1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
69
70
71
72
73
74
75
76
77
78
79
80
81
82
83
84
85
86
87
88
89
90
91
92
93
94
95
96
97
98
99
100
101
102
103
104
105
106
107
108
109
110
111
112
113
114
115
116
117
118
119
120
121
122
123
124
125
126
127
128
129
130
131
132
133
134
135
136
137
138
139
140
141
142
143
144
145
146
147
148
149
150
151
152
153
154
155
156
157
158
159
160
161
162
163
164
165
166
167
168
169
170
171
172
173
174
175
176
177
178
179
180
181
182
183
184
185
186
187
188
189
190
191
192
193
194
195
196
197
198
199
200
201
202
203
204
205
206
207
208
209
210
211
212
213
214
215
216
217
218
219
220
221
222
223
224
225
226
227
228
229
230
231
232
233
234
235
236
237
238
239
240
241
242
243
244
245
246
247
248
249
250
251
252
253
254
255
256
257
258
259
260
261
262
263
264
265
266
267
268
269
270
271
272
273
274
275
276
277
278
279
280
281
282
283
284
285
286
287
288
289
290
291
292
293
294
295
296
297
298
299
300
301
302
303
304
305
306
307
308
309
310
311
312
313
314
315
316
317
318
319
320
321
322
323
324
325
326
327
328
329
330
331
332
333
334
335
336
337
338
339
340
341
342
343
344
345
346
347
348
349
350
351
352
353
354
355
356
357
358
359
360
361
362
363
364
365
366
367
368
369
370
371
372
373
374
375
376
377
378
379
380
381
382
383
384
385
386
387
388
389
390
391
392
393
394
395
396
397
398
399
400
401
402
403
404
405
406
407
408
409
410
411
412
413
414
415
416
417
418
419
420
421
422
423
424
425
426
427
428
429
430
431
432
433
434
435
436
437
438
439
440
441
442
443
444
445
446
447
448
449
450
451
452
453
454
455
456
457
458
459
460
461
462
463
464
465
466
467
468
469
470
471
472
473
474
475
476
477
478
479
480
481
482
483
484
485
486
487
488
489
490
491
492
493
494
495
496
497
498
499
500
501
502
503
504
505
506
507
508
509
510
511
512
513
514
515
516
517
518
519
520
521
522
523
524
525
526
527
528
529
530
531
532
533
534
535
536
537
538
539
540
541
542
543
544
545
546
547
548
549
550
551
552
553
554
555
556
557
558
559
560
561
562
563
564
565
566
567
568
569
570
571
572
573
574
575
576
577
578
579
580
581
582
583
584
585
586
587
588
589
590
591
592
593
594
595
596
597
598
599
600
601
602
603
604
605
606
607
608
609
610
611
612
613
614
615
616
617
618
619
620
621
622
623
624
625
626
627
628
629
630
631
632
633
634
635
636
637
638
639
640
641
642
643
644
645
646
647
648
649
650
651
652
653
654
655
656
657
658
659
660
661
662
663
664
665
666
667
668
669
670
671
672
673
674
675
676
677
678
679
680
681
682
683
684
685
686
687
688
689
690
691
692
693
694
695
696
697
698
699
700
701
702
703
704
705
706
707
708
709
710
711
712
713
714
715
716
717
718
719
720
721
722
723
724
725
726
727
728
729
730
731
732
733
734
735
736
737
738
739
740
741
742
743
744
745
746
747
748
749
750
751
752
753
754
755
756
757
758
759
760
761
762
763
764
765
766
767
768
769
770
771
772
773
774
775
776
777
778
779
780
781
782
783
784
785
786
787
788
789
790
791
792
793
794
795
796
797
798
799
800
801
802
803
804
805
806
807
808
809
810
811
812
813
814
815
816
817
818
819
820
821
822
823
824
825
826
827
828
829
830
831
832
833
834
835
836
837
838
839
840
841
842
843
844
845
846
847
848
849
850
851
852
853
854
855
856
857
858
859
860
861
862
863
864
865
866
867
868
869
870
871
872
873
874
875
876
877
878
879
880
881
882
883
884
885
886
887
888
889
890
891
892
893
894
895
896
897
898
899
900
901
902
903
904
905
906
907
908
909
910
911
912
913
914
915
916
917
918
919
920
921
922
923
924
925
926
927
928
929
930
931
932
933
934
935
936
937
938
939
940
941
942
943
944
945
946
947
948
949
950
951
952
953
954
955
956
957
958
959
960
961
962
963
964
965
966
967
968
969
970
971
972
973
974
975
976
977
978
979
980
981
982
983
984
985
986
987
988
989
990
991
992
993
994
995
996
997
998
999
1000
1001
1002
1003
1004
1005
1006
1007
1008
1009
1010
1011
1012
1013
1014
1015
1016
1017
1018
1019
1020
1021
1022
1023
1024
1025
1026
1027
1028
1029
1030
1031
1032
1033
1034
1035
1036
1037
1038
1039
1040
1041
1042
1043
1044
1045
1046
1047
1048
1049
1050
1051
1052
1053
1054
1055
1056
1057
1058
1059
1060
1061
1062
1063
1064
1065
1066
1067
1068
1069
1070
1071
1072
1073
1074
1075
1076
1077
1078
1079
1080
1081
1082
1083
1084
1085
1086
1087
1088
1089
1090
1091
1092
1093
1094
1095
1096
1097
1098
1099
1100
1101
1102
1103
1104
1105
1106
1107
1108
1109
1110
1111
1112
1113
1114
1115
1116
1117
1118
1119
1120
1121
1122
1123
1124
1125
1126
1127
1128
1129
1130
1131
1132
1133
1134
1135
1136
1137
1138
1139
1140
1141
1142
1143
1144
1145
1146
1147
1148
1149
1150
1151
1152
1153
1154
1155
1156
1157
1158
1159
1160
1161
1162
1163
1164
1165
1166
1167
1168
1169
1170
1171
1172
1173
1174
1175
1176
1177
1178
1179
1180
1181
1182
1183
1184
1185
1186
1187
1188
1189
1190
1191
1192
1193
1194
1195
1196
1197
1198
1199
1200
1201
1202
1203
1204
1205
1206
1207
1208
1209
1210
1211
1212
1213
1214
1215
1216
1217
1218
1219
1220
1221
1222
1223
1224
1225
1226
1227
1228
1229
1230
1231
1232
1233
1234
1235
1236
1237
1238
1239
1240
1241
1242
1243
1244
1245
1246
1247
1248
1249
1250
1251
1252
1253
1254
1255
1256
1257
1258
1259
1260
1261
1262
1263
1264
1265
1266
1267
1268
1269
1270
1271
1272
1273
1274
1275
1276
1277
1278
1279
1280
1281
1282
1283
1284
1285
1286
1287
1288
1289
1290
1291
1292
1293
1294
1295
1296
1297
1298
1299
1300
1301
1302
1303
1304
1305
1306
1307
1308
1309
1310
1311
1312
1313
1314
1315
1316
1317
1318
1319
1320
1321
1322
1323
1324
1325
1326
1327
1328
1329
1330
1331
1332
1333
1334
1335
1336
1337
1338
1339
1340
1341
1342
1343
1344
1345
1346
1347
1348
1349
1350
1351
1352
1353
1354
1355
1356
1357
1358
1359
1360
1361
1362
1363
1364
1365
1366
1367
1368
1369
1370
1371
1372
1373
1374
1375
1376
1377
1378
1379
1380
1381
1382
1383
1384
1385
1386
1387
1388
1389
1390
1391
1392
1393
1394
1395
1396
1397
1398
1399
1400
1401
1402
1403
1404
1405
1406
1407
1408
1409
1410
1411
1412
1413
1414
1415
1416
1417
1418
1419
1420
1421
1422
1423
1424
1425
1426
1427
1428
1429
1430
1431
1432
1433
1434
1435
1436
1437
1438
1439
1440
1441
1442
1443
1444
1445
1446
1447
1448
1449
1450
1451
1452
1453
1454
1455
1456
1457
1458
1459
1460
1461
1462
1463
1464
1465
1466
1467
1468
1469
1470
1471
1472
1473
1474
1475
1476
1477
1478
1479
1480
1481
1482
1483
1484
1485
1486
1487
1488
1489
1490
1491
1492
1493
1494
1495
1496
1497
1498
1499
1500
1501
1502
1503
1504
1505
1506
1507
1508
1509
1510
1511
1512
1513
1514
1515
1516
1517
1518
1519
1520
1521
1522
1523
1524
1525
1526
1527
1528
1529
1530
1531
1532
1533
1534
1535
1536
1537
1538
1539
1540
1541
1542
1543
1544
1545
1546
1547
1548
1549
1550
1551
1552
1553
1554
1555
1556
1557
1558
1559
1560
1561
1562
1563
1564
1565
1566
1567
1568
1569
1570
1571
1572
1573
1574
1575
1576
1577
1578
1579
1580
1581
1582
1583
1584
1585
1586
1587
1588
1589
1590
1591
1592
1593
1594
1595
1596
1597
1598
1599
1600
1601
1602
1603
1604
1605
1606
1607
1608
1609
1610
1611
1612
1613
1614
1615
1616
1617
1618
1619
1620
1621
1622
1623
1624
1625
1626
1627
1628
1629
1630
1631
1632
1633
1634
1635
1636
1637
1638
1639
1640
1641
1642
1643
1644
1645
1646
1647
1648
1649
1650
1651
1652
1653
1654
1655
1656
1657
1658
1659
1660
1661
1662
1663
1664
1665
1666
1667
1668
1669
1670
1671
1672
1673
1674
1675
1676
1677
1678
1679
1680
1681
1682
1683
1684
1685
1686
1687
1688
1689
1690
1691
1692
1693
1694
1695
1696
1697
1698
1699
1700
1701
1702
1703
1704
1705
1706
1707
1708
1709
1710
1711
1712
1713
1714
1715
1716
1717
1718
1719
1720
1721
1722
1723
1724
1725
1726
1727
1728
1729
1730
1731
1732
1733
1734
1735
1736
1737
1738
1739
1740
1741
1742
1743
1744
1745
1746
1747
1748
1749
1750
1751
1752
1753
1754
1755
1756
1757
1758
1759
1760
1761
1762
1763
1764
1765
1766
1767
1768
1769
1770
1771
1772
1773
1774
1775
1776
1777
1778
1779
1780
1781
1782
1783
1784
1785
1786
1787
1788
1789
1790
1791
1792
1793
1794
1795
1796
1797
1798
1799
1800
1801
1802
1803
1804
1805
1806
1807
1808
1809
1810
1811
1812
1813
1814
1815
1816
1817
1818
1819
1820
1821
1822
1823
1824
1825
1826
1827
1828
1829
1830
1831
1832
1833
1834
1835
1836
1837
1838
1839
1840
1841
1842
1843
1844
1845
1846
1847
1848
1849
1850
1851
1852
1853
1854
1855
1856
1857
1858
1859
1860
1861
1862
1863
1864
1865
1866
1867
1868
1869
1870
1871
1872
1873
1874
1875
1876
1877
1878
1879
1880
1881
1882
1883
1884
1885
1886
1887
1888
1889
1890
1891
1892
1893
1894
1895
1896
1897
1898
1899
1900
1901
1902
1903
1904
1905
1906
1907
1908
1909
1910
1911
1912
1913
1914
1915
1916
1917
1918
1919
1920
1921
1922
1923
1924
1925
1926
1927
1928
1929
1930
1931
1932
1933
1934
1935
1936
1937
1938
1939
1940
1941
1942
1943
1944
1945
1946
1947
1948
1949
1950
1951
1952
1953
1954
1955
1956
1957
1958
1959
1960
1961
1962
1963
1964
1965
1966
1967
1968
1969
1970
1971
1972
1973
1974
1975
1976
1977
1978
1979
1980
1981
1982
1983
1984
1985
1986
1987
1988
1989
1990
1991
1992
1993
1994
1995
1996
1997
1998
1999
2000
2001
2002
2003
2004
2005
2006
2007
2008
2009
2010
2011
2012
2013
2014
2015
2016
2017
2018
2019
2020
2021
2022
2023
2024
2025
2026
2027
2028
2029
2030
2031
2032
2033
2034
2035
2036
2037
2038
2039
2040
2041
2042
2043
2044
2045
2046
2047
2048
2049
2050
2051
2052
2053
2054
2055
2056
2057
2058
2059
2060
2061
2062
2063
2064
2065
2066
2067
2068
2069
2070
2071
2072
2073
2074
2075
2076
2077
2078
2079
2080
2081
2082
2083
2084
2085
2086
2087
2088
2089
2090
2091
2092
2093
2094
2095
2096
2097
2098
2099
2100
2101
2102
2103
2104
2105
2106
2107
2108
2109
2110
2111
2112
2113
2114
2115
2116
2117
2118
2119
2120
2121
2122
2123
2124
2125
2126
2127
2128
2129
2130
2131
2132
2133
2134
2135
2136
2137
2138
2139
2140
2141
2142
2143
2144
2145
2146
2147
2148
2149
2150
2151
2152
2153
2154
2155
2156
2157
2158
2159
2160
2161
2162
2163
2164
2165
2166
2167
2168
2169
2170
2171
2172
2173
2174
2175
2176
2177
2178
2179
2180
2181
2182
2183
2184
2185
2186
2187
2188
2189
2190
2191
2192
2193
2194
2195
2196
2197
2198
2199
2200
2201
2202
2203
2204
2205
2206
2207
2208
2209
2210
2211
2212
2213
2214
2215
2216
2217
2218
2219
2220
2221
2222
2223
2224
2225
2226
2227
2228
2229
2230
2231
2232
2233
2234
2235
2236
2237
2238
2239
2240
2241
2242
2243
2244
2245
2246
2247
2248
2249
2250
2251
2252
2253
2254
2255
2256
2257
2258
2259
2260
2261
2262
2263
2264
2265
2266
2267
2268
2269
2270
2271
2272
2273
2274
2275
2276
2277
2278
2279
2280
2281
2282
2283
2284
2285
2286
2287
2288
2289
2290
2291
2292
2293
2294
2295
2296
2297
2298
2299
2300
2301
2302
2303
2304
2305
2306
2307
2308
2309
2310
2311
2312
2313
2314
2315
2316
2317
2318
2319
2320
2321
2322
2323
2324
2325
2326
2327
2328
2329
2330
2331
2332
2333
2334
2335
2336
2337
2338
2339
2340
2341
2342
2343
2344
2345
2346
2347
2348
2349
2350
2351
2352
2353
2354
2355
2356
2357
2358
2359
2360
2361
2362
2363
2364
2365
2366
2367
2368
2369
2370
2371
2372
2373
2374
2375
2376
2377
2378
2379
2380
2381
2382
2383
2384
2385
2386
2387
2388
2389
2390
2391
2392
2393
2394
2395
2396
2397
2398
2399
2400
2401
2402
2403
2404
2405
2406
2407
2408
2409
2410
2411
2412
2413
2414
2415
2416
2417
2418
2419
2420
2421
2422
2423
2424
2425
2426
2427
2428
2429
2430
2431
2432
2433
2434
2435
2436
2437
2438
2439
2440
2441
2442
2443
2444
2445
2446
2447
2448
2449
2450
2451
2452
2453
2454
2455
2456
2457
2458
2459
2460
2461
2462
2463
2464
2465
2466
2467
2468
2469
2470
2471
2472
2473
2474
2475
2476
2477
2478
2479
2480
2481
2482
2483
2484
2485
2486
2487
2488
2489
2490
2491
2492
2493
2494
2495
2496
2497
2498
2499
2500
2501
2502
2503
2504
2505
2506
2507
2508
2509
2510
2511
2512
2513
2514
2515
2516
2517
2518
2519
2520
2521
2522
2523
2524
2525
2526
2527
2528
2529
2530
2531
2532
2533
2534
2535
2536
2537
2538
2539
2540
2541
2542
2543
2544
2545
2546
2547
2548
2549
2550
2551
2552
2553
2554
2555
2556
2557
2558
2559
2560
2561
2562
2563
2564
2565
2566
2567
2568
2569
2570
2571
2572
2573
2574
2575
2576
2577
2578
2579
2580
2581
2582
2583
2584
2585
2586
2587
2588
2589
2590
2591
2592
2593
2594
2595
2596
2597
2598
2599
2600
2601
2602
2603
2604
2605
2606
2607
2608
2609
2610
2611
2612
2613
2614
2615
2616
2617
2618
2619
2620
2621
2622
2623
2624
2625
2626
2627
2628
2629
2630
2631
2632
2633
2634
2635
2636
2637
2638
2639
2640
2641
2642
2643
2644
2645
2646
2647
2648
2649
2650
2651
2652
2653
2654
2655
2656
2657
2658
2659
2660
2661
2662
2663
2664
2665
2666
2667
2668
2669
2670
2671
2672
2673
2674
2675
2676
2677
2678
2679
2680
2681
2682
2683
2684
2685
2686
2687
2688
2689
2690
2691
2692
2693
2694
2695
2696
2697
2698
2699
2700
2701
2702
2703
2704
2705
2706
2707
2708
2709
2710
2711
2712
2713
2714
2715
2716
2717
2718
2719
2720
2721
2722
2723
2724
2725
2726
2727
2728
2729
2730
2731
2732
2733
2734
2735
2736
2737
2738
2739
2740
2741
2742
2743
2744
2745
2746
2747
2748
2749
2750
2751
2752
2753
2754
2755
2756
2757
2758
2759
2760
2761
2762
2763
2764
2765
2766
2767
2768
2769
2770
2771
2772
2773
2774
2775
2776
2777
2778
2779
2780
2781
2782
2783
2784
2785
2786
2787
2788
2789
2790
2791
2792
2793
2794
2795
2796
2797
2798
2799
2800
2801
2802
2803
2804
2805
2806
2807
2808
2809
2810
2811
2812
2813
2814
2815
2816
2817
2818
2819
2820
2821
2822
2823
2824
2825
2826
2827
2828
2829
2830
2831
2832
2833
2834
2835
2836
2837
2838
2839
2840
2841
2842
2843
2844
2845
2846
2847
2848
2849
2850
2851
2852
2853
2854
2855
2856
2857
2858
2859
2860
2861
2862
2863
2864
2865
2866
2867
2868
2869
2870
2871
2872
2873
2874
2875
2876
2877
2878
2879
2880
2881
2882
2883
2884
2885
2886
2887
2888
2889
2890
2891
2892
2893
2894
2895
2896
2897
2898
2899
2900
2901
2902
2903
2904
2905
2906
2907
2908
2909
2910
2911
2912
2913
2914
2915
2916
2917
2918
2919
2920
2921
2922
2923
2924
2925
2926
2927
2928
2929
2930
2931
2932
2933
2934
2935
2936
2937
2938
2939
2940
2941
2942
2943
2944
2945
2946
2947
2948
2949
2950
2951
2952
2953
2954
2955
2956
2957
2958
2959
2960
2961
2962
2963
2964
2965
2966
2967
2968
2969
2970
2971
2972
2973
2974
2975
2976
2977
2978
2979
2980
2981
2982
2983
2984
2985
2986
2987
2988
2989
2990
2991
2992
2993
2994
2995
2996
2997
2998
2999
3000
3001
3002
3003
3004
3005
3006
3007
3008
3009
3010
3011
3012
3013
3014
3015
3016
3017
3018
3019
3020
3021
3022
3023
3024
3025
3026
3027
3028
3029
3030
3031
3032
3033
3034
3035
3036
3037
3038
3039
3040
3041
3042
3043
3044
3045
3046
3047
3048
3049
3050
3051
3052
3053
3054
3055
3056
3057
3058
3059
3060
3061
3062
3063
3064
3065
3066
3067
3068
3069
3070
3071
3072
3073
3074
3075
3076
3077
3078
3079
3080
3081
3082
3083
3084
3085
3086
3087
3088
3089
3090
3091
3092
3093
3094
3095
3096
3097
3098
3099
3100
3101
3102
3103
3104
3105
3106
3107
3108
3109
3110
3111
3112
3113
3114
3115
3116
3117
3118
3119
3120
3121
3122
3123
3124
3125
3126
3127
3128
3129
3130
3131
3132
3133
3134
3135
3136
3137
3138
3139
3140
3141
3142
3143
3144
3145
3146
3147
3148
3149
3150
3151
3152
3153
3154
3155
3156
3157
3158
3159
3160
3161
3162
3163
3164
3165
3166
3167
3168
3169
3170
3171
3172
3173
3174
3175
3176
3177
3178
3179
3180
3181
3182
3183
3184
3185
3186
3187
3188
3189
3190
3191
3192
3193
3194
3195
3196
3197
3198
3199
3200
3201
3202
3203
3204
3205
3206
3207
3208
3209
3210
3211
3212
3213
3214
3215
3216
3217
3218
3219
3220
3221
3222
3223
3224
3225
3226
3227
3228
3229
3230
3231
3232
3233
3234
3235
3236
3237
3238
3239
3240
3241
3242
3243
3244
3245
3246
3247
3248
3249
3250
3251
3252
3253
3254
3255
3256
3257
3258
3259
3260
3261
3262
3263
3264
3265
3266
3267
3268
3269
3270
3271
3272
3273
3274
3275
3276
3277
3278
3279
3280
3281
3282
3283
3284
3285
3286
3287
3288
3289
3290
3291
3292
3293
3294
3295
3296
3297
3298
3299
3300
3301
3302
3303
3304
3305
3306
3307
3308
3309
3310
3311
3312
3313
3314
3315
3316
3317
3318
3319
3320
3321
3322
3323
3324
3325
3326
3327
3328
3329
3330
3331
3332
3333
3334
3335
3336
3337
3338
3339
3340
3341
3342
3343
3344
3345
3346
3347
3348
3349
3350
3351
3352
3353
3354
3355
3356
3357
3358
3359
3360
3361
3362
3363
3364
3365
3366
3367
3368
3369
3370
3371
3372
3373
3374
3375
3376
3377
3378
3379
3380
3381
3382
3383
3384
3385
3386
3387
3388
3389
3390
3391
3392
3393
3394
3395
3396
3397
3398
3399
3400
3401
3402
3403
3404
3405
3406
3407
3408
3409
3410
3411
3412
3413
3414
3415
3416
3417
3418
3419
3420
3421
3422
3423
3424
3425
3426
3427
3428
3429
3430
3431
3432
3433
3434
3435
3436
3437
3438
3439
3440
3441
3442
3443
3444
3445
3446
3447
3448
3449
3450
3451
3452
3453
3454
3455
3456
3457
3458
3459
3460
3461
3462
3463
3464
3465
3466
3467
3468
3469
3470
3471
3472
3473
3474
3475
3476
3477
3478
3479
3480
3481
3482
3483
3484
3485
3486
3487
3488
3489
3490
3491
3492
3493
3494
3495
3496
3497
3498
3499
3500
3501
3502
3503
3504
3505
3506
3507
3508
3509
3510
3511
3512
3513
3514
3515
3516
3517
3518
3519
3520
3521
3522
3523
3524
3525
3526
3527
3528
3529
3530
3531
3532
3533
3534
3535
3536
3537
3538
3539
3540
3541
3542
3543
3544
3545
3546
3547
3548
3549
3550
3551
3552
3553
3554
3555
3556
3557
3558
3559
3560
3561
3562
3563
3564
3565
3566
3567
3568
3569
3570
3571
3572
3573
3574
3575
3576
3577
3578
3579
3580
3581
3582
3583
3584
3585
3586
3587
3588
3589
3590
3591
3592
3593
3594
3595
3596
3597
3598
3599
3600
3601
3602
3603
3604
3605
3606
3607
3608
3609
3610
3611
3612
3613
3614
3615
3616
3617
3618
3619
3620
3621
3622
3623
3624
3625
3626
3627
3628
3629
3630
3631
3632
3633
3634
3635
3636
3637
3638
3639
3640
3641
3642
3643
3644
3645
3646
3647
3648
3649
3650
3651
3652
3653
3654
3655
3656
3657
3658
3659
3660
3661
3662
3663
3664
3665
3666
3667
3668
3669
3670
3671
3672
3673
3674
3675
3676
3677
3678
3679
3680
3681
3682
3683
3684
3685
3686
3687
3688
3689
3690
3691
3692
3693
3694
3695
3696
3697
3698
3699
3700
3701
3702
3703
3704
3705
3706
3707
3708
3709
3710
3711
3712
3713
3714
3715
3716
3717
3718
3719
3720
3721
3722
3723
3724
3725
3726
3727
3728
3729
3730
3731
3732
3733
3734
3735
3736
3737
3738
3739
3740
3741
3742
3743
3744
3745
3746
3747
3748
3749
3750
3751
3752
3753
3754
3755
3756
3757
3758
3759
3760
3761
3762
3763
3764
3765
3766
3767
3768
3769
3770
3771
3772
3773
3774
3775
3776
3777
3778
3779
3780
3781
3782
3783
3784
3785
3786
3787
3788
3789
3790
3791
3792
3793
3794
3795
3796
3797
3798
3799
3800
3801
3802
3803
3804
3805
3806
3807
3808
3809
3810
3811
3812
3813
3814
3815
3816
3817
3818
3819
3820
3821
3822
3823
3824
3825
3826
3827
3828
3829
3830
3831
3832
3833
3834
3835
3836
3837
3838
3839
3840
3841
3842
3843
3844
3845
3846
3847
3848
3849
3850
3851
3852
3853
3854
3855
3856
3857
3858
3859
3860
3861
3862
3863
3864
3865
3866
3867
3868
3869
3870
3871
3872
3873
3874
3875
3876
3877
3878
3879
3880
3881
3882
3883
3884
3885
3886
3887
3888
3889
3890
3891
3892
3893
3894
3895
3896
3897
3898
3899
3900
3901
3902
3903
3904
3905
3906
3907
3908
3909
3910
3911
3912
3913
3914
3915
3916
3917
3918
3919
3920
3921
3922
3923
3924
3925
3926
3927
3928
3929
3930
3931
3932
3933
3934
3935
3936
3937
3938
3939
3940
3941
3942
3943
3944
3945
3946
3947
3948
3949
3950
3951
3952
3953
3954
3955
3956
3957
3958
3959
3960
3961
3962
3963
3964
3965
3966
3967
3968
3969
3970
3971
3972
3973
3974
3975
3976
3977
3978
3979
3980
3981
3982
3983
3984
3985
3986
3987
3988
3989
3990
3991
3992
3993
3994
3995
3996
3997
3998
3999
4000
4001
4002
4003
4004
4005
4006
4007
4008
4009
4010
4011
4012
4013
4014
4015
4016
4017
4018
4019
4020
4021
4022
4023
4024
4025
4026
4027
4028
4029
4030
4031
4032
4033
4034
4035
4036
4037
4038
4039
4040
4041
4042
4043
4044
4045
4046
4047
4048
4049
4050
4051
4052
4053
4054
4055
4056
4057
4058
4059
4060
4061
4062
4063
4064
4065
4066
4067
4068
4069
4070
4071
4072
4073
4074
4075
4076
4077
4078
4079
4080
4081
4082
4083
4084
4085
4086
4087
4088
4089
4090
4091
4092
4093
4094
4095
4096
4097
4098
4099
4100
4101
4102
4103
4104
4105
4106
4107
4108
4109
4110
4111
4112
4113
4114
4115
4116
4117
4118
4119
4120
4121
4122
4123
4124
4125
4126
4127
4128
4129
4130
4131
4132
4133
4134
4135
4136
4137
4138
4139
4140
4141
4142
4143
4144
4145
4146
4147
4148
4149
4150
4151
4152
4153
4154
4155
4156
4157
4158
4159
4160
4161
4162
4163
4164
4165
4166
4167
4168
4169
4170
4171
4172
4173
4174
4175
4176
4177
4178
4179
4180
4181
4182
4183
4184
4185
4186
4187
4188
4189
4190
4191
4192
4193
4194
4195
4196
4197
4198
4199
4200
4201
4202
4203
4204
4205
4206
4207
4208
4209
4210
4211
4212
4213
4214
4215
4216
4217
4218
4219
4220
4221
4222
4223
4224
4225
4226
4227
4228
4229
4230
4231
4232
4233
4234
4235
4236
4237
4238
4239
4240
4241
4242
4243
4244
4245
4246
4247
4248
4249
4250
4251
4252
4253
4254
4255
4256
4257
4258
4259
4260
4261
4262
4263
4264
4265
4266
4267
4268
4269
4270
4271
4272
4273
4274
4275
4276
4277
4278
4279
4280
4281
4282
4283
4284
4285
4286
4287
4288
4289
4290
4291
4292
4293
4294
4295
4296
4297
4298
4299
4300
4301
4302
4303
4304
4305
4306
4307
4308
4309
4310
4311
4312
4313
4314
4315
4316
4317
4318
4319
4320
4321
4322
4323
4324
4325
4326
4327
4328
4329
4330
4331
4332
4333
4334
4335
4336
4337
4338
4339
4340
4341
4342
4343
4344
4345
4346
4347
4348
4349
4350
4351
4352
4353
4354
4355
4356
4357
4358
4359
4360
4361
4362
4363
4364
4365
4366
4367
4368
4369
4370
4371
4372
4373
4374
4375
4376
4377
4378
4379
4380
4381
4382
4383
4384
4385
4386
4387
4388
4389
4390
4391
4392
4393
4394
4395
4396
4397
4398
4399
4400
4401
4402
4403
4404
4405
4406
4407
4408
4409
4410
4411
4412
4413
4414
4415
4416
4417
4418
4419
4420
4421
4422
4423
4424
4425
4426
4427
4428
4429
4430
4431
4432
4433
4434
4435
4436
4437
4438
4439
4440
4441
4442
4443
4444
4445
4446
4447
4448
4449
4450
4451
4452
4453
4454
4455
4456
4457
4458
4459
4460
4461
4462
4463
4464
4465
4466
4467
4468
4469
4470
4471
4472
4473
4474
4475
4476
4477
4478
4479
4480
4481
4482
4483
4484
4485
4486
4487
4488
4489
4490
4491
4492
4493
4494
4495
4496
4497
4498
4499
4500
4501
4502
4503
4504
4505
4506
4507
4508
4509
4510
4511
4512
4513
4514
4515
4516
4517
4518
4519
4520
4521
4522
4523
4524
4525
4526
4527
4528
4529
4530
4531
4532
4533
4534
4535
4536
4537
4538
4539
4540
4541
4542
4543
4544
4545
4546
4547
4548
4549
4550
4551
4552
4553
4554
4555
4556
4557
4558
4559
4560
4561
4562
4563
4564
4565
4566
4567
4568
4569
4570
4571
4572
4573
4574
4575
4576
4577
4578
4579
4580
4581
4582
4583
4584
4585
4586
4587
4588
4589
4590
4591
4592
4593
4594
4595
4596
4597
4598
4599
4600
4601
4602
4603
4604
4605
4606
4607
4608
4609
4610
4611
4612
4613
4614
4615
4616
4617
4618
4619
4620
4621
4622
4623
4624
4625
4626
4627
4628
4629
4630
4631
4632
4633
4634
4635
4636
4637
4638
4639
4640
4641
4642
4643
4644
4645
4646
4647
4648
4649
4650
4651
4652
4653
4654
4655
4656
4657
4658
4659
4660
4661
4662
4663
4664
4665
4666
4667
4668
4669
4670
4671
4672
4673
4674
4675
4676
4677
4678
4679
4680
4681
4682
4683
4684
4685
4686
4687
4688
4689
4690
4691
4692
4693
4694
4695
4696
4697
4698
4699
4700
4701
4702
4703
4704
4705
4706
4707
4708
4709
4710
4711
4712
4713
4714
4715
4716
4717
4718
4719
4720
4721
4722
4723
4724
4725
4726
4727
4728
4729
4730
4731
4732
4733
4734
4735
4736
4737
4738
4739
4740
4741
4742
4743
4744
4745
4746
4747
4748
4749
4750
4751
4752
4753
4754
4755
4756
4757
4758
4759
4760
4761
4762
4763
4764
4765
4766
4767
4768
4769
4770
4771
4772
4773
4774
4775
4776
4777
4778
4779
4780
4781
4782
4783
4784
4785
4786
4787
4788
4789
4790
4791
4792
4793
4794
4795
4796
4797
4798
4799
4800
4801
4802
4803
4804
4805
4806
4807
4808
4809
4810
4811
4812
4813
4814
4815
4816
4817
4818
4819
4820
4821
4822
4823
4824
4825
4826
4827
4828
4829
4830
4831
4832
4833
4834
4835
4836
4837
4838
4839
4840
4841
4842
4843
4844
4845
4846
4847
4848
4849
4850
4851
4852
4853
4854
4855
4856
4857
4858
4859
4860
4861
4862
4863
4864
4865
4866
4867
4868
4869
4870
4871
4872
4873
4874
4875
4876
4877
4878
4879
4880
4881
4882
4883
4884
4885
4886
4887
4888
4889
4890
4891
4892
4893
4894
4895
4896
4897
4898
4899
4900
4901
4902
4903
4904
4905
4906
4907
4908
4909
4910
4911
4912
4913
4914
4915
4916
4917
4918
4919
4920
4921
4922
4923
4924
4925
4926
4927
4928
4929
4930
4931
4932
4933
4934
4935
4936
4937
4938
4939
4940
4941
4942
4943
4944
4945
4946
4947
4948
4949
4950
4951
4952
4953
4954
4955
4956
4957
4958
4959
4960
4961
4962
4963
4964
4965
4966
4967
4968
4969
4970
4971
4972
4973
4974
4975
4976
4977
4978
4979
4980
4981
4982
4983
4984
4985
4986
4987
4988
4989
4990
4991
4992
4993
4994
4995
4996
4997
4998
4999
5000
5001
5002
5003
5004
5005
5006
5007
5008
5009
5010
5011
5012
5013
5014
5015
5016
5017
5018
5019
5020
5021
5022
5023
5024
5025
5026
5027
5028
5029
5030
5031
5032
5033
5034
5035
5036
5037
5038
5039
5040
5041
5042
5043
5044
5045
5046
5047
5048
5049
5050
5051
5052
5053
5054
5055
5056
5057
5058
5059
5060
5061
5062
5063
5064
5065
5066
5067
5068
5069
5070
5071
5072
5073
5074
5075
5076
5077
5078
5079
5080
5081
5082
5083
5084
5085
5086
5087
5088
5089
5090
5091
5092
5093
5094
5095
5096
5097
5098
5099
5100
5101
5102
5103
5104
5105
5106
5107
5108
5109
5110
5111
5112
5113
5114
5115
5116
5117
5118
5119
5120
5121
5122
5123
5124
5125
5126
5127
5128
5129
5130
5131
5132
5133
5134
5135
5136
5137
5138
5139
5140
5141
5142
5143
5144
5145
5146
5147
5148
5149
5150
5151
5152
5153
5154
5155
5156
5157
5158
5159
5160
5161
5162
5163
5164
5165
5166
5167
5168
5169
5170
5171
5172
5173
5174
5175
5176
5177
5178
5179
5180
5181
5182
5183
5184
5185
5186
5187
5188
5189
5190
5191
5192
5193
5194
5195
5196
5197
5198
5199
5200
5201
5202
5203
5204
5205
5206
5207
5208
5209
5210
5211
5212
5213
5214
5215
5216
5217
5218
5219
5220
5221
5222
5223
5224
5225
5226
5227
5228
5229
5230
5231
5232
5233
5234
5235
5236
5237
5238
5239
5240
5241
5242
5243
5244
5245
5246
5247
5248
5249
5250
5251
5252
5253
5254
5255
5256
5257
5258
5259
5260
5261
5262
5263
5264
5265
5266
5267
5268
5269
5270
5271
5272
5273
5274
5275
5276
5277
5278
5279
5280
5281
5282
5283
5284
5285
5286
5287
5288
5289
5290
5291
5292
5293
5294
5295
5296
5297
5298
5299
5300
5301
5302
5303
5304
5305
5306
5307
5308
5309
5310
5311
5312
5313
5314
5315
5316
5317
5318
5319
5320
5321
5322
5323
5324
5325
5326
5327
5328
5329
5330
5331
5332
5333
5334
5335
5336
5337
5338
5339
5340
5341
5342
5343
5344
5345
5346
5347
5348
5349
5350
5351
5352
5353
5354
5355
5356
5357
5358
5359
5360
5361
5362
5363
5364
5365
5366
5367
5368
5369
5370
5371
5372
5373
5374
5375
5376
5377
5378
5379
5380
5381
5382
5383
5384
5385
5386
5387
5388
5389
5390
5391
5392
5393
5394
5395
5396
5397
5398
5399
5400
5401
5402
5403
5404
5405
5406
5407
5408
5409
5410
5411
5412
5413
5414
5415
5416
5417
5418
5419
5420
5421
5422
5423
5424
5425
5426
5427
5428
5429
5430
5431
5432
5433
5434
5435
5436
5437
5438
5439
5440
5441
5442
5443
5444
5445
5446
5447
5448
5449
5450
5451
5452
5453
5454
5455
5456
5457
5458
5459
5460
5461
5462
5463
5464
5465
5466
5467
5468
5469
5470
5471
5472
5473
5474
5475
5476
5477
5478
5479
5480
5481
5482
5483
5484
5485
5486
5487
5488
5489
5490
5491
5492
5493
5494
5495
5496
5497
5498
5499
5500
5501
5502
5503
5504
5505
5506
5507
5508
5509
5510
5511
5512
5513
5514
5515
5516
5517
5518
5519
5520
5521
5522
5523
5524
5525
5526
5527
5528
5529
5530
5531
5532
5533
5534
5535
5536
5537
5538
5539
5540
5541
5542
5543
5544
5545
5546
5547
5548
5549
5550
5551
5552
5553
5554
5555
5556
5557
5558
5559
5560
5561
5562
5563
5564
5565
5566
5567
5568
5569
5570
5571
5572
5573
5574
5575
5576
5577
5578
5579
5580
5581
5582
5583
5584
5585
5586
5587
5588
5589
5590
5591
5592
5593
5594
5595
5596
5597
5598
5599
5600
5601
5602
5603
5604
5605
5606
5607
5608
5609
5610
5611
5612
5613
5614
5615
5616
5617
5618
5619
5620
5621
5622
5623
5624
5625
5626
5627
5628
5629
5630
5631
5632
5633
5634
5635
5636
5637
5638
5639
5640
5641
5642
5643
5644
5645
5646
5647
5648
5649
5650
5651
5652
5653
5654
5655
5656
5657
5658
5659
5660
5661
5662
5663
5664
5665
5666
5667
5668
5669
5670
5671
5672
5673
5674
5675
5676
5677
5678
5679
5680
5681
5682
5683
5684
5685
5686
5687
5688
5689
5690
5691
5692
5693
5694
5695
5696
5697
5698
5699
5700
5701
5702
5703
5704
5705
5706
5707
5708
5709
5710
5711
5712
5713
5714
5715
5716
5717
5718
5719
5720
5721
5722
5723
5724
5725
5726
5727
5728
5729
5730
5731
5732
5733
5734
5735
5736
5737
5738
5739
5740
5741
5742
5743
5744
5745
5746
5747
5748
5749
5750
5751
5752
5753
5754
5755
5756
5757
5758
5759
5760
5761
5762
5763
5764
5765
5766
5767
5768
5769
5770
5771
5772
5773
5774
5775
5776
5777
5778
5779
5780
5781
5782
5783
5784
5785
5786
5787
5788
5789
5790
5791
5792
5793
5794
5795
5796
5797
5798
5799
5800
5801
5802
5803
5804
5805
5806
5807
5808
5809
5810
5811
5812
5813
5814
5815
5816
5817
5818
5819
5820
5821
5822
5823
5824
5825
5826
5827
5828
5829
5830
5831
5832
5833
5834
5835
5836
5837
5838
5839
5840
5841
5842
5843
5844
5845
5846
5847
5848
5849
5850
5851
5852
5853
5854
5855
5856
5857
5858
5859
5860
5861
5862
5863
5864
5865
5866
5867
5868
5869
5870
5871
5872
5873
5874
5875
5876
5877
5878
5879
5880
5881
5882
5883
5884
5885
5886
5887
5888
5889
5890
5891
5892
5893
5894
5895
5896
5897
5898
5899
5900
5901
5902
5903
5904
5905
5906
5907
5908
5909
5910
5911
5912
5913
5914
5915
5916
5917
5918
5919
5920
5921
5922
5923
5924
5925
5926
5927
5928
5929
5930
5931
5932
5933
5934
5935
5936
5937
5938
5939
5940
5941
5942
5943
5944
5945
5946
5947
5948
5949
5950
5951
5952
5953
5954
5955
5956
5957
5958
5959
5960
5961
5962
5963
5964
5965
5966
5967
5968
5969
5970
5971
5972
5973
5974
5975
5976
5977
5978
5979
5980
5981
5982
5983
5984
5985
5986
5987
5988
5989
5990
5991
5992
5993
5994
5995
5996
5997
5998
5999
6000
6001
6002
6003
6004
6005
6006
6007
6008
6009
6010
6011
6012
6013
6014
6015
6016
6017
6018
6019
6020
6021
6022
6023
6024
6025
6026
6027
6028
6029
6030
6031
6032
6033
6034
6035
6036
6037
6038
6039
6040
6041
6042
6043
6044
6045
6046
6047
6048
6049
6050
6051
6052
6053
6054
6055
6056
6057
6058
6059
6060
6061
6062
6063
6064
6065
6066
6067
6068
6069
6070
6071
6072
6073
6074
6075
6076
6077
6078
6079
6080
6081
6082
6083
6084
6085
6086
6087
6088
6089
6090
6091
6092
6093
6094
6095
6096
6097
6098
6099
6100
6101
6102
6103
6104
6105
6106
6107
6108
6109
6110
6111
6112
6113
6114
6115
6116
6117
6118
6119
6120
6121
6122
6123
6124
6125
6126
6127
6128
6129
6130
6131
6132
6133
6134
6135
6136
6137
6138
6139
6140
6141
6142
6143
6144
6145
6146
6147
6148
6149
6150
6151
6152
6153
6154
6155
6156
6157
6158
6159
6160
6161
6162
6163
6164
6165
6166
6167
6168
6169
6170
6171
6172
6173
6174
6175
6176
6177
6178
6179
6180
6181
6182
6183
6184
6185
6186
6187
6188
6189
6190
6191
6192
6193
6194
6195
6196
6197
6198
6199
6200
6201
6202
6203
6204
6205
6206
6207
6208
6209
6210
6211
6212
6213
6214
6215
6216
6217
6218
6219
6220
6221
6222
6223
6224
6225
6226
6227
6228
6229
6230
6231
6232
6233
6234
6235
6236
6237
6238
6239
6240
6241
6242
6243
6244
6245
6246
6247
6248
6249
6250
6251
6252
6253
6254
6255
6256
6257
6258
6259
6260
6261
6262
6263
6264
6265
6266
6267
6268
6269
6270
6271
6272
6273
6274
6275
6276
6277
6278
6279
6280
6281
6282
6283
6284
6285
6286
6287
6288
6289
6290
6291
6292
6293
6294
6295
6296
6297
6298
6299
6300
6301
6302
6303
6304
6305
6306
6307
6308
6309
6310
6311
6312
6313
6314
6315
6316
6317
6318
6319
6320
6321
6322
6323
6324
6325
6326
6327
6328
6329
6330
6331
6332
6333
6334
6335
6336
6337
6338
6339
6340
6341
6342
6343
6344
6345
6346
6347
6348
6349
6350
6351
6352
6353
6354
6355
6356
6357
6358
6359
6360
6361
6362
6363
6364
6365
6366
6367
6368
6369
6370
6371
6372
6373
6374
6375
6376
6377
6378
6379
6380
6381
6382
6383
6384
6385
6386
6387
6388
6389
6390
6391
6392
6393
6394
6395
6396
6397
6398
6399
6400
6401
6402
6403
6404
6405
6406
6407
6408
6409
6410
6411
6412
6413
6414
6415
6416
6417
6418
6419
6420
6421
6422
6423
6424
6425
6426
6427
6428
6429
6430
6431
6432
6433
6434
6435
6436
6437
6438
6439
6440
6441
6442
6443
6444
6445
6446
6447
6448
6449
6450
6451
6452
6453
6454
6455
6456
6457
6458
6459
6460
6461
6462
6463
6464
6465
6466
6467
6468
6469
6470
6471
6472
6473
6474
6475
6476
6477
6478
6479
6480
6481
6482
6483
6484
6485
6486
6487
6488
6489
6490
6491
6492
6493
6494
6495
6496
6497
6498
6499
6500
6501
6502
6503
6504
6505
6506
6507
6508
6509
6510
6511
6512
6513
6514
6515
6516
6517
6518
6519
6520
6521
6522
6523
6524
6525
6526
6527
6528
6529
6530
6531
6532
6533
6534
6535
6536
6537
6538
6539
6540
6541
6542
6543
6544
6545
6546
6547
6548
6549
6550
6551
6552
6553
6554
6555
6556
6557
6558
6559
6560
6561
6562
6563
6564
6565
6566
6567
6568
6569
6570
6571
6572
6573
6574
6575
6576
6577
6578
6579
6580
6581
6582
6583
6584
6585
6586
6587
6588
6589
6590
6591
6592
6593
6594
6595
6596
6597
6598
6599
6600
6601
6602
6603
6604
6605
6606
6607
6608
6609
6610
6611
6612
6613
6614
6615
6616
6617
6618
6619
6620
6621
6622
6623
6624
6625
6626
6627
6628
6629
6630
6631
6632
6633
6634
6635
6636
6637
6638
6639
6640
6641
6642
6643
6644
6645
6646
6647
6648
6649
6650
6651
6652
6653
6654
6655
6656
6657
6658
6659
6660
6661
6662
6663
6664
6665
6666
6667
6668
6669
6670
6671
6672
6673
6674
6675
6676
6677
6678
6679
6680
6681
6682
6683
6684
6685
6686
6687
6688
6689
6690
6691
6692
6693
6694
6695
6696
6697
6698
6699
6700
6701
6702
6703
6704
6705
6706
6707
6708
6709
6710
6711
6712
6713
6714
6715
6716
6717
6718
6719
6720
6721
6722
6723
6724
6725
6726
6727
6728
6729
6730
6731
6732
6733
6734
6735
6736
6737
6738
6739
6740
6741
6742
6743
6744
6745
6746
6747
6748
6749
6750
6751
6752
6753
6754
6755
6756
6757
6758
6759
6760
6761
6762
6763
6764
6765
6766
6767
6768
6769
6770
6771
6772
6773
6774
6775
6776
6777
6778
6779
6780
6781
6782
6783
6784
6785
6786
6787
6788
6789
6790
6791
6792
6793
6794
6795
6796
6797
6798
6799
6800
6801
6802
6803
6804
6805
6806
6807
6808
6809
6810
6811
6812
6813
6814
6815
6816
6817
6818
6819
6820
6821
6822
6823
6824
6825
6826
6827
6828
6829
6830
6831
6832
6833
6834
6835
6836
6837
6838
6839
6840
6841
6842
6843
6844
6845
6846
6847
6848
6849
6850
6851
6852
6853
6854
6855
6856
6857
6858
6859
6860
6861
6862
6863
6864
6865
6866
6867
6868
6869
6870
6871
6872
6873
6874
6875
6876
6877
6878
6879
6880
6881
6882
6883
6884
6885
6886
6887
6888
6889
6890
6891
6892
6893
6894
6895
6896
6897
6898
6899
6900
6901
6902
6903
6904
6905
6906
6907
6908
6909
6910
6911
6912
6913
6914
6915
6916
6917
6918
6919
6920
6921
6922
6923
6924
6925
6926
6927
6928
6929
6930
6931
6932
6933
6934
6935
6936
6937
6938
6939
6940
6941
6942
6943
6944
6945
6946
6947
6948
6949
6950
6951
6952
6953
6954
6955
6956
6957
6958
6959
6960
6961
6962
6963
6964
6965
6966
6967
6968
6969
6970
6971
6972
6973
6974
6975
6976
6977
6978
6979
6980
6981
6982
6983
6984
6985
6986
6987
6988
6989
6990
6991
6992
6993
6994
6995
6996
6997
6998
6999
7000
7001
7002
7003
7004
7005
7006
7007
7008
7009
7010
7011
7012
7013
7014
7015
7016
7017
7018
7019
7020
7021
7022
7023
7024
7025
7026
7027
7028
7029
7030
7031
7032
7033
7034
7035
7036
7037
7038
7039
7040
7041
7042
7043
7044
7045
7046
7047
7048
7049
7050
7051
7052
7053
7054
7055
7056
7057
7058
7059
7060
7061
7062
7063
7064
7065
7066
7067
7068
7069
7070
7071
7072
7073
7074
7075
7076
7077
7078
7079
7080
7081
7082
7083
7084
7085
7086
7087
7088
7089
7090
7091
7092
7093
7094
7095
7096
7097
7098
7099
7100
7101
7102
7103
7104
7105
7106
7107
7108
7109
7110
7111
7112
7113
7114
7115
7116
7117
7118
7119
7120
7121
7122
7123
7124
7125
7126
7127
7128
7129
7130
7131
7132
7133
7134
7135
7136
7137
7138
7139
7140
7141
7142
7143
7144
7145
7146
7147
7148
7149
7150
7151
7152
7153
7154
7155
7156
7157
7158
7159
7160
7161
7162
7163
7164
7165
7166
7167
7168
7169
7170
7171
7172
7173
7174
7175
7176
7177
7178
7179
7180
7181
7182
7183
7184
7185
7186
7187
7188
7189
7190
7191
7192
7193
7194
7195
7196
7197
7198
7199
7200
7201
7202
7203
7204
7205
7206
7207
7208
7209
7210
7211
7212
7213
7214
7215
7216
7217
7218
7219
7220
7221
7222
7223
7224
7225
7226
7227
7228
7229
7230
7231
7232
7233
7234
7235
7236
7237
7238
7239
7240
7241
7242
7243
7244
7245
7246
7247
7248
7249
7250
7251
7252
7253
7254
7255
7256
7257
7258
7259
7260
7261
7262
7263
7264
7265
7266
7267
7268
7269
7270
7271
7272
7273
7274
7275
7276
7277
7278
7279
7280
7281
7282
7283
7284
7285
7286
7287
7288
7289
7290
7291
7292
7293
7294
7295
7296
7297
7298
7299
7300
7301
7302
7303
7304
7305
7306
7307
7308
7309
7310
7311
7312
7313
7314
7315
7316
7317
7318
7319
7320
7321
7322
7323
7324
7325
7326
7327
7328
7329
7330
7331
7332
7333
7334
7335
7336
7337
7338
7339
7340
7341
7342
7343
7344
7345
7346
7347
7348
7349
7350
7351
7352
7353
7354
7355
7356
7357
7358
7359
7360
7361
7362
7363
7364
7365
7366
7367
7368
7369
7370
7371
7372
7373
7374
7375
7376
7377
7378
7379
7380
7381
7382
7383
7384
7385
7386
7387
7388
7389
7390
7391
7392
7393
7394
7395
7396
7397
7398
7399
7400
7401
7402
7403
7404
7405
7406
7407
7408
7409
7410
7411
7412
7413
7414
7415
7416
7417
7418
7419
7420
7421
7422
7423
7424
7425
7426
7427
7428
7429
7430
7431
7432
7433
7434
7435
7436
7437
7438
7439
7440
7441
7442
7443
7444
7445
7446
7447
7448
7449
7450
7451
7452
7453
7454
7455
7456
7457
7458
7459
7460
7461
7462
7463
7464
7465
7466
7467
7468
7469
7470
7471
7472
7473
7474
7475
7476
7477
7478
7479
7480
7481
7482
7483
7484
7485
7486
7487
7488
7489
7490
7491
7492
7493
7494
7495
7496
7497
7498
7499
7500
7501
7502
7503
7504
7505
7506
7507
7508
7509
7510
7511
7512
7513
7514
7515
7516
7517
7518
7519
7520
7521
7522
7523
7524
7525
7526
7527
7528
7529
7530
7531
7532
7533
7534
7535
7536
7537
7538
7539
7540
7541
7542
7543
7544
7545
7546
7547
7548
7549
7550
7551
7552
7553
7554
7555
7556
7557
7558
7559
7560
7561
7562
7563
7564
7565
7566
7567
7568
7569
7570
7571
7572
7573
7574
7575
7576
7577
7578
7579
7580
7581
7582
7583
7584
7585
7586
7587
7588
7589
7590
7591
7592
7593
7594
7595
7596
7597
7598
7599
7600
7601
7602
7603
7604
7605
7606
7607
7608
7609
7610
7611
7612
7613
7614
7615
7616
7617
7618
7619
7620
7621
7622
7623
7624
7625
7626
7627
7628
7629
7630
7631
7632
7633
7634
7635
7636
7637
7638
7639
7640
7641
7642
7643
7644
7645
7646
7647
7648
7649
7650
7651
7652
7653
7654
7655
7656
7657
7658
7659
7660
7661
7662
7663
7664
7665
7666
7667
7668
7669
7670
7671
7672
7673
7674
7675
7676
7677
7678
7679
7680
7681
7682
7683
7684
7685
7686
7687
7688
7689
7690
7691
7692
7693
7694
7695
7696
7697
7698
7699
7700
7701
7702
7703
7704
7705
7706
7707
7708
7709
7710
7711
7712
7713
7714
7715
7716
7717
7718
7719
7720
7721
7722
7723
7724
7725
7726
7727
7728
7729
7730
7731
7732
7733
7734
7735
7736
7737
7738
7739
7740
7741
7742
7743
7744
7745
7746
7747
7748
7749
7750
7751
7752
7753
7754
7755
7756
7757
7758
7759
7760
7761
7762
7763
7764
7765
7766
7767
7768
7769
7770
7771
7772
7773
7774
7775
7776
7777
7778
7779
7780
7781
7782
7783
7784
7785
7786
7787
7788
7789
7790
7791
7792
7793
7794
7795
7796
7797
7798
7799
7800
7801
7802
7803
7804
7805
7806
7807
7808
7809
7810
7811
7812
7813
7814
7815
7816
7817
7818
7819
7820
7821
7822
7823
7824
7825
7826
7827
7828
7829
7830
7831
7832
7833
7834
7835
7836
7837
7838
7839
7840
7841
7842
7843
7844
7845
7846
7847
7848
7849
7850
7851
7852
7853
7854
7855
7856
7857
7858
7859
7860
7861
7862
7863
7864
7865
7866
7867
7868
7869
7870
7871
7872
7873
7874
7875
7876
7877
7878
7879
7880
7881
7882
7883
7884
7885
7886
7887
7888
7889
7890
7891
7892
7893
7894
7895
7896
7897
7898
7899
7900
7901
7902
7903
7904
7905
7906
7907
7908
7909
7910
7911
7912
7913
7914
7915
7916
7917
7918
7919
7920
7921
7922
7923
7924
7925
7926
7927
7928
7929
7930
7931
7932
7933
7934
7935
7936
7937
7938
7939
7940
7941
7942
7943
7944
7945
7946
7947
7948
7949
7950
7951
7952
7953
7954
7955
7956
7957
7958
7959
7960
7961
7962
7963
7964
7965
7966
7967
7968
7969
7970
7971
7972
7973
7974
7975
7976
7977
7978
7979
7980
7981
7982
7983
7984
7985
7986
7987
7988
7989
7990
7991
7992
7993
7994
7995
7996
7997
7998
7999
8000
8001
8002
8003
8004
8005
8006
8007
8008
8009
8010
8011
8012
8013
8014
8015
8016
8017
8018
8019
8020
8021
8022
8023
8024
8025
8026
8027
8028
8029
8030
8031
8032
8033
8034
8035
8036
8037
8038
8039
8040
8041
8042
8043
8044
8045
8046
8047
8048
8049
8050
8051
8052
8053
8054
8055
8056
8057
8058
8059
8060
8061
8062
8063
8064
8065
8066
8067
8068
8069
8070
8071
8072
8073
8074
8075
8076
8077
8078
8079
8080
8081
8082
8083
8084
8085
8086
8087
8088
8089
8090
8091
8092
8093
8094
8095
8096
8097
8098
8099
8100
8101
8102
8103
8104
8105
8106
8107
8108
8109
8110
8111
8112
8113
8114
8115
8116
8117
8118
8119
8120
8121
8122
8123
8124
8125
8126
8127
8128
8129
8130
8131
8132
8133
8134
8135
8136
8137
8138
8139
8140
8141
8142
8143
8144
8145
8146
8147
8148
8149
8150
8151
8152
8153
8154
8155
8156
8157
8158
8159
8160
8161
8162
8163
8164
8165
8166
8167
8168
8169
8170
8171
8172
8173
8174
8175
8176
8177
8178
8179
8180
8181
8182
8183
8184
8185
8186
8187
8188
8189
8190
8191
8192
8193
8194
8195
8196
8197
8198
8199
8200
8201
8202
8203
8204
8205
8206
8207
8208
8209
8210
8211
8212
8213
8214
8215
8216
8217
8218
8219
8220
8221
8222
8223
8224
8225
8226
8227
8228
8229
8230
8231
8232
8233
8234
8235
8236
8237
8238
8239
8240
8241
8242
8243
8244
8245
8246
8247
8248
8249
8250
8251
8252
8253
8254
8255
8256
8257
8258
8259
8260
8261
8262
8263
8264
8265
8266
8267
8268
8269
8270
8271
8272
8273
8274
8275
8276
8277
8278
8279
8280
8281
8282
8283
8284
8285
8286
8287
8288
8289
8290
8291
8292
8293
8294
8295
8296
8297
8298
8299
8300
8301
8302
8303
8304
8305
8306
8307
8308
8309
8310
8311
8312
8313
8314
8315
8316
8317
8318
8319
8320
8321
8322
8323
8324
8325
8326
8327
8328
8329
8330
8331
8332
8333
8334
8335
8336
8337
8338
8339
8340
8341
8342
8343
8344
8345
8346
8347
8348
8349
8350
8351
8352
8353
8354
8355
8356
8357
8358
8359
8360
8361
8362
8363
8364
8365
8366
8367
8368
8369
8370
8371
8372
8373
8374
8375
8376
8377
8378
8379
8380
8381
8382
8383
8384
8385
8386
8387
8388
8389
8390
8391
8392
8393
8394
8395
8396
8397
8398
8399
8400
8401
8402
8403
8404
8405
8406
8407
8408
8409
8410
8411
8412
8413
8414
8415
8416
8417
8418
8419
8420
8421
8422
8423
8424
8425
8426
8427
8428
8429
8430
8431
8432
8433
8434
8435
8436
8437
8438
8439
8440
8441
8442
8443
8444
8445
8446
8447
8448
8449
8450
8451
8452
8453
8454
8455
8456
8457
8458
8459
8460
8461
8462
8463
8464
8465
8466
8467
8468
8469
8470
8471
8472
8473
8474
8475
8476
8477
8478
8479
8480
8481
8482
8483
8484
8485
8486
8487
8488
8489
8490
8491
8492
8493
8494
8495
8496
8497
8498
8499
8500
8501
8502
8503
8504
8505
8506
8507
8508
8509
8510
8511
8512
8513
8514
8515
8516
8517
8518
8519
8520
8521
8522
8523
8524
8525
8526
8527
8528
8529
8530
8531
8532
8533
8534
8535
8536
8537
8538
8539
8540
8541
8542
8543
8544
8545
8546
8547
8548
8549
8550
8551
8552
8553
8554
8555
8556
8557
8558
8559
8560
8561
8562
8563
8564
8565
8566
8567
8568
8569
8570
8571
8572
8573
8574
8575
8576
8577
8578
8579
8580
8581
8582
8583
8584
8585
8586
8587
8588
8589
8590
8591
8592
8593
8594
8595
8596
8597
8598
8599
8600
8601
8602
8603
8604
8605
8606
8607
8608
8609
8610
8611
8612
8613
8614
8615
8616
8617
8618
8619
8620
8621
8622
8623
8624
8625
8626
8627
8628
8629
8630
8631
8632
8633
8634
8635
8636
8637
8638
8639
8640
8641
8642
8643
8644
8645
8646
8647
8648
8649
8650
8651
8652
8653
8654
8655
8656
8657
8658
8659
8660
8661
8662
8663
8664
8665
8666
8667
8668
8669
8670
8671
8672
8673
8674
8675
8676
8677
8678
8679
8680
8681
8682
8683
8684
8685
8686
8687
8688
8689
8690
8691
8692
8693
8694
8695
8696
8697
8698
8699
8700
8701
8702
8703
8704
8705
8706
8707
8708
8709
8710
8711
8712
8713
8714
8715
8716
8717
8718
8719
8720
8721
8722
8723
8724
8725
8726
8727
8728
8729
8730
8731
8732
8733
8734
8735
8736
8737
8738
8739
8740
8741
8742
8743
8744
8745
8746
8747
8748
8749
8750
8751
8752
8753
8754
8755
8756
8757
8758
8759
8760
8761
8762
8763
8764
8765
8766
8767
8768
8769
8770
8771
8772
8773
8774
8775
8776
8777
8778
8779
8780
8781
8782
8783
8784
8785
8786
8787
8788
8789
8790
8791
8792
8793
8794
8795
8796
8797
8798
8799
8800
8801
8802
8803
8804
8805
8806
8807
8808
8809
8810
8811
8812
8813
8814
8815
8816
8817
8818
8819
8820
8821
8822
8823
8824
8825
8826
8827
8828
8829
8830
8831
8832
8833
8834
8835
8836
8837
8838
8839
8840
8841
8842
8843
8844
8845
8846
8847
8848
8849
8850
8851
8852
8853
8854
8855
8856
8857
8858
8859
8860
8861
8862
8863
8864
8865
8866
8867
8868
8869
8870
8871
8872
8873
8874
8875
8876
8877
8878
8879
8880
8881
8882
8883
8884
8885
8886
8887
8888
8889
8890
8891
8892
8893
8894
8895
8896
8897
8898
8899
8900
8901
8902
8903
8904
8905
8906
8907
8908
8909
8910
8911
8912
8913
8914
8915
8916
8917
8918
8919
8920
8921
8922
8923
8924
8925
8926
8927
8928
8929
8930
8931
8932
8933
8934
8935
8936
8937
8938
8939
8940
8941
8942
8943
8944
8945
8946
8947
8948
8949
8950
8951
8952
8953
8954
8955
8956
8957
8958
8959
8960
8961
8962
8963
8964
8965
8966
8967
8968
8969
8970
8971
8972
8973
8974
8975
8976
8977
8978
8979
8980
8981
8982
8983
8984
8985
8986
8987
8988
8989
8990
8991
8992
8993
8994
8995
8996
8997
8998
8999
9000
9001
9002
9003
9004
9005
9006
9007
9008
9009
9010
9011
9012
9013
9014
9015
9016
9017
9018
9019
9020
9021
9022
9023
9024
9025
9026
9027
9028
9029
9030
9031
9032
9033
9034
9035
9036
9037
9038
9039
9040
9041
9042
9043
9044
9045
9046
9047
9048
9049
9050
9051
9052
9053
9054
9055
9056
9057
9058
9059
9060
9061
9062
9063
9064
9065
9066
9067
9068
9069
9070
9071
9072
9073
9074
9075
9076
9077
9078
9079
9080
9081
9082
9083
9084
9085
9086
9087
9088
9089
9090
9091
9092
9093
9094
9095
9096
9097
9098
9099
9100
9101
9102
9103
9104
9105
9106
9107
9108
9109
9110
9111
9112
9113
9114
9115
9116
9117
9118
9119
9120
9121
9122
9123
9124
9125
9126
9127
9128
9129
9130
9131
9132
9133
9134
9135
9136
9137
9138
9139
9140
9141
9142
9143
9144
9145
9146
9147
9148
9149
9150
9151
9152
9153
9154
9155
9156
9157
9158
9159
9160
9161
9162
9163
9164
9165
9166
9167
9168
9169
9170
9171
9172
9173
9174
9175
9176
9177
9178
9179
9180
9181
9182
9183
9184
9185
9186
9187
9188
9189
9190
9191
9192
9193
9194
9195
9196
9197
9198
9199
9200
9201
9202
9203
9204
9205
9206
9207
9208
9209
9210
9211
9212
9213
9214
9215
9216
9217
9218
9219
9220
9221
9222
9223
9224
9225
9226
9227
9228
9229
9230
9231
9232
9233
9234
9235
9236
9237
9238
9239
9240
9241
9242
9243
9244
9245
9246
9247
9248
9249
9250
9251
9252
9253
9254
9255
9256
9257
9258
9259
9260
9261
9262
9263
9264
9265
9266
9267
9268
9269
9270
9271
9272
9273
9274
9275
9276
9277
9278
9279
9280
9281
9282
9283
9284
9285
9286
9287
9288
9289
9290
9291
9292
9293
9294
9295
9296
9297
9298
9299
9300
9301
9302
9303
9304
9305
9306
9307
9308
9309
9310
9311
9312
9313
9314
9315
9316
9317
9318
9319
9320
9321
9322
9323
9324
9325
9326
9327
9328
9329
9330
9331
9332
9333
9334
9335
9336
9337
9338
9339
9340
9341
9342
9343
9344
9345
9346
9347
9348
9349
9350
9351
9352
9353
9354
9355
9356
9357
9358
9359
9360
9361
9362
9363
9364
9365
9366
9367
9368
9369
9370
9371
9372
9373
9374
9375
9376
9377
9378
9379
9380
9381
9382
9383
9384
9385
9386
9387
9388
9389
9390
9391
9392
9393
9394
9395
9396
9397
9398
9399
9400
9401
9402
9403
9404
9405
9406
9407
9408
9409
9410
9411
9412
9413
9414
9415
9416
9417
9418
9419
9420
9421
9422
9423
9424
9425
9426
9427
9428
9429
9430
9431
9432
9433
9434
9435
9436
9437
9438
9439
9440
9441
9442
9443
9444
9445
9446
9447
9448
9449
9450
9451
9452
9453
9454
9455
9456
9457
9458
9459
9460
9461
9462
9463
9464
9465
9466
9467
9468
9469
9470
9471
9472
9473
9474
9475
9476
9477
9478
9479
9480
9481
9482
9483
9484
9485
9486
9487
9488
9489
9490
9491
9492
9493
9494
9495
9496
9497
9498
9499
9500
9501
9502
9503
9504
9505
9506
9507
9508
9509
9510
9511
9512
9513
9514
9515
9516
9517
9518
9519
9520
9521
9522
9523
9524
9525
9526
9527
9528
9529
9530
9531
9532
9533
9534
9535
9536
9537
9538
9539
9540
9541
9542
9543
9544
9545
9546
9547
9548
9549
9550
9551
9552
9553
9554
9555
9556
9557
9558
9559
9560
9561
9562
9563
9564
9565
9566
9567
9568
9569
9570
9571
9572
9573
9574
9575
9576
9577
9578
9579
9580
9581
9582
9583
9584
9585
9586
9587
9588
9589
9590
9591
9592
9593
9594
9595
9596
9597
9598
9599
9600
9601
9602
9603
9604
9605
9606
9607
9608
9609
9610
9611
9612
9613
9614
9615
9616
9617
9618
9619
9620
9621
9622
9623
9624
9625
9626
9627
9628
9629
9630
9631
9632
9633
9634
9635
9636
9637
9638
9639
9640
9641
9642
9643
9644
9645
9646
9647
9648
9649
9650
9651
9652
9653
9654
9655
9656
9657
9658
9659
9660
9661
9662
9663
9664
9665
9666
9667
9668
9669
9670
9671
9672
9673
9674
9675
9676
9677
9678
9679
9680
9681
9682
9683
9684
9685
9686
9687
9688
9689
9690
9691
9692
9693
9694
9695
9696
9697
9698
9699
9700
9701
9702
9703
9704
9705
9706
9707
9708
9709
9710
9711
9712
9713
9714
9715
9716
9717
9718
9719
9720
9721
9722
9723
9724
9725
9726
9727
9728
9729
9730
9731
9732
9733
9734
9735
9736
9737
9738
9739
9740
9741
9742
9743
9744
9745
9746
9747
9748
9749
9750
9751
9752
9753
9754
9755
9756
9757
9758
9759
9760
9761
9762
9763
9764
9765
9766
9767
9768
9769
9770
9771
9772
9773
9774
9775
9776
9777
9778
9779
9780
9781
9782
9783
9784
9785
9786
9787
9788
9789
9790
9791
9792
9793
9794
9795
9796
9797
9798
9799
9800
9801
9802
9803
9804
9805
9806
9807
9808
9809
9810
9811
9812
9813
9814
9815
9816
9817
9818
9819
9820
9821
9822
9823
9824
9825
9826
9827
9828
9829
9830
9831
9832
9833
9834
9835
9836
9837
9838
9839
9840
9841
9842
9843
9844
9845
9846
9847
9848
9849
9850
9851
9852
9853
9854
9855
9856
9857
9858
9859
9860
9861
9862
9863
9864
9865
9866
9867
9868
9869
9870
9871
9872
9873
9874
9875
9876
9877
9878
9879
9880
9881
9882
9883
9884
9885
9886
9887
9888
9889
9890
9891
9892
9893
9894
9895
9896
9897
9898
9899
9900
9901
9902
9903
9904
9905
9906
9907
9908
9909
9910
9911
9912
9913
9914
9915
9916
9917
9918
9919
9920
9921
9922
9923
9924
9925
9926
9927
9928
9929
9930
9931
9932
9933
9934
9935
9936
9937
9938
9939
9940
9941
9942
9943
9944
9945
9946
9947
9948
9949
9950
9951
9952
9953
9954
9955
9956
9957
9958
9959
9960
9961
9962
9963
9964
9965
9966
9967
9968
9969
9970
9971
9972
9973
9974
9975
9976
9977
9978
9979
9980
9981
9982
9983
9984
9985
9986
9987
9988
9989
9990
9991
9992
9993
9994
9995
9996
9997
9998
9999
10000
10001
10002
10003
10004
10005
10006
10007
10008
10009
10010
10011
10012
10013
10014
10015
10016
10017
10018
10019
10020
10021
10022
10023
10024
10025
10026
10027
10028
10029
10030
10031
10032
10033
10034
10035
10036
10037
10038
10039
10040
10041
10042
10043
10044
10045
10046
10047
10048
10049
10050
10051
10052
10053
10054
10055
10056
10057
10058
10059
10060
10061
10062
10063
10064
10065
10066
10067
10068
10069
10070
10071
10072
10073
10074
10075
10076
10077
10078
10079
10080
10081
10082
10083
10084
10085
10086
10087
10088
10089
10090
10091
10092
10093
10094
10095
10096
10097
10098
10099
10100
10101
10102
10103
10104
10105
10106
10107
10108
10109
10110
10111
10112
10113
10114
10115
10116
10117
10118
10119
10120
10121
10122
10123
10124
10125
10126
10127
10128
10129
10130
10131
10132
10133
10134
10135
10136
10137
10138
10139
10140
10141
10142
10143
10144
10145
10146
10147
10148
10149
10150
10151
10152
10153
10154
10155
10156
10157
10158
10159
10160
10161
10162
10163
10164
10165
10166
10167
10168
10169
10170
10171
10172
10173
10174
10175
10176
10177
10178
10179
10180
10181
10182
10183
10184
10185
10186
10187
10188
10189
10190
10191
10192
10193
10194
10195
10196
10197
10198
10199
10200
10201
10202
10203
10204
10205
10206
10207
10208
10209
10210
10211
10212
10213
10214
10215
10216
10217
10218
10219
10220
10221
10222
10223
10224
10225
10226
10227
10228
10229
10230
10231
10232
10233
10234
10235
10236
10237
10238
10239
10240
10241
10242
10243
10244
10245
10246
10247
10248
10249
10250
10251
10252
10253
10254
10255
10256
10257
10258
10259
10260
10261
10262
10263
10264
10265
10266
10267
10268
10269
10270
10271
10272
10273
10274
10275
10276
10277
10278
10279
10280
10281
10282
10283
10284
10285
10286
10287
10288
10289
10290
10291
10292
10293
10294
10295
10296
10297
10298
10299
10300
10301
10302
10303
10304
10305
10306
10307
10308
10309
10310
10311
10312
10313
10314
10315
10316
10317
10318
10319
10320
10321
10322
10323
10324
10325
10326
10327
10328
10329
10330
10331
10332
10333
10334
10335
10336
10337
10338
10339
10340
10341
10342
10343
10344
10345
10346
10347
10348
10349
10350
10351
10352
10353
10354
10355
10356
10357
10358
10359
10360
10361
10362
10363
10364
10365
10366
10367
10368
10369
10370
10371
10372
10373
10374
10375
10376
10377
10378
10379
10380
10381
10382
10383
10384
10385
10386
10387
10388
10389
10390
10391
10392
10393
10394
10395
10396
10397
10398
10399
10400
10401
10402
10403
10404
10405
10406
10407
10408
10409
10410
10411
10412
10413
10414
10415
10416
10417
10418
10419
10420
10421
10422
10423
10424
10425
10426
10427
10428
10429
10430
10431
10432
10433
10434
10435
10436
10437
10438
10439
10440
10441
10442
10443
10444
10445
10446
10447
10448
10449
10450
10451
10452
10453
10454
10455
10456
10457
10458
10459
10460
10461
10462
10463
10464
10465
10466
10467
10468
10469
10470
10471
10472
10473
10474
10475
10476
10477
10478
10479
10480
10481
10482
10483
10484
10485
10486
10487
10488
10489
10490
10491
10492
10493
10494
10495
10496
10497
10498
10499
10500
10501
10502
10503
10504
10505
10506
10507
10508
10509
10510
10511
10512
10513
10514
10515
10516
10517
10518
10519
10520
10521
10522
10523
10524
10525
10526
10527
10528
10529
10530
10531
10532
10533
10534
10535
10536
10537
10538
10539
10540
10541
10542
10543
10544
10545
10546
10547
10548
10549
10550
10551
10552
10553
10554
10555
10556
10557
10558
10559
10560
10561
10562
10563
10564
10565
10566
10567
10568
10569
10570
10571
10572
10573
10574
10575
10576
10577
10578
10579
10580
10581
10582
10583
10584
10585
10586
10587
10588
10589
10590
10591
10592
10593
10594
10595
10596
10597
10598
10599
10600
10601
10602
10603
10604
10605
10606
10607
10608
10609
10610
10611
10612
10613
10614
10615
10616
10617
10618
10619
10620
10621
10622
10623
10624
10625
10626
10627
10628
10629
10630
10631
10632
10633
10634
10635
10636
10637
10638
10639
10640
10641
10642
10643
10644
10645
10646
10647
10648
10649
10650
10651
10652
10653
10654
10655
10656
10657
10658
10659
10660
10661
10662
10663
10664
10665
10666
10667
10668
10669
10670
10671
10672
10673
10674
10675
10676
10677
10678
10679
10680
10681
10682
10683
10684
10685
10686
10687
10688
10689
10690
10691
10692
10693
10694
10695
10696
10697
10698
10699
10700
10701
10702
10703
10704
10705
10706
10707
10708
10709
10710
10711
10712
10713
10714
10715
10716
10717
10718
10719
10720
10721
10722
10723
10724
10725
10726
10727
10728
10729
10730
10731
10732
10733
10734
10735
10736
10737
10738
10739
10740
10741
10742
10743
10744
10745
10746
10747
10748
10749
10750
10751
10752
10753
10754
10755
10756
10757
10758
10759
10760
10761
10762
10763
10764
10765
10766
10767
10768
10769
10770
10771
10772
10773
10774
10775
10776
10777
10778
10779
10780
10781
10782
10783
10784
10785
10786
10787
10788
10789
10790
10791
10792
10793
10794
10795
10796
10797
10798
10799
10800
10801
10802
10803
10804
10805
10806
10807
10808
10809
10810
10811
10812
10813
10814
10815
10816
10817
10818
10819
10820
10821
10822
10823
10824
10825
10826
10827
10828
10829
10830
10831
10832
10833
10834
10835
10836
10837
10838
10839
10840
10841
10842
10843
10844
10845
10846
10847
10848
10849
10850
10851
10852
10853
10854
10855
10856
10857
10858
10859
10860
10861
10862
10863
10864
10865
10866
10867
10868
10869
10870
10871
10872
10873
10874
10875
10876
10877
10878
10879
10880
10881
10882
10883
10884
10885
10886
10887
10888
10889
10890
10891
10892
10893
10894
10895
10896
10897
10898
10899
10900
10901
10902
10903
10904
10905
10906
10907
10908
10909
10910
10911
10912
10913
10914
10915
10916
10917
10918
10919
10920
10921
10922
10923
10924
10925
10926
10927
10928
10929
10930
10931
10932
10933
10934
10935
10936
10937
10938
10939
10940
10941
10942
10943
10944
10945
10946
10947
10948
10949
10950
10951
10952
10953
10954
10955
10956
10957
10958
10959
10960
10961
10962
10963
10964
10965
10966
10967
10968
10969
10970
10971
10972
10973
10974
10975
10976
10977
10978
10979
10980
10981
10982
10983
10984
10985
10986
10987
10988
10989
10990
10991
10992
10993
10994
10995
10996
10997
10998
10999
11000
11001
11002
11003
11004
11005
11006
11007
11008
11009
11010
11011
11012
11013
11014
11015
11016
11017
11018
11019
11020
11021
11022
11023
11024
11025
11026
11027
11028
11029
11030
11031
11032
11033
11034
11035
11036
11037
11038
11039
11040
11041
11042
11043
11044
11045
11046
11047
11048
11049
11050
11051
11052
11053
11054
11055
11056
11057
11058
11059
11060
11061
11062
11063
11064
11065
11066
11067
11068
11069
11070
11071
11072
11073
11074
11075
11076
11077
11078
11079
11080
11081
11082
11083
11084
11085
11086
11087
11088
11089
11090
11091
11092
11093
11094
11095
11096
11097
11098
11099
11100
11101
11102
11103
11104
11105
11106
11107
11108
11109
11110
11111
11112
11113
11114
11115
11116
11117
11118
11119
11120
11121
11122
11123
11124
11125
11126
11127
11128
11129
11130
11131
11132
11133
11134
11135
11136
11137
11138
11139
11140
11141
11142
11143
11144
11145
11146
11147
11148
11149
11150
11151
11152
11153
11154
11155
11156
11157
11158
11159
11160
11161
11162
11163
11164
11165
11166
11167
11168
11169
11170
11171
11172
11173
11174
11175
11176
11177
11178
11179
11180
11181
11182
11183
11184
11185
11186
11187
11188
11189
11190
11191
11192
11193
11194
11195
11196
11197
11198
11199
11200
11201
11202
11203
11204
11205
11206
11207
11208
11209
11210
11211
11212
11213
11214
11215
11216
11217
11218
11219
11220
11221
11222
11223
11224
11225
11226
11227
11228
11229
11230
11231
11232
11233
11234
11235
11236
11237
11238
11239
11240
11241
11242
11243
11244
11245
11246
11247
11248
11249
11250
11251
11252
11253
11254
11255
11256
11257
11258
11259
11260
11261
11262
11263
11264
11265
11266
11267
11268
11269
11270
11271
11272
11273
11274
11275
11276
11277
11278
11279
11280
11281
11282
11283
11284
11285
11286
11287
11288
11289
11290
11291
11292
11293
11294
11295
11296
11297
11298
11299
11300
11301
11302
11303
11304
11305
11306
11307
11308
11309
11310
11311
11312
11313
11314
11315
11316
11317
11318
11319
11320
11321
11322
11323
11324
11325
11326
11327
11328
11329
11330
11331
11332
11333
11334
11335
11336
11337
11338
11339
11340
11341
11342
11343
11344
11345
11346
11347
11348
11349
11350
11351
11352
11353
11354
11355
11356
11357
11358
11359
11360
11361
11362
11363
11364
11365
11366
11367
11368
11369
11370
11371
11372
11373
11374
11375
11376
11377
11378
11379
11380
11381
11382
11383
11384
11385
11386
11387
11388
11389
11390
11391
11392
11393
11394
11395
11396
11397
11398
11399
11400
11401
11402
11403
11404
11405
11406
11407
11408
11409
11410
11411
11412
11413
11414
11415
11416
11417
11418
11419
11420
11421
11422
11423
11424
11425
11426
11427
11428
11429
11430
11431
11432
11433
11434
11435
11436
11437
11438
11439
11440
11441
11442
11443
11444
11445
11446
11447
11448
11449
11450
11451
11452
11453
11454
11455
11456
11457
11458
11459
11460
11461
11462
11463
11464
11465
11466
11467
11468
11469
11470
11471
11472
11473
11474
11475
11476
11477
11478
11479
11480
11481
11482
11483
11484
11485
11486
11487
11488
11489
11490
11491
11492
11493
11494
11495
11496
11497
11498
11499
11500
11501
11502
11503
11504
11505
11506
11507
11508
11509
11510
11511
11512
11513
11514
11515
11516
11517
11518
11519
11520
11521
11522
11523
11524
11525
11526
11527
11528
11529
11530
11531
11532
11533
11534
11535
11536
11537
11538
11539
11540
11541
11542
11543
11544
11545
11546
11547
11548
11549
11550
11551
11552
11553
11554
11555
11556
11557
11558
11559
11560
11561
11562
11563
11564
11565
11566
11567
11568
11569
11570
11571
11572
11573
11574
11575
11576
11577
11578
11579
11580
11581
11582
11583
11584
11585
11586
11587
11588
11589
11590
11591
11592
11593
11594
11595
11596
11597
11598
11599
11600
11601
11602
11603
11604
11605
11606
11607
11608
11609
11610
11611
11612
11613
11614
11615
11616
11617
11618
11619
11620
11621
11622
11623
11624
11625
11626
11627
11628
11629
11630
11631
11632
11633
11634
11635
11636
11637
11638
11639
11640
11641
11642
11643
11644
11645
11646
11647
11648
11649
11650
11651
11652
11653
11654
11655
11656
11657
11658
11659
11660
11661
11662
11663
11664
11665
11666
11667
11668
11669
11670
11671
11672
11673
11674
11675
11676
11677
11678
11679
11680
11681
11682
11683
11684
11685
11686
11687
11688
11689
11690
11691
11692
11693
11694
11695
11696
11697
11698
11699
11700
11701
11702
11703
11704
11705
11706
11707
11708
11709
11710
11711
11712
11713
11714
11715
11716
11717
11718
11719
11720
11721
11722
11723
11724
11725
11726
11727
11728
11729
11730
11731
11732
11733
11734
11735
11736
11737
11738
11739
11740
11741
11742
11743
11744
11745
11746
11747
11748
11749
11750
11751
11752
11753
11754
11755
11756
11757
11758
11759
11760
11761
11762
11763
11764
11765
11766
11767
11768
11769
11770
11771
11772
11773
11774
11775
11776
11777
11778
11779
11780
11781
11782
11783
11784
11785
11786
11787
11788
11789
11790
11791
11792
11793
11794
11795
11796
11797
11798
11799
11800
11801
11802
11803
11804
11805
11806
11807
11808
11809
11810
11811
11812
11813
11814
11815
11816
11817
11818
11819
11820
11821
11822
11823
11824
11825
11826
11827
11828
11829
11830
11831
11832
11833
11834
11835
11836
11837
11838
11839
11840
11841
11842
11843
11844
11845
11846
11847
11848
11849
11850
11851
11852
11853
11854
11855
11856
11857
11858
11859
11860
11861
11862
11863
11864
11865
11866
11867
11868
11869
11870
11871
11872
11873
11874
11875
11876
11877
11878
11879
11880
11881
11882
11883
11884
11885
11886
11887
11888
11889
11890
11891
11892
11893
11894
11895
11896
11897
11898
11899
11900
11901
11902
11903
11904
11905
11906
11907
11908
11909
11910
11911
11912
11913
11914
11915
11916
11917
11918
11919
11920
11921
11922
11923
11924
11925
11926
11927
11928
11929
11930
11931
11932
11933
11934
11935
11936
11937
11938
11939
11940
11941
11942
11943
11944
11945
11946
11947
11948
11949
11950
11951
11952
11953
11954
11955
11956
11957
11958
11959
11960
11961
11962
11963
11964
11965
11966
11967
11968
11969
11970
11971
11972
11973
11974
11975
11976
11977
11978
11979
11980
11981
11982
11983
11984
11985
11986
11987
11988
11989
11990
11991
11992
11993
11994
11995
11996
11997
11998
11999
12000
12001
12002
12003
12004
12005
12006
12007
12008
12009
12010
12011
12012
12013
12014
12015
12016
12017
12018
12019
12020
12021
12022
12023
12024
12025
12026
12027
12028
12029
12030
12031
12032
12033
12034
12035
12036
12037
12038
12039
12040
12041
12042
12043
12044
12045
12046
12047
12048
12049
12050
12051
12052
12053
12054
12055
12056
12057
12058
12059
12060
12061
12062
12063
12064
12065
12066
12067
12068
12069
12070
12071
12072
12073
12074
12075
12076
12077
12078
12079
12080
12081
12082
12083
12084
12085
12086
12087
12088
12089
12090
12091
12092
12093
12094
12095
12096
12097
12098
12099
12100
12101
12102
12103
12104
12105
12106
12107
12108
12109
12110
12111
12112
12113
12114
12115
12116
12117
12118
12119
12120
12121
12122
12123
12124
12125
12126
12127
12128
12129
12130
12131
12132
12133
12134
12135
12136
12137
12138
12139
12140
12141
12142
12143
12144
12145
12146
12147
12148
12149
12150
12151
12152
12153
12154
12155
12156
12157
12158
12159
12160
12161
12162
12163
12164
12165
12166
12167
12168
12169
12170
12171
12172
12173
12174
12175
12176
12177
12178
12179
12180
12181
12182
12183
12184
12185
12186
12187
12188
12189
12190
12191
12192
12193
12194
12195
12196
12197
12198
12199
12200
12201
12202
12203
12204
12205
12206
12207
12208
12209
12210
12211
12212
12213
12214
12215
12216
12217
12218
12219
12220
12221
12222
12223
12224
12225
12226
12227
12228
12229
12230
12231
12232
12233
12234
12235
12236
12237
12238
12239
12240
12241
12242
12243
12244
12245
12246
12247
12248
12249
12250
12251
12252
12253
12254
12255
12256
12257
12258
12259
12260
12261
12262
12263
12264
12265
12266
12267
12268
12269
12270
12271
12272
12273
12274
12275
12276
12277
12278
12279
12280
12281
12282
12283
12284
12285
12286
12287
12288
12289
12290
12291
12292
12293
12294
12295
12296
12297
12298
12299
12300
12301
12302
12303
12304
12305
12306
12307
12308
12309
12310
12311
12312
12313
12314
12315
12316
12317
12318
12319
12320
12321
12322
12323
12324
12325
12326
12327
12328
12329
12330
12331
12332
12333
12334
12335
12336
12337
12338
12339
12340
12341
12342
12343
12344
12345
12346
12347
12348
12349
12350
12351
12352
12353
12354
12355
12356
12357
12358
12359
12360
12361
12362
12363
12364
12365
12366
12367
12368
12369
12370
12371
12372
12373
12374
12375
12376
12377
12378
12379
12380
12381
12382
12383
12384
12385
12386
12387
12388
12389
12390
12391
12392
12393
12394
12395
12396
12397
12398
12399
12400
12401
12402
12403
12404
12405
12406
12407
12408
12409
12410
12411
12412
12413
12414
12415
12416
12417
12418
12419
12420
12421
12422
12423
12424
12425
12426
12427
12428
12429
12430
12431
12432
12433
12434
12435
12436
12437
12438
12439
12440
12441
12442
12443
12444
12445
12446
12447
12448
12449
12450
12451
12452
12453
12454
12455
12456
12457
12458
12459
12460
12461
12462
12463
12464
12465
12466
12467
12468
12469
12470
12471
12472
12473
12474
12475
12476
12477
12478
12479
12480
12481
12482
12483
12484
12485
12486
12487
12488
12489
12490
12491
12492
12493
12494
12495
12496
12497
12498
12499
12500
12501
12502
12503
12504
12505
12506
12507
12508
12509
12510
12511
12512
12513
12514
12515
12516
12517
12518
12519
12520
12521
12522
12523
12524
12525
12526
12527
12528
12529
12530
12531
12532
12533
12534
12535
12536
12537
12538
12539
12540
12541
12542
12543
12544
12545
12546
12547
12548
12549
12550
12551
12552
12553
12554
12555
12556
12557
12558
12559
12560
12561
12562
12563
12564
12565
12566
12567
12568
12569
12570
12571
12572
12573
12574
12575
12576
12577
12578
12579
12580
12581
12582
12583
12584
12585
12586
12587
12588
12589
12590
12591
12592
12593
12594
12595
12596
12597
12598
12599
12600
12601
12602
12603
12604
12605
12606
12607
12608
12609
12610
12611
12612
12613
12614
12615
12616
12617
12618
12619
12620
12621
12622
12623
12624
12625
12626
12627
12628
12629
12630
12631
12632
12633
12634
12635
12636
12637
12638
12639
12640
12641
12642
12643
12644
12645
12646
12647
12648
12649
12650
12651
12652
12653
12654
12655
12656
12657
12658
12659
12660
12661
12662
12663
12664
12665
12666
12667
12668
12669
12670
12671
12672
12673
12674
12675
12676
12677
12678
12679
12680
12681
12682
12683
12684
12685
12686
12687
12688
12689
12690
12691
12692
12693
12694
12695
12696
12697
12698
12699
12700
12701
12702
12703
12704
12705
12706
12707
12708
12709
12710
12711
12712
12713
12714
12715
12716
12717
12718
12719
12720
12721
12722
12723
12724
12725
12726
12727
12728
12729
12730
12731
12732
12733
12734
12735
12736
12737
12738
12739
12740
12741
12742
12743
12744
12745
12746
12747
12748
12749
12750
12751
12752
12753
12754
12755
12756
12757
12758
12759
12760
12761
12762
12763
12764
12765
12766
12767
12768
12769
12770
12771
12772
12773
12774
12775
12776
12777
12778
12779
12780
12781
12782
12783
12784
12785
12786
12787
12788
12789
12790
12791
12792
12793
12794
12795
12796
12797
12798
12799
12800
12801
12802
12803
12804
12805
12806
12807
12808
12809
12810
12811
12812
12813
12814
12815
12816
12817
12818
12819
12820
12821
12822
12823
12824
12825
12826
12827
12828
12829
12830
12831
12832
12833
12834
12835
12836
12837
12838
12839
12840
12841
12842
12843
12844
12845
12846
12847
12848
12849
12850
12851
12852
12853
12854
12855
12856
12857
12858
12859
12860
12861
12862
12863
12864
12865
12866
12867
12868
12869
12870
12871
12872
12873
12874
12875
12876
12877
12878
12879
12880
12881
12882
12883
12884
12885
12886
12887
12888
12889
12890
12891
12892
12893
12894
12895
12896
12897
12898
12899
12900
12901
12902
12903
12904
12905
12906
12907
12908
12909
12910
12911
12912
12913
12914
12915
12916
12917
12918
12919
12920
12921
12922
12923
12924
12925
12926
12927
12928
12929
12930
12931
12932
12933
12934
12935
12936
12937
12938
12939
12940
12941
12942
12943
12944
12945
12946
12947
12948
12949
12950
12951
12952
12953
12954
12955
12956
12957
12958
12959
12960
12961
12962
12963
12964
12965
12966
12967
12968
12969
12970
12971
12972
12973
12974
12975
12976
12977
12978
12979
12980
12981
12982
12983
12984
12985
12986
12987
12988
12989
12990
12991
12992
12993
12994
12995
12996
12997
12998
12999
13000
13001
13002
13003
13004
13005
13006
13007
13008
13009
13010
13011
13012
13013
13014
13015
13016
13017
13018
13019
13020
13021
13022
13023
13024
13025
13026
13027
13028
13029
13030
13031
13032
13033
13034
13035
13036
13037
13038
13039
13040
13041
13042
13043
13044
13045
13046
13047
13048
13049
13050
13051
13052
13053
13054
13055
13056
13057
13058
13059
13060
13061
13062
13063
13064
13065
13066
13067
13068
13069
13070
13071
13072
13073
13074
13075
13076
13077
13078
13079
13080
13081
13082
13083
13084
13085
13086
13087
13088
13089
13090
13091
13092
13093
13094
13095
13096
13097
13098
13099
13100
13101
13102
13103
13104
13105
13106
13107
13108
13109
13110
13111
13112
13113
13114
13115
13116
13117
13118
13119
13120
13121
13122
13123
13124
13125
13126
13127
13128
13129
13130
13131
13132
13133
13134
13135
13136
13137
13138
13139
13140
13141
13142
13143
13144
13145
13146
13147
13148
13149
13150
13151
13152
13153
13154
13155
13156
13157
13158
13159
13160
13161
13162
13163
13164
13165
13166
13167
13168
13169
13170
13171
13172
13173
13174
13175
13176
13177
13178
13179
13180
13181
13182
13183
13184
13185
13186
13187
13188
13189
13190
13191
13192
13193
13194
13195
13196
13197
13198
13199
13200
13201
13202
13203
13204
13205
13206
13207
13208
13209
13210
13211
13212
13213
13214
13215
13216
13217
13218
13219
13220
13221
13222
13223
13224
13225
13226
13227
13228
13229
13230
13231
13232
13233
13234
13235
13236
13237
13238
13239
13240
13241
13242
13243
13244
13245
13246
13247
13248
13249
13250
13251
13252
13253
13254
13255
13256
13257
13258
13259
13260
13261
13262
13263
13264
13265
13266
13267
13268
13269
13270
13271
13272
13273
13274
13275
13276
13277
13278
13279
13280
13281
13282
13283
13284
13285
13286
13287
13288
13289
13290
13291
13292
13293
13294
13295
13296
13297
13298
13299
13300
13301
13302
13303
13304
13305
13306
13307
13308
13309
13310
13311
13312
13313
13314
13315
13316
13317
13318
13319
13320
13321
13322
13323
13324
13325
13326
13327
13328
13329
13330
13331
13332
13333
13334
13335
13336
13337
13338
13339
13340
13341
13342
13343
13344
13345
13346
13347
13348
13349
13350
13351
13352
13353
13354
13355
13356
13357
13358
13359
13360
13361
13362
13363
13364
13365
13366
13367
13368
13369
13370
13371
13372
13373
13374
13375
13376
13377
13378
13379
13380
13381
13382
13383
13384
13385
13386
13387
13388
13389
13390
13391
13392
13393
13394
13395
13396
13397
13398
13399
13400
13401
13402
13403
13404
13405
13406
13407
13408
13409
13410
13411
13412
13413
13414
13415
13416
13417
13418
13419
13420
13421
13422
13423
13424
13425
13426
13427
13428
13429
13430
13431
13432
13433
13434
13435
13436
13437
13438
13439
13440
13441
13442
13443
13444
13445
13446
13447
13448
13449
13450
13451
13452
13453
13454
13455
13456
13457
13458
13459
13460
13461
13462
13463
13464
13465
13466
13467
13468
13469
13470
13471
13472
13473
13474
13475
13476
13477
13478
13479
13480
13481
13482
13483
13484
13485
13486
13487
13488
13489
13490
13491
13492
13493
13494
13495
13496
13497
13498
13499
13500
13501
13502
13503
13504
13505
13506
13507
13508
13509
13510
13511
13512
13513
13514
13515
13516
13517
13518
13519
13520
13521
13522
13523
13524
13525
13526
13527
13528
13529
13530
13531
13532
13533
13534
13535
13536
13537
13538
13539
13540
13541
13542
13543
13544
13545
13546
13547
13548
13549
13550
13551
13552
13553
13554
13555
13556
13557
13558
13559
13560
13561
13562
13563
13564
13565
13566
13567
13568
13569
13570
13571
13572
13573
13574
13575
13576
13577
13578
13579
13580
13581
13582
13583
13584
13585
13586
13587
13588
13589
13590
13591
13592
13593
13594
13595
13596
13597
13598
13599
13600
13601
13602
13603
13604
13605
13606
13607
13608
13609
13610
13611
13612
13613
13614
13615
13616
13617
13618
13619
13620
13621
13622
13623
13624
13625
13626
13627
13628
13629
13630
13631
13632
13633
13634
13635
13636
13637
13638
13639
13640
13641
13642
13643
13644
13645
13646
13647
13648
13649
13650
13651
13652
13653
13654
13655
13656
13657
13658
13659
13660
13661
13662
13663
13664
13665
13666
13667
13668
13669
13670
13671
13672
13673
13674
13675
13676
13677
13678
13679
13680
13681
13682
13683
13684
13685
13686
13687
13688
13689
13690
13691
13692
13693
13694
13695
13696
13697
13698
13699
13700
13701
13702
13703
13704
13705
13706
13707
13708
13709
13710
13711
13712
13713
13714
13715
13716
13717
13718
13719
13720
13721
13722
13723
13724
13725
13726
13727
13728
13729
13730
13731
13732
13733
13734
13735
13736
13737
13738
13739
13740
13741
13742
13743
13744
13745
13746
13747
13748
13749
13750
13751
13752
13753
13754
13755
13756
13757
13758
13759
13760
13761
13762
13763
13764
13765
13766
13767
13768
13769
13770
13771
13772
13773
13774
13775
13776
13777
13778
13779
13780
13781
13782
13783
13784
13785
13786
13787
13788
13789
13790
13791
13792
13793
13794
13795
13796
13797
13798
13799
13800
13801
13802
13803
13804
13805
13806
13807
13808
13809
13810
13811
13812
13813
13814
13815
13816
13817
13818
13819
13820
13821
13822
13823
13824
13825
13826
13827
13828
13829
13830
13831
13832
13833
13834
13835
13836
13837
13838
13839
13840
13841
13842
13843
13844
13845
13846
13847
13848
13849
13850
13851
13852
13853
13854
13855
13856
13857
13858
13859
13860
13861
13862
13863
13864
13865
13866
13867
13868
13869
13870
13871
13872
13873
13874
13875
13876
13877
13878
13879
13880
13881
13882
13883
13884
13885
13886
13887
13888
13889
13890
13891
13892
13893
13894
13895
13896
13897
13898
13899
13900
13901
13902
13903
13904
13905
13906
13907
13908
13909
13910
13911
13912
13913
13914
13915
13916
13917
13918
13919
13920
13921
13922
13923
13924
13925
13926
13927
13928
13929
13930
13931
13932
13933
13934
13935
13936
13937
13938
13939
13940
13941
13942
13943
13944
13945
13946
13947
13948
13949
13950
13951
13952
13953
13954
13955
13956
13957
13958
13959
13960
13961
13962
13963
13964
13965
13966
13967
13968
13969
13970
13971
13972
13973
13974
13975
13976
13977
13978
13979
13980
13981
13982
13983
13984
13985
13986
13987
13988
13989
13990
13991
13992
13993
13994
13995
13996
13997
13998
13999
14000
14001
14002
14003
14004
14005
14006
14007
14008
14009
14010
14011
14012
14013
14014
14015
14016
14017
14018
14019
14020
14021
14022
14023
14024
14025
14026
14027
14028
14029
14030
14031
14032
14033
14034
14035
14036
14037
14038
14039
14040
14041
14042
14043
14044
14045
14046
14047
14048
14049
14050
14051
14052
14053
14054
14055
14056
14057
14058
14059
14060
14061
14062
14063
14064
14065
14066
14067
14068
14069
14070
14071
14072
14073
14074
14075
14076
14077
14078
14079
14080
14081
14082
14083
14084
14085
14086
14087
14088
14089
14090
14091
14092
14093
14094
14095
14096
14097
14098
14099
14100
14101
14102
14103
14104
14105
14106
14107
14108
14109
14110
14111
14112
14113
14114
14115
14116
14117
14118
14119
14120
14121
14122
14123
14124
14125
14126
14127
14128
14129
14130
14131
14132
14133
14134
14135
14136
14137
14138
14139
14140
14141
14142
14143
14144
14145
14146
14147
14148
14149
14150
14151
14152
14153
14154
14155
14156
14157
14158
14159
14160
14161
14162
14163
14164
14165
14166
14167
14168
14169
14170
14171
14172
14173
14174
14175
14176
14177
14178
14179
14180
14181
14182
14183
14184
14185
14186
14187
14188
14189
14190
14191
14192
14193
14194
14195
14196
14197
14198
14199
14200
14201
14202
14203
14204
14205
14206
14207
14208
14209
14210
14211
14212
14213
14214
14215
14216
14217
14218
14219
14220
14221
14222
14223
14224
14225
14226
14227
14228
14229
14230
14231
14232
14233
14234
14235
14236
14237
14238
14239
14240
14241
14242
14243
14244
14245
14246
14247
14248
14249
14250
14251
14252
14253
14254
14255
14256
14257
14258
14259
14260
14261
14262
14263
14264
14265
14266
14267
14268
14269
14270
14271
14272
14273
14274
14275
14276
14277
14278
14279
14280
14281
14282
14283
14284
14285
14286
14287
14288
14289
14290
14291
14292
14293
14294
14295
14296
14297
14298
14299
14300
14301
14302
14303
14304
14305
14306
14307
14308
14309
14310
14311
14312
14313
14314
14315
14316
14317
14318
14319
14320
14321
14322
14323
14324
14325
14326
14327
14328
14329
14330
14331
14332
14333
14334
14335
14336
14337
14338
14339
14340
14341
14342
14343
14344
14345
14346
14347
14348
14349
14350
14351
14352
14353
14354
14355
14356
14357
14358
14359
14360
14361
14362
14363
14364
14365
14366
14367
14368
14369
14370
14371
14372
14373
14374
14375
14376
14377
14378
14379
14380
14381
14382
14383
|
<!DOCTYPE html PUBLIC "-//W3C//DTD XHTML 1.0 Strict//EN"
"http://www.w3.org/TR/xhtml1/DTD/xhtml1-strict.dtd">
<html xmlns="http://www.w3.org/1999/xhtml">
<head>
<meta http-equiv="Content-Type" content="text/html; charset=UTF-8" />
<title>The Project Gutenberg eBook of Waverley, by Walter Scott</title>
<style type="text/css">
.by {
text-align: center;
font-size: 120%;
padding-top: 2em;
}
.author {
text-align: center;
font-size: 135%;
}
.transl {
text-align: center;
font-size: 120%;
padding-top: 2em;
}
.co {
text-align: center;
font-size: 120%;
padding-top: 5em;
}
.year {
text-align: center;
font-size: 130%;
padding-bottom: 3em;
}
body {
margin-left: 10%;
margin-right: 10%;
}
h1,h2,h3 {
text-align: center; /* all headings centered */
clear: both;
}
p {
margin-top: .51em;
text-align: left;
margin-bottom: .49em;
}
.p4 {margin-top: 4em;}
hr {
width: 33%;
margin-top: 2em;
margin-bottom: 2em;
margin-left: auto;
margin-right: auto;
clear: both;
}
hr.chap {width: 65%}
.sig {
text-align: right;
margin-right: 15%;
}
.poem {
margin-left:10%;
margin-right:10%;
text-align: left;
}
.poem .stanza {margin: 1em 0em 1em 0em;}
.poem span.i0 {display: block; margin-left: 0em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
.poem span.i11 {display: block; margin-left: 5.5em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
.poem span.i13 {display: block; margin-left: 6.5em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
.poem span.i19 {display: block; margin-left: 9.5em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
.poem span.i2 {display: block; margin-left: 1em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
.poem span.i24 {display: block; margin-left: 12em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
.poem span.i28 {display: block; margin-left: 14em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
.poem span.i4 {display: block; margin-left: 2em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
.poem span.i8 {display: block; margin-left: 4em; padding-left: 3em; text-indent: -3em;}
hr.full { width: 100%;
margin-top: 3em;
margin-bottom: 0em;
margin-left: auto;
margin-right: auto;
height: 4px;
border-width: 4px 0 0 0; /* remove all borders except the top one */
border-style: solid;
border-color: #000000;
clear: both; }
</style>
</head>
<body>
<div>*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45697 ***</div>
<h1>The Project Gutenberg eBook, Waverley, by Walter Scott</h1>
<p> </p>
<h3>E-text prepared by Tapio Riikonen</h3>
<p> </p>
<hr class="full" />
<p> </p>
<p> </p>
<p> </p>
<h1>WAVERLEY</h1>
<p class="by">Kirj.</p>
<p class="author"><b>Walter Scott</b></p>
<p class="transl">Suomennos englanninkielestä</p>
<p class="co">WSOY, Porvoo</p>
<p class="year"><b>1904.</b></p>
<p class="p4" />
<p>Sensuurin hyväksymä, marrask. 28 p. 1904. Mikkeli.</p>
<p class="p4" />
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i4"><i>Sanoppa puoluees, tai surman saat!</i></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i28"><i>Henrik IV, 2.</i></span>
</div></div>
<hr class="chap" />
<h2>I.<br />
Waverley-Honour. — Katsaus menneeseen.</h2>
<p>Kuusikymmentä vuotta takaperin — tätä marrask. 1 p:nä 1805 ryhtyessäni
kirjottamaan — kertomuksemme sankari Edward Waverley jätti hyvästit
perheelleen, yhtyäkseen rakuunarykmenttiin, jossa oli äskettäin saanut
upseerinpaikan. Surullinen oli Waverley-Honourin suojamissa se päivä,
jolloin nuori upseeri erosi Sir Everardista, vanhasta sedästään, jonka
säädyn ja tiluksien perillinen hän oli.</p>
<p>Valtiollinen erimielisyys oli aikaisin erottanut paroonin nuoremmasta
veljestään Richard Waverleystä, sankarimme isästä. Sir Everard oli
isiltään perinyt koko sen vanhoillisen tahi korkeakirkollisen
ajatussuunnan, joka suuresta kansalaissodasta asti oli ollut
Waverley-suvulle ominaista. Richard sitävastoin, kymmenen vuotta
nuorempana, näki edessään nuoremmalle veljelle säädetyn aseman, josta
sellaisenaan ei ollut odotettavissa kunniaa eikä elämäniloa. Jo
aikaisin hän tajusi, että elämän kilpajuoksussa onnistuakseen hänen oli
pakko kantaa mahdollisimman vähäisen painoa. Taidemaalarit puhuvat,
miten vaikea on ilmaista sekavien tunteiden ilmettä samoilla
kasvonpiirteillä samassa silmänräpäyksessä — ja yhtä vaikea olisi
sielutieteilijän selitellä niitä eri vaikuttimia, jotka yhdessä
määräävät toimintamme suunnan. Richard Waverley luki historiasta ja
huomasi olevan selvää järkeä, että, käyttääksemme vanhan laulun sanoja,</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">on raukka miehekseen, ken tottelee<br /></span>
<span class="i0">unohtain vastarinnan kokonaan.<br /></span>
</div></div>
<p>Järki kuitenkaan ei luultavasti olisi kyennyt hillitsemään ja
voittamaan perinnäistä etuluuloisuutta, jos Richard vain olisi
aavistanut, että hänen vanhempi veljensä, ottaen niin sydämmelleen
nuoruuden pettymyksen, olisi naimatonna vielä kahdenkahdeksatta vuoden
ijässä. Etäisimpäänkin tulevaisuuteen tähtäävä säätynimen toivo olisi
siinä tapauksessa voinut saattaa hänen viettämään suurimman osan
elämäänsä "hovin Richard-herrana, paroonin veljenä", sen lopulla muka
ollakseen Sir Richard Waverley, Waverley-Honourin parooni,
ruhtinaallisten tiluksien omistaja ja kuntansa päämiehenä
valtiollisissa piireissä vaikutusvaltainen mies. Vaan tällaista tulosta
ei ollut ajateltavissa Richardin ensin suuntaillessa uraansa, jolloin
Sir Everard oli parhaassa ijässään ja varmasti hyväksyttävä kosija
missä perheessä tahansa, tavotelkoon sitte rikkautta tahi kauneutta, ja
jolloin tosiaan huhu hänen pian tapahtuvasta naimisestaan
säännöllisesti kerran vuodessa hauskutti ympäristöä. Nuorempi veli näki
voivansa päästä itsenäiseen asemaan ainoastaan omiin ponnistuksiinsa
turvautumalla ja sellaisen valtiollisen vakaumuksen omaksumalla, mikä
soveltuisi sekä järjelle että hänen omalle edulleen paremmin kuin Sir
Everardin perinnäinen usko korkeakirkolliseen puolueeseen ja
Stuarteihin. Siitäpä syystä hän kääntyi heti uransa alussa; hänestä
tuli whig-puolueen mies ja hannoverilaisen hallitsijasuvun ystävä.</p>
<p>Yrjö I:n aikuiset ministeriöt ymmärsivät varsin hyvin, miten tärkeää
oli koettaa harvennella vastustusrivejä. Tory-ylimystö, jonka loisto
oli hovin auringonpaisteen heijastusta, oli vähitellen saatu
suostutelluksi uuteen hallitsijasukuun. Mutta Englannin rikas
maalaisaateli, joka monien vanhan ajan tapojen ja alkuaikaisen kunnon
ohella oli säilyttänyt paljon itsepintaista ja taipumatonta
etuluuloisuutta, pysyi erillään, ylimielisessä ja ynseässä
vastarinnassa, luoden monia kaihon ja toiveen silmäyksiä Bois le
Duciin, Avignoniin ja Italiaan, missä chevalier Saint Georgella, kuten
häntä nimittivät, — vallantavottelijalla — oli maanpakolaishovinsa,
miten kulloinkin oli pakotettu vaihtamaan asuinsijaansa. Tuollaisen
lujan ja taipumattoman vastustajan läheisimmän sukulaisen siirtyminen
toiselle puolelle kenties saisi useampiakin kääntymään, ja senvuoksi
Richard Waverley sai ministeriöltä osakseen enemmänkin suosiota kuin
kykynsä tahi valtiollinen merkityksensä oikeastaan olisivat ansainneet.
Melkoista taipumusta valtiolliseen toimintaan hänessä sentään pian
huomattiinkin, ja kerran päästyään vaikutusvaltaisiin piireihin hän
menestyi nopeasti. Sir Everard sai "julkisesta sanansaattajasta" nähdä
ensiksi, että esquire Richard Waverley oli valittu Barterfaithin
ministeripuoluelaisen pikkukaupungin edusmieheksi; sitte, että esquire
Richard Waverley oli hallituksen kantaa puolustaen herättänyt huomiota
parlamentin valmistusverokeskusteluissa; ja lopuksi, että esquire
Richard Waverley oli saanut tuollaisen palkintoviran, joita pidetään
maataan palvelevien kelpo kansalaisten varalla.</p>
<p>Vaikka nämä tapahtumat seurasivat niin toinen toisensa kintereillä,
että nykyaikaisen sanomalehtimiehen äly olisi ennustanut molemmat
jälkimäiset jo ensimäistä mainitessaan, ne kuitenkin saapuivat Sir
Everardin tietoon vähitellen, ja ikäänkuin pisara pisaralta tihkumalla
"Dyerin Viikkosanomien" verkallisesta siivilästä. Kerran viikossa
siihen aikaan saapui muutama rivi muun maailman kuulumisia;
tyydytettyään Sir Everardin, hänen sisarensa ja ijäkkään
kellarimestarin uteliaisuuden, lehtinen säännöllisesti siirtyi hovista
pappilaan, pappilasta squire Stubbsin yksinäiseen maataloon, squirelta
paroonin pehtoorille, hänen nummella olevaan sievään valkeaan
tupaseensa, pehtoorilta voudille, ja viimeksimainitulta laajalle
alustalaispiirille, jonka kovissa ja känsäisissä käsissä se
tavallisesti kului siekaleiksi, noin kuukauden kuluttua saapumisestaan.</p>
<p>Tässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard
Waverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir
Everardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut
vähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli
ihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen
luonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut
niihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään
perintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan
naimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli,
johtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.</p>
<p>Hän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla
tammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien
tunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat — paitsi
vanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen
veljensä nyt edustivat — lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken
yhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670
suuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa
oli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen
edustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley
Parkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn
vaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.</p>
<p>Nämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista
suuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki
lähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin
aikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen
Waverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen.
Mutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään
vertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin
kumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin
vaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin
laskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa,
näyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen
jalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir
Everardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän
katsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin
tuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa
ikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti
silmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven
keskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin
käyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa
etukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma <i>Sans
tache</i>. "Hukkukoon ennen nimemme", huudahti Sir Everard, "kuin vanha
ja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan
häväistyjen sukumerkkien rinnalle!"</p>
<p>Kaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti
lakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja
sai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä
jälleen tarvittaisiin.</p>
<p>Asianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen
osaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku
maailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin
tuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin
lähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa,
jonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan
ylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita,
periaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen
saaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.</p>
<p>Sir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti
arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta
neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady
Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa
hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se
hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.</p>
<p>Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren
neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta
kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja
uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä
monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi
pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady
Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen
sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan
tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä
puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.</p>
<p>Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä
ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin
sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä
hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä
suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin
tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä
häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti
jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin,
kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti
edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.</p>
<p>Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu
isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja
jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt
suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen
tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada
puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan
hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos
kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei
siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä
rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän
kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden
pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät
toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne
vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään
vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille —
niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta
samalla ylpeälle — ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä
toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja
hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan,
korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen
sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään;
ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden
lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.</p>
<p>Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta
vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista,
pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä
whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja
veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi
äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman
vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain
sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli
nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja
yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta
hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä
Waverley-Honourista.</p>
<p>Heidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari.
Viidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä
aamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen
puistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen
vetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja
kultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne
odottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa
rakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin
pojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin
omakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia
omikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan
yritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui
Edwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli
kaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan
palleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä.
Tuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja
nimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi
perintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui
sallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen
tunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi
Waverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun
taasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen
vaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille
tien sovintoon.</p>
<p>Heidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin
muodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden
luonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir
Everard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan
tyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen
täydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään.
Richard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden
parhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse,
perisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin
vahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin
väleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin
Sir Everardilla tiedettiin olevan.</p>
<p>Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai
viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti
molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli
muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen
sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa
enemmän.</p>
<hr class="chap" />
<h2>II.<br />
Kasvatus.</h2>
<p>Sankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen
terveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon
ilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin
virkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen
suunnitelmansa vuoksi — ja hän oleskelikin siellä tavallisesti
kahdeksan kuukautta vuodesta — Edward vietiin Waverley-Honouriin.
Silloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen
vaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja
sivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin
kasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.</p>
<p>Jossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin
kotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut
erotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I:lle, ei
ainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli
melkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä.
Mutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli
kokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa
siinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse
halusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella
omaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät
ajat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.</p>
<p>Waverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali
kaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen
hajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli
saattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti
taipuisa loistavuuden merkiksi täyttämään kirjahyllynsä uusimmalla ajan
kirjallisuudella, valitsematta niitä sisältönsä tahi arvonsa mukaan.
Tässä valtakunnassa sai Edward mielinmäärin samoilla kauttaaltaan.
Hänen opettajansa oli kiintynyt omiin tutkimuksiinsa; kirkolliset asiat
ja uskonnolliset kiistat sekä taipumus oppineeseen lepäilemiseen saivat
hänen kernaasti tarttumaan jokaiseen tekosyyhyn, jonka nojalla hänen ei
tarvinnut ulottaa ankaraa ja säännöllistä valvontaa pojan yksityisiin
lueskeluihin, kun ne kerran olivat opetustuntien ulkopuolella. Sir
Everard ei ollut milloinkaan ollut lukumiehiä, ja oli sisarensa tavoin
yleensä sitä mieltä, että laiskuus ei sovellu minkäänlaatuisen
lueskelun kumppaniksi, ja että pelkkä ajatuksetonkin kirjaimien
silmäileminen on hyödyllistä ja kiitettävää, tarkemmin harkitsematta,
mitä aatteita tahi oppeja ne edustavat. Huvittelun halussa, minkä
parempi ohjaus olisi piankin voinut kääntää tiedonharrastukseksi, nuori
Waverley siis ajelehti tässä kirjameressä niinkuin laiva ilman luotsia
tahi peräsintä. Ja kuitenkin, hänen saatuaan ahdetuksi tietoonsa paljon
sellaista mitä harvat tietävät, häntä saattoi täydellä syyllä sanoa
oppimattomaksi, sillä hän tiesi vähän sellaista, mikä antaa miehelle
arvokkuutta ja tekee hänet kykeneväksi hankkimaan hyvän aseman muiden
kansalaisten joukossa. Edwardin äiti kuoli seitsemän vuotta sen jälkeen
kuin veljekset olivat tehneet sovinnon, ja Richard Waverley itse,
alettuaan tuon tapauksen johdosta yhä vakituisemmin asustella
Lontoossa, oli liiaksi vaipunut omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa,
huomatakseen pojastaan muuta kuin, että tämä oli kovin ahkera lukumies
ja nähtävästi piispan-alku. Olisipa hän vain arvannut poikansa unelmat
ja tunteet, niin olisi johtunut aivan toisenlaiseen päätökseen.</p>
<p>Kuudentoista vuoden ikäisenä Edward Waverley ei ainoastaan ollut
kykenemätön vakaviin ja järkeviin opintoihin, vaan myöskin oli
suuressa määrin kyllästynyt kaikkeen lueskeluun ylimalkaan. Hänen
hajamielisyytensä ja yksinäisyyden-rakkautensa kävivät niin
silmäänpistäviksi, että herättivät hellää huolestumista Sir
Everardissa. Tämä koetti vastapainoksi noille taipumuksille saada
veljenpoikaansa innostumaan metsästykseen, oman nuoruutensa parhaaseen
huvitukseen. Mutta kun Edward pääsi siinä urheilussa saavuttamaan
jonkinlaisen taidon, sekin herkesi olemasta huvia hänelle.
Seuraelämästäkään hänellä ei tullut mitään; muutamia hyväsukuisia
nuoria miehiä kyllä oli lähistöllä, vaan Edward tunsi jonkinlaista
kömpelyyttä heidän parissaan, yksinäisten elämäntapojensa vuoksi. Hänen
herkkätuntoisuutensa ei suurin surminkaan olisi tahtonut tulla huomion
alaiseksi jonkin pikku seurasäännön rikkomisesta, ja kun ei ollut
varma, ettei niin tapahtuisi, hän luuli olevansa vastahakoinen ja
soveltumaton seurustelemaan muiden piireissä.</p>
<p>Ne hetket, mitkä hän vietti setänsä ja tätinsä seurassa, kuluivat
entisajan jo monasti toisteltujen kertomusten kuuntelussa. Vaan
siitäkin hänen mielensä vallitseva puoli, mielikuvitus, sai useasti
kiihdytystä. Wilibert Waverleyn urotyöt Pyhässä maassa, hänen
pitkällinen poissaolonsa ja vaaralliset seikkailunsa, luultu
kuolemansa, ja paluunsa samana iltana, jona hänen sydämensä rakastettu
oli ottanut puolisokseen sen sankarin, joka noiden vuosien kuluessa oli
suojellut häntä loukkauksilta ja sorrolta; jalomielisyys, jolla
ristiretkeilijä luopui vaatimuksistaan ja haki läheisestä luostarista
sen rauhan, jota ei mikään voi riistää — tällaiset sukutarinat saivat
hänen sydämensä hehkumaan ja silmänsä säihkymään. Eikä häneen vähemmin
vaikuttanut tätinsä kertomus lady Alice Waverleyn kärsimyksistä ja
urhoudesta suuren kansalaissodan aikana. Kunnianarvoisan vanhuksen
lempeät kasvot saivat majesteetillisemman ilmeen, hänen kertoessaan
miten Kaarlo-kuningas Worcesterin taistelun jälkeen oli saanut
kokonaiseksi päiväksi suojan Waverley-Honourissa, ja miten, kun joukko
ratsumiehiä läheni rakennusta tutkimaan, lady Alice lähetti nuorimman
poikansa muutamien palvelijain keralla heitä vastaan, käskien näiden
hengellään hankkimaan kuninkaalle tunnin pelastumisajan. "Ja Jumala
armahtakoon", oli Rachel-tädillä tapana jatkaa, luoden pitkän
silmäyksen sankarittaren muotokuvaan, "kuninkaansa pelastuksen hän sai
kyllin kalliisti maksaa lempilapsensa kuolemalla. He toivat hänet tänne
vankinaan, kuolettavasti haavotettuna; ja vielä tänä päivänä voit
seurata hänen verisiä jälkiään suurelta pääovelta pikku käytävää myöten
saliin asti, missä he laskivat hänet äitinsä jalkojen juureen
kuolemaan. Mutta hänellä oli se lohdutus, että sai äitinsä katseesta
lukea epätoivoisen puolustuksensa saavuttaneen mitä tarkotettiin. Oi,
muistan", jatkoi hän, "hyvin muistan nähneeni erään, joka tunsi hänet
ja rakasti häntä. Miss Lucy St. Aubin eli ja kuoli neitona hänen
tähtensä, vaikka oli maan kauneimpia ja rikkaimpia. Koko maailma häntä
tavotteli, vaan hän kantoi kaiken ikänsä surupukua William paran
vuoksi, sillä he olivat kihlatut, ja kuoli vuonna — no, sitä en
muista, mutta sen kyllä muistan, että saman vuoden marraskuussa,
tuntiessaan voimiensa riutuvan, hän tahtoi vielä kerran tulla
Waverley-Honouriin ja täällä kävi kaikissa rakkaissa paikoissa, joissa
oli oleskellut isosetäni kanssa, ja siirrätti pois lattiamatot,
tarkastellakseen hänen verijälkiään. Jos kyyneleet olisivat voineet
pestä ne pois, niitä ei enää olisikaan nähtävissä, sillä koko talossa
ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Olisi voinut luulla, Edward, että
yksinpä puutkin säälivät hänen murhettaan, sillä niiden lehdet
putoilivat hänen ympärilleen ilman hienointakaan tuulen henkäystä, ja
tosiaan hän näytti sellaiselta, joka ei enää milloinkaan ollut näkevä
niitä vihreinä."</p>
<p>Sellaisten tarinain jälkeen sankarimme tavallisesti vetäytyi
yksinäisyyteen, antautuakseen haaveiluihin, joita ne olivat hänessä
herättäneet. Avaran ja synkän kirjastohuoneen kolkassa, jonne ei valoa
tunkeutunut muualta kuin tilavan lieden hiipuvista kekäleistä, hän
tuntikausiksi antautui tuollaiseen sisäiseen lumoukseen, joka saattaa
menneet tahi kuvitellut tapahtumat elämään mietiskelijän silmien
edessä. Silloin avautui hänen eteensä Waverley-linnan hääjuhlan upea
loistokkuus; sen oikean isännän kookas ja kuihtunut vartalo, hänen
seisoessaan pyhiinvaeltajapuvussaan tuntemattomana katselemassa juhlaa,
jota vietettiin luullun perillisensä ja aijotun morsiamensa muistoksi;
hänen tuntemisensa aiheuttama sähköinen isku; vasallien tarttuminen
aseihinsa; sulhasen hämmästys; morsiamen kauhistus ja hämi; Wilibertin
tuska hänen huomatessaan, että lemmittynsä oli myöntymyksensä mukana
antanut sydämensäkin; arvokkuuden ja samalla syvän surun ilme, jolla
hän painoi alas jo puoliksi vedetyn säilänsä ja kääntyi ainiaaksi pois
isäinsä linnasta. Sitte hän muutti näkymön; mielikuvitus esitti hänelle
Rachel-tädin murhenäytelmän. Hän näki lady Waverleyn istumassa
kamarissaan, korva jännitettynä kuulemaan heikoimmankin rasahduksen,
sydämen pamppaillessa kaksinaisesta tuskasta, ensin kuunnellessaan
kuninkaan ratsun loittonevaa töminää ja sen haihduttua luulotellessaan
jokaista puiston latvoja humisuttavaa tuulenhenkeä etäisen ottelun
kaiuksi. Kaukaa kuuluu ikäänkuin tulvavirran pauhu; se lähenee, ja
Edward kuulee selvästi ratsujen nelistyksen ja miesten huutojen
lähenevän linnaa muutamien pistoolinlaukausten keskeyttäminä. Lady
Alice hypähtää seisaalleen — kauhistunut palvelija ryntää sisälle —
vaan miksi pitkittäisinkään kuvausta?</p>
<p>Waverley-Honourin laajalla metsäalueella nuori Edward löysi monta
lempipaikkaa, unelmoiden harhaillessaan pitkin puolittain umpeen
kasvaneita polkuja ja käytäviä. Eräs niistä, vähitellen noustuaan
ylöspäin neljän penikulman matkan, kapeni rosoiseksi jalkatieksi, johti
Mirkwood-laakson louhikkoisen ja metsäisen solan läpi ja sitte äkkiä
avautui syvän, tumman ja pienen Mirkwood-Mere nimisen järven luona. Sen
kaltaalla oli entisaikaan miltei veden ympäröimällä kalliolla
yksinäinen torni, joka oli nimitetty Waverleyn suojaksi, se kun oli
vaarallisina aikoina useasti ollut perheen turvapaikkana. Sieltä olivat
Yorkin ja Lancasterin sodissa Punasen Ruusun viimeiset uljaat puoltajat
käyneet rohkeaa ja tuhoisaa sissisotaa, kunnes kuulu Gloucesterin
Richard hävitti varustuksen. Siellä myöskin oli kauvan pidellyt
puoliaan joukko ritareita, joita johti Nigel Waverley, Rachel-tädin
kuvaileman Williamin veli. Tällaisissa paikoissa Edward antausi
suloisten ja kaihoisien unelmiensa valtaan, ja leluillaan leikkivän
lapsen tapaan pöyhi ja järjesteli mielikuvituksensa loistavasta vaan
hyödyttömästä kuva-aartehistosta niin kirkkaita ja nopeaan hiipuvia
näkyjä kuin illan taivaan värivaihdokset.</p>
<hr class="chap" />
<h2>III.<br />
Ammatin valinta.</h2>
<p>Vielä varovammaksi tunteidensa salaamisessa kävi nuori Waverley
tullessaan siihen ikään, jolloin alkoi tuntea heräävän lemmenkaipuun
vaikutusta. Viehkeät naiset saivat vähitellen sijansa hänen
kuvittelunsa seikkailuissa; ja pianpa hän alkoi vertailla haaveidensa
haamuja todellisen elämän naisolentoihin.</p>
<p>Pitkä tai valikoitukaan ei ollut niiden kaunotarten luettelo, jotka
Waverleyn kirkossa näyttivät sunnuntaikoreuttaan. Ehdottomasti sopivin
oli miss Sissly eli kuten hän mieluummin piti nimenään, miss Cecilia
Stubbs, squire Stubbsin tytär. En tiedä, oliko "ihan pelkkä sattuma" —
mikä sanantapa naishuulten lausumana ei suinkaan aina epää
tarkotuksellista temppua — tahi johtuiko maun yhtäläisyydestä,
että miss Cecilia useampiakin kertoja kohtasi Edwardin, tämän
lempikävelyillä Waverleyn metsäalueella. Edward Waverley ei vielä ollut
saanut rohkeutta puhutellakseen häntä näissä tilaisuuksissa; mutta
kohtaukset eivät jääneet vaikutusta vaille. Romanttinen rakastaja on
ihmeellinen kuvainpalvelija, joka ei toisinaan pidä lukua, mistä
pölkystä veistää jumaloimisensa esineen; ainakin, jos luonto ei ole
tuolle esineelle suonut sopivaa määrää omakohtaista suloa, hän voi
helposti näytellä sadun jalokivikauppiaan tahi dervishin osaa ja oman
mielikuvituksensa varastosta varustaa hänet yliluonnollisella
kauneudella ja kaikilla henkisen rikkauden lahjoilla.</p>
<p>Mutta ennenkuin miss Cecilia Stubbsin sulot olivat tehneet hänestä
todellisen jumalattaren tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa
tasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja
päätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä
naisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa
asioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin
pitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on
huomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel
alkoi hyvin varovasti — ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan — vaan
kääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun
tulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen
Waverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun
edustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan
ennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi
sukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut
vastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen
poikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin
myöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään
haitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta
mainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies
meni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa.
Sir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti
ministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin
toivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman
opettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada
Pariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen
viritteli kaikenlaatuisia pauloja — sitä tulisi mr. Waverleyn punnita.
Se vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa
mr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin
paikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä,
jos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.</p>
<p>Noin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut
rangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi
loukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa
olla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän
— ja oikein — luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia
kohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon
jälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi
kirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen.
Jälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että
hänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen.
Veljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien
mutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli
kuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei
olosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt
oli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan)
kapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen
hänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin
leiripaikkaan Dundeehin.</p>
<p>Sir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman.
Kiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut
puolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä
seikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen
jakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen
puutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia
periaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti,
vaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä
hän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin
loukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan
Braunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi
vastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta
ja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes
arvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan
lukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä —
Mordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. — joiden nimet löytyivät siinä
mainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet
hän tuli — käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua — siihen
päätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla
millään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla
joutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi
kuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti
Rachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei
hänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja
hänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi
varustelemisessa — erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä
sotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä
hämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten
kaunis vanha runo lausuu,</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">kuin on kulovalkeainen,<br /></span>
<span class="i0">kytö kankahan kanervan,<br /></span>
</div></div>
<p>joka peittää savuun yksinäisen kunnaan ja samalla valaisee sen
synkeällä hehkulla. Hänen opettajansa, tahi oikeammin sanoen vain mr.
Pembroke, löysi Edwardin kamarin jostakin sopesta säännöttömän säkeen
katkelmia; näitä hän näkyi sepittäneen ensi kiihtymyksessään, johon
hänet oli saattanut tämän tärkeän lehden äkillinen kääntäminen eteensä
elämänsä kirjasta. Tohtori uskoi kaikkeen ystäviensä sepittämään
runouteen, kun se vain oli kauniisti kirjotettua suoriksi yhtä pitkiksi
riveiksi, ja vei tämän aarteen Rachel-tädille, joka sen luki silmälasit
kyynelten sumentamina ja sitte siirsi suureen muistikirjaansa, missä
ennestään oli valittuja keitto- ja lääkintätaidon kaavoja, suosittuja
korkeakirkollisten saarnatekstien otteita sekä muutamia lemmenlauluja
ja jakobiittisia runoja, joita hän oli laulellut nuoruutensa päivinä.
Lukijan edessä olevan muistettavan historian ansioton toimittaja sai
tarkastaakseen tuon kirjan — se sisälsi muitakin Waverleyn sukutietoja
— ja poimi sieltä jo mainitun runollisen kokeen. Joskaan se ei ole
lukijalle miksikään suuremmaksi nautinnoksi; se kuitenkin paremmin kuin
mikään kuvaileminen tutustuttaa hänet sankarimme rajuun, kiihtyneeseen
mielialaan:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Rusonsa äsken ilta loi<br /></span>
<span class="i0">lumottuun laaksoon Mirkwood-Meren,<br /></span>
<span class="i0">ja järven heijastella soi<br /></span>
<span class="i0">puhtaana maan ja taivaan piirin:<br /></span>
<span class="i0">nous nuokkulatva-lehdot niin<br /></span>
<span class="i0">kristallihelmaan tyynen pinnaa,<br /></span>
<span class="i0">ja rannan kummut kuulsi siin'<br /></span>
<span class="i0">ylhäisin huipuin harmaan linnan,<br /></span>
<span class="i0">maailma uus kuin tuolla ois,<br /></span>
<span class="i0">parempi, kauniimp' aallon alla,<br /></span>
<span class="i0">miss' onni meit' ei jättää vois,<br /></span>
<span class="i0">ei pettää harhaan johtamalla.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Jo tammi taipui latvaltaan, —<br /></span>
<span class="i0">unestaan järven Henki heti<br /></span>
<span class="i0">heräsi tuulen kohinaan<br /></span>
<span class="i0">ja mustan viitan ylleen veti,<br /></span>
<span class="i0">varuksiin sai kuin sotilas<br /></span>
<span class="i0">kun taistohuuto ilmaa halkoi:<br /></span>
<span class="i0">jo myrsky nous, veen kuningas<br /></span>
<span class="i0">vaahtoisaa päätään puistaa alkoi,<br /></span>
<span class="i0">ol' otsa synkkä, ärjy ään',<br /></span>
<span class="i0">aaltonsa vimmaan käskeissään;<br /></span>
<span class="i0">pyörteiden hurjaan nieluun vaipui<br /></span>
<span class="i0">keijuisten hento ihmemaa,<br /></span>
<span class="i0">hyrskyksi rannan hiekkaan haipui, —<br /></span>
<span class="i0">ja rusko peittyi pilven taa.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Ihala riemu syämmessäin<br /></span>
<span class="i0">vaihdosta katsoin aaltoloiden;<br /></span>
<span class="i0">kun tuulten tuiman taiston näin<br /></span>
<span class="i0">laelta linnan raunioiden,<br /></span>
<span class="i0">lujemmaks rinnan tunsin vain,<br /></span>
<span class="i0">se toisti myrskyn riehumista —<br /></span>
<span class="i0">kun temmellyksen nähdä sain,<br /></span>
<span class="i0">en surrut kuvaa rauhallista.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Niin tyhjät nuoruushaavehet<br /></span>
<span class="i0">totuuden torven-ääni poistaa,<br /></span>
<span class="i0">karkottaa kuvat keijuiset,<br /></span>
<span class="i0">niin hennot kuin se maa, mi loistaa<br /></span>
<span class="i0">pinnassa järven, kunnes sen<br /></span>
<span class="i0">sumentaa myrsky syksyinen.<br /></span>
<span class="i0">Jo jääkööt kaikki kuvittelut<br /></span>
<span class="i0">kuolleiksi sielun silmiltäin,<br /></span>
<span class="i0">naissulon, lemmen vaihdan lelut<br /></span>
<span class="i0">aseihin, mainetöihin näin!<br /></span>
</div></div>
<p>Suorasanaisesti selittäen, koska ylläolevat säkeet kenties eivät sitä
sano aivan julki, miss Cecilia Stubbs häipyi kapteeni Waverleyn
sydämestä siinä tunteiden kuohussa, minkä hänen uusi uransa aiheutti.
Neitonen esiintyi kyllä täydessä loistossaan isänsä penkissä
viimeisenä sunnuntaina, jona Edward oli kuulemassa kotikirkkonsa
jumalanpalvelusta, setänsä ja Rachel-tädin pyynnöstä (eikä, totta
puhuen, vastenmielisesti) ollen sotilaspuvussaan. Mutta paras lääke
sitä vaaraa vastaan, että luulisi liian hyvää muista, on samalla kertaa
luulla aimo lailla hyvää itsestään. Miss Stubbs oli käyttänyt kaikki
keinot, mitä kauneuden lisäämiseksi tunnetaan; mutta, oi! vannehame,
kauneuslaastarit, käherretyt suortuvat ja uusi ranskalainen
silkkimantteli olivat hukkapuuhaa nuorelle rakuunaupseerille, joka ensi
kerran elämässään kantoi kultanauha hattuaan, ratsastussaappaitaan ja
säiläänsä. En tiedä tokko, kuten vanhan ballaadin soturin,</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">halunsa hehkui kunniaan,<br /></span>
<span class="i0">ei lempeen horjahdella,<br /></span>
<span class="i0">sydäntä jäistä neidot maan<br /></span>
<span class="i0">sai turhaan sulatella,<br /></span>
</div></div>
<p>vai torjuivatko takin rintamuksen kullalla kirjaillut nauhat Cecilian
katseiden pommituksen; vaan kaikessa tapauksessa hän nyt oli tukevasti
panssaroitu.</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Mut näinpä minne lemmen nuoli sattui,<br /></span>
<span class="i0">oi pieneen lännen kukkaan hentoiseen,<br /></span>
<span class="i0">maaurhon vankan, kukan kauneimman,<br /></span>
<span class="i0">pehtoorin poian. Jonas Culbertfeldin,<br /></span>
<span class="i0">se iski rintaan.<br /></span>
</div></div>
<p>Pyytäen lukijalta anteeksi sankarrunouden puuskiani (joihin välistä
väkiseltäkin kompastun), vahvistan samalla sen surullisen tosiasian,
että historiani täytyy tässä lausua hyvästit kauniille Cecilialle.
Monen muun Eevan tyttären tavoin hän Edwardin lähdettyä ja muutamien
joutavien unelmiensa hälvennyttyä rauhallisesti tyytyi hiukan
vähäisempäänkin ja antoi kätensä, kuuden kuukauden kuluttua,
ennenmainitulle Jonakselle, paroonin pehtoorin pojalle ja (hyvä jo
sekin) perilliselle, jolla sitäpaitsi oli sievät toiveet periä isänsä
virkakin. Kaikki nämä edut saivat squire Stubbsin, niinkuin kosijan
ahavoittunut otsa ja miehekäs vartalo olivat vallanneet hänen
tyttärensä, helpottamaan hiukan aateluutensa vaatimuksia, ja liitto
solmittiin. Kukaan ei näyttänyt ilostuneemmalta kuin Rachel-täti, joka
tähän asti oli syrjäsilmäyksin katsellut nuorta yritteliästä naikkosta
(mikäli hänen lauhkealle luonteelleen oli mahdollistakaan). Kun nuori
pari ensi kertaa saapui kirkkoon, hän kunnioitti morsianta hymyllä ja
syvällä niiauksella, itse kirkkoherran, apulaisen, suntion ja koko
Waverleyn ja Beverleyn yhdistettyjen seurakuntien nähden.</p>
<hr class="chap" />
<h2>IV.<br />
Waverleyn jäähyväiset.</h2>
<p>Tämän muistettavan sunnuntaipäivän iltana Sir Everard astui
kirjastohuoneeseen ja oli yllättää siellä sankarimme kaikkien
miekkailun sääntöjen mukaan heiluttelemassa vanhan Sir Hildebrandin
kalpaa, joka kalliina perintönä tavallisesti oli riippumassa kirjaston
lieden yllä, ritarin ja hänen ratsunsa kuvan alla — ritarin
kasvonpiirteet olivat kuvassa miltei kätkettyinä pitkän kiharatukan
peittoon, kun Bucephalusta taasen, jolla hän ratsasti, verhosivat
omistajansa Bath-ritarikaavun avarat lievepoimutelmat. Sir Everard
astui sisään, ja luotuaan katseen kuvaan ja toisen veljenpoikaansa,
alotti pikku puheen, joka kuitenkin pian vaihtui hänen tavalliseksi
hiljaiseksi haastelukseen, vaikkakin hän tässä tilaisuudessa samalla
ilmaisi syvää liikutusta. "Veljenpoikani", virkkoi hän, ja sitte
ikäänkuin parantaakseen sanantapaansa, "rakas Edwardini, on Jumalan
tahto ja myös isäsi tahto, jota sinun velvollisuutenasi on lähinnä
Jumalaa totella, että sinun täytyy meidät jättää, ryhtyäksesi soturin
ammattiin, jossa niin monet esi-isäsi ovat kunnostautuneet. Olen
koettanut järjestää niin, että kykenisit käymään uutta uraasi
sellaisella tavalla kuin heidän jälkeläisensä ja Waverley-suvun
perillisen tulee; ja taistelukentällä olet muistava mitä nimeä kannat.
Ja, Edward, rakas poikani, muista myös olevasi viimeinen sukuasi,
muista, että sen uudelleen kukoistamisen ainoa toivo perustuu sinuun.
Vältä siis vaaraa, mikäli velvollisuus ja kunnia sallivat —
tarpeetonta vaaraa tarkotan — äläkä mene hurjistelijain, pelurien tahi
whigien seuraan, joita sen pahempi lienee liiankin useita siinä
palveluksessa, johon joudut. Everstisi on kuulemani mukaan kelpo mies
— presbyteriaaniksi; vaan sinä et ole unohtava velvollisuuttasi
Jumalaa, Englannin kirkkoa ja" — (tähän olisi tavallisen järjestyksen
mukaan pitänyt tulla "kuningasta kohtaan", mutta kun tuolla sanalla
pahaksi onneksi oli kaksinainen ja hämmennyttävä merkitys, tarkottaen
sekä kuningasta <i>de facto</i> että <i>de jure</i>, vanha ritari
täyttikin loman toiseen tapaan) — "ja kaikkea järjestynyttä esivaltaa
kohtaan." Enempää hän ei uskaltanut koetella puhetaitoaan, vaan vei
veljenpoikansa talliin katsomaan hänen sota-uraansa varten määrättyjä
hevosia. Kaksi oli mustaa (rykmentin väriä), uljaita ratsuja kumpikin;
toiset kolme tukevia, vilkkaita työhevosia, aijottuja matkaa tahi
palvelijoita varten, joita kaksi oli lähtevä mukaan kotoa — jos
apurenki tarvittaisiin, niin saisi sellaisen Skotlannista.</p>
<p>"Lähdet vain pienen seurueen keralla", huomautti parooni. "Sir
Hildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin
koko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen
nuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun
mukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on
sanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta
nykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja
tapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi
isäntiinsä nähden."</p>
<p>Sir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan
henkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa
ystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi,
vaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin
omiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän
tarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen
kirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja
vanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty
Waverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin
suurella muodollisuudella "Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen
esquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä
Pohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin
paroonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta."</p>
<p>Se aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli
v. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja
joutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka
omaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies,
skotlantilaisen käsityksen mukaan — siten että hänen tietonsa olivat
enemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin
kielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen
harvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi
karkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä
niillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja
vangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen
kömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän
kerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan.
Sitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa
etsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä
unohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas
ihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle,
noutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää
arvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria
ponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi
j.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän
joutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.</p>
<p>Bradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä
nimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät
häntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle
päästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen
innostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden
yhtäläisyys lujensi hänen ja Sir Everardin ystävyyden, siitä
huolimatta, että he muissa suhteissa olivat erilaiset tavoiltaan ja
tutkimuksiltaan. Vuotuisesti Waverley-Honour ja Tully-Veolan pitivät
voimassa yhteyttään lyhyellä kirjelmällä ja lahjalla. Englannista
lähetettiin valtavia juustoja ja vielä valtavampaa olutta, fasaaneja ja
metsänriistaa, kun taasen Skotlannista vastalahjat saapuivat
metsäkanoina, jäniksinä, lohisäilykkeinä ja ryytiviinana, mikä kaikki
tarkotettiin, lähetettiin ja vastaanotettiin kahden tärkeän suvun
ystävyyden tunnuksena. Eihän siis Waverley-Honourin perillinen voinut
soveliaasti käydä Skotlannissa viemättä mukanaan suosituskirjettä
Bradwardinen paroonille.</p>
<p>Kun tämä asia oli selitetty ja järjestetty, mr. Pembroke virkkoi
haluavansa lausua yksityiset ja erityiset jäähyväisensä rakkaalle
oppilaalleen. Tämän hyvän miehen kehotukset Edwardille pysyttämään
elämänsä tahrattomana, säilyttämään kristinuskon periaatteet ja
välttämään pilkkaajien sekä suruttomain seuraa eivät olleet
sekautumatta hänen valtiollisiin arveluihinsa, lopuksi johtuen pitkiin
kirkollisten eriuskolaislahkojen selittelyihin, varotellen häntä
kallistamasta korvaansa turmiollisille uskonhairahduksille. Samalla hän
veti esiin kaksi ääretöntä kääröä tiheää käsikirjotusta. Ne olivat
hänen koko elämänsä työ, eikä milloinkaan ole vaivaa ja innostusta
hullummin hukkaan pantu. Kerran hän oli käynyt Lontoossa yrittämässä
saada muuatta jakobiittista kustantajaa niitä julkasemaan, mutta kehno
liikehyödyn tavottelu pidätti kustantajan tästä jalosta yrityksestä.
Senvuoksi mr. Pembroke oli päättänyt tehdä noista suunnattomista
käsikirjotuksista kaksi jäljennöstä oppilaansa käytettäväksi. Hän tunsi
opettajana olleensa leväperäinen, ja omatunto sitäpaitsi nuhteli häntä
siitä, että oli mr. Richard Waverleyn vaatimukseen taipuen ollut
kehittämättä Edwardin kirkollisia ja valtiollisia mielipiteitä. —
Mutta nyt, hän ajatteli, voin sanaani rikkomatta, koska hän ei enää ole
oppilaani, antaa nuorukaiselle tilaisuuden muodostaa oman
mielipiteensä, pelkäämättä muiden kuin hänen moitteitaan sen johdosta,
että olen niin kauvan salaillut valon, joka hänelle avautuu
käsikirjotuksiani lukiessaan. — Sill'aikaa kun mr. Pembroke siten
antausi tekijän ja valtiomiehen unelmiin, hänen rakastettu
opetuslapsensa, joka ei käsikirjotusten otsikoissa nähnyt mitään mieltä
kiinnittävää ja pelästyi niiden kokoa sekä tiheitä rivejä, hiljaisesti
pisti ne matka-arkkunsa nurkkaan.</p>
<p>Rachel-tädin jäähyväiset olivat lyhyet ja hellät; hän päätti ne
lempeällä ja liikuttavalla siunauksella ja antoi nuorelle upseerille
ystävyytensä osotukseksi kallisarvoisen timanttisormuksen (jollaisia
miehet siihen aikaan useasti käyttivät) sekä kukkarollisen leveitä
kultakolikolta, jotka myöskin olivat kuusikymmentä vuotta takaperin
yleisempiä kuin nykyään.</p>
<p>Seuraavana aamuna Edward Waverley läksi matkaan sekavin tuntein, joista
etusijassa oli outo, ahdistava ajatus siitä, että nyt oli suuressa
määrin heittäytynyt oman ohjauksensa varaan. Vanhojen palvelijain ja
kylän asukasten siunaukset ja kyyneleet saattoivat häntä. Käväistyään
Lontoossa hän ratsain kulki Edinburghin kautta Dundeehin, Angusshiren
itärannikolla olevaan satamakaupunkiin, missä rykmenttinsä silloin
majaili.</p>
<p>Niin saapui hän uuteen maailmaan, missä ensinnä kaikella oli uutuuden
viehätyksensä. Eversti Gardiner oli rykmentin päällikkönä jo itsestään
omiaan tutkimuksen esineeksi romanttiselle ja tiedonhaluiselle
nuorukaiselle. Hän oli kookas, komea, hiukan elähtänyt näöltään.
Nuoruusvuosinaan hän oli ollut "hyvin iloinen nuori mies", niinkuin
asia lievimmin mainitaan, ja omituisia kertomuksia oli liikkeellä
siitä, miten hän epäilijästä kääntyi harrasmieliseksi, vakavaksi
mieheksi. Tätä ihmeellistä muutosta kuiskailtiin yliluonnollisen näyn
aiheuttamaksi, ja jos monet sanoivatkin häntä intoilijaksi, niin ei
kuitenkaan kukaan voinut luulla hänen teeskentelevän. Everstin
omituinen salaperäisyys herätti nuoressa soturissa erikoista
mielenkiintoa; helposti myös on arvattavissa, että noin arvokkaan
miehen komentamassa rykmentissä elämä oli rauhallisempaa ja parempaa,
joten Waverleyltä välttyi monta kiusausta, joille muutoin olisi
joutunut alttiiksi.</p>
<p>Sotilaallisissa harjotuksissa Edward Waverley ei onnistunut niin hyvin
kuin itse toivoi ja odotti. Oikullinen, umpimähkäinen lueskelu oli
jättänyt jälkensä yksinäisyyttä rakastavaan ja hajamieliseen
luonteeseen, saattaen sen häilyväksi, johdonmukaisille ja
yhtäjaksoisille opinnoille vastahakoiseksi. Hän alkoi ajan mittaan
ikävystyä. Lähiseudun aateli oli tyytymätöntä eikä osottanut
sotilasvieraille suurtakaan ystävällisyyttä, ja kaupungin enimmäkseen
kauppiassäätyyn kuuluva asujamisto oli Waverleylle ikävää seuraa. Kesän
tullen hän senvuoksi pyysi muutaman viikon loman, tutustuakseen
Skotlantiin enemmän kuin jokapäiväisillä ratsastusmatkoillaan saattoi.
Hän päätti ensiksi käydä setänsä vanhan ystävän luona, pitentääkseen
tahi lyhentääkseen vierailuaan siellä asianhaarain mukaan. Mukanaan
palvelija, hän nousi ratsunsa selkään ja seuraavana päivänä, kulettuaan
lakean tasangon halki, vähitellen lähestyi Perthshiren ylänköjä. Alussa
ne näyttivät siniseltä juovalta taivaanrannalla, vaan kohosivat sitte
äärettömiksi jättiläislouhikoiksi, jotka uhmailevan uljaina nousivat
kohti pilviä. Tämän suunnattoman raja-aidan juurella, vaan kuitenkin
vielä alankomaalla, asui Bradwardinen parooni, ja entisajan tarujen
mukaan olivat hänen esi-isänsä aina ikimuistoisen Duncan-kuninkaan
ajoista asti siinä majailleet.</p>
<hr class="chap" />
<h2>V.<br />
Skotlantilainen aateliskartano.</h2>
<p>Puolenpäivän seuduissa kapteeni Waverley saapui Tully-Veolanin
hajalliseen pikku kylään, jonka vierellä sen omistajan kartano oli.
Talot näyttivät mitä viheliäisimmiltä hökkeleiltä, varsinkin
englantilaisten kylien hauskaan siisteyteen verraten. Ne olivat sikin
sokin molemmin puolin kiveämätöntä, mutkittelevaa katua, jolla lapset
kieriskelivät miltei ilki alastomina, ikäänkuin ensimäisen hevosen
kavioiden poljettaviksi. Toisinaan tosiaankin näytti sellainen tapaus
mahdottomalta välttää, ja silloin ryntäsi jostakin hökkelistä vanha
valpas mummo myssyineen ja värttinöineen kuin raivoava Sibylla keskelle
katua, sieppasi ahavoittuneiden vetelehtijäin joukosta oman
holhottinsa, antoi lujan töytäyksen ja laahasi hänet takaisin
vankilaansa, pikku valkotukka lurjuksen koko ajan täyttä kurkkua
kirkuessa kimakkaa säestystä vihastuneen viejänsä murahteleville
torumisille. Toista puolta tästä konsertista ylläpiti parinkymmenen
joutilaan rakin herkeämätön ulina; ärhennellen, haukkuen ja vinkuen ne
hyppivät hevosen kintereillä. Tämä vastus oli Skotlannissa siihen
aikaan niin yleinen, että muuan ranskalainen matkailija, joka muiden
matkustajien tapaan halusi löytää hyvän ja järkevän selityksen kaikelle
näkemälleen, on merkinnyt erääksi Caledonian merkillisyydeksi sen, että
valtio piti joka kylässä rakkivaraston, jonka tehtävänä oli kaahata
postihevosia (liian nälkiintyneitä ja uupuneita liikkumaan sellaisetta
yllykkeettä) kylästä toiseen ja vihdoin matkan perille asti. Tämä
epäkohta ja sen apu ovat olemassa vielä tänä päivänä — vaan se ei
kuulu kertomukseni alaan ja on mainittuna ainoastaan nyt mr. Dentin
lakiehdotuksen aikana, koiraveron kerääjien harkittavaksi.</p>
<p>Waverleyn edelleen ratsastaessa hoiperteli siellä täällä joku työn ja
vuosien köyristämä ukko mökkinsä ovelle ijän ja savun sumentamilla
silmillään tähystelemään muukalaisen pukua ja ratsujen muotoa ja
liikuntoa, ja sitte jälkeenpäin kyläsepän pajaan naapuriensa keralla
keskustelemaan, mistä vieras mahtoi tulla ja mikä saattoi hänen
matkansa määränä olla. Kolme tahi neljä neitokaista oli mieluisempaa
nähtävää, ruukut ja sangot päänsä päällä palatessaan kaivolta tahi
purolta, lyhyine mekkoineen ja yksine alushameineen, paljaine
käsivarsineen, säärineen ja jalkoineen sekä huivittomine palmikkoineen
hiukan muistuttaen italialaisten maisemamaalausten olentoja. Eikä
kukaan kuvanaiheellisen harrastaja olisikaan voinut löytää
huomauttelemisen sijaa heidän pukunsa sievyydessä tahi vartalonsa
soreudessa, vaikka pelkkä englantilainen, totta pulmakseni, aina etsien
mukavuutta (se sana alituiseen on hänen kielellään) olisi saattanut
toivotella vaatetusta vähemmän niukaksi, jalkoja ja sääriä hiukankaan
suojelluiksi sään vaihdoksilta, päätä ja hipiää verhotuksi
päiväpaisteelta, jopa kenties arvellut koko henkilölle ja puvulle
melkoiseksi eduksi runsasta lähdeveden ja riittävää saippuan käyttöä.
Kaikki näytti masentavalta, osottaen ensi katseella ainakin uutteruuden
ja ehkäpä ymmärryksen puutetta. Uteliaisuuskin, joutilasten kiihkein
mieliteko, näkyi menneen penseäksi Tully-Veolanissa; ainoastaan
äskenmainitut koirat tuntuivat jossakin määrin säilyttäneen vireytensä,
asujanten pysyessä uneliaina. He seisoivat tuijottelemassa komeaa
nuorta upseeria ja hänen palvelijaansa, vaan vailla tuota liikkeiden
ripeyttä ja katseiden kiihkoa, millä kodin yksitoikkoisessa rauhassa
eläneet ilmaisevat hupiaan jokaisesta etäisemmän maailman
vilahduksesta. Kuitenkaan eivät rahvaan kasvonpiirteet tarkemmin
silmäillessä suinkaan ilmaisseet tyhmyyden tylsyyttä. Ne olivat
karkeat, mutta ilmeisen älykkäät — totiset, vaan eivät millään muotoa
tajuttomat; ja neitosista olisi taiteilija voinut valita useampiakin
esikuvia Minervan kasvonpiirteille ja vartalolle. Lapsillakin, joiden
ihon aurinko oli ruskettanut ja hiukset valkaissut, oli elämää ja suloa
liikkeissään sekä katseissaan. Ylimalkaan näytti vain köyhyys ja sen
tavallinen kumppani leväperäisyys olevan ehkäisemässä sitkeän,
lahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja
saavuttamia tietoja.</p>
<p>Siihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa
Tully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen
koirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin
hypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä
kun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat,
niinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli
näissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat
nokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri
katkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku
tilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle;
kasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin
painuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat
— monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena — aitauksena näille
Tully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän
viljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku
sarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä
alueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti
räätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa
näkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu
viheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä
tahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin
edessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio
toisella puolella.</p>
<p>Noin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu
alue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä — muutamia
nelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman
rajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä — huippuisessa
holvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella,
murtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli
aikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua,
Bradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen
pitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja
vaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin
reheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina
alapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja
samassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta
peruisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja
muiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät
ainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä
siimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten
matkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan
yläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin,
oli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa
muurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen
kätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku
torneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas
oli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana
olevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään
puistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät
— lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen
vaikuttavalta.</p>
<p>Koko näkymön yksinäisyys ja rauha tuntui luostarimaiselta.</p>
<p>Waverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa
palvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen
puistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen
mielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus
kivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta
koko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja
jyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana,
jolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit
eivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen
taitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto
ulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia,
jotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia.
Rakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa
aivan vapaita vaarasta — siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran
ikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen
tahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit
ja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat
matalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja,
muistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan "pikemmin murhamiesten
ja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa
kristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa." Noiden tyrmän näköisten
tallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta
johtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen
rajat — toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan
puutarhasta.</p>
<p>Ei ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin
suurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, <i>columbarium</i>, kuten sitä
sen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni
tulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli
suihkukaivo — suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä
tilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen
penikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja,
suuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain
yläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku
torniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause "WARO CARHUA" oli
leikattu jokaisen jalustaan.</p>
<p>Piha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin
takana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi
rauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se
luostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.</p>
<hr class="chap" />
<h2>VI.<br />
Lisää kartanosta ja sen ympäristöstä.</h2>
<p>Uteliaisuuttaan tyydytellen Waverley silmäili ympärilleen muutaman
minuutin, vaan alkoi sitte raskaalla kolkutusnuijalla lyödä pääoveen,
jonka poikkipienoissa oli vuosiluku 1594. Mutta vastausta ei kuulunut,
vaikka iskut kajahtelivat kautta koko huonerivin ja kimposivat takaisin
pihan muurista, säikäyttäen kyyhkyset, vieläpä jo tunkioilleen
nukkumaan vetäytyneet kylän rakitkin hereille. Aiheuttamaansa
hyödyttömään meluun kyllästyen Waverley alkoi luulla saapuneensa
Orgoglion linnaan, ikäänkuin voitokas prinssi Artur, ja</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i4">kun ääneen alkaa huutaa asujoita,<br /></span>
<span class="i4">ei vastausta anna ainutkaan;<br /></span>
<span class="i4">hiljaisuus jylhä vain on eikä noita<br /></span>
<span class="i0">myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.<br /></span>
</div></div>
<p>Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta
voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen
rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen
nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän
näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien
verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin
osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja
koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena
porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä
pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen
jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin
koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret,
takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu
edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja
keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin
kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa,
johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin
matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.</p>
<p>Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä
hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä
kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle
purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen
soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli
aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka
partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli
kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen,
vuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka
tiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen
paroonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli
kapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä
käytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat
puut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten
ollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut
tuon lumotun paratiisin "<i>due donzelette garrule</i>", koskapa
äskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli
avarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita.
Nämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään
lähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan
toiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa
liepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi
näkyvissä, ja kimakasti kirahtaen "Hui, herroja!" juoksivat eri
tahoille kuin vainotut hirvet — vaan puoliksi keimaillenkin
kainoudessaan.</p>
<p>Waverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään
loihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön
lähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi
tahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen;
mutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään
vielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan
tämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin
katumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli
niitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa
nopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä
joutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten
estettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa
kuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen
hyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat
jalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja
räikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta
niiden punainen sisustuskin oli näkösällä — ja tätä väriä oli muukin
vaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan
höyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen
kasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat
ilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua,
hillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi
mielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä,
jossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen
ylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti
vanhaa skotlantilaista laulunpätkää:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Vain leikkiäkö lemmelläin<br /></span>
<span class="i0">nuo kesäkauden muiskut?<br /></span>
<span class="i0">Oi, maksan sulle, ystäväin,<br /></span>
<span class="i0">kun saapuu talven tuiskut:<br /></span>
<span class="i0">jos et, jos et, sä uskoton,<br /></span>
<span class="i0">jos et sä jälleen käänny,<br /></span>
<span class="i0">hymyni muille armas on,<br /></span>
<span class="i0">en huoliin vuokses näänny!<br /></span>
</div></div>
<p>Nyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat
pysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun
päästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja
tervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä
vastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin
oliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi
tavattavissa. Kyselty vastasi — ja, kuten Thalaban noidan, "puheensa
yhä laulun laatuun kävi" —:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Nyt metsällä herra<br /></span>
<span class="i0">jo torvea soittaa,<br /></span>
<span class="i0">ja puoliso seppeltä<br /></span>
<span class="i0">solmia koittaa;<br /></span>
<span class="i0">on kammariss' Ellin<br /></span>
<span class="i0">sammalist' alus,<br /></span>
<span class="i0">kun hiljaa Lord William<br /></span>
<span class="i0">hiipiä halus.<br /></span>
</div></div>
<p>Tästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward
sai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden
vuoksi ainoastaan sana "kellarimestari" oli tajuttavissa. Waverley siis
pyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten
asian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia
ja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. — "Omituinenpa
on tämä oppaaksi", ajatteli Edward, "ja suurestikin Shakespearen
temppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan
heittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet." —
Sillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se
marjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla
teki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän
vanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin
väliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen
paita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina
tuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.</p>
<p><i>Major domus</i>, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä
paroonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa
sisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä
rättäri Macwheeblea ylempikin), — <i>major domus</i> laski pois
lapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan
silmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli
tuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo
saattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras
tahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa,
että hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan
ja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa
omalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä
erityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin
virvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana, joka oli
hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet molemmat
puutarhurioppilaat (hän lausui <i>molemmat</i> erikoisella
äänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen
järjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja
tarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi
harrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen
hupiin olikin.</p>
<p>"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin", virkahti Edwardin
omituinen seuralainen.</p>
<p>Julma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David
Gellatley — siksi hänet nyt mainittiin — sai jyrkän käskyn etsiä
hänen armoaan "mustalta noidalta" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli
saapunut muuan herra etelästä.</p>
<p>"Kykeneekö tämä mies parka viemään kirjettä perille?" kysyi Edward.</p>
<p>"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin
sentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä — vaikka
hän on enemmän ilkimys kuin narri."</p>
<p>Waverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti
vahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne
kääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun
pesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle
hän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.</p>
<p>"Hän on hupakko, sir", sanoi kellarimestari, "sellaisia on melkein
jokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt.
Vielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan
kun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose
neidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut
pelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa,
hänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat
pikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut
tyhjäntoimittajana pitkin seutua — tainneepa joskus parannella herran
kalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä
ei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni
siitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa
Tully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen."</p>
<p>Mutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan
parempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.</p>
<hr class="chap" />
<h2>VII.<br />
Rose Bradwardine ja hänen isänsä.</h2>
<p>Miss Bradwardine oli ainoastaan seitsemäntoista ikäinen; ja kuitenkin
— kreivikunnan pääkaupungin viime kilpa-ajoissa — kun eräässä
kaunosielujen piirissä esitettiin Rosen malja korttelin pikarissa
Bordeauxta, niin Bumperquaighin loordi, Bauthenvillery-klubin
vasituinen juhlapuhuja ja päivällisten varajohtaja, ei ainoastaan
huutanut lisää viiniä, vaan ennen juomauhrinsa valamista nimitti
"Tully-Veolanin ruusuksi" sen jumalolennon, jolle se oli omistettu.
Tässä juhlallisessa tilaisuudessa kohottivat sitte kolmasti
eläköön-huudon kaikki kunnianarvoisan seuran vakavat jäsenet, s.o.
joiden kurkut viini oli jättänyt sellaiseen ponnistukseen pystyviksi.
Eihän niin yksimielistä hyväksymistä voinut saavuttaa muu kuin
tunnustettu ansio; ja Rose Bradwardine oli siinä saanut puolelleen
paljoa järkevämmätkin henkilöt kuin Bautherwillery-klubi saattoi lukea
jäseniinsä edes ennen ensimäisen ison pullon avausta. Hän oli todella
hyvin sievä tyttö, skotlantilaiseen kauneuskaavaan valettu; tuuhea
tukka oli kellervä ja iho valkea kuin kotoisten tunturien lumihuiput.
Kuitenkaan eivät hänen kasvonsa ilmaisseet väsymystä eivätkä
surumielisyyttä; päinvastoin olivat ne kuten luonteensakin täynnä
vilkkautta; hipiä oli puhtaan kuulakka, ja pieninkin mielenliikutus sai
koko veren lehahtamaan poskipäille. Vartalo oli keskikokoa pienempi,
mutta erinomaisen siro, ja liikkeet keveät, luonnolliset ja vapaat. Hän
saapui toisesta osasta puutarhaa ujona ja kohteliaana vastaanottamaan
kapteeni Waverleytä.</p>
<p>Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Edward sai häneltä tietää,
ettei <i>musta noita</i>, joka äsken kellarimestarin selitellessä
herransa tointa oli hiukan kummastuttanut häntä, ollut missään
tekemisissä mustan kissan tahi luudanvarren kanssa, vaan että se oli
osa tamminäreikköä, jota tänään kaadettiin. Rose neiti tarjoutui
häveliäästi ohjaamaan vieraansa työpaikalle, joka ei tuntunutkaan
kaukana olevan, mutta samassa jo saapuikin David Gellatleyn kutsumana
itse Bradwardinen parooni, "innoissaan vieraanvaran suodakseen",
harppaillen niin vinhasti ja pitkin askelin, että Waverleyn mieleen
muistui lapsena kuulemansa satu seitsemän penikulman saappaista. Hän
oli pitkä, laiha, jäntevä mies, ijäkäs kyllä ja harmaatukkainen, vaan
jokainen lihas oli alituisesta harjotuksesta käynyt sitkeäksi kuin
ruoskansiima. Puku oli huolimaton ja enemmän ranskalainen kuin
englantinen, kun taasen kasvonpiirteiden jämeys ja vartalon jäykkyys
muistutti sveitsiläistä kaartinupseeria, joka on jonkin aikaa asunut
Pariisissa ja saanut sen asukkaiden vaatetuksen, vaan ei sujuvaa
käytöstä. Mutta hänen puhelunsa ja tapansa olivat yhtä ristiriitaiset
kuin ulkomuotonsakin.</p>
<p>Hänen luontainen lueskeluun taipumuksensa, tahi ehkäpä Skotlannissa
hyvin yleiseksi tavaksi tullut nuorten aatelismiesten kasvattaminen
lakimiehiksi, oli saanut aikaan sen, että hänet oli aiottu
lainopilliselle uralle. Mutta hänen sukunsa valtiolliset mielipiteet
ehkäisivät ylenemisen toiveet sillä alalla. Senvuoksi mr. Bradwardine
matkusteli mainehikkaana useita vuosia ja oli ulkomaisessa
palveluksessa muutamilla sotaretkilläkin. Vuonna 1715 oltuaan
syytteessä valtiokavalluksesta, hän oli elellyt yksikseen,
seurustellen siitä asti melkein yksinomaan niiden lähimpien naapuriensa
kanssa, joilla oli samat periaatteet kuin hänellä itsellään.
Lakimiehen muodollisuus ja soturin ylpeys saattoi nykyajan miehen
mieleen muistutella noita innokkaan tarjokaspalveluksen päiviä,
jolloin asianajajiemme lakimieskaavun alta useasti vilahtivat
sotilaspuvun kultanauhat. Tähän olivat lisänä vanhan aatelissuvun ja
jakobiittisen politiikan etuluulot, joita suuresti vahvisti hänen
yksinäinen ja epäämätön valta-asemansa tuossa puolisivistyneessä
alustalaisvaltakunnassaan. "Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut
tilukset", oli hänellä tapana selittää, "oli David I julistanut
vapaaksi paroonikunnaksi, <i>cum liberali potest, habendi curias et
justicias, cum fossa et furca, et saka et soka, et thol et theam, et
infang-thief et outfang-thief, sive hand-habend, sive bak-barand</i>."
Näiden salaperäisten sanojen oikeaa merkitystä saattoi tuskin kukaan
selittää; mutta ylimalkaan ne nähtävästi sisälsivät, että Bradwardinen
parooni saattoi rikkomuksen tapahtuessa vangituttaa, tuomita ja
mestauttaa alustalaisiaan oman päätösvaltansa nojalla. Mutta samoin
kuin Jakob I, piti tämän vallan nykyinenkin omistaja mieluisampana
puhua tästä oikeudesta, kuin sitä käyttää; enkä tiedä häntä milloinkaan
syytetyn suuren valtansa väärinkäyttämisestä, hän kun ei sillä
tehnytkään muuta kuin kerran sulki kaksi salametsästäjää Tully-Veolanin
vanhan tornin tyrmään, missä aaveiden pelko oli pelottaa heidät
kuoliaaksi, ja rotat pyrkivät heidät syömään — ja panetti erään vanhan
eukon jalkapuuhun siitä, että tämä oli sanonut loordin linnassa olevan
muitakin narreja kuin David Gellatley. Valtansa tajunta kuitenkin
lisäsi ryhtiä ja painoa paroonin käytökselle ja puhetavoille.</p>
<p>Hänen ensimäisistä Waverleylle lausumistaan tervehdyssanoista päättäen
näytti miltei kuin olisi sydämellinen ilo, minkä ystävänsä veljenpojan
näkeminen tuotti, hiukan järkäyttänyt Bradwardinen paroonin jäykkää ja
täsmällistä arvokkuutta. Kyyneleet näet kihosivat vanhan herrasmiehen
silmiin, hänen ensin sydämellisesti puristaessaan Edwardin kättä
englantilaiseen tapaan, sitte syleillessään häntä <i>à la mode
Française</i> ja suudellessaan häntä molemmille poskille — puristuksen
lujuuden ja ritarisyleilyn välittämien skotlantilaisen nuuskan
rippeiden tuottaessa samanlaisia nestehelmiä hänen vieraansa silmiin.</p>
<p>"Kautta ritarikunniani", hän virkkoi, "tulenpa jälleen nuoreksi teidät
täällä nähdessäni, mr. Waverley! Oiva vesa Waverley-Honourin vanhasta
rungosta — <i>spes altera</i>, kuten Maro lausuikse — ja teillä on
isäinne näköä, kapteeni Waverley; ette vielä ole niin ruumiikas kuin
vanha ystäväni, Sir Everard — <i>mais cela viendra avec le tempus</i>,
kuten hollantilainen tuttavani, parooni Kikkitbroeck sanoi, kun oli
puheena <i>sagesse de Madame son épouse</i>. — Ja olette siis ottanut
kokardin hattuunne? Oikein kyllä, vaikka olisin suonut värin toiseksi,
ja niin kaiketikin Sir Everardkin. Mutta se sikseen; olen vanha, ja
ajat ovat muuttuneet. — Ja miten jaksaa tuo kunnianarvoisa parooni, ja
kaunis mrs. Rachel? — Haa, te nauratte, nuori mies! Vaan toden totta
hän oli kaunis mrs. Rachel armon vuonna 1716; mutta aika kuluu — <i>et
singula praedantur anni</i> — se on varma se. Vaan vielä kerran lausun
teidät sydämeni pohjasta tervetulleeksi köyhään Tully-Veolaniini! —
Meneppä sisälle, Rose, sanomaan Alexander Saundersonille, että hän
noutaa vanhaa Chateau Margauxta, jota vuonna 1713 lähetin Bordeaux'sta
Dundeehin."</p>
<p>Rose sipsutteli asialleen näpeästi kylläkin, kunnes pääsi ensimäisen
kulman taakse, vaan juoksi sitte nopsajalkaisena kuin keijukainen —
saadakseen, isänsä antaman tehtävän suoritettuaan, aikaa järjestellä
omaa pukuansa ja ottaa ylleen kaikki pikku korunsa, mihin toimeen
lähenevä päivällistunti soi hänelle vain lyhyen hetken.</p>
<p>"Emme voi kilpailla englantilaisen ruokapöydän ylellisyyksissä,
kapteeni Waverley, eivätkä täällä myöskään ole saatavissa
Waverley-Honourin <i>epulae lautiores</i> — sanon <i>epulae</i>
mieluummin kuin <i>prandium</i>, koska jälkimäinen sana on
kansanomainen: <i>epulae ad senatum, prandium vero ad populum
attinet</i>, lausuu Suetonius Tranquillus. Mutta toivon että
Bordeaux'ni saavuttaa hyväksymisenne; <i>c'est des douze oreilles</i>,
kuten kapteeni Vinsaufilla oli tapana sanoa — <i>vinum primae
notae</i> oli se St. Andrewsin kirkkoherran mielestä. Ja kerran vielä,
kapteeni Waverley, suuresti olen siitä iloissani, että olette täällä
juomassa parasta mitä kellarini voi tarjota."</p>
<p>Tätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui
puistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti.
Siellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin
pukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin
johtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella
muodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni
vei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin.
Sen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä
riippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle
hengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat
Bradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan
yläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä
oli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut
paikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.</p>
<p>Nämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni
nuorelle ystävälleen. "Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple,
lisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera
metsästäjä — <i>gaudet equis et canibus</i> — muuten hyvin siivo
nuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa
maanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään,
joka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos
saamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista
taipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua —
<i>servabit odorem testa diu</i> — ja meidän kesken puhuen luulen,
että hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen — muuan Bullsegg, joka
saapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin
semmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli
hivutustautiin. Herransa kuoltua — voinetteko uskoakaan sellaista
häpeää — tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan,
onnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady
Killancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli
mies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi
kirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi
omistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen
ja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku
siitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen
viimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä
Ylänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin
Bullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta,
jotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu
ja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä
vanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle;
saattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi
kymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla.
Meidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja
sellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä — <i>vix ea nostra voco</i>,
kuten Naso sanoo. — Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin
oikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon
pappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan
whigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen
messupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa,
omavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin
naudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä
kolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja
asiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen
häilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein
tahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut
tuottaneet molemmatkin."</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Ja siinä kun miehistä mainittiin,<br /></span>
<span class="i0">he tulivat, atria alkoi niin.<br /></span>
</div></div>
<hr class="chap" />
<h2>VIII.<br />
Pidot.</h2>
<p>Atria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja
aistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä
tunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen
loordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley
itse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä.
Kuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi
osottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa
edessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa
syrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä
kohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan
tekotukan kamaran.</p>
<p>Tuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle
tahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt
sen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä
asennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman
hankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun
nämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr.
Macwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei
suuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta
mainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan,
harmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan
tepastelevaa mäyräkoiraa.</p>
<p>Uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä,
miellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden
kärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">vapaasta tahdostansa hylkäsivät<br /></span>
<span class="i0">etunsa, asemansa kaikkineen.<br /></span>
</div></div>
<p>Kun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa
tästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten
hienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras
maanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään,
oli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa
valtioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen
hyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto <i>ei milloinkaan
ahdistellut omistajaansa</i>.</p>
<p>Kun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle,
kohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen,
<i>minkä</i> kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt
yleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella
sulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien
huomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen
muiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti
vastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin
työläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin,
myöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson — eli, kuten parooni
leikillään häntä nimitteli, <i>Alexander ab Alexandro</i> — paroonilta
salavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän
palasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja
laski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu
monimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen
avaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen
vanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen
karhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella,
ylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben
Jonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui
Häräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi
häneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista
entisajan muistokapinetta.</p>
<p>"Se esittää", hän virkkoi, "perheemme valiokoristetta, karhua,
huomannette — <i>seisovaa</i> karhua, koskapa jokainen hyvä
vaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon:
hevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon <i>in
actu ferociori</i> eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa
asennossa olevaksi. No niin, sir, — tällä mitä kunnioittavimmalla
kilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä
vaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli
kypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi
kilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison
tahi tyttären siveyttä — perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen — ja
siten kävi kuten Vergilius lausuu:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"<i>Mutemus clypeos, Danaumque insignia nobis aptemus</i>.<br /></span>
</div></div>
<p>"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin
St. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka
oli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien
saaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä
on 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä
luultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia.
Ja vaikka minulle ovat arvottomat moiset <i>anilia</i>, niin varmaa on,
että tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana
perintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin
suurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen
saapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti
kunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi."</p>
<p>Pitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi
lukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl.
korttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa
Bradwardinen pyhän karhun sisällön.</p>
<p>Kauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli
ahdistunein mielin valiolausetta "Varo karhua"; mutta samalla hän myös
selvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa
hänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään
muotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän
päätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista.
Luottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä
pyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli
odottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet
aikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita — "tehonsa täytti hyvä viini
heti." Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä
metsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset
nimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan
käyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja
Killieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi
viimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi
iloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä
suoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen
loppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti
erehtynyt.</p>
<p>Kun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti
kohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley
yhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä
virkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie
Maclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin
loordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta
vieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen
vieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan
oli nimenä <i>deoch an doruis</i>) paroonin suvun kunniaksi.</p>
<p>Tässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän
pitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin,
saattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä
hän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin
sydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle,
kannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta)
sekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan,
vieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä
parooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen
tulkittaisiin suureksi loukkaukseksi <i>leges conviviales</i>
eli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi
odottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä
vuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille
ei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin
Skotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi
kiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa
liikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän
hevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat
pidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä
Falstaff sanoo yön suloksi.</p>
<p>Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut
lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin
kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään,
vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen
ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman
jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian
epätasaisuuksiin — jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä
ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen
seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen
nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi
nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren,
vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan
myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.</p>
<p>Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman
työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden
vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua
yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan,
vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti
ranskalaisia <i>chansons à boire</i> ja lasketteli latinalaisia
sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla
äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja
mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta
maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa
ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli
kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan
hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi
hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa
"sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti."
Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin
tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Mon coeur volage, dit-elle,<br /></span>
<span class="i2">N'est pas pour vous, garçon;<br /></span>
<span class="i0">Est pour un homme de guerre,<br /></span>
<span class="i2">Qui a barbe au menton.<br /></span>
<span class="i8">Lon, lon, laridon.<br /></span>
</div><div class="stanza">
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Qui porte chapeau à plume,<br /></span>
<span class="i2">Soulier à rouge talon,<br /></span>
<span class="i0">Qui joue de la flute,<br /></span>
<span class="i2">Aussi de violon.<br /></span>
<span class="i8">Lon, lon, laridon.<br /></span>
</div></div>
<p>Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta
huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't,
Cuparin piipari":</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Glenbarchan-kunnaat kiipeän<br /></span>
<span class="i0">ja Killiebraidin pengermän,<br /></span>
<span class="i0">raskaaksi tunnen työni tän,<br /></span>
<span class="i4">pyynnissä vuorien riistan.<br /></span>
</div></div>
<p>Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän
luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen <i>Lon, lon,
laridoniaan</i> ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa
halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Jos metso nousee lentohon,<br /></span>
<span class="i0">varalla luoti valmis on,<br /></span>
<span class="i0">on reppuun työntää vaivaton —<br /></span>
<span class="i4">hukkaanpa harvoin ammun.<br /></span>
</div></div>
<p>Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi
ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä
on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa
yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja
mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta
vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä
tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea
kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa
pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi
tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa
kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen
äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella
niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin
vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin
asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille
samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia
vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä
mättääseen!"</p>
<p>Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että
kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa
kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa
tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli
erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän
palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli
Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot
mielipiteeni, <i>tamquam privatus</i>, näissä asioissa mitkä tahansa,
niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun
vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään
pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita
sotilaslakia, <i>sacramentum militare</i>, joka sitoo kunkin upseerin
uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä
Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden
onnettomuudekseen täytyi <i>exuere sacramentum</i> — rikkoa
legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin
nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."</p>
<p>"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä
hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos
kaikki hornan whigit olisivat ottaneet —"</p>
<p>Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa.
Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota
tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja
englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea
sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan
mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja
halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut
piitata mistään muusta maallisesta.</p>
<p>"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte
<i>sui juris</i> olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta
puolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä
pienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on
<i>quasi</i> minun — se kun on vaitiolon kautta uudistetulla
sopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa — täällä olen <i>in
loco parentis</i> teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei
teille mitään vahinkoa tapahdu. — Ja mitä teihin tulee, loordi
Balmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä
hyvien tapojen tieltä horjahduksia."</p>
<p>"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja
Tully-Veolanin loordi", vastasi metsästäjä tuimasti, "tekeväni
teirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta,
olkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma,
joka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta."</p>
<p>Tuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia
hurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja
ketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja
hän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä
vielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.</p>
<p>Edward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui
Killancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan
ruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä
asennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin
saatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle
suojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa
poukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen.
Olkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen
tahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta.
Mutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen
asunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut
kamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja.
Hän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen:
"Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään
kunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti
pelmennellä?" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden
päälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat
he melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla
erotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois
Balmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle
whigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja
Skotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin
avulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta
menemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät
ja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut
selville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: "kentaurit" ja "lapiitit."</p>
<hr class="chap" />
<h2>IX.<br />
Katumus ja sovinto.</h2>
<p>Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin
kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja
heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista.
Häntä oli mieskohtaisesti loukattu — häntä aatelismiestä, soturia,
Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se
kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin
hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä
taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään
voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties
rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi
hänen perheensä onnettomuuteen — tahi saattaisi hän menettää oman
henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto,
tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.</p>
<p>Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty
loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli
häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut
tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä,
että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta
upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä
Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi
Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät
vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee
ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna,
kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan
paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka
saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen
ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa
oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi
kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä
lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren
vieraansa lepoa.</p>
<p>Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä
ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa
käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään
pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni
tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen
lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän
ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut
parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan
sielulliseen hupiinsa — pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut
syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli.
Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän
ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen
käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun
syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä
yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän
ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti
kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.</p>
<p>Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen
herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä.
Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan
epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta.
Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla
tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin
häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään
murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja
näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa
talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle
huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni
Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple,
on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli
<i>monomachian</i> tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä
lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää
muisto muutamista eilis-illan <i>symposionin</i> kohdista, joiden
täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä
hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun
sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen
järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille
ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista
myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän
erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa <i>dans son
tort</i>, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le
Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa — sillä
onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on
ollut, <i>mavortia pectora</i>, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja
sotaista heimoa eli kansaa."</p>
<p>Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden,
jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi.
Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi
ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea
tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.</p>
<p>"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos
mies on <i>ebrius</i> eli päissään — jollainen sattuma voi ja saa
tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle
— ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään
ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy
olettaa, että <i>vinum locutum est</i>; sanat eivät ole olleet hänen
omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen
henkilöön nähden, joka on <i>ebriosus</i> eli juomari, syystä että, jos
hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä
ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden
säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja
siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. — Ja lähtekäämme
nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"</p>
<p>Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun
myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss
Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa
tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti
hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän
kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi
hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss
Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta;
ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän
aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa
selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen
asti viipymisestä.</p>
<p>Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin
päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi
ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja
ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra
osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden,
päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi
pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään
poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen
aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua
vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa
kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti <i>ebrii</i> eli
päihtyneet, vähintään <i>ebrioli</i>, minkä nimityksen vanhat antoivat
niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset
vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä,
kapteeni Waverley — järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte
ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä
minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa
oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt
kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."</p>
<p>Hän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin
nimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään
huomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista
muistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei
ainoastaan ollut <i>ebriolus</i>, vaan jotakuinkin likipitäen
<i>ebrius</i>, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko
seurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen
lairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa
tunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: "Ei, sir, vaikka itse
voin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan
niitä, jotka ryyppivät viiniä <i>gulae causa</i>, vain kurkkunsa
kutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen
lakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä <i>Liber
Pater</i> oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti
yhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu <i>Historia
naturalis</i> teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir — minä
pidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa
kasvot eli, Flaccuksen sanoilla, <i>recepto amico</i>."</p>
<p>Niin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena
lausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää
kyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään
uskomattomuuden ilmauksella.</p>
<p>Sitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David
Gellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun
haarassa. "Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda
teille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin
metsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei
milloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan.
Vaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä
kuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja
sentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan." Waverley
lausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen
luottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut
rajupäinen, <i>nec naturaliter idiota</i>, kuten hulluudentodistuksissa
lausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin
hyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti
hupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. "Hän on päässyt
väleihin kanssamme sen kautta", jatkoi parooni, "että henkensä uhalla
pelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia
ruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo — mikä
häneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt
ovat perusteltuja",</p>
<p>Miss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti
musiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen
keveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä
suhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia
sävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen
sattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille.
Davie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat
ystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin
karsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen.
Rahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin
parempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa
kohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun
näkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he
johdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja
kekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat
ilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen,
ett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi,
kovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin
neekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on
puhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta
otaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se
hupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen
ponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta,
että pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen
rahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta
metsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan),
suurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja
eläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli
uskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.</p>
<p>Ratsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen
laulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Joutuin vain, joutuin vain<br /></span>
<span class="i0">yli vuorten korkeain,<br /></span>
<span class="i0">missä viita vehmahinna,<br /></span>
<span class="i0">missä lähde leppoisinna,<br /></span>
<span class="i0">missä liekopeite laajin,<br /></span>
<span class="i0">missä aamukaste taajin,<br /></span>
<span class="i0">missä tetri kaunein juo sen,<br /></span>
<span class="i0">missä keijut leijuu luo sen!<br /></span>
<span class="i0">Metsän kätköön rientäkäämme,<br /></span>
<span class="i0">yksiksemme rauhaan jäämme!<br /></span>
<span class="i0">Joutuin vain, joutuin vain<br /></span>
<span class="i0">yli vuorten korkeain.<br /></span>
</div></div>
<p>"Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss
Bradwardine?" kysyi Waverley.</p>
<p>"En luule", vastasi hän. "Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin
korvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle
lahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan
setä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei
päässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja
särkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi.
Isäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli.
Hän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä
olevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi
häntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta
sellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu.
Mutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän
vastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole
milloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan
veljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli."</p>
<p>"Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin
tiedustelisi?" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava
kertomus heti herätti mielenkiintoa.</p>
<p>"Kenties", vastasi Rose; "mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella
hänen tunteisiinsa tässä suhteessa."</p>
<p>Sillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa
tavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan
mukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas,
tukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta
ohi mennessään ja Ludvig XIV:n jääkärin tapaan hyräillen:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Pour la chasse ordonnée il faut preparer tout,<br /></span>
<span class="i0">ho la ho! Vite! vite debout.<br /></span>
</div></div>
<h2>X.<br />
Eilistä järkevämpi päivä.</h2>
<p>Parooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan
ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena,
metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät
heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit
sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen
kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi
palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.</p>
<p>Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä
jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä
eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn
taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä
rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja -päisiä pojan nallikoita.
Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden
olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan
nimityksillä niin hivelevillä kuin <i>Maister Gellatley</i>, vaikka
luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle
toista arvonimeä, <i>daft (hassu) Davie</i>. Mutta tämä ei ole mitään
harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään
kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä
vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa
vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden
ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.</p>
<p>Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he
täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua
saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa.
Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy,
ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella <i>couteau de
chassellaan</i> nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti,
oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä <i>faire la curée</i>). Tämän
jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän
maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr.
Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa
valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka
muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta
kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan
kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa
opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.</p>
<p>Vaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat
aivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille
hyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen,
ajatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa
runouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili
siitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä
ja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle
kävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia — vanhan
Hardyknuten perikuvana —</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">itähän vankkana astui<br /></span>
<span class="i0">ja vankkana länteen taas.<br /></span>
</div></div>
<p>Mitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista
runoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi
kuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki
erilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa
muodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan
erilaiset <i>toto coelo</i>, kuten parooni olisi sanonut, niin oli
heillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni
tosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä
jyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli
mielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan
mielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden
aikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin
vastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr.
Bradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat
Waverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa
ryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja
avasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten
saamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on
tärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman
arvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan,
jotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi
valaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle
rakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina
vieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida
palvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.</p>
<p>Molemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin
tyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä
enemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista
luonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja
nykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen,
että Edward oli <i>puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae
indolis</i>, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei
kärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja — ja tästä
seikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei
ollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa,
hengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa
keskusteluun.</p>
<p>Päivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli,
kuten hän sen nimitti, <i>troisième étageen</i>. Hän opasti Waverleyn
parinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit
näyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia;
sellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä,
kapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen
nuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin
kuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.</p>
<p>Kiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei
huimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka
takana oli Rosen <i>sanctum sanctorum</i>, vierashuone. Se oli pieni,
mutta miellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia;
sitäpaitsi koristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen
äitiään paimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen
paroonia kymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin
liiveihin, kädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja
sille omituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta
havaittavissa muotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden,
punaposkisten kasvojen ja niiden laihojen, partaisten,
kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden piirteiden välillä, jotka aika oli
luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi nauruun. "Tuo kuva", sanoi hän,
"oli hyvän äitini naisekasta haaveilua (Tulliellumin lairdin tytär hän
oli, kapteeni Waverley — talon näytin teille ollessamme Shinnyheuchin
laella; sen polttivat hallituksen kutsumat hollantilaiset apujoukot
vuonna 1715). En ole sen koommin antanut maalata kuvaani, paitsi yhden
ainoan kerran, ja se tapahtui Berwickin herttuan erityisestä
pyytelystä."</p>
<p>Hyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi
Edwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian,
koska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli
ensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen
aukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia,
kunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että
joskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa
arvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen
mies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin,
joilla itse oli kunnostautunut.</p>
<p>Miss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja
hänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat
luontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän
oli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin
muutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli
yritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti
alotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä
varma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni
klaveerilla säestämään lauluaan — vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut
Skotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti,
hyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi
voinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille laulajattarille. Hänen
luontainen järkevyytensä oli opettanut hänelle, että joskin soitanto
"säkeeseen liittyy kuolemattomaan", niin erottaa ne moni esittäjä mitä
kurjimmalla tavalla toisistaan. Varmaankin juuri tämä runollinen
henkevyys ja sen yhdistäminen soiton säveleihin sai hänen laulunsa
useimmille miellyttävämmäksi kuin olisi ollut paljoa hienompikin ääni
ja loistavampi esitys, mutta saman herkkätuntoisuuden ohjausta
puuttuva.</p>
<p>Vierashuoneen ikkunain edessä oleva ulkoneva lava ilmaisi vielä
toisenkin Rosen puuhista; se näet oli täynnä erilaisia kukkasia, jotka
hän oli ottanut erityiseen suojelukseensa. Ulospistävän harjatornin
kautta tultiin tuolle goottilaiselle rintavarustukselle, jolta oli mitä
kaunein näköala. Syvällä alhaalla näytti korkeamuurinen puutarha
kutistuneen pelkäksi kukkalavaksi; ulompana avautui metsäinen laakso,
jossa pieni virta pujahti toisinaan näkösälle ja taasen piiloutui
viidakkoon. Katse saattoi milloin viivähtää levähtämään kallioilla,
joita siellä täällä nousi laaksosta suurina louhikkoina tahi terävinä
huippuina, milloin kiintyä kunnioitusta herättävään, vaikka osaksi
sortuneeseen torniin, joka arvokkaana ja uhkaavana kohosi virralle päin
ulkonevalla kallionkielekkeellä. Vasemmalla näkyi pari kolme mökkiä,
osa kylää; vuorenharjanne kätki muut. Laakso päättyi Loch Veolaniksi
nimitettyyn lampeen, johon virta laski ja joka nyt välkkyi länteen
painuvan auringon säteissä. Etäinen maisema oli avointa ja vaihtelevaa,
vaikk'ei metsäistä, eikä mikään keskeyttänyt katseen lentoa, kunnes
taivaanrannalla sininen vuorijono rajotti tätä alankoa etelässä. Tälle
miellyttävälle lavalle tuotti miss Bradwardine kahvia.</p>
<p>Vanhan tornin näkeminen käänsi puheen muutamiin sukutaruihin ja
skotlantilaisiin ritarikertomuksiin, joita parooni jutteli suurella
innolla. Tornin lähellä olevan kallionkielekkeen ulkonevalla kärjellä
oli nimenä Pyhän Swithinin Istuin. Siihen liittyi taikauskoinen tarina,
josta mr. Rubrick mainitsi muutamia omituisia yksityisseikkoja; ja
Rosea pyydettiin laulamaan pikku balladi, joksi ne oli sepittänyt joku
kylärunoilija, joka</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">unhosta säästäin nimet urhojen,<br /></span>
<span class="i0">omansa laulamatta jätti vaan.<br /></span>
</div></div>
<p>Hänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken
sen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä
niin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea
kärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i2"><b>Pyhän Swithinin Istuin.</b><br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Sä Pyhienpäivänä vuoteesees<br /></span>
<span class="i0">kun käyt, heti siunaus huokaa ees,<br /></span>
<span class="i0">tee ristinmerkki, ja Ave veisaa,<br /></span>
<span class="i0">sun sielusi rauhaa muutoin ei saa.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Näät, Pyhienpäivänä Noita Yön<br /></span>
<span class="i0">villiytyy vimmahan riettaan työn —<br /></span>
<span class="i0">halk' ilman keijuen kuutamossa<br /></span>
<span class="i0">tai piilossa pilven pimennossa.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Pyhän Swithinin Istuimelle käy<br /></span>
<span class="i0">paroonin puoliso nuor' — ei näy<br /></span>
<span class="i0">katseessa kauhua, loihdun joskin<br /></span>
<span class="i0">yön kasteessa kuiskaa kalpein poskin.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Sen Swithin uljas lausua ties,<br /></span>
<span class="i0">kun kesk-yön kätköhön astui mies,<br /></span>
<span class="i0">ja Noidan lennosta käski alas<br /></span>
<span class="i0">sen ilmi tuomaan, mink' unho salas.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Hänen Istuimelleen ken uskaltaa,<br /></span>
<span class="i0">Yön Noita kun ilmassa samoaa,<br /></span>
<span class="i0">ja loihdun lausuen kolmasti kysyy,<br /></span>
<span class="i0">tuon vastata täytyy — se varmana pysyy.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Paroonilla sodissa Robertin<br /></span>
<span class="i0">vasallina vuos' on jo kolmaskin,<br /></span>
<span class="i0">ei tietoa retkistä ritarin urheen,<br /></span>
<span class="i0">siks puoliso vallassa tuskan ja murheen.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Hän loihtunsa lausuu, hän vapisee,<br /></span>
<span class="i0">salon huuhkajako noin huutelee,<br /></span>
<span class="i0">noin naurun ja itkun keskitieltä,<br /></span>
<span class="i0">vai virranko haltijan vaivaa mieltä?<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Vaan äkkiä tuuli kuoleutuu,<br /></span>
<span class="i0">veden pauhu on vaiti ja kaikki muu,<br /></span>
<span class="i0">tyven kauhea voittaa myrskyn humun,<br /></span>
<span class="i0">käy haamu keskestä harmaan sumun!<br /></span>
</div></div>
<p>"Olen pahoillani siitä, että tuotan pettymystä seurueelle, erittäinkin
kapteeni Waverleylle, joka kuuntelee noin kiitettävän totisena; mutta
laulu on säilynyt ainoastaan katkelmana. Siinä kuuluu kyllä alkujaan
olleen jatko, jossa kuvataan miten parooni palasi sodasta ja miten
hänen puolisonsa löydettiin 'kuolleena kylmällä kalliolla'."</p>
<p>"Se on noita sepitelmiä", mr. Bradwardine huomautti, "jotka taikauskon
aikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa,
niinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä,
joita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi
Julius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen
kustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus
Skyttelle, Dudershoffin paroonille."</p>
<p>"Isälläni on merkillinen vastenmielisyys kaikkea ihmeellistä
vastaan", virkkoi Rose, "ja kerran hän pysyi yksinään paikallaan,
kun presbyteeriläisten pappien koko synoodi turvasi pakoon,
sielunvihollisen äkkiä ilmestyessä heidän keskuuteensa."</p>
<p>Waverleyn katse ilmaisi hänen tahtovan kuulla enemmän.</p>
<p>"Täytyykö minun kertoa tarinani, niinkuin minun täytyi laulunikin
esittää? No — olipa kerran vanha vaimo, nimeltä Janet Gellatley, jota
epäiltiin noidaksi, sillä epäämättömällä perusteella, että hän oli
hyvin vanha, hyvin ruma ja hyvin köyhä, sekä että hänellä oli kaksi
poikaa, joista toinen oli runoilija ja toinen narri, jollainen vitsaus
naapurien yksimielisen käsityksen mukaan oli kohdannut häntä
synnillisen noituutensa takia. Ja hänet sulettiin viikoksi
pitäjänkirkon tapuliin, missä sai liian niukasti ruokaa; eipä hänen
sallittu nukkuakaan, kunnes hän itse joutui yhtä varmaan uskoon
noituudestaan kuin syyttäjänsäkin. Tässä selvässä ja onnellisessa
mielentilassa tuotiin hänet tunnustuksille lähiseudun kaikkien whigien
ja pappien eteen. Isäni läksi pitämään huolta siitä, että syytetylle ei
sokeassa innossa tehtäisi vääryyttä, sillä vaimo oli syntynyt hänen
maatilallaan. Ja tunnustaessaan, että sielunvihollinen oli aina
ilmestynyt hänen eteensä pulskan, mustapintaisen miehen muotoisena ja
puhunut hänelle sievistelyjä — mikä ei ollut suureksi kunniaksi
Apollyonin aistille, sen mielestä ken vain tunsi vanhan hatarasilmäisen
Janet rukan — ja kuulijain kummeksiessa korvat pystyssä, ja kirjurin
pistellessä pöytäkirjaan vapisevin käsin, velho yht'äkkiä kohotti
hiljaisen jupinansa kimeäksi kirahdukseksi ja kiljahti: 'Varokaa!
Varokaa! Näen paholaisen istuvan keskessänne!' Yleinen hämminki,
kauhistus ja pakoon pötkiminen siitä seurasi. Onnellisia ne, jotka
olivat lähellä ovea; monta tapaturmaa tuli hatuille, röyhykauluksille
ja tekotukille, ennenkuin kaikki pääsivät ulos kirkosta, jättäen sinne
itsepintaisen prelaatin, isäni, yksikseen sopimaan asioista omalla
uhallaan noidan ja hänen mielitiettynsä kanssa."</p>
<p>"<i>Risu solvuntur tabulae</i>", sanoi parooni; "toinnuttuaan
silmittömästä säikähdyksestään he eivät kehdanneet ryhtyä nostamaan
uutta juttua Janet Gellatleytä vastaan."</p>
<p>Tämä kasku saattoi puheenalaisiksi kaikki</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">nuo joutoaatteet, näköerheen aaveet,<br /></span>
<span class="i0">ja unennäöt, loihtuluvut, taiat,<br /></span>
<span class="i0">ennustusmerkit, heikon järjen haaveet,<br /></span>
<span class="i0">tekaistut tiedot, harmaat satuaiat.<br /></span>
</div></div>
<p>Sellaisessa keskustelussa ja sen aiheuttamissa romanttisissa jutelmissa
kului lopulleen sankarimme toinen ilta Tully-Veolanin linnassa.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XI.<br />
Muuan havainto. — Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa.</h2>
<p>Seuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan
aamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin
edustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten
holhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan
käänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa,
ikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Nuor' rakkaus kaunis on — häilyvä vain;<br /></span>
<span class="i0"><i>satakielen sä kuuletko kankahalla</i>?<br /></span>
<span class="i0">Vaan vanhan on lempi säilyvä ain',<br /></span>
<span class="i0"><i>urorastaalla pää on jo siiven alla</i>.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Äkä nuoren on kuin tuli oljissa ois;<br /></span>
<span class="i0"><i>satakielen sä kuuletko kankahalla</i>?<br /></span>
<span class="i0">Viha vanhan ei unholla vaimene pois,<br /></span>
<span class="i0"><i>urorastaalla pää on jo siiven alla</i>.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Kemu-iltana nuoret ne nurpahtaa;<br /></span>
<span class="i0"><i>satakielen sä kuuletko kankahalla</i>?<br /></span>
<span class="i0">Heti aamulla vanha jo säilänsä saa,<br /></span>
<span class="i0"><i>urorastaalla pää on jo siiven alla</i>.<br /></span>
</div></div>
<p>Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen
pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja
koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie
ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen
narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä
muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt
kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin
tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että
hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili
puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään
Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta
Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla,
että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena
hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa
nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten
joutunut aseettomaksi — ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.</p>
<p>Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen
isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä,
estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta — tätä seikkaa voitaisiin
tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin
epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä
huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että
Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä
molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan
kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella,
joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran
lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.</p>
<p>Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei
täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi
ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut
kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys
siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että
vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana
kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa
luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin
<i>Hieroglyphica Animalium</i> teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli
se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle
riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton
kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa,
joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se
olisi ollut <i>Bear-Warden</i> (karhunvartija). Se oli tosiaankin
törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut
villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait
olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille.
Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan
mainetöillä, vaan että se oli muodostunut <i>paranomasiana</i> eli
sanaleikkinä sukunimestämme — jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on
nimenä <i>armoires parlantes</i> ja latinaksi <i>arma cantantia</i>.
Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja
kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle,
kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa
aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä
tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia
kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei
sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."</p>
<p>Olen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta
Tully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan
tarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti.
Hilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin
kiihkeän "vaakunatieteen ylvästelijän" haasteluihin kuin parooni oli;
mutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa,
joka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta
kosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää
ymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan
halukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se
ei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan
myöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden
sarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan
tyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli
saatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli
todellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen
huomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan — mikä on
omiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen
ei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka
isälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön
hurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä
sokeinta isän hellyyttä.</p>
<p>Tyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille
taholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana
ilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko
suurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan
sopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty
muutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss
Bradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran
raha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo
liian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa
perintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä
tytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä)
itseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen,
olipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja
palkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta
lakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman,
neuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista.
Mutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli
hänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli
miehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin
aikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia
kelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän
<i>les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki
conseille</i>; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien
raakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa
laajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen
ei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut
sodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa
häntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen
salaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana
kysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen — ja tämä vielä Bradwardine
— puuhaisi <i>in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post
battaliam</i> s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun
jälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen
paroonius oli annettu. "Ei", pitkitti hän, "ilman epäilystä, <i>procul
dubio</i>, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi
pois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua
varjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi
loukkaamasta heimolaiseni oikeutta — Malcolm Bradwardinen,
Inchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni
haaraa."</p>
<p>Miss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui
kaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin
tilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten
tietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan
leirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin
hän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa
kallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat
englantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi
soitantonsa, kukkasensakin, eikä Saunders ainoastaan nureksinut vaan
teki suoranaisen kapinan työtä vastaan, josta nyt enää hädin sai
kiitokset palkakseen. Nämä uudet huvitukset saivat ajan mittaan yhä
lisää viehätystä siitä, että oli toveri, jolla oli samanlainen
käsitys ja ajatustapa niistä. Edwardin aulius tekemään valaisevia
muistutuksia ja selittelemään vaikeita kohtia teki hänen apunsa peräti
suuriarvoiseksi: ja hänen luonteensa yltiö romanttisuus tenhosi sielua,
joka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia.
Asioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan,
Edwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias
kaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen
sydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä
alituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan
mielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi
syventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa,
uneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä
uhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin
Bourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla
yläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien
naikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten
tunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja
haaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä
Edwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että
koko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen
olisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä
lähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä
oli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni
olisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn
penseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan
maailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä
ajattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen
kiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa
herkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin
kauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut
juuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat
ensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen,
liian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia
ominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva
nuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko
mahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan
kuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia
terottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen,
milloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan
oikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla
noilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan
ei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä,
jonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu
sellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä
— vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä
lausua — on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä
valinnassa, tahi — mikä vie yhteen — valitsee sen (niinkuin
enenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää <i>le
beau idéalille</i> tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän
todellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän
nuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan,
jonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen
aiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa
kanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin
varovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi
ollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä
pian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei
sovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän
keskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea
muuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran
tunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat
ystävyyttä ylemmiksi.</p>
<p>Olen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut
kirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen.
Mutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen
hänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten
henkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten
olivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan,
jota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta.
Kirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet
saattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä
sellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä,
epäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten
ehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi
tuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu
tuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia
periaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia
vaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi
työskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä
asioissa.</p>
<p>Tämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat
pelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr.
Bradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista
keskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen
valtiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut
maanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut
tärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi
ikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain
etuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta,
jossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin
ylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa
ollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa — ja pysyi edelleenkin
rakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XII.<br />
Rosvoretki ja sen seuraukset.</h2>
<p>Edward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä
aamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä
hämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät
maitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa,
äänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta.
Kun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta
kuin voihkauksia "Herra armahda!" ja "Siunatkoon!" jotka eivät suoneet
mitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä
näki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa
selässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen
kutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä
kymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.</p>
<p>Rättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään
selittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka
kasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he
kävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin
näkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen
maanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä
tahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien
hän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">on mennyt talo, tavara,<br /></span>
</div></div>
<p>kunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta
letkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.</p>
<p>Siirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja
huimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen
kasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan,
että hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa
voisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä
puhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren
ystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä
suuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain
toivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki
hänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. "Aamiaisenne on tänään
jokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko <i>cateraneja</i> on
viime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki
lypsylehmämme."</p>
<p>"Joukko <i>cateraneja</i>?</p>
<p>"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa,
maksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta
isäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä
edelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta
karjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin kiivastunut
tästä häväistyksestä, ja on niin rohkea ja kuumaverinen, että pelkään
hänen aikovan saada ne väkivallalla takaisin — ja jos hän ei itse
joudu vahinkoon, niin on hän tuottava vammoja joillekuille noista
hurjista vuoristolaisista, ja silloin ei meidän ja heidän välillä ole
rauha vallitseva kenties koko ikänämme. Emmekä me voi puolustautua
kuten ennen, sillä hallitus on ottanut kaikki aseemme, ja isä on niin
hillitön — oi, mihin joudummekaan!" — Rose rukka lannistui kokonaan
ja puhkesi kyyneliin.</p>
<p>Samassa astui sisään parooni ja nuhteli häntä karskimmin sanoin kuin
Waverley vielä milloinkaan oli kuullut hänen käyttävän kenellekään.
"Eikö ole häpeä", sanoi hän, "että hän esiintyy minkään herrasmiehen
edessä moisessa valossa, ikäänkuin kyynelehtien muutaman sarvipään ja
lypsynaudan tähden, cheshireläisen vuokraajantyttären tapaan! —
Kapteeni Waverley, minun täytyy pyytää teitä tulkitsemaan parhain päin
hänen surunsa, joka saattaa, tahi jonka pitäisi, johtua yksinomaan
isänsä maatilan näkemisestä alttiina vorojen ja maankulkurien
rosvouksille ja hävityksille, meillä olematta lupaa pitää kymmentäkään
muskettia puolustukseksemme tahi omaisuutemme takaisin hankkimiseksi."
Rättäri Macwheeble saapui heti jälkeenpäin, ja todisti oikeaksi, mitä
parooni oli lausunut aseista, ilmottaen surunvoittoisella äänellä
isännälleen, että vaikka väestö kyllä tottelisi hänen armonsa
määräyksiä, niin ei kuitenkaan ollut mitään toiveita rosvojoukon
tavottamisesta, kun ainoastaan hänen armonsa kamaripalvelijoilla oli
miekat ja pistoolit, ja rosvoja oli kaksitoista ylämaalaista, maansa
tapaan täysissä aseissa. — Tämän murheellisen julistuksen annettuaan
hän astui äänettömän alakuloisuuden asentoon, pudistellen päätään
hitaasti kuin heilumasta herkeävä kellonlerkku, ja jäi sitte
liikkumattomana seisomaan, ruumis tavallista terävämmäksi kulmaksi
taipuneena ja takaosa sitä enemmän ulkonevana.</p>
<p>Parooni sill'aikaa asteli edes takaisin lattialla, äänettömässä
kiukussa, ja kiinnitti vihdoin katseensa vanhaan muotokuvaan, joka
esitti haarniskoitua ritaria; tämän kasvonpiirteet esiintyivät jylhinä
tuuhean tukan lomasta, joka valui hartioille asti, parran ulottuessa
rintapanssariin. — "Tuo mies, kapteeni Waverley, minun isoisäni", hän
virkkoi, "hajotti ja löi pakosalle kahdensadan omalta alueeltaan
keräämänsä ratsumiehen kanssa enemmän kuin viisisataa noita ylämaan
roistoja, jotka ovat ikuisesti olleet <i>lapis offensionis et petra
scandali</i>, loukkauskivenä alamaan asujamille — hän löi heidät
pakosalle, sanon, kun he julkesivat tulla ahdistamaan näitä tienoita
kansalaissotien aikana armon vuonna 1642. Ja nyt minä, sir, minä, hänen
pojanpoikansa, saan kärsiä epäkelpojen häväistykset!"</p>
<p>Syntyi kamala äänettömyys, jonka jälkeen koko seurue, niinkuin on
tavallista pulmallisissa olosuhteissa, alkoi antaa jos jonkinmoisia
neuvoja. Alexander ab Alexandro esitti lähetettäväksi jonkun välimiehen
<i>cateranien</i> luokse, jotka hänen luullakseen kernaasti
suostuisivat luovuttamaan saaliinsa taalarista mieheen. Rättäri oli
sitä mieltä, että tämä kaupan hieronta olisi siveellisesti hyljättävää
varkaiden suojelemista tahi lurjuksien keralla liittoutumista; ja hän
suositti lähetettäväksi jonkun näppärän miehen tuonne vuoriston
onkaloihin tekemään karjasta omaan nimeensä niin hyvät kaupat kuin
suinkin, jotta loordi ei joutuisi mainituksi koko jutussa. Edward
ehdotti toimitettavaksi lähimmästä linnotuskaupungista joukon
sotamiehiä ja vangitsemiskäskyn; ja Rose yritti, minkä uskalsikaan,
vihjata apukeinona maksamattomien suojelusverojen suoritusta Fergus
Mac-Ivor Vich Ian Vohrille, joka helposti hankkisi karjan takaisin,
kuten oli hyvin tiettyä, kunhan hänet vain taivutettaisiin sovintoon.</p>
<p>Mikään näistä ehdotuksista ei saavuttanut paroonin hyväksymistä.
Suoranaisen tahi välillisenkään sopimuksen tekoa hän piti ehdottomasti
häpeällisenä; Waverleyn neuvo vain osotti, että hän ei käsittänyt maan
oloja ja puoluesuhteita; ja sille kannalle kuin asiat olivat joutuneet
Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohriin nähden, parooni ei ollut tekevä
myönnytyksiä hänelle, vaikkapa, vakuutti hän, "senkautta tulisi
takaisin <i>in integrum</i> jok'ainoa hieho ja mullikka minkä
päällikkö, hänen esi-isänsä ja koko klan'insa ovat varastaneet Malcolm
Canmoren päivistä asti."</p>
<p>Hän toden teolla yhä puolsi avointa taistelua, ja esitti
toimitettavaksi pikalähetit Balmawhapplen, Killancureitin, Tulliellumin
ja muiden lairdien luo, jotka olivat samanlaisten rosvoilujen vaarassa,
kehottamaan heitä yhteiseen takaa-ajoon; "ja sitte, sir, nämä
<i>nebulones nequissimi</i>, niinkuin niitä Leslaeus nimittää, saavat
saman kohtalon kuin edeltäjänsä Cacus:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"elisos oculos, et siccum sanguine guttur."<br /></span>
</div></div>
<p>Rättäriä eivät ollenkaan miellyttäneet nämä sotaiset aikeet. Hän veti
taskustaan suunnattoman suuren kellonsa, joka väriltään ja miltei
ko'oltaankin oli kuin korpinauris, ja huomautti, että oltiin jo ohi
puolenpäivän. <i>Cateranit</i> oli nähty heti auringonnousun jälkeen
Ballybroughin solassa; ennenkuin liittoutuneet voimat olisivat ko'olla,
olisivat nuo saaliinensa jo kaukana kaiken takaa-ajon tavattavista,
tuon poluttoman erämaan suojassa, niissä ei olisi hyvä seurata heitä,
eikä tosiaan mahdollinenkaan.</p>
<p>Tätä huomautusta vastaan ei käynyt kiistäminen. Neuvosto hajaantui siis
mihinkään tulokseen pääsemättä, ja niin on sattunut monelle
tärkeämmällekin neuvostolle; päätettiinhän vain, että rättäri
lähettäisi paroonin talouden käytettäväksi omat kolme lehmäänsä, ja
panisi olutta sen sijaan omiksi tarpeikseen.</p>
<p>Paroonin poistuttua antamaan joitakuita tarpeellisia määräyksiä,
Waverley käytti tilaisuutta kysäistäkseen, mikä oikeastaan olikaan
miehiään tuo Fergus, jolla oli niin mahdoton nimi.</p>
<p>"Hän on erään mahtavan ylämaan klan'in haaran päämies, jota pidetään
suuressa arvossa sekä oman voimansa että sen suuren vaikutuksen vuoksi,
mikä hänellä on heimolaisiinsa, ystäviinsä ja liittolaisiinsa. En
oikein osaa selittää, missä väleissä hän on rosvojen kanssa; mutta
rohkeimmatkaan heistä eivät konsanaan varasta keneltäkään, joka vaan
maksaa suojelusveroa Vich Ian Vohrille."</p>
<p>"Ja oleskeleeko tuo ylämaan urho tavallisissakin seurapiireissä, kuin
ainakin herrasmies?"</p>
<p>"Kaikin puolin", vastasi Rose. "Alkoihan isäni ja hänen välinen jupakka
kreivikunnan kokouksessa, jossa hän tahtoi saada arvoluokkansa
tunnustetuksi korkeammaksi kuin kaiken saapuvilla olevan alamaan
aatelin, vaan sitä ei isäni kärsinyt. Ja silloin hän härnäsi isääni
sillä väitteellä, että tämä oli hänen lippunsa alainen ja maksoi
hänelle veroa; ja isäni joutui hurjaan vimmaan, sillä rättäri
Macwheeble, joka järjestelee sellaiset asiat omin päin, oli saanut
salatuksi häneltä koko suojelusveron. Ja he olisivat taistelleet; mutta
Fergus Mac-Ivor sanoi hyvin kohteliaasti, ett'ei hän milloinkaan
nostaisi kättään niin kunnioitettua harmaapäätä vanhusta vastaan kuin
isäni oli. Oi kuinka soisinkaan heidän pysyneen ystävinä!"</p>
<p>"Hyvä kapteeni Waverley", pitkitti hän, "koettakaa tekin vaikuttaa
isääni, jotta hän taipuisi sovintoon. Olen varma siitä, että tämä on
vain alkua vaikeuksillemme, sillä Tully-Veolan ei ole ollut turvallinen
tahi rauhallinen asuinpaikka koskaan silloin kun olemme olleet riidassa
ylämaalaisten kanssa. Ollessani kymmenvuotiaana tyttönä tapahtui täällä
lähellä kahakka kahdenkymmenen ylämaalaisen ja isäni sekä hänen
palvelijainsa välillä. Kolme ylämaalaista sai surmansa ja heidät
kannettiin levätteihinsä käärittyinä suuren salin kivilattialle; ja
seuraavana aamuna tulivat heidän vaimonsa ja tyttärensä käsiään
väännellen, itkuvirsiä laulaen ja kirahdellen noutamaan pois ruumiit,
joiden saattueessa säkkipillin puhaltajat kulkivat etumaisina. En
voinut nukkua kuuteen viikkoon tuon tuostakin kavahtamatta noiden
kauheiden huutojen sointuun, ollen näkevinäni ruumiit jäykkinä ja
verisiin tartaneihinsa verhottuina. Mutta sittemmin saapui Stirlingin
linnotuksesta osasto sotaväkeä, esivallan valtakirja mukanaan, ja otti
pois kaikki aseemme; ja miten saatamme nyt suojella itseämme, jos heitä
ryntää tänne jonkinkaan suuruinen joukko?"</p>
<p>Waverley ei voinut olla hätkähtämättä kertomusta, jolla oli niin paljon
yhtäläisyyttä hänen omien romanttisten haaveilujensa kanssa. Tässä oli
tuskin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttönen, herttaisin sukupuoltaan
sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, ja hän oli ollut omin silmin
näkemässä sellaisen kohtauksen, joita Edward oli mielikuvituksessaan
loihtinut esille ikäänkuin ainoastaan ammoisiin aikoihin kuuluvina, ja
puhui siitä tyynesti, kuin helpostikin jälleen uudistuvasta
tapauksesta.</p>
<p>Parooni palasi päivällisen aikaan, ja oli suuressa määrin saanut
takaisin tyyneytensä ja ripeän mielialansa. Hän kertoili omasta
kokemuksestaan monta kaskua ylämaasta ja sen asukkaista, saaden
Edwardin tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa tuota nähtävästi monessa
suhteessa varsin merkillistä rotua kohtaan. Heidän näin haastellessaan
avautui ovi äkkiä, ja Saunders Saundersonin opastamana astui sisälle
täysissä varuksissaan ylämaalainen mies, jota Edward ensi silmäyksellä
täydellä syyllä säpsähti. Tämä geeli (Skotlannin kelttiläinen) oli
tukeva, tumma-ihoinen nuori mies, ja lyhyt kasvultaan; levätin avarat
poimut lisäsivät hänen muotonsa voimakasta vaikutusta. Lyhyt
<i>kilt</i> eli puolihame jätti jäntevät kaunismuotoiset jäsenet
näkyviin; edessä riippui pukinnahka-reppu ja sen vieressä tavalliset
puolustusaseet — tikari ja teräksestä taottu pistooli; hatussa oli
lyhyt töyhtösulka, joka osotti hänet <i>Duinhewasseliksi</i> eli
herrasluokkaan kuuluvaksi; kyljellä riippui lyömämiekka, hartioilla
kilpi, ja kädessään hän kantoi pitkää espanjalaista luodikkoa. Toisella
kädellään hän nosti hattuaan, ja parooni, joka hyvin tunsi heidän
tapansa ja mihin laatuun heitä oli puhuteltava, virkkoi heti
arvokkaasti, mutta istualtaan nousematta, ja Edwardin mielestä suuresti
samaan tapaan kuin lähetystöä vastaanottava ruhtinas: "Tervetuloa, Evan
Dhu Maccombich: mitä uutta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrilta?"</p>
<p>"Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohr", vastasi lähetti, "tervehtii sinua,
Bradwardinen ja Tully-Veolanin parooni, ja on pahoillaan siitä, että
sinun ja hänen välilleen on noussut paksu pilvi, joka on estänyt teitä
näkemästä ja ajattelemasta sukujenne ja esi-isienne välillä jo
vanhoista ajoista asti voimassa ollutta ystävyyttä ja liittoa. Hän
pyytää sinua, että pilvi kulkisi ohitse, ja että kaikki jälleen tulisi
ennalleen Ivorin klan'in ja Bradwardinen suvun välillä. Ja hän odottaa
sinunkin lausuvan mielipahasi tästä pilvestä, älköön yksikään ihminen
vast'edes kysykö laskeusiko se vuorilta laaksoon vai nousiko laaksosta
vuorille; sillä ne eivät milloinkaan lyöneet huotralla, jotka eivät
saaneet iskua miekasta, ja voi sitä joka keväisen aamun myrskypilven
vuoksi tahtoisi menettää ystävänsä."</p>
<p>Tähän Bradwardinen parooni soveliaan arvokkaasti vastasi, että hän
tiesi Ivorin klan'in päällikön olevan ystävällinen <i>kuninkaalle</i>,
ja ilmaisi mielipahansa siitä, että hänen ja kenenkään niin terveitä
periaatteita noudattavan herrasmiehen välillä oli ollut mitään pilveä,
sillä kun ihmiset liittoutuvat, niin heikko on se, jolla ei veljeä
ole."</p>
<p>Kun tämä selitys tuntui tyydyttävältä, niin parooni käski tuomaan
mitallisen ryytiviinaa, jotta juhlallinen sovinto vahvistettaisiin. Hän
joi maljan Glennaquoichin Mac-Ivorin terveydeksi ja menestykseksi, ja
kelttiläinen lähetti vastasi samanlaisella kohteliaisuudella
Bradwardinelle. Sitte hän kahden kesken mr. Macwheeblen kanssa sopi
sellaisista yksityiskohdista, joilla ei katsottu tarpeelliseksi
paroonia vaivata. Ne varmaankin koskivat veron lakkautumista, ja
nähtävästi löysi rättäri keinoja liittolaisen tyydyttämiseksi,
saattamatta isäntäänsä pelkäämään arvoansa loukattavan. Ainakin on
varmaa, että kun nämä valtuutetut olivat juoneet pullollisen paloviinaa
pikku ryyppyinä — jotka eivät noin tottuneihin vaikuttaneet sen
enempää kuin olisi ne kaadettu puistokujan päässä seisovien kahden
karhun kitaan — oli Evan Dhu Maccombich saanut kaikki mahdolliset
tiedot edellisen yön rosvouksesta ja selitti aikovansa heti lähteä
tavottelemaan ryöstettyä karjaa. Se ei hänen mielestään voinut
kovinkaan kaukana olla. "He ovat särkeneet luun", hän huomautti, "vaan
eivät ole ehtineet imeä ydintä."</p>
<p>Sankarimme oli seurannut Evan Dhun tiedusteluja ja ihmetteli sitä
nerokkuutta, jota tämä osotti kerätessään asiaan kuuluvia tietoja ja
tehdessään niistä täsmällisiä ja sattuvia johtopäätöksiä. Evan Dhu
puolestaan oli ilmeisesti hyvillään Waverleyn huomaavaisuudesta, ja
muitta mutkitta kutsui hänet mukaansa pienelle kymmenen tahi
viidentoista penikulman kävelylle vuoristoon, katsomaan sitä
merkillistä sopukkaa, minne karja oli hänen luullakseen viety. Evan
vielä huomautti, että Waverley voisi paluumatkallaan viipyä päivän tahi
pari hänen päällikkönsä luona, missä oli varmasti saava hyvää
vieraanvaraisuutta ja sydämellisen vastaanoton osakseen. Seurauksena
tästä oli se, että muutamia välttämättömiä tarpeita sisältävä
matkareppu sidottiin erään paroonin metsästäjän hartioille ja
sankarimme läksi matkaan luodikko kädessä, uuden ystävänsä sekä
yllämainitun metsästäjän ja kahden Evania seuranneen ylämaalaisen
saattamana; jälkimäisillä oli aseina toisella pitkä Lochaber-kirves ja
toisella suuri vesilintuluodikko. Edwardin kysyessä selitti Evan, että
tämä aseellinen saattue ei suinkaan ollut tarpeellinen vartiona, vaan
ainoastaan sitä varten, että hän saattaisi esiintyä Tully-Veolanissa
sillä arvokkuudella, mitä Vich Ian Vohrin kasvattiveljen asema vaati.</p>
<p>Illemmalla he astuivat yhteen noista jylhistä solista, jotka välittävät
yhteyttä ylämaan ja alamaan välillä. Tavattoman jyrkkä ja rosoinen
polku polvitteli pitkin kahden huimaavan korkean kallion rotkoa,
seuraten vaahtoavan virran juoksua, joka kohisi syvällä vuosituhansien
vieriessä uurtamassaan uomassa. Muutamat laskevan auringon vinot säteet
sattuivat veden tummaan kouruun ja osottivat miten se syöksyi satojen
railojen läpi satoina putouksina. Polku kulki pitkin virran äkkijyrkkää
kallioseinämää, josta siellä täällä ulkoni terävä graniittikieleke
tahi vaivainen puu, joka oli kiinnittänyt käiveräiset juurensa
kivenrakoihin. Toisella puolella polkua nousi kallio miltei yhtä
jyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa
jokunen mäntykin.</p>
<p>"Tämä", virkkoi Evan, "on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan
kymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan.
Surmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku
notkelmassa puron toisella äyräällä — jos näkönne on hyvä, niin voitte
kanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät."</p>
<p>Sola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se
oli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella
vaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan
muu kuin ylämaalainen. Polku itse — eli se osa hiukan tukevampaa
maaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat —
oli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä
niin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä
oleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille,
joilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja
omituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon
ponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan
hämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei
kokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen
oli lähinnä ponnistuksena.</p>
<p>Vuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu
neuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että
Edwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille.
Edellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan
eri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että
alamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä
Donald Bean Lean — se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat
karjan olevan — ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä
asuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka
oli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan
alamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen
aikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan
parempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän
tulonsa, "koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla
hänelle vastenmielisenä yllätyksenä." Ja vastausta odottamatta hän
ripein askelin poistui näkyvistä.</p>
<p>Waverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä
kantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He
kulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua
oli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen
sen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden
vaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he
saapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle
ymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan.
Nouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien
vuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin
leppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään,
ja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen
herttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta.
Tässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas,
jonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan
— kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin — keski-yöllä,
vaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä.
— Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen
sommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä
vaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli
matkan aihe — paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän
tahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.</p>
<p>Hänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä
hiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten:
"Tuolla on luola." Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan
suunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti
vihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä
kuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta
taholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan
tapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen
pikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa
keralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista
viipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte
airoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XIII.<br />
Ylämaan sissin tyyssija.</h2>
<p>Heidän saapuessaan lähemmä toisella rannalla tuikkivaa valoa, se
osottausi kokkovalkeaksi, joka oli sytytetty jyrkästi vedestä nousevan
kallionkärjen juurelle; kallio oli punaisessa hohteessaan ihalana
vastakohtana ympärillä oleville äyräille, joita silloin tällöin kelmeä
kuutamo himmeästi ja osittain valaisi. Kokkoa pitivät yllä, siihen
runsaasti männyn karahkoita heittelemällä, kaksi olentoa, jotka tuossa
punaisessa loimussa näyttivät kummituksilta. Lopulta saattoi erottaa,
että tuli oli avaran luolan suussa, johon järven poukama näkyi
päättyvän; ja hän arvasi, että se oli sytytetty johtoloistoksi
venemiesten paluumatkaa varten. He soutivat suoraan luolan suuta kohti,
vetivät sitte aironsa veneeseen ja antoivat aluksensa kulkea omalla
vauhdillaan sen kalliopenkereen ohi, jolla kokko loimusi, pari
venemittaa edemmä, kunnes se pysähtyi siihen kohtaan, missä luola jo
kaareusi holvina heidän ylitseen ja nousi vedestä viitenä tahi kuutena
leveänä kallioportaana, jotka miltei tuntuivat ihmiskäsien tekemiltä.
Samassa hetkessä valettiin vettä tuleen, joka pihisten sammui, jättäen
rannalla olijat pimeään. Voimakkaat kädet nostivat Waverleyn veneestä,
asettivat hänet jaloilleen ja puolittain kantoivat luolan sisustaan.
Hän astui pimeässä muutaman askeleen äänten sorinaa kohti, joka tuntui
kuuluvan kallion keskuksesta, ja jyrkän kulmauksen takaa tulivat
näkyviin Donald Bean Lean ja hänen koko taloutensa.</p>
<p>Luolan sisus oli hyvin korkea, ja sitä valaisivat petäjäiset soihdut,
jotka soivat kirkasta ja räiskyvää valoa, samalla levittäen voimakasta,
vaikk'ei vastenmielistä tuoksua. Valoa lisäsi punaisella hehkullaan
sysinuotio, jonka ympärillä istui viisi, kuusi aseellista ylämaalaista,
toisten himmeästi häämöttäessä leväteillään loikovina luolan
etäisemmissä sopissa. Eräässä tilavassa komerossa oli takajaloistaan
roikkumassa äsken teurastetut lammas ja kaksi lehmää. Tämän omituisen
asunnon isäntä astui vierastaan tervehtimään, aivan erilaisena
ulkomuodoltaan ja tavoiltaan, kuin tämä oli kuvitellut mielessään.</p>
<p>Donald Bean Lean oli hintelä ja lyhytkasvuinen; tukka oli
vaaleanruskea, kasvot hennot ja vaaleat; ja vaikka hän oli vartaloltaan
hyvinmuodostunut ja notkea, niin tuntui hän sentään kauttaaltaan
mitättömältä. Hän oli palvellut jonakin alempana soturina Ranskan
armeijassa, ja vastaanottaakseen englantilaista vierastaan
juhlallisesti sekä osottaakseen hänelle kohteliaisuutta omalla
tavallaan, oli hän vaihtanut ylämaalaisen pukunsa vanhaan punaisen ja
sinisen kirjavaan sotilaspukuun sekä töyhtöhattuun. Noin pyntättynä hän
näytti ympäristössään niin oudolta, että Waverley olisi purskahtanut
nauruun, jollei se olisi ollut säädytöntä ja vaarallista. Rosvo
toivotteli kapteeni Waverleyn kaikella ranskalaisen kohteliaisuuden
ylenpalttisuudella tervetulleeksi, ja näkyi tarkoin tuntevan hänen
nimensä ja sukusuhteensa, sekä olevan erityisemmin selvillä hänen
setänsä valtiollisista mielipiteistä. Näitä hän suuresti kiitteli,
Waverleyn pitäessä viisaampana vastata aivan ylimalkaisin sanoin.</p>
<p>Hänen saatuaan istumasijan mukavan matkan päässä nuotion helteestä,
asetti vanttera ylämaan neitonen Waverleyn, Evanin ja Donald Beanin
eteen kolme puuvatia, täynnä <i>eanaruichia</i>, eräänlaista voimakasta
lihalientä. Väsymys ja nälkä saivat tämän yksinkertaisen ruokalajin
maistumaan, ja sitä seurasivat hiilillä käristetyt lihaviipaleet, jotka
katosivat Evan Dhun ja isännän edestä kerrassaan kuin loihdittuina.
Juhlan kunniaksi tuotiin whiskyä esille niin runsaasti kuin suinkin
tarvittiin. Ylämaalaiset joivat sitä siekailematta; mutta Edward ei
sitä saanut sekotettunakaan nautituksi. Hänen isäntänsä oli suuresti
pahoillaan siitä, ett'ei ollut viiniä tarjota: "Olisinpahan vain
tiennyt neljäkolmatta tuntia aikaisemmin, niin olisin hankkinut vaikka
neljänkymmenen penikulman takaa."</p>
<p>Hän alkoi pian puhella maan valtiollisista ja sotilaallisista oloista,
ja Waverley kummasteli, vieläpä pelästyikin huomatessaan tuollaisen
henkilön niin tarkoin tuntevan Tayn pohjoispuolella majailevien
linnotusväestöjen ja rykmenttien lukumäärän. Mainitsipa hän täsmälleen
niiden tarjokkaiden luvun, jotka olivat yhtyneet Waverleyn mukana
sotaväkeen hänen setänsä tilalta, ja huomautti, että he olivat "aimo
poikia." Hän muistutti Waverleylle paria rykmentin tarkastuksessa
sattunutta pikku seikkaa, joista hän tiesi varmasti päättää rosvon
olleen omin silmin niitä näkemässä; ja kun Evan Dhu sill'aikaa oli
vetäytynyt levättiinsä kääriytyneenä levolle, Donald erityisellä
äänenpainolla kysyi Edwardilta, eikö tällä ollut mitään erikoista
sanottavaa hänelle.</p>
<p>Waverleytä hämmästytti ja jonkin verran saattoi rauhattomaksikin moinen
kysymys tuollaiselta mieheltä. Hän vastasi vain uteliaisuudesta
saapuneensa katsomaan tätä merkillistä paikkaa. Donald Bean Lean
katseli häntä vakaasti kasvoihin tovin, ja virkkoi sitte, merkitsevästi
päätään nyökäyttäen: "Olisittehan voinut luottaa minuunkin; olen yhtä
varma kuin Bradwardinen paroonikin, tahi Vich Ian Vohr. Mutta yhtä
tervetullut olette majaani silti."</p>
<p>Waverleytä ehdottomasti värähdytti rosvon salaperäinen puhe, eikä hän
parhaalla tahdollaankaan saanut kysytyksi, mihin nuo viittaukset
tähtäsivät. Erääseen luolan komeroon oli hänelle valmistettu
kanervainen alus, kukat päälle päin käännettyinä, ja siellä hän
muutamien ylimääräisten levättien peitossa makasi jonkin aikaa
silmäillen luolan muiden asukasten liikkeitä. Kahden tahi kolmen miehen
ryhminä he saapuivat luolaan tahi läksivät ulos, ainoastaan lausuen
muutaman sanan geelinkielellä rosvopäällikölle, ja jälkimäisen
vaivuttua uneen, eräälle kookkaalle ylämaalaiselle, joka toimi hänen
sijaisenaan ja näkyi hänen levätessään olevan vartijana. Ne, jotka
saapuivat luolaan, näyttivät palanneen joltakin onnistuneelta
retkeilyltä, ja astuivat suoraa päätä ruokakomeroon, leikaten
tikareillaan osuutensa siellä riippuvista elukoista, ja paistellen ja
syöden niitä sitte nuotion ääressä mielensä mukaan. Väkijuomat olivat
ankaran valvonnan alaisina; niitä jakelivat ainoastaan joko Donald itse
tahi hänen sijaisensa ja ennenmainittu neitonen, joka näkyi olevan
ainoa nainen leirissä. Määrätty whisky-osuus olisi kuitenkin tuntunut
liialliselta kenelle muulle tahansa kuin ylämaalaisille, jotka
enimmäkseen taivasalla ja hyvin kosteassa ilmanalassa eläen voivat
nauttia suuret määrät väkijuomia, niiden aiheuttamatta tavallisia
haitallisia seurauksiaan aivoihin tahi ruumiin vointiin.</p>
<p>Vihdoin alkoivat liikehtivät ryhmät sulautua yhteen sankarimme
silmissä, jotka vähitellen painuivat umpeen, eikä hän jälleen avannut
niitä, ennen kuin aamun aurinko oli korkealla yli järven pinnan, joskin
siitä oli vain himmeä heijastus Uaimh an Ri'ssä — Kuninkaan luolassa,
kuten Donald Bean Leanin asuntoa ylpeästi nimitettiin.</p>
<p>Toinnuttuaan unestaan Edward ihmeekseen huomasi luolan typö tyhjäksi.
Käydessään luolan suulle, hän näki että sille kallionkärjelle, jolla
olivat jäännökset edellisen illan kokkovalkeasta, johti pieni polku
pitkin luolaan ulottuvan poukaman reunaa. Noustuaan ylös tuolle
pengermälle, hän olisi pitänyt enemmän etenemisen maitse mahdottomana,
jos ei olisi ollut uskomatonta, että luolan asukkailla oli ainoastaan
vesitie käytettävänään. Etsimällä hän löysikin pikku pengermän
ulommassa päässä kolme, neljä kaltevaa paasiastuinta, joita myöten
kiipesi kallion toiselle puolelle ja melkoisen työläästi laskeusi sen
kuvetta alas. Siten hän äkkiä joutui ylämaalaisen järven karulle ja
jyrkälle rannalle. Järvi itse oli noin neljän penikulman pituinen ja
puolentoista levyinen, ja sitä rajottivat jylhät, kanervien kattamat
tunturit, joiden harjalla vielä aamun usma lepäsi.</p>
<p>Katsellessaan taakseen hänen täytyi ihmetellä turvapaikan hyvin
salattua asemaa. Kallio, jonka kärjen hän oli kiertänyt muutamia pikku
koloja käyttäen, jotka tuskin jalansijaksi soveltuivat, näytti nyt
ylipääsemättömältä äkkijyrkänteeltä. Etäämpänä rannalla näkyi
Evan Dhu onkimassa, mukanaan toinen ylämaalainen, jonka Edward
taistelukirveestään tunsi eiliseksi ystäväkseen. Paljoa lähempää hän
kuuli iloista geeliläistä laulua, ja sen opastamana saapui
päiväpaisteiseen, riippakoivun siimestämään poukamaan, jonka pohjana
oli luja valkohiekka. Siellä hän tapasi luolan neidon parhaansa mukaan
puuhaamassa aamiaista maidosta, munista, ohraleivästä, tuoreesta voista
ja mesikakuista. Tyttö parka oli sinä aamuna tehnyt neljän penikulman
kaarroksen, etsimässä noita Donald Bean Leanin leirissä tuiki
tuntemattomia aineksia, vaan oli kuitenkin saanut aikaa laitella oman
persoonansa mitä parhaimpaan kuntoon. Tosin olivat koko pukimina
ainoastaan lyhyt, tummanruskea, omakutoinen nuttu ja mitaltaan niukka
hame, mutta ne olivat puhtaat ja sievästi sommitellut. Tulipunainen
kirjailtu huivi piteli tukkaa, joka valui runsaina, mustina kiharoina
alas hartioille. Alicen uhkeimpana koristuksena oli pari kultaisia
korvarenkaita ja kultainen rukousnauha, jonka hänen isänsä (sillä hän
oli Donaldin tytär) oli tuonut Ranskasta, kaiketikin jonkin taistelun
saaliina. Hänen vartalonsa, joskin hiukan liian kookas tuon ikäiselle,
oli hyvin sopusuhtainen, ja ryhtinsä sorea ja sujuva. Hän tervehti
Waverleytä, englanninkieltä osaamattomana, herttaisella hymyllä, joka
sai lumivalkeat hammasrivit näkymään kaikessa loistossaan ja hilpeät
silmät veitikkamaisesti välkehtimään. Hän näytti kiihkeästi haluavan
vierastaan istuutumaan noin suurella innolla hommatun aamiaisen ääreen,
johon hän vielä lisäsi läheiseltä nevalta poimittuja karpaloita.</p>
<p>Evan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden
riistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen
muutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja
niillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan
veti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja
levättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo
kulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen
tämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein
Dugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan
tyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään
veneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt
pieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt
hartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän
sievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä
vilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi.
Evan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui
esille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi
vasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen
kääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin
geelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla
kielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä
matkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa
kajahtelivat hänen säveleensä.</p>
<p>He astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony
lykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti
kömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja
ohjatessa, mikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi
vastakkaiseen rantaan kuin edellisenä iltana olivat olleet.
Heidän soluessaan pitkin hopealta läikehtivää pintaa, Evan alotti
keskustelun ylistyspuheella Alicesta, joka hänen sanojensa mukaan oli
sekä <i>näköisä</i> että <i>näpevä</i>, ja sitäpaitsi notkein
<i>strathspeyn</i> tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi ylistyksiin
sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä pahottelemasta
sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja surkeihin oloihin.</p>
<p>"Huh, mitä siihen tulee", virkkoi Evan, "niin ei koko Perthshiressä ole
mitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään
pyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas."</p>
<p>"Mutta hänen isänsä on rosvo, tavallinen varas!"</p>
<p>"Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä
<i>nosta</i> vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan."</p>
<p>"Sanotteko häntä siis epätavalliseksi varkaaksi?"</p>
<p>"En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän
tahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta
karjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun
ottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän
alamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle."</p>
<p>"Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa
hommassa?"</p>
<p>"Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin
reima mies häntä ennen."</p>
<p>"Kuolisi lain edestä!"</p>
<p>"Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta — Crieffin iloisessa
hirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät,
niinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu
lopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan."</p>
<p>"<i>Toivot</i> sellaista kuolemaa ystävällesi, Evan?"</p>
<p>"Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi
märälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?"</p>
<p>"Mutta mihin joutuukaan silloin Alice?"</p>
<p>"No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin
mikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä."</p>
<p>"Uljas päätös", sanoi Edward; "mutta sitä odotellessa, Evan, mihin
onkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut
paroonin karjan?"</p>
<p>"Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä
ennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä
lienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin
laitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin
teurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani."</p>
<p>"Ja minne matkaamme me, Evan, jos saan kysyä?"</p>
<p>"Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin?
Ettehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä
itseäänkin tapaamassa?"</p>
<p>Noin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän
noustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin
ja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin
käytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.</p>
<p>Matkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni
puro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään
luolan isännästä.</p>
<p>"Asuuko hän aina luolassaan?"</p>
<p>"No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on
tavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta
soppea, onkaloa tahi metsän kätköä."</p>
<p>"Ja suojaavatko häntä muutkin kuin sinun herrasi?"</p>
<p>"Minun herrani? <i>Minun</i> herrani on taivaassa", vastasi Evan
korskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; "mutta
tarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä
hänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden."</p>
<p>"Ei suurikaan lahja, nähteni, Evan, kun kumpaistakin lienee kyllälti."</p>
<p>"Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos
laird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin
metsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten
Uaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana."</p>
<p>"Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö
päällikkösi kävisi puolustamaan?"</p>
<p>"Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan
— jos nuo tulisivat lain kanssa."</p>
<p>"Ja mitä tekisikään Donald?"</p>
<p>"Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter
Scriveniin."</p>
<p>"Ja jos häntä sinnekin seurattaisiin?"</p>
<p>"Varmaankin hän silloin menisi serkkunsa luokse Rannochiin."</p>
<p>"Entäpä jos tunkeutuisivat Rannochiin?"</p>
<p>"Se on aivan uskomatonta", lausui Evan. "Yksikään alamaalainen koko
Skotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän
Bally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan <i>Sidier
Dhu</i>."</p>
<p>"Ketä niin nimität?"</p>
<p>"<i>Sidier Dhu</i> merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia
komppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan
valvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi
vuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon."</p>
<p>Kuului pyssynlaukaus, ja laakson yläpäässä näkyi metsästäjä koirineen
ja seuralaisensa kanssa. "Totisesti", virkkoi Dugald Mahony leveällä
murteellaan, "siinäpä on itse päällikkö."</p>
<p>"Eikä ole", sanoi Evan jyrkästi. "Luuletko että hän saapuisi tuolla
lailla vastaanottamaan alamaan aatelismiestä?"</p>
<p>Mutta heidän tullessaan lähemmä hän sanoi nolostuneena: "Ja sittenkin
se on hän, ja aivan ilman seuruetta — ei mukanaan muuta elollista
olentoa kuin Callum Beg."</p>
<p>Fergus Mac-Ivorista olisi ranskalainen voinut lausua, yhtä osuvasti
kuin kenestä tahansa ylämaalaisesta, <i>qu'il connait bien ses
gens</i>. Hän ei tosiaan ollut ajatellut herättävänsä kunnioitusta
nuoren ja rikkaan englantilaisen ylimyksen silmissä esiintymällä
joutilasten ylämaalaisten saattueessa, joka oli tilaisuuteen suhteeton.
Hän älysi hyvin, että sellainen tarpeeton seura näyttäisi Edwardista
pikemmin naurettavalta kuin arvokkaalta. Harvat miehet kyllä saattoivat
häntä enemmän olla kiintyneitä päällikkyyden ja läänitysvallan
periaatteisiin, mutta juuri siitä syystä hän varoi osottamasta
ulkonaisia arvokkuuden merkkejä muulloin kuin sellaisena hetkenä,
jolloin niillä voi olettaa olevan paras tehonsa. Hänellä oli nyt
mukanaan yksi ainoa seuralainen, hyvin kaunis ylämaalainen nuorukainen,
ja tämä kantoi herransa metsästysreppua ja lyömämiekkaa, jota vailla
hän harvoin oli ulkosalla.</p>
<p>Kun Fergus ja Waverley kohtasivat toisensa, jälkimäisen huomiota
herätti päällikön erityisemmän uljas ja arvokas ulkomuoto. Ylämaalainen
puku — jota hän käytti yksinkertaisimman kuosisena — esitti mitä
edullisimmin hänen keskikokoa pitemmän, sopusuhtaisen vartalonsa; hän
piti tartanista tehtyjä ihokkaita ja muutoinkin samanlaista pukua kuin
Evan, ainoana aseenaan vain hopeahelainen tikari, jos ei ota lukuun
lintuluodikkoa, jota kantoi kädessään ja jolla oli kävellessään ampunut
muutamia nuoria villihanhia. Hänen kasvonsa olivat ilmeisesti
skotlantilaiset kaikkine erikoispiirteineen, mutta kuitenkin hienommat
ja säännöllisemmät, jotta niitä olisi sanottu kauneiksi missä maassa
tahansa. Lakin sotilaallinen kuosi kotkansulkineen lisäsi pään
miehekästä vaikutusta, niinkuin tukan mustat, sirot kiharatkin.</p>
<p>Sievään ja arvokkaaseen ulkomuotoon liittyi avomielinen, sydämellinen
sävy ja käytös. Mutta taitava ihmistuntija ei kuitenkaan olisi ollut
lähemmin silmäillessään yhtä tyytyväinen noihin kasvoihin kuin ensi
katseella. Kulmakarvat ja ylähuuli tuntuivat ilmaisevan omapäisyyttä ja
jyrkkään käskyvaltaan tottumista. Hänen kohteliaisuutensakin näytti
kaikessa vilpittömyydessään osottavan oman arvonsa tuntoa; ja pienenkin
kiihtymyksen sattuessa ilmaisi äkillinen välähdys silmissä, että
hänellä oli pikavihainen, korskea ja ärtyinen luonne, jota ei silti
ollut vähemmin pelkääminen, joskin se tuntui suuresti olevan
omistajansa hallittavissa. — Päällikön kasvot siten muistuttivat
hymyävää kesäpäivää, jonka autereisella taivaalla muutamat vähäpätöiset
merkit aavistuttavat ukonjyrinää ja salamaa ennen illan tuloa.</p>
<p>Näitä vähemmän edullisia havaintoja ei Edward kuitenkaan tehnyt ensi
kohtauksessa. Päällikkö vastaanotti hänet Bradwardinen paroonin
ystävänä, sydämellisesti kiittäen häntä tulostaan, ja ryhtyi
haastelemaan Donald Bean Leanin taloudesta, rosvon laittomuuksiin
kajoamatta; vilkkaasti keskustellen he astelivat Glennaquoichia kohti,
Evanin kunnioittavasti seuratessa jälempänä Callum Begin ja Dugald
Mahonyn keralla.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XIV.<br />
Päällikkö ja hänen asuntonsa.</h2>
<p>Kolmisen vuosisataa aikaisemmin Fergus Mac-Ivorin esi-isä oli vaatinut
sen lukuisan ja mahtavan klan'in päällikkyyttä, johon hän kuului. Hänet
voitti vastustaja, jolla oli enemmän oikeutta tahi ainakin suurempi
voima puolellaan, minkä vuoksi hän puoluelaisineen kulkeusi etelään
päin etsimään Aeneaan tapaan uusia asuinsijoja. Perthshiren
ylänkömaassa olivat olosuhteet suotuisat. Eräästä sikäläisestä
mahtavasta paroonista oli tullut valtionkavaltaja; Ian — mikä oli
seikkailijamme nimi — liittyi niihin, jotka kuningas oli valtuuttanut
kapinoitsijaa kurittamaan, ja kunnostausi siinä niin suuresti, että sai
paroonin tilukset sukuomaisuudekseen. Seurattuaan myös kuningasta
sotaan Englannin hedelmällisiin seutuihin, hän käytti joutoaikansa niin
toimekkaasti sotaveron keräykseen Northumberlandin ja Durhamin
talonpoikaisväestön keskuudessa, että pystyi palattuaan rakentamaan
kivisen tornin eli linnotuksen. Tämä herätti niin suurta ihailua
alustalaisissa ja naapureissa, että hän sai nimekseen <i>Ian nan
Chaistel</i>, Linna-Ian, ja siitä asti oli heimon päälliköllä ollut
lisänimenään Vich Ian Vohr eli Suuren Ianin poika, koko klan'in
nimittäytyessä Ivorin heimoksi Linna-Ian'in isän mukaan.</p>
<p>Ferguksen isä oli järjestyksessä kymmenes heimonsa päällikkö. Hän otti
osaa 1715 vuoden kapinaan ja oli pakotettu pakenemaan Ranskaan, sitte
kun sinä vuonna Stuartien puolesta tehty yritys oli mennyt mitättömiin.
Muita maanpakolaisia onnellisempana hän sai paikan Ranskan
palveluksessa ja nai siellä jalosukuisen naisen; tästä avioliitosta
hänellä oli kaksi lasta, Fergus ja hänen sisarensa Flora. Skotlannissa
oleva sukutila oli takavarikkoon otettuna kuulutettu myötäväksi, mutta
saatiin pienestä summasta jälleen ostetuksi nuoren perillisen nimeen.
Sen johdosta siirtyi tämä sittemmin sukunsa synnyinseudulle asumaan.
Pian havaittiin, että hän oli harvinaisen lujaluonteinen, tulinen ja
kunnianhimoinen, ja vähitellen tutustuessaan maan oloihin, hän sai
ominaisuuksilleen erityisen toimialan, joka oli mahdollinen ainoastaan
kuusikymmentä vuotta takaperin.</p>
<p>Jos Fergus Mac-Ivor olisi elänyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, niin
häneltä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan puuttunut nykyinen
maailmantuntemuksensa ja tapojensa siloisuus. Kuusikymmentä vuotta
myöhemmin taasen ei hänen kunnianhimollaan ja vallanhalullaan olisi
ollut nykyisen asemansa suomaa virikettä. Hän oli pikku piirissään
tosiaan yhtä täydellinen valtiomies kuin itse Castuccio Castrucani.
Mitä auleimmalla vakavuudella antausi hän sovittelemaan kaikkia
kahakoita ja riitaisuuksia, joita usein syntyi lähiseudun muiden
klan'ien kesken, tullen siten yhä yleisemmin käytetyksi ratkaisijana.
Omaa patriarkkaalista valtaansa hän vahvisti varojaan säästämättä,
vieläpä uhrasi niin paljon kuin suinkin kykeni sen komeilevan, joskin
laatuaan kehittymättömän vieraanvaraisuuden ylläpitoon, mikä katsottiin
päällikön arvolle kuuluvaksi. Samasta syystä hän keräsi tiluksilleen
alustalaisia, vantteraa ja sotaisiin tarkotuksiin kelpaavaa väkeä
kylläkin, vaan lukumäärältään paljoa enemmän kuin maan itsensä voitiin
laskea elättävän. Nämä olivat etupäässä hänen omaa klan'iaan, jonka
jäsenistä hän ei sallinut ainoankaan siirtyä muualle, mikäli vain
saattoi sitä estää. Mutta sitä paitsi piti hän leivässään moniaita
emäheimon seikkailijoita, jotka luopuivat vähemmän sotaisesta, vaikka
varakkaammasta päälliköstä, palvellakseen Fergus Mac-Ivoria. Vieläpä
muitakin, joilla ei ollut edes tuon vertaa heimolaisuutta Ferguksen
väen kanssa, pääsi vannomaan hänelle uskollisuudenvalansa, eikä hän
toden teolla hylännyt ketään, joka osotti osaavansa käyttää kahta
kättään ja oli suostuvainen ottamaan Mac-Ivorin nimen.</p>
<p>Hänellä oli tilaisuus näiden voimien harjottamiseen, saatuaan
komennettavakseen yhden noista itsenäisistä komppanioista, jotka
hallitus oli muodostanut yleisen rauhan säilyttämiseksi ylämaassa. Sen
päällikkönä hän toimi pontevasti ja suurella innolla, pitäen hyvää
huolta järjestyksestä alueellaan. Alustalaisensa hän pani vuoron
jälkeen palvelemaan tässä komppaniassa jonkin määrätyn ajan, joten he
kaikki saivat jonkinlaisen sotilaallisen kasvatuksen. Rosvoja vastaan
taistellessaan huomattiin hänen äärimmäisiin asti käyttävän sitä omaa
määräysvaltaa, mikä käsitettiin kuuluvaksi apuna käytetylle sotaväelle
niin kauvan kuin laki ei vielä käynyt oikeaa uraansa ylämaassa. Niinpä
hän oli aivan epäilyttävän lempeä niille sisseille, jotka hänen
käskystään luovuttivat saaliinsa takaisin ja lupasivat alistua hänen
tuomittavikseen, mutta vainosi ankarasti, otti kiinni ja jätti oikeuden
haltuun kaikki sellaiset lainrikkojat, jotka uhmasivat hänen
kehotuksiaan. Jos taasen jotkut oikeuden palvelijat, sotilasosastot
tahi muut ottivat ahdistellakseen pahantekijöitä hänen alueillaan,
siihen hankkimatta hänen myöntymystään ja apuaan, niin ei mikään ollut
sen varmempaa, kuin että heitä kohtasi jokin auttamaton vastus tahi
häviö. Niin tapahtuessa oli Fergus Mac-Ivor ensimäinen ilmaisemaan
myötätuntoisuuttaan, ja samalla kun hienosti moitti heidän
ajattelemattomuuttaan, hän ei ollut kaunopuheliaasti valittamatta sitä
laittomuuden tila, mihin koko maa oli joutunut. Nämä valitukset eivät
ajan mittaan ehkäisseet epäluuloa, ja lopulta saatiin hallitus ottamaan
pois Fergus Mac-Ivorilta sotilaallinen päällikkyys.</p>
<p>Mitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan
kaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi
lähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli
kohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit.
joiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin,
näyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle;
eivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun
alamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat
monet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille,
joka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan
myöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.</p>
<p>Kerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin
naapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin
hallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen
kruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että
valtaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa,
jolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä
silmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen
sovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta
oltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan
aseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan
ylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti
riitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan
huolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea
käyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo
kertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut
koko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin
lairdin kanssa — missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi
hyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta
yhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina
aikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet
kauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan
suunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli
olevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin
kolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle
Fergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa
Skotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä
edessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden
salaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten
toimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan
muutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja
ylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.</p>
<p>Päällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin
hilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin
asuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla
<i>luhdilla</i> varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut
Ferguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi
sanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä
Ayrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä
oli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin
Northumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt
jälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.</p>
<p>Ympäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta
rakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut
Marlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen
esitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan.
Satakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä
käynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja
sotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli
unohtanut kutsuneensa "muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen
olivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä
sellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen
paroonille tapahtuneen."</p>
<p>"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni
pitää teitä päällikkönään?" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo
epäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.</p>
<p>"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta
harvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää.
Mutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta
takaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin
täydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää
asestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden
varjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne."</p>
<p>"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean
Leanin ja monen muun joukkueet."</p>
<p>"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali
Blakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille
vielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme,
säkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle
kunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni."</p>
<p>Juhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta,
jonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän.
Päivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta
riitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja
muutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa;
arvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat,
lampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät
jaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden
alapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte
päällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne
alustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän
sarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri
kaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä
alempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin
ja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän
nautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli
kirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja
vanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken
näköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi
välillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.</p>
<p>Tällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin
taloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän
yläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja
lihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli
suunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan
pöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu
jaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran
kimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se
pian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyivät
ruokalajit yhä järeämmiltä, mutta kylliksi oli ruokaa kaikkialla.
Lihakeitto, sipulit, juusto ja aterian rippeet ilahuttivat taivasalla
juhlivia Ivorin poikia.</p>
<p>Samat ohjesäännöt vallitsivat väkijuomien jakelussa. Oivallista
punaviiniä ja samppanjaa tarjoiltiin päällikön lähimmille, whiskyä ja
olutta muille. Eikä tämä epätasaisuus tuntunut tuottavan pienintäkään
loukkautumista. Jokainen ymmärsi, että hänen makunsa täytyi olla
arvosijansa mukainen, ja ne, joille oli määrätty säästäväisempi juoma,
pyysivät sitä siis aina oman valintansakin johdosta, lausuen viinin
liian kylmäksi vatsalleen.</p>
<p>Kolme säkkipillin soittajaa puhalsi huimaa sotamarssia koko aterian
ajan, ja holviksi kaareutuvan laipion kaiku sekä kelttiläisen kielen
sorina aiheutti sellaisen Baabelin-hälyn, että Waverleyn korvissa
humisi. Mac-Ivor pyysikin vierastaan suomaan anteeksi noin suuren
seurueen tuottaman sekamelskan, huomauttaen miten välttämätöntä hänen
asemassaan oli rajattoman vieraanvaraisuuden noudattaminen. "Nämä
uljaat, joutilaat heimolaiseni", virkkoi hän, "pitävät maatilaani vain
ikäänkuin minun holhottavanani kaikkien yhteiseksi elatukseksi; ja
minun täytyy hankkia heille lihaa ja olutta, näiden veitikkain muuta
tekemättä kuin harjotellessa miekkailua, kuleskellessa pitkin
vuoristoa, ammuskellessa, kalastellessa, metsästellessä, juopotellessa
ja kylän neitokaisia kosiskellessa. Mutta mitä voinkaan tehdä, kapteeni
Waverley? Jokainen käy oman laatunsa jälkeen, niin haukka kuin
ylämaalainen." Edward antoi odotetun vastauksen, onnitellen häntä niin
monen urhean ja uskollisen seuralaisen omistamisesta.</p>
<p>"Niinpä kyllä", vastasi päällikkö; "jos olisin halukas isäni tavoin,
antautumaan alttiiksi iskulle päähän tahi kahdelle kaulaan, niin
luulenpa että nämä vetelehtijät olisivat puolellani." Sitte hän
viittasi soittoniekat taukoamaan, ja lausui äänekkäästi: "Minne on
laulu puikahtanut, ystävät, kun ei sitä enää löydä Mac-Murrough?"</p>
<p>Mac-Murrough, perheen runolaulaja, ijäkäs ukko, otti viittauksen
viipymättä huomioonsa ja alkoi matalalla äänellä nopeasti hyräillä
kelttiläistä säetulvaa, minkä kuulijakunta vastaanotti kaikella
innostuksen suosiolla. Laulaja intoutui sikäli kuin pääsi pitemmälle
laulussaan. Hän oli ensin pitänyt silmänsä maahan luotuina; nyt hän
katseli ympärilleen milloin pyydellen, milloin käskien, ja hänen
laulunsa kohosi hurjiksi, tärisyttäviksi säveliksi, joita säestivät
paljon puhuvat elkeet. Runoilijan kiihko tuntui tarttuvan
kuulijoihinkin. Heidän rajut, ahavoituneet kasvonsa saivat hurjemman,
tulistuneen ilmeen; kaikki kumartuivat laulajaan päin, monet hypähtivät
seisaalleen ja viuhtoivat hurmiossa käsillään, ja toiset tarttuivat
miekankahvaan. Laulun tauottua syntyi tuokioksi syvä hiljaisuus,
runoilijan ja yleisön kiihtyneiden tunteiden vähitellen palautuessa
tavallisille urilleen.</p>
<p>Päällikkö tuntui enemmän tarkastelleen muiden mielenliikutusta kuin
itse antautuneen sen haltuun. Hän täytti nyt vieressään olevan pienen
hopeapikarin punaviinillä. "Anna tämä", sanoi hän eräälle palvelijalle,
"Mac-Murrough <i>nan Fonnille</i> (lauluniekalle), ja mehun juotuaan
pitäköön kuoren, muistona Vich Ian Vohrilta." Laulaja vastaanotti
hartaalla kiitollisuudella lahjan; hän joi viinin ja suuteli pikaria,
kunnioittavasti käärien sen huiviinsa. Koko klan näkyi olevan suuresti
mielissään päällikkönsä anteliaisuudesta.</p>
<p>Monta hyväksymisellä vastaanotettua geeliläistä maljalausetta
esitettiin; muutamia niistä selittelikin päällikkö vieraalleen:
"Sille, ken ei selkäänsä käännä ystävälle eikä vihamiehelle; —
ken ei konsanaan ostanut tahi myönyt oikeutta; — ken ei ole
kumppaniaan hylännyt; — vieraanvaraa pakolaiselle, ja säretyt luut
vallan-anastajalle; — <i>kiltissä</i> kulkeville pojille; —
ylämaalaisille yhteen lyöttäyneinä."</p>
<p>Edwardia suuresti halutti saada tietää äskeisen laulun sisältö, joka
oli niin voimakkaasti tenhonnut kuulijansa, ja hän mainitsi
uteliaisuutensa isännälleen. "Kun huomaan", lausui tämä vastaukseksi,
"että olette jo kolmasti antanut pullon kiertää koskematonna ohitsenne,
niin aioinkin jo esittää, että vetäytyisitte sisareni teepöydän ääreen
— hän osaa selittää teille sellaiset asiat paremmin kuin minä."</p>
<p>Edward suostui tähän kernaasti, ja päällikkö virkkoi muutaman sanan
ympärillään oleville, poistuen sitte Waverleyn keralla pöydästä. Oven
sulkeutuessa heidän takanaan, Edward kuuli innostuneen eläköönhuudon,
jolla koko klan ilmaisi tunteitaan johtajaansa kohtaan.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XV.<br />
Päällikön sisar.</h2>
<p>Flora Mac-Ivorin kamari oli sisustettu mitä yksinkertaisimpaan tapaan,
sillä Glennaquoichissa supistettiin kaikkia muita menoja mikäli suinkin
mahdollista, jotta voitaisiin kaikessa loistossaan ylläpitää päällikön
vieraanvaraisuutta sekä lisätä hänen puoluelaistensa lukumäärää. Mutta
tästä kitsaudesta ei ollut merkkiäkään nähtävissä itse nuoren neidin
puvussa, joka oli hienoa, kallista kangasta sekä puoleksi
pariisilaiseen, puoleksi yksinkertaisempaan ylämaan kuosiin hyvin
aistikkaasti sommiteltu. Kähertäjän taide ei ollut päässyt rumentamaan
tukkaa, vaan valui se mustina suortuvina kaulalle, pitimenä ainoastaan
kampa, joka oli runsaasti koristeltu timanteilla; ylämaan tavat
nimittäin eivät sallineet naisen verhota hiuksiaan ennen miehelään
menoaan.</p>
<p>Flora oli varsin silmäänpistävästi veljensä näköinen; heillä oli samat
antiikit, säännölliset kasvonpiirteet, samat mustat silmät, silmäripset
ja kulmakarvat, sama puhdas hipiä, joka kuitenkin Ferguksella oli
päivän paahtama ja hänen sisarellaan mitä hennointa naisekkuutta
ilmaiseva. Mutta Ferguksen korskeus ja jämeys oli Florassa päin vastoin
suloisena lempeytenä, ja terävän, mustan silmän eloisa katse, joka
päällikössä näytti kärsimättömältä silloinkin kun se kohtasi aivan
luonnollisia vastuksia, oli sisaressa saanut herttaisen miettiväisyyden
leiman. Ferguksen katseet tuntuivat etsivän kunniaa, valtaa, kaikkea,
mikä voisi kohottaa hänet muiden kuolevaisten yläpuolelle, vaan hänen
sisarensa näytti, ikäänkuin jo tajuten henkisen etevämmyytensä,
pikemmin säälivän kuin kadehtivan niitä, jotka ponnistelivat ulkonaisia
etuja kohti. Hänen tunteensa vastasivat kasvojen ilmettä. Lapsuudestaan
asti oli hän oppinut pitämään Stuartien asiaa yhtä pyhänä kuin
uskontoaan, ja oli valmis sen hyväksi tekemään kaikkea, kärsimään ja
uhraamaan kaikkea. Mutta hänen intonsa, ollessaan veljensä tunteita
hillittömämpi, oli samalla myös kaikesta itsekkyydestä vapaa — mitä ei
voinut Ferguksesta suorastaan väittää. Chevalier St. George ja
hänen ruhtinaallinen puolisonsa olivatkin osottaneet erikoista
huomaavaisuutta sisarusparin vanhempia ja näiden kuoltua orpoja itseään
kohtaan, suoden heille hyvän kasvatuksen ja useamman vuoden oleskelun
hoviseurueessaan. Se sai sisarukset tuntemaan mitä sydämellisintä
kiitollisuutta pakolaisperhettä kohtaan. Prinsessa Sobieskilta oli
Floralla pikku eläke, jota hän käytti hyväntekeväisyyteen klan'issaan,
jonka tilan parantaminen oli hänen hartaimpia pyrkimyksiään.</p>
<p>Miss Mac-Ivorin seurapiiri oli sekä hänen asemansa että oman valintansa
vuoksi aivan pieni. Hänen läheisin ystävänsä oli Rose Bradwardine,
johon hän olikin suuresti kiintynyt; ja yhdessä nähtyinä he olisivat
olleet taiteilijalle mitä viehättävimpinä esikuvina iloiselle ja
kaihomieliselle runottarelle. Uutena tuttavana Fergus nyt esitti
hänelle kapteeni Waverleyn.</p>
<p>Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Fergus virkkoi sisarelleen:
"Hyvä Flora, ennenkuin palaan esi-isiemme tapaan pidettäviin
raakalaiskemuihimme, täytyy minun ilmottaa sinulle, että kapteeni
Waverley on kelttiläisen runottaren palvelija, kenties ei vähimmin
juuri sen vuoksi, ett'ei hän ymmärrä kieltä ainoatakaan sanaa. Olen
hänelle kertonut olevasi mainio ylämaan runouden tulkitsija, jotta
Mac-Murroughkin ihailee käännöksiäsi lauluistansa, samalla perusteella
vain, kuin kapteeni Waverley ihailee alkuteosta — syystä ett'ei
voi ymmärtää niitä. Etkö lukisi tahi lausuisi vieraallemme
englanninkielellä sitä erinomaisen pitkää nimisarjaa, minkä
Mac-Murrough oli sepittänyt tämänpäiväiseksi sankarirunokseen? Panen
pääni veikkaa teirenhöyhentä vastaan, että sinulla jo on käännös siitä
tehtynä; yhdessäpä lauluniekka ja sinä sepittelette ja neuvottelette,
ennenkuin hän miehille virtensä veisaa."</p>
<p>"Koko laulu ei ollut muuta, kapteeni Waverley, kuin luettelo ylämaan
eri klan'eista luonteenomaisine määritelmineen, sekä kehotus heille
muistamaan ja esikuvanaan pitämään isiensä mainetöitä", virkkoi Flora
vältellen.</p>
<p>"Vaan jos en erehdy, niin kuulin hänen laulussaan omankin nimeni, niin
oudolta kuin koko olettamus tuntuikin?" intti puhuteltu.</p>
<p>"En sitä epäile. Geeliläinen runous on harvinaisen ääntiörikkautensa
kautta hyvin taipuisaa äkillisen mielenjohteen palvelukseen, ja laulaja
aivan useasti lisäilee ennakolta mietityn teoksensa tehoa, sovittamalla
joukkoon monenmoisia laulutilaisuuden aiheuttamia säkeitä."</p>
<p>"Antaisin parhaan ratsuni, jos saisin tietää mitä ylämaan laulajalla
saattoi olla sanottavaa minunlaisestani mitättömästä etelämaalaisesta
— hänen mainintansa tuntui saavan kaikkien katseet kääntymään minuun."</p>
<p>"Ei se teille maksa ainoatakaan jouhta ratsunne harjastakaan", vastasi
Flora. "Una, <i>mavourneen</i>!"</p>
<p>Hän puhui geelinkielellä muutaman sanan kamaritytölleen, joka sievästi
niiaten pujahti ulos huoneesta. "Lähetin Unan tiedustamaan laulajalta
hänen käyttämiään lauseita", hän selitti, "ja sitte koetan kykyni
mukaan tulkita ne teille."</p>
<p>Fergus oli jo vetäytynyt takaisin juhlan viettoon. Pian palasi Una
asialtaan, ja toisti emännälleen joitakuita geeliläisiä säkeitä. Flora
näkyi miettivän kotvasen, ja kääntyi sitte hiukan punehtuen
Waverleyhin: "Mahdoton on uteliaisuuttanne tyydyttää, kapteeni
Waverley, itseään arvosteltavaksi asettamatta. Mutta kuitenkin, jos
suotte minulle hetken miettimis-ajan, niin koetan sovittaa teitä
koskeneiden tilapäis-säkeiden merkityksen kömpelöön käännökseen, jota
jo ennemmin olen yrittänyt eräästä alkutekstin osasta sommitella. Kun
ilta on viehättävä, niin näyttäköön Una teille tien erääseen
mielipaikkaani, jossa yhdyn teihin Cathleenin, toisen seuralaiseni
keralla."</p>
<p>Una läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä
toisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa
kiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he
saapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa
vuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin
kapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan,
pientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten.
Maisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin
satumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat
tuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä
pitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen;
ja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen
käänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa
kohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan,
että kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli
siltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla
ilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea
jalkaa.</p>
<p>Tuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana,
kallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley
kauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin
keijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään
ilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja
heilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja
huolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran
uhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi
tervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen
katoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.</p>
<p>Polku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron
reunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä
huojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan
marjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia
harjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä
huippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut
pyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi
rakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän
aikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei
ollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan,
kuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan
korkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan
säiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen
vaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että
saattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen
puro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena
putouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla
jälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi
hivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa,
virtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon
romanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen
ja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli
sammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin
aistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.</p>
<p>Siellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden
askeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä
skotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory
Dall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva
aurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja
tuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle
tummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja
teki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward
ei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin
loihtivaa haltijatarta.</p>
<p>Neito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina
laulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui
sammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.</p>
<p>"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni
Waverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä
mielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni
kärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen
ilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani
runollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on
yksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa.
Ken häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin
hedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin
juhlasalin riemua."</p>
<p>Kuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai
mielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet
pidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan
olisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut
miehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se
hurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton
helähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi
mistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei
ikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja
tutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.</p>
<p>Muutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen
johdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja
haavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat
vain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli
tuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Sumu vuorill' on, yöhön jo mantere hukkuu,<br /></span>
<span class="i0">siki-unt' yhä Gaelin sankarit nukkuu:<br /></span>
<span class="i0">kävi vieraalta käsky — ja maan yli yö,<br /></span>
<span class="i0">kylmi syämmet ja herposi käsien työ!<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Tomu tapparat, kilvet ja peitset jo peri,<br /></span>
<span class="i0">ruma ruostepa syövytti säilän — ei veri;<br /></span>
<span class="i0">mitä luikkuja lie, toki määränä vain<br /></span>
<span class="i0">nyt on niilläki teiret ja kaurihit ain.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Esi-isien töitä jos laulaja toistaa,<br /></span>
<span class="i0">iva iskun jo saakoon, se häpeän poistaa!<br /></span>
<span class="i0">Joka jänne jo vait — joka sävel, mi tois<br /></span>
<span class="i0">sitä mainetta mieleen, mi hälveni pois.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Oi! On yön uni mennyt, on vaihtunut aamuun,<br /></span>
<span class="i0">joka loistohon vuoret ja manteren saa muun:<br /></span>
<span class="i0">Glenaladale-kukkulat kultasi tuo,<br /></span>
<span class="i0">ja Glenfinnanin virroissa sous valovuo.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Jalomielinen Moray, sä maanpakolainen,<br /></span>
<span class="i0">sädeloistossa lippusi nostata vainen,<br /></span>
<span class="i0">yli pohjolan laajalle liehuen näin<br /></span>
<span class="i0">se on enne sen myrskyn, mi saapuvi päin!<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Pojat urhoin, kun aamu se valkasee itää,<br /></span>
<span class="i0">teitä vanhojen harpunko huhuta pitää?<br /></span>
<span class="i0">Tämä hehku on ennenki kutsunut ain'<br /></span>
<span class="i0">esi-isänne voittohon, kuolohon vain.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Kuninkaita jok' ammoin jo kansalle panit,<br /></span>
<span class="i0">oi Glengarry, ja Sleatin ja Ranaldin klan'it,<br /></span>
<span class="i0">kuni vuorilta virtana syöksyen<br /></span>
<span class="i0">ikiliittohon käykää te yhtehen!<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i0">Lochiel, uro uljas, jo säiläsi ota<br /></span>
<span class="i0">sekä kilpes, nyt alkavi urhojen sota!<br /></span>
<span class="i0">Raju Keppoch, sun torvesi tokkopa soi,<br /></span>
<span class="i0">jotta kaikk' Corryarrick jo kaikua voi?<br /></span>
</div></div>
<p>Suuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen
hillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja
koira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. "Airueestaan
päättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta
runoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen
pitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun
päässyt."</p>
<p>Waverley lausui pahottelunsa keskeytyksestä.</p>
<p>"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen
Vich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut
käytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle,
joka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee —
ratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan
taisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten
hänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin
uljuudellaankin."</p>
<p>Seuraavassa hetkessä seisoi Fergus heidän edessään ja keskustelu
kääntyi kevyemmille aloille.</p>
<p>Heidän ollessaan paluumatkalla linnaan pyyteli päällikkö lämpimästi
Waverleytä jäämään luokseen viikoksi tahi pariksi, ollakseen mukana
suurella metsästysretkellä, jonka hän ja muutamat muut ylämaan
herrasmiehet aikoivat toimeenpanna. Edwardin mieli oli näkemästään ja
kuulemastaan niin viehättynyt, ett'ei hän voinut kutsumusta vastustaa.
Sovittiin sen vuoksi niin, että hän kirjottaisi Bradwardinen paroonille
viipymisestään ja pyytäisi häntä kirjeen tuojan mukana lähettämään
hänelle mahdollisesti sinne saapuneet kirjeet. Sulkiessaan kirjettään
Edward kaipasi sinettiään, joka oli riippunut kellon perissä, ja olisi
ollut valmis epäilemään Donald Bean Leania sen varkaaksi, jos ei olisi
tuntunut uskomattomalta, ett'ei tämä samalla olisi kelloakin vienyt.</p>
<p>Illalla hän tanssi Floran kanssa säkkipillien säestyksellä, ja levolle
mentyä näki unta hänestä.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XVI.<br />
Uutisia Englannista.</h2>
<p>Metsästysretkeä viivyttelivät monet eri syyt noin kolmen viikon ajan.
Mutta päivät kuluivat Waverleyltä nopeasti Glennaquoichissa, sillä se
vaikutus, jonka Flora oli tehnyt häneen ensi kohtauksessa, kävi päivä
päivältä voimakkaammaksi. Hänellä oli juuri sellainen luonne, joka on
omiaan tenhoamaan romanttisen nuorukaisen mielen. Hänen tapansa, sujuva
haastelunsa, runolliset ja soitannolliset lahjansa loivat lisää
suloutta ihastuttavalle olennolle, joka aivan silmäänpistävästi näytti
olevan kaikkien muiden Eevan tyttärien yläpuolella.</p>
<p>Lopultakin saapui suureen metsästykseen määrätty päivä, ja Waverley ja
päällikkö läksivät yhtymäpaikalle, joka oli noin päivän matkan päässä
Glennaquoichista. Fergusta seurasi noin kolmesataa klan'insa miestä,
hyvin asestettuina ja mitä parhaimmiten varustettuina. Waverley
noudatti maan tapoja sen verran, että pukeutui ihokkaihin (hän ei
voinut puolihameeseen suostua), anturakenkiin ja ylämaalaislakkiin,
päivän puuhiin soveliaimpana pukuna, joka sitä paitsi vähimmin saisi
muiden klan'ien jäsenet tuijottelemaan häneen muukalaisena.
Yhtymäpaikassa he tapasivat useita mahtavia päälliköitä, joiden
alustalaiset olivat niin monilukuiset, että heitä olisi voitu pitää
pikku armeijana. Sen paremmin ei kuitenkaan käynyt, kuin että Edward
heti alussa, suuren hirviparven aiheuttamassa mylläkässä, niukahdutti
nilkkansa niin pahoin, ett'ei voinut nousta jaloilleen.. Tämä
ehkäisi urheilun iloa. Kiireimmiten tehtiin havuista maja, jonka
kanervavuoteelle Edward asetettiin, ja klan'in poppamies lääkäröitsi
häntä niin taitavasti, että hän monista yrteistä valmistettua unijuomaa
maistettuaan ja kipujensa heikennyttyä pääsi vaipumaan syvään, joskin
kuumeelliseen uneen.</p>
<p>Aikaisin seuraavana aamuna valmistutti Mac-Ivor koivun ja pähkinäpuun
oksista paarit, joille Edward nostettiin, ja kaksi tukevaa geeliläistä
otti ne sitte varovasti olkapäilleen. Metsäleirin hajautuminen näytti
suuremmoiselta. Eri heimot keräytyivät klan'insa säkkipillien sävelten
kutsumina patriarkkaalisen päällikkönsä lipun alle. Muutamat näkyivät
jo poistuvina nousevan eteläisiä rinteitä myöten, tahi astuvan alas
solia, säkkipilliensä sävelten äänen häipyessä kuulakkaan ilmaan.
Toiset vielä liikehtivät tasaisella tantereella, monenmuotoisina
ryhminä, töyhtöjen ja levättien liehuessa aamun tuulahduksessa ja
aseiden välkkyessä nousevan auringon hohteessa. Kun Ferguksen miehet
olivat kaikki tulleet ko'olle, hän alotti marssinsa, vaan ei samalle
suunnalle, jolta olivat tulleet. Hän huomautti Edwardille, että
suurempi osa hänen seuruettaan oli lähdössä etäiselle retkelle, ja että
hän oli vain toimittava Edwardin erään luotettavan herrasmiehen turviin
sekä sitte itsekin seuraava miehiään suurimman osan matkaa, vaan
viipymättä palaava vieraansa luokse.</p>
<p>Waverleytä hieman ihmetytti se, ett'ei Fergus lähemmin maininnut
tuollaisesta retkestä, vaan hänen asemansa ei sallinnut kyselyjä.
Puolenpäivän seuduissa hän suurten vaivojen perästä saapui erään
Mac-Ivorin sukulaisen luokse, missä sai mitä oivallisinta hoitoa.
Seuraavana aamuna Fergus lausui hänelle jäähyväiset muutamaksi
päiväksi, toivotellen palatessaan tapaavansa hänet kykenevänä
ratsastamaan Glennaquoichiin. Hän läksi seuralaisineen, yhtyäkseen
pääretkikuntaan, jättäen Waverleyn luokse ainoastaan Callum Begin, joka
hänellä oli kamaripalvelijan tapaisena.</p>
<p>Kuudes aamu oli käsissä, ja Waverley pystyi olemaan liikkeellä
kainalosauvojen varassa, kun Fergus palasi parinkymmenen miehen
keralla. Hän näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, onnitteli
Waverleytä edistyvästä paranemisestaan, ja huomatessaan hänet
kykeneväksi istumaan ratsun selässä ehdotti heti lähdettäväksi
liikkeelle Glennaquoichia kohti. Waverley suostui mielihyvällä, sillä
sen kauniin emännän kuva oli elänyt hänen unelmissaan koko tänä pitkänä
aikana. Hänen sydämensä pamppaili Ian nan Chaistelin vanhaa linnaa
lähestyttäessä, kun noiden unelmien haltijatar astui heitä vastaan. Kun
ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu lausui Fergus kolme tahi neljä
sanaa geelinkielellä sisarelleen. Kyyneleet heti kihahtivat Floran
silmiin, mutta ne tuntuivat olevan hartauden ja ilon kyyneliä, sillä
hän loi silmänsä taivaaseen päin ja laski kätensä ristiin ikäänkuin
juhlalliseen rukoukseen tahi kiitokseen. Hetkisen kuluttua hän antoi
Edwardille muutamia Tully-Veolanista hänen poissa ollessaan saapuneita
kirjeitä, ja toisia veljelleen. Molemmat vetäysivät yksikseen tutkimaan
niiden sisältöä, ja pian huomasi Edward kirjeittensä käsittelevän hyvin
tärkeitä asioita.</p>
<p>Kirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan
Englannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa.
Hänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella,
jolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää
perheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne
olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät
tavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn
hänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista
hänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet
Waverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan
uskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan
Skotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi
märäksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea
pitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti
sankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan
kuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen <i>addenda,
delenda et corrigenda</i> niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän
oli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku
oli aivan odottamatonta laatua.</p>
<p>Silloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus)
olemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella
korvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime
aikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan
saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja
parlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu
tarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli
onnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle
ehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen
annettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä
vastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli
ylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni
koko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi.
Kaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet
parhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että
kuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley
erotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti
osottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan
ajavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta
herättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa,
että oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.</p>
<p>Richard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli
mestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin
pitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat
jokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä
palvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä
lopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut
hillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja
voimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen
poikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla
upseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi
olevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli
aikanaan huomauttava.</p>
<p>Ja niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta.
Veljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä
povestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut
minkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo
todella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen
parooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi
voimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli — lausui hän, eikä
hän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta — että
sellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi
nykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard
oli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren
erehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei
tuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä
Richardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut
jäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo
isänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa
sopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä
sotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan
mutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu.
Bradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.</p>
<p>Täti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen
häväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta,
vaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa
muukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen
isoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon
partaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa
seuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi
vallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli
otettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden
polulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla
terveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko
Rose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria
korvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha
hyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä
runsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin
kolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.</p>
<p>Arvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan.
Opintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa
valtiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien
herättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne
vaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista
Waverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa
olevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden
sukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus
määräillä hänen käytöstään — varsinkin kun samalla muisteli
leirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa
saavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla
mitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut
päällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta
sanaan seuraavasti:</p>
<blockquote>
<p>"Hyvä herra:</p>
<p>Olen jo ollut hiukan vastoin velvollisuuttanikin lenseä erehdyksiä
kohtaan, jotka ovat saattaneet johtua nuoruudesta ja
kokemattomuudesta. Kun siitä ei ole mitään tuloksia näkynyt, niin
olen vastahakoisesti pakotettu nykyisessä vakavassa ajan käänteessä
käyttämään ainoata valtani suomaa keinoa. Teidät käsketään täten
saapumaan rykmentin pääkortteeriin kolmen päivän kuluessa, tämän
kirjeen päiväämisestä lukien. Jos ette sitä tee, niin minun täytyy
ilmottaa teidät sotaministeriöön luvatta poissaolevaksi sekä ryhtyä
muihinkin toimiin, jotka ovat yhtä ikäviä teille kuin minullekin.</p>
<p class="sig">Kunnioittaen:</p>
<p class="sig">J. Gardiner, everstiluutn.,<br />
rykmentin päällikkö."</p>
</blockquote>
<p>Edwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti
tottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt
vastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin
tullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan
ankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista
käsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut
mitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen
perästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä
käskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita
kirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada
hänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla
kuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun
jokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.</p>
<p>Enempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia
rivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen
mielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten
hyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan.
Hänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan
saamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän
lausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen
asemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.</p>
<p>Saatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma
siitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä
Fergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori
päällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta
luottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä
ymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui
ottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn
toiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään
tottuminen oli kehittänyt.</p>
<p>Kun Edward tapasi ystävänsä, piteli tämä vielä kädessään sanomalehteä,
jota oli lueskellut. Hän astui Edwardia kohti sellainen hämi
kasvoillaan, mikä ennusti ikäviä uutisia. "Vahvistavatko kirjeenne,
kapteeni Waverley, sen epämieluisen tiedon, minkä tämä lehti kertoo?"</p>
<p>Hän pisti ystävänsä käteen, lehden, missä hänen isänsä häpeä kuvattiin
mitä katkerimmin sanoin, varmaankin jonkin lontoolaisen lehden
johdolla. Kirjotuksen lopussa oli seuraava merkillinen salahyökkäys:</p>
<p>"Tietääksemme ei 'tää <i>Richard</i> joka kaiken tämän teki' ole ainoa
esimerkki W-v-r-ley H-n-rin <i>Wavering Honourista</i> (häilyvästä
kunniasta). Viittaamme toisessa paikassa lehteämme löytyviin
virallisiin nimityksiin."</p>
<p>Kuumeisesti kääntyi sankarimme silmäämään mainittua osastoa, ja näki
siinä tällaisen uutisen: "Edward Waverley, kapteeni, erotettu
luvattomasta poissaolosta", ja samaa rykmenttiä koskevien ylennysten
joukossa mainittiin: "luutnantti Julius Butler, kapteeniksi, erotetun
Edward Waverleyn sijaan."</p>
<p>Waverleyn povea poltti viha, mitä ansaitsematon ja näköjään ennalta
suunniteltu loukkaus ehdottomasti herättää miehessä, joka on pyrkinyt
kohti kunniaa ja tuolla tavoin syyttään joutuu yleisen halveksumisen ja
häväistyksen alaiseksi. Verratessaan everstin kirjeen ja sanomalehden
päivämäärää huomasi hän päällikkönsä ihan kirjaimelleen täyttäneen
uhkauksensa, nähtävästi edes kysymättä, oliko Edward saanut hänen
kutsumustaan tahi valmis sitä noudattamaan. Kaikki näytti olevan
tunnottomasti suunniteltua hänen masentamisekseen; ja ajatellessaan
miten mokoma salavehkeily olikin hyvin menestynyt, hänet valtasi
sellainen mielenkarvaus, että hän sitä turhaan yriteltyään salata
vihdoin heittäysi Mac-Ivorin syliin ja puhkesi häpeän ja suuttumuksen
kyyneliin.</p>
<p>Päällikkömme vikoja ei ollut välinpitämättömyys toveriensa
vääryyksille, ja hän tunsi syvää ja vilpitöntä ystävyyttä Edwardia
kohtaan, ilman niitä suunnitelmiakin, joita hänellä saattoi
vieraaseensa nähden olla. Esimiehen menettely näytti hänestä yhtä
merkilliseltä kuin Edwardistakin. Tosin hän tiesi muitakin vaikuttimia,
joita Waverley ei osannut aavistaa, rykmenttiin palaamisesta annetulle
jyrkälle määräykselle. Mutta selittämättömäksi arvotukseksi jäi
hänellekin se seikka, että rykmentin komentaja välttämättömäksi käyneen
viivytyksen syitä lähemmin tutkimatta ja vastoin tunnetusti sävyisää
luonnettansa intoutui noin tylyyn ja arvaamattomaan käytökseen.
Kuitenkin tyynnytteli hän sankariamme parhaansa mukaan ja alkoi kääntää
hänen huomiotaan kostoon kunniansa tahraamisesta.</p>
<p>Edward tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen. "Vietkö minulta haasteen
eversti Gardinerille, rakas Fergus, niin olen sinulle kiitollinen
kaiken ikäni?"</p>
<p>Fergus mietti hetken. "Sellainen palvelus olisi kokonaan
käskettävissäsi, jos se voisi olla hyödyksi tahi johtaa kunniasi
puhdistumiseen; mutta epäilenpä, tokko päällikkösi suostuisi
kaksintaisteluun vain sillä syyllä, että on ryhtynyt toimenpiteisiin,
jotka kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa, niin jyrkkiä ja
katkeroittavia kuin olivatkin. Sitä paitsi on Gardiner säntillinen
hugenotti ja omaksunut eräänlaisia mielipiteitä tuollaisten otteluiden
synnillisyydestä, ja turha vaiva olisi yritellä häntä niistä
käännyttää, varsinkin kun mikään epäluulo ei voi kohdata hänen
miehuullisuuttaan. Ja lopuksi minä — minä totta puhuakseni en
tällähaavaa varsin pätevien syiden vuoksi uskalla lähestyä mitään tämän
hallituksen sotilasleiriä."</p>
<p>"Ja olisinko siis muka alallani", huudahti Waverley, "tyytyen
kärsimääni loukkaukseen?"</p>
<p>"En sellaista neuvoa anna ystävälleni konsanaan", vastasi Mac-Ivor.
"Mutta soisin koston kohtaavan päätä enkä kättä — tyrannimaista
sortohallitusta, joka keksi nämä juonet ja kätyriensä kautta ohjasi
niiden toimeenpanoa."</p>
<p>"Hallitusta! —"</p>
<p>"Niin", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, "Hannoverin anastajasukua, jota
isoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana
kultana hornan haltijalta!"</p>
<p>"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea
ollut valtaistuimella", väitti Edward jäykästi.</p>
<p>"Totta kyllä", vastasi päällikkö. "Olemme toimettomina antaneet heidän
näin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan — olemme eläneet
kuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen
sikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten
antaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan
ne meiltä takaisin — ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita
isämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko
onnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt
kantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin
syyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"Kruunustaan jospa Richard luopuikin,<br /></span>
<span class="i0">omansa vain voi kuningaskaan antaa —<br /></span>
<span class="i0">perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.<br /></span>
</div></div>
<p>"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi
kuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta
otsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja
kunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on
enemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista.
Ilomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä
kirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen
everstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen
toimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi
lähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!"</p>
<p>Kun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana
erityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XVII.<br />
Tunnustus.</h2>
<p>Tarkotukseton ei ollut päällikön sisarestaan lausuma viittaus. Hän oli
tyytyväisin mielin nähnyt Waverleyn yhä lujemmin kiintyvän Floraan,
eikä tiennyt heidän liitolleen muuta estettä kuin Richard Waverleyn
ministeriössä saavuttaman aseman ja Edwardin palvelemisen Yrjö II:n
armeijassa. Nyt olivat nuo vastukset hävinneet, vieläpä sellaisella
tavalla, mikä nähtävästi lähenteli Edwardia toiseen hallitsijasukuun
päin. Kaikin puolin oli liitto mitä parhain. Hän jumaloi sisartaan, ja
näki hänen onnensa olevan turvassa, jos tämä hanke toteutuisi; ja
ylpeyttä hiveli ajatus siitä, miten hänen herransa oli pitävä häntä yhä
suuremmassa arvossa, hänen jouduttuaan tuollaisen ikivanhan,
vaikuttavan ja varakkaan englantilaisen suvun yhteyteen — suvun, jonka
entinen, taattu uskollisuus tunnettiin ja jonka Stuarteille jäähtynyttä
innostusta nyt kaikin mokomin oli yritettävä saada uudelleen hehkumaan.
Eikä Fergus voinut havaita mikä nyt enää pidättelisi suunnitelmaa
toteutumasta. Waverleyn tunteet olivat ilmeisiä; ja mahdoton oli
olettaa Florankaan hangottelevan vastaan, kun heillä olivat niin
yhteiset harrastukset ja Waverley ulkomuodoltaankin vastasi kaikkia
vaatimuksia. Patriarkkaalisissa oloissa eläneenä ja ranskalaisia
naittamistapoja nähneenä hän olisikin kaikkein vähimmin tullut
ottaneeksi lukuun mitään sisarensa vastustelua — niin rakas kuin hän
olikaan — vaikka olisi ollut kysymyksessä vähemmänkin sopiva liitto.</p>
<p>Näiden tunteiden valtaamana opasti päällikkö nyt Waverleytä sisartaan
hakemassa, hieman toivoillen, että vieraansa nykyinen mielenkiihko
saattaisi rohkaista hänet lopettamaan lyhyeen kaikki kosiskelun
kaarrokset. He tapasivat Floran uskollisten seuralaistensa Unan ja
Cathleenin kanssa innokkaasti valmistelemassa valkeita morsiusnauhoja,
mikäli Waverleystä näytti. Hän koetti parhaansa mukaan peitellä
kiihtymystään, ja kysyi mihin iloiseen tilaisuuteen miss Mac-Ivor noin
suurellisesti valmistautui.</p>
<p>"Ferguksen häihin", vastasi tämä myhäillen.</p>
<p>"Niinkö!" ihmetteli Edward. "Hyvinpä hän onkin säilyttänyt
salaisuutensa. Toivoakseni hän sallii minun olla sulhaspoikanaan."</p>
<p>"'Se kyll; on miehen työ, vaan teidän ei', kuten Beatrice sanoo",
ilvehti Flora.</p>
<p>"Ja saanko kysyä, kuka on sitte kaunokainen itse, miss Mac-Ivor?"</p>
<p>"Enkö teille jo aikoja sitte sanonut, ett'ei Fergus voi kosia muuta
morsianta kuin Kunniaa?"</p>
<p>"Vaan enkö <i>siinä</i> kosinnassa kelpaa hänen kumppanikseen ja
neuvojakseen?" virkkoi sankarimme, korvia myöten punehtuen. "Olenko
mielestänne niin kehno arvoltani?"</p>
<p>"Kaukana siitä, kapteeni Waverley. Kautta taivaan, soisinpa että teillä
olisi meidän ajatuskantamme! Käytin teille vastenmielistä sanantapaa,</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"kun ette meidän puolta pidä vain,<br /></span>
<span class="i0">vihollisemme valtaa puolustain."<br /></span>
</div></div>
<p>"Se aika on mennyttä, sisko", sanoi Fergus, "ja voit onnitella Edward
Waverleytä (joka ei enää ole kapteeni) siitä, että hän on päässyt
vallananastajan orjuudesta, jonka merkkinä tuo musta, pahaenteinen
tunnuskuva on hänen päähineessään uljaillut."</p>
<p>"Niin", lausui Waverley, irrottaen kokardin hatustaan, "kuningas, joka
minulle tämän arvomerkin antoi, on suvainnut ottaa sen takaisin
sellaisella tavalla, mikä jättää vähäiset syyt kaivata hänen
palvelustansa."</p>
<p>"Oi, kiitän Jumalaa siitä!" huudahti intoilija. "Jospa sokeudessaan
kohtelisivatkin samalla halpamaisuudella jokaista kunniallista miestä,
jotta minun tarvitsisi huokailla vähemmän, kun taistelu lähenee!"</p>
<p>"Ja nyt, sisko", sanoi päällikkö, "aseta hänen kokardinsa sijalle
toinen, väriltään helakampi. Olihan muistaakseni ennen vanhaan tapana,
että naiset asestivat ja lähettivät ritarinsa loistaviin mainetöihin."</p>
<p>"Ei ennen kuin seikkaileva ritari oli punninnut asiansa oikeuden ja
vaarat, Fergus", vastasi Flora. "Mr. Waverley on tälläerää liiaksi
kiihdyksissään, voidakseni pakotella häntä tärkeään päätökseen."</p>
<p>Waverley oli puolittain levoton ajatellessaan, että hän ottaisi nyt
käyttääkseen merkkiä, jota kuningaskunnan enemmistö piti kapinallisena;
mutia hän ei sentään voinut salata mielenkarvautta, mitä tunsi
kylmäkiskoisuudesta, jolla Flora torjui veljensä vihjauksen. "Miss
Mac-Ivor ei näy pitävän ritaria rohkaisunsa ja suosionsa arvoisena",
virkahti hän hiukan katkerasti.</p>
<p>"Sitä kyllä, mr. Waverley", vastasi hän herttaisesti. "Miksi kieltäisin
veljeni arvoisalta ystävältä lahjan, jota jakelen hänen koko
klan'illeen? Mitä kernaimmin hankkisin jokaisen kunnon miehen
palvelemaan samaa asiaa, jolle veljeni omistaa elämänsä. Mutta Fergus
on ryhtynyt puuhiinsa avosilmin. Hän on kätkyeestä asti antautunut
tehtävään, joka on hänelle pyhänä kutsumuksena, vaikkapa se hänet
vaatisi hautaan. Mutta teille mr. Waverley, on maailma vielä niin uusi;
olette niin kaukana kaikesta ystävien neuvosta ja vaikutuksesta; miten
siis saattaisinkaan — ja vieläpä äkillisen suuttumuksenne hetkenä —
toivotella syöksyvänne suin päin noin epätoivoiseen yritykseen?"</p>
<p>Fergus ei ymmärtänyt tällaista hienotunteisuutta, vaan mitteli lattiaa
huultaan purren ja sanoi sitte väkinäisesti hymyillen: "No niin,
siskoseni, jätänpä sinut uuteen toimeesi, laillisen hallitsijasi ja
hyväntekijäsi alamaisten suostuttelijaksi Hannoverin vaaliruhtinaalle
uskollisina pysymään", ja poistui huoneesta.</p>
<p>Tätä seuranneen kiusallisen äänettömyyden keskeytti vihdoin miss
Mac-Ivor. "Veljeni on kohtuuton", hän virkkoi, "hän kun ei voi sietää
mitään keskeytystä, mikä vain tuntuu hidastuttavan hänen uskollista
intoaan."</p>
<p>"Vaan eikö teissäkin ole samaa kiihkoa?" tiedusti Waverley.</p>
<p>"Minussako?" vastasi Flora; "Luoja tietää että olen vielä häntäkin
kiihkeämpi, jos se mahdollista on. Mutta minua ei, kuten veljeäni,
viehätä sotainen valmistelu: ja nykyiseen yritykseen tarvittava ääretön
hyörinä siihen määrään, että siinä syrjäytyisivät oikeuden ja totuuden
voimalliset periaatteet, joihin päämäärämme nojautuu — ja siitä olen
varma, että niitä vievät voittoaan kohti ainoastaan itsessään todet ja
oikeat toimenpiteet. Kumpaakaan ei minun halvan arveluni mukaan ole
teidän nykyisten tunteidenne suuntaaminen, hyvä mr. Waverley,
peruuttamattomaan askeleeseen, jonka oikeutta tahi vaarallisuutta te
ette ole harkinneet."</p>
<p>"Verraton Flora!" huudahti Edward, hänen käteensä tarttuen; "suuresti
tarvitsenkin tuollaista kehottajaa!"</p>
<p>Flora veti hellästi pois kätensä. "Paljoa parempi neuvonantaja on
teillä omassa povessanne, kun annatte sen saada heikon äänensä
kuuluviin."</p>
<p>"Ei, miss Mac-Ivor, sitä en uskalla toivoa; olen ollut ainiaan veltto
itseäni kasvattamaan, ja onnettomuudekseni siten kehittänyt enemmän
mielikuvitukseni kuin järkeni valtaa. Jos vain rohkenisin toivoa — jos
vain voisin ajatella — että te alentuisitte olemaan minulle rakkaana
ystävänä, joka minua vahvistaisi erehdykseni korvaamaan, vastaisen
elämäni —"</p>
<p>"Herjetkäähän jo, hyvä herraseni! Aivan ylenpalttista kiitollisuutta
osotatte siinä ilossanne, että pelastuitte jakobiittisen
värvääjäupseerin käsistä."</p>
<p>"Ei, rakas Flora, älkää enää laskeko leikkiä minusta. Ette voi olla
tajuamatta niiden tunteiden merkitystä, jotka olen melkein tahtomattani
ilmaissut; ja kerran näihin puheisiin päästyäni sallikaa minun käyttää
hyväkseni uskaliaisuuttani — Vai saanko, luvallanne, mainita
veljellenne —"</p>
<p>"Ette millään muotoa, mr. Waverley!"</p>
<p>"Miten tämän ymmärtäisin? Onko mitään onnetonta estettä — onko joku
aikaisemmin —"</p>
<p>"Ei kukaan, sir", vastasi Flora. "Olen itsellenikin velvollinen
sanomaan, ett'en ole vielä konsanaan nähnyt miestä, jota olisin
ajatellut nyt puheena olevin tuntein."</p>
<p>"Kenties tuttavuutemme lyhyys — jos soisitte minulle aikaa —"</p>
<p>"Ei minulla ole sitäkään puolustusta. Teidän luonteenne, kapteeni
Waverley, on niin avoin, ett'ei siinä voi väärin ymmärtää mitään, ei
sen voimaa eikä heikkoutta."</p>
<p>"Ja sen heikkouden vuoksi halveksitte minua?" sanoi Edward.</p>
<p>"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley — älkääkä unohtako, että vielä
puoli tuntia takaperin oli välillämme minulle aivan voittamaton este,
sillä minulle olisi Hannoverin sukua palvelevan upseerin aina täytynyt
pysyä vain satunnaisena tuttavana. Antakaa minulle siis tovi aikaa
järjestääkseni niin aavistamattoman yllätyksen hämmentämiä ajatuksiani,
niin olen valmis puolen tunnin kuluttua perustelemaan päätökseni, jonka
silloin lausun, sellaisilla syillä, että ne lienevät ainakin riittäviä
mielestänne, joskaan eivät olisi mieleisiänne." Niin sanoen hän vetäysi
pois, jättäen Waverleyn mietteisiin siitä tavasta, jolla hänen
tunnustuksensa oli otettu kuuluviin.</p>
<p>Ennen kuin hän sai päättäneeksi uskoisiko kosintansa hyväksytyksi vai
eikö, astui Fergus takaisin huoneeseen. "Mitä, <i>à la mort</i>,
Waverley?" huudahti hän. "Tuleppa alas kartanolle katsomaan näkyä, joka
on kaikkia romaaniesi koruloruja komeampi. Sata muskettia, veikkonen,
ja yhtä monta säilää, hyviltä ystäviltä vast'ikään saapuneita; ja pari
kolme sataa vankkaa poikaa milt'ei käsikähmässä niiden omistuksesta. —
Mutta annas kun silmään sinua tyystimmin. Ihme ja kumma, sanoisipa
oikea ylämaalainen, että sinut on paha silmä tuhonnut. Vai olisiko tuo
typerä tyttönen sielusi noin lakeaksi pyyhkäissyt? Älä sinä hänestä
huoli vähintäkään, Edward veikko; viisaimmatkin hänen sukupuoltaan ovat
elämän käytännöllisessä työssä narreja."</p>
<p>"Toden totta, hyvä ystävä", vastasi Edward, "en voi sisartasi moittia
muusta kuin liiasta harkinnasta ja järkevyydestä."</p>
<p>"Jos siinä kaikki, niin panen veikkaan louisdorin siitä, ett'ei hän
tuolla tuulellaan pysy neljääkolmatta tuntia. Mikään nainen ei
milloinkaan ole ollut järkevänä noin pitkää aikaa yhteen toviin; ja
takaan sinulle, jos se on mieliksesi, että Flora huomenna on yhtä
järjetön kuin muutkin Eevan tyttäret. Näetkös, Edward, sinun tulee
oppia käsittämään naiset <i>en mousquetaire</i>."</p>
<p>Hän tarttui Waverleyn käsivarteen ja veti hänet sotaisia valmistuksiaan
tarkastelemaan.</p>
<p>Fergus Mac-Ivor oli siksi säädyllinen ja hienotunteinen, ettei enää
palannut asiaan, josta oli itse kääntänyt keskustelun toiselle tolalle.
Hänen ajatuksensa pyörivät — näköjään ainakin — niin kiihkeästi
kivääreissä, miekoissa, töyhtölakeissa, rensseleissä ja ihokkaissa,
ett'ei Waverley vähiin aikoihin saanut hänen huomiotaan käännetyksi
mihinkään muuhun.</p>
<p>"Aiotteko jo niin pian käydä tappotantereelle, Fergus", hän kysyi, "vai
mitä varten ovat nämä sotaiset valmistelut?"</p>
<p>"Sitte saat kaiken tietää, kun ensin olemme päättäneet, että lähdet
kerallani; muutoin voisi se tieto vain olla haitaksi sinulle."</p>
<p>"Mutta oletko oikein tosissasi? Nousetteko esivaltaa vastaan näin
vähäisin voimin? Hulluuttahan se on."</p>
<p>"<i>Laissez faire à Don Antoine</i> — pidän hyvää huolta itsestäni. En
ole niin hupsu, että liikahtaisin ennen kuin hetki on otollinen; en
päästä koiraani kaulanuorasta, ennen kuin otus porhaltaa eteeni. Mutta
vielä kerran, yhdytkö meihin, niin saat kaiken tietää?"</p>
<p>"Miten voisinkaan sen tehdä?" huoahti Waverley, "minä, joka vielä pikku
hetki takaperin olin toisen puolueen soturina! Virkaan suostumiseni oli
uskollisuuden lupaus ja hallituksen laillisuuden tunnustus."</p>
<p>"Ajattelematon lupaus ei ole teräksinen käsikahle", vastasi Fergus;
"sen voi pudistaa pois, varsinkin kun se on erehdyksessä annettu ja
solvauksella palkittu. Mutta joll'et pysty siekailematta päättämään
yhtyä uljaaseen kostotyöhön, niin lähde Englantiin. Ennen kuin menet
Tweed-virran yli, sinä olet kuuleva sanomia, jotka saavat koko maailman
kajahtelemaan; ja jos Sir Everard on se vanha, urhea ritari, joksi
häntä ovat kuvailleet muutamat kelpo aatelismiehemme vuodelta 1715,
niin hän hankkii sinulle paremman ratsumiesrykmentin ja jalomman
päämäärän kuin äsken menettämäsi oli."</p>
<p>"Mutta sisaresi, Fergus?"</p>
<p>"Mikä lempo tätä miestä riivaa?" vastasi päällikkö nauraen. "Yhätikö
vain pyrit haastamaan helmaväestä?"</p>
<p>"Ei, aivan vakavasti puhuen, hyvä ystävä", lausui Waverley, "tunnen
että vastaisen elämäni onni riippuu vastauksesta, minkä miss
Mac-Ivorilta saan siihen, mitä hänelle uskalsin tänä aamuna sanoa."</p>
<p>"Ja tarkotatko aivan silkkaa totta", virkkoi Fergus totisempana, "vai
olemmeko romaanin ja runouden mailla?"</p>
<p>"Olen ehdottomasti tosissani. Voisitko luulla naljailevani tällaisesta
asiasta?"</p>
<p>"Varsin vakavasti siis puhuen", vastasi hänen ystävänsä, "minua
ilahuttaa kuulla tämä, ja niin suuressa arvossa pidän Floraa, että sinä
olet ainoa mies Englannissa, jolle tämän sanoisin. Mutta on muutakin
mietittävänä, ennen kuin noin lämpimästi pudistat kättäni. Oma perheesi
— suostuuko se siihen, että käyt liittoon ylämaalaisen
ylimyskerjäläisen sisaren kanssa?"</p>
<p>"Setäni asema, hänen yleiset mielipiteensä ja rajaton hyvyytensä
oikeuttavat minut sanomaan, että sukuperä ja luonteen ominaisuudet ovat
kaikki, mikä hänelle ratkaisee sellaisen liiton. Ja kenessä voisin
tavata molemmat niin oivasti yhtyneinä kuin sisaressasi?"</p>
<p>"No, etpä missään — <i>cela va sans dire</i>", hymähti Fergus. "Mutta
isäsi odottaa asiaa ainakin ensin häneltä kysyttäväksi."</p>
<p>"Kyllä, mutta hänen ja hallituksen välien rikkoutuminen on takeena
siitä, ett'ei hän pane vastaan, kun setänikin on varmasti puhuva
puolestani. Älä ajattele minun sukulaisiani, hyvä Fergus; pikemmin
käytä vaikutusvaltaasi siellä, missä vastuksia todenteolla voi olla
voitettavina — tarkotan sisaresi arveluita."</p>
<p>"Sisareni", vastasi Fergus, "niinkuin hänen veljensäkin, useimmiten
pyrkii pysymään omassa järkähtämättömässä tahdossaan, johon sinun tässä
tapauksessa on tyytyminen; mutta sinulta ei ole puuttuva harrastustani
eikä neuvoani. Ja kuulehan siis — olin näkevinäni Floran äsken
lähtevän vesiputoukselle päin; mene mukaan, mies, mene mukaan! Älä jätä
piiritetylle aikaa vahvistella puolustuskojeitaan! <i>Alerte à la
muraille</i>! Etsi Flora käsiisi, ja ota selko hänen päätöksestään niin
joutuin kuin ikinä ehdit. Olkoon Cupido kanssasi — minä sillävälin
tarkastelen patruunavöitä ja miekankantimia."</p>
<p>Waverley nousi ylös notkonpohjaa ahdistunein ja pamppailevin sydämin.
Rakkauteen, kaikkine tiettyine toivon, pelon ja toiveiden tunteineen,
yhtyi muita mietteitä, laadultaan vaikeampia määritellä. Hän ei voinut
häätää ajatusta siitä, miten suuresti tämä aamu oli mullistanut
kohtaloaan ja millainen selkkausten sarja olikaan vielä edessä päin.
Auringon noustessa oli hän ollut kunniakkaana soturina, ja hänen isänsä
nähtävästi yhä ylenemässä hallitsijansa suosiossa. Kaikki tämä oli
unennäkönä hälvennyt — hänen isänsä oli syösty asemastaan, hän itse
oli joutunut häväistyksen uhriksi ja tahtomattaan melkein osalliseksi
hämäriin, laajoihin ja turmiollisiin salavehkeihin, joiden loppuna
täytyi olla joko vielä äsken palvelemansa hallituksen kumoutuminen tahi
kaikkien liittoutuneiden tuho. Jos Flora vastaisikin suosiollisesti
hänen kosintaansa, niin mitä mahdollisuutta oli sillä johtua
onnelliseen päätökseen uhkaavan kapinan hälinässä? Tahi miten saattaisi
hän itsekkäästi esittää, että Flora jättäisi veljensä, johon oli niin
sydämestään kiintynyt, ja vetäytyisi rakastettunsa keralla Englantiin
etäisenä katsojana seuraamaan veljensä yrityksen menestystä tahi hänen
kaikkien toiveidensa ja koko elämänsä häviötä? Vai yhtyisikö hän itse,
ilman muuta tukea kuin oma käsivartensa, päällikön vaarallisiin ja
huimapäisiin puuhiin — ajelehtaakseen hänen epätoivoisten ja rajujen
tekojensa pyörteisiin ja siten melkein menettääkseen itsenäisen
arvostelukykynsä, tahi toimintansa oikeuden ja järkevyyden
päättelemisen? Tämäkään ei ollut Waverleyn sisäiselle ylpeydelle helppo
vaihtoehto. Ja mitä muuta päätöstä toki olikaan tiedossa, paitsi
kosintansa hylkääminen, jota hän nykyisessä mielen kuohussaan ei voinut
ajatella vihlovaa tuskaa tuntematta.</p>
<p>Epämääräisiä ja tukalia mahdollisuuksia siten aprikoiden saapui hän
vihdoin kosken lähelle, missä tapasi Floran istuskelemassa niinkuin
Fergus oli arvannutkin. Hän oli ypö yksinään ja astui Edwardia vastaan
heti kun näki hänen tulevan. Edward yritti virkkaa jotakin tavallisiin
kohteliaisuuslauseisiin ja muodolliseen keskusteluun vivahtavaa, mutta
huomasi olevansa siihen pätemätön. Flora näytti ensin yhtä
hämmentyneeltä, mutta toipui nopeammin ja — pahaksi enteeksi Waverleyn
kosinnalle — otti ensimäisenä puhuakseen asiasta. "Se on kaikin puolin
liian tärkeä, mr. Waverley, voidakseni jättää teidät epätietoiseksi
mielipiteistäni."</p>
<p>"Oi, älkää sanoko niitä kiirehtien", tokaisi Waverley suuresti
kiihdyksissään, "joll'eivät ole sellaisia, kuin tavastanne päättäen
tuskin rohkenen odottaa. Antakaa ajan — antakaa vastaisen käytökseni
— antakaa veljenne vaikutuksen —"</p>
<p>"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley", lausui Flora, posket hiukan
punehtuneina, mutta ääni lujana ja tyynenä. "Moittisin itseäni mitä
ankarimmin, jos pidättelisin lausumasta vilpitöntä vakaumustani, ett'en
voi koskaan pitää teitä muuna kuin rakkaana ystävänä. Olisi hyvin
kohtuutonta teitä kohtaan, jos silmänräpäykseksikään salaisin
mielipiteeni. Näen tuottavani teille tuskaa, ja olen siitä suruissani,
mutta parempi nyt kuin myöhemmin — ja oi, tuhansin verroin parempi
teille kokea tämä hetkellinen pettymyksenne kuin ajattelemattoman ja
soveltumattoman avioliiton pitkällisiä, sydäntä jäytäviä murheita!"</p>
<p>"Jumalani!" huudahti Waverley, "miksi edellyttäisitte sellaisia
seurauksia liitosta, missä sääty on sama, varallisuussuhteet edulliset,
koko ajatussuunta — jos niin rohkenen sanoa — yksiin menevä, kun ette
väitä keneenkään toiseen mieltyneenne ja vieläpä ilmaisette
suosiollisen mielipiteen minusta, jonka hylkäätte?"</p>
<p>"Mr. Waverley, minulla <i>on</i> sellainen suosiollinen mielipide, ja
niin luja, että vaikka olisin mieluummin vaiennut päätökseni perusteet,
niin olen valmis ne teille selittämään, jos sellaista kunnioitukseni ja
luottamukseni osotusta tahdotte."</p>
<p>Hän istuutui kallion lohkareelle, ja hänen lähelleen asettuen pyysi
Edward kiihkeästi selitystä.</p>
<p>"Uskallan tuskin kuvata teille tunteitteni laatua", alotti Flora; "ne
ovat niin poikkeavia siitä, mitä minun ijälläni edellytetään naisessa.
Myöskin käy minulle tukalaksi kosketella teidän luonteestanne saamiini
arveluihin, kun saattaisin lohdutuksen asemesta vain loukata. Mitä
itseeni tulee, niin on minulla lapsuudestani tähän päivään asti ollut
vain yksi toivomus — kuninkaallisten hyväntekijäini palauttaminen
lailliselle valtaistuimelleen. Mahdoton on ilmaista teille, miten
kiihkeästi tunteeni ovat sieluni syvyyksiä myöten jännittyneet tähän
ainoaan asiaan; ja tunnustan suoraan sen niin vallanneen mieleni, etten
ole vähääkään voinut ajatella yksityisen elämäni huolehtimista. Kunhan
vain näkisin tuon riemukkaan voiton päivän, niin on ylämaalaismökki,
ranskalainen luostari tahi englantilainen palatsi, kaikki minulle
yhdentekevää!"</p>
<p>"Mutta, rakkahin Flora, eikö tuo innostuksesi silti voi toteuttaa
onneani?"</p>
<p>"Te etsitte tahi ainakin pitäisi teidän etsiä sydäntä, jonka suurimpana
ilona olisi lisätä kotoista onneanne ja romanttisuuteen asti vastata
rakkauteenne. Vähemmän herkkätunteisen miehen saattaisi Flora Mac-Ivor
tyytyväiseksi, kenties, joskaan ei onnelliseksi, sillä kerran vannomani
velvollisuudet minä kyllä täyttäisin. Mutta te, mr. Waverley, ette
voisi konsanaan luopua siitä kotoisen onnen utukuvasta, minkä olette
runollisessa mielikuvituksessanne loihtineet eteenne, ja kaikki, mikä
ei soveltuisi tähän ihanteeseen, olisi mielestänne kylmäkiskoisuutta ja
penseyttä, samalla kun voisitte pitää teille kuuluvan rakkauden
häiritsijänä sitä intoilua, jota osotan kuningasperheen menestystä
kohtaan."</p>
<p>"Toisin sanoen, miss Mac-Ivor, ette voi rakastaa minua?" virkkoi hänen
kosijansa alakuloisesti.</p>
<p>"Voisin pitää teitä niin suuressa, ehkä suuremmassakin arvossa kuin
ketään näkemääni miestä, vaan en voi teitä rakastaa ansionne
mukaisesti. Oi, itsennekin vuoksi, älkää halutko niin vaarallista
koetta! Sen naisen, jonka te otatte puolisoksenne, tulisi muodostaa
tunteensa ja mielipiteensä teidän mukaisiksenne. Hänen harrastustensa
tulisi olla teidän harrastuksianne, hänen toivomustensa, ajatustensa,
koko sielunsa tulisi yhtyä teihin. Hänen tulisi sulostuttaa ilonne;
olla surujenne kumppanina ja karkottaa synkkyys otsaltanne."</p>
<p>"Ja miks'ette te, miss Mac-Ivor, tahdo olla kuvaamanne henkilö, kun
kerran osaatte noin selitellä onnellisen liiton ehdot?"</p>
<p>"Onko mahdollista, ett'ette minua vieläkään käsitä?" vastasi Flora.
"Enkö ole teille sanonut, että mieleni on kokonaan kääntynyt
tapaukseen, jonka onnistumiseen minulla tosin ei ole muuta voimaa kuin
hartaat rukoukseni?"</p>
<p>"Ja eikö asialle, jolle olette elämänne omaksunut, olisi suoranaista
etuakin siitä, että taipuisitte tarjoukseeni?" kysyi Waverley, joka oli
niin lujasti kiintynyt tarkotukseensa, ett'ei kyennyt punnitsemaan
sanojaan. "Sukuni on rikas ja vaikutusvaltainen, periaatteessa
Stuartien puolelle taipuisa, ja jos suotuisa tilaisuus —"</p>
<p>"Suotuisa tilaisuus!" huudahti Flora hieman halveksivasti, —
"periaatteessa taipuva! Voiko sellainen laimea puoluepalvelus olla
suvullenne kunniaksi tahi lailliselle hallitsijallenne mieleen?
Ajatelkaahan nykyisten tunteitteni perusteella, mitä kärsisin ollessani
jäsenenä suvussa, missä minun mielestäni pyhimmät oikeudet ovat kylmän
harkinnan alaisina ja katsotaan kannatuksen arvoisiksi vain silloin kun
näkyvät ilmankin pääsevän voitolle!"</p>
<p>"Epäilyksenne ovat ainakin minuun nähden kohtuuttomia", väitti
Waverley. "Sitä asiaa, jolle uskollisuuteni tunnustan, uskallan tukea
kautta kaikkien vaarojen yhtä horjumattomana kuin hurjinkaan uskalikko,
joka sen hyväksi säilänsä paljastaa."</p>
<p>"Sitä en hetkeksikään epäile", vastasi Flora. "Mutta ottakaa pikemmin
neuvoa omalta järjeltänne ja älyltänne kuin annatte äkillisen
mieleenjuohtuman johtaa tekojanne vain sen vuoksi, että olette tavannut
yksinäisessä ja romanttisessa asemassa nuoren naisen, jolla on
tavalliset hyvät ominaisuudet ja lahjat. Antakaa tässä suuressa ja
vaarallisessa näytelmässä osanne aiheutua vakaumuksesta, älkääkä
satunnaisesta hetken tunteesta."</p>
<p>Waverley yritti vastata, vaan ei kuolemakseenkaan saanut sanoja
kielelleen. Floran jokainen tunne ja lauselma vain vahvisti hänen
rakkauttaan, sillä hänen uskollisuutensa oli kaiken hurmionsa
hillittömyydessäkin jalo ja ylevä ja hylki kaikkia tarkotuksensa
tukemiseksi tarjoutuvia välillisiä keinoja.</p>
<p>Heidän käveltyään tuokion äänettöminä alas polkua alotti Flora taas.
"Vielä sana, mr. Waverley, ennen kuin ainiaaksi heitämme tämän
puheenaineen; ja suokaa anteeksi rohkeuteni, jos sillä sanalla on
neuvon sävyä. Veljeni kiihkeästi soisi teidän yhtyvän nykyiseen
yritykseensä. Mutta älkää te myöntykö tähän; te ette yksityisillä
ponnistuksillanne voisi edistää hänen menestystään, ja kukistuisitte
auttamattomasti hänen mukanaan, jos hänen häviönsä on Jumalan tahto.
Maineenne myös kärsisi korvaamattomasti. Pyydän, palatkaa omaan
maahanne; ja sitte julkisesti vapauduttuanne kaikista
anastajahallituksen siteistä toivon teidän myös löytävän syytä ja
tilaisuutta tehokkaasti palvelemaan oikeaa kuningastanne, esi-isienne
tavoin johtamaan alustalaisianne ja puoluelaisianne Waverley-suvun
arvokkaana edustajana."</p>
<p>"Ja jos onnistuisin siten kunnostautumaan, niin enkö saisi toivoa —"</p>
<p>"Suokaa anteeksi keskeytykseni", virkkoi Flora. "Vainen nykyhetki on
meidän, ja vilpittömästi voin teille tunnustaa ainoastaan ne tunteet,
mitkä minulla tällä haavaa on. Turhaa olisi arvailla millaisiksi ne
saattaisi muuttaa tapausten niin suotuisa kehitys, että tuntuu
mahdottomalta sitä odottaakaan. Olkaa toki siitä varma, mr. Waverley,
että lähinnä veljeni kunniaa ja onnea en pidä kenenkään kohtaloa niin
rukouksissani muistissa kuin teidän."</p>
<p>Näin sanoen Flora erosi hänestä, sillä he olivat tulleet tienhaaraan.
Waverley saapui linnaan, hillitön tunteiden sekasorto rinnassaan. Hän
vältti joutumasta kahdenkeskiseen puheluun Ferguksen kanssa, kun ei
olisi pystynyt torjumaan hänen ilvehtimisiään eikä vastaamaan hänen
uteluihinsa. Juhlan huima remu — Mac-Ivor näet oli taas kutsunut
klan'insa kekkereihin — osaltaan huumasi synkkää pohdintaa. Kun kemut
olivat lopussa, niin hän alkoi aprikoida miten voisikaan jälleen tavata
miss Mac-Ivorin aamuisen tukalan ja kiusallisen selityksen perästä.
Mutta Flora ei tullut näkyviin. Ferguksen silmät leimahtivat Cathleenin
ilmottaessa että hänen emäntänsä aikoi pysytellä omassa kamarissaan sen
iltaa, ja hän läksi itse sisartaan hakemaan; mutta nähtävästi menivät
hänen huomauttelunsa hukkaan, sillä hän palasi tulistuneen näköisenä ja
ilmeisesti äkeissään. Loppu iltaa kului kumpaisenkaan virkkamatta
mitään viittailuja asiasta, joka kuitenkin pälyi molempien mielessä.</p>
<p>Kamariinsa vetäydyttyään Edward yritteli muistella päivän tapahtumia.
Ei ollut epäilemistäkään siitä, että Floran hylkäävää vastausta ei
nykyään voinut mikään horjuttaa. Mutta saattoiko hän toivoa lopultakaan
menestystä, jos asianhaarat vielä sallisivatkin hänen uudistaa
kosintansa? Oliko tuo kiihkeänä nykyhetkenä kaikki hellemmät tunteet
häätävä innostunut uskollisuus ainakaan noin valtaavana säilyvä näiden
valtiollisten suunnittelujen voiton taikka häviön perästäkin? Ja jos
siten kävisi, niin saattoiko hän toivoa Floran myöntämän ystävyyden
kehittyvän vielä lämpimämmäksi tunteeksi? Hän vaivasi aivojaan
muistuttelemalla jokaista Floran käyttämää sanaa, katseineen ja
eleineen, ja jäi väkiseltäkin samaan epätietoisuuteen. Vasta myöhällä
toi uni lievitystä mielen kiduttavalle kuohulle, hänen elämänsä
tuskaisimman ja jännittävimmän päivän perästä.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XVIII.<br />
Kirje Tully-Veolanista.</h2>
<p>Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä,
luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan
laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat
ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin
linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward
todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten
hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin
mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,<br /></span>
<span class="i0">ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,<br /></span>
<span class="i0">se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,<br /></span>
<span class="i0">ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.<br /></span>
</div></div>
<p>Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle
taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien
runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,<br /></span>
<span class="i0">siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,<br /></span>
<span class="i0">housuitta aivan ja kenkiä vailla,<br /></span>
<span class="i0">kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.<br /></span>
</div></div>
<p>Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo
liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina
maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja
tanssi täydellä touhulla skotlantilaisen <i>reelin</i> notkeita mutkia
oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta
puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä
huutelua "<i>seid suas</i>" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä
tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli
löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt,
vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita
parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia
veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan
hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä
soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään
häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa
ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan
pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.</p>
<p>Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut
"Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja
niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen
omin sanoin:</p>
<blockquote>
<p>"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en
tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia
täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille
välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr.
Waverley! — ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni —
rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin
hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi
kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten
perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden
herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas
isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei
antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja
muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen
noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole
kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että
nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan
eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä
ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette
sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.</p>
<p>Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä
Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea
kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain
velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita.
Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi
eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia,
ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten
saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä,
tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt
majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen
kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi.
He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin
olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä
sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa
vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän
piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi,
mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut
osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä
jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä
varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä
sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien
välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain
nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai
minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin
turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma —
oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr.
Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan
sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa
sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane
sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana
koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley!
Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun
sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan
Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta
kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja
ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja
rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.</p>
<p class="sig">Nöyrimmällä kunnioituksella:<br /> <i>Rose Comyne Bradwardine</i>.</p>
<p>J. K. — Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari
riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta
itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen
teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja
kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. —
Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin
neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"</p></blockquote>
<p>Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn
mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin
puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain
luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta
selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla
epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista
hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän
älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus
Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä
epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa
käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän
tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta
vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan
turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet
alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää,
että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä
syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että
hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan,
niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut
Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa
ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä
vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa
hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä
kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta
valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin
tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta
johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi
isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin,
niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla
ett'ei — niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu — ollut
hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut
uskollisuudenlupaustaan.</p>
<p>Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen
yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien
vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä
huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen
menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä
toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt
oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi
sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen
luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön
oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa
hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs
jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.</p>
<p>Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose
oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja
jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä
syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.</p>
<p>"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et
tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama
sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun
työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi
Edinburgin linnan tyrmästä."</p>
<p>"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten
kanssa on riittävänä suojeluksena", virkahti Waverley.</p>
<p>"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen", intti päällikkö. "Näillä
herrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran,
otatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme
'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman
asian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan
häilähtänyt?"</p>
<p>"Hyvä Fergus, monestakin syystä on yhtyminen minulle tuiki mahdotonta."</p>
<p>"No mikäpä tuossa enää auttanee", huoahti Mac-Ivor, "tee tahtosi. Et
kuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta
marssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin."</p>
<p>"Kernaasti ostan sen, jos myyt."</p>
<p>"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin
en näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa.
Ja milloin aiot lähteä?"</p>
<p>"Mitä pikemmin sen parempi", vastasi Waverley.</p>
<p>"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi
Floran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme
kuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä
kaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu
alamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en
sitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä", Sitte hän
kysäisi Edwardiin kääntyen: "Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?"</p>
<p>"Tietysti — jos nimittäin miss Mac-Ivor sen kunnian minulle suo."</p>
<p>"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata
ennen lähtöään. — Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen —
soisinpa hänen olevan täällä — ja miks'ei tuo kävisikin laatuun?
Punalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa
olisivat meille tarpeellisia."</p>
<p>Edward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain
jännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui — mutta tulija oli
Cathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja
toivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XIX.<br />
Miten Waverley alamaassa vastaanotettiin.</h2>
<p>Puoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle.
"Edemmäksi en voi sinua seurata", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli
taipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. "Jos
sisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua
kuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta.
Yhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta
mitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla — kunhan et
vastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi."</p>
<p>"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi,
Fergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä."</p>
<p>"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan
komeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä
niin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin
rannikolla maihin odottamattomia vieraita — joll'eivät Ranskasta
saamani tiedot petä."</p>
<p>Ja niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä
matkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli
kiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.</p>
<p>Edwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät
kuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus
herättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset
täydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi
viisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien
tapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon.
Etäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja
jokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa
tahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille.
Monet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas
tulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes
muuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin
edessään.</p>
<p>Callum Begin ylämaalainen kohteliaisuus — sivumennen sanoen ovat
ani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset
— oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi
mietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi
Callum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä "ihmisten pariin
tullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki
ovat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!"</p>
<p>Waverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua — ei kellojen kajahtelua, vaan
ikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan
kattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja
kokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan
vanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet
kysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.</p>
<p>"En sitä osaa tarkalleen ta'ata — harvakseen on pyhäpäiviä
Bally-Broughin seuduilla."</p>
<p>Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta
ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono
vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään
kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun
mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum
vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko
"iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."</p>
<p>He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka
kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause,
vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä,
laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova
taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat
matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi
lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä
synnistään — mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin
Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja
naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään
heidät asuntoonsa.</p>
<p>Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia
opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.</p>
<p>"Ja mistähän te mahtanette tulla?" tiedusti Kultahaarukan omistaja.</p>
<p>"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa
tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."</p>
<p>"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on
julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta
mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla
nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen
parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree
presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita,
niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."</p>
<p>"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja
opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."</p>
<p>"Niinkö! Palvelijanne? — ja miks'ei hän seuraa teitä edeskinpäin?"</p>
<p>Ei ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo
urhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja
luonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin
saanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja
nyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. "Kuulkaahan, sir;
saavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin
kyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen:
kumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani."</p>
<p>Jotakin itsekseen jupisten läksi mr. Ebenezer Cruickshanks ulos
huoneesta, Edwardin saamatta selville kieltäysikö hän vai myöntyikö.
Kohtelias, hiljainen, juhdan tapaan uurastava emäntä tuli tiedustamaan
mitä herra halusi päivällisekseen, mutta ei ruvennut vastaamaan
aiottiinko antaa opas ja hevonen — nähtävästi ulottui saalilaisen lain
teho Kultahaarukankin talleihin.</p>
<p>Ikkuna oli avoinna pimeälle ja pienelle pihatolle päin, missä Callum
Beg harjasi ja puhdisteli hevosia matkan tomuista, ja Waverley kuuli
Vich Ian Vohrin nokkelan asepojan ja ravintolan isännän välisen
merkillisen keskustelun, jolle leveä Skotlannin murre loi omituisen
koomillisen sävyn:</p>
<p>"Tulet Pohjan puolesta, nuori mies?" kysyi jälkimäinen.</p>
<p>"Tuntuuko teistäkin siltä?" vastasi Callum.</p>
<p>"Ja olettepa saattaneet ratsastaa pitkän taipaleen tänään?"</p>
<p>"Siksi pitkän, ett'ei ryyppy tekisi pahaa."</p>
<p>"Eukko, ojennappa sieltä pikari."</p>
<p>Vaihdettiin muutamia tilaisuuteen soveltuvia kohteliaisuuksia, kunnes
Kultahaarukan isäntä arveli vieraanvaraisuudellaan saaneensa toisen
kielenkantimet heltiämään ja ryhtyi jälleen uteluunsa.</p>
<p>"Tokkopa on teillä solan tuolla puolla suurestikaan parempata whiskyä?"</p>
<p>"En ole solan takaa."</p>
<p>"Vaan puheestanne päättäen olette ylämaalainen?"</p>
<p>"Enkä mitä; Aberdeenin tienooltahan vainen olen."</p>
<p>"Ja tuliko herrasi sinun kerallasi Aberdeenista?"</p>
<p>"Se on arvattava — jos kerran itse sieltä läksin", vastasi
järkähtämätön Callum Beg.</p>
<p>"Ja mikä hän on miehiään?"</p>
<p>"Taitaapa olla Yrjö kuninkaan upseereja; etelään hän ainakin on
menossa, ja hopeoita hänellä on aimo lailla eikä tunnu niitä
kitsastelevan."</p>
<p>"Hän tahtoo oppaan ja hevosen täältä Edinburgiin?"</p>
<p>"Niin kyllä, ja joutuin olisi teidän ne toimitettava."</p>
<p>"Hm! hm! Siitä on saatava maksua."</p>
<p>"Siitä hän ei piittaa rahtuakaan."</p>
<p>"Hyvä on, Duncan — sanoitko nimesi olevan Duncan vai Donald?"</p>
<p>"Enhän toki — Jamie — Jamie Steenson — johan sen kuulitte."</p>
<p>Tämä viimeinen häikäilemätön kuje tyrmistytti mr. Cruickshanksin. Häntä
tyydytti yhtä vähän herran harvapuheisuus kuin palvelijan rajaton
aulius, minkä vuoksi lisäsikin laskua ja hevosenvuokraa sellaisella
ylimääräisellä verolla, mikä saattoi korvata uteliaisuuden
lieventymätöntä poltetta. Maksussa ei myöskään unohdettu, että nyt oli
paastopyhä — mutta kuitenkaan ei lasku kaiken kaikkiaan noussut
kaksinkertaista suuremmaksi.</p>
<p>Callum Beg tuli herralleen ilmottamaan tämän sopimuksen ja lisäsi:
"Vanha konna aikoo itse lähteä mukaan."</p>
<p>"Sepä ei ole oikein hauskaa, Callum, eikä aivan turvallistakaan, sillä
isäntäämme näyttää uteliaisuus tavattomasti vaivaavan; mutta
matkamiehen on tyytyminen moisiin kiusoihin. Tässä, poikaseni, on
sinulle lantti, juodaksesi Vich Ian Vohrin terveydeksi."</p>
<p>Callumin haukansilmät välkähtivät ilosta, nähdessään guinean
kultakolikon. Hän kiirehti tallettamaan aarteen taskuunsa, ennättäen
siinä jo sadattamaan saksilaisen housunlakkarin eli <i>spleuchanin</i>
mutkikkuutta. Sitte hän älysi olevansa velvollinen korvaamaan tätä
hyväntahtoisuutta, lähenteli Edwardia hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan
ja lausui omituisella äänenpainolla: "Jos tuo ikäloppu whig-tolvana on
teidän armonne mielestä hiukankaan vaarallinen, niin voin huokeasti
huolehtia hänestä, yhdenkään sielun tietämättä siitä mitään."</p>
<p>"Vai niin! Ja millä tavalla?"</p>
<p>"Minä itse", vastasi Callum, "voisin väijyä vähän matkaa kaupungin
ulkopuolella ja köhnyttää miestä pikkaisen <i>skene-occlella</i>.</p>
<p>"Mikä onkaan <i>skene-occle</i>?"</p>
<p>Callum avasi takkinsa napit, nosti vasenta käsivarttaan ja viittasi,
päätään pontevasti nyökäyttäen, pienen tikarin kahvaan, joka oli
sievästi sujautettu mekon sisukseen. Waverley ensin luuli ymmärtäneensä
väärin; hän tähysteli Callumin kasvoja tyystimmin ja havaitsi niiden
kauneissa, vaikka ahavoittuneissa piirteissä juuri sen verran
ilkikurisuutta, jota samanikäinen englantilainen poika olisi
osottanut ehdottaessaan mentäväksi omenan varkaisiin.</p>
<p>"Luojan nimessä, Callum, ottaisitko hänet hengiltä?"</p>
<p>"Kyllä tosiaan", vastasi nuori hurjimus, "ja hänellä onkin se
mielestäni ollut kylliksi kauvan, kun kerran pettää kunniallisia
ihmisiä, jotka tulevat käyttämään hopeoitaan hänen ravintolassaan."</p>
<p>Edward näki väittelyt tehottomiksi ja tyytyi sen vuoksi vain käskemään
Callumia luopumaan kaikista suunnitelmista mr. Ebenezer Cruickshanksin
henkeen nähden. Asepoika näytti siihen suostuvan millänsäkään olematta.</p>
<p>"Herra tehköön tahtonsa mukaan; ei tuo vanha lurjus ole Callumille
mitään pahaa tehnyt."</p>
<p>Mrs. Cruickshanks vihdoin toi päivällisen ja viinin, ja kaiken lopuksi
tulivat ovelta sisälle Ebenezerin kookas, kömpelö vartalo ja jämeät
kasvot. Vaikk'ei vuodenaika sellaista suojaa vaatinut, niin oli hänen
yläruumiinsa kääriytynyt paksuun päällystakkiin, joka oli vyöllä
kurottu tavallisen pukunsa yli. Pään ja hatun peitti kokonaan samasta
aineesta tehty huppukaulus, <i>trot-cozy</i>, joka oli pantu leuan alle
nappiin. Kädessä oli suuri messinkihelainen ratsuraippa, laihoja sääriä
verhosivat tankinahkakotelot, jollaiset kiinnitetään satulannuppiin ja
joissa jalat ovat kenkineen; ne olivat sivulta suljetut ruosteisilla
solilla. Noin sonnustettuna harppoi hän keskilattialle ja julisti
asiansa lyhyeen: "Hevoset ovat valmiit."</p>
<p>"Lähdette näköjään itse mukaan, isäntä?"</p>
<p>"Niin teen, Perthiin asti, missä saatte toisen oppaan Edinburgiin, jos
tarpeelliseksi näette."</p>
<p>Ja hän ojensi Waverleyn silmien eteen laskun, jota oli pidellyt
vasemmassa kädessään; samalla hän omin päin kaasi lasillisen viiniä ja
joi hartaasti maljan yhteisen matkan menestykseksi. Waverley äimistyi
miehen julkeutta, mutta kun heidän kumppanuutensa oli oleva
lyhytaikainen ja hänelle hyödyksi, niin hän ei tehnyt siitä
huomautusta, vaan maksoi laskun ja sanoi haluavansa heti lähteä
taipaleelle. Hän siis nousi Dermidin selkään ja ratsasti ulos
Kultahaarukan veräjästä. Häntä seurasi kuvaamamme puritaanimainen
olento; hyvin työläästi ja aikaa haaskaten sekä "hyppäyskiven" eli
matkustajien mukavuudeksi talon edustalle pystytetyn muurinnyppylän
avulla oli hän laahautunut pitkäselkäisen, luisevan, varjoksi rääkätyn
täysverisen kaakin satulaan, johon Waverleyn matkareppu oli sidottu.
Vaikk'ei sankarimme ollut kovinkaan hilpeällä tuulella, niin hän ei
hevillä kyennyt olemaan nauramatta uuden palvelijansa esiytymistä,
kuvitellessaan millaista ällistystä hänen ilmaantumisensa kaikkine
varuksineen olisi Waverley-Honourissa herättänyt.</p>
<p>Edwardin naurunhalu ei välttänyt Kultahaarukan arvoisan isännän silmää;
syyn arvaten kipristi hän happamat farisealaiset kasvonpiirteensä vielä
vihaisempaan viuruun ja päätti sydämessään, että nuori englantilainen
oli tavalla tahi toisella kalliisti maksava halveksimisensa, jota
näytti hänelle osottavan. Callumkin seisoi veräjän pielessä ja silmäili
salailemattomassa riemussa mr. Cruickshanksin hullunkurista ulkomuotoa.
Waverleyn ratsastaessa ohitse nosti hän kunnioittavasti hattuaan,
läheni jaluksia ja pyysi häntä "olemaan varuillaan, jottei vanha
whig-ilkiö tekisi jotakin konnankoukkua hänelle."</p>
<p>Waverley kiitti vielä kerran ja lausui hänelle jäähyväiset. Sitte hän
ratsasti ripeästi eteenpäin, päästäkseen kuulemasta millaista remua
lapset pitivät nähdessään vanhan Ebenezerin hytkähtelevän satulassa,
vältellessään puoliksi kivetyn kadun antamia täräyksiä. Pian oli kylä
useamman penikulman takana.</p>
<p>Waverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä
sisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti
suurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä
yrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen
omat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis
vaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut
etukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa
epäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.</p>
<p>Tällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena
oli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille.
"Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä,
lurjus?" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.</p>
<p>"Kieltämättä", väitti mr. Cruickshanks; "vaikk'ei siitä ollut mitään
nimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä
maksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot.
Jos teidän armonne kuitenkin —"</p>
<p>"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä
löydämme sellaisen?"</p>
<p>Iloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr.
Cruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat
lähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli
tunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen
sabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman
pakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta
mielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan
sitä kuullakseenkaan.</p>
<p>Kylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla
ravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden
liuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli.
Vieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä
sabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä
hurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli,
palkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä
käynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan.
Seppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi
kahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa
vanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin
pajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes
takaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja
saamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka
rientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina,
silmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin
yhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. "Täälläpä on jotakin
uutta kuultavana", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä
työntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; "jotakin
uutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan
viipymättä tiedon!"</p>
<p>Waverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa,
hyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana
vetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden
kasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin
vastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan
tiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja
sävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi
puhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi
kyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry
ja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr
olivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä
päättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet
alamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.</p>
<p>Ennen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse
väkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin
neljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen
ripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta
nähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota
tämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän
hihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Charlie mulle armahin, armahin, armahin.<br /></span>
<span class="i0">Charlie mulle armahin,<br /></span>
<span class="i11">ritari nuor!<br /></span>
</div></div>
<p>"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät
whig-rutaleet?" jatkoi syöjätär. "Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään
leipäläpenne umpeen?</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"Ettepä tiedä, kuka se saapuu,<br /></span>
<span class="i0">ettepä tiedä, kuka se saapuu —<br /></span>
<span class="i2">kaikki Macraw-peikot saapuu."<br /></span>
</div></div>
<p>Cairnvreckanin Vulkanus tunsi tämän raivottaren Venuksekseen ja
muljautteli häneen kammottavan julmia silmäyksiä, muutamien
kylänvanhinten kiirehtiessä väliin. "Ei hivaustakaan nyt, muori;
kelpaako tällaisena aikana tahi tällaisena päivänä laulella mokomia
rumia renkutuksia? — aikana, jolloin vihan viiniä sekottamattomana
valetaan suuttumuksen maljaan, ja päivänä, jona maan tulisi nousta
todistamaan vastaan paaviutta, prelaatteja, kveekareja, itsenäisiä,
ylivaltaa, erastianilaisuutta ja antinomianisuutta — sekä kaikkia
kirkon erehdyksiä vastaan?"</p>
<p>"Ja minä annan palttua kaikille whig-jaarituksillenne", pauhasi
jakobiitti-sankaritar, "ja presbyteerisyydellenne, senkin keropäät,
ääliöt köntykset. Oh hoh, luuletteko että <i>kiltteihin</i>
pukeutuneet pojat piittaavat pienintäkään teidän synoodeistanne,
parannuspaastoistanne ja katumustuoleistanne? Hornan kita ne
periköönkin! Moni kunniallisempi vaimo on raahustettu sinne istumaan,
kuin kukaan tämän maan whigien kainalokumppani. Minä itse —"</p>
<p>Nyt John Mucklewrath alkoi vedota aviolliseen valtaansa, pelätessään
eukkonsa käyvän paljastelemaan omakohtaisia yksityisseikkoja. "Mene
kotiin, ja h——i sinut korjatkoon (että minun niin pitikin sanoman) ja
pane kaurakeitto tulelle."</p>
<p>"Ja sinä sen päiväinen höhlä", vastasi hänen hellä puolisonsa ja
kohdisti raivonsa, joka tähän asti oli haihatellut umpimähkään koko
väkijoukon yli, yht'äkkiä ja riehuvan rajuna luonnolliseen uomaansa,
"<i>sinä</i> toljotat siinä vasaroimassa kapistuksia hulluille, jotka
eivät niitä sinä ilmoisna ikänä uskalla napsutella ylämaalaiseen päin,
sen sijaan että voisit ansaita leipää perheellesi ja kengittää tämän
vast'ikään pohjoisesta tulleen pulskin nuoren herrasmiehen ratsun!
Takaanpa ettei hän ole Yrjö kuninkaan kurjaa joukkiota, vaan joku uljas
Gordon vähintäinkin!"</p>
<p>Kansan katseet suuntausivat nyt Waverleyhin, joka käytti tilaisuutta
pyytääkseen seppää kiireesti kengittämään oppaansa hevosen, hän kun
halusi jatkaa matkaansa; sillä hän oli kuullut kylliksi, tajutakseen
että oli vaarallista viipyillä tässä paikassa. Seppä tähysteli häntä
katsein, joiden äkää ja epäluuloa ei vähentänyt se että hänen vaimonsa
pontevasti puolsi Waverleyn pyyntöä. "Kuuletko mitä tämä kaunis nuori
herra sanoo, sinä velmuileva juoppolalli?"</p>
<p>"Ja mikä on nimenne, sir?" kysyi Mucklewrath.</p>
<p>"Eihän se sinun asiasi ole, ystäväni, kunhan työsi maksan."</p>
<p>"Mutta se saattaa olla valtion asia, sir", vastasi muuan vanha maamies,
joka haiskahti pitkän matkan päähän whiskyltä ja sysiltä; "ja luulenpa
että viivytämme matkaanne, kunnes olette käynyt lairdin pakinoilla."</p>
<p>"Teidän tosiaan", lausui Waverley ylpeästi, "käynee sekä vaikeaksi että
vaaralliseksi minua pidättää, jollette voi esittää laillista valtuutta
siihen."</p>
<p>Väkijoukko oli tuokion ääneti, ja sitte alkoi kuulua kuhinaa
kaikkialta: "Sihteeri Murray:" "loordi Lewis Gordon:" "ehkäpä
<i>chevalier</i> itse!" Sellaisia oletuksia pyöri ihmisten mielissä, ja
oltiin nähtävästi yhä taipuvampia vastustelemaan Waverleyn lähtöä. Hän
yritti tyynesti huomautella heidän joutavaa luulotteluaan, mutta hänen
vapaaehtoiseksi liittolaisekseen lyöttäytynyt mrs. Mucklewrath yhtyi
juttuun niin mahtavalla pauhinalla, että hänen selityksensä hupenivat
kuulumattomiin; intoilijan kaikki kiivaus joutui Edwardin vastuulle
niiden mielestä, joita se kohtasi. "<i>Tekö</i> pysäyttäisitte minkään
herrasmiehen, joka on prinssin ystäviä?" sillä hänkin oli omaksunut
yleisen mielipiteen Waverleystä, vaikka toisessa mielessä.
"Uskaltakaahan vain koskea häneen!" kiljaisi hän, harittaen pitkät ja
jäntevät sormensa, joiden kynsiä olisi kotkakin voinut kadehtia.
"Viskaan kymmenen käskyäni ensimäisen ilkiön tauluun, joka nostaa
sormensa häntä vastaan."</p>
<p>"Mene kotiin, muori", virkkoi ennenmainittu maamies; "parempi olisi
sinun olla kohdittelemassa miehesi lapsia kuin karjumassa meiltä täällä
korvat lukkoon."</p>
<p>"<i>Hänen</i> kakaroitaan kaitsemassa?" vastasi amatsooni irvistäen
miehelleen sanomattoman halveksivasti. "Hänen kakaroitaan!</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"Jos kuolla voisit, miekkonen,<br /></span>
<span class="i0">ja haudass' oisit, miekkonen,<br /></span>
<span class="i0">niin uljas poika ylämaan<br /></span>
<span class="i0">sun leskes ottaa saisi vaan."<br /></span>
</div></div>
<p>Tämä laulunpätkä pani kuulijakunnan nuoremman osan väkisinkin
tirskumaan, vaan teki myös kerrassaan lopun kiusatun miehen
kärsivällisyydestä. "Perhana soikoon, syöksenpä tämän kuuman raudan
hänen kidastaan alas!" ärjäisi hän, vimmansa hullaannuttamana siepaten
ahjosta rautakangen; ja olisi kenties täyttänyt uhkauksensa, joll'ei
osa väkeä olisi häntä pidättänyt, toisien yritellessä saada riehujaa
loittonemaan.</p>
<p>Waverley jo aikoili lähteä pakosalle hämmingissä, vaan ei nähnyt
hevostaan missään. Vihdoin hän etäämpänä havaitsi uskollisen
seuralaisensa, Ebenezerin, joka oli vetäytynyt molempien ratsujen
kanssa pois tungoksesta heti kun näki mille tolalle asiat alkoivat
kääntyä. Waverleyn moneen kertaan huudellessa tuomaan hevostaan
vastaili hän vain: "Ei, ei! Joll'ette ole kirkon ja kuninkaan ystävä ja
sen vuoksi joudutte kiikkiin, niin olette vikapää kunniallisten miesten
edessä vastaamaan sopimuksen rikkomisesta; ja minulla on valta pitää
ratsu ja reppu vahingoistani ja kuluistani, koskapa hevoseni ja minä
menetämme huomisen päivätyön, ehtoopäiväsaarnasta puhumattakaan."</p>
<p>Tungoksen tuuppimana joka puolelta ja joka hetki väkivaltaa odotellen
menetti Edward lopulta kärsivällisyytensä ja päätti yrittää säikytellä
väkijoukkoa. Hän veti esille taskupistoolin, ja uhkasi toiselta puolen
ampua jokaisen, ken uskaltaisi pysäytellä häntä, ja toiselta puolen
vannoi samaa tuomiota Ebenezerille, jos tämä veisi ratsuja askeleenkaan
paikaltaan. Viisas Partridge sanoo, että mies pistooli kädessä on sadan
aseettoman vastus, sillä vaikka hän voi ampua ainoastaan yhden joukosta
niin pelkää vähän kukin olevansa tuo kovaonninen yksilö. Cairnvreckanin
rynnäkkö olisi sen vuoksi kaiketi hajaantunut, eikä Ebenezer, jonka
luonnollinen kelmeys oli vaalennut kolmin verroin aaveellisemmaksi,
olisi rohjennut vastustella noin lujaa määräystä. Mutta kylän
Vulkanuksessa kiehui vimmattu kiihko purkaa aviosiippanansa herättämää
raivoa, ja hän hyökkäsi halukkaasti Waverleytä vastaan, tulikuuma
rautakanki kädessään, niin päättäväisen näköisenä, että toisen oli
henkeään puolustaakseen laukaistava pistoolinsa. Onneton mies kaatui;
ja kun Edward, luonnollista kyllä, kauhistui moista tapausta, saamatta
vedetyksi miekkaansa huotrasta tahi siepatuksi toista pistoolia, niin
väestö syöksähti hänen kimppuunsa, riisti aseet ja oli ryhtymäisillään
häntä rusikoimaan, mutta silloin saapui paikalle muuan kunnianarvoisa
hengen mies, pitäjän pastori, ja tämän esiintyminen hillitsi heidän
raivonsa.</p>
<p>Tämä arvokas mies (ei mikään Goukhtrapple eikä Rentowel) oli kansan
kunnioittama, vaikka saarnasi kristinopin käytännöllistä puolta yhtä
paljon kuin sen oppikaavojakin, ja säätyluokatkin pitivät häntä samaten
arvossa, joskaan hän ei hivellyt niiden lahkolaisaatteita, muuttaen
evankeliumin julistamisen yleisen siveyden juurruttamiseksi. Varmaankin
oli tämä uskon ja käytännön yhteytymä hänen opetustavoissaan syynä
siihen, ett'en ole voinut saada selville, kuuluiko hän kirkon
evankeeliseen vai maltilliseen puolueeseen — vaikka hänen muistonsa on
Cairnvreckanin aikakirjoissa erikoisena ajanjaksona, jotta pitäjäläiset
puhuessaan kaikesta kuusikymmentä vuotta takaperin sattuneesta
mainitsevat sen tapahtuneen "hyvän, mr. Mortonin aikaan".</p>
<p>Mr. Mortonin oli hälyyttänyt paikalle pistoolin laukaus ja pajan
ympärillä lisääntyvä mellakka. Ensin käskettyään ympärillä olevia
pidättämään Waverleyn, vaan välttämään kaikkea väkivallantekoa, kääntyi
hän hoitelemaan Mucklewrathia, jonka elottomalta näyttävän ruumiin yli
hänen vaimonsa oli äkillisessä tunteiden pyörähdyksessä viskautunut,
itkien, jollotellen ja kutrejaan reviskellen aivan kuin järkensä
menettänyt. Kun seppä nostettiin pystyyn, niin havaittiin heti ensiksi,
että hän oli hengissä, ja toiseksi, että hän oli pysyväkin hengissä
yhtä kauvan kuin joll'ei olisi konsanaan pistoolinlaukausta
kuullutkaan. Pelastus oli ollut täperä kuitenkin; luoti oli hiipaissut
ohimoa ja tuuperruttanut hänet kotvaseksi, ja tätä horrostilaa vielä
jonkin verran olivat kauhu ja ällistys pidentäneet. Nyt hän nousi
kostamaan Waverleylle ja työläästi taipui mr. Mortonin ehdotukseen,
että muukalainen vietäisiin lairdin eteen, jotta tämä rauhantuomarina
ottaisi asiasta huolta pitääkseen. Muutkin saapuvilla olijat
kannattivat ehdotettua menettelytapaa yksimielisesti, ja niin sitä
marssittiin miesjoukolla noin puolen penikulman päässä olevaan
Cairnvreckanin hoviin.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XX.<br />
Kuulustelu.</h2>
<p>Majuri Melville, Cairnvreckanin hovin isäntä, vanhanpuoleinen
herrasmies, oli viettänyt nuoruutensa sotapalveluksessa. Hän
vastaanotti mr. Mortonin hyvin ystävällisesti ja sankarimme
kohteliaasti, vaikka asianhaarojen hankaluuden vuoksi väkinäisesti ja
kylmäkiskoisesti.</p>
<p>Tarkastettiin sepän vammaa, ja kun se näytti vähäpätöiseltä ja kaikesta
päättäen oli itsepuolustuksen tuottama, niin majuri arveli voivansa
jättää asian sillensä, Waverleyn tallettaessa hänen haltuunsa pikku
summan haavottuneen hyväksi.</p>
<p>"Soisinpa velvollisuuteni päättyvän tähän, sir", pitkitti majuri,
"mutta välttämätöntä on lähemmin tiedustella matkanne tarkotusta ja
aihetta tällaisena onnettomana häiriöaikana."</p>
<p>Esille astui mr. Ebenezer Cruickshanks ja ilmotti rauhantuomarille
kaiken mitä tiesi tahi epäili Waverleyn harvapuheisuudesta ja Callumin
kiertelyistä. Edwardin ratsastaman hevosen hän sanoi tuntevansa Vich
Ian Vohrin omaksi, vaikk'ei ollut hirvinnyt mainita sitä seikkaa
matkustajan seuralaiselle, jott'ei jumalaton Mac-Ivorin joukkio jonakin
yönä pistäisi tuleen hänen taloaan ja tallejaan. Lopuksi hän liiotteli
kirkolle ja valtiolle tekemiään palveluksia, joiden kautta Jumalan
avulla (kuten hän vaatimattomasti lausuikse) oli saatu napatuksi tämä
kamala rikollinen. Hän vihjaili toivoilevansa työstään palkintoa
vastaisuudessa ja nyt heti korvausta ajan haaskauksesta ja maineensa
tärveltymisestä, matkatessaan valtion asioilla paastopäivänä.</p>
<p>Tähän vastasi majuri Melville varsin nuivasti, että mr. Cruickshanksin
ei totta tosiaan kannattanut ylvästellä ansioistaan tässä asiassa, vaan
päin vastoin oli hänen turvautuminen nöyrään katumukseen, jos mieli
välttää suuria rahasakkoja, koska oli vastoin äskeistä julistusta ollut
antamatta lähimmälle virkamiehelle tietoa jokaisesta ravintolassaan
käyvästä vieraasta. Kun mr. Cruickshanks niin paljon kerskui
uskonnollisuuttaan ja uskollisuuttaan, niin majuri tahtoi tällä kertaa
arvella, ett'ei hän todella ollut pahuudesta tätä kolttosta tehnyt,
vaan oli nähtävästi antanut ahneuden nukuttaa intonsa, saadessaan
tilaisuuden kiskoa vieraalta kaksinkertaiset maksut. Kuitenkaan ei
majuri katsonut voivansa yksinään päättää noin tärkeän henkilön
käytöksestä, vaan ilmotti jättävänsä sen ensi neljänneskäräjien
tutkittavaksi. Sen enempää mainitsemista ei historiallamme ole
Kultahaarukan isännästä, joka haikein mielin murjotellen palasi
kotiinsa.</p>
<p>Sitte komensi majuri Melville kaikki kyläläiset palaamaan omiin
puuhiinsa, määräten vain kaksi tilapäisinä poliisipalvelijoina toimivaa
odottelemaan ulkopuolella. Huoneeseen jäivät siten lopulta ainoastaan
mr. Morton, jota majuri pyysi viipymään, kirjuri ja Waverley itse.
Syntyi kiusallinen ja hämmennyttävä äänettömyys. Vihdoin kysyi majuri
Melville Waverleyn nimeä, silmäillen häntä hyvin sääliväisesti ja
useasti vilkaisten kädessään olevaan muistiinpanolappuun.</p>
<p>"Edward Waverley."</p>
<p>"Sitä arvelinkin. Viimeksi rakuunakapteeni, Sir Everard Waverleyn
veljenpoika?"</p>
<p>"Sama."</p>
<p>"Nuori mies, minua suuresti surettaa, että tämä tukala velvollisuus on
joutunut osalleni."</p>
<p>"Velvollisuus tekee puolustukset tarpeettomiksi, majuri Melville."</p>
<p>"Totta kyllä; kysynpä teiltä siis, millä tavoin olette viettänyt
aikanne siitä asti kuin saitte lomaa rykmentistänne?"</p>
<p>"Niin ylimalkaiseen kysymykseen tulisi minun sommitella vastaukseni sen
syytöksen laadun mukaan, joka tiedustuksen aiheuttaa. Vaadin kanteen
ilmotettavaksi sekä tiedon siitä millä oikeudella minut väkisin
pidätetään siihen vastaamaan."</p>
<p>"Mielipahalla on minun sanominen, että syytös on varsin
vakavalaatuinen, mr. Waverley, halventaen kunniaanne sekä soturina että
alamaisena. Soturina syytetään teidän levittäneen salavehkeitä ja
kapinajuonia komentamienne miesten keskuudessa, ja olleen heille
esimerkkinä karkaamisessa, pitentämällä omaa poissaoloanne vastoin
päällikkönne nimenomaista käskyä. Siviilirikos, josta teitä epäillään,
on valtionkavallus ja kapinan yllytys kuningasta vastaan — suurin
rikos mihin alamainen voi joutua syypääksi."</p>
<p>"Ja millä valtuudella pidätetään minut puolustautumaan mokomilta
katalilta herjauksilta?"</p>
<p>"Sellaisella, jota on meidän molempien toteltava."</p>
<p>Hän ojensi Waverleylle Skotlannin ylioikeuden vangitsemiskäskyn Edward
Waverleytä vastaan, jota epäiltiin salaliittolaisuudesta ja muista
raskaista rikoksista.</p>
<p>Waverleyn ilmaisemaa hämmästystä piti majuri Melville luonnollisena
syyllisyyden tuntona, vaan mr. Morton oli taipuisa tulkitsemaan sen
kohtuuttomasti epäillyn viattomuuden aiheuttamaksi. Totta oli
kumpaisessakin oletuksessa; sillä vaikka Edward tiesi olevansa vapaa
rikoksista, joista häntä syytettiin, niin johti nopea katsaus omaan
käytökseensä hänet kuitenkin siihen vakaumukseen, että hänen saattoi
olla hyvin työläs tyydyttävästi todistaa muille viattomuutensa.</p>
<p>"Tässä tukalassa asiassa on peräti kiusallista se", virkkoi majuri
Melville, oltuaan hetken vaiti, "että syytöksen ollessa näin painavaa
laatua minun täytyy ehdottomasti vaatia nähdäkseni sellaiset paperit,
mitä teillä on mukananne."</p>
<p>"Ne annan empimättä", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja
muistikirjansa; "joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää."</p>
<p>"Enpä luullakseni voi suostua mihinkään ehtoihin, mr. Waverley."</p>
<p>"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään
merkitystä, niin pyydän sitä takaisin."</p>
<p>Hän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt
uljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle.
Majuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen
ja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.</p>
<p>Suotuaan vangille — jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä —
kohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen
kuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen
ylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin
yksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän
saneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.</p>
<p>"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin
rakuunarykmentissä?"</p>
<p>"Kyllä; hän oli kersanttina joukossani, ja setäni alustalaisen poika."</p>
<p>"Aivan oikein — ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut
luottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?"</p>
<p>"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen
arvoiselleen henkilölle", vastasi Waverley. "Pidin kersantti
Houghtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin,
ja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa."</p>
<p>"Mutta teillä oli tapana", intti majuri Melville, "käyttää tätä miestä
välittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet
osastoonne Waverley-Honourin alueelta?"</p>
<p>"Niinpä kyllä; kun rykmenttiin kuului parhaastapäästä skotlantilaisia
ja irlantilaisia, niin mies parat aina pikku vastuksissaan odottivat
neuvoa minulta ja varsin luonnollisesti käyttivät silloin puhemiehenään
maanmiestään, joka oli kersanttina."</p>
<p>"Kersantti Houghtonin vaikutus", pitkitti majuri, "ulottui siis
etupäässä niihin sotureihin, jotka seurasivat teitä rykmenttiin setänne
tilalta?"</p>
<p>"Tietysti; mutta mitä tekemistä on sillä tässä asiassa?"</p>
<p>"Siihen juuri johdunkin, ja pyydän vilpitöntä vastausta. Oletteko
rykmentistä lähdettyänne ollut missään kirjeenvaihdossa, välittömässä
tahi välillisessä, tämän kersantti Houghtonin kanssa?"</p>
<p>"Minäkö! — Olisinko kirjeenvaihdossa hänen asemassaan ja säädyssään
olevan miehen kanssa! Miten, ja missä tarkotuksessa?"</p>
<p>"Se on teidän selitettävä: mutta ettekö esimerkiksi kirjottaneet häntä
lähettämään teille kirjoja?"</p>
<p>"Muistutatte minulle vähäpätöistä tointa, jonka annoin kersantti
Houghtonille, kun palvelijani ei ollut lukutaitoinen. Muistan nyt
kirjeellisesti pyytäneeni häntä valitsemaan muutamia teoksia, joista
liitin luettelon, ja lähettämään ne minulle Tully-Veolaniin."</p>
<p>"Ja minkä laatuisia olivat kirjat?"</p>
<p>"Milt'ei yksinomaan kaunokirjallisuutta; ne olivat aiotut naisen
luettaviksi."</p>
<p>"Eikö niiden joukossa ollut kapinallisia lentokirjasia, mr. Waverley?"</p>
<p>"Oli joitakin valtiollisia kyhäelmiä, joihin tuskin vilkaisinkaan. Ne
oli minulle lähettänyt muuan touhuava ystävä, jolla on sydän
paikallaan, vaikk'ei hän ole varovainen eikä valtiollisissa asioissa
oikein arvostelukykyinen: mutta ne näyttivät perin ikävystyttäviltä
sepitelmiltä."</p>
<p>"Se ystävä", jatkoi itsepintainen tiedustelija, "oli muuan mr.
Pembroke, uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies, kahden
kapinallisen teoksen kirjottaja, joiden käsikirjotukset löytyivät
matkatavarainne joukosta?"</p>
<p>"Mutta joista en konsanaan ole kuutta sivua lukenut, sen vakuutan
kunniasanallani."</p>
<p>"En ole teidän tuomarinne, mr. Waverley; tutkintonne joutuu jatkumaan
muualla. Ja nyt jatkaaksemme — tunnetteko henkilön, jolla on nimenään
Viekas Will eli Will Ruthven?"</p>
<p>"En ole kuullutkaan sellaista nimeä."</p>
<p>"Ettekö milloinkaan sellaisen henkilön tahi kenenkään muunkaan
välityksellä ollut tekemisissä kersantti Humphry Houghtonin kanssa,
yllytellen häntä karkaamaan rykmentistä niin monen toverinsa kanssa
kuin saisi viekotelluksi puolelleen, ja liittymään ylämaalaisiin ja
muihin kapinoitsijoihin, jotka nyt ovat nuoren kruununpyytäjän
johtamina nousseet aseisiin?"</p>
<p>"Vakuutan teille ett'en ainoastaan ole viaton syykseni ajamaanne
salaliittoon, vaan että inhoankin sitä kaikesta sielustani enkä
mokomaan valtionkavallukseen yhtyisi vaikkapa minulle itselleni
valtaistuin luvattaisiin."</p>
<p>"Mutta jos minulle on totta kerrottu, niin vietitte rykmentistä
poistuttuanne koko aikanne ylämaalaisjohtaja Glennaquoichin ja
Bradwardinen paroonin luona, jotka molemmat ovat käyneet tähän
onnettomaan taisteluun omaa isänmaatansa vastaan?"</p>
<p>"En sitä tahdo salata; mutta jyrkästi kiellän olleeni osallinen heidän
valtiollisiin puuhiinsa."</p>
<p>"Ettehän arvatakseni kuitenkaan yritä kieltää seuranneenne isäntäänne
Glennaquoichia kohtaukseen, joka kävi suuresta metsästysretkestä, vaan
oli salaliittolaisten enemmistön kokous, missä kapinan nostamisesta
päätettiin?"</p>
<p>"Myönnän olleeni sellaisella retkellä", vastasi Waverley, "vaan en
kuullut enkä nähnyt mitään teidän mainitsemiinne hankkeisiin
viittaavaa."</p>
<p>"Sieltä jatkoitte matkaanne Glennaquoichin ja hänen klan'insa osan
kanssa yhtyäksenne kruununpyytäjän armeijaan, ja palasitte hänelle
valan tehtyänne asestamaan ja harjaannuttamaan loppu-osankin,
liittääksenne sen hänen joukkoihinsa, niiden tunkeutuessa etelään?"</p>
<p>"En ole milloinkaan ollut Glennaquoichin kanssa sellaisella asialla;
enpä edes ole tätä ennen kuullut että mainitsemanne henkilö on saapunut
maahan."</p>
<p>Hän kuvaili sitte metsästysretkellä saamansa vamman aiheuttamaa
viivytystä, ja lisäsi palattuaan huomanneensa, että hänet oli yht'äkkiä
erotettu sotapalveluksesta; eikä kieltänyt silloin ensi kertaa
havainneensa ylämaalaisissa kapinallisia oireita. Mutta kun hänellä ei
ollut halua yhtyä heidän puuhiinsa eikä enää syytä viipyä Skotlannissa,
niin oli hän nyt matkaamassa takaisin synnyinmaahansa. Sinne olivat
häntä kutsuneet ne, joilla oli oikeus johtaa hänen toimiaan, kuten
majuri Melville saattoi nähdä pöydällä olevista kirjeistä.</p>
<p>Tämän johdosta silmäili majuri Melville Richard Waverleyn, Sir
Everardin ja täti Rachelin kirjeet, mutta joutui niistä aivan toisiin
johtopäätöksiin kuin Waverley odotti. Niiden sävy oli tyytymätön
hallitusta vastaan, olipa niissä hämäriä kostonkin viittailuja, ja täti
Rachel paran kirje, jossa ilmeisesti selitettiin Stuartien
vallanvaatimus oikeaksi, tulkittiin sisältävän avoimen tunnustuksen
siitä mitä toiset rohkenivat ainoastaan vihjailla.</p>
<p>"Vielä kysymys, mr. Waverley", virkkoi majuri. "Ettekö moneen kertaan
saanut kirjeitä päälliköltänne, joissa teitä varotettiin kavahtamaan
vaaroja ja käskettiin palaamaan rykmenttiinne, koska nimellänne
yllytettiin sotamiehiänne tyytymättömyyteen?"</p>
<p>"En koskaan, majuri Melville. Sainpa häneltä kyllä yhden kirjeen, jossa
hän kohteliaasti vihjasi haluavansa minun käyttävän lomaani muulla
tavoin kuin yhtämittaiseen Bradwardinen luona asumiseen, ja myönnän
ett'en pitänyt hänen sekautumistaan siinä asiassa oikeutettuna. Lopuksi
sain, samana päivänä kuin sanomalehdestä luin erottamiseni, eversti
Gardinerilta toisenkin kirjeen, jossa minut käskettiin saapumaan
takaisin. Jo mainitsemani ja selittämäni poissaolon vuoksi sain tämän
määräyksen liian myöhään, voidakseni sitä noudattaa. Jos oli toisia
kirjeitä välillä — ja everstin vakuutuksen johdosta täytyy se uskoa —
niin eivät ne ole tulleet perille."</p>
<p>"Olen vielä unohtanut kuulustaa erästä vähäpätöisempää asiaa, josta
sentään siitäkin on julkisesti puhuttu vahingoksenne. Sanotaan, että
teidän kuullen esitettiin kapinallinen malja, ja että te, hänen
majesteettinsa upseeri, jätitte eräälle toiselle seurueessa olevalle
herrasmiehelle hyvityksen vaatimisen tästä loukkauksesta. Tästä, sir,
ei tietysti voi oikeudessa nostaa kannetta teitä vastaan; mutta jos,
kuten olen kuullut, rykmenttinne upseerit pyysivät selitystä tälle
huhulle, niin en voi olla kummastelematta, kuinka te soturina ja
aatelismiehenä ette sitä heille antanut."</p>
<p>Tämä oli liikaa. Joka puolelta ahdistivat häntä syytökset, joissa
törkeät valheet olivat saaneet sen verran todellisuuden verhoa että
väkisinkin tuntuivat uskottavilta — hänen ollessaan yksinään,
ystävittä ja vieraassa maassa. Waverley piti jo henkeänsä ja kunniaansa
melkein menetettynä, ja päätään kätensä varassa pidellen jyrkästi
kieltäysi enää vastaamasta kyselyihin, koska suora ja vilpitön
kertomuksensa oli vain suonut lisää aseita syyttäjänsä käsiin.</p>
<p>Waverleyn käytöksen muuttumisesta ihmettelyä tahi mielipahaa
ilmaisematta pitkitti majuri Melville yhä vain levollisesti
tiedustelujansa. "Mitä hyödyttää minun vastata teille?" sanoi Waverley
ynseästi. "Näytte olevan vakuutettu syyllisyydestäni ja väännätte
jokaisen vastaukseni tukemaan ennakolta muodostamaanne mielipidettä.
Iloitkaa siis näennäisestä voitostanne älkääkä minua enää kiusatko. Jos
olen kyennyt moiseen raukkamaisuuteen ja petturuuteen kuin syytöksenne
väittävät, niin ei ainoakaan vastaukseni ole uskomisen arvoinen. Ja jos
<i>en</i> ansaitse epäluuloanne — ja Jumala sekä omatunto ovat minulle
todistajina siitä, että niin on asian laita — niin en käsitä miksi
vilpittömyydelläni antaisin ahdistajalleni aseita viattomuuttani
vastaan. Ei ole pienintäkään syytä vastata enää sanaakaan, ja tässä
päätöksessäni pysyn." Ja hän jäi taas ynseään ja jyrkkään vaitioloonsa.</p>
<p>"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata
vilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi", lausui rauhantuomari.
"Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien
houkutuksille, ja ainakin yksi ystävänne — tarkotan Glennaquoichin
Mac-Ivoria — on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen
te nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne
päättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen
hyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän
harkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä.
Mutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat
tässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin
täytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni,
peittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä
tapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden
menetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä
onnettomissa vehkeissä."</p>
<p>Waverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan
hypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä
ollut osottanut: "Majuri Melville — koska se on nimenne — olen tähän
asti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt
kajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua.
Mutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin
ilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja
ystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin
moitittava — niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin
verroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne
olivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa
niitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin
ainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan
epäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa."</p>
<p>Mr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko
kuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt
nuuskarasiaan ja nenäliinaan.</p>
<p>"Mr. Waverley", virkkoi majuri, "nykyinen asemani estää minut sekä
loukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää
keskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen
pakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna,
mutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät
pöytätoveriksemme illalliselle? — (Edward pudisti päätään) — mutta
lähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne."</p>
<p>Sankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen,
mutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten
viskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän
viheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta.
Unta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan
Pohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien
keskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXI.<br />
Neuvottelu ja mitä siitä lähti.</h2>
<p>Majuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan
Waverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea
pastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä.
Myöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja
oikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki
nuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden
perillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan,
ja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden
pysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.</p>
<p>Waverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten
istuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat
saapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä
painoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn
nuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana
ympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään
ilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki
mahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.</p>
<p>Kumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien
tunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä
pätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä
välttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton
erilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä
esilauseista.</p>
<p>Majuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä
valppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa
paljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja
kelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan
kohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt
tieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä
toverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt
nykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen
havaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen
katumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja
kunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti
heidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla
häneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa
tuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden
tieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä
sananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta,
että loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan
hyvän.</p>
<p>Kirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta
opinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin
pastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen
mielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen
elämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin
menetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin
seurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne
siitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi.
Niinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti
toisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja
epäluuloisen maailmantuntijan.</p>
<p>Palvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti
lasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:</p>
<p>"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan
narun kaulaansa."</p>
<p>"Jumala varjelkoon!" vastasi pappi.</p>
<p>"Aamen, se tapahtukoon", lausui väliaikainen tutkintotuomari; "mutta
eipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä
johtopäätöstä."</p>
<p>"Mutta tokihan, majuri", väitti pappi, "se vältettävissä lienee,
kuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?"</p>
<p>"Niinkö luulettekin!" vastasi Melville. "Mutta, hyvä pastori, olettekin
niitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen
maallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on."</p>
<p>"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet,
jonka julistaminen on kutsumuksenani."</p>
<p>"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty
armo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti
tarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän
puhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että
tulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan."</p>
<p>"Ja miksi? Sadat harhaan joutuneet aatelismiehet ovat nyt käyneet
aseisiin hallitusta vastaan, arvatenkin monella periaatteet, joita
kasvatus ja aikainen ennakkoluulo ovat kullanneet isänmaallisuuden ja
sankaruuden nimillä. Kun oikeus valitsee moisesta paljoudesta uhrinsa
(sillä tietystikään ei kaikkia voida tuhota), niin täytyy sen ottaa
lukuun siveellinen vaikutin. Suistukoon lakien tuomiolle se, jonka ovat
viehättäneet kunnianhimo tahi oman edun pyyteet häiritsemään
järjestyneen esivallan rauhaa; mutta tottapa nuoruus saa vedota
armahdukseen, kun sitä ovat eksyttäneet ritarillisuuden ja luulotellun
uskollisuuden hurjat näyt."</p>
<p>"Mutta jos tuo haihatteleva ritarillisuus ja luuloteltu uskollisuus
työntyy valtiopetoksen alalle", vastasi virkamies, "niin en koko
kristikunnassa tiedä ainoatakaan oikeusistuinta, hyvä mr. Morton, missä
voisivat vedota syyntakeettomuuteensa."</p>
<p>"Vaan en muuten myönnäkään tämän nuorukaisen syyllisyyttä mitenkään
todistetuksi", huomautti pastori.</p>
<p>"Syystä että hyvänsävyisyytenne häiritsee järkevyyttänne",
vastasi majuri Melville. "Ottakaahan huomioonne: Tämän nuorukaisen suku
on polvi polvelta säilynyt jakobiittisena; hänen setänsä on
kotiseutunsa toryjen johtaja, isä epäsuosioon joutunut ja napiseva
hovimies, opettaja kieltäytynyt uskollisuudenvalasta ja sepustanut
kaksi kapinallista teosta. No, nuori mies yhtyy Gardinerin
rakuunarykmenttiin, tuoden mukanaan setänsä tilalta joukon nuoria
miehiä, jotka omalla tavallaan ovat toveriensa kanssa kiistellessään
häikäilemättä tunnustaneet Waverley-Honourissa oppimiansa
korkeakirkollisia periaatteita. Näitä nuoria sotilaita kohtaan on
Waverley tavattoman huomaavainen; he saavat rahaa enemmän kuin soturi
tarvitsee ja hyvä kuri sallii; ja ovat suositun kersantin johdettavina,
jonka välityksellä ovat merkillisen läheisissä tekemisissä kapteeninsa
kanssa, sentähden pitäen itseään muista upseereista riippumattomina ja
tovereitansa ylempinä."</p>
<p>"Kaikki tämä, hyvä majuri, on luonnollisena tuloksena nuorta isäntäänsä
kohtaan tuntemastaan harrastuksesta ja muukalaisuudestaan, kun ovat
etupäässä pohjoisesta Irlannista ja Skotlannin länsiosista pestatussa
rykmentissä, missä toverit pyrkivät riitaantumaan heidän kanssaan,
ärtyisinä englantilaisille ja Englannin kirkon jäsenille."</p>
<p>"Hyvin puhuttu, pastori!" vastasi virkamies. "Olisivatpahan vain jotkut
synoodinne jäsenet tässä kuulemassa! Mutta jatkaakseni: Tämä nuori mies
pääsee lomalle ja lähtee Tully-Veolaniin. Bradwardinen paroonin
mielipiteet tunnetaan varsin hyvin, siitä puhumattakaan että pojan setä
pelasti hänet vuonna 1715. Siellä joutuu hän rettelöön, jossa sanotaan
häväisseen upseerikunniaansa; eversti Gardiner kirjottaa hänelle, ensin
leppeästi, sitte jyrkemmin — varmaankaan ette epäille hänen niin
tehneen, koskapa hän itse sen sanoo; toverikunta pyytää häneltä
selitystä riidasta, johon hänen huhutaan olleen osallisena; hän ei
vastaa päällikölleen eikä tovereilleen. Sill'aikaa käyvät hänen
sotamiehensä niskotteleviksi ja rauhattomiksi, ja vihdoin, kun huhu
ylämaalaisten onnettomasta kapinasta on päässyt yleisesti leviämään,
havaitaan hänen suosimansa kersantti Houghtonin ja erään toisen
sotilaan joutuneen väleihin ranskalaisen lähetin kanssa, joka väittää
olevansa kapteeni Waverleyn uskottuja miehiä. Tuo välimies on miesten
tunnustuksen mukaan yllytellyt heitä karkaamaan rykmentistään ja
yhtymään prinssi Charlesin luona oleksivaan kapteeniinsa. Tämä kelpo
kapteeni on sillävälin omankin myönnyttelynsä mukaan elostellut
Glennaquoichissa Skotlannin toimeliaimman, kavalimman ja vimmatuimman
jakobiitin parissa, ja menee tämän kanssa ainakin tuohon kuuluun
metsästyskohtaukseen, ja pelkäänpä vielä hiukan edemmäksikin. Taaskin
lähetetään hänelle kaksi kutsua; toisessa selitetään hänen joukossaan
sattuneet rettelöt, toisessa jyrkästi käsketään hänen palata
rykmenttiinsä — mikä hänen olisi pitänyt jo aikoja sitte tehdä, jos
oli järjillään, heti kun näki kapinapuuhien yhä enemmän pääsevän
vauhtiin ympärillään. Hän vastaa korskalla kiellolla, ja selittää
luopuvansa paikastaan."</p>
<p>"Häneltä oli se jo riistetty", huomautti mr. Morton.</p>
<p>"Mutta hän pahottelee, että se toimenpide on ehtinyt edelle.
Miehen matkatavarat otetaan takavarikkoon hänen asunnostaan ja
Tully-Veolanista, ja havaitaan sisältävän villittyjä jakobiittisia
kirjasia varaston, jolla olisi koko maa myrkytettävissä, puhumattakaan
hänen arvoisan ystävänsä ja opettajansa mr. Pembroken painamattomista
väitöskirjasista."</p>
<p>"Hän sanoo jättäneensä ne lukematta", selitteli pappi.</p>
<p>"Tavallisessa tapauksessa sen uskoisin, sillä ne ovat yhtä typeriä
saivarteluja sommittelultaan kuin häijynilkisiä sisällöltään. Mutta
kaiketi hän on niiden periaatteita arvossa pitänyt — muutoinko tuon
ikäinen nuori mies raahaisi mokomaa moskaa mukanansa? Saapuu sitte
tieto kapinoitsijain lähenemisestä; hetipä lähtee hän liikkeelle
jonkinlaisessa valepuvussa, kieltäytyen nimeään ilmaisemasta. Jos tuo
hassahtanut intoilija puhui totta, niin oli hänellä seuralaisenaan
kovin epäiltävä henkilö ja ratsunsakin oli Glennaquoichin. Taskussaan
on hänellä hallitusta herjaavia kirjeitä omaisiltaan, ja ylistysruno
eräästä Woganista, joka luopui parlamentin palveluksesta ja yhtyi
ylämaan kapinallisiin englantilaisen ratsuväkijoukon johtajana,
Stuart-suvun puolesta taistellakseen. Ja lopuksi", jatkoi majuri,
kiihtyen omassa todistelussaan, "mistä löytyykään tämä ritari
Woganin toinen painos? No, parhaassa matkan touhussa, käydäkseen
suunnitelmiansa toteuttamaan, ja ampumassa ensimäistä kuninkaan
alamaista, joka rohkenee panna kysymykseen hänen aikeensa."</p>
<p>Mr. Morton viisaasti pidättyi vastatodistelusta, jott'ei virkamies vain
yhä itsepintaisemmin piintyisi mielipiteeseensä, ja kysyi ainoastaan,
mitä hän nyt aikoi tehdä vangille.</p>
<p>"Vaikea sanoa, nykyoloissa", virkkoi majuri Merville.</p>
<p>"Ettekö voisi pidättää häntä täällä omassa asunnossanne, turvassa
vaaroilta, kunnes myrsky on tauonnut? Onhan hän hieno, sävyisä nuori
mies."</p>
<p>"Eipä teidän eikä minunkaan asuntomme pysy pitkiä aikoja syrjässä
vaarojen tieltä, ystävä, jos olisikin laillista pidättää hänet täällä",
vastasi majuri. "Vast'ikään kuulin, että ylipäällikkö, joka tunkeusi
ylämaahan etsimään käsille ja hajottamaan kapinoitsijat, ei olekaan
suostunut taistelemaan Corryerrickin luona, vaan on kaikkien
hallituksen käytettävänä olevien voimien kanssa marssinut pohjoiseen,
Invernessiin, John-o'-Groat's Houseen [Britannian pohjoisin kärki] tahi
hornan kitaan, kukapa sen tietääkään, jättäen ylämaalaisille tien
alamaahan avoimeksi ja suojelemattomaksi."</p>
<p>"Jumalan tähden!" huudahti pappi, "onko mies pelkuri, kavaltaja tahi
epatto?"</p>
<p>"Ei luullakseni mitään noista kolmesta", selitti Helville. "Sir John on
tavallisen miehuullinen soturi; hän on kelpo mies kylläkin, tekee mitä
käsketään ja tajuaa mitä hänelle sanotaan, vaan on tärkeissä oloissa
itsenäisesti toimimaan yhtä sopiva kuin minä, pastori, paukuttamaan
teidän saarnastuolistanne."</p>
<p>Tämä tärkeä uutinen luonnollisesti käänsi keskustelun joksikin aikaa
pois Waverleystä; lopuksi palattiin kuitenkin niihinkin puheisiin.</p>
<p>"Täytynee antaa nuori mies huoliteltavaksi jollekin niistä aseellisista
vapaaehtois-osastoista, joita äskettäin lähetettiin rauhattomien
alueiden säikyttelijöiksi", arveli majuri Melville. "Ne on nyt kutsuttu
palaamaan Stirlingiin, ja muuan pikku joukko heitä käy tästä kautta
huomenna tahi ylihuomenna, johtajana eräs länsirannikkolainen — nimi
pyörii kieleni kärjellä. Olettehan tekin hänet nähnyt — sanoitte häntä
Cromwellin aikakauden sotilaspyhimyksen ilmeiseksi perikuvaksi."</p>
<p>"Ahaa! Gilfillan, kameroniaanien lahkoa", vastasi mr. Morton. "Toivonpa
vain, että nuori herrasmies pysyy turvassa. Mielten kiihkossa ja
yleisessä hälyssä tällaisena melskeisenä aikana tapahtuu useasti
uskomattomia tekoja, ja pelkäänpä Gilfillanin kuuluvan lahkoon, joka on
kärsinyt vainoa, pääsemättä armahdusta oppimaan."</p>
<p>"Hän saa toimekseen vain viedä mr. Waverleyn Stirlingin linnaan. Annan
ankarat määräykset hänen kohtelustaan. En millään kurin saa keksityksi
parempaa keinoa, hänet suojaan saattaakseni, ja tuskinpa neuvonette
minua ottamaan vastuulleni hänen vapauttamistansakaan."</p>
<p>"Mutta ettehän pane vastaan, jos haluaisin huomenna puhutella häntä
kahden kesken?"</p>
<p>"Enpä suinkaan; uskollisuutenne ja vakavaluontoisuutenne ovat minulle
täytenä vakuutena. Mutta missä mielessä tätä pyydätte?"</p>
<p>"Vain koettaakseni", lausui mr. Morton, "eikö häntä saisi kertomaan
sellaisia seikkoja, jotka jälkeenpäin voisivat olla hyödyksi hänelle
itselleen, lieventämässä, vaikkakaan eivät kaikesta syystä
puhdistamassa."</p>
<p>Ystävykset erosivat ja läksivät levolle, kumpikin kovin huolissaan
isänmaan kohtalosta.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXII.<br />
Asiat oikenevat hiukan.</h2>
<p>Aamulla Waverley heräsi tuskaisista unista ja virkistämättömistä
uinahduksista täydelleen tajuamaan asemansa kamaluuden, osaamatta
päätellä mihin kaikkeen se vielä olikaan johtava. Saatettaisiinhan
häneen nähden oikopäätä menetellä sotalain mukaan, joka keskellä
kansalaissotaa ei varmaankaan ollut tarkka uhriensa valinnassa tahi
todistusten harkinnassa. Eikä tuntunut paljoa mukavammalta joutua
skotlantilaisen oikeusistuimenkaan eteen, missä tiesi asetusten ja
tapojen olevan monin kohdin erilaisia kuin Englannissa, ja missä —
kuten häntä oli aivan väärin opetettu uskomaan — yksilön vapautta ja
oikeuksia varjeltiin vähemmän huolellisesti. Hän kävi katkeraksi
hallitusta, nykyisen pulansa ja vaaransa alkuaihetta vastaan, ja kirosi
jo sydämessään tunnollisuuttaan, joka oli saanut hänet kieltäytymään
Mac-Ivorin aseveikoksi yhtymästä.</p>
<p>"Miks'en minä", virkahti hän itsekseen, "muiden maineikkaiden miesten
tapaan empimättä toivottanut tervetulleeksi sen vanhojen kuningasten
jälkeläistä ja suoraan polveutunutta valtaistuimen perillistä? Olihan
minullakin tilaisuus</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"aukaista jylhä silmä kapinan,<br /></span>
<span class="i0">toivottaa tervetulleeks' usko uusi,<br /></span>
<span class="i0">syöksähtää Charles-prinssin jalkoihin!<br /></span>
</div></div>
<p>"Kaikki mitä Waverley-suvusta tiedetään suurta ja arvokasta, se on
perustunut Stuarteja kohtaan osotettuun järkähtämättömään
uskollisuuteen. Siitä tulkinnasta, jolla tuo skotlantilainen virkamies
käsitti setäni ja isäni kirjeet, on aivan ilmeistä, että minun olisi
tullut tajuta niiden kannustavan itseäni esi-isäini uraa astumaan; ja
päätöskykyni on sotkeutunut ajatusteni hitauden kautta, kun heidän
täytyi koettaa saada sanottavansa hiukan salavihkaa lausutuksi. Jos
olisin kunniaani häväistäessä antautunut ensimäisen oikeutetun
suuttumuksen varaan, niin olisinpa nyt peräti toisenlaisessa asemassa
— vapaana ja aseissa, isäini tapaan taistelemassa lemmen,
uskollisuuden ja maineen edestä. Ja nyt olen tässä, napattuna ja
loukussa, epäluuloisen, jyrkän ja kovasydämisen miehen käsissä, kenties
joutumassa vankityrmän yksinäisyyteen tahi julkisen mestauksen häpeään.
Oi Fergus, oikea oli ennustuksesi, ja näin nopeasti, perin nopeasti on
se toteen käynyt!"</p>
<p>Edwardin hautoessa näitä synkeitä mietteitä ja hyvin luonnollisesti
moittiessa hallitusta siitä, minkä oli aiheuttanut sattuma tahi osaksi
ainakin oma ajattelematon käytöksensä, käytti mr. Morton majuri
Melvillen lupaa ja saapui hänen luokseen aikaiselle aamuvierailulle.</p>
<p>Waverleyn ensi aikomuksena oli vihjata toivovansa saada olla rauhassa,
mutta sen mielijohteen hän hillitsi huomatessaan tulijan samaksi
hyväntahtoiseksi ja kunnianarvoisaksi pappismieheksi, joka oli hänet
pelastanut kyläläisten väkivallalta.</p>
<p>"Luulenpa, sir", lausui kovaonninen nuori mies, "että muissa
olosuhteissa ilmaisisin teille niin syvää kiitollisuutta kuin henkeni
pelastaminen ansaitsee. Mutta nykyään on mieleni sellaisessa
sekasorrossa ja odottelee kärsimysteni kehitystä niin kiihkeästi, että
voin tuskin kiittää välityksestänne."</p>
<p>Mr. Morton vastasi, ett'ei suinkaan ollut saapunut hänen suosiollista
mielipidettään vaatimaan, vaan ainoastaan aprikoimaan keinoja millä
saisi sen todella ansaituksi. "Hyvällä ystävälläni, majuri
Melvillellä", hän jatkoi, "on soturin ja virkamiehen tunteet ja
velvollisuudet, jotka eivät ole sitomassa minua; enkä aina voi yhtyä
hänen mielipiteisiinsä, joissa kenties on liian vähän otettu lukuun
ihmisluonteen vajavuuksia." Hän pysähtyi, ja pitkitti sitten: "En tahdo
tunkeutua luottamukseenne, mr. Waverley, yrittääkseni saada tietoja,
jotka voisivat olla haitaksi teille tahi muille; mutta tunnustan
vakaasti haluavani, että uskoisitte minulle yksityisseikkoja, jotka
jollakin tavoin voisivat lopulta osottaa syyttömyytenne. Vakuutan
pyhästi, että ne siten tulisivat uskollisen ja parastaan yrittävän
välittäjän huostaan."</p>
<p>"Mutta", epäröitsi Waverley, "en käsitä miksi vaivaisin teitä
luettelemalla kaikenlaatuisia pikku piirteitä, joita jo olen
juurtajaksain pohtinut itsekin, saamatta niistä juuri mitään selitystä
minua vastaan tehdyille syytöksille. Tiedänhän kyllä viaton olevani,
vaan en tiedä miten voisin toivoa saavani sen muille todistetuksi."</p>
<p>"Juuri siitä syystä rohkenen pyytää luottamustanne", huomautti pappi.
"Tunnen tämän maan olot ja henkilöt jokseenkin tarkoin, ja voin tarpeen
tullen saada tietoja etäämpääkin hankituksi. Pelkään että asemanne
ehkäisee teitä ryhtymästä niihin tiedusteluihin ja petoksen
paljasteluihin, joissa minä kernaasti kävisin toimimaan puolestanne; ja
jos yritykseni eivät teitä hyödytä, niin eipä voine niistä olla
vahinkoakaan."</p>
<p>Tovin tuumittuaan päätti Waverley, ett'ei mr. Mortoniin luottaminen
ollut haittaava mr. Bradwardinea eikä Fergus Mac-Ivoria, jotka kumpikin
olivat jo julkisesti ryhtyneet aseisiin hallitusta vastaan, ja että se
kenties voisi olla hänelle itselleen avuksi, jos uuden ystävänsä
vakuutukset olivat yhtä vilpittömiä kuin vakavasti lausuttuja. Sen
vuoksi hän kuvasi lyhyeen useimmat tapahtumat, jotka jo edellä on
esitetty lukijalle, kuitenkaan mainitsematta Flora Mac-Ivoria ja Rose
Bradwardinea edes nimeltäänkään.</p>
<p>Mr. Mortonin huomiota näytti Donald Bean Leanin luona käynti enimmin
herättävän. "Olenpa iloissani siitä", hän virkkoi, "ett'ette maininnut
tätä seikkaa majurille. Sitä voisivat suuresti väärin tulkita ne, jotka
eivät huomaa ottaa lukuun uteliaisuuden voimaa ja romanttisuuden
vaikutusta nuoruuden toiminnassa. Tämä Bean Lean on kautta maan
kuuluisa jonkinlaisena Robin Hoodin laisena metsäsissinä, ja jutut
hänen oveluudestaan ja yritteliäisyydestään ovat yleisiä
puhdetarinoita. Hänellä on kieltämättä lahjoja, jollaisia ei noissa
piireissä osaisi olettaa; ja kun häntä on kannustamassa kunnianhimo,
eikä liiallinen tunnollisuus pyri häiritsemään, niin aikoo hän kaiketi
kaikin mahdollisin keinoin kunnostautua näissä onnettomissa
melskeissä." Mr. Morton merkitsi sitte huolellisesti muistiin kaikki
erityispiirteet Waverleyn vierailusta Donald Beanin luona sekä muista
hänen kertomistaan seikoista.</p>
<p>Tämän hyvän miehen, joka näkyi olevan vakuutettu hänen
viattomuudestaan, osanotto ja täysi luottamus saivat Edwardin sydämen
suopeammaksi, ensin majuri Melvillen kylmäkiskoisuudesta jouduttuaan
uskomaan koko maailman liittoutuneen itseään sortamaan. Hän pudisti mr.
Mortonia lämpimästi kädestä, vakuuttaen saaneensa suurta huojennusta
hänen ystävällisyydestään ja sanoen kuuluvansa sukuun, jolla oli sekä
kiitollisuutta että voimaa sen ilmaisemiseen, mikä tahansa olikaan
säädetty omaksi kohtalokseen. Hänen kiittelyjensä vakaisuus sai
kyyneleet kihoamaan kunnianarvoisan pappismiehen silmiin; nuoren
ystävänsä herkät ja vilpittömät tunteet innostivat häntä yhä enemmän
siihen työhön, johon oli vapaaehtoisesti tarjoutunut.</p>
<p>Edward nyt kysyi tiesikö mr. Morton minne hänet aiottiin viedä.</p>
<p>"Stirlingin linnaan", vastasi hänen ystävänsä, "ja sikäli olen teidän
vuoksenne tyytyväinen, sillä linnan kuvernööri on hyvin säyseä kelpo
mies. Mutta oikein varma en ole siitä kohtelusta, mikä matkalla tulee
osaksenne; majuri Melville on tahtomattaan pakotettu jättämään
vartioimisenne toisen henkilön haltuun."</p>
<p>"Olen siitä iloissani", vastasi Waverley. "Inhoan tuota kovasydämistä,
kylmäverisesti punnitsevaa skotlantilaista virkamiestä. Toivoaksemme
emme enää koskaan tapaa toisiamme: hänellä ei ollut sääliä
viattomuuttani eikä onnettomuuttanikaan kohtaan, ja kivettynyt
täsmällisyys, jolla noudatti kaikkia kohteliaisuuden muotoja samalla
kun kidutti minua kysymyksillään, epäilyksillään ja johtopäätöksillään,
tuntui inkvisitsioonin piinapenkiltä. Älkää puhdistelko hänen
käytöstään, hyvä herra, sillä sitä en voi kärsivällisesti sietää;
sanokaa pikemmin, kuka saa vaalittavaksensa niin tärkeän valtiovangin
kuin minä olen."</p>
<p>"Muuan Gilfillan, erästä kiihkeän oikeaoppista kameroniaanien lahkoa,
joka takavuosina useasti nousi aseisiin esivaltaa vastaan, vaikka
heistä nyt monet ovat taas hallituksen puolella. Kernaasti puhuisin
hänelle teidän puolestanne, mutta lahkonsa kaikki ennakkoluulot ovat
häneen syvältä juurtuneet, joten hän muutenkin tuimaluontoisena miehenä
vähät välittäisi erastianilaisen papin — kuten hän minua kohteliaasti
nimittäisi — muistutteluista. Ja nyt jääkää hyvästi, nuori ystäväni;
en tällä kertaa väsytä majurin suopeutta, voidakseni hänen luvallaan
vielä käydä luonanne myöhemmällä."</p>
<p>Puoleltapäivin palasi mr. Morton, tuoden majuri Melvilleltä kutsun
saapua hänen luokseen päivälliselle, välittämättä siitä ikävästä
jutusta, joka pidätteli häntä Cairnvreckanissa ja josta hän ilmotti
sydämensä pohjasta toivovansa mr. Waverleyn täydellisesti vapautuvan.
Asia oli sellainen, että mr. Mortonin suotuisa selonteko ja vakuutus
olivat horjuttaneet vanhan soturin mielipiteitä Edwardin luulluista
kapinapuuhista rykmentissä; eikä tällaisena yleisenä rauhattomuuden
aikana taasen pelkkä tyytymättömyyden tahi kapinoitsijain puolelle
taipuvaisuuden epäilys ollut miehelle häpeäksi, vaikkakin aiheutti
rikosasian. Sitäpaitsi oli joku luotettava henkilö ilmottanut majurille
(tosin väärin, kuten jälkeenpäin osottautui) että edellisen illan
ikävät viestit olivat tuulesta temmattuja. Tämän toisinnon mukaan
olivat ylämaalaiset vetäytyneet takaisin alamaan rajalta, ajaakseen
armeijaa takaa sen marssiessa Invernessiin päin. Majuri ei kyllä voinut
saada tätä tietoa selitetyksi ylämaalaisarmeijan johtajien tunnetun
kyvykkäisyyden ja uljuuden kannalta, mutta tuo käänne oli nykyhetkellä
muille mieluisin. Hän muisti saman politiikan pidätelleen heitä
pohjoisessa v. 1715, ja odotti nyt samanlaista loppua kapinalle kuin
silloinkin kävi.</p>
<p>Moinen sanoma sai hänet niin hyvälle päälle, että auliisti suostui mr.
Mortonin esitykseen, osottamaan hiukan vieraanvaraisuutta onnetonta
vierastaan kohtaan, vieläpä omasta puolestaan lisäsi toivovansa koko
jutun pikku <i>escapadeksi</i>, minkä lyhyt vapausrangaistus tyyten
korvaisi. Ystävällisen välittäjän oli vain hiukan vaikea suostutella
nuorta ystäväänsä vastaanottamaan kutsun. Hän ei uskaltanut puhua
varsinaisesta vaikuttimestaan, jona oli hyvänsävyinen halu saada majuri
Melville antamaan Waverleyn asiasta suotuisan selonteon kuvernööri
Blakeneylle. Sankarimme toisinaan ilmautuvasta tulisuudesta hän
päätteli tähän seikkaan kajoomisen varmasti tekevän tyhjäksi aikeensa.
Sen vuoksi hän esitti, että tämä kutsu osotti majurin epäilevän niitä
syytöskohtia, jotka eivät sopineet Waverleyn käytökseen soturina ja
kunniallisena miehenä, ja että hänen kohteliaan tarjouksensa
hylkäämisestä voitaisiin päätellä hänen muka tunteneen sen
ansaitsemattomaksi. Sanalla sanoen, hän sai Edwardin siihen
käsitykseen, että miehekkäintä ja soveliainta oli majuriin nähden
asettua kohteliaalle kannalle, ja niin Waverley lopultakin päätti
jättäytyä uuden ystävänsä opasteltavaksi, niin vastenmieliseltä kuin
ensimältä tuntuikin jälleen kohdata virkamiehen nuivaa, järkähtämätöntä
auliutta.</p>
<p>Kohtaus kävikin alussaan kankeasti ja muodollisesti. Mutta Mortonin
ystävällisyys oli todella huojentanut ja tyynnyttänyt Edwardin mieltä,
joten hän kutsumuksen kerran vastaanotettuaan tunsi olevansa
velvollinen käyttäytymään huolettomasti, vaikk'ei voinutkaan mitään
sydämellisyyttä teeskennellä. Majuri oli tavallaan <i>bon vivant</i>,
ja hänen viininsä maistui mainiolta. Hän kertoili vanhoja
sotajutelmiaan ja osotti suuressa määrin tuntevansa maailmaa ja
ihmisiä. Mr. Mortonin tyyni leppoisuus aina vilkastutti pikku
seurueita, joissa hän saattoi tuntea viihtyvänsä. Waverley, jonka elämä
oli unelmaa, taipui nopeasti uuteen ajatussuuntaansa ja oli vilkkain
joukosta. Hänellä oli kaikkina aikoina merkillisen luontevat
keskustelulahjat, milloin ei mikään painostanut herkkää mieltään. Nyt
halusi hän noille kahdelle esiintyä suotuisassa valossa, miehenä, joka
kovankin onnen kohdatessa kesti vastuksensa keveästi ja reippaasti.
Kolmikko oli päässyt varsin rattoisaan puheen alkuun ja suopea isäntä
käski jo kolmannen pullon burgundia pöytään, kun äkkiä kuului rummun
pärrytystä ulkoa. Majuri oli vanhan soturin innossa unhottanut
virkavelvollisuutensa, ja sadatteli sotilaallisella voimasanalla niitä
asianhaaroja, jotka kutsuivat hänet takaisin toimiinsa. Hän astui
ikkunan ääreen, ja vieraat noudattivat esimerkkiä.</p>
<p>Rummutus läheni, ei säntillisenä sotilaallisena marssina, vaan
jonkinlaisena umpimähkäisenä hälynä, jollaisella tulipalorumpu
säikyttää skotlantilaisen kauppalan uinuvat asujamet jalkeille. Tämän
historian tarkotuksena on tehdä oikeutta kaikille ihmisille; minun
täytyy senvuoksi rumpalin kunnian tähden mainita, että hän väitti
osaavansa kaikki brittiläisen armeijan tunnetut marssisäveleet ja oli
alottanut "Dumbartonin rummuilla." Mutta hänet vaiensi Gilfillan,
joukon päällikkö, kun ei voinut sallia seuralaistensa marssivan tuon
synnillisen sävellyksen mukaan, ja käski rumpalin pärryttää 119:ttä
psalmia. Tämä taasen kävi yli voimien lampaannahkan nokkelalle
muokkaajalle, joten hänen ei muu auttanut kuin turvautua aivan
sisällöttömään taiteeseen.</p>
<p>Rummun räikeän melun kuullessaan avasi majuri Melville joutuisasti
lasioven ja astahti eräänlaiselle pengermälle, joka erotti hänen
talonsa maantiestä. Hänen kintereillään tulivat Waverley ja pappi,
vaikka majuri varmaankin olisi tässä mieluummin ollut heidän seuraansa
vailla. Juhlallisesta kulkueesta nähtiin nyt ensinnäkin rumpali ja heti
hänen takanaan suuri neliosainen lippu, jossa loistivat sanat:
Uskonliitto, Kirkko, Kuningas, Kuningaskunnat. Lipunkantajaa seurasi
päällikkö, noin kuudenkymmenen vanha laihanläntä, tummapintainen,
jämeän näköinen mies. Kultahaarukan arvoisassa isännässä
pintapuoliseksi ulkokultaisuudeksi verhoutunutta henkistä ylvästelyä
lisäsi ja vielä synkensi tämän miehen kasvoissa silmittömän
uskonkiihkoilijan sävy. Oli mahdoton katsella miestä joutumatta
mielikuvituksessaan asettamaan häntä johonkin omituiseen merkkikohtaan,
missä uskonnollinen into oli vallitsevana periaatteena. Marttyyri
polttoroviolla, soturi taistelun tuoksinassa, yksinäinen
maanpakolainen, jota kaikissa maallisissa kärsimyksissä lohdutti
uskonsa lujuus ja luuloteltu puhtaus; kenties uskonvainoja johtava
inkvisiittori, yhtä kamalan jäntevä kuin vastuksissa häilymätön —
tuollaisia luonteita muistutti tämä henkilö elävästi. Näiden
harvinaisen tarmon piirteiden ohella oli hänen ryhtinsä ja haastelunsa
väkinäisessä täsmällisyydessä ja juhlallisuudessa jotakin
naurettavaltakin tuntuvaa, niin että katsoja mielentilansa ja
olosuhteiden mukaan saattoi häntä pelätä, ihailla tahi nauraa. Puku oli
mr. Gilfillanilla länsirannikkolaisen talonpojan, tosin paremmista
aineksista kuin alemman kansan, vaan ei missään suhteessa ajan kuosia
eikä skotlantilaisen vallassäädyn vaatetusta miltään aikakaudelta
jäljittelevä. Aseina olivat lyömämiekka ja pistoolit, jotka kuluneesta
näöstään päättäen olisivat voineet olla mukana jo Pentlandin tahi
Bothwell Briggin otteluissa.</p>
<p>Hän nousi muutaman askeleen majuri Melvilleä kohtaamaan ja kosketti
juhlallisesti, vaikka lievästi, sinisen hattunsa suhdattoman leveää
röydästä, vastaukseksi majurille, joka kohteliaasti nosti pientä
kolmikolkkaista kultanauha-hattuaan. Tuota asentoa katsellessaan ei
Waverley voinut olla kuvittelematta näkevänsä entis-ajan Keropäiden
päällikön neuvottelemassa jonkin Marlboroughin kapteenin kanssa.</p>
<p>Kirjava oli se kolmisenkymmenen aseellisen miehen joukkue, joka seurasi
Gilfillanin komennuskuntana. Heillä oli tavalliset alamaalaispukineet
yllään, nekin eri värisiä, joten aseisiinsa katsoen näyttivät
säännöttömältä roskaväkiparvelta — niin suuresti on silmä tottunut
olettamaan yhtäläiset puvut sotilailla. Eturintamassa oli joitakuita
näköjään johtajansa innon saaneita, ilmeisesti miehiä, jotka
uskonnollisen kiivauden ylentämä luontainen urhoollisuutensa saattoi
pelottaviksi vastustajiksi taistelussa. Toiset teiskaroitsivat niska
kenossa, korskeina siitä että saivat aseita kantaa, ja asemansa
uutuuden viehättäminä; muita oli marssiminen nähtävästi uuvuttanut, ja
he laahustivat haluttomana takajoukkona tahi poikkeilivat sivuun
hankkimaan sellaisia virkistyksiä kuin tienvierusmökeistä ja
oluttuvista oli saatavissa. — Kuusi Ligonierin rakuunaa — ajatteli
majuri itsekseen, omaan sotilaskokemukseensa johtuen — olisi ajanut
koko lauman käpälämäkeen.</p>
<p>Tervehtien Gilfillania kuitenkin kunnioittavasti, kysyi hän oliko tämä
matkallaan saanut hänen lähettämänsä kirjeen ja saattoiko hän ottaa
huostaansa siinä mainitsemansa valtiovangin Stirlingin linnaan asti.
"Kyllä", vastasi kameroonipäällikkö lyhyeen, äänellä, joka tuntui
kaikuvan maan alta.</p>
<p>"Mutta saattueenne ei ole niin vankka kuin odotin", huomautti majuri
Melville.</p>
<p>"Muutamat väestäni", vastasi Gilfillan, "isosivat ja janosivat
matkalla, ja viipyivät kunnes sielu parkansa tulivat sanasta
ravituiksi."</p>
<p>"Olen pahoillani siitä", selitti majuri, "ett'ette jättänyt miestenne
virkistämistä Cairnvreckanissa tapahtuvaksi; mitä talossani löytyy, se
on palveluksessa olevien henkilöiden vapaasti käytettävänä."</p>
<p>"En puhunut lihallisista mukavuuksista", vastasi presbyteeriläinen,
hiukan halveksivasti hymähtäen; "kiitos tarjouksestanne sentään. Mutta
miehet jäivät odottamaan arvoisaa mr. Jabesh Rentowelia, joka taritsee
heille ehtoopäiväselityksen."</p>
<p>"Ja oletteko te, sir, kapinallisten parhaillaan samoillessa tähän
maahan todella jättäneet suuren osan komennuskuntaanne kuulemaan
saarnaa ulkosalla?"</p>
<p>Gilfillan taaskin ynnähti alentuvasti, vastatessaan epäsuorasti: "Niin
ovat tämän maailman lapset hengen kirkastamia viisaammat!"</p>
<p>"Olkoonpa miten tahansa", jatkoi majuri, "kun kerran saatte viedäksenne
tämän herrasmiehen ja nämä paperit Stirlingiin kuvernööri Blakeneyn
omiin käsiin, niin pyydän teitä marssissanne noudattamaan muutamia
sotakurin sääntöjä. Niinpä neuvoisin teitä pitämään miehenne
tiheämmässä; ja jokaisen olisi seurattava etumaisensa kohdalla,
jott'eivät hanhien tapaan haihattelisi pitkin tietä. Yllätyksen varalta
ehdottaisin, että muodostaisitte parhaista miehistänne pikku etujoukon,
jotta kylää tahi metsää lähetessänne" — (tässä majuri keskeytti
selittelynsä). "Mutta kun en huomaa teidän kuuntelevan minua, mr.
Gilfillan, niin lienee turhaa tuhlata sanoja siihen asiaan. Kieltämättä
olette minua parempi arvostelemaan toimenpiteitä, joihin on ryhtyminen;
mutta yksi asia on teidän tarkoin käsitettävä, nimittäin että te ette
saa kohdella tätä vankianne ankarasti ettekä epäkohteliaasti, eikä
hänelle sovi määrätä enempää pidättelyä kuin aivan välttämätöntä on."</p>
<p>"Olen silmännyt valtakirjaani", vastasi mr. Gilfillan, "jonka on
allekirjottanut kunnianarvoisa ja uskovainen ylimys, William,
Glencairnin earli; enkä näe siihen merkittynä, että olen saapa mitään
toimia tahi käskyjä tehtävistäni Cairnvreckanin majurilta William
Melvilleltä."</p>
<p>Majuri Melville punehtui hyvin puuteroittuja korviaan myöten, jotka
pistivät esiin ohauksien sirojen sotilaallisten suortuvain alta —
sitäkin enemmän, kun huomasi mr. Mortonin hymyilevän. "Mr. Gilfillan",
selitti hän jokseenkin jäykästi, "pyydän tuhannesti anteeksi siitä
että sekauduin noin mahtavan miehen toimiin. Ajattelin kumminkin,
että kun muistaakseni olette varsinaisesti karjankasvattaja, niin voisi
olla aihetta muistuttaa teille mitä eroa on ylämaalaisten ja
ylämaalaisnautojen välillä; ja jos sattuisitte tapaamaan kenen tahansa
herrasmiehen, joka on ollut sotapalveluksessa ja käy puhumaan siitä
asiasta, niin uskoisin vieläkin, ett'ei teitä vähääkään vahingoittaisi
kuunnella häntä. Mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ja
suositan vain vielä kerran tätä herrasmiestä hyvään huolenpitoonne. —
Mr. Waverley, minua todella surettaa, että eroamme tällä tavoin; mutta
luotan siihen, että jälleen saapuessanne näille maille olen
tilaisuudessa saattamaan Cairnvreckanin teille mieluisammaksi kuin
asianhaarat ovat tällä kertaa suoneet tapahtua."</p>
<p>Niin sanoen hän puristi sankariamme kädestä. Mortonkin hyvästeli
sydämellisesti, ja ratsunsa selkään noustuaan läksi Waverley matkaan
Gilfillanin ja hänen joukkonsa mukana, muskettisoturi taluttamassa
hevosta suitsista ja rivi miehiä molemmin puolin paolta varjelemassa.
Pikku kauppalan läpi saattoivat heitä lasten huudot: "Hei, katsokaahan
etelän herrasmiestä, joka hirtetään pitkän seppä John Mucklewrathin
ampumisesta!"</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXIII.<br />
Kohtaus matkalla.</h2>
<p>Päivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello
kahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena
syysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen
vielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin — vaikka se oli
kahdeksantoista (engl.) penikulman päässä — tietenkin jatkamalla iltaa
yöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä
etunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan
mielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan
heikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin
vaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: "Voitteko sanoa,
kuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?"</p>
<p>"Presbyteeriläinen pappi", vastasi Waverley.</p>
<p>"Presbyteeriläinen!" tuhahti Gilfillan halveksivasti; "hurja
erastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti — penseän
suvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa
haukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna,
ilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa
katraassa?"</p>
<p>"En; kuulun Englannin kirkkoon", vastasi Waverley.</p>
<p>"Ja ne ovat juuri naapuruksia", väitti kiihkoilija; "eikä ihme, että
sopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin
kirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan
suruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi — ho hoi, ken
olisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen
nakerreltaisiin pois!"</p>
<p>Näitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta
sankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan,
päättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan,
pitkitti haikeuksiaan.</p>
<p>"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja
muista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat
synnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja
vuosipalkkoja, ja muita turmeluksia — onko kummeksittavaa, minä sanon,
että te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette
vanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen
marttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset
edut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin
pystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun
panette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne
ovat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla
ja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä
korvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja
te teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen
saastutuksensa pikarista!"</p>
<p>On mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut
olisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta
kuin "kukkuloilla asustavan kansan" (kuten sanoi) hajallisia
jäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa
elpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen
Stirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan
olisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija,
joka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.</p>
<p>"Ja kuka olet sinä, ystävä?" kysäisi Gilfillan.</p>
<p>"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen
suojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on
ihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita — niin,
maamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja
käsittämättömiä syitä! Niin on, niin on — teidän armonne käy asian
ytimeen."</p>
<p>"Ystävä", virkkoi Gilfillan leppeämmin, "älä minua kunnioita. Minä en
käy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan
paimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin
tekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi,
tahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen
tuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta
sydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta
kuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo
vahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut
jumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen
ja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa
ikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat
ennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin — niin kauvan kuin minulla
on kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani."</p>
<p>"Oi", huokasi kaupustelija, "olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa —
hedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne
rakentanut — eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin
lairdilla."</p>
<p>"Oikein sanot — oikein sanot, ystäväni", vahvisti Gilfillan
kiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle;
"oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille
vertaa Kilmaursinkaan hoveissa;" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden
oivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön
kuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin
mietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän
perehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain
huoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan
hyväksymisensä.</p>
<p>"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille,
joiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen
pikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut
kautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan
valtakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa
jupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon
ulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!"</p>
<p>Tämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja
presbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien
sissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä
katkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa.
Viimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen
laillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut
päättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin
ajatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan
otti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta
sorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena
mielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin
arkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies
murhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti
koko puheen.</p>
<p>Laskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla,
kun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka
vei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa
tasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia
notkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää
kasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa.
Joukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet
laelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja
Waverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja
melkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.</p>
<p>Sillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa
juosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin.
Moneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa
hartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden
puutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut
käyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei
voinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.</p>
<p>"Mutta jos teidän armonne ajattelee Tobiasta —"</p>
<p>"Tobiasta!" karjaisi Gilfillan raivostuneena, "Tobias ja hänen koiransa
ovat kumpikin aivan pakanallisia ja apokryyfisiä, eikä niitä ottaisi
kysymykseenkään muu kuin harhaoppinen ja paavillinen. Luulenpa melkein
pettyneeni sinussa, ystäväni."</p>
<p>"Hyvin mahdollista", vastasi kaupustelija tyynesti; "mutta uskallan
kuitenkin vielä viheltää Bawty-parkaani."</p>
<p>Tähän viimeiseen merkin-antoon tuli odottamaton vastaus — polulle
syöksähti kuusi tahi kahdeksan ylämaalaista, jotka olivat väijyneet
viidakossa, ja alkoivat läimäytellä ympärilleen miekoillaan.
Gilfillania ei tämä outo ilmestys ällistyttänyt; miehuullisesti huusi
hän: "Herran ja Gideonin miekka!" ja veti säilänsä, jolla varmaankin
olisi tehnyt yhtä kelvollista jälkeä hyvän asian palveluksessa kuin sen
sitkeät kumppanit Drumclogissa, mutta katso! kamasaksa tempaisi
lähimmältä mieheltä musketin ja iski sen perällä niin pontevasti
äskeistä kamerooniopettajaansa päähän, että tämä tuupertui päistikkaa
tantereeseen. Tätä seuranneessa mellakassa ampui joku Gilfillanin mies
sankarimme alta hevosen, umpimähkään laukaistessaan luikkunsa. Waverley
kaatui elukan mukana ja sen alle, saaden moniaita pahoja ruhjevammoja,
mutta hänet irrotti milt'ei heti kaksi ylämaalaista, jotka tarttuivat
häntä käsivarsiin ja kiidättivät pois metelistä ja polulta. He
juoksivat hyvin nopeasti, puoleksi kantaen ja puoleksi riepottaen
sankariamme, joka kuitenkin vielä kuuli muutamia yksittäisiä laukauksia
kahakkapaikalta. Nämä, kuten hän jälkeenpäin kuuli, tulivat Gilfillanin
miehistöstä, jonka etuvartio ja takajoukko olivat ennättäneet yhtyä.
Heidän lähetessään peräytyivät ylämaalaiset, ensin kuitenkin
rosvottuaan puti puhtaaksi Gilfillanin ja kaksi pahasti haavottuneina
makaavaa sotamiestä. Heidän ja länsirannikkolaisten välillä suhahti
vielä jokunen luoti; mutta jälkimäiset eivät päälliköttä jäätyään ja
uutta väijytystä varoen ryhtyneet mihinkään vakaviin yrityksiin
vankinsa tavottamiseksi, pitäen viisaampana pitkittää matkaa
Stirlingiin ja kantaen kapteeniaan ja haavottuneita kumppaneitaan
mukanaan.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXIV.<br />
Waverley on vielä ahdingossa.</h2>
<p>Waverleyltä oli viedä tajunnan se vauhti ja väkinäisyys, jolla häntä
retuutettiin eteenpäin, kun ei saamiensa vammojen takia kyennyt
auttamaan itseään kyllin tehokkaasti. Tämän huomatessaan kutsuivat
viejät pari kolme toveriaan avukseen, kietoivat sankarimme kauhtanaan
ja kantoivat häntä keskessään yhtä joutuisasti kuin ennenkin, hänen
tarvitsematta jäsentäkään hievauttaa. Monta sanaa ei virketty,
geelinkielellä nekin; eikä vauhti heikennyt ennen kuin olivat juosseet
lähemmä kaksi penikulmaa, ja sittekin he vielä astelivat hyvin
vinhasti, aika ajoin vaihtaen kuormaa keskenään.</p>
<p>Sankarimme yritti nyt puhutella heitä, vaan sai vastaukseksi
ainoastaan: "<i>Cha n'eil Beurl' agam</i>", s.o. "minulla ei ole
englantia." Waverley tiesi vallan hyvin, että tuo oli ainaisena
vastauksena ylämaalaisella, milloin hän ei voi tahi tahdo ymmärtää
englantilaista. Sitte hän mainitsi Vich Ian Vohrin nimen, olettaen
hänen ystävyyttään saavansa kiittää pelastuksestaan; mutta tämäkään ei
näkynyt hänen saattueeseensa millään tavoin tepsivän.</p>
<p>Hämärä oli hälvennyt kuutamon tieltä, joukkueen pysähtyessä jyrkän
notkelman partaalle, joka kuun säteiden osittain valaisemana näkyi
kasvavan puita ja tiheää risukkoa. Kaksi ylämaalaista painautui siihen
kapeaa polkua myöten, kuin tutkiakseen sen lokeroita; toinen palasi
muutaman minuutin kuluttua ja sanoi jotakin kumppaneilleen, jotka oitis
nostivat taakkansa ja kantoivat hänet hellävaraisesti alas ahdasta ja
äkkipystyä polkua. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta tölmäsi
Waverleyn ruumis kuitenkin useankin kerran jokseenkin kipeästi polun
yli ulkoneviin kallionkärkiin ja oksiin.</p>
<p>Onkalon pohjalla ja lähellä puroa (sillä Waverley kuuli vuolaan virran
sorinaa, vaikk'ei sitä voinut pimeässä nähdä) joukkue seisahtui pienen
järeätekoisen mökin eteen. Ovi oli avoinna, ja sisusta näytti niin
epämukavalta ja jyhkeältä kuin asema ja ulkopuoli ennustivatkin.
Lattiaa ei näkynyt minkäänlaista; laki oli monesta kohti rakoillut;
seinät oli kyhätty kivenjärkäleistä ja turpeista, ja katto puunoksista.
Keskellä olevan lieden roihuvalkea täytti koko wigwamin sauhulla, jota
tupruili ulos yhtä paljon ovesta kuin pyöreästä lakeisestakin. Aution
töllin ainoa asukas, ylämaalainen noitaeukko, näkyi ahkerasti hyörivän
joissakin ruokavalmistuksissa. Lieden valossa huomasi Waverley,
etteivät hänen seuralaisensa olleet Ivorin klan'ia, sillä Fergus vaati
erittäin ankarasti miehiään pitämään yllään hieman erityisen muotoista
raidallista tartania, joka entis-aikaan oli yleisenä kansallismerkkinä
koko ylämaassa ja vieläkin niiden päälliköiden klan'eissa, jotka olivat
ylpeät sukuperästään tahi yksinomaisesta vallastaan.</p>
<p>Edward oli kyllin kauvan asunut Glennaquoichissa tietääkseen tuon
heimotunnuksen, jota oli monasti kuullut sellaisena mainittavan, ja
nähdessään ett'ei seuralaisiltaan ollut mitään lähempää tuttavuutta
odotettavissa loi hän alakuloisen silmäyksen ympärilleen hökkelin
sisustaan. Paitsi pesutelinettä ja lahonnutta vaatekaappia ei
huonekaluja ollut muita kuin suuri puinen makuulavitsa, maan tapaan
lautaseinillä varustettu ja luisuvalla etureunalla aukeneva. Tähän
komeroon laskivat ylämaalaiset Waverleyn, joka merkeillä ilmaisi ett'ei
halunnut mitään virvokkeita. Hän nukkui levottomasti, omituisia näkyjä
väikkyi hänen silmissään ja vain alituisilla tahdon ponnistuksilla sai
hän ne häädetyksi. Näitä oireita seurasivat väristykset, jumottava
päänkipu ja vihlova jäsenkolotus; ja aamulla älysivät hänen
ylämaalaishoitajansa tahi -vartijansa — sillä hän ei tiennyt minä
heitä pitäisi — että Waverleystä ei mitenkään ollut matkustamaan.</p>
<p>Kauvan neuvoteltuaan keskenään poistui mökistä kuusi miestä aseineen,
jättäen jälkeensä erään vanhan miehen ja yhden nuoren. Edellinen otti
sairaan hoidellakseen ja hautoi ruhjevammoja, jotka turpoaminen ja
mustelmiksi lyöttyminen nyt saattoi näkyviin. Hänen omasta
matkarepustaan, jota ylämaalaiset eivät olleet jättäneet mukaan
ottamatta, saatiin liinavaatteita, ja hänen suureksi kummakseen
luovutettiin se kaikkine sisältöineen aivan kajoamattomana hänen
vapaasti käytettäväkseen. Makuuvaatteet tuntuivat puhtailta ja
mukavilta, ja hänen ijäkäs vaalijansa sulki lavitsan oven, sillä
uutimia ei ollut, lausuttuaan hänelle geelinkielellä joitakuita sanoja,
joista Waverley ymmärsi sen verran, että häntä kehotettiin nukkumaan.
Niin oli sankarimme toistamiseen ylämaalaisen Eskulapiuksen potilaana,
mutta paljoa tukalammassa asemassa kuin Ferguksen sukulaisen luona.</p>
<p>Vammojen tuottama haavakuume vasta kolmantena päivänä talttui
huolellisen hoidon ja voimakkaan ruumiinrakennuksen johdosta, ja hän
sai nyt noustuksi istualleen vuoteessaan, vaikk'ei tuskatta. Hän
huomasi kuitenkin, että sekä hoitelijamummo että lääkäröitsijä olivat
hyvin vastahakoiset sallimaan vuoteen oven jäädä auki, jotta hän olisi
saanut huvikseen katsella heidän liikkeitään: ja vihdoin, kun Waverley
oli moneen kertaan avannut häkkinsä luukun ja he yhtä useasti sen
sulkeneet, lopetti vanha ukko kiistan, kiinnittämällä oven ulkoa
naulalla niin navakasti, ett'ei se enää tikahtanutkaan ennen kuin tuo
tilapäinen telki kulloinkin käännettiin syrjään.</p>
<p>Mietiskellessään mikä saattoikaan aiheuttaa noin aavistamattoman
vastustelun henkilöissä, joiden käytös ei ilmaissut mitään rosvoamisen
aikeita ja jotka muutoin kaikin puolin tuntuivat vain hänen parastaan
tarkottavan, juolahti sankarimme mieleen, että sairautensa
kuumeellisimpana aikana oli vanhaa ylämaalaishoitajatartaan nuorempi
naishenkilö näkynyt väikkyvän hänen vuoteensa äärellä. Peräti hämärästi
hän tätä tosin muisteli, mutta sai epäilyillensä tukea siitä, että
tarkatessaan kuuli usein päivän kuluessa nuoren nais-äänen kuiskivan
hoitajalleen. Kuka se olikaan? Ja miksi hän nähtävästi tahtoi pysyä
salassa? Mielikuvitus elpyi oitis hereille ja kääntyi Flora
Mac-Ivoriin. Kiihkeästi halutti häntä uskoa että rakastettu oli
lähettyvillä, laupeuden enkelinä vartioimassa hänen sairasvuoteensa
vieressä, mutta sentäänkin oli hän pakotettu päättämään oletuksensa
tuiki mahdottomaksi. Hullua oli kuvitellakaan, että Flora olisi
verrattain varmasta asemastaan siirtynyt alamaahan, sodan keskukseen,
mokomaan salomökkiin majailemaan. Sittekin sykähteli hänen sydämensä,
kun toisinaan selvään kuuli keveiden, naisellisten askelten
sipsuttelevan töllin ovelle tahi ovelta, tahi lempeän ja hellän
nais-äänen hillityssä vuoropuhelussa vanhan Janetin kanssa, jonka käheä
vaakkuminen oli sille räikeänä vastakohtana.</p>
<p>Kun ei muutakaan huvia keksinyt yksinäisyydessään, hän hautoi miten
saisi uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin uupumattoman varovaisia kuin
Janet ja ylämaalainen puoskarivanhus olivatkaan — mökkiin ensimäisenä
aamuna jäänyttä nuorta miestä hän ei ollut kertaakaan jälkeenpäin
nähnyt. Tyyten tutkittuaan huomasi hän laudotuksen lopen lahonneeksi ja
sai eräästä mureimmasta nurkkauksesta naulan kiskotuksi irti. Siten
syntyneestä pienen pienestä reiästä hän erotti levättiin verhoutuneen
naisolennon juttelemassa Janetin kanssa. Mutta esiäitimme Evan ajoilta
asti on liiallinen uteliaisuuden tyydyttäminen yleensä saanut
pettymyksen rangaistuksekseen. Kasvot eivät olleet näkyvissä,
eikä vartalo ollut Floran; ja naulallaan muokatessaan reikää
suuremmaksi, siten saadakseen nähdä enemmän, joutui hän vielä kaiken
kiusaantumisensa lisäksi pikku rapinan kautta ilmi aikeissaan, ja
uteliaisuutensa aiheuttaja katosi heti, näköjään enään uudestaan
saapumatta hökkeliin.</p>
<p>Siitä asti luovuttiin kaikista varokeinoista, joilla häntä oli yritelty
ehkäistä mökin koko sisustaa näkemästä; hänet autettiin nousemaankin ja
astumaan alas vankeus- ja sairauslavitsaltaan. Töllistä hänen ei vain
annettu poistua; nuori ylämaalainen oli jälleen ilmestynyt näkösälle,
ja jompikumpi mies oli alituiseen vartioimassa. Milloin tahansa
Waverley lähestyi ovea asettui vartija kohteliaasti, mutta päättävästi,
hänen eteensä ja näkyi merkeillä selittelevän, että yritys oli
vaarallinen ja että vihollisia väijyskeli ympäristössä. Valppaalta ja
huolestuneelta näytti vanha eukkokin, ja Waverleyn oli tyytyminen
pysymään potilaana, kun ei vielä ollut saanut kylliksi voimia
yrittääkseen väkipakolla paeta. Ravinto oli joka suhteessa parempaa,
kuin hän olisi osannut olettaa; monasti oli metsänriistaa, jopa
viiniäkin pöydässä. Ylämaalaiset eivät kertaakaan pyrkineet aterioimaan
hänen kanssaan ja kohtelivat häntä suurella kunnioituksella,
vartioimista lukuunottamatta. Ainoana huvinaan oli hänellä tähystellä
ikkunasta eli siksi aiotusta epämuotoisesta aukosta isoa ja ryöppyävää
puroa, joka kohisi ja kuohui kallioisessa uomassaan, noin kymmenen
jalkaa mökin alapuolella, äyräät tiheän metsikön kattamina.</p>
<p>Vankeutensa kuudentena päivänä oli Waverley niin tervehtynyt, että
alkoi suunnitella pakoa tästä ikävästä ja kurjasta komerosta, pitäen
pahintakin vaaraa Janetin asumuksen tylsistyttävää ja sietämätöntä
yksitoikkoisuutta parempana. Hän jo aprikoitsi minne suuntaisi matkansa
taas päästyään omiin hoteisiinsa. Kaksi vaihtoehtoista uraa näytti
mahdollisilta, mutta vaaroja ja vaikeuksia oli kumpaisellakin.
Ensinnäkin saattoi hän palata Glennaquoichiin ja yhtyä Mac-Ivoriin,
jolta tiesi varmasti odottaa ystävällistä vastaanottoa: ja nykyisessä
mielentilassaan hän katsoi kärsimänsä kohtelun täydellisesti
vapauttaneen itsensä hallituksen uskollisuudensiteistä. Toisena tuumana
oli yrittää päästä johonkin skotlantilaiseen satamakaupunkiin ja sieltä
laivalla Englantiin. Hän oli kahden vaiheilla suunnitteluissaan ja
olisi pakonsa onnistuttua luultavasti tehnyt päätöksensä satunnaisten
seikkojen perusteella, mutta kohtalo kielsi häneltä vapaan valinnan.</p>
<p>Seitsemännen päivän iltana nimittäin avautui mökin ovi äkkiä, ja sisään
astui kaksi ylämaalaista, jotka Waverley tunsi olleiksi alkujaankin
saattueessaan. Tuokion puheltuaan vanhuksen ja hänen kumppaninsa kanssa
ilmaisivat he Waverleylle hyvin selvin elkein, että hänen oli
valmistautuminen heitä seuraamaan. Tämä oli ilosanoma. Vankeudessaan
hän oli jo älynnyt, ett'ei häntä vastaan ollut mitään henkilökohtaista
pahaa aikeissa; ja hänen romanttinen henkensä oli peräti kyllästynyt
joutilaisuuteen, lepoaikana toinnuttuaan, viime seikkailujensa
huolestumisen, vihan, pettymyksen ja sekalaisten epämieluisain
tunteiden tuottamasta lamaannuksesta. Hänen miehuutensa heräsi uuteen
eloon; ja syhähdyttelevin toivon tuntein, lomassa ahdistava pelkokin
rinnassaan, tähysteli Waverley edessään olevaa ryhmää; viimeksi
saapuneiden häthätää aterioidessa etsivät toiset aseensa ja
suoriutuivat lähtemään matkaan.</p>
<p>Istuessaan katkuisessa töllissä pankon korvalla, muiden puuhatessa
lieden edustalla, hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarttaan. Hän
vilkaisi taakseen — siinä seisoi Alice, Donald Bean Leanin tytär. Tämä
näytti hänelle salavihkaa kädessään olevaa paperitukkua, laski sormensa
silmänräpäykseksi huulilleen ja astui hänen ohitseen ikään kuin
auttamaan vanhaa Janetia Waverleyn vaatteiden sullomisessa hänen
matkareppuunsa. Ilmeisesti tuli Waverleyn olla olevinaan häntä
tuntematta; kuitenkin katsahti tyttö tuon tuostakin takaisin häneen,
milloin sai sen tehdyksi näkijättä, ja huomatessaan Waverleyn seuraavan
liikkeitään sujautti hän paperitukun hyvin kätevästi erään paidan
laskokseen, sovitellessaan viimeisetkin tavarat reppuun.</p>
<p>Tässä siis oli uutta arvailujen aihetta. Oliko Alice hänen tuntematon
vaalijansa — tämä luolan impikö oli suojelushengettärenä leijaillut
hänen sairasvuoteensa äärellä? Oliko Waverley hänen isänsä käsissä, ja
mikä saattoikaan siinä tapauksessa olla roistolla mielessä? Saaliinhimo
ei ainakaan tällä kertaa ollut syynä, kun ei oltu edes hänen
kukkaroonsa kajottu, niin viettelevä kuin se tietysti olikin
ammattirosvolle. Alicen kätkemissä papereissa kenties oli selitys
kaikelle, mutta tytön käytöksestä päättäen oli hänen silmäiltävä niitä
salassa. Heti jälkeenpäin pujahtikin tämä ulos ovesta, vielä sen
suojassa suoden Waverleylle jäähyväishymyilyn ja merkitsevästi nyökäten
päätään, ennenkuin katosi notkelman hämyyn.</p>
<p>Nuoren ylämaalaisen lähettivät hänen kumppaninsa tuon tuostakin
liikkeelle ikään kuin vakoilemaan. Viimeinkin hänen kolmatta tahi
neljättä kertaa palatessaan nousi koko joukkue ja viittasi sankariamme
seuraamaan mukanaan. Ennen lähtöään hän pudisti vanhan Janetin kättä ja
painoi hänen kämmenelleen muutamia näkyviäkin kiitollisuuden merkkejä
korvaukseksi väsymättömästä vaalinnasta.</p>
<p>"Jumala teitä siunatkoon! Olkoon Luoja matkassanne, kapteeni Waverley!"
virkkoi Janet hyvällä alamaan skotlanninkielellä, vaikk'ei tähän asti
ollut virkkanut ainoatakaan tavua muulla kuin geelinkielellä. Mutta
seuralaistensa kiirehtiminen esti Waverleytä pyytämästä mitään
selitystä.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXV.<br />
Mr. Balmawhapplen matkassa.</h2>
<p>Pidettiin tovin pysähdys, koko seurueen keräännyttyä taivasalle.
Johtajaksi astui muuan tanakka ylämaalainen, joka Waverleyn heränneessä
muistissa tuntui Donald Bean Leanin ajutantilta, ja hän ilmaisi
kuiskauksin ja merkein, että kaikkien tuli noudattaa mitä huolellisinta
hiljaisuutta. Antaen Edwardille miekan ja teräspistoolin, hän asettui
joukkonsa etunenään; matkalle lähdettiin yksitellen jonona, Waverley
lähinnä johtajaa. Tämä eteni hyvin varovasti ja seisahtui heti rinteen;
harjalle päästyään. Pian älysi Waverley syyn, sillä matkan päässä
kajahti englantilaisen etuvartijan huuto: "Kaikki hyvin." Yötuulen
mukana painui kolea ääni alas metsänotkoon, jonka äyräät vastasivat
siihen kaiullaan. Toisen, kolmannen ja neljännen kerran uusiintui
vartiohuuto heikommin ja yhä heikommin, ikäänkuin yhä etäämpänä.
Sotamiesosasto oli selvästi lähitienoolla ja varuillaan, vaikk'eivät
toki kyenneet keksimään kaikkiin sissisodan temppuihin harjaantuneita
miehiä.</p>
<p>Äänien hälvennyttyä yön autioon tyhjyyteen alkoivat ylämaalaiset
marssia riuskasti, mutta sentään pienintäkin kolinaa vältellen.
Waverleyllä ei ollut paljoakaan aikaa eikä juuri haluakaan
havaintoihin, ja näki ohimennessä vain vilaukselta jonkin matkan päässä
ison rakennuksen, jonka ikkunoissa vielä jokunen valo välkähteli. Vähän
edempänä nuuski johtaja ilmaa kuin vainua saava ajokoira, ja viittasi
sitte seurueensa pysähtymään, itse lähtien nelin kontan ryömien
tiedusteluretkelle, kauhtanaansa verhoutuneena, niin että häntä hädin
erotti kanervikosta. Palattuaan hän lähetti pois kaikki kumppaninsa
paitsi yhden; ja miehet alkoivat kolmisin mataa pitkin nummea.</p>
<p>Kun oli edetty melkoinen taival tällä polvia ja sääriä koettelevalla
tavalla, tunsi Waverley savun haikua, minkä hänen oppaansa tarkka nenä
oli nähtävästi paljoa aikaisemmin äkännyt. Se tunkeikse mukulakivillä
aidatun, osaksi hajoilleen lammastarhan nurkasta. Ylämaalainen opasti
Waverleyn matalan muurin seinustalle ja osotti viittauksella ja
esimerkillään, että hän saattoi nostaa päätään ja pilkistää aituukseen.
Waverley teki työtä käskettyä, ja näki neljän tahi viiden miehen
suuruisen vartion lojuvan leirinuotion ääressä. Kaikki nukkuivat,
paitsi edes takaisin musketti olalla astuskeleva etuvartija, joka
yhtämittaa lyhyellä kävelyllään kuvastui nuotion kirkasta loimua vasten
ja useasti loi silmäyksen sille taholle taivasta, missä usman kiehtoma
kuu tuntui kohdakkoin ilmaantuvan näkyviin.</p>
<p>Minuutissa tahi parissa tapahtuikin vuoristomaissa yleinen ilmaston
äkkivaihdos — tuulenhenki kohahti puhaltamaan pois pilvenhattarat ja
kirkas kuu valoi täyden hohteensa laajalle nummelle, jota näreikkö
peitti vain sillä kulmalla, mistä olivat tulleet; mentävä matka kävi
pitkin lakeaa tasankoa, jolla vain muurin likeisyys pelasti heidät
etuvartijan näkyvistä, joll'eivät liikahtaneet ulomma.</p>
<p>Ylämaalainen tähysteli taivaan sinikupua, vaan siunauksen sijasta
päästi geeliläisen kirouksen "Mac-Farlanen lyhdyn" pahana hetkenä
leimahtaneesta hohteesta. Hän katseli jonkin aikaa huolestuneena
ympärilleen ja näkyi sitte tekevän päätöksensä. Kuiskattuaan
kumppanilleen joitakuita ohjeita hän ryömi taaksepäin samalle taholle
mistä olivat tulleetkin, nokkelasti käyttäen kaikkien pensasten ja
kivien suojaa, ja puikahtaen avoimpien kohtien yli ainoastaan silloin
kun etuvartija osui olemaan toisaanne kääntyneenä. Vihdoin hän katosi
varsinaiseen viidakkometsään, mutta ilmestyi piankin aivan toiselta
kulmalta, astui rohkeasti aukealle tasangolle ikään kuin tahtoenkin
herättää huomiota, nosti luikkunsa ja ampui etuvartijaa. Käsivarteen
sattunut luoti oli ikävänä keskeytyksenä mies paran ilmatieteellisille
havainnoille ja hilpeästi viheltämilleen "Nancy Dawsonin" sävelille.
Hän vastasi laukaukseen tehottomasti, ja jalkeilleen hätkähtäneet
kumppanit hyökkäsivät ylämaalaista kohti, joka tyytyväisenä
sotajuonensa onnistumisesta sukeltausi tiheikköön.</p>
<p>Sotamiesten pitkittäessä takaa-ajoaan läksi Waverley toisen
ylämaalaisen opastamana laputtamaan sille suunnalle, minne olivat
alkuaan aikoneet ja pääsi neljännespenikulman juostuaan pikku selänteen
suojaan. Etäältä pitkin lakeutta kuului vielä soturien huhuilua toinen
toiselleen ja hälyytysrummun pärinää, kunnes kuoleutuivat tuulenhengen
huminaan.</p>
<p>Puolisen tuntia harppailtuaan karua varvikkoa tapasivat he ikivanhan
jättiläistammen kannon ja sen lähellä olevassa luolassa useita
ylämaalaisia, pari ratsua mukanaan. Ja hetipä jälkeenpäin ilmaantui
hengästyneenä itse Duncan Duroch — mikä oli hänen nimensä siitä
päättäen, että sitä vast'ikään oli miesjoukon vilkkaassa keskustelussa
moneen kertaan mainittu — näköjään henkensä edestä juosseena, mutta
naureskellen ja suuresti riemuissaan oveluutensa menestyksestä. Matkan
vaarat tuntuivat nyt olevan ohitse. Waverley astui sitte ratsun
selkään, mikä vaihdos oli varsin tervetullut äskeisen sairautensa
tuottamassa uupumuksessa. Matkareppu nostettiin toisen hevosen selkään
ja Duncan hyppäsi kolmannen satulaan; niin lähdettiin liikkeelle,
takajoukon seuratessa jalkasin. Päivän koittaessa tultiin vuolaan
virran reunalle. Ympärillä eteen avautuva maisema oli hedelmällistä ja
romanttista, vaihdellen jyrkkinä metsän kattamina kallioseinäminä ja
aaltoavina viljavainioina, joilta tämän vuoden runsas sato jo oli
paikotellen korjattu.</p>
<p>Virran vastakkaisella rannalla ja melkein sen polvittelujen saartamana
kohosi mahtavan suuri linna, jonka puoleksi sortuneet tornit jo
välkkyivät auringon ensi säteissä. Erään tornin huippukorokkeella
seisoi vartija, jonka lakki ja tuulessa liehuva levätti osottivat
ylämaalaiseksi, niinkuin iso valkea lippukin toisen tornin harjalla
julisti linnan olevan Stuartien kapinallisten puoluelaisten käsissä.</p>
<p>Nopeasti sivuuttaen pienen kauppalarähjän, missä heidän tulonsa ei
herättänyt kummastelua eikä uteliaisuutta niissä muutamissa
talonpojissa, joita elonleikkuupuuha alkoi ajaa levoltaan, marssi
joukkue ikivanhan ja kapean, monikaarisen kivisillan yli, kääntyen
sitte vasemmalle pitkin jättiläismoisten vaahterain muodostamaa kujaa.
Ja nyt oli Waverleyn edessä jo kaukaa ihailemansa jylhä, mutta
voimakkaasti mieleen vaikuttava rakennus, jonka raskas
rautaristikkoinen veräjä jo oli heitä varten longallaan; paksu
tamminen, rautanauloilla lujitettu portti aukeni vielä sen takana,
ennen kuin pääsivät ratsastamaan sisempään pihaan. Ylämaalaiseen
vaatetukseen pukeutunut herrasmies, valkea kokardi lakissa, auttoi
Waverleytä alas satulasta ja hyvin kohteliaasti toivotti hänet
tervetulleeksi linnaan.</p>
<p>Kuvernööri — joksi meidän varmaankin on häntä nimittäminen — vei
vieraansa puoleksi rappeutuneeseen vierashuoneeseen, missä kuitenkin
oli pieni kenttävuode, ja vakuutettuaan hänen saavan mitä virkistyksiä
halusi, hän oli poistua huoneesta.</p>
<p>"Ettekö kaiken ystävällisyytenne lisäksi", virkahti Waverley tavalliset
kiitokset lausuttuaan, "suosiollisesti ilmottaisi minulle missä olen,
ja olenko vankina vai enkö?"</p>
<p>"Minulla ei ole vapautta selitellä tätä niin tarkoin kuin haluaisin.
Mutta lyhyesti sanoen olette Dounen linnassa, Menteithin piirissä, ja
kaikilta vaaroilta turvassa."</p>
<p>"Ja miten se on taattu?"</p>
<p>"Siitä vastaa kunniallaan Donald Stewart, linnaväen päällikkö ja
everstiluutnantti H.K.K:nsa prinssi Charles Edwardin palveluksessa."
Näin sanoen hän katosi joutuin huoneesta, kuin enempää haastelua
välttääkseen.</p>
<p>Yöllisten ponnistusten näännyttämänä viskausi sankarimme vuoteelle ja
oli muutaman minuutin kuluttua siki-unessa. Herätessään huomasi hän
päivän jo pitkälle kuluneeksi ja alkoi tuntea olleensa monta tuntia
syömättä. Siitä pulasta hänet piankin päästi vankka aamiainen; mutta
eversti Stewart ei enään ilmaantunut vieraansa näkyviin, kuin olisi
halunnut olla rauhassa hänen kyselyiltään. Hänen tervehdyksensä esitti
kuitenkin palvelija, samoin kuin tarjouksensa hankkia Waverleylle
kaikkea mitä hän katsoi tarvitsevansa matkalla, jota jo samana iltana
aiottiin jatkaa.</p>
<p>Edwardin katse osui äkkiä matkareppuunsa, joka hänen nukkuessaan oli
nostettu huoneeseen. Alicen salamyhkäinen esiintyminen salomajassa
juolahti oitis mieleen, ja hän aikoi juuri ottaa käsiinsä paperitukun,
joka oli sinne kätketty, mutta samassapa palvelija nosti repun
hartioilleen.</p>
<p>"Enkö saa vaihtaa liinavaatteita ylleni, ystäväiseni?"</p>
<p>"Teidän armonne saa everstin omista röyhypaidoista, mutta tämän pitää
joutua kuormavankkureihin." Ja enempää inttelyä odottamatta kantoi hän
varsin tyynesti pois repun, jättäen pettymyksen ja suuttumisen
kiistelemään sankarimme povessa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli
kärryjen romisevan ulos kuoppaiselta pihamaalta ja tiesi menettäneensä
ainakin joksikin aikaa, joll'ei ijäksi, ainoat asiapaperit, jotka
näyttivät olevan tarkotettuja valaisemaan hänen hämäräperäisiä
vaiheitaan. Apein ajatuksin sai hän yksikseen viettää neljä, viisi
tuntia.</p>
<p>Vihdoin kuului kavioiden kapsetta ulkoa ja sitten astui sisälle eversti
Stewart pyytämään vierastaan päivälliselle ennen matkaan lähtöään.
Pöydässä haasteli eversti vaatimattoman maalaisherrasmiehen tapaan,
vain nimeksi höystäen puhettaan joillakuilla sotilaallisilla
sananparsilla. Hän pysyi varovasti erillään kaikista sotahommista ja
politiikasta, ja vastaili Waverleyn suorastaan niistä tiedustaessa,
ett'ei hänellä ollut lupaa puhua sellaisista asioista.</p>
<p>Aterialta noustuaan toivotti eversti Waverleylle onnellista matkaa;
palvelijalta hän sanoi kuulleensa että Waverleyn matkalaukku oli
lähetetty ennakolta, ja senvuoksi oli hän rohjennut varata Waverleyn
käytettäväksi sellaisen pikku varaston liinavaatteita, kuin hän tällä
välin tarvitsi. Hän poistui huoneesta, ja palvelija saapui ilmottamaan
Waverleylle että hänen ratsunsa oli satuloituna.</p>
<p>Tätä viittausta noudattaen astui hän kartanolle ja tapasi siellä
sotamiehen pitelemässä ratsua, jonka selkään noustuaan läksi
taipaleelle Doune-linnan mahtavasta veräjästä, parinkymmenen aseellisen
ratsumiehen saattamana. Nämä vähemmin näyttivät varsinaisilta
sotureilta kuin äkkiä ja sattumalta aseisiin ryhtyneiltä henkilöiltä.
Sinisen ja punaisen kirjava vaatetus yritteli matkia ranskalaisia
<i>chasseureja</i>, huonosti soveltuen käyttäjilleen. Waverleyn hyvin
harjotettua rykmenttiä tarkastelemaan tottuneen silmän oli helppo
havaita, että saattueensa liikkeet ja tavat olivat pikemmin
metsästäjien tahi tallirenkien, niin nokkelat kuin kyllä olivatkin
ratsastamaan ja hevosiaan hallitsemaan. Ratsut eivät olleet opetettuja
siihen säännölliseen poljentoon, joka on aivan välttämätöntä
yhtäaikaisille ja yhdistetyille liikkeille sekä asennoille; eivätkä ne
myöskään näkyneet olevan taisteluja varten taltutettuja. Mutta miehet
olivat vantteria ja sitkeän näköisiä, pelottavia vastustajia kylläkin,
mies miestä vastaan oteltaessa. Pikku osaston johtaja ratsasti
muhkealla metsästyshevosella, eikä asun vaihtuminen estänyt Waverleytä
tuntemasta häntä vanhaksi tutuksi, Balmawhapplen loordiksi.</p>
<p>Vaikk'ei Edward ollut suinkaan ystävällisissä väleissä tuosta
herrasmiehestä eronnut, niin olisi hän mielellään upottanut unohduksen
kuiluun heidän lapsellisen riitansa muiston, päästäkseen taas
kerrankaan kunnolliseen keskusteluun vertaisensa kanssa. Mutta
Bradwardinen paroonin kädestä kärsimänsä tappio, johon Edward oli
tahtomattaan ollut aiheena, myrrytti yhä vieläkin alhaissyntyisen
ja sentäänkin korskean loordin mieltä. Hän ei pienimmälläkään
liikkeellä osottanut Waverleytä tuntevansa, ratsastihan vain yrmeästi
miestensä etunenässä, edellään torvensoittaja, joka tuon tuostakin
törähytteli soitintaan, ja lippua kantava nuorempi veljensä. Mutta
vanhanpuoleisessa luutnantissa oli paljon metsämiehen ja juomaveikon
sävyä; karkeapiirteisiin kasvoihin oli ajoittainen juopottelu painanut
leimansa, vaan samalla pälyi niillä kuivakiskoista leikkisyyttä.
Kokardilakki oli uljaasti kallellaan päässä, ja äskeinen puolikas
korttelia viinaa sai hänet "Rob Dumblainia" vihellellen iloisesti
rientämään eteenpäin, onnellisen välinpitämättömänä maan tilasta,
joukkonsa johtamisesta, matkan päämäärästä ja muista maailmallisista
asioista.</p>
<p>Tältä vekkulilta, joka silloin tällöin jäi hänen kohdalleen, toivoi
Waverley saavansa joitakin tietoja tahi haastelua ainakin ajan kuluksi.</p>
<p>"Kaunis ilta, sir", oli Edwardin tervehdys.</p>
<p>"On tottamaarin, aika sievä ehtoo!" vastasi luutnantti leveällä rahvaan
murteella.</p>
<p>"Ja nähtävästi saadaan nyt korjata hyvä sato", pitkitti Waverley
hyökkäystään.</p>
<p>"No kyllä. Kaurojaan saavat hyvästi talteen, mutta nuo perhanan
maamiehet ja viljakauppiaat pitävät kai kumminkin vanhat hinnat niille,
joilla on hevosia ruokittavana."</p>
<p>"Toimitte ehkä muonittajana?"</p>
<p>"Sitäkin — ja ratsastusmestarina ja luutnanttina", vastasi
kaikkeatekevä upseeri. "Ja toden totta, kukapa olisikaan sopivampi
harjaannuttamaan ja hoitamaan elukka parkoja kuin minä itse, joka olen
ostanut ja myönyt ne jok'ainoan?"</p>
<p>"Ja saanenko kysyä minne nyt olemme menossa?"</p>
<p>"Hullujen asialle, pelkään", vastasi avopuheinen upseeri.</p>
<p>"Siinä tapauksessa", tokaisi Waverley imartelujakaan säästämättä,
"olisin luullut teidän näköisenne miehen pysyttelevän poissa joukosta."</p>
<p>"Varsin oikein, varsin oikein, sir", vastasi toinen, "mutta kaikissa
metkuissa on omat mutkansa. Tietäkääs, tuo lairdi osti minulta kaikki
hevoset joukolleen ja lupasi maksaa silloisten hintojen mukaan. Vaan
silloin ei hänellä osunut olemaan riunaakaan rahaa, ja sain kuulla
ett'ei hänen velkakirjansa ollut pennin arvoinen mokomana
rauhattomuuden aikana, niin kauvan kuin nykyinen hallitus pysyy
pystyssä. Minun oli Martinpäivään suoriuduttava omista sitoumuksistani,
ja niinpä hänen ystävällisesti tarjotessaan minulle tämän
upseerinpaikan katsoin parhaaksi mahdollisuudekseni maksun saantiin
sen, että läksin itse mukaan; ja hitto vieköön, ymmärrättehän ett'en
paljoakaan piittaa nuoransilmukasta, kun olen ikäni ollut tekemisissä
sellaisten kojeiden kanssa."</p>
<p>"Ette siis ammatiltanne ole soturi?" kysyi Waverley.</p>
<p>"Kaukana siitä, Jumalan kiitos", vastasi miehuullinen sissi, "niin
lyhyeen liekaan en ole ollut pantuna: minä olen kasvanut rehuhinkaloa
ja pilttuuta varten. Alkujaan olen hevosenvaihettaja, sir; ja jos vielä
eläissämme tapaamme toisemme Whitsonin markkinoilla, Stagshawbankissa,
taikka Hawickin talvimarkkinoilla, ja te olisitte sellaisen juoksijan
tarpeessa, joka varmasti veisi palkinnon, niin panenpa pääni veikkaan,
että minä nuuskisin teille oikean, sillä Jamie Jinker ei milloinkaan
petä herrasmiestä. Te olette suuri herra, sir, ja tunnette tietenkin
hyvän hevosen; katsokaahan Balmawhapplen ratsun käyntiä; sen elukan
möin minä hänelle. Sen emä on Kauhannuolija, joka voitti kuninkaan
hopeamitalin Caverton-Edgessä, ja isä Hamiltonin herttuan Valkojalka"
j.n.e. j.n.e. j.n.e.</p>
<p>Mutta kun Jinker oli parhaassa vauhdissa selittelemässä Balmawhapplen
tamman sukujuuria ja päässyt jo isoisänisään ja emonemonemoon, ja
Waverleyn vaaniessa tilaisuutta, jolloin saisi urkituksi häneltä
huvittavampia tietoja, pidätti jalo kapteeni hevosensa kunnes he olivat
hänen kohdallaan, ja sitte, olematta Waverleytä suoranaisesti
huomaavinaankaan, komensi sukutieteilijälle karskisti: "Luulinpa,
luutnantti, selvästi määränneeni, ett'ei kukaan saisi vankia
puhutella?"</p>
<p>Osansa unohtanut hevoskauppias tietysti vaikeni ja jättäytyi
takapäähän, missä lohduttausi ryhtymällä kiivaasti kiistelemään heinän
hinnoista erään maamiehen kanssa, joka oli vastahakoisesti seurannut
lairdiaan sotaretkelle, jott'ei olisi menettänyt maatilaansa äsken
päättyneen vuokra-ajan vuoksi. Waverley oli siten taasenkin pakotettu
vaitioloon, arvatessaan että jos vielä yrittäisi päästä puheisiin
jonkun kanssa, niin se vain antaisi Balmawhapplelle toivotun
tilaisuuden osottamaan mahtipontista käskyvaltaansa ja jo luontaisesti
yrmeän mielenlaadun ynseyttä, jota alhaiset nautinnot ja orjamainen
matelu olivat yhä pahentaneet.</p>
<p>Parin tunnin kuluttua läheni joukkue Stirlingin linnaa, jonka
varustuksilla yhdistetyn kuningaskunnan lippu helakkana liehui
ilta-auringon säteissä. Matkaansa lyhentääkseen tahi kenties mahtiaan
osottaakseen ja englantilaista varusväkeä härnätäkseen suuntasi
Balmawhapple, oikealle kääntyen, kulkunsa kuninkaallisen puiston
kautta, joka ympäröi linnan kukkulaa.</p>
<p>Levollisempana hetkenä ei Waverley olisi voinut olla ihailematta sitä
romanttisuutta ja kauneutta, mikä loi tenhonsa tälle seudulle.
Entisajan asekilpailukenttä — kallio, jolta naiset tähystelivät
ottelua, jokainen vannoen valojaan suosimansa ritarin puolesta —
goottilainen kirkko, jossa nuo valat lunastettiin — ja kaiken
yläpuolella varustus itse, samalla linna ja palatsi, missä kuntoisuus
sai kuninkaalliselta perheeltä palkintonsa, ja ritarit ja aatelisneidot
päättivät illan tanssilla, laululla ja juhlimisella — kaikki nuo
olivat omiaan elvyttämään hereille romanttisen mielikuvituksen.</p>
<p>Mutta Waverleyllä oli muuta mietiskeltävää, ja pian sattui tapaus, joka
häiritsi kaikenkin miettimisen. Pikku ratsuväkiosastonsa kanssa
pyörähtäessään linnakukkulan ympäri komensi Balmawhapple ylpeänä
torvensoittajansa puhaltamaan marssia ja lipunkantajan heiluttamaan
lippua. Tämä loukkaus nähtävästi otettiin varteen, sillä kulkueen
ollessa sellaisen matkan päässä eteläisestä patterista, että sitä
voitiin tähdätä kanuunalla, pelmahti eräästä ampumareiästä
kallionkielekkeeltä savupilvi, ja ennen kuin pamauskaan kuului kohahti
kanuunankuula Balmawhapplen pään yli, hautautuen muutaman kyynärän
päässä maahan ja peittäen hänet ylt'yleensä mullalla. Ei tarvinnut
käskeä joukkuetta tallustelemaan. Joka mies toimi hetken vaikuttimen
mukaan ja pani mr. Jinkerin ratsut osottamaan kuntoaan, ratsastaen
täyttä laukkaa, kunnes pääsivät erään selänteen taakse varmaan rauhaan
moisen kohteliaisuuden uudistumiselta. Kohtuus vaatii kuitenkin
Balmawhapplesta mainitsemaan, ett'ei hän ainoastaan pysytellyt
joukkonsa takapäässä ja yrittänyt pitää miehiään vähänkin
järjestyksessä, vaan vielä urhoutensa innossa vastasi linnan
tervehdykseen laukaisemalla ratsupistoolinsa varustuksia kohti.</p>
<p>Matkaajat sivuuttivat Bannockburnin kuulun tappotantereen ja kulkivat
läpi Torwoodin, joka skotlantilaisen talonpojan muistissa on yhtä
kunniakas tahi kauhea kuin Wallacen urotyöt tahi Wude Willie Grimen
julmuudet ovat elävimpinä hänen mielessään. Historiallisessa Falkirkin
kaupungissa, joka jälleenkin piakkoin oli tuleva tärkeiden
sotatapausten näkymöksi, Balmawhapple päätti pysähtyä yöksi. Tämä
tehtiin paljoakaan välittämättä sotilaallisesta kurista, hänen arvoisa
muonittajansakin kun ensi työkseen kiirehti tutkimaan mistä oli
parhainta viinaa saatavissa. Etuvartijoita pidettiin tarpeettomina, ja
ainoastaan ne valvoivat, jotka olivat saaneet ryyppyjä hankituksi.
Muutamat päättäväiset miehet olisivat huokeasti voineet hajottaa koko
osaston; mutta asukkaista olivat toiset kapinan puolella, toiset
välinpitämättömiä ja loput kauhun kahlehtimia. Illan kuluessa ei
senvuoksi mitään muistettavaa tapahtunut, paitsi että Waverleyn lepoa
häiritsivät hankalasti mässääjien jakobiittiset loilotukset, joissa ei
ääntä säästetty. Aikaisin aamulla he jälleen nousivat satulaan,
matkalla Edinburgiin, vaikka monenkin kelmeät naamat osottivat yön
vietetyksi unettomassa mellastuksessa. Heidän lähetessään Skotlannin
pääkaupunkia hedelmällisten, huolellisesti muokattujen vainioiden läpi,
alkoi jo kuulua sodan kaikua. Etäältä jymähteli kumeaa kanuunain
jyskettä, ilmaisten Waverleylle että hävityksen työ oli vauhdissaan.
Balmawhapplekin katsoi tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin, lähettäen
pikku joukon edeltäkättä ja pääjoukkonsa kanssa edeten jonkinlaisessa
järjestyksessä.</p>
<p>Pian saapuivat he ylängölle, jolta näkivät Edinburgin, leviävänä pitkin
harjanteista rinnettä, joka laskeikse itään päin linnasta. Jälkimäinen
oli piiritys- eli pikemmin sulkutilassa, pohjoisten kapinoitsijain
saartamana, jotka olivat kaupunkia pitäneet hallussaan jo pari
kolme päivää. Linnasta nyt tuon tuostakin ammuttiin sellaisiin
ylämaalaisjoukkoihin päin, jotka näyttäysivät pääkadulla tahi muualla
linnotuksen lähistöllä. Kun aamu oli tyyni ja sees, kiehtoutui linna
savukiehkuroihin, joiden palteet verkalleen hälvenivät ilmaan,
keskuksen yhä tummentuessa uusista tuprahteluista; näky oli
osittaisen verhonsa takia suuremmoisen jylhä, ja sen vakavuus tuntui
puistuttavalta, Waverleyn ajatellessa sen syytä ja itsekseen
huomauttaessa, että jokainen pamahdus saattoi olla jonkun urhean miehen
kuolinsoitto.</p>
<p>Ennen kuin pääsivät kovinkaan lähelle kaupunkia herkesi jyske kokonaan.
Balmawhapple kuitenkin muisti Stirlingin patterien tervehdyksen eikä
nähtävästi halunnut koetella Edinburgin linnan tykkiväen
kärsivällisyyttä. Hän poikkesi päätieltä ja teki melko pitkän
kierroksen etelään, pysytteleiden kanuunankantaman ulkopuolella, ja
lähestyi ikivanhaa Holyroodin palatsia, kaupungin muurien sisäpuolelle
menemättä. Hän asetti miehensä rintamaan ja luovutti Waverleyn
ylämaalaisvartion huomaan, jonka päällikkö vei hänet sisälle
rakennukseen.</p>
<p>Pitkä, matala, epäsuhtainen käytävä, seinillä muotokuvia, jotka olivat
edustavinaan useita satoja vuosia ennen öljymaalauksen keksintää
hallinneita — jos konsanaan hallitsivatkaan — kuninkaita, oli
jonkinlaisena eteisenä seikkailija Charles Edwardin nyt esi-isäinsä
palatsissa ottamaan asuntoon. Sekä ylä- että alamaan kuosiin
pukeutuneita upseereja kulki kiireisesti edes takaisin, tahi maleksi
käytävässä ikään kuin määräyksiä odotellen. Kirjurit kyhäilivät
passeja, nimiluetteloita ja raportteja. Kaikki näkyivät olevan tuimassa
touhussa, vakavasti valmistuen johonkin tärkeään yritykseen; mutta
Waverley sai huomaamattomana jäädä erääseen ikkunakomeroon istumaan,
synkeänä mietiskelemään kohtalonsa edessäolevaa käännekohtaa.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXVI.<br />
Vanha ja uusi tuttava.</h2>
<p>Äkkiä hän kuuli takaaltaan tartanien kahinaa, ystävällinen käsi
laskeusi hänen olalleen ja hilpeä ääni huudahti:</p>
<p>"No puhuiko totta ylämaalainen tietäjä? Sattuiko harhaan
ennustajahenki?"</p>
<p>Waverleyn kääntyessä syleili häntä kiihkeästi Fergus Mac-Ivor.
"Tuhannesti tervetullut Holyroodiin, joka taas vihdoinkin on laillisen
hallitsijansa huostassa! Enkö vakuuttanut menestyksen jäävän meidän
puolellemme ja sinun joutuvan filistealaisten käsiin meistä erottuasi?"</p>
<p>"Rakas Fergus!" huudahti Waverley, innokkaasti vastaten hänen
tervehdykseensä, "kauvanpa on siitä kuin ystävän äänen kuulin. Missä on
Flora?"</p>
<p>"Turvassa, ja menestyksemme riemukkaana katselijana."</p>
<p>"Tässä paikassa?"'</p>
<p>"Niin, kaupungissa ainakin, ja hänet saat kyllä nähdäksesi; mutta ensin
sinun täytyy tavata ystävä, jota et arvaakkaan, vaan joka on yhtämittaa
kysynyt sinua."</p>
<p>Hän veti Waverleytä käsivarresta, ja ennen kuin tiesikään oli hän
esittelyhuoneessa, jota oli yritelty varustaa kuninkaallisella
komeudella.</p>
<p>Vaaleatukkainen nuori mies, jonka arvokas sävy ja kaunismuotoisten,
säännöllisten kasvojen jalo ilme heti ensi silmäyksellä herättivät
katsojan huomiota, astui esiin sotilaallisten herrasmiesten ja
ylämaalaispäälliköiden kehästä. Waverley jälkeenpäin ajatteli, että
olisi jo hänen huolettomasta ryhdikkyydestään voinut päättää korkean
syntyperän ja arvon, joll'ei olisikaan nähnyt tähteä hänen rinnassaan
ja kirjailtua sukkanauhaa polven kohdalla.</p>
<p>"Sallikaa minun esittää teidän Kuninkaalliselle Korkeudellenne —"
alotti Fergus, syvään kumartaen.</p>
<p>"Erään ikivanhan, uskollisen englantilaisen suvun jälkeläinen", tokaisi
nuori 'chevalier.' "Pyydän anteeksi, kun keskeytän, hyvä Mac-Ivor;
mutta mitään muodollisuuksia ei tarvita, milloin Waverley ja Stuart
kohtaavat toisensa."</p>
<p>Hän ojensi mitä kohteliaimmin kätensä Edwardille, joka ei voinut, jos
olisi halunnutkin, olla osottamatta hänelle kunnioitusta, minkä hänen
arvonsa tuntui oikeuttavan ja mikä ainakin syntyperän perusteella
hänelle kuului.</p>
<p>"Olen mielipahalla kuullut", jatkoi kruununtavottelija, "että
asianhaarain johdosta, jotka vielä ovat epäselvinä, olette kärsinyt
pidättelyä matkallanne ystävienkin parissa; mutta nykyisessä
asemassamme tuskin oikein tunnemmekaan puoluelaisiamme, ja olenpa tällä
hetkelläkin epätietoinen siitä, saanko katsoa mr. Waverleyn
toverikseni."</p>
<p>Hän pysähtyi hetkeksi, mutta ennen kuin Edward sai sommitelluksi
soveliasta vastausta tahikka edes vähääkään kootuksi ajatuksiaan sitä
varten, otti prinssi käteensä erään paperin ja jatkoi: "Minulla ei
tosiaan olisi mitään epäilyjä tässä asiassa, jos voisin luottaa tähän
Hannoverin vaaliruhtinaan ystäväin julistukseen, jossa mr. Waverley
luetaan niiden ylimysten ja aatelisten joukkoon, joita uhataan
rangaista valtiopetoksesta, koska ovat olleet lailliselle
hallitsijalleen uskollisia. Vaan en halua voittaa kannattajia muulla
tavoin kuin rakkauden ja vakaumuksen tietä; ja jos mr. Waverley haluaa
pitkittää matkaansa etelään tahi yhtyä vaaliruhtinaan joukkoihin, niin
hän saa minulta passin ja vapaan luvan, ja voin ainoastaan pahotella,
ett'ei nykyinen valtani ulotu suojelemaan häntä sellaisen päätöksen
luultavilta seurauksilta. — Mutta", selitteli Charles Edward, taasen
toviksi vaiettuaan, "jos mr. Waverley esi-isänsä Sir Nigelin tapaan
päättäisi puoltaa asiaa, jolla ei ole suosituksenaan paljoa muuta kuin
oikeutensa, ja seurata prinssiä, joka heittäytyy kansansa rakkauden
huostaan, saadakseen takaisin isäinsä valtaistuimen tahi menehtyäkseen,
niin voin ainoastaan sanoa, että hän näistä uroista ja ritareista
löytää kelpo tovereita uljaaseen yritykseen, ja saa herrakseen miehen,
joka voi koitua kovaonniseksi, vaan ei varmaankaan konsanaan
kiittämättömäksi."</p>
<p>Ivor-rodun ovela päällikkö hyvin tiesi miten edullista oli saattaa
Waverley tähän mieskohtaiseen puheluun kuninkaallisen seikkailijan
kanssa. Hienostuneen hovin nokkeluuksiin ja tapoihin tottumattoman
sankarimme sydämeen tunkeusivat Charlesin ystävälliset sanat ja
helposti syrjäyttivät kaikki järkevän varovaisuuden vaikutukset. Hänen
apuaan pyysi nimenomaisesti prinssi, jonka muoto ja ryhti sekä
omituisessa yrityksessään osottamansa uljuus vastasivat romaanisankarin
ihannetta; hän pyysi sitä esi-isäinsä ikivanhassa palatsissa, jonka oli
vallottanut jo enempiin voittoihin tähtäävällä miekallaan; tämä kohotti
Edwardin omassa mielessä arvonsa ja merkityksensä tuntoa, joka oli
ollut tyyten lamassa. Hyljättynä, herjattuna ja uhattuna toiselta
puolen, hän tunsi vastustamatonta viehätystä yritystä kohtaan, jota
kasvatuksensa yksipuolisuus ja sukunsa valtiolliset periaatteet jo
olivat oikeutetuimmaksi suositelleet. Kaikki tämä valtasi hänen
mielensä yhtenä kohahduksena, pyyhkäisten muut arvelut tieltänsä; aikaa
ei myöskään ollut harkintaan, ja Waverley polvistui Charles Edwardin
eteen, vannoen sydämensä ja säilänsä hänen oikeuksiensa takaisin
hankkimiseen!</p>
<p>Prinssi nosti Waverleyn seisaalleen ja syleili häntä, ilmaisten
kiitollisuutensa niin lämpimästi, että sen täytyi olla sydämen pohjasta
pulppuilevaa. Hän kiitteli myös Mac-Ivoria moneen kertaan siitä, että
oli tuonut hänelle sellaisen ystävän, ja esitteli Waverleyn ympärillään
oleville lukuisille ylimyksille, päälliköille ja upseereille mitä
toivorikkaimpana nuorena herrasmiehenä, jonka innostunut liittyminen
oli osotuksena Englannin etevimpien sukujen mielialasta tässä tärkeässä
käännekohdassa. Tästä oltiinkin Stuartin puolueessa hyvin epätietoisia;
ja kun monikin Skotlannin aatelismies täydellä syyllä aavisteli,
ett'eivät Englannin jakobiitit ryhdy tositoimiin, eikä senvuoksi
liittynyt hänen lippunsa alle, liittyneidenkään miehuuden pääsemättä
samasta syystä oikein elpymään, niin ei chevalierille olisi mikään
voinut sattua otollisempaan aikaan, kuin että häneen täten julkisesti
yhtyi Waverley-Honourin tunnetun suvun edustaja. Tämän oli Fergus
ennakolta älynnyt. Hän rakasti Waverleytä todella, syystä ett'eivät
heidän tunteensa ja suunnitelmansa milloinkaan sattuneet vastatuksin;
hän toivoi Waverleystä puolisoa sisarelleen, ja oli iloissaan siitä,
että nyt olivat kumpikin saman asian palveluksessa. Mutta samalla hän
ylvästeli valtiomiehenä, joka oli saanut puolueelleen hankituksi noin
tärkeän tuen: eikä hän suinkaan ollut älyämättä miten tämä oli omiaan
kohottamaan omaa arvoaan prinssin silmissä.</p>
<p>Charles Edward puolestaan näytti olevan hyvin halukas osottamaan
kantajoukolleen, kuinka tärkeänä piti uutta ystäväänsä, oitis ryhtyen
hänelle ikään kuin erityisenä luottamuksena selittelemään asemaansa.
"Olette ollut niin suljettuna pois muulta maailmalta, mr. Waverley,
ett'ette kai vieläkään tiedä nykyisen asemani tärkeämpiä piirteitä.
Varmaankin olette sentään kuullut, että ainoastaan seitsemän
seuralaisen keralla laskin maihin Moidartin etäisessä piirissä, missä
lukuisien päälliköiden ja heimojen innostus heti loi yksinäisen
seikkailijan johdettavaksi urhoollisen armeijan. Lienette myös saanut
tietää, että Hannoverin vaaliruhtinaan ylipäällikkö, Sir John Cope,
marssi ylämaahan monilukuisen ja hyvin varustetun sotajoukon
etunenässä, taisteluun ryhtyäkseen, vaan että hänen miehuutensa
lannistui ollessamme enää kolmen tunnin matkan päässä toisistamme,
joten luiskahtikin käsistämme ja marssi pohjoiseen päin Aberdeeniin,
jättäen alamaan avoimeksi ja puoltamattomaksi. Jott'en olisi noin
suotuisaa tilaisuutta menettänyt, minä pitkitin etenemistäni tänne
pääkaupunkiin, ajaen edelläni kahta rakuunarykmenttiä, Gardinerin ja
Hamiltonin, jotka olivat uhanneet silpoa kappaleiksi jok'ainoan
ylämaalaisen, joka uskaltaisi pistää päänsä tälle puolelle Stirlingin.
Edinburgin virastojen ja kaupunkilaisten kiistellessä siitä,
puolustautuisivatko vai antautuisivatko, säästi hyvä ystäväni Lochiel"
— hän laski kätensä tuon uljaan ja etevän päällikön olalle — "heiltä
enemmät päänvaivat, astumalla sisään porteista viidensadan kameroninsa
kanssa. Sikäli olemme tulleet hyvin toimeen. Mutta sillävälin on
Aberdeenin raikas ilma karaissut sitkeän kenraalin hermoja; hän läksi
laivalla Dunbariin ja saapui sinne eilen, varmasta lähteestä saamani
tiedon mukaan. Hänen tarkotuksenaan aivan epäilemättä on marssia
tänne ja yrittää saada pääkaupunki jälleen haltuunsa. Nyt oi:
sotaneuvostossani kaksi eri mielipidettä vallalla. Ensimäisen mukaan,
ollessamme alakynnessä luultavasti mieslukuun ja varmasti
harjaantumiseen ja varustuksiin nähden, puhumattakaan siitä että meiltä
tyyten puuttuu tykistöä, ja ratsuväkeä on vain nimeksi, on
turvallisinta vetäytyä takaisin vuoristoon ja siellä pitkittää sotaa,
kunnes uusia apujoukkoja saapuu Ranskasta ja loputkin ylämaan heimot
nousevat aseisiin puolestamme. Vastakkainen mielipide vakuuttaa, että
peräytyvä liike näissä oloissa varmasti herättäisi yhä lisää
epäluottamusta aseitamme ja yritystämme kohtaan, ja masentaisi nekin,
jotka jo ovat lippumme alle keräytyneet. Näitä väitteitä lausuneet
upseerit, niiden mukana ystävänne Fergus Mac-Ivor, luulevat voivansa
ta'ata, että jos ylämaalaiset ovatkin vieraita Europassa tavalliselle
sotakurille, niin ovat vastassa olevat soturitkin tottumattomia heidän
erikoiseen ja pelottavaan hyökkäystapaansa; että päälliköiden ja
ritarien miehuus on horjumaton; ja että heimolaiset taistelun
tuoksinassa varmasti pysyvät päälliköittensä kintereillä; sanalla
sanoen, että miekkamme paljastaneina meidän tulisi heittää pois huotra,
antaen asiamme taistelun ja taisteluiden jumalan ratkaistavaksi. Saanko
kysyä mr. Waverleyn mieltä tässä käänteessä?"</p>
<p>Waverley punehtui korviaan myöten sekä mielihyvästä että ujoudesta,
mitä kysymyksen osottama huomaavaisuus hänessä herätti, ja vastasi yhtä
ryhdikkäästi ja ripeästi, ett'ei hän voinut lausua mitään
sotataidollista mielipidettä, vaan että hänelle oli ehdottomasti
mieluisin se neuvo, joka ensimäiseksi soi hänelle tilaisuuden osottaa
intoaan hänen Kuninkaallisen Korkeutensa palveluksessa.</p>
<p>"Waverleyn sana!" vastasi Charles Edward; "ja jotta teillä olisi
jossakin määrin nimeänne vastaava arvo, niin sallikaa minun
menettämänne kapteeninpaikan sijaan tarjota teille majurin arvo
palveluksessani, toimiaksenne ajutanttinani, kunnes teidät voidaan
kiinnittää rykmenttiin, joita toivon piakkoin muodostuvan useampiakin."</p>
<p>"Suokoon teidän Kuninkaallinen Korkeutenne anteeksi", vastasi Waverley,
muistellen Balmawhapplea ja hänen mitätöntä joukkoaan, "jos kieltäydyn
vastaanottamasta mitään nimitystä, kunnes saan itse kootuksi riittävän
joukon miehiä ja siten tehdyksi päällikkyyteni hyödylliseksi teidän
Kuninkaallisen korkeutenne palveluksessa. Sillävälin pyydän lupaa
palvella vapaaehtoisena ystäväni Fergus Mac-Ivorin väessä."</p>
<p>"Ainakin", virkkoi prinssi, silminnähtävästi mielissään ehdotuksesta,
"sallikaa minun asestaa teidät ylämaan tapaan." Hän avasi soljesta
säilänsä hopeahelaisen kantimen, ja ojensi hänelle aseen, jonka
teräksinen kahva oli taiteellisesti ja kallisarvoisesti koristeltu.
"Tämä miekka on Andrea Ferraran omaa tekoa; se on kulkenut
perintökaluna suvussani, mutta olen vakuutettu siitä että luovutan sen
nyt parempiin käsiin, ja lähetän vielä saman mestarin tekemän
pistooliparin. — Eversti Mac-Ivor, teillä lienee paljon puheltavaa
ystävällenne; en tahdo teitä enään estellä; mutta muistakaa, että
odotamme teitä molempia luoksemme illaksi. Kenties vietämme viimeistä
iltaa näissä suojamissa, ja niinkuin käymme taistelukentälle puhtain
tunnoin, niin vietämme taisteluaatonkin iloisesti."</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXVII.<br />
Salaperäisyys alkaa selvitä.</h2>
<p>"Miltä hän tuntui mielestäsi?" oli Ferguksen ensimäinen kysymys, heidän
astuessaan leveitä kiviportaita alas.</p>
<p>"Prinssiltä, jonka edestä elää ja kuolee", vastasi Waverley
innostuneesti.</p>
<p>"Tiesin sinun niin ajattelevan hänet nähtyäsi. Vaan kuitenkin on
hänellä oikkunsakin, tahi oikeammin vaikeat kortit kädessä, ja huonoja
ovat neuvonantajiksi hänen irlantilaiset upseerinsa, joita paljon
kärkkyy hänen ympärillään — he eivät voi seuloa selville lukuisia eri
etujen pyyteitä ja vaatimuksia. Ajatteles — minun on ollut pakko
toistaiseksi heittää sikseen kymmenen vuotta takaperin tekemistäni
palveluksista minulle myönnetty earlin valtakirja, jott'en ärryttäisi
C—:n ja M—:n kateutta, näetsen. Mutta sinä teit ihan oikein, Edward,
siinä että kieltäysit ajutantin paikasta. Niitä on tosin kaksikin
avoinna, mutta Clanronald ja Lochiel — ja melkeinpä jokainen meistä —
ovat pyytäneet nuorelle Aberchalladerille yhtä, ja alamaalaiset ja
irlantilainen puolue haluavat F—:n nuorelle loordille toista. Jos siis
jompikumpi ehdokas syrjäytettäisiin sinun vuoksesi, niin saisit
vihamiehiä. Ja kummastuttaapa minua, että prinssi sinulle majurin arvon
tarjosi, kun kuitenkin hyvin tiesi ett'ei everstiluutnanttia vähempi
voisi tyydyttää muita, jotka eivät pysty tuomaan puoltatoista sataa
miestä enempää sotakentälle. Mutta kärsivällisyyttä vain — kaiketi hän
oppii suoriutumaan. Nykyään vielä on kaikki kunnossa, ja täytyy vain
saada sinut uusiin pukimiin illaksi, sillä suoraan sanoen et
ulkoasultasi ole hoviin sopiva."</p>
<p>"Hm", virkkoi Waverley, tahrautuneita vaatteitaan silmäillen, "onhan
metsästystakkini nähnyt paljonkin palvelusta siitä asti kuin erosimme,
mutta sen sinä, veikkoni, varmaankin tiedät yhtä hyvin tahi paremmin
kuin minä."</p>
<p>"Osotat liian suurta kunniaa tietäjälahjoilleni", vastasi Fergus.
"Meillä oli niin paha hoppu, ensin puuhatessamme taistelua Copea
vastaan ja sittemmin toimiessamme alamaassa, että saatoin antaa vain
ylimalkaisia määräyksiä Perthshireen jääneille miehillemme, jotta
suojelisivat ja auttaisivat sinua, jos heidän tielleen sattuisit. Mutta
kerrohan seikkailusi juurtajaksain, sillä minä olen niistä kuullut vain
osapuilleen."</p>
<p>Waverley teki selkoa tapauksista, jotka lukija jo tuntee. Sillävälin he
saapuivat Ferguksen asuntoon; se oli pienessä kivetyssä pihassa
Canongaten varrella, reippaan neljänkymmenen ikäisen lesken talossa,
joka näytti hyvin suopeasti hymyilevän kauniille, nuorelle päällikölle;
häneen tuntuivat hyvä ulkomuoto ja ripeä mieli aina tehoavan, mistään
puoluekannasta huolimatta. Vastassa oli Callum Beg, tuttavallinen hymy
suupielissään. "Callum", käski päällikkö, "kutsuhan Shemus an Snachad"
(Neula-Jaakko). Tämä oli Vich Ian Vohrin perheräätäli. "Shemus, mr.
Waverley ottaa yllensä tartanin: neljässä tunnissa tulee sinun
valmistaa hänen polvihousunsa ja sääryksensä. Tiedät hyvärakenteisen
miehen mitan. Levätti tehdään Mac-Ivorin väriä ja sininen lakki
prinssin mallia. Lyhyt vihreä takkini, hopeanauhoineen ja -nappineen,
sopii hänelle kuin tehty, enkä ole sitä kertaakaan käyttänyt. Vänrikki
Maccombich etsiköön sievän kilven asevarastostani. Prinssi on antanut
mr. Waverleylle lyömämiekan ja pistoolit, minulta hän saa tikarin ja
kukkaron; pari matalakorkoisia lapikkaita vielä, niin olet täydellinen
Ivorin poika, Edward veikkonen."</p>
<p>Nämä välttämättömät ohjeet annettuaan jatkoi Fergus keskusteluaan
Waverleyn seikkailuista. "On päivänselvää", huomautti hän, "että sinä
olet ollut Donald Bean Leanin hoteissa. Näetkös, marssiessani pois
heimoni luota prinssiin yhtyäkseni, minä annoin tuon arvoisan
kansalaisen tehtäväksi erään palveluksen, jonka suoritettuaan hänen
piti liittyä minuun kaikella miesjoukolla, minkä saisi kokoon. Mutta
sitä ei tämä herrasmies totellutkaan, vaan arveli nyt saaneensa
oivallisen tilaisuuden omintakeiseen sotaan. Hän on samoillut koko maan
kauttaaltaan, rosvoten sekä vihollista että ystävää, luulemma, muka
pakkoveroa keräämässä, toisin ajoin ikään kuin minun valtuutuksellani
ja toisinaan (ja kirottu olkoon mokoma hävyttömyys) omassa mahtavassa
nimessään! Hirteen hänet vielä vedätän! Varsinkin tunnen hänen kättensä
teot siinä tavassa, jolla sinut pelastettiin Gilfillanin kynsistä, ja
epäilemättä oli Donald itse näyttelemässä kamasaksan osaa; mutta miten
hän raskitsi jättää sinut rosvoamatta, tahi olla lunnaita vaatimatta,
tahi jollakin tavoin käyttämättä vankeuttasi omaksi edukseen, sitä en
minä jaksa ymmärtää."</p>
<p>"Milloin ja miten kuulit minun joutuneen vangiksi?" kysyi Waverley.</p>
<p>"Sen kertoi prinssi itse, ja kyseli sinusta paljonkin. Sitte hän
selitti sinun olevan erään pohjoisen osastomme huostassa — enhän
voinut tiedustaa tarkemmin — ja pyysi minua lausumaan mielipiteeni
siitä, miten sinuun nähden meneteltäisiin. Neuvoin tuotattamaan sinut
tänne vankina, kun en tahtonut saattaa sinua vielä pahempaan epäluuloon
hallituksesi silmissä, siltä varalta että vieläkin yrittäisit matkustaa
etelään. Enhän näet tiennyt joutuneesi syytteeseen valtiokavalluksesta,
mikä juttu osaltaan lienee vaikuttanut alkuperäisen päätöksesi
muuttumisen. Tuo juro, kelvoton pölkkypää Balmawhapple lähetettiin
ratsujoukko pahaisensa keralla noutamaan sinua Dounesta. Hänellä on jo
luontainenkin vastenmielisyys kaikkia herrasmiehiä kohtaan, ja nyt
hänen muistissaan varmaankin vielä kiehui Bradwardinen kanssa syntynyt
kaksintaistelu — siinä on arvatakseni syy hänen käytökseensä,
varsinkin kun tiedän sanoa hänen laverrelleen tuosta tapauksesta
sellaista toisintoa, joka on varmasti antanut vauhtia entisessä
rykmentissäsi levinneille huhuille."</p>
<p>"Hyvin mahdollista", virkahti Waverley; "mutta tottahan jo ehdit
kertomaan minulle jotakin Florastakin, Fergus?"</p>
<p>"No, ei ole hänestä muuta sanomista, kuin että hän jaksaa hyvin ja asuu
nykyään erään sukulaisen luona kaupungissa. Pidin parempana antaa hänen
tulia tänne, koska aseittemme menestys on saanut montakin ylhäistä
neitoa sotilashoviimme saapumaan; ja vakuutan sinulle, että Flora
Mac-Ivorin tapaisen neidon läheisimmälle sukulaisellekin on siitä etua.
Täytyyhän tällaisessa vaatimusten ja pyyntöjen kilpailussa koettaa
kaikin rehellisin keinoin lisätä arvoaan."</p>
<p>Viime lauseessa oli jotakin Waverleyn tunteita loukkaavaa. Hän ei
voinut sietää ajatusta, että Floraa käytettäisiin auttamaan veljeään
eteenpäin sillä ihailulla, jota hänen täytyi joka taholla herättää; ja
vaikka se täydellisesti soveltui moneenkin Ferguksen luonnepiirteeseen,
niin tuntui se itsekkyydessään arvottomalta sekä sisaren ylevälle
mielelle että Ferguksenkin rohkealle miehuudelle. Mutta ranskalaisessa
hovissa kasvaneena ei Fergus sellaisia juonia outoina pitänyt, eikä
huomannut ystävänsä pahastumista, vaan jatkoi: "Tuskin voimme tavata
Floraa ennen iltaa, jolloin hän saapuu prinssin kemuihin. Minulla ja
siskollani oli riitaa siitä, ett'ei hän Glennaquoichista lähtiessäsi
tullut hyvästelemään. En tahtoisi moista kiistaa uudistaa, pyytelemällä
häntä vastaanottamaan sinut jo päivemmällä; kenties ei se olisikaan
ainoastaan tehotonta, vaan vieläpä estäisi teidät illallakaan
tapaamasta toisianne."</p>
<p>Heidän jutellessaan kuuli Waverley pihalta vierashuoneen ikkunan alta
tutun äänen. "Takaanpa teille, ystäväiseni", lausui puhuja, "että se on
pelkkää sotakurin epämuodostusta, ja joll'ette tavallaan olisi
<i>tyro</i>, niin ansaitsisi toimenpiteenne ankaran nuhteen.
Sotavankia ei millään muotoa saa lyödä kahleisiin eikä pidättää <i>in
ergastulo</i>, niinkuin olisi käynyt jos esim. olisitte teljennyt tämän
herrasmiehen Balmawhapplen jyvähinkaloon. Sen kyllä myönnän, että
moista vankia voidaan varmuudeksi säilyttää <i>in carcere</i> eli
yleisessä vankilassa." Balmawhapplen murahteleva ääni kuului vihaisesti
tokaisevan jotakin jäähyväisiksi; ainoastaan sanan "maankiertäjä"
saattoi erottaa. Hän oli kadonnut näkyvistä, kun Waverley ehti
portaille tervehtimään Bradwardinen arvoisaa paroonia. Hänen uusi
sotilaspukunsa — kultanauhainen sininen takkinsa, tulipunaiset
liivinsä, polvihousunsa ja suunnattoman pitkävartiset saappaansa —
näytti luoneen yhä lisää jäykkyyttä ja säntillisyyttä hänen kookkaalle,
suoralle vartalolleen; niinikään oli sotapäällikkyyden ja
järkähtämättömän käskyvallan tietoisuus samassa määrin lisännyt
käytöksen mahtavuutta ja puhelun kaavamaisuutta.</p>
<p>Hän tervehti Waverleytä tavallisella lempeydellään, oitis kiihkeästi
udellen selitystä niihin seikkoihin, joiden kautta hän menetti
paikkansa Gardinerin rakuunarykmentissä. "En tosin pienimmässäkään
mitassa epäile nuorta ystävääni syypääksi mihinkään noin karskin
kohtelun ansainneeseen ajattelemattomuuteen", huomautti hän, "mutta
onpahan vain oikeus ja kohtuus, että Bradwardinen paroonilla on täydet
takeet ja selvät keinot, paljastaakseen kaiken katalan panettelun, mitä
on liikkeellä Waverley-Honourin perillisestä, jota milt'ei pidän omana
poikanani."</p>
<p>Fergus Mac-Ivorkin oli jo saapuvilla, ja teki nopeasti selvää
tapahtumain kulusta, lopuksi kuvaten miten loistavaa kohtelua Edward
oli nuorelta chevalieriltä osakseen saanut. Parooni kuunteli vaieten ja
lopuksi sydämellisesti pudisti Waverleyn kättä, onnitellen häntä siitä
että oli tullut laillisen prinssinsä palvelukseen. "Sillä", jatkoi hän,
"vaikka täydellä syyllä on kaikissa kansakunnissa pidetty häpeällisenä
rikkoa <i>sacramentum militare</i> — olkoon sen sitte tehnyt kukin
sotilas yksittäin, kuten roomalaiset sanoivat <i>per conjurationem</i>,
taikka yksi ainoa sotilas kaikkien muiden nimessä — niin ei ole toki
kukaan konsanaan epäillyt, ett'ei noin vannotusta uskollisuudesta
vapauttaisi <i>dimissio</i>, eli sotilaan erottaminen, joka muutoin
tuntisikin asemansa yhtä tukalaksi kuin kaivosmiehet, suolankaivajat ja
muut <i>adscripti glebae</i>, eli elinorjat. Tämä on jokseenkin samaa
kuin oppineen Sanchezin <i>brocardicum</i> hänen <i>De jurejurando</i>
nimisessä teoksessaan, josta tietenkin olette hakenut tukea
päätöksellenne. Mitä taas niihin tulee, jotka teitä ovat herjanneet
karkulaiseksi, niin vakuutan kautta taivaan, että luulen heidän
varmasti ansainneen sen rangaistuksen, minkä säätää <i>Memnonia
lex</i>, myöskin nimeltään <i>Lex Rheumia</i>, jota selittelee Tullius
puheessaan <i>In Verrem</i>. Kuitenkin tuntuu minusta siltä kuin te,
mr. Waverley, ennen kuin ryhdyitte mihinkään erityiseen palvelukseen
prinssin armeijassa, olisitte voinut kysyä mikä asema vanhalla
Bradwardinella siinä oli ja eikö hän olisi ollut erinomaisen
onnellinen, jos olisi saanut teidät siihen ratsurykmenttiin, jonka hän
nyt aikoo kerätä."</p>
<p>Edward vältti nuhteen huomauttamalla miten hänen oli siekailematta
vastattava prinssin esitykseen, ennen kuin tiesikään oliko parooni
sillähaavaa armeijan mukana vaiko muualla palveluksessa.</p>
<p>Tästäkin seikasta selvittyään tiedusti Waverley miss Bradwardinea ja
sai kuulla hänen saapuneen Edinburgiin Flora Mac-Ivorin keralla,
päällikön suojelusvartion saattamana.</p>
<p>"Pyytäisin teitä", pitkitti parooni, "käymään matkassani asunnolleni
asti, Luckenboothsiin, saadaksenne mennessä ihailla High Streetiä,
ehdottomasti komeampaa katua kuin Lontoossa tahi Pariisissakaan on
nähtävissä. Mutta Rose parka on suuressa tuskassa linnan kanuunista,
vaikka olen Blondelista ja Coehornista hänelle todistanut, ett'eivät ne
voi noin kauvas kantaa; ja sitä paitsi olen hänen Kuninkaalliselta
Korkeudeltaan saanut toimekseni mennä armeijamme leiriin pitämään
huolta siitä, että miehet alkavat <i>condamare vasa</i>, sitoa
myttynsä, ja sulloa reppunsa huomispäivän marssia varten."</p>
<p>"Se on useimmille meistä hyvinkin helppo tehtävä", tokaisi Mac-Ivor
nauraen.</p>
<p>"Luvallanne sanoen, eversti Mac-Ivor, ei niin helppo kuin näytte
arvelevan. Väkenne kyllä enimmäkseen läksi ylämaasta sellaisenaan,
ilman minkäänlaatuista matkataakkaa; mutta on ihan uskomatonta, miten
paljon he matkan varrella ovat haalineet jonninjoutavaa tavaraa. Näinpä
erään miehenne — vieläkin luvallanne sanoen — hilaavan suurta
kuvastinta selässään."</p>
<p>Fergus vain yhä nauroi. "Niinpä niin, hyvä parooni", virkkoi hän,
"mutta kyllähän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sata ulaania
tahi kourallinen Schmirschitzin panduureja olisi tehnyt paljon
puhtaampaa jälkeä maassa kuin tuo kuvastinritari ja kaikki klan'imme
yhteensä."</p>
<p>"Se on todeksi tunnustettava", myönsi parooni; "he ovat, niinkuin
pakanallinen kirjailija sanoo, <i>ferociores in aspectu, mitiores in
actu</i>, näköjään kauheita kyllä, mutta toimessa lievempiä kuin
ulkomuodosta osaisi päättää. — Mutta tässähän loruilen kahden pojan
kanssa, vaikka minun jo pitäisi olla kuninkaallisessa puistossa."</p>
<p>"Mutta aterioitsettehan meidän kanssamme palattuanne? Vakuutanpa teille
parooni, että joskin tarvittaissa pystyn elämään ylämaalaistapaan, en
ole sentään unohtanut pariisilaista kasvatustani ja osaan oivallisesti
<i>faire la meilleure chère</i>."</p>
<p>"Hittoko sitä epäilisi!" naurahti parooni, "kun kuljetatte muassanne
vain keittotaitonne ja hyvän kaupungin on ainekset annettava? — No,
asiaa on minulla kaupungissakin, mutta saavun joukkoonne kello
kolmelta, jos ruoka voi odottaa niin kauvan."</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXVIII.<br />
Soturipäivällinen.</h2>
<p>Neula-Jaakko oli sanansa pitävä mies, milloin viina ei päässyt väliin;
ja tässä tilaisuudessa Callum Beg, joka mielestään vielä oli
Waverleylle velassa, kun tämä ei ollut sen hyvittämiseen suostunut
Kultahaarukan isännän terveyden kustannuksella, tahtoi maksaa
sitoumuksensa, pitämällä Ivorin heimon räätäliä tuiki tiukassa, kunnes
työ oli valmis. Pidätyksestään vapautuakseen pujotteli Shemus neulaansa
tartanissa salaman nopeudella, ja taiteilijan samalla hyräillessä
jotakin laulua Fin Macoulin kamalista taisteluista, siinä hädin ennätti
kuolla sankari kutakin kolmea neulanpistoa kohti. Puku valmistui siis
aivan pian, sillä päällikön lyhyt nuttukin sopi Waverleylle mainiosti,
eivätkä muutkaan vaatekappaleet suuria sovitteluja kaivanneet.</p>
<p>Sankarimme oli siten saanut vanhojen geeliläisten sotapuvun ylleen, ja
kun se oli ihan omiaan luomaan voimakkaan ryhdin vartalolle, joka
pituudestaan ja soleudestaan huolimatta oli pikemmin hintelä kuin
tukeva, niin toivon lukijattarieni suovan hänelle anteeksi, jos
katselikin itseään kuvastimessa useammin kuin kerran eikä voinut
omastakaan puolestaan olla myöntämättä, että kuva oli hyvin kauniin
nuoren miehen. Eihän sitä mitenkään käynyt kieltäminen. Vaaleanruskea
tukka — hän kun vastoin ajan tapaa ei pitänyt tekotukkaa — soveltui
oivallisesti lakille, jonka alta se valahti otsalle; lujalta ja
notkealta näyttävä vartalo sai väljäpoimuiselta tartanilta arvokkaan
leiman; siniset silmät tuntuivat olevan niitä, jotka</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">lemmessä sulaa, ja sodassa säihkyy:<br /></span>
</div></div>
<p>ja luontainen seurustelun puutteen tuottama häveliäisyys sulostutti
kasvonpiirteitä.</p>
<p>"Komea poika — aito uljas poika", kuiskasi Evan Dhu (nyttemmin
vänrikki Maccombich) Ferguksen ripeälle emännälle.</p>
<p>"Kyllä hän hyvin mukiin menee", vastasi leski Flockhart, "vaan ei toki
likimainkaan ole niin siropiirteinen kuin teidän everstinne, vänrikki."</p>
<p>"En heitä verrata aikonut", selitteli Evan, "enkä puhunut hänen
kauneista kasvoistansa; sitä vain tarkotin, että mr. Waverley näyttää
hyvärakenteiselta ja <i>nasevalta</i>, niin että hän kahakassa
varmaankin on miestä puolestaan eikä häikäile hutkia missä
tarvitaan. Miekkaa ja kilpeä hän todella osaakin käyttää — olenhan
Glennaquoichissa monena sunnuntai-ehtoopuolena ollut aseleikkisillä
hänen kanssaan, ja Vich Ian Vohr samaten."</p>
<p>"Jumala teitä armahtakoon, vänrikki Maccombich", huudahti säikähtänyt
presbyteeriläinen, "eihän eversti toki konsanaan voine noin jumalaton
olla!"</p>
<p>"No no, mrs. Flockhart, nuori verihän meillä kiehahtelee", vastasi
vänrikki; "ja nuoret pyhimykset ovatkin vanhoina paholaisia."</p>
<p>"Mutta tappeletteko huomenna Sir John Copen kanssa, vänrikki
Maccombich?" alkoi leski jälleen kysellä.</p>
<p>"Se on tiettyä, jos laskee meitä lähelleen, mrs. Flockhart", vakuutti
geeliläinen.</p>
<p>"Ja käyttekö todella noiden kauheain rakuunain kimppuun?"</p>
<p>"Kynsi kynttä vastaan, niinkuin Conan sanoi pirulle, mrs. Flockhart, ja
pirulla oli lyhemmät."</p>
<p>"Ja uskaltaako eversti itsensäkin panna paineteille alttiiksi?
Älkäähän!"</p>
<p>"Sen voitte valallenne ottaa, mrs. Flockhart; ensimäisenä miehenä hän
ryntää päin, kautta pyhän Pietarin!"</p>
<p>"Armahda taivas! Ja entäs jos saa surmansa punatakeilta!" huokasi
helläsydäminen leski.</p>
<p>"Jos niin sattuisi, mrs. Flockhart, niin tiedänpä yhden, joka ei eloon
jäisi häntä itkemään. Mutta tänään vielä elämme jok'ainoa ja
aterioitsemme aimo halulla! Ja tuossa onkin Vich Ian Vohr, joka on
sullonut reppunsa valmiiksi, ja mr. Waverley näkyy väsyneen heilumaan
edes takaisin kuvastimen edessä; ja tuolla harmaja, jäykkä Bradwardinen
parooni, joka entispäivien kahakoissa ampui meidän klan'istamme nuoren
Ballenkeirochin Ronaldin, tulla tömistelee pitkin kujaa, kumppaninaan
tuo köhivä rättärinretku, jota sanovat Macwheebleksi — juuri kuin
Kittlegabin lairdin ranskalainen kokki kävelemässä pikku rakki
kintereillään; ja minä olen nälissäni niin että näköä haittaa,
kyyhkyseni, käskekää siis Katen asettaa rokka pöytään, ja pyntätkää
tekin itsenne koreaksi, sillä tiedättehän että Vich Ian Vohr ei istuudu
pöytään ennen kuin näkee teidät sen päässä emännöimässä; — älkääkä
vain, emäntä kulta, unohtako viinaa."</p>
<p>Tämä viittaus tuotti päivällisen. Suruharsossaan hymyillen kuin aurinko
usman läpi istuutui mrs. Flockhart pöydän päähän, itsekseen ehkä
ajatellen ett'ei ollut väliä miten kauvan kapinaa kesti, kun se saattoi
hänen seuransa niin suuresti tavallisia tuttavuuksiaan ylhäisemmäksi.
Hänen kummallakin puolellaan istuivat Waverley ja parooni, ja päällikkö
oli hänelle mieluinen <i>vis-à-vis</i>. Rauhan ja sodan miehet, rättäri
Macwheeble ja vänrikki Maccombich, ottivat sijansa molemmin puolin
päällikköä, monet kerrat syvään kumarreltuaan herroilleen ja
toisilleen. Aikaan, paikkaan ja asianhaaroihin katsoen oli ateria
perin oivallinen, ja Fergus oli parhaalla tuulellaan. Vaaroista
välinpitämättömänä, luonteensa, nuoruutensa ja kunnianhimonsa innossa,
hän jo mielikuvituksessaan näki kaikki aikeensa onnistuneina,
ennättämättä muistelemaan että soturin toisena, suurena mahdollisuutena
on hauta. Parooni parilla sanalla puolustelihe siitä, että oli tuonut
rättärin mukanaan. He olivat haalineet tarvittavia varoja sotaretkeä
varten, selitti hän. "Ja tosiaan", lausui vanhus, "niin totta kuin
uskon tämän retken viimeisekseni, lopetan siinä missä alotinkin — olen
aina huomannut vaikeammaksi saada sodan jäntäreitä, joiksi muuan
oppinut asiantuntija nimittää <i>caisse militairea</i>, kuin sen lihaa,
verta ja luuta."</p>
<p>"Mitä kuulenkaan! Oletteko koonnut ainoan kelvollisen ratsujoukkomme,
saamatta avuksenne Doutellen louisdoreja?" ["La Doutelle" oli
sota-alus, joka Ranskasta toi kapinoitsijoille pikku määrän rahaa ja
aseita.]</p>
<p>"Niin kyllä, Glennaquoich — näppärämmät ovat ehtineet edelleni."</p>
<p>"Se on häpeällistä", kiivaili nuori ylämaalainen; "mutta jakakaamme
edes minun apurahani jäännös: se säästää teiltä tämäniltaiset huolet ja
huomenna on kaikki yhdentekevää, sillä ennen auringon laskua saamme
kukin tavalla tahi toisella osuutemme." Waverley teki samanlaisen
tarjouksen korviaan myöten punastuen, mutta suurella vakavuudella.</p>
<p>"Kiitos vain, pojat", virkkoi parooni, "vaan enpä tahdo tehdä lovea
rahavähiinne. Rättäri Macwheeble on jo hankkinut tarvittavan summan."</p>
<p>Rättäri vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin hän, alustukseksi
moneen kertaan rykäistyään ja loppumattomalla sanojen toistelulla
tankattuaan uskollisuuttaan hänen armonsa palveluksessa, yöllä tahi
päivällä, elävänä tahi kuolleena, hän alkoi vihjailla, että pankit
olivat siirtäneet kaikki käteiset varansa linnaan; epäilemättä oli
hopeaseppä Sandie Goldie tekevä parhaansa hänen armoaan palvellakseen;
mutta aika oli peräti täpärällä sellaisten panttauspaperien
laatimiseen; ja jos kerran hänen armonsa Glennaquoich tahi mr. Waverley
voisivat —</p>
<p>"Mokomaa lorua en ota kuullaksenikaan, sir", keskeytti parooni äänellä,
joka mykistytti Macwheeblen, "tehkää vain niin kuin jo olemme sopineet,
jos tahdotte palveluksessani pysyä."</p>
<p>Rättäristä tuntui kuin olisi hänet tuomittu laskemaan verta omista
suonistaan parooniin, vaan hän ei kuitenkaan hirvinnyt hiiskahtaa
sanaakaan vastaan. Tovin vielä vääntelehdittyään tuolillaan hän
kuitenkin kääntyi Glennaquoichiin ja selitti, että jos hänen armollaan
oli enemmän hopeita käsillä kuin sotatarpeisimsa vaadittiin, niin tiesi
hän taattuja henkilöitä, joiden huostaan ne tällähaavaa voisi uskoa ja
hyvällä korollakin.</p>
<p>Fergus nauroi sydämensä pohjasta tälle ehdotukselle ja vastasi
hengästyneenä: "Sulimmat kiitokseni, rättäri, mutta tiedättehän että
meillä sotureilla on yleisenä tapana pitää emäntiämme pankkiireinamme.
— Tässä, mrs. Flockhart", hän virkkoi, ottaen pulleasta kukkarostaan
neljä, viisi isoa kultakolikkoa, ja viskaten kukkaron muine
sisältöineen hänen helmaansa, "tämän enempää en nyt tarvitse. Ottakaa
te loput: olkaa te pankkiirinani, jos eloon jään, ja testamenttini
toimeenpanija, jos kaadun; mutta muistakaakin antaa jotakin niille
ylämaan itkijävaimoille, jotka äänekkäimmin veisaavat viimeisen Vich
Ian Vohrin peijaisissa."</p>
<p>"Tämä on <i>testamentum militare</i>", huomautti parooni, "joka
roomalaisten keskuudessa sai etuoikeuden olla <i>nuncupativum</i>."</p>
<p>Mutta mrs. Flockhartin hellä sydän suli päällikön puheeseen; hän alkoi
surkeasti nyyhkyttää ja kieltäysi jyrkästi koskemasta koko omaisuuteen,
minkä Fergus sen vuoksi oli pakotettu ottamaan takaisin.</p>
<p>"No menköönpä", tuumasi päällikkö, "jos kaadun, niin sen saa
krenatööri, joka pääkalloni rusentaa, ja koetan pitää siitä huolta,
ett'ei hän sitä aivan vähällä työllä peri."</p>
<p>Rättäri Macwheeblen valtasi taaskin kiusaus pistää oma kauhansa
keittoon, sillä missä käteinen raha oli kysymyksessä, siinä hän ei
hevillä vaiti pysynyt. "Kenties olisi parempi viedä tuo kulta miss
Mac-Ivorille, kuoleman tahi muiden sodan sattumien varalta. Voitaisiin
laatia nuoren neidin nimeen lahjotuskirja <i>mortis causa</i> —
parilla kynänpiirrolla tuo olisi tehtynä."</p>
<p>"Nuori neiti", väitti Fergus, "saa muita asioita ajatellakseen kuin
näitä viheliäisiä kolikoita, jos sellaista sattuu."</p>
<p>"Totta — kieltämätöntä — ei epäilystäkään siitä; mutta teidän armonne
tietää, että kylläinen suru —"</p>
<p>"On useimmille keveämpi kärsiä kuin nälkäinen? — Oikeassa olette,
rättäri, aivan oikeassa; ja uskonpa, että joitakuita sellainen turva
lohduttaisi koko ihmissukupolven häviöstä. Mutta on surua, joka ei
tunne janoa, ei nälkää; ja Flora parka" — hän vaikeni, ja koko seurue
oli myötätuntoinen hänen liikutukselleen.</p>
<p>Paroonin ajatukset luonnollisesti kääntyivät tyttärensä turvattomaan
asemaan, ja suuri kyynelkarpalo herahti sotavanhuksen silmään. "Jos
kaadun, Macwheeble, niin on teillä kaikki paperini ja tunnette kaikki
asiani; olkaa rehellinen Rosaa kohtaan!"</p>
<p>Rättärikin oli sentään maallisesta savesta kaavailtu; pinta oli kyllä
pölyinen ja rosoinen, mutta oli hänessä hyvää ja rehellistä
tunteellisuuttakin, varsinkin milloin paroonista tahi hänen nuoresta
tyttärestään oli puhe. Häneltä puhkesi hätääntynyt ulina. Jos se
murheen päivä koittaisi ja Duncan Macwheeblellä olisi ainoakaan lantti
taskussaan, niin se olisi miss Rosen. Hän oli raatava ja raastava,
neidin pääsemättä puutetta tuntemaan; "jos koko Bradwardinen ja
Tully-Veolanin komea paroonikunta, sen linna ja kartano — (hän nyyhki
ja inisi joka hengähdyksellä) — sen suot ja nummet, pellot ja niityt
— kasvavat viljat ja istutukset — rakennukset — puutarhat —
kyyhkyslakat — verkko- ja veneoikeudet Veolanin vesissä ja lammissa —
kymmenykset, kirkkoherran- ja kappalaisenpuustelli — <i>annexis,
connexis</i> — laidun-edut — polttopuut, heinät ja rehut —
läänitysvapaudet kaikkine niihin kuuluvine lisineen — (tässä hänen jo
täytyi ottaa avukseen pitkän kaulahuivinsa liepukka, pyyhkiäkseen
silmiään, joihin tuon teknillisen sekamelskan herättämät ajatukset
heruttivat kyyneleitä virtanaan) — mitkä kaikki on täydellisemmin
mainittu asianomaisissa papereissa ja todisteissa — ja sijaitsevat
Bradwardinen pitäjäässä Perthin kreivikunnassa — jos, kuten jo
mainittu, niiden kaikkien täytyy siirtyä isäntäni lapselta
Inch-Grabbitille, joka on whig ja hannoverilainen, hänen
pehtoorinsa hoideltavaksi, tuon Jamie Howien, joka ei kelpaa edes
maalaispoliisiksi, saatikka rättäriksi" —</p>
<p>Valituksen alkupää oli todella ollut liikuttavakin, mutta lopulta oli
mahdoton pidättää nauruaan. "Älkäähän välittäkö, rättäri", virkkoi
vänrikki Maccombich, "sillä entiset hyvät riistämisajat ovat jälleen
tulleet, ja Sneckus Mac-Snackus (tarkottaen kait <i>annexis,
connexis</i>) sekä muut ystävänne saavat väistyä pisimmän miekan
tieltä."</p>
<p>"Ja se miekka on oleva meidän, rättäri", vakuutti päällikkö, joka näki
että Macwheeble oli hyvin ällistyksissään vänrikin selityksestä.</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"Heille vuortemme metallin annamme, hei!<br /></span>
<span class="i4">lillibulero, bullen a la,<br /></span>
<span class="i0">kulta puuttuu, mut kalpoja kirkkaita ei,<br /></span>
<span class="i4">lero lero, bullen a la,<br /></span>
<span class="i0">velat, velkojat näinpä me kuittaamme vain,<br /></span>
<span class="i4">lillibulero, bullen a la,<br /></span>
<span class="i0">siten maksunsa saanut on tyytyvä ain',<br /></span>
<span class="i4">lero lero, bullen a la.<br /></span>
</div></div>
<p>"Vaan ei kannata olla noin alla päin pahoilla mielin, rättäri: juokaa
viininne iloisin sydämin; parooni on onnellisesti ja voitokkaasti
palaava Tully-Veolaniin ja yhdistävä omaansa Killancureitin
lairdikunnan, koska tuo pelkuri sekarotuinen sika ei tahdo lähteä
prinssin puolesta sotaan kuten oikea herrasmies."</p>
<p>"Tilat ovat tosiaan vierekkäin", selitti rättäri silmiään kuivaten,
"ja yksi mies ne molemmat hoitelisi."</p>
<p>Mrs. Flockhartin poistuttua pöydästä miehet jäivät vielä tuokioksi
pakinoimaan, edessä olevat sotatapahtumat tietysti parhaastapäästä
puheen-aineena.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXIX.<br />
Tanssiaiset.</h2>
<p>Kun vänrikki Maccombich oli lähtenyt ylämaalaisleiriin ja rättäri
Macwheeble vetäytynyt johonkin syrjäiseen majataloon sulattelemaan
päivällistään ja hautomaan Evan Dhun viittausta sotalain
omavaltaisuudesta, meni Waverley paroonin ja päällikön seurassa
Holyroodin linnaan. Jälkimäiset kaksi olivat mitä parhaimmalla
tuulella, ja parooni matkalla kiusotteli sankariamme hänen kauniista
vartalostaan, joka uudessa puvussa enimmin edukseen esiintyi. "Jos
teillä on mitään aikomuksia jonkun hempeän Skotlannin immen sydäntä
vastaan, niin kehottaisin teitä puheisiin päästessänne käyttämään
Virgiliuksen sanoja:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"<i>nunc insanus amor duri me Martis in armis,</i><br /></span>
<span class="i0"><i>tela inter media atque adversos detinet hostes</i>,<br /></span>
</div></div>
<p>"mitkä säkeet Struanin Robertson, Donnochy-klan'in päällikkö (joll'ei
Luden vaatimukset ole <i>primo loco</i> varteenotettavat), on niin
kauniisti kääntänyt kielellemme:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"sai julma lempi minut sääryksiin<br /></span>
<span class="i0">ja lantioni laittoi tartaniin.<br /></span>
</div></div>
<p>"Teillä sentään onkin polvihousut, joita pidän parempina, ne kun ovat
vanhempaa perua isiltämme ja siistimmät näöltään."</p>
<p>On hyvin tunnettua, miten monet olivat ne ylhäiseen sivistyneeseen ja
varakkaaseen säätyluokkaan kuuluvat herrasmiehet, jotka ottivat osaa
vuoden 1745 onnettomaan ja toivottomaan yritykseen. Skotlannin
vallasnaisetkin yleensä kannattivat uljasta ja kaunista nuorta
prinssiä, joka heittäysi maanmiestensä armoille pikemmin
romaanisankarina kuin juonivana valtiomiehenä. Ei siis ihme, että
enimmän ikänsä Waverley-Honourin hiljaisuudessa viettänyttä Edwardia
häikäisi se vilkkaus ja loisto, mikä nyt vallitsi kauvan autiona
olleessa skotlantilaisessa palatsissa, vaikka paljon vielä olikin
ulkonaisia merkkejä nähtävissä siitä että muutos oli häthätää
toimeenpantu.</p>
<p>Väleen löysi rakastajan silmä lempensä esineen. Flora Mac-Ivor oli
paraikaa Rose Bradwardinen seurassa palaamassa istuimelleen salin
ylipäässä. Kaiken loiston ja kauneuden keskessäkin he olivat
herättäneet yleistä huomiota, kahtena kieltämättä viehättävimpänä
naisena mitä saapuvilla oli. Prinssi oli hyvin huomaavainen molemmille,
varsinkin Floralle, jonka kanssa läksi tanssiin — hänen ulkomainen
kasvatuksensa, ranskan- ja italiantaitonsa nähtävästi teki tehonsa.</p>
<p>Päästessään tanssin loputtua ahdingossa esille tunkeutumaan Edward
seurasi Fergusta miss Mac-Ivorin luo. Kaikki se harras toivo, jota hän
poissaollessaan oli sydämessään vaaliskellut, tuntui nyt tavattaessa
häipyvän, ja niinkuin unohtuneen unen erikoiskohtia muistelemaan
yrittävä, hän olisi tällä hetkellä koko maailman antanut muistaakseen
mihin oli perustanut nyt harhaluuloilta tuntuvat haaveensa. Hän astui
Ferguksen vierellä alla päin, polttavin poskin ja sydämessään sellaiset
tunteet kuin pahantekijällä, joka mestauskärryillään hitaasti
edetessään hälisevän katsojajoukon läpi ei tule tarkanneeksi mitään
melua, mikä korviinsa tunkeutuu, eikä liikehtivää laumaa, jota
harhaileva katseensa kohtaa.</p>
<p>Flora näytti hänen lähestyessään hiukan — vain hiukkasen —
hämmentyneeltä. "Tuon tässä Ivorin heimon kasvatin", sanoi Fergus.</p>
<p>"Vastaanotan hänet toisena veljenä", vastasi Flora.</p>
<p>Sanalla oli sen verran erityistä äänenpainoa, jott'ei tämä voinut
välttää kuumeentapaisella jännityksellä kuuntelevaa korvaa. Puhujan
koko sävystä ja tavasta päättäen se ilmeisesti merkitsi: "En ole
milloinkaan ajatteleva mr. Waverleytä sen likeisemmäksi." Edward
seisahtui, kumarsi ja katsahti Fergukseen, joka puraisi huultaan —
hänkin oli siis tulkinnut sisarensa tervehdyksen jotakin enempää
merkitseväksi. "Tämä siis on unelmani loppu!" oli Waverleyn ensimäisenä
ajatuksena, ja se tuotti niin sanomatonta tuskaa, että ajoi veren
poskipäiltä.</p>
<p>"Hyvä jumala!" huudahti Rose Bradwardine, "hän ei vielä ole toipunut."</p>
<p>Suurella mielenliikutuksella lausutut sanat kuuli itse chevalier, joka
nopeasti esiin astuen tarttui Waverleytä käteen ja ystävällisesti
tiedusteltuaan miten oli hänen vointinsa laita lisäsi haluavansa häntä
puhutella. Voimakkaalla ja äkillisellä ponnistuksella, jonka
asianhaarat pakolliseksi tekivät, Waverley tointui niin paljon, että
sai seuratuksi prinssiä erääseen salin komeroon.</p>
<p>Prinssi pidätteli häntä jotakuinkin kauvan, kysellen Englannin
katoolisten toryperheiden oloja, heidän vaikutusvaltaansa ja
valtiollisia mielipiteitään. Tuollaisiin tiedustuksiin olisi Edward
muulloinkin kyennyt vastailemaan vain ihan päällisinpuolin, ja on
arvattavissa, että hänen selittelynsä nykyisessä tunteidenkuohussaan
olivat sekavuuteen asti epämääräisiä. Chevalier pari kertaa hymyili
hänen vastaustensa hajamielisyyttä, mutta pitkitti keskustelua, vaikka
olikin pakotettu sitä enimmiten yksikseen ylläpitämään — kunnes
huomasi Waverleyn saaneen aikaa malttua. On luultavaa että tämä pitkä
puhelu oli osaksi aiottu edistämään sitä luuloa, että Waverley oli
valtiollisesti tärkeä henkilö. Mutta loppulauselmistaan päättäen
hänellä oli toinenkin ja hyväätarkottava vaikutin neuvottelunsa
pidentämiseen, sankarimme itsensä vuoksi. "En voi vastustaa kiusausta",
hän virkkoi, "joka houkuttelee minua kerskaamaan olevani erään
naissalaisuuden huolellinen uskottu. Näette, mr. Waverley, että tiedän
kaiken, ja vakuutan olevani sydämeni pohjasta puolellanne. Mutta, hyvä
ystävä, teidän täytyy tiukemmin pitää tunteitanne ohjaksissa. Täällä on
monta, joiden silmät näkevät yhtä hyvin kuin minun, vaan joiden kieleen
ei ole yhtä suuresti luottaminen."</p>
<p>Niin sanoen kiepsahti hän kepeästi pois ja yhtyi muutaman askeleen
päässä seisoskelevaan upseeriryhmään, jättäen Waverleyn mietiskelemään
hänen viimeisiä sanojaan; niitä hän ei kokonaisuudessaan voinut
ymmärtää, mutta tajusi kuitenkin neuvon, että varovaisuus oli
tarpeellinen. Osottaakseen olevansa uuden herransa ilmaiseman
harrastuksen arvoinen, hän uhallakin päätti yrittää heti totella
kehoitusta ja astui jälleen Floran ja miss Bradwardinen luokse, ja
jälkimäistä tervehdittyään onnistui pääsemään ylimalkaisen keskustelun
alkuun paremmin kuin odottikaan.</p>
<p>Jos, rakas lukijani, konsanaan olet sattunut ottamaan kyytihevoset
----ssä tahi ——ssä (joista ainakin toinen ja luultavasti molemmatkin
kievarit ovat osuneet kohdallesi), niin olet epäilemättä huomannut,
tuskainen myötätuntoisuus sydämessäsi, miten surkean vastahakoisina
koni-poloiset ensin pistävät kehnäytyneet kaulansa länkiin. Mutta kun
kyytipojan vastustamattomat kehotuskeinot ovat saaneet ne hölkkäämään
virstan tahi pari, niin ne turtuvat ensi tuskalleen, ja "valjaihin
lämmittyään", kuten kyytipoikanne saattaa huomauttaa, tekevät matkaa
kuin ei mikään olisi hätänä. Vertaus soveltuu niin oivallisesti
Waverleyn tunteisiin tänä ikimuistoisena iltana, että otin sitä
käyttääkseni mieluummin (varsinkin kun se tietääkseni on aivan
omintakeinen) kuin jotakin loistavampaa kuvausta, jollainen olisi
Byshen "Runoustaiteesta" tavattavissa.</p>
<p>Ponnistus on oma palkintonsa, niinkuin hyvekin; ja sankarillamme oli
vielä muitakin elähyttäviä vaikuttimia urhean tyyneyden ja
välinpitämättömyyden teeskentelyyn Floran silminnähtävää tylyyttä
vastaan. Ylpeys on tehokas, vaikka kirveleväkin lääke rakkauden
haavoihin. Prinssin suosion saavuttaneena, mahtavassa vallankumouksessa
luultavasti huomattavankin sijan hankkivana, ylhäisen piirinsä
veroisena sekä kasvatukseltaan että luontaisilta lahjoiltaan, nuorena,
rikkaana ja jalosukuisena — kannattiko hänen masentua oikullisen
kauneuden päänkeikauksesta?</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Oi impi, armoton ja kylmän jäykkä,<br /></span>
<span class="i0">on rinta mulla yhtä ylpeä.<br /></span>
</div></div>
<p>Tällaisin tuntein Waverley päätti osottaa Floralle, ett'ei häntä
lannistanut epuu, jonka hänen pikku turhamaisuutensa kuiski olevan
tytön omallekin tulevaisuudelle yhtä kohtuuton kuin hänenkin. Ja tätä
mielenmuutosta auttamassa oli yhä puoliaan pitelevä salainen ja
itselleenkin tuntematon toive, että Flora saattaisi oppia pitämään
hänen lempeään paremmassa arvossa, nähdessään ett'ei kokonaan hänen
vallassaan ollut sitä vetää puoleensa tahi lykätä luotaan. Chevalierin
sanoissa myös oli salaperäinen rohkaiseva sävy, vaikka Edward
pelkäilikin niiden vain tarkottaneen että Fergus hartaasti kannatti
sisarensa ja hänen välille aiottua liittoa. Mutta aika, paikka ja pikku
sattumukset loihtivat hänen mielikuvituksensa äkkiä toimintaan ja
loivat hänen käytökseensä miehekkään ja päättäväisen ilmeen, joka jätti
kohtalon huostaan lopullisen ratkaisun. Jos hän sattuisi taistelun
aattona olemaan ainoa murheellinen ja nolostunut, niin miten ahnaasti
kävisikään juttuun kiinni kulkupuhe, jolla hänen maineensa oli jo
kerrassaan liiaksi ollut hammasteltavana!</p>
<p>Näiden sekavien mielialojen vallassa ollen ja toisinaan ohimennessään
hymyllään tahi nyökkäyksellään osanottoaan ilmaisevan prinssin
rohkaisemana lämpeni Waverley yrittämään parhaansa mitä vilkkaasta
luonteestaan lähti, ja herätti yleistä ihailua seurueessa. Keskustelu
kääntyi vähitellen aloille, joilla hän edullisimmin sai näyttää kykyään
ja tietojaan. Illan iloisuutta pikemmin ylensivät kuin ehkäisivät
huomispäivän vaarat. Kaikkien hermoja piti tulevaisuus jännittyneinä ja
jokainen tahtoi vielä nykyhetkestä nauttia. Tämmöinen mieliala on
sangen suotuisa vilkkaan mielikuvituksen, runollisuuden ja intoisan
kaunopuheliaisuuden ilmauksille. Waverleyllä, kuten jo aikaisemmin
olemme huomauttaneet, oli toisinaan harvinaisen sujuva puhelahja, ja
tässä tilaisuudessa hän useammin kuin kerran kosketteli hellimpiä
tunteita ja sitte taas antausi säihkyvän hilpeyden aloille. Häntä
kannattivat ja elähyttivät toiset saman hengen innostamat, jotta
kylmäkiskoisemmatkin ja vakavasti harkitsevat lopulta tempausivat
mukaan. Monet naiset kieltäysivät tanssista, joka yhä oli käynnissä, ja
mikä milläkin tekosyyllä liittyivät seurueeseen, jonka "kaunis nuori
englantilainen" näytti ympärilleen keränneen. Hänet esiteltiin useille
ylhäisön naisille, ja tavallisesta ujoudestaan hetkeksi vapautuneella
käytöksellään voitti hän kaikkien yksimielisen suosion puolelleen.</p>
<p>Flora Mac-Ivor tuntui olevan sukupuoltaan ainoa, joka pysyi hiukan
kylmäkiskoisena ja mukautumattomana, vaan ei hänkään voinut kokonaan
salata ihmettelyä, jota Waverleyn entistään paljoa sujuvampi ja
loistavampi seurustelutaito herätti. En tiedä, eikö hän sentään
hetkeksi ollut pikkuisen pahoillaan siitä, että oli asettunut niin
jyrkästi torjumaan pois rakastajaa, joka noin hyvin tuntui ansaitsevan
asemansa maan ylhäisimmissä piireissä. Hän oli epäilemättä tähän asti
pitänyt paranemattomana haittana Edwardin luonteessa sitä <i>mauvaise
hontea</i>, joka hänen mielestään liiaksi lähenteli arkamaisuutta ja
saamattomuutta, itse kun oli kasvanut hovielämässä ja jäänyt vieraaksi
englantilaisten tapojen vaatimattomuudelle. Mutta jos hänen sielussaan
kajastikin hetkellinen toivomus, että Waverley olisi aina osottautunut
noin rakastettavaksi ja miellyttäväksi, niin ei sen vaikutus kauvaakaan
kestänyt, sillä heidän erottuaan oli esiintynyt asioita, jotka Floran
silmissä saattoivat ennen tekemänsä päätöksen lopulliseksi ja
peruuttamattomaksi.</p>
<p>Peräti toisenlaisin tuntein ja kaikella sielullaan kuunteli Rose
Bradwardine hänen sanojaan. Hän tunsi salaista riemua siitä, että
yleinen tunnustus kohdistui mieheen, jonka ansioita hän oli tullut
pitäneeksi jo liiankin aikaisin ja liiankin hellästi arvossa. Ilman
pienintäkään mustasukkaisuuden ajatusta, mitään pelkoa, tuskaa tahi
epäilystä tuntematta, ainoankaan itsekkään mietteen häiritsemättä
rauhaansa, katseli hän onnellisin mielin seurueen yksimielistä
suosiollisuutta. Kenties oli tämän illan vilpitön ilo puhtainta mitä
ihmismieli konsanaan voi kokea — niin lyhytaikainen ja suurien surujen
seuraama kuin olikin.</p>
<p>"Parooni", virkahti chevalier, "en uskaltaisi jättää rakastettuani
nuoren ystävänne seuraan. Hän on todenteolla pikku romanttisuudestaan
huolimatta mitä viehättävin seurustelija."</p>
<p>"Ja kautta kunniani", vastasi parooni, "tuo poikanen voi välipäikseen
olla yhtä yksvakainen kuin tämmöinen kuusikymmenvuotias ukon rahju.
Olisipa teidän kuninkaallinen korkeutenne vain nähnyt miten hän
avosilmin uneksi ja torkkui Tully-Veolanin lammen äyräillä kuin
<i>hypokondriakhes</i> tahi, kuten Burton 'Anatomiassaan' määrittelee,
<i>phrenesiacus</i> taikka <i>lethargicus</i>, niin ihmettelisitte
mistä hän äkkipikaa on saanut noin hillittömänä pulppuilevan juhla-ilon
ja leikkisyyden."</p>
<p>"Minä en muuta osaa arvella", selitti Fergus Mac-Ivor, "kuin että
innostus on tartanien luoma, sillä vaikka Waverley on kaikin puolin
kelpo poika, niin ei hän kuitenkaan toverina ole erityisemmän vilkas
ollut."</p>
<p>"Sitä kiitollisempia saamme olla hänelle", sanoi prinssi, "kun on täksi
illaksi varannut ominaisuuksia, joista lähimmät ystävänsäkään eivät ole
mitään tienneet. — Mutta kuulkaapas, hyvät herrat, yö lähenee ja
huomispäivän asioita on aikaisin ajateltava. Ottakoon kukin kauniin
kumppaninsa ja kunnioittakoon vaatimatonta ateriaa läsnäolollaan."</p>
<p>Hän astui etumaisena toiseen huoneustoon ja istuutui baldakiinin alle
pitkän pöytäjonon yläpäähän, sekä arvokkaana että kohteliaana, mikä
sävy hyvin soveltui hänen ylhäiselle syntyperälleen ja suurille
aikeilleen. Tuskin oli tuntia kulunut, kun jo soittajat kajauttivat
lähtösäveleen.</p>
<p>"Hyvää yötä siis", huudahti chevalier, hypähtäen seisaalleen;
"hyvää yötä ja olkoon ilo mukananne! — Hyvää yötä, kauniit
naiset, jotka olette niin suuresti suoneet myötätuntoisuuttanne
maanpakolaisprinssille. — Hyvää yötä, urheat ystäväni: olkoon
tämäniltainen onnellisuus enteenä siitä, että pian ja voitokkaina
palaamme näihin isiemme suojiin, ja että Holyroodin palatsissa vielä
monen monina iltoina ilomme ja intomme kajahtelee."</p>
<p>Milloin Bradwardinen parooni jälkeenpäin sattui mainitsemaan tätä
prinssin hyvästelyä hän ei kertaakaan ollut surumielin lisäämättä:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"<i>Audiit, et voti Phaebus succedere partem</i><br /></span>
<span class="i0"><i>mente dedit; partem volucres dispersit in auras</i>.<br /></span>
</div></div>
<p>minkä", hän huomautti, "ystäväni Bangour on kauniisti kääntänyt meidän
runomitallemme:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Rukousta Phaebus kuuli puolittain,<br /></span>
<span class="i0">hän toiset puolet tuuleen huusi vain."<br /></span>
</div></div>
<hr class="chap" />
<h2>XXX.<br />
Eräs tapaus herättää hyödyttömiä mietteitä.</h2>
<p>Waverleyn ristiriitaiset tunteet ja uuvuksiin asti rasittunut
mielentila olivat vaivuttaneet hänet myöhäiseen, mutta sikeään uneen.
Hän uneksi olevansa Glennaquoichissa ja oli Ian nan Chaistelin suojiin
siirtänyt Holyroodin juhlakemut. Kimeänä piipatteli säkkipilli, eikä se
harha-aistimusta ollutkaan, sillä Mac-Ivorin klan'in "pääpiiparin"
jämeät askeleet tömisivät pihakivityksellä, missä hän mrs. Flockhartin
sanojen mukaan — tämä kun nähtävästi ei ollut kansallisen soitannon
ystäviä — "järkytteli noppakivetkin irti liitoksistaan kiljunnallaan."
Tietysti nämä säveleet pian kävivät Waverleynkin unelle liian
voimakkaaksi säestykseksi.</p>
<p>Callumin töppösien tepastelu hänen kamarissaan (sillä Mac-Ivor oli
jälleen antanut Waverleyn hänen huostaansa) oli seuraavana lähdön
enteenä. "Eikö teidän armonne jo kiepsahda jalkeilleen? Vich Ian Vohr
ja prinssi ovat parastakättä tuolla suuressa vihreässä laaksossa, jota
täällä sanovat kuninkaanpuistoksi, ja monet ovat nyt pystyssä, joita
iltaan mennessä kannetaan."</p>
<p>Waverley hypähti ylös vuoteestaan ja järjesti Callumin neuvolla ja
avulla tartanipukunsa kuntoon. Samalla Callum ilmotti hänen
nahkareppunsa saapuneen Dounesta ja jo joutuneen Vich Ian Vohrin
tavarain mukana kuormavankkureihin.</p>
<p>Waverleyn mieleen johtui luolan-neidon salaperäinen paperitukku, joka
tuntui aina vain livahtavan hänen käsistään. Mutta nyt ei ollut aika
ajatella uteliaisuutensa tyydyttämistä: kieltäydyttyään mr. Flockhartin
tarjoamasta "aamutuimasta" — varmaankin ainoana miehenä, jolle
chevalierin armeijassa ei sellainen lämmike kelvannut — hän lausui
jäähyväisensä ja läksi Callumin keralla matkaan.</p>
<p>"Callum", kysäisi hän, heidän rientäessään pitkin likaista kujaa
Canongaten eteläkulmalle päin, "mistä minä hevosen saan?"</p>
<p>"No mutta mitä hittoa ajattelettekaan!" kummaili Callum. "Vich Ian Vohr
marssii heimonsa etunenässä kilpi olallaan, prinssistä puhumattakaan,
joka tekee samaten. Tokihan tekään ette sen parempaa tahtone?"</p>
<p>"Enpä todellakaan, Callum, sitte. Annahan kilpeni; no, nyt olemme
valmiit. Miltä näytän?"</p>
<p>"Pulskalta kuin se ylämaalainen, joka on kuvattu Luckie Middlemassin
ravintolan kylttiin", kehui Callum.</p>
<p>Suoriuduttuaan pääkaupungin rumasta ja likaisesta laitaosasta ulos
raittiiseen ilmaan tunsi Waverley uutta intoa ja voimaa, lujin mielin
ajatellen edellisen illan tapahtumia ja toiveikkaasti, päättävästi
antautuen alkavan päivän vaiheisiin.</p>
<p>Hänen noustuaan St. Leonardin pienelle kallionyppylälle avautui hänen
eteensä Kuninkaanpuisto eli "Arthurin istuin" nimisen vuoren ja
Edinburgin kaupungin nykyisen etelärinteen välinen notkelma. Omituisen
vilkas ja eloisa näky esiintyi siellä. Sinne oli ylämaalaisten armeija
asettunut, parhaillaan valmistuen lähtöön. Waverley oli jotakin sen
kaltaista nähnyt Fergus Mac-Ivorin kanssa metsästysretkellä ollessaan,
mutta nyt oli hyörinä monin verroin suuremmoisempaa ja jännittävämpää.
Taustalla törröttelevät vuoret ja itse taivaan kupukin kaikuivat
säkkipillin sävelistä, jotka kukin omalla soinnullaan kutsuivat
päällikköään ja klan'iaan taisteluun. Vuoristolaiset nousivat ylös
vuoteiltaan, taivasalla yönsä vietettyään, kuin kekojensa ympärillä
kuhiseva mehiläisparvi — ketterinä ja jäntevinä kuin kaikkiin
sotatemppuihin tottunut joukko konsanaan; vaikka kukin toimikin
omintakeisesti ja säännöttömästi, oli tuloksena kuitenkin hyvä
järjestys ja säännöllinen ryhmitys.</p>
<p>Hauskalta ja reippaalta näytti sekin sekamelska, jolla eri klan'it
joutuisasti keräysivät lippujensa ympärille marssiasentoon. Heillä ei
ollut mitään telttejä purettavana, kun olivat miltei kaikki maanneet
paljaalla tantereella siitä huolimatta, että alkoi olla syysmyöhä ja
yökylmiä. Tuokion aikaa lainehtivat ja liikehtivät edes takaisin
liehuvat tartanit, heiluvat töyhdöt ja liput, joissa loistivat
Clanronaldin ylpeä tunnussana <i>Ganion Coheriga</i> (vastustakoon ken
uskaltaa), Mac-Farlanien sotahuuto <i>Loch Sloy</i>, Tullibardinen
markiisin valiolause <i>Forth, fortune, and fill the fetters</i>
(eespäin, onni, ja täytä kahleet), loordi Lewis Gordonin <i>Bydand</i>
ja monien muiden päälliköiden vaakunalauselmat.</p>
<p>Vihdoin järjestyi väenpaljous kapeaksi, synkäksi, pitkän pitkäksi
kolonnaksi, joka ulottui laakson päästä päähän. Etunenässä kohosi
chevalierin lippu, punainen risti valkealla pohjalla, alla valiolause
<i>Tandem Triumphans</i>. Armeijan etujoukkona oli pienoinen
ratsuväkiosasto, etupäässä alamaan aatelia palvelijoineen ja
alustalaisineen, ja heidän lippunsa, joita oikeastaan lukumäärään
nähden oli liian monta, liehuivat jo taivaanrannalla.</p>
<p>Waverleyn silmäillessä kirjavaa näkyä, jonka vaikutusta lisäsivät
muutamat linnasta ylämaalaisten pois rientäviä takajoukkoja kohti
ammutut satunnaiset kanuunanlaukaukset, muistutti Callum tavallisella
suorapuheisuudellaan, että Vich Ian Vohrin osasto oli etumaisia, joten
oli paras kiireimmän kautta pötkiä sitä tavottamaan, kanuunanruoaksi
siihen töllistelemään jäämättä. Waverley lähtikin rientämään nopeasti
eteenpäin, kuitenkin tuon tuostakin luoden katseen sankkoihin
soturiparviin, joita keräytyi sekä edessään että takanaan. Lähemmäksi
tultaessa ei armeija enää tuntunutkaan yhtä mahtavalta. Jokaisen
klan'in johtavat miehet kyllä olivat hyvin asestettuja ja uljaan
näköisiä taistelijoita, hyvään sotakuriinkin tottuneita, mutta alempina
arvoluokkina oli ylämaan rahvasta, köyhää, huonosti puettua,
vaillinaisissa aseissa — näivettynyttä ja kurjan näköistä väkeä.
Jokaisella suurella klan'illa oli noita "helootteja" joukossaan, niin
että osastojen takimaiset rivit muistuttivat rosvolaumaa; aseina näki
siellä seipääseen kiinnitettyjä kirveitä, tupettomia miekkoja,
lukottomia piiluikkuja, viikatteen teriä ja sen semmoista; muutamilla
oli ainoastaan tikari, nuija tahi aidas. Näiden sivistymättömien
raukkojen julma, siistimätön ulkomuoto herätti hämmästystä alamaassa,
vaan myös pelkoakin. Niin vähäisen tunnettiin siihenkään aikaan
ylämaan asukkaita, että näiden sotilasseikkailijain esiintyminen sai
etelä-alamaalaiset yhtä ällistyneiksi kuin olisi heidän maansa
pohjoisesta vuoristosta neekerien tahi eskimoiden kansainvaellus käynyt
sivistynyttä maailmaa uhkaamaan. Ei siis ihme että Waverley tähän asti
arvosteltuaan ylämaalaisia niiden näytteiden mukaan, joita ovela Fergus
oli tuon tuostakin saattanut hänen eteensä, nyt tunsi luottamuksensa
hiukan jäähtyvän ja oli pakotettu ensi työkseen ihmettelemään
uskaliasta yritystä, jolla silloin korkeintaan 4,000 miehen suuruinen
joukko miehiä, niistä tuskin puolet asestettuja, aikoi muuttaa
yhdistetyn brittiläisen kuningaskunnan kohtaloa ja kukistaa sen
hallitsijasuvun.</p>
<p>Hänen siten kulkiessaan pitkin yhä paikallaan pysyttelevää kolonnaa
laukaistiin vihdoin lähdön merkiksi ainoa kanuuna, mikä näin tärkeää
valtiokeikausta suunnittelevalla armeijalla oli ja joka ei mihinkään
tosi työhön kelvannutkaan. Hetikohta oli koko taistelulinja liikkeessä.
Eteenpäin rientävistä pataljoonista kajahti ilmoille hurja riemuhuuto,
joka sitte hukkui säkkipillien hälyyn, kunnes raskas marssin töminä
senkin voitti kumealla pauhullaan. Liput loistivat ja heilahtelivat, ja
ratsuväki kiiruhti etujoukoksi, lähettääkseen tiedusteluosastoja
ottamaan selvää vihollisen liikkeistä. He katosivat Waverleyn
katseilta, pyörähtäessään "Arthurin istuimen" taakse. Jalkaväki seurasi
samalle taholle, eteläisempää tietä käyttäen. Edwardin oli melkoisen
vaikea ehättää Ferguksen osastoon, joka hänen saapuessaan pysähtyi,
asettui asentoon ja vastaanotti hänet innostunein säkkipillien sävelin.
Miehetkin hurrasivat täyttä kurkkua; useimmat tunsivat hänet ennestään
ja olivat nyt ylpeitä siitä, että hän oli oman heimon puvussa.
"Hoilaatte kuin olisi itse päällikkönne astunut riveihinne", huomautti
Evan Dhulle muuan naapuriklan'in mies.</p>
<p>"Jospa ei ole iso itse, niin onpahan ison veli", vastasi Maccombich.</p>
<p>"Ahaa! Hän se siis on se kaunis eteläpuolen <i>Duinhewassel</i>, joka
menee naimisiin lady Floran kanssa?"</p>
<p>"Saattaapa kyllä, ja kuka sen tietääkään. Eihän se ole sinun asiasi
enempää kuin minunkaan, Gregor."</p>
<p>Fergus astui syleilemään vapaaehtoista, lämpimästi ja sydämellisesti
toivottaen hänet tervetulleeksi heimonsa riveihin; mutta piti
tarpeellisena samalla selittää syyn miksi hänen pataljoonansa oli näin
kutistunut, kolmeksi sadaksi, huomauttamalla että paljon miehiä oli
lähetetty tiedusteluosastoiksi.</p>
<p>Asian laita oli kuitenkin sellainen, että Donald Bean Leanin luopuminen
oli häneltä riistänyt vähintäinkin kolmisenkymmentä tanakkaa soturia,
jotka oli varmasti olettanut saavansa palvelukseensa, ja että useat
hänen satunnaisista puoluelaisistaan olivat päälliköittensä
kutsumuksesta liittyneet niiden lippujen ympärille, joiden alaisia
varsinaisesti olivat. Hänen omankin klan'insa suuren pohjoisen haaran
kilpaileva päällikkö oli kerännyt väkensä, vaikk'ei vielä ollut käynyt
kannattamaan kumpaakaan taistelevaa puoluetta, ja oli juonillaan saanut
jossakin määrin supistetuksi Ferguksen johtamaa osastoa. Näitä
pettymyksiä korvasi sentään se yleinen myönnytys, että Vich Ian Vohrin
lippukunta oli näöltään, varustuksiltaan ja asetaidoltaan Charles
Edwardin parhaittenkin valiojoukkojen veroinen.</p>
<p>Duddingstonen kylän sivuutettuaan seurasi armeija jonkin aikaa
Edinburgin ja Haddingtonin välistä postitietä, kunnes Musselburgin
kohdalla meni Eskin poikki. Silloin se kääntyi mereen päättyvältä
lakealta tasangolta sisämaahan päin ja otti haltuunsa Carberry Hill
nimisen ylängön harjanteen, joka Skotlannin historiassa jo ennestäänkin
oli muistettava paikka, siinä kun kaunis Maria Stuart antautui
kapinallisten alamaistensa vangiksi. Tämä tienoo valittiin sen
johdosta, että hallituksen armeija oli chevalierin saaman tiedon mukaan
Aberdeenista meritse tultuaan astunut maihin Dunbarissa ja edellisenä
yönä leiriytynyt Haddingtonin länsipuolelle, aikoen laskeutua tasankoa
myöten Edinburgiin päin, pitkin alempaa rantatietä. Pysyttelemällä
ylängöllä, joka monessa kohti oli postitien sivussa, toivoivat
ylämaalaiset saavansa tilaisuuden edulliseen hyökkäykseen.
Armeija seisahtui siis Carberry Hillin harjalle sekä soturiensa
levähdyttämiseksi että saadakseen sopivan keskusaseman, mistä joukot
voitaisiin marssittaa vihollisen liikkeiden mukaan. Siinä odoteltaessa
saapui prinssiltä lähetti kutsumaan Fergusta kiireimmiten hänen
luokseen; hän tiesi kertoa, että etujoukko oli joutunut kahakkaan
muutamien vihollisten ratsumiesten kanssa ja että Bradwardinen parooni
oli leiriin lähettänyt muutamia vankeja.</p>
<p>Waverley läksi rivistä ja astui eteenpäin, uteliaana näkemään mitä oli
tekeillä. Pian hän huomasi viisi tai kuusi ratsumiestä, jotka pölyisinä
saapuivat täyttä neliä ilmoittamaan, että vihollisjoukot olivat
liikkeellä pitkin rannikkoa länteen päin. Edemmäs päästyään hän äkkiä
kuuli surkeaa ähkymistä eräästä hökkelistä. Hän lähestyi mökkiä ja
kuuli oman kotiseutunsa tutulla murteella jonkun yrittävän lausua
isämeitää tuskan keskeyttämällä äänellä. Kärsimykset aina herättivät
aulista vastakaikua sankarimme povessa. Sisälle astuen hän ensi hämyssä
ei voinut erottaa muuta kuin jonkinlaisen punaisen mytyn, sillä ne,
jotka olivat riisuneet haavoittuneelta aseet ja osan vaatteita, olivat
jättäneet hänelle edes rakuunakauhtanan, johon kääriytyneenä hän
kiemurtelihe maassa.</p>
<p>"Jumalan tähden", rukoili haavotettu Waverleyn askeleet kuullessaan,
"antakaahan pisarakaan vettä!"</p>
<p>"Sen saatte", vastasi Waverley, nosti miehen käsivarsillaan ylös ja
kantoi hänet mökin ovelle, antaen hänen juoda taskuleilistään.</p>
<p>"Luulisin tuntevani tuon äänen", sanoi mies, mutta harhailevan
katseensa sattuessa Waverleyn pukuun hän päätään pudistaen huokasi:
"ei, eihän tämä ole meidän nuori <i>squire</i>!"</p>
<p>Tällä nimellä oli Edward yleiseen tunnettu Waverley-Honourin
tiluksilla, ja se loi hänen sydämensä nyt tuhansia muistoja tulvilleen,
niitä kun jo kotimaan tuttu kieli oli elvytellyt. "Houghton!" hän
huudahti, tuijottaessaan jäykistyviin kasvonpiirteisiin, joille kuolema
alkoi painaa leimaansa, "sinäkö siinä?"</p>
<p>"En uskonut enää kuulevani englantilaista ääntä", valitteli haavotettu;
"minut heitettiin tänne joko elämään tai kuolemaan oman onneni varassa,
kun huomasivat, ett'en tahtonut antaa mitään tietoa rykmentistäni.
Mutta voi, squire, miten saatoittekaan viipyä poissa joukostamme niin
kauan ja antaa tuon hornanhengen, Ruffinin, meitä viekotella?
Olisimmehan totisesti seuranneet teitä vaikka tulen läpi."</p>
<p>"Ruffinin! Vakuutan sinulle, Houghton, että sinua on kurjasti petetty."</p>
<p>"Sitä olen useasti ajatellutkin", vastasi Houghton, "vaikka näyttivät
meille sinettinnekin; ja niin ammuttiin sitte Tims, ja minut
alennettiin sotamieheksi."</p>
<p>"Älä väsytä voimiasi puhumalla", neuvoi Edward; "minä hankin sinulle
kiireen kautta lääkärin."</p>
<p>Hän näki Mac-Ivorin lähestyvän, tämän palatessa pääkortteerista
pidetystä sotaneuvottelusta, ja kiirehti häntä vastaan. "Mainioita
uutisia!" huusi päällikkö; "vajaan kahden tunnin kuluttua alkaa
nujakka. Prinssi on asettunut etujoukkojen ensi riveihin, ja miekkansa
vetäessään huudahti hän: 'veikot, olen heittänyt pois huotran!' Tule,
Waverley, lähdemme oitis liikkeelle."</p>
<p>"Varro hetkinen; tämä vanki parka tekee loppuaan; mistä löydän
lääkärin?"</p>
<p>"Vielä kysytkin! Eihän meillä ole sellaista miestä, paitsi pari kolme
ranskalaista poikasta, jotka luullakseni eivät ole apteekkarioppilaita
parempia."</p>
<p>"Mutta mieheltä juoksee veri kuiviin."</p>
<p>"Surkeata!" sanoi Fergus hetkellisen säälin valtaamana, vaan lisäsi
heti jälkeenpäin: "mutta se on ennen iltaa tuhansienkin kohtalo — tule
pois vain."</p>
<p>"En voi; hän on setäni alustalaisen poika, kuuletko."</p>
<p>"No, jos hän omia miehiäsi on, niin täytyyhän häntä hoivaella;
käsken luoksesi Callumin — mutta perhana vieköön, <i>ciade millia
molligheart</i>!" jatkoi tuittupäinen päällikkö, "mikä panikaan
sellaisen vanhan soturin kuin Bradwardinen lähettämään kuolevia miehiä
tänne vaivoiksemme!"</p>
<p>Callum riensi ainaisen nopsana paikalle; ja Waverley todella vain
voitti ylämaalaisten puolelta yhä suurempaa suosiota tällä
huolittelullaan. He eivät olisi ymmärtäneet sitä yleistä
ihmisystävällisyyttä, mikä teki Waverleylle miltei mahdottomaksi astua
ainoankaan apua tarvitsevan ohitse; mutta kuullessaan haavotetun olevan
hänen "seuraansa", he yksimielisesti tunnustivat, että Waverleyn käytös
ilmaisi hyvää ja tunnollista päällikköä, joka ansaitsi väkensä
rakkauden. Neljännestunnin kuluttua veti onneton Humphrey viimeisen
hengähdyksensä, rukoillen nuorta herraansa Waverley-Honouriin
palattuaan olemaan ystävällinen vanhalle Job Houghtonille ja äidilleen,
sekä vannottaen häntä olemaan taistelematta näiden hurjien hamemiesten
kanssa vanhaa Englantia vastaan.</p>
<p>Vilpittömällä surulla ja kalvavan katumuksenkin painostaessa mieltään
oli Waverley ensi kertaa eläessään nähnyt kuolevan ihmisen viime
tuskia. Hän käski Callumia kantamaan ruumiin takaisin hökkeliin; nuori
ylämaalainen teki sen reippaasti, jättämättä tutkimatta vainajan
taskuja, joiden sitte kuitenkin huomautti jo olleen tyhjennetyt.
Kauhtanan hän ainakin sieppasi ja varovasti kuin luupalaa kätkevä
vainukoira kätki sen varvikkoon, huolellisesti pannen merkille paikan,
huomauttamalla että siitä tulisi oivallinen nuttu vanhalle äidilleen,
jos sattuisi samaa tietä palaamaan.</p>
<p>Otti melkoisen lujalle ennättää marssivaan kolonnaan, joka nyt oli
nopeasti etenemässä, vallatakseen Tranentin kylän yläpuolella olevan
pengermään, jonka merenpuoleista alankoa vastustajain tien tiedettiin
kulkevan.</p>
<p>Monia hyödyttömiä ja tuskallisia mietteitä herätti Waverleyssä
surullinen kohtaus hänen ja kersanttivainajansa välillä. Miehen
tunnustus osotti selvästi, että eversti Gardinerin toimenpiteillä oli
ollut pätevä aihe ja että ne oli ihan välttämättömiksikin tehnyt se
kapinayllytys, jota oli harjotettu Edwardin nimessä. Nyt hän jälleen
muisti menettäneensä sinettinsä; sehän oli tapahtunut Bean Leanin
luolassa. Oli ilmeistä, että tuo viekas konna oli sen anastanut,
vehkeilläkseen sen avulla rykmentissä omin aikein; ja Edward tunsi
olevansa varma siitä, että hänen tyttärensä kätkemä paperitukku oli
valaiseva näitä salakähmäisiä juonia. Sillävälin hänen korvissaan
kaikui Houghtonin valittelu: "Voi, squire, miksi jätittekään meidät?"</p>
<p>"Niin", hän hymähti itsekseen, "olen tosiaan menetellyt
ajattelemattoman julmasti teitä kohtaan. Toin teidät kotivainioiltanne,
ylevän ja hyvänluontoisen isännän suojeluksesta; saatettuani teidät
sotakurin kaiken ankaruuden alaisiksi, en muka jaksanut kantaa omaa
taakkaani, vaan vetäydyin pois velvollisuuksistani, jättäen sekä ne,
joiden suojeleminen oli asianani, että oman maineeni kärsimään
konnamaisia keinotteluja. Oi miten suunnatonta kurjuutta ja pahaa
useasti tuottavatkaan velttous ja päättämättömyys, jolleivät itse
olekaan paheita!"</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXI.<br />
Taistelu-aatto.</h2>
<p>Vaikka ylämaalaiset marssivat hyvin joutuisasti, niin oli aurinko jo
laskemaisillaan, kun saapuivat niiden ylänköjen selänteelle, jonka
pohjoispuolella mereen leviävällä aukealla lakeudella ovat Seatonin ja
Cockenzien pikku kylät sekä isompi Preston, mutta melkoisen matkan
päässä toisistaan. Muuan edempi Edinburgin rantatie kulki tasangon
halki, Seatonin pikkumetsiköstä alkaen Prestoniin asti, jonka
jälkeen se jälleen katosi epätasaiseen sisämaahan. Tämän tien oli
englantilainen kenraali valinnut pääkaupunkia lähetäkseen, ensinnäkin
koska se oli ratsuväelle mukavampi, ja toiseksi siitäkin luultavasta
syystä, että oli siten suoraa päätä ryntäävä päin Edinburgista
vastaansa marssivaa ylämaalaisarmeijaa. Mutta siinä hän erehtyi;
chevalierin selvä äly tahi hänen neuvojiensa harkinta jätti suoranaisen
tien avoimeksi, ja sen sijaan miehitettiin ne lujat asemat, joilta
alanko oli hallittavissa.</p>
<p>Heti ylängölle päästyään asettuivat ylämaalaiset taistelurintamaan
pitkin selännettä. Miltei samalla hetkellä ilmestyi Seatonin
pensaikkojen takaa englantilaisten etujoukko, miehittääkseen tasangon;
armeijat olivat siten ainoastaan virstan päässä toisistaan. Waverley
selvästi erotti rakuunaskvadroonat, niiden toinen toisensa jälkeen
asettuessa erilleen tasangolle vastapäätä prinssin armeijaa.
Perästäpäin tuli joukko kenttätykkiä, jotka myös asetettiin riviin ja
suunnattiin ylänköön päin. Sitte seurasi avoimina kolonnina kolme tahi
neljä jalkaväkirykmenttiä, painetit pystyssä kuin teräsaidat ja aseet
salamina välähdellen, kun merkin saadessaan yhtähaavaa asettuivat
ylämaalaisten keskuksen kohdalle. Pitkän jonon päätti toinen
tykkiosasto ja ratsurykmentti, jotka järjestyivät jalkaväen vasemmalle
puolelle, joten koko taistelurintama oli etelää kohti kääntynyt.</p>
<p>Sill'aikaa osottivat ylämaalaiset yhtä ripeää taisteluintoa.
Klan'it asettuivat rintamaan sikäli kun ehtivät harjanteelle, ja
molemmat armeijat pääsivät siten yhtaikaa taistelujärjestykseen.
Järjestäydyttyään ylämaalaiset puhkesivat huikeaan sotahuutoon, jonka
kaiku kauan kieriskeli takana olevassa vuoristossa. Englantilaiset,
jotka näyttivät olevan reippaalla tuulella, vastasivat äänekkäillä,
uhmaavilla huudoilla ja laukasivat pari kanuunaa erästä ylämaalaisten
etumaisempaa asemaa kohti. Jälkimäisiä suuresti halutti käydä
hyökkäykseen tuota pikaa, ja Evan Dhu vakuutteli Fergukselle, että
"punatakit tutisivat kuin kepin päällä muna", ja että heidän puolellaan
oli kaikki luonnolliset edut, "koskapa vanhat väkäleuat ämmätkin
(Jumala heitä siunatkoon) saattaisivat rynnätä alas mäkeä."</p>
<p>Mutta kuitenkin oli maaperä, jota vuoristolaisten olisi täytynyt
laskeutua, vaikk'ei toki laajalti, aivan läpipääsemätön. Se ei
ainoastaan ollut rämeinen, vaan kivimuurien risteilemä ja pitkin
pituuttaan hyvin leveän ja syvän kaivannon saartama, mitkä seikat
olisivat englantilaisille muskettisotureille tuottaneet kamalan edun,
ennenkuin ylämaalaiset olisivat voineet käyttää miekkojaan, joihin
olivat pääasiassa tottuneet luottamaan. Johtajat olivat senvuoksi
pakotetut hillitsemään ylämaalaisten taistelukiihkoa, ja vain muutamia
tarkk'ampujia lähetettiin alas rinnettä kahakoimaan vihollisen
etuvartioiden kanssa ja maasuhteita tutkimaan.</p>
<p>Tässä oli siis harvinaisen jännittävä sotilaallinen näytelmä. Nuo kaksi
armeijaa, niin erilaisia näöltään ja järjestöltään, mutta kumpikin
oivallisesti harjaantuneita omaan sodankäyntitapaansa — joiden ottelu
tuntui ratkaisevan ainakin Skotlannin kohtalon, joksikin aikaa —
seisoivat nyt vastakkain kuin kaksi miekkailijaa areenalla,
mietiskelemässä millä tavoin oli paras hyökätä vastustajan
kimppuun. Johtavat upseerit ja esikunnat nähtiin selvästi kukin
rintamansa edessä, kaukoputkilla tähystelemässä toistensa liikkeitä,
lähettelemässä määräyksiä ja vastaanottamassa tietoja ajutanttien ja
tiedustelu-upseerien kautta, jotka loivat eloa näkymölle, eri suunnille
nelistäen kuin olisi päivän ratkaisu riippunut heidän ratsujensa
vauhdista. Armeijain välisellä alueella sattui toisinaan pikku
kahakoita yksityisten tarkk'ampujain välillä, ja joskus nähtiin hatun
tai lakin putoavan, toverien kantaessa pois jotakuta haavotettua.
Tällaiset ottelut olivat kuitenkin aivan vähäpätöisiä, sillä
kumpaisenkaan armeijan aikeisiin ei soveltunut edetä sille taholle.
Naapurikylistä kurkisteli talonpoikaisväestö arkana ja uteliaana, ja
ulkona merenlahdella näkyi kaksi purjelaivaa, englantilainen lippu
mastossa, koko taklaasi täynnä vähemmän pelokkaita katselijoita.</p>
<p>Kun tätä kaameaa seisahdusta oli kestänyt jonkin tovin, sai Fergus
erään toisen päällikön keralla käskyn asettaa klan'insa Prestonin
tienoille, uhatakseen Copen armeijan oikeaa siipeä ja pakottaakseen
häntä siirtämään asemaansa. Voidakseen määräystä noudattaa otti
Glennaquoichin päällikkö haltuunsa Tranentin hautuumaan, tärkeän
aseman, joka Evan Dhun sanojen mukaan oli "mukava seutu jokaiselle
kristitylle herrasmiehelle, joka kovaksi onnekseen sattuisi kaatumaan
ja haluaisi päästä vihittyyn maahan." Ehkäisemään ja karkottamaan tätä
osastoa lähetti englantilainen kenraali kaksi kanuunaa ja lujan
ratsuväkiosaston. He saapuivat niin lähelle, että Waverley selvästi
tunsi entisen oman joukkonsa lipun ja kuuli torvien ja rumpujen
hälyyttävän hyökkäyskäskyä, jota itse oli niin useasti totellut.
Kuulipa hän hyvin tutun, englantilaisella murteella lausutun
komentosanankin, sen päällikön antamana, jota oli aikoinaan sydämensä
pohjasta kunnioittanut ja rakastanut. Ympärilleen vilkaistessaan hän
näki ylämaalaisten kumppaniensa villiintyneen ulkomuodon, kuuli heidän
keskenään kuiskailevan järeällä ja tuntemattomalla kielellä, katseli
omaa pukuaan, niin peräti erilaista kuin se, mitä oli lapsuudestaan
asti pitänyt, ja toivotteli heräävänsä tilasta, joka tällä haavaa
tuntui hänestä unelta inhalta, kauhealta ja luonnottomalta. "Hyvä
Jumala!" hän mutisi, "olenko siis maanpetturi, lippuni kavaltaja ja
synnyinmaani vihollinen, kuten tuo onneton sotamies loppuaan tehdessään
sanoi?"</p>
<p>Ennen kuin hän saattoi tukahuttaa entispäiväin tukalaa muistoa, astui
hänen entinen päällikkönsä suoraryhtisenä riviensä eteen, tutkiakseen
asemaa. "Nyt osaan häneen", virkahti Callum, varovasti nostaen
piiluikkunsa muurin yli, jonka takana kyyristelihe tuskin
kuudenkymmenen kyynärän päässä tähdättävästään.</p>
<p>Edwardista tuntui kuin olisi ollut isänmurha tapahtumassa silmiensä
edessä, sillä sotavanhuksen kunnioitettavat, hopeanharmajat hapset ja
jalot kasvonpiirteet johtivat mieleen sen miltei isällisen arvonannon,
jonka hän oli upseeriensa sydämissä saavuttanut. Hän oli jo huutaa:
"seis!" mutta Callum Begin vieressä loikova ylämaalainen ukko tarttui
ampujan käsivarteen. "Säästä laukauksesi", virkkoi vanhus, jolla oli
tietäjän maine, "ei ole hänen hetkensä vielä tullut. Mutta varokoon
huomispäivää — näen käärinliinan hänen povellaan."</p>
<p>Callum oli kivikovasta luonteestaan huolimatta altis taika-uskolle. Hän
kalpeni ennustajan sanoista ja veti pois pyssynsä. Vaarastaan
tietämättä käänsi eversti Gardiner hevosensa ja ratsasti verkalleen
takaisin rykmenttiinsä.</p>
<p>Sillävälin oli englantilainen armeija asettunut uuteen rintamaan, jonka
toinen siipi painui merelle päin ja toinen nojausi Prestonin kylään; ja
kun tämän uudenkin asennon ahdistaminen oli yhtä vaivaloista, niin
kutsuttiin Fergus osastoineen entiselle paikalleen. Tämä muutos teki
vastaavan vaihdoksen kenraali Copen väessä, joka taaskin muodostui
ylämaalaisten kanssa yhdensuuntaiseksi rintamaksi. Näissä
molemminpuolisissa liikkeissä kului aika iltahämärään asti, ja armeijat
valmistausivat viettämään yönsä aseissa, nykyisessä asennossaan.</p>
<p>"Ei tule enää tänä iltana mitään tehdyksi", huomautti Fergus
Waverleylle; "ennen kuin sentään kääriydymme levätteihimme, käykäämme
katsomaan mitä parooni hommailee tuolla takana päin."</p>
<p>Hänen vartiopaikkaansa lähetessään he tapasivat tämän vanhan
tunnollisen upseerin, yövartiat liikkeelle lähetettyään ja yövartiat
asetettuaan, lukemassa episkopaalisen kirkon iltasiunausta osastolleen.
Hänen äänensä kajahteli soinnukkaana, ja vaikka nenävarren alapäähän
valahtaneet silmälasit ja sotilaspukuun pujotettu Saunders Saunderson
apulaisen toimessa näyttivät hieman naurettavilta, niin loivat aseman
vaarallisuus, kuulijakunnan sotainen asu ja taaempana seisoskelevat
satuloidut ratsut kuitenkin vaikuttavan juhlallisen leiman
hartaudenharjotukselle.</p>
<p>"Olen tosin jo aamulla varhain, ennen kuin sinä olit hereilläkään,
ripittänyt itseni", kuiskasi Fergus ystävälleen; "vaan en ole toki niin
jyrkkä katoolinen, ett'en voisi yhtyä tämän kelpo miehen rukoukseen."</p>
<p>Edward nyökkäsi päätään, ja he viipyivät kunnes parooni pääsi loppuun.</p>
<p>Kirjan sulkiessaan hän virkkoi: "Nyt, pojat, iskekää huomenna raskain
käsin ja kevyin tunnoin." Hän tervehti sitte ystävällisesti Mac-Ivoria
ja Waverleytä, joka kysyi mitä mieltä hän oli nykyisestä asemasta. "No,
tiedättehän mitä Tacitus sanoo: <i>In rebus bellicis maxime dominatur
Fortuna</i>, onnen kauppaa on sodan käynti. Mutta uskokaa minua, hyvät
herrat, tuo mies ei ole mikään älyniekka ammatissaan. Hän jäähdyttää
poikaparkojensa miehuutta, pitämällä heitä puolustusasennossa, joka jo
itsessään merkitsee alakynnessä oloa tahikka pelkoa. Nyt ne lojuvat
tuolla aseissaan koko yön, levottomina kuin sammakko haravan tiessä,
kun taasen meidän miehemme ovat aamulla aivan pirteitä ja ketteriä
taisteluun käydäkseen. Hyvää yötä, veikot. — Muuan seikka painaa
mieltäni, mutta jos huomispäivä hyvin päättyy, niin neuvottelemme siitä
kerallanne, Glennaquoich."</p>
<p>"Voisinpa melkein sovittaa mr. Bradwardineen Henrik-kuninkaan
määritelmän Fluellenista", huomautti Waverley, toverinsa keralla
astuessaan leiripaikkaansa:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"Jos varsin vanha kuosi onkin tuo,<br /></span>
<span class="i0">hän uljas on, ja tarkka miehekseen."<br /></span>
</div></div>
<p>"Hän on paljon ollut sotapalveluksessa", vastasi Fergus, "ja toisinaan
täytyy ihmetellä miten paljon viisautta ja järjettömyyttä mahtuu samaan
luonteeseen. Haluaisinpa tietää, mikä vaivasi äijän mieltä — kenties
tyttärensä kohtalo. — Kuulehan, englantilaiset vaihtavat vartioita."</p>
<p>Rumpujen pärinä ja puhaltajien kimeä säestys tunkeutui ylös rinnettä —
hälveni — heräsi kaikuna henkiin — ja kuoleutui vihdoin kokonaan.
Sitte kuului ratsuväen innostuttava ja hypähdyttelevä torventoitotus,
yövartioita kutsuen, kunnes sekin tuulen mukana painui kauvas
etäisyyteen.</p>
<p>Ystävykset seisahtuivat katselemaan ympärilleen, ennenkuin laskeutuivat
levolle. Läntisellä taivaalla kimmeltelivät tähdet, mutta merestä
tupruileva kylmä usma peitti itäisen taivaanrannan, valkeina
kiekkuroina vyöryen pitkin lakeutta, jolla vihollisarmeija lepäsi.
Etumaiset vartiot olivat työntyneet rinteen juurella olevan leveän ojan
reunalle asti ja sytyttäneet suuria nuotioita, jotka hämärinä ja
häilyvinä pilkottivat usmakehästään.</p>
<p>Ylämaalaiset makasivat tiuhassa kuin "lehdet Valambrosassa" ylängön
harjalla sikeässä unessa; vain vartijat valvoivat. "Miten monet uljaat
miehet nukkuvatkaan vielä raskaammin ennen huomisyötä, Fergus!" virkkoi
Waverley väkisinkin huoahtaen.</p>
<p>"Älä sitä ajattele", vastasi Fergus, jonka mielessä vain sotaiset
suunnitelmat pyörivät. "Muistele vain miekkaasi, ja kuka sen antoi.
Kaikki muut ajatukset ovat nyt <i>liian myöhäiset</i>."</p>
<p>Tämän epäämättömän huomautuksen lohdutuksella yritti Edward tyynnyttää
ristiriitaisten tunteittensa melskettä. Päällikkö ja hän saivat
levättinsä yhdistämällä mukavan ja lämpimän vuoteen. Callum istahti
heidän pääpuoleensa, sillä hänen velvollisuutenaan oli valvoa päällikön
turvallisuutta, ja alkoi matalalla, yksitoikkoisella äänellä hyräillä
pitkää, surunvoittoista geeliläistä laulua, joka piankin tuuditteli
heidät unen helmoihin.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXII.<br />
Taistelu.</h2>
<p>Muutaman tunnin saatuaan nukkua herätettiin Fergus Mac-Ivor ja hänen
ystävänsä ja kutsuttiin saapumaan prinssin luo. Etäisen kylän
tornikello löi kolmea, heidän rientäessään sinne missä hän makasi. Hän
oli siellä jo ylempien upseeriensa ja klan'ien päälliköitten
ympäröimänä, istuimenaan olkikupo, jota oli vuoteenaan käyttänyt. Juuri
Ferguksen saapuessa päättyi neuvottelu. "Rohkeutta, hyvät miehet",
huudahti chevalier, "ja asettukoon jokainen oitis osastoaan johtamaan!
Muuan uskollinen ystävä on tarjoutunut opastamaan meidät kapeaa ja
mutkittelevaa polkua myöten, joka hankalanakin on sentään
kulkukelpoinen. Se johtaa oikean sivustamme ohi tuon rämeisen ja
koluisen alueen poikki, lujalle tasangolle, jolle vihollisemme on
asettunut. Tuosta pulasta päästyämme täytyy meidän taivaan ja teidän
miekkojenne avulla suoriutua muusta."</p>
<p>Ehdotus herätti yleistä riemua, ja kukin päällikkö kiiruhti
järjestämään miehiään niin hiljaa kuin mahdollista. Koko armeija
siirtyi kapeana rivinä oikealle ja piankin löysi polun, hämmästyttävän
äänettömästi ja kuitenkin hyvin joutuisasti marssien sitä myöten nevan
läpi. Sumu ei ollut noussut ylävämmälle maalle, joten heillä jonkin
aikaa oli tähtien tuike valaistuksenaan. Mutta se katosi tähtien
vaaletessa aamukajastuksen tieltä, ja marssivan kolonnan etupää painui
sankkaan usmamereen, joka valkeana aaltoili koko alangon yli. Nyt oli
eteneminen vaikeampaa, kun polku oli pimeä, ahdas, rosoinen ja toisin
paikoin hyllyvään liejuun uppoileva, ja joukkoja oli kuitenkin
pidettävä yhteen liittyneinä. Mutta ylämaalaiset olivat
elämäntavoissaan tottuneetkin sellaisiin vastuksiin paremmin kuin
säännöllinen sotaväki ja etenivät yhä, vauhtiaan suurestikaan
vähentämättä.</p>
<p>Ivorin klan'in lähestyessä lujaa maaperää, edeltäjiensä kintereillä,
kuului sumun läpi patrullin huuto, vaikk'eivät nähneet rakuunaa
itseään: "Kuka siellä?"</p>
<p>"Hst", huudahti Fergus, "henkensä uhalla pitäköön jok'ainoa suunsa
kiinni; eteenpäin vain", ja marssia jatkettiin yhtä äänettömästi ja
rivakasti kuin ennenkin.</p>
<p>Patrulli laukaisi ratsupyssynsä joukkoa kohti ja laukausta seurasi heti
kavioiden kopse, hänen nelistäessään pois. "<i>Hylax in limine
latrat</i>", sanoi Bradwardinen parooni, kuullessaan laukauksen; "se
poika hälyyttää koko leirin liikkeelle."</p>
<p>Ferguksen klan oli saapunut tasangolle, lavealle sänkipellolle, jonka
lakeutta ei ehkäissyt ainoakaan nyppylä, puu tahi pensaskaan. Muu
armeija seurasi nopeasti perässä, ja samalla jo kuului hälyytys
vihollisarmeijasta. Yllätystä eivät he olleet suunnitelleetkaan,
eivätkä sen vuoksi vähääkään välittäneet siitä, että tiesivät
vihollisen nyt olevan varuillaan ja valmiina heitä vastaanottamaan.
Havainto vain joudutti heidän taisteluvalmistuksiaan, jotka olivatkin
sangen yksinkertaiset.</p>
<p>Ylämaalaisarmeija, jolla nyt oli hallussaan usein mainitun avaran
tasangon eli sänkivainion itäinen pää, asettui kahteen rintamaan,
rämeiköstä merelle päin. Ensimäinen oli aiottu hyökkäämään, toinen
varaväeksi. Pikku ratsujoukko, jota prinssi komensi, pysytteli
molempain rintamain välissä. Seikkailijaruhtinas oli alkujaan päättänyt
itse johtaa rynnäkköä eturivissä, mutta sellaista aijetta vastusti koko
hänen esikuntansa, vaivoin saaden hänet siitä luopumaan.</p>
<p>Molemmat rintamat alkoivat siirtyä eteenpäin, ensimäinen valmiina heti
taistelemaan. Klan'it, jotka sen muodostivat, olivat kukin asettuneet
erilliseksi kiilaksi, kärjestä suipoksi ja kymmenen, kahdentoista tahi
viidentoista rivin pituiseksi, sikäli kun heimokunnassa väkeä riitti.
Parhaiten asestetut ja arvoltaan ylimmät — sillä ne määritelmät
merkitsivät tässä samaa — asetettiin näiden erisuuruisten aliosastojen
etunenään. Taaemmat työntyivät hartiat tanassa eteenpäin, painollaan
sekä ruumiillisesti että henkistä intoa ja luottamusta lisäämällä
jouduttaen etumaisia voimain koetukseen.</p>
<p>"Heitä pois levättisi, Waverley", huusi Fergus, itse tehden samoin;
"tartanien sijaan voitamme silkkiä, ennenkuin aurinko on ylennyt merien
takaa."</p>
<p>Joka taholla riisuivat ylämaalaiset levättinsä ja tarttuivat
aseisiinsa. Syntyi noin kolme minuuttia kestävä kamala seisahdus,
joll'aikaa miehet päänsä paljastaen nostivat kasvonsa taivasta kohti ja
lausuivat lyhyen rukouksen; sitte he painoivat lakin korvilleen ja
alkoivat työntyä eteenpäin, ensimältä verkalleen. Waverley tunsi
sydämensä sillä hetkellä pamppailevan kuin halkeamaisillaan. Sitä ei
aiheuttanut pelko, ei innostus — vaan molemmat yhtenä, uusi ja ponteva
vaikute, joka mieltä ensin hyyti ja hämmästytti, sitte kuumeellisesti
kiihdytti. Ympärillä kajahtelevat äänet antoivat lisää yllykettä;
torvet törähtelivät ja klan'it ryntäsivät vihollista kohti kukin omana,
uhkaavana kolonnanaan. Vauhti lisääntyi hetki hetkeltä ja miesten
keskinäinen jupina kasvoi hurjaksi huudoksi.</p>
<p>Samassa hajotti taivaanrannan yläpuolelle noussut aurinko sumun. Huurut
nousivat kuin esirippu, paljastaen molemmat armeijat juuri törmäämässä
yhteen. Englantilaisten rintama oli suunnattu suoraan hyökkäystä
vastaan; se kiilteli väkensä täysien asevarustusten väikkeessä, ja sen
sivustoina oli ratsuväkeä ja tykistöä. Mutta näky ei hyökkääjiä
säikyttänyt.</p>
<p>"Eteenpäin Ivorin pojat", huusi heidän päällikkönsä, "jott'eivät
kameronit iske ensimäisinä!"</p>
<p>Kauheasti huudahtaen syöksähti koko lauma vihollista vastaan.</p>
<p>Muu on hyvin tuttua historiasta. Ratsuväki oli saanut käskyn ahdistaa
ylämaalaisia sivulta päin, vaan joutui, näiden juostessaan laukaistessa
piiluikkunsa sitä kohti, häpeällisen säikähdyksen valtaan, horjui,
seisahtui, sekosi ja nelisti pakoon. Tykkimiehetkin ratsuväen
hylkääminä pötkivät käpälämäkeen, kerran laukaistuaan kanuunansa, ja
ylämaalaiset, jotka ammuttuaan olivat viskanneet pois pyssynsä ja
siepanneet miekkansa, kävivät hillittömällä raivolla jalkaväen
kimppuun.</p>
<p>Tänä häiriön ja kauhun hetkenä Waverley huomasi nähtävästi
korkea-arvoisen englantilaisen upseerin yksinään ja suojeluksetta
seisomassa kanuunan vieressä, jonka hän sen miehistön paettua oli itse
suunnannut ja laukaissut Mac-Ivorin klan'ia vastaan, se kun oli
lähimpänä. Hänen kookas, roteva ryhtinsä oli omiaan herättämään
huomiota, ja tahtoen pelastaa hänet varman surman suusta jätti Waverley
nopeimmatkin soturit hetkeksi jälkeensä ja paikalle ensimäiseksi
saapuneena kehoitti häntä antautumaan. Upseeri vastasi miekan pistolla,
jonka Waverley torjui kilvellään, syrjään kääntäessään katkaisten
englantilaiselta aseen. Samalla oli Dugald Mahonyn tappara putoomassa
upseerin päähän. Waverley ehkäsi iskun, ottamalla senkin kilpeensä,
jolloin upseeri näki enemmän vastustuksen hyödyttömäksi ja Edwardin
jalomielisyyden liikuttamana luovutti hänelle miekkansa pätkän.
Waverley jätti hänet Dugaldin huostaan, ankarasti muistuttaen että
vankia on hyvin kohdeltava ja ettei häntä saanut rosvota, mutta luvaten
kuitenkin, että Dugald oli saava täyden korvauksen hukkaan menneestä
sotasaaliistaan.</p>
<p>Edwardista oikealla riehui taistelu vielä pikku tovin tulisena ja
tiuhassa. Flandrian sodissa harjaantunut englantilainen jalkaväki
piteli puoliaan hyvin miehuullisesti. Mutta klan'ien kiinteät joukot
olivat monin paikoin tehneet aukkoja heidän pitkiin riveihinsä; ja
alkaneessa käsirysyssä ylämaalaisten erikoiset aseet, hillitön rajuus
ja tavaton notkeus tuottivat ehdottoman etevämmyyden niiden rinnalla,
jotka olivat tottuneet paljon luottamaan järjestykseensä ja
sotakuriinsa ja tunsivat toisen särkyneeksi ja toisen tehottomaksi.
Luodessaan katseensa savuiselle surmanäyttämölle näki Waverley eversti
Gardinerin — omien soturiensa hylkäämänä, vaikka hän oli kaikella
tarmollaan koettanut saada heitä kääntymään vastarintaan — kuitenkin
kannustamassa hevostaan kentän yli, ottaakseen johdettavakseen
pienoisen jalkaväkiosaston, joka pitkitti epätoivoista ja hyödytöntä
taistelua, seisoen selin hänen oman puistonsa muuria vasten (sillä
hänen talonsa oli taistelutantereen laidassa). Hän näkyi jo saaneen
useampia haavoja, vaatteet ja satula kun olivat veriset. Tämän hyvän ja
urhean miehen pelastaminen oli oitis Waverleyn ponnistusten ainoana
päämääränä. Mutta hän sai vain nähdä everstin kaatumisen. Ennen kuin
Edward pääsi tunkeutumaan ylämaalaisen joukon läpi, joka raivoisana ja
saaliinhimoisena oli sulloutunut toinen toistaan työntämään, näki hän
entisen päällikkönsä putoavan ratsun selästä viikatteen iskun
kohtaamana ja maassa ollessaan saavan enemmän haavoja kuin
kahdenkymmenenkään surmaamiseen olisi tarvittu. Mutta Waverleyn
saapuessa paikalle ei kaikki tajunta vielä ollut kadonnut. Kuoleva
soturi näkyi tuntevan Edwardin, katseensa sattuessa häneen moittivan
surullisena, ja hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi kuoleman olevan
juuri tulossa, luopui aikeestaan, laski kätensä ristiin ja uskoi
sielunsa Jumalalle. Kuolevan katse ei tänä sekamelskan hetkenä painunut
Waverleyn sieluun niin syvästi kuin sitte myöhemmin muistona.</p>
<p>Äänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja
voitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin.
Täydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan
pelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti
alussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme
alaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka
oli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi
rakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta,
mutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen
takaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma
vakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin
oli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota
sen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut.
Hänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa
vain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä.
"Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut", vakuutteli hän, "että oli
synti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän
mittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä
saattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta,
kuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas,
hevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin
maamoukan poni."</p>
<p>Sellainen oli Balmawhapplen loordin muistopuhe.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXIII.<br />
Odottamaton pula.</h2>
<p>Kun taistelu oli tauonnut ja kaikki jälleen järjestymässä, niin
Bradwardinen parooni, päivän velvollisuuksista suoriutuneena ja
joukkonsa sijoteltuaan sopiviin asemiin, etsi käsiinsä Glennaquoichin
päällikön ja Edward Waverleyn. Edellisen hän tapasi täydessä puuhassa
ratkaisemassa heimolaistensa keskuudessa syntyneitä kiistoja
etevämmyydestä ja uroteoista sekä saaliinjaosta nousseita tärkeitä ja
epäilyttäviä kysymyksiä. Viimeksi mainituista pulmallisin koski
kultakelloa, joka vielä äsken oli ollut jonkun englantilaisen upseerin.
Se riitapuoli, jota vastaan tuomio langetettiin, lohduttausi sillä,
että "hän (s.o. kello, jonka otaksui eläväksi olennoksi) kuoli sinä
samana yönä, jona Vich Ian Vohr hänet Murdochille antoi"; koneisto oli
näet vetämättä jääneenä seisahtunut.</p>
<p>Heti tämän vaikean kysymyksen ratkaistuaan astui Bradwardinen parooni
molempain nuorten miesten luokse, huolestunut, vakava ilme kasvoillaan.
Hän hypähti vaahtoavan ratsunsa selästä maahan, jättäen sen renkinsä
vaalittavaksi. "Minä en useasti kiroa, mies", virkkoi hän palvelijalle,
"vaan jos rupeat koiruuksiisi ja jätät Berwik-paran sukimatta, saalista
etsiäksesi, niin lempo minut vieköön, joll'en väännä niskojasi nurin."
Hän silitti hellästi elukkaa, joka oli hänet kantanut päivän vaivojen
ja vaarojen läpi, ja pari hyväilysanaa sille hyvästiksi lausuttuaan
huudahti: "No, hyvät, nuoret ystäväni, olipa tämä kunniakas ja
ratkaiseva voitto, mutta nuo ratsumieskonnat vain pakenivat liian pian.
Olisin halunnut näyttää teille <i>proelium equestre'n</i> eli
ratsastajataistelun hyvät puolet: nyt on noiden raukkamaisuus lykännyt
toistaiseksi sen, mitä minä pidän sodankäynnin ylpeytenä ja kauhuna. Ja
näin olen nyt minäkin vielä kerran joutunut taistelemaan vanhassa
kiistassamme, vaikka myönnänkin, ett'en voinut niin suin päin syöksyä
taistelun tulisimpaan tuoksinaan, koska velvollisuutenani oli pitää
koossa sitä kourallista, mitä meillä oli ratsuväkeä. Eikä yksikään
ritari saisi nureksia toveriensa saavuttamaa kunniaa, vaikkapa heitä
käskettäisiin kolmin verroin suurempiin vaaroihin kuin hän; saattaahan
toisella kertaa, Jumalan avulla, hänelle sattua toveriensa onni. —
Mutta, Glennaquoich, ja te, mr. Waverley, pyydän teitä antamaan minulle
parhaan neuvonne eräästä perin painavasta asiasta, joka syvään koskee
Bradwardinen suvun kunniaa. — Suokaa siis anteeksi, vänrikki
Maccombich, ja te, Inveraughlin, ja te, Edderalshendrach, ja te, sir."</p>
<p>Viimeksi puhuteltu oli Ballenkeiroch, joka entisajan sissikahakassa
paroonin kädellä tapahtunutta poikansa kuolemaa muistellen vilkkui
häneen hurjaa uhmaa välähtelevin katsein. Parooni oli nopea kuin salama
pikaistumaan ja rypisti jo silmäkulmiaan, mutta Glennaquoich veti pois
majurinsa ja päällikön käskevään tapaan huomautteli hänelle miten
hullua oli tällaisena hetkenä uudistella vanhaa riitaa.</p>
<p>"Maa on raatojen peitossa", mutisi vanha vuoristolainen, ynseästi
kääntyen pois, "<i>yksi lisää</i> olisi mennyt muun mukana, ja se olisi
ollut Bradwardinen tahi minun. Mutta sinun vuoksesi, Vich Ian Vohr, se
sikseen jääköön."</p>
<p>Päällikkö koetti ukkoa lepytellä, viedessään hänet joutuin pois.
Palattuaan hän matalalla äänellä huomautti paroonille: "Se on
Ballenkeiroch, jonka poika kaatui tuossa onnettomassa jutussa kahdeksan
vuotta takaperin."</p>
<p>"Ahaa!" sanoi parooni, ja hänen kasvonpiirteittensä ankaruus suli
oitis; "paljon voin sietää mieheltä, jolle olen niin ikävän
onnettomuuden tuottanut. Teit oikein siinä, että selitit minulle asian,
Glennaquoich; katsokoon nyt minuun mustana kuin keskiyö Martinpäivän
aikaan, eikä Cosmo Comyne Bradwardine väitä hänen väärin tekevän. Oi,
minulla ei miehistä perillistä ole, ja pitäisipä minun siis kärsiä
miestä, jonka olen lapsettomaksi tehnyt — vaikka tiedättehän, että
jälkeenpäin järjestin asian teidän kanssanne, suorittamalla sakkoa. —
No niin, minulla, kuten sanoin, ei ole miesperillistä, mutta kuitenkin
tulee minun ylläpitää sukuni kunniaa; ja siinä suhteessa pyysin
erityistä ja yksityistä tarkkaavaisuuttanne."</p>
<p>Jännitetyn uteliaasti odottivat molemmat nuoret miehet hänen asiansa
kuullakseen.</p>
<p>"En epäile, pojat, sitä", alotti hän, "että kasvatuksessanne on pidetty
huolta läänityssopimusten oikean luonteen selvittämisestä ja
valaisemisesta?"</p>
<p>Fergus pelkäsi loppumatonta selittelyä ja vastasi: "sen me tunnemme
varsin tarkoin, parooni", nyhjäisten Waverleytäkin vaikenemaan
tietämättömyytensä.</p>
<p>"Ja kaiketi tiedätte, että Bradwardinen paroonius on asetettu eräälle
kyllä kunnialliselle, vaan laatuaan erikoiselle pohjalle. Sehän
nimittäin on <i>blancum</i>, eli kuten Craig mieluummin soisi
sanottavan <i>francum</i>, vapaa läänitys, <i>pro servitio detrahendi,
seu exuendi, caligas regis post battalliam</i>." Tässä Fergus iski
haukansilmänsä Edwardiin, melkein huomaamattomasti kohauttaen
kulmakarvojaan, toistaen saman liikkeen hartioillaan. "Mutta tässä
asiassa juohtuu mieleeni kaksi epätietoista kohtaa. Ensinnäkin, tuleeko
tämä palvelus eli läänitystoimi missään tapauksessa prinssille, kun
sanat kuuluvat, <i>per expressum, caligas</i> REGIS, itse kuninkaan
saappaat; ja pyydän teitä lausumaan siitä mielipiteenne, ennenkuin
jatkamme pitemmälle."</p>
<p>"No, hänhän on hallitseva prinssi", vastasi Mac-Ivor, kiitettävällä
tahdonvoimalla pitäen kasvonsa tyyninä; "ja Ranskan hovissa osotetaan
sijaishallitsijaakin kohtaan kaikkea sitä kunnioitusta, mikä
kuninkaalle kuuluu. Sitäpaitsi, jos minun tulisi jommaltakummalta vetää
saappaat jalasta, niin tekisinpä sen palveluksen nuorelle chevalierille
kymmenen kertaa halukkaammin kuin hänen isälleen."</p>
<p>"Niin kyllä, vaan minä en puhu yksilöllisistä haluista. Kuitenkin on
minulle hyvin tärkeätä se mitä kerrotte Ranskan hovitavoista. Ja
epäilemättä prinssi, <i>alter ego'na</i> lienee oikeutettu vaatimaan
kruunun suurten alustalaisten <i>homagiumia</i>, koskapa kaikki
uskolliset alamaiset sijaishallitusvaltuudessa käsketään häntä
kunnioittamaan kuin kuningasta itseään. Kaukana siis minusta olkoon
hänen valtansa loiston vähentäminen pidättämällä tätä kunnioituksen
toimenpidettä, joka niin erityisesti ylentää sitä, sillä epäilenpä
tokko Saksan keisarinkaan saappaita riisuu vapaavaltakunnan parooni.
Mutta tässäpä on toinen vaikeus — prinssi ei käytä saappaita, vaan
ainoastaan ylämaalaisia töppösiä sääryksineen."</p>
<p>Tämä viime pulma oli vähällä mullistaa Ferguksen totisuuden.</p>
<p>"Tosiaan, parooni", virkahti hän, "tunnettehan sananparren: 'paha on
riisua housuja ylämaalaiselta', ja saappaat ovat tässä yhtä lujassa."</p>
<p>"Sana <i>caligae</i> kuitenkin", jatkoi parooni, "tarkottaa
alkuperäisessä merkityksessään pikemmin sandaaleja, vaikka myönnänkin
että se perhetarustossamme, jopa vanhoissa asiapapereissammekin
selitetään saappaiksi; ja Caius Caesar, Caius Tiberiuksen veljenpoika
ja seuraaja, sai lisänimen Caligula <i>a caligulis, sive caligulis
levioribus, quibus adolescentior usus fuerat in exercitu Germanici
patris sui</i>. Ja <i>caligae</i> olivat myöskin käytännössä
luostariveljeksillä, sillä eräästä vanhasta Pyhän Benediktuksen
sääntökirjasta St. Amandin luostarissa luemme, että <i>caligae</i>
sidottiin nauhoilla."</p>
<p>"Se soveltuu töppösiin", arveli Fergus.</p>
<p>"Totta kyllä, hyvä Glennaquoich, ja sanat ovat aivan selvät: <i>caligae
dictae sunt quia ligantur; nam socci non ligantur, sed tantum
intromittuntur</i>, s.o. <i>caligae</i> saavat nimensä nauhoista,
joilla ne sidotaan, kun <i>socci</i> — jotka voinevat olla samaa kuin
meidän tallukkamme, joita englantilaiset nimittävät tohveleiksi — vain
sujautetaan jalkaan. Valtakirjan sanat myös suovat vaihtoehdon:
<i>exuere, seu detrahere</i>, s.o. <i>avata</i>, kuten sandaaleista eli
töppösistä puhuen, ja <i>vetää pois</i>, mikä taasen soveltuu
saappaisiin. Kuitenkin haluaisin enemmän valaistusta tälle asialle,
mutta pelkäänpä ettei täällä päin ole löydettävissä ketään oppinutta
asiantuntijaa <i>de re vestiaria</i>.</p>
<p>"Suuresti sitä epäilen minäkin", virkkoi päällikkö, silmäillessään
pitkin lakeutta hajaantuneita ylämaalaisia, jotka saaliinensa olivat
palaamassa leiriin, "vaikka <i>res vestiariasta</i> itsestään näkyy
tällä erää olevan suuri kysyntä."</p>
<p>Kompaa kunnioitti parooni hymyilyllä, vaan palasi heti takaisin asiaan,
joka näytti olevan hänelle mitä vakavinta laatua.</p>
<p>"Rättäri Macwheeble kyllä on sitä mieltä, että tämä kunniapalvelus on
sen luontoinen, että se tehdään <i>si petatur tantum</i>, ainoastaan
jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vaatii kruunun vasallilta tätä
mieskohtaista velvollisuuden osotusta; ja hän todellakin osotti
minulle Dirletonin 'Epäilyksistä ja Kysymyksistä' tapauksen Grippit
<i>versus</i> Spicer, koskeva maatilan peruutusta <i>ob non solutum
canonem</i>, s.o. läänitysveron laiminlyönnin vuoksi, veron
ollessa kolme pippurijyvää vuodessa, mitkä arvioittiin seitsemäksi
kahdeksas-osaksi penniä Skotlannin rahaa, ja siinä kuitenkin vastaaja
vapautettiin. Mutta minä katson varmimmaksi itse tarjoutua tekemään
prinssille tämän palveluksen ja olla valmiina siihen. Kuitenkin pidän
samalla huolta siitä, että rättärini silloin on saapuvilla, mukanaan
protestikirja, jonka hän tässä on laatinut — (tässä parooni veti
paperikääryn povitaskustaan) — ja jossa lausutaan, että 'jos hänen
kuninkaallinen korkeutensa näkee hyväksi vastaanottaa muuta apua
<i>caligae'nsa</i> (merkitkööt ne sitte saappaita tahi töppösiä);
riisumisessa kuin sanotun Bradwardinen paroonin, niin se ei ole millään
muotoa vahingoittava tahi ehkäisevä sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen
oikeutta samaan palvelukseen tulevaisina aikoina; eikä se ole antava
kenellekään kamariherralle, kamaripalvelijalle, squirelle tahi
hovipojalle, jonka apua hänen kuninkaallinen korkeutensa saattaa
suvaita käyttää, minkäänlaista oikeutta, nimeä tahi vaatimusta sanotun
Cosmo Comyne Bradwardinen tilaan ja Bradwardinen parooniuteen,
kaikkineen mitä siihen kuuluu ja mikä ylempänä mainittu on'."</p>
<p>Fergus ylisti tätä toimenpidettä sydämensä pohjasta ja parooni lausui
heille ystävälliset hyvästit, tyydytetyn turhamaisuuden myhäilyn
kirkastaessa järeitä kasvojaan.</p>
<p>"Eläköön rakas ystävämme parooni", huudahti päällikkö Bradwardinen
poistuttua kuuluvista; "hullunkurisempaa äijää ei ole Tweedin
pohjoispuolella! Harmittaa kun en huomannut hänelle ehdottaa, että
olisi tänä iltana saapunut prinssin iltaseurueeseen saapaspihti
kainalossa. Varmaankin hän olisi suostunut, kunhan olisin pitänyt
naamani totisena."</p>
<p>"Mutta miten voi sinua huvittaa pilanteko noin suopeasta ja arvokkaasta
miehestä?"</p>
<p>"Suo anteeksi, Waverley, mutta sinähän yrität olla yhtä naurettava kuin
hänkin. Etkö siis älynnyt, että mies on kaikesta sielustaan kiintynyt
tuohon saapasjuttuun? Hän on pikku lapsesta asti kuullut ja ajatellut
sitä maailman suurimpana etuoikeutena ja juhlallisimpana mainetyönä; ja
pidänpä epäilemättömänä, että juuri sen saavuttamiseksi hän etupäässä
ryhtyikin aseisiin. Usko minua, jos olisin yrittänyt pidättää häntä
noin saattamasta itseään naurun alaiseksi, niin olisi hän pitänyt minua
tietämättömänä, nenäviisaana narrina, tahi kenties joutunut kiusaukseen
leikata kurkkuni poikki — jollaisen huvin hän oli jo kerran suoda
itselleen erään muodollisen seikan johdosta, joka ei hänen silmissään
kuitenkaan ollut puoleksikaan niin tärkeä, kuin nyt tämä saapas- tahi
töppös-ongelma. Mutta minunpa täytyy mennä pääkortteeriin valmistamaan
prinssiä tätä merkillistä kohtausta varten. Tietoni on varmaankin
tervetullut, sillä se suo hänelle sydämmellisen naurun tällä haavaa ja
saa hänet varomaan nauramasta hetkellä, jolloin se olisi sangen <i>mal
à propos</i>. Näkemään asti siis, Waverley."</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXIV.<br />
Englantilainen vanki.</h2>
<p>Ensi työkseen meni Edward nyt etsimään upseeria, jonka hengen oli
pelastanut. Lukuisien onnettomuustoveriensa keralla vartioittiin häntä
taistelukentän laidassa olevassa herrastalossa.</p>
<p>Astuessaan huoneeseen, jossa he seisoivat tiheään sulloutuneina,
Waverley heti tunsi hakemansa ei ainoastaan erinomaisen arvokkaasta
ulkomuodosta, vaan myös Dugald Mahonysta, joka oli tapparoineen
seisonut kuin häneen kahlehdittuna siitä asti kuin hän vangiksi joutui.
Dugald kaiketi tahtoi olla varma Edwardin lupaamasta palkinnosta, mutta
siten hän pelasti englantilaisen rosvoukselta tässä yleisessä
sekasorrossa, viisaasti harkiten, että lunastusmaksu luultavasti
riippui lunastettavan lopullisesta tilasta.</p>
<p>Lähestyen upseeria Waverley sydämellisesti tarjoutui täyttämään niitä
toivomuksia, joita vangitulla mukavuuteensa nähden saattoi olla
nykyisissä hankalissa oloissa.</p>
<p>"En ole niin kokematon soturi, sir", vastasi englantilainen, "että
valittaisin sotaonnen vaihtelua. Minua vain surettaa nähdä omassa
kuningaskunnassamme tapauksia, jollaisille muualla olen ollut
verrattain välinpitämättömänäkin todistajana."</p>
<p>"Jahka tulee vielä toinen päivä tämän lainen", virkkoi Waverley, "niin
luulen huolienne aiheen häviävän ja kaiken palautuvan rauhaan ja
järjestykseen."</p>
<p>Upseeri hymyili päätään pudistaen. "En saa unohtaa asemaani sikäli että
yrittäisin muodollisesti kumota mielipidettänne; mutta, joskin olette
menestyneet ja suurta urheutta osottaneet, niin olette ryhtyneet
tehtävään, johon teillä ei ole lähimainkaan riittäviä voimia."</p>
<p>Tällä hetkellä raivasi Fergus itselleen tien tungoksen läpi.</p>
<p>"Tule, Edward: prinssi on lähtenyt Pinkiehouseen yöksi, ja meidän on
mentävä perässä, jott'ei koko <i>caligae-jnhla</i> jäisi näkemättä.
Ystävänne, parooni, on tullut syypääksi rajattomaan julmuuteen; hän on
nimittäin raahustanut rättäri Macwheeblen mukanaan taistelukentälle.
Tiedäthän että rättärin suurimpana kauhuna on aseellinen ylämaalainen
ja ladattu pyssy; ja tuolla hän nyt seisoo kuuntelemassa paroonin
ohjeita protestipaperista, kyyristyen ja lyyhistyen jokaisella
laukauksella, minkä miehemme joutilaina ampuvat kedolla, levottomana
kuin jänis etsiessään pensasta mihin päänsä pistäisi, rangaistuksekseen
saaden jokaisesta säikähdyksen oireesta kiivaan nuhtelun herraltaan,
joka ei myöntäisi kokonaisen tykkipatterinkaan yhteislaukausta
vieressään puolusteluksi hänen sukunsa kunniaa koskevassa keskustelussa
ilmenevästä tarkkaamattomuudesta."</p>
<p>"Mutta kuinka saikaan mr. Bradwardine hänen uskaltamaan tulla näin
kauvas?" kysyi Edward.</p>
<p>"No, hän luullakseni tuli Musselburgiin asti siinä toivossa, että saisi
kirjottaakseen testamentteja muutamille meistä; ja paroonin jyrkkä
käsky pakotti hänet tänne Prestoniin taistelun päätyttyä. Hän valittaa
parin roikaleemme saattaneen itsensä hengenvaaraan, tähtäämällä
pyssynsä häntä kohti; mutta kun he rajottivat hänen lunnaikseen yhden
englantilaisen pennin, niin ei meidän tarvitse vaivata sotaoikeutta
sillä asialla. Tuleppa siis, Waverley."</p>
<p>"Waverley!" huudahti englantilainen upseeri kiihtyneenä; "Sir Everard
Waverleyn veljenpoika?"</p>
<p>"Sama, sir", vastasi sankarimme, hiukan hämmästyen vangin äänen sävyä.</p>
<p>"Olen sekä onnellinen että pahoillani siitä että teidät kohtasin",
lausui vanki.</p>
<p>"En käsitä millä ansaitsen huomionne."</p>
<p>"Eikö setänne ole koskaan maininnut Talbot-nimistä ystävää?"</p>
<p>"Olen kuullut hänen suurella ystävyydellä puhelevan sellaisesta
henkilöstä", vastasi Edward, "hän oli luullakseni eversti armeijassa,
ja lady Emily Blandevillen puoliso, mutta tietääkseni nykyään
ulkomailla."</p>
<p>"Olen vast'ikään palannut", selitti upseeri, "ja Skotlantiin tultuani
pidin velvollisuutenani toimia siinä missä saatoin hyödyttää maatani.
Niin, mr. Waverley, minä olen eversti Talbot, mainitsemanne naisen
puoliso, ja ylpeänä tunnustan kiittäväni sekä sotilaallisesta arvostani
että kotoisesta onnestani teidän jalomielistä ja ylevää sukulaistanne.
Hyvä Jumala, hänen veljenpoikansako siis tapaan tuollaisissa pukimissa
ja tuollaisessa puolueessa taistelemassa!"</p>
<p>"Sir", huomautti Fergus korskeasti, "se puku ja puolue ovat
jalosukuisten ja kunniallisten miesten."</p>
<p>"Asemani kieltää minut inttämästä väitettänne vastaan", sanoi eversti
Talbot; "muutoin ei olisi vaikea todistaa, ett'eivät urheus eivätkä
ylhäisyys pysty parantamaan huonoa asiaa hyväksi. Mutta mr. Waverleyn
luvalla, ja teidän, sir, jos sitäkin tulee kysyä, haluaisin hänen
kanssaan haastaa muutaman sanan hänen perhettään koskevista asioista."</p>
<p>"Mr. Waverley on vapaa toimimaan tahtonsa mukaan. Seurannethan minua
Pinkiehouseen", sanoi Fergus Edwardiin kääntyen, "puheltuasi uuden
ystäväsi kanssa?" Ja Glennaquoichin päällikkö suoristi levättinsä
tavallista mahtipontisemmin ja ylpeämmin, poistuen sitte huoneesta.</p>
<p>Waverley sai helposti hankituksi eversti Talbotille luvan siirtyä talon
tilavaan puutarhaan. He astelivat tuokion vaieten; eversti nähtävästi
mietiskeli miten alottaisi keskustelun, vaan lausui vihdoin:</p>
<p>"Mr. Waverley, olette tänään pelastanut henkeni, ja kuitenkin kautta
taivaan soisin sen menettäneeni ennen kuin tapasin teidät pitämässä
näiden miesten pukua ja kokardia."</p>
<p>"En pahastu moitteestanne, eversti Talbot; lausutte sen hyvässä
tarkotuksessa, ja kasvatuksenne ja ennakkoluulonne saattavat sen
luonnolliseksi. Mutta ei ole mitään tavatonta siinä, että julkiseen
häpeään syyttään syösty mies antautuu asemaan, missä hänellä on parhaat
toiveet saada hyvitystä sortajiltaan."</p>
<p>"Minusta pikemmin tämä asema on enimmin omiaan vahvistamaan teistä
leviteltyjä huhuja", väitti Talbot; "seuraattehan juuri sitä
menettelytapaa, josta teitä on epäilty. Tiedättekö, mr. Waverley,
millaiseen määrättömään surkeuteen ja vaaraankin nykyinen käytöksenne
on lähimmät sukulaisenne saattanut?"</p>
<p>"Vaaraan!"</p>
<p>"Niin juuri. Englannista lähtiessäni olivat setänne ja isänne olleet
pakotetut hankkimaan takuun, pysyäkseen vapaalla jalalla, kunnes heitä
vastaan valtiopetoksesta nostettu kanne ratkaistaan; takuunkin saivat
asettaa ainoastaan auttajain ponnistusten johdosta. Saavuin Skotlantiin
ainoastaan pelastaakseni teidät kuilusta, johon olitte syössyt; enkä
osaa arvata, mitä seurauksia tästä avoimesta kapinallisiin
liittymisestä onkaan perheellenne, koska jo epäilty aikomuksennekin oli
heille vaaraksi. Olen sydämeni pohjasta suruissani siitä, etten teitä
tavannut ennenkuin jouduitte tähän viimeiseen, onnettomaan
erehdykseen."</p>
<p>"En tosiaan käsitä", vastasi Waverley jäykästi, "miksi eversti Talbot
minun vuokseni on niin suuriin vaivoihin ruvennut."</p>
<p>"Mr. Waverley", lausui Talbot, "olen hidas ymmärtämään ivaa; ja sen
vuoksi vastaan sanoihinne niiden yksinkertaisimman merkityksen mukaan.
Olen sedällenne kiitollisuuden velassa suuremmista hyvistä töistä kuin
poika isälleen. Minulla on häntä kohtaan pojan velvollisuudet; ja kun
tiedän, ettei ole parempaa tapaa hänen hyvyyttään korvatakseni kuin
auttaa teitä, niin koetan mahdollisuuden mukaan pitää huolta
kohtalostanne, sallitte minun niin tehdä tai ette. Se omakohtainen
kiitollisuus, johon olette minut saattanut tänään, on yleisten
käsitysten mukaan suurin mihin ihminen konsanaan voi toisen saattaa,
mutta se ei vähimmässäkään määrässä lisää tätä intoani, yhtä vähän kuin
sitä voi vähentää mikään kylmäkiskoisuus, jolla sen saatatte
vastaanottaa."</p>
<p>"Aikeenne voinevat olla hyvää tarkottavia, sir", huomautti Waverley
kuivasti, "mutta puheentapanne on jyrkkää ja omavaltaista."</p>
<p>"Kun kauan poissa oltuani palasin Englantiin", pitkitti eversti Talbot,
"niin tapasin sir Everard Waverleyn kuninkaallisen virkamiehen
vartioittavana teidän käytöksenne herättämän epäluulon takia. Hän on
vanhin ystäväni — sanon sen vieläkin kerran — jaloin hyväntekijäni;
hän uhrasi omat onnensa suunnitelmat minun hyväkseni, hänen jokainen
sanansa ja ajatuksensa ovat pelkkää hyväntahtoisuutta. Tapasin tämän
miehen vankeudessa, jonka hänelle saattoivat yhä painostavammaksi
hiljaisen rauhalliset elämäntapansa, luontainen arvokkuuden tunne ja —
suokaa anteeksi — syy, mikä sellaisen onnettomuuden oli hänelle
tuottanut. En voi teiltä salata mitä sillä hetkellä tunsin; ajatukseni
olivat mitä katkerimmat teitä vastaan. Sukusuhteitteni avulla, joilla
tietänette olevan melkoisesti vaikutusvaltaa, sain sir Everardin
vapautetuksi, ja läksin suoraa päätä Skotlantiin. Tapasin eversti
Gardinerin, miehen, jonka kohtalo yksistäänkin saattaa tämän kapinan
ainaisesti kirotuksi. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen
suuressa määrin leppyneen teille, saatuaan tietoonsa eräitä myöhempiä
seikkoja, uudestaan kuulusteltuaan kapinaan osallisia sotamiehiänne ja
harkittuaan miten suotuisan vaikutuksen olitte häneen ensinnä tehnyt;
enkä epäillyt, ettei kaikki vielä ollut korjattavissa, joshan vain
onnistuisin teidät löytää. Vaan tämä luonnoton kapina on kaikki
tärvellyt. Ensi kerran pitkän ja varsinaisen sotilasurani kuluessa olen
nähnyt brittiläisten häpäisevän itsensä hurjalla paolla, vieläpä
sellaisen vihollisen tieltä, jolla ei ollut aseita eikä sotakuria. Ja
nyt tapaan rakkaimman ystäväni perillisen — voisinpa sanoa pojan —
mukana voitossa, jota hänen oikeastaan pitäisi punastua. Miksi surisin
Gardineria! Hänen kohtalonsa on omaani verraten kadehdittava!"</p>
<p>Eversti Talbotin käytöksessä oli niin paljon arvokkaisuutta, sellainen
miehuullinen murhe ja sotilaallinen ylpeys, ja sanoma Sir Everardin
joutumisesta vangiksi esitettiin niin tunteellisesti, että Edward jäi
häveten, loukkaantuen ja murheellisin mielin seisomaan vangin eteen,
jonka hengen oli muutamia tunteja takaperin pelastanut. Siksi hän ei
ollutkaan pahoillaan, kun Fergus toisen kerran keskeytti heidän
keskustelunsa.</p>
<p>"Hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee mr. Waverleyn saapumaan
luoksensa." Eversti loi Edwardiin moittivan silmäyksen, joka ei
jäänyt ylämaalaisen päällikön tarkalta silmältä huomaamatta.
"<i>Viipymättä</i> saavuttava!" toisti hän hyvin pontevasti. Waverley
kääntyi taas everstiin.</p>
<p>"Tapaamme toisemme vielä", hän sanoi, — sillä välin on teille kaikkia
mahdollisia lievennyksiä —"</p>
<p>"En halua mitään", sanoi eversti; "antakaa minun kärsiä samaa kuin
halvimmat näistä miehistä, jotka tänä onnettomana päivänä ovat
mieluummin haavottuneet ja vangiksi joutuneet kuin häpeällisesti
paenneet. Melkeinpä haluaisin vaihtaa olinpaikkaa jonkun kaatuneen
kanssa, jos siten saisin varmuutta, että sanani ovat sopivalla tavalla
teihin vaikuttaneet."</p>
<p>"Vartioittakoon eversti Talbotia tarkasti!" sanoi Fergus
ylämaalaiselle, joka oli vanginvartijain päällikkönä. "Niin on prinssi
erikoisesti käskenyt: siinä on erittäin tärkeä vanki."</p>
<p>"Mutta älkää antako häneltä puuttua mitään mukavuutta, mikä hänen
arvollensa kuuluu", lisäsi Waverley."</p>
<p>"Mikäli ankara vartioiminen sallii", täydensi Fergus. Upseeri näytti
mukautuvan molempiin käskyihin, ja Edward seurasi Fergusta puutarhan
portille, missä Callum Beg kolmea satuloittua hevosta pidellen heitä
odotteli. Kääntyessään vielä kerran taaksepäin hän näki joukon
ylämaalaisia vievän eversti Talbotia takaisin vankilaansa; ovella tämä
vielä pysähtyi ja viittasi Waverleylle kädellään, ikäänkuin
terottaakseen äskeisen puhelun vaikutusta.</p>
<p>"Hevosia on nyt saatavana runsaasti kuin mustikoita", sanoi Fergus
noustessaan satulaan. "Niitä riittää jokaiselle, kun vaan viitsii
kiinni ottaa. Tuleppa, kyllä Callum kiinnittää jalustimemme, ja sitte
niin pian Pinkiehouseen kuin nämä <i>ci-devant</i> rakuunahevoset
suinkin vievät!"</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXV.<br />
Vähäpätöisiä asioita.</h2>
<p>"Prinssin käsky pani minut palaamaan", sanoi Fergus Edwardille
ratsastusmatkalla Prestonista Pinkiehouseen. "Mutta luullakseni tiedät,
miten tavattoman tärkeä meille tämä ylhäinen eversti Talbot on vankina.
Hän on kaikkein mielestä parhaita upseereja punatakkisten joukossa;
häntä pitää erikoisena ystävänään itse vaaliruhtinas, vieläpä
Cumberlandin herttuakin, peljätty sankari, joka kutsuttiin Fontenoyn
luona saavuttamistaan voitoista tänne nielemään meidät ylämaalaisraukat
elävältä. Onko hän sinulle jutellut, miten St. Jamesin kirkonkellot
soivat? Eikö? 'Käännyhän, Whittington', niinkuin entisaikaan Bowin
kellot,"</p>
<p>"Fergus!" huudahti Waverley moittivasti.</p>
<p>"Enpä totta tosiaan tiedä, mitä sinusta tulee", vastasi Mac-Ivorin
päällikkö, "sinuthan saa mikä uusi suunta tahansa käännetyksi. Täällä
olemme nyt saaneet sellaisen voiton, jonka vertaista historia ei tunne
— jok'ikinen elävä sielu ylistää käytöstäsi yläilmoihin asti — ja
prinssi ihan ikävöi saadakseen sinua itseäsi kiittää — ja kaikki
Valkean Ruusumme kaunottaret kumartelevat edessäsi — mutta sinä,
tämänpäiväinen <i>preux chevalier</i>, istut siinä ratsusi selässä
kyykkyisenä kuin mikäkin torimatami, naama niin murheisena kuin
ruumissaatossa!"</p>
<p>"Minua surettaa eversti Gardiner poloisen kuolema: hän oli ennen hyvin
ystävällinen minua kohtaan."</p>
<p>"Vaikkapa niinkin, sure pois viisi minuuttia' ja näytä sitte taas
iloista puoltasi; hänen tämänpäiväinen kohtalonsa voi saavuttaa meidät
huomenna. Lähinnä voittoa on kunniallinen kuolema paras; mutta se on
sittenkin <i>pis-aller</i>, minkä suo mieluummin viholliselleen kuin
itselleen."</p>
<p>"Eversti Talbot ilmotti minulle myös, että hallitus on minun tähteni
vangituttanut sekä isäni että setäni."</p>
<p>"Kyllä me menemme niistä takuuseen, hyvä ystävä; Ferrara-miekkamme saa
huolehtia heidän turvallisuudestaan. Tekisi mieleni nähdä sen joutuvan
koetteelle Westminster-Hallissa!"</p>
<p>"Ei tarvita, he ovat jo taas vapaina rauhallisempaa takuuta vastaan."</p>
<p>"No miksi sitte jalo uljuutesi on niin kerrassaan lamassa, Edward?
Luuletko vaaliruhtinaan ministerien olevan sellaisia kyyhkysiä, että
näin ratkaisevana hetkenä päästävät vihollisensa irti, jos vaan
uskaltaisivat tai voisivat niitä vankina pitää ja rangaista? Saat olla
varma siitä, että niillä ei ole sukulaisianne vastaan mitään syytöstä,
jolla voisivat heidän vankeuttaan pidentää, taikka he pelkäävät
ystäviämme, vanhan Englannin reippaita ritareita. Kaikissa tapauksissa
saat olla huoletonna omaistesi kohtalosta; kyllä me keksimme keinoja,
millä saamme heille ilmotettua sinunkin turvallisuutesi."</p>
<p>Nämä perustelut saivat Edwardin vaikenemaan, vaikk'ei täysin
rauhottumaan. Jo useita kertoja hän oli loukkaantunut siitä melkoisesta
välinpitämättömyydestä, jota Fergus osotti niidenkin tunteita kohtaan,
joista hän piti, jos nämä tunteet sattuivat olemaan epäsoinnussa hänen
oman mielialansa kanssa, varsinkin silloin, jos ne häiritsivät häntä
jonkun mieluisan suunnitelman toteuttamisessa. Fergus huomasikin
toisinaan loukanneensa Waverleyn mieltä, mutta ollen aina puuhaamassa
jotain mieleistään juonta, hän ei tullut kyllin tarkanneeksi, miten
syvällinen tai pitkällinen toisen pahastuminen oli, niin että näiden
pikkumaisten loukkausten uusiintuminen oli päässyt jossakin määrin
laimentamaan nuoren vapaaehtoisen kiintymystä päällikköönsä.</p>
<p>Chevalier otti Waverleyn vastaan tavallisella suopeudellaan ja lausui
hänelle monta kohteliaisuutta erinomaisesta urhoollisuudesta. Sitte hän
vei Waverleyn syrjään, kyseli eversti Talbotista yhtä ja toista ja
saatuaan kaikki ne tiedot, mitä Edward saattoi vangista ja tämän
olosuhteista antaa, hän jatkoi:</p>
<p>"En voi olla uskomatta, mr. Waverley, että eversti sisimmässään on
meille suosiollinen, kätkeytyköönpä asianhaaroihin mukautuakseen minkä
naamarin taakse tahansa, sillä ensiksikin tämä aatelismies on niin
läheisessä suhteessa arvokkaaseen ja etevään ystäväämme, Sir Everard
Waverleyhin, ja toiseksi hänen puolisonsa on Blandevillen sukua, joka
taatusti kannattaa Englannin kirkon totisia ja oikealle hallitsijalle
uskollisia periaatteita."</p>
<p>"Mikäli voin päättää siitä, mitä tänään kuulin hänen lausuvan, täytyy
minun olla asiasta aivan eri mieltä kuin teidän kuninkaallinen
korkeutenne."</p>
<p>"Samapa se, ainakin kannattaisi yrittää. <i>Sen</i> vuoksi uskon teidän
haltuunne eversti Talbotin vartioimisen ja valtuutan teidät
menettelemään hänen suhteensa, miten hyväksi näette. Toivon teidän
keksivän keinoja saadaksenne selville hänen todellisen kantansa, mitä
tulee kuninkaallisen isämme saattamiseen valtaistuimelle."</p>
<p>"Olen varma siitä", sanoi Waverley kumartaen, "että jos eversti Talbot
suostuu lupauksen antamaan, siihen myös voi ehdottomasti luottaa; mutta
jos hän kieltäytyy, niin toivoakseni teidän kuninkaallinen korkeutenne
jättää jonkun toisen kuin hänen ystävänsä veljenpojan toimeksi ryhtyä
häntä vastaan tarpeellisiin varokeinoihin."</p>
<p>"Minä en anna hänen vartioimistaan kenenkään muun huoleksi kuin
teidän", sanoi prinssi hymyillen, mutta mahtipontinen sävy äänessään;
"hyvin tärkeää on minun asialleni, että välillänne edes näyttää olevan
hyvä sopu, vaikk'ei teidän onnistuisikaan todella saavuttaa hänen
luottamustaan. Teidän on sentähden otettava hänet kortteeriinne; ja
siltä varalta, että hän kieltäytyisi antamasta kunniasanaansa, pitää
teidän toimittaa varmat vartijat. Pyydän teitä viipymättä ryhtymään
tarpeellisiin toimenpiteisiin. Huomenna palaamme Edinburgiin."</p>
<p>Kun Waverley siten komennettiin takaisin Prestonin läheisyyteen,
jäi häneltä näkemättä Bradwardinen paroonin juhlallinen
alamaisvelvollisuuden osoitus. Hän olikin tätä nykyä menettänyt kaiken
halun naurettavaisuuden näkemiseen, niin että se toimitus, johon Fergus
oli niin hartaasti yllyttänyt hänen uteliaisuuttaan, unohtui häneltä
kokonaan. Mutta seuraavana päivänä kierteli luettavana oikea
sanomalehti, jossa seikkaperäisesti kerrottiin Gladsmuirin taistelusta,
joksi ylämaalaiset mielellään nimittivät voittoansa; lopussa oli
kertomus vastaanotosta, jollaisen chevalier oli Pinkiehousessa
myöhemmällä pitänyt, sisältäen muun mukana seuraavat korkealle
tavottelevat lauselmat:</p>
<p>"Siitä onnettomasta sopimuksesta alkaen, joka tuhosi Skotlannin aseman
itsenäisenä kansana, ei meillä enää ole ollut onnea nähdä tämän maan
ruhtinasten vastaanottavan eikä sen aatelismiesten suorittavan niitä
alamaisvelvollisuuden osotuksia, jotka, perustuen skotlantilaisen
urhouden loistaviin sankaritekoihin, johtavat mieleemme maamme entistä
historiaa ynnä niiden siteiden miehuullista ja ritarillista
koruttomuutta, jotka yhdistivät kruunuun tätä niin usein avustaneiden
ja puolustaneiden sotilasten kunnianosotuksen. Mutta tämän kuun 20:nnen
päivän illalla herätettiin meissä taas eleille muisto eräästä niitä
menoja, jotka kuuluvat Skotlannin maineen entisiin aikoihin. Kun kaikki
olivat koolla, esiintyi Cosmo Comyne Bradwardine, samannimisestä
paroonikunnasta, armeijan eversti y.m., y,m., y.m., prinssin eteen, mr.
D. Macwheeblen, Bradwardinen vanhan paroonikunnan rättärin saattamana
(joka kuuluu äskettäin nimitetyn sotakomisarioksi), ja anoi erään
asiakirjan perusteella lupaa mieskohtaisesti suorittaa hänen
kuninkaalliselle korkeudellensa, tämän edustaessa isäänsä, vanhastaan
säädetyn palveluksen, josta hänelle Robert Brucen allekirjottaman
asiakirjan mukaan (joka alkuperäisenä oli esillä, hänen kuninkaallisen
korkeutensa ylikanslerien sitä tarkastettua) oli läänityksenä annettu
Bradwardinen paroonikunta ja Tully-Veolanin maatilat. Sitte kun hänen
anomukseensa oli suostuttu ja asia rekisteröity, laski hänen
kuninkaallinen korkeutensa toisen jalkansa tyynylle, ja Bradwardinen
parooni laskeutui oikealle polvellensa ja ryhtyi päästämään töppösen
eli matalakorkoisen ylämaalaisen kengän nauhoja, jollaista jalkinetta
sankarimme käyttää uljaiden puoluelaistensa kunniaksi. Tämän
tapahduttua hänen kuninkaallinen korkeutensa julisti juhlamenot
päättyneiksi. Sitten hän syleili uljasta sotavanhusta ja selitti, että
ainoastaan kunnioitus Robert Brucen määräystä kohtaan oli saanut hänet
vastaanottamaan alhaisen palveluksen vertauskuvallisenkaan täyttämisen
sellaisilta käsiltä, jotka niin mainiosti olivat taistelleet kruunun
nostamiseksi taas hänen isänsä päähän. Tämän jälkeen kirjotutti parooni
Cosmo Comyne Bradwardine sotakomisario mr. Macwheeblella sen
sisältöisen asiakirjan, että alamaisvelvollisuus oli <i>rite et
solemniter acta et peracta</i>; ja samansuuntaisen selityksen laati
myös ylikansleri ja talletti kanslian arkistoon. Kuten olemme saaneet
tietää, aikoo hänen kuninkaallinen korkeutensa, niin pian kuin hänen
majesteettinsa mielipidettä on kuulusteltu, korottaa eversti
Bradwardinen pääriksi, antaen hänelle Bradwardinen ja Tully-Veolanin
viskountin arvonimen: jo nyt on hänen kuninkaallinen korkeutensa,
isänsä nimessä ja vallassa, suvainnut lahjottaa hänelle isiltään
perimäänsä vaakunaan kunniakkaan lisäyksen, nimittäin saapaspihdin,
jonka yläpuolella on ristikkäin kaksi miekkaa, kilven oikeassa
kulmassa, ja sen alaisella juovalla sanat: 'Vedä ja riisu'."</p>
<p>"Ellen muistaisi Ferguksen pilapuheita", ajatteli itsekseen Waverley,
luettuaan tämän pitkän ja vakavassa hengessä laaditun kyhäyksen,
"tuntuisi tuo kaikki hyvinkin mukiin menevältä eikä mieleeni lainkaan
juolahtaisi pitää sitä naurettavana. Vaan kaikella on valo- ja
varjopuolensa. En todellakaan käsitä, miksi paroonin saapaspihti ei
voisi vaakunatieteessä vaatia itselleen sijaa samalla oikeudella kuin
kärryt, pyörät, aurat, sukkulat, kynttilänjalat ja muut ihan tavalliset
esineet, jotka muistuttavat kaikesta muusta kuin ritarillisuudesta,
mutta jollaisia kuitenkin tapaamme monissa vanhimmissa vaakunoissamme."</p>
<p>Tämä on kuitenkin vaan sivuseikka, joka varsinaiseen kertomukseemme ei
paljon kuulu.</p>
<p>Palattuaan Prestoniin ja mentyään eversti Talbotia tapaamaan, huomasi
Waverley tämän jo päässeen siitä kiivaasta mielialasta, jonka hänessä
olivat monet niin surulliset ja tärisyttävät tapaukset vaikuttaneet.
Hän oli taas entisensä tapainen, kuten ainakin miehuullinen,
avomielinen ja jalosydäminen englantilainen aatelismies ja sotilas,
samalla kuitenkin hieman epäluuloinen toiseen kansaan kuuluvia tai
valtiollisesti toisin ajattelevia kohtaan. Kun Edward oli eversti
Talbotille ilmottanut chevalierin aikomuksen uskoa everstin hänen
erityisesti silmällä pidettäväkseen, vastasi tämä:</p>
<p>"En olisi luullut joutuvani niin suureen kiitollisuuden velkaan sille
nuorelle miehelle, kuin hän tällä määräyksellään on tuottanut. Ainakin
voin iloisin mielin yhtyä entisen presbyteeriläisen papin rukoukseen,
että sille, joka on luoksemme tullut maallista kruunua etsimään, pian
annettaisiin vaivainsa palkaksi taivaallinen kruunu. Mielelläni
vakuutan kunniasanallani, etten teidän tietämättänne ryhdy
pakohankkeisiin, sitä vähemmän, kun olenkin Skotlantiin tullut vaan
teidät tavatakseni ja täältä pois viedäkseni. Olen siitä hyvilläni,
että edes edellinen puoli asiasta on luonnistunut, vaikka näin
surullisissakin oloissa. Mutta luullakseni me olemmekin vaan vähän
aikaa yhdessä. Arvelen nimittäin, että chevalierimme (jota nimitystä me
kumpikin voimme käyttää) levätteineen ja sinilakkineen jatkaa
ristiretkeään etelää kohti!"</p>
<p>"Kuulemani mukaan ei, sillä armeija jää joksikin aikaa Edinburgiin,
kerätäkseen lisäväkeä."</p>
<p>"Ja linnaa piirittääkseenkö?" kysyi Talbot ivallisesti. "No niin, ellei
vanha päällikköni, kenraali Preston, osottaudu kelvottomaksi taikka
linna vaivu Nort Lochiin — jotka molemmat seikat tuntuvat yhtä
mahdollisilta — niin luulisi meillä olevan melkoisesti aikaa tehdä
tuttavuutta keskenämme. Arvaan uljaalla chevalierillanne olevan
aikomuksen käännyttää minut teidän kauttanne puolellensa; vaan kun
minun tekee mieleni saada teidät omalle puolelleni, niin tuntuu
kohtuuden mukaiselta, että meille annetaan keskusteluaikaa. Mutta kun
puhellessani tänään kanssanne satuin purkamaan mieltäni sellaisella
tavalla, mikä muuten on minussa harvinaista, niin pyydän teiltä
anteeksi, etten uudestaan ryhdy väittelyihin, ennenkuin tuttavuutemme
on kehittynyt hieman läheisemmäksi."</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXVI.<br />
Rakkausjuonia ja politiikkaa.</h2>
<p>Tässä ei tarvitse muistella chevalierin loistavaa saapumista
Edinburgiin Prestonin ratkaisevan taistelun jälkeen. Olkoon kuitenkin
mainittuna muuan seikka, koska se kuvaa Flora Mac-Ivorin ylevää mieltä.
Ylämaalaiset, jotka prinssiä ympäröivät, laukasivat tämän riemullisen
hetken innostuksessa ja vallattomuudessa tuon tuostakin piiluikkujansa,
ja kun niistä yksi sattui olemaan kovalla panoksella ladattuna, hipaisi
luoti nuoren neidon ohimoa, hänen heiluttaessaan nenäliinaa kuistilta.
Fergus huomasi vahingon ja riensi oikopäätä neidon luokse; ja saatuaan
selville, että haava oli vähäpätöinen, hän sivalsi miekkansa, aikoen
hyökätä sen miehen kimppuun, jonka huolimattomuus oli saattanut Floran
niin kamalaan vaaraan, mutta silloin tämä tarttui Ferguksen levättiin
ja huudahti: "Älä tee poikaparalle mitään pahaa: taivaan nimessä, älä
tee hänelle pahaa, vaan kiitä kanssani Jumalaa siitä, että vahinko
kohtasi Flora Mac-Ivoria, sillä jos luoti olisi osunut johonkuhun
whigiin, olisi niiden puolue väittänyt laukausta tahalliseksi."</p>
<p>Waverleyltä jäi tuntematta se säikähdys, jonka tämä tapaus hänessä
olisi vaikuttanut, sillä hänen oli pakko pysyä joukkojen takana,
saattaessaan eversti Talbotia Edinburgiin.</p>
<p>He matkustivat yhdessä ratsain, ja ikäänkuin olisivat halunneet
tunnustella toistensa mielipiteitä ja tunteita, he keskustelivat jonkun
aikaa tavallisista ja yleisistä asioista.</p>
<p>Kun Waverley sitte palasi siihen, mikä hänen sydäntään enimmin
painosti, nimittäin isänsä ja setänsä asemaan, näytti eversti Talbot
nyt haluavan ennemmin hälventää kuin lisätä hänen levottomuuttaan.</p>
<p>Näin tuntui olevan asian laita varsinkin silloin, kun oli kuullut
Waverleyn vaiheet, joita tämä ei lainkaan arkaillut hänelle kertoa.</p>
<p>"Teidän ajattelematon tekonne", sanoi eversti, "ei siis johtunut
mistään pahasta aikomuksesta, kuten lakimiehet sitä nimittänevät. Pari
kohteliasta puheenpartta tältä italialaiselta kuljeksijaparilta ja
hänen ylämaalaisilta värvääjäupseereiltaan sai teidät houkutelluksi
hänen palvelukseensa, vai mitä? Onpa se tosin surkeaa ja hullua, mutta
ei läheskään niin pahaa kuin aluksi täytyi uskoa. Silti ette nyt voi
karatakaan tuon vallantavoittelijan luota — se näkyy mahdottomalta.
Mutta en epäile, että niiden erimielisyyksien ohella, joita välttämättä
syntyy näiden villien ja häikäilemättömien miesten kesken, ilmenee
jokin mahdollisuus voidaksenne kunnialla päästä erillenne
ajattelemattomasta liitostanne ennenkuin koko kupla puhkeaa. Jos näin
voidaan järjestää tämä juttu, soisin teidän lähtevän Flanderiin
erääseen turvalliseen paikkaan, jonka teille osotan. Luullakseni sopii
minun sitte hallitukselta toimittaa teille armahdus, kun olette useita
kuukausia oleskellut ulkomailla."</p>
<p>"En voi sallia teidän, eversti Talbot", vastasi Waverley, "puhua
mistään sellaisesta juonesta, että minun olisi koetettava karata
yrityksestä, johon olen ehkä liian pikaisesti, mutta ainakin
vapaaehtoisesti liittynyt, samalla vakavasti päättäen kestää loppuun
asti."</p>
<p>"No niin", huomautti eversti Talbot hymyillen, "suokaa minun ainakin
ajatella ja toivoa vapaasti, vaikk'ei puhua. Mutta sanokaapa, ettekö
koskaan ole tarkastaneet salaperäistä kääröänne?"</p>
<p>"Se on matkalaukussani, jonka kaiketi saamme Edinburgissa käsiimme."</p>
<p>Pian he saapuivat Edinburgiin. Prinssin erityisestä käskystä oli
Waverleylle toimitettu asunto kauniissa talossa, jonne eversti
Talbotinkin sopi jäädä. Ensi toimekseen hän tutki matkalaukkunsa
sisällystä, josta puheena ollut käärö heti saatiinkin esille. Waverley
avasi sen kiireimmiten. Kirjeenkuoresta, jonka osotteena oli vaan E.
Waverley, Esq., hän löysi joukon avattuja kirjeitä. Päällimmäisinä oli
kaksi hänelle itselleen osotettua kirjettä eversti Gardinerilta.
Päivämäärältään aikaisempi sisälsi ystävällisiä ja kohteliaita
muistutuksia siitä, että Edward ei ollut noudattanut kirjottajan neuvoa
virkavapautensa käyttämisessä, joka sitäpaitsi pian päättyisi. "Ja
vaikk'ei näin olisikaan asian laita", lausuttiin edelleen kirjeessä,
"niin olisivat ulkomailta saadut tiedot ja sotaministeriön minulle
antamat ohjeet pakottaneet minut lyhentämään poissaoloanne, koska meitä
uhkaa, Flanderissa kärsityn häviön jälkeen, sekä muukalaisten hyökkäys
että tyytymättömäin kapina omassa maassa. Pyydän siis teitä, kapteeni
Waverley, saapumaan kiireimmiten rykmenttinne pääkortteeriin. Samalla
minun täytyy lisätä, että tähän näyttää olevan sitä enemmän syytä, kun
teidän skvadroonassanne on vireillä suurta tyytymättömyyttä, jonka
tarkemman tutkimisen lykkään tuonnemmaksi, kunnes saan käyttää siinä
kohden teidän apuanne."</p>
<p>Toinen kirje, kahdeksan päivää myöhemmin kirjotettu, oli tietysti sen
laatuinen kuin saattoi odottaakin everstiltä, joka ei edelliseen ollut
vastausta saanut. Hän muistutti Waverleyn velvollisuuksista
kunniallisena miehenä, upseerina ja brittiläisenä; mainitsi hänen
miestensä yltyvää tyytymättömyyttä, huomauttaen niistä joidenkuiden
viitanneen sinne päin, että heidän kapteeninsa hyväksyi ja kiihotti
heidän kapinallista menettelyänsä; ja lopuksi kirjottaja lausui syvintä
surkuttelua ja ihmettelyä, ettei Waverley ollut totellut käskyä saapua
pääkortteeriin, muistutti hänelle, että virkaloma oli peruutettu, ja
vannotti sanoilla, joissa ilmeni isällistä varoitusta ja sotilaallista
käskyvaltaa, korjaamaan erehdyksensä saapumalla viipymättä
rykmenttiinsä. "Ollakseni varma", näin kuuluivat loppusanat, "että
kirjeeni todella saapuu käsiinne, lähetän tämän skvadroonanne
korpraalin Timsin mukana, joka on käsketty antamaan se nimenomaan vaan
teille itsellenne."</p>
<p>Luettuaan nämä kirjeet Waverley tunsi mitä katkerimmalla mielellä
olevansa pakotettu suomaan urhoollisen ja etevän kirjottajan muistolle
<i>amende honorable'n</i>; sillä kun eversti Gardinerilla oli täysi syy
uskoa, että molemmat kirjeet olivat varmasti perille saapuneet, niin ei
niihin sisältyneiden käskyjen laiminlyömisestä voinut muuta seurata
kuin se kolmas ja viimeinen kehotus, jonka Waverley todella sai
Glennaquoichissa, vaikka liian myöhään, voidakseen sitä noudattaa.
Hänen erottamisensa, koska ilmeisesti oli laiminlyönyt tämän viimeisen
käskyn, ei siis ollut lainkaan ankara tai liiallinen toimenpide, vaan
suorastaan välttämätön. Seuraava kirje, jonka hän avasi, oli hänen
rykmenttinsä majurilta, sisältäen ilmotuksen, että hänen mainettaan
tahraava huhu oli liikkeellä, se nimittäin, että muuan mr. Falconer
Ballihopplesta tai joku muun niminen oli hänen läsnäollessaan esittänyt
kapinallisen maljan, minkä hän oli vaieten sallinut tapahtua, vaikka
sen ohella oli lausuttu mitä törkeimpiä loukkauksia kuninkaallista
perhettä vastaan, niin että eräs seurassa ollut herrasmies, joka ei
suinkaan ole tunnettu uskollisuudestaan hallitukselle, kuitenkin oli
sekaantunut asiaan, ja että, jos juttu on oikein kerrottu, kapteeni
Waverley välittämättä siitä loukkauksesta, joka häntä vastaan upseerina
oli tehty, oli sallinut viimemainitun herran haastaa herjaajan
kaksintaisteluun. Majuri vakuutti lopuksi, ettei kapteeni Waverleyn
upseeritovereista ainoakaan voinut uskoa tätä häpäisevää juttua
todeksi, mutta kuitenkin heidän yksimielisen vakaumuksensa mukaan oli
välttämätöntä, että hän oman ja rykmenttinsä kunnian vuoksi heti omassa
nimessään julistaisi sen perättömäksi j.n.e.</p>
<p>"Mitä ajattelette tästä kaikesta?" kysyi eversti Talbot, jolle Waverley
oli antanut kirjeet ne itse luettuansa.</p>
<p>"Mitäkö ajattelen! Eihän tässä voi ajatella. Olen ihan hulluksi tulla!"</p>
<p>"Rauhoittukaa, nuori ystäväni; katsotaanpa, mitä noissa likaisissa
töherryksissä on."</p>
<p>Ensimäinen kyhäys oli osotettu "herra W. Ruffin'ille" ja kuului:</p>
<blockquote>
<p>"Korkeasti kunniallinen herra, muutamat nuorista pässinpäistämme ei
oikeen tahro purra syöttiä, vaikka minä niille pänttäsin kalloon,
että te näytitte mulle skoirin oman sinetin. Mutta Tims antaa
teille ne kirjeet kun tahroitte, ja sanoo sille vanhalle aatamille,
että on pistänyt ne skoirin omaan kouraan, kai se on sama, kuin
teiränkin, ja sitte hän on ihan ensimäisestä merkistä valmiina, ja
ei sitte muuta kuin eläköön kirkko ja Sachefrel, niinkuin isäukko
aina viljankorjuussa hihkui.</p>
<p class="sig">Korkealla kunnioituksella<br />
H. H.</p>
<p>Lisää. Sanokaa sille skoirille, että meidän on, vähä niinkuin halu
saada hänestä kuulla ja miksi se ei itse kirjota, se on vähän
mukavaa, ja luutnantti Bottler kans vähä epäilee."</p></blockquote>
<p>"Ruffin on arvatenkin se Luola-Donald, joka korjasi kirjeenne ja piti
teidän nimessänne kirjevaihtoa onnettoman Houghton raukan kanssa?"</p>
<p>"Täytynee melkein uskoa. Mutta kuka on vanha aatami?"</p>
<p>"Luultavasti Adam Gardiner poloisesta kömpelö sanasutkaus."</p>
<p>Muut kirjeet käsittelivät samaa asiaa, ja pian molemmat saivat
lisäselvitystä Donald Beanin vehkeistä.</p>
<p>John Hodges, Waverleyn palvelija, joka oli jäänyt rykmenttiin ja
joutunut Prestonin luona vangiksi, ilmestyi nyt heidän luoksensa. Hän
oli hakenut päällikkönsä ruvetakseen taas hänen palvelukseensa. Tältä
mieheltä he saivat kuulla, että vähän sen jälkeen, kuin Waverley oli
lähtenyt rykmenttinsä pääkortteerista, muuan kaupustelija nimeltä
Ruthven, Ruffin tai Rivane, sotamiesten kesken "viekkaaksi Willeksi"
mainittu, oli usein käynyt Dundeen kaupungissa. Hänellä oli näkynyt
olleen runsaasti rahaa, myyskenteli rihkamaansa hyvin halvasta, aina
valmiina kestitsemään tuttujansa olutkapakoissa, ja osasi tunkeutua
Waverleyn skvadroonassa monen sotamiehen suosioon, saaden ystävikseen
varsinkin kersantti Houghtonin ja erään Timsin, joka myös oli
aliupseeri. Näille hän Waverleyn nimessä ilmaisi suunnitelman, että
heidän oli rykmentistä karattava ja saavuttava hänen luokseen
ylämaahan, jossa ylämaalaiset klan'it jo kuuluivat suurin joukoin
tarttuneen aseisiin. Miehet, jotka olivat kuin jakobiiteiksi
kasvatetut, mikäli sellaisilla yleensä oli mitään valtiollista
vakaumusta, ja tiesivät isäntänsä sir Everardin aina kannattaneen sen
suuntaisia periaatteita, menivät hyvin helposti ansaan. Kun Waverley
oli kaukana ylämaassa, tuntui tämä seikka heistä riittävältä aiheelta
hankkia kirjeensä kaupustelijan välityksellä; ja hänen hyvin tunnetun
sinettinsä näkeminen riitti vahvistamaan ne suulliset sopimukset, joita
hänen nimessään tehtiin, mutta niiden vaarallisuuden vuoksi ei voitu
paperille panna. Vehe tuli kuitenkin ilmi osallisten liian aikaisten
kapinapuheiden vuoksi. Viekas Wille osottausi nimensä arvoiseksi, sillä
heti kun ruvettiin epäilemään, katosi hän tietämättömiin. Kun
sanomalehdessä oli julaistuna Waverleyn erottaminen, nousi suuri osa
hänen skvadroonaansa ilmikapinaan, mutta toiset tukahuttivat sen ja
riisuivat kapinoitsijoilta aseet. Sotaoikeus tuomitsi Houghtonin ja
Timsin ammuttaviksi, mutta myöhemmin heidän sallittiin vetää hengestään
arpaa. Houghton, joka siten pelasti nahkansa, osotti syvää katumusta,
kun eversti Gardinerin nuhteet ja selitykset saivat hänet vakuutetuksi,
että oli todellakin ollut mukana kovin häpeällisessä rikoksessa. On
huomattava, että tämä mies poloinen, päästyään asiasta tähän
käsitykseen, samalla oli varma siitä, että yllyttäjä oli toiminut ilman
Edwardin valtuutusta, lausuen: "Jos se oli häpeällistä ja vanhaa
Englantia vastaan, niin ei squire asiasta mitään tiennyt; hän ei
milloinkaan ole tuuminut eikä tehnyt mitään häpeällistä, eikä myöskään
Sir Everard eikä heistä kukaan ennenkään; siinä uskossa tahdon elää ja
kuolla, että Ruffin keksi kaikki omasta päästään."</p>
<p>Se vakaumuksen varmuus, joka hänessä oli tässä asiassa ilmennyt, sekä
hänen väitteensä, että Waverleylle osotetut kirjeet oli annettu
Ruthvenin käsiin, olivat eversti Gardinerin mielessä vaikuttaneet
muutoksen, josta tämä oli eversti Talbotille puhunut.</p>
<p>Lukijalle lienee jo aikoja käynyt selväksi, että Donald Bean Lean oli
tässä juonessa suorittanut kiusaajan osan. Hänen vaikuttimensa olivat
lyhyesti seuraavat: — Toimeliaan ja juonikkaan älynsä avulla hän oli
jo kauvan palvellut chevalierin uskottuja ala-asiamiehenä ja vakoojana,
vieläpä niin laajaperäisesti, ett'ei sitä aavistanut Fergus
Mac-Ivorkaan, jonka suojeluksessa hän oli, mutta jota hän pelkäsi ja
vihasi. Tietysti hän yhä tavotteli tilaisuutta johonkin rohkeaan
vehkeeseen, joka tuottaisi hänelle menestystä tämän politiikan
alalla ja samalla vapauttaisi hänet nykyisestä, vaarallisesta
rosvonammatistaan. Pääasiassa oli hänen toimekseen annettu ottaa selvää
rykmenttien miesluvusta Skotlannissa, upseerien luonteesta j.n.e., ja
jo kauvan hän oli silmällä pitänyt Waverleyn skvadroonaa, jota arveli
yllytykseensä erittäin taipuvaksi. Vieläpä hän arveli, että Waverley
sydämessään kannatti Stuartien asiaa, ja varmistui tässä luulossaan
senkin johdosta, että toinen niin kauvan oleskeli jakobiitin,
Bradwardinen paroonin luona. Kun siis tämä, mukanaan Glennaquoichin
palvelija, kävi hänen luolassaan, ei rosvo voinut mitenkään käsittää
pelkän uteliaisuuden olevan siihen aiheena, vaan uskoi herkästi, että
hänen omaa kykyään haluttiin käyttää johonkin tärkeään juoneen rikkaan,
nuoren englantilaisen turvissa. Se seikka, että Waverley ei vähääkään
välittänyt viittauksista, jotka olisivat johtaneet selvityksiin, ei
muuttanut hänen luuloansa. Tätä menettelyä hän piti viisaana
varovaisuutena, joka tosin tuntui hieman loukkaavalta, koska hän
pelkäsi olevansa syrjäytettynä yrityksestä, jonka menestykseen
tarvitaan keskinäistä luottamusta; siksi hän päätti turvata itselleen
asian kulussa oman osansa, huolimatta siitä, annettiinko hänelle
varsinaista tehtävää vai eikö. Tässä tarkotuksessa hän Waverleyn
nukkuessa anasti hänen sinettinsä, voidakseen sitä osottaa
tunnusmerkkinä sotamiehille, joiden luuli nauttivan kapteenin
luottamusta. Saavuttuaan ensi kerran Dundeehen, rykmentin olinpaikkaan,
hän huomasi ensi arvelussaan erehtyneensä, mutta samalla hänelle
avautui uusi toiminta-alue. Hän tiesi, ett'eivät chevalierin ystävät
palkitsisi mitään palvelusta niin runsaasti kuin jos hänen onnistuisi
houkuttaa joku osa vakinaisia joukkoja lipunpettäjiksi. Siinä mielessä
hän keksi ne vehkeet, joihin lukija jo on tutustunut ja jotka
selvittävät kaikki ennen Waverleyn matkaa Glennaquoichista sattuneet
selkkaukset ja hämäryydet. Eversti Talbotin neuvosta Waverley oli
palvelukseensa ottamatta nuorukaista, jonka antamat tiedot olivat
näihin vehkeisiin luoneet runsaasti lisävaloa. Hän vakuutti Edwardille,
että miehelle koituisi vahinkoa, jos hänet sekotettaisiin tähän
epätoivoiseen hankkeeseen, ja että asian kääntyessä miten päin tahansa
hänen todistuksensa kelpaisi ainakin selvittämään niitä seikkoja, jotka
olivat saaneet Waverleyn antautumaan tähän yritykseen. Waverley laati
sen vuoksi lyhyen selonteon tapahtumista isällensä ja sedällensä,
varottaen heitä kuitenkaan koettamasta nykyisissä oloissa vastata hänen
kirjeeseensä. Sitten Talbot jätti nuorukaiselle kirjeen, joka oli
osotettu erään lahdessa risteilevän englantilaisen sotalaivan
päällikölle ja jossa pyydettiin laskemaan kirjeentuoja maihin
Berwickissä ja antamaan hänelle passi ——shireen. Miehelle annettiin
tarpeen mukaan rahaa suorittaakseen matkan niin pian kuin mahdollista;
myös käskettiin hänen palkata joku kalastaja viemään itseään rannalta
sotalaivaan. Tämä suunnitelma onnistuikin täydellisesti, kuten
jälkeenpäin selveni.</p>
<p>Kyllästyneenä Callum Begin palvelijatoimeen, kun epäili tämän
tarkotuksena olevan myös vakoilla isäntänsä puuhia, pestasi Waverley
palvelijakseen Edinburgista erään yksinkertaisen nuorukaisen, joka oli
lakkiinsa ottanut valkean kokardin joutuessaan raivoisan lemmenkateeksi
Jenny Jopin vuoksi, koska tämä oli koko yön tanssinut vaan
musketöörikorpraali Ballockin kanssa.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXVII.<br />
Seuraelämää ja lemmen juonia.</h2>
<p>Eversti Talbot kävi käytöksessään Waverleytä kohtaan ystävällisemmäksi,
saatuaan tältä täyden luottamuksen, ja kun heidän oli pakko olla paljon
toistensa seurassa, rupesi Waverley enemmän kunnioittamaan everstin
luonnetta. Aluksi tuntui hänen jyrkästi paheksivissa ja moittivissa
lausunnoissaan olevan jotakin kovaa, vaikka hän yleensä oli hyvin
kernas mukautumaan toisen väitteisiin. Tottumus hallitsemaan oli myös
luonut hänen puhetapoihinsa jonkinlaisen mahtipontisen jyrkkyyden,
huolimatta siitä sulavuudesta, jonka oli saavuttanut seurustellessaan
ylemmissä piireissä. Sotilasluonteena hän oli toista laatua, kuin mitä
Edward tähän asti oli kokenut. Bradwardinen paroonin sotilaallisuudessa
oli turhanpäiväistä muodollisuutta; majuri Melville oli pikkumaisen
tarkka yksityiskohdissa ja kurinpidon käytännöllisessä puolessa, kuten
oikeastaan sopisi vaan pataljoonan päällikön, vaan ei armeijan
komentajan: Ferguksen sotilasmieli taas oli niin sekautunut
suunnitelmiin ja valtiollisiin mielipiteisiin, että hän oli enemmän
pikku ruhtinaan kuin sotilaan kaltainen. Mutta eversti Talbot oli joka
suhteessa englantilainen soturi. Hänen koko sielunsa palveli kuningasta
ja isänmaata, ylpeilemättä paroonin tavoin ammattinsa tietopuolisesta
taidosta tai, kuten majuri, käytännöllisestä kokemuksestaan, tai
käyttämättä kykyään Glennaquoichin päällikön tavoin omiin
kunnianhimoisiin aikeisiinsa. Tämän kaiken ohella hän oli mitä
sivistynein ja tietorikkain mies, vaikka toiselta puolen, kuten jo
huomautimme, erityisiin englantilaisiin ennakkoluuloihin takertunut.</p>
<p>Vasta vähitellen selvisi Edwardille eversti Talbotin luonne; sillä
ylämaalaisten viettäessä useita viikkoja Edinburgin linnan turhassa
piirittämisessä Waverleyllä ei ollut muuta tekemistä kuin huvitella
seuraelämässä. Hän olisi mielellänsä vienyt uuden ystävänsä eräiden
vanhojen tuttujensa piiriin. Mutta heidän käytyään parissa paikassa
eversti pudisti päätään ja kieltäysi enää kokeilemasta. Vieläpä hän
kuvasi Bradwardinen paroonia sietämättömimmäksi muotoseikkain orjaksi,
mitä hänen onnettomuudekseen vielä oli tarvinnut tavata, ja
Glennaquoichin päällikköä ranskalaistuneeksi skotlantilaiseksi, jossa
yhtyi hänet kasvattaneen kansan viekkaus ja suostuttamiskyky ynnä
synnyinkansansa ylpeä, kiivas ja kostonhimoinen luonne. "Jos
paholainen", sanoi hän, "olisi hakenut nimenomaan sellaista asiamiestä,
joka osaisi oikein villitä tämän onnettoman maan olot, niin ei olisi
luullakseni voitu parempaa veitikkaa löytää kuin tämä on, jonka olemus
tuntuu yhtä toimeliaalta kuin sulavalta ja juonikkaalta ja jota
ehdottomasti seuraa ja tottelee joukko sellaisia hurjapäitä, jollaisia
te suvaitsette ihailla."</p>
<p>Hän ei säästänyt arvostelussaan naisiakaan, joita oli seuroissa
tavannut. Tosin hän myönsi Flora Mac-Ivorin olevan kauniin naisen ja
Rose Bradwardinen samoin miellyttävän tytön. Mutta hän väitti, että
edellinen pilasi kauneutensa vaikutusta jäljittelemällä ylhäisön
tapoja, joita arvatenkin oli nähnyt käytännössä St. Germainin
naurettavassa hovissa. Mitä taas Rose Bradwardineen tuli, niin hänen
mielestään ei kukaan kuolevainen voinut ihailla sellaista
sivistymätöntä olentoa, jonka puutteellinen kasvatus oli yhtä vähän
sopusoinnussa sukupuolensa ja nuoruutensa kanssa, kuin jos hän
esiintyisi puettuna pelkästään isänsä vanhaan sotilastakkiin.
Tämäntapaisista moitteista suurin osa ei ollut muuta kuin kelpo
everstin ennakkoluuloja ja myrtymystä, sillä hänestä olisi enkelikin
näyttänyt pirulta, ilmestyessään valkea kokardi rinnalla, valkea ruusu
hiuksissa ja "Mac" nimen edessä. Myönsipä hän itsekin leikillisesti,
ettei voisi suvaita Venustakaan, jos tämä hänelle salongissa
esitettäisiin neiti Mac-Jupiterina.</p>
<p>Helposti uskottavaa on, että Waverley katseli näitä nuoria neitosia
aivan toisin silmin. Piirityksen kestäessä hän melkein joka päivä kävi
heidän luonaan, vaikka surukseen huomasikin edistyvänsä Floran
suosiossa yhtä huonosti kuin chevalier linnan vallottamisessa. Neito
pysyi jyrkästi siinä käytöksessään, jota oli Waverleytä kohtaan
ruvennut noudattamaan, kuitenkaan nähtävästi pyrkimättä häntä
välttelemään, tai herkeämään hänen kanssaan seurustelemasta. Joka sana,
joka silmäys oli tyysten sopusoinnussa hänen menettelytapansa kanssa,
eikä Waverleyn alakuloisuus tai Ferguksen huonosti salattu kiukku
voinut syventää Floran huomaavaisuutta Edwardia kohtaan muunlaiseksi,
kuin mitä tavallisin kohteliaisuus vaati. Toiselta puolen taas Rose
Bradwardine vähitellen sai yhä enemmän arvoa Edwardin silmissä. Usein
oli hänellä tilaisuutta huomata, että samalla kun neidon arkuus alkoi
hälvetä, hänen olentonsa esiintyi ylevämpänä; — että tämän
nykyisen ajan kiihottavat olot näyttivät kehittävän tunteissa ja
mielenilmauksissa arvokkaisuutta, jota hän ei ollut ennemmin tajunnut,
ja että neito ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, jonka
avulla saattoi rikastuttaa tietojaan tai hienostaa aistiaan.</p>
<p>Flora Mac-Ivor nimitti Rosea oppilaaksensa, auttaen hänen opintojaan ja
hartaasti kehittäen hänen aistiaan ja ymmärrystään. Tarkka katsoja
olisi huomannut, että hän Waverleyn läsnäollessa oli paljon halukkaampi
tuomaan esille ystävättärensä eteviä ominaisuuksia kuin omiaan.
Kuitenkin minun täytyy pyytää lukijaa uskomaan, vakuuttaessani että
tämän lempeän ja uhrautuvan tarkotuksen verhona oli mitä hellin
arkatuntoisuus, tarkasti välttäen kaikkea, mitä olisi voitu
teeskentelyksi epäillä. Floran käytös muistutti siis yhtä vähän
sellaista ilveilyä, jolla kaunis nainen tavallisesti on koettavinaan
esittää toisen etuja, kuin Davidin ja Jonatanin ystävyys kahden
Bond-kadulla retkuilevan jätkän välistä suhdetta. Tosiasia oli, että
vaikka vaikutus oli tuntuva, ei juuri voitu syytä havaita. Kumpikin
nainen suoritti osansa kuin taitava näyttelijä, kaikkein katselijain
mieliksi, ja kun näin oli asian laita, niin kävi melkein mahdottomaksi
älytä, että vanhempi yhä luovutti ystävällensä sen tehtävän, joka olisi
paraiten sopinut hänen omalle kyvyllensä.</p>
<p>Waverleyhin nähden oli Rose Bradwardinella vielä eräs vetovoima, jota
vaan harvat miehet voivat vastustaa, nimittäin ilmeinen harrastus
kaikkeen, mikä koski Edwardia. Neito oli liian nuori ja kokematon
voidakseen arvioida sen huomion koko mahtia, jota yhä osotti
käytöksessään. Hänen isänsä oli liiaksi syventynyt tieteellisiin ja
sotilaallisiin tutkimuksiin, huomatakseen tyttärensä puolueellisuutta,
eikä Flora Mac-Ivor häirinnyt häntä nuhteilla, koska näki ystävänsä
ainoastaan tällä käytöksellä voivan lopulta ehkä saavuttaa
vastarakkautta.</p>
<p>Tosiasia on, että neitojen heti jälleen tavattua toisensa Rose oli
ilmaissut viisaalle ja tarkkanäköiselle ystävälleen sydämensä tilan,
vaikk'ei itsekään ollut siitä selvillä. Siitä saakka Flora oli varmasti
päättänyt lopullisesti hyljätä Waverleyn kosiskelut ja samalla koettaa
suunnata niitä Roseen päin. Hänen veljensä oli kyllä toisinaan,
puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, lausunut aikovansa kosia neiti
Bradwardinea, mutta tämä seikka ei horjuttanut Floran aikeita. Sillä
hän tiesi Ferguksella olevan avioliittolaitoksesta peräti
mannermaalaiset käsitykset, niin ett'ei tämä menisi enkelinkään kanssa
vihille, ellei samalla saavuttaisi tarkotustaan varmempaa asemaansa ja
rikkautta. Paroonin itsepäinen aie siirtää omaisuutensa etäiselle
miesperilliselle, eikä tyttärelleen, näytti siis voittamattomalta
esteeltä, jonka vuoksi Fergus ei milloinkaan voisi todella kosia Rose
Bradwardinea. Ferguksen aivoissa pyörikin lakkaamatta kaikenlaisia
tuumia ja vehkeitä; samoin kuin moni keksijä, jolla on enemmän älyä
kuin sitkeyttä, niin Ferguskin usein ihan odottamatta, ilman mitään
näkyvää syytä, jätti sikseen aikeensa ja ryhtyi vakavasti käsiksi
toiseen, joka sukeutui uutukaisena esiin hänen mielikuvituksensa
ahjosta tai aikaisemmin oli puolivalmiina syrjään heitetty. Siksi oli
useinkin hyvin vaikea arvata, miten hän jossakin asiassa lopulta
menettelisi.</p>
<p>Vaikka Flora oli sydämellisesti kiintynyt veljeensä, jonka ponteva
toimintatapa olisi ilman heitä yhdistäviä sisaruussiteitäkin herättänyt
hänen ihailuaan, niin hän ei silti ollut huomaamatta Ferguksen
virheitä, joita piti jokaisen naisen toiveisiin nähden tuhoisina, koska
avioliiton onneen kuuluu kotoisen yhdessäolon rauhallinen nautinto ja
molemminpuolisen hellyyden osottaminen. Sitä vastoin tuntui Waverley,
huolimatta taistelutannerten ja sotatuumain haaveiluista, ihan kuin
luodulta kodikasta elämää varten. Hän ei halunnut eikä saanutkaan
mitään osaa lähimmän ympäristönsä monimutkaisissa puuhissa, ollen
enemmän kyllästynyt kuin kiintynyt niihin hänen läsnäollessaan usein
nousseihin väittelyihin, joissa pohditaan ristiriitaisia vaatimuksia,
oikeuksia ja etuja. Kaikki osotti hänen olevan juuri sen miehen, joka
voisi tehdä Rosen onnelliseksi, koska tämän luonne oli samanlaatuinen.</p>
<p>Eräänä päivänä Flora istuessaan Rose Bradwardinen vieressä
huomautti tuosta piirteestä Waverleyn luonteessa. "Hänen älynsä
ja hieno aistinsa", virkkoi Rose, "ei voi harrastaa sellaisia
pikkumaisia väittelyitä. Mitä hän esimerkiksi välittää siitä, onko
Macindallagherien päällikkö, joka on tuonut taisteluun vaan
viisikymmentä miestä, eversti vai kapteeni? Ja miten voi odottaakaan
mr. Waverleyn ottavan osaa kiihkeään kiistaan, johon veljesi joutui
nuoren Corrinaschianin kanssa siitä, kuuluuko kunniasija klan'in
vanhimmalle vai nuorimmalle kadetille?"</p>
<p>"Rakas Rose, jos hän todellakin olisi se sankari, joksi häntä luulet,
niin hän kyllä välittäisi näistä asioista jonkun verran, vaikk'ei sen
vuoksi, että niissä itsessään olisi mitään arvoa, vaan koska hän niissä
saisi tilaisuutta esiintyä välittäjänä kiihtyneiden miesten kesken,
joille nuo seikat ovat erimielisyyden aiheena. Etkö huomannut, kuinka
Waverley hitaasti kohotti päätään ikäänkuin unesta heräten ja kysyi,
mitä oli tekeillä, kun nuori Corrinaschian raivoisana kiljui ja tarttui
miekkaansa?"</p>
<p>"Kyllä, mutta eikö se nauru, johon he hänen hajamielisyytensä vuoksi
ratkesivat, vaikuttanut paljoa enemmän riidan loppumiseen kuin mitkään
sanat, mitä hän olisi voinut heille lausua?"</p>
<p>"Totta on sekin ystäväiseni", myönsi Flora, "mutta Waverleyn arvolle
sopivampaa olisi, jos hän järkisyillä olisi heidät tyynnyttänyt."</p>
<p>"Haluaisitko sinä hänet joksikin yleisrauhottajaksi kaikkein
pikapäisten ylämaalaisten kesken? Suo anteeksi, rakas Flora, veljesi on
tietysti tämän asian ulkopuolella; hän on älykkäämpi kuin puolet heistä
yhteensä. Mutta saatatko todellakin millään tavoin verrata Waverleytä
näihin ylpeisiin, äkäisiin, raivoisiin miehiin, joiden riitoja yhä
näemme ja vielä enemmän kuulemme ja jotka säikyttelevät minut ihan
kuoliaaksi?"</p>
<p>"En ollenkaan vertaa häntä raakoihin ja sivistymättömiin, rakas Rose.
Minä vaan surkuttelen, että niin nerokas ja lahjakas mies ei hanki
seurassa sitä asemaa, johon hänellä olisi ominaisuuksiensa vuoksi täysi
oikeus, eikä omista kaikkea voimaansa jalon asian hyväksi, jota on
ruvennut ajamaan. Onhan joukossa sellaisia kuin Lochiel ja P— ja M—
ja G—, mitä sivistyneimpiä ja kyvykkäimpiä; miksi hän ei suvaitse
toimia ja auttaa asiaa heidän tavallaan? Usein olen arvellut hänen
intonsa laimenevan sen ylpeän, kylmäverisen englantilaisen
vaikutuksesta, jonka seurassa hän on nykyään alinomaa."</p>
<p>"Eversti Talbotinko? Kyllähän siinä on hyvin epämiellyttävä mies. Hän
ei näy pitävän skotlantilaista naista senkään arvoisena, että viitsisi
tarjota kupillisen teetä. Mutta Waverley on niin hyvänluontoinen, niin
sivistynyt —"</p>
<p>"Onpa kylläkin", vahvisti Flora hymysuin, "hän osaa ihailla kuuta ja
lausua Tasson runojakin."</p>
<p>"Paitsi sitä hän osaa taistella, kuten tiedät", lisäsi neiti
Bradwardine.</p>
<p>"Mitä tuohon taistelemiseen tulee", vastasi Flora, "niin luulen
kaikkien miesten — ainakin niiden, joita miehiksi kehtaan sanoa —
olevan jotenkin toistensa kaltaisia; yleensä tarvitaan karkaamiseen
enemmän rohkeutta kuin tappelemiseen. Sitä paitsi, kun miehet seisovat
vastatusten, on heissä jokin sisäinen vaisto tappeluun, kuten huomaamme
muissakin miespuolisissa olennoissa, esimerkiksi koirissa, sonneissa ja
semmoisissa. Mutta Waverley ei ole omiansa suuriin ja uhkarohkeisiin
yrityksiin. Hän ei olisi koskaan voinut olla kuuluisa esi-isänsä Sir
Nigel, vaan sen sijaan Sir Nigelin ylistäjä ja runoilija. Kuuleppas,
minä sanon sinulle oikein, missä hän on kotonaan ja omalla paikallaan",
jatkoi Flora Mac-Ivor; "hänen on oltava kotoisen onnen rauhallisessa
piirissä, Waverley-Honourissa, jossa saa nauttia oppineen lepoa ja
ylevää elämäniloa. Siellä hän sitte korjauttaa vanhan kirjastonsa mitä
kauneimman goottilaisen tyylin mukaan ja täyttää kaappinsa mitä
arvokkaimmilla ja harvinaisimmilla teoksilla; siellä hän laatii
suunnitelmia ja piirtelee maisemia, kirjottelee runoja, rakennuttaa
temppeleitä ja kaivattaa luolia; ihanana kesä-iltana hän seisoo
pylväskäytävässä linnansa edessä, katsellen kauriita, jotka kuuvalossa
leikkivät ruohikolla tai suurten, aavemaisten tammien varjossa; ja
toisinaan hän lausuu tuntehikkaita runoja kauniille, nuorelle
puolisolleen, joka pitelee häntä käsivarresta — ja hänestä tulee
onnellinen mies!"</p>
<p>"Ja hänen vaimonsa on todellakin onnellinen", ajatteli Rose parka.
Mutta hän vaan huokasi eikä jatkanut puhelua.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXVIII.<br />
Fergus kosijana.</h2>
<p>Mitä syvemmälle Waverley pääsi katsahtamaan chevalierin hovin oloihin,
sitä vähemmän hänellä oli syytä olla näihin tyytyväinen. Samoin kuin
terho jo sisältää vastaisen tammen kaikki haaraantumiset, niin oli
tässäkin hovielämässä monen monta itua juoniin ja vehkeisiin, joista
kokonainen keisarikuntakin olisi kyllikseen saanut. Kullakin vähänkään
tärkeällä henkilöllä oli oma tarkotuksensa, jota yritti toteuttaa niin
kiihkeästi, että Waverley sitä piti aivan suhdattomana. Melkein
kaikilla oli omat syynsä tyytymättömyyteen, vaikk'ei oikeutettua
aihetta ollut muilla kuin vanhalla, arvokkaalla paroonilla, joka
huolehti vaan yhteisen asian kohtalosta.</p>
<p>Kun hän ja Waverley eräänä aamuna olivat tarkastelleet linnaa,
sanoi parooni: "Tuskinpa me voitamme piirityskruunua. Tiedätte kai,
että se on punottu juurista tai kasveista, joita kasvaa piiritetyn
paikan sisäpuolella, taikka se on tehty kurjentattaresta,
<i>parietaria'sta</i> tai kärsämöstä; sanon vieläkin, nykyisellä
Edinburgin linnan piirityksellä me emme sitä saavuta." Tämän
mielipiteensä tueksi hän esitti muitakin tieteellisiä ja päteviä
perusteita, joiden toistamisella en halua lukijaa väsyttää.</p>
<p>Päästyään erilleen vanhasta herrasta Waverley lähti sopimuksen mukaan
Ferguksen asuntoon, odottaakseen siellä hänen paluutaan Holyroodista.
"Huomenna minulla on yksityinen puhelu", oli Fergus edellisenä päivänä
Waverleylle huomauttanut, "ja sinä saat odottaa minua, voidaksesi
toivottaa minulle onnea menestykseen, josta olen jo ennakolta varma."</p>
<p>Waverley saapui siis määräaikana päällikön kortteeriin ja tapasi siellä
vänrikki Maccombichin odottelemassa, antaakseen raportin toimistansa
eräänlaisilla kaivannoilla, joita oli linnan mäen poikki kaivettu ja
nimitettiin juoksuhaudoiksi. Heti sen jälkeen kuului portailta
päällikön ääni kärsimättömän kiukkuisena ärjyvän: "Callum — kuuletko
Callum Beg — senkin perhana!" Ferguksen astuessa huoneeseen näkyi
hänessä yltyvän raivon ilmeisiä oireita, eikä juuri kenenkään
kasvonpiirteisiin kiukku voinut pahempia merkkejä jättää. Hänen
otsasuonensa paisuivat sellaisessa mielenliikutuksessa ihan
tavattomasti; hänen sieramensa laajenivat, posket ja silmät tulehtuivat
ja katse oli kuin paholaisen. Nämä puoleksi hillityn raivon tuntomerkit
olivat sitä kamalampia, kun ne näkyivät johtuvan lujasta ponnistuksesta
hallita melkein voittamatonta intohimon purkausta, jonka aiheutti mitä
hirvein sisällinen taistelu, tärisyttäen miehen koko olentoa
perustuksia myöten.</p>
<p>Päästyään sisään hän kiskasi miekkansa irti ja singahutti sen lattialle
niin vimmatusti, että ase kieri huoneen toiseen päähän. "En tosiaan
tiedä, mikä minua estää vannomasta pyhää valaa, ett'en enää milloinkaan
tuota käytä hänen asiansa puolesta", huusi hän. "Lataa pistoolini,
Callum, ja tuo ne tänne heti, heti paikalla!" Callum totteli tyynesti,
hän kun ei koskaan säikähtänyt, suuttunut tai joutunut ymmälle. Evan
Dhu, jonka otsalle pelkkä ajatuskin, että hänen päällikköään oli
loukattu, nosti samanlaatuisen myrskyn, pysyi synkän vaiteliaana ja
odotti tietoa, minne tai kehen nyt oli kosto kääntyvä.</p>
<p>"Jaha, Waverley, siinäpä sinäkin olet", sanoi päällikkö hieman
tyynnyttyään. "Kyllä jo muistan. Pyysin sinua tänne ottamaan voittooni
osaa, ja nyt olet tullut todistamaan pettymystäni, joksi sen suoraan
sanon!"</p>
<p>Evan Dhu esitti nyt kirjallisen raporttinsa, mutta Fergus viskasi sen
vihaisesti syrjään. "Soisin taivaan nimessä", hän ärjyi, "että se vanha
luola luhistuisi kasaan ja hautaisi alleen piirittäjänarrit ja
puolustajaroistot! Luulet kai minua hulluksi, Waverley — jätä nyt
meidät, Evan, mutta pysy saatavilla!"</p>
<p>"Eversti näkyy olevan ihan villissä", virkkoi mrs. Flockhart Evanin
astuessa rappusia alas; "toivon vaan, että se tekee hänelle hyvää —
hänen otsasuonensa ovat pullistuneet kuin piiskanvarsi: eikö hänen
pitäisi jotakin nauttia?"</p>
<p>"Tavallisesti hän sellaisissa tapauksissa iskee jonkun suonta", vastasi
ylämaalainen mahtipontisesti.</p>
<p>Kun vänrikki oli poistunut, malttoi päällikkö hieman mieltään. "Tiedän
hyvinkin, Waverley", hän sanoi, "että eversti Talbot on saanut sinut
senkin seitsemän kertaa kiroamaan liittoutumistasi meidän kanssamme;
älä yritäkään kieltää, sillä tällä hetkellä olen vähällä kirota omankin
osuuteni. Voitko uskoa, että kun tänä aamuna jätin prinssille kaksi
anomusta, hän hylkäsi molemmat? Mitäs siihen sanot?"</p>
<p>"Mitä voisin sanoa", vastasi Waverley, "ennen kuin saan kuulla, mitä
pyyntösi koskivat?"</p>
<p>"No mitä se asiaan kuuluu, mies? Sanoinhan jo, että minä itse ne
pyynnöt tein! Minä juuri, jolle hän on enemmän velkaa kuin kelle
tahansa kolmelle yhteensä, jotka ovat ruvenneet taistelemaan hänen
puolestansa; sillä minähän panin koko puuhan toimeen ja sain kaikki
Perthshiren miehet aseisiin, kun ei yksikään niistä tahtonut paikaltaan
liikahtaa. Eihän kai ole luultavaa, että pyydän mitään perin
järjetöntä, ja vaikka niin olisikin asian laita, olisi minun osalleni
voitu tehdä pikku poikkeus. Kyllä sinä saat kuulla kaikki, sillä nyt
hengitän taas jo vapaammin. Muistat kai earlin valtakirjani? Se on jo
useita vuosia vanha, silloisista palveluksista kirjoitettu; enkä
luulisi ansioitteni myöhempien toimieni vuoksi ainakaan vähentyneen. No
niin, Waverley, minä en mokomasta earlinarvosta välitä enempää kuin
sinä tai mikä filosofi tahansa, sillä minun mielestäni on sellaisen
klan'in kuin Sliochd nan Ivor'in päällikkö paljoa ylempi mies kuin
mikään skotlantilainen earl. Mutta minulla on ihan erikoinen syy
tavotella tuota kirottua arvonimeä juuri nykyään. Ota huomioon, näet,
että sattumalta sain tietää prinssin yhä yllyttävän Bradwardinen vanhaa
paroonipöhköä julistamaan perinnöttömäksi miespuolisen perillisensä eli
parinkymmenen haaraantumisen läpi lasketun serkkunsa, joka on
päällikkönä Hannoverin vaaliruhtinaan kaartissa, ja testamenttaamaan
tilansa sievälle pikku ystävällesi Roselle. Ja kun hänen kuninkaansa ja
ylin herransa näin tahtoo ja käskee, niin vanha parooni näkyy
mukautuvan tähän tuumaan."</p>
<p>"Mitenkäs sitte käy alamaisvelvollisuuden osottamisen?"</p>
<p>"Hitto vieköön mokomat velvollisuudet! Rose saa vaikka riisua
kuningattaren kengän kruunauspäivänä tai tehdä muuta hullutusta. Mutta
kun Rose Bradwardine olisi minulle varsin sopiva kauppa, ellei hänen
isänsä niin naurettavasti suosisi miespuolista perillistään, niin
juolahti mieleeni, ett'ei enää olisi muuta varsinaista estettä kuin
että parooni tahtoisi vävyllään olevan Bradwardinen nimen — mikä taas,
kuten tiedät, on minun oloissani mahdotonta — ja että tämä este
voitaisiin kiertää, jos saan tuon arvonimen, johon minulla on niin
pätevä oikeus ja joka tietysti poistaisi vaikeudet. Jos Rose sitten,
isänsä kuoltua, perii myös Bradwardinen viskountessin arvonimen, sitä
parempi; minulla ei olisi mitään sitä vastaan."</p>
<p>"Mutta minulle on aivan odottamatonta, että sydämesi on kiintynyt neiti
Bradwardineen; sitäpaitsi sinä yhä ivailet hänen isäänsä."</p>
<p>"Hyvä ystävä, minussa on neiti Bradwardinea kohtaan juuri sen verran
mieltymystä, kuin tulevalle puolisolleni ja lasteni äidille mielestäni
on tarpeellista. Hän on hyvin sievä ja ymmärtäväinen tyttö, ja hänen
perheensä on epäilemättä alamaan etevimpiä; kun Flora häntä vielä
hieman opettaa ja neuvoo, tulee hänestä hyvinkin näpsä nainen. Mitä
taas isään tulee, niin onhan hän omituinen ja lisäksi aika
hullunkurinen; mutta hän on läksyttänyt Sir Hew Halbertia, rakasta
Balmawhapplen lairdi-vainajaa ja muita niin tuntuvasti, ett'ei kukaan
uskalla hänelle nauraa, joten hänen hullunkurisuutensa siis on jotenkin
mitätön. Toistan vieläkin, koko maailmassa ei olisi ollut mitään
estettä — ei ainoatakaan. Minä olin jo suunnitellut koko jutun ihan
valmiiksi."</p>
<p>"Joko olet pyytänyt paroonin suostumusta", kysyi Waverley, "tai Rosen?"</p>
<p>"Mitä varten? Jos olisin paronille puhunut asiasta, ennen kuin saan
käyttää arvonimeäni, ei siitä olisi muuta tullut kuin harmillista
väittelyä nimenmuutoksesta. Sitä vastoin tarvitsee minun Glennaquoichin
earlina vaan ehdottaa hänelle, että rupeisin kantamaan hänen s——lin
karhuaan ja saapaspihtiään kilvestä roikkumassa tai jossakin
nimilevyssä tai ehkä erikoisessa lisävaakunassa jossakin paikassa,
missä ei pääsisi omaa vaakunaani rumentamaan. Rose taas ei voisi minun
ymmärtääkseni olla vastaan, kun hänen isänsä tyytyisi."</p>
<p>"Ehkäpä kuitenkin samalla tapaa, kuin sisaresi on minua vastaan, vaikka
sinä tyydyt."</p>
<p>Fergus tuijotti häneen silmät leveällä, kuultuaan tuollaisessa
edellytyksessä ilmenevän vertauksen; mutta varoi siihen antamasta
vastausta, joka jo huulilla pyöri. "Kyllä me sen asian saisimme
helposti autetuksi. Mutta kuuleppa nyt, miten kävi. Olin pyytänyt
yksityistä puhelua, jollainen minulle täksi aamuksi myönnettiinkin.
Sinut olin kutsunut tänne, aikoessani, narri kun olin, pyytää sinua
sulhaspojaksi. No niin — minä esitän vaatimukseni — niitä ei väitetä
kohtuuttomiksi — monesti uudistetut lupaukset ja myönnetty valtakirja
— ne kaikki tunnustetaan oikeiksi. Siitä johtuvana luonnollisena
seurauksena anon saada ruveta käyttämään valtakirjalla myönnettyä
arvonimeä — silloin vedetään minua vastaan taas esille vanhat jutut
C—n ja M—n kateudesta — minä kumoan tämän tekosyyn ja tarjoudun
hankkimaan heidän kirjallisen myöntymyksensä, nojautuen siihen, että
valtakirjani oli vanhempi kuin heidän tyhjänpäiväiset vaatimuksensa —
totta vieköön, minä olisin kyllä saanut heidän suostumuksensa, vaikka
se olisi miekan kärjessä ollut —. Mutta silloin tuli totuus ilmi! Hän
uskalsi minulle vasten naamaa huomauttaa, ett'ei valtakirjastani
toistaiseksi voinut olla puhetta, koska oli pelättävä sen
katkeroittavan tuota viheliäistä raukkaa ja tyhjäntoimittajaa (tässä
hän mainitsi oman klan'insa päällikkyydestä kilpailevan toverin nimen),
jolla ei ole päällikön arvoon enempää oikeutta kuin minulla Kiinan
keisariksi ja joka puolustelee pelkurimaista kammoansa sotatantereelle
saapumista vastaan luulotellulla prinssin puolueellisuudella minun
hyväkseni, vaikka jo parikinkymmentä kertaa on luvannut tulla mukaan.
Jotta tuolle kurjalle olennolle ei enää jäisi pelkuruutensa
puolustuskeinoa, pyysi prinssi minulta sellaista mieskohtaista
palvelusta, ett'en tällä kertaa välittäisi oikeudenmukaisista ja
järkevistä vaatimuksistani. Luota nyt näin ollen ruhtinaihin!"</p>
<p>"Siihenkö puhelusi prinssin kanssa päättyi?"</p>
<p>"Mitä vielä! Olin lujasti päättänyt, ett'en jättäisi hänelle mitään
tekosyytä kiittämättömyyteensä, ja siksi mainitsin hänelle niin
maltillisesti kuin suinkin saatoin — ihan vapisin, näet, raivosta —
ne erikoiset syyt, joiden vuoksi olin pakotettu anomaan, että hänen
kuninkaallinen korkeutensa antaisi minulle edes jonkun muun todistuksen
uskollisuudestani ja alttiudestani, koska elämänonnen toiveet nykyään
tekevät suureksi uhraukseksi sen, mitä muulloin olisin mitättömänä
pitänyt. Sitten esitin hänelle koko suunnitelmani."</p>
<p>"No mitä prinssi siihen vastasi?"</p>
<p>"Mitäkö vastasi? Onpa hyvä, että on kirjotettu: 'Älä kuningastasi kiroo
ajatuksissakaan!' Hän vastasi olevansa sydämellisesti iloinen siitä,
että olin hänelle uskonut asiani, koska hänen siten oli mahdollista
estää vielä katkerampi pettymys, sillä hän saattoi ruhtinassanalla
vakuuttaa, että neiti Bradwardinen mieli on jo muuanne päin kääntynyt,
jota liittoa hän oli sitoutunut auttamaan. 'Tähän katsoen, rakas
Fergus', hän lausui armollisimmasti hymyillen, 'kun siis aikomanne
naimisliitto on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella, niin ei earlin
arvonimen käyttämiselläkään liene mitään kiirettä.' Ja sitten hän
poistui ja jätti minut <i>planté là</i>!"</p>
<p>"Entä mitä sinä teit?"</p>
<p>"Sanon sinulle, mitä olisin sillä hetkellä <i>voinut</i> tehdä — myydä
nahkani pirulle tai vaaliruhtinaalle, kumpi vaan olisi kalliimman
koston luvannut! Nyt olen kuitenkin taas tyyni. Kyllä minä tiedän, että
hän aikoo naittaa Rosen jollekulle ranskalaiselle kätyrilleen tai
irlantilaiselle upseerille. Mutta minäpä pidän heitä tarkasti silmällä.
Varoa saa se mies, joka aikoo minut syrjäyttää! — <i>Risogna coprirsi,
signor</i>!"</p>
<p>Puheltuaan vielä yhtä ja toista, mitä meidän ei tarvitse toistaa,
Waverley lähti päällikön luota, jonka intohimoinen kiihko nyt oli
muuttunut hehkuvaksi kostonhaluksi. Hän palasi asuntoonsa, tuskin
kyeten selvittämään niitä erilaatuisia tunteita, joita Mac-Ivorin
kertomus oli hänen omassa povessaan herättänyt.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XXXIX.<br />
"Yhdestä toiseen aina."</h2>
<p>"Olenpa oikein lapsellisen oikullinen", ajatteli Waverley, teljettyään
asuntonsa oven ja kävellessään siellä kiireesti edestakaisin. —
"Mitäpä minuun kuuluu, jos Fergus Mac-Ivor tahtoo naida Rose
Bradwardinen? Enhän minä häntä rakasta — hän ehkä olisi voinut minua
rakastaa — mutta minä hylkäsin hänen vilpittömän, luonnollisen ja
liikuttavan mieltymyksensä, vaalimatta sitä hellyydeksi asti, ja
käännyin sellaisen naisen puoleen, joka ei ikinä miestä rakasta, paitsi
jos vanha Warwick, kuninkaantekijä, kuolleista nousisi. Ja mitäs
paroonistakaan — minä en olisi välittänyt hänen maatiloistaan eikä
siis nimikään olisi loukkauskivenä ollut. Vaikka itse piru olisi vienyt
nuo hedelmättömät nummet ja kiskonut kuninkaan <i>caligae</i>, minä en
olisi millänikään! Mutta tuota tyttöä, joka on kuin luotu kodikasta
onnea ja lempeä varten, antaakseen ja ottaakseen kaikkia niitä rakkaita
ja viehättäviä lemmenosotuksia, joista yhdessä elävien onni sulostuu,
tuota tyttöä kosii nyt Fergus Mac-Ivor. Tämä ei ole häntä pahasti
kohteleva — ihan varmaan ei, sillä siihen hän ei kykene — mutta jo
kuukauden kuluttua hän on vaimoaan kohtaan huolimaton; silloin hän ei
enää muuta mieti kuin miten saisi nöyryytetyksi jonkun kateellisen
päällikön tai syrjäytetyksi hovista jonkun suosikin tai vallatuksi
jonkun nummen tai järven taikka mistä saisi joukkoihinsa uuden osaston,
eikä hän silloin jouda kysymään, mitä Rose puuhaa tai kuinka hän
aikaansa viettää.</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"'Ja sitten surun syöpä umpiin jäytää,<br /></span>
<span class="i0">ja häätää suloruusut poskien:<br /></span>
<span class="i0">aaveelta kaamealta näyttää hän,<br /></span>
<span class="i0">värjöttää valjuna kuin horkan lyömä,<br /></span>
<span class="i0">ja niin hän kuolee.'<br /></span>
</div></div>
<p>"Ja tuollainen tuho olisi estetty saavuttamasta maailman ylevintä
olentoa, jos mr. Edward Waverley olisi pitänyt silmänsä avoinna! —
Enpä todellakaan käsitä, miten saatoin luulla Floraa niin paljon, niin
<i>hyvin</i> paljon Rosea kauniimmaksi. Hän on tosin kookkaampi, ja
hänen käytöksensä sivistyneempi, mutta monet pitävät neiti Bradwardinea
luonnollisempana; varmasti hän on paljoa nuorempi. Luulisinpa Floraa
melkein kahta vuotta itseäni vanhemmaksi. Pitää tarkastella kumpaakin
tänä iltana hieman lähemmin."</p>
<p>Näin tuumien Waverley lähti teetä juomaan (kuten oli tapana vielä 60
vuotta takaperin) erään ylhäisen rouvan luo, joka kannatti chevalierin
asiaa; siellä hän, kuten odottikin, tapasi molemmat neidot. Hänen
astuessaan sisään kaikki nousivat tervehtimään; Flora istuutui
kuitenkin heti paikallensa ja jatkoi keskeytynyttä puheluaan. Sitä
vastoin raivasi Rose hänelle melkein huomaamatta tietä ahtaassa
piirissä, jotta hän pääsisi lähelle istumaan. — "Hänen käytöksensä on
yleensä hyvin viehättävä", tuumi Waverley itsekseen.</p>
<p>Seurassa sukeutui väittelyä siitä, kumpi on sujuvampi, geelin- vai
italiankieli ja kumpi paremmin sopii runouteen. Geelin kieltä, jota
missään muualla ei oltaisi suosittu, puolusti täällä urheasti seitsemän
ylämaalaista vallasnaista, jotka kirkuivat niin kovaa kuin keuhkoista
lähti ja olivat saada koko seuralta korvat lukkoon, kun esittivät
geeliläisen <i>euphonian</i> esimerkkejä. Huomatessaan eräiden
alamaalaisten naisten nyrpistävän nenäänsä koetti Flora huomauttaa
muutamia seikkoja, joiden perusteella tuo geelinkielen ylistys ei ollut
aivan hassua; mutta kun Rosen mielipidettä tiedusteltiin, puhkesi hän
innostuneesti kiittämään italiankieltä, jota oli Waverleyn avulla
opiskellut. "Hänellä on hienompi korva kuin Floralla, vaikk'ei olekaan
musiikissa yhtä suurta taitoa", ajatteli taas Waverley itsekseen. "Eipä
minua kummastuttaisi, jos neiti Mac-Ivor ensi kerralla vertaisi
Mac-Murrough nan Fonn'ia Ariostoon!"</p>
<p>Lopuksi kävi niin, että läsnäolijat olivat eri mieltä pyydettäisiinkö
Fergusta soittamaan huilua, jota hän osasikin mestarillisesti
kaiutella, vai koetettaisiinko saada Waverley lausumaan joku kappale
Shakespearestä. Talon emäntä tarjoutui keräämään äänet runouden tai
soiton puolesta sillä ehdolla, että se herra, jonka lahjoja tänä iltana
ei käytettäisi, sitoutuisi hauskuttamaan seuraavaa. Sattumalta jäi
tulos riippumaan Rosen äänestä. Flora, joka näytti johdonmukaisesti
välttävän kannattamasta mitään sellaista ehdotusta, mikä rohkaisisi
Waverleytä, oli äänestänyt soiton puolesta, edellyttäen, että parooni
säestäisi Fergusta viulullaan. "Toivotan teille onnea makunne vuoksi,
neiti Mac-Ivor", ajatteli Edward, kun hänen kirjaansa haettiin.
"Glennaquoichissa ollessamme luulin sitä paremmaksi, mutta todellakaan
ei parooni ole mikään taituri ja Shakespeare on kuulemisen arvoinen."</p>
<p>Vaali sattui "Romeoon ja Juliaan" ja Edward luki muutamia kohtauksia
tästä murhenäytelmästä tuntehikkaasti ja henkevästi. Koko seura osotti
sitten taputuksilla mieltymystään; näkyipä eräiden seurassa
kyyneliäkin. Flora, jolle näytelmä oli vanhastaan tuttu, kuului
edellisiin, kun taas Rose. josta se oli aivan uutta, oli jälkimäistä
ihailijajoukkoa. "Hänessä on enemmän tunnettakin", arveli Waverley.</p>
<p>Kun keskusteltiin tämän näytelmän toiminnasta ja luonteesta, väitti
Fergus, että ainoa luonne, joka ansaitsi mainitsemista älykkäänä
maailmanmiehenä, oli Mercutio. "Hänen vanhanaikaisia sukkeluuksiaan en
tosin aina ymmärtänyt, mutta aikansa käsitteiden mukaan hän varmaan oli
ihan erinomaisen reima miekkonen."</p>
<p>"Ja ihan häpeällistä oli", virkkoi vänrikki Maccombich, joka
tavallisesti seurasi everstiään kaikkialle, "että se Tibbert tai
Taggart, tai mikä sen nimi oli, pisti häntä toisen aatelismiehen
käsivarren alatse, juuri kun hän sovitti riitaa."</p>
<p>Naiset tietysti olivat eniten Romeon puolella, mutta tätä kantaa myös
vastustettiin. Niinpä talon emäntä ja moniaat muut naiset ankarasti
moittivat sitä keveyttä, jolla Romeo siirsi lempensä Rosalindesta
Juliaan. Flora pysyi vaiti, kunnes oli hänen mieltään useat kerrat
kysytty, ja sitten hän vastasi katsovansa tuota nyt moitittua
asianhaaraa aivan luonnolliseksi; sitä paitsi se hänen mielestään mitä
paraiten osotti runoilijan taitoa. "Romeota kuvataan meille nuoreksi
mieheksi, joka on aivan erityisesti taipuvainen hellempiin tunteisiin",
selitti hän; "hänen ensi lempensä kohdistui naiseen, joka ei voinut
antaa vastarakkautta. Niinpä hän meille usein toistaa, että hänen
lemmittynsä</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"nuolelta säästyy lemmen lapsekkaan<br /></span>
</div></div>
<p>"ja taasen, että</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"hän lemmen hylkäs luotaan.<br /></span>
</div></div>
<p>"Kun siis oli mahdotonta, että Romeon rakkaus, jos hänet edellytetään
järkeväksi olennoksi, olisi kestänyt ilman toivoa, niin on runoilija,
hyvin taitavasti tarttuen juuri siihen hetkeen, jolloin Romeo oli
epätoivoon joutunut, hänen tielleen sovittanut paljoa täydellisemmän
olennon, kuin mikä hänet oli hyljännyt, ja tämä uusi on taipuvainen
häntä rakastamaan. Tuskin voin kuvitella muuta seikkaa, joka paremmin
sopisi kohottamaan Romeon hehkuvaa tunnetta Juliaa kohtaan, kuin se,
että hän tuntee siitä sairaalloisesta synkkämielisyydestä, jonka
alaisena hän ensiksi ilmestyy näyttämölle, päässeensä Julian kautta
hurmaantuneeseen ihastukseen, jossa huudahtaa:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"— tulkoon mitä vain,<br /></span>
<span class="i0">ei riitä mainen murhe vastapainoks<br /></span>
<span class="i0">sen hetken riemuun, jolloin hänet näin."<br /></span>
</div></div>
<p>"Kummallista, neiti Mac-Ivor", lausui muuan ylhäinen, nuori nainen,
"tahdotteko riistää meiltä etuoikeutemmekin? Aiotteko saada meidät
uskomaan, ettei rakkaus voi toivotonna elää tai että rakastajan on
ruvettava uskottomaksi, jos hänen lemmittynsä on tyly? Sepä olisi
hirveätä! Niin sydämetöntä johtopäätöstä en odottanut."</p>
<p>"Rakas lady Betty", vastasi Flora, "myönnän kyllä, että rakastaja voi
pysyä kosimisessaan, vaikka asianhaarat eivät häntä lainkaan rohkaise.
Mieltymys voi silloin tällöin kestää koviakin myrskyjä, mutta ei
välinpitämättömyyden pitkää talvipakkasta. Neuvon teitä siis, vaikka
olette niin suloinen, pysymään erillänne sellaisesta kokeesta miestä
kohtaan, jonka rakkautta pidätte arvossa. Jos on pienintäkin toivoa,
voi rakkaus elää, mutta toivotonna sen täytyy kuolla."</p>
<p>"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman", huomautti
Evan, "jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä
vähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu
riittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli."</p>
<p>Evanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu
kääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja
Waverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. "Rosalindaani en enää
rakasta", hän virkkoi; "tänään hän antoi minulle kylläkin selvän
viittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa
kosimiseni. Mutta entä Juliani — lieneeköhän kunniallista mennä
häiritsemään Ferguksen aikeita? — vaikka niiden on mahdotonta koskaan
menestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? — mitäs muuta —
<i>alors comme alors</i>!" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi
asianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XL.<br />
Kunnon miehen murhe.</h2>
<p>Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus
lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun
muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan
tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin
tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan
aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen
huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei
ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki
kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä
selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota
päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian
oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää
sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on
pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada
teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että
taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on
englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi
tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä,
ennenkuin koko lumipallo sulaa."</p>
<p>Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille
puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa
väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati
vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan,
niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän
huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon
olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä."
Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja
keskustelu kääntyi muille aloille.</p>
<p>Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet
toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön
seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti
Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä
ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää
huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut
tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut.
Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu
yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti
päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai
peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat
kyynelissä.</p>
<p>Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa
tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin
äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen
hetken pitänyt voivan suojella vankiakin —"</p>
<p>"Älkää sanoko <i>tunkeilemiselta</i>, eversti Talbot; kuulin teidän
hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan
sai minut teitä häiritsemään."</p>
<p>"Olen terve", sanoi eversti, "ihan terve."</p>
<p>"Mutta olette suruissanne", virkkoi Edward, "enkö voi hyväksenne mitään
tehdä?"</p>
<p>"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä
sattuneita ikäviä tapahtumia."</p>
<p>"Hyvä Jumala! Setäni!" huudahti Waverley.</p>
<p>"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte
sen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää
tunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä
miehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa;
sillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua
lohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte — nähdäkseni olette itsekin
yllätetty — ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje."</p>
<p>Kirje oli eversti Talbotin sisarelta ja sisälsi seuraavaa:</p>
<blockquote>
<p>"Rakkahin veli, sain kirjeesi Hodgesin kautta. Sir E.W. ja mr. E.W.
ovat vielä vapaina, mutta uutinen Prestonin onnettomasta
taistelusta saapui tänne sen lisäyksen ohella, että sinä olet
kaatuneiden joukossa. Tiedäthän, missä tilassa lady Emily oli, kun
ystävyytesi Sir Everardia kohtaan sai sinut lähtemään hänen
luotaan. Hän oli kovin huolissaan, kun Skotlannista tuli surullisia
tietoja kapinan puhkeamisesta, mutta koetti malttaa mieltään, kuten
vaimosi tuleekin, rakkaudesta vastaista, niin kauan turhaan
toivottua perillistä kohtaan. Vaan nyt ovat nämä toiveet rauenneet!
Huolimatta mitä valppaimmasta varovaisuudestani pääsi tuo kamala
huhu hänen korviinsa ilman valmistelua. Hän vaipui heti vuoteen
omaksi, ja ennenaikainen pienokaisparka kuoli heti syntymänsä
jälkeen. Jospa kaikki olisi siinä! Mutta vaikka omasta kirjeestäsi
saatu peruutus tuohon kauheaan uutiseen onkin hänen voimiansa
elvyttänyt, pelkää tohtori G. kuitenkin — surukseni sen ilmotan —
mitä vakavimpia ja vaarallisimpiakin seurauksia, joita hänen
terveytensä joutuu kärsimään etupäässä epävarmuudesta, niin kauan
kuin hänen täytyy huolehtia kohtalostasi, hänellä kun sitäpaitsi on
omituiset käsityksensä niiden julmuudesta, joiden vankina nyt olet.</p>
<p>Koeta siis, rakas veli, heti kun tämän kirjeen saat, päästä
vapauteen kunniasanaasi vastaan, lunnailla tai muulla sopivalla
tavalla. Minä en liiottele lady Emilyn voinnista mainitessani,
mutta myöskään en saa — en uskalla totuutta salata. Ijäti pysyen,
rakas Philip, sinun rakkaimpana sisarenasi</p>
<p class="sig"><i>Lucy Talbot</i>."</p>
</blockquote>
<p>Edward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut
itseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas
onnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se
oli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä
eversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat
tunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera
pettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt
uhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.</p>
<p>Ennen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti
Talbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen
katseensa osotti sisäistä kamppailua.</p>
<p>"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin
kyynel on oikeutettu." Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka
todisti oikeaksi tuon ylistyksen: "ja kuitenkin, sen Jumala tietää,
mitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä
hänessä on — tai oli, pitänee kai sanoa — mutta tapahtukoon Jumalan
tahto!"</p>
<p>"Teidän täytyy paeta — heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä
ei ole liian myöhäistä — ei saa olla liian myöhäistä."</p>
<p>"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina — kunniasanaani
vastaan."</p>
<p>"Minä olen vartijanne — minä annan teille kunniasananne takaisin —
minä yksin vastaan teistä."</p>
<p>"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi
kunniani vuoksi siihen suostua — teidät vedettäisiin siitä
vastuuseen."</p>
<p>"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy", vastasi Waverley
uljaasti. "Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne
menettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!"</p>
<p>"Ei, rakas Edward", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen
käteensä, "teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin
teiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän
säälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista
teitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua
olevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä,
että meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja
suoranaisista tuloksista, — mutta epävarsinaisista seurauksista
kaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten
tapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä,
heikkoja olentoja vaativa vastuuseen."</p>
<p>"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily", kysyi Waverley
syvästi liikutettuna, "vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii
puolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään — — —"</p>
<p>"Tein vaan velvollisuuteni", vastasi eversti Talbot tyynesti, "enkä
kadu — en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina
olisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan
ansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä
taistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän
kokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä),
vaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni
antanut. — Mutta puhukaamme asiasta huomenna", hän lisäsi, puristaen
Waverleyn kättä. "Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi.
Luullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän
yli kahden. Hyvää yötä."</p>
<p>Edward vetäytyi huoneeseensa, voimatta sanaakaan vastata.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLI.<br />
Ponnistus.</h2>
<p>Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän
Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt
ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas
saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin
riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.</p>
<p>"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on
aamutyöni. — Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi
minkä jaksat!"</p>
<p>Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama
passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin
muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan
satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle
oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti
kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta
sotimatta Stuartin sukua vastaan.</p>
<p>"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten
saitte tämän?"</p>
<p>"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti
nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin
häntä sinne, pyysin ja sain puhelun — mutta nyt en sano teille
sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."</p>
<p>"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette
saanut?"</p>
<p>"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. — Kun siis nyt näen teidät
hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen
silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi
vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa.
'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin
kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä
mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä
ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin
hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa
mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla.
Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä
tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti.
'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan
pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi
sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten
mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä
muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää
vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen
voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla
siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin
englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."</p>
<p>"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies", huomautti eversti.</p>
<p>"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: —
'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti
panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin.
Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään
naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."</p>
<p>"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan
vallantavotte —"</p>
<p>"Prinssille", keskeytti Waverley hymysuin.</p>
<p>"Chevalierille", oikaisi eversti; "se on hyvä nimi matkaa varten ja
sitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?"</p>
<p>"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen
kielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen
puoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät
anoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon
muuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa.
Tosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä
olevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan
niiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin."</p>
<p>"Säälin nuorta mies parkaa", sanoi eversti. "Luulen hänen jo alkavan
tuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin
ystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa
mitään muistaa. Elämäni — no niin, siitä kiittäköön teitä Emily —
mutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää.
Näissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on
— (hän kirjotti sen asianmukaisesti) — ja sanokaa nyt, miten täältä
pääsen!"</p>
<p>"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat,
ja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille.
Toimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin."</p>
<p>"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän
laskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen
postihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku,
jonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää
hyväkseni sen sisältöä. — Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen
ystävänne Glen— Glen— mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen
päivystäjäupseerinsa on mukana — nyt en saane häntä enää nimittää
kurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma
olisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä
poimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen
kanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen
ylpeytensä tai yrittäköön hän minun!"</p>
<p>"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne
ihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon
tulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia."</p>
<p>Loppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön;
tämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten
kaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että
kammo oli molemminpuolinen. "Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on
hänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta
pientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut", sanoi eversti
noustessaan ratsun selkään; "luullakseni sen kuulin näyttämöllä:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"— Sen kintereillä<br /></span>
<span class="i0">käy Bertram, vainolainen helvetistä<br /></span>
<span class="i0">ja tarjoo palvelusta herralleen."</span>
</div></div>
<p>"Vakuutan teille, eversti", sanoi Waverley, "että arvostelette
ylämaalaisia liian jyrkästi."</p>
<p>"En hiukkastakaan liikaa; en peruuta niin merkkiäkään; en voi
hiventäkään karsia. Pysykööt he omissa koleissa vuoristoissaan,
kehukoot ja keikailkoot niin paljon kuin jaksavat, ja ripustakoot
lakkinsa vaikka kuun sarviin, jos haluttaa; mutta mitä ihmettä heillä
siellä on tekemistä, missä miehillä on housut ja puhutaan sivistynyttä
kieltä — tarkotan sivistynyttä, verrattuna heidän siansaksaansa, sillä
alamaassakin asujamet puhuvat sellaista englantia, mikä ei ole juuri
parempaa kuin Jamaikan neekerien. Oikein käy sääliksi tuota pri——
tuota chevalieria, kun on tuollaisen sissiparven seassa. Ja kovin
varhain he oppivatkin ammattinsa. Siellä on esimerkiksi muuan
aliupseerikummitus, jonkunlainen imupiru, jota arvoisa ystävänne Glena
— Glenamuck toisinaan pitää mukanaan. Näöltään se on tuskin
viidentoista vanha, mutta ilkeydessä ja konnuudessa satavuotiaan
veroinen. Joku päivä takaperin se oli pihalla noppapelissä; muudan
siistinnäköinen herrasmies sattui kulkemaan ohitse, ja kun noppa
satutti häntä kinttuun, kohotti hän keppinsä. Mutta silloin tuo vintiö
veti äkkiä esille pistoolinsa, kuten Bean Clincher 'Matkassa
riemujuhlaan', ja ellei eräästä yliakkunasta kaikuva huuto '<i>Gardez
l'eau!</i> olisi ajanut kaikkia pakoon märkien seurausten tieltä, niin
miesparka olisi menettänyt henkensä pikku paholaisen luodista."</p>
<p>"Kylläpä te kotia päästyänne annatte korean kuvan Skotlannista, eversti
Talbot."</p>
<p>"Mitä vielä", vastasi eversti. "Tuomari Shallow säästää minulta sen
vaivan. — 'Karua ja köyhää, kerjäläisiä joka sorkka, mutta hiivatin
raikas ilma' — ja näinkin vasta sitte, kun on kunnialla päästy
Edinburgista eikä vielä olla Leithissä, kuten meidän laitamme nyt on."</p>
<p>Pian he saapuivat satamaan:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"Sillassa, Leithin venheen näät,<br /></span>
<span class="i0">lautalla lasket salmen poikki;<br /></span>
<span class="i0">laivasta Berwickiin sä jäät" —<br /></span>
</div></div>
<p>"Jääkää hyvästi, eversti! Jospa tapaisitte kotona kaikki siinä kunnossa
kuin toivotte! Ehkä näemme toisemme pikemmin kuin osaatte odottaakaan:
puhutaan marssista suoraan Englantiin."</p>
<p>"Älkää siitä minulle mitään mainitko", vastasi Talbot; "en halua tietää
sotaliikkeitänne."</p>
<p>"Ei siis muuta kuin hyvästi! Viekää tuhannet terveiset sir Everardille
ja Rachel tädille, kertokaa heille kaikki, mikä on hyvää ja rakasta!
Pitäkää minusta niin ystävällinen muisto kuin voitte — puhukaa minusta
niin suopeasti kuin omatuntonne sallii — ja nyt vielä kerran hyvästi!"</p>
<p>"Hyvästi, rakas Waverley; kiitos hyvyydestänne! Riisukaa levättinne
niin pian kuin sopii! Teitä olen yhä muisteleva mitä kiitollisimmin
mielin, ja pahin arvosteluni teistä on: <i>Que diable allait-il faire
dans cette galère</i>?"</p>
<p>Niin he erosivat. Eversti Talbot nousi laivaan, ja Waverley palasi
Edinburgiin.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLII.<br />
Sotaretki.</h2>
<p>Aikomuksemme ei ole tunkeutua historian alueelle. Sen vuoksi tahdomme
lukijoillemme muistuttaa vaan sitä, että nuori chevalier päätti
marraskuun alussa enintään 6,000 miehen joukolla yrittää rynnätä
Englannin sisä-osiin, vaikka tiesikin miten mahtaviin valmistuksiin oli
ryhdytty häntä vastaan. Siten hän tahallaan pani koko asiansa
alttiiksi. Tämä sotajoukko jatkoi ristiretkeään sellaisessa säässä,
joka olisi mille muulle armeijalle tehnyt etenemisen mahdottomaksi,
mutta tarjosi karaistuneille, notkeille vuoristolaisille mitä suurinta
etua vaivoihin vähemmän tottuneiden vihollistensa rinnalla. Huolimatta
melkoisesti ylivoimaisesta armeijasta, joka sotamarski Waden johtamana
vartioitsi rajaa, he piirittivät Carlislea ja vallottivat sen, jatkaen
sitte rohkeata kulkuaan etelään.</p>
<p>Kun eversti Mac-Ivorin rykmentti kulki klan'ien etujoukossa, olivat hän
ja Waverley aina sen etunenässä. Edward oli vaivojen kestämisessä nyt
kaikkien ylämaalaisten veroinen; myöskin oli hän jo jonkun verran
perehtynyt heidän kieleensä. Mutta molemmat ystävykset katselivat
armeijan etenemistä hyvin erilaisin silmin. Täynnä intoa, pontta ja
luottamusta, vaikka koko maailma olisi ase kädessä vastassa, Fergus ei
muuta harkinnut kuin että joka askeleella päästiin lähemmä Lontoota.
Hän ei vaatinut, odottanut tai toivonut muiden kuin klan'ien apua
voidakseen korottaa Stuartit taas valtaistuimelle; ja kun hänen
lippunsa sattui jostakin saamaan uusia liittolaisia, näki hän
sellaisissa vaan kärkkyjiä, jotka tavottelisivat vastaiselta
hallitsijalta suosionosotuksia ja joiden mieliksi, kuten hänestä
tuntui, tämä joutuisi luovuttamaan suuren osan oikeastaan vaan
ylämaalaisille kuuluvaa saalista.</p>
<p>Edwardilla oli aivan toista mielessä. Häneltä ei voinut jäädä
huomaamatta, ett'ei niissä kaupungeissa, joissa Jakob kolmas
julistettiin kuninkaaksi, kukaan huutanut: "Jumala häntä siunatkoon!"
Rahvas töllisteli ja kuunteli, sydämetönnä, tyhmistyneenä ja tylsänä,
päästäen tuskin ollenkaan ilmoille sitä mellakoivaa luontoaan, joka
muutoin kaikissa tilaisuuksissa panee sen hoilaamaan, kuullakseen edes
omaa suloista ääntään. Jakobiiteille oli uskoteltu, että luoteisissa
kreivikunnissa suuret määrät varakkaita tilanomistajia ja reippaita
maalaisia kannattavat Valkean Ruusun asiaa. Mutta rikkaita toryja ei
näkynyt ainoatakaan. Jotkut pakenivat tiluksiltaan, toiset
ilmottautuivat sairaiksi, muutamat vangituttivat itsensä epäluulon
alaisina. Jäljelle jääneistä töllistelivät tyhmät kammoten, peljäten ja
inhoten skotlantilaisten klan'ien villiä ulkomuotoa, outoa kieltä ja
tavatonta asua. Viisaammista tuntui heidän pieni lukumääränsä, ankaran
kurin ilmeinen puute ja vaillinainen varustus heikkoine aseineen
selviltä oireilta hurjanrohkean yrityksen surkeasta lopusta. Siksi
olivatkin ne harvat, jotka heihin liittyivät, joko niitä, joiden
valtiollinen kiihko esti näkemästä seurauksia, tai sellaisia, joilla ei
enää ollut juuri mitään menetettävää.</p>
<p>Kun Bradwardinen paroonilta kysyttiin, mitä hän näistä tulokkaista
arveli, otti hän hitaasti hyppysellisen nuuskaa ja vastasi kuivasti,
että hänellä saattoi niistä olla vaan parhaat ajatukset, koska he
olivat ihan samanlaisia kuin hyvän David kuninkaan liittolaiset
Adullamin luolassa; <i>videlicet</i>, jokainen, joka oli huolessa ja
vaivassa, ja jokainen, joka oli tyytymätön, minkä Vulgata kääntää
sanoilla 'sielussa murheellinen'; "ja epäilemättä", hän sanoi, "he
osottautuvat kovakouraisiksi, ja siten tarvitaankin, sillä olen nähnyt
meihin luotavan monen monta ilkeää, hapanta silmäystä."</p>
<p>Mutta tällaiset mietteet eivät Fergukseen koskeneet. Hän ihaili maan
rehevää kauneutta ja monen aateliskartanon asemaa, joiden sivutse
kuljettiin. "Onko Waverley-Honour tuollainen, Edward?"</p>
<p>"Puolta suurempi."</p>
<p>"Onko setäsi puisto yhtä kaunis kuin tuo tuolla?"</p>
<p>"Se on ainakin kolme vertaa laajempi, enemmän metsän kuin puiston
kaltainen."</p>
<p>"Florasta tulee onnellinen vaimo."</p>
<p>"Toivon neiti Mac-Ivorin saavan vielä paljon onnenaihetta, mikä ei ole
yhteydessä Waverley-Honourin kanssa."</p>
<p>"Sitä minäkin toivon; mutta sellaisen tiluksen emäntänä oleminen on
kaunis lisä kokonaissummaan."</p>
<p>"Lisä, jonka puutetta, toivoakseni, muulla tavalla runsaasti
korvataan."</p>
<p>"Mitä?" huudahti Fergus, äkkiä pysähtyen ja kääntyen Waverleyhin päin.
— "Miten se on ymmärrettävä, mr. Waverley? — Oliko minulla ilo
käsittää sananne oikein?"</p>
<p>"Ihan oikein, Fergus."</p>
<p>"Ja pitääkö minun käsittää asia niin, ett'ette enää halua
sukulaisuuttani, ettekä sisareni kättä?"</p>
<p>"Sisaresi on antanut minulle rukkaset", sanoi Waverley, "sekä selvin
sanoin että muilla merkeillä, joilla naisten on tapana vieroittaa
epämieluiset kosiskelut."</p>
<p>"Minulla ei ole mitään selvää käsitystä siitä, millä tavalla nainen voi
hylätä kosijan tai herrasmies luopua kosimasta, kun naisen laillinen
holhooja on naimisliiton hyväksynyt; ainakin pitäisi holhoojalle antaa
tilaisuus puhua vielä kerran asiasta naisen kanssa. Vai oletteko ehkä
luulotellut, että sisareni lentäisi kuin kypsä luumu suuhunne heti kun
sen suvaitsette avata?" kysyi päällikkö kiivastuneena.</p>
<p>"Mitä tulee naisen oikeuteen saada hylätä jonkun kosimiset, eversti",
vastasi Edward, "siitä saatte neuvotella sisarenne kanssa, koska en
siinä suhteessa ole ylämaalaisten tapoihin tutustunut. Mutta katsoen
<i>minun</i> oikeuteeni mukautua hänen kieltävään vastaukseensa,
pyytämättä teidän apuanne, tahdon kerta kaikkiaan teille huomauttaa —
vähentämättä sillä neiti Mac-Ivorin kauneutta ja lahjoja —, ett'en
huolisi enkelistäkään, vaikka saisin myötäjäisiksi kokonaisen
keisarikunnan, jos tältä enkeliltä olisi suostumus saatavissa vaan
ystävien ja holhoojain avulla, eikä johtuisi hänen vapaasta
taipumuksestaan."</p>
<p>"Enkeliä keisarikuntineen ei juuri sysätä kaikkien ——shiren
aatelismiesten osaksi", ivasi Fergus katkeralla äänellä. "Mutta hyvä
herra", hän lisäsi muuttuneella sävyllä, "vaikk'ei Flora Mac-Ivor
saakaan myötäjäisikseen keisarikuntaa, on hän kuitenkin <i>minun</i>
sisareni; ja se ainakin riittää häntä suojelemaan sellaiselta
kohtelulta, joka vähimmässäkään määrässä tuntuisi kevytmielisyydeltä."</p>
<p>"Hän on Flora Mac-Ivor, sir", vastasi Waverley lujalla äänellä, "ja se
riittäisi hänelle takaamaan ainaisen suojelukseni, jos kykenisin
kevytmielisesti kohtelemaan <i>ketään</i> naista."</p>
<p>Päällikön muoto oli nyt kokonaan synkistynyt, mutta Edward oli siitä
röyhkeästä puhetavasta, jota toinen oli häntä vastaan käyttänyt,
itsekin niin raivostunut, ettei lainkaan huolinut hillitä lähenevää
myrskyä. Kumpikin oli tämän lyhyen keskustelun ajaksi pysähtynyt ja
Fergus näkyi melkein olevan halukas purkamaan kiukkuaan vielä pahemmin
solvauksin, mutta rajulla ponnistuksella hän hillitsi kiihkoisen
mielialansa, kääntyi ja lähti tuimasti kulkemaan eteenpäin. Kun he
olivat tähän saakka olleet yhdessä, melkein aina vieretysten, jatkoi
Waverley äänetönnä kulkuaan samaan suuntaan, aikoen jättää päällikölle
aikaa päästä taas tavalliselle hyvälle mielelle, jonka oli niin
aiheettomasti pilannut, mutta samalla lujasti päättäen olla
hituistakaan luopumatta omasta arvostaan.</p>
<p>Kun täten oli tylyssä äänettömyydessä kuljettu noin penikulman verran,
alkoi Fergus taas puhua, mutta toinen sävy äänessään. "Rakas Edward,
luulen kiihtyneeni, mutta sinähän härnäsit minua tietämättömyydelläsi
maailman tavoista. Sinä olet hieman närkästynyt Floran keimailusta tai
korkealle tavottelevista aatteista, ja nyt sinä lapsen lailla
vihottelet leikkikalulle, jonka vuoksi niin paljon olet itkenyt, ja
lyöt minua, uskollista hoitajaasi, kun ei käteni ulotu sitä
Edinburgista saakka sinulle noutamaan. Myönnän kyllä joutuneeni
raivoihini, mutta se harmi, että näen liittoutumiseni sinun kaltaisesi
ystävän kanssa menevän myttyyn, kun kosimisestasi puhutaan sekä
ylämaissa että alamaissa, se olisi saattanut tyynemmänkin veren
kuohahtamaan. Enkä edes tiedä mikä tässä riivaa! Mutta kyllä minä
kirjotan Edinburgiin ja saan asiat taas kuntoon, jos nimittäin tahdot
minua niin menettelemään. Sillä enhän voi olettaa, että niin usein
kuvaamasi uskollinen rakkautesi Floraan olisi yht'äkkiä haihtunut."</p>
<p>"Eversti Mac-Ivor", sanoi Edward, jota ei vähääkään haluttanut joutua
toisen pakottamana pitemmälle kuin itse suvaitsi, hänen mielestään jo
loppuun käsitellyssä asiassa, "olen teille suuresti kiitollinen
avustanne, jota osaan pitää arvossa; myöskin osotatte minulle kovin
suurta kunniaa sillä innollanne, jolla ajatte asiaani. Mutta kun neiti
Mac-Ivor on tehnyt päätöksensä vapaasti, oman mielensä mukaan, ja kun
kaikkiin yrityksiini häntä lähestyä vastattiin kerrassaan kylmästi,
niin tekisin sekä häntä että itseäni kohtaan väärin, jos sallisin häntä
vielä kerran vaivata tällä asialla. Teille olisin jo aikoja tästä
puhunut, mutta te lienette itsekin huomannut, missä suhteessa olemme
toisiimme, joten kyllä olette käsittänyt syyni. Joll'en olisi näin
edellyttänyt, olisin jo ennemmin puhunut, mutta minussa on luonnollinen
kammo ryhtyä asiaan, joka meille kummallekin on tuskallinen."</p>
<p>"Hyvä on, mr. Waverley", sanoi Fergus ylpeästi, "se juttu on siis
lopussa. Eipä minun ole pakko tunkea sisartani kellekään miehelle."</p>
<p>"Eikä minunkaan ole pakko ottaa siltä neidolta vastaan yhä uusia
rukkasia", vastasi Edward samalla tapaa.</p>
<p>"Panen kuitenkin toimeen asianmukaisen tiedustelun", sanoi päällikkö,
välittämättä toisen huomautuksesta, "jotta saan selville, mitä sisareni
tästä arvelee; sittepä nähdään, tokko asia todellakin näin päättyy."</p>
<p>"Mitä tiedusteluihin tulee, niin tietysti te siinä saatte menetellä
oman harkintanne mukaan", sanoi Waverley. "Sen vaan tiedän, ett'ei
neiti Mac-Ivor voi mieltään muuttaa; ja vaikkapa tämä odottamaton ilmiö
sattuisi tapahtumaan, niin on ainakin varmaa, ett'ei <i>minun</i>
mieleni muutu. Tämän mainitsen vaan siltä varalta, ett'ei jäisi mitään
mahdollisuutta vastaiseen väärinkäsitykseen."</p>
<p>Mielellänsä olisi Fergus Mac-Ivor tällä hetkellä lykännyt heidän
kiistansa mieskohtaisesti ratkaistavaksi; hänen silmänsä säihkyivät
kuin tulessa ja mittailivat Edwardia ikäänkuin valitakseen sen kohdan,
johon olisi helpointa iskeä kuolettava haava. Mutta vaikk'emme
taistelussa enää noudata Garanzan tai Vincent Saviolan tapoja ja
sääntöjä, tiesi Fergus yhtä hyvin kuin kukaan muu, että kamppailuun
elämästä ja kuolemasta pitää olla jokin sopiva tekosyy. Voimme kyllä
haastaa kaksintaisteluun esimerkiksi sen, joka tungoksessa on sattunut
astumaan liikavarpaillemme tai puristanut meitä seinää vasten tai
teatterissa istunut paikallemme, mutta nykyaikainen <i>code
d'honneur</i> ei salli meidän perustaa kiistaamme siihen, että meillä
muka olisi oikeus pakottaa joku mies kosimaan naissukulaistamme, jos
tämä kaunotar jo monesti samalle miehelle on antanut rukkaset. Sen
vuoksi täytyi Ferguksen vaan niellä tuo luuloteltu loukkaus, kunnes
ajan ratas, jonka pyörimistä hän aikoi tiukasti pitää silmällä,
tarjoisi hänelle tilaisuutta veriseen kostoon.</p>
<p>Vaikka Waverley harvoin ratsasti, talutti hänen palvelijansa hänen
varalleen aina satuloittua hevosta sen pataljoonan jälkijoukossa, johon
hän kuului. Mutta ollessaan nyt julmistuneena entisen ystävänsä
järjettömästä ja vallanhimoisesta kohtelusta hän jäi kolonnan taakse ja
nousi ratsunsa selkään, aikoen hakea Bradwardinen paroonin, jolta
pyytäisi lupaa päästä vapaaehtoisena hänen ratsujoukkoonsa, pysymättä
enää Mac-Ivorin rykmentissä.</p>
<p>"Kylläpä minulle olisi koittanut ihana aika", arveli hän, päästyään
ratsun selkään, "jos olisin joutunut niin läheiseen sukulaisuuteen
tuollaisen ylpeän, itsekkään ja intohimoisen miekkosen kanssa. Eversti!
— mitä vielä, generalissimus hänestä olisi pitänyt tehdä. Mokoma
kolmen, neljän sadan miehen päällikkö! Hänen ylpeytensä riittäisi
tataarien khaanille — suursulttaanille — vaikka itse suurmogulille!
Onpa hyvä ollakseni, kun hänestä pääsin. Vaikka Flora olisi enkeli,
toisi hän mukanaan kunnianhimossa ja pöyhkeydessä Luciferin vertaisen!"</p>
<p>Parooni, jonka oppineisuus — kuten Sanchon sukkeluudet Sierra
Morenassa — harjotuksen puutteessa alkoi homehtua, suostui ilolla
Waverleyn tarjoukseen ruveta palvelemaan hänen rykmentissään, toivoen
siten saavansa taas tilaisuutta mainitun ominaisuutensa käyttämiseen.
Kuitenkin koetti tämä hyvänluontoinen vanha herra saada aikaan
sovintoa entisten ystävysten kesken. Fergus ei välittänyt hänen
muistutuksistaan, vaikka näytti niitä tarkasti kuuntelevan; Waverley
taas ei käsittänyt, miksi juuri hänen olisi ensiksi pitänyt uudistaa
ystävyyttä, jonka päällikkö oli niin aiheettomasti rikkonut. Parooni
esitti asian sitte prinssille, joka tahtoi estää riitaisuuksia
syntymästä pienessä armeijassaan ja lausui tahtovansa itse muistuttaa
eversti Mac-Ivorille tämän käytöksen järjettömyyttä. Mutta sotaretken
kiireessä kului pari päivää, ennen kuin hän jouti käyttämään aiottua
vaikutusvaltaansa.</p>
<p>Sillä välin Waverley käytti hyödyksi niitä tietoja, joita oli
Gardinerin rakuunarykmentissä saanut, ja oli paroonille avuksi
jonkunlaisena ajutanttina. "<i>Parmi les aveugles un borgne est
roi</i>" (sokeilla on toissilmä kuninkaana), tietää muuan ranskalainen
sananlasku; ja ratsuväki, johon kuului pääasiassa vaan alamaan
aatelismiehiä, näiden vuokraajia ja palvelijoita, rupesi pitämään hyvin
suuressa arvossa Waverleyn taitoa ja samalla häntä itseäänkin. Tähän
oli syynä etenkin se tyydytys, jota ratsumiehet tunsivat siitä, että
ylhäinen, hieno englantilainen vapaaehtoinen oli luopunut ylämaalaisten
rykmentistä ja heihin liittynyt; sillä ratsu- ja jalkaväen välillä oli
vireillä salainen kateus, joka ei johtunut ainoastaan palveluksen
erilaisuudesta, vaan enimmäkseen siitä, että useimmat ratsu-upseerit,
asuen lähellä ylämaita, olivat toisinaan olleet riidassa läheisten
heimojen kanssa ja kaikki nyt kateellisin silmin näkivät ylämaalaisten
ilmeisesti yrittävän toisten kustannuksella esiintyä kelvollisempina ja
tarpeellisempina prinssin palveluksessa.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLIII.<br />
Sekamelska kuningas Agramantin leirissä.</h2>
<p>Waverleyn tapana oli toisinaan ratsastaa hieman syrjään pääjoukosta
katsellakseen jotakin merkillistä esinettä, joka matkan varrella
kiinnitti hänen huomiotaan. Oltiin juuri Lancashiressa, kun hän
huomattuaan vanhan linnamaisen maalaishovin jätti skvadroonan puoleksi
tunniksi, tarkastellakseen rakennusta ja tehdäkseen siitä piirroksen.
Hänen ratsastaessaan käytävää pitkin takaisin tuli vänrikki Maccombich
häntä vastaan. Tämä mies oli ruvennut jonkunverran kunnioittamaan
Edwardia siitä päivästä alkaen, jolloin ensiksi oli hänet
Tully-Veolanissa nähnyt ja sitten ylämaihin saattanut. Hän näytti
kuljeskelevan täällä ikäänkuin tavatakseen sankarimme. Ohitse
mennessään hän kuitenkin lähestyi vaan Waverleyn jalustinta eikä muuta
virkkanut kuin: "varokaa!" Sitten hän kiireesti poistui, karttaen
enempää puhelua.</p>
<p>Hämmästyneenä tästä viittauksesta Waverley seurasi silmillään sitä
suuntaa, jonne Evan Dhu oli lähtenyt, ja näki tämän katoavan puiden
sekaan. Hänen palvelijansa, Alick Polwarth, joka oli mukana, katsoi
myös ylimaalaisen jälkeen, ratsasti sitte herransa viereen ja sanoi:</p>
<p>"Vieköön minut vaikka hitto, jos uskon henkenne sir, olevan turvassa
näiden ylämaalaisten roistojen joukossa."</p>
<p>"Mitä sillä tarkotat, Alick'?" kysyi Waverley.</p>
<p>"Mac-Ivorin miehet ovat saaneet päähänsä, että te olette loukannut
heidän nuorta ladyaan Floraa; ja minä olen kuullut monenkin sanovan,
että teistä pitäisi tehdä teirenpoika; ja tiedättehän te itsekin, sir,
että niistä monet eivät piruakaan pelkäisi, vaikka pitäisi itse
prinssiltä pää puhkaista, jos vaan päällikkö vähänkään viittaisi sinne
päin. Eikä hänen tarvitsisi viitatakaan; kyllä ne sen tekisivät, jos
vaan luulisivat sen olevan hänen mieleensä, kuten kerran on
tapahtunut."</p>
<p>Vaikka Waverley varmasti luotti siihen, ett'ei Fergus Mac-Ivor ryhtyisi
sellaiseen konnuuteen, ei hän ollut lainkaan yhtä varma hänen miestensä
sääliväisyydestä. Hän tiesi, että jos päällikön tai hänen perheensä
kunnian luultaisiin joutuneen häpeään, se mies olisi onnellisin, joka
ensiksi pääsisi kostamaan: ja usein oli hän heiltä kuullut
puheenparren: "Nopein ja varmin kosto on paras." Ottaen tämän ohella
huomioon Evan Dhun viittauksen hän piti viisaimpana kannustaa hevostaan
ja nelistää takaisin skvadroonaansa. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt
pitkän käytävän päähän, vingahti luoti hänen ohitseen ja hän kuuli
pistoolin laukauksen.</p>
<p>"Se oli Callum Beg ryökäle", sanoi Alick; "minä näin hänen pujahtavan
pakoon tuonne pensaikkoon."</p>
<p>Edward, joka syystä oli kauhuissaan tuommoisesta salamurhan aikeesta,
nelisti ulos käytävästä ja näki jonkun matkan päässä Mac-Ivorin
pataljoonan kulkemassa niityn poikki, johon käytävä päättyi. Myöskin
huomasi hän erään miehen, joka kiireesti juoksi pataljoonaa kohti ja
liittyi siihen. Tätä miestä hän luuli lähetetyksi murhaajaksi, joka
kiiveten kaikkien aitojen ja esteiden yli pääsi suorinta tietä perille
paljoa pikemmin kuin Waverley ratsain. Voimatta enää hillitä itseään
hän käski Alickin mennä Bradwardinen paroonille ilmottamaan, mitä oli
tapahtunut. Itse hän ratsasti oikopäätä Fergus Mac-Ivorin rykmentin
luo. Päällikkö oli myös juuri saapumassa paikalle. Hän tuli ratsain,
palaten käynniltään prinssin luona. Nähdessään Edwardin lähestyvän hän
kannusti hevostaan ja ratsasti vastaan.</p>
<p>"Eversti Mac-Ivor", sanoi Waverley, enempää tervehtimättä, "minun on
ilmotettava, että muuan miehistänne juuri äsken ampui minua
väijyksistä."</p>
<p>"Koska sellainen teko, ell'ei ota lukuun väijymistä, on huvitus johon
itsekin tahtoisin päästä, niin ilahuttaisi minua suuresti saada tietää,
kuka miehistäni on uskaltanut mennä edelleni", vastasi Mac-Ivor.</p>
<p>"Olen valmis otteluun, milloin vaan haluatte. — Se herrasmies, joka
otti suorittaakseen tehtävänne, on palvelijanne tuolla, Callum Beg",
sanoi Edward tyynesti.</p>
<p>"Astu esiin rivistä, Callum! Ammuitko sinä mr. Waverleytä?"</p>
<p>"En", vastasi Callum punastumatta.</p>
<p>"Ammuithan!" huusi Alick Polwarth, joka jo tuli takaisin; hän oli
matkalla tavannut ratsumiehen, jonka toimeksi jätti ilmottaa tapauksen
Bradwardinen paroonille, rientäen itse täyttä nelistä takaisin herransa
luo, säästämättä kannustensa kärkiä tai hevosensa kylkiä. "Kyllä sinä
ammuit. Minä näin sinut yhtä selvästi kuin koskaan olen nähnyt
Coudinghamin vanhan kirkon!"</p>
<p>"Valehtelet!" vastasi Callum luontaisella, järkkymättömällä
röyhkeydellään. Ennen molempain ritarien taistelua olisi varmaankin,
kuten ritarikauden aikoina, tapahtunut molempain palvelijain ottelu —
sillä Alick oli roteva merseläinen ja pelkäsi enemmän lemmenjumalan
nuolia kuin ylämaalaisen tikaria tai miekkaa — ell'ei Fergus
tavallisella päättävällä äänellään olisi vaatinut Callumin pistoolia
nähtäväkseen. Hana oli alhaalla, pesä ja suu ruudinsavusta mustunut; se
oli ilmeisesti juuri äsken laukaistu.</p>
<p>"Tuosta saat!" huusi Fergus ja iski poikaa kalloon raskaalla
pistoolinperällä kaikin voimin, — "siinä on palkkasi, kun toimit ilman
käskyä ja vielä valehtelet." Callum otti iskun vastaan, vähääkään
väistämättä, ja kaatui kuin hengetönnä maalian. "Hiljaa, jos henkenne
on kallis!" sanoi Fergus klan'in muille miehille; "jos joku sekaantuu
minun ja mr. Waverleyn juttuun, lyön siltä aivot mäsäksi." Miehet
seisoivat liikkumatta; ainoastaan Evan Dhu osotti tuskan ja
levottomuuden oireita. Callum makasi verisenä maassa, mutta kukaan ei
rohjennut häntä auttaa. Hän näytti saaneen kuoliniskun.</p>
<p>"Ja nyt on teidän vuoronne, mr. Waverley: suvaitsetteko ratsastaa
parikymmentä kyynärää niityille päin." Waverley noudatti toivomusta.
Kun hän oli poistunut vähän matkaa, tuli Fergus hänen luokseen ja
sanoi teeskennellen suurta tyyneyttä: "Äskettäin en voinut olla
ihmettelemättä makunne häilyväisyyttä, jota ette aristellut minulle
osottaa. Mutta kuten aivan oikein huomautitte, ei enkelikään teitä
viehättäisi, ell'ette saisi myötäjäisiksi kokonaista keisarikuntaa.
Tälle hämärälle puheelle olen nyt saanut erinomaisen selvityksen."</p>
<p>"Minun on ihan mahdoton arvata, mitä oikeastaan tarkotatte, eversti
Mac-Ivor, paitsi että näytte kaikin mokomin haastavan riitaa minun
kanssani."</p>
<p>"Teeskennelty tietämättömyytenne ei teitä auta, sir. Prinssi — itse
prinssi on tutustuttanut minut vehkeisiinne. Tosin en osannut aavistaa,
että kihlauksenne neiti Bradwardinen kanssa oli syynä, miks'ette enää
halua naida sisartani. Luullakseni on tieto siitä, että parooni aikoo
toisin määrätä omaisuutensa perimisestä, ollut teille riittävänä
aiheena häväistä ystävänne sisarta ja houkutella ystävänne lemmitty
puolellenne."</p>
<p>"Onko prinssi teille maininnut, että muka olen kihloissa neiti
Bradwardinen kanssa?" kysyi Waverley. "Mahdotonta!"</p>
<p>"Niin hän itse sanoi, sir", vastasi Mac-Ivor; "siis miekat esille ja
puolustakaa itseänne tai luopukaa kaikista vaatimuksistanne siihen
ladyyn!"</p>
<p>"Tämähän on ilmeistä hulluutta", huudahti Waverley, "tai ihmeellinen
erehdys!"</p>
<p>"Ei mitään mutinaa enää! Miekkanne esille!" kiljui raivoisa päällikkö,
joka oli sivaltanut oman miekkansa.</p>
<p>"Pitääkö minun tapella mielipuolen kanssa?"</p>
<p>"No luopukaa siis nyt ja ikipäiviksi tavottelemasta neiti
Bradwardinea!"</p>
<p>"Mitä oikeutta teillä tai kellään muullakaan on panna minulle sellaisia
ehtoja?" huusi Waverley, joka myös oli jo menettänyt kaiken malttinsa
ja tempasi tupesta miekkansa.</p>
<p>Tällä hetkellä saapui täyttä neliä paikalle Bradwardinen parooni,
mukana useita ratsumiehiään, toiset uteliaisuudesta, toiset haluten
päästä osallisiksi taisteluun, jonka hämärästi käsittivät syttyneen
Mac-Ivorin ja oman joukkonsa välillä. Nähdessään heidän lähestyvän
asettui klan taisteluasentoon, avustaakseen päällikköään, ja
siitä aiheutui mitä rajuin sekamelska, joka näytti kehittyvän
verenvuodatukseksi. Ainakin sata ääntä kaikui yht'aikaa. Parooni
nuhteli, päällikkö raivosi, ylämaalaiset ulvoivat geelinkielellä,
ratsumiehet kiroilivat ja noituivat alamaan murteella. Lopulta parooni
uhkasi ampua Mac-Ivorin miehiä, ell'eivät asettuisi riveihinsä
takaisin, ja vastaukseksi tähän uhkaukseen monet tähtäsivät aseensa
paroonia ja muita ratsumiehiä kohti. Sekamelskaa yllytti salavihkaa
vanha Ballenkeiroch, joka varmasti uskoi yksityisenkin kostonsa hetken
nyt koittaneen, mutta silloin kaikui yht'äkkiä huuto: "Pois tieltä!
<i>Place à Monseigneur! place à Monseigneur</i>!"</p>
<p>Tällä huudolla ilmotettiin prinssin lähestyminen, joka saapui paikalle
mukanaan osasto Fitz-James'in muukalaisrakuunia, jotka toimivat hänen
henkivartijoinaan. Hänen tulonsa sai järjestyksen taas jotenkin
entiselleen. Ylämaalaiset palasivat riveihinsä, ratsuväki järjestäytyi
neliöksi, parooni ja päällikkö olivat vaiti.</p>
<p>Prinssi kutsui molemmat viimemainitut ja Waverleyn luoksensa. Saatuaan
kuulla riidan varsinaisen syyn, Callum Begin uskomattoman rikoksen, hän
käski heti viemään Callumin pääprofossin huostaan mestattavaksi, jos
rikollinen jäisi henkiin päälliköltään saamansa kurituksen jälkeen.
Silloin Fergus esitti, että nuorukainen jätettäisiin hänen valtaansa,
luvaten rangaista esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Tämän pyynnön
hylkäys olisi ollut sekaantumista päälliköiden isäntävaltaan, josta
oltiin kovin arkoja, eikä tällä hetkellä sopinut heitä loukata. Callum
jätettiin siis oman heimonsa tuomittavaksi.</p>
<p>Sitten prinssi halusi kuulla, mikä oli ollut aiheena eversti Mac-Ivorin
ja Waverleyn uuteen kiistaan. Kaikki olivat vaiti. Molemmat riitaniekat
älysivät, että Bradwardinen paroonin läsnäolo — kun chevalier oli
käskenyt kaikki kolme ihan lähellensä — oli voittamattomana esteenä
sellaisen asian käsittelyyn, jossa hänen tyttärensä nimeä piti mainita.
He loivat silmänsä maahan ja heissä näkyi häpeä ja pula yhtyneen kovaan
kiukkuun. Prinssi, joka oli kasvanut St. Germainin hovissa pelkkien
tyytymättömien ja kapinallisten mielten seassa, kaikenlaisten kiistojen
yhä vaivatessa valtansa menettänyttä hallitsijaa, oli siten käynyt
kuninkaanoppia, kuten Preussin vanha Fredrik olisi sanonut.
Liittolaisten kesken piti välttämättä edistää tahi uudelleen rakentaa
sovintoa. Sen mukaan hän ryhtyi toimenpiteisiin.</p>
<p>"Monsieur de Beaujeu!"</p>
<p>"Monseigneur!" vastasi hyvin komea ranskalainen ratsu-upseeri hänen
seurueestaan.</p>
<p>"Ayez la bonté d'aligner ces montagnards-là, ainsi que la cavallerie,
s'il vous plait, et de les remettre à la marche. Vous parlez si bien
l'anglais; cela ne vous donnerait pas beaucoup de peine" ("Olkaa niin
hyvä, järjestäkää nuo vuoristolaiset ynnä ratsuväki riveihin ja
lähettäkää ne taas liikkeelle. Te puhutte englantia niin hyvin, ett'ei
siitä ole teille paljoakaan vaivaa").</p>
<p>"Pas du tout, monseigneur!" vastasi monsieur le comte de Beaujeu,
taivuttaen päätään pienen, hyvin opetetun, hyppivän hevosensa kaulalle.
Täynnä uljuutta ja luottamusta hän nelisti pois ja pysähtyi Ferguksen
rykmentin eteen, vaikk'ei ymmärtänyt geelinkieltä sanaakaan eikä paljoa
englantiakaan.</p>
<p>"Messieurs les savages Ecossais — se sano — herra villit — teke hyve
d'arranger vous."</p>
<p>Klan'in miehet, tajuten käskyn paremmin liikkeistä kuin sanoista, ja
ottaen huomioon prinssin läsnäolon, riensivät järjestäytymään riveiksi.</p>
<p>"Ah! Sanke hyve! Teme on fort bien!" sanoi kreivi Beaujeu. "Herra
villit — mais très-bien — Eh bien! Qu'est-ce que vous appelez
'visage', monsieur?" (kysyi hän läheiseltä ratsumieheltä). "Ah, oui!
kasvut — Je vous remercie, Monsieur. — Gentilshommes, teke hyve ja
keente nyt kasvut oikke pein par file — mars! — Mais très-bien —
encore, Messieurs; il faut vous mettre en marche... Marchez donc, au
nom de Dieu, parceque j'ai oublié le mot anglais — mais vous êtes de
braves gens et me comprenez très-bien."</p>
<p>Sitten kreivi riensi panemaan ratsuväenkin liikkeelle. "Herra hevone
veki, teite teyty tule yks — Ah! par ma foi, mine ei sano tule eri!
Mine pelke teme pikku paksu herra sattu sanke paha. Ah, mon Dieu! c'est
le commissaire qui nous a apporté les premières nouvelles de ce maudit
fracas. Je suis trop fâché, Monsieur!"</p>
<p>Mutta Macwheeble parka, joka nyt toimi komisariona, kauhean iso miekka
vyöllä ja pannukakun kokoinen valkea kokardi lakissa, joutui siinä
tungoksessa, joka syntyi ratsumiesten kovasta kiireestä päästä prinssin
läsnäollessa marssikuntoon, temmatuksi alas hevosensa selästä, ja kun
hänen ei enää onnistunut saada galloway-ratsuaan kiinni, hiipi hän
toisten hillittömästi nauraessa takajoukkoon.</p>
<p>"Eh bien, messieurs, keente nyt oikke pein! Ah, se on hyve! Eh,
monsieur de Bradwardine, ayez la bonté de vous mettre à la tête de
votre regiment, car, par Dieu, je n'en puis plus!"</p>
<p>Bradwardinen paroonin täytyi rientää Beaujeun avuksi, kun tämä oli
loppuun asti käyttänyt harvat englantilaiset komentosanansa. Siten
saavutti chevalier ainakin <i>yhden</i> tarkotuksen. Toisena
tarkotuksena oli saada molempien joukkojen ajatukset kääntymään muihin
asioihin ja vapautumaan katkerasta mielialasta, joka heissä nyt
vallitsi; ja tämän hän luuli saavutettavan paraiten siten, että miesten
täytyi jännittää huomiotaan käsittääkseen ja hänen läsnäollessaan
noudattaakseen niin epäselvästi ja puutteellisesti annettuja
määräyksiä.</p>
<p>Oitis kun Charles Edward oli jäänyt kolmisin Waverleyn ja päällikön
kanssa — muu osa seuruetta pysyi hieman loitompana — sanoi hän:
"Ell'en olisi uhrautuvalle ystävyydellenne niin suuressa velassa,
suuttuisin teille kummallekin aika lailla mokomasta aiheettomasta
riidasta, vieläpä sellaisena hetkenä, jolloin isäni palveluksessa
tarvitaan täydellistä yksimielisyyttä. Mutta pahinta on asemassani se,
että parhaat ystäväni luulevat olevansa oikeutetut turmelemaan turhilla
oikuillaan sekä itsensä että sen asian, johon ovat sitoutuneet."</p>
<p>Molemmat nuoret miehet vakuuttivat suostuvansa jättämään kiistansa
hänen ratkaistavakseen. "En todellakaan tiedä", sanoi Edward, "mistä
minua syytetään. Lähdin eversti Mac-Ivorin luo vaan ilmottaakseni, että
olin hädin tuskin pelastunut hänen oman palvelijansa aikomalta
salamurhalta: tiesin varsin hyvin, ett'ei hän voisi hyväksyäkään niin
katalaa kostoa. Siitä, miksi hän haastaa kanssani riitaa, olen aivan
tietämätön; kuitenkin hän minua väärin syyttää, että muka olisin
kosinut erästä nuorta neitoa ja siten pilannut hänen aikeensa."</p>
<p>"Jos tässä on erehdys", sanoi päällikkö, "johtuu se puhelusta, joka
minulla oli tänä aamuna itse hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."</p>
<p>"Minunko kanssani?" kysyi chevalier kummastuneena; "miten on eversti
Mac-Ivor minut niin kerrassaan väärin käsittänyt?"</p>
<p>Sitten hän vei Ferguksen syrjään ja viisi minuuttia kestäneen vakavan
keskustelun jälkeen ratsasti takaisin Edwardin luo. "Onko mahdollista
— tulkaa vaan saapuville, eversti, en kärsi salaisuuksia — onko
mahdollista, mr. Waverley, että olisin erehtynyt olettaessani teidän
olevan neiti Bradwardinen hyväksytty kosija? Eri seikkain pohjalla,
vaikken suoraan teiltä saadun tiedon pohjalla, olin siitä niin
vakuutettu, että tänään mainitsin sen Vich Ian Vohrille todennäköisenä
syynä, miksi te, tahtomatta siltä lainkaan häntä loukata, ehkä voisitte
lakata tavottelemasta sellaista naimisliittoa, joka nuorelle, vielä
vapaalle miehelle, vaikka hänet olisikin kerran otettu kylmästi
vastaan, on niin viehättävä, ett'ei sitä voi sikseen jättää."</p>
<p>"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi Waverley, "nojautuu minulle
kokonaan tuntemattomiin asianhaaroihin, kun suotte minulle sen
erityisen kunnian, että edellytätte minut neiti Bradwardinen
hyväksytyksi kosijaksi. Tämä edellytys sisältää minulle kunniakasta
huomiota, johon minulla kuitenkaan ei ole mitään oikeutta. Muuten onkin
luottamukseni omiin ansioihini, saatuani kerran rukkaset, niin
vähäinen, ett'en voi toivoa uutta menestystä."</p>
<p>Chevalier oli hetken aikaa vaiti, kiinteästi silmäten molempiin, ja
sanoi sitten: "Kautta kunniani, mr. Waverley, teillä on vähemmän onnea
kuin hyvällä syyllä luulin. Mutta sallikaa nyt, hyvät herrat, minun
ruveta tässä asiassa sovintotuomariksi, ei hallitsijaprinssinä, vaan
Charles Stuartina, toverinanne ja seuralaisenanne samassa uljaassa
yrityksessä. Jättäkää oikeuteni vaatia teiltä tottelemista kokonaan
huomioon ottamatta ja ajatelkaa vaan omaa kunniaanne ja kuinka
hyödyllistä ja sopivaa on suoda vihollisillemme se etu ja ystävillemme
se häpeä, että vähäisestä lukumäärästämme huolimatta osottaudumme
erimielisiksi. Ja suokaa anteeksi jos lisään, että mainittujen ladyjen
nimet vaativat meiltä enemmän kunnioitusta kuin että heistä ottaisimme
riidan aiheen."</p>
<p>Taas hän vei Ferguksen hieman syrjään ja puhui hänelle jonkun minuutin
verran hyvin vakavasti: sitte hän palasi Waverleyn luo ja sanoi:
"Luulen saaneeni eversti Mac-Ivorin vakuutetuksi siitä, että hänen
suuttumuksensa perustui väärinkäsitykseen, johon tosin olin itse
antanut aihetta; ja nyt luotan siihen, että mr. Waverley on kylliksi
jalomielinen unhottamaan, mitä on tapahtunut, kun vakuutan asian laidan
niin olevan kuin sanoin. Teidän on selvitettävä klan'illenne tämä
juttu, Vich Ian Vohr, jott'ei sellaista väkivaltaisuutta enää
ilmestyisi." Fergus kumarsi. "Ja nyt, herrat, suokaa minulle ilo nähdä
teidän lyövän sovinnon kättä."</p>
<p>Kylmästi ja täsmällisin askelin he lähenivät toisiaan; kumpikin koki
olla näkymättä toista myöntyväisemmältä. He puristivat todellakin
toistensa kättä ja poistuivat, lausuen chevalierille kunnioittavat
jäähyväiset.</p>
<p>Sitte prinssi ratsasti Mac-Ivorin klan'in etupäähän, laskeutui siellä
ratsultaan maahan, pyysi juodakseen vanhan Ballenkeirochin leilistä ja
astui noin puolen penikulmaa miesten mukana, kysellen Sliochd nan
Ivorin historiaa ja sukusuhteita; sen ohella hän taitavasti käytti
hyväkseen harvoja geeliläissanoja mitä osasi ja lausui haluavansa
paremmin oppia tätä kieltä. Noustuaan taas ratsunsa selkään hän nelisti
Bradwardinen paroonin ratsujoukon luo, joka kulki etuosastona, pysäytti
sen ja tarkasti sen asua ja järjestystä. Hän otti silloin huomioonsa
sekä arvokkaimmat aatelismiehet että kadetitkin, kyseli heidän
perheittensä naisista ja kosketteli heidän ratsujensa etevyyttä; sitten
hän ratsasti toista tuntia Bradwardinen paroonin vieressä, kestäen muun
mukana kolme pitkää juttua Berwickin herttuasta.</p>
<p>"Ah, Beaujeu, mon cher ami", sanoi hän palattuaan tavalliselle
paikalleen marssilinjassa, "que mon métier de prince est ennuyant,
parfois! Mais, courage! c'est le grand jeu, après tout."</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLIV.<br />
Kahakka.</h2>
<p>Lukijalle tarvinnee tuskin muistuttaa, että ylämaalaiset pidettyään
Derbyssä joulukuun 5 p:nä sotaneuvottelun luopuivat hurjanrohkeasta
aikeestaan tunkeutua edemmäksi Englantiin ja päättivät nuoren,
uskaliaan johtajansa harmiksi kääntyä takaisin pohjoiseen. He siis
lähtivät paluumatkalle ja liikkuen tavattoman nopeasti pääsivät
pakoon Cumberlandin herttualta, joka nyt ajoi heitä takaa suurella
ratsu-osastolla.</p>
<p>Tämä paluuretki merkitsi heidän liiallisten toiveittensa todellista
menettämistä. Toivehikkain kaikista oli ollut Fergus Mac-Ivor; ei siis
kukaan niin katkerasti pettynyt suunnitelman muuttumisesta kuin juuri
hän. Sotaneuvostossa hän mitä kiihkeimmin taisteli tätä toimenpidettä
vastaan; ja joutuessaan äänestyksessä tappiolle hän itki murheen ja
suuttumuksen kyyneliä. Tästä hetkestä alkaen hänen koko käytöksensä oli
niin muuttunut, että hänessä tuskin enää olisi voitu tuntea sitä
hehkuvan innostunutta miestä, josta viikko takaperin koko maailma
tuntui ahtaalta. Paluuretkeä oli kestänyt jo useita päiviä, kun Edward
varhain joulukuun 12 p:n aamulla sai kummakseen nähdä päällikön
kortteerissaan, eräässä kyläntapaisessa Shapin ja Penrithin
keskivälillä.</p>
<p>Kun Edward heidän riitaannuttuaan ei ollut lainkaan seurustellut
päällikön kanssa, odotti hän levottomana selitystä tähän
aavistamattomaan käyntiin; myöskään hän ei voinut olla ihmettelemättä
ja säikähtämättä entisen ystävänsä ulkomuodossa tapahtunutta muutosta.
Hänen silmistään oli melkein kaikki loiste kadonnut; posket olivat
kuopilla, ääni väsynyt, vieläpä hänen käyntinsäkin tuntui epävarmalta;
ja hänen vaatteensa, joista hän ennen piti erikoista huolta, olivat nyt
huolimattomasti ylle kiskotut. Hän pyysi Edwardia mukaansa kävelylle
läheisen joen rannalle ja hymyili surumielisesti huomatessaan toisen
ottavan seinältä miekkansa ja sitovan sen vyölleen.</p>
<p>Heti kun he olivat saapuneet virran rantaa pitkin kulkevalle
yksinäiselle polulle, puhkesi päällikkö puhumaan: "Nyt on ihana
seikkailumme kokonaan lopussa, Waverley, ja haluaisin tietää mitä aiot.
Älä suotta minuun noin tuijota, ystäväni! Kuuleppas, eilen sain
sisareltani kirjeen; jos se tieto, jonka se sisälsi, olisi minulle
ennemmin joutunut, niin olisi sekin riita jäänyt sikseen, jota nyt
häveten ja murehtien muistelen. Riitamme jälkeen tein hänelle kirjeessä
selkoa asian kulusta, ja nyt hän vastaa minulle, ett'ei hänellä
milloinkaan ole ollut eikä voinutkaan olla aikomusta sinua mitenkään
suosia. Näyttää siis siltä, että olen toiminut kuin mielipuoli. —
Flora parka! hän kirjottaa niin innostuneesti! Minkähän kamalan
vaikutuksen tekee sanoma peräytymisestä hänen mieleensä!"</p>
<p>Waverleytä liikutti syvästi se tosisurullinen sävy, joka ilmeni
Ferguksen puheessa, ja hän hartaasti pyysi Fergusta unhottamaan heidän
välisensä riidan — ja he puristivat taas toisensa kättä, tällä kertaa
vilpittöminä ystävinä. Fergus kysyi uudestaan, mitä Waverley aikoi
tehdä. "Sinun olisi parasta jättää tämä onneton armeija ja pyrkiä
edellämme Skotlantiin. Jostakin itäisestä satamasta, mikä vielä on
hallussamme, voisit helposti päästä laivalla mannermaalle. Kun kerran
olet kuningaskunnan ulkopuolella, on ystäviesi helppo toimittaa sinulle
armahdus: ja sanoakseni sinulle suoraan, miten asian laita on, minä
toivoisin sinun ottavan mukaasi Rose Bradwardinen puolisonasi ja myös
Floran teidän molempain suojeltavaksenne." — Edward katseli häneen
hämmästyneenä. — "Hän rakastaa sinua, ja uskon sinunkin häntä
rakastavan, vaikk'et ehkä itse ole sitä vielä tajunnut, sillä sinusta
ei juuri voine väittää, että aina olisit sydämesi tilasta selvillä",
lisäsi hän surullisesti hymyillen.</p>
<p>"Kuinka saatat minua neuvoa luopumaan yrityksestä, johon me kaikki
olemme heittäytyneet?"</p>
<p>"Näeppäs, kun laiva on hajoomassa, silloin on kiireimmän kautta
heittäydyttävä pelastusvenheisiin."</p>
<p>"Mutta mitä toiset aatelismiehet aikovat?" kysyi Waverley, "ja miksi
ylämaalaisten päälliköt suostuivat tähän peräytymiseen, jos se on niin
tuhoisa?"</p>
<p>"Vai miksi!" selitti Fergus, "he arvelevat, että nyt kuten niin monesti
ennen mestaus, hirtto ja maanpako jää vaan alamaan aatelin osaksi; että
heistä itsestään ei välitetä, kun ovat niin köyhiä luolissaan, joissa
sananparren mukaan 'kuunnellaan vuorilla tuulen vinkunaa, kunnes tulva
laskee'. Mutta tällä kertaa he erehtyvät; he ovat niin usein
kapinoineet, ett'ei heitä enää voi rauhaan jättää, ja nyt he sitä
paitsi ovat niin pahasti säikäyttäneet John Bullia, ett'ei se vähiin
aikoihin pääse hyvälle tuulelleen. Hannoverilaiset ministerit eivät
ikinä ole muuta ansainneet kuin joutua roistoina hirteen; mutta jos ne
nyt pääsevät valtaan — kuten ennemmin tai myöhemmin käy, kun ei
Englannissa kukaan hievahda eikä Ranskastakaan tule apua — niin ne
pitäisi narreina hirttää, jos jättäisivät ainoallekaan ylämaan
klan'ille tilaisuuden taas häiritä hallitusta. Kyllä minä sinulle
takaan, että ne nyt juurittavat koko suvun maan päältä."</p>
<p>"Minua kehotat pakenemaan", sanoi Edward, "vaikka mieluummin kuolisin
kuin neuvoasi seuraisin, mutta mitä aiot itse?"</p>
<p>"Viis siitä", vastasi Fergus surumielisesti, "minun kohtaloni on
määrätty. Ennen aamun koittoa olen joko kaatunut tai vankina."</p>
<p>"Mitä sillä tarkotat, ystäväni?" kysyi Edward. "Olemmehan vihollista
päivän matkan edellä, ja jos se saavuttaisikin meidät, niin kykenemme
toki näillä voimilla vastarintaan. Muistappa Gladsmuiria."</p>
<p>"Se mitä sanoin on sittenkin totta, mitä itseeni tulee."</p>
<p>"Mutta mihin perustat tuollaisen surullisen ennustuksen?"</p>
<p>"Erääseen ilmiöön, joka ei vielä koskaan ole sukuani pettänyt", vastasi
Fergus ääntään alentaen; "olen nähnyt Bodach Glas'in."</p>
<p>"Bodach Glas'in?"</p>
<p>"Niin juuri. Kun niin kauvan olet oleskellut Glennaquoichissa, etkö
koskaan ole kuullut puhuttavan 'harmaasta aaveesta?' Tosin emme sitä
mielellämme mainitse."</p>
<p>"En koskaan."</p>
<p>"Sepä se! Siinäpä olisi ollut sopiva juttu Flora poloisen
kerrottavaksi. Jos tuo kukkula olisi Benmore ja tuo pitkä, vuoristoa
kohti kiemurteleva järvi olisi Loch Tay tai oma Loch an Ri'ni, sopisi
se juttu paremmin ympäristöön. Istukaamme kuitenkin tälle mäelle; tuo
Saddleback ja Ulswater ovat sen kanssa, mitä nyt aion kertoa, paremmin
sopusoinnussa kuin Englannin aidat ja maalaistalot. No niin: Kun
esi-isäni Ian nan Chaistel oli hävittämässä Northumberlandia, kuului
hänen joukkoonsa muiden mukana eräs etelänpuolinen päällikkö eli
alamaalaisen joukkueen kapteeni, nimeltä Halbert Hall. Paluumatkalla
Cheviot-vuoriston halki he rupesivat riitelemään anastamansa suuren
saaliin jaosta ja lopuksi tappelemaan. Alamaan miehet hakattiin maahan
joka kynsi ja viimeisenä kaatui heidän päällikkönsä esi-isäni iskemistä
haavoista. Siitä lähtien ilmestyy hänen aaveensa jokaiselle Vich Ian
Vohrille, kun suuri onnettomuus on tulossa, varsinkin juuri kuoleman
edellä. Isäni näki sen kahdesti: ensi kerran ennen vangiksi
joutumistaan Sheriff-Muirissa; toisen kerran kuolinpäivänsä aamuna."</p>
<p>"Mutta miten sinä, rakas Fergus, voit vakavasti kertoa tuollaista
hassutusta?"</p>
<p>"Enhän vaadi sinua uskomaan, vaan kerron ainoastaan tosi-asian, jonka
ovat ainakin kolmensadan vuoden kokemus ja viime yönä omat silmänikin
vahvistaneet."</p>
<p>"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä lähemmin!" huudahti Waverley
kiihkeänä.</p>
<p>"Kyllä, kyllä, mutta sillä ehdolla, ett'et tee asiasta pilaa. — Tämän
katalan peräytymisen alettua en enää ole voinut juuri lainkaan nukkua;
minun täytyy yhä ajatella klan'iani ja tuota prinssi poloista, jota nyt
raahataan takaisin kuin koiraa ketjussa, tahtokoon tai olkoon
tahtomatta: perheeni perikato on myös mielessäni. Eilen illalla olin
niin kiihtyneessä tilassa, että lähdin asunnostani yön selkään, toivoen
viileän, raikkaan ilman tyynnyttävän hermojani. Sinulle en voi kertoa,
miten vastenmielistä minun on jatkaa, kun tiedän sinun tuskin uskovan
sanojani. No niin, astuin kapean puusillan poikki, kävelin edestakaisin
ja näin kummakseni kirkkaassa kuutamossa suuren olennon käyvän
muutamia askelia edelläni. Sillä oli yllään harmaa levätti, jollaisia
Etelä-Skotlannin paimenet pitävät. Kun joudutin kulkuani tai hiljensin
— yhä se pysyi saman matkan päässä."</p>
<p>"Varmaankin se oli cumberlandilainen talonpoika tavallisessa
puvussaan."</p>
<p>"Eikä ollut; niin minäkin aluksi luulin ja julmistuin miehen
julkeudesta noin vaania minua. Huusin sille, mutta vastausta en saanut.
Sydämeni tuntui tuskallisesti kouristuvan, ja päästäkseni selville
siitä, mitä jo pelkäsin, käännyin paikallani ympäri joka ilmansuuntaan.
— Taivaan kautta, Edward, minne ikinä käännyin, samassa oli tuo olento
yhä edessäni saman matkan päässä! Silloin olin varma, että se olikin
Bodach Glas. Tukkani nousi pystyyn ja polveni tutisivat. Kuitenkin
rohkaisin taas luontoni ja päätin palata asuntooni. Aavemainen vieraani
liiti edelläni — sillä en voi sanoa hänen käyneen — kunnes ehti
sillalle: siihen se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Minun piti joko
kahlata joen poikki tai astua hänen ohitseen niin läheltä kuin tästä on
sinuun. Epätoivon rohkeus, joka perustui siihen uskoon, että kuolemani
on kuitenkin tulossa, sai minut yrittämään aaveen kiusaksikin raivata
itselleni tietä. Tein ristinmerkin, sivalsin miekkani ja huusin:
'Jumalan nimessä, paha henki, väisty tieltäni!' — 'Vich Ian Vohr',
vastasi ääni, joka hyydytti vereni, 'varo huomispäivää!' Sillä hetkellä
se näytti olevan tuskin jalankaan vertaa miekkani kärjestä: mutta
samalla kun oli sanansa lausunut, se katosi — eikä tielläni ollut
mitään nähtävissä. Pääsin kotiin, heittäydyin vuoteeseeni ja vietin
siinä muutamia tuskallisia tunteja; ja kun tänä aamuna ilmotettiin,
ett'ei vihollinen ole lähelläkään, ratsastin tänne selvittämään asiani
sinun kanssasi. En haluaisi kaatua ennen kuin ehtisin sopia ystävän
kanssa, jolle kerran olin vääryyttä tehnyt."</p>
<p>Edward oli varma siitä, että tuo harhakuva oli seurauksena uupuneesta
tilasta ja alakuloisesta mielialasta, jotka vaikuttavat kaikissa
ylämaalaisissa olevaan taikauskoon. Silti hän ei vähemmän säälinyt
Fergusta, vaan tunsi koko entisen ystävyytensä häntä kohtaan taas
elpyvän. Saadakseen hänen ajatuksensa vierotetuksi synkistä kuvista
Edward tarjoutui, toivoen paroonin siihen helposti suostuvan, pitämään
Ferguksen asunnossaan ja itsekin siellä pysymään, kunnes päällikön
osasto lähtisi liikkeelle, jolloin he taas kulkisivat yhdessä kuten
ennenkin. Fergusta näytti tämä ilahuttavan, mutta kuitenkin hän epäili
suostua.</p>
<p>"Tiedäthän meidän olevan jälkijoukossa — vaaran paikassa, kun ollaan
peräytymässä."</p>
<p>"Ja siksi myös kunnian paikassa."</p>
<p>"Hyvä on", vastasi päällikkö; "käske Alickin pitää ratsusi valmiina
siltä varalta, että meidät yllätetään, ja minusta on hauskaa olla taas
seurassasi."</p>
<p>Jälkijoukko eteni hitaasti; matkalla oli sattunut vahinkoja ja tiet
olivat kurjassa kunnossa. Vihdoin se saapui kylään. Waverleyn yhtyessä
taas Mac-Ivorin klan'iin käsi kädessä päällikön kanssa näkyi se viha
haihtuneen, joka miehissä häntä vastaan oli ollut. Evan Dhu toivotti
hänet virnistäen tervetulleeksi; vieläpä Callumkin, joka juoksenteli
reippaana ja hilpeänä niinkuin ennenkin näytti huolimatta suuresta
päälaastaristaan ja kasvojensa kalpeudesta riemastuvan Waverleyn
tulosta.</p>
<p>"Tuon hirtehisen kallo on marmoria kovempi", huomautti Fergus;
"pistoolini lukko meni ihan hajalle."</p>
<p>"Kuinka sinä saatoit noin nuorta poikaa iskeä niin rajusti?" kysyi
Waverley säälivästi.</p>
<p>"Täytyyhän niitä vintiöitä toisinaan pitää lujalla, muutoin ihan
unhottaisivat itsensä."</p>
<p>Nyt kuljettiin täyttä vauhtia ja yllätyksen estämiseksi oli ryhdytty
varokeinoihin. Ferguksen osasto ynnä komea ylämaalaisrykmentti
Badenochista, Cluny Mac Phersonin johtamana, muodosti jälkijoukon.
Oltiin päästy suuren aukean aron poikki ja saavuttiin nyt aitauksien
väliin, jotka ympäröivät pientä Cliftonin kylää. Talviaurinko oli jo
laskenut, ja Edward alkoi härnätä Fergusta harmaan aaveen
valheellisilta ennustuksilta. "Tämä päivä ei vielä ole lopussa", sanoi
Mac-Ivor hymyillen. Äkkiä hän katsahti taakseen ja näki suuren
ratsujoukon kiitävän ruskealla epätasaisella arolla. Aitausten
miehittäminen pitkin aukean kentän reunaa ja sen tien tukkiminen, jota
ratsujoukon täytyi kylään päin tulla, oli vaan hetken työ. Näitä
liikkeitä suoritettaessa laskeutui yö synkkänä, kammottavana, vaikka
oli täysikuu. Toisinaan vaan valaisi hämärä säde vastaista
taistelupaikkaa.</p>
<p>Ylämaalaiset eivät kauvaa saaneet häiritsemättä olla
puolustusasemassaan. Yön suojaamana yritti vahva rakuunaosasto,
laskeuduttuaan maahan, vallata aitaukset, samalla kun toinen yhtä vahva
osasto koki tunkeutua kylään valtatietä myöten. Mutta molemmat saivat
niin kiivasta tulta vastaansa, että rivit alkoivat horjua ja eteneminen
hidastui. Tyytymättä vielä tähän etuun Fergus, jonka tulinen rohkeus
oli lähenevästä vaarasta taas entiselleen vironnut, sivalsi miekkansa,
kiihotti miehiään esimerkillä ja sanalla, huutaen "Claymore!" ja koetti
murtautua aitojen läpi päästäkseen vihollisen kimppuun. Käsikähmässä
vihollisen kanssa he miekoillaan pakottivat nämä peräytymään aukealle
arolle, missä heitä suuret määrät hakattiin kappaleiksi. Mutta pilvien
lomitse äkkiä välähtävä kuu näytti englantilaisille selvästi, miten
vähä oli heidän ahdistajiaan, jotka sitä paitsi olivat omasta
menestyksestään joutuneet epäjärjestykseen. Kun sitte kaksi
ratsuskvadroonaa oli rientänyt toveriensa avuksi, pyrkivät ylämaalaiset
taas aitausten suojaan. Mutta useat heistä, muiden mukana urhea
päällikkö, joutuivat saarroksiin ennen kuin ehtivät aiettaan toteuttaa.
Waverley oli pimeässä ja taistelun tuoksinassa joutunut erilleen
Ferguksesta ja hänen peräytyvistä miehistään. Huolestuneena hän nyt
haki katseilla ystäväänsä ja näki tämän, Evan Dhun ja Callumin
puolustautuvan epätoivoisesti tusinaa ratsumiestä vastaan, jotka heitä
iskivät leveillä miekoillaan. Sillä hetkellä peittäytyi kuu taas
kokonaan pilviin, eikä Edward pimeässä voinut päästä ystäviensä avuksi
eikä saada selville, minne päin itse lähtisi yhtyäkseen taas
jälkijoukkoon. Pelastuttuaan pari kertaa hädin tuskin vaarasta joutua
tapaamiensa ratsuosastojen tapettavaksi tai vangiksi hän saapui aidan
luo ja luuli sen yli kiivettyään olevansa turvassa ja matkalla
ylämaalaisjoukkoja kohti, joiden pillien ääntä kuului etäältä.
Fergukseen nähden ei ollut muuta kuin yksi toivo, se nimittäin, että
hänet otettaisiin vangiksi. Miettiessään ystävänsä kohtaloa surullisena
ja huolestuneena Edward taas muisti Bodach Glas'in jutun ja kysyi
itseltään kammoten: "Voiko perkelekin puhua totta?"</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLV.<br />
Satunnaisuuksia.</h2>
<p>Edward oli kovin ikävässä ja vaarallisessa asemassa. Pian hän lakkasi
kuulemassa säkkipillien ääniä. Vielä ikävämpää oli se, että hän kauvan
turhaan haettuaan, monen aidan yli kiivettyään ja vihdoin lähestyessään
maantietä tajusi torvien ja rumpujen epämieluisesta pärinästä
englantilaisen ratsuväen nyt olevan samalla tiellä ja siis erottamassa
hänet ylämaalaisista. Kun hänen siten oli mahdoton kulkea suoraan,
päätti hän kiertää englantilaisen sotajoukon ja koettaa suuressa
kaaressa vasemmalle päästä ystäviensä luo. Valtatiestä sinne päin
haaraantuva polku näytti helpottavan hänen suunnitelmaansa. Polku kulki
pitkin suota, ja yö oli kylmä ja pimeä; mutta näitä ikävyyksiä hän
tuskin tunsikaan pelätessään vaan joutuvansa kuninkaan joukkojen
käsiin.</p>
<p>Astuttuaan noin kolme penikulmaa hän joutui vihdoin pieneen kylään.
Tietäen vallan hyvin, ett'ei rahvas yleensä suosinut hänen
kannattamaansa asiaa, mutta kuitenkin haluten, mikäli mahdollista,
saada ratsun ja oppaan Penrithiin, jossa toivoi tapaavansa ainakin
jälkijoukon ellei chevalierin koko armeijaa, hän läheni kylän
oluttupaa. Sisältä kuului kamalaa melua; hän pysähtyi kuuntelemaan.
Raaka englantilainen kirous ja sotalaulun pohjasävel selvittivät
hänelle, että kylä jo oli Cumberlandin herttuan joukkojen vallassa.
Yrittäen niin hiljaa kuin mahdollista hiipiä tiehensä ja siunaten
pimeyttä, jota tähän asti oli manannut, Waverley hapuili parhaansa
mukaan pitkin matalaa lauta-aitaa, joka tuntui ympäröivän
maalaispuutarhaa. Hänen päästyään portin kohdalle tarttui joku nainen
hänen ojennettuun käteensä ja samalla kuiskasi: "Edward, sinäkö se
olet, mies?"</p>
<p>"Tässä on jokin onneton erehdys", ajatteli Edward ja koetti varovasti
irrottaa kättään.</p>
<p>"Hiljaa, mies, tai punatakit kuulevat. Koko illan ne ovat pysäyttäneet
jok'ikisen, joka vaan on kulkenut kapakan ohitse, pakottaen raastamaan
tavaroitaan ja vaunujaan. Tule sisään isän luo tai sinun käy hullusti."</p>
<p>"Hyvä viittaus", tuumi Waverley ja seurasi tyttöä pienen puutarhan
lävitse tiililattiaiseen keittiöön, jossa nainen koetti sammuvasta
tulesta sytyttää tikkua ja sillä kynttilää. Heti kun oli Edwardin
nähnyt, pudotti hän kynttilän maahan ja huusi kimeästi: "Voi, isä,
isä!"</p>
<p>Pian saapui isä paikalle — roteva, vanha talonpoika nahkahousuissa,
sukattomissa saappaissa, ollen juuri vuoteelta noussut; muita vaatteita
oli hänen yllään vaan Westmorelandin valtiomiehen kotitakki —
nimittäin paitansa. Vasemmassa kädessä oleva kynttilä antoi hänen
olennostaan selvän kuvan; oikeassa hän heilutteli uunirautaa.</p>
<p>"Mikä hätänä naikkosella?"</p>
<p>"Voi!" huusi tyttö parka, melkein suonenvetoisesti hytkyen, "luulin
tuota Ned Williamsiksi — mutta se onkin levättimiehiä."</p>
<p>"Mitä hemmettiä sinä yöllä rehkit Ned Williamsin kanssa?" Tähän
kysymykseen, joka onkin helpompi tehdä kuin vastata, ei punaposkisella
tytöllä ollut muuta vastinetta kuin nyyhkytystä ja kätten
vääntelemistä.</p>
<p>"Entäs sinä, miekkonen, tokko tiedät, että täällä on rakuunia?
Tiedätkö, häh? Liistävät kallosi kuin nauriin, kuuletko?"</p>
<p>"Tiedän henkeni olevan suuressa vaarassa", sanoi Waverley, "mutta jos
voitte minua auttaa, palkitsen runsaasti. En ole skotlantilainen, vaan
onneton englantilainen aatelismies."</p>
<p>"Olet tai et", vastasi kunnon talonpoika, "olisin vaan suonut sinun
pysyvän toisella puolella ovea, mutta kun kerta siinä olet, niin ei
Jacob Jobson sinua kavalla; levättimiehet olivat hauskaa väkeä eivätkä
ne täälläkään mitään pahempaa eilen tehneet." Sitten hän alkoi
toimittaa sankarillemme jotakin syötävää ja valmistaa yösijaa. Pian
roihusi uunissa tuli, jonka loistoa kuitenkin estettiin ulkoa
näkemästä. Talonpoika leikkasi kappaleen liikkiötä ja Cicely ryhtyi
heti paistamaan: sillä välin toi isä aterian lisäksi parasta oluttaan.
Nyt päätettiin, että Edward jäisi sinne kunnes sotaväki seuraavana
aamuna olisi lähtenyt muualle. Sitten hänen olisi vuokrattava tai
ostettava talosta hevonen ja pyrittävä lyhintä tietä ystäväinsä luo.
Puhdas, vaikka karkea vuode korjasi hänet huostaansa tämän onnettoman
päivän vaivoista.</p>
<p>Aamulla saatiin tietää, että ylämaalaiset olivat poistuneet
Penrithistä, marssien nyt Carlislea kohti; että Cumberlandin herttua jo
oli vallannut Penrithin ja että hänen osastojaan oli liikkeellä
maanteillä joka taholla. Yritys päästä huomaamatta pakoon olisi ollut
pelkkää mieletöntä rohkeutta. Ned Williams — oikea Edward — saapui
nyt Cicelyn ja isän kutsumana neuvotteluun. Kun Ned ehkä ei oikein
välittänyt suvaita kaunista kaimaansa liian kauvan samassa talossa
mielitiettynsä kanssa, esitti hän muka vastaisten erehdysten
välttämiseksi, että Waverley vaihtaisi sotilaspukunsa tavallisiin
maalaisvaatteisiin ja lähtisi hänen kanssaan isänsä taloon Ulswaterin
lähelle, jossa saisi häiritsemättä oleskella, kunnes sotaliikkeet tällä
seudulla lakkaisivat panemasta hänen lähtöään vaaraan. Myöskin
määrättiin se maksu, joka Waverleyn olisi suoritettava isäntä
Williamsille, jos aikoisi asua siellä niin kauvan, että turvassa voisi
matkustaa kotiinsa. Summa oli vaatimaton; nämä rehelliset ja
yksinkertaiset ihmiset eivät Edwardin avuttomassa tilassa nähneet
mitään aihetta nylkemiseen.</p>
<p>Tarpeelliset vaatekappaleet hankittiin, ja kulkien salapolkuja, jotka
olivat vaan nuorelle talonpojalle tuttuja, he toivoivat välttävänsä
kaikki epämieluisat kohtaukset. Mitään palkkiota vieraanvaraisuudestaan
eivät vanha Jobson eikä hänen ruusuposkinen tyttärensä huolineet; tämän
palkitsi suutelo, toisen taas sydämellinen kädenpuristus. Molemmat
näyttivät kovasti huolehtivan vieraansa turvallisuudesta ja toivottivat
hänelle jäähyväisiksi hyvää onnea.</p>
<p>Matkalla Edward ja hänen oppaansa kulkivat samojen kenttien poikki,
joilla edellisenä iltana oli taisteltu. Joulukuun aurinko valaisi
raukeilla säteillään avaraa aroa: siellä päin, missä suuri luoteinen
maantie sukelsi loordi Londsdalen aidattuihin tiluksiin, makasi
kaatuneita miehiä ja hevosia sekaisin ja yläpuolella leijaili sodan
tavallisia seuralaisia, variksia, haukkoja ja kotkia.</p>
<p>"Tämä siis oli viimeinen taistelukenttäsi", lausui Waverley itsekseen,
kyynelsilmin muistellen Ferguksen monia eteviä ominaisuuksia ja heidän
entistä ystävyyttään, unhottaen kaikki hänen intohimonsa ja vikansa;
"tässä kaatui viimeinen Vich Ian Vohr, nimettömällä arolla;
salaperäisessä, yöllisessä kahakassa sammui loistavan uljas henki, joka
piti pienenä asiana raivata herralleen tietä Englannin valtaistuimelle!
Korkein kunnianhimo, pelkäämättömin urhoollisuus, taitavin politiikka
— kaikki suistui katoovaisuuden kuiluun! Ainoa tuki sisarelle, jonka
mieli on yhtä ylpeä ja taipumaton, mutta vielä ylemmä tähtäävä kuin
sinun! Tähän päättyivät kaikki toiveesi Floran puolesta! Täällä sammui
vanha, urhea suku, jota hurjalla rohkeudellasi aioit vielä suurempaan
kunniaan kohottaa!"</p>
<p>Näiden mietteiden vallatessa Waverleyn mielen hän päätti mennä arolta
hakemaan ystävänsä ruumista, aikoen hänelle toimittaa uskonnollisten
menojen mukaisen hautauksen. Arka talonpoika koetti häntä estää tästä
vaarallisesta hankkeesta, mutta Edward ei hellittänyt. Sotaväen
jälkijoukko oli jo riistänyt kuolleilta kaiken sen, mitä voitiin mukaan
ottaa; mutta verinäytelmiin tottumattomat maalaiset eivät vielä olleet
ilmestyneet taistelupaikalle, vaikka muutamia seisoskeli etäällä
kauhistuneina. Noin kuusi- tai seitsemänkymmentä kaatunutta rakuunaa
makasi maantiellä, aukealla arolla tai ensi aidan takana. Ylämaalaisia
ei ollut tusinaa enempää kaatunut; näitä olivat pääasiassa ne, jotka
olivat edenneet liian kauas arolle päin eivätkä enää päässeet takaisin.
Kuolleiden joukosta hän ei löytänyt Fergusta. Muista edempänä, pienellä
kummulla, hän näki ruumiina kolme englantilaista rakuunaa, kaksi
hevosta ja Callum Begin, jonka kovan kallon oli ratsumiehen leveä
miekka toki jaksanut halkaista. Mahdollisesti oli klan vienyt mukanaan
Ferguksen ruumiin: mutta myöskin oli mahdollista, että hän oli päässyt
pakoon, varsinkin kun Evan Dhutakaan, joka ei koskaan päällikköään
jättänyt, ei näkynyt kaatuneiden joukossa, taikka hän oli joutunut
vangiksi, joten Bodach Glas'in varotukseen sisältyvistä ennustuksista
olisi vähemmän kamala toteutunut. Taistelukenttää läheni nyt muuan
osasto, jonka tehtävänä oli pakottaa maalaisia hautaamaan kuolleet,
kuten olikin jo joitakuita saatu työhön, ja sen vuoksi Edwardin oli
pakko palata oppaansa luo, joka kovasti peloissaan odotteli puiden
suojassa.</p>
<p>Päästyään taistelukentältä he suorittivat matkansa loppuosan kaikessa
rauhassa. Williamsin talossa esitettiin Edward nuoreksi sukulaiseksi,
joka aikoi kirkon palvelukseen ja nyt oli tänne saapunut siksi aikaa,
kunnes maahan palaava rauha taas sallisi hänen matkustaa edemmä. Näin
tukahutettiin epäluulot Cumberlandin yksinkertaisten, kelpo maalaisten
kesken ja samalla selitettiin tulokkaan vakava käytös ja hiljainen
elämäntapa. Nämä varokeinot osottautuivat tarpeellisemmiksi, kuin
Waverley itsekään oli aavistanut, kun sattui asianhaaroja, jotka
pitensivät hänen oloaan Fasthwaitissa, mikä oli talon nimi.</p>
<p>Tavaton lumentulo esti hänen lähtöänsä toistakymmentä päivää. Kun tiet
taas pääsivät hieman kuntoon, saatiin yhtämittaa tietoja chevalierin
peräytymisestä Skotlantiin; sitten kerrottiin hänen jättäneen rajat ja
vetäytyvän Glasgowiin; vielä kuului Cumberlandin herttua piirittävän
Carlislea. Waverley ei siis voinut sinne päin paeta. Itärannikolla
eteni marsalkka Wade suuren sotajoukon etunenässä Edinburgia vastaan,
ja pitkin koko rajaa liikkui erityisiä osastoja vapaaehtoisia, sissejä
ja pestattuja, masentaakseen kapinan ja siepatakseen kiinni
ylämaalaisen armeijan takajoukkoon kuuluvat kulkurit, jotka olivat
jääneet Englantiin. Carlislen antautuminen ja se ankaruus, jolla
kapinallista varusväkeä uhattiin, tuli pian toiseksi syyksi, miksi ei
ollut yrittämistä yksinäiselle, toivottomalle retkelle vihollismielisen
alueen halki, joka sitäpaitsi oli vahvan armeijan miehittämä, kun oli
toimitettavana vaan yhden miekan apu sellaiselle asialle, joka jo
näytti menetetyltä.</p>
<p>Tässä yksinäisessä tilassa, ilman seurustelua sivistyneiden miesten
kanssa, johtuivat eversti Talbotin väitteet usein sankarimme mieleen.
Ja vielä tuskallisempi muisto häiritsi hänen untansa — kuolevan
eversti Gardinerin viimeinen silmäys ja liikkeet. Aina kun harvoin ja
säännöttömästi saapuva posti toi tietoja kahakkain vaihtelevista
tuloksista, heräsi hänessä uudelleen se toivomus, ettei enää koskaan
tarvitsisi käyttää miekkaansa kansalaissodassa. Sitten hänen
ajatuksensa taas kääntyivät Fergus Mac-Ivorin otaksuttuun kuolemaan,
Floran lohduttomaan tilaan ja vielä hellemmin Rose Bradwardineen, jossa
ei ollut kuninkaan asiaan sellaista innostusta, että onnettomuus olisi,
kuten Floran mielestä, siitä saanut pyhityksensä ja kirkastuksensa.
Näissä mietelmissä ja haaveissa eivät häntä keskeyttäneet kysymykset
tai rasittava osanotto; ja lukuisilla talvikävelyillään pitkin
Ulswaterin rantoja hän kehittyi hallitsemaan onnettomuuden jo
taltuttamaa mieltään paljoa paremmin, kuin edellisten kokemusten
opettamana. Nyt hänellä oli oikeus mieli lujana vaikka syvästi huoaten
sanoa, että hänen elämänsä romaani oli lopussa ja tosielämä alkamassa.
Pian hänen olikin välttämätön todistaa viime väitteensä järjen ja
filosofian avulla.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLVI.<br />
Matka Lontooseen.</h2>
<p>Fasthwaiten väki mieltyi pian Edwardiin. Hänessä oli luontaista
hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä, jotka aina saavat osakseen
myötätuntoa. Yksinkertaiset maalaiset rupesivat pitämään hänen
oppineisuuttaan suuressa arvossa, ja hänen murheensa herätti sääliä.
Surunsa syyksi hän sanoi veljensä kuolemaa Cliftonin käsikähmässä: ja
sellaisissa ihmisissä, jotka vielä ovat alkuperäisellä kannalla ja
suuresti kunnioittavat sukulaisuussiteitä, herätti hänen jatkuva
alakuloisuutensa sydämellistä osanottoa eikä ihmettelyä.</p>
<p>Tammikuun lopulla hänen vilkkautensa taas pääsi eloon sen onnellisen
naimisliiton johdosta, joka tuli toimeen hänen isäntänsä pojan Edward
Williamsin ja Cicely Jobsonin välillä. Sankarimme ei tahtonut
murheellaan häiritä kahden henkilön hääjuhlaa, jotka hänen hyväkseen
olivat niin paljon tehneet. Sen vuoksi hän tempautui mukaan, tanssi,
lauloi, otti osaa kaikkiin hääpäivän leikkeihin ja esiintyi seuran
hauskimpana miehenä. Seuraavana aamuna hänellä taas oli vakavampaa
ajattelemista.</p>
<p>Se pappi, joka nuoret vihki, oli niin ihastunut oletettuun jumaluusopin
kokelaaseen, että seuraavana päivänä saapui Penrithistä häntä
tapaamaan. Siitä olisi koitunut vaarallinen ilmitulo, jos hän olisi
lähemmin tutkinut sankarimme jumaluusopillisia tietoja, mutta onneksi
hänen teki paremmin mielensä jutella päivän uutisista. Mukana oli
hänellä pari kolme vanhaa sanomalehteä; eräässä niistä Edward tapasi
sellaisen uutisen, joka hänet teki kokonaan kuuroksi kaikkea vastaan,
mitä pastori Twigtythe jutteli pohjoisessa sattuneista tapauksista ja
siitä todennäköisyydestä, että herttua pian saisi kapinoitsijat kiinni
ja ne kerrassaan tuhoisi. Uutinen oli seuraavan kaltainen:</p>
<p>"Tämän kuun 10 p:nä kuoli kotonaan, Hill-kadun varrella, Berkeley
Squaressa, Richard Waverley Esq.. Sir Giles Waverleyn toinen poika
Waverley-Honourista j.n.e., hivuttavaan tautiin, jota oli pahentanut
häntä vastaan noussut kamala epäluulo valtiopetoksesta. Vainajan oli,
jouduttuaan mainitusta rikoksesta syytteeseen, ollut toimitettava
tavattoman suurisummainen takuu, saadakseen toistaiseksi olla vapaalla
jalalla. Samanlainen syyte uhkaa hänen vanhempaa veljeään Sir Everard
Waverleytä, tämän vanhan suvun päämiestä. Oikeudenkäynti kuuluu alkavan
ensi kuun alkupuolella, ellei Edward Waverley, vainajan poika ja
parooniuden perijä, siksi antaudu vapaaehtoisesti oikeuden käsiin.
Olemme kuulleet vakuutettavan, että armollisin kuninkaamme siinä
tapauksessa jättäisi syytöksen sir Everardia vastaan. Varmalta
taholta saadun tiedon mukaan on mainittu nuori mies palvellut
kruununtavottelijan sotajoukossa ja ylämaalaisten mukana tunkeutunut
Englantiin. Kuitenkaan ei hänestä ole Cliftonin kahakan jälkeen 18 p:nä
joulukuuta mitään tietoja."</p>
<p>Näin kuului tuo kamala sanoma. "Hyvä Jumala!" huudahti Waverley,
"olenko siis isänmurhaaja? Mahdotonta! Eihän isäni eläissään osottanut
minulle isällistä rakkauttaan eikä siis arviotieto kuolemastanikaan ole
voinut häneen niin koskea, että olisi hänen omaa loppuaan jouduttanut;
ei, sitä en tahdo uskoa — olisi mielipuolisuutta suoda sellaiselle
kauhealle ajatukselle hetkeäkään sijaa. Mutta isänmurhaa vielä pahempi
olisi sallia minkään vaaran uhata jaloa ja ylevää setääni, joka minulle
on tehnyt enemmän hyvää kuin mikään isä, jos vaan voin sellaisen tuhon
estää."</p>
<p>Tällaisten mietteiden raadellessa Waverleyn mieltä myrkkynuolien tavoin
sai arvoisa pastori kesken pitkää esitystään Falkirkin taistelusta
kauhukseen huomata sankarimme kasvojen käyvän kuolonkalpeiksi ja kysyi
hätäisenä, oliko hän sairastunut. Onneksi astui sillä hetkellä sisään
nuorikko säteilevänä, punastuvana. Mrs. Williams ei ollut juuri
älykkäimpiä vaimoja, mutta hyväluontoinen hän oli ja tajusi heti, että
jokin epämieluisa uutinen oli Edwardia niin säikäyttänyt; hän osasi nyt
niin taitavasti puuhata, että pastorin huomio kääntyi muualle,
pääsemättä mitään epäilemään, kunnes tämä pian lähtikin talosta.
Silloin Waverley selitti ystävilleen, että hänen oli pakko viipymättä
lähteä Lontooseen.</p>
<p>Viivytykseen oli kuitenkin muuan syy, jollaiseen Waverley ei ollut
lainkaan tottunut. Hänen kukkaronsa oli kyllä Tully-Veolaniin lähtiessä
ollut hyvin täyteläinen, mutta ei ollut sittemmin saanut uutta
sisällystä. Vaikk'ei hänen elämäntapansa siitä alkaen ollut omiansa
kukkaroa liian nopeasti tyhjentämään, koska hän oli oleskellut
pääasiassa ystäväinsä luona tai armeijassa, havaitsi hän kuitenkin
kortteerilaskun maksettuaan olevansa liian köyhä, voidakseen matkustaa
postihevosella. Sen vuoksi hänestä näytti parhaalta poiketa kylä-sillan
kohdalla pohjoiselle valtatielle ja nousta siellä tavalliseen
matkavaunuun; tämä oli mahdottoman suuri, vanhanaikuinen kaukalo,
kolmen hevosen vetämä, joka suoritti Edinburgin ja Lontoon välisen
matkan ("jos Jumala niin suo", kuten ilmotuksessa lausuttiin) kolmessa
viikossa. Sankarimme jätti siis hyvästi cumberlandilaiset ystävänsä,
joiden hyvyyttä lupasi aina muistaa ja mielellään toivoi voivansa
kerran palkita aineellisilla todisteilla kiitollisuudestaan. Muutamien
kiusallisten esteiden ja viivytysten jälkeen ja saatuaan pukunsa
sellaiseen kuntoon, joka paremmin vastasi hänen arvoansa, vaikka
olikin yksinkertainen ja koruton, hän lähti matkallensa, ja pian hän
istui yllämainitussa ajoneuvossa vastapäätä mrs. Nosebagia —
rakuunarykmentin luutnantin, ajutantin ja ratsastusmestarin Nosebagin
puolisoa. Tämä oli hauska nainen, noin viidenkymmenen vanha, yllä
sininen puku tulipunaisine reunustoineen, kädessä hopeapäinen
ratsuraippa.</p>
<p>Mainittu rouva kuului niihin toimeliaisiin yhteiskuntajäseniin, joiden
velvollisuudeksi, heidän omasta mielestään, jää <i>faire les frais de
conversation</i>. Hän oli juuri paluumatkalla pohjoisesta ja kertoi
Edwardille, että hänen oma rykmenttinsä oli Falkirkin luona ollut
vähällä repiä hamemiehet riekaleiksi, "mutta onnettomuudeksi siellä oli
sellainen likainen, kauhea suo, jota ilman Skotlannissa ei osata olla,
ja sen vuoksi meidän rakas pikku rykmenttimme sai pahasti kärsiä,
niinkuin mieheni Nosebag sanoo. Oletteko tekin, sir, palvellut
rakuunana?" Waverleyn yllätti tämä kysymys niin äkkiä, ett'ei hän muuta
osannut kuin myöntää.</p>
<p>"Arvasinhan sen heti; te olette niin sotilaallisen näköinen, ja minä
olin heti varma siitä, että te ette voi olla mitään jalkamatelijoita,
kuten rakas Nosebag niitä nimittää. Missä rykmentissä, jos saan luvan
kysyä?" Sepä oli ihana kysymys! Waverley teki kuitenkin sen oikean
johtopäätöksen, että hyvä rouva osasi ulkoa koko armeijaluettelon; ja
välttääkseen ilmi joutumista hän totuutta lähennellen vastasi:
"Gardinerin rakuunajoukossa, rouva; mutta olen jo jonkun aikaa ollut
virkavapaana."</p>
<p>"Vai niin, vai niin! Nehän Prestonin taistelussa voittivat
kilpajuoksupalkinnon, kuten rakas Nosebag sanoo. Olitteko tekin siellä
mukana?"</p>
<p>"Onnettomuudeksi minäkin olin samassa taistelussa."</p>
<p>"Ja onnettomuudeksi kävi niin, että vaan harvoja Gardinerin väestä jäi
todistamaan tuota taistelua, luullakseni, ha-ha-ha! Pyydän anteeksi,
mutta sotilaan vaimo haluaa joskus pilailla."</p>
<p>"Hitto sinut periköön", ajatteli Waverley, "mikä riivattu kohtalo on
valjastanut minut yhteen tuon uteliaan noidan kanssa?"</p>
<p>Onneksi hyvä rouva ei kauvaa viipynyt samassa asiassa. "Nyt päästään jo
pian Terrybridgeen", hän sanoi, "jossa on jäljellä osasto <i>meidän</i>
rykmenttiämme auttamassa kirjureita, konstaapeleita, tuomareita ja
muita semmoisia kätyreitä, kun pitää tarkastaa lupakirjoja ja ottaa
kiinni kapinoitsijoita." Tuskin oli saavuttu majataloon, kun hän
laahasi Waverleyn akkunan eteen ja huudahti: "Katsokaas, tuolla tulee
korpraali Bridoon; hänen mukanaan on konstaapeleita: Bridoon on meidän
lampaitamme, kuten Nosebag sanoo. Tulkaapa, herra — herra — — suokaa
anteeksi, mikäs nimenne olikaan?"</p>
<p>"Butler, hyvä rouva", vastasi Waverley, joka oli päättänyt mieluummin
käyttää entisen rykmenttitoverin nimeä kuin syöstä ilmitulon vaaraan
mainitsemalla sellaisen nimen, jota Gardinerin rykmentissä ei lainkaan
ollut.</p>
<p>"Vai niin, te olettekin saanut muistaakseni oman skvadroonan, kun se
Waverley heittiö meni kapinallisten puolelle? Jospa meidänkin
kiusanhenkemme vanha Crump kapteeni rupeisi kapinoitsijaksi, jotta
skvadroona annettaisiin Nosebagille! — Hyvä Jumala, mitähän varten
Bridoon hoipertelee edestakaisin tuolla sillalla? Minut saa vaikka
hirttää, ell'ei hän ole hieman tuulessa, kuten Nosebag sanoo. —
Tulkaapa, herra, kun molemmat kuulumme armeijaan; annetaan noille
roistoille pieni muistutus!"</p>
<p>Sekavin tuntein Waverley pakosta seurasi uljasta naispäällikköään.
Korpraali oli siihen määrin "lampaan" kaltainen, kuin sylen pituinen
juopunut rakuuna, leveäharteinen ja ohutsäärinen — puhumatta suuresta
arvesta nenässä — suinkin voi olla. Rouva Nosebag puhutteli häntä
eräillä sanoilla, jotka ainakin tuntuivat kirouksilta, ja käski hänen
täyttämään velvollisuuksiaan. "Senkin s——n vanha —", alkoi rakuuna,
mutta katsahtaessaan manaajaan, antaakseen nyrkillä sanoilleen pontta
ja samalla keksiäkseen henkilöön sopivan arvonimen, hän tunsi puhujan,
tervehti sotilaallisesti ja muutti sävyään. — "Taivas siunatkoon
kauniita kasvojanne, rouva Nosebag, tekö siinä olettekin? Ettehän
tahtone syöstä minua poloista onnettomuuteen, vaikka olenkin sattunut
aamupuhteella kulauttamaan lasillisen liikaa!"</p>
<p>"Saat mennä, vetelys, mutta muista tehtäväsi; tämä herra ja minä
kuulumme myös armeijaan. Pidä silmällä tuota nolonnäköistä nuorukaista,
joka leveälierinen hattu päässä istuu tuolla postivaunun nurkassa!
Luullakseni se on valepukuinen kapinoitsija."</p>
<p>"Hitto vieköön hänen punaisen valetukkansa", mutisi korpraali päästyään
kuuluvilta, "mokoma kiilusilmä akantekele — ajutanttimamma, kuten sitä
nimitämme — on rykmentillemme pahempana vitsauksena kuin pääprofossi
ja kersanttimajuri ja vanha Hubblede-Shuff eversti kaupan päällisiksi.
— Tulkaas tänne, konstaapeli, ja katsotaanpa, tokko tuo nolonnäköinen
poika, joksi sitä sanottiin", — (sivumennen huomautan, että se oli
muuan leedsiläinen kveekari, jonka kanssa rouva Nosebag oli kiistellyt
oikeudesta käyttää aseita) — "suostuu kummiksi viinaryypylle, sillä
teidän yorkshireläinen oluenne on vatsalleni liian kylmää."</p>
<p>Hyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin <i>tästä</i>
pälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa,
minne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo
oli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka
kuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän "kapteenoitsi" ja
"butleroitsi" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä
kiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä
tuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän
saapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLVII.<br />
Mitä nyt on tehtävä?</h2>
<p>Oli hämärä, kun he saapuivat Lontooseen. Päästyään irti
matkatovereistaan ja kuljettuaan useita katuja pitkin, haihduttaakseen
heidät jäljiltä, Edward lähti vuokravaunuilla ajamaan eversti Talbotin
kotiin, joka sijaitsi lähellä erästä suurta toria kaupungin
länsipäässä. Muutamien sukulaisten kuoltua oli tämä herrasmies naimisen
kautta päässyt melkoisen rikkaaksi, saanut huomattavan valtiollisen
merkityksen ja eleli, kuten sanotaan, pulskasti.</p>
<p>Koputettuaan hänen ovelleen Waverleyn oli aluksi vaikea päästä sisään,
mutta vihdoin hänet saatettiin huoneeseen, jossa eversti oli aterialla.
Lady Emily, jonka ihmeenkauniissa kasvoissa vielä oli sairauden
kalpeutta, istui häntä vastapäätä. Heti kun Talbot kuuli Waverleyn
äänen hypähti hän seisaalle ja syleili häntä. "Frank Stanley, rakas
poika, kuinka jaksatte? — Emily kulta, tämä on nuori Stanley."</p>
<p>Lady kävi poskiltaan tummanpunaiseksi ottaessaan Waverleytä vastaan
sellaisella tavalla, jossa ilmeni herttaisinta kohteliaisuutta ja
sydämellistä hyvyyttä; samalla osotti hänen vapiseva kätensä ja
väräjävä äänensä, että hän oli kovassa tuskassa ja pelossa. Pian
tuotiin pöytään lisää ruokaa, ja Waverleyn nauttiessa virkistyksekseen
jatkoi eversti: "Ihmettelen tänne tuloanne, Frank; ovathan Lontoon
lääkärit selittäneet, että Lontoon ilma on sairaudellenne vaarallinen.
Teidän ei olisi sopinut antautua vaaraan! Mutta sittenkin iloitsen
tulostanne, samoin Emily, vaikka pelkään täällä olonne jäävän
lyhytaikaiseksi."</p>
<p>"Erikoisen tärkeä asia pakotti minut tänne", mutisi Waverley.</p>
<p>"Sitä minäkin ajattelin, mutta en salli teidän kauvaa viipyä. —
Spontoon." sanoi hän vanhanpuoleiselle, sotilaanmuotoiselle
palvelijalle, "korjatkaa nuo pois ja tulkaa vaan soitettaessa. Älkää
antako kenenkään meitä häiritä — minulla ja sisarenpojallani on
tärkeitä asioita."</p>
<p>Palvelijan poistuttua hän huudahti: "Herran nimessä, Waverley, mikä
teidät on tänne tuonut? Nyt te ehkä panette henkenne alttiiksi."</p>
<p>"Rakas mr. Waverley", sanoi lady Emily, "teille olen niin paljon velkaa,
kuin koskaan voin kiitossanoin lausua! Kuinka saatoitte nyt olla niin
ajattelematon?"</p>
<p>"Isäni — setäni — tuo polonen" — näin sanoen hän ojensi everstille
sanomalehden.</p>
<p>"Kyllä ne roistot pitäisi tuomita muserrettaviksi omissa
painokoneissaan", sanoi Talbot. "Olen kuullut mainittavan, että
kaupungissa ilmestyy nykyään jo tusina sanomalehtiä, eikä siis ole
mikään ihme, että niiden on pakko tekaista valheita, saadakseen palstat
täyteen ja lehtensä myydyksi. Totta on, rakas Edward, että isänne on
kuollut. Mutta tuo lisäys, että hänen hankala asemansa muka synkistytti
hänen mieltään ja vahingoitti hänen terveyttään, on kehno valhe. Sitä
vastoin, vaikka lieneekin tylyä niin sanoa, mutta se vapauttaa mielenne
raskaasta vastuusta, on totta, että mr. Richard Waverley osotti koko
tässä jutussa suurta maltittomuutta, mitä tulee teidän ja setänne
tilaan. Tavatessani hänet viimeisen kerran hän hyvin tyytyväisenä
kertoi, katsoen osottamaani suureen harrastukseen teidän hyväksenne,
pitäneensä parhaana ryhtyä yksityisiin neuvotteluihin omaksi hyväkseen
ja tehdä sovinnon hallituksen kanssa entisten suosijainsa avulla."</p>
<p>"Entä setäni, rakas setäni?"</p>
<p>"Ei ole missään vaarassa. Tosin oli (tässä hän silmäsi sanomalehden
päivämäärään) joku aika takaperin tuonsuuntainen tyhmä huhu
liikkeellä, mutta kaikkea perää vailla. Sir Everard on vetäytynyt
Waverley-Honouriin, vapaana kaikesta huolesta, paitsi mitä tulee teidän
kohtaloonne. Mutta te itse olette suuressa vaarassa — nimenne on joka
julistuksessa — ja kaikkialla on kätyreitä ottaakseen teidät kiinni.
Miten ja milloin tänne pääsitte?"</p>
<p>Edward kertoi vaiheistaan seikkaperäisesti, mainitsematta kuitenkaan
riitaansa Ferguksen kanssa; sillä itse ollen myötätuntoinen
ylämaalaisille hän ei tahtonut suoda everstin kansalliselle epäluulolle
tyydytystä.</p>
<p>"Oletteko varma siitä, että näitte ystävänne Glen'in palveluspojan
kuolleena Cliftonin kentällä?"</p>
<p>"Ihan varmaan."</p>
<p>"Kas vaan, se pikku paholainen kavalsi hirsipuulta oman itsensä, sillä
'hirtehinen' oli selvästi sen otsaan merkitty, vaikka sillä olikin
kaunis naama. — Mutta omasta puolestanne olisi parasta palata
Cumberlandiin tai oikeastaan teidän ei olisi sopinut sieltä
hievahtaakaan, sillä kaikissa merisatamissa on nyt kova tarkastus ja
joka paikassa vainutaan kruununtavottelijan puoluelaisia. Sitäpaitsi
sen kirotun akan kieli kieppuu lakkaamatta kuin kellon heiluri, kunnes
jollakin tapaa käy ilmi, että kapteeni Butler olikin tekaistu.
henkilö."</p>
<p>"Tiedättekö mitään matkatoveristani?" kysyi Waverley.</p>
<p>"Hänen miehensä oli kuusi vuotta kenraalimajurinani; hän oli iloinen
leski, hieman varoissa — Nosebag nai hänet — rupesi vakavaksi ja
edistyi, kun oli: taitava harjotuksissa. Täytyy lähettää Spontoon
tiedustelemaan mitä seuralaisenne puuhaa; kaiketi hän nyt on tapaamassa
entisiä rykmenttituttujaan. Huomenna on teidän pysyttävä huoneessanne
sairaana ja matkasta väsyneenä. Lady Emily saa olla hoitamassa teitä;
Spontoon ja minä rupeamme palvelijoiksenne. Täällä teitä pidetään
sukulaisenani, jota ei kukaan nykyisistä palvelijoistani paitsi
Spontoon ole nähnyt. Siten on päästy pahimmasta vaarasta. Valittakaa
siis niin pian kuin suinkin päänsärkyä ja silmäkipua, jotta voimme
teidät panna sairaiden listalle. Ja nyt, Emily, pidä huolta mukavasta
huoneesta Frank Stanleylle ja toimita sinne kaikki, mitä sairas
tarvitsee."</p>
<p>Seuraavana aamuna eversti tuli pakinoimaan vieraalleen. "Nyt on minulla
hyviä uutisia", hän sanoi. "Maineenne upseerina ja aatelismiehenä on
vihdoinkin puhdistettu virkatoimen laiminlyönnistä ja osanotosta
kapinaan Gardinerin rykmentissä. Tästä asiasta on minulla ollut laaja
kirjeenvaihto innokkaimman ystävänne skotlantilaisen papin Mortonin
kanssa; hänen ensi kirjeensä oli osotettu sir Everardille, mutta minä
vapautin hyvän paroonin vastausvaivasta. No niin, rosvotuttunne Luola-Donald on vihdoinkin joutunut kiinni. Hän oli aikeissa kuljettaa pois
koko karjan eräältä tilanomistajalta, nimeltä Killan— Killan— tai
jokin sen suuntainen —"</p>
<p>"Killancureit?"</p>
<p>"Juuri niin. Kun tämä herrasmies näkyy olevan innostunut maamies,
varsinkin karjanhoitoon mieltynyt, sitä paitsi hyvin arkaluontoinen,
oli hän hankkinut joukon sotamiehiä omaisuutensa vartijoiksi. Siten
syöksi Donald aavistamatta jalopeuran suuhun, joutui tappiolle ja
vangittiin. Kun hänet oli tuomittu kuolemaan, piiritti hänen
omaatuntoaan toiselta puolen katolinen pappi ja toiselta ystävänne
Morton. Edellisen hän jyrkästi hylkäsi, pääasiassa viimeisen
voiteluksen vuoksi, jota säästeliäs tuomittu piti tavattomana öljyn
tuhlauksena. Paatuneen pahantekijän käännyttäminen jäi siis mr.
Mortonin osaksi, joka arvatenkin sai asiansa erittäin hyvin toimeen,
vaikka Donaldista lopulta tulikin hyvin omituinen kristitty. Hän
tunnusti erään virkamiehen, majuri Melvillen läsnäollessa, joka näyttää
olevan ankara, rehellinen mies, koko vehkeensä Houghtonin kanssa,
kuvasi tarkoin, miten se oli suoritettu, ja puhdisti teidät kaikesta
osanotosta siihen. Hän mainitsi myös pelastaneensa teidät vapaaehtoisen
upseerin käsistä ja kruununtavott— tarkotan chevalierin — käskystä
lähettäneensä teidät vankina Douneen, josta arveli teidän joutuneen
Edinburgiin. Nämä yksityisseikat ovat vaan eduksenne. Vieläpä hän
viittasi sinne päin, että häntä oli käytetty teitä vapauttamaan ja
suojelemaan, saaden siitä palkkiotakin, mutta keneltä, sitä hän ei
tunnustanut. Hän myönsi kyllä voivansa rikkoa tavallisen valan,
tyydyttääkseen uteliasta mr. Mortonia, jonka hurskas puhelu oli hänelle
niin hyvää tehnyt, vaan tässä tapauksessa hän oli vannonut tikarinsa
kärjen kautta, mikä hänestä näytti pyhimmältä velvotukselta."</p>
<p>"Miten hänen kävi?"</p>
<p>"Hirtettiin yhdessä luutnanttinsa ja neljän muun levättimiehen kanssa
Stirlingissä, kun kapinoitsijat olivat lopettaneet piirityksen. Hän sai
kuitenkin riippua korkeammalla kuin ystävänsä."</p>
<p>"Vai niin, minulla ei ole syytä iloita eikä surra hänen kuolemansa
vuoksi; kuitenkin teki hän minulle hyvin runsaasti hyvää ja pahaa."</p>
<p>"Hänen tunnustuksestaan on teillä suurta hyötyä, koska se kumoaa kaiken
sellaisen epäluulon, joka teitä vastaan nostetun syytteen väritti
toisenlaiseksi, kuin se, joka nyt tai myöhemmin tulee nostettavaksi
hallitusta vastustaneita aseellisia miehiä vastaan. Niiden petos —
kuten sitä on nimitettävä, vaikka tekin olette osaltanne syypää —
aiheutuu mieskunnon väärinkäsityksestä eikä sitä senvuoksi voida
häpeänä pitää, vaikka epäilemättä onkin hyvin rikollinen. Kun syyllisiä
on niin paljon, täytyy useimmat armahtaa, enkä lainkaan epäile
onnistuvani toimittamaan teille anteeksiantoa, jos vaan osaamme kätkeä
teidät oikeuden kynsistä, kunnes on ehditty valita uhrit ja kyllästyä.
Sitäpaitsi hallitus tahtoo nyt hieman säikäyttää Englannin
jakobiitteja, joiden seasta se ei voi löytää montakaan varsinaisesti
rikollista. Tämä on kavala, arka tunne, joka kuitenkin pian haihtuu,
sillä kaikista kansoista ovat englantilaiset vähimmän verenhimoisia.
Mutta nyt on tuo tunne vireillä, minkä vuoksi teitä on toistaiseksi
pidettävä salassa."</p>
<p>Tällä hetkellä astui huoneeseen Spontoon huolestuneen näköisenä.
Sotilastuttujensa kautta hän oli tavannut rouva Nosebagin; tämä oli
hurjasti raivostunut huomattuaan matkustaneensa pohjoisesta saakka
petturin kanssa, joka oli esiintynyt kapteeni Butlerina Gardinerin
rykmentistä. Hänellä oli aikomus ilmottaa asia viranomaisille, jotta
valekapteenia ruvettaisiin etsimään kruununtavottelijan lähettinä;
mutta Spontoon, vanha sotilas, joka näennäisesti oli samaa mieltä, oli
koettanut saada häntä lykkäämään aikeensa toistaiseksi. Kuitenkaan ei
enää ollut aikaa viivytellä. Hyvä rouva osasi kuvata matkatoverinsa
niin tarkoin, että hyvinkin helposti voitaisiin huomata sen tarkottavan
Waverleytä; ilmitulo syöksisi mitä suurimpaan vaaraan Edwardin, ehkä
hänen setänsä, vieläpä eversti Talbotinkin. Sen vuoksi oli nyt
ratkaistava, minne päin hänen oli lähdettävä.</p>
<p>"Skotlantiin", sanoi Waverley.</p>
<p>"Vai Skotlantiin!" kummasteli eversti; "ja mitä varten? Toivottavasti
ette enää yhtyäksenne kapinallisiin?"</p>
<p>"En — olen pitänyt sotaretkeäni päättyneenä, kun en millään
ponnistuksillakaan päässyt enää heidän luokseen; ja nyt he kuulemani
mukaan ovat ryhtyneet talviseen sotaretkeen ylämailla, missä minun
kaltaisestani liittolaisesta olisi enemmän rasitusta kuin hyötyä.
Näyttää todellakin siltä, että he pitkittävät sotaa saadakseen
chevalierin toimitetuksi turvaan ja sitten tinkiäkseen itselleen
ehtoja. Heidän luonaan olisin vaan taakkana, jota ei tahdota eikä
kehdata tielle jättää, vaan ei kuitenkaan voida suojellakaan. Siksipä
he jättivät Carlisleen melkein kaikki englantilaiset kannattajansa. Ja
yleensäkin, eversti Talbot, sanoakseni miten asian laita on, vaikka se
ehkä teidän mielestänne on alentavaa — minä olen niin kerrassaan
väsynyt sotilastoimeen ja kuten Fletcherin 'Leikkisä luutnantti' sanoo,
'taisteluihin kyllästynyt' — —"</p>
<p>"Taisteluihinko? Mitä vielä, ettehän te ole nähnyt muuta kuin
pari pikku kahakkaa! Jospa saisitte olla mukana suuressa sodassa
— kuusikymmentä tai sata tuhatta miestä molemmin puolin
taistelutantereella!"</p>
<p>"En ole vähääkään utelias. Kotoinen sananpartemme sanoo: 'Kylläinen on
kuin juhla-aterian syönyt'. Suuret sodat ovat kyllä viehättäneet minua
runoudessa, mutta yölliset jalkapatikat, yövahdit, makuusija
talvellakin taivasalla ja muut tämän kunniakkaan ammatin puolet ovat
käytännössä vastoin makuani. Ja mitä iskuihin tulee sain niistä kyllä
osani Cliftonissa, jossa ainakin puolitusinaa kertaa olin ihan menettää
henkeni. Kun nyt olen kunniakkaasti päässyt eroon miekasta, johon
olinkin vaan vapaaehtoisena tarttunut, olen täysin tyytyväinen
sotilaalliseen kokemukseeni enkä lainkaan halua siihen enää antautua."</p>
<p>"Minusta on hyvin hauska kuulla teiltä sellaisia mielipiteitä, — mutta
mitä asiaa teillä on pohjoiseen?"</p>
<p>"Ensiksikin on Skotlannin itärannikolla vielä muutamia satamia
chevalierin ystäväin hallussa; jos sattuisin pääsemään johonkin niistä,
voisin sieltä lähteä laivalla mannermaalle."</p>
<p>"Hyvä on — entä toinen syynne?"</p>
<p>"Totta puhuakseni Skotlannissa on muuan olento, josta nyt tunnen
elämäni onnen riippuvan suuremmassa määrässä kuin osasin ennen
aavistaakaan ja jonka tilasta olen kovin huolissani."</p>
<p>"Emily oli siis oikeassa ja koko asian pohjana onkin lemmenjuttu! No
kumpi on mielitiettynne noista kahdesta kauniista skotlantilaisesta,
joita ihailemaan minua vaaditte? Eihän vaan neiti Glen— toivoakseni."</p>
<p>"Ei."</p>
<p>"Vai ei, no toinen menee mukiin; yksinkertaisuutta voi auttaa, vaan ei
koskaan ylpeyttä ja itserakkautta. En tahdo pelottaa teitä aikeestanne;
luullakseni se miellyttää sir Everardia, päättäen siitä mitä hän
lausui, kun hänelle leikillä asiasta mainitsin. Toivon vaan, että
lemmittynne sietämätön isä töppösineen, nuuskineen, latinoineen ja
kammottavan pitkine juttuineen Berwickin herttuasta huomaa
tarpeelliseksi siirtyä vieraisiin maihin. Vaikka olenkin sitä mieltä,
että olisitte Englannissa voinut tehdä yhtä sopivan naimiskaupan, niin
voin teille sanoa, että setänne pitää hyvin suuressa arvossa tuota
skotlantilaista ruusunnuppua ja hänen perhettään, ja että jos sydämenne
todella on häneen kiintynyt setänne tuntisi itsensä onnelliseksi
nähdessään teidät naimisissa sekä itsenne että niiden kolmen lumikon
vuoksi, jotka muuten menevät kaiken maailman tietä. Mutta kun teillä
nykyään ei ole tilaisuutta kirjeenvaihtoon, tuon minä teille hänen
mielipiteensä tästä asiasta, sillä luullakseni ette pääse Skotlantiin
paljoakaan minua aikaisemmin."</p>
<p>"Sepä on jotakin! Miksi te palaisitte Skotlantiin? Vai onko jo ikävä
vuorille ja järville?"</p>
<p>"Ei ollenkaan. Mutta Emilyn terveys on nykyään taas hyvällä kannalla.
En usko saavani toimitettua sitä asiaa, joka nyt on enimmin mielessäni,
ell'en pääse puhuttelemaan suoraan joukkojemme ylipäällikköä, hänen
kuninkaallista korkeuttaan; sillä kuten Fluellen sanoo, herttua
rakastaa minua suuresti, ja kiitän Jumalaa, että ansaitsen hänen
rakkauttaan. Nyt lähden pariksi tunniksi toimittamaan asiat kuntoon
matkaanne varten. Vapautenne ei ulotu edemmä kuin viereiseen saliin,
jossa tapaatte lady Emilyn, kun mielenne tekee soittoa, kirjoja tai
keskustelua. Olen niin toimittanut, että kaikki palvelijat pysyvät
loitolla, paitsi Spontoon, joka on täysin luotettava."</p>
<p>Noin kahden tunnin kuluttua eversti Talbot palatessaan tapasi nuoren
ystävänsä puhelemassa puolisonsa kanssa; tämä oli mieltynyt hänen
käytöstapaansa ja tietoihinsa, ja Waverley oli edes hetkeksi onnellinen
saadessaan taas olla tasa-arvoisessa seurassa, jonka puutteessa oli
täytynyt olla niin kauvan.</p>
<p>"Kuulkaapa nyt", sanoi eversti, "mihin toimenpiteisiin olen ryhtynyt,
sillä aika on jo täpärällä. Tämä nuori mies Edward Waverley,
<i>alias</i> Williams, <i>alias</i> kapteeni Butler, on edelleen
<i>alias</i> Francis Stanley, sisarenpoikani; hän lähtee huomenna
matkalle pohjoiseen, ja vaununi vievät hänet toiselle postiasemalle
saakka. Sitten Spontoon saattaa häntä eteenpäin, ja postihevosia
käytetään Huntingdoniin asti. Koko matkalla tunnetaan Spontoon minun
palvelijakseni, joten ei ole syytä peljätä tiedusteluja. Huntingdonissa
tapaatte oikean Frank Stanleyn. Hän opiskelee Cambridgessa, mutta joku
aika sitten, kun vielä ei ollut varmaa, tokko Emilyn terveydentila
sallisi minun itse lähteä matkalle pohjoista kohti, hankin hänelle
alisihteerin passin, jolla voisi matkustaa minun sijastani. Koska hänen
retkensä pääasiallisena tarkotuksena oli teitä hakea, on hänen nyt
tarpeeton matkustaa. Hän tuntee vaiheenne. Huntingdonissa te syötte
päivällistä yhdessä, ja ehkä teidän molempien onnistuu keksiä sellainen
suunnitelma, joka poistaa tai ainakin vähentää vaaroja matkallanne
pohjoiseen. Ja nyt (tässä hän otti esille marokkonahkaisen lompakon)
sallikaa minun varustaa teidät matkarahoilla tarpeen mukaan."</p>
<p>"Minua hävettää, hyvä eversti —"</p>
<p>"Ei", sanoi eversti Talbot, "kukkaroani saisitte joka tapauksessa
käyttää, mutta nämä rahat ovat omianne. Isänne otti lukuun sen
mahdollisuuden, että teidät haastettaisiin oikeuteen, ja jätti minun
huostaani takuun teidän hyväksenne. Niinpä on teillä nyt omaisuutta
15,000 puntaa, paitsi Brerewood Lodgea — siis melkoisen paljon, sen
voin vakuuttaa. Tässä on seteleitä 200 puntaa; enemmän saatte, jos
haluatte, tai toimitetaan ulkomaisten pankkien kautta, miten siellä
vaan tarvitsette."</p>
<p>Vastasaatua rikkauttaan Waverley käytti ensiksi siihen, että kirjeessä
pyysi kelpo talonpoikaa Jobsonia vastaanottamaan mukaan liitetyn
hopeamaljan ystävältään Williamsilta, joka vielä ei ollut unohtanut
viime joulukuun 18 päivän yötä. Samalla hän pyysi Jobsonia
huolellisesti tallettamaan ylämaalaista pukuaan ja varsinkin siihen
kuuluvia aseita, jotka olivat lahjottajan ystävyyden vuoksi tavallista
arvokkaampia. Lady Emily otti keksiäkseen sopivan muistolahjan, joka
tyydyttäisi rouva Williamsin makua ja koruhalua; ja eversti, joka
itsekin harrasti maataloutta, lupasi lähettää Ulswaterin arvokkaalle
isännälle hyvät parihevoset vaunuja ja auraa varten.</p>
<p>Waverley vietti Lontoossa vielä yhden onnellisen päivän; matkustaen
sitte yllämainitun suunnitelman mukaan hän tapasi Frank Stanleyn
Huntingdonissa, ja heti tuli heistä hyvät ystävykset.</p>
<p>"Setäni arvotuksen olen jo saanut selville", sanoi Stanley, "varovainen
sotavanhus ei tahtonut minulle suoraan viitata, että minun on annettava
teille tämä passi, jota en enää voi käyttää; mutta jos asia sattuisikin
myöhemmällä tulemaan ilmi ajattelemattoman ylioppilasnuorison
kepposena, <i>cela ne tire à rien!</i> Teidän on siis oltava Francis
Stanley ja käytettävä hänen passiaan." Tämä ehdotus näytti todellakin
poistavan melkoisen osan niitä vaikeuksia, joihin Edward muutoin olisi
matkansa joka mutkassa kietoutunut. Sen vuoksi hän ilman arveluita
siihen suostuikin, varsinkin kun hänen nykyinen retkensä ei ajanut
mitään valtiollista asiaa eikä häntä voisi syyttää vehkeistä hallitusta
vastaan ollessaan alivaltiosihteerin kirjottaman passin suojassa.</p>
<p>Päivä kului rattoisasti. Nuori ylioppilas oli tavattoman halukas
kuulemaan kertomuksia Waverleyn sotaretkistä ja ylämaalaisten oloista,
ja Edwardin oli hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen pakko viheltää
pibroch-marssia, tanssia "strathspeytä" ja laulaa ylämaalaisia lauluja.
Seuraavana aamuna Stanley vielä ratsasti yhden asemavälin pohjoiseen
uuden ystävänsä keralla. Hyvin vastahakoisesti, Spontoonin pontevista
muistutuksista, hän viimein erosi Edwardista. Vanha sotilaspalvelija
oli tottunut alistumaan, minkä vuoksi hän itsekin jyrkästi vaati
tottelemista.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLVIII.<br />
Hävitys.</h2>
<p>Waverley matkusti postihevosella, kuten siihen aikaan oli tapana;
hänellä ei ollut muuta seikkailua kuin pariin kysymykseen vastaaminen,
joista selvisi passinsa taikavoimalla, ja siten hän pääsi Skotlannin
rajalle. Siellä hän sai sanoman ratkaisevasta Cullodenin taistelusta.
Tämä uutinen ei ollut pahempi kuin mitä hän jo aikoja oli odottanut,
vaikka Falkirkin voitto oli kirkastanut chevalierin aseita viimeisellä,
katoovalla loistolla, mutta kuitenkin se oli kova isku, josta hän
hetkeksi menetti malttinsa. Ylevä, suopea, jalomielinen seikkailija oli
siis nykyään pakolaisena, jonka päästä oli palkinto luvattu; hänen
liittolaisensa, niin urheat, innostuneet ja uskolliset, olivat
kaatuneet, vankeina tai pakosalla. Missähän nyt oli intomielinen,
ylevähenkinen Fergus, jos ollenkaan oli Cliftonin yön jälkeen eloon
jäänyt? Missä oli hyväluontoinen, lapsellisen yksinkertainen
Bradwardinen parooni, jonka heikkoudet näyttivät vaan kirkkaammin
valaisevan luonteen vilpittömyyttä, sydämen puhtautta ja järkkymätöntä
urhoollisuutta? Ja mistä oli nyt etsittävä Rosea ja Floraa, joiden
suojana nuo kaatuneet pylväät olivat olleet, ja mihin turmioon oli
luonnollisten suojelijain perikato heidät syössyt? Floraa kohtaan hän
tunsi veljellistä osanottoa; Rosea ajatellessa hänessä liikkui paljoa
hellempi ja syvempi tunne. Ehkä hänen tehtäväkseen vielä jäisi korvata
kummallekin, mitä olivat menettäneet! Näiden mietteiden kiihottamana
hän joudutti matkaansa.</p>
<p>Saavuttuaan Edinburgiin, jossa hänen tietysti olisi alotettava
tiedustelunsa, hän tajusi asemansa vaikeudet. Useat olivat siellä ennen
tunteneet hänet Edward Waverleynä; kuinka hänen siis kävi päinsä
käyttää Francis Stanleyn passia? Sen vuoksi hän päätti välttää kaikkea
seurustelua ja kulkea edelleen pohjoista kohti niin pian kuin
mahdollista. Kuitenkin hänen oli pakko viipyä pari päivää odotellessaan
kirjettä eversti Talbotilta; sitäpaitsi hänen piti jättää sovittuun
paikkaan oma osotteensa tekonimellään. Siinä mielessä hän hämärässä
kulki pitkin hyvin tunnettuja katuja, huolellisesti karttaen ketään
tapaamasta, mutta turhaan: eräs niistä, joka ensiksi sattui hänet
näkemään, tunsi hänet heti. Se oli rouva Flockhart, Fergus Mac-Ivorin
herttainen emäntä.</p>
<p>"Herra varjelkoon, mr. Waverley, tekö se olette? Ei teidän tarvitse
minua pelätä. Minä en kavalla ketään aatelismiestä teidän asemassanne.
— Kovan onnen päivä! Kyllä on kaikki muuttunut! Muistatteko, kuinka
iloisia te ja eversti Mac-Ivor aina olitte meidän talossamme?" Ja hyvä
leski puhkesi kyyneliin. Kun Waverley ei voinut evätä tuttavuutta,
koetti hän vaan olla hyvällä tuulella, vaikka tajusikin asemansa
vaarallisuuden.</p>
<p>"Pian tulee pimeä, sir; ettekö tahdo tulla meille sisään ja juoda
kupillista teetä? Ja jos tyydytte pieneen kamariin, voisitte siellä
viettää yönne, eikä kukaan teitä häiritsisi tai tuntisi, sillä Kate ja
Matty ovat molemmat karanneet Hawleyn-rakuunien kanssa ja minulla on
nyt kaksi uutta palvelijaa."</p>
<p>Waverley suostui tarjoukseen ja vuokrasi kamarin muutamiksi päiviksi;
hänestä tuntui turvallisemmalta tämän yksinkertaisen vaimon kotona,
kuin missään muualla. Astuttuaan vierashuoneeseen hän tunsi sydämensä
paisuvan nähdessään Ferguksen lakin valkeine kokardineen riippumassa
seinällä kuvastimen vieressä.</p>
<p>"Ai, ai", sanoi rouva Flockhart huoaten, kun huomasi hänen katseensa
suunnan, "eversti parka osti juuri lähdön aattona uuden lakin, jota en
salli kenenkään koskea: minä vaan harjaan sitä kerran päivässä.
Katsellessani sitä tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen huutavan
Callumia tuomaan lakkiansa, ihan niinkuin hänen tapansa oli ulos
lähtiessään. Mahtaa olla vähän hassua — naapurit haukkuvat minua
jakobiitiksi, vaan sanokoot mitä hyvänsä, minä en välitä — mutta
hyväsydäminen herra hän oli ja kaupan päällisiksi komea. Tiedättekö
milloin hänet mestataan?"</p>
<p>"Mestataanko? Herran nimessä, missä hän on?"</p>
<p>"Vai ette sitä tiedä! Joku aika takaperin tuli tänne ylämaalainen
Dugald Mahony raukka; toinen käsi oli siltä katkaistu ja päähän lyöty
iso reikä. Muistatte kai Dugaldin, jolla oli kirves olalla — niin
juuri, hän tuli tänne ja kerjäsi leipäpalasta. Hän kertoi, että
päällikkö, kuten everstiä myös nimitettiin, ynnä vänrikki Maccombich,
jonka kai myös muistanette, joutuivat jossakin Englannin rajalla
vangiksi, kun oli niin pimeä, että hänen joukkonsa huomasi häntä
kaivata vasta liian myöhään ja täytyi ilman häntä rientää eteenpäin.
Sitte hän kertoi, että Callum Beg — se oli hävyttömän katala
pojanpahuus — ja te itse, hyvä herra, olitte samana yönä kaatuneet ja
lisäksi monta muuta urhoollista miestä. Mutta puhuessaan everstistään
hän itki niin katkerasti, ett'en ole koskaan nähnyt miehen niin
itkevän. Ja nyt kerrotaan kaikkialla, että eversti vedetään oikeuteen
ja hirtetään niiden kanssa, jotka Carlislessa saatiin kiinni."</p>
<p>"Entä hänen sisarensa?"</p>
<p>"Sekö, jota sanottiin lady Floraksi? Hän on mennyt Carlisleen veljensä
luo ja asuu siellä jonkun ylhäisen katolilaisnaisen luona, ollakseen
lähellä everstiä."</p>
<p>"Entä toinen nuori lady?" kysyi Edward.</p>
<p>"Mikä toinen? Eihän everstillä ollut muita kuin yksi sisar?"</p>
<p>"Tarkotan neiti Bradwardinea."</p>
<p>"Vai niin, vai lairdin tytärtä. Hän oli hyvin herttainen tyttö, mutta
ei likimainkaan niin viisas kuin lady Flora."</p>
<p>"Mutta sanokaa toki, missä hän nyt on?"</p>
<p>"Kuka sitä tietää, missä niistä mikin on? He ovat saaneet kovasti
kärsiä valkeista kokardeistaan ja valkeista ruusuistaan; olen kuullut
hänen lähteneen pohjoiseen, Pertshireen päin, isänsä tiluksille, kun
hallituksen joukot saapuivat Edinburgiin. Niissä oli kauniitakin
miehiä, ja muuan majuri Whacker oli luonani asumassa, hyvin kohtelias
herra, mutta ei puoleksikaan niin kaunis kuin eversti parkanne."</p>
<p>"Ettekö tiedä, miten neiti Bradwardinen isän on käynyt?"</p>
<p>"Vanhan lairdin? En, sitä ei kukaan tiedä; mutta hänen kerrotaan
taistelleen hyvin urhoollisesti Invernessin verisessä tappelussa, ja
Deakon Clank seppä sanoo hallituksen miesten olevan häneen kovin
julmistuneita, kun hän on jo kaksi kertaa sotinut heitä vastaan, mutta
luultavasti hän on saanut vihiä asiasta ja piilee nyt jossakin. Hänen
olisi todellakin pitänyt olla hieman viisaampi, mutta mikään narri ei
ole vanhaa narria pahempi — meidän eversti parkamme kapinoitsi vaan
yhden kerran."</p>
<p>Näin puhellessa Edward sai tietää kaikki, mitä hyväsydäminen leski oli
kuullut entisistä tuttavistaan. Siinä oli kylliksi saamaan hänet siihen
päätökseen, että lähtisi arviokaupalla Tully-Veolaniin, jossa toivoi
taas näkevänsä Rosen tai ainakin kuulevansa hänestä jotakin. Sen vuoksi
hän jätti sovittuun paikkaan tekonimellään allekirjotetun kirjeen ja
ilmotti osotteekseen sen postiaseman, joka oli lähinnä Bradwardinen
paroonin hovia.</p>
<p>Edinburgista Perthiin hän matkusti hevosilla ja päätti kulkea jalkaisin
loppuosan matkaa; hän oli mieltynyt tähän retkeilytapaan, joka sitä
paitsi salli hänen poiketa valtatieltä, jos etäältä näkyi
sotilasosastoja. Sodassa olosta hänen ruumiillinen puolensa oli
suuressa määrin vahvistunut, helposti kestäen raskaimpiakin
ponnistuksia. Matkatavaransa hän lähetti edeltäpäin, kun sattui siihen
tilaisuutta.</p>
<p>Mitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet.
Rikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi
kaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat — kaikki
osotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä
aatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta
tai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät
arkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi
Tully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi
kerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että
ikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori
mielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli
käytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi
seuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa
kuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat
ankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä "vakavaksi ja järkeväksi
mieheksi", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee:
siten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli
haihduttanut.</p>
<p>Kylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan
lähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne
majailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat
niinsanotulta "kunnankentältä". Välttääkseen pysäyttämistä ja
tiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti
tunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän
kokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä
pitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut
suuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja
polttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi.
Toinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli
hakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden
sanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi.
Kaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi
kaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten
vielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän
nurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.</p>
<p>Päästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa
toteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan
kokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut
muurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat
liekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset.
Päärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja
kärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille
poljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan,
akkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja
ja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti
oli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.</p>
<p>Mitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle
kävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen
jäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan
haki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän
sen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose
niin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös
paiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen
ja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään
omankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja
sade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa
kuin aarteen.</p>
<p>Surumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon,
joka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen
sisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua.
"Sinäkö raukka", ajatteli Waverley, "olet yksinäsi tänne jäänyt
sekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?"
Sitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: "Davie —
Davie — Davie Gellatley!"</p>
<p>Kasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään
vieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja
alkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään
kuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli
piilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja
merkeillä rohkaista. "Se on hänen aaveensa", mutisi Davie, "se on vaan
aave!" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli
elävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä
oli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä
mitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut
häilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi
nälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi
Waverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: "Kaikki kuolleet
ja kadonneet — kuolleet ja kadonneet."</p>
<p>"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt
järkevästi puhumaan.</p>
<p>"Parooni — ja Saunders Saunderson — ja lady Rose, joka niin
suloisesti lauloi — kaikki kuolleet ja kadonneet."</p>
<p>Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan
päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus
mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun
talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista
löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.</p>
<p>Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi
muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä
metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi.
Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana
kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli,
milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi;
Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää.
Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki
pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän
saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä
vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte
lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti
viisaimpana varovasti kuunnella.</p>
<p>"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha
akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän
vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle
uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle.
Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten
hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen,
vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.</p>
<p>Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka
sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi
vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan
vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa
kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi
kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta
pitkäksi kasvaneena.</p>
<p>Se oli Bradwardinen parooni. — On tarpeetonta lisätä, että hän heti
laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.</p>
<hr class="chap" />
<h2>XLIX.<br />
Molemminpuolisia kertomuksia.</h2>
<p>Paroonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset,
englantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen
oppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan
Edwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja
Cullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen
taistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa
omalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin
missään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen
taloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli
nimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi,
jolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista,
miespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän
perillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen
aivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi
lairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka
maatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin
onnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli
yleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla
vahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut
testamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.</p>
<p>Uuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet,
jotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti:
"Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat
huolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa
suorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James
Howien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku
tuittupää — luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä,
joka vuonna 15 oli kanssani sodassa — pimeässä laukaisemaan häneen
päin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in
Catilinam: <i>abiit, evasit, erupit, effugit</i>. Hän pakeni, niin
sanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan
myytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista
asioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan
menettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta
muutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila
siirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se
säilyttää omanaan <i>in saecula saeculorum</i>. Mutta tapahtukoon
herran tahto, <i>humana perpessi sumus</i>. Sir John Bradwardine —
musta sir John, kuten häntä nimitettiin — joka oli meidän sukumme ja
Inch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että
hänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös
syyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen
kurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty
sotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta
peltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en
tahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle
luulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin
vielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. — Mutta kuuleppas nyt, Janet,
etkö voisi toimittaa meille mitään illallista?"</p>
<p>"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka
Heatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella
mustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on
käännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne
maistuivat niin hyviltä? — Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa
kuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka."
Sillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi
jotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan
tuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen,
"tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta".</p>
<p>Kun Waverley tiedusti neiti Bradwardinen kohtaloa, vastasi parooni:</p>
<p>"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman
sukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin
kanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan
näin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri
Macwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni
raunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea
— kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla."</p>
<p>"Mitä suotta, armollinen herra", huomautti vanha Janet, "vuonna 15
olitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin.
— Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on
vielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri
lähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie
Maclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?"</p>
<p>"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi
pahempi olla", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa,
että onneton chevalier olisi turvassa.</p>
<p>Sitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta
Ranskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla
saavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi.
Hän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä
suostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi
hänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni
hyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet
maanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä
asiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he
puhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin
huolissaan.</p>
<p>Ilta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon
lieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun
kartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa
nyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus
olivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi
rättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä
elantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.</p>
<p>Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni
tavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli
päällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut
Tully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa — kartanon huonekalut oli nyt
sirotettu pitkin läheisiä mökkejä — ja siinä sankarimme nukkui niin
hyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.</p>
<hr class="chap" />
<h2>L.<br />
Lisää selityksiä.</h2>
<p>Heti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen
paroonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.</p>
<p>"Nyt minun täytyy poistua", sanoi hän Waverleylle; "on taas palattava
luolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi."</p>
<p>Molemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin
virran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut
mitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen
olisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun
englantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa
tarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään
rättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman
päässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa.
Sotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja
jos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman
uskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.</p>
<p>Se tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan,
oli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta
eikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen
vakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.</p>
<p>"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani", lausui hän, "ja epäilemättä
toisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä
surettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen
tiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja
hävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro:
<i>Fuimus Troes</i> — ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja
perheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla
kaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin
<i>domus ultima</i>" — he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella.
"Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas
tavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni,
jonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo
päästä."</p>
<p>Näin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä
apunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli
pensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin
päänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin
luolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä
heräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin
turvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen,
jonka nimenä on "viksari pullossa", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi
käsittää sitä salaisuutta, miten "viksari" on saatu sisään tai pääsee
sieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen;
melkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin
mokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli
yhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli
taskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan
kivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu
puhtailla oljilla ja sananjaloilla, "saattoi sitä pitää hyvinkin
mukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle", kuten hän lausui päästyään
sopivaan asentoon; "täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei
tuule suoraan pohjoisesta."</p>
<p>Sitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli
eukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli
sairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin
mökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut
hänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun
Tully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona
ylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän
hän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka
lukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään
Janetilta.</p>
<p>Nyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori
lady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili
vastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään
vahingoittaisi tai hyödyttäisi.</p>
<p>"Se lady on vertaistaan vailla koko maailmassa — neiti Rose
Bradwardine."</p>
<p>"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?" kysyi
Waverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista
asianhaaroista jo oli johtunut.</p>
<p>"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi
saanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun
hän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä,
jotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun
äitini oli kotoisin ylämailta."</p>
<p>Muutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli
Waverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti.
Koskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta,
kuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli
tapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole
rakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo
kaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.</p>
<p>Kun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli
hänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että
Tully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara
heti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä
ja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan
liian lähellä ja samalla olla paroonille apuna — sillä useinkin oli
hänen mielessään pyörinyt aie naida Rose — hän päätti lähettää
muutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen
Glennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin
ynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan
tuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja
Ferguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.</p>
<p>Hän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova
sissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt
käskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut
kumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun,
kun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi
Donaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet,
suojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen
hänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista
vapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.</p>
<p>Kun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi
parhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta
vapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli
hieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää
tilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet
Tully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen
tai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan
vihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä
valvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin,
kävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa
jota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä,
joihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose
oli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut
Cairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri
Melville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan
Waverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin
kamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi
vangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä
paitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot,
joihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka
velvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi
hänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet
hänen äitinsä omia.</p>
<p>Donald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan.
Mutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli
Waverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren
neidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui
vannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli
tässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla
tätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla
tavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi —
hän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti
sitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle
osottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi
vuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli
kiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle
kaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista
vehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen
pyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten
lukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana,
jolloin Waverley lähti rotkosta.</p>
<p>Kuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta
sotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja
sillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto
sotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan
vuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi.
Näiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa
vallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea
kohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi
kummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten
solien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan
Tully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen
eikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan,
päätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin
syrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet.
Waverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän
pyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut.
Donaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen
pyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän,
jonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.</p>
<p>Sillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet
oli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli
palkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa
rikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita.
Tästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille,
missä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward
valtiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla
estämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi
kirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi
niinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti,
nimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään
maatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta
ruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.</p>
<p>Tämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan.
Kun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin
hänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti
Donald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja
loukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut
vastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että
rangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut
kapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi
luutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen
kerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet
Edinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään
ehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen
neuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin
päällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli
puhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut
kuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.</p>
<p>Tätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen
kirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja
prinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö,
ett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten
chevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon.
Kuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin.
Kun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa
lähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan
jälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä
suunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle
tai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka
kosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin
huhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen
käyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei
Flora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose
Bradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn
palvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa
paroonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine
suostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor
heti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen
prinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni
chevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli
usein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti
tarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän
tuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun
Fergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti
luopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti
hänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen
Waverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt
Waverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli
kihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä
lukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne
kertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet
hämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.</p>
<p>Kun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville
tapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista.
Hänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin
hänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että
paljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että
Rose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän
nyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti
Pikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.</p>
<hr class="chap" />
<h2>LI.</h2>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i24"><i>Shakespeare</i>.<br /></span>
</div></div>
<p>Macwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt
rangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain
puolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.</p>
<p>Edward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin.
Hänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä
sarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti
lusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen
viinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa
aamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin
auttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen
yömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden
entinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on
lisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin
saakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi
vihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei
mikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä
onnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta
tämähän on rikas englantilainen — eipä voi tietää, missä tilassa hän
nyt on — sitä paitsi paroonin ystävä — miten on nyt meneteltävä?</p>
<p>Näiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille
ajatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli
niin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki
kovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella,
että vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa,
sai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen
rauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti,
saisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt
Waverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka
vuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania,
koska se viittasi vaaraan.</p>
<p>Varmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati
pysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja
vastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley
yhä oli rangaistavien listalla — huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe
passista — hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa
nykyisen rikkauden — tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi
vastaisia loistavia suunnitelmiaan — ja hurmaantui kuin mielipuoli
kuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen
kanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan
pystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä,
jolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja
otti taas ilmasta kiinni, vihelsi "Tullochgorumia", suoritti
ylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä
ähkien: "Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra
varjelkoon vähäistä ymmärrystäni!"</p>
<p>"Aamen koko sydämestä", sanoi Waverley; "mutta ryhtykäämme nyt itse
asioihin." Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui
kynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti
kirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren
kohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, "pikkuisen
naimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa".</p>
<p>Waverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä
ollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen,
että Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen
pitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen
aatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on
kauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille
passinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden.
Tähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus
päivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun
muka oli kovin kiireellisiä toimia.</p>
<p>Sitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille
postiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja
terottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi
kirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin.
Rättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian
istuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi
rättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin
päälliköstä, vastasi Macwheeble:</p>
<p>"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa
odottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut,
mutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan
väkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä
nekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut
säilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken
maailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja — ne
tarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä
tuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se
auttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!"</p>
<p>Näin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble
oli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää
Edward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri
katettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun
akkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen
astui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti
Talbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä
tuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä.
Rättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: "Hänen
kuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine
Esq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu
osallisuudestaan viime kapinaan." Toinen paperi osottautui
armahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.</p>
<p>Eversti Talbotin kirje kuului seuraavasti:</p>
<blockquote>
<p>"Rakas Edward!</p>
<p>Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi.
Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei
ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri
tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua
suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani
juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen
ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja
he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen
vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle
kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He
väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän
on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme,
puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on
riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan
kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että
minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle
leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan
soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni
siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee
minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en
hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla
tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja
ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi
jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta
kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren
omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa
kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja
pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle
tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin
epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja
sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan
asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu
toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää
takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä
odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti
toimiani ja — suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa
mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota
mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun
prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni
kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin
suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja
lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa,
kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman — jos
nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee
Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona.
Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska
muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin
teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se
ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei
usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan
seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille
esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa
hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen
ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.</p>
<p>Teidän uskollisin ystävänne</p>
<p class="sig"><i>Philip Talbot</i>."</p>
</blockquote>
<hr class="chap" />
<h2>LII.<br />
"Kiire kihlatessa paras."</h2>
<p>Kuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti
Edward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova
rättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat
kyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset
loukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo
ja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas
pitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän
lupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin
suojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön;
sitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla
lähtisivät Duchraniin.</p>
<p>"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana
rotkoon tapaamaan isäntäänne?"</p>
<p>"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin
puheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa
maineessa — vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei
sellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä
paholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi
epäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja
meidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä
pelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan
vanhan Janetin tänne — ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään
paistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman
hanheni herroille illalliseksi."</p>
<p>Vähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet
puuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja
mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet
säikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä
huolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen
hermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt
oli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään
voinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan.
Waverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen
uskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. "Kuinka minua muutoin
palkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä
elävän omillaan?"</p>
<p>Nyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin
näki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta.
"Varhainpa te tulitte", hän sanoi laskeutuessaan maahan; "en luulisi
punalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä
turvassa."</p>
<p>"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain", vastasi Waverley ja ilmotti
hänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä;
sitte hän huudahti: "Herra olkoon kiitetty — minä saan taas nähdä
lapseni!"</p>
<p>"Ettekä toivoakseni hänestä koskaan eroa", lisäsi Edward liikutettuna.</p>
<p>"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta.
Asiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?"</p>
<p>"Rakas parooni", sanoi Waverley ujosti, "jos maailmassa olisi sellainen
asema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja
samalla hänen säätynsä arvoinen — tokko te kieltäisitte häntä siihen
suostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman
onnensa?" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. "Niin", jatkoi Edward, "minä
en huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne
Duchraniin ja siellä — —"</p>
<p>Parooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla
tavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena
liitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne
voitti parooniuden — kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen
iloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia
tunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: "Rakas poikani! Vaikka
olisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin
valinnut!" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: "Entä
miss Bradwardine?"</p>
<p>"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis
mies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan
päivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon
ystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi
hätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen
omaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka on <i>loco parentis</i>. Se
on tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä." Edward vakuutti hänelle,
että sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla
hänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi.
Tämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin
tarkasti. "Sir Everard", sanoi hän, "ei koskaan pitänyt rikkautta
kunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrella
<i>Diva Pecuniaa</i>. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose
saisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu.
Mutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun
kaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta
nyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka
tyttärellä ei ole myötäjäisiä."</p>
<p>"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!"
ajatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori
rakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että
paroonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi
periä kokonaisen kreivikunnan.</p>
<p>Heidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä
valmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys
oli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue.
Vanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä
käännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia
Macwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.</p>
<p>Seuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat
Duchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset
aatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen
hyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt,
oltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle
pelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa
käsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä
kruunun armahdus voinut sitä järkyttää.</p>
<p>En koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista — he rakastivat
toisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien
olojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää
Rosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai
pysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä,
miksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut
Skotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä
kuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön
että kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin
kuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna
ilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli,
kuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään,
että Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt
hänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli
kolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat
suihkulähteen.</p>
<p>Lukijattareni arvostelkoot tätä oman mielensä mukaan; minä puolestani
en voi käsittää, kuinka niin tärkeä asia saatetaan niin lyhyessä ajassa
ratkaista, kun paroonikin tarvitsi kokonaisen tunnin voidakseen omalla
tavallaan suorittaa ilmotuksensa.</p>
<p>Edwardin oleskeltua Duchranissa kuusi päivää päätettiin, että hän
lähtisi Waverley-Honouriin ryhtyäkseen tarpeellisiin toimiin
avioliittoaan varten, ja sitten Lontooseen saavuttaakseen täydellisen
armahduksen ja taas kiireimmiten takaisin, viedäkseen kotiin kihlatun
morsiamensa. Hän aikoi matkallaan käydä myös eversti Talbotin luona,
mutta tärkeintä hänen oli saada edes jotakin tietoa Glennaquoichin
onnettoman päällikön kohtalosta. Sen vuoksi hän tahtoi tavata Fergusta
Carlislessa ja kaikin keinoin toimittaa hänelle, vaikk'ei
armahdustakaan, niin ainakin lievennystä tai lykkäystä rangaistuksessa,
johon hänet epäilemättä tuomittaisiin. Ja siltä varalta, että asia
päättyisi pahimmalla tavalla, hän aikoi Floralle tarjota turvapaikkaa
Rosen luona tai häntä auttaa muissa suunnitelmissa. Ferguksen tuhoa
näkyi olevan vaikea torjua. Edward oli jo koettanut saada ystäväänsä
Talbotia avuksi, mutta tämä oli hänelle huomauttanut, että hänen
vaikutuksensa sellaisissa asioissa jo oli loppuun käytetty.</p>
<p>Eversti oli yhä vielä Edinburgissa, aikoen siellä viipyä muutamia
kuukausia suorittaakseen eräitä herttuan hänelle antamia toimia. Lady
Emily oli Francis Stanleyn saattamana tulossa hänen luokseen. Edward
tapasi siis everstin Edinburgissa ja sai häneltä sydämellisimmät
onnentoivotukset; tämä uskollinen ystävä lupasi myös toimittaa joukon
asioita, jotka sankarimme täytyi hänelle uskoa. Mutta Fergukseen nähden
hän oli taipumaton. Lopulta hänen onnistui saada Edward käsittämään,
ett'ei hänen välityksestään enää olisi apua, mutta samalla hän myönsi,
ett'ei hyvällä omallatunnolla voisikaan toimia onnettoman aatelismiehen
hyväksi.. "Kun oikeus vaatii jotakin rangaistusta niille, jotka ovat
syösseet kokonaisen kansan murheeseen ja turmioon, ei se saata löytää
sopivampaa uhria kuin hänet", lausui eversti. "Hän oli sotaan
mennessään täysin selvillä yrityksensä luonteesta. Hänen isänsä kohtalo
ei voinut häntä peljättää eikä häneen koskenut se lempeyskään, jota
hänelle osotettiin, kun sai takaisin isänsä oikeudet ja omaisuuden. Se
seikka, että hänessä on urhoutta, jalomielisyyttä ja monta muuta hyvää
ominaisuutta, tekee hänet sitä vaarallisemmaksi. Hänen on onnistunut
viedä sotaan satoja miehiä, jotka ilman hänen vaikutustaan eivät olisi
maan rauhaa häirinneet. Sydämessäni säälin hänessä ihmistä, mutta koska
hän tahallaan heitti arpaa elämästä ja kuolemasta, niin vaatii oikeus
maan turvallisuutta kohtaan, ett'ei häntä nyt armahdeta, kun arpa on
sattunut häntä vastaan."</p>
<p>Näin arvostelivat siihen aikaan urheatkin ja lempeämieliset miehet
voitettua vihollista. Toivokaamme hartaasti, ett'emme koskaan näkisi
sellaisia tapauksia tai pitäisi sellaisia tunteita, jotka tällä alalla
olivat Englannissa yleisiä kuusi vuosikymmentä takaperin.</p>
<hr class="chap" />
<h2>LIII.</h2>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i13"><i>Shakespeare</i>.<br /></span>
</div></div>
<p>Mukanaan entinen palvelijansa Alick Polwarth, joka Edinburgissa taas
oli ruvennut hänen palvelukseensa, saapui Edward Carlisleen, jossa
vasituinen sotaoikeus käsitteli hänen onnettomien toveriensa asiaa. Hän
oli rientänyt tosin toivomatta enää pelastavansa Fergusta, mutta
kiihkeästi haluten edes vielä kerran hänet nähdä. Minun olisi pitänyt
mainita, että hän palkkasi syytetyille asianajajat heti kun sai kuulla,
että istuntopäivä oli määrätty.</p>
<p>Edward pääsi töin tuskin oikeussaliin sisään, kun se oli tungokseen
asti täynnä. Tämä oli jo kolmas istunto. Syytettyjen penkillä istui
kaksi miestä. Valamiehet olivat jo julistaneet heidät syyllisiksi. Sitä
seuranneen lyhyen hiljaisuuden aikana Edward katsahti syytettyihin
päin. Siellä hän näki Fergus Mac-Ivorin uljaan vartalon ja jalot
kasvot, jotka nyt olivat sairaaloisen kalpeat pitkällisen ja ankaran
vankeuden vuoksi. Hänen vieressään istui Evan Maccombich. Edwardia
rupesi huimaamaan heitä katsellessaan, mutta hän malttoi taas mielensä
kun oikeuden puheenjohtaja juhlallisesti lausui: "Fergus Mac-Ivor
Glennaquoichista eli Vich Iän Vohr ja Evan Mac-Ivor Tarrascleughista
eli Evan Maccombich — te kumpikin olette syytteessä valtiorikoksesta.
Mitä on teillä esitettävänä puolustukseksenne, jotta oikeus ei
langettaisi tuomiota, jonka mukaan teidän olisi kuolemalla sovitettava
rikoksenne?"</p>
<p>Fergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: "Minun ei
sovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen
kysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän
tuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä
kuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet
kunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka
kaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut
tässä taistelussa alttiiksi."</p>
<p>Evan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen
puhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa
vieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä
puhumaan.</p>
<p>"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus", lausui Evan niin sulavasti
kuin osasi, "että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi
lähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi
kuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen
klan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä
Glennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko
hirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa."</p>
<p>Huolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua.
Evan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: "Jos saksilaiset
herrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme
viiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä
oikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani,
niin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa."</p>
<p>Nauru lakkasi heti ja salissa oli kuoleman hiljaisuus.</p>
<p>Sitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion
kaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi
seuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi
armahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan
huutaen: "Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä
vastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte
miekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!"</p>
<p>"Viekää vangit ulos", käski tuomari; "hänen verensä tulkoon hänen
päänsä päälle."</p>
<p>Aivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle.
Hänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran
saisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä
säilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. "Vangin luo ei
pääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa", selitti muuan
aliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle,
että neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä
Carlislea.</p>
<p>Kun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa
epäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti
tapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan.
Tämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi
vallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä
hetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä
muita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia
Waverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät
vietäisiin mestattaviksi.</p>
<p>Sitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä
huoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja
ompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen,
näöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi
häntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen
kasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman
marmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti
puvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa
olivat: "Oletteko häntä tavannut?"</p>
<p>"En ole", vastasi Waverley, "hänen luokseen ei päästetty."</p>
<p>"Sitähän saattoi odottaakin", sanoi Flora, "mutta meidän on
alistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?"</p>
<p>"Ehkä huomenna."</p>
<p>"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes" — tässä Flora katsahti ylöspäin
— "kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet
vielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka —
vaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni
kuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää
kohtaloani."</p>
<p>"Rakas Flora, jos teidän henkinen voimanne —"</p>
<p>"Sepä se", keskeytti hän kiihtyneenä, "minulla on sydämessäni salainen
ääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor
ylpeili, on murhannut hänen veljensä!"</p>
<p>"Kuinka voitte lausua niin kauhean ajatuksen?"</p>
<p>"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän.
Tunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan,
että veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta
minä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä
tähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan
häntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista
luontoaan!"</p>
<p>Edward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä
käsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä
periaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden
mukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.</p>
<p>Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: "Muistatteko vielä,
että kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt
ompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian
Vohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa
kappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei — hänen
päänsä — en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!"</p>
<p>Kun Edward sitten esitti hänelle Rosen pyynnön, että Flora pitäisi
häntä sisarenansa ja neuvottelisi hänen kanssaan tulevaisuudesta,
vastasi Flora: "Olen saanut Roselta kirjeen, jossa hän puhuu samasta
asiasta. Murhe tekee itsekkääksi, enkä senvuoksi ole tullut hänelle
kirjottaneeksi, että epätoivossanikin minun on iloista kuulla hänen
onnellisista toiveistaan ja paroonin pelastumisesta. Antakaa tämä
Roselle; se on viimeinen arvoesine, mikä hänen Flora paralleen jäi, ja
on erään ruhtinattaren lahja." Näin sanoen hän antoi Edwardille rasian,
jossa oli hänen hiuskoristeenansa ollut timanttiketju. "Minulle sillä
ei enää ole arvoa. Ystäväni ovat minulle toimittaneet turvapaikan
skotlantilaisten benediktiininunnien luostarissa Pariisissa. Huomenna
lähden luostarisisareni kanssa matkalle. Ja nyt, mr. Waverley, jääkää
hyvästi! Olkaa onnellinen Rosen kanssa ja muistakaa joskus ystäviänne,
jotka näin menetätte. Mutta älkää koettako minua enää tavata."</p>
<p>Horjuvin askelin Waverley poistui Floran huoneesta ja palasi
Carlisleen. Majatalossa hän sai kirjeen asianajajalta, joka ilmotti
että hänelle oli myönnetty lupa käydä huomisaamuna varhain Ferguksen
luona vankilassa.</p>
<hr class="chap" />
<h2>LIV.</h2>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">Jo kellot soi ja rientää hetki:<br /></span>
<span class="i0">On eessä synkkä kuolon retki.<br /></span>
</div><div class="stanza">
<span class="i19"><i>Campbell</i>.<br /></span>
</div></div>
<p>Unettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin
edessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin
määrähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin
hän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.</p>
<p>Ferguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa
tornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin
Edwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman
päällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.</p>
<p>"Rakas Edward", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, "tämäpä
on todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu
onnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan
paroonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana.
Kerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja
saapaspihdin jutun?"</p>
<p>"Älä nyt, hyvä Fergus, puhu mokomista asioista tällaisena hetkenä!"</p>
<p>"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä —
esimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja
hinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en
rupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän
hyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt
muuten täpärällä — puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä.
Kuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?"</p>
<p>"Pääsi kyllä; hän on turvassa."</p>
<p>"Jumalan kiitos! Kerro nyt lähemmin hänen pakoretkestään!"</p>
<p>Waverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo
oli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli
muidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä
oli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen
vangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet
kotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei
enää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä
tuotti Fergukselle suurta tyydytystä.</p>
<p>"Sinä olet rikas, Waverley", sanoi hän, "ja jalomielinen. Jos saat
joskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista
olleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin
tämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen
voi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa.
Tahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?"</p>
<p>Kuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän
sitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin
siunataan Glennaquoichissa.</p>
<p>"Jospa voisin", jatkoi Fergus, "sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden
yksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen — tai
jospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä
ehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana,
alttiimpana — —" Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma
kohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa
valui herkkänä.</p>
<p>"Mutta sille ei mitään mahda", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. "Sinä et
voi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoa <i>Sesam,
aukene</i> heidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on
seurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani."</p>
<p>"Niinpä todellakin", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin
hiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. "Eikä
Evan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla
päällikkönsä kanssa."</p>
<p>Naputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi
aikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten
kirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja
samalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta
kahleet.</p>
<p>Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus
aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin
eroamme, puhukaamme Florasta — sisarelleni omistan hellimmät tunteeni,
mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"</p>
<p>"Emmehän <i>tässä</i> vielä eroa!" sanoi Edward.</p>
<p>"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää,
mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä,
mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään
skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani
sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:</p>
<div class="poem"><div class="stanza">
<span class="i0">"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."<br /></span>
</div></div>
<p>Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten
sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että
aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"</p>
<p>Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa
oli Floran tavannut.</p>
<p>"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi
kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on
lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön
uskollisuutensa uutta ryhtiä — siitä olen varma. Silloin hän muistelee
Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän
mielellään kertoi."</p>
<p>"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin
sitä odottavan."</p>
<p>"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan
hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden
miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on
uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä — ja tämän kirjeen
vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."</p>
<p>Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen
apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus
Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten
hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana
portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi
skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli
vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin
penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen
kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan
innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät
meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää.
Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään
hiljaa.</p>
<p>Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti
sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue
lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla
menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut:
"Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi
kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat
viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni
vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä,
tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi
häneltä kadonnut.</p>
<hr class="chap" />
<h2>LV.<br />
Dulce domum.</h2>
<p>Sitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen
mestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava
surumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi
luonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan
se ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten
syliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja
rakkautta!</p>
<p>Ei ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka
sir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa
nuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden
periaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot
oli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen
vastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin
Prestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen
sisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt
kaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa,
vanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.</p>
<p>Waverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs,
osotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin
lausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita,
jotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa
siitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa
puolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan
hieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen
käsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista
epämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan.
Silloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota
entisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään "papinluolaksi",
eikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle
ruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin
mieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka,
mutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.</p>
<p>Kaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita
hänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt
aikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi
mitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi.
Sen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän
ei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli
hän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä
toiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin
laatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan,
ikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia
lumikkovaippansa helmassa.</p>
<p>Vaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen
hitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa,
ennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin
noutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren
parin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen.
Frank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi
sulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla
häissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn
terveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että
Edward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat
heti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi
päiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa
ostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.</p>
<p>Hääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen
lahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset
vaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr.
Rubrickin perhevaunut — molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti
joukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin
parikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun,
rättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan
Pikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että
hän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin
kautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda
mukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että
hänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli
uudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä
uudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta
harmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia
tunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.</p>
<p>Heidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan
mietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli
uudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin
häntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty
porttipylväiden päihin. "Uusi omistaja", hän lausui Edwardille, "on
osottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmän
<i>gusto</i>, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira
saavutti <i>vita adhuc durante</i>, vaikka itse olin häntä täällä
kasvattanut. — Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja
Buscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?"</p>
<p>"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan", sanoi Waverley; "sillä
luullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä
nähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan
kartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo,
ell'ette mielellänne häntä tapaa."</p>
<p>Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi
syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin
pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että
hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta
isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat
seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän
tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli
hänelle, kuinka pian <i>Diva Pecunia</i> oli kyennyt poistamaan kaikki
hävityksen jäljet.</p>
<p>Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti
ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei
näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi
huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut
uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään
omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin,
mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin
palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin
paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta
huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea
kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä
erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat
osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen
isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien
eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan
vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö — mutta eversti
Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin
pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan
sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."</p>
<p>Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen
nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki
sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän
anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät
jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia
muistoja — "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme,
että parooni —"</p>
<p>"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette", keskeytti vanha herra.</p>
<p>"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla
katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen
kuntoon."</p>
<p>Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän
astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä,
millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään
sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja
saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas
täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut
seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei
niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun
näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta,
niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli
perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä
loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin
mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili
ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin
puoleen.</p>
<p>"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien
uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani
siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne;
muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin
'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja
mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä
läheistä sukua."</p>
<p>"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa
alkujuurta — jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään
etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira,
tappele karhu'."</p>
<p>Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa
he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady
Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura
oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä
ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan:
"Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta,
eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten
menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa,
että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren
ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."</p>
<p>"Linnuksi ja kakaraksi sitä sanotaan Derbyshiressä", sanoi Stanley.</p>
<p>"Te olette rohkea poika, sir", virkkoi parooni, joka oli suuresti
mieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan
härnäili, "rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä
hieman kurittaa." Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. "Mutta
kuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä
sukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia
muotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan,
jonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän
teidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen
omistajansa suvulla."</p>
<p>"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen",
vastasi eversti.</p>
<p>"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti
Talbot", jatkoi parooni, "että te, jossa olen huomannut niin paljon
<i>amor patriae</i>, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita
maita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää
kotijumalanne <i>procul a patriae finibus</i> ja siten ikäänkuin
tuomita itsenne maanpakoon."</p>
<p>"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan
pitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta,
jonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen
vaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän
suuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain
ostettua vaan pienen metsästyslinnan ——shiressä, nimeltä
Brerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka
pääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien
päässä Waverley-Honourista."</p>
<p>"Mutta kuka sitte on oikeastaan tämän kartanon ostaja?"</p>
<p>"Sen asian selvittäminen on tämän herran tehtävä", vastasi eversti.</p>
<p>Rättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut
maltitonna heidän ympärillään, "kuten kana kuumalla halstarilla",
niinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen
olisi sopinut lisätä, "tai kuten muninut kana täydessä loistossaan."</p>
<p>Nyt hän astui esille. "Niin, sen minä voin, hyvät herrat", ja kiireesti
kiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä
hän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: "Tässä
on luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista
on omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi
vahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on
paikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen,
Tully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä
linna, rakennukset ja —"</p>
<p>"Asiaan, herra; tuon kaiken osaan kyllä ulkoa", keskeytti eversti.</p>
<p>"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.", jatkoi rättäri, "hänelle
ja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja
peruuttamattomasti — pidettäviksi joko <i>a me vel de me</i> — —"</p>
<p>"Mainitkaa lyhyesti!"</p>
<p>"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin
lyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. — Kuitenkin sillä
nimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että — —"</p>
<p>"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea
— suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne
on taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on
vaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut,
että itse omaisuus on paljoa arvokkaampi."</p>
<p>"Vanha virsi — vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan",
huudahti rättäri käsiään hieroen. "Katsotaanpa tilikirjoja."</p>
<p>"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se
saatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin,
ja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä
avioliitosta syntyvien lasten hyväksi."</p>
<p>"Se on yleinen kiinnitys", huomautti rättäri, "vakuudeksi Rose Comyne
Bradwardinelle <i>alias</i> Waverleylle, elinkorkona ja mainitusta
avioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä
laadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen,
<i>intuitu matrimonii</i>, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota
lahjotuksena <i>inter virum et uxorem</i>."</p>
<p>Vaikea on sanoa, tunsiko vanha parooni enemmän onnea perintötilansa
palauttamisesta itsellensä vai siitä hienotunteisuudesta ja jaloudesta,
ett'ei hänelle oltu toimitettu mitään sitoumuksia niihin määräyksiin
nähden, joita hänen olisi muuten ollut annettava kuolemansa varalta, ja
että kaikin tavoin vältettiin sellaista muotoa, jonka kautta hän olisi
joutunut rahallisiin velvollisuuksiin. Kun hämmästyksen ja ilon ensi
hetki oli kulunut, kääntyivät hänen ajatuksensa taas kelvottomaan
miesperilliseensä, joka hänen sanainsa mukaan oli Esaun lailla
hernerokasta myynyt esikoisuutensa.</p>
<p>"Mutta arvaatteko, kuka hänelle sen rokan keitti?" riemuitsi rättäri.
"Haluaisinpa tietää kuka sen teki, ell'ei juuri Duncan Macwheeble!
Nuori mr. Waverley jätti koko homman minun hoteisiini alusta saakka
— ihan ensi idusta lähtien, niin sanoakseni. Siinä sitä oli
juonittelemista — piti olla sokkosilla heidän kanssansa — ja taas
maklakoida paraansa mukaan; ja sen minä vaan sanon, että lopulta sain
Inch-Grabbitin ja Jamie Howien aika sievästi ansaan. Kyllä sen vielä
huomaatte! En minä niin tuhma ollut, että olisin kauniin nuoren
sulhasen kanssa mennyt heidän puheilleen — silloinhan he heti olisivat
korottaneet hinnan ihan mahdottomiin. Ei sinne päinkään — minä panin
heidät tutisemaan kauhusta, kun kuvasin villejä talonpoikiamme ja
Mac-Ivorin miehiä, jotka vieläkään eivät ole rauhottuneet. Viimein he
pimeän tultua eivät tohtineet askeltakaan mennä huoneestaan ulos, kun
pelkäsivät, että John Heatherblutter tai muu paholainen olisi tuota
pikaa heidän kimpussaan. Toiselta puolen taas kiristin heitä eversti
Talbotin nimellä — kehtaisivatko todellakin vaatia hävytöntä hintaa
herttuan ystävältä? Eivätkö he tienneet, mikä herra se on? Tai eikö
heille riittänyt esimerkkejä onnettomista, harhaan joutuneista
miekkosista — —"</p>
<p>"Mutta sanokaahan esimerkiksi, kuka Derbyyn lähti, mr. Macwheeble?"
kysyi häneltä eversti kahdenkesken.</p>
<p>"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä.
Derbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta
talossa missä —" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään
parooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.</p>
<p>Äkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan
joitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin
karttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine —
isäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava —
ei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja
kunnioittavaa huomiota.</p>
<p>"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin
oikeuden päätös vastaajan poissa ollessa."</p>
<p>"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle
perillisellensä — mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala
heille suo kaksi — ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna,
ilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa."</p>
<p>"Ahaa!" huusi rättäri. "Huomenna varhain minä sepitän pienen
suunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirja <i>in
favorem</i>. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon
ylikamarioikeuden ensi istuntoon."</p>
<p>Heidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin
ottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri
Melville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin
tuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut
haltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten
riemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli
jaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä
valloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.</p>
<p>Mutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin
kohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen
appensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi
tyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa
juhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan
hänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa
mitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi
paroonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan
varalta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran
mukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään
joutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli
tätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi
kuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen
armeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi
käsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen
ruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.</p>
<p>Niiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu,
oli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen
mallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden
valitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan
yksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin
silmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti
Fergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli
synkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli
tehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli
Edinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa
maalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen
paremmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit
melkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin
onnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli
hänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme
viehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka
Waverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä
katseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.</p>
<p>Mutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja
istuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan
emännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän
lausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen
äänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään,
kummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai
Skotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina,
anomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt
oli <i>kotona</i>, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta
suuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli
vieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat,
jotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin
taistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti
viinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi
illaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi
kidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.</p>
<p>Atrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti
sivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen
hopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu
takaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.</p>
<p>"Nykyisenä aikana", hän lausui, "täytyy niiden olla kiitollisia, joiden
on onnistunut pelastaa henkensä ja maansa; mutta kun nyt aion esittää
tämän maljan, en voi olla mielipahoin ajattelematta, että minulta on
kadonnut muuan vanha peru, lady Emily, muuan <i>poculum potatorium</i>
eversti Talbot."</p>
<p>Tällä hetkellä paroonia kyynäspäästä nyhkäisi hänen
<i>majordomonsa</i>, ja kääntyessään vanha herra näki palvelijansa
kädessä Saint Duthacin kuuluisan pikarin, Bradwardinen siunatun karhun!
Epäilen, tokko hänen sukutilansa takaisin saaminen oli häntä enemmän
riemastuttanut kuin tämä näky. "Kunniasanani kautta", hän huudahti,
"pitää melkein uskoa olevan tonttuja ja keijukaisia, lady Emily,
silloin kun te olette saapuvilla!"</p>
<p>"Olen hyvin onnellinen", sanoi eversti Talbot, "kun tämän vanhan
perheaarteen löytäminen on antanut minulle tilaisuutta edes jollakin
tapaa osottaa teille sydämellistä harrastustani kaikkeen, mikä nuorta
ystävääni Edwardia koskee. Mutta poistaakseni mielestänne sen
epäluulon, että lady Emily lienee tonttu, voin teille kertoa, miten
tämän asian laita on. Ystävänne Frank Stanley, johon on tullut
jonkunlainen tartan-kuume siitä alkaen, kun Edward hänelle jutteli
Skotlannin oloista ja tavoista, sattui kerran meille kuvailemaan tätä
merkillistä vanhaa pikaria. Palvelijani Spontoon, joka vanhan,
uskollisen sotilaan tavoin kaikki huomaa ja vähän puhuu, huomautti
minulle jälkeenpäin, että tuollainen hopeaesine oli hänen muistaakseen
ollut erään mrs. Nosebagin huostassa. Tämä taas oli alkuaan toiminut
panttilainaajan apulaisena ja viimeisten ikävien tapausten lomassa
saanut Skotlannissa tilaisuutta hieman työskennellä vanhassa
ammatissaan, joten ainakin puolet armeijan arvosaalista oli joutunut
hänen käsiinsä. Tietysti me heti hankimme pikarin haltuumme, ja minun
olisi erittäin iloista teiltä kuulla, ett'ei sen arvo ole vähentynyt,
vaikka saattekin sen minun kauttani takaisin."</p>
<p>Silloin tipahti kyynel viiniin, jota parooni kaasi, kun hän
esitti juotavaksi kiitosmaljan eversti Talbotille ja toisen maljan
"Waverley-Honourin ja Bradwardinen nyt yhtyneiden sukujen onneksi ja
menestykseksi."</p>
<p>Minun ei enää tarvitse muuta mainita kuin ett'ei milloinkaan ole
vilpittömämmin lausuttu toivomusta ja ett'ei maallisten olojen
vaihtelevaisuuteen nähden myös mikään toivomus ole pääasiassa
onnellisemmin täyttynyt.</p>
<p> </p>
<p> </p>
<div>*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45697 ***</div>
</body>
</html>
|
