarakennuksista. Suurimman osan 468:sta taideteoksestaan on
Thorvaldsen itse testamentin kautta lahjottanut synnyinkaupungilleen;
muut on myöhemmin hankittu. Sitäpaitsi sisältää museo antiikkisia
kuvanveistoksia, tauluja, vaskipiirroksia ynnä muuta vähemmän tärkeätä.
Vuonna 1844 laskeutui suuri kivenhakkaaja itse lepoon marmorin alle, ja
neljää vuotta myöhemmin, syyskuun 17 p:nä 1848, avattiin Tanskalle ja
maailmalle hänen kuolematon hautansa.

Jos tahdomme nähdä ylevää kristillistä taidetta, pitää meidän käydä
Fruekirkessä keskiviikon jumalanpalveluksessa, jolloin seurakunta ei
ole niin lukuisa, että se estäisi yleiskatsausta. Tiedän kyllä että
Jumalaa voimme palvella yhtä todellisesti kaikkialla, jopa
yksinkertaisimmassa puukirkossa; mutta semmoista hartautta kuin
Fruekirke eivät kykene monetkaan temppelit herättämään. Se on ankarasti
protestanttinen pyhättö, niin erittäin yksinkertainen, että se näyttää
miltei köyhältä tullessamme koristetuista katoolisista kirkoista. Sen
ainoat koristukset, lukuunottamatta kahtatoista terrakottakuviota, on
neljätoista suurta marmorikuvapatsasta, Kristus-salissa olevain
jäljennösten alkuteokset, nimittäin ylimpänä alttarin luona vapahtaja,
alttarin alapuolella hurmaavan kaunis kasteenenkeli polvistuneena,
simpukka ojennetussa kädessään, ja sitte kuusi apostolia kirkon
keskikäytävän kummallakin puolella. Kun virret soivat Jumalalle
ylistystä ja siunaukset rukouksen siivillä liitelivät noiden mykkien
kuvien ympärillä, tuntui kuin he olisivat eläneet. Vapahtajan puoleksi
kumartunut pää kohoutui, hänen avonainen sylinsä avartui, apostolein
rinta kohosi heidän pitkien viittojensa alta ja kasteenenkeli painoi
vieläkin nöyrempänä autuaat kasvonsa loppumattomaan rukoukseen.

Thorvaldsenilla on yksi virhe, ja se on se että siirrymme hänen
teostensa äärestä jotenkuten välinpitämättöminä Kööpenhaminan muita
taideaarteita tarkastamaan. Christiansborgissa on kuitenkin hyviä
tauluja, jotka kuuluvat alankomaalaiseen kouluun; taideakatemiassa ja
Rosenborgissa on huomattavia kokoelmia. Mutta se kokoelma, joka lähinnä
marmoriväkeä ehkä eniten vetää puoleensa pohjoismaalaisen huomiota, on
toista lajia, nimittäin pohjoismaisten muinaisjäännösten (oldsager)
kokoelma Christiansborgissa. Ruotsalaiset samanlaatuiset kokoelmat ovat
jotenkin runsaat, mutta luulen että tanskalaisten on etevämpi.
Yksitoistatuhatta muistoesinettä, aikoja sitte unohdettujen sukupolvien
jättämiä, yksinkertaisesta nuolenkärjestä aina taidokkaasti
valmistettuun kultakruunuun, kivi- ja pronssikausista aina keskiaikaan
ja renesanssiin, on täällä tieteellisesti järjestettynä ja vieraalle
annetaan selityksiä erinomaisella kohteliaisuudella. Meillä on
Helsingissä herra Holmbergin järjestämä pieni samansuuntainen alku.
Kunpa siitä tulisi jotain enempääkin, sillä siten tarttuisimme käsin
historiaan.

Uusi yliopistorakennus[25] Christiansborgin vastapäätä on kaunis talo
keveine portaineen ja eteishuoneineen, muistuttaen Suomen yliopistoa,
jonka puhdasta, yksinkertaista, valoisaa tyyliä emme saata kyllin
korkealle arvostella. Kööpenhaminan tuhat iloista ylioppilasta oli
paraikaa oravanpyynnissä Seelannin ja Fyenin pyökkimetsissä. Yleensä
puhaltaa Kööpenhaminassa raittiimpi merituuli kuin moni sellainen voisi
uskoa, joka on tutkinut Holbergiä ja kuunnellut laivuritarinoita.
Siellä, kuten muuallakin, alkaa vilkkaampi, heränneempi aika
perustuslaillisen yksivallan turvissa, joka yhdistää vapauden ja lain
-- asia, josta ehkä on tarpeen mainita tämän alkukuvauksen yhteydessä.

Myöskin Kongens nye torvin varrella oleva teaatteri, dramaattisessa
vaikkei rakennustaiteellisessa suhteessa yksi Euroopan parhaimpia, oli
suljettu. Sievässä puutarhassaan, itse istuttamiensa ruusujen
ympäröimänä, nautti nyt tämän teaatterin ja koko pohjoismaiden etevin
näyttelijätär kesän suloa, sillaikaa kun hänen miehensä, saman
teaatterin nykyisen suuruuden luoja, työhuoneessaan suunnitteli
uutta ihastuttavaa huvinäytelmää. Rouva Heiberg lausui hartaasti
haluavansa käydä Suomessa, »nähdäkseni -- sanoi hän verrattomalla
veitikkamaisuudellaan -- ihmisiä, jotka ovat omaa lajiaan eivätkä aivan
samallaisia kuin kaikki muut». Vastasin että olemme suljettu,
yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja, johon ei vielä kukaan vieras ole
huolinut kurkistaa muuanne kuin nimilehdelle; mutta hän »oli kuullut
niin paljo hyvää Suomesta, hän tahtoi niin mielellään nähdä tämän
maan». Siihen vastasin että hänen nimensä ei ole tuntematon meidänkään
keskuudessamme ja että hänet meidän rannoillamme toivotettaisiin
sydämellisesti tervetulleeksi. Ainakin Helsinki on täyttävä tämän
lupauksen, jos rouva Heiberg sitä kunnioittaisi jollakin
kesävierailulla.

Kööpenhaminassa asuva Kellerman ja rouvansa puhuivat niinikään
lämpimästi Suomesta. Toivon että pian saamme jälleen nähdä nuo
rakastettavat taiteilijat.

Ainoastaan Tivolissa oli kesäteaatteri, joka esitti pantomiimeja
ja pieniä baletteja. Tätä Vesterportin luona olevaa laajaa laitosta
on kiitetty laatuaan ensimäiseksi, ja sen kiitoksen se kyllä
ansaitsee. Kaikki kansanluokat, etenkin alemmat, löytävät siellä
mieleistään huvitusta. Luisuratoja, karuselleja, maaliinheittopöytiä,
pilkkaanammuntapaikkoja, voimanmittaajia, keinuja, papukaijoja,
apinoita, leijonia ja karhuja, ilotulituksia, basaari pikkumyymälöineen
ja halpoine tavaroineen, kaikenlaisia ravintoloita, harpunsoittajia,
torvisoittoa ja kauniissa konserttisalissa Lumbyen kuuluisa soittokunta
-- kaikkien niiden kesken sopi valita puolta pienemmällä maksulla, kuin
mitä meillä suoritetaan missä tahansa keskinkertaisessa ravintolassa.
Ja tuo kaikki oli samassa vapaata ja hyvin järjestettyä. Niinä kuutena
iltana, jolloin kävin Tivolissa, en nähnyt lainkaan sellaisia
meteleitä, joita meillä sattuu niin usein suurissa, sekalaisissa
kansankokouksissa, en askeltakaan yli sopivaisuuden rajan, en ainoataan
riitaa, en yhtäkään, joka olisi nauttinut väkijuomia liiaksi. Se on
kaunis kiitoslause Kööpenhaminan alemmista asukaspiireistä, mutta se
osottaa samalla mitenkä terveellinen vaikutus sopivilla kansanhuveilla
on, jotavastoin meillä työväenluokka alati ajetaan kapakoihin
sulkemalla se pois kaikista muista huveista.

Jos Kööpenhamina pääkaupunkina näyttää hiukan vaatimattomalta
tullessamme Hamburgista ynnä muista suurista kaupungeista, niin on
luonto sen sijaan ympäröinyt sen tuhlaavalla ihanuudella. Sen vanhat
vallit ovat mitä ihanimpia kävelypaikkoja. Oltiin juuri repimäisillään
Nörreportia ja lapset pyysivät perhosia samoilta valleilta, joiden
rintaan ennen muinoin Kaarle X:nnen rohkeat kuulat voimattomina
sinkoilivat. Satamansuu sekä satama mastometsineen, Rosenborg,
Frederiksberg, Charlottenlund, Dyrehaven ja taustalla sininen meri
valkoisine purjeineen -- ihastuttavat ovat tosiaankin nämät vihreyden
ja aaltojen muodostamat puitteet. Läksin eräänä sunnuntai-iltapuolena
Dyrehaveniin; sinne on koko taival, mutta tie kulkee pitkin rantaa
tarjoten mitä vaihtelevimpia ja iloisimpia näköaloja. Kukapa ei tuntisi
Dyrehavenia! Eikö jokainen ole lapsuudessaan kuullut sitä kiitettävän
iloisista iloisimmaksi! Ja vielä se on Dyrehaven entisellään,
huolimatta siitä että Tivoli pitkin viikkoa houkuttelee luokseen sen
vieraita ja vaikka Bellevue ja Klampenborg sen rinnalla komeilevat
uudenaikaisempine tyyleineen. Vielä juovat ihmiset »Kirstin Pils
kildestä» kirkasta kristallia; vielä pyörivät siellä nuorukaiset ja
neitoset »skovbalissa» sydän riemua täynnä; vielä siellä esiintyvät
pohjoismaalaiset noitatemput ja tanskalaiset tempuntekijät; vielä
ojentaa puujalkainen sotavanhus kulunutta hattuaan, vaikka hänen
jalkansa jäi Fridericiaan eikä 1807 vuoden laivastoon ja vaikka hänen
laulunsa nykyään on »Den tappre landsoldat». Vielä virittää pelimanni
viuluaan, ja temppuilija jäljittelee lintujen piipitystä, ja reippaat
pojat »löbe kap om to mark og en örefigen». Vielä paistetaan ulkona
nurmikolla vohveleita, ja teltat ja kojut tarjoovat rehtiä
piparikakkujaan, ja mummot ja lapset tarjoovat kaupaksi kirsebaerejä
ja jordbaerejä -- ja merimies lyhyine piippuineen ja porvari
espanjalaisine ruokokeppineen ja Amagerin-tyttö kirjavine pukuineen
tungeskelee alati siellä, missä on kaikkein hauskinta. Sanalla sanoen,
siellä on kansanelämää ja iloa; siellä esiintyy vielä sama kirjava
kuva, josta Andersen on kirjottanut ja Christian Winther laulanut ja
jonka kesken oikea kööpenhaminalainen paraiten viihtyy. Klampenborgissa
oli sinä iltana »skovfest» laulajaisineen, bengaalitulineen,
pantomiimeineen ja kuvaelmineen, ja myöhään illalla palasin takaisin
eräissä noissa kahdentoista istuttavissa korivaunuissa, jotka kulkevat
sunnuntaisin kaupungin ja Dyrehavenin väliä. Takanani istui muuan
kunnon nahkuri kahden hyvinvoivan tyttärensä kera. Nahkurin pää
nyökähteli myötänään, mutta tytöt lauloivat kilpaa koko matkan ja
vaihtoivat pisto- ja leikkisanoja vastaantulijoiden kanssa. Heillä ei
ollut aikaa nukkua, heillä oli niin hauskaa, olivathan olleet
Dyrehavenissa.

Eräänä päivänä seisoin Kolminaisuudenkirkon pyöreässä tornissa, samassa
johon Pietari suuri on ratsastanut aina tornin kattoreunukseen saakka,
sillä siellä ei ole portaita, vaan ainoastaan sileä, leveä, ylös
torniin johtava kierteiskäytävä. Observatorio oli samassa tornissa,
mutta sen kaukoputkia ei tarvittu; koko Tanskan pääkaupunki, koko
kaunis seutu huvilinnoineen ja puutarhoineen, oikealla Amager,
taivaanrannalla Itämeren laaja pinta ja Ruotsin ranta, levisihe
kirjavana tauluna tornin ympärillä. Tunnustan että se oli suloinen
näky, joka ei hevin mielestä haihdu, eikä suinkaan tarvitse olla
tanskalainen eikä kööpenhaminalainen tunteakseen sydämensä laajenevan
ystävyydestä ja hyväntuntemuksesta. Tuota nähdessä tuntuu kuin nousisi
ympäristöstä korkeuteen ajatus: Jumala sinua siunatkoon vihreine
saarinesi, sinä rehellinen, urhoollinen Tanskan kansa, ettei meren
aallot sinua milloinkaan huuhtelisi kukkivilta rannoiltasi!

Eräänä iltana seisoin Klampenborgin niemellä. Hämärän varjot lankesivat
jo lehteviin pyökkeihin, illan kuu kohosi puiston yli hopeoiden
Itämeren laajaa, kirkasta pintaa, joka pienin kumaraselkäisin
mainingein kostutti Seelannin vihreitä rantoja. Yksinäinen huilu
soitteli kukkulalla tanskalaista kansansäveltä ja etäämpänä hohtivat
Kööpenhaminan tulet. Kaikkialla vallitsi rauha, viattomuus ja ihanuus.
Se oli liikuttavan kaunista; ne olivat pienen, onnellisen Tanskan
jäähyväiset!

Sitte keinuin Itämeren portin Juutinrauman kautta Kattegattiin,
Pohjanmeren hyökyaaltoihin; nousin maalle Helsingborgissa,
Halmstadissa, Varbergissä ja ahkerassa Göteborgissa; ihailin Ruotsin
sininauhaa: kiitettyä kanavaa, Trollhättanin voimakasta putousta,
Veneriä ja Vetteriä, Motalaa, Vretaa, Södertelgeä ja kaunista Tukholmaa
-- josta kaikesta olisi paljonkin sanottavaa. Kun viimeksi näin
Tukholman vuonna 1843, karautti vielä vanha Kaarle Juhana nuorukaisen
notkeudella Ladugårdsgärdetin yli, tarkastaessaan viimeisen kerran
joukkoja kruununprinssin syntymäpäivänä. Nyt hän istuu yhtä ylpeänä,
mutta liikkumattomampana, pronssiin valettuna Nya slussenin luona ja
»nuorisonruhtinas», hänen jalo poikansa ja seuraajansa, on jo tullut
vanhaksi, mutta hänen ympärillään on vanha Ruotsi nuortunut, sen kauvan
uinuneet voimat heräävät ja uusi aika tekee tuloaan pohjolaan.




Lontoon-kirjeitä 1862.



1. Tulo.

Lontoo, heinäkuun 23 p:nä 1862.

Pohjanmeren laaja, autio vedenpinta, niukalti pohjoismaalaisten
purjehtijain kansottama, oli jo takanamme ja nopea höyrylaiva Gustaf
Vasa, jonka kuljettajana oli kapteeni Sjöberg -- yksi Ruotsin
kelvollisimpia ja rehellisimpiä laivapäälliköitä -- tunkeutui varovasti
tuhansien alusten välitse mutaista Themseä ylöspäin. Oli luoteen aika:
laakeilla rantamilla paljastui noin kahdentoista, kuudentoista jalan
korkuinen hiekkaviete, jolta vasta äskettäin oli vesi paennut jättäen
peitteeksi ruman, harmaan liejukerroksen. Oikealla puolella
korvia huumaavaa vasarain ja höyrykoneiden räminää: rautakausi
luomistilassaan; rautalaivoja telakassa, rautapalatseja tekeillä,
määrätyt jälleen hajotettaviksi ja Austraaliaan lähetettäviksi;
kaikenlaisia koneita, jotka huomenna uutteroina työmiehinä lähtevät
kaikkiin maailman ääriin. Vasemmalla Woolwich kuuluisine arsenaaleineen
ja taklauksesta riisuttuine laivoineen, jotka makaavat nyt kuin
siivettömät jättiläiskärpäset odotellen panssarilaivoiksi
uudistumistaan, ja joen rannalla suuri, valkoinen, liputettu
turkkilaisella vaakunalla varustettu höyryfregatti, nykyään Egyptin
varakuninkaan asuntona ja tänään niiden suurenlaisten pitojen
juhlasalina, jotka hän pitää lord Palmerstonin ja Walesin prinssin
kunniaksi. Kanuunat jyskivät paraikaa Woolwichissa: se on Armstrongin
tykistö, jonka useita kippuntia painavat keilamaiset luodit murtavat
monitoorien rautaseiniä. Edempänä Greenwich puutarhoineen, muhkeine
invaliidihotelleineen, vedenpäällisine sairashuoneineen kaikkien
kansojen merimiehiä varten ja tornikronometreineen, jonka mukaan
Lontoossa matkaajat asettavat kellonsa (Lontoo on ajassa puolitoista
tuntia Helsinkiä jälempänä; olemme toki jossakin suhteessa aikaamme
edellä). Vihdoin puristautuvat molempien rantojen huoneryhmät yhä
lähemmäs ja edessämme on ääretön, levoton Lontoo -- jättiläissieni,
joka imee itseensä kaiken maailman rikkauksien ja työteliäisyyden
mehun, titaani joka ojentaa kaikkiin maan ääriin tuhannet kätensä,
milloin tukahuttaen, milloin elähyttäen, milloin houkutellen, milloin
valliten.

Mikä näky! Pitkien palatsirivien, torninhuippujen, kupoolien ja
korkeaholvisten siltojen välitse luikertelee hernerokan värinen virta,
jolla vilisee mastoja ja aluksia ja niiden lomitse pienet puhkuavat
höyryt mennä viilettävät kuin vesihyönteiset joka suuntaan. Ja kaiken
tämän päällä kaartuu taivas niin mustana kuin tuomiopäivänä, ja sumu
sellainen, jommoisen vanhat kuvittelevat vallitsevan maailman rajoilla.
Onko se Lontoonsumua? Onko se kivihiilensavua, tuota joka on mustannut
kaikki rakennukset ja sankarien kuvapatsaat tässä suuressa kaupungissa
ja joka nyt pilvenä samoilee tornien ja huippujen päällä? Ei,
ainoastaan vähäksi osaksi; se on ukkos-ilma, joka kaikkia ihmistöitä
valtavampana puhkeaa maailmankaupungin yli -- »a thunderstorm burst
over London on wednesday», sanottiin sittemmin Times-lehdessä -- se on
elementtien liikuntoa, noiden jotka voivat Kaikkivaltiaan yhdestä
viittauksesta lakaista maailmasta kaiken inhimillisen suuruuden,
ylpeyden, koreuden ja rikkauden, niinkuin ne ennenmuinoin lakasivat
Sodoman, Atlantiksen, Liman ja Lissabonin!

Lontoolle (ja meille) onneksi ei tällä kertaa sattunut sellaista
tapausta. Että _kerran_ on niin tapahtuva, että kerran on tuleva
päivä, jolloin ylpeä Ilion raunioiksi sortuu, se on tunne, jota luulen
monen kanssani tuntevan luodessaan ensi silmäyksen Lontooseen, sillä
juuri maailman suurimmat ja voimakkaimmat ovat aina vaarassa joutua
»jumalien kateuden esineiksi». Mutta milloin tämä katoovaisuuden laki
toteutunee, se on vuosisatojen arvotus; jätämme sen asian kajoomatta.

Scandinavian hotellista (Minories Circus 1, City) -- jota sopivan
asemansa, ruotsalaisen palvelijakuntansa ja kohtuullisten hintojensa
vuoksi syystä voi suosittaa vaatimattomille suomalaisille
matkustajille, varsinkin jos eivät taida täydellisesti englanninkieltä
-- lähdemme nyt retkeilyillemme Lontooseen, riistääksemme kiitävältä
hetkeltä yhtä ja toista meitä eniten viehättävää. Lähetän tässä
muutamia katkonaisia kuvauksia, jotka eivät pyri esiintymäänkään muina
kuin tilapäisen suurkaupungin-katselijan hajanaisina havaintoina.
Kaikinpuolinen Lontooseen tutustuminen vaatii vuosikausia; mutta
matkailija, joka ei ole kyllin rohkea tahtoakseen kaikkea tietää,
kaikkea ymmärtää ja kaikkea arvostella (mikä on varsinkin saksalaisten
ja ranskalaisten varmankomea tapa, kunhan vain ovat hiukankaan pintaa
haparoineet) voi rauhottua tietäessään, että Lontoota on sekä
kirjallisuudessa että sanomalehdistössä kuvanneet lukemattomat
taitavammat kynäniekat kuin hän. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyn
kiinnittämään paperille päivän hyörinässä ylinnä ajelehtivia aineksia,
aijon muutamin harvoin piirtein luoda kuvan juuri nykyhetkestä, koska
sen tunnelman aiheet pikemmin vanhettuvat ja koska koko Lontoon
nykyinen mieliala riippuu siitä.



2. Tukala aika.

Tullimiehen ensimäinen ei-virallinen kysymys, hänen astuessaan laivaan
Gravesendissä, kuului: »minkälainen sato tulee Venäjällä?» Tämä kysymys
uudistettiin varmaankin jonkinlaisella levottomuudella useammassakin
paikassa Englantia. Heinäkuun keskipaikoilla näytti sato toivottomalta
suurimmassa osassa yhdistettyjä kuningaskuntia. Alituiset rankkasateet
olivat vahingoittaneet kasvullisuutta siinä määrässä, että tuskin
uskottiin sen enää voivan kohota ja monin paikoin niitettiin
keskenkasvuinen laiho toivottomasti eläinten rehuksi. Sittemmin oli
joku poutaisempi viikko, joka jossain määrin paransi toiveita; mutta
tulokset jäävät varmasti siinä määrässä alle keskinkertaisen, että
Odessan jyväaitoilla (jos niissä jotakin on) ja suomalaisilla
rahtilaivoilla tulee ensi syksynä olemaan paljon puuhaa nälkäisen
Englannin ravitsemisessa. (Ohimennen mainittakoon että Lontoon
leipurien leipä, vaikkakin nisuista, on jotenkin huonoa, mutta muuten
kyllä terveellistä, koska se leivotaan suureksi osaksi ilman hiivaa).

Tärkeämpää on kuitenkin se tavaton hälinä, minkä »King Cotton»,
Kuningas Pumpuli, nykyään saa aikaan. Puuvillapula on korkeimmillaan;
Manchesterissa on hinta noussut aina yhteen shillinkiin ja kahteen
penceen naulalta, antaen aihetta mitä ihmeellisimpiin keinotteluihin.
Semmoisiin kuuluu että muiden muassa Göteborg jokaisella lähtevällä
höyrylaivalla lähettää puuvillaa Englantiin. Gustaf Vasalla oli
mukanaan kahdeksankymmentäviisi pakkaa. Kuin nälkäinen polyyppi imee
Manchester puuvillaa kaikista maanosista, tulematta silti ravituksi,
sillä lähteen valtasuoni on tukittu. Kehruutehtaat ovat pysäytetyt tai
työskentelevät vain kaksi päivää viikossa. Viheliäisyys tehdaspiireissä
kasvaa päivä päivältä; monet tuhannet leivättömät ovat epätoivon
partaalla. Ei minkäänmoinen yksityinen eikä yleinen hyväntekeväisyys
enää riitä. Keskellä rikasta, kukoistavaa Englantia kaikuu tänä hetkenä
kauhistavia hätähuutoja, ja tämä pula vaikuttaa kaikkiin suuntiin
kaupankin alalla. Ihmeteltävän lujasti järjestetty yhteiskunta kestää
kyllä vielä tätä painoa, niinkuin se on kestänyt lukemattomia muitakin,
mutta pitkälle eivät sen voimat enää riitä -- ei pitemmälle kuin kaksi,
korkeintaan kolme kuukautta, siitä ovat kaikki puolueet ja suunnat
yksimielisiä. Pian kuuluu enää vain yksi ainoa huuto, että Amerikan
sodan täytyy pian loppua, vaikka se sitte maksaisi kokonaisia virtoja
englantilaista verta. Ja siihen voi asiat vielä johtuakkin.

Keskellä tuota yhä kasvavaa pulaa saapui tieto että uniooni-armeija oli
lyöty ja pakotettu luopumaan Richmondin piirityksestä. Huonosti
salatulla riemulla tervehti koko Englannin sanomalehdistö
yksimielisesti tätä uutista sen ensimäisessä, koko lailla liiotellussa
muodossa. Separatisteilla oli sitä ennen monta salaista ystävää: olisi
niin suloista hankkia pelätylle läntiselle kilpailijalle alituinen
vastus rajallaan. Nyt kohosi tuhat ääntä, vakuuttaen että separatistit
taistelivat vapauden puolesta sortoa ja mielivaltaa vastaan.
Orjakysymys, niin sanottiin, oli vain veruke pohjoisvaltioiden väärän
tunkeilevaisuuden tueksi. Nuo äänet tulivat lord Lindsayn kautta
kuuluviin parlamentissa heinäkuun 16 p:nä Englannin, arveli hän,
pitäisi viipymättä ja »ihmiskunnan nimessä» määrätä rauha
Washingtonissa solmittavaksi. Vaivoin kykeni varovainen vanha
Palmerston, ei ehkäisemään, mutta pidättämään sen ilmileimahtamista
sopivampaan hetkeen. Orjuuden alhaiset edustajat, nuo veriset
Charlestonin tyrannit, jotka niin kauvan olivat olleet Euroopan
oikeutetun inhon esineenä, korottaa nyt vapaa Englanti vapauden pyhän
asian marttyyreiksi ja puuvilla, miljoonan nälkäisten vatsain ja
kateellisten kauppamonopoolinharrastajain kannattamana, on kyllin
rohkea tahtoakseen luoda uuden siveysopin, nujertaa oikeudentunnon koko
sivistyneessä maailmassa.

Maailmankaupunkiin tekevät moiset tapaukset valtavan vaikutuksen.
Lontoon mielialassa on jotakin harvinaista, jotakin vakavaa. Se, joka
katselee syrjästä tuota väsymättömästi ahertavaa muurahaispesää, ei
sitä huomaa. Mutta se, joka ottaa huomioonsa parlamentin keskustelut,
pörssin, sanomalehdenlukijat ja Cityssä hyörivät joukot Times-lehden
ilmestymis-aikaan kello yhdeksän aamulla, se huomaa vaikeudetta että
suuren kaupungin hermot vapisevat ja lihakset jännittyvät tulevaa
taistelua odottaessaan.

Woolwichissa valmistetaan yöt päivät todistuskappaleita Englannin
oikeudelle laatia rauhan ehdot, rauhan, joka, jos asia käy sen
toivomusten mukaan, tulisi ainiaaksi palottelemaan ja heikontamaan
amerikkalaisen unioonin. Silloin loppuu kaikki Jonathanveljen haaveilut
lännen maailmanvallasta! Loppuu hänen loistavat toiveensa alottaa uusi
ajanjakso maailman menossa, jossa vanha lahonnut Eurooppa olisi
näytellyt osansa loppuun ja luopunut vallastaan nuoremman,
voimakkaamman sukukunnan hyväksi valtameren tuolla puolen! Loppu
koituisi myöskin mallitasavallalle, kansanvaltaisten mielipiteiden
kannattajain alati ylistämälle luvatulle maalle, joka tästä lähtein
astuisi vanhoja kuluneita polkuja sisällisistä sodista miekkavaltaan ja
miekkavallasta yksinvaltaan! Epäilemättä on Englannissakin miehiä,
jotka pitäisivät sellaista ratkaisua ihmiskunnan onnettomuutena. Suuri
joukko sensijaan, Westendin ylimyksestä aina Lontoon laivatelakan
matruusiin saakka, pitää tänä hetkenä Amerikan nöyryytystä Englannin
voittona. Ja salassa he ajattelevat: meillä on Ranska puolellamme! --
tuo Ranska, jota ylpeä Albion ei milloinkaan ole herennyt vihaamasta,
mutta joka nyt silkkihansikkaalla viihdyttelee sen vanhaa pelkoa ja
kateutta rauhan uneen, hiljaa odottaen sopivaa hetkeä jälleen
nostaakseen haudasta ensimäisen Napoleonin haamun.



3. Näyttely.

Sumuisessa ilmassa, loppumattomien savun mustaamien huonerivien,
palatsien ja kirkkojen välitse kulkee kello kahdeksasta alkaen aamulla
loppumaton virta ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia Lontoon kaduilla. Tämän
ihmismeren aallot risteilevät alati kaikkiin suuntiin. Muurahaiskeko on
lähtenyt liikkeelle, kukin korttaan vetäen; mehiläisparvi surisee,
kukin oman pesänsä ympärillä. Se on alituiseen kiertävä pyörre, jonka
alkua ja loppua emme voi keksiä.

Noin kello kymmenen tienoissa aamupäivällä huomaamme kuitenkin
muutamissa liikkeen keskuksissa, kuten London Bridgen luona, määrätyn
suunnan ihmisvirrassa. Se on vain pieni virranvuolle, ja suuri koski
kohisee kuin ennenkin, mutta pitkä vaunurivi näyttää nyt selvemmin kuin
ennen liikkuvan idästä länteen. Pyöriviä taloja, aina kattoon saakka
ihmisiä täynnä, raivaa itselleen vaivaloisesti tietä South
Kensingtoniin, Lontoon länsiosaan. Sinne on sijotettu 1862 vuoden
näyttely -- »Great international exhibition of 1862».

Palatsi on ruma -- siitä lienevät jo nykyään useimmat yksimielisiä; sen
alaosa on niin raskas kuin tiili saattaa olla, siellä täällä lasia
välillä; sen yläosaa painaa suunnaton, kömpelö kupooli. Paikka ei ole
myöskään niin valittu, että voisi edes joltakin puolelta saada
rakennuksesta kokonaiskuvan; ainoastaan kylkirakennusten koosta saattaa
kokonaisuuden arvata. Ne ovat jättiläismäisiä, sitä ei voi kieltää,
oikein englantilaisten luonnetta kuvaavia, raskaita ja suuria! Se on
oikeastaan Paxtonin entinen kristallipalatsi, joka työntää tämän
varjoon. Kerrankin oli tuo raskas englantilainen komeus luopunut
entisistä ihanteistaan ja loihtinut esiin sulouden, keveyden ja valon
ihmerakennuksen -- palatsin, joka on pelkistä auringonsäteistä
rakennettu -- mutta katso, se »ei kelvannutkaan», britti ei luultavasti
voinut milloinkaan oikein siellä kotiutua, ja niin syntyi vuonna 1862
tämä jättiläispalatsi, jonka piti hämmästyttää, tämä kupooli ynnä
muuta, jonka piti kaikin puolin kohota Paavalinkirkkoa ja kaikkia muita
edeltäjiään mahtavammaksi, mutta jolla ei ulkomuotoonsa nähden ole
muuta ansiota kuin suuruus -- sangen pieni ansio, kun siihen ei ole
yhtynyt sopusointu. Jättiläiset, jotka eivät ole muulta kuin kooltaan
jättiläisiä, ovat olemassa ainoastaan nuijaniskua varten. Great Eastern
on rakennettu saadakseen aalloissa hautansa -- näyttely-palatsi
kadotakseen Lontoon sumuihin.

Oikeudenmukaisuus vaatii lisäämään, että palatsin sisäpuoli on koko
joukon keveämpi ja miellyttävämpi kuin ulkopuoli. Täällä voimme saada
yleiskatsauksen suhteista; kupooli tekee täältä katsoen ilmavan,
korkean vaikutuksen, valo lankee miellyttävästi lievennettynä
sivuseiniltä sisään. Se, joka ei vielä ole nähnyt Sydenhamin palatsia,
katselee mielihyvällä korkeita parvekkeita ja eksyy ihastellessaan
suuriin ristikäytäviin.

Otaksukaamme että nyt on shillingin maksava aamupäivä. Jonkun virran
lasketaan antavan niin tai niin monta kannua vettä tunnissa; nämä
huolellisesti vartioidut kapeat sisäänkäytävät, joista ei pääse sisään
ilman että on näyttänyt sesonkilippunsa tai heittänyt määrätyn
hopearahan (ilman vaihtamatta) konstaapelin pienelle, käytävän vieressä
olevalle pöydälle -- nämä sisäänkäytävät, sanon minä, päästävät
palatsiin niin ja niin monta tusinaa ihmistä minuutissa; niitä taitaa
karttua noin kaksi joka sekuntia kohti. Erotamme heti ensikertalaisen,
joka ei ole ennen näyttelyssä käynyt, sinne jo kotiutuneesta kävijästä.
Ensikertalainen pysähtyy hämmästyneenä ensimäisen esineen ääreen --
tavallisesti se on Victoriasta tuotu suuri kultapyramiidi itäisen
käytävän päässä -- ja menee sitten hitaasti ja epäröiden toisen luota
toisen luo, käsittämättä todellisuudessa muuta kuin että tässä on
tavaton sekasotku ja korvia huumaavaa ihmisjoukon melu. Voimme
tosiaankin kävellä päiväkausia tuossa kirjavassa hälinässä saamatta
muuta hyötyä kuin ruumiimme ja sielumme väsyksiin, ja sentähden näemme
päivän pitemmälle kuluttua usean katseessa selvää paahtopihvin ja
porterin tai sen puutteessa seltteriveden ja tortun ikävöimistä.
Tottuneet kävijät sensijaan rientävät ripein askelin edeltäkäsin
valitsemiinsa osastoihin, antamatta silmänlumeitten viekotella itseään
harhateille, ja asettuvat vakavasti tarkastamaan vain yhtä tai muutamia
harvoja esineitä, joita tutkivat täydellä todella. Selvää on että
tuollaiset kuuluvat poikkeuksiin; suuri joukko lentää paikasta paikkaan
kuin suriseva mehiläisparvi ja lopettaa koulujemme läksynpänttääjien
tavoin juuri yhtä viisaana kuin alottivatkin, lukuunottamatta sitä että
kuitenkin voivat sanoa käyneensä tuossa merkillisessä paikassa ja ehkä
kertoa Kohi-noorista, suuresta norjalaisesta ankkurista ja
painopumpusta, joka lasisten seinien sisässä esittää pienoiskokoista
Imatraa.

Merkillistä on että tarkkaan, innostuneeseen tutkimiseen antauminen
täällä, kuten muuallakin, karkottaa ruumiillisen väsymyksen. Henkilöt,
jotka tuntikausia tutkivat yhden ainoan pienen koneen rakennetta,
unohtavat helposti että aivan heidän vieressään pitkät pöydät ovat
uhkuvia herkkuja täynnä.

Palaan tuohon ihmisjoukkoon: minusta näyttävät katselijat olevan tämän
näyttelyn merkillisimmät esineet. Times ei myöskään milloinkaan unohda
mainita niiden lukumäärää, harvoin laatuakaan. Eräänä päivänä -- se oli
heinäkuun 21 p:nä, eräänä shillinkipäivänä -- oli noin kello kolmen
aikana iltapäivällä näyttelypalatsissa yhtaikaa läsnä 67,572 maksavaa
henkeä; kun siihen luetaan koko konstaapelein, palvelijakunnan,
näytteillepanijoiden ja asioitsijain joukko, lienee lukumäärä noussut
noin 70,000:een, korkeimpaan, mikä siihen asti oli ollut läsnä
yhtaikaa. Ahdinko oli myöskin joltinenkin silmäänpistävimmissä
kohdissa, mutta ei silti minkäänlaista huomattavaa epäjärjestystä.
Esimerkiksi Kohi-noorin ja »Eteläntähden» luona muodostui katkeamaton
jono, jonka piti alati liikkua eteenpäin. Selvää on että taskuvarkailla
täällä oli erinomainen työpaikka. Minä kuitenkin luulen ettei heidän
saaliinsa ollut erikseen runsas. Ranskasta, Saksasta ja Belgiasta on
tänne saapunut joukko salapoliiseja varta vasten pitämään silmällä
niitä liikemiehiä, jotka ovat saapuneet tämäntapaiselle hyvälle
työmaalle, ja paitsi konstaapeleita oli varmaankin yli sata Lontoon
parhainta poliisia siviilipukuisina katsojain joukossa. Muuan
ammatissaan vielä taitamaton tavattiin näinä päivinä tekemässä liian
läheistä tuttavuutta naapurinsa kellon kanssa. Raukka näytti surkealta,
mutta kaikki suoriutui niin hiljaa ja huomaamatta, että tuskin lähinnä
seisovatkaan kääntyivät ympäri. Toisinaan saattaa se, jolta on
varastettu, joutua vaikeaan asemaan. Hänen kellonsa tai kukkaronsa
katoaa ja hän kääntyy paikalla vieressä seisovan gentlemanin puoleen,
jolla nähtävästi on ollut jotain salaperäistä puuhaa hänen taskussaan.
Mutta tämä on jo jättänyt saaliinsa huomaavaiselle vierustoverille,
tarkastelu ei tuota mitään tuloksia ja ryöstetty seisoo siellä sen
valitettavan asianhaaran painamana, että ilman todistuksia on loukannut
vapaan englantilaisen kunniaa. Siitä ei ole pitkä aika, kun muuan
suomalainen laivuri, joka kadotti kellonsa perineen, saattoi pitää
itseään onnellisena suoriutuessaan pahemmitta seurauksitta tuommoisesta
syytöksestä.

Monet näyttelyssä käynnit perustuvat yksityiseen anteliaisuuteen.
Lukemattomat Lontoon isännät maksavat palvelijoittensa pääsylipun.
Saman suovat vapaamieliset tehtaanisännät työmiehilleen. Muuan
Woolwichin tehtaanomistaja lähetti heinäkuun 22 p:nä sinne kaksituhatta
työmiestä, kustantaen heille vapaan matkan ja sisäänpääsyn, sekä
suorittaen vielä koko vapaapäivänsä päiväpalkankin. Samaten saapui
tänne Birminghamista kokonainen kolonia työmiehiä. Toisinaan kohtaamme
palatsissa monta sataa lasta käsittävän joukon: ne ovat jonkun koulun
oppilaita, koulunjohtokunnan tänne lähettämiä. Lord Palmerston valmisti
sellaisen huvin yhtaikaa neljällesadalle kansalliskoulun oppilaalle.

Jos tahdomme yhdellä sanalla sanoa noiden suurten Lontoon ja Pariisin
näyttelyjen merkityksen, niin saatamme niitä hyvinkin nimittää
_maailmanmarkkinoiksi_. Markkinoita ne ovat, täydelleen ajan
hengen mukaisia ja erittäin tarpeellisia nykyhetkenä, niinhyvin siihen
nähden että ne yhteen pisteeseen kokoovat ja ilmoille tuovat ajan koko
aineellisen ja osan sen henkistäkin työtä, kuin siihenkin että ne
helpottavat aatteiden, keksintöjen ja edistysten vaihtoa monella eri
alalla. Sensijaan on niiden poliittinen merkitys kerrassaan kuviteltua:
ne eivät kykene päiväksikään turvaamaan maailmanrauhaa tai sammuttamaan
niitä intohimoja, tasottamaan niitä epäkohtia, jotka yhäti ja
tuhansista syistä johtavat kansallisuuksia keskinäiseen taisteluun.

Markkinoita ne ovat myöskin, niinkuin kaikki muutkin markkinat, siinä
suhteessa että ne valmistavat tavaran- ja ajatuksenvaihdolle sopivimman
senkertaisen yhtymäkohdan, mutta ainoastaan siihen saakka, kunnes on
löydetty useampia ja mukavampia tavaranvaihtokeskuksia. Suomessa
esimerkiksi oli aikoinaan välttämätöntä ja käytännön vaatimusten
mukaista kuuluttaa määrätyitä paikkoja ja päiviä, jolloin kansa voi
markkinoille tuoda tavaransa myytäväksi. Mutta mitä enemmän liike
kasvaa, mitä enemmän joka kaupunki tai kauppala muuttuu alituiseksi
markkinapaikaksi, sitä vähemmin tarpeellisia, jopa väliin
vahingollisiakin ovat nuo vanhat määräaikaiset markkinat, kunnes
ne lopulta aivan katoovat. Ja niin käy epäilemättä myöskin
maailmannäyttelyjen. Yhden tai parin vuosikymmenen päästä ne saavat
toisen luonteen, niin etteivät enää ole sidotut määrättyyn paikkaan tai
aikaan, vaan jaettuna moneen paikkaan ja muuttuen pysyviksi. Pian kyllä
perustetaan kiinteä näyttely Lontooseen, toinen Pariisiin, kolmas
Hamburgiin, neljäs Amsterdamiin tai Brüsseliin, kuudes Roomaan,
seitsemäs Pietariin, kahdeksas Tukholmaan ja niin edespäin. Ja silloin
saamme lausua jäähyväiset kaikille niille loistaville tilaisuuksille,
jotka tähän saakka ovat houkutelleet satojatuhansia uteliaita joka
viides tai kuudes vuosi lännen pääkaupunkeihin! Niiden käy lopulta
samoin kuin paavin riemujuhlien Roomassa; ne tuottavat niin paljo
tuloja, että niille ruvetaan väliaikoja lyhentämällä hankkimaan
kilpailua.

Sitä paitsi on pidettävä heikkouden merkkinä sitä seikkaa, joka muuten
on ominaista kaikelle hiljattain alulle pannulle, että halutaan näyttää
kaikki yhtaikaa, se on lajitella kaikki markkinoille. Se on
pikkuporvarien menettelytapa, todellinen suurkauppa sensijaan koettaa
edustaa jotakin määrättyä alaa mahdollisimman täydellisellä
valikoimalla.[26] Maanviljelys on jo ottanut ratkaisevan askeleen
järjestämällä omia näyttelyjään. Tieteet ja taiteet koettavat vapautua
samalla tavalla. On kyllä silmää viehättävää mutta itse asiassa
luonnotonta, että Lontoon näyttely tahtoo muun muassa edustaa myöskin
taidetta. Epäilemättä on siellä sangen kauniita tauluja ja
kuvanveistoksia, jopa jotain rakennustaiteenkin alalta, mutta vailla
johdonmukaista järjestelmää, kokonaisuuden puutteesta puhumattakaan.
Musiikin alalla ei näyttelyllä ole muuta tarjottavana kuin soittimia;
runoutta edustavat kirjansitojain kansikirjaimet, ja kaikki
käytännöllistä merkitystä vailla olevat tieteet suljetaan näyttelystä
pois. Austraalialainen kultamöhkäle, moskovalainen anturanahka,
Birminghamin kynäveitsi ja Brüsselin vaateharja ovat parempiosaisia ja
paremmin ymmärrettyjä kuin Meyerbeerin uusin sävelteos ja Victor Hugon
jättiläisluomat.

Niistä 2,905:stä taulusta, jotka pitkissä, kauniissa käytävissä
tarjoovat neuvottomalle katselijalle runsaan valikoiman, ei muut
kuin englantilainen osasto -- joka käsittää täsmälleen puolet
taulujen lukumäärästä -- tee oikein kokonaista ja tyydyttävää
vaikutusta. Ei sentähden, että tämä osasto enemmän kuin toisetkaan
olisi pelkkä mestariteosten kokoelma; päinvastoin on niiden joukossa
niinkin keskinkertaisia, että itse suvaitsevainen suomalainen
taideyhdistyksemme taitaisi epäröidä antaisiko niille toistakaan
palkintoa. Mutta siellä on paljo hyvää, joka nyt ensi kerran
paljastetaan kaikkien katseltavaksi. Se, mitä rikkaat englantilaiset
ylimykset ovat tähän asti itsekkään välinpitämättömästi ostaneet ja
koonneet enemmän kuin kahden vuosisadan kuluessa ja kenenkään
näkemättä antaneet tomuuntua maatilojensa suljetuissa saleissa ja
vierashuoneissa, se on nyt vihdoinkin vedetty päivänvaloon ja
näyttelyyn -- myöhäinen ja oikeudenmukainen hyvitys aikoja sitte
kuolleille mestareille ja samalla harvinainen ylimyksellisistä tavoista
mukautumisen ilmaus. On jokseenkin luonnollista että sellaisen kansan
keskuudesta, joka on siinä määrässä omintakeinen ja jolla on niin
loistava historia kuin Englannin kansalla, pitäisi lähteä hyviä
muotokuvamaalareita ja yhtä hyviä historiallisia maalareita; mutta
monella ei liene ollut aavistustakaan niistä Gainsboroughin,
Reynoldsin, Poolen ynnä muiden maalaamista aarteista, jotka tähän asti
ovat olleet miltei tuntemattomina haudattuina korkea-arvoisten
ylimysten kateellisiin kätköihin. Arvelen että moni, jolla tähän saakka
on ollut jokseenkin hämärä käsitys niinsanotusta englantilaisesta
koulusta, on jättänyt näyttelyn ajatellen toisin ja edullisemmin noista
brittiläisistä siveltimistä, jotka eivät ole huomattavia nerokkaan
rohkeutensa, vaan erittäin huolellisen piirustuksensa ja hyvin
yksinkertaisen, tunnontarkan värienkäyttelynsä vuoksi. Ne tekevät ensi
näkemällä jokseenkin jäykän, ylhäisen vaikutuksen, nuo viime vuosisadan
ylhäissukuiset loordit, herttuattaret ja markiisittaret, jotka nyt ovat
alentuneet esiintymään suuren yleisön ihailtavana; tuskinpa uskoisi
kaikista noista merisankareista, Francis Drakesta aina Codringtoniin,
Rossiin ja Napieriin, että heidän jalkansa milloinkaan olisivat
kyhäytyneet yliprammiraakaan kiipeemään. Mutta se on kuitenkin kaikki
englantilaista, englantilaista kengänsoljista aina kankipalmikkoon
saakka; luonnetta joka tuuma, ja enempäähän tuskin voi sanoa monesta
muustakaan taulusta, jolla on suurempi maine ja korkeampi arvo
taideteoksena.

Ranskalaisia tauluja on luvultaan tuskin neljäs osa englantilaisista ja
nekin ilman keskinäistä yhtenäisyyttä. Etevin on P. Delarochen
meilläkin (teräspiirroksena) tunnettu Marie Antoinetten kuva. Ary
Schefferin, aikamme maalaustaiteen syvämielisimmän romantikon, tauluja
on täällä ainoastaan yksi, mutta se on mestariteos: pyhä Augustinus ja
Monica; H. Vernetin tauluja on kolme, niiden joukossa Alman taistelu,
jota kuitenkaan tuskin saattaa verrata hänen afrikkalaisiin
sotatauluihinsa. En edes yritäkkään tekemään selkoa muista
niinsanotuista foreign schools. Ruotsalaisen Höckertin lappalaiset,
norjalaisen Guden maisemat ja venäläisen Aivasovskyn meritaulut
puoltavat hyvin paikkaansa. Miksei Ekmanin tendenssitaulu:
englantilainen, joka ojentaa italialaiselle raamatun, saanut
näyttelyssä sijaa, on vaikea käsittää, ellei aihe liene herättänyt
epäilyksiä Pietarissa. Varmaa ainakin on, että Ekmanin sivellin
paremmin kuin moni muu nyt näytteillä ollut olisi ansainnut sijansa, ja
tulevassa näyttelyssä se saakin varmaan osakseen suurempaa arvonantoa.

Sangen lukuisten veistokuvien joukossa näyttävät kaikki yksimielisesti
antavan kunniasijan Molinin »Painiskelijoille». Se on ryhmä, jossa
antiikkiseen voimaan yhdistyy jonkinlainen pohjoismainen rajuus,
asettaen sen tuon suuren jäljittelyjen joukon edelle, jossa ei tapaa
runollista lentoa eikä itsenäisyyttä. Minusta tuntui koko tuo
uudenaikaisten veistokuvien kokoelma jokseenkin laimealta vanhalla
pohjalla haparoimiselta, vailla kykyä uuden luomiseen. Ainoastaan
naiivisella alalla oli muutamia sangen sieviä ryhmiä: etenkin on
mainittava muuan lapsi, joka koettaa houkutella koiranpenikkaa
nukkumaan (»Go to sleep!»), englantilaista työtä. Kaiken tämän nähtyäni
saatan ymmärtää minkätähden Sjöstrandin Kullervo herätti Münchenissä
niin suurta huomiota. Se oli ensimäinen olento aivan uudelta
luonnonraittiilta alalta, jonka Kalevala on vielä kerran lahjottava
uudenaikaiselle taiteelle. Sen povessa epäilemättä viruu suuria,
tuntemattomia aarteita sekä maalaus- että kuvanveistotaiteelle --
aarteita, joiden tiheimmän peitteen Ekman ja Sjöstrand jo ovat
nostaneet. Maalari ja kuvanveistäjä tarvitsevat molemmat suurta
rauhallisuutta, tunteellisuutta, syvyyttä ja voimakasta mielikuvitusta,
luodakseen Kalevalan hengen mukaista taidetta; mutta miksi epäilisimme
noiden ominaisuuksien olemassaoloa suomalaisellakin pohjalla?
Minun vakaumukseni on, että Kalevala runouden, maalaustaiteen,
kuvanveistotaiteen ja miksikäs ei musiikinkin siivillä vielä kerran on
kiidättävä suomalaisen nimen ja suomalaisen kansallisuuden kauvas
maailman ääriin ja vuosisatojen halki, paikkoihin, joissa ei siitä
ennemmin ole ollut aavistustakaan.

Eräänä päivänä seurasi muuan nuori maanmieheni minua näyttelyyn.
Se oli köyhä poika Pohjanmaalta, joka tuhansien kieltäymysten ja
vastoinkäymisten läpi oli raivannut tiensä Lontooseen, missä nyt
työskenteli mekaanisessa konepajassa. Hän istui koko päivän
koneosastossa lyijykynä kädessään, piirustaen ja tutkien uusia
keksintöjä. Jos hän saa elää, on hän, kulkien samaa tietä kuin Törnudd,
tuottava maalleen sekä kunniaa että hyötyä. Nyt hän tekee palkatonta
työtä, saaden ylläpitonsa osaksi pienten, matkustavain maanmiesten
antamain avustusten kautta, osaksi työskentelemällä itse
lepotunneillaan urakkatöissä. Ja tämä vakava, uuttera, tiedonhaluinen
nuorukainen -- muuan sitä lajia, jommoisia Suomi nykyhetkellä eniten
kaipaa -- jätetään kotimaansa avustusta vailla omin voiminsa raivaamaan
tulevaisuuttaan vieraassa maassa. Siitä voi olla hänelle itselleen
hyötyä -- jos nim. ruumiilliset voimansa kestävät koetuksen -- mutta
viisaasti emme siinä tee. Meitä sanotaan köyhiksi, mutta miten paljon
kykyjä ja taipumuksia olemmekaan siten jättäneet hoidotta -- ja
tuhlanneet!

Koneiden suunnaton runsaus, kaikki tai miltei kaikki täydessä
käynnissä, oli erittäin huomiota kiinnittävää. Parasta tällä alalla,
mitä muuten saa etsiä tuhansista tehtaista, oli koottu tänne yhteen
kohtaan, erääseen saliin eli käytävään, joka pituudessa vetää vertoja
Helsingin pisimmille esplanaadeille. Totta on että monet noista
merkillisistä laitoksista, jotka näyttävät omaavan enemmän järkeä kuin
useat ihmiset, työskentelevät tavattoman hiljaisesti: tunnettuahan on,
että »kaikki suuri toimii hiljaisuudessa». Mutta vaikkapa ei yksikään
niistä olisi synnyttänyt enemmän ääntä kuin suriseva kärpänen, niin
olisi tuon joukon yhteinen ääni kuitenkin pauhannut kuin kosken
voimakas kohu. Myllyt, kehruu- ja kutomakoneet eivät voineet olla
tuotteitaan äänekkäästi kehumatta. Kaikellaisia esineitä loihdittiin
valmiiksi katsojain nähden. Joka koneen luona seisoi työnjohtaja
apulaisineen, toistaen filosoofisella tyyneydellä aina samat vastaukset
yhä uudistuviin samoihin kysymyksiin. Osa valmisteita myytiin sittemmin
vieressä olevassa basaarissa. Toisista merkittiin tilauksia muistiin.
Pikkuesineitä, kuten lasilankaa, nauhanpätkiä ja nauloja, jaettiin
tuhansille ilmaiseksi. Toisia, niinkuin kallisarvoisia itä-intialaisia
mattoja tai monien ahnaiden silmien nähden hiottuja timantteja, sai
ihailla vain koskettamatta. Hassunkurista oli nähdä millaiseen
ahdinkotilaan naiset joutuivat pönkkähameittensa vuoksi noiden monien
vaarallisten rattaiden pyörinässä. Pönkkähamehulluus sai täällä, kuten
muuallakin, rangaistuksensa, sillä suorastaan mahdotonta oli tuossa
tilaavaativassa pukineessa tunkeutua kaikkien uteliaisuuden
ihmeellisimpiä esineitä katselemaan.



4. Suomi näyttelyssä.

Jo toiset kirjeenvaihtajat ennen minua ovat valittaneet Suomen miltei
täydellistä poissaoloa Lontoon näyttelystä. Palaan samaan aineeseen, en
»ruikuttaakseni» tapahtunutta laiminlyöntiä, olkoon se kuinka suuri
tahansa, vaan oikein räikeästi esittääkseni miten välttämätöntä meidän
on toisen kerran ottaa haltuumme se ainoa asema, jonka nykyään voimme
toivoa itsellemme Euroopassa ja maailmassa: sivistyshistoriallisesti
tärkeä asema eurooppalaisen sivistyksen äärimäisenä rajakansana
pohjolassa.

On tunnettua että meilläkin on ollut komitea Lontoon näyttelyä varten.
Mahdollisesti se ei ole esiintynyt kyllin rohkeasti kiittämättömässä
tehtävässään, mutta varmaa on että se ei ollut pääsyy, vaan
keskuskomitean kielto tilan ahtauden tähden myöntämästä Suomelle
erityistä osastoa keisarikunnalle myönnetyn osaston yhteydessä tai sen
rinnalla. Luonnollinen seuraus oli, että näyttely samassa kadotti
merkityksensä Suomen teollisuuteen nähden, jonka ainoana tehtävänä
maailman markkinoilla täytyy olla kansallisen omituisuutemme ja
maantieteellisen asemamme edustaminen. Sillä sirotettuna tuohon
kirjavaan joukkoon mitä erilaisimpia tuotteita Nova Zemlasta Kiachtaan
ja Aleutien saarilta aina Nevan suuhun saakka, täytyi suomalaisten
näyttelyesineiden, vaikka niitä olisi ollut sata kertaa enemmän ja
seitsemästi arvokkaampia, ei ainoastaan häipyä nimettömiin, vaan
myöskin jäädä kaikkea yhteyttä ja itsenäisyyttä vaille, mitkä seikat
olisivat voineet antaa niille jotain viehätystä ulkomaalaisen
silmissä. Samoin supistuu eräiden oivallisten ulosvientitavaraimme
tunnetuksitekeminen ulkomailla nollaan sen vuoksi, että ne (lisäksi
vielä niukoilla nimikirjotuksilla varustettuina) hukkuvat tuohon
suureen joukkoon. Venäläinen osasto, jonka omainkin esineiden
järjestäminen antoi kyllin puuhaa, ei tietenkään voittanut vähintäkään
siitä, että niiden joukkoon sekotettiin nuo muutamat mitättömät
suomalaiset tuotteet, päinvastoin siitä oli vahinkoa, koska osasto jo
ilman sitäkin oli kyllin kirjava ja teki selvän maantieteellisen
yleiskatsauksen vaikeaksi.

Mitä tilaan tulee, on myönnettävä että Venäjä on saanut osakseen sangen
suppean alan näyttelyhuoneustossa, tuskin samansuuruisen kuin Ruotsi ja
Norja, Belgia tai Espanja, jopa pienemmän kuin joku englantilainen
siirtomaa. Mutta eipä voi liioin kiittää venäläisiä asiamiehiäkään
erittäin taitaviksi ahtaan tilan käyttäjiksi. Verratessa sitä
esimerkiksi ranskalaisten erinomaiseen kekseliäisyyteen, joka
erityisillä telineillä, hyllyillä, koukuilla ja niin edespäin käytti
hyväkseen pienimmänkin tilan ilman että mikään kohta silti näytti liian
ahdetulta, vaan pikemminkin aistikkaalta, säännölliseltä ja hienolta,
emme voi irtautua siitä ajatuksesta, että hyvällä tahdolla ja parempaa
järjestystä noudattaen olisi Suomikin voinut saada oman pienen
nurkkasensa tekemättä huomattavaa haittaa venäläisille tuotteille.
Oikea syy oli ehkä pieni yhteensulattamishalu Pietarin keskuskomitean
jäsenissä. Siihen kuuluu monta, jotka arvelevat että Suomi nyt jo
toimii aivan liiaksi oman päänsä mukaan, ja miksikä sen nyt pitäisi
saada oma paikka, kun paljoa väkirikkaampi ja teollisuudessa etevämpi
Puolakaan ei ole semmoista saanut?

Tähän saattaisimme vastata että jos kansallinen omalla pohjalla
seisominen milloinkaan on viatonta ja kaikille poliittisille arveluille
vierasta, niin on kai se sitä tällaisessa tilaisuudessa, jolloin taide
ja teollisuus kansoja veljestyttävät ja repivät alas välimuureja.[27]
Itävalta, joka nykyään on Unkarin kanssa miltei ilmiriidassa,
ei ole epäillyt antaa viimemainitulle maalle erikoista paikkaansa.
Englanti on erikoisesti pyrkinyt hankkimaan esiintymistilaisuutta
kaikille kahdellekymmenellekahdelle siirtomaalleen, joiden joukossa on
niinkin vähäpätöisiä kuin esimerkiksi Barbados, Vancouver ja
Bermudasaaret. Saksa esiintyy kaikista yhteyspyrinnöistään huolimatta
kokonaisella kolmellakymmenellä eri osastolla, joiden joukossa
ruhtinaskunnat Lippe-Detmold, Waldeck, Schwarzburg-Rudolstadt ja
Schwarzburg-Sondershausen. Etelä-amerikkalaiset tasavallat, kuten
Costa-Rica ja Uruguay, ovat edustetut -- mutta jättiläiskokoisen
Venäjän valtakunnan neljäkymmentä tai viisikymmentä kansaa on pakattuna
kaikki samaan nyyttiin, ja pohjoismaiden vanhin kansa, Suomen kansa,
joka viisikymmentä vuotta sitten korotettiin »kansakuntien joukkoon»,
ei ole löytänyt pienintäkään soppea, jossa olisi saattanut sillä
ainoalla tavalla, mikä sille on mahdollista, huomauttaa Eurooppaa
olemassaolostaan.

-- Dieses Finnland -- sanoi kerran muuan berliniläinen professori
nykyiselle valtionarkivaarille N----lle -- es ist ja so ein kleines
Ländchen, nicht wahr? Wie gross mag es sein?

-- Oh, vastasi N., ein ganz unbedeutendes Ländchen: ohngefähr wie
Preussen, Bayern und Würtemberg zusammengenommen.

Olin kuitenkin kuullut sanottavan että muutamilla suomalaisilla
tehtailijoilla oli ollut uskallusta ryömiä nyyttiin ja ryhdyin eräänä
päivänä, luettelo kädessäni, jonkunlaiseen sudenajoon, etsiäkseni
näkymätöntä isänmaatani.

Siitä tuli vaivaloinen työ, joka vaati sekä aikaa että
kärsivällisyyttä. Venäjää ei ollut vaikea löytää. Sillä ei tosin ollut
täällä samaa merkillistä tehtävää kuin vanhassa koulukartassani, johon
oli painettuna naiivinen, ellen sanoisi oikein porosaksalainen
päällekirjotus: »Russland, zugleich als Karte von Europa». Löysin sen
tällä kertaa rauhassa ja ystävyydessä vanhojen riitaveljiensä Ruotsin
ja Turkin välissä; kiillotettu kaksitoistanaulainen Orenburgista käänsi
suunsa Perua kohti, pietarilainen revolveri uhkasi Ceylonia ja muutamat
hienonhienot kirjaellut tiflikseläiset sapelinterät olivat sellaisessa
asennossa kuin tahtoisivat ahdistaa vastapäätä olevaa Newfoundlandia.

Täydellisesti rauhotuttuani aloin nyt niin sanoakseni kiireestä
kantapäähän, jakso jaksolta penkoa noita venäläisiä merkillisyyksiä.

       *       *       *       *       *

Huomasin silloin että Suomen osallisuus näyttelyssä käsitti yhteensä
kahdeksan numeroa, joista puolet metsän ja maan tuotteita Mustialasta,
kolme kynttilä- ja puuvillatavaroita Viipurista, Tampereelta ja
Forssasta sekä lopuksi yksi opetusalalta. Niin kerrassaan vähäpätöinen
kuin se onkin tämä osuus -- ehkä kymmentuhannesosa koko numeroluvusta
-- niin olisivat nämät muutamat harvatkin tuotteet johonkin pieneen
nurkkaan itsekseen asetettuina antaneet ainakin aavistuksen siitä, että
meilläkin on tehtaita ja maanviljelystä. En tahdo kieltää että tuo
kahdeksikko samalla olisi ollut köyhyydenkin todistus. Mutta yhtä
varmaa on että ne erikseen asetettuina eivät olisi supistuneetkaan
kahdeksaan, vaan lisääntyneet koko joukon sekä luvultaan että
arvoltaan.

Olkoon ajoissa sanottu niille, jotka saavat jotakin aikaan, että Suomen
pitäisi mitä kohteliaimmin pyytää saada seuraavaan näyttelyyn
Pariisissa sijottaa oma pieni osastonsa, olkoonpa se kuinka supistettu
tahansa. Ei ainoastaan niihin yleisiin etuihin katsoen, joita saatamme
odottaa lähemmästä yhteydestä muitten kansojen ja muun maailman
kulttuurin kanssa, vaan myöskin suoranaiseksi hyödyksi, kaupan ja
teollisuuden laajentamiseksi. Yksi ainoa esimerkki riittäköön
osottamaan mitä nyt olemme menettäneet kalmukkien ja baskiirien
seurassa, se on siitä että meillä ei ole omaa osastoamme Lontoon
näyttelyssä.

Jos Mustialan kattopäreet olisivat olleet näytteillä suomalaisessa
osastossa ja niiden käytäntöä selvittänyt mukanaseuraava
kattomalli;[28] jos vielä täällä, kuten muitten maitten
teollisuustuotteiden ääressä, olisi ollut suomalainen edustaja,
vastatakseen näyttelyssä kävijöiden kysymyksiin ja antaakseen
tarpeellisia tietoja päreiden hinnasta sekä tilaamistavasta ja
paikasta, niin on hyvinkin luultavaa että niin halpa, kestävä ja
monipuolisesti käytettävä tuote kuin kattopäreet olisi piankin saanut
menekkiä ulkomaan markkinoilla ja antanut aihetta jommoiseenkin
vientiin. Kattopäreet sitäpaitsi ovat juuri niitä tuotteita, joita sekä
helposti että yleisesti voidaan valmistaa tuontuostakin kadon
ahdistamissa pohjoisissa lääneissä. On sentähden luultavaa, että jos ne
olisivat tulleet tunnetuiksi Englannissa, niin sieltä olisi tehty
tilauksia jo tänä vuonna ja hätääkärsiville valmistettu mitä tuottavin
tulolähde. Ensi vuonna odotettavan lisääntyneen menekin toivossa
olisivat liikemiehemme uskaltaneet tehdä omaan lukuunsa tilauksia
suorittamalla maksun viljana. On tosiaankin surullista, kuten vanha
sananlasku sanoo, että kun sataa puuroa, niin köyhällä ei ole kauhaa.

Puulajimme, järvimalmimme, pellavalajimme, hamppumme, jopa osa
viljalajejammekin, kuten kaura, ja karjantuotteistamme huolimattomaan
hunninkoon jätetty voimme, kaikki nuo tuotteet erikseen näytteille
asetettuina ja lajiteltuina sekä läsnäolevan asiamiehen suullisilla
tiedonannoilla höystettyinä -- kukapa uskaltaisi väittää etteikö sen
kautta olisi saattanut aueta uusia, vielä tuntemattomia tulolähteitä,
joihin voisi virrata juuri nykyään harvinaisen runsaasti vapaina
olevia englantilaisia pääomia? Kukapa väittäisi etteikö yritteliäisyys
olisi voinut sieltäkäsin kääntyä meidän maahamme, samoinkuin
Ruotsiinkin? Englantilaiset asiamiehet käyvät kotonamme etsimässä
vientitavaroitamme; olisi ollut hyvä meidän itse lähettää
liiketuttavillemme näytteitä. Suomen hypoteekkiyhdistys hakee
ulkomaalaisilta lainaa: olisi epäilemättä ollut meille eduksi esittää
tuotteemme ulkomaalaisille palkintotuomareille.

Kaiken tämän olemme laiminlyöneet jäämällä markkinoilta pois. Ja pois
olemme jääneet peläten joutuvamme arvottomiksi, näkymättömiksi korsiksi
puoleksi aasialaisessa muurahaiskeossa.

Sittenkuin menestyksettä olin koetellut muutamia huonoja englantilaisia
tulitikkuja eräässä Lontoon tuhansista tupakkamyymälöistä, ojennettiin
minulle pieni tutunnäköinen laatikko ja vakuutettiin että ne ainakaan
eivät pettäisi. Ne olivat Porin tulitikkuja ja kuulin sittemmin että
niitä on levinnyt suureen osaan Lontoota. Jönköpingin tikut, jotka
olivat paljoa huonompia kuin suomalaiset, saivat näyttelyssä palkinnon,
mutta Porin tuotteita ei siellä näkynyt. Täytyy tunnustaa että tuo on
sangen häveliästä.

Voisin kai ammentaa merestä muutamia kauhallisia hiekkaa ja vielä
koettaa kuvata yhtä ja toista näyttelyn merkillisyyksistä. Mutta kun en
noiden uusien keksintöjen joukossa ole voinut huomata mitään konetta
tai kuivausuunia, joka karkaisisi lukijan kärsivällisyyttä, lienee
parasta lopettaa tähän. Luettelo muodostaa jotenkin kookkaan kirjan,
jossa on 424 tiheään painettua kaksipalstaista sivua ja maksaa yhden
shillingin. Kuvitetun luettelon saa samalla halvalla hinnalla.

Täällä on jotakin, jota ei ole merkitty mihinkään luokkaan eikä
numerolla varustettu, vaikka se kuuluu kaikkein merkillisimpiin
nähtäviin; se on ihmisvirta, joka alituiseen aaltoilee edestakaisin
noitten lukemattomien kiiltävien pöytien, hyllyjen, kaappien ja kaiken
maailman komeuksista ladottujen pyramiidien välillä. Pariisissa
esimerkiksi tapaamme ihmisvirran, joka kaikkine vaihteluineen on
kuitenkin niin yksitoikkoisen eurooppalaistunut, niin yhteen kaavaan
valettu, että tuntuu oikein hyvältä kun siellä täällä tapaa
»sysipiki-korppimustan» murjaanin, leveälahkeisen turkkilaisen tai
iloluontoisen kiinalaisen hiussaparo aina kantapäihin saakka riippuen.
Varjelkoon taivas tuolta yleiseltä jyrältä, joka tasottaa kaikki
mauttomien päivän muotien mukaiseksi. On maailmanporvareita, jotka
pitäisivät suurimpana onnena että me pienet kansat menettäisimme
itsenäisyytemme ja kokonaan sulautuisimme suuriin kansallisuuksiin.
Toisin ajatteli muuan rakastettava tanskatar, rouva Heiberg: »Jeg maa
reise til Finland, for engang at möde mennesker, der ikke ligne alle
andre mennesker». -- Oi, ajattelin itsekseni, sitä ei voi kukaan sanoa;
jyrä on tehnyt meilläkin työtään.

Päältänähden niin tavattoman yksitoikkoisessa Lontoossa emme tarvitse
pelätä ikävystyvämme samanlaisten kasvonpiirteiden näkemiseen. Niinkuin
jokainen tietää on Englannissa enemmän kuin missään Euroopan maassa
omituisia, hogarthilaisia naamoja, harvinaisen näköisiä olentoja,
oikullisia luonteita ja hullunkurisia poikkeus-ihmisiä. Näemme niitä
joukottain jo näyttelyn yleisessä mylläkässä, jossa kuitenkin kaikki
kansallisuudet tunkeilevat kohteliaina ja sivistyneinä, harjattuina ja
kiillotettuina, niinkuin eivät olisi milloinkaan olleet keskenään
tukkanuottasilla. Mutta lukuisammin tapaamme niitä Lontoon kaduilla, ja
minä pyydän saada seuraavalla kerralla lähettää muutamia hajanaisia
piirteitä tuosta surisevasta mehiläispesästä.



5. Lontoon kaduilla.

Pois tieltä! Pois tieltä! Mehiläisparvi surisee, muurahaiset ovat
liikkeellä, miljoonilla käsivarsilla varustettu seppä työskentelee
pajassaan ja kiehittää rauta- ja puuvillalankojaan viiden maanosan
ympäri. Pysähdy hetkiseksi tänne London Bridgen cityn puoleiseen
päähän; mutta varo, valitse kulmaus kiviaitauksen luona, johon voit
hetkeksi pysähtyä ilman että ihmisvirta vetää sinut mukanaan. Sillä
ihmisvirta ei osota sääliä enemmän kuin Thems-joki luodeaikana; se ei
sinua tunne, se syöksyy eteenpäin uomassaan ja survasee sinut
arvelematta jalkoihinsa, samoinkuin vaununpyörät välinpitämättömästi
kierivät tiellä olevan sontiaisen yli. Olitpa kuka tahansa, et voi
hetkeksikään sen valtavaa kulkua ehkäistä. Vaikka olisit Palmerston,
jättiläisellä ei ole aikaa sinua odottaa; vaikka Blondin, hänellä ei
ele aikaa sinuun töllistellä. Hän on työssään, hänen hetkiään ei voi
edes kullalla korvata. Ja sinä et ole Palmerston etkä Blondin, et edes
joku noita saarelaisia, jotka viihtyvät täällä omassa elementissään,
kivihiilensavussa; olet yksi noita satojatuhansia, jotka joka päivä
heinäsirkkojen tavoin ajelehtivat taivaan tuulten heitteleminä
mannermaalta brittien saarelle. Sitä vähemmin saatat odottaa
armahdusta. Jos nyt virta sinut nielisi ja sinä katoaisit maan päältä
lyhyemmässä ajassa kuin mitä Wellingtonin kellotapulin viisari
tarvitsee ennättääkseen seuraavaan pisteeseen, mitä sitten? Kukapa
sinua kaipaisi, kuka surisi? Ei kukaan. Virta jatkaisi entistä
kulkuaan, keko vilisisi yhtä toimeliaana kuin ennenkin, tuon suuren
kellokoneiston pieninkään jousi ei sen vuoksi pysähtyisi. Mene sinä
itsekäs, mene pikkukaupungin pomo, joka pidät itseäsi korvaamattomana
ja luulet olevasi maailman keskipiste, mene kerran Lontoon
ihmispyörteeseen ja opi ymmärtämään että olet vähäpätöinen, katoava
laine ihmiskunnan kuohuvassa pyörteessä!

Pois nykyajan tieltä, joka lakkaamatta kulkee menneisyyden ja
tulevaisuuden välistä siltaa myöten, samoinkuin ihmisjoukko lakkaamatta
vyöryy Themsin rantoja yhdistävän sillan yli! Jos olet paavi tai
viralta pantu yksinvaltias, asetu vastarintaan, jos kykenet; koeta
ehkäistä ajan reipasta edistystä. Sinä sokea viha, sinä voimaton
käsivarsi! Aika edistyy, huolimatta vastalauseistasi ja
valitushuudoistasi, kun se astuu sinun ahtaille kengillesi tai antaa
töytäyksen leinin jäykistämille jaloillesi.

Nähdessämme tuon ihmisjoukon, tunnemme miltei halua huudahtaa Xerxeen
lailla: viidenkymmenen vuoden päästä ovat nuo kaikki kadonneet
maailmasta! Niinpä niin, mutta viidenkymmenen vuoden päästä pyörre
kuitenkin kuohuu yhtä suurella ehkäpä suuremmalla voimalla kuin nyt;
laineet ovat toiset, mutta virta on sama -- jos vielä silloin Lontoo on
olemassa Euroopan kartalla,

Mikä sitten kaikkia noita ihmisiä vaivaa? ajattelee itsekseen
hyvännahkainen saksalainen, flegmaattinen hollantilainen ja hidas
suomalainen -- hän, jonka otsaan itse luonto näyttää piirtäneen: ellen
ennätä perille tänään, niin tulen kai huomenna! Niin, mikä heitä
oikeastaan vaivaa, kun heillä kaikilla näyttää olevan niin kauhea
kiire? Onko nyt joku suuri juhla, johon he rientävät kellonlyömällä,
vai onko kysymyksessä joku saalis, jota kaikki kilvan tavottavat? Ei,
muuta juhlaa ei ole kuin työn, ei muuta saalista kuin se kallisarvoinen
sulka, jonka itsellemme tempasemnse ajan siivistä. Tämä on arkipäivä,
niinkuin kaikki muutkin, samat askareet kuin muulloinkin, sama kiire
kuin eilen ja sama ahertaminen mitä on jatkuva vielä huomennakin. Totta
on että nyt ollaan Lontoon vilkkaimman »sesongin» lopussa, että täällä
nyt on maailmannäyttely, jonne mainingit vyöryvät kaikista maailman
osista. Se ehkä laajentaa tavallista uomaa ja lisää veden pauhinaa,
mutta sitä ei paljon huomaa. Vuodesta vuoteen, päivästä päivään on
liike muuttumaton, ja tavallisina aikoina kulkee 110,000 jalkamiestä ja
25,000 ajopeliä ja ratsastajaa joka päivä London Bridgen yli.

Olen seisonut satojentuhansien seassa Place de la Concordella ja
Invaliidi-esplanaadeissa, juhlallisissa tilaisuuksissa, jotka ovat
kutsuneet paikalle uteliaita pariisilaisia aina kuudennesta kerroksesta
asti, mutia tuokaan liikkuva ihmismeri ei vielä riitä antamaan
käsitystä jokapäiväisestä liikkeestä Lontoon kaduilla. Se on vailla
yhtä puolta Lontoon jättiläismäistä ahertamista. Kukapa ei olisi,
ainakin ensimäisenä päivänä, halukas toisinaan hiljentämään kulkuaan
katsellakseen muukalaisen silmäin eteen avautuvia kirjavia näkyjä?
Päätetty, sinä teet yrityksen Pariisin väkirikkaalla kadulla: virta
luikertaa sivuiltasi ranskalaisen omituisella joustavuudella; saat
jonkun sysäyksen kylkeen, sinut tungetaan ehkä hiukan varomattomasti
lähintä seinää vasten, mutta kuulet kuitenkin kohteliaan: _pardon,
monsieur!_ ja jos sinut poljetaan kuoliaaksi, niin se tapahtuu
tuhansia anteeksipyyntöjä tehden. Lontoossa sitävastoin eivät ihmiset
vaivaa itseään; pysähdy vaikkapa vain puoleksi sekunniksi, ja sinä
oivallat seuraavana hetkenä olevasi nyrkkitaistelijain kotimaassa. Kun
kerran totut maan tapoihin, saatat sinä vuorostasi nauraa taas muille,
jotka maksavat ensimäisiä oppirahojaan. Tuo paksu baijerilainen
oluenjuoja esimerkiksi -- kas, nyt hän pysähtyy töllistämään
ohikulkevaa ilmotuskaappia, täynnä kyynäränkorkuisia kirjaimia. Puff --
samassa hän saa senlaatuisen töytäyksen, jolla Merrimac lävisti
Cumberlandin -- ja niin taasen yhden, ei: kaksikymmentä! Ja niin hän
juoksee pakoon, niin että hiki valuu lihavia poskiaan pitkin...

Tuolla on toinen, hyväntahtoinen maalaisrouva hirmuisine
pönkkähameineen. Hänen ihailevat katseensa sattuvat eksymään
kullatuilla pyörillä varustettuihin vaunuihin ja kummallisesti
koristettuihin puuteritukkaisiin lakeijoihin. Tuo onneton unohtaa
ympäristönsä ja päälletunkeva ihmisvirta on miltei silpoa hänet, kunnes
järjestyksen ylläpitäjä saa oikeaan aikaan käsivarresta kiinni ja
vedetyksi hänet pois vilinästä. Ja tuolla tuo pieni, hoikka
ranskalainen, silmälasit nenällä! Hänen uteliaat katseensa seuraavat
kuuluisaa näyttelijätärtä, joka ajaa ohitse, ja hän tuntee samalla
kyljessään terävän kyynärpään ja pitkäkoipinen konttoristi, joka
kiirehtii pankkiin laukku kainalossa, on hänet kumoon töytäämäisillään.
Sapperment! Hänen syynsä ei ole ettei Napoleon zuaaveineen jo tänä
syksynä kohota Ranskan kotkaa Towernin huipulle.

Emmekä tuota tapaa ainoastaan kaduilla, tuota -- miksi sitä oikein
sanosin, englantilaista kovakouraisuutta, englantilaista
»selfgovernmenttia»? Vapaa britti on tottunut raivaamaan tiensä omin
käsin ja odottaa että kaikki muut tekevät samoin. Jos pysyt pystyssä,
niin hyvä, ja jos kupsahdat ojaan, niin makaa siellä missä makaat. Help
yourself!

Katsoppas -- tuolla keskellä London Bridgeä, sen kaidetta vasten on
rauhan satama. Tuhat henkeä kulkee sieltä ohi ja kahdella on
riittävästi aikaa levähtääkseen kuluneella kivipenkillä. Time is money.

Englannin suuruus on oikeastaan arvotus, johon on kaksi avainta: »auta
itseäsi!» ja »aika on rahaa». Suomalaiset, jotka kuitenkin täyttävät
monta paksua nidosta »arvotuksilla», eivät ole vielä arvanneet
Englannin arvotusta.

Älä anna tuon maukkaan ananaspöydän itseäsi viekotella, älä salli
kerjäävän ramman itseäsi narrata. Ananaspöydästä maksetaan vuosittain
paikanvuokraa sata puntaa; rammalla on kuusisataa puntaa Englannin
pankissa.

Katsohan, tuolla seisoo rehellinen ruotsalainen, muuan södertelgeläinen
sokerileipuri, ja kiistelee katupoikien kanssa.

-- A cab sir!

-- Älä vaivaa itseäsi suotta!

-- A cab sir! A cab sir!

-- Mitä minä sinun cabistasi?

-- A cab sir! A cab sir! A cab sir, a cab!

-- Korjaatko luusi...?

-- A cab, a cab sir!

-- Tuhannenkolmatta...!

-- A cab, a cab sir!

-- Mene helvettiin!

-- A cab sir? A cab...?

Viimeinen sana täytyy olla heidän. Mutta paetkaamme ajoissa, sillä
tuolla rantakadun kulmauksessa hyökkää toinen parvi katupoikia
kimppuumme. He ovat saaneet päähänsä että me tarvitsemme venettä.

-- A boat, sir? A yawl? A waterman, sir?

Nämä veitikat ansaitsisivat todellakin oman lukunsa. Ei mikään
itikkajoukko Lapin tuntureilla, ei mikään moskiittoparvi Cuban
istutuksilla voi itsepintaisuudessa ja nenäkkyydessä vetää vertoja
näille kuuluisille Lontoon boyeille, jotka ahdistavat kaikkialla
onnetonta matkustajaa, jos hän vain hetkeksikään aikoo pysähtyä tai
neuvottomana katsoo ympärilleen. Niinkuin myriaadeja lohenpoikia
uiskentelee suvannossa kosken alla, niin kasvaa Lontoon katuvierillä,
sen alituisessa kuohunnassa monta tuhatta tuollaista penikkaa, valmiit
nappaamaan pennyn sieltä, toisen täältä tuhansilla verukkeilla ja
kaikissa äänilajeissa vinkuen ja pokkuroiden. Sukkelasanaisina ja
sukkelasäärisinä saattavat he, samoinkuin Pariisin gamiinit, olla
tavattoman lystikkäitä (vaikka harvoin yhtä näppäriä), ja kun on
hyvästi aikaa ja sattuu sille tuulelle, on tavallaan hauskaakin piestä
suutaan heidän kanssaan. Mutta tavallisesti he ovat vitsaus, jota voi
välttää ainoastaan jäljittelemällä jäykkää englantilaista
kylmäverisyyttä ja suomatta heille ainoatakaan sanaa tai katsetta.
Kuusi tuollaista nulikkaa oli valinnut minut uhrikseen eräänä päivänä,
kun tunnelista palatessani olin eksynyt Lontoon laivatelakoiden
vieressä oleviin loppumattomiin kujiin. Tämän seudun vesat elävät
muukalaisista, jotka haluavat katsella telakoita, ja he olivat saaneet
nyt päähänsä että heidän piti näytellä minulle noita merkillisyyksiä.
Ja niin he saattoivat minua nurkasta nurkkaan, kadulta kadulle, aivan
kuin paarmat seuraavat tiellä juoksevaa hevosta. Vihdoin, kun pysyin
taipumattomana, ei heitä ollut enää jälellä kuin kaksi. Minä lienen
unohtanut osani ja naurahtanut, jota ei englantilainen olisi
milloinkaan tehnyt, sillä siinä silmänräpäyksessä riippui toinen noista
nuorista kansalaisista takkiaisena kiinni käsivarressani.

-- London Docks -- huusi hän täyttä kurkkua -- London Docks, sir!

Poika oli nyt varma saaliistaan, mutta siinä hän erehtyi. Ravistin
hänet luotani, ehkä hiukan kärpäsläpsän tapaan, sillä hän kuukertui
lähintä seinää vasten. Sellainen vapaan englantilaisen loukkaaminen
keskellä Lontoon katua vaati kostoa. Mitä teki toivorikas nuori
brittiläisemme? Hän juoksi minun edelläni lähimpään kadunkulmaan,
asettui uhmaavaan asentoon ja näytti kieltään...

Vielä oli kuitenkin jälellä viimeinen ja itsepintaisin ahdistajani. Se
oli pieni punatukkainen, iloinen veitikka, noin kymmenen yhdentoista
ikäinen, juuri tuollainen puoleksi ivallinen, puoleksi lystillinen
nulikka, jommoisia usein näkee luonnosta jäljennettyinä Punch-lehdessä.
Häntä ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä liikuttavan toverinsa
vastoinkäyminen; hän oli aivan varma siitä, että uutteruutensa
vihdoinkin pehmittäisi kivikovan sydämeni. Heitin tuolle veitikalle
yhden pennyn, mutta hän oli luultavasti kasvonilmeestäni huomaavinaan
että hän voisi ansaita vielä toisenkin, sillä hän oli kyllin kohtelias
saattaakseen minua, vieressäni astellen, telakoilta Rosemary laneen,
sieltä sivukatuja myöten Whitechapeliin ja Cornhilliin ja sieltä
edelleen Cheapsideen, noin puoli ruotsin penikulmaa, yhä lasketellen
puoleksi lystillisiä, puoleksi hellyttäviä sutkauksia niistä
uskollisista palveluksista, joita hän oli minulle osottanut ja minun
velvollisuudestani gentlemannina sopivalla tavalla palkita hänen
intoaan. Cheapsidessa menin muutamaan myymälään ja viivyin siellä
hyvinkin neljännestuntia. Kenenkä olisinkaan tavannut ulostultuani,
ellen tuota poikaa, joka seisoi samassa huolettomassa asennossa kuin
ennenkin? Niin suuri uskollisuus saa kivenkin heltymään. Suvaitsin
heittää hänelle pari penceä kaupanpäällisiksi. Hän nyökäytti päätään
luottavaisesti, niinkuin olisi saanut mitä hänelle oikeuden mukaan
kuuluikin, ja näytti vielä tuumivan eikö voisi minulta ansaita hiukan
enemmänkin. Mutta minun boyini oli ihmistuntija; hän ymmärsi lopulta
ettei tässä ollut enää mitään tekemistä, ja niin hän sukelsi kuin kala
muutamin pitkin harppauksin kansanjoukkoon, alottaakseen samat temput
uudelleen muiden muukalaisten kanssa.

       *       *       *       *       *

Olemme vihdoinkin pelastetut. Olemme päässeet ahdingosta vapaaksi,
suoriutuneet onnellisesti niljakasta katuloasta ja astuneet alukseen,
joka vie meidät kuohuvan meren yli. Mitä sanoinkaan, alukseenko? Ei
laivaan, kaksikantiseen omnibussiin, joka matkustajia täyteen
sullottuna luovii ihmisvirran läpi. Emme olleet kyllin porvarillisen
ylhäisiä taikka naurettavan mukavia asettaaksemme tuon Noakin arkin
salonkiin, jossa kolmekymmentä ihmistä, sullottuina kuin anjovikset
laatikkoon ja kuulematta tai näkemättä muuta kuin vierustoverinsa: nuo
toiset anjovikset, kuluttavat aikaa moittien pönkkähameita ja napittaen
taskujaan naapurien pitkien sormien varalta. Meillä on Lontoon
yhteiskunnassa kunniasija, erinomainen, valoisa, ilmava paikka
omnibussin katolla, jossa on mukavat selkänojat ja sivukaiteet, yhtä
paikallaan kuin märssykori isossamastossa. Sinne kiipeäminen olisi ehkä
vaarallista luuvalon ahdistamalle milordille, mutta lordit ja ladies
surisevat kuin alempiarvoiset päiväkorennot paljoa alempana meitä
korkeuden vapaita gentlemanneja, jotka heitämme armollisen katseen
heihin ja niihin nöyriin jalankulkijoihin, joilla ei ole varaa tuhlata
kuutta penceä ajaakseen Lontoon halki. Sanalla sanoen, paikkamme on
miellyttävin kuin voimme toivoa kauniilla säällä; olemme kuin
observatoorion huipussa, joka suo meidän katsella mitä kirjavinta näkyä
ja joka yksinään jo palkitsee matkan Pohjanmeren yli.

Tässä täytyy minun ohimennen omistaa hevosraukoille myötätuntoinen
huokaukseni. Olin aina mielessäni kuvaillut että eläinrääkkäys olisi
ihmisystävällisessä Lontoossa tuntematon paha, mutta siinäpä olinkin
erehtynyt. Niin hyvinravittuja kuin nuo vahvarakenteiset vetäjät
ovatkin ja niin paljon kuin litteät, hakatut katukivet vähentävätkin
hankausta, niin tuntuu kuitenkin jotenkin järjettömältä valjastaa kaksi
hevosta nelipyöräisen myllyn eteen, jonka ylisillä on neljä- tai
viisikymmentä jauhosäkkiä, toisin sanoen meidän omnibussimme eteen. Ja
miksikä sanoisimme noita yhden hevosen vetämiä kuorma-ajurein rattaita?
Ne eivät ole rattaita, vaan hirvittävän raskaita, pyöriviä makasiineja.
Ja noihin pienten ponyjen vetämiin korivaunuihin, joita kohtaamme joka
kahdellakymmenellä askeleella, hevonen tuskin tavallisen tanakkaa
vahtikoiraa suurempi, niihin on ahdettu kolme, neljä, jopa kuusikin
henkeä? Ja tuolla -- kuinka siellä ruoskitaankaan aasiraukkaa!
Tosin: »jos kestät tuon, niin kestät tuonkin», sanoi talonpoika
aidanseipäästä. Väliin se onnistuu, väliin ei; enkä ollut vielä ollut
kahtakaan päivää Lontoossa, kun jo olin nähnyt kahden hevosen uupuvan
ja heittävän henkensä armottomain kuormiensa edessä: toinen oli
omnibushevonen, toinen kuormanvetäjä. Kuka saattaisi uskoa
että englantilaiset kilpailevat meidän issikkaimme ja muiden
hevosrääkkääjäin kanssa? »Pistätkö vastaan?» sanoi vanha Brunberg. »Kun
olet kerran hevoseksi ruvennut, niin sinun täytyy hevosena ollakkin;
minkätähden olet ruvennut hevoseksi?» -- Ei, minäpä kiitän junaa, jonka
korskuvat, aina uupumattomat rautahevoset eivät kaipaa ruoskaa eikä
kaurapussia ja jotka välinpitämättömästi kääntävät rautaisen rintansa
ihmisten julmuutta vastaan.

Mutta palaanpa jälleen liikkuvan observatoorioni katolle.

Kello on kymmenen aamupäivällä, Lontoo on äsken avannut säihkyävät
silmänsä, myymälät. Kukapa uskoisi että tämä maailmankaupunki, joka
punnitsee minuutit kultavaa'alla ja jonka uupumatonta työtä ei
lepohetki näy milloinkaan virkistävän, siitä huolimatta kuitenkin on
iltauninen ja aamuväsynyt kuin laiska koulupoika? Harvat puodit
avautuvat ennen kello yhdeksää aamulla, useimmat vasta yhdeksältä, ja
suljetaan hyvissä ajoin illalla. Totta kyllä on että työpajat takovat,
koneet surisevat, junat jyrisevät ja höyrylaivat puhaltavat
ensimäisestä aamunsarastuksesta asti; että kaikki tuon suuren kaupungin
monet tuhannet kyökit tekevät ostoksensa aikaisin aamulla, ja että tuo
aamuelämä jo on tyyntynyt, kun kaduilla alkaa päivän liike ja
kauppamaailma juo aamuteetänsä. Vieläkin myöhemmin avataan armojen
makuuhuoneiden uutimet; verho verhon jälkeen kohoo noiden kirjavien
taulujen edestä ja vasta kello kahdentoista jälkeen päivällä kohoo
kaupungin »kerma» tuon suuren viilipunkan pinnalle.

Otaksukaamme että lähdemme London Bridgestä South Kensingtonin
näyttelypalatsiin. Suorin tie kulkee Fleetstreetin ja väkirikkaan
Strandin yli, mutta meidän omnibussimme liikunta-alue on laajempi, ja
se pitää paraimpana purjehtia leveintä kulkuväylää myöten, jossa on
suurin liike. Se tekee sentähden pienen, noin viisi englannin tai
miltei yhden ruotsinpeninkulman mutkan.[29] Se jättää puoleksi
maanalaisen Fishmarketin kaksine miljoonine hummereineen (vuodessa)
oikealle kädelle, pyörii komeaa King Williams streetiä pitkin kokonaan
raudalla katetulle Lombardstreetille lähelle pankkia -- Lontoon lihavaa
sydäntä, joka painaa miljoonia puntia -- sieltä Cheapsiden yli S:t
Paulille ja sieltä edelleen Ludgatestreetille. Tätä lyhyttä katua voi
verrata virran koskipaikkaan. Siellä puristautuu ihmisvilinä kapeaan
uomaan, missä virta, alituiseen jyristen ja kohisten, juoksee kahteen
eri suuntaan. Kuinka suurta taitavuutta vaaditaankaan noilta
kuskilaudalla istuvilta kylmäverisiltä perämiehiltä johtaakseen
laivansa lukuisten pyörteiden välitse! Puoli vauhtia, herra kapteeni!
Seis -- koko pitkä vaunujono seisahtuu paikoilleen ja odottaa
kärsivällisesti kunnes epäjärjestys selviää. Nyt avautuu eteemme kapea
kouru -- go on! Jättiläinen lähtee liikkeelle, käärmeenmuotoinen jono
luikertelee taasen eteenpäin. Se poikkeaa oikealle leveämmälle kadulle,
Farringtonstreetille ja sieltä vasemmalle loppumattomalle, loistavalle
Holbornille.

Olemme nyt jättäneet rikkaan, kokoonpuristetun Cityn ja teemme
tuloamme ylhäiseen, tilavaan Westendiin. Mikä näky! Niin pitkältä kuin
silmä kantaa näemme molemmin puolin kaksi katkeamatonta riviä
viisikerroksisia palatseja, joiden pohjakerroksissa upeilee kaikkien
maanosien ylellisyys, levitettynä loistaviin myymälöihin, joiden
jättiläismäiset ikkunat ovat yhdestä ainoasta peililasilevystä.
Edessämme, takanamme, ympärillämme tuhansia ajoneuvoja; leveät
katukäytävät täynnä myriaadeja jalankulkijoita; elämää ja liikettä,
mutta toisenlaista kuin Cityssä. Täällä emme näe enää muurahaisten
hyörinää, emme kuule enää katumyyjäin ääniä, vaunujen kolinaa ja
nyrkkitaiteilijain isänmaan markkinaliikettä; täällä on eurooppalaiset
markkinat, jotka kuluttavat englantilaisia tavaroita; täällä on rikkaus
työssään raviten aina nälkäistä teollisuutta. Kuinka monta
istutusaluetta, työpajaa, konetta ja kättä elääkään siitä, mitä tämä
Westend yhtenä ainoana päivänä kuluttaa! Ja täällä vallitsee
jonkinlainen rauha tuossa risteilevässä ihmisvilinässäkin, jossa
kaikkialla silkki kahisee ja sovereignit (englantilaiset kultarahat)
kilisevät. Korvia huumaavassa melussakin vallitsee jonkinlainen
hiljaisuus: lukemattomat pienet aallot yhtyvät jonkinlaiseen
sulosointuun. Emme siellä tuupi toisiamme emmekä pole toistemme
varpaille, meillä on aikaa sanoa toisillemme: good morning, sir,
»kuinka on jalkainne laita?»

Miten tahansa; se on kuitenkin ainoastaan hopeanhohdetta virran
reunoilla. Nosta silmäsi katukäytäviltä, ja edessäsi näet keskellä
loistavaa Westendiä suuren, raskaan, mustan Lontoon.

Suuri -- raskas -- musta; nuo kolme sanaa kuvaavat paremmin kuin mikään
muu Britannian pääkaupungin ulkonäköä.

Ota huomioosi että tänään ei sada eikä ole sumua, tuota maineen
saavuttanutta, raskasta, sietämätöntä Lontoonsumua, joka on muukalaisen
kauhu ja synnyttää »spleeniä» (synkkämielisyyttä) yhtä välttämättä kuin
Alpit loihtivat esiin tyroolilaulun, kuin Sevillan puutarhat herättävät
kitaransoiton, kuin Korsikan aurinko synnyttää verikoston ja Suomen
talvet valavat lyijyä jäseniin. Nyt on Lontoossa juhlapäivä, suuri
kaupunki kylpee auringonpaisteessa, taivaan laella ei näy ainoatakaan
pilveä; ja kuitenkin -- siinä näet edessäsi noita loppumattomia jonoja
jättäläiskokoisia, palatsimaisia rakennuksia, jotka kaikessa
komeudessaan tekevät niin tavattoman yksitoikkoisen vaikutuksen
sentähden, että yhdeksän kymmenestä näyttää olevan valettu samassa
muotissa, ilman että yksitoikkoisuutta lieventäisi talojen väliin
puristetut kirkot ja niiden tornit, jotka, S:t Paulin raskasta kupoolia
lukuunottamatta, näyttävät aivan kääpiömäisiltä, ne kun tuskin jaksavat
kohota ympärillä olevain kattojen yläpuolelle. Niin, nyt on
auringonpaistetta ja ilma kirkas, mutta minkälainen ilma? Sadan
askeleen päässä edessäsi on usvaa, joka tihenee mitä kauvemmas katseesi
luot, se ympäröi harson tavoin etäisemmät talot ja kansanjoukon.
Lontoon alituinen harsohuntu, joka himmentää sen iloisimmankin
juhlapuvun loistoa. Tuo usva, joka on puoleksi savua, puoleksi mereltä
tulevia vesihöyryjä, tekee meihin saman vaikutuksen kuin auer tai sumu:
etäämpänä olevain esineiden hahmopiirteet käyvät epäselviksi, taustalla
liikkuu tumma, varjontapainen meri; siirrymme todellisuuden maailmasta
unen valtakuntaan.

Ja nuo palatsit, kaikki alastomista, likaisenharmaista tiilistä taikka
hiekkakivestä, joka näyttää kuin astianpesuvedellä huuhdotulta, mitäpä
niitä kannattaisi valkaista tai maalata iloisemmin värein?
Kivihiilensavu ne taasen värjäisi muutamissa viikoissa tai päivissä --
ei mustiksi, sillä se antaisi niille yön tai surun juhlallisuuden, vaan
puolimustiksi, tuhkanharmaiksi, rumiksi ja surullisen näköisiksi. Tuo
savu hoitaa oikein mainiosti seinämaalarinammattiaan; se on
poikkeuksetta mustannut kaikki talot, varsinkin länsipuolelta, sillä
länsituulet puhaltavat Lontoossa kolme neljäsosaa vuotta; se ei ole
säästänyt kuninkaanlinnoja, kansanpalatseja eikä kirkkoja, jotka kaikki
ovat näöltään kykloopien asumuksiksi rakennettujen savupirttien ja
pajojen näköisiä. Pronssiset ja marmoriset sankaritkin ovat
nokikolarien näkösiä; Wellington näyttää tulevan suoraan Waterloon
ruudinsavusta ja Nelson on kuin ruutitynnyristä korkealle jalustalleen
Trafalgar squareen vedetty.

Brüsselissäkin on pajoja ja kivihiilisavupilviä, mutta tuskinpa on koko
Euroopassa niin »puhdassilmäistä», niin hohtavan valkoista kaupunkia.
Älä siis, sinä brittiläinen jätti, syytä yksinomaan savua, kun sinulta
kysytään kuten Heroodes kysyi murjaanein kuninkaalta: »miksi olet niin
musta?»

Holborn kulkee samaan suuntaan kuin Oxfordstreet, Lontoon loistavin
katu. Kun meidän laivamme on jonkun aikaa pyörinyt tuossa laajassa,
loppumattomassa ihmismeressä, poikkee se vasemmalle ja tulee
poikkikatuja myöten Piccadillyn muhkeiden muotikauppojen ääreen ja
sieltä, tunnin aikaa luovittuaan, määräpaikkaansa Kensingtoniin.

Oleta että sinun sieltä palatessasi on yö; ei valoisa pohjolan kesäyö,
vaan etelän musta läpinäkymätön huntu. Haluttaako sinua seurata minua
yölliselle kävelylle Lontoon kaduilla?



6. Öinen Lontoo.

On heinäkuu. Kello lyö kahdeksan. Laskevan auringon viimeiset säteet
kultaavat S:t Paulin kirkon torninhuippua. Themsistä nousee keveä sumu,
sekottuen ohueen, harsomaiseen usvaan, joka alati liitelee tummien
kattojen päällä.

Ilma alkaa pimetä? Lontoo on kylläinen, se on syönyt päivällistä kello
kahdestatoista kello kahdeksaan. Liikemiehet ovat tuhansilla
kabrioleteilla, ajurinvaunuilla ja junilla palanneet Cityssä olevista
konttoreistaan kaukaisiin asuntoihinsa. Kaasu, joka jo on tunnin
ajan palanut taloissa, syttyy vähitellen kaduillakin. Kolmetoista
teaatteria -- kaikkityyni »kuninkaallisia» -- sen lisäksi
lukematon joukko museoita, lukuhuoneita, konsertteja, panoraamoja,
temppuilijoita, nuorallakävelijöitä, taideratsastajia, silmänkääntäjiä,
vahakabinetteja, Garibaldiklubeja, shakkiklubeja, spiritistiklubeja,
jockeyklubeja, peliklubeja, kahviloita, ravintoloita ja kaikenlaatuisia
kapakoita, enemmän tai vähemmän aamulehdissä suositeltuja, avaa ovensa
kirjavalle yleisölle. Pistäytytäänkö johonkin sisään?

-- A ticket, sir? a box, sir? Piletinmyyjät parveilevat kuin
heinäsirkat ympärillämme.

Tuolla esimerkiksi on italialainen ooppera Coventgardenissa ja »Hänen
Majesteettinsa teaatteri», johon mennessä täytyy pukeutua juhlapukuun
esiintyäkseen arvokkaasti yhden guineen sijoilla kaiken maailman
armojen rinnalla. Coventgardenissa näytellään »Robertia», jossa
esiintyvät Tamberlick ja Adelina Patti; Hänen Majesteettinsa
teaatterissa Don Juania, esiintyjinä Mario ja Louise Michal. Ahdinkoa
katonrajaan saakka, orkesteri ranskalaisten ja saksalaisten
taiteilijain avustama, näyttämöllepano pyrkivä voittamaan Pariisin,
Pietarin ja Berlinin. Muuten koreita aarioita, merkillisiä duetteja,
luonnottomia liikkeitä ja dramaattista mitättömyyttä. Kaikki, mikä
Euroopassa on siinä suhteessa kuuluisinta, on kulkeutunut Lontooseen.

Tuolla, pienellä näyttämöllä Oxfordstreetin varrella, Royal Princess
Theatressa, esitetään näytelmää, joka jättää syvemmät jäljet, Charles
Kean, suuren Keanin täysarvoinen poika ja itse ensiluokan näyttelijä,
esiintyy kardinaali Wolseyna Shakespearen Henrik VIII:ssa. Liikkeet
ovat koko lailla saksalais-pateettisia ja madame Kean (kuningatar
Katarinana) lyö rintaansa niin, että teaatteri kaikuu. Mutta
Kean on mestari, jolle äänettömässä näyttelemisessä ei luultavasti
kukaan aikalaisemme vedä vertoja. Itse tuo kylmäkiskoinen
englantilainenkin yleisö, joka tulee tänne puolittain unisena
portterinsa ja paahtopihvinsä äärestä, herää horrostilastaan ja puhkee
suosionosotusten myrskyyn. Kappale päättyy maagillisen kauniiseen
kuvaelmaan, jonka sähkövalo saa aikaan: enkelit astuvat alas pimeään
yöhön ja liehtovat palmunoksillaan viileyttä hyljätyn kuningattaren
vuoteen yli.

Tai riennämme Colosseumiin Regents Parkin luona, kuuntelemme
pitkäveteistä esitelmää kolkuttajahengistä, ihailemme kaunista
keinotekoista stalaktiittiluolaa ja purjehdimme pitkin Tajo-virtaa
nähdäksemme omin silmin Lissabonin maanjäristyksen. Kuulemme
maanalaisen jyrinän, näemme kirkkojen ja palatsien suistuvan, meren
kuohuvan yli partaittensa ja laivojen hautaantuvan pilvenkorkuisiin
aaltoihin. Tuskin olemme tuosta kamalasta näystä tointuneet, ennenkuin
meille tarjoutuu jotain vielä ihmeellisempää. Astumme pieneen
huoneeseen; huomaamme tuskin lattian liikkuvan ja että kohoamme.
Astumme jälleen ulos ja nyt emme ole enää Lontoon Colosseumissa, vaan
Pariisin Pantheonin ylimmällä penkereellä. Niin pitkälle kuin
silmä kantaa, leviää syvällä jalkaimme alla Ranskan pääkaupunki
kuun ja kaasun valossa. Vaikutus on aivan todellinen; kumarrumme
rinta-aidakkeen yli ja katselemme alas huimaavasta korkeudesta;
ojennamme keppiämme, jolloin tunnemme Pantheonin kupoolin ulkonemat;
kävelemme vapaasti ympäri koko parvekkeella ja eteemme avautuu kaikkiin
suuntiin ääretön näköala. Se on ihme, jonka perille emme pääse. Itse
todellisuus ei voi tehdä täydellisempää vaikutusta.

Kaikkea tätä saadaan usvakuvien, soiton, näytelmien ja isänmaallisten
runonlausuntojen ohessa nähdä yhden shillingin maksusta.

Mutta ilta on jo myöhäinen. Emme enää suo itsellemme aikaa
katsellaksemme pienellä Sadlers Wellsin näyttämöllä Morton Priceä, joka
sadattaneljättätoista kertaa jäljittelee mitä hullunkurisimmalla
tavalla englantilaista ylimystöä esittäessään lord Nonsuchia. Pian on
keskiyö. Me nautimme Haymarketissa seisoaltamme illallista, johon
kuuluu pale aleta ja pari jommoistakin kone-voileipää, sandwiohiä --
voileivätkin valmistetaan meidän aikanamme koneella. Tämä ateria maksaa
viisi penceä. Sitte lähdemme kotimatkalle ajoneuvoissa.

Mikä uusi vilinä leveillä, valaistuilla katukäytävillä! Mistä
virtaavatkaan tänne nuo monet sadat koreasti puetut naiset, jotka niin
reippaasti tervehtivät kaikkia ohikulkijoita? Onko Lontoossa tapana
että nuoret, viidentoista vanhat tytöt ojentavat sikaarinsa pyytäen
tulta keltä hyvänsä? Lapsiraukka, joka kerran olet päättävä onnettoman
elämäsi Austraalian rangaistussiirtolassa, ellet sitä päätä Lontoon
kurjimmassa kapakassa, minkätähden et ojenna sikaariasi tuolle vanhalle
herralle tai tuolle nuorelle kunnianarvoiselle rouvalle, jotka tuolla
kadunkulmassa katselevat sinua kyynelsilmin? Sentähden, että nuo
äänettömät katselijat ovat lähetetyt »Magdaleenakodista», koettaakseen
keskeltä turmeluksen syvintä lokaa pelastaa jonkun onnettoman,
kadotetun olennon omantunnonrauhan ja ijankaikkisen autuuden --
sentähden, että sinun täytyy luoda katseesi alas nähdessäsi heidän
lempeän, surullisen katseensa, jossa et huomaa rahtuakaan ylenkatsetta,
et moitteen varjoakaan, ainoastaan kristillisen armahtavaisuuden
rukouksen että sinut estettäisiin lankeemasta -- tuon liikuttavan
rukouksen, jonka Victor Hugo asettaa viattoman tyttärensä huulille
onnettomimpien, kaikista inhimillisistä olennoista syvimmälle
langenneiden puolesta, _qui vendent le doux nom d'amour!_

Mutta me riennämme tuosta samalla niin masentavasta ja niin
ylentävästä kuvasta, pysähtyäksemme muutaman huoneen ulkopuolelle,
jonka porttia valaisee suuri kaasutähti. Mikä talo se on? Sitä sanotaan
konserttisaliksi, mutta se on itse asiassa pelihuone, joka vuosittain
on syypää monen toiveissaan pettyneen onnen ja elämän hukkaan. Ja tuo
vastapäätä oleva talo, joka yksinään on pimeä useimpien muiden
kirkkaasti valaistujen keskellä? Se on muuan kveekkarien kokouspaikka;
heidän rukoushetkensä on aikoja sitten ohi, mutta tuon yksinäisen
lampun ääressä kirjotetaan kenties juuri nyt yhtä noita lukemattomia
kansankirjasia, joita joka päivä levitetään kaduilla ilmaiseksi
turmeluksen ehkäisemiseksi.

Miksi sulkeutuisimme ajurin vaunuihin, kun paremmin voimme tarkastaa
yöllistä Lontoota kaasun ja tähtien valossa jalkaisin astuen?

Eikö se jo nuku, tuo suuri kaupunki? Vähämielinen kysymys! Milloin
virta nukkuu? Sen aallot kulkevat pysähtymättä eteenpäin pimeässä ja
päiväpaisteessa, ja mylly jauhaa. Kun Lontoon toinen silmä nukkuu,
silloin toinen valvoo, levottomasti, unettomasti, ikäänkuin tuon vanhan
kirouksen painamana:

    Glamis unen murhas ja senvuoks ei Cawdor
    Unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.

Kun rikkaat ja mahtavat, ne jotka nauttivat tämän maailman antimia,
ovat murhanneet unensa ja vaipuneet aamulla nukkumaan, silloin jo
nousee ahkera työmies, rientäen tehtaisiin. Kirjapainot työskentelevät
koko yön, voidakseen oikeaan aikaan jakaa suuret aamulehdet.
Valtiokoneisto työskentelee, kuten muutkin koneet, yöt päivät.
Alahuoneen puheliaat äänet vaikenevat vasta kello kahden, kolmen,
neljän aikana aamulla. Konttorimies miettii laskujaan, ompelijatar
valvoo niukan kaasuliekkinsä ääressä. Manner-ilmaan tottumattomat
merimiehet kuljeskelevat kaduilla kaiken yötä. Varkaat, katurosvot,
vääränrahan tekijät, juomarit, pelaajat, kapakkain ja porttolain
isännät, pettäjät ja petetyt, lähtevät silloin ansiolle.

Tuskin olemme jättäneet Piccadillyn ja Pall Mallin hohtavan
kaasuvalaistuksen taaksemme, kun astumme puolipimeille kaduille, joilla
kaasuliekki tuikkii vain pitkien välimatkain päässä. Vastoin tahtoamme
johtuu mieleemme tuhansia kamalia juttuja. Nuo garotti nimiset
kuristuslingot esimerkiksi, jotka pari vuotta sitten saattoivat koko
Lontoon kauhun valtaan -- tarjottiinhan meille hiljattain eräässä
rautakaupassa veitsiä, joissa oli päällekirjotus »antigarot»! Kun
tietää kulkevansa pimeässä kaupungissa, jossa, paitsi vähemmin
tottuneita, on kuusituhatta mestarivarasta ja ehkä yhtä monta, jotka
ovat valmiit viskaamaan paulan lähimäisensä kaulaan, täytyy myöntää
että tuo tuntuu hiukan pelottavalta. Kuka takaa, etteikö tuossa
pimeässä nurkassa väijy pahanilkinen rosvo, joka kuudesta pencesta on
valmis hukuttamaan itse lord Palmerstonin?

Seis! Tuolla seisoo pimeässä katukulmassa joku mies, liikkumattomana
nojaten seinää vasten niin lähellä sinua, että huomaamattasi miltei
kosketat häneen. Mitä hän tekee siellä näin myöhään yöllä?

Se on konstaapeli. Hän seisoo siellä niiden sbirrien (poliisien)
tavoin, joiden edessä Angelo Malipieri vapisi: näkee kaikki, vaan on
itse näkymättömänä. Ole huoletta: sellainen mies seisoo, näkymätönnä
joka kadunkulmassa ja hänen ei tarvitse kuin viheltää pilliinsä
kutsuakseen muutamissa minuuteissa paikalle sata muuta. Tähän
yöpoliisikuntaan kuuluu 3,600 rohkeaa miestä, jotka pitävät Lontoon
roistoväkeä terveellisessä kurissa. Huonossa valaistuksessa et voi
kadunkulmissa saada selkoa katujen nimistä. Käänny silloin lähimmässä
kulmassa seisovan konstaapelin puoleen ja pyydä neuvoa matkasi
suunnasta. Hän vastaa kohteliaasti, näyttäen suorimman tien. Sinä
nostat hattua: thank you, sir! Hän vastaa tervehdykseen: good night,
sir!

Se, joka ei ole ennen nähnyt kelvollisia poliiseja -- poliiseja, jotka
eivät ole olemassa saadakseen aikaan rettelöitä, vaan auttaakseen
kunniallisia ihmisiä, hän oppikoon tuntemaan Lontoon konstaapeleita.

Näin me kuljemme kaikessa rauhassa pitkiä, hämäriä katuja. Kello
kymmenen olivat enää auki ainoastaan teaatterit, ravintolat, kapakat,
tupakkamyymälät, ja siellä täällä joku myymälä, jossa kaupitaan leipää,
lihaa, kalaa tai hedelmiä. Kello yksitoista niiden luku yhä vähenee;
kello kaksitoista ei ole auki enää ainoatakaan myymälää; kokonaiset
kaupunginosat ovat pimeään ja luoksepääsemättömyyteen kääriytyneet.

Miten usein näemmekään noiden myymälöiden ulkopuolella jonkun ryysyisen
kerjäläisen tähystävän nälkäisin katsein edessään olevaan ikkunaan,
johon on levitetty kaikenlaisia herkkuja kulkijan halujen kiihotteeksi,
tai rahanvaihtajan konttorin ulkopuolella, jossa on ladottu kasottain
kultaa ja hopeaa pöydälle ikkunan ääreen! Miksei kerjäläinen ojenna
kättään särkeäkseen tuota heikkoa lasia, joka estää häntä sammuttamasta
nälkäänsä tai tyydyttämästä rahanhimoaan? Häntä pidättää näkymätön
käsivarsi; hauras lasi on vahvempi kuin rautainen muuri, vahvempi
nälkää, vahvempi saaliinhimoa, sillä sitä suojelee lakien voima!

Kun kurjuus Pariisissa näkee joka päivä edessään rikkautta ja
nautintoa, puhkee se sanoiksi ja raivoaa kommunistisina aatteina. Kun
kurjuus Lontoossa näkee joka päivä saman näyn, niin se juo
epätoivoissaan itsensä kuoliaaksi.

Yhteiskuntahyveet juurtuvat syvemmin ja voimakkaammin Lontoon
kodikkaassa perhe-elämässä kuin kevytmielisessä Pariisissa, mutta
kaikki paheetkin ovat Lontoossa rohkeampia. Pariisissa kurjuus
poimuttelee ryysynsä kauniisiin laskoksiin; Lontoossa kurjuus kulkee
alastomana ja kauhistuttavana sydänpäivälläkin. Ei ole mitään
kauniimpaa kuin englantilainen hyväntekeväisyyslaitos; ei ole mitään
inhottavampaa kuin lontoolainen kapakka keskiyön aikaan.

Nyt olemme hotellimme portin edessä, kulettuamme hyvän
ruotsinpenikulman Coventgardenista, Piccadillystä ja Pall Mallista
Trafalgar squaren, Strandin, Fleetstreetin ja monien pienempien katujen
kautta. Kello on neljänneksen neljättä. Hyvää yötä; aamulla tavataan
sanomalehden ääressä.

Mitä tietää Times kertoa? »Viime yönä kello yhden ja kahden välillä
kulki parlamentinjäsen S. yksinään alahuoneesta erääseen klubiin,
jolloin hän Strandin ja Trafalgar squaren kulmassa sai iskun niskaansa,
jonka johdosta vaipui tajutonna maahan. Onneksi estivät muutamat
paikalle saapuneet henkilöt roistojen suorittamasta työtään loppuun,
jonka tarkotuksena näyttää olleen garotin käyttäminen. Herra S., jolta
ei hävinnyt muuta kuin kellonsa, kannettiin lähimpään välskäritupaan ja
kunnianarvoisen parlamentinjäsenen henki näyttää olevan turvattu.
Poliisi ei ole päässyt väkivallan tekijöiden jäljille.».



7. Sydenhamin kristallipalatsi.

Kerran -- minä toistan mitä edellä sanoin -- on tuo raskas
englantilainen komeus eräänä onnellisena hetkenä luonut palatsin niin
keveän, ilmakkaan ja valoisan, kuin olisi se pelkistä auringonsäteistä
rakennettu. Kerran on onnellinen neron välähdys tunkeutunut Lontoonkin
harmaiden sumujen läpi; kerran on tuo kylmä brittiläinen flegma, joka
muuten viihtyy paraiten savun mustaamien koneitten keskellä ja jota,
liikkeelle jouduttuaan, voi verrata käyvään portteritynnyriin -- kerran
on senkin mieleen johtunut luoda jotain hienoa ja miellyttävää, jotain
ihastuttavan kaunista, ja tuo sen ihmeteltävän kaunis oikku oli
1851-vuoden kristallipalatsi. Mutta katsos, se ei kelvannut olemaan
kaappina, jossa säilytettiin kaiken maailman schene rariteetteja, se
oli aivan liian siro sopiakseen suuren kaupungin muitten rumien ja
nokisten palatsien rinnalle ja sentähden se revittiin hajalleen
Hydeparkista, myytiin eräälle osakeyhtiölle ja muutettiin Sydenhamiin,
7 englanninpenikulmaa Lontoosta. Kiitos ja kunnia niille, jotka saivat
tuon onnellisen päähänpiston; he ovat pelastaneet hyvän ajatuksen,
ovatpa tehneet enemmänkin: antaneet sille oikeat suhteet ja oikean
paikan.

Tuskinpa on mitään muuta ihmistyötä koko avarassa maailmassa, joka niin
täydellisesti ja niin kauniisti kuin Sydenhamin kristallipalatsi
muistuttaisi noita satujen taikalinnoja, joista olemme niin usein
lapsina uneksineet ja jotka aina siitä asti ovat säilyneet muistissamme
kaiken kauniin ja viehättävän ihanteina rakennustaiteen alalla.
Yksin, kuin hallitsija auringonpaisteisella kummullaan, kohoo
kristallipalatsi jo kaukaa muukalaisen silmien eteen korkeine,
kaarevine hopeaviivoineen. Missä kohti aurinko milloinkin vaeltaakin
taivaan kannella, aina se löytää tuossa ihmeellisessä linnassa jonkun
heijastavan pinnan, jota vasten voi säteillä. Olen nähnyt tuontapaisen
kuvan ennenkin, mutta se oli kaukana pohjolassa, illan kultaisten
pilvien keskellä; olen ennenkin ihastellut samanlaista suurta, hohtavaa
hopeapintaa, mutta se oli kaukana Satakunnan yksinäisillä rannikoilla,
kun Mallasveden laaja sinipinta välkkyi päivänpaisteessa.

Oletko milloinkaan tarkastanut korennon siipiä? Nuo hienot,
verkontapaiset juovat, jotka yhdistävät harsokudoksen kokonaisuudeksi,
antavat ehkä käsityksen niistä hoikista, sopusuhtaisista osista, jotka
yhdistävät ja tukevat suurta kristallipalatsia. Ne kannattavat niin
keveästi korkeita holveja ja laajoja sisustoja; katselemme ympärillemme
ajattelematta minne ovat hävinneet ne tukevat pylväät ja raskaat
palkit, joita olemme tottuneet näkemään muissa rakennuksissa. Tuskin
saatamme uskoa että nuo kapeat viivat, jotka näyttävät olevan vain
koristeina, ja nuo rautapylväät, jotka paksuimmillaankin ovat vain
purjeveneen mastojen vahvuiset, voivat kannattaa niin korkeita holveja
kuin Pietarinkirkko Roomassa. Ei milloinkaan ole ihmisnero
onnellisemmin ja täydellisemmin jäljitellyt luonnon siroa
rakennustapaa, josta Ehrensvärd sanoo: »missä suhteessa puu on kaunis?
Siinä, että näemme suuren esineen niin keveän näköisenä».

Mahtavan suuren ja hienon miellyttävän toisiinsa yhdistäminen on tähän
saakka kuulunut ainoastaan luonnon taitoihin, ilmeten kasvavan puun
muodoissa, pilven reunapiirteissä, hopealta välkkyvän merenpinnan
lempeässä majesteettiudessa. Ihminen on turhaan pyrkinyt antamaan
Rhodon kolossille keijukaisen hintelät muodot; itse Kölnin tuomiokirkon
rohkeimpiakin holveja painaa raskaat kivijoukot. Kristallipalatsin
yksin on onnistunut ratkaista rakennustaiteen vaikein pulma.

Tämän rakennuksen ylevän ulkomuodon voittaa kuitenkin sen sisäpuoli.
Emme luule seisovamme tavallisessa talossa, vaan taivaan sinikaaren
alla. Miten usein olemmekaan kevein sydämin seisoneet korkeassa
koivikossa, jonka solakkain puiden latvojen kautta on päivä paistanut;
mutta niin läpikuultavan ilmakasta korkeutta kuin tämän palatsin sisus
voimme verrata ainoastaan itse taivaaseen. Sydän laajenee ja ajatukset
kohoovat tuossa valon asunnossa. Päivän kirkkaus ja auringon lämpö,
joka lasin vahvistamana virtaa sisään kaikkialta seinistä ja katosta,
olisi kirkkaina kesäpäivinä miltei sietämätön, ellei, aina auringon
asennon mukaan, hankittaisi lievennystä vaaleanvihreiden verhojen
avulla, joita nerokkaan koneiston avulla nostetaan ja lasketaan.

Palatsia on paljo laajennettu vuoden 1851 jälkeen; sillä on nykyään
korkea, nelitahkoinen torni, sekin pelkästä lasista ja raudasta, sekä
monta uutta kylkirakennusta. Sen tarkotuskin on nyt toisenlainen kuin
siihen aikaan: se on nyt pysyväisenä maantiedon, historian, taiteen ja
teollisuuden näyttelysuojana. Voisimme sitä sanoa lasikaappiin
asetetuksi maailmaksi, kuvalliseksi yliopistoksi nuorille ja vanhoille.
Tuo suuri ajatus, jonka tarkotuksena on ollut tänne koota se, mikä
kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on ollut kauneinta, opettavaisinta
ja hyödyllisintä, on onnistunut, ellei täydellisesti, niin kuitenkin
tavalla, joka tekee yhden päivän oleskelun kristallipalatsissa
ajatus- ja näkemysrikkaammaksi kuin ehkä moni vuosi kuluneessa
elämässämme on ollut. Lontoon koulunuoriso on todellakin onnellinen
voidessaan milloin hyvänsä siirtyä tuohon kuvamaailmaan, joka on
ainoastaan neljännestunnin junamatkan päässä.

Oikeassa keskusosastossa on maailman suurin orkesterisali, johon
Händelin oratorioita esitettäessä on sopinut 3,500 laulajaa ja 17,000
kuulijaa. Se muodostaa tavattoman suuren amfiteaatterin, jonka keskellä
on jättiläisurut. Urkujen äänet paisuvat vienoimmasta kuiskauksesta
aina tuomiopasuunan jyrinään, joka saattaa suuren palatsin liitokset
vapisemaan.

Ei kaukana siitä on avara vesikasvien ja tuhansien uiskentelevien
kultakalojen täyttämä lammikko, jonka keskeltä kohoo korkea,
kristallinen suihkulähde. Lasisärmäin ja vesisateiden värileikki on
ihmeteltävä. Kylkirakennuksissa on siellä täällä pienempiä, elävien
kasvien ympäröimiä lammikotta. Joka maanosa on erikseen edustettuna
kasveineen ja (täytettyine) eläimineen. Intian kuningastiikeri väijyy
bamburuokojen keskeltä, Afrikan antiloopit syövät taatelipalmujen
juurella ja Amerikan boakäärme luikertelee kaktuspensaikossa. Siellä
täällä elähyttää näkyä luonnollisen kokoiset pahviset ihmisryhmät,
jokaisen ilmaston ja rodun alkuasukkaat. Tuolla istuvat koreasti
tatuoidut intiaanit wigwamissaan; täällä taistelee kafferi lyhyellä
miekallaan bisonihärän kanssa; tuolla näkyy kauhistava bushmanni nuoli
jousenjänteellä; täällä loikoo kalmukkijoukko nuotiotulen ympärillä
hirveä paistaen. Lähimmässä lammikossa kelluu veden pinnalla komea
Victoria regia ja kauvempana kohoaa mammutpuun jättiläisrunko sinistä
lasitaivasta kohti.

Astumme muutamia askeleita eteenpäin, siirtyen maantiedon alalta
historian ja taiteen alalle. Jokaisella aikakaudella on täällä oma
»courtinsa», pihansa, eristetyt avarat palatsinsa, jokainen koristettu
oman omituisen tyylinsä mukaisesti. Kaksi jättiläismäistä, istuvaa
kaksoiskuvaa, jotka esittävät Ramses suurta ja ovat tarkasti kopioidut
eräässä vanhassa temppelissä olevien alkuperäisten kuvien mukaan,
johtavat meidät egyptiläisessä osastossa neljättätuhatta vuotta
taaksepäin ajassa. Nuo vanhat faaraot eivät ole kääpiöitä; heidän
pikkuvarpaansa ovat kutakuinkin boksarin käsivarren paksuisia. Noiden
muinaisegyptiläisten salien seiniä peittävät osaksi veistokuvat, osaksi
sfinxit, osaksi korkokuvat ja maalaukset, kaikki tarkasti jäljitellen
tuota jäykkää tyyliä, joka ilmaisee kuvaamataiteen ensimäiset
kynänvetäsyt. Saman vaikutuksen ammoin kuluneista ajoista ja
kehityskausista saamme assyrialaisessa osastossa, jonka raskaasta (olin
miltei sanoa englantilaisesta) komeudesta on tänne koottu kuvaavia
jäljennöksiä Niniven ja Babylonin rauniolöytöjen mukaan. Vanhan
testamentin harmaat hirmukuvat katselevat meitä, etunenässä Babelin
Bel.

Suomessa ollessamme tuntuu jo Tukholma ja Lübeck olevan aika taipaleen
takana, mutta kun palatessamme pitkältä ulkomaanmatkalta joudumme
uudelleen noihin kaupunkeihin, tunnemme ihmeeksemme olevamme miltei
kuin kotonamme. Saman vaikutuksen tekee kun harhailtuamme kauvan
kaukaisen muinaisuuden eriskummaisia, kulmikkaita kuvia katsellen,
siirrymme klassillisen muinaisuuden kauniiden, sopusointuisten
taideteosten piiriin. Tunnemme olevamme miltei kuin kotonamme vanhassa
Ateenassa ja Pompeijissa. Ei mitkään kuvateokset, ei mitkään
historialliset kertomukset saata antaa meille niin selvää
yleiskatsausta eri taidekausista ja antiikin etevämmyydestä kuin tämä
näyttely; näemme edessämme ihmiskunnan viljelyshistorian, ja kun
ennätämme Kreikkaan saakka, tuntuu kuin pitkän, vaivaloisen
haparoimisen jälkeen vihdoinkin saisimme levähtää selvyyden ja
sopusoinnun keskuudessa.

Näistä kauniista kreikkalaisista ja roomalaisista esipihoista astumme
edemmäs byzantilaiseen ja sieltä länsimaalaiseen, germaanilaiseen
keskiaikaan, kaikki kootut samalla uskollisuudella kolmeen eristettyyn
pihaan, joissa jokaisessa on monta huonetta. Ympäristö saattaa meidät
heti toiseen tunnelmaan. Tunnemme selvästi kristillisen romantiikan
lämpimän hengen huokuvan vastaamme: nuo muurit, nuo kuvat omaavat
rakkautta hehkuvan sydämen. Miten viileiltä nuo antiikin kuvat nyt
tuntuvatkaan; viileiltä, jopa kylmiltä kaikessa kauneudessaan! Ja
kuinka tutunomaisina kohtaavat meitä goottilaiset suippokaaret,
ritaripuvut ja tummat, maalatut ikkunat kömpelöine pyhimyksenkuvineen!
Jumalanäiti, Kristuslapsi sylissään, katselee meitä niin rauhallisesti
ja tutunomaisesti luostarinkomerosta! Niin, täällä olemme kuin kotona,
täällä ovat juuremme, vaikka kukat puhkeavat muiden aikakausien
keskellä.

Mutta meitä kohtaa vielä yksi vieras maailma: se on Alhambra
leijonanpihoineen, muhkeine pylväskäytävineen ja kuuluisine
suihkulähteineen. Ei puutu muuta kuin että kuulisimme kuningas
Boabdilin sotahevosen hirnunnan, näkisimme mustan maurilaisen, joka
pitelee hänen jalustintaan, odaliskien hopealla koristetut kengät ja
kuulisimme mandoliinin soittoa myrttipensaikosta seraljin muurien
takaa.

Kiiruhdamme täältä, sillä tuo romantiikka on ainoastaan kristillisen
hengen heikkoa kaikua: siinä ei asu rakkauden henki, ja profeetan
veripunainen päähine luo varjonsa muureilla. Me pakenemme takaisin
keskiaikaan ja renessansiin. Tuo lyhyt käynti puolikuun piirissä
saattoi meidät selvemmin tarkkaamaan kristittyjen kansain kulttuuria:
nyt vasta ymmärrämme oikein miten syvästi kristinuskon henki on
tunkeutunut koko heidän taiteeseensa ja elämäänsä -- ja kuitenkin on
kristityitä, jotka sanovat kaikkea taidetta pakanuudeksi -- kuitenkin
on uudenaikaisia pakanoita, jotka pitävät kristinuskoa voitettuna
kantana ihmiskunnan kehityksessä!

Silloin kuulemme aivan lähellämme ääniä ja hälinää. Onko se Bouillonin
Gottfrid, joka vaatii Aleksanteri Comnenukselta vapaata pääsyä
pyhään maahan? Ovatko ne Abeneerragien käyriä sapelia, jotka
huotrissaan kalisevat, vai onko se Jeanne d'Arc, joka vyöttää itseään
noustakseen Orleansin muureille? Ei -- se on tarjoilija, joka kantaa
suklaatarjotinta muutamille laahaaviin pönkkähameisiin ja tulipunaisiin
saaleihin puetuille naisille; ne ovat Lancashiren tehtailijoita, jotka
keskustelevat muutamain Cityn kauppiaitten kanssa puuvillamarkkinain
tilasta; se on yhdeksästoista vuosisata silmälaseineen ja mustine
vierailutakkeineen, sekottaen paraikaa värejä _oman_ aikansa
tauluun, jota kerran _omaan_ pukuunsa puetut vielä syntymättömät
sukupolvet katselevat ja ihmettelevät tulevaisuuden suurissa
kristallipalatseissa...



8. Fantasia-markkinat.

Tuhansien muiden hyväntekeväisyysyhdistysten joukossa on Lontoossa
muuan, joka nimittää itseään Royal Dramatic Collegeksi ja jonka
tarkotuksena on köyhien, sairaitten ja kurjuuteen vaipuneiden
näyttelijäin auttaminen. Tämä seura, joka on kuningattaren suojeluksen
alainen ja joka jäseniltään vaatii yhden tai kymmenen punnan suuruisen
vuosimaksun, toimittaa joka kesä heinäkuulla kristallipalatsissa »fancy
fair» nimiset fantasia-markkinat.

Lähellä palatsin keskipistettä on avonainen paikka, jota voisi sanoa
toriksi. Tälle torille on tänään, heinäkuun 19 päivänä, pystytetty
kahdeksantoista kaunista, valkoista, vaaleanpunaista ja vaaleansinistä
silkkitelttaa, kukilla ja lipuilla koristettuina. Kuusineljättä nuorta
naista, kaksi joka teltassa ja valitut Lontoon kaikista sivistyneistä
luokista -- ladies, joiden vaakunassa on herttuallinen kruunu, ja
ladies, joiden vaakunassa upeilee pippuritötterö -- myyvät kohteliaalle
yleisölle leikkikaluja ja kaikellaisia pikkuesineitä, todellisuudessa
ehkä kuuden pencen arvoisia, mutta täällä hyvässä tapauksessa guineen
tuottavia.[30]

Kesken kaiken: olisipa onnellista jos voisi järjestää kaikki arpajaiset
ja markkinat hyväntekeväisiä tarkotuksia varten näin yksinkertaiselle
kannalle. Siihen tarvitaan, paitsi hyvää tahtoa, myöskin jonkinlaista
kekseliäisyyttä. Täällä oli esimerkiksi erikoinen myymälä, jossa nuori
lady kokosi kasottain kulta- ja hopearahoja pienistä kirjeistä ja
lentokirjasista. Lentokirjaset sisälsivät jotain erikseen
mieltäkiinnittävää päivän kysymysten, muotien tai talouden alalta.
Kirjeissä oli joku rivi tunnetuilta henkilöiltä: valtiomiehiltä,
tiedemiehiltä, laulajattarilta, taiteilijoilta ja kirjailijoilta, tai
ainoastaan heidän nimikirjotuksensa. En tiedä kuinka moneen pieneen
korttiin tai kirjelippuun esimerkiksi Charles Dickens tai Adelina Patti
olivat tätä tilaisuutta varten nimensä kirjottaneet, mutta luultavasti
niitä oli paljon. Tilaisuutta varten toimitettu sanomalehti tietysti
myöskin ilmestyi, täynnä leikkiä ja kehumista.

Toinen nuori nainen hoiti todellista tupakkakauppaa. Piippuja,
piipunvarsia, sikaari-imukkeita, tulitikkulaatikoita, sievästi
laitettuja nuuska- ja sikaaripaketteja, lyhyesti: kaikkea mikä kuuluu
oikeaan tupakkamyymälään oli täällä saatavissa, ainoastaan tavallista
hienompaa ja paremmanhajuista.

Kolmas möi valokuvia, neljäs rusetteja, viides konvehtia ja niin
edespäin. Harmaapartaiset lordit vanhatpojat tuota erinomaista lajia,
joita pidetään poikina vielä viidenkymmenen vuoden ikäisinä ja
seitsemänkymmenen vuotiaina tuskin vakaantuneina miehinä, kulki kädet
täynnä nukkeja ja hyrriä, joita olivat ostaneet miss Sara Nelsonilta
tai miss Agnes Burdettilta.

Muuan teltta oli tavallista ankarammin ostajien piirittämä, ja
kysyttiinpä kärsivällisyyttä ja vahvoja käsivarsia, jos mieli raivautua
aina sinne asti. Tässä teltassa hallitsi nuori neito, joka joku aika
sitten pani Helsingin nuorten miesten (ja monien muidenkin) päät
pyörälle; se oli rakastettava tanssijatar miss Lydia Thompson. Hänen
pienet kätensä olivat täällä yhtä ahkerassa liikkeessä ja kokosivat
vähintäin yhtä runsaat tulot kuin pienet jalkansa näyttämöllä. Miss
Lydia on nykyään suosituin kaikista Englannin tanssijattarista; eräässä
Oxfordstreetin taidemyymälässä, jossa myytiin ainoastaan kuuluisuuksia
ja jossa kaikki oli kaksi vertaa kalliimpaa kuin muissa myymälöissä,
riippui seitsemän tai kahdeksan hänen eripukuista kuvaansa vierekkäin.
Sanottiin että hänen maineensa on säilynyt parjaukselta vapaana; hänen
nimensä ohjelmassa ja hän itse teltassaan seisoi Lontoon ja koko
maailman ylpeimmän ylimystön rinnalla. Ellei se olisi liian suurta
häveliäisyyden puutetta, niin haluaisin kysyä alentuisivatko meidän
suomalaiset armomme tällaisissa tapauksissa seuraan, jota
englantilaiset armot pitävät kunnianaan. Meidän täytyy vielä jonkun
verran eurooppalaistua, oppiaksemme oivaltamaan että jos tällaisissa
tapauksissa saattaa puhua alentumisesta, niin se on kyky, joka tekee
syntyperälle, arvolle ja rikkaudelle kunniaa alentumalla niiden
tasalle.

Englannin päärit ovat, niinkuin jokainen tietää -- ja he itse tietävät
sen paraiten -- suuremmanarvoisia kuin muiden maiden ruhtinaat. Mutta
niin pöyhistyneitä ovat kai vain harvat heistä, ettei heitä hyvittäisi
sana, jonka heille lausuu Charles Kean, tuo komediantti, joka joka ilta
esiintyy kaikenlaisen yleisön edessä eräässä Lontoon pienehkössä
teaatterissa.

Sillaikaa jatkoi keskustaan sijottunut orkesteri -- hyvä orkesteri
kyllä, mutta melkein liiaksi messinkinen -- pitkän ohjelmansa
esittämistä numero numerolta, aina vuoroin urkujensoiton
vaihteluttamana. Tuskin oli soitto vaijennut, kun jonkinlaisella
vastapäätä olevalla verannalla syntyi hirmuinen meteli. Olisi luullut
olevansa Hämeenlinnan hevosmarkkinoilla tai ainakin jossakin
ympärikuljeksivassa eläinnäyttelyssä Pariisin Invalidi-esplanaadeissa.
Neljä tai viisi eriskummaisesti puettua komedianttia -- tällä kertaa
oikein tuota vanhaa hyvää lajia -- huusi yhtaikaa täyttä kurkkua ja
rummutti, paremman vaikutuksen aikaansaamiseksi, kaikin voimin
vaskirumpuihin, pelteihin ja -- siltä se miltei näytti -- toistensa
selkiin. Kaiken tuon kamalan melun tarkotuksena oli ainoastaan
houkutella mahdollisimman paljo kansaa niihin kahteen teaatteriin,
jotka sillä sivulla näyttelivät vuorotellen joka toinen tunti koko
iltapäivän. Näyttelijät olivat Lontoon useimpien teaattereiden
suosituimpia koomikoita ja sisäänpääsy, yksi tai kaksi shillinkiä,
lankesi tietysti tuohon hyväätekeväiseen tarkotukseen. Kappaleet olivat
sellaisia kuin noista verantahoukutuksista päättäen saattoi odottaakin
ja muistuttivat paljo meikäläisten ylioppilaitten suurta espanjalaista
murhenäytelmää muutamia vuosia sitten Pihlflyktin talossa. Seuraava
ohjelma voi antaa jonkinlaisen käsityksen heinäkuun 19 päivän
esityksistä:

»Kristallipalatsin kuninkaallisessa teaatterissa, suuressa käytävässä
j.n.e. esitetään Richardsonin näytelmä _Alfonso ja Claudina, kaunis
morsian eli viha ja epätoivo_ (sitte seuraa kahdeksan Shakespearen
mottoa ja ilmotus johtajista, kapellimestareista j.n.e. sekä luettelo
näyttelijöistä). Henkilöitä: Kuningas Santjago, rakastaa Alfonson
puolisoa Claudinaa ja päättää hänet omistaa tai murhata; Alfonso, hänen
kenraalinsa; muuten suuri pelkuri, mutta rakkautensa ja kostonhimonsa
rohkaisemana uhmaa kuningasta vastaan ja voittaa hänet kamalassa
taistelussa; Huberto, kuninkaan orja, viekas neuvonantaja; Esclavo,
toinen orja, sattuu olemaan mykkä ja kelpaa sentähden veristen
toimenpiteiden suorittajaksi; Claudina, Alfonson puoliso, mieheensä
kovin kiintynyt ja päättänyt mieluummin kuolla kuin kärsiä häväistystä;
sekä vihdoin: Claudinan henki, jonkun verran musikaalinen, vaan ei
oikein sopiva bengaalitulen valoon. Arv. katselijat suvaitkoot huomata
seuraavat kohtaukset: Kuuvalo Bolognassa! Kohtaus! Valepuvut! Salaovi!
Rakastajat! Suutelo! Tyranni! Uskollisuuden palkinto! Kirje!
Hävitysjuhla! Viha ja epätoivo! Haamu! Kosto! Kauhea kaksintaistelu!
Loppukohtaus! Kustannuksia ei säästetä!» -- Sitä paitsi esitettiin
loistava baletti, jossa myötävaikuttivat mr Pantalon, mr Harlequin,
miss Colombine, itse kirjailija mr. Richardson etc. etc. etc. ja
lopuksi lisäsi ilmotus tunnetulla häveliäisyydellään, että koska
ohjelma ja vieläkin enemmän näytteleminen niin ylenpalttisesti voitti
kaikki toiveet, niin ei pilettiluukulla annettu rahasta takaisin.

Näytelmä oli tosiaankin laatuaan suurenmoinen ja suosionosotukset
vilkkaat. Tyranni, rakastaja ja kaunis (jonkun verran parrakas)
Claudina kilpailivat suurin elein yleisön suosiosta. Jokainen viittaus
ymmärrettiin, jokainen oikein paksu sukkeluus sattui maaliin. Ja nyt
oli »puolenkruunun päivä», siis tavallista hienompi yleisö
kristallipalatsissa. Mutta kauheat eleet ja sentimentaalinen henki
Lontoon suuremmissa teaattereissa johtaa pakostakin tähän: tuon
kauneuden täytyi välttämättä sairastaa isoarokkoa, tuon taidetavan
johtaa ilveilyyn.

Jonkun matkan päässä teaattereista kokoontui taasen tiheä kuulijajoukko
kahdentoista todellisen, sysimustan afrikkalaisen ympärille, jotka
esittivät kansallistanssejaan soittimien säestyksellä ja kamalasti
ulvoen, se oli muka laulua. Kaikki tuo oli hyvin kuvaavaa, mutta
raakaa. En voi auttaa että englantilaiset kansanhuvit, olkoot ne sitte
tarkotetut hienommalle tai karkeammalle yleisölle, vieläkin
muistuttavat paljo Macaulayn vilkasta kuvausta Lontoon huveista Kaarlo
II:sen aikana. Temppujentekijäin puodit ovat muuttuneet koreammiksi,
karhutanssi ja härkätaistelut ovat väistyneet toisten huvien tieltä --
ulkopuolta on silotettu, mutta sisässä on vielä aikalailla karkeutta.

Muuan valokuvaaja oli pystyttänyt myymälänsä erääseen kylkirakennukseen
ja kehotti salaperäisessä, korkeilla kirjaimilla painetussa
ilmotuksessa arv. naisia ja gentlemanneja tilaamaan valokuvia, sillä
hän tahtoi yhden shillingin maksusta kappaleelta valmistaa sekunnissa
aina yhden kuvan, kaikki erinomaisen onnistuneita. Halukkaita virtasi
paikalle, kone oli alituisessa työssä, ostajat saivat uskomattoman
lyhyessä ajassa niin monta salaperäistä pientä pakettia kuin suinkin
halusivat. Toinen humbuugi yhtä hyvä kuin toinenkin! Yhdennäköisyys oli
täydellinen, sillä paketit sisälsivät pieniä yhden pennyn arvoisia
peilejä; puhdas voitto hyvään tarkotukseen yksitoista penceä valokuvaa
kohti.

Mahdotonta on luetella kaikkia enemmän tai vähemmän kekseliäitä
keinoja, joita käytettiin kuninkaallisen dramaattisen yhdistyksen
anteliaan kassan kartuttamiseksi. Noin kaksikymmentätuhatta henkeä kävi
sinä päivänä kristallipalatsissa ja voitto nousi luultavasti noin
kahdeksaan- tai kymmeneentuhanteen puntaan.

Blondin esiintyy täällä kahdesti viikossa. Jokainen voi omin silmin
nähdä, ettei hän ole mikään humbuugimestari eikä tarumainen henkilö,
kunhan vain maksaa esimerkiksi keskiviikkoisin shillinkinsä palatsin
sisäänkäytävässä. Milloin hän aterioitsee seisten nuoralla huimaavassa
korkeudessa lasikupoolin alla, milloin kävelee rattaita työntäen tai
ilman niitä, säkki pään ympäri sidottuna tai ilman sitä toisella
nuoralla, joka on pingotettu korkealle puutarhan ja suihkulaitosten
yli. Alussa hän työnsi pikku tytärtään edellään kärryissä, mutta se
huvi sittemmin, ja aivan oikein, kiellettiin. Blondin on suoriutunut
onnellisesti Niagarankin kidasta, mutta niinkauvan ruukku hyörii,
kunnes särkyy.

Kaksi kertaa viikossa ovat käynnissä myöskin suuret suihkulaitokset
ulkona pihalla. Värileikki on auringonpaisteessa hämmästyttävän ihanaa,
mutta sitä kestää vain kaksikymmentä minuuttia.

Tuo pihamaa on suurenmoinen, niinkuin kaikki muutkin Sydenhamissa.
Kokonaisuutena katsoen on se kuin aistikkaasti koristettu tarjotin,
jolla kristallipalatsi seisoo mahdottoman suuren kakun kaltaisena
yhdenkään oksan tai ainoankaan muun läheisyydessä olevan rakennuksen
sitä varjostamatta. Yltympärinsä väreilee vapaana ilma- ja valomeri. Ei
ainoakaan kateellinen varjo häiritse tuota valonäkyä; ei mikään ruma,
raskas savutorvi tupruta nokipilviään tuon keveän, kirkkaan ja
hopeanhohtoisen pilvipalatsin päälle. Se on sekä ulkoa että sisältä
yhtä täydellisen kaunis. Mitä merkitsee pieni sekasotku siellä täällä,
kunhan vain on silmää ja korvaa elämän kauneutta tajutakseen? Ehkä olet
sinä, joka tätä luet, jonakin varhaisena kesäaamuna kuullut hanhien
kaakotusta tai kalalokkien huutoja kaukana päiväpaisteisen meren
rannalla. Mitä tuosta vähäisestä melusta? Kuuntele sitä niin kauvan
kuin haluttaa. Mene paahtopihvin ääreen, jota pyöritetään
työntökärryissä ravintoloihin; tee ostoksia lukemattomissa yläkerroksen
pikku myymälöissä, tai pysähdy tarkkaavasti katselemaan tuhansia
veistokuvia ja tauluja, joita tapaat joka askeleella tuossa lumotussa
linnassa. Valitse luonteesi ja makusi mukaan, vaan älä lähde tuosta
kauniista rakennuksesta, ainoasta ja täydellisimmästä laatuaan,
iloitsematta neron välähdyksistä, joiden on onnistunut toteuttaa itse
lapsuudenkin unelmat; älä lähde ylistämättä suurinta mestaria, joka
kuitenkin on laatinut mallin, minkä heikko, katoovainen jäljittely tämä
on; tänään on, ja huomenna katoo, jota vastoin Hänen työnsä pysyy
suvusta sukuun ijankaikkisesti!




Viiteselitykset:


[1] Suom. Alpo Noponen.

[2] Se näyttää pikemmin aatelismiehen huvilalta kuin hallitsijan
palatsilta.

[3] Tätä puistoa lemmenhallitsija valtioi ja kuningas.

[4] Yksi groschen = 10 pfennigiä nykyistä Saksan rahaa.

[5] Yöllä heinäkuun 6:tta päivää vasten osotti lämpömittari
Thüringerwaldin muutamissa seuduissa kaksi astetta pakkasta.

[6] Muutamiin kokoelmiin, kuten Jardin des plantesin museoihin,
rahapajaan y.m. tarvitaan pääsyliput; ne kuitenkin saadaan vaikeuksitta.
Useimmiten on juomarahojen antaminen kielletty.

[7] Notre Damen etusivun komeroissa oli kahdenkymmenenseitsemän
kuninkaan kuvapatsaat, aina vuoteen 1793:een, jolloin vallankumous ne
poisti monen muun niinsanotun taikauskon ohessa. Napoleon III:nnen
vihkiäisiksi asetettiin ne maalattuina maskeina takaisin paikoilleen, ja
tarkotus lienee saada niiden sijalle pronssiset kuvat, lisättynä
kahdella uudella keisarinpatsaalla.

[8] Notre Damen pyhäinjäännösten joukossa näytetään myöskin yhtä piispa
Affren selkänikamaa, jossa kuolettava kuula vielä on kiinni. En pyrkinyt
sitä näkemään enkä ole milloinkaan, kuten muut, tuntenut halua
kosketella esimerkiksi Kaarle suuren pääkalloa.

[9] Notre Damen pituus on 128 metriä ja korkeus suhteellinen
(sisäpuolelta 34 m.)

[10] Kaikkein innokkaimmat kuuluvat huutaneen: eläköön Napoleon IV!
Mutta poliisi arveli aivan oikein että tuo oli vähän liian aikaista ja
käski huutajien pysytteleimään nykyajassa.

[11] Ah, tuo pieni prinssiraukka, kuinka sievä! Katsokaahan, hän
katselee meitä! Hän nauraa! Jumala siunatkoon häntä, lapsiraukka! Tuolta
tulevat keisari ja keisarinna! Miten synkkä hän itse on! Miten
ihastuttava keisarinna! Miten erinomaiset vaunut! Nyt en näe enää
prinssiä! Hyvä Jumala, mikä tulevaisuus! Lapsiraukka, tuleekohan hän
milloinkaan hallitsemaan?

-- Ei milloinkaan!

[12] Viimeiset tiedot kertovat että pikku prinssi voi jo omin neuvoin
kävellä.

[13] »Ooppera on erhetys, sillä tässä taidelajissa on ilmauksen
välikappale (musiikki) tehty tarkotukseksi ja sensijaan tarkotus
(draama) välikappaleeksi.»

[14] Ja joka vielä nytkin, vuonna 1857, näyttää säilyttäneen maineensa,
koskapa se ennen muita on valittu Pariisin oopperan juhlanäytännöihin
Baijerin kuninkaan ja suuriruhtinas Konstantinin kunniaksi.

[15] Vuonna 1856.

[16] Théâtre Odéon, joka myöskin Second Théâtre Françain nimisenä
nauttii vuotuista valtioapua, esittää toisinaan samoja kappaleita.

[17] Tekijät ovat Th. Barrière ja L. Thiboust.

[18] Vanhustenkodin.

[19] Louvressa on kaksitoista Rafaelin alkuperäistä taulua ja niiden
joukossa neljä eri laitosta Pyhästä perheestä.

[20] Ludvig XIV mieltyi isänsä pieneen, Versailles nimiseen
metsästyslinnaan. Vuodesta 1664 vuoteen 1702 hän tuhlasi tuohon
mallilinnaan yhdeksänkymmentä miljoonaa livreä. Sen perustuksen laski Le
Notre; Nicolas Poussin, Le Sueur ja Lebrun sitä koristivat
mestariteoksillaan, joita sittemmin Ranskan suurimmat taiteilijat ovat
yhä kartuttaneet. Versaillesin kaupungissa on kolmekymmentätuhatta
asukasta.

[21] Pariisin kaikilla kaduilla tupakoidaan vapaasti, jopa itse Louvren
linnanpihallakin; mutta Père Lachaisessa on tupakanpoltto kielletty.
_Tämä_ kielto on kaunis monien narrimaisten kieltojen joukossa.

[22] Niinpä sai Kööpenhamina vasta syksyllä 1857 kaasuvalaistuksen.

[23] Göt- ja Bred-katujen varsilla sekä muutamissa harvoissa muissa
paikoissa alkaa kauppa jo pukeutua sirompaan ulkokuoreen.

[24] Bindesböll. Kuoli minun ollessani Kööpenhaminassa.

[25] Valmistui vuonna 1836.

[26] Kaikkia aloja: yksi yhtä, toinen toista. Näin Pariisissa
myymälöitä, joissa myytiin pelkästään luurankoja; Lontoossa myymälöitä,
joissa myytiin vallan kanuunia.

[27] Olen toisessa paikassa maininnut Lontoon näyttelyn täydellisen
puolueettomuuden ja merkityksettömyyden poliittisessa suhteessa.

[28] Sanotaan että sellainen olisi lähetetty Pietariin, mutta siellä
hukattu.

[29] Lontoota ulottuu idästä länteen vähintäin kahdeksan englannin eli
1,5 ruotsinpenikulmaa, mutta mahdotonta on sanoa mihin kaupunki
oikeastaan päättyy.

[30] Guinee, entinen 21 shillingin kultaraha.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46012 ***