path: root/45668-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45668 ***

WALLENSTEIN I: WALLENSTEININ LEIRI. PICCOLOMINIT

Runomittainen näytelmä


Kirj.

FRIEDRICH von SCHILLER


Suomensi Vilppu Koskimies


HELSINKI 1920
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1920.

SKS:n Kirjapaino O.-Y.






ESISANA.


Kun tämä "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston" teettämä
Schillerin pääteoksen suomennokseni nyt tulee julkisuuteen, pyydän
lausua kunnioittavimmat kiitokseni professori _O.E. Tudeerille_ koko
käännökseni käsikirjoitukseen kohdistuneista, arvokkaista asiallisista
ja tyylillisistä huomautuksista, lehtori _O. Manniselle_ -- jonka
mestarillista "Wallensteinin leirin" VIII kohtauksen suomennosta olen
hyväkseni käyttänyt -- käsikirjoitukseni alkupuolen, kirjailija _Eino
Leinolle_ sen keskiosan ja tohtori _A.V. Koskimiehelle_ sen loppupuolen
runoasua koskeneista, arvokkaista neuvoista, jotka kiitollisesti olen
ottanut huomioon.

Helsingissä, huhtikuulla 1920.






WALLENSTEININ LEIRI.

                                                    Suomentaja.

HENKILÖT:

 RATSUVÄENUPSEERI, | Erääseen Terzkyn karabinieri-
 TORVENSOITTAJA,   | rykmenttiin kuuluvia sotilaita.
 TYKKIVÄENALIUPSEERI.
 TARKK'AMPUJIA.
 Kaksi Holkin RATSUJÄKÄRIÄ.
 Buttlerin RAKUUNOITA.
 Tiefenbachin rykmentin MUSKETTISOTUREITA.
 Erään valloonilaisrykmentin KYRASSIERI.
 Erään lombardilaisrykmentin KYRASSIERI.
 KROAATTEJA.
 ULAANEJA.
 REKRYYTTI.
 PORVARI.
 TALONPOIKA.
 TALONPOJANPOIKA.
 KAPUSIINIMUNKKI.
 LEIRIKOULUMESTARI.
 LEIRIKAUPUSTELIJATAR.
 TARJOILIJATAR.
 SOTILASPOIKIA.
 OBOENSOITTAJIA.[1]

_Pilsenin kaupungin edustalla Böömissä_.




PROLOGI,

joka lausuttiin Weimarin teatterin jälleenavaustilaisuudessa
lokakuussa 1798.


Taas pilaatekevä ja vakaa leikki,[2]
korvanne, silmänne jost' usein nautti
ja jota herkin aistein seurasitte,
uudestaan kokoo meidät tähän saliin --
Ja katso, huone tää on nuortunut,
kauniiksi temppeliksi loi sen taide,
ylevä henki, sopusuhtainen
jalosta pylväistöstä meille haastaa
ja nostaa mielen juhlatunnelmiin.

On tämä sentään vanha näyttämömme,
useiden nuorekkaiden voimain kehto
ja varttuvien kykyin kilparata.
Viel' olemme ne vanhat, jotka innoin
lämpöisin edessänne kehittyivät.
Paikalla täll' on seissut mestar' jalo,[3]
luovalla hengellänsä nostain teidät
taiteensa valoisihin korkeuksiin.

Oi, tämän huoneen uusi arvokkaisuus
keskeemme tuokoon kaikkein arvokkaimmat,
ja kauan tuntemamme toive[4] käyköön
myös täällä loistokkaaseen täytäntöön.
Herättää aina suuri esikuva
halua päästä yhtä korkealle,
arvostelulle korkeemmat luo säännöt.
Piirinne saakoon kyvyt täydelliset
uudella tällä nähdä näyttämöllä.
Mieluummin missä koittais voimiansa,
mainetta vanhaa tahtois nuorentaa
kuin edessä tään piirin valitun,
jok' altista on taiteen joka lumoon
ja hengen ilmestyksen haihtuvimman
herkällä tunteellansa tavoittaa?

Sielumme pianhan ja jäljetönnä
sivuuttaa näyttelijän ihmetaide,
vuostuhannet kun elää teos, jonka
luo kuvanveistäjä tai runoniekka.
Kuollessaan näyttelijä hautaan viepi
taiteensa lumon, ja kuin kaiku häipyy
kiireinen silmänräpäyksen luomus,
ei mikään pysyväinen teos kanna
mainetta näyttelijän. Vaikeata
on taide _tää_, sen palkka katoovainen,
ei jälkimaailmalta seppelettä
saa otsallensa näyttelijä; siksi
ajaltaan hänen sit' on toivottava
ja tulee hänen täyttää kokonaan
se silmänräpäys, mi hänen on,
valloittaa valtavasti omakseen
nykyisyys, muistomerkki pystyttää
elävä tuntehissa arvokkainten,
parhaitten. -- Niin hän valtaa ennakolta
nimensä ikuisuuden, sillä ken
aikansa parhaimmat on tyydyttänyt,
ajoille kaikille on elänyt.

Uus ajanvaihe, jonka tänään alkaa
Thalian taide[5] tällä näyttämöllä,
rohkaisee runoniekankin, hän jättää
nyt vanhan väylän teidät viedäksensä
piiristä elon porvarillisen[6]
ahtaasta korkeemmalle näyttämölle,[7]
sen ajankohdan jalon[8] arvoiselle,
miss' uurastaen eespäin ponnistamme,
Vain suuri aihe näet liikuttaa
syvintä ihmisyyttä; surkastuu
ahtaassa piiriss' sielu, ihminen
päämääriensä suurten kanssa kasvaa.

Kun nyt on vuosisadan vakaa loppu,[9]
todellisuuskin runoksi kun muuttuu
ja silmiemme eessä kamppailevat
päämääräin suurten vuoksi valtaluonteet[10]
ja ihmisyyden suurten asiain,
vapauden, vallan tähden otellaan --
myös taiteen varjoleikin sopii, täytyy
ylemmä nousta, ettei sen ois tarvis
hävetä eessä elon näyttämön.

Hajoovan näinä päivinä me näämme
sen vanhan lujan muodon, joka kerran
puol'toistasataa vuotta sitten antoi
Euroopan valtioille rauhan suodun,
tuskaisen kolmikymmenvuotis-sodan
hedelmän kalliin. Vielä nähdäksenne
suvaitkaa runoilijan haaveen siirtää
tuo aika synkeä ja iloisemmin
katselkaa nykyaikaa sekä myös
kaukaista, toiveikasta vastaisuutta.

Keskelle tuota sotaa teidät nyt
vie runoilija. Tuhon, ryöstön vuotta
kuustoista mennyt on,[11] ja tummin pyörtein
maailma kuohuu vielä, etäältäkään
ei rauhantoivetta viel' yhtään loista.
Aseiden melskepaikk' on valtakunta,
kaupungit hävitetyt, Magdeburg
on raunioina, taideaherrus
lamassa on ja kaikki elinkeinot,
ei porvar' enää minkään arvoinen,
kaikk' kaikess' sotur' on, ja röyhkeys
tapoja pilkkaa ilman rangaistusta,
ja pitkän sodan raaistamat laumat
tuhottuun maahan asettuvat leiriin.

Tämmöistä synkkää ajantaustaa vasten
kuvastuu hanke uhman pelottoman
ja luonne hurjapää.[12] On teille tuttu
tuo luoja sotajoukkoin uljasten,[13]
leirinsä jumaloima maiden vaiva,
tuo keisarinsa tuki sekä kauhu,
tuo seikkaileva onnen kantamoinen,
mi nostamana aikain suosion
nous pian kukkulalle kunnian
ja tyytymättä yhä eelleen rientäin
rajusti kunniata etsein kaatui.
On puolueiden suosion ja vihan
väärentämänä tämä luonnekuva
sivuilla aikakirjain horjunut;
nyt ihmisellisesti lähemmäksi
tuo hänet teidän nähdäksenne sekä
lähemmä myöskin sydäntänne taide.
Näät kaiken mik' on liikaa, taide vie,
rajoittain kaiken sekä sitoen,
takaisin luontoon. Taide näkee vain
elämän ahdistaman ihmislapsen
ja turmantähtein syyksi vierittää
suurimman osan hänen syyllisyyttään.

Ei _itse hän_ nyt tällä näyttämöllä
näyttäydy tänään.[14] Joukot rohkeat
nuo, joita hänen henkens' elähyttää
ja käskynsä joit' ohjaa valtavasti,
ne kuvastavat hänen varjoaan,
kunnekka hänet arka runotar
uskaltaa teille näyttää elävänä;
tuo hänen valtansa se harhaan johtaa
näät hänen sydäntään, ja rikoksensa
vain hänen leiristään saa selityksen.[15]
Runoilijalle siksi anteeks suokaa,
_kerrallaan_ ettei teitä nopeasti
toiminnan määrään vie, vaan rohkenee
vierittää nähdäksenne suuren aiheen
vain kuvasarjoin.[16] Tämänpäiväinen
näytäntö korvanne ja sydämenne
uusille soinnuillensa[17] voittakoon;
takaisin vieköön teidät tuohon aikaan,
oudolle tuolle sotanäyttämölle,
teoillaan jonka pian sankarimme
on täyttävä.

             Jos tänään runotar,
tuo tanssin, laulun jumalatar vapaa,
taas vanhaa saksalaista oikeuttaan,
runoilla loppusoinnuin,[18] pyytää, älkää
nuhdelko häntä; mutta kiitos suokaa,
todellisuuden että synkän kuvan
iloiseen siirtää taiteen valtakuntaan
ja vilpitönnä itse hävittää
luomansa kuvitelman eikä peitä
todellisuutta harhakuvallansa;
on elo vakaa, taide iloinen.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Leirikaupustelijantelttoja, niiden edessä uuden ja vanhan rihkaman
kauppakoju. Kaikenlaisiin aselajeihin kuuluvia ja joukkonsa väreihin
pukeutuneita sotilaita tunkeilee sekaisin; kaikki pöydät vallatut.
Kroaatteja ja ulaaneja ruokaansa hiiloksella keittämässä,
kaupustelijatar kaataa viiniä, sotilaspojat heittävät noppaa rummunkansi
pelipöytänään, teltassa lauletaan.

    TALONPOIKA ja hänen POIKANSA.

TALONPOJANPOIKA.
Isä, tässä voi käydä pahoin,
jos jäämme noiden soturein luo.
Kovinpa röyhkeitä ovatkin nuo;
hyvä on, jos pääsemme ehjin nahoin.

TALONPOIKA.
Mitä tyhjää! Ei toki syö ne meitä,
vaikk' ovat kylläkin öykkäreitä.
Kas, uutta väkeä äskettäin
on tullut Saalelta, Mainilta päin --
ja semmoista saalista muassaan!
Se on meidän, jos olemme nokkelat vaan.
Eräs kapteeni lävisti tuonnottain
toisen ja vainaalta peruksi sain
nämä peijausnopat. Nytpä voin koittaa,
osaako näill' yhä vielä voittaa.
Sinä heittäy oikein surkeaksi,
pian antaa ne kumppanit almun ja kaksi.
Ja heitä kiittää, kehua muista:
ihme, jos saalis ei pussiisi luista!
Mitä meiltä he kaappaavat karpioittain,
sen heiltä me lipimme lusikoittain;
ja heillä jos huiskaa miekankärki,
niin meill' on näpsä ja sukkela järki.
    (Teltasta kuuluu laulua ja ilonpitoa.)
Taivas, kuinka ne temmeltää!
Sen maamies tuntee nahassansa.
Kaikissa nurkiss' on kolunneet nää
jo kahdeksan kuukautta valloillansa.
Kaiken vievät ne kiertäissään,
ei maass' ole höyhentä, kynttäkään,
ja luitaan maamies jyrsiä saa.
On semmoinen nälkä ja hätä. Oi, taivas!
Ei ollut olomme kurjempaa,
kun Saksin joukot seutuja vaivas.[19]
Ja tämä on elämää "keisarin väen"!

TALONPOJANPOIKA.
Isä, keittiöst' astuvan näen
pari miestä, mut tuskinpa hyödymme näistä.

TALONPOIKA.
Täält' ovat, väkeä böömiläistä,
Terschkan[20] joukkoa kunnotonta,
karabinierejä. Aikaa monta
jo leirissä tääll' ovat rehennelleet
ja rintaansa mokomat röyhistelleet,
niinkuin ei heidän arvonsa soisi,
että he kanssamme lasinkaan joisi.
Vaan nuotion ääressä istuvan
näen kolmen tarkka-ampujan,
tyroolilaisilta näyttävät nuo.
Lähtään, Emmerich, niiden luo!
Ne miekkoset ne ovat puheliaita,
reiluja myös sekä rahakkaita.

    (Menevät telttoja kohti.)


TOINEN KOHTAUS.

    EDELLISET. RATSUVÄEN ALIUPSEERI. TORVENSOITTAJA. ULAANI.

TORVENSOITTAJA.
Mitä haluat, moukka? Roisto, pois!

TALONPOIKA.
Suupalan, ryypyn jos herrat sois!
Lämmintä tänään syöty ei hiukkaa.

TORVENSOITTAJA.
Hoh, sitä juonnin ja syönnin tiukkaa!

ULAANI (lasi kädessä).
Murkina jäänytkö? Koira, juo!

    (Vie talonpojan teltalle, toiset tulevat etualalle.)

RATSUVÄENALIUPSEERI (torvensoittajalle).
Luuletko, että ne suotta suo
tänään suuremman palkan meille?
Jottako päästäis hummausteille?

TORVENSOITTAJA.
No, kun tänään tulee herttuatar
ja prinsessa neiti --

RATSUVÄENALIUPSEERI.
                      Ei sen vuoksi mar.
On joukkoja tullut jo kaukaa aivan
Pilseniin tänne; maksaapa vaivan
näyttää leirimme viehätystä,
kuinka on juomaa kyllin ja kystä,
että he kohta jo hyvillään oisi
ja lujemmin meihin kiintyä voisi.

TORVENSOITTAJA.
Niin, on jotain tekeillä taasen!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Nuo herrat kenraalit, komentajat --

TORVENSOITTAJA.
Ei laita oikein, jo nähdä saa sen.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Niin miehissä tulivat. Kummat ajat!

TORVENSOITTAJA.
Ei tulleet ne laiskana olemaan.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Ja kuisketta, touhua perhanasti --

TORVENSOITTAJA.
Niin! Niin!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
            Ja se peruukki[21] Wienistä asti
kunniavitjat kaulassaan
tääll' eilispäivästä kiertelee.
Se jotain varmasti merkitsee.

TORVENSOITTAJA.
Taas vainukoira, se huomatkaa,
vaanimassa on herttuaa.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Kas, eivät ne meihin luotakaan,
pelkäävät Friedlandin[22] umpimieltä.
Muka liiaksi pääsi hän kohoomaan,
ne hänet kernaasti raivaisi tieltä.

TORVENSOITTAJA.
Vaan tukena olemme Friedlandin
me soturit. Olkootpa toisetkin!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Voi meidän rykmentin poikihin
ja toisiinkin Terschkan joukkoihin luottaa;
ne joukot ne leirille kunniaa tuottaa.
Kaukana herttuasta on hätä:
hän meidät nosti, me hänt' emme jätä.
Hältä myös päälliköt virkansa sai,
ovat henkeen ja vereen ne alttiita kai.


KOLMAS KOHTAUS.

    KROAATTI helminauha kaulassa. TARKK'AMPUJA seuraa. EDELLISET.

TARKK'AMPUJA.
Kroaatti, keltä tuon nauhan riistit?
Myö mulle! Se sulle on tarpeeton.
Povipistoolit siitä mä annan ja siistit.

KROAATTI
Ehei! Pettääkö, ampuja, mielesi on?

TARKK'AMPUJA.
Sinimyssynkin saat ihan mainion,
juur' onnenpyörä sen mulle toi.
Se se miestä niin reimasti koristaa.

KROAATTI (välkyttäen kaulanauhaa).
Nämä helmet ja kranaatit, katsokaa,
miten päivänpaisteessa salamoi!

TARKK'AMPUJA (ottaa kaulanauhan).
Annan myös sotapullonkin, (katselee kaulanauhaa)
vain välkkeen vuoks tätä toivoilin.

TORVENSOITTAJA.
Kroaatti pettyy! Ampuja sinä,
puolet jos saan, en hiisku, sen takaan.

KROAATTI (on pannut lakin päähänsä).
Tähän lakkiisi olenkin mieltynyt minä.
Tarkkampuja
    (viittaa torvensoittajalle).
            Herrat on nähneet vaihtomme vakaan.


NELJÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. TYKKIVÄENALIUPSEERI.

TYKKIVÄENALIUPSEERI (astuu ratsuväenaliupseerin luo).
Karabinieri, kauanko saa
joukkomme hautoa käsiänsä?
Jo vihollisjoukot on retkillänsä!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Herra aliupseeri, kiirettä miksi?
Tiet jahka on kunnossa, malttakaa siksi.

TYKKIVÄENALIUPSEERI.
En hätäile. Täällä on parempaa
olo mulla; vaan viestipä äsken kiisti:
jo Regensburgin ne meiltä riisti.

TORVENSOITTAJA.
Hei, kohta siis nousemme ratsuillemme!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Ja Baijerin herraako[23] auttaaksemme?
Vihamiestäkö kiivasta ruhtinaan?
Tuskinpa liioin tulistunemme.

TYKKIVÄENALIUPSEERI.
Vai niin? -- No paljon te tiedätte vaan!


VIIDES KOHTAUS.

    EDELLISET. KAKSI JÄÄKÄRIÄ. Sitten KAUPUSTELIJATAR.
    SOTILASPOIKIA. KOULUMESTARI.

TARJOILIJATAR.
Ensimäinen jääkäri.
Kas, kas vaan!
Tuossa lystikäs seurue kohdataan!

TORVENSOITTAJA.
Mitä vihreätakkeja nuokin lie?
Koreita, komeita, perttuli vie.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Jääkäreitä Holkin.[24] Ei hopeita rintaan
ne ostaneet Leipzigin markkinahintaan.

KAUPUSTELIJATAR (tulee tuoden viiniä).
Tervetuloa, herrat!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
                    No hiis!
Blasewitzinkö Gustel siis!

KAUPUSTELIJATAR.
Se on tietty. Ja tuntenen herrankin,
sen Itzehön pitkän Pietarin!
Kyll' isänsä kultaiset kolikot haihtui,
kun rykmentin tultua Glückstadtiin
yön muutaman siellä hän hummaili niin --

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Myös kynänsä luodikkopyssyyn vaihtui.

KAUPUSTELIJATAR.
Täss' ollaan siis -- tutut vanhastansa!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Jotka Böömissä yhtyvät matkoillansa.

KAUPUSTELIJATAR.
Nyt täällä ja huomenna muuanne tie --
mihin milloinkin meitä työntää ja vie
sodan karkea luuta -- niin se on laita;
tapaamastamme nähnyt oon maita.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Uskon neitiä! Selvää se on.

KAUPUSTELIJATAR.
Temesvariin mukana kuormaston
sain matkata, silloinkuin mansfeldiläistä[25]
ajoimme Unkariin seuduista näistä.
Tulin Stralsundin luo kera Friedlandin,
siellä mun liikkeeni sortuikin.
Apuväkeä seurasin Mantuaan,
toi sieltä mun Feria[26] joukossaan,
ja espanjalaiset kun Gentiin meni,
minä mukaan. Nyt olen liikkeineni
ma saapunut Böömiin kaupitsemaan,
myös vanhoja velkoja karhuta saan --
jos auttaa ruhtinas rahoihin.
Ja tuossa mulla on telttakin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Kaikk' yhdessä siellä te tapaatte kai!
Vaan minne skottilaismiehenne sai,
kera jonka te ennen matkustelitte?

KAUPUSTELIJATAR.
Se lurjus! Se petti mun aikaa sitte.
Se karkasi. Myös minun säästöni meni
sitä tietä. Hän jätti vain harmikseni
tuon riiviön. Hyvästit semmoiset!

SOTILASPOIKA (tulee hyppien).
Isästäkö, äiti, nyt haastelet?

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Noo! Kyllähän keisari ruokkii ja huoltaa,
armeijan uudestasyntyä puoltaa.

LEIRIKOULUMESTARI (tulee).
Mars, pojat! Kouluun joutukaa!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Sekin[27] ahdasta huonetta kammoaa!

TARJOILIJATAR (tulee).
Täti, aikovat pois.

KAUPUSTELIJATAR.
                    Heti joudutaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Ah, ken on veitikkanaama tuo soma?

KAUPUSTELIJATAR.
Siskoni laps se on Saksasta vaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hei, siis sisarentytärkö oma?

    (Kaupustelijatar menee.)

Toimen jääkäri (pitäen tyttöä kiinni).
Ole, tyttönen sievä, nyt seurassamme!

TARJOILIJATAR.
Täytyy palvella vieraitamme.

    (Irroittautuu ja menee.)

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Tuo tyttö se sokeripulla on vasta!
Entäpä täti! No pirhana vie!
Mitenhän rykmentin herrat lie
tapelleet siitäkin hempukasta! --
Ketä kaikkia tullut on tuntemaan,
ja kuinka se aikakin rientää vaan! --
Mitä kaikkea vielä mä kokea saan!
    (Ratsuväenaliupseerille ja torvensoittajalle.)
Hyvät herrat, malja nyt onneksenne!
Saammeko istua vierellenne?


KUUDES KOHTAUS.

    JÄÄKÄRIT. RATSUVÄENALIUPSEERI. TORVENSOITTAJA.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Monet kiitokset! Tulkaa kernaasti aivan!
Tervetultua Böömin maille!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hyvä teill' on. Me jäimme paljoa vaille
vihollismaassa ja kärsimme vaivan.

TORVENSOITTAJA.
Ei teistä se näy, niin pukunne paistaa.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Sai Saalen piiri ja Meissen maistaa
sitä käyntiä, tuskin ne kiittänee.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Vait' olkaa! Mitä tuo merkitsee?
Kroaatti se mellasti, kaikki vei,
jäi meille rippeet ja muuta ei.

TORVENSOITTAJA.
Hyvin kauluspitsinne ommellut,
ja housunne käyvät kuin valetut!
Liinanne, lakkinne hienot on,
asunne kaikk' ihan verraton.
Miten heille onkin onnea suotu!
Ei meit' ole heidän onneensa luotu.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Siks Friedlandin rykmentin sotilaita
me ollaan ja kunniaa vaaditaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Ei sananne juur' ole kohteliaita:
mekin kuulumme Friedlandin armeijaan.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Sitä suurta joukkoa, totta vie.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Eri rotuunko teidät luettu lie?
Tuo eroitus kaikki se takin on syy,
ja minä en omaani vaihda, en myy.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Herra jääkäri, säälinpä teitä,
talonpoikain keskellä eläneitä;
käytöstä hienoa, tahdikasta
oppii ruhtinaan seurassa vasta.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Sit' ette pystyneet oppimaan.
Kuinka hän sylkee ja kuinka hän rykii,
sen kuosin hältä kukin kyllä nykii;
vaan neroaan, tarkoitan: henkeään,
ei vahtiparaateissa nähdäkään.

TOINEN JÄÄKÄRI.
No hitto, eiköhän tunneta meitä
"Friedlandin hurjia jääkäreitä"?
Nimeä tuot' emme varjoon saata --
emmepä säästä ees ystävän maata,
yli kylvösten, oraiden tiemme vie --
hyvin Hoikin torvi kai tunnettu lie! --
Lähellä, kaukana yllätämme,
kuin vedenpaisumus syöksähdämme,
tai niinkuin valkea raivoten
käy yöllä huoneesta huoneesen. --
Ei vastarinta, ei pako auta,
on kuri poissa ja riehuu rauta. --
Kourissamme on tyttöä monta
rimpuillut -- sota on armotonta --
Kysykää, suott' emme mainetta saa;
Baireuth, Vogtland[28] ja Westfaalin maa,
minne vaan meidät matkamme toi,
ne polvesta polveen tarinoi
vuosisatainkin mentyä meistä,
Hoikin kuuluista jääkäreistä.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Kas, siitä se nähdään! Hurjistelulla
ei kunnon sotamieheksi tulla!
On tarpeen tahti ja neuvo ja äly,
kyky, selvä katse, ei höly ja häly.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Vapaus tarpeen! Lorunne hullut!
No kaikesta tässä on puhetta tullut!
Siksikö hylkäsin koulun ja opin,
että raatajan vaivat ja kaleerin[29]
ja kirjoituskammion, ahtaan kopin,
taas täältä leiristä löytäisin? --
Olon tahdon rennon ja joutilaan,
joka päivä näyttäköön uutuuttaan.
Nykyhetkeen tahdon ma turvautua,
ei mennyt, ei tuleva huoleta mua.
Siks keisarille mä nahkani möin,
että murheeton oisin päivin ja öin.
Suoraan tuleen mun viedä saa
Reinin vierivän virran taa,
joka kolmas siellä kuolkoon; vaan
min' en kauan estele, kursaile, en. --
Mut älköön muulla, mä pyydän sen,
minua tultako vaivaamaan.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
No, ettekö muuta te toivokaan?
Tämä takkihan antaisi kaiken tään.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Miten kidutti, vaivasi yhtenään
se Ruotsin Kustavi väkeänsä!
Kirkon teki hän leiristänsä,
piti rukoilla alkaissa päivän työn
ja rukoilla myöskin tullessa yön.
Ja kun välistä olimme reiluja hiukan,
piti satulasta hän saarnan tiukan.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Niin, hurskas herra hän olikin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Tytöt leiristä pois, sen käskyn hän laati.
Jos saapui niitä, hän vihille vaati.
En sietänyt moista, vaan karkasin.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Jo eletään sielläkin rennommin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Minut tieni liigan joukkoihin[30] johti,
ne ol' lähdössä Magdeburgia kohti.
Heti toinen ääni jo kellossa soi!
Jo iloisna, vapaana olla voi,
juomia, tyttöjä kosolta ihan!
Toden totta, ei ollut se hullumpaa,
sillä Tilly se osasi komentaa.
Piti kurissa kylläkin oman lihan,
tämä kuri ei koskenut armeijaa,
ja jos itse ei tarvinnut maksua panna,
oli lauseensa: elä ja elää anna!
Mut ollut ei onnensa loputon --
Jälkeen Leipzigin tappion[31]
ei oltu päästä me paikaltamme,
ja kaikki tukkeusi asiamme;
jos missä pyrimme huoneisiin,
ei tervehdyst', ovet suljettiin.
Piti puikkia paikasta paikkaan vaan,
nyt meistä ei piitattu laisinkaan. --
Otin silloin pestin mä Saksin väkeen,
siell' onni muka potkisi myötämäkeen.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Paraiksi böömiläissaaliille näin
te tulitte.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
            Kävikin pahoinpäin.
Oli ankara näät se komennon laatu,
vihollisiksi ei elellä saatu,
keisarin linnoja vartioivat,
tekivät temppuja, liehakoivat,
sotivat niinkuin leikillä vain,
ei asian vuoksi kuin puolittain,
ne kestään ei tahtoneet vihamiestä.
Hittopa moisesta kunniantiestä!
Olin menettää maltista loputkin
ja lähdössä ääreen pulpetin,
vaan silloin vastaani sattuivat
Friedlandin armeijanpestaajat.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Miten kauan pysytte täälläkään?

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Pila pois! Niin kauan kuin _hällä_[32] on valta,
en joukostanne mä karata malta.
Missä on vertaista elämän tään? --
Sotatavat tääll' ovat arvossansa
ja suurta kaikki on kauttaaltansa.
Ja se henki, jok' armeijan innostaa,
se myrskyn tavalla mukaansa saa
jokaisen, alimpaan huoviin asti.
Tääll' esiinnyn minä rohkeasti,
saan polkea kaupungin asukkaita
niinkuin herttua ruhtinaita.
Täällähän aivan muinaistapaan
miekka saanut on vallan vapaan.
Tääll' yksi on rikos ainoastaan:
halu hangoitella käskyjä vastaan!
Mit' ei kielletty liene, se sallitaan;
saa jokainen pysyä uskossaan.
On mailmassa kaksi asiaa vaan:
mikä kuuluu ja kuulu ei armeijalle;
vain lippua seuraan ma kaikkialle.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Pidän teistä, jääkäri! Hauskaa kuulla,
te puhutte Friedlandin huovin suulla.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hän päällikkyyttään ei hoidakaan
keisarin suomana virkanaan!
Ei keisarin vuoksi hän ottanut sitä --
Mitä keisar' on hänestä hyötynyt, mitä?
Mitä herttuan suuresta mahdista on
maan turvaa ollut ja valtion?
Soturivaltion loisi hän jalon,
sytyttää tahtoisi maailmanpalon,
yliherruuden kaapata väkisin --

TORVENSOITTAJA.
Vait'! Puhe liian on rohkea moinen!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Mitä mietin, sen myöskin sanoa voinen.
Puhe vapaa -- ne sanat on kenraalin.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Niin sanoo, sainpa mä useinkin
hänen suustaan kuulla sen. "Puhe on vapaa,
teko mykkä ja alttius sokea" -- näin
sanat kuului.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
              Lie olleet ne sinnepäin,
mut asia on ainakin sillä tapaa.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Sotaonnensa sorru ei milloinkaan,
muut toista tulleet on kokemaan.
Eli Tilly ohitse maineestaan.
Vaan Friedlandin lippuja tuho ei kaada,
kera niiden voin varmasti voiton saada.
Hän mukaansa onnenkin lumoaa.
Ken Friedlandin merkeissä sotaan kulkee
salaiset voimat sen suojaansa sulkee.
Sillä tiedossa kaiken on maailman,
että Friedlandin herttua helvetistä
on palkannut muutaman auttajan.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Kova[33] on hän, siitä ei epäilemistä.
Lützenin leikissä verisessä
tuliluikkujen tultansa iskiessä
hän ratsasti aivan rauhaisana.
Seulaksi ampuivat häneltä lakin
ja rei'ille saappaan ja haarniskatakin,
oli jäljet selvästi huomattavana;
iho naarmuton, suojana voiteen valta,
jota hän oli saanut saatanalta.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Joko ihmettä siitä nyt etsitään!
Oli haarniska hirvennahkainen,[34]
jot' ei luoti puhkaise yksikään.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Ei, voimasta johtuu se voiteen sen,
jok' on keitetty loitsuja lukien.

TORVENSOITTAJA.
Ei oiva keinoja käytä hän!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Myös mitä vastedes sattuu, varmaan
hänen tähdistä sanovat näkevän;
minä asian tarkemmin ymmärrän.
Öin nähty on kulkevan miehen harmaan[35]
hänen luokseen ovista suljetuista;
moni vartija sille on huudellut.
Ja aina on suuria seurannut
sen harmaatakkisen vierailuista.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Niin, perkeleen vallassa kenraali on,
siks elomme hauska on, huoleton.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. REKRYYTTI. ERÄS PORVARI. RAKUUNA.

REKRYYTTI (läkkikypäri päässä, viinipullo kädessä astuu teltasta).
Tervehdi isää ja tervehdi setää!
Sota mun ijäksi mukaansa vetää.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Kas, saammepa uuden kumppanin!

PORVARI.
Frans, muista! Vieläpä kadutkin.

REKRYYTTI (laulaa).

    Torvet ja rummut
    taistoa soi!
    Kaikuvi kummut --
    Ratsuille, hoi!
    Manteret, maat
    kulkea saat,
    raisusti juoda,
    iskuja suoda!
    Vapaus on
    loppumaton
    kuin linnuilla salon
    loisteessa valon.
    Friedland, mä seuraan sun lippuas!

TOINEN JÄÄKÄRI.
Kas siinä on kumppani kelvokas!

    (Tervehtivät rekryyttiä.)

PORVARI.
Hänet jättäkää! Kuuluu hyvään sukuun.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Ja mekö maantielöytöjen lukuun?

PORVARI.
Sen sanon: hällä on varakkuutta.
Kas nuttunsa kangasta hienoa, uutta!

TORVENSOITTAJA.
Enin ruununtakista kunniaa.

PORVARI.
Hän lakkitehtaan periä saa.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Vain mielihalu tuo onnellisuutta.

PORVARI.
Saa rihkamakaupan hän mummoltansa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hyi, rikkilankaako[36] kaupassansa!

PORVARI.
Ja kummi suo hänelle kapakkansa,
kakskymmentä viiniankkuriaan.

TORVENSOITTAJA.
Kelpaapa juottaa kumppanejaan.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Saat teltassani sa asunnon.

PORVARI.
Itkemään jätti hän morsion.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hei, pojan sydän siis raudasta on.

PORVARI.
Isoäitinsä kuolee suruun ja huoleen.

TOINEN JÄÄKÄRI.
No sehän jo vihjaa perinnön puoleen.

RATSUVÄENALIUPSEERl (astuu mahdikkaana esille laskien kätensä
rekryytin läkkikypärille).

Hän on punninnut askeleen painavuuden.
Hän on pukenut ylleen ihmisen uuden
ja liittyy joukkoomme uljaaseen
kypäreineen, kannikenauhoineen.
Jalon hengen pitää nyt häneen päästä --

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Katsokoon, ettei rahojaan säästä!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Hän aikoo nyt onnen-purrellaan
jo lähteä kauaksi kulkemaan;
hälle maailma auki on länteen ja itään,
älä mitään toivo, jos tohdi et mitään.
Käy tyhmä porvari polkuaan
kuin värjärin ruuna kierrostaan.[37]
Mikä hyvänsä tulla voi soturista,
nyt sota on korkein tunnuksista.
Tää takki yllä -- hän nähköön sen --
minä keisarin keppiä hoitelen.
Kas, kaikki hallitus maailman suuren
kepistä johtaa se syntymäjuuren;
myös valtikka kädessä kuninkaan
vain keppi se on, sehän tunnetaan.
Ja aluksi korpraalinarvon jos sai ken,
se portailla seisoo jo mahdin kaiken.
Niin kauas hänkin voi asian ajaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Jos luku- ja kirjoitustaito ei vajaa.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Esimerkin paikalla kerron nyt tässä,
olen itse sit' ollut näkemässä.
On vuotta kolmekymmentä vaan,
kun Buttler, entinen rintamaveli,
sotamiehenä Reinillä kanssamme eli,
nyt kenraalimajuriks sanotaan.
Ei suotta hän arvoon noussutkaan,
jo maailmankuulu on tekonsa moni;
tosin syrjemmä jäi minun ansioni.
Ja Friedland itsekin, katsopas,
yliherramme, mahtava ruhtinas,
jolla on kaikkivoipa nyt kalpa,
vain aatelismies oli ennen halpa,
mut sodan onnetar turvanaan
hän noussut on suureen kunniaan,
vain keisar' on ylempi arvoltaan,
Ja ties, mihin viekään vielä se tie,
(nokkelasti) joka päivä näät viel' ei illassa lie.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hän vähästä alkoi ja suureksi sai.
Yliopistoss' Altdorfin ollessaan
hän, saanenko sanoa, oli kai
ruvennut hiukkasen hummaamaan,
oli kuoliaaks iskeä palvelijansa.
Hänet Nürnbergin herrat tilille veti,
ja mutkitta putkaan vaativat heti.
Uus tyrmä vaill' oli kastettansa,
ens asukkaan nimeä sen tuli kantaa.
Vaan hänpä ensinnä koppihin
oman villakoiransa juosta antaa.
Nimi sen on tyrmällä tänäänkin.
Tämä oikean miehen on kuvastin.
Teoistaan suurista, myöhemmistä,
en tunne toista niin mielellistä.

    (Tyttö on sill'aikaa tarjoillut, toinen jääkäri kujeilee hänelle.)

RAKUUNA (astuu väliin).
Kumppani, älähän tyttöä vaani!

TOINEN JÄÄKÄRI.
Kuka saakeli koskee muu asiaani!

RAKUUNA.
Sanonpa: Mun on se neitonen.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hän yksin kaappaisi aarteen sen!
Rakuuna, ottiko järkesi lomaa?

TOINEN JÄÄKÄRI.
Hän leirissä pitäisi jotakin omaa!
Tytön kauniin kasvojen oltava on
niin yhteistä kuin valo auringon. (Suutelee tyttöä.)

RAKUUNA (riuhtaisee tytön pois).
Tätä en siedä, se tietäkää!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Kas, Praagin pojat![38] Hei, hauskaa tää!

TOINEN JÄÄKÄRI.
Tehdäänkö toraa? Tässä mun tapaa.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Sovintoon, herrat! Muisku on vapaa!


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    KAIVOSMIEHET astuvat esiin ja soittavat valssia, alussa hitaasti ja
    sitten yhä nopeammin. ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI karkeloi TARJOILIJATTAREN,
    KAUPUSTELIJATAR REKRYYTIN kanssa; tyttö juoksee tiehensä, jäljessään
    jääkäri, joka saa syliinsä juuri saapuvan KAPUSIINIMUNKIN.

KAPUSIINIMUNKKI.[39]
Heijaa, heleijaa! Rallatirille!
Tätä telmettä! Satuinpa saapuville!
Kristittyinkö armeijan näen,
vai Turkin ja antibaptistein[40] väen?
Näinkö he pilkkaavat sabbattiaan,
kuin Luoja ei iskeä saattaisikaan
käsileiniltä? Nytköhän ryypiskellä
on aika? Ja juhlia, mässäellä?
_Qvid hic statis otiosi_?[41]
Miks seisotte täällä nyt laiskan kuosiin?
Verivaino jo Tonavan tienoill' on suuri,
on murskana Baijerin suojamuuri,
Regensburg meiltä on siepattu juuri,
mut armeija mielestä pois hädän suistaa,
se Böömissä loikoo ja vatsansa muistaa,
mieless' on maljojen maisto, ei taisto,
ruokasoimi, ei soturin toimi,
sylisiipat, syömingit: maistuu härkä muu,
eip' Oxenstirn[42] maistu, härän otsaluu.
Nyt kristikunta säkissä, tuhkassa kulkee,
vaan sotilas taskunsa täyttää julkee.
On aika nyt hädän ja kyynelten,
ja Jumala taivaalle merkkejä johtaa,
hän antaa pilvistä hurmeisen
sotakauhtanan meille pelvoksi hohtaa.
Uhaten pyrstötähti nyt liikkuu
vihan vitsana taivaan akkunasta,
surun huone tullut on maailmasta,
veriaalloilla kirkon arkki nyt kiikkuu,
_rikas Rooman_ valta -- oi taivainen! --
_romu_valta on surkean _vaivainen_,
nyt _Reinin_ virta on _rienan_ virta,
ja _luostarin suojat_ on _lurjusten luolat_,
on _piispakunnat_ nyt _piiskakunnat_,
ja _apotinmaat_ ovat _epatonmaat_,
on _hiippa_ vaihtunut surman _riippaan_,
ja siunattu _Saksamme_ surkeasti
on _saksittu_ laidasta toiseen asti.
Ja mistä se johtuu? Se seurausta
on synteinne suurten ja rangaistusta
pakanallisten konnuuksienne,
joita teette te upseerinenne.
Synti se magneettivoimallaan
veti raudan maassa raivoamaan.
Tuhon tuottaa synneissäjuoksu,
kuten kyynelet sipulintuoksu,
_u:n_ uhman jälkeen on voihkiva _v_,
niinkuin aapinen juttelee.

_Ubi erit victoriae spes,
si offenditur Deus?_[43] Miten voittaa voidaan,
kun ei piitata saarnasta, messusta ees,
vaan viinituvissa viehkuroidaan?
Löys evankeliumin vaimokin
kadottamansa penningin,
Saul isänsä aasintammat löysi,
ja Jooseppi oivat veljensä löysi;
mutt' etsipä täältä leiristä vaan
jumalanpelkoa, kuriakaan
tai häpeäntunnetta -- turhiinpa ryhdyt,
vaikka sulla ois sadatkin lyhdyt.
Luo Kastajan korpeen kerran --
kuten luemme sanassa Herran --
sotamiehiä juoksi ja kastetta anoi
ja hälle katuvin sydämin sanoi:
_Qvid faciemus nos_?[44] Mitä tehtävä ois,
jotta Aabrahamin helmaan päästä vois?
_Et ait illis_,[45] hän ilmoittaa:
_neminem concutiatis_,[46]
ketään ei nylkeä, rääkätä saa;
_neqve calumniam faciatis_,[47]
välttäkää valhetta hirveää.
_Contenti estote_, tyytykää,
_stipendiis vestris_,[48] palkkanne määrään
ja kirotkaa taipumus kaikkeen väärään.
On käsky: nimeä Jumalan
ei sun pidä turhaan lausuman.
Ja miss' on se pilkkana enemmin
kuin täällä, leirissä Friedlandin?
Jos jokaista "hittoa", "perhanaa",
mikä kielenne kärjeltä kimmahtaa,
kävis kellojensoitolla korjaamaan,
pian soittajoita ei tapaiskaan.
Jos kiroussanat ne ilkeät,
jotka tyhmästä suustanne lentävät,
kukin hiuksen nyhtäisi päästänne pois,
yks yökausi tukkanne tuhota vois,
vaikk' ois kuin Absalomilla sankka.
Joosuakin sotamies oli vankka,
ja Daavid surmasi Goljaatin,
mut onkos sanassa kumpaakaan
kirokulkuksi mainittu konsanaan?
Eiköhän suun tulis kuitenkin
kernaammin huutaa: "Jumala, auta!"
kuin: "perhana soi!" tahi: "saakelin nauta!"
Vaan mitä astia sisältää,
samaa siit' ulos läikähtää.
Taas käsky on: älä varasta! -- Ette
ota varkain, julki te ryöstelette;
ei teidän korpinkynsiänne
ja teidän ilkeitä vehkeitänne
raha vältä vankassa lippaassaan,
ei vasikka lehmän kohdussakaan,
te otatte munan ja lisäksi kanan.
Tietänettekö saarnaajan sanan?
_Contenti estote_, tyytykää
te ruununleipäänne! Ylistää
sotamiehiä kuinkapa saattaa juuri,
kun ylempää tulee pahennus suuri!
Kuten jäsenten laita on, niin myös pään!
Kehen uskoo _hän_,[49] kuka tietääkään!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Herra pappi, meitä sä hauku ja manaa,
vaan päälliköstä ei solvaussanaa!

KAPUSIINIMUNKKI.
_Ne custodias gregem meam!_[50]
Se mokoma Aahab ja Jerobeam,
se se käännyttääkin kansoja vasta
epäjumaliin uskosta oikeasta.

TORVENSOITTAJA ja REKRYYTTI.
Varo tuota toiste sa virkkamasta!

KAPUSIINIMUNKKI.
Mokoma kerskuja, suustaan laaja,
Muka kaikkien linnojen valtaansasaaja!
Kehui se pakana kerrankin,
että haltuunsa ottaa hän Stralsundin,
se vaikka ois kytketty kanteen taivaan.
Mut turhaan hän ruutinsa haaskata sai vaan.

TORVENSOITTAJA.
Sen kulkkuun tappi nyt iskekää!

KAPUSIINIMUNKKI.
Mokoma velho ja Saul on tää,
Jehu ja Holofernes, hän Herran
ja Mestarin kieltää kuin Pietari kerran,
siks siedä ei kukon kieuntaa --

MOLEMMAT JÄÄKÄRIT.
Pappi, nyt horna sun nahkasi saa!

KAPUSIINIMUNKKI.
Mokoma viekas Herodes-kettu --

TORVENSOITTAJA ja MOLEMMAT JÄÄKÄRIT (munkkia kohden hyökäten).
Kitas kiinni! Sä pian olet nutistettu.

KROAATIT (astuen väliin).
Älä pelkää, pappi, ei hätää sulla,[51]
pidä saarnas, me kuunnellaan, ann' tulla!

KAPUSIINIMUNKKI. (huutaa äänekkäämmin).
Se Nebukadnetsar ylpeileväinen,
se syntipukki ja kerettiläinen,
se _Vallinkivi_ eli _Wallenstein_,
kivi -- tuskaksi maitten ja kaupunkein,
kivi loukkauksen ja pahennuksen,
ja kun vallass' on Friedland, Rauhanmaa,
niin kauan maamme on rauhaton maa.

(Kovaäänisesti lausuen viimeiset sanat hän vähitellen peräytyy,
samalla kun kroaatit estävät toisia sotilaita hyökkäämästä hänen
kimppuunsa.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    EDELLISET, mutta ei KAPUSIINIMUNKKIA.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (ratsuväenaliupseerille).
Mitä tarkoitti munkki, sitä en tiedä,
kukon laululla, jota ei päällikkö siedä?
Kai häntä häväisten sanoi näin?

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Minä selitän. Seikka on sinnepäin!
Päällikkö kumma on luontoansa,
varsinkin arka on korviltansa.
Ei siedä hän kissan nauvuntaa,
kukon kieunta hänest' on kauheaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
On hänen niinkuin leijonan laita.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Liki häntä on oltava vaiteliaita.
Niin on käsketty vartijoita,
hän miettii näät syviä ongelmoita.

ÄÄNIÄ (teltasta. Rymäkkää.)
Kiinni se lurjus! Lyökää maahan!

TALONPOJAN ÄÄNI.
Apua! Armoa!

TOISIA ÄÄNIÄ.
             Lauhtukaahan!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Siellä on tappelu, saakeli soi!

TOINEN JÄÄKÄRI.
No sinne minäkin! (Juoksevat telttaan.)

KAUPUSTELIJATAR (tulee ulos).
                  Rosvoja, voi!

TORVENSOITTAJA.
Emäntä, mistä tuo kiihkeys?

KAUPUSTELIJATAR.
Se kulkuri! Retkale! Ilkimys!
Ja minun telttaani satutti sen!
Nyt häpeän edessä upseerien.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
No mitä, tätiseni?

KAUPUSTELIJATAR.
                   Niin, mitä kai!
Ne talonpojan nyt kiinni sai,
jok' on vääriä noppia käytellyt.

TORVENSOITTAJA.
Kas, miestä tuovat ja poikaa nyt!


KYMMENES KOHTAUS.

    SOTAMIEHET tuoda retuuttavat talonpoikaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hirteen vietävä!

TARKK'AMPUJAT ja RAKUUNAT.
                 Pyövelille!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
On määräys tää ihan äskeinen.

KAUPUSTELIJATAR.
Näen paikalla hirressä miehen sen!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Työn huonon palkkakin huono on.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI (toiselle).
Noin tekee joka on toivoton.
Vie moukalta kaikki -- se keino on paras,
jos on aikeena tehdä hänestä varas.

TORVENSOITTAJA.
Hänen vuokseenko tuhlaatte sanojanne,
tuon koiran? Hittoko teihin meni?

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Myös moukka on ihminen -- tietääkseni.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (torvensoittajalle).
Ovat tiefenbacheja,[52] juoskoot vaan!
Ne on räätäliväkeä kauttaaltaan!
Varusväkenä Briegissä lojuivat -- hiisi!
sodanpa tavoista tiennevät viisi.


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. KYRASSIEREJA.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.

Hiljaa! Mistäpä vihat sai,
tuo moukka?

ENSIMÄINEN TARKK'AMPUJA.
            Lurjus on, pelissä petti.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Liekö hän sinua pettänyt kai?

ENSIMÄINEN TARKK'AMPUJA.
Kyllä, ja aivan paljaaksi ketti.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Miten häväistä itseäs saatatkaan
ja koittaa, Friedlandin sotilas,
tuon moukan kanssa sun onneas?
Hän juoskoon, minkä hän pääsee vaan!

    (Talonpoika juoksee pakoon, toiset kerääntyvät yhteen.)

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Tämä rutakkaan toimii, on päättäväinen,
se se moiseen rahvaasen vaikuttaa.
Mitä miehiä tää on? Ei böömiläinen.

KAUPUSTELIJATAR.
Hän on vallooni! Heille kunniaa!
Hän on pappenheimejä.[53]

ENSIMÄINEN RAKUUNA (astuu siihen).
                      Nykyjään
he Piccolominin komentoon,
nuoremman, kuuluvat. Ottivat tään
everstikseen itse, kun taisteloon
oli sortunut Lützenin aukeoilla
Pappenheim.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
            Sekö oikeus noilla?

ENSIMÄINEN RAKUUNA.
Rykmentillä täll' etuoikeus on,
etupäässä myös käypi se taistohon.
Omin päinsä myöskin se tuomita saa,
sitä Friedland erittäin rakastaa.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI (toiselle).
Mutt' onko se varma? Ken sanoi? Ken?

TOINEN KYRASSIERI.
Eversti itse[54] on sanonut sen.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Hiis! Olla ei heidän koiriaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Mikä noill'? Ovat myrkkyä tulvillaan.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Herrat, koskeeko meitäkin tuo?

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Ei kellekään se iloa luo.
    (Sotamiehet astuvat esille.)
Alankomaihin ne lainaavat meitä;
kyrassiereja, jääkäreitä
ja pyssyhuoveja -- kaikkiaan
kahdeksantuhatta vaaditaan.

KAUPUSTELIJATAR.
Mitä? Taasenko sinne vaeltamista?
Vast' eilen palasin Flanderista.

TOINEN KYRASSIERI (rakuunoille).
Ne vie teidätkin, Buttlerin soturit.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Ja varsinkin meidät, valloonit.

KAUPUSTELIJATAR.
Hoo, parhaita eskadroonejaan!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Sitä milanolaista siis seuraamaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Infanttia![55] Aivanpa ällistyt!

TOINEN JÄÄKÄRI.
Sitä pappia! Piru on merrassa nyt.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Ken meistä Friedlandin jättää voi,
jota jalompaa tunne ei meistä kukaan,
ja espanjalaisenko, saiturin, mukaan,
jota vihaamme, mentäis? Ei, saakeli soi!
Ei lainkaan! Me pötkimme matkoihimme.

TORVENSOITTAJA.
Mitä hittoa siellä nyt tekisimme?
Keisarille on kaupattu veri,
punahattuinen[56] Espanjan mies sit' ei peri.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Sanallaan Friedland ja vastuullaan
sai meidät tähän toimeemme vasta;
jos emme pitäisi herttuasta,
ei Ferdinand meitä ois saanutkaan.

ENSIMÄINEN RAKUUNA.
Eikös herttua koulinnut meitä?
Käykäämme siis hänen onnensa teitä!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Tahdonpa neuvoa, kuunnelkaa.
Ei tuolla puheella valmista saa.
Näen teitä kaikkia kauemma, tässä
paha, ilkeä ansa on piilemässä.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Seis! Käskykirjalla on puhevalta.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Gustel täti, melneckiläistä[57]
ensiksi lasi ja seikoista näistä
me sitten haastamme laajemmalta.

KAUPUSTELIJATAR (kaataen viiniä hänen lasiinsa).
Täss' on, aliupseeri! Säikäytitte.
Piileekö siinä nyt pahaa sitte?

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Kas, herrat, hyvä on -- kiellä en --
lähintä miettiä jokaisen;
vaan, päällikkö näin yhä muistuttaa,
kokonaisuutt' aina te aatelkaa!
Friedlandin joukkojen nimeä kantaa
jokainen meistä, ja porvari antaa
asunnon meille ja lämmintä ruokaa.
Maamiehen hevollaan, harallaan
on tultava kuormaamme vetämään,
turhaan sitä hän valittaa, huokaa.
Korpraali kylää jos lähenee
vain miestä seitsemän seurassaan,
esivaltana siellä hän hallitsee,
komentaa niinkuin on tahtonsa vaan.
Meit' eivät ne toivo. Ne ennen sill' erää
katsoisivat pirun silmäterää
kuin meidän keltaista takkiamme.
Miks eivät ne meit' aja taloistansa?
Olemmehan heikommat luvultamme,
kuin miekkaa voi käyttää ne sauvojansa.
Miks nauraa heille me uskallamme? --
Kun kauhistavainen on armeijamme!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Niin, kokonaisuus se voimaa on juuri!
On Friedland kylläkin kokenut sen,
kun keisarille tul' armeija suuri
hänen koota, noin vuotta kymmenen
on siitä. Ne aluksi tahtoi kuulla
vain kahdestatoistatuhannesta:
en, sanoi hän, niiden ruokkimisesta
voi vastata; tahdon kokoon saada
kuuskymmentätuhatta, niitäpä kaada
ei nälkä, sen takaan. Niin tulimme siis
miehiksi Wallensteinin.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
                        No hiis!
Jos tässä nyt minulta isketään
vain oikea sakarisormi pois,
niin vainko sormea vaille jään?
Piru soikoon, käsikin mennyttä ois:
vain tynkä se ois, ihan arvoton.
Nämä kahdeksantuhatta, jotka on
nyt juuri pyydetty Flanderiin,
piensormi ne vain ovat armeijasta.
Jos päästämme heidät, niin oltaisiin
muka viidesosalla heiketty vasta?
Suur' kiitos, kaikkipa silloin vaipuu.
Myös pelko ja arvonantokin haipuu,
ja moukkain niska taas kohoaa,
ja Wienin kanslia kirjoittaa
taas meille asunto-, keittiölaput,
ja me kerjäten käymme taas raitit ja raput.
Ja kuinkahan pitkältä siihen lie,
kun päällikönkin ne meiltä vie --
kas, hovissa hänt' ei suosita juuri,
no, silloinpa tuleekin romahdus suuri!
Kuka silloin meille palkkamme jakaa?
Välipuheet pysyykö, silloin ken takaa?
Kellä on älyä, pontevuutta
ja lujaa kättä ja nokkeluutta
tätä paloiteltua armeijaa
yhteenliittää ja sovittaa?
Esimerkiksi -- sinä, rakuuna -- haasta,
mistäpä oletkaan isänmaasta!

ENSIMÄINEN RAKUUNA.
Kotimaani on Irlanti kaukainen.

RATSUVÄENALIUPSEERI (molemmille kyrassiereille).
Te, minä kuulen puheesta sen,
vallooni ootte, te Italiasta.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Mist' olen, ei ole tiedossani,
ne nuorra mun varasti kotoani.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Sinä myös kai seudusta loitommasta?

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Olen Federin Buchausta kotoisin.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Ja te, naapuri?

TOINEN MUSKETTISOTURI.
                Schwytzistä.

RATSUVÄENALIUPSEERI (toiselle jääkärille).
                             Entäs mistä
sinä, jääkäri?

TOINEN JÄÄKÄRI.
               Takaa Wismarin.

RATSUVÄENALIUPSEERI (torvensoittajaa osoittaen).
Ja tuo ja minä, me Egeristä.
No, nyt kai meistä ei arvata saata,
suvituuliko on vai pohjoinen
meist' tuiskunnut yhden nietoksen?
Emmekö ole kuin yhtä maata?
Ja emmekö kohtaa vihollislaumaa
kuin yhteen juottuneet, ilman saumaa?
Sana, vihje vain, ja me toisiamme
kuin myllyn rattahat painallamme.
Ken meidät näin yhteen takonut on,
ett' erottaa meitä on mahdoton?
Vain Wallenstein!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
                  No, en milloinkaan
tuot' älynnyt, että niin sovimme yhteen
kuin oljenkorret syksyisen lyhteen.
Olen antanut aikani luistaa vaan.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Aliupseeri, min' olen samaa mieltä.
Sotasäädyn tahtoo ne raivata tieltä:
sotamiehen nousun ne tahtoo estää
ja itse yksin vallassa kestää.
Salaliitto täm' on, ihan ilmeinen.

KAUPUSTELIJATAR.
Salaliittoko? Jumala taivasten!
Miten herrat voi sitten maksaakaan?

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Vararikko tietysti kauttaaltaan!
Monet päälliköt, kenraalit kustansivat
rykmenttejä omilla rahoillaan,
ne tahtoivat näyttää, ponnistivat
yli voimainsa, toivossa siunauksen.
Ne jokainen rahansa menettää,
jos kaatuu herttua, kaikkien pää.

KAUPUSTELIJATAR.
Oi taivas, se mulle tuo kirouksen!
Armeijaa jo tullut on puolitiehen
mun kirjaani. Huonon velkamiehen,
Isolani kreivin ottoja nään
parisataa taalaria yksistään.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Mitä, toverit, tässä nyt tulee koittaa?
Yks ainoa keino on pelastajamme:
jos yhdymme, ei voi ne vahingoittaa;
me jokainen vastaamme toisistamme.
Lähetelkööt käskyjä, komentojansa,
me Böömiin juurtua haluamme,
ei myönny, pois marssi ei armeijamme,
sotamies nyt on taistossa kunniastansa.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Meit' ei saa komentaa ympäri maita!
He tulkoot, niin kokevat, kuinka on laita!

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Hyvät herrat, mieleenne johdattakaa:
se on keisarin tahto ja käsky vakaa.

TORVENSOITTAJA.
Mekö hänestä piittaamme minkään vertaa!

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Tuot' älä virka sa toista kertaa!

TORVENSOITTAJA.
Mitä sanoin, se pysyy paikallaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Niin, kuulinpa aina ja kaikkialta:
Friedlandilla täällä on käskeä valta.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Niin, sehän oli suostumusehtonaan.
Häll' ehdoton valta on, tietäkää,
sodankäyntiin ja rauhansolmintaan
ja kaikkein rahaan ja tavaraan;
voi armon suoda ja hirtättää,
voi upseeriks, everstiks ylentää.
Näihin kunnian toimiin oikeuden
soi hälle keisari armollinen.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
On herttua viisain ja mahtavin,
mut suorastansa hän sittenkin,
kuin mekin, on käskyläs keisarin.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Ei niinkuin me! Se on erehdys suuri.
Hän valtakunnan on ruhtinas
välitön,[58] vapaa, niin hyvä juuri
kuin baijerilainenkin. Kuulkaapas!
Brandeisiss' enkö mä nähnyt kai,
kun vahdissa seisoin, kuinka sai
hän luvan keisarilt' itseltään
hattunsa pitää verhona pään?

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Vuoks Mecklenburgin[59] sai päässä sen kantaa --
se maa näet pantiksi suvaittiin antaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (ratsuväenaliupseerille).
Mitä? Keisarin eessäkö hattu päässä?
Jo eletään ajassa ihmeikkäässä!

RATSUVÄENALIUPSEERI (pistää käden taskuunsa).
Jos tyhjäksi katsotte sanani nää,
käsin koittakaatte! (Näyttäen rahaa.) No kenen
kuva, päällekirjoitus?

KAUPUSTELIJATAR.
                       Näyttäkää!
Ai, wallensteinikko!

RATSUVÄENALIUPSEERI.
                     Saittepas!
Joko uskotte? Eikö hän ruhtinas
ole niin hyvä kuin joku toinen? Vai?
Ja kuin Ferdinand eikö lyö rahaa kai?
Eikö siis häll' ole kansaa ja maata?
Hänen korkeutensa, se arvo on hällä!
Sotilaitako hällä siis olla ei saata?

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Kuka kieltääkään sitä kieltämällä?
Mutt' ollaanhan keisarin palvelijoita,
ja palkan maksaa keisari juuri.

TORVENSOITTAJA.
Sanon suoraan: äläpäs valheita soita!
Kas _palkatta_ jättää _keisari_ juuri!
Olemmehan kolme neljännesvuotta
jo palkkaamme saaneet vuotella suotta!

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Mitä vielä! Tallell' on asiamme.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Hiljaa herrat! Ei tapella tässä!
Siitäkö tora on syntymässä,
onko keisari hallitsijamme?
Senvuoksi, kun hälle me haluamme
ain' olla kunnon huovien sarjaa,
me emme tahdo olla vain karjaa,
emmekä pappein johdolla saata
ja liehijäin kierrellä ympäri maata.
Ja eikös hyödytä herraamme sekin,
sotamiehet jos tuntevat arvonsa nekin?
Kenen avulla nousee hän mahtiin ja valtaan?
Sitä kysyä voi hänen armeijaltaan.
Ken hänelle hankkii ja pysyttää
sananvallan kristikunnassa? Ken?
Hänen ikeeseensä käykööt nää,
jotk' armosta kultahuoneesen
hän päästi kanssaan ruokailemaan.
Ei meill' ole, ei, hänen loistostaan
kuin tuska ja vaiva ja rinnassamme
hyvä tieto omasta arvostamme.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Joka tyrannin suuren ja keisarin
tapa tuo oli, viisasta kylläkin.
Tuhon, pilkan muita he kohdata antoi,
sotamiestä he aivan käsillään kantoi.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Sotamiehen on päästävä arvonsa tuntoon
Ken ei taivu ylevään tapaan ja kuntoon,
pois ammatista on jäätävä sen.
Jos uhrata täytyy eloni mun,
muu, suurempi määrä mull' olkoonkin.
Tahi heittäyn lailla ma kroaatin
teuraaksi -- ja itseäin halveksun.

MOLEMMAT JÄÄKÄRIT.
Elämästäkin voiton kunnia vie!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Ei miekk' ole mikään lapio, aura,
vaon mullassa ei ole miekan tie.
Ei meille orasta vehnä ei kaura,
koditonna on täytymys sotilaan
kuin karkurin kulkea ympäri maan --
oma lies pois mielestä lämpöinen --
ohi kaupungin loiston hän samoaa,
kylän hauskat nurmikot sivuuttaa,
elojuhlaan ja viininkorjuusen
vain kaukaa heittää hän katsehen.
Mitä hyvää ja kallista soturill' on,
jos itsestään hän on arvoton?
Omana jotain on saatava pitää,
tahi mielessä murhat ja poltot itää.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Se on eloa kurjaa kurjempaa!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Sitä muuhun en tahtoisi vaihettaa.
Olen ristiin kulkenut maailman,
kokemuksia mulla on kaikesta siitä.
Venezian, Napolin, Espanjan
hyvin tunnen, palvelin valtoja niitä;
mut onni se näytti mua vierovan.
Olen kauppiaan nähnyt ja ritarin,
jesuiitan ja ammattilaisenkin;
takin yhdenkään min' en mieltynyt malliin,
tämä haarniskapuku on minusta kalliin.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Minun sanani ei satu samaan ralliin.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Maailmassa jos pyrkii ken minne,
sen on nähtävä vaivat ja noustava rinne;
joka tahtoo kunnian kukkulalle,
saa kumartaa kultaisten kuormien alle.
Isänonnen jos pyrkii hän nautintaan
ja lapsilaumoja hoitelemaan,
levoss' arvon tointa hän harjoittakoon.
Minä moista en kiittele elämäntapaa.
Iän loppuun tahdon ma olla vapaa,
en halua ryöstöön, en perinnönjakoon
ja moukkain kitsasta menoa halpaa
hevolt' ylpeenä katson ja heilutan kalpaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Hyvä! Niinpä on minunkin laitani aivan.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
On todella sentään hauskempaa
yli lauman päitten ratsastaa.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Kumppani, ajat on aikoja vaivan,
ei miekalla vaa'an vieressä paikka:[60]
siisp' älköön pahaksi pantako, vaikka
minä miekkaa palvelen mieluummin.
Voin sodassa ihmisnä olla, se tiedä,
vaan rumpuna-oloa ei nahkani siedä.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI.
Kenen muun on syytä kuin soturin,
että maamiessääty niin halvaksi sai?
Johan sotaa, hätää ja tuskaakin
liki kuustoista vuotta on kestänyt kai.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Veli, eivätpä rakasta taivaan Luojaa
voi kaikki kiittää samalla kertaa.
Monen mielest' ei auringonpaisteen vertaa,
kun toiset toivovat pilvien suojaa;
ken kuivaa toivoo, ken kosteaa.
Mikä _sinua_ hätänä, tuskana kohtaa,
elon kirkkaana päivänä _minulle_ hohtaa!
Ja vaikka sen maamies ja porvari maksaa,
mitä todentotta mä paheksun,
niin enhän saata korjata taksaa --
käy siinä kuin vauhdissa taistelun:
hevot korskuvat, lähtevät laukkaamaan;
ken silloin tielleni sattuukaan,
oma veljeni tai oma poikanikin,
hätähuutonsa vaikka ois vihlovin,
yli ruumiinsa pakko mun rynnätä ois,
en häntä sivulle kantaa vois.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Kuka toiseen silloin katseensa lois!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Ja koska nyt kerran on määrätty näin,
että onni hymyää soturiin päin,
käsin molemmin siihen me tarttukaamme;
niin tehdä tuskin me kauan saamme.
Yht'äkkiä aukee rauhan lahti,
ja tämmöinen mellakka lopun saa;
sotur' riisuu, maamies valjastaa,
yks kaks on käynnissä vanha tahti.
Tääll' oomme viel' yhdessä armeijassa,
ja kahva vielä on kourassamme;
mutt' eroon jos lähdemme toisistamme,
on leipämme silloin tiukemmassa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Ei niin saa käydä! Tulkaa vaan,
kukin meistä saa vastata toisestaan.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Niin, tehkäämme sopimus, kuunnelkaa:

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI (vetäen esiin nahkakukkaron,
kaupustelijattarelle).
No, tätini, paljonko velkonette?[61]

KAUPUSTELIJATAR.
Ah, mitä turhasta tiedustelette!

    (Laskevat.)

TORVENSOITTAJA.
Hyvin teette, kun väistytte tästä pois,
Hyvän seuramme olonne turmella vois.

    (Muskettisoturit poistuvat.)

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Vahinko! Ovathan muutoin oivat.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Mut saakelin tyhmästi aprikoivat.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Nyt yksin olemme, saammeko kuulla,
miten niiden hankkeita häiritsemme.

TORVENSOITTAJA.
Mekö sinne marssimme! Ei pidä luulla.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Vain sääntöjä, herrat, me tottelemme:
Nyt osastoihimme jokainen,
ja seikka selväksi kumppaneille,
niin että ne tajuaa, käsittää sen.
Niin etäälle poistua -- ei sovi meille.
Valloonini takaan, ei estettä sieltä,
ovat kaikki he kanssani samaa mieltä.

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Ovat Terschkan rykmentit luotettuja,
Tähän tuumaan yhtyy se miehistö luja.

TOINEN KYRASSIERI (asettuu ensimäisen luo).
Siell' lombardi,[62] missä on valloonin viiri.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Vapaus on jääkärin ilmapiiri.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Ei vapautta muu kuin valta tuota:
elon, kuolonkin löydän mä Friedlandin luota.

ENSIMÄINEN TARKK'AMPUJA.
Vie lothringilaist' iso aallokko vapaa,
vie sinne, miss' ilon, hauskuuden tapaa.

RAKUUNA.
Tien irlantilaiselle tähtensä näyttää.

TOINEN TARKK'AMPUJA.
Mies Tyrolin herransa käskyt täyttää.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.
Joka rykmentin tulee siis, huomatkaa,
_pro memoria_[63] siististi kirjoittaa:
että me yhteen tahdomme jäädä
ja ettei mahti, ei vehkeilykään
Friedlandin viereltä meitä häädä,
joka isänä on koko armeijalle.
Tämä paperi nöyrästi esitetään
Piccolomini nuoremmalle,
hän on mies näitä seikkoja ymmärtämään,
Friedlandiin hällä on vaikutus juuri
ja hällä on myöskin suosio suuri
hovissa keisari-kuninkaan.

TOINEN JÄÄKÄRI.
Pois tulkaa! Päätetty! Puolestamme
on Piccolomini puhujanamme.

TORVENSOITTAJA, RAKUUNA, ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI, TOINEN KYRASSIERI,
TARKK'AMPUJAT (yht'aikaa).
On Piccolomini puhujanamme.

    (Aikovat lähteä).

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Kumppanit, ensin on juotava viini! (Juo.)
Eläköön hänen armonsa Piccolomini!

KAUPUSTELIJATAR (tuopi pullon).
Tämän maksutta tarjoon juodaksenne.
Hyvät herrat, onnea aikeellenne!

KYRASSIERI.
Sotamiessääty kunniaan!

MOLEMMAT JÄÄKÄRIT.
Maamiessääty antamaan!

RAKUUNA ja TARKK'AMPUJAT.
Kukoistakoon armeijamme!

TORVENSOITTAJA ja RATSUVÄENALIUPSEERI.
Ja Friedland olkoon johtajanamme!

TOINEN KYRASSIERI (laulaa).
Ylös kumppanit, taistoon ratsastamaan
yhä eespäin vapauden tiellä!
Mies taistossa mieheksi tunnustetaan,
viel' uljuus on arvossa siellä.
Ei toinen sijaamme astua voi,
oma olkoon tie, sotatorvi kun soi.

    (Sotilaat ovat laulun aikana taustalta tulleet
    esille ja muodostavat kuoron.)

KUORO.
Ei toinen sijaamme astua voi,
oma olkoon tie, sotatorvi kun soi.

RAKUUNA.
Ei vapautt' enää, nyt ihmiset on
vain herroja, käskyläitä.
Ja vääryys ja viekkaus kunnoton
se ohjaa arkoja näitä.
Manan kanssa ken seissut on vastakkain,
sotamies, hän yksin on vapaa vain.

KUORO.
Manan kanssa ken seissut on vastakkain,
sotamies, hän yksin on vapaa vain.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Elon tuskat häntä ei seurata saa,
ei pelko, ei murheet johtaa.
Päin kohtaloansa hän ratsastaa,
sen tänään, huomenna kohtaa.
Jos huomenna -- tänään uhrattakoon
elon viimeiset hetkemme nautintoon!

KUORO.
Jos huomenna -- tänään uhrattakoon
elon viimeiset hetkemme nautintoon!

    (Lasit on uudelleen täytetty, he kilistävät ja juovat.)

RATSUVÄENALIUPSEERI.
Osan iloisen hänelle taivas suo,
hän ei tarvitse nähdä vaivaa.
Maanraataja mustia multia luo
ja niin muka aarretta kaivaa.
Hän ikänsä kaivaa hiessäpäin,
oman hautansa viimein hän kaivaa näin.

KUORO.
Hän ikänsä kaivaa hiessäpäin,
oman hautansa viimein hän kaivaa näin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI.
Ja huovi se nopsine ratsuineen
ei mielivieraana tulle,
kun hääsalin lamppujen loisteeseen
hän astuvi vierailulle.
Ei kauan hän kosi, ei kultaa hän jaa,
hän rynnäten lemmenpalkkansa saa.

KUORO.
Ei kauan hän kosi, ei kultaa hän jaa,
hän rynnäten lemmenpalkkansa saa.

TOINEN KYRASSIERI.
Miks itkee impi, kun sulhosta jää?
Älä koeta sa kiireistä estää!
Vakituistapa majaa vailla on tää,
hänen lempensä saata ei kestää.
Pikakohtalo käskee kiirehtimään,
sydänrauhansa viepi hän mennessään.

KUORO.
Pikakohtalo käskee kiirehtimään,
sydänrauhansa viepi hän mennessään.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (ottaa kahta lähintä kädestä, toiset tekevät samoin;
kaikki, jotka ovat puhuneet, käyvät suureen puoliympyrään).
Siis, kumppanit, suitsihin tarttukaa!
Heti taistohon uljain rinnoin!
Elo nuori se kuohuu ja vaahtoaa --
Ylös, kun sydän sykkivi innoin!
Jos eloa tääll' ette alttiiksi suo,
ei teille sit' omaksi kohtalo tuo.[64]

KUORO.
Jos eloa tääll' ette alttiiksi suo,
ei teille sit' omaksi kohtalo tuo.

    (Esirippu laskee, ennenkuin kuoro on päässyt
    aivan laulunsa loppuun.)






PICCOLOMINIT

Viisinäytöksinen näytelmä



HENKILÖT:

 WALLENSTEIN, Friedlandin herttua, keisarillisten ylipäällikkönä
    kolmikymmenvuotisessa sodassa.
 OCTAVIO PICCOLOMINI,[65] kenraaliluutnantti.
 MAX PICCOLOMINI,[66] hänen poikansa, erään kyrassierirykmentin eversti.
 KREIVI TERZKY, Wallensteinin lanko, useitten rykmenttien päällikkö.
 ILLO, sotamarski, Wallensteinin uskottu.
 ISOLANI, kroaattien kenraali.
 BUTTLER, erään rakuunarykmentin päällikkö.
 TIEFENBACH  |
 DON MARADAS | Wallensteinin kenraaleja.
 GÖTZ        |
 COLALTO     |
 RATSUMESTARI NEUMANN, Terzkyn ajutantti.
 SOTANEUVOS VON QUESTENBERG, keisarin lähettämä.
 BAPTISTA SENI, tähdistäennustaja.
 FRIEDLANDIN HERTTUATAR, Wallensteinin puoliso.
 THEKLA,[67] Friedlandin prinsessa, heidän tyttärensä.
 KREIVITÄR TERZKY, herttuattaren sisar.
 KORNETTI.
 Kreivi Terzkyn KELLARIMESTARI.
 Herttuan hovipoikia ja palvelijoita.
 Terzkyn palvelijoita ja oboensoittajia.
 Useita everstejä ja kenraaleja.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Lipuilla ja muilla sotaesineillä koristettu Pilsenin raatihuoneen
vanha goottilainen sali.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    ILLO ynnä BUTTLER ja ISOLANI.

ILLO.
Tulette sentään, vaikka myöhään! Mutta
tie pitkä oli, kreivi Isolani.

ISOLANI.
Me emme tyhjin käsin tulekaan!
Kas Donauwörthin luona saimme kuulla
olevan ruotsalaisten muonaston
matkalla, kuusisataa vaunullista. --
Sen kroaattini sieppas, saalis on
mukana meillä.

ILLO.
               Sehän sattuikin
komean vierasjoukon ravinnoksi!

BUTTLER.
Jo tääll' on aika vilske, huomaan.

ISOLANI.
                                   Niin on,
ja kirkotkin on täynnä sotilaita,
    (katsellen ympärilleen)
ja täällä raatihuoneess' isännöitte
jo niinkuin kotonanne -- Niinpä niin!
Sotilas tulee toimeen niinkuin voipi!

ILLO.
Nyt kolmenkymmenen jo rykmentin
everstit täällä ovat. Täällä Terzkyn
tapaatte, täällä myös on Tiefenbach,
Colalto, Götz, Maradas, Hinnersam,[68]
Max Piccolomini ja isänsäkin --
Tapaatte monta vanhaa ystävää.
Vain Altringer ja Gallas[69] viel' on poissa.

BUTTLER.
Ei Gallas tule.

ILLO (säpsähtäen).
                Miksi? Tiedättekö --

ISOLANI (keskeyttäen).
Max Piccolominiko täällä? Viekää
nyt minut hänen luokseen! Kuvastuupa
silmiini, kuinka vuosikymmen sitten,
kun oltiin taistelussa Dessaun luona
mansfeldilaista vastaan, sillalt' Elbeen
Max karahutti avuks isälleen.
Lie tuskin haivent' ollut leuassaan,
nyt, kuulemma, on valmis sotaurho.

ILLO.
Näette hänet tänään. Hän se tuo
Friedlandin puolison ja tyttären
viel' ennen keskipäivää Kärntenistä.

BUTTLER.
Vai kutsuu puolison ja tyttärenkin
nyt Friedland? Monta kutsuu.

ISOLANI.
                             Paremp' onkin.
En muusta odottanut kuulevani
kuin pattereista, marsseist', otteluista;
vaan katsos, herttuapa meille hankkii
myös viehättävää silmän virkistystä.

ILLO (miettiväisenä seisottuaan Buttlerille,
vieden tämän hiukan syrjempään).
No mistä tiedätte pois Gallaan jäävän?

BUTTLER (painokkaasti).
Kun _minuakin_ koitti pidätellä.

ILLO (sydämellisesti).
Mut ette horjunutkaan?
    (Puristaa hänen kättään.)
                       Kelpo Buttler!

BUTTLER.
Kun suosiollaan mua ruhtinas
vast'ikään ilahutti --

ILLO.
Niin, kenraalmajuri![71] Saan onnitella!

ISOLANI.
Omasta rykmentistä, jonka hälle
lahjoitti ruhtinas? Ja jossa hän
on aina huovist' asti palvellut?
No totta kehoitteena toisillekin
on nähdä vanhan, kunnon sotilaan
raivaavan oman tiensä.

BUTTLER.
                       Enpä tiedä,
tuon onnittelun saanko vastaanottaa, --
ei vielä keisar ole vahvistanut.

ISOLANI.
No tuohon käteen! Hän, ken viran soi,
sen pitää voimassa, ei keisarista,
ministereistä piittaa.

ILLO.
                       Haa, jos noin
jokainen meistä suotta epäröis!
Ei mitään keisar' anna -- ruhtinas
hän kaiken antaa ja on antanut.

ISOLANI (Illolle).
Lienenkö, herra veli, kertonutkin?
Mun velkanikin aikoo Friedland maksaa,
pysyvän huolen pitää kassastani
ja tehdä minust' oikein mallimiehen.
Kuningassieluinen tuo, ajatelkaa,
kolmannen kerran nyt jo turmiosta
pelasti minut sekä kunniani.

ILLO.
Jos aina voisi, niinkuin haluaisi,
hän maat ja kansat jakais sotureilleen.
Vaan Wienissä ne koittaa lyhennellä
häneltä käsivartta, siipiäkin! --
Koreat vaatimukset nekin, jotka
nyt tuopi Questenberg.

BUTTLER.
                       Myös minä kuulin,
millaiset keisarin on vaatimukset --
kuitenkin toivon, että herttuamme
ei väisty yhdessäkään asiassa.

ILLO.
Ei kyllä oikeudestansa, jollei --
virastaan!

BUTTLER (hämmästyneenä).
           Mitä? Aivan peljätätte.

ISOLANI (samalla).
Hukassa oltais kaikki!

ILLO.
                       Vaietkaa!
Se tulee tuolla, jost' on puhe, ynnä
vanhempi Piccolomini.

BUTTLER (arvelevasti pudistaen päätään).
                      Mä pelkään,
ettemme täältä lähde, niinkuin tultiin.


TOINEN KOHTAUS.

    EDELLISET. OCTAVIO, PICCOLOMINI. QUESTENBERG.

OCTAVIO (etäällä vielä).
Lisääkö vieraita? Niin, myöntäkäätte:
sodanpa julma soihtu oli tarpeen,
_samassa_ että leiriss' yhtyisivät
nää urhot kaikki maineen seppelöimät.

QUESTENBERG.
Friedlandin leiriin älköön tulko, joka
sodasta tahtoo pahaa ajatella.
Unhottaa olinkin jo sodan vaivat,
kun näin tään järjestyksen suuren hengen,
min kautta sota lyö, mut itse pysyy;
kun näin myös, mitä suurta sota luo.

OCTAVIO.
Täss' uljas pari, joka urhopiirin
jalosti päättää: kreivi Isolani,
eversti Buttler. -- Tässä heti on
silmäimme eessä kaikki sotatoimi.
    (Esittäen Buttlerin ja Isolanin.)
On tässä voima, tässä nopeus.

QUESTENBERG (Octaviolle).
Ja keskellä on neuvo kokenut.

OCTAVIO (esittäen Questenbergin).
Vieraamme, sotaneuvos Questenberg,
kamariherra, joka meille nyt
tuo käskyt keisarilta, suosijamme
ja sotilaiden suuri suojelija.
    (Yleinen vaitiolo.)

ILLO (lähestyy Questenbergiä).
Ens kertaa ette, herra ministeri,
suo leirillemme tätä kunniaa.

QUESTENBERG.
Jo kerran olin lippujenne luona.

ILLO.
Ja _missä_ tapahtui se, tiedättekö?
Znaimissa Määrinmaassa, siellähän
puolesta keisarin te rukoilitte
Friedlandin herttuata päälliköksi.

QUESTENBERG.
_Rukoilin?_ Niinpä kauas, tietääkseni,
ei mennyt toimeni, ei intonikaan.

ILLO.
No pakoititte sitten, suvaitkaa.
Sen aivan hyvin muistan -- kreivi Tilly
ol' lyöty Lechin luona -- Baijerin
voi saada vihollinen, tie jo sillä
ol' auki Itävallan sydämeen.
Tulitte silloin te ja Werdenberg,
herraamme rukoilitte, vuoroin taas
vihalla keisarinkin uhkasitte,
jos ruhtinas ei hädäss' armahtaisi.

ISOLANI (astuu lähelle).
Käsittää voi sen, herra ministeri,
miks ajaissanne nykyasiaanne
tuot' entist' ette mielellänne muista,

QUESTENBERG.
Ja miks en! Eihän ristiriitaiset
nää tehtäväni ole. _Silloin_ piti
vihollisjoukot Böömist' ajaa, _nytpä_
mun pelastaa se tulee ystävistään.

ILLO.
Niin kaunis toimi! Meidät, jotka Böömin
Saksilta anastimme hurmeellamme,
nyt palkaks ajettaisiin maasta pois!

QUESTENBERG.
Jos kurjuutta ei mieli toiseen vaihtaa,
maa-raukka heti täytyy vapaaks saada
sorrosta ystävän ja vihollisen.[113]

ILLO.
No jotain! Tuli hyvä sato, taaskin
voi maamies antaa.

QUESTENBERG.
                   Niin, jos laitumista,
karjasta puhe, herra sotamarski --

ISOLANI.
Elättää sota sodan. Ja jos maamies
sortuukin, kasvaa joukot keisarin.

QUESTENBERG.
Vaan hänpä köyhtyy alamaisistansa!

ISOLANI.
Hoh, olemmehan niitä jokainen!

QUESTENBERG.
On ero sentään, herra kreivi. Toiset
ahertain täyttää hänen kukkaronsa,
ja toiset ainoastaan tyhjentää.
On miekka keisarimme köyhdyttänyt,
varoja hänelle nyt tuokoon aura.

BUTTLER.
Ei köyhä keisar' ois, jos vähemmän
maan ydint' imemäss' ois juotikkaita.

ISOLANI.
Niin pahoin lienekään ei laita. Viel' ei
    (seisahtuu Questenbergin eteen ja tarkastelee hänen pukuaan)
rahana, näämmä, ole kaikki kulta.

QUESTENBERG.
Viel', Luojan kiitos, joku hiukkanen
on pelastumaan saatu -- kroaateilta.

ILLO.
Slawata saakoon sekä Martinitz,[72]
ne, joille oivain böömiläisten harmiks
suo keisar' yhä armoantimia --
ja jotka karkoitettuin vahingosta
lihovat, kurjuudesta vaurastuvat,
korjaavat sadon toisten kärsiessä --
ja kuninkaallisella loistollansa
maan tuskaa pilkkaavat -- niin, _hepä_ saakoot
ja heidänlaisensa tään sodan maksaa,
jonk' alkukin on yksin heidän syynsä!

BUTTLER.
Maan loiset nämä, joilla jalat aina
on alla pöydän keisarillisen
ja jotka eläkkeitä ahnehtii,
he meille, joill' on eessä vihollinen,
jakaisi leivän, laskut supistaisi!

ISOLANI.
En unhota, kun -- vuotta seitsemän
jo siit' on -- tulin Wieniin puuhaamaan
täydennyshevosia rykmentille,
odotushuoneesta ne kuinka toiseen
juoksutti mua, antain tuntikaudet
mun seista keskell' liehakoitsijoiden,
kuin oisin ollut kerjuull' armoleivän.
Lopulta luokseni ne laittoi munkin,
kai -- niin mä mietin -- vuoksi syntieni!
Ei sentään, juuri tämän miehen kanssa
ratsuista minun tuli kaupat tehdä.
Niin meni tyhjiin toimeni. Ja sitten
sen Friedland hankki kolmeen päivään, mitä
Wienissä eivät kolmeenkymmeneen.

QUESTENBERG.
Niin! Hevosmäärä oli laskuss' siinä,
sen tiedän, vielä saamme sitä maksaa.

ILLO.
On sota rajua ja raakaa tointa.
Lempeillä keinoilla ei selviytä,
armahdus ain' ei sovi. Odotapas,
ne kunnes Wienissä ois valinneet
pahasta useasta pienimmän,
odottaa saisit! Reipas ote paras!
Revetköön, mikä repee! Ihmiset
osaavat paikata ja paloitella,
vihattuun pakkoon ennen mukaantuvat
kuin pahaan valintaan.

QUESTENRERG.
                       Niin, se on totta!
Pelastaa valinnasta ruhtinas.

ILLO.
Hän isän lailla hoitaa joukkojaan,
vaan näkyy, mik' on mieli keisarilla.

QUESTENBERG.
On joka sääty hänest' yhtä rakas,
hän toist' ei toisen uhriks antaa saata.

ISOLANI.
Siks suojellakseen lampaitaan hän meidät
petojen luokse sysää erämaahan.

QUESTENBERG (ivaten).
Tuo vertaus on teidän -- eikä minun.

ILLO.
Jos oltais moisia, kuin hovi luulee,
vapaus vaarallist' ois antaa meille.

QUESTENBERG (vakavasti).
Ei sitä annettu, se otettiin,
ja siksi sille pantava on ohjat.

ILLO.
Se hevonen on hurja, tiedettäköön.

QUESTENBERG.
Parempi ohjaaja sen hillitsee.

ILLO.
_Taltuttajaansa_[73] vain se _sietää_ voi.

QUESTENBERG.
Jos talttunut on, tottelee se lasta.

ILLO.
Se laps'[74] on, tiedän mä, jo löydettykin.

QUESTENBERG.
On palvelus, ei nimi, huolenanne.

BUTTLER (joka ilmeisen osaaottavasti keskustelua seuraten on tähän
asti Piccolominin kanssa pysytellyt syrjässä, astuu lähemmä).
Saksassa, herra presidentti, on
komea sotajoukko keisarilla,
noin kolmikymmentuhantinen täällä,
kuustoistatuhatta on Schlesiassa;
ja rykmenttiä kymmenkunta on
Weserin, Reinin, Mainin seutuvilla,
kuus Schwabinmaassa sekä kaksitoista
on Baijerissa uhaks ruotsalaisten --
mainitsematta miehistöitä, jotka
rajalla linnoja on suojaamassa.
Friedlandin päälliköitä tottelee
nää joukot kaikki. Nämä päälliköt
on _saman_ koulun käyneet, _sama_ maito
on heidät ruokkinut, ja _sama_ sydän
heiss' sykkii. Vierait' ovat tässä maassa,
vain palvelus on heidän kotinansa.
Heit' innosta ei rakkaus isänmaahan,
tuhannet on kuin minä ulkomailta;
ei rakkaus keisariin, on heistä puolet
vieraista armeijoista karanneita,
siit' eivät piittaa, kotka kaksipääkö,
vai lilja, leijona[75] vie heidät taistoon.
Nää kaikki suitsist' yhtä valtavista
taluttaa yksi ainut, liittäin heidät
samalla pelolla ja rakkaudella
_yhdeksi_ väeksi. Ja niinkuin kiitää
salama johdintansa[76] varmaan, pian,
niin hänen käskynsä myös vallitsee
ain' äärimmäisten vahtipaikkain luota,
miss' suistuu hiekkatörmiin Beltin aallot
ja hohtaa Etschin laaksot viljavat,
sen vahdin luokse, jok' on pystyttänyt
kojunsa keisarlinnan porttein ääreen.

QUESTENBERG.
Ja mik' on pitkän puheen lyhyt mieli?

BUTTLER.
Se, että arvonanto, luottamus,
mi meidät liittänyt on Friedlandiin,
ei juurru ensimäiseen paraaseen,
min meille Wienin hovi lähettää.
Tarkalleen muistamme sen vielä, kuinka
Friedlandin käsiin joutui päällikkyys.
Niin -- keisarillinenko majesteetti
armeijan valmiin hälle muka antoi,
hakien joukoilleen vain johtajaa?
Ei silloin armeijaa viel' edes ollut.
Ol' luotava se vasta Friedlandin;
ei _saanut_ armeijaa hän keisarilta,
vaan _antoi_ keisarille! Emme hältä
me Friedlandia saaneet päälliköksi.
Ei laita niin! Vaan Friedlandilta saimme
me herraksemme keisarin, vain Friedland
yhdistää meidät näiden lippuin alle.

OCTAVIO (astuu väliin).
Muistuttaa pyydän, herra sotaneuvos:
olette leiriss', sotilaiden luona. --
Vapaus tekee soturin ja uljuus. --
Jos pelotta hän tohtisi ei haastaa,
mitenkä pelotta vois toimiakaan?
Ne yhteen kuuluu. -- Tämän arvokkaan
upseerin (Buttleria osoittaen) rohkeus, mik' erehtyi
maalistaan äsken, sepä keisarille,
kun muu kuin rohkeus ei auttaa voinut,
julmassa varusväen kapinassa
säilytti Praagin.

    (Kaukaa kuuluu sotamusiikkia.)

ILLO.
                  Ne ne ovat! Vahdit
tervehtii -- Merkkisoitto kertoo, että
on ruhtinatar tullut kaupunkiin.

OCTAVIO (Questenbergille).
Siis Max, mun poikani, on myöskin tullut.
Hän ruhtinattaren on noutanut
ja saattanutkin tänne Kärntenistä.

ISOLANI (Illolle).
Lähtäänkö yhdessä nyt tervehtimään?

ILLO.
Niin teemme. Lähtekäämme! Tulkaa myös,
eversti Buttler!
    (Octaviolle.)
                 Muistakaahan, että
tapaamme vielä ennen puoltapäivää
tykönä ruhtinaan tuon kelpo herran!


KOLMAS KOHTAUS.

    OCTAVIO ja QUESTENBERG, jotka jäävät jäljelle.

QUESTENBERG (näyttäen hämmästyneellä).
Kenraaliluutnantti, oi, mitä kuulin!
Mik' uhma hillitön! Ja käsitteet! --
Tämmöinen henki jos on yleinen --

OCTAVIO.
Armeijan kolme neljäsosaa nyt
mielensä ilmaisi.

QUESTENBERG.
                  Voi meitä! Mistä
armeijan toisen tätä armeijaa
sais vartioimaan! Pelkään tämän Illon
paljonkin pahempaa viel' aattelevan,
kuin mitä sanoo. Ei myös tämä Buttler
salata saata pahaa ajatustaan.

OCTAVIO.
Vain ärtyisyyttä -- herkkää ylpeyttä --
ei muuta! -- Toivon vielä Buttlerista;
pois manata tään pahan hengen osaan.

QUESTENBERG (kovin levottomana kävellen edestakaisin).
Pahemmin tääll' on laita, ystäväni,
kuin Wieniss' saatoimme ees uneksia!
Asian näimme hovimiehen silmin,
jotk' oli valtaistuin häikäissyt;
me emme kaikkivoipaa päällikköä
viel' olleet silloin nähneet leirissään.
Nään täällä aivan toista! Eipä enää
tääll' ole keisaria. Keisarina
on ruhtinas! Kun rinnallanne astuin
leirintie läpi, toivoni jo murtui.

OCTAVIO.
Nyt näätte, kuinka vaarallisen toimen
hovista mulle toitte -- sekä kuinka
tukala osa mun on näyteltävä.
Kenraalin vähäisinkin epäluulo
minulta vapauden veis ja hengen
ja hänen uhkapäitä hankkeitansa
vain kiirehtisi.

QUESTENBERG.
                 Mitä aattelimme,
kun miekan uskoimme sen hurjan kouraan,
semmoisen vallan -- käsiin semmoisiin!
_Semmoinen_ kiusaus ol' liikaa hänen
kurittomalle sydämelleen. Ois
myös paremmalle ollut vaarallinen.
Hän varmaan kieltäytyy, sanon teille,
alistumasta käskyyn keisarin.
Sen tehdä voi ja tekee hän. Tuo uhma
rankaisematon näyttää heikkoutemme.

OCTAVIO.
Ja luuletteko, että tänne suotta
hän kutsui puolisonsa, tyttärensä,
kun juuri valmistumme sotaa käymään?
Kun maista keisarin hän viimeiset
uskollisuuden takeet[77] vie, se viittaa
kapinan syttymiseen pikaiseen.

QUESTENBERG.
Voi meitä! Kuinka voimme kestää myrskyn,
jok' uhkaavana nousee kaikkialta?
Rajoilla vihollinen, vallitsee
jo Tonavaa, ain' uutta alaa voittaa --
kapinan palokello sisämaassa --
aseissa talonpoika -- säädyt nurjat --
armeija, apua jolt' odotamme,
vietelty, villinä ja kuritonna --
irrallaan valtiosta, keisarista,
hurjailee hurjapäisen johtamana,
aseena hirmuisena totellen
miest' uhkarohkeint' umpisilmin --

OCTAVIO.
                                   Mekään
älkäämme liian varhain lannistuko!
Tekoa rohkeampi ain' on sana,
ja moni, sokeessa jok' innossaan
valmiilta näyttää tekoon äärimmäiseen,
järkiinsä tulee, kun vaan oikealla
nimellään mainitaan tuo ilkityö.
Myös emme ole aivan puoltajitta.
Väkensä pienen Altringer[70] ja Gallas
on kuuliaisna saaneet pysymään --
viel' lisääntyy se väki päivittäin. --
Ei yllättää hän voi. Oon ympäröinyt
mä urkkijoilla hänet: heti saan
tietooni vähimmänkin askeleensa --
niin, oma suunsapa sen mulle kertoo.

QUESTENBERG.
On ihme, että hän ei vihollista
viereltään huomaa.

OCTAVIO.
                   Älkää ajatelko,
ett' olen valhetellen, liukastellen
mä hänen suosioonsa luikerrellut,
imarrussanoin saanut luottamuksen!
Ja vaikka viisaus mun vaatii sekä
velvollisuutenikin alamaisna
poveni tunteet hältä salaamaan,
en valhetunteit' ole teeskennellyt.

QUESTENBERG.
Se ilmeinen on taivaan sallimus.

OCTAVIO.
En tiedä, mikä lie se -- joka vetää,
kahlehtii hänet minuun, poikaanikin.
Olemme ystävykset, aseveljet;
jo varhain tottumus ja samat vaarat
yhdisti meidät -- mutta muistaa voin
päivänkin, jolloin mulle kerrassansa
hän avas sydämensä, luottamaan
rupesi minuun. Oltiin Lützenissä --
Aamulla taistopäivän häntä etsin,
vihjeestä pahan unen viedäkseni
hänelle toisen ratsun. Alle puun
teltoista kauas hän ol' uinahtanut.
Kun hänet herätin ja epäilyni
hänelle kerroin, niin hän ihmeissään
silmäili mua kauan; sitten tarttui
hän kaulaani ja oli liikutettu,
vaikk' ansainnut ei sitä pikku työni.
Tuo luottamus siit' asti mua vainoo,
mikäli minun hänest' etääntyy.

QUESTENBERG.
Uskotte salaisuuden pojallenne?

OCTAVIO.
En.

QUESTENBERG.
    Ette varoita ees, että hän
huonoissa käsiss' olevansa tietäis?

OCTAVIO.
Viattomuutensa suo hälle turvaa.
Ei teeskennellä voi niin avoin sielu,
vain tietämättömyys voi hälle suoda
sen hengenvapauden, joka poistaa
epäilyt herttualta.

QUESTENBERG (huolestuneena).
                    Uskon hyvää
eversti Piccolominista -- vaan -- jos --
Aatelkaa --

OCTAVIO.
Mun täytyy uskaltaa -- Hän tulee. Hiljaa!


NELJÄS KOHTAUS.

    MAX PICCOLOMINI. OCTAVIO PICCOLOMINI. QUESTENBERG.

MAX.
Hän tässä nyt jo onkin. Terve, isä!

    (Syleilee isäänsä. Kun hän käännähtää, huomaa hän
    Questenbergin ja astahtaa kylmästi taaksepäin.)

Kas, toimessako? Häiritä en tahdo.

OCTAVIO.
Max, kuinka? Huomiota vieraallemme!
Sen vanha ystävämme ansaitsee;
suo arvo keisarisi airuelle!

MAX (kuivasti).

von Questenberg! Te olkaa tervetullut,
jos hyvät teill' on aikeet.

QUESTENBERG (on tarttunut hänen käteensä).
                            Älkää viekö
kättänne, kreivi Piccolomini!
En yksityisenä vain siihen tartu,
ja mitään halpaa sill' en tarkoita.
    (Ottaen molempia kädestä.)
Octavio -- Max Piccolomini!
On ennerikkaat, onnekkaat ne nimet!
Niin kauan onni seuraa Itävaltaa
kuin moinen tähtipari, voitokas
ja suojaava, sen armeijoille tuikkii.

MAX.
Nyt, herra ministeri, unohdatte
osanne: käsketty ei teidän kiittää,
vaan moittia, niin, moittia, sen tiedän --
erikoisetuja en minä mieli.

OCTAVIO (Maxille).
Hovista tulee hän, niin täys kuin täällä
ei herttuaan siell' ole tyytyväisyys.

MAX.
Taas mitä hänessä on moittimista?
Vai sekö, että yksin päättää sen,
mink' yksin ymmärtää? Siin' oikein tekee,
ja sillään pysyväkin on se seikka. --
Hän näät ei ole luotu toisten mukaan
liukkaasti taipumaan ja kääntymään.
se vastoin luontoa on hälle aivan.
On hallitsijansielu hälle suotu,
ja hänet pantu hallitsijanpaikkaan.
On hyvä, että niin on. Harvat voi
itsensä hallita ja ymmärrystään
ymmärtävästi käyttää -- Kaiken onneks
ilmestyy joskus joku keskukseksi,
tueksi tuhansille, kohoten
kuin pylväs horjumaton, jonka luo
iloiten, luottain voidaan kokoontua.
On moinen Wallenstein, ja kelpaavampi
hoville vaikk' ois toinen -- moista vaatii
armeijan onni.

QUESTENBERG.
               Armeijan! Niin kai!

MAX.
On riemu nähdä, kuinka kaikki hän
herättää, vahvistaa ja elvyttää,
jokainen kyky kuinka ilmi käy,
lahjakkuus hänen luonaan selvenee!
Esille kunkin voimat erikoiset
hän vetää, suuriksi ne kehittää;
suo kunkin täysin olla omin takein,
vain valvoo ain', ett' omintakeisuus
saa paikan oikean; niin tietää tehdä
hän kunkin kyvyt, voimat omikseen.

QUESTENBERG.
Ken sitä väittää, ettei ihmisiä
hän tunne ja myös käyttää heitä osaa!
Hält' unhoon palvelijanaseman
sai valta, ikäänkuin hän sen ois saanut
jo syntyessään.

MAX.
                Eikös olekin?
On kaikki kyvyt hällä siihen, onpa
voimaakin hällä täyttää luonnon käsky,
anastaa valta valtaansyntyneelle.

QUESTENBERG.
Siis hänen jalomielisyydestään
jää riippumaan, me mitä merkitsemme!

MAX.
Mies harvinainen myöskin luottamuksen
ansaitsee harvinaisen. Suokaa hälle
vain tilaa, maalinsa hän määrää _itse_.

QUESTENBERG.
On todisteita.

MAX.
               Moisia he ovat!
Jos syvää kaikkea he samoin pelkää,
maanmatalaa vain saattavat he sietää.

OCTAVIO (Questenbergille).
Hyvällä mukaantukaa, ystäväni!
Hänestä ette muutoin selviydy.

MAX.
Manaavat hengen esiin hädässänsä
ja kauhistuvat heti, kun se nousee.
Pitäisi tavattoman, korkeimmankin
kuin arkipäiväisimmän tapahtua.
Sodassa joka hetki miestä kysyy --
mieskohtaisuus ja oma näkemys
vallitkoot siellä. Tarpeen päällikölle
on kaikki, mikä luonnossa on suurta,
hän suurissa siis suhteiss' elää saakoon.
Oraakkelilta sisimpänsä hänen
on neuvo kysyttävä eikä suinkaan
kuolleista kirjoista tai säännöksistä
ja homeen painamista papereista.

OCTAVIO.
Oi, poikani, nuo vanhat, ahtaat säännöt
arvossa pitäkäämme! Painot ovat
ne kalliin kalliit, jotka ahdistettu
ahdistajansa rajuun tahtoon sitoi;
pelätty onhan aina mielivaltaa --
Tie järjestyksen, vaikka mutkainenkin,
ei ole väärä. Suora salaman
ja tykinluodin kulku on -- ne tapaa
lyhintä tietä maalin, mutta särkyin
uransa avaa särkemistä varten.
Tie, jota myöten rientää ihminen
ja jolla liikkuu siunaus, se kulkee
kuin virta kautta laaksoin kaarrelmain
vapaiden, ohi pellon, viinimäen,
arvossa pitäin tiluksien rajat --
niin myöhemmin, mut varmaan vieden maaliin.

QUESTENBERG.
Oi, kuulkaa isää -- kuulkaa _häntä_, joka
samalla sankar' on ja ihminen!

OCTAVIO.
Noin puhut leirin lasna, poika. Sinut
kasvatti viidentoista vuoden sota --
et rauhaa nähnyt koskaan! Elämässä
on korkeampaakin kuin sotatoimet;
sodankaan tarkoitus ei ole sota.
Työt väkivallan suuret, nopeat,
nuo silmänräpäyksen kummat ihmeet,
ei ne luo sitä, mikä onnellistaa
ja tyynesti ja mahtavasti pysyy.
Rakentaa joutuisasti sotilas
kevyen kaupunkinsa palttinasta:
paikalla siinä syntyy häly, vilske,
vilkastuu tori, rahtitavaraa
on kadut, joet ihan kukkuroillaan,
ammattityökin siinä pian versoo.
Vaan jonain aamuna taas äkkiään
jo teltat kaatuu, joukot kulkee pois,
ja kuolleeksi kuin kirkkotarha jääpi
nyt pelto tallattuine viljoinensa,
ja mennyttä on kaikki vuodentulo.

MAX.
Oi, isä, tehköön keisari jo rauhan!
Iloiten vaihdan verilaakerini
orvokkiin ensimäiseen maaliskuun,
maan tuoreen tuoksuvaiseen takeeseen.

OCTAVIO.
Mi sulle tuli? Miks niin äkin hellyt?

MAX.
Minäkö en ois rauhaa koskaan nähnyt? --
Olenhan nähnyt, isä, olen tullut
sen mailta juuri -- tieni mua johti
lävitse sodan säästämien seutuin --
oi, isä, elämäss' on suloutta,
jot' emme tunteneet me ole koskaan! --
Ihanan elon rantaa autiota
harhailleet olemme kuin rosvoparvi,
jok' ahdettuna laivan umpi-ilmaan
merellä raa'all' elää raaoin tavoin
ja mantereesta tuntee lahdet vain,
joist' uskaltaa se maihin varkain nousta.
Mit' arvokasta sisälaaksoissaan
maa kätkee, sitä, oi, me emme yhtään
rajulla matkallamme ole nähneet.

OCTAVIO (tulee tarkkaavaiseksi).
Ja tällä matkallako sen sä näit?

MAX.
Tää loma eloni ol' ensimäinen.
Oi, sano, mik' on määrä, palkka toimen
tään raskaan, joka ryösti nuoruuteni,
tyhjäksi poven jätti, janoon hengen,
sivistys jot' ei ole kaunistanut?
Ei tämän leirin metelöivä touhu,
hevosten hirnunta ja torvein räike
ja palveluksen aina tarkka kello,
komentosanat, aseharjoitukset
janoovaa sydäntä voi tyydyttää.
On sielutonta tämä tyhjä puuha --
Iloa, onnea on toisenlaista.

OCTAVIO.
Tiell' lyhyellä opit paljonkin.

MAX.
Ihana päivä, konsa sotilas
elämään vihdoin palaa, ihmisyyteen,
ja liput aukee jonoon iloiseen
ja kotimatkaan soittaa rauhanmarssi,
kun koristellaan hatut, kypärit
ketojen lehvin, ryöstöin viimeisin!
Kaupunkein portit aukee itsestänsä,
ei miinaa tarvis niitä särkemään;
on vallit täynnä kansaa rauhallista,
tervehdyshuudon joka kohottaa --
Ja tornikellot jälkeen veripäivän
riemuiseen soittaa iltarukoukseen.
Kylistä, kaupungeista virtanaan
vilisee kansaa, riemutunkeilullaan
armeijan lähtemistä estellen --
Päivästä tästä iloisena vanhus
poikaansa kotiintuvaa kättelee.
Vieraana kotitilalleen hän saapuu
jo aikaa jätetylle; hänet peittää
leveillä oksillaan nyt sama puu,
jok' oli vesa vielä, kun hän läksi,
ujoillen impenä se tulee vastaan,
jok' imettäjän rinnoill' oli silloin.
Oi, onnellista, jolle lempeänä
avautuu silloin ovi, hellä syli --

QUESTENBERG (liikutettuna).
Oi, että ajasta niin kaukaisesta
puhutte, mutta näistä päivist' ette!

MAX (kiivastuneena kääntyen hänen puoleensa).
Syy kaikki teidän on, te wieniläiset!
Vapaasti tunnustan sen, Questenberg!
Kun huomasin tääll' äsken teidät, silloin
kouristi sisintäni mielipaha --
Te juuri estättekin rauhan tulon!
Väkisin soturin se täytyy luoda.
Raskaiksi teette päivät ruhtinaalle,
tien vaikeaksi, häpäisette häntä.
Ja miksi? Koska enemmän hän katsoo
Euroopan parasta kuin sitä, saako
vai eikö jonkun palstan Itävalta --
Te teette hänet kapinoitsijaksi
ja Luoja tiesi miksi muuksi vielä,
kun saksilaisia hän armahtaa,
vihollisissa koittaa luottamusta,
jok' ainut rauhan tie on, herättää!
Jos sodassa ei lakkaa sotiminen,
niin mistä rauha saapuis? Menkää pois!
Ja niinkuin hyvää rakastan, niin teitä
mä vihaan -- Tässä vannon tahtovani
puolesta Wallensteinin vuodattaa
viimeisen sydänveren, ennenkuin
riemuita saatte hänen tuhostansa.

    (Poistuu.)


VIIDES KOHTAUS.

    QUESTENBERG. OCTAVIO PICCOLOMINI.

QUESTENBERG.
Voi meitä! Niinkö nyt on laita?
    (Kiihkeästi ja maltitonna.)
Ja mekö, ystäväni, suomme hänen
nyt mennä tuossa harhaluulossaan,
takaisin emme kutsu, saadaksemme
häneltä silmät auki?

OCTAVIO (syvistä mietteistä heräten).
                     _Minultapa_
hän nyt ne auki sai: nään huoleks asti.

QUESTENBERG.
Mit', ystäväni?

OCTAVIO.
                Kiroon tätä matkaa.

QUESTENBERG.
No miksi niin? Mit' on se?

OCTAVIO.
                           Tulkaa! Tahdon
nyt heti omin silmin nähdä, minne
ne turman jäljet johtaa -- Tulkaa nyt --

    (Aikoo saattaa hänet pois.)

QUESTENBERG.
Siis mitä? Minne?

OCTAVIO (kiirehtien).
                  Luokse prinsessan!

QUESTENBERG.
                                     Siis --

OCTAVIO (oikaisee sanansa).
Luo herttuan! Niin, mennään. Oi, mä pelkään
jo kaikkea. Ne pojan verkkoon saivat,
ei palaa semmoisena hän kuin lähti.

QUESTENBERG.
Selitys suokaa vain --

OCTAVIO.
                        Ja enkö voinut
sit' aavistaa ja tätä matkaa estää?
Miks hältä salasin? Ois varoittaa
mun tullut -- neuvoitte -- Nyt myöhäist' on jo.

QUESTENBERG.
Mi myöhäistä on? Kuulkaa, ystäväni,
te pelkin arvoituksin puhelette.

OCTAVIO (hillitymmin).
Menemme herttuan luo. Tulkaa! Kohta
on määrätunti, jolloin puheillensa
hän vastaanottaa. Tulkaa siis! --
Kirottu kolmin kerroin tämä matka!

    (Saattaa Questenbergin pois. Esirippu.)




TOINEN NÄYTÖS.


Friedlandin herttuan palatsiin kuuluva sali.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    PALVELIJAT asettelevat tuoleja ja levittävät lattiamattoja. Heti
    sen jälkeen tähdistäennustaja SENI, italialaisen tohtorin kuosiin
    mustassa ja hiukan eriskummaisessa puvussa. Hän astuu keskelle
    salia kädessä valkea keppi, jolla hän osoittaa ilmansuuntia.

PALVELIJA (kävellen suitsutusastia kädessä).
Nyt työhön! Saakaa puuha loppuun! Vahti
"asentoon!" huutaa jo. Ne kohta saapuu.

TOINEN PALVELIJA.
Vaan miksi peruutettiin kuntoonpano
punaisen kulmahuoneen? Sepä loistais!

ENSIMÄINEN PALVELIJA.
Kysyhän syytä matemaatikolta:[78]
sen turmanhuoneeks sanoo.

TOINEN PALVELIJA.
                           Hullutusta!
Vain kiusaa meille. Sali niinkuin sali.
Mitäpä merkitsisi paikka liioin?

SENI (arvokkaasti).
Kaikella, poikani, on merkitys.
Mut tärkein, ensimäinen päällä maan
on paikka, hetki joka asiassa.

KOLMAS PALVELIJA.
Natanael, sen kanssa älä ryhdy --
Sen tahdon mukaan taipuu herrammekin.

SENI (lukee tuolit).
Ykstoista! Paha luku. Yksi lisää!
Kakstoista merkkiä on eläinradan;
viis ynnä seitsemän, ne pyhät luvut.

TOINEN PALVELIJA.
Mik' yhdentoista vika?

SENI.
                       Yksitoista,
se synti on: se käskyt kymmenet
ylitsekäypi.

TOINEN PALVELIJA.
             Niinkö? Mutta miksi
ois viisi pyhä luku?

SENI.
                     Viisihän
on ihmissielu. Kuin on hyvän, pahan
sekoitus ihminen, niin viisi summa
on tasan, epätasan ensimäisen.

ENSIMÄINEN PALVELIJA.
Tuo hupsu!

KOLMAS PALVELIJA.
No, olehan nyt. Haluin häntä kuulen,
paljonkin ajatust' on sanoissansa.

TOINEN PALVELIJA.
Pois! Tulevat! Pois syrjäoven kautta!

    (Kiiruhtavat pois. Seni verkalleen perästä.)


TOINEN KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. HERTTUATAR.

WALLENSTEIN.
Kuningatarta Unkarin[79] siis myöskin
tavata, herttuatar, Wieniss' saitte?

HERTTUATAR.
Ja keisarinnaa. Kättä suutelemaan
pääsimme kumpaisenkin majesteetin.

WALLENSTEIN.
Mit' aattelivat, puolison kun kutsuin
talvella leiriin sekä tyttäreni?

HERTTUATAR.
Käskynne mukaan heille sanoin, että
te lapsestamme huolta pitäen
tahdoitte tulevalle puolisolle
viel' ennen sotaa näyttää kihlattunsa.

WALLENSTEIN.
Sanoiko valinnastani ne mitään?

HERTTUATAR.
Toivoivat kyllä, ettei valittunne
luterilainen oisi eikä vieras.

WALLENSTEIN.
Elisabet, te mitä toivotte?

HERTTUATAR.
On teidän tahtonne ain' ollut mun.

WALLENSTEIN (vaitiolon jälkeen).
Millaista hoviss' oli vastaanotto?
    (Herttuatar luo katseensa alas ja on vaiti.)
Ilmaiskaa mulle kaikki -- Millaist' oli?

HERTTUATAR.
Oi, puolisoni! -- Kaikk' ei ole enää
kuin ennen -- Muutos on nyt tapahtunut.

WALLENSTEIN
Puuttuiko arvonanto entinen?

HERTTUATAR.
Ei arvonanto. Käytös oli hieno
ja kohtelias -- mutta vaihtunut
alentuvaisuus tutunsuosiokas
nyt oli juhlalliseen kankeuteen.
Ah, lempeä nyt hienotunteisuus
sääliltä tuntui eikä suosiolta.
Ei! Puolisoa Albrecht herttuan,
jaloa lasta kreivi Harrachin,
ei juuri niin ois tullut vastaanottaa.

WALLENSTEIN
Ne varmaan moitti viime käytöstäni?

HERTTUATAR.
Voi, jospa oisivat niin tehneet! Aikaa
oon teitä puolustamaan tottunut
ja vihastuneet mielet viihdyttämään --
Ei, moitittu ei teitä -- Verhouduttiin
niin raskaanjuhlalliseen vaitioloon.
Ei tavallista väärinymmärrystä,
ei ärtymieltä haihtuvaa se ollut --
on tapahtunut jotain onnetonta,
korvaamatonta. -- Ennen orpanakseen
minua kuningatar Unkarin
nimitti, erotessa syleilikin.

WALLENSTEIN.
Mut eikö nyt?

HERTTUATAR (kyyneleitään kuivaten, lyhyen vaitiolon jälkeen).
              Hän syleili, mut vasta
kun heittänyt jo olin hyvästit
ja ovi kiinni meni; silloin riensi
hän luokseni kuin vasta silloin muistain
ja syliinsä mun sulki tuntein, jotka
pikemmin tuskaiset kuin hellät oli.

WALLENSTEIN (tarttuu hänen käteensä).
No rauhoittukaa, herttuatar! Kuinka
ol' Eggenbergin, Lichtensteinin[80] laita
ja toisten ystäväimme?

HERTTUATAR (päätään pudistaen).
                       Niit' en nähnyt.

WALLENSTEIN.
Ja lähettiläskreivi Espanjan,
hän, joka innoin mua ennen puolsi?

HERTTUATAR.
Ei mitään puhunut hän puolestanne.

WALLENSTEIN.
Ne auringot ei nyt siis meille paista;
no tulkoon valoksemme oma tuli!

HERTTUATAR.
Ja merkitsiskö, rakas herttuani,
siis jotain, mitä kuiskii hoviväki,
maa julki haastaa -- mitä vihjaavasti
tuo isä Lamormain[81] --

WALLENSTEIN (kiireesti).
                     Hän! Mitä hän?

HERTTUATAR.
Teit' että muka syyttää aiotaan
valtuuden väärinkäytöst' uhmaavasta,
pilkasta armollisten käskyjen. --
Espanjalaiset sekä Baijerin
kopea herttua on syyttäjinä --
Nyt nousee teitä kohti rajuilma,
viel' uhkaavampi kuin se, joka teidät
kukisti Regensburgin päivill' ennen.
Puheena, sanoo hän -- ah, en voi virkkaa --

WALLENSTEIN (jännittyneenä).
No mikä?

HERTTUATAR.
         Toinen --

    (Ei voi jatkaa.)

WALLENSTEIN.
                   Toinen --

HERTTUATAR.
                             Loukkaavampi --
viraltapano.

WALLENSTEIN.
             Niinkö?
    (Rajussa mielenliikutuksessa astellen huoneen poikki.)
                     Oi, ne minut
pakoittaa, sysää siihen, mit' en tahdo!

HERTTUATAR (rukoilevasti hiipien häntä lähemmä).
Oi puolisoni, jos on aikaa vielä --
alistumalla jos ja myöntymällä
sen estää voi -- niin silloin myöntykää --
Oi, taivuttakaa ylväs sydämenne;
omanhan keisarinne tahtoon silloin
olette taipunut. Niin toimikaa,
ett' aikeitanne hyviä ei häijyys
myrkkyisin mustata vois selityksin!
Totuuden voimin voitollisin saatte
te valheen, parjauksen häpeään.
Niin vähän meill' on tosiystäviä,
sen tiedätte. On meidät äkkionni
vihalle vienyt alttiiks ihmisten --
Mit' oomme, keisari jos meit' ei suosi!


KOLMAS KOHTAUS.

    EDELLISTEN lisäksi KREIVITÄR TERZKY, joka saattaa
    kädestä prinsessa THEKLAA.

KREIVITÄR.
Jo asiat on, sisko, puheenanne
ja, niinkuin nään, ei hauskat, ennenkuin
iloinnut lapsestaan on ruhtinas?
Ilolle kuuluu ensimäinen hetki.
Täss', isä Friedland, täss' on tyttäresi!

    (Thekla lähestyy isäänsä ujona ja aikoo kumartua hänen kättään
    suutelemaan; Wallenstein ottaa hänet syliinsä ja jääpi hetkiseksi
    tyttärensä katselemiseen vaipuneena seisomaan.)

WALLENSTEIN.
Niin! Toiveeni on kauniiks auennut.
Tään takeeks otan onnest' ehommasta.

HERTTUATAR.
Hän oli hento lapsi lähteissänne
suurt' armeijata luomaan keisarille.
Retkeltä tultuanne Pommerista
jo tytär luostariss' ol' oppimassa.
Siit' asti siell' on ollut.

WALLENSTEIN.
                            Sillä aikaa,
kun huolenamme tääll' ol' luoda hälle
suuruutta, voittaa korkein mainen arvo,
rauhassa luostarin on luontoäiti
osansa tehnyt, suonut lapsellemme
lahjansa jumalaiset, johtain hänet
koruissa ihanissa kohtaamaan
loistoisaa onneaan ja toiveitani.

HERTTUATAR (prinsessalle).
Isääsi kai et oisi tuntenutkaan?
Kahdeksanvuotias sä tuskin olit,
kun isän kasvot viime kerran näit.

THEKLA.
Yhdellä katseella jo -- isähän
ei ole vanhennut -- vaan kukoistaa
kuvansa lailla, jok' on sielussani.

WALLENSTEIN (herttuattarelle).
Suloinen lapsi! Kuinka hieno, viisas
on lauseensa! Mä olin kohtalolle
jo vihoissani, kun ei suonut poikaa
perimään nimeäni, onneani,
sarjassa ylpeässä ruhtinasten
eloni häviävän jatkajana.
Väärässä olin, kohtalo! Nyt painan
mä neitseellisen kukoistavaan päähän
sotaisen elon seppelkiehkuran;
en hävinneeksi katso elämääni,
sen seppeleen jos kerran asettaa
voin kuninkaallisena koristeena
tään otsan ihanuutta ympäröimään.

    (Pitää tytärtään sylissä, kun Max Piccolomini astuu huoneeseen.)


NELJÄS KOHTAUS.

    EDELLISTEN lisäksi MAX PICCOLOMINl ja pian senjälkeen KREIVI TERZKY.

KREIVITÄR.
Tuoss' saapuu ritarimme, suojaajamme.

WALLENSTEIN.
Max, terve tultuasi! Aina tuot
iloa jotain mulle ihanaa
ja niinkuin onnentuoja aamutähti
sä johdat mulle elonauringon.

MAX.
Kenraali --

WALLENSTEIN.
            Palkkiosi tätä ennen
käteni kautt' on tullut keisarilta.
Nyt isän onnellisen velvoitit,
ja tämän velan maksaa Friedland itse.

MAX.
Oi, ruhtinas! Sa joutuin maksoitkin.
Häveten saavun, jopa tuskaisena;
olenhan tuskin tänne tullutkaan,
syliisi tuonut äidin, tyttären,
kun tallistasi kallein varuksin
metsästyshevot uljaat mulle tuodaan
vaivoista palkaksi. Niin, palkaks juuri.
Se oli vaivaus ja toimi vain,
ei, niinkuin maltitonna otaksuin,
osoitus suosion, jost' ilomielin
nyt kiittää aioin -- Ei, ei tarkoitettu
suurimmaks onnekseni tätä tointa!

    (Terzky astuu huoneeseen ja jättää herttualle kirjeitä,
    jotka tämä nopeasti avaa.)

KREIVITÄR (Maxille).
Maksaako vaivoistanne? Ilostaan
hän maksaakin. Niin, teitä kaunistaa
hienosti aatella, vaan lankoani
suurelta, ruhtinaalliselt' ain' näyttää.

THEKLA.
Myös mun siis pitäis hänen rakkauttaan
epäillä, koska minut käsillään
hyvillä koristi hän, ennenkuin
ol' isänsydän mulle puhunut.

MAX.
Niin, hänen täytyy saada aina antaa
ja luoda onnea.
    (Ottaa herttuatarta kädestä, yhä lämpimämmin.)
                Oi, hälle kiitos
niin paljosta -- niin paljon sisältää
minulle tämä rakas Friedland-nimi.
Eloni loppuun tahdon vanki olla
mä tämän nimen -- siinä kukoistaa
kaikk' onni mulle, toiveet ihanat.
Lujasti kohtalo kuin taikapiiriin
on tähän nimeen minut lumonnut.

KREIVITÄR (joka sillävälin on tarkoin silmälläpitänyt herttuaa,
huomaa, että tämä kirjeitä lukiessaan on käynyt miettiväiseksi).
Menkäämme! Veli tahtoo olla yksin.

WALLENSTEIN (käännähtää, malttaa mielensä ja sanoo
iloisesti herttuattarelle).
Niin, vielä: tervetultuanne leiriin!
Tääll' ootte emäntänä -- Sinä, Max,
tään kerran vielä vanhaa tointas[82] hoida,
sill' aikaa kun me herran[83] asioita
käsittelemme täällä.

    (Max Piccolomini tarjoo herttuattarelle käsivartensa,
    kreivitär saattaa prinsessaa huoneesta.)

TERZKY (huutaen poistuvalle Piccolominille).
                     Älkää suinkaan
te jääkö saapumatta kokoukseen!


VIIDES KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. TERZKY.

WALLENSTEIN (mietteisiin syventyneenä, itsekseen).
Hän oikein nähnyt on -- Niin laita on,
se samaa todistaa kuin muutkin viestit --
Päätöksen lopullisen tehneet ovat
Wienissä, valinneet jo seuraajani.
Kuningas Unkarin, se Ferdinand,
se vesa keisarin, on vapahtaja
ja uusi tähti! Meistä luullaan jo
selvillä oltavan ja perintömme
on viety niinkuin vainaan konsanaankin.
Siis älköön hukattako hetkeäkään!
    (Kääntyessään huomaa hän Terzkyn ja antaa tälle erään kirjeen.)
Niin, kreivi Altringer hän esteleiksen,
myös Gallas -- siit' en pidä.

TERZKY.
                              Ja jos viivyt,
ne kaikki luopuu, toinen seuraa toista.

WALLENSTEIN.
Altringerill' on solat Tyrolin,
lähetän hälle viestin, ettei laskis
espanjalaista maahan Milanosta. --
Sesina,[84] vanha välimies, on taaskin
äskettäin ilmestynyt näkyviin.
Hän mitä kreivi Thurnist'[85] ilmoittaa?

TERZKY.
Tiedoksi antaa sulle kreivi, että
hän Halberstadtin kaupungissa, jossa
konventti[86] nyt on koolla, tavannut
on Ruotsin kanslerin;[87] vaan oli tämä
kyllästyneensä muka sanonut
eik' asioihis enää ryhtyvänsä.

WALLENSTEIN.
Ja miksi niin?

TERZKY.
               Ei muka luottaa voi
sanaasi, heitä petät, liiton teet
keralla saksilaisten heitä vastaan,
kurjalla heidät sitten kuitaten
rovolla.

WALLENSTEIN.
         Niinkö! Pitäisikö antaa
saaliiksi kaunis saksalainen maa
hänelle, jotta emme vallitsisi
omassa maassammekaan enää? Pois,
pois ajettakoon moiset naapurit!

TERZKY.
Suo heille pala maata, etpähän
omistas anna! Mitä siitä huolit,
ken pelin maksaa, jos sen sinä voitat.

WALLENSTEIN.
Pois heidät täältä -- sit' et ymmärrä.
En tahdo sanottavan, että minä
hajoitin Saksan sekä kavalsin
sen muille, osan itse siepaten.
Mun nähköön valtakunta suojaajakseen,
mä valtakunnanruhtinaana tahdon
myös joukkoon valtakunnanruhtinasten.
Ei valtakunnassamme vieras voima
saa päästä juurtumaan, ei ainakaan
nälkäiset goottilaiset,[88] jotka katsoo
tään saksalaisen maamme siunausta
kateellisina, ryöstönhaluisina.
On autettava heidän hankkeitani
etua siitä lainkaan voittamatta.

TERZKY.
Menetteletkö saksilaisiin nähden
rehellisemmin? Kärsivällisyyden
he kieroiluisi vuoksi kadottavat --
Mi tarkoitus on näillä naamioilla?
Epäilee ystävät, ne ymmäll' ovat --
Ei Oxenstjerna, Arnheim,[89] eikä kukaan
voi tietää, mitä päättää vitkailustas.
Syy mulle jää, kun kaikki välitän.
Ees käsikirjoitustas mull' ei ole.

WALLENSTEIN.
Tiedäthän, etten anna kirjallista.

TERZKY.
Vaan mistä tosiaikees arvataan,
jos sanaasi ei seuraa teko? Eikö
ne neuvottelut, joita tähän asti
on sulla ollut vihollisen kanssa,
olekin tarkoitustaan saavuttaneet,
jos pilantekona vain pidit niitä?

WALLENSTEIN (lyhyen vaitiolon jälkeen, samalla kuin
hän terävästi silmäilee Terzkyä).
Ja mistä tiedät, etten vihollista
pidäkin pilkkanani? Etten teitä
jokaista pidä? Tunnetkohan minut
niin hyvin? Enpä tiedä avanneeni
sinulle sisintäni -- Keisar' onhan
huonosti mua kohdellut! -- Mä voisin,
_jos_ haluaisin, tehdä hälle siitä
paljonkin pahaa. Vallantunnostani
iloitsen. Mutta valtaa käyttänenkö,
et _siitä_ tienne enempää kuin toiset.

TERZKY.
Niin kanssamme oot aina leikkinyt!


KUUDES KOHTAUS.

    EDELLISET ynnä ILLO.

WALLENSTEIN.
Mit' ulos kuuluu? Ovatko he valmiit?

ILLO.
On heissä toivomasi mieliala.
He vaatimuksist' ovat keisarin
raivoissaan.

WALLENSTEIN.
             Mitä mielt' on Isolani?

ILLO.
Hän sun on kokonaan, kun sulta sai
rahoja faropelin[90] jatkamiseen.

WALLENSTEIN.
Colalto miltä tuntuu? Ootko varma
myös Deodatin, Tiefenbachin suhteen?

ILLO.
He tekevät kuin Piccolomini.

WALLENSTEIN.
Siis jotain uskaltaa voin heidän kanssaan? --

ILLO.
Jos varma olet Piccolomineista.

WALLENSTEIN.
Kuin itsestäni. _Ne_ ei mua jätä.

TERZKY.
Niin paljon älä luota kettumaiseen
Octavioon!

WALLENSTEIN.
           Vai sinä mulle neuvot
väkeni tuntemusta! Hänen kanssaan
kuustoista kertaa olen sotaan mennyt --
asetin hänen horoskooppinsakin,[91]
synnyimme samaan tähtein asentoon --
Ja lyhyesti -- (Salamielisesti) Riippukoon se
Jos toisista siis menet vastuuseen --

ILLO.
Vain _yksi_ ääni kuuluu kaikkein suusta:
et erota saa ylijohdostamme.
He luokses lähettävät lähetystön.

WALLENSTEIN.
Jos minun tulee _heille_ sitoutua,
myös heidän täytyy mulle.

ILLO.
                          Se on selvä.

WALLENSTEIN.
Heilt' otan kirjallisen valan, että
_ehdoitta_ minuun liittyvät.

ILLO.
                           Mik' estää?

TERZKY.
_Ehdoitta?_ Itselleen he pidättävät
velvollisuudet aina keisaria
ja Itävaltaa kohtaan.

WALLENSTEIN (päätään pudistaen).
                      Heidän täytyy
ehdottomasti kuulua vain mulle.

ILLO.
Nyt tiedän -- Eikös meille iltasella
pitoja pidä kreivi Terzky?

TERZKY.
                           Kyllä,
ja kutsuttu on kaikki kenraalit.

ILLO (Wallensteinille).
Annatko mulle täysin vapaat kädet?
Kenraalit sanansa saan antamaan
toiveesi mukaan.

WALLENSTEIN.
                 Puuhaa kirjallinen
sitoumus, sama mulle, millä keinoin!

ILLO.
Ja jos tuon kirjoituksen, jossa suostuu
jokainen päällikkö, ken täällä on,
sinua sokeasti seuraamaan,
tahdotko teoll' uljaall' onneasi
koettaa viimein?

WALLENSTEIN
                 Puuhaa sitoumus!

ILLO.
Punnitse, mitä teet? Et täyttää voi,
sinulta mitä vaatii keisar' -- ethän
heikontaa saata armeijaasi -- etkä
espanjalaista rykmenteilläs auttaa,
jos valtaas ijäksi et jättää tahdo.
Myös muuta mieti! Et voi pilkaks ottaa
vakavaa määräystä keisarin,
et enää koukutella, vitkastella,
jos suorastaan et tahdo hovin kanssa
riitoihin tulla. Päätä! Haluatko
yllättää heidät teoin jyrkin, vaiko
viel' aikailla ja äärimmäistä vuottaa.

WALLENSTEIN.
Parempi vuottaa sitä, ennenkuin
rupeaa äärimmäistä tekemään!

ILLO.
Oi, hetkest' ota vaari ennen sen
pakenemista. Harvoin elämässä
tapaamme silmänräpäyksen, joka
todella tärkeä ja suur' on. Milloin
ratkaisun tultava on, silloin täytyy
mont' onnellista seikkaa yhdess' olla --
ja yksitellen, hajanaisna vain
näkyvät onnen langat, tilaisuudet,
jotk' yhtyin _yhteen_ elonpisteeseen
hedelmätertun raskaan muodostavat.
Kuink' ylles kertyy pilvet kohtalon
ratkaisevina, pahaenteisinä! --
On luonas parhaat päälliköt, ne vuottaa
vain viittausta sulta, johdattaja
kuningassieluinen -- Oi, älä salli
hajalle heidän mennä! Toista kertaa
et koko sodan ajall' luokses saa
niin yksimielisinä heitä koolle.
Kas, nousuvesipä se laivan raskaan
rannasta kohottaa -- Saa rohkeutta
suuressa joukon virrass' yksityinen.
Ne nyt on sun, nyt vielä! Pian sota
hajoittaa heidät minkä minnekin --
ja kunkin pikku huoliin, harrastuksiin
häviää yhteishenki. Tänään jos
ken virran viedess' itsens' unhottaa,
hän yksin jäätyänsä harkitsee,
vain heikkoutensa tuntee sekä kääntyy
vanhalle, tunnetulle kulkutielle
velvollisuuden arkisen ja koittaa
vain vauriotta päästä katon alle.

WALLENSTEIN.
Ei vielä ole aika.

TERZKY.
                   Aina sanot
sä noin. Ja milloin on se?

WALLENSTEIN.
                           Kun sen sanon.

ILLO.
Oi, tähtihetkeä sä vuotat, kunnes
sinulta mainen hetki katoo. Kuule,
povessas sull' on tähdet kohtalosi.
On itseluottamus ja uskallus
sun Venus-tähtesi![92] Vaan paha tähtes,[93]
sun ainut turmasi, on _epäilys_.

WALLENSTEIN.
Puhelet, niinkuin ymmärrät. Kuink' usein
oon sulle selittänyt! -- Jupiter,
jumala kirkas, syntyissäsi laski;
ei katsees tunge _niihin_ salaisuuksiin.
Maass' synkkänä voit uurtaa, sokeana,
kuin Tartarokseen syösty Saturnus,[94]
jok' eloos luopi hohteen lyijynkalvaan.
Voit nähdä maisen, alhaisen ja liittää
lähimmän älykkäästi lähimpään;
niiss' asioissa sinuun luotan, uskon.
Vaan mikä salaisena, mahtavana
muovailee, kutoo luonnon syvyyksissä --
tuo henkein porras tuhatpuolainen,
tomusta maan jok' ylös rakentuu
maailmaan tähtien ja jota myöten
vaeltaa ylös, alas taivaan voimat --
sisäkkäispiirit, jotka kilvan kiertää
kesk'aurinkoa[95] radoin pienentyvin --
siteetön silmä vain _ne_ näkee, silmä
Jupiter-lasten,[96] valosyntyisten.
    (Astuttuaan salin poikki edestakaisin, seisahtuu hän ja jatkaa.)
Ei taivaan tähtisarjat aikaansaa
vain päivää, yötä, kevättä ja kesää --
ei kylväjälle vain tie näytä, milloin
on kylvön, leikkuun aika. Ihmistoimet
myös kylvöst' on, min tekee sallimus
vastaisen ajan tummaan peltomultaan,
mahdeille kohtalon sen uskoen.
Tiedustaa silloin täytyy kylvönaika,
hetkestä tähtein saada oikeasta
myös selko, taivaan _huoneet_[97] katsastaa
tarkastain, eikö kasvun vihollinen
_nurkissa_ taivaan[98] piile turmaa tuottain. --
Siis aikaa suokaa! Tehkää sillävälin
mi tehtävänne on! En vielä saata
sanoa, mitä tahdon tehdä. Mutta
en myöntyä vaan aio minä, en.
Eivätkä minua he erota --
Siit' olkaa varmat!

KAMARIPALVELIJA (tulee).
                    Herrat kenraalit.

WALLENSTEIN.
He tulkoot!

TERZKY.
            Tahdotko luokses kaikki päälliköt?

WALLENSTEIN.
Ei ole tarvis. Piccolominit,
Maradas, Buttler, Forgatsch, Deodat,
Caraffa, Isolani tulkoot tänne!

    (Terzky menee ulos kamaripalvelijan kanssa.)

WALLENSTEIN (Illolle).
Oletko Questenbergin pitänyt
valvonnanalaisena? Eikö ketään
hän salaa ole puhutellut?

ILLO.
                          Olen
tarkasti häntä valvonut. On ollut
Octavio vain hänen seurassansa.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. QUESTENBERG, molemmat PICCOLOMINIT. BUTTLER, ISOLANI,
    MARADAS ynnä vielä kolme muuta kenraalia astuvat huoneeseen.
    Wallensteinin viittauksesta istuutuu Questenberg vastapäätä juuri
    hänen kohdalleen, toiset sitten arvojärjestyksen mukaan. On
    tuokion kestävä hiljaisuus.

WALLENSTEIN.
Te mitä varten tulitte, sen olen
jo kuullut, Questenberg, ja punninnutkin,
päätöksen tehnyt, jot' ei mikään muuta.
Kuitenkin sopii päällikköjen kuulla
teilt' itseltänne tahto keisarin --
Suvaitkaa suorittaa siis tehtävänne
edessä näiden jaloin henkilöiden.

QUESTENBERG.
Oon valmis, mutta pyydän huomauttaa:
mun suuni kautt' ei oma rohkeus,
vaan keisarimme valta, arvo puhuu.

WALLENSTEIN.
Johdanto jääköön pois!

QUESTENBERG.
                       Kun keisarimme
lahjoitti armeijalleen rohkealle
päämiehen kuuluisan ja kokeneen,
Friedlandin herttuan, niin luotti hän
iloiten sotaonnen kääntymiseen
pikaiseen, suopeaan. Ja suosikin
alussa onni hänen toiveitaan:
ajettiin Bööminmaasta saksilaiset,
ehkäistiin ruotsalaisten voittokulku --
huoahtaa taaskin saatiin näissä maissa,
Friedlandin herttua kun hajalliset
vihollisjoukot luota Saksan virtain
luoksensa veti sekä _samaan_ paikkaan
manasi Reinin-kreivin,[99] Bernhardin,
Banérin sekä Oxenstjernan, jopa
tuon kuninkaankin voittamattoman,
lopulta sodan suuren verileikin
Nürnbergin edustalla ratkaistakseen.

WALLENSTEIN.
Asiaan, tehkää hyvin!

QUESTENBERG.
                      Uusi henki
ilmaisi heti uuden päällikön.
Sokea raivo siin' ei painiskellut
sokean raivon kanssa, vaan nyt nähtiin
selvässä kamppailussa vastakkain
lujuuden olevan ja rohkeuden,[100]
uljuutta viisaan taidon uuvuttavan.[101]
Turhaanpa häntä taistoon houkutellaan,
syvemmä leiriinsä hän kaivautuu,
kuin siihen tekis ikiasunnon.
Kuningas vihdoin toivotonna tahtoo
rynnistää, teuraiks syösten joukkojansa,
häneltä joita verkkaan nälkä, tauti
ruumiitten täyttämässä leiriss' surmaa.
Murroksen kautta, jonka takaa väijyy
leiristä kuolo putkin tuhansin,
tuo torjumaton aikoo rynnäköllä
avata tiensä. Syntyi yhteenotto,
ja ken sen näki, hän ei itseään
onnelliseksi tunne! Vihdoin sitten
rivinsä pirstotut vie kuningas
takaisin sieltä maata voittamatta
jalankaan vertaa kauhein ihmisuhrein.

WALLENSTEIN.
Pois jääkööt uutistiedot siitä, mitä
kokea itse saimme kauhistuen!

QUESTENBERG.
On syyttäminen mulla tehtävänä,
vaan sydämeni viipyy kiitoksessa.
Nürnbergin luona Ruotsin kuningas
menetti maineen -- Lützenissä hengen.
Friedlandin herttuapa, ihme kumma,
sen suuren päivän jälkeen[102] lyödyn tavoin
pakeni Böömiin, poistui näyttämöltä,
ja nuori urho Weimarin jo syöksyi
estettä kohtaamatta Frankkiin, sieltä
Tonavan luokse tiensä vinhaan raivas
ja oitis seisoi Regensburgin luona
kauhuksi kaikkein kelpo katolisten.
Jo ansiokas herra Baijerin
apua pikaist' anoi hädässään --
Friedlandin herttuan luo keisarikin
jouduttaa lähettiä seitsemän
anomaan, vaikk' ois voinut antaa käskyn.
Vaan turhaan! Hetkelläpä tällä kuulee
vihaansa vanhaa herttua ja kaunaa;
yhteisen hyvän hylkää voidakseen
vanhalle vihamiehellensä kostaa!
Ja Regensburg se sortuu!

WALLENSTEIN.
Mist' ajasta nyt puhe onkaan, Max?
On mennyt muistini.

MAX.
Hän tarkoittaa:
kun oltiin Schlesiassa.

WALLENSTEIN.
Niinkö! Niinkö!
Mit' oli meillä tekemistä siellä?

MAX.
Karkoittaa ruotsalaiset, saksilaiset.

WALLENSTEIN.
Niin, oikein. Tämän kertomuksen vuoksi
unohdan koko sodan -- (Questenbergille) Jatkakaa!

QUESTENBERG.
Luon' Oderin ois saada voitu, minkä
Tonavan luona meiltä ryöstivät.
Toivottiin, että nähdään ihmeseikat
nyt tällä sotatointen näyttämöllä,
kun itse Friedland, Kustaan kilpailija,
ryntäisi sinne, löytäis vastassansa --
Arnheimin, Thurnin laiset henkilöt.
Ja yhteen todellakin tultiin, mutta
vain ystävien lailla vierailemaan.
Huokaili Saksa sodan taakan alla,
vaan Wallensteinin leiriss' oli rauha.

WALLENSTEIN.
Moneenkin veritaistoon käydään suotta,
nuor' että päällikkö[103] sais jonkun voiton.
Etuna kokeneen on sotaherran,
hän että taistella ei tarvitsekaan
näyttääkseen maailmalle voitokkuuttaan.
Vähänpä auttanut ois mua käyttää
Arnheimin suhteen onneani; paljon
ois Saksa hyötynyt mun maltistani,
jos mun ois onnistunut hajoittaa
tuhoisa Saksin ynnä Ruotsin liitto.

QUESTENBERG.
Mutt' eipä onnistunut, ja niin alkoi
uudelleen verileikki. Vanhan maineen
todeksi ruhtinas sai näyttää vihdoin.
Kentillä Steinaun laski ruotsalaiset
aseensa ilman miekan iskuttanne --
siell' antoi taivaallinen oikeus
mukana toisten vanhan villitsijän,
tään sodan tulisoihdun kirotun,
Matthias Thurnin kostajansa käsiin. --
Ylevämielisiinpä käsiin joutui:
ei rangaistusta, ei, vaan lahjoin runsain
päästitte keisarinne vihollisen.

WALLENSTEIN (nauraa).
Sen tiedän -- Oli Wieniss' ikkunat,
parvekkeet tilattu jo valmiiks, että
rattailla pyövelin ois hänet nähty.
Häviön häpeänkin wieniläiset
ois anteeks suoneet, mutt' ei sitä, että
tään ilonäytelmän näin heiltä riistin.

QUESTENBERG.
Sai vapaaks Schlesia ja herttuata
kaikk' kutsui ahdistettuun Baijeriin.
Hän alkaa marssiakin -- mukavasti
pisintä tietä sinne Böömin kautta;
vaan vihollista näkemättä kääntyy,
käy talvileiriin, maita keisarin
ahdistaa keisarinsa armeijalla.

WALLENSTEIN.
Armeijan tila kurja, kaikki tarpeet
ja mukavuudet puuttui -- tuli talvi.
Mit' ajattelee keisar' armeijastaan?
Vai emmekö me ole ihmisiä,
alttiita niinkuin muutkin kuolevaiset
tuhoille kylmyyden ja kosteuden
ja kaikenlaisen puutteen? Kirottua
soturin kohtaloa! Kun hän saapuu,
niin pakoon häntä mennään -- kun hän poistuu,
niin sadatellaan häntä! Hänen kaikki
on otettava; anneta ei mitään,
ja koska häll' on pakko kaikilt' ottaa,
niin kauhuna hän onkin kaikkien.
Kenraalit täss' on. Kreivi Deodat!
Caraffa! Buttler! Hälle sanokaa,
kauanko palkatta on joukot olleet!

BUTTLER.
Jo vuoden.

WALLENSTEIN.
           Mutta palkkasoturille
palkkansa kuuluu, siitä nimensäkin!

QUESTENBERG.
Kahdeksan vuotta sitten aivan toisin
Friedlandin ruhtinas on sanonut.

WALLENSTEIN.
Minussa syy on, tiedän, keisarin
totutin minä siihen. Siit' on vuotta
yhdeksän, kun mä Tanskan sotaan joukon
toin neli-, viisikymmentuhantisen,
jost' yhtään tarvinnut ei hänen maksaa
ropoa -- Kulki sodan raivotar
lävitse Saksin piirikuntain, saaden
Beltinkin saaret hänen nimeänsä
pelkäämään. Se ol' aikaa! Keisarkunta
nimeä tuntenut ei maineikkaampaa
kuin minun. Nimi Albrecht Wallensteinin
timantti kolmas oli keisarkruunun.[104]
Vaan ruhtinastenpäivilläpä murtui
kaikk' auki Regensburgissa! Niin näkyi,
ken kulunkini oli maksanut.
Ja minkä kiitoksen sain siitä, että
mä hallitsijan nöyrä palvelija
taakaksi otin kansain kirouksen --
ja sodan, joka tuotti mahtavuutta
vain _hälle_, ruhtinailla maksatin?
Uhrattiin minut heidän syytöksilleen --
ja erotettiin.

QUESTENBERG.
               Armonnehan kyllä
tietääkin, kuinka vähän vapautta
hänellä noilla turman päivill' oli.

WALLENSTEIN.
Minulla, horna vieköön, _oli_ keino[105]
sen hankkimiseen! -- Ei! Kun oli mulle
pahaksi keisarvallan palveluni
varoilla valtakunnan, toisenlaiset
oon saanut valtakunnast' ajatukset.
Sain keisarilta kyllä tämän sauvan,
vaan merkkiä tät' ylipäällikkyyden
hyväksi _yhteiseksi_ nyt mä käytän,
en laajentaakseni vain _yhden_ valtaa! --
Mut asiaan. Siis mitä tahdotaan!

QUESTENBERG.
Ensiksi tahtoo keisar' armeijan
Böömistä viipymättä lähtemään.

WALLENSTEIN.
Tähänkö vuodenaikaan?[106] Minne meidän
ois käännyttävä?

QUESTENBERG.
                 Kohti vihollista.
Kas, keisarimme tahtoo Regensburgin
valtaansa ennen pääsiäistä, ettei
pääkirkoss' siellä enää saarnattaisi
luterinoppia ja ettei juhlaa
tahraisi väärän uskon kauhistus.

WALLENSTEIN.
Se voiko tapahtua, kenraalit!

ILLO.
On mahdotonta.

BUTTLER.
               Ei voi tapahtua.

QUESTENBERG.
Eversti Suys[107] on saanut keisarilta
jo käskyn eelleen rientää Baijeriin.

WALLENSTEIN.
Ja mitä teki Suys?

QUESTENBERG.
                   Vain tehtävänsä.
Hän lähti.

WALLENSTEIN.
           Lähti! Vaikka päällikkönään
selvästi kielsin häntä paikaltansa
liikahtamasta! Tällä kannallako
päällikkövaltani on? _Tämä_ siis
on kuuliaisuutta, jot' ilman ei
voi aatellakaan mitään sotatointa?
Te, kenraalit, nyt olkaa tuomareina!
Mit' upseer' ansaitsee, jok', unhottain
valansa, rikkoo saadut määräykset?

ILLO.
Haa, kuolon!

WALLENSTEIN (kuuluvammin, kun toiset epäröiden ovat vaiti).
             Kreivi Piccolomini,
mit' ansainnut on hän?

MAX (pitkän vaitiolon jälkeen).
Lain mukaan -- kuolon!

ISOLANI.
                       Niin, kuolon!

BUTTLER.
Kuolon sodansääntöin mukaan!

    (Questenberg nousee seisomaan. Wallenstein
    tekee samoin, kaikki nousevat.)

WALLENSTEIN.
Tuomitsee laki hänet niin, en minä!
Ja jos suon armon, teen sen siksi, että
mun tulee keisaria kunnioittaa.

QUESTENBERG.
Jos niin on laita,[108] täällä suotta viivyn.

WALLENSTEIN.
Ehdoilla vain ma otin komennon;
ol' ensimäinen ehto, ettei kellään,
ei keisarilla edes, saisi olla
mun haitakseni mitään sananvaltaa
armeijaan nähden. Koska tuloksesta
on kunniallani ja hengelläni
_mun_ vastattava, täytyy mulla olla
armeijan johtoon täysi valta. Miksi
tuo Kustaa oli voittamaton? -- Koska
hän _kuningas ol' armeijassaan!_ Mutta
ken kuningas on, hänt' ei koskaan muut
kuin hänen vertaisensa saata voittaa --
Mut asiaan. On paras tulemassa.

QUESTENBERG.
On määrä kardinaali-infantin[109]
keväällä Milanosta lähtein johtaa
espanjalainen joukko Saksan kautta
Alankomaihin. Jott' ois tiensä varma,
niin tahtoo keisar', että häntä seuraa
kahdeksan ratsurykmenttiä teiltä.

WALLENSTEIN.
Mä huomaan, huomaan -- Kahdeksan -- No hyvä!
Hyvinpä laskit, isä Lamormain!
Kirotun viekas jollei ois se tuuma,
niin tyhmän tyhmäks sitä nimittäisi.
Kahdeksantuhattako hevosta!
Nään mitä seuraa.

QUESTENBERG.
                  Siin' ei takatuumaa.
Näin neuvoo viisaus ja käskee hätä.

WALLENSTEIN.
Mitenkä, herra lähettiläs? Enkö
huomaisi muka, ett' on kyllästytty
näkemään vahva miekka kädessäni?
Ja että verukkeita vedetään,
espanjalainen tekosyyks on tarpeen,
väkeni jotta saatais vähentymään
ja valtakuntaan uusi sotavoima,
minua jok' ei seurais. Liian vahva
kuitenkin olen syrjään lyödäksenne.
Sopimus vaatii, että mua pitää
totella joukkoin keisarillisten
kaikissa saksankielisissä maissa.
Espanjalaisista ja infanteista,
vieraina jotka kulkee Saksan kautta,
sopimus kerro ei -- Nyt salavihkaa
se kierretään, nyt minut heikonnetaan,
tarpeettomaksi tehdään, kunnes voidaan
pikainen lopputili mulle antaa. --
Miks kiertoteitä, herra ministeri!
Sanokaa suoraan! Keisaria vaivaa
tuo välillämme tehty sopimus.
Hän tahtoisi mun pois. Teen mieliksensä,
sen päätin, herra, ennen tuloanne.
    (Kenraalien keskuudessa syntyy liikettä, joka yhä lisääntyy.)
Everstejäni säälin, kun en näe,
kuink' ennakoltamaksamansa rahat
he saavat, kuinka palkan ansaitun.
Uus hallitus myös uudet ihmiset
kohottaa esille, ja piankin
vanhentuu varhaisemmat ansiot.
Mont' ulkomaalaista on armeijassa,
ja mies jos muutoin oli reipas, oiva,
kysellyt juur' en hänen sukupuutaan,
en hänen katkismustaan myöskään liioin.
Vastedes sekin muuttuu toisinpäin!
No -- tuo ei minuun koske.

    (Istuutuu.)

MAX.
                           Varjelkoon
Jumala, että niin ei käydä voisi?
Peloittavasti kuohahtaen nousee
kaikk' armeija -- Oi, väärin käyttävät
ne keisarinsa luottamusta, niin
ei käydä voi.

ISOLANI.
              Ei, sortuis silloin kaikki.

WALLENSTEIN.
Niin käypi, uskollinen Isolani.
Varoen minkä rakensimme, sortuu.
Kai silti sentään sotapäällikön
ne jonkun löytää, syntyy keisarille
myös sotajoukko rummun kuultuaan.

MAX (toimeliaana, kiihkeänä toisen luota toisen luo
astellen ja heitä rauhoitellen).
Päällikkö, kuule! Kuulkaa, everstit!
Rukoilen, ruhtinas, oi, älä tee
päätöstäs ennen neuvonpitoamme
ja ehdottelujamme -- Ystäväni,
menkäämme! Korjata voi ehkä kaiken.

TERZKY.
Menkäämme esisaliin, siell' on toiset!

    (Menevät.)

BUTTLER (Questenbergille).
Jos hyvän neuvon kuulla haluatte,
niin lähihetkinä nyt älkää tulko
esille julkisesti, sillä, kuulkaa,
tuskinpa teitä kulta-avaimenne[110]
suojella voisi pahoinpitelyltä.

    (Äänekästä liikettä ulkona.)

WALLENSTEIN.
On neuvo hyvä -- Ettei vieraallemme
tapahdu pahaa, sen saat vastuullesi,
Octavio Ja nyt, von Questenberg,
hyvästi! (Kun tämä aikoo puhua.) Ikävästä asiasta
ei sanaa. Tehtävänne teitte. Tiedän:
on toista asia ja toista mies.

    (Samalla kun Questenberg aikoo Octavion seurassa poistua,
    tunkeutuvat Götz, Tiefenbach ja Colalto huoneeseen mukanaan
    useita päälliköitä.)

GÖTZ.
Miss' on hän, joka meiltä kenraalimme --

TIEFENBACH (samalla).
Kokea mitä saamme? Aiot meidät --

COLALTO (samalla).
Me tahdomme sun kanssas elää, kuolla.

WALLENSTEIN (arvokkaasti, samalla viitaten Illoon).
Tää sotamarski tietää, mitä tahdon.

    (Poistuu.)




KOLMAS NÄYTÖS.


    Huone.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    ILLO ja TERZKY.

TERZKY.
Kuink' aikomuksenne on menetellä
nyt iltapidoiss' everstien suhteen?

ILLO.
Huomatkaa! Esitämme kaavan, jossa
kirjallisesti kaikki herttuaan
liitymme ruumiinemme, henkinemme
viimeiseen sydänvereen saakka; muistain
myös senkin valan vaatimukset, joka
velvoittaa meitä keisaria kohtaan.
Omassa sopimuksess' ilmoitamme
erikseen _tämän_, niin jää puhtaaks tunto.
Kuulkaahan! Täten tehty kirjoitus
jo ennen illallista esitetään,
ei kukaan siitä ole loukkaantuva --
Edelleen kuulkaa! Ja kun viinin hehku
sydämen aukaisee ja silmät sulkee,
paperin toisen, josta väliehto
tuo puuttuu, saavat allekirjoittaa.

TERZKY.
Kuink'? Uskotteko heidän noudattavan
valaansa, jonka heiltä ottaneet
olemme viekkain silmänkääntötempuin?

ILLO.
He ovat ansassamme -- Kirkukoot
vilpillisyyttämme, min suinkin voivat!
Hovissa heidän allekirjoitustaan
enemmän uskotaan kuin valojansa.
Kavaltajia ovat, se on selvä,
pakosta hyvettä siis näyttelevät.

TERZKY.
Kaikk' yhdentekevää, jos tapahtuu
vain jotain ja jos liikkeelle vain lähtään.

ILLO.
Lopulta -- tärkeintä ei ole tässä
kenraalit saada täysin taipumaan,
jo riittäis saada herra[111] siihen uskoon,
etteivät häntä _jätä_ -- Jos _hän_ toimii,
ikäänkuin olisivat he jo hänen,
niin _ovatkin_, ja hän vie heidät kanssaan.

TERZKY.
Useinkaan en voi häntä käsittää.
Hän vihollista kuuntelee ja mulla
Thurnille, Arnheimille kirjoituttaa,
Sesinalle hän puhuu rohkeasti,
kanssamme tuntikaudet keskustelee
aikeistaan, ja kun minä hänet luulen
saaneeni kiinni -- pujahtaa hän pois,
ja näyttää kuin ei huolisi hän muusta
kuin paikallansa-pysynnästä vain.

ILLO.
Ja hänkö luopuis vanhoist' aikeistansa!
Ei valveillaan, ei nukkuessaan mieti
hän muuta, siksi kysyy joka päivä
planeettain neuvoa --

TERZKY.
                      Niin, tiedättekö,
hän että tänä yönä sulkeutuu
tähystystorniin kera tohtorin[112]
ja tekee havainnoitaan? Sillä kuuluu
olevan erikoinen tämä yö
ja jotain suurta, kauan vuotettua
taivaalla tapahtuvan.

ILLO.
                      Kunpa vain
maan päällä tapahtuisi! Kenraalit
innoissaan ovat, valmiit vaikka mihin,
etteivät menettäisi päällikköään.
On kyllä aihetta nyt meillä käydä
hovia vastaan liittoon kiinteään.
Viaton nimi on, vain päällikkönä
pysyttää muka hänet tahdotaan.
Täytäntöön-saannin kiihkossapa, nähkääs,
silmistä alku pian kadotetaan.
Asettaa kortit aion siten, että
havaitsee ruhtinas ja -- _uskookin_
valmiiksi heidät joka uhkapeliin.
Tilaisuus hänet viettelee. Kun käyty
on suuri askel, jot' ei wieniläiset
anteeksi anna, sitten hänet johtaa
jo tapahtumain pakko edelleen.
Valinta vain käy raskaaksi nyt hälle;
kun pakko ahdistaa, niin saapi hän
tarmonsa taas ja neuvokkaisuutensa.

TERZKY.
Vain sitä juuri vuottaa vihollinen[113]
tullakseen avuksemme.

ILLO.
                      Tulkaa! Meidän
nyt lähipäivinä jo suunnitelmaa
kehittää täytyy enemmän kuin ennen
on vuosikausiinkaan -- Ja jos on täällä
alhaalla menestystä, huomatkaa,
myös tähdet tuikkii meille oikeat!
Luo everstien tulkaa! Kuumanahan
on rauta taottava.

TERZKY.
                   Menkää, Illo!
Mun täytyy täällä vuottaa kreivitärtä.
Kas mekään emme ole joutilaina[114] --
jos _yksi_ köysi katkee, meill' on toinen.

ILLO.
Viekkaasti hymyi rouvanne. Mit' onkaan
nyt teillä?

TERZKY.
            Salaisuus on! Vait'! Hän tulee!

    (Illo poistuu.)


TOINEN KOHTAUS.

    KREIVI ja KREIVITÄR TERZKY, joka astuu esille eräästä
    kamarista. Tämän jälkeen muuan PALVELIJA, sitten ILLO.

TERZKY.
Tuleeko Thekla? Loppuu Maxin maltti.

KREIVITÄR.
Hän heti tääll' on. Anna Maxin tulla!

TERZKY.
En kyllä tiedä, kiittäneekö tästä
herramme meitä. Hän ei ole koskaan
ilmaissut mieltään tästä asiasta.
Mun sinä taivutit, sun täytyy tietää,
mitenkä kauas pääset.

KREIVITÄR.
                      Siitä vastaan.
    (Itsekseen.)
Ei tähän tarvis ole valtakirjaa --
Sanoitta, lanko,[115] kyllä ymmärrämme
toisemme -- Enkö arvais, miksi tytär
kutsuttiin tänne, miksi häntä tuomaan
valittiin juuri Max? Tää uskoteltu
kihloihinmeno oudon sulhon kanssa
voi muita harhaan viedä! Minä arvaan
aikeesi -- Mutt' ei sovi moiseen leikkiin
käsiksi käydä sun. Ei toki! Kaikki
jää riippumaan mun oveluudestani.
No hyvä! -- Kälystäs et petykään.

PALVELIJA (tulee).
Kenraalit!

    (Poistuu.)

TERZKY (kreivittärelle).
           Muista Maxin pää vaan panna
pyörälle, antaa hälle miettimistä --
pitoihin tulless' ettei epäröisi,
kun allekirjoitetaan.

KREIVITÄR.
                      Hoida vieraas!
Lähetä tänne Max!

TERZKY.
                  Niin, riippuu kaikki
näät hänen allekirjoituksestansa.

KREIVITÄR.
Luo vieraittesi!

ILLO (tulee takaisin).
                 Minne jäitte, Terzky!
On talo täynnä, teitä odotetaan.

TERZKY.
Paikalla!
    (Kreivittärelle.)
          Niin, ja ettei kauan viipyis --
heräisi muutoin isän epäluulo --

KREIVITÄR.
Tarpeeton huoli!

    (Terzky ja Illo menevät.)


KOLMAS KOHTAUS.

    KREIVITÄR TERZKY. MAX PICCOLOMINI.

MAX (katselee arasti huoneeseen).
               Täti Terzky![116] Saanko?
    (Astuu keskelle huonetta ja silmäilee levottomasti ympärilleen.)
Hän tääll' ei ole! Miss' on?

KREIVITÄR.
                             Katsokaapas
vain tuonne nurkkaan, kenties siellä piilee
takana kaihtimen --

MAX.
                    Tuoss' sormikkaansa!
    (Aikoo ne siepata, kreivitär ottaa ne itselleen.)
Oi sydämetön täti! Ette salli --
On huvinanne mua kiduttaa.

KREIVITÄR.
Näin vaivat maksatte!

MAX.
                     Jos tietäisitte,
niin punnittava kaikk on -- sanat, katseet!
Se outoa on mulle!

KREIVITÄR.
                   Moneen seikkaan
totutte vielä, kaunis ystäväni!
Mun täytyy tästä kuuliaisuutenne
kokeesta kiinni pitää, _sillä_ ehdoin
vain ryhtyä voin tähän asiaan.

MAX.
Vaan miss' on hän? Ja miksi hän ei tule?

KREIVITÄR.
Se minun huolekseni jättäkää!
Ken parastanne toivois enemmän!
Ei kukaan tietää saa, ei isännekään,
ei suinkaan hän!

MAX.
                 Ei ole pakkokaan.
Nää kasvoja en, joihin kohdistaisin
nyt sielun ihastuneen liikutukset.
Oi, täti Terzky! Onko täällä kaikki
siis muuttunut, vai lienkö minä? Tuntuu
oudoilta ihmiset. En jälkeäkään
nää entistoiveistani, iloistani.
Ne minne kaikki meni? Enhän ollut
tähänkään maailmaan mä tyytymätön.
Kuink' äitelää nyt kaikk' on, arkimaista!
En kumppaneitani mä sietää voi
isälle sanaakaan en osaa haastaa,
ja virka, aseet näyttää turhuuksilta.
Niin tuntuis ehkä hengest' autuaasta,
jok' asunnoista rauhan ikuisen
lapsuudenleikkeihinsä palajaisi
ja mielipuuhiin, veljesseurahan
ja koko ihmiskunta-raukan luo.

KREIVITÄR.
Pyytäisin sentään, että joku katse
myös luotais tänne arkimaailmaan,
tärkeitä jossa juuri tapahtuu.

MAX.
Tääll' ympärillä jokin puuha käy,
tavaton hyörinä sen ilmaisee;
kai tietää saan, kun juoni on jo valmis.
Miss' aattelette minun olleenkaan!
Mut iva pois! Niin mua tuskastutti
tää leirin touhu, tuttuin tungettelu
ja mauton pila, turhat juttelut,
ja mua ahdisti, pois täytyi päästä
täydelle sydämelle hiljaisuutta,
puhdasta paikkaa onnelleni saamaan.
Pois hymy, kreivitär! Mä kirkoss' olin.
Tääll' luostari on, menin sinne, siellä,
ovella taivaan, minä olin yksin.
Siell' oli yläpuolell' alttarin
jumalanäidinkuva, huono taulu,
vaan se ol' ystävä, jot' etsin juuri.
Kuink' usein olen poven heltymättä
mä nähnyt ihanan sen loistossaan
ja hartaan palvonnan -- _nyt_ käsitin
sen hartauden, rakkauden selvään.

KREIVITÄR.
Iloitkaa onnestanne! Unhottakaa
maailma! Sillävälin ystävyys
huolehtii, toimii kyllä puolestanne.
Vain myöntyväinen olkaa silloin myös,
kun teille onnentienne osoitetaan.

MAX.
Vaan missä viipyy hän? Oi armas aika
tuo matka, jolloin aamu jokainen
yhdisti meidät, yö vain eron toi!
Jäi unhoon tuntilasi, kellonlyönti.
Meist' ylenautuaista tuntui aika
juoksustaan ikuisesta pysähtyvän.
Oi, maahan taivaast' on se suistunut,
ken hetken vaiheit' unhottaa ei saata!
Ei kellonlyönti onnellista varten.

KREIVITÄR.
Milloinka sydämenne avasitte?

MAX.
Aamulla tänään virkkaa uskalsin
hänelle ensimäisen sanan.

KREIVITÄR.
                          Kuinka?
Tänäänkö vasta kolmeen viikkokauteen?

MAX.
Metsästyslinnass' siinä, joka kohoo
välillä Pilsenin ja Nepomukin[117]
ja jossa meidät saavutitte, siinä,
pysähdyspaikass' aivan viimeisessä.
Katsoimme kulmahuoneest' äänetönnä
kentälle autiolle, edessämme
järjestyi rakuunat, jotk' antoi meille
saatoksi herttua. Niin mua kalvoi
eromme tuska, silloin uskalsin
vavisten virkkaa hälle nämä sanat:
tää kaikki, neiti, mieleeni tuo, että
mun tänään onneni on jätettävä.
Isänne pian näätte, ystävät
teit' uudet ympäröivät, minä jään
vieraaksi teille, joukkoon häviän --
"Puhelkaa täti Terzkyn kanssa!" näin
hän heti virkkoi ääni värähdellen,
ihanat posket hehkuen ja mua
tapasi verkkaan maasta yleten
nyt hänen katseensa -- en voinut enää
mä estää itseäni --
    (Prinsessa näkyy ovella ja seisahtuu siihen kreivittären
    nähden, mutta Piccolominin huomaamatta.)
                    riistin hänet
syliini, painoin suutelon -- niin silloin
salissa rasahti, se eron toi --
te siellä olitte. Ja mitä nyt
on tapahtunut, tiedätte jo.

KREIVITÄR (lyhyen vaitiolon jälkeen ja salaa katsellen Theklaa).
                            Niinkö
olette vaatimaton, niinkö vähän
tahdotte tietää, että ette kysy,
mi salaisuus on _minullakin?_

MAX.
                              Teillä?

KREIVITÄR.
Niin kyllä. Kuinka heti mentyänne
huoneeseen astuin sekä huomasin,
mit' ensi hetkess' siskontyttäreni
sydämen yllätyksen jälkeen --

MAX (vilkkaasti).
                               Mitä?


NELJÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. THEKLA, joka nopeasti astuu esiin.

THEKLA.
Vaivanne, täti, säästäkää! Hän kuulee
minulta paremmin sen.

MAX (taapäin astahtaen).
                      Hyvä neiti! --
Mit' annoitte mun haastaa, täti Terzky!

THEKLA (kreivittärelle).
Hän onko kauankin jo ollut täällä?

KREIVITÄR.
On kyllä. Aikansa on kohta mennyt.
Ja missä viivyitte niin kauan tekin?

THEKLA.
Oi, äiti itki taas. Hän kärsii -- enkä
voi olla olematta onnellinen.

MAX (hurmautuneena katsellen Theklaa).
Nyt rohkenen taas teitä silmäellä.
En äsken voinut. Enhän löytänyt
timanttiloistostanne rakkaintani.

THEKLA.
Silmänne ainoastaan näkivät
mun sellaisena, mutt' ei sydämenne.

MAX.
Oi tätä aamua, kun teidät näin
omainne piirissä ja syliss' isän
ja itseni niin vieraaks siellä tunsin --
Mitenkä silloin minun teki mieli
halata isäänne ja nimittää
_isäksi_ häntä! Mutta tunteen kuohun
hän vaiens ankaralla katseellaan,
myös jalokivistänne pelästyin,
jotk' ympäröivät teitä tähtivyönä.
Oi, miksi vastaanotoss' oitis piti
isänne teidät taiall'[118] ympäröidä,
paikalla enkel' uhriks koristaa,
säätynsä taakall' ilomieltä painaa!
Tavoittaa lempeä saa lempi, mutta
semmoista loistoa vain kuningas.

THEKLA.
Oi, hiljaa näistä naamiaisist' olkaa!
Näette, kuinka pian taakka poistui.
    (Kreivittärelle.)
Ei ole iloinen hän. Miksi ei?
Te, täti, teitte hänet murheiseksi!
Matkalla hän ol' aivan toisenlainen,
niin päivänpaisteinen, niin puhelias!
Semmoisna toivoin teidän pysyvänkin.

MAX.
Isänne syliss' olitte ja teitä
maailma aivan uusi palvoi sekä,
vaikk' yksin uutuudellaan, teitä kiehtoi.

THEKLA.
Viehättää täällä kyllä moni seikka,
tää sotanäyttämökin värikäs,
monesti joka uusii kuvan rakkaan,[119]
todellisuuteen, eloon liittää sen,
mi sulounelt' on vain näyttänyt.

MAX.
Se uneks onneni vei todellisen.
Nää viime päivät elänyt mä olen
saarella taivaisella; sepä saari
on alas painunut, ja tämä silta,
jok' elämään mun johtaa entiseen,
erottaa minut siitä taivaastani.

THEKLA.
Elämän leikki näyttää valoisalta,
jos sydän varman aarteen omistaa.
Kun leikkiä sit' olen nähnyt, palaan
kauniimman aarteeni luo riemuisemmin.
    (Vaikenee ja sitten leikillisellä äänellä jatkaa.)
Mit' uutta sekä outoa nyt olen
ajalla lyhyellä nähnytkin!
Vaan kaiken sen se ihme voittaa, jonka
tää linna kätkee salaperäisesti.

KREIVITÄR (mietteissään).
Mit' olisi se? Kaikki tunnenhan
pimeät nurkat tämän rakennuksen.

THEKLA (hymyillen).
Suojaavat henget sinne vievää tietä,
kaks aarnia[120] on ovenvartijana.

KREIVITÄR (nauraa).
Ah, astrolooginenko torni? Kuinka
niin tarkoin vartioitu pyhä paikka
on teille ensi hetkist' auennut?

THEKLA.
Mies pieni, vanha, valkohapsinen,
näöltään suopea, jok' antoi mulle
jo heti suosionsa, avas ovet.

MAX.
Se herttuan on astroloogi, Seni.

THEKLA.
Hän paljon kyseli, hän tahtoi tietää
mun syntymäni päivää, kuuta sekä
synnyinkö minä päivällä vai yöllä --

KREIVITÄR.
Hän kysyi horoskooppianne varten.

THEKLA.
Myös katsoi kättäni ja epäillen
pudisti päätään, eikä näyttäneet
käteni viivat häntä miellyttävän.

KREIVITÄR.
No miltä tuntuikaan se sali teistä?
Vain kiireesti sit' olen vilkaissut.

THEKLA.
Kummalta tuntui, kun ma nopeasti
täydestä päivänvalost' astuin sinne,
mun heti ympäröi näät synkkä yö,
jot' outo valo hälvensi vain hiukan.
Puol'ympyrässä kuusi, seitsemän
kuninkaankuvaa suurta seisoi siellä
valtikka kädessä ja jokaisella
pään päällä tähti; ainoastaan niistä
valonsa näytti saavan koko torni.
Ne planeettoja oli, sanoi vanhus,
ihmisten kohtaloiden valtiaita,
siks oli kuvattu ne kuninkaiksi.
_Saturnus_ oli nimi äärimmäisen,
se oli synkkä vanhus, keltatähti;
punaista tähteä sen vastapäätä
sotainen asu yllään kantoi _Mars_ --
ne niukan onnen ihmisille tuo.
Vaan Marsin rinnall' oli kaunis nainen,
pään päällä lempeästi tähti loisti,
se oli _Venus_-tähti, ilontuoja.
_Merkuriuksen_, siivet jaloissaan,
näin vasemmalla. Keskell' ilomieli,
kuningasotsa urho hohteen loi,
isäni tähti, kirkas _Jupiter_,
ja vieress' seisoi _Aurinko ja Kuu_.

MAX.
Oi, enpä koskaan moiti, että uskoo
hän tähtiin taikka voimaan henkien!
Ei ihmis_ylpeys_ vain yksin täytä
hengillä, salavoimill' avaruutta;
on sydämestä lempivästäkin
tää tavallinen luonto liian ahdas,
ja syvemmät on lapsuuteni sadut
kuin totuus, jota elo opettaa.
Iloinen ihmemaa vain antaa voi
povelle hehkuvalle vastauksen,
ijäiset alansa se mulle avaa,
tuhannet oksat tarjoo tuhlaten
auvoista henkeäni keinuttamaan.
On satu rakkauden kotimaa,
keskellä keijuin, taikain viihtyy lempi
ja jumalaisna uskoo jumaliin.
On poissa vanhat satuolennot,
pois siirtynyt se viehättävä suku;
vaan kiel' on sydämelle tarpeen, nimet
palauttaa ikivanhat ikihehku,
ja tähtitaivaalla ne kulkee nyt,
jotk' ennen täällä meill' ol' ystävinä;
sielt' ylhäältä ne viittaa lempiville,
ja nytkin _Jupiter_ tuo meille kaiketi,
mi suurta on, ja _Venus_ kaiken kauniin.

THEKLA.
Jos _semmoista_ on tähtitaito, silloin
riemuiten liityn siihen valouskoon.
Suloista ajatella, että meille
rajattomissa taivaan tarhoiss' on
lempemme seppele jo syntyissämme
tähdistä tuikkivista solmieltu.

KREIVITÄR.
Ei yksin ruusuja, vaan okaitakin
suo taivas. Hyvä, jollei seppelettäs
ne pilaa! Mink' on Venus, onnentuoja,
solmeillut, murtaa sen voi tyly Mars.

MAX.
Valtansa synkkä pian kukistuu!
Siunattu olkoon into ruhtinaan,
oliivinoksan laakeriin[121] hän kietoo,
suo rauhan riemullisen maailmalle.
Se suuri sydän muut' ei toivo silloin,
mainettaan varten kylliks on hän tehnyt,
voi elää itselleen ja omaisilleen.
Maatiloillensa hän on palajava,
asunto häll' on kaunis Gitschinissä,
Friedlandin linna myös ja Reichenberg[122]
hauskoilta näyttää -- Riesenbergiin[123] saakka
metsästyspuistojensa aidat kulkee.
Hän silloin suurta luomisintoansa
voi tyydyttää ja ruhtinaallisesti
taiteita elähyttää, turvaa suoda
kaikelle arvokkaalle, ihanalle --
rakentaa, kylvää, tähtiin tähystää --
Voimansa uljas jos ei lepoon suostu,
hän elementtein kanssa taistelkoon,
virroille urat luokoon, kallioita
halkaiskoon sekä ammateille tehköön
tiet tasaisiksi. Silloin talviöinä
jutellaan meidän sotateoistamme --

KREIVITÄR.
Neuvoisin, orpanani, sentään, ettei
pois miekkaa pantais aivan aikaisin.
Ansaitsee tämän morsiamen arvo,
miekalla että häntä kositaan.

MAX.
Oi, jospa hän ois asein saatavissa!

KREIVITÄR.
Ai, mitähän se? Kuuletteko? Tuntui
kuin ruokasalissa ois kiivas riita.

    (Menee huoneesta pois.)


VIIDES KOHTAUS.

    THEKLA ja MAX PICCOLOMINI.

THEKLA (heti kreivittären poistuttua, nopeasti ja
salavihkaa Piccolominille).
Heit' älä usko! Petosta.

MAX.
                         He voisi --

THEKLA.
Vain minuun täällä luota! Niillä, näin sen,
on suunnitelma.

MAX.
                Niinkö? Mutta mikä?
Eduksi oisko heille toiveitamme --

THEKLA.
En tiedä. Varmaan vaan ne meit' ei aio
onnellisiksi tehdä, yhdistää.

MAX.
Mitäpä Terzkyt kuuluu meihin? Onhan
meill' äitisi. Se sydän herttainen
ansaitsee meiltä lapsenluottamuksen.

THEKLA.
Sinua rakastaa ja kunnioittaa
hän enemmän kuin muita, mutt' ei hän
tämmöistä salaisuutta tohtis peittää
isältä. Äidin rauhan vuoks ei tästä
hänelle saada virkkaa.

MAX.
                       Hyödyttääkö
tuo salaperäisyys? Näin aion tehdä:
isäsi jalkain juureen heittäydyn,
hän ratkaiskoon mun onneni, hän onkin
niin suorava ja vihaa kiertoteitä,
on hyvä, jalo --

THEKLA.
                 Sinä itse olet!

MAX.
Vain tästä päiväst' asti hänet tunnet.
Minäpä olen vuosikymmenen
elänyt hänen nähtävillään. Eikö
hän ennen ole tehnyt tavatonta?
On hänenlaistaan lailla Jumalan
yllättää, hänen täytyy ihastuttaa
ja hämmästyttää. Kenties juuri nyt
vain tunnustustamme hän odottaa
liittääkseen meidät yhteen -- Olet vait?
Epäilet? Mitä sull' on isääs vastaan?

THEKLA,
Minulla? Ei, ei mitään -- Liian paljon
hän puuhaa vain, jott' aikaa tuskin jäänee
onnemme miettimiseen.
    (Hellästi tarttuen Maxin käteen.)
                      Kuule mua!
Pois meistä liika ihmisluottamus!
Jokaista Terzkyin suomaa suosiota
muistamme kiitollisna, vaan myös heihin
luotamme vain min verran ansaitsevat,
povemme ääntä muutoin seuratkaamme!

MAX.
Oi, saavutammeko me onnen koskaan?

THEKLA.
Meill' eikös se jo ole? Etkös ole
omani? Enkös ole sun? Nyt elää
minussa uljuus, rakkauden lahja --
Näin avomielinen en olla saisi,
enemmän pitäisi muu sydäntäni
salata sulta, niinhän vaatii tapa.
Vaan mistä kuulisit nyt totuuden,
jos sit' ei minun suuni ilmaisisi?
Löysimme toisemme, on syleilymme
ikuinen, luja. Usko, ei ne näin
ois suoneet väliemme kehittyvän!
Siks onnemme kuin pyhä ryöstösaalis
sydämen sisimpään me kätkekäämme!
Ylhäältä taivaasta se meille tuli,
vain taivasta siit' tahdomme me kiittää.
Se ihmetyön voi meille vielä tehdä.


KUUDES KOHTAUS.

    KREIVITÄR TERZKY ynnä EDELLISET.

KREIVITÄR (kiirehtien).
Jo kutsuu mieheni. On kiire nyt.
Hän aikoo pöytään --
    (Kun Thekla ja Max eivät tästä huoli, astuu hän heidän väliinsä.)
                     Erotkaa!

THEKLA.

                              Ei toki!
On tuskin silmänräpäystä mennyt.

KREIVITÄR.
Prinsessa, pian kuluu teiltä aika.

MAX.
Ei lainkaan, täti.

KREIVITÄR.
                   Pois! Ne kaipaa teitä.
Isänne kahdesti on tiedustellut.

THEKLA.
Oi, hänen isänsä!

KREIVITÄR.
                  Kai ymmärrätte.

THEKLA.
Vaan mitä tekemist' on hällä siellä?
Ei siihen piiriin kuulu; tosin siell' on
arvokkaat, ansiokkaat miehet, mutta
hän liian nuori on, ei seuraan sovi.

KREIVITÄR.
Mieluummin itse hänet pitäisitte?

THEKLA (vilkkaasti).
Niin juuri. Sitä mieltä olen. Saakoon
hän tänne jäädä, saakoot herrat sanan --

KREIVITÄR.
Järkenne miss' on, siskontytär? -- Kreivi,
te tunnette ne ehdot.

MAX.
Mun täytyy mennä, neiti. Voikaa hyvin!
    (Kun Thekla käännähtää poispäin.)
Ah, mitä sanotte?

THEKLA (häneen katsomalla).
                  En mitään. Menkää!

MAX.
Saatanko mennä, jos te vihastuitte --

    (Lähestyy Theklaa, heidän katseensa yhtyvät. Thekla seisoo
    hetkisen ääneti, sitten hän heittäytyy Maxin rintaa vasten,
    Max syleilee häntä lujasti.)

KREIVITÄR.
Pois! Saattaa joku tulla. Kuulen melun.
Vieraita ääniä siell' lähestyy.

    (Max riistäytyy Theklan sylistä ja poistuu, kreivitär seuraa
    häntä. Thekla ensin seuraa Maxia katseillaan, astuu levotonna
    huoneen poikki ja jääpi sitten ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan.
    Pöydällä on kitarri, hän ottaa sen ja hetkisen soitettuaan
    surumielisiä alkusäveliä hän alkaa, kitarrilla säestäen laulaa.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

THEKLA (laulaa ja soittaa).

    Niin tammisto huokaa, ei tähteä näy,
    nuor' immyt itkien rannalla käy.
    Rajut aallot ne jyskyen paasia lyö,
    ja se immyt laulaa -- sen kuuli vain yö,
    surun uskottu, synkäksi luotu:

    "Sydän mulla jo kuoloon murtunut on,
    niin tyhjä on maailma, toiveheton.
    Pyhä Äit', ota lapsesi vaivoistaan;
    olen nauttinut suurinta onnea maan:
    mun on elää ja lempiä suotu."


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    KREIVITÄR tulee takaisin. THEKLA.

KREIVITÄR.
Mit' oli tämä, neiti siskontytär?
Lensitte hälle syliin. Hyi! Ois teidän
enemmän pidettävä arvostanne.

THEKLA (samalla nousten seisomaan).
Mi tarkoituksenne on, täti?

KREIVITÄR.
                            Ette
sais unhottaa, ken te ja ken on _hän_.
Sit' ette lainkaan muista.

THEKLA.
                           Mitä siis?

KREIVITÄR.
Friedlandin ruhtinaan te tytär ootte.

THEKLA.
Ja mitä sitten?

KREIVITÄR.
                Kaunis kysymys!

THEKLA.
Nousimme arvoon me, _hän_ siihen syntyi.
Lombardilaist' on sukua hän vanhaa,
on äiti ruhtinatar!

KREIVITÄR.
                    Unissako
puhutte? Kenties häntä rukoillaan
perijätärtä rikkaint' Euroopan
omakseen ottamaan.

THEKLA.
                   Ei ole tarpeen.

KREIVITÄR.
Pelottaa kenties mahdollinen kielto.

THEKLA.
Isänsä sydämelle hän on rakas,
isänsä vastusta ei liittoamme --

KREIVITÄR.
Niin hänen isänsä! Mut entäs teidän?

THEKLA.
No niin! Te _hänen_ isäänsä, niin luulen,
pelkäätte, koska tämän juuri hältä
niin tarkoin salaatte.

KREIVITÄR (katsoo häneen tutkivasti).
                       Te viekastatte.

THEKLA.
Kas, joko loukkaannuitte? Tehkää hyvin!

KREIVITÄR.
Luulette pelinne jo voittaneenne --
Varhainen riemu!

THEKLA.
                 Tehkää hyvin vain!

KREIVITÄR.
Viel' asia on kesken.

THEKLA.
                      Uskon sen.

KREIVITÄR.
Ja luuletteko hänen käyttäneen
arvokkaan elämänsä sotatoimiin,
hylänneen rauhallisen maisen onnen,
unenkin karkoittaneen vuoteeltansa
ja jalon päänsä huolten uhriks suoneen
vain tehdäksensä teistä onnelliset,
noutaakseen sinut luostarkoulustasi
ja riemusaatoss' sulle tuodaksensa
sen miehen, johon miellyt? -- Halvemmalla
hän sen ois aikaan saanut. Tämä kylvö
ei ole tehty, että hento kätes
sen kukat taittaisi ja rintaas sitten
helpoiksi koruiksi ne kiinnittäisi!

THEKLA.
Se mit' ei minulle hän istuttanut,
se itsestään voi kauniit hedelmänsä
minulle kantaa. Hyvä kohtaloni
jos hänen valtavasta olennostaan
elämän iloni suo valmistuvan --

KREIVITÄR.
Asiat näät kuin rakastunut tyttö.
Silmäile ympärilles! Missä olet?
Et ole tullut riemuhuoneeseen,
hääkoristeitta ovat seinätkin,
vierasten otsa seppelettä vailla.
Vain aseloistoa on täällä. Vai
luuletko tuodun häissäs tanssimaan
nää tuhannet? Näät, kuinka täynnä on
isäsi otsa aatoksia, kuinka
yhäti äitis itkee; nytpä vaakaan
sukumme suuri kohtalo on pantu!
Pois jätä lapselliset tytöntunteet
ja taakses pikku toiveet! Näytä, että
sä tytär oot tuon muita suuremman!
Ei nainen kuulua saa itselleen,
vieraaseen kohtaloon hän lujin sitein
on liitetty; vaan paras on se nainen,
jok' omistaa voi sydänlemmellään
valitsemansa vieraan kohtalon.

THEKLA.
Niin luostarissa mulle sanottiin.
Ei mitään toiveit' ollut mulla, tunsin
vain tytär olevani mahtimiehen;
ja hänen elämänsä maine, josta
myös minä kuulin, tuntemaan mun saattoi,
ett' oli määrä hänen uhriksensa
mun tulla kautta kärsimyksien.

KREIVITÄR.
Se kohtalos on. Taivu empimättä!
Taivuimme minä sekä äitisikin.

THEKLA.
Osoitti kohtalo jo mulle _sen_,
kenelle uhraudun; hänt' en jätä.

KREIVITÄR.
Sydämen kehoitus, ei kohtalon.

THEKLA.
Sydämen kutsu kohtalon on ääni.
Hänelle kuuluu. Hältä lahjaks sain
tään uuden elämäni. Hällä siis
luomaansa oikeus on. Mitä olin,
kun hänen kaunis lempensä ei vielä
minua elähyttänyt? En tahdo
vähempää ajatella itsestäni
kuin armaani. Ei _se_ voi halpa olla,
jok' äärettömän kalliin omistaa.
Saan onnesta, sen tunnen, myöskin voimaa.
Vakaaksi elon näkee vakaa sielu.
Nyt tiedän kuuluvani itselleni
ja tunnen povessani lujan tahdon.
Voin kaikki alttiiks antaa korkeimmasta.

KREIVITÄR.
Siis isääs aiot sinä vastustaa,
jos sinusta hän päättänyt on toisin? --
Hänetkö taivuttaisit? Tiedä, lapsi:
nimensä Friedland on!

THEKLA.
                      Se minun myös.
Hän näkee minut tosi tyttärekseen.

KREIVITÄR.
Oi, hänt' ei taivuttaa voi keisarikaan;
tytärkö häntä vastaan kamppailisi?

THEKLA.
Mit' eivät toiset tohdi, tohtii tytär.

KREIVITÄR.
Todella! Se on hälle yllätys.
Jokaisen esteen hän ois voittanut,
ja tyttärenkö itsepäisyys toisi
hänelle uuden taiston? Lapsi! Lapsi!
Isäsi hymyilyn vain tunnet vasta,
et vielä hänen vihakatsettansa.
Ja uskallatko vapisevan äänes
korottaa hänen eessään vastarintaan?
Voit yksin suunnitella suuriakin,
punoa puhetaidon seppeleitä,
asestaa jalopeuran uljuudella
kyyhkynkin sydämen. Mut koetahan!
Sen tiukan katseen eessä sano: ei!
Se katse sinut samoin tuhoaa
kuin päivän tulikatse kukan lehden. --
En tahdo pelästyttää, rakas lapsi!
Ei pahin tapahtune, toivon sentään --
en hänen tahtoaankaan tunne. Kenties
sun toivees sopii hänen aikeihinsa.
Vaan koskaan hän ei tahdo, että sinä,
isäsi menestyksen ylväs tytär,
kuin rakastunut tyttö käyttäydyt,
alennut miehen vuoksi, jonka, jos on
tuo suuri palkka hälle suotu, täytyy
suorittaa siitä suurin uhri, mihin
pakottaa saattaa hänet rakkaus.

    (Poistuu.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    THEKLA yksinään.

THEKLA.
Vihjeestäs sulle kiitos! Nytpä pääsin
varmuuteen pahast' aavistuksestani.
Se onko totta siis? Ei ole meillä
tääll' yhtään ystävää, ei uskottua --
ei muita kuin me itse. Saapuu taistot.
Taivainen rakkaus, suo meille voimaa!
Oi, hän on oikeassa![124] Eivät loista
iloiset enteet sydänliitollemme.
Ei tällä näyttämöllä asu toivo.
Vain jylhä sotamelu kaikuu täällä,
on lempikin kuin teräsvaruksissa,
kuin kuolinkamppailuunsa vyötettynä.

Huoneemme kautta kulkee synkkä henki,
jouduttaa kohtalo jo loppuamme.
Se minut rauhanpaikast' ulos ajaa,
häikäisee sielunikin sulohurmin.
Se kiehtoo olennollaan taivaisella,
sen yhä lähemmä nään liihottavan.
Vie kohtalo mun voimin jumalaisin
syvyyttä kohti, enkä voi sit' estää.
    (Etäältä kuuluu pöytämusiikkia.)
Oi, tuhaksi jos tulee huoneen palaa,
silloinpa taivas ajaa pilvet kokoon,
salama yläilmoist' iskee maahan,
maan alta syvyyksistä liekit käy,
vimmoissaan viskaa ilonjumalakin
palavaan taloon pikikiehkuran.

    (Poistuu.)




NELJÄS NÄYTÖS.


Suuri, juhlallisesti valaistu sali.

Keskellä salia näyttämön syvyyden suuntainen, rikkaasti koristettu
pöytä, jonka ääressä istuu kahdeksan kenraalia, niiden joukossa Octavio
Piccolomini, Terzky ja Maradas. Siitä oikealla ja vasemmalla, taampana,
vielä kaksi pöytää, joiden kumpaisenkin ääressä kuusi vierasta. Etualan
puolella on tarjoilupöytä, koko etunäyttämö on varattu tarjoileville
hovipojille ja palvelijoille. Yleinen hyörinä, Terzkyn rykmentin
soittajia astuu näyttämön poikki pöydän ympäri. Ennenkuin he kaikki
ovat poistuneet, saapuu Max Piccolomini; hänelle tulee vastaan Terzky
kirjelmä kädessä ja Isolani maljaa kohottaen.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    TERZKY. ISOLANI. MAX PICCOLOMINI.

ISOLANI.
Eläköön myötätuuli, herra veli!
Miss' olitte? Nyt joutuin paikallenne!
Ei säästä Terzky juhlaviiniään,
elämme Heidelbergin linnan tapaan.[125]
Paraasta jäitte. Tuolla pöydäss' on
jaeltu kruunuja jo ruhtinasten,
on tarjoll' Eggenbergin, Slawatan,
Sternbergin, Lichtensteinin tilukset
ja kaikki Böömin suuret läänitykset.
Puolenne pitäkää, niin saatte tekin!
Mars! Pöytään!

COLALTO ja GÖTZ (huutavat toisesta pöydästä).
               Kreivi Piccolomini!

TERZKY.
Te heti hänet saatte! -- Hyväksytkö
tään valakaavan, jonka teimme? Lue!
Sen kaikki täällä ovat lukeneet
ja aikovat myös allekirjoittaa.

MAX (lukee).
"_Ingratis servire nefas_".[126]

ISOLANI.
Tuo latinalta kaikuu -- Herra veli,
se käännä minulle!

TERZKY.
                   Ei oiva miehen
palvella pidä epäkiitollista!

MAX.
"Sittenkuin meidän suurivaltainen sotaherramme, hänen korkeutensa
Friedlandin ruhtinas, on monella tavoin kärsimäinsä loukkausten vuoksi
aikonut jättää keisarin palveluksen, mutta meidän yksimielisestä
pyynnöstämme myöntynyt vielä edelleen jäämään armeijaan ja olemaan
meistä meidän suostumuksettamme eroamatta, niin me puolestamme
sitoudumme kaikki yhteisesti ja sitäpaitsi jokainen omakohtaisesti,
julkisen valan asemesta -- myös rehellisesti ja uskollisesti pysymään
hänen miehinään, olemaan hänestä millään tavoin eroamatta ja hänen
puolestaan alttiiksi antamaan kaiken mitä meillä on, aina viimeiseen
veripisaraan asti, mikäli nimittäin _meidän keisarille vannomamme vala
sen sallii_. (Nämä viimeiset sanat Isolani lausuu perästä.) Ja jos
meistä kuka hyvänsä, vastoin tätä sitoumustamme, luopuisi yhteisestä
asiasta, niin tahdomme me sitoutua julistamaan hänet liitosta paenneeksi
kavaltajaksi ja siitä kostoksi ottamaan hänen talonsa ja tavaransa,
verensä ja henkensä. Tämän todistamme allekirjoittamalla nimemme."

TERZKY.
Tahdotko tämän alle nimes piirtää?

ISOLANI.
Tietysti tahtoo. Kelpo upseerin
jokaisen sopii -- täytyy -- Kynä tänne!

TERZKY.
Ei kiirett'; ensin pöytään!

ISOLANI (vetäen pois Maxin).
                            Tulkaa, tulkaa!

    (Molemmat menevät pöydän ääreen.)


TOINEN KOHTAUS.

    TERZKY. NEUMANN.

TERZKY (antaa vihjauksen tarjoilupöydän luona odottavalle
Neumannille ja astuu hänen kanssaan etualalle).
Jäljennös onko sulla, Neumann? Anna!
Kai sit' ei erottaa voi oikeasta?

NEUMANN.
Sen rivi rivilt' olen jäljentänyt,
ei muuta jäänyt pois kuin valan kohta;
niin olit, jalo herra, käskenytkin.

TERZKY.
No hyvä! Pane tuonne se, vaan tämä
paikalla polta! Täm' on työnsä tehnyt.

    (Neumann laskee jäljennöksen pöydälle ja
    astuu taas tarjoilupöydän luo.)


KOLMAS KOHTAUS.

    ILLO tulee toisesta huoneesta. TERZKY.

ILLO.
Max Piccolominin kuink' onkaan laita?

TERZKY.
Minusta hyvin. Hän ei vastustanut.

ILLO.
Vain häntä sekä hänen isäänsäkin
epäilen vähän -- Heitä tarkatkaa!

TERZKY.
Ja miltä näyttää teidän pöydässänne?
Hyvällä tuulell' on kai vieraat?

ILLO.
                                 Ovat
ja oikein sydämellisiä. Meidän
ne luullakseni on. Ja niinkuin sanoin
jo ennakolta -- nyt ei puhett' ole
vain herttuamme virkaanjäännist' enää.
Kun ollaan, tuumii Montecuculi,[127]
yhdessä kerran, pitää keisarille
asettaa ehdot hänen kaupungissaan,
Wienissä. Uskokaa, jos meill' ei vaan
ois esteenä nuo Piccolominit,
petosta tätä emme tarvitsisi.

TERZKY.
Kas, mitä Buttler tahtoo? Hiljaa!


NELJÄS KOHTAUS.

    EDELLISET ynnä BUTTLER.

BUTTLER (tullen toisesta pöydästä).
                                  Enhän
häirinne? Arvaan kaikki, sotamarski.
Onneksi vaan -- ja mitä minuun tulee,
    (salaperäisesti)
niin minuun saatte luottaa.

ILLO (vilkkaasti).
                            Saammeko?

BUTTLER.
Niin -- väliehdoin taikka ilman niitä!
Kai minut ymmärrätte? Ruhtinas
uskollisuuttani saa vaikka millä
koettaa, hänelle se sanokaa!
Niin kauan keisarin oon upseerina,
kuin hän on kenraalina keisarin,
ja heti Friedlandin oon palvelija,
jos omaksi hän rupee herraksensa.

TERZKY.
Te hyvän vaihdon teette. Ette liity
mihinkään saituriin tai Ferdinandiin.

BUTTLER (vakavasti).
Uskollisuutt' en kauppaa, kreivi Terzky,
eik' oisi puoli vuotta sitten vielä
mitenkään mua saatu siihen, mihin
nyt vapaaehtoisesti tarjoudun.
Niin, itseni ja rykmenttini tuon
nyt herttualle, eikä toisiltakaan
tää esimerkki jääne seuraamatta.

ILLO.
Eversti Buttlerhan, ken sit' ei tietäis,
on esikuva koko armeijalle!

BUTTLER.
Sitäkö mieltä ootte, sotamarski?
En kadu nelikymmenvuotista
uskollisuutta, jos niin täyden koston[128]
säästetty hyvä nimi ostaa mulle,
kun ikävuos' on kuudeskymmenes! --
Puheesta älkää, herrat, pahastuko!
_Mintähden_ liityn, sama olkoon teistä,
ja älkää uskoko -- mä sitä toivon --
juonenne suoruuttani kierontavan --
tai että horjumieli, kuuma veri
tai turha syy näin vanhan miehen ajaa
tutulta, kunniakkaalt' uraltansa.
Niin, tulkaa! Olen yhtä päättäväinen,
selvästi vaikka tiedän, mistä luovun.

ILLO.
Siis mimmoisena saamme teitä pitää --

BUTTLER.
Oon ystävänne! Kättä lyöden lupaan
liittoonne kuulua ma kaikkineni.
Ei miehiä vain tarvis ruhtinaalla,
vaan rahaa myös. Oon hänen armeijassaan
ansainnut hiukan, senpä hälle lainaan,
ja jälkeeni jos hän viel' elää, hälle --
niin olen säätänyt -- jää perintöni.
Oon yksin maailmassa enkä tunne
siteitä, jotka liittää vaimoon, lapsiin;
nimeni kuolee minun kerallani.

ILLO.
Rahaanne tarvita ei -- sydän moinen
se arvoltansa vastaa kultavuorta.

BUTTLER.
Vain ratsupoikana mä Irlannista
vaelsin Praagiin herran kanssa, jonka
sain hautaan saattaa. Sodan kohtaloissa
leluna onnen oikkuin kohosin
halvoista tallitöistä tähän arvoon.
Myös Wallenstein on lapsi kohtalon;
rakastan tietä, jok' on tieni lainen.

ILLO.
Sukua samaa kaikk' on vahvat sielut.

BUTTLER.
Nyt ajan suur' on silmänräpäys,
se suosii uljasta ja päättäväistä.
Kuin vaihtoraha -- yhtä nopeasti
kaupungit, linnat vaihtaa omistajaa.
Pois siirtyy vanhain sukuin jälkeläiset,[129]
ja nousee uudet nimet, vaakunat;
uskaltaa Saksanmaahan asettua
pohjoinen kansa, nurjamielin nähty.
Jo varustautuu prinssi Weimarin
luo Mainin luomaan valtaa mahtavaa;
ja Mansfeldin ja halberstadtilaisen[130]
varhainen kuolo esti yksistään
saamasta alueita ritarmiekoin.
Ken näist' on Friedlandimme vertainen?
Niin korkeaa ei ole, että sinne
ei voimakas vois nostaa tikapuitaan.

TERZKY.
Niin puhuu mies!

BUTTLER.
                 Te saakaa puolellemme
espanjalaiset, italialaiset,
ma skottilaisen Lesslyn[131] puuhaan. Tulkaa
nyt seuraan!

TERZKY.
             Miss' on kellarmestar'? Anna
nyt pöytään, mitä sull' on! Paraat viinit!
Ratkaisu tänään. Asiamme hyvin.

    (Menevät jokainen pöytäänsä.)


VIIDES KOHTAUS.

    KELLARIMESTARI tullen NEUMANNIN kanssa etualalle.
    PALVELIJOITA tulee ja menee.

KELLARIMESTARI.
Parasta viiniä! Jos äiti-rouva[132]
näkisi moisen hurjan elämän,
niin varmaan kääntyisi hän haudassaan! --
Niin, herra upseeri, tää jalo suku
käy taaksepäin -- Ei määrää eikä päätä!
Vähänpä siunausta meille tuottaa
tuo herttuankaan jalo lankous.

NEUMANN.
Varjelkoon! Paras viel' on tulematta.

KELLARIMESTARI.
Niin luuletteko? Siit' ois puhumista.

PALVELIJA (tulee).
Neljänteen pöytään[133] burgundia!

KELLARIMESTARI.
                              Se on,
luutnantti, seitsenkymmenes jo pullo.

PALVELIJA.
Niin, saksalainen herra Tiefenbach
siell' istuu.
    (Poistuu.)

KELLARIMESTARI (Neumannille jatkaen).
              Liian ylös pyrkivät,
komeilla tahtovat kuin kuninkaat,
ja minne ruhtinas on uskaltanut,
kreivitkin sinne haluavat nousta.
    (Palvelijoille.)
No mitä kuuntelette? Jalat alle!
Hoidelkaa pöydät, pullot! Kas, nyt tuolla
on kreivi Palffyn eessä tyhjä lasi!

TOINEN PALVELIJA (tulee).
Ne tahtoo, kellarmestar', ison kalkin
kultaisen, joss' on Böömin vaakunakin,
tiedätte kyllä minkä, herra sanoi.

KELLARIMESTARI.
Sen, jonka kruunajaisiin Fredrikin
Wilhelmi mestar'[134] oli valmistanut,
sen Praagin-saaliin[135] loistokappaleen?

TOINEN PALVELIJA.
Niin, sen! Ne tahtoo yhteismaljan juoda.

KELLARIMESTARI (päätään pudistaen, samalla kuin hän
tuo maljan esiin ja huuhtelee sitä).
On taaskin jotain Wieniin kerrottavaa!

NEUMANN.
Oi, näyttäkää! Se vast' on loistomalja!
Kullasta raskas, siroin kohokuvin
se kertoo älykkäitä asioita.
On ensimäiseen kilpeen, katsokaamme,
kuvattu amatsooni uljas, joka
ratsastaa yli hiipan, koukkusauvan,
kädessään tanko, tangon päässä hattu
ja lippu, jossa näkyy kalkinkuva.
Sanokaa, mitä merkitsee tuo kaikki!

KELLARIMESTARI.
Se nainen, joka siinä ratsastaa,
on Böömin kruunun vaalivapaus.
Tarkoittaa sitä ympyräinen hattu
ja hurja ratsu, jolla nainen ajaa.
Koristus ihmisen on hattu, sillä
ken seisoa ei hallitsijani eessä
saa hattupäin, ei ole vapaa mies.

NEUMANN.
Vaan mitä kalkinkuva merkitsee?

KELLARIMESTARI.
Se kuvaa Böömin kirkon vapautta
semmoisna, kuin se oli isäin aikaan.
He hussilaisen sodan kautta voitti
tään jalon edun paavilta, jok' epää
ehtoolliskalkin juonnin maallikoilta.
Ei mikään utraqvistist'[136] arvokkaampaa
kuin kalkki, aarre, josta Böömi maksoi
kallista vertaan moniss' otteluissa.

NEUMANN.
Ja mikä kääry tuoss' on ylempänä?

KELLARIMESTARI.
On böömiläinen majesteettikirje,
väkisin saatu Rudolf keisarilta,
tuo kallis pergamentti, joka samoin
uudelle uskolle kuin entiselle
vakuuttaa vapaan veisuun, kellonsoiton.
Vaan kun me herraks saimme grazilaisen[137]
se loppuikin, ja Praagin taiston jälkeen,
jolloinka pfalzilainen kreivi Fredrik
menetti kruunun sekä valtakunnan,
uskomme harjoitus meilt' evättiin,
ja veljemme pois lähti kotimaasta,
vaan majesteettikirjeen keisar' itse
saksillaan leikkas silloin palasiksi.

NEUMANN.
Sen kaiken tiedätte! Te perehtynyt
olette tarkoin maanne ajantietoon.

KELLARIMESTARI.
Es'isänihän kuului taborilaisiin,[138]
Prokopius ja Ziska[139] heitä johti.
Rauhassa maatkoot! Hyvää asiaa
puolustivatkin he -- No viekää malja!

NEUMANN.
Myös toista kilpeä mun suokaa nähdä!
Kas, neuvosherrat keisarilliset,
Slawata, Martinitz ne siinä suinpäin
nakataan Praagin linnan ikkunasta.
Niin! Siin' on kreivi Thurn, jok' antoi käskyn.

    (Palvelija menee malja kädessä.)

KELLARIMESTARI.
Päivästä siitä älköön puhuttako;
se kolmaskolmatt' oli toukokuuta
ja vuosiluku tuhat kuusisataa
kahdeksantoista. Minusta se tuntuu
niin äskeiseltä, ja se turman päivä
aloitti maamme suuren sydäntuskan.
Sen jälkeen -- siit' on kuusitoista vuotta --
ei rauhaa ole ollut maailmassa --

    (Toisesta pöydästä huudetaan.)

Weimarin herttua!

    (Kolmannesta ja neljännestä pöydästä.)

                  Hän eläköön!

    (Musiikki yhtyy huutoon.)

ENSIMÄINEN PALVELIJA.
Millaista meteliä!

TOINEN PALVELIJA (tulee juoksujalkaa).
                   Kuulitteko?
Eläköön-huutoja saa heiltä Weimar!

KOLMAS PALVELIJA.
Se Itävallan vihollinen!

ENSIMÄINEN PALVELIJA.
Luterilainen!

TOINEN PALVELIJA.
Kun Deodat juur' äsken keisarille
kohotti maljan, kaikki vaikenivat.

KELLARIMESTARI.
Sanoja punnita ei juomingeissa.
Niit' oiva palvelija älköön kuulko.

KOLMAS PALVELIJA (syrjässä neljännelle).
Juhana, pidä vaari, jotta voimme
Quiroga-isälle[140] me haastaa paljon;
hän siitä antaa monet synninpäästöt.

NELJÄS PALVELIJA.
Siks Illon tuolin luona puuhailen
niin paljon kuin on suinkin mahdollista;
puheita kummia hän pitääkin.

    (Menevät pöytien luo.)

KELLARIMESTARI (Neumannille).
Ken lie tuo ristirinta musta herra,
mi kreivi Palffyn kanssa pakinoipi?

NEUMANN.
Myös niitä, joihin liiaks luotetaan,
espanjalainen kreivi Maradas.

KELLARIMESTARI.
Espanjalaisiin ei voi luottaa, kaikk' on
se tumma heimo kelvotonta.

NEUMANN.
                           No no!
Niin, kellarmestari, ei tule haastaa.
Niit' ovat parhaat kenraalimme, joille
suurimman arvon antaa herttuamme.

    (Terzky tulee ja noutaa paperin, pöytien ääressä syntyy liikettä.)

KELLARIMESTARI (palvelijoille).
Kenraaliluutnantti jo nousee. Toimeen!
Ne lähtee. Menkää, tuolit ottakaa!

    (Palvelijat rientävät taustalle, muutamia
    pitovieraita tulee etualalle.)


KUUDES KOHTAUS.

    OCTAVIO PICCOLOMINI tulee puhellen MARADAAN kanssa, ja molemmat
    seisahtuvat sivupuolelle etunäyttämöä. Vastakkaiselle puolelle
    astuu MAX PICCOLOMINI yksinään, ajatuksiinsa vaipuneena ja
    ottamatta osaa toisten toimintaan. Etunäyttämön keskelle,
    kuitenkin muutamia askelia taammaksi kuin edellämainitut, tulevat
    BUTTLER, ISOLANI, GÖTZ, TIEFENBACH, COLALTO ja kohta senjälkeen
    KREIVI TERZKY.

ISOLANI (seurueen tullessa etualalle).
Colalto -- kenraalluutnantti, hyv' yötä!
Tai hyvää huomenta jo oikeammin.

GÖTZ (Tiefenbachille).
No olkoon terveydeksi, herra veli!

TIEFENBACH.
Ol' ateria kuninkaallinen!

GÖTZ.
Niin, rouva kreivitär hän ymmärtää.
Hän oppi anopiltaan, jonka sielu
taivaassa iloitkoon! Siin' emänt' oli!

ISOLANI (aikoo poistua).
Valoa mulle!

TERZKY (tulee kirjelmä kädessä Isolanin luo).
Vain pari minuuttia, herra veli!
Täss' allekirjoitust' on tarvis.

ISOLANI.
                                 Niinkö --
Vaikk' kuinka paljon! Mua säästäkää
lukemisesta vain!

TERZKY.
                  En sillä aio
rasittaa teitä. Täss' on vala, jonka
jo tunnette. Vain joku kynänpiirto.

    (Kun Isolani ojentaa kirjelmän Octaviolle.)

Ken sattuu! Täss' ei ole arvoluokkaa.

    (Näennäisen välinpitämättömänä Octavio silmäilee kirjoitusta.
    Terzky vähän kauempaa pitää häntä silmällä.)

GÖTZ (Terzkylle).
Hyvästit pyydän heittää, herra kreivi.

TERZKY.
Viel' älkää menkö -- Uniryyppy --
    (Palvelijoille.)
                                  Hei!

GÖTZ.
En jaksa.

TERZKY.
          Joku peli.

GÖTZ.
                     Anteeks suokaa!

TlEFENBACH (istuutuu).
Anteeksi, herrat! Väsyn seistessäni.

TERZKY.
Olonne tehkää mukavaksi vaan!

TlEFENBACH.
On terve pää ja kunnossa on vatsa,
mut eipä enää kantaa jaksa jalka.

ISOLANI (hänen lihavuuteensa vihjaten).
Olette kuormaa liiaks ottanut.

    (Octavio on allekirjoittanut ja ojentaa paperin Terzkylle,
    joka antaa sen Isolanille. Tämä menee pöydän ääreen sitä
    allekirjoittamaan.)

TIEFENBACH.
Sotapa Pommerin sen aiheutti,
kun piti mennä jään ja lumen sekaan,
en siitä ikinäni irti pääse.

GÖTZ.
Niin, totisesti! Eipä ruotsalainen
piitannut vuodenajast' ensinkään.

    (Terzky ojentaa paperin Don Maradaalle; tämä menee pöydän
    ääreen sitä allekirjoittamaan.)

OCTAVIO (lähestyy Buttleria).
Eversti, ette tekään Bacchus-juhlaa
rakasta liioin! Sen kyll' olen nähnyt;
minusta tuntuu teitä miellyttävän
enemmän taistelun kuin pitoin riehu.

BUTTLER.
Niin, täm' on vastoin minun luonnettani.

OCTAVIO (tuttavallisesti astuen lähemmä).
Niin minunkin, te olkaa siitä varma.
Arvoisa eversti, on hauskaa, että
ajatustapa meill' on samanlainen.
Enintään viisi kuusi ystävää
pienoisen pyöröpöydän ympärillä,
tokaita lasi sekä avoin sydän,
puhelu järkevä -- kas, siitä pidän!

BUTTLER.
Jos sen voi saada, minä siihen yhdyn.

    (Paperi saapuu Buttlerille, joka menee pöydän ääreen sitä
    allekirjoittamaan. Etunäyttämö tyhjentyy, niin että ainoastaan
    molemmat Piccolominit jäävät siihen seisomaan, kumpikin omalle
    puolelleen.)

OCTAVIO (sittenkuin hän on poikaansa jonkun aikaa kauempaa ääneti
katsellut, tulee tätä hiukan lähemmä).
Niin kauan viivyit poissa, ystäväni.

MAX (käännähtää, hämillänsä).
Niin minä -- mua esti kiireet toimet.

OCTAVIO.
Et vieläkään, sen huomaan, ole täällä.[141]

MAX.
Olenhan aina vaiti hälinässä.

OCTAVIO (astuu vielä lähemmäksi häntä).
Mä enkö saakaan tietää, miksi viivyit? --
    (Viekkaasti.)
Ja Terzky tietää.

MAX.
                  Mitä tietää Terzky?

OCTAVIO (painokkaasti).
Hän yksin oli sua kysymättä.

ISOLANI (joka on etempää pitänyt heitä silmällä,
astuu heidän luokseen).
Niin, isä! Hyökkää pojan kuormastoon!
Ja yllätä! Ei ole laita oikein.

TERZKY (tulee paperi kädessä).
No eikö ketään puutu? Onko siis
jokainen nimensä jo kirjoittanut?

OCTAVIO.
On jokainen.

TERZKY (huutaen).
             Ken vielä kirjoittaa?

BUTTLER (Terzkylle).
Uudestaan laske! Siinä kaikkiaan
nimeä kolmekymment' olla pitää.

TERZKY.
On tässä risti.

TEIFENBACH.
                Risti olen minä.

ISOLANI (Terzkylle).
Kirjoittaa hän ei osaa, vaan tuon ristin
hyväksyy kristitty ja juutalainen.

OCTAVIO (kiirehtien, Maxille).
Eversti, lähtekäämme! Tulee myöhä.

TERZKY.
Täss' _yhden_ Piccolominin on nimi.

ISOLANI (Maxia osoittaen).
Huomatkaa! Nimeään ei kirjoittanut
kivinen vieras tämä, joka meitä
ei koko iltan' ole miellyttänyt.

    (Max saapi Terzkyn kädestä paperin, johon hän
    hajamielisesti tuijottaa.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    EDELLISET. ILLO tulee takahuoneesta kultainen malja kädessä
    ja kovin punoittaen, häntä seuraavat GÖTZ ja BUTTLER,
    jotka koettavat häntä pidätellä.

ILLO.
Miks estätte?

GÖTZ ja BUTTLER.
              Nyt älkää enää juoko!

ILLO (astuu Octavion luo ja syleilee häntä, juoden).
Octavio! Juon maljas! Upotettu
kaikk' olkoon kauna tähän liittoryyppyyn!
Et koskaan ole mua rakastanut --
et, jumaliste, enkä minä sua!
Pois vanhat vihat! Sua kunnioitan
äärettömästi aivan,
    (Octaviota suutelemistaan suudellen.)
                    minä olen
sun paras ystäväsi, niin, ja -- kuulkaa! --
viekkaaksi ketuksi ken häntä sanoo,
sen opetan.

TERZKY (syrjässä).
Miss' onkaan järkes nyt?
Miss' olet, Illo, ajattele sentään!

ILLO (vilpittömästi).
No mitä! Tääll' on ystäviä vain.
    (Tyytyväisen näköisenä silmäillen koko vieraspiiriä.)
Iloitsen, ettei kukaan meist' oo lurjus.

TERZKY (Buttlerille, karttaen).
Pois hänet viekää! Sitä pyydän, Buttler.

    (Buttler saattaa Illon tarjoilupöydän ääreen.)

ISOLANI (Maxille, joka tähän asti oli herkeämättä, mutta
hajamielisesti katsonut paperiin).
No onko tutkittu jo, herra veli?

MAX (ikäänkuin unesta heräten).
Niin -- mitä vaaditaan?

TERZKY ja ISOLANI (yht'aikaa).
                        Sen alle nimi.

    (Octavion nähdään tuskaisen tarkkaavasti
    suuntaavan katseensa Maxia kohti.)

MAX (antaa paperin takaisin).
Levätköön huomispäivään saakka tämä
_vakava asia_, en ole tänään
tyynellä mielin. Huomenna sen saanko --

TERZKY.
Aatelkaa sentään --

ISOLANI.
                    Heti! Nimi alle!
Te, nuorin koko pöytäseurueesta,
kai ette yksin tahdo viisaamp' olla
kuin kaikki toiset? Nähkääs! Isännekin
nimensä piirsi niinkuin kukin meistä.

TERZKY (Octaviolle).
Te hänen isänänsä käskekää!

OCTAVIO.
Täysvaltainen hän on.

ILLO (on laskenut maljan tarjoilupöydälle).
                      No mist' on puhe?

TERZKY.
Hän nimeään ei suostu kirjoittamaan.

MAX.
Se voipi huomiseksi jäädä, sanon.

ILLO.
Ei voi. Me kaikki allekirjoitimme,
myös sinun täytyy, _täytyy_ nimes antaa.

MAX.
Hyv'yötä, Illo!

ILLO.
                Niin et pääse! Saakoon
nyt ruhtinas jo tuta ystävänsä.

    (Kaikki pitovieraat kerääntyvät näiden molempien ympärille.)

MAX.
Mit' olen mieltä, tietää ruhtinas
ja jokainen; ei tarvis hullutella.

ILLO.
Se kiitos ruhtinaalle, koska ain' on
etelänmiehiin enin luottanut!

TERZKY (aivan neuvotonna päälliköille, jotka nostavat metelin).
Hänessä puhuu viini! Älkää kuulko!

ISOLANI (nauraa).
Ei viini mitään keksi, vaan se kielii.

ILLO.
Ken _kanssani_ ei lie, on mua vastaan.
Ne herkät omattunnot! Ne jos eivät
voi takaoven, väliehdon kautta --

TERZKY (äkisti puuttuen puheeseen).
Hän suunniltaan on, älkää kuulko häntä!

ILLO (äänekkäämmin huutaen).
Niin -- väliehdon kautta pelastua --
Ja miksi väliehto? Hornaan moiset --

MAX (tulee tarkkaavaiseksi ja silmäilee taas kirjoitusta).
No mitä tässä on niin vaarallista?
Uteliaaksi teette minut, tahdon
lähemmin tarkastella kirjoitusta.

TERZKY (syrjään Illolle).
Mit' Illo teet? Viet meidät perikatoon.

TIEFENBACH (Colaltolle).
Kyll' ennen atriaa se kuului toisin.

GÖTZ.
Niin minustakin.

ISOLANI.
                 Se ei mua koske.
Kun toiset nimen piirsi, miks en minä?

TIEFENBACH.
Siin' äsken oli eräs väliehto,
se koski keisarimme palvelusta.

BUTTLER (eräälle päällikölle,).
Hävetkää herrat! Mist' on kysymys!
On siitä, tahdommeko kenraalin
pysyttää virassaan vai annammeko
erota? Siis ei sovi saivarrella.

ISOLANI (eräälle kenraalille).
Oliko väliehdoill' ympäröinyt
itsensä ruhtinaskaan, silloinkuin
hän sulle antoi oman rykmentin?

TERZKY (Götzille).
Ja teille hankintoja, joilla saitte
noin tuhat pistoolia[142] vuotta kohti.

ILLO.
Me heistä muka oomme lurjuksia,
ja itse roistoja he ovat! Jos ken
ei tyydy, sanokoon! Täss' olen minä.

TIEFENBACH.
No, no! Vain puhutaan.

MAX (on lukenut paperin ja antaa sen takaisin).
                       Siis huomiseksi!

ILLO (raivosta änkyttäen ja voimatta itseään hillitä pitää hänen
edessään toisella kädellä kirjoitusta, toisella miekkaa).
Kirjoita -- Juudas!

ISOLANI.
                    Illo, hyi!

OCTAVIO, TERZKY, BUTTLER (yht'aikaa).
                               Pois miekka!

MAX (ripeästi tartuttuaan Illon käsivarteen ja
riistettyään häneltä aseen, kreivi Terzkylle).
Vuoteeseen hänet viekää!

    (Max poistuu. Muutamat päälliköt pitävät kiinni kiroilevaa ja
    sadattelevaa Illoa, ja kaikkien tehdessä lähtöä esirippu laskee.)




VIIDES NÄYTÖS.


    Piccolominin asuntoon kuuluva huone.
    On yö.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    OCTAVIO PICCOLOMINI. KAMARIPALVELIJA kynttilä
    kädessä. Kohta sitten MAX PICCOLOMINI.

OCTAVIO.
Kun saapuu poikani, niin neuvokaa
tyköni -- Mit' on kello?

KAMARIPALVELIJA.
                         Koht' on aamu.

OCTAVIO.
Voi kynttilänne jäädä tänne -- Emme
käy enää vuoteeseen, te maata menkää!

    (Kamaripalvelija poistuu. Octavio astelee miettiväisenä
    huoneessa. Hänen alussa huomaamattaan astuu Max Piccolomini
    esiin ja ääneti katselee häntä muutamia silmänräpäyksiä.)

MAX.
Oletko minuun vihastunut? Siihen
ikävään riitaan olen viaton.
Näin kyllä sinun allekirjoittaneen.
Mit' olit hyväksynyt, saattais olla
kyll' oikein minustakin -- mutta -- tiedät --
vain omaa valoani seuraan minä
niiss' asioissa.

OCTAVIO (astuu hänen luokseen ja syleilee häntä).
                 Seuraa vastakin,
mun poikani! On sua ohjannut
se varmemmin kuin isäs esimerkki.

MAX.
Selvemmin sano ajatukses!

OCTAVIO.
                          Kyllä.
Yön tämän tapahtumain peräst' älköön
väliimme jääkö mitään salaisuutta!
    (Sittenkuin molemmat olivat istuutuneet.)
Max, sano, miltä tuntui vala, jonka
ne toivat allekirjoitettavaksi?

MAX.
Vaarattomaksi katson sen mä, vaikka
muodollisuuksista en pidä näistä.

OCTAVIO.
Siis mistään muusta syyst' et evännyt
sä tiukattua allekirjoitusta?

MAX.
Asia vakava -- ma hajamieli --
En seikall' luullut kiirett' olevan.

OCTAVIO.
Max, älä salaa! Etkö epäillytkään --

MAX.
Epäillyt! Mitä sitten? Enpä yhtään.

OCTAVIO.
Sun enkelisi, Piccolomini,
kuilusta sinut veti tietämättäs!

MAX.
En tiedä, mitä tarkoitat.

OCTAVIO.
                          Sen sanon:
konnuuteen nimes sun ol' annettava,
velvollisuudestasi, valastasi
yhdellä kynänvedoll' luopuminen.

MAX (nousee seisomaan).
Octavio![143]

OCTAVIO.
         Jää istumaan! On sulla
minulta kuulemist', oot vuosikaudet
käsittämättömässä lumoss' ollut.
Kehittyy synkänmusta salaliitto
silmäisi edessä, ja hornan vallat
sun järkes kirkkaan päivän sumentavat --
En vaieta voi enää, minun täytyy
silmiltäs side ottaa.

MAX.
                      Ennenkuin
puhelet, punnitse! Jos arveluista
sä aiot puhella -- ja melkein pelkään
vain niistä aikovan sun -- puhees säästä!
En nyt voi niitä rauhallisna kuulla.

OCTAVIO.
Jos vakavia sulla onkin syitä
paeta tätä tietoa, niin mulla
pakottavampia on sitä antaa.
Huoletta sinut puhtaan sydämesi
ja oman järkes varaan uskoisinkin,
vaan juuri sydäntäsi turman verkko
nyt kiertää -- Seikka, jonka _sinä_ salaat,
    (tarkkaan silmäillen Maxia)
minulta riistää _minun_ salaamani.

MAX (koettaa vastata, mutta ei saa sanaa suustaan ja luo
hämillään katseensa alas).

OCTAVIO (lyhyen vaitiolon jälkeen).
Saat nyt sen tietää. Sua petetään --
sinulla, meillä kaikill' leikitellään
inhasti. Herttua on armeijasta
eroovinansa; mutta juuri nyt
aletaan keisarilta armeijaa --
varastaa, vihollisten leiriin viedä!

MAX.
Sen pappeinsadun[144] tunnen, mutt' en luullut
mä sinun suustas sitä kuulevani.

OCTAVIO.
Se suu, jok' ilmaisi sen, takaa, että
ei pelkkää pappeinsatua se ole.

MAX.
Millaisna raivopäänä herttuaa
pidetään? Hänkö muka aattelisi
armeijan kolmikymmentuhantisen,
joukossa tuhat jalosukuistakin,
nuo taatut joukot rehti sotilaita
vietellä valasta ja kunniasta
ja konnantyöhön heidät yhdistää?

OCTAVIO.
Ei mitään kunnotonta, hävettävää
hän vaadikaan -- On hänen pyynnöllään
viattomampi nimi. Rauhan vain
hän valtakunnalle nyt tahtoo antaa;
ja keisari kun vihaa _sitä_ rauhaa,
hän tämän aikoo siihen _pakottaa_!
Kaikk' aikoo tyydyttää hän puolueet
ja vaivan palkkioksi itsellensä
pidättää Böömin, jonk' on vallannutkin.

MAX.
Octavio, hän onko ansainnut
näin halvat epäluulot juuri meiltä?

OCTAVIO.
Ei puhetta nyt meidän luuloistamme.
Asia puhuu selvin todistein.
Tunnethan, kuinka huonot ovat meidän
ja hovin välit, mutt' ei ole sulla
valheista, juonista niist' aavistusta,
joidenka kautta nostaa aiotaan
leirimme kapinaan. On irroitettu
jokainen side, joka upseerin
yhdistää keisariin ja sotamiehen
lähentäin liittää porvarelämään.
Velvollisuudetta ja laitta ollen
ne miekkansa on kääntämäisillään
suojeltavaansa valtiota vastaan.
Niin pitkälle on tultu, että nyt jo
vapisee keisar' omaa armeijaansa --
pääkaupungissaan, jopa linnassaankin
hän pelkää petturien tikaria;
niin, hennot lapsenlapsensa hän aikoo,
ei ruotsalaisten eikä luteristen,
vaan omain joukkoin tieltä pakoon viedä!

MAX.
Lopeta! Mua aivan järkytät.
Mä tiedän turhastakin vavistavan;
vaan tositurman tuottaa valheluulo.

OCTAVIO.
Ei valheluuloa se olekaan.
Riehahtaa sota kansalaisten kesken,
kamppailu luonnoton, jos emme sitä
vastusta tuoden pian pelastusta.
Lahjottu on jo monet everstit,
alempain uskollisuus horjuu, jopa
rykmentit, linnaväet horjuvat.
Uskottu ulkolaisille on linnat,
miehistöt Schlesian on saanut Schafgotsch,[145]
epäilty mies, ja viisi rykmenttiä
taas Terzky, ratsu- sekä jalkamiestä,
ja Illo, Kinsky,[146] Buttler, Isolani
parhaiten varustetut joukot saaneet.

MAX.
Niin mekin.

OCTAVIO.
            He kun ovat meistä varmat
ja loistavilla lupauksillansa
viekoittavansa meidät luulevat.
Hän mulle antaa Saganin ja Glatzin,[147]
ja hyvin näen koukun,[148] jolla luullaan
sinutkin kiinni saatavan.

MAX.
                          Ei suinkaan!
Ei, minä sanon!

OCTAVIO.
                Avaa silmäs sentään!
Mintähden luulet meidät Pilseniin
nyt komennetun? Neuvottelemaanko?
Hän milloin tarvinnut on neuvojamme?
Kutsuttiin meidät itseämme myömään
tai -- panteiksi, jos emme siihen suostu.
Sentähden pois on jäänyt kreivi Gallas --
ja isäsikin tääll' on ainoastaan
velvollisuuden korkeamman tähden.

MAX.
Ei salaakaan hän, että hänen vuokseen
olemme kutsutut -- se myöntäkää,
paikkansa pitämistä varten hän
tarvitsee meidän käsivarsiamme.
Hän meidän hyväksemme teki paljon,
hänt' auttakaamme mekin!

OCTAVIO.
                         Arvaas, mitä.
meilt' odotetaan hänen hyväksensä!
Sen Illo sulle ilmais juovuksissaan.
Muistapas, mitä olet kuullut, nähnyt!
Näyttäähän väärennetty sitoumus,
poisjäännyt, ratkaiseva väliehto,
meit' ettei velvoittaa he aio hyvään.

MAX.
Se tämänöisen kirjoituksen seikka
on minust' Illon huono temppu vain.
Tapana tämän tyrkyttäjäin suvun
on ajaa kaikki heti huippuun asti.
He näkee, että herttua ja hovi
on riidassa, ja muka hyödyks hälle
parantumattomiksi tulis saada
nuo välit. Herttua ei ensinkään
kaikesta tuosta tiedä, usko mua.

OCTAVIO.
Surettaa mua sulta riistää pois
tuo häneen kohdistuva luottamukses,
johonka mielestäs on hyvät syyt.
Vaan täss' ei sääli auta -- sinun täytyy
ruveta heti puuhaan, toimintaan. --
Vain sulle tunnustan siis -- että kaiken,
mit' ilmaisin nyt luottain, mikä näyttää
sinusta uskomattomalta -- mulle
ilmoitti itse -- ruhtinas.

MAX (ankarassa mielenkuohussa).
                           Ei koskaan!

OCTAVIO.
Hän itse sanoi -- mistä aikaa olin
varmuuteen päässyt toista tietä -- että
hän aikoo yhtyä nyt ruotsalaisiin
ja johtain tätä liittoarmeijaa
lannistaa keisarin --

MAX.
                      On kiivas hän,
kovasti' hänt' on hovi loukannut;
harminsa hetkell' ehkä voinut on
helposti itsensä hän unhottaakin.

OCTAVIO.
Hän aivan tyyni oli, kun hän mulle
tunnusti sen; ja kun hän otaksui
peloksi hämmästykseni, hän näytti
minulle ruotsalaisten, saksilaisten
kirjeitä, joissa hälle varma apu
luvattiin.

MAX.
           Mahdotonta! _Mahdotonta_!
Tietysti inhosi sä oisit silloin
hänelle välttämättä osoittanut,
hän neuvos ottanut ois varteen, taikka --
elossa seisoisi et sivullani![149]

OCTAVIO.
Ilmaissut olen hälle epäilyni,
hartaasti, vakavasti varoittanut! --
mut inhoni oon salannut ja myös
sisimmät aatokseni.

MAX.
                    Sinä siis
niin petollinen oisit? Se ei ole
isäni laista! Uskonut en sua,
kun _hänestä_ sä pahaa kerroit; nytpä
en semminkään, kun parjaat _itseäsi_.

OCTAVIO.
En urkkinut mä hänen salaisuuttaan.

MAX.
Tuo luottamus, jot' osoitti hän sulle,
velvoitti suoruuteen.

OCTAVIO.
                      Ei ansainnut
hän enää suoruuttani.

MAX.
                      Vähemmin
sinulle sopi vielä kavaluus.

OCTAVIO.
Oi, poikani! Ei aina kestää voi
meill' elontiellä puhdas lapsenmieli,
jot' ääni sisimpämme meille neuvoo.
Petosta vastaan turvaa etsiessään
rehellinenkään ain' ei suoraan kulje --
Se pahan työn on kirousta, että
sen aina täytyy pahaa synnyttää.
En viisastele, teen vain tehtäväni,
mun käytökseni määrää keisar' itse.
Sydäntään aina noudattaa ois kyllä
parempi, mutta täytyis silloin moni
tarkoitusperä hyvä unhottaa.

PICCOLOMINIT.
Nyt keisaria hyvin palvelkaamme
sydämen ääntä lainkaan kuulematta.

MAX.
En tänään sinua voi ymmärtää:
paljasti, sanot, sulle ruhtinas
povensa pahat aikeet, mutta _sinä_
tarkoittain hyvää tahdot häntä pettää!
Lopeta -- ystävää et minult' ota --
Äl' isää salli minun kadottaa!

OCTAVIO (tukahuttaa närkästyksensä).
Oi, poikani, et kaikkea sä tiedä.
Viel' ilmaistavaa mull' on.

    (Lyhyen vaitiolon jälkeen.)

                            Päättyneet
Friedlandin herttualt' on varustelut.
Hän uskoo tähtiinsä. Hän luulee meidät
yllättävänsä -- luulee varmoin käsin
jo kultakruunuun tarttuvansa, mutta
hän pettyy -- Mekin oomme toimineet.
Hän tarttuukin vain salaperäiseen
ja pahaan kohtaloonsa.

MAX.
                       Liian joutuin
äl', isä, toimi! Kaiken hyvän kautta
se vanno! Oi, ei mitään maltitonta!

OCTAVIO.
Hän hiljaa hiipinyt on pahaa tietään,
ja yhtä viekkaasti on hiiviskellyt
jäljestä kosto. Se jo näkymättä
takana uhkaa. Askel -- ja se iskee. --
Sä luonani oot nähnyt Questenbergin;
vain hänen julkitehtävänsä tunnet --
myös salatehtävä on hällä, se on
vain mua varten.

MAX.
                 Saanko tietää?

OCTAVIO.
                                Max!
Ilmaisemalla sen, mä käsiis annan
tään valtakunnan onnen, isäs hengen.
On kallis tunteillesi Wallenstein,
nuoruuden keväästäsi asti liitti
sun häneen rakkaus ja kunnioitus --
on sulla toive -- Suo mun ennättää
hidasta luottamustas aikaisemmin --
On toivos, että liittyä saat häneen
lähemmin.

MAX.
          Isä --

OCTAVIO.
                 Luotan sydämeesi,
mut olenko myös varma maltistasi?
Saatatko rauhallisin kasvonilmein
lähetä tätä miestä, jos sun haltuus
nyt uskon koko hänen kohtalonsa?

MAX.
Sittenkö, kun saan kuulla hänen syynsä?

OCTAVIO (ottaa lippaasta paperin ja ojentaa sen hänelle).

MAX.
Oi, mitä! Avoin kirje keisarilta!

OCTAVIO.
Luehan!

MAX (luotuaan paperiin silmäyksen).
        Ruhtinasko henkipatto!

OCTAVIO.
Niin on.

MAX.
         Oi, liian pitkälle se menee!
Oi onnetonta erehdystä!

OCTAVIO.
                        Lue
edelleen! Malta mieles!

MAX (edelleen luettuaan katsahtaa hämmästyneenä isäänsä).
                            Kuinka? Sinä?

OCTAVIO.
Vain hetkeksi -- ja kunnes ilmaantua
kuningas Unkarin voi armeijaamme,
on _mulle_ uskottu sen päällikkyys --

MAX.
Ja luuletko sen hältä riistäväsi?
Äl' aattelekaan -- Isä, isä, isä!
On sulle tullut turmiokas toimi.
Tätäkö kirjett' aiot noudattaa?
Ja mahtimieheltä, jot' ympäröipi
armeija suuri, aiot aseet riistää?
Hukassa olet sinä, niin, me kaikki!

OCTAVIO.
Mit' alttiiks tässä annan, tiedän kyllä.
On turvanani Kaikkivaltias;
Hän hurskaan keisarhuoneen kilvellään
on suojaava, Hän särkee öiset työt.
Viel' uskollisia on keisarilla,
on täällä leirissäkin oivaa miestä
kylliksi monta, jotka reippain mielin
asian hyvän vuoksi taistelevat.
On näitä varoitettu, pidetään
silmällä muita. Askel vain -- niin heti --

MAX.
Ja epäluulost' oitis toimisit?

OCTAVIO.
Tyrannein lailla tee ei keisarimme!
Ei tahtoa hän rankaise, vaan teon.
Ratkaista ruhtinas voi kohtalonsa
viel' itse -- Rikoksensa keskeyttäköön,
niin hänet hiljaa toimest' erotetaan,
hän väistyy keisarinsa pojan tieltä.
Karkoitus kunniakas linnoihinsa
olisi hyvätyö, ei rangaistus.
Kuitenkin ensimäinen julkiaskel --

MAX.
Mik' olisi se askel? Hän ei koskaan
askelta pahaa astu. -- Mutta sinä
saattaisit askeleensa (niinhän teit jo)
viattomimman väärin selittää.

OCTAVIO.
Tarkoitusperät kuinka rangaistavat
ovatkin ruhtinaalla olleet, vielä
on voitu hänen julkitoimiansa
lievästi tähän saakka selittää.
En ennen käytä tätä paperia,
kuin tehty teko kieltämättä näyttää
maanpetoksen ja hänet tuomitsee.

MAX.
Ken tulee tuomariksi?

OCTAVIO.
                      -- Sinä itse.

MAX.
Oi, silloin on tää paper' aivan turha!
Lupasit olla ennen toimimatta,
kuin minut -- minut saisit uskomaan.

OCTAVIO.
Todella? Voitko -- kaiken jälkeen, minkä
nyt kuulit, luulla häntä syyttömäksi?

MAX (vilkkaasti).
Voi sinun arvostelus erehtyä,
ei minun sydämeni.
    (Hillitymmin jatkaen.)
                   Niinkuin muita
ei tätä henkeä voi käsittää.
Kas, hänpä kohtalonsa tähtiin liittää,
ja tähtein lailla häll' on ihmerata,
salainen, ikuisesti tutkimaton.
Vääryyttä hälle tehdään. Kaikki vielä
on selviävä. Loistavasti jättää
tuo puhdas taakseen mustat epäluulot.

OCTAVIO.
Odotan sitä.


TOINEN KOHTAUS.

    EDELLISET. KAMARIPALVELIJA. Heti senjälkeen PIKALÄHETTI.

OCTAVIO.
No mitä?

KAMARIPALVELIJA.
         Tääll' on pikaviestintuoja.

OCTAVIO.
Näin varhain! Ken hän on? Ja mistä tullut?

KAMARIPALVELIJA.
Ei tahtonut hän sitä mulle virkkaa.

OCTAVIO.
No saata hänet sisään! Täst' ei sanaa!
    (Kamaripalvelija poistuu. Kornetti astuu huoneeseen.)
Te, kornetti! Kai kreivi Gallaan luota?
Kirjeensä?

KORNETTI.
           Asia on suullinen.
Ei luota kenraalluutnantti.[150]

OCTAVIO.
                            Siis mitä?

KORNETTI.
Sanoa käski -- Saanko julki haastaa?

OCTAVIO.
Mun poikani jo tietää kaikki.

KORNETTI.
                              Hän
on käsissämme.

OCTAVIO.
               Ketä tarkoitatte?

KORNETTI.
Sesina! Välittäjä!

OCTAVIO (kiireisesti).
                   Todellako?

KORNETTI.
Kapteeni Mohrbrand Böhmerwaldiss' sieppas
Sesinan toissa aamuna, kun tämä
luo ruotsalaisten aikoi Regensburgiin
viesteineen.

OCTAVIO.
             Entä viestit --

KORNETTI.
                             Heti Wieniin
kenraaliluutnantti ne vangin kanssa
lähetti menemään.

OCTAVIO.
                  No viimein! Sepä
on suuri tieto! Meille _tämä_ mies
on kallis astia, miss' esineitä
on arvokkaita -- Löydettiinkö paljon?

KORNETTI.
Kuus' oli hällä pakettia, kaikki
merkitty kreivi Terzkyn vaakunalla.

OCTAVIO.
Ei ruhtinaalta siis?

KORNETTI.
                     Ei tietääkseni.

OCTAVIO.
Sesinan laita?

KORNETTI.
               Hänpä kauhistui,
kun kuuli Wieniin mentävän. Mut häntä
kehoitti kreivi Altring rauhoittumaan,
jos vapaasti hän kaikki tunnustaa.

OCTAVIO.
Altringer herranneko luona? Kuulin
Linzissä[151] hänen sairastavan.

KORNETTI.
                            Hän on
jo kolme päivää Frauenbergiss'[152] ollut
kenraaliluutnanttimme luona. Heillä
väkeä valittua ympärillään
jo kuusikymmentä on lippuetta[153]
odottamassa teidän käskyjänne.

OCTAVIO.
Vähässä ajassa voi tapahtua
niin paljon. Milloin lähdette te täältä?

KORNETTI.
Odotan käskyjänne.

OCTAVIO.
                   Iltaan jääkää!

KORNETTI.
Hyv' on.

    (Aikoo mennä.)

OCTAVIO.
Mut eikö teitä nähnyt kukaan?

KORNETTI.
Ei kukaan. Mulle kapusiinimunkit
avasi[154] niinkuin aina luostarportin.

OCTAVIO.
Nyt menkää, levätkää ja piiloss' olkaa!
Jo ennen iltaa teidät päästää voinen.
Kehittyy asiat nyt päätökseensä,
ja ennenkuin on mailleen mennyt päivä,
jok' entein kohtalokkain juuri nousee,
on arpa ratkaiseva langennut.

    (Kornetti poistuu.)


KOLMAS KOHTAUS.

    MOLEMMAT PICCOLOMINIT.

OCTAVIO.
Max, mitä nyt? Jo kohta selvill' ollaan --
Sesinan kautta näät on käynyt kaikki.

MAX (jolla koko edellisen kohtauksen aikana oli
ankara sisällinen kamppailu, päättävästi).
Lyhempää tietä tahdon selvän saada.
Hyvästi!

OCTAVIO.
         Minne?

MAX.
                Luokse ruhtinaan.

OCTAVIO (pelästyneenä).
Mit' aiot?

MAX (tullen takaisin).
Jos mun uskot näytelmässäs
rupeevan osaa näyttelemään, väärin
sä olet laskenut. On tieni suora.
Totuutta en voi kantaa kielelläni
ja povessani petosta -- en sietää
minua ystävänä uskottavan,
vaientaa tuntoani sillä, että
tuo toinen työstään vastaa _itse_, eikä
mun suuni häntä pettänyt. Jos minut
jonakin ostetaan, niin sinä pysyn. --
Käyn herttuan luo. Tänään pyydän häntä
maineensa pelastamaan julkisesti,
verkkonne viekkaat suoraan repimään.

OCTAVIO.
Sitäkö tahtoisit?

MAX.
                  Niin, sitä. Varmaan.

OCTAVIO.
Siis olen sinusta mä erehtynyt.
Viisaaksi pojaks sua luulin, joka
hyvästä työstä siunais sitä kättä,
kuilusta joka hänet vetää -- mutta
sokaistun nään, jonk' eräs silmäpari
sai hulluks, intohimon sumentaman,
paranna jot' ei täysi päivänvalo.
Niin, kysy hältä! Mene! Järjetönnä
isäsi, keisarisi salaisuus
hänelle alttiiks anna! Ennen aikaa
pakoita minut julkiratkaisuun!
Ja nyt, kun taivaan ihmetyö näin kauan
mun salaisuuttani on suojellut
ja epäluulon silmät saanut uneen,
mun nähdä anna poikani nyt lyövän
hurjalla, päättömällä aikeellaan
murskaksi rakennuksen, jonka on
valtiotaito vaivoin pystyttänyt.

MAX.
Oi, kuinka sitä taitoa mä kiroon!
Moisella taidollanne pakoitatte
te hänet tekoon -- Niin, te voitte hänet,
kun _tahdotte_, myös _tehdä_ syylliseksi.
Ei hyvin pääty tää -- ja päättyköön
se vaikka kuinka, minä aavistan
ratkaisun onnettoman lähestyvän. --
Kuningassielu tää jos kukistuu,
maailman mukanaan vie sortuessaan,
ja niinkuin laiva, joka merta kulkein
äkisti syttyy sekä räjähtää[155]
ja ilmaan viskaa kaiken miehistönsä,
niin meidät, kohtaloonsa liittyneet,
hän kaikki mukaan riistää kaatuissansa.
Halusi mukaan toimi! Minun myös
suo oman pääni mukaan menetellä!
Välimme, mun ja hänen, selvitän;
viel' ennen iltaa tulkoon selko tästä:
eroonko isästä vai ystävästä![156]

    (Hänen poistuessaan laskee esirippu.)

Loppu.




SELITYKSIÄ.


(Suomentajan kirjoittamat, etupäässä tohtori Albert Zipperin
saksankielisen selitysteoksen nojalla.)

[1] _Oboensoittajia_ -- Oboe on eräs laji puisia puhallussoittimia.

[2] _pilaatekevä ja vakaa leikki_ -- huvi- ja murhenäytelmä.

[3] _mestar' jalo_ -- August Wilhelm Iffland (1759-1814), kuuluisimpia
saksalaisia näyttelijöitä (myös näytelmäkirjailija), oli vuosina 1796
ja 1798 vieraillut Weimarissa.

[4] _kauan tuntemamme toive_ -- Toinen senaikuinen kuuluisa
näyttelijä Friedrich Ludwig Schröder (1744-1816) oli usein luvannut
tulla vierailulle Weimariin, mikä toive ei vielä tähän saakka ollut
toteutunut.

[5] _Thalian taide_ -- Thalia oli muinaiskreikkalaisten runottaria,
huvinäytelmän edustaja. Tässä -- niinkuin meidänkin päivinämme --
"Thalian taiteella" tarkoitetaan näytelmätaidetta yleensä.

[6] _piiristä elon porvarillisen_ -- perhenäytelmän piiristä.

[7] _korkeemmalle näyttämölle_ -- historiallisen näytelmän piiriin.

[8] _ajankohdan jalon_ -- Oli Ranskan suuren vallankumouksen aika,
jolta silloin yleensä odotettiin paljon hyvää ihmiskunnalle.

[9] _vuosisadan vakaa loppu_ -- vakaa juuri mainitun vallankumousajan
tähden.

[10] _valtaluonteet_ -- vallankumousajan mahtimiehet.

[11] _vuotta kuustoista mennyt on_ -- nim. kolmikymmenvuotisen sodan
alusta, vuodesta 1618.

[12] _hanke uhman pelottoman ja luonne hurjapää_ -- Wallensteinin
toiminta ja hänen luonteensa.

[13] _tuo luoja sotajoukkoin uljasten_ j.n.e. -- Wallenstein.

[14] _Ei itse hän ... näyttäydy tänään_ -- Sinä iltana, jolloin tämä
prologi lausuttiin, näyteltiin "Wallenstein"-näytelmästä ainoastaan
sen ensimäinen osa, "Wallensteinin leiri", jossa Wallenstein ei itse
esiinny.

[15] _rikoksensa vain hänen leiristään saa selityksen_. -- Kun
tunnetaan hänen leirinsä, hänen sotajoukkonsa, niin käy selväksi,
kuinka hän, näihin nojaten, saattoi tulla valtionkavaltajaksi.

[16] _kuvasarjoin_ -- kolmiosaisena näytelmäsarjana.

[17] _uusille soinnuillensa_ -- suurityyliselle historialliselle
näytelmälle.

[18] _vanhaa saksalaista oikeuttaan, runoilla loppusoinnuin_ --
Keski-yläsaksalaisella ajalla (saksankielen toisella historiallisella
kehityskaudella, vuosien 1100 ja 1500 välillä) ja kauan aikaa
myöhemminkin oli saksalaisessa kirjallisuudessa ainoastaan
loppusoinnullisia säkeitä. N.s. kalikkasäkeitä, joita Schiller
käyttää "Wallensteinin leirissä", oli hyvin mielellään käyttänyt eräs
saksalaisimpia runoilijoita, Hans Sachs.

[19] _kun Saksin joukot seutuja vaivas_ -- Saksin vaaliruhtinas oli
jonkun aikaa pitänyt osan Böömiä miehitettynä.

[20] _Terschka_ -- kreivi Terzka, Wallensteinin lanko ja hänen
armeijansa päälliköitä. Muualla tässä näytelmäsarjassa on hänen
nimenään Terzky.

[21] _peruukki_ -- Wienistä lähetetty sotaneuvos von Questenberg.
Ylhäisö ja virkamiehet käyttivät -- oikeastaan vasta vuoden 1700
vaiheilta asti -- juhlatilaisuuksissa pitkää ja kiharoitua tekotukkaa
n.s. allonge-peruukkia.

[22] _Friedlandin_ -- Wallensteinin, jonka Saksan keisari Ferdinand
II v. 1624. koroitti Friedlandin ruhtinaaksi ja vähän myöhemmin
Friedlandin herttuaksi. (Friedland on pohjois-Böömin kaupunkeja.)

[23] _Baijerin herraako_ -- Baijerin vaaliruhtinasta Maksimiliania,
joka Regensburgin päivillä 1630 oli ensimäisinä puuhannut Wallensteinin
erottamista valtakunnan armeijan päällikkyydestä.

[24] _Holkin_ -- kenraali Holkin.

[25] _mansfeldiläistä_ -- Mansfeldin kreiviä Ernstiä.

[26] _Feria_ -- Ferian herttua.

[27] _Sekin_ -- nim. kaupustelijattaren poika, joka kammoaa ahdasta
huonetta, niinkuin tämä kirjurihuoneestaan karannut jääkäri.

[28] _Vogtland_ -- Saale- ja Elster-jokien välinen (keski-Saksan) alue,
jota keisarit hallitsivat voutiensa kautta.

[29] _kaleerin_ -- Jääkäri vertaa entistä pakonalaista tilaansa
kaleeriorjan elämään.

[30] _liigan joukkoihin_ -- Liiga oli protestanttisuu- den
vastustamiseksi solmittu katolisten ruhtinaiden liitto.

[31] _Leipzigin tappion_ -- Lähellä Leipzigiä sijaitsevan Breitenfeldin
kylän luona käyty taistelu päättyi keisarillisten tappioon (1631).

[32] _hällä_ -- Wallensteinilla.

[33] _Kova_ -- haavoittumaton.

[34] _Oli haarniska hirvennahkainen, jot' ei luoti puhkaise yksikään_
-- Hyvää hirvennahkahaarniskaa senaikuisten pyssyjen luodit tuskin
pystyivät puhkaisemaan.

[35] _miehen harmaan_ -- Tämä oli Wallensteinin tähdistäennustaja,
italialainen Baptista Seni (oikealta nimeltään Giovanni Baptista Zeno),
joka ratsuväenaliupseerin mielestä oli salaperäinen henkiolento,
paholainen.

[36] _rikkilankaako_ -- Ennenkuin tulitikut oli keksitty, käytettiin
rikkilankaa apuna tuliraudalla tulta iskettäessä.

[37] _kuin värjärin ruuna kierrostaan_. -- Värjärit ennen jauhattivat
värejään hevoskierronkin avulla.

[38] _Praagin pojat_ -- seuraavan kohtauksen alussa soittajina
esiintyvät kaivosmiehet, jotka olivat praagilaisia.

[39] _Tästä alkavaan pikku keskeytyksin jatkuvaan kapusiinimunkin
saarnaan on Schiller tarkoin käyttänyt hyväkseen saarnatekstiä
"Auff, auff ihr Christen" ("Ylös, ylös te kristityt"), jonka
tekijä on seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella elänyt
Wienin hovisaarnaaja, augustiinolaismunkki Abraham a Santa Clara,
porvarilliselta nimeltään Ulrich Megerle.

[40] _antibaptistein_ -- Munkki tarkoitti _anabaptisteja_,
uudestaankastajien lahkoon kuuluvia.

[41] _Quid hic statis otiosi? -- Miksi tässä seisotte joutilaina?

[42] _Oxenstirn_ (härän otsa) -- saksalainen muunnos Ruotsin kanslerin
Akseli Oxenstjernan nimestä.

[43] _Ubi erit Victoriae spes, si offenditur Deus_? -- Missä on voiton
toivo, jos Jumalaa häväistään?

[44] _Quid faciemus nos?_ -- Mitä on meidän tehtävä?

[45] _Et ait illis_ -- Ja hän sanoo heille.

[46] _neminem concutiatis_ -- älkää keltään kiristäkö.

[47] _neqve calumniam faciatis_ -- älkääkä ketään panetelko.

[48] _Contenti estote ... stipendiis vestris_ -- olkaa tyytyväisiä
palkkoihinne.

[49] _hän_ -- Wallenstein.

[50] _Ne custodias gregem meam_ -- Älä kaitse laumaani!

[51] _Älä pelkää pappi, ei hätää sulla_. -- Kroaatit hurskaina
katolisina suojelevat munkkia, vaikka tämä herjaa heidän jumaloimaansa
Wallensteinia.

[52] _Ovat tiefenbacheja_ -- kenraali Tiefenbachin väkeä.

[53] _Hän on pappenheimejä_ -- kenraali Pappenheim-vainajan väkeä.

[54] _Eversti itse_ -- eversti Max Piccolomini.

[55] _Infanttia_ -- Espanjan kuninkaan Filip III:n pojan, hengellisen
arvonsa vuoksi kardinaali-infantiksi (infantiksi -- lapseksi --
nimitettiin Espanjan ja Portugalin prinssejä), nimitetyn prinssi
Ferdinandin piti Italiasta Saksan kautta mennä Alankomaihin, jonne
hänet oli määrätty maaherraksi.

[56] _punahattuinen_ -- Kardinaalinarvon merkkinä on m.m. punainen
hattu.

[57] _melneckiläistä_ -- Böömiläinen Melneckin kaupunki oli tunnettu
viinistään.

[58] _välitön_ -- vain keisarille suorastaan alamainen.

[59] _Vuoks Mecklenburgin_ -- Vuonna 1628 nimitettiin Wallenstein
Mecklenburgin ja Saganin herttuaksi sekä "valtameren ja Baltian-meren
kenraaliksi".

[60] _ei miekalla vaa'an vieressä paikka_ -- Miekka on vallan, vaaka
oikeuden vertauskuva. Siis: valta ei enää suojele oikeutta.

[61] _paljonko velkonette?_ -- Keisarille uskollinen muskettisoturi
tekee lähtöä, ettei hänen tarvitsisi jäädä saapuville valtiopetosta
suunniteltaessa.

[62] _lombardi_ -- lombardilainen.

[63] _pro memoria_ -- muistia varten, s.o. muistiinpano: tässä
asiakirja.

[64] _Jos eloa tääll' ette alttiiksi suo, ei teille sit' omaksi kohtalo
tuo_ -- vasta sitten tunnette elämän arvon, kun elämänne yhä alttiiksi
panette ja taistellen sen yhä uudestaan itsellenne voitatte.

[65] _Octavio Piccolomini_ -- kolmikymmenvuotisen sodan kuuluisia
keisarillisia päälliköitä. Oli syntynyt Sienassa 1599 ja siis
Wallensteinin kuollessa vasta 35 vuoden ikäinen. _Schiller tekee
hänet tässä näytelmäsarjassaan melkoista vanhemmaksi_. Octavio
Piccolomini tuli sotamarskiksi, myöhemmin nimitti Espanjan kuningas
hänet herttuaksi ja keisari ruhtinaaksi. Hän meni naimisiin vasta
Wallensteinin kuoleman jälkeen ja kuoli 1556 lapsetonna.

[66] _Max Piccolomini_ -- Schillerin runollisen mielikuvituksen luoma
henkilö.

[67] _Thekla_ -- Wallensteinin ainoan lapsen, hänen toisesta
avioliitostaan syntyneen tyttärensä nimi oli Maria Elisabet. Hän oli
isänsä kuollessa vasta 10 vuoden ikäinen. Myöhemmin hän meni naimisiin
erään kreivi Kaunitzin kanssa.

[68] _Hinnersam_ -- eversti John Henderson.

[69] _Gallas_ -- kenraaliluutnantti Matthias von Gallas, tyrolilainen.
Tuli sittemmin vapaaherraksi ja kreiviksi. Kuoli 1647.

[70] _Altringer_ -- Johann Aldringen, vallooni. Hänellä oli samanlainen
virkaura kuin langollaan Gallaalla, jonka hyvä ystävä hän oli. Kaatui
Wallensteinin kuoleman jälkeen saman vuoden (1634) heinäkuussa.

[71] _Niin, kenraalmajuri!_ -- Eversti Buttler oli ylennetty
kenraalimajuriksi.

[72] _Slawata ... sekä Martinitz_ -- Böömin keisarilliset maaherrat,
kiivaita katolilaisia, joiden luultiin vastustavan Böömin
protestanttien anomuksia, joita oli keisarille tehty. Praagin linnassa
Böömin säädyt 23/5 1618 vaativat maaherroilta selvää vastausta. Kun
sitä ei saatu, nakattiin nämä molemmat ikkunasta ulos noin 18 metrin
syvyiseen vallihautaan, mutta putosivat onnekseen rikkatunkiolle
ja pääsivät pakenemaan. Tästä väkivaltaisesta teosta sai alkunsa
kolmikymmenvuotinen sota.

[73] _Taltuttajaansa_ -- Wallensteiniä.

[74] _Se laps'_ -- keisarin poika, sittemmin keisari Ferdinand III.

[75] _kotka kaksipääkö, vai lilja, leijona_. -- Kaksipäinen kotka
Saksan ja habsburgien suvun, lilja Ranskan kuninkaiden ja leijona
Ruotsin vaakuna.

[76] _salama johdintansa_. -- Nykyaikaisen ukkosenjohdattimen keksi
kyllä vasta v. 1752 Benjamin Franklin, mutta jo aivan vanhaan
aikaan käytettiin jonkunlaisia ukkosenjohdattimia, tavallisesti
metallipeitteisiä tankoja; tämmöistä Schiller tässä nähtävästi
tarkoittaakin, koska käyttää sanaa Wetterstange, ukkosentanko, eikä
sanaa Blitzableiter, ukkosenjohdatin.

[77] _viimeiset uskollisuuden takeet_ -- nim. perheensä.

[78] _matemaatikolta_ -- tähdistäennustaja Seniltä.

[79] _Kuningatarta Unkarin_ -- Unkarin kuninkaaksi oli v. 1625
kruunattu hallitsevan keisarin Ferdinand II:n poika Ferdinand
(sittemmin keisarina Ferdinand III). Unkarin kuningattarena oli siis
hänen puolisonsa, Espanjan Filip IV:n sisar Maria Anna.

[80] _Eggenbergin, Lichtensteinin_ -- Nämä ruhtinaat olivat
Wallensteinin entisiä ystäviä.

[81] _isä Lamormain_ -- jesuiitta, keisarin rippi-isä.

[82] _vanhaa tointas_ -- kohteliaana ritarina.

[83] _herran_ -- keisarin.

[84] _Sesina_ -- Jaroslav Sesyma Raschin, böömiläinen aatelismies, joka
Wallensteinin ja Terzkyn puolesta välitti sotaliiton puuhia näiden ja
ruotsalaisten välillä.

[85] _kreivi Thurnist'_ -- Kreivi Heinrich Matthias von Thurn,
böömiläinen protestantti, oli ollut Böömin vastarinnan johtaja. V.
1609 hän vaati ja sai keisari Rudolf II:lta n.k. majesteettikirjeen
maansa protestanttien suojaksi. Oli 23/5 1618 toimeenpannun maaherrain
ikkunasta-heiton aikaansaaja, sitten Böömin armeijan johtajana
onnettomaan Valkean vuoren taisteluun (1620) asti. Taisteli myöhemmin
ruotsalaisten riveissä, kunnes 1633 joutui Steinaun luona Wallensteinin
käsiin.

[86] _konventti_ -- ruotsalaisten kanssa liittoutuneiden
alasaksalaisten säätyjen kokous.

[87] _Ruotsin kanslerin_ -- Akseli Oxenstjernan.

[88] _goottilaiset_ -- ruotsalaiset.

[89] _Arnheim_ -- Sotamarski Hans Georg von Arnheim palveli
alkujaan keisarin joukoissa ja siirtyi sitten Saksin vaaliruhtinaan
palvelukseen. Oli välittäjänä saksilaisten ja ruotsalaisten liittoa
solmittaessa ja Kustaa Aadolfin kuoltua hän kiihkeästi kannatti sodan
jatkamista.

[90] _faropelin_ -- Tämä oli eräs uhkapeli.

[91] _horoskooppinsakin_ -- tähtiasenteiden perusteella sommitellun
ennustaulun.

[92] _Venus-tähtesi_ -- onnentähtesi.

[93] _paha tähtes_ -- tuhoa ennustava, Saturnus tai Mars.

[94] _Tartarokseen syösty Saturnus_ -- Muinaisroomalaisten ylijumala
Jupiter sysäsi Saturnus-jumalan pimeään maanalaiseen onkaloon,
Tartarokseen.

[95] _kesk'aurinkoa_ -- kiertotähtiensä radan keskuksena olevaa
aurinkoa.

[96] _Jupiter-lasten_ -- ihmisten, joiden syntymähetkellä Jupiter oli
vallitsevana tähtenä taivaankannella.

[97] _taivaan huoneet_ -- Tähdistäennustajat jakoivat taivaankannen 12
eri osaan, "huoneeseen", havaintojen ja merkintöjen tekoa varten.

[98] _nurkissa taivaan_ -- taivaan "huoneiden" nurkissa.

[99] _Reinin-kreivin_ -- Reinin piirin (Rheingaun) kreivi,
ratsuväenkenraali Otto Ludwig von Salm.

[100] _lujuuden_ -- Wallensteinin --; _rohkeuden_ -- Kustaa Aadolfin.

[101] _uljuutta_ -- Kustaa Aadolfia; _viisaan taidon_ -- Wallensteinin.

[102] _sen suuren päivän jälkeen_ -- Lützenin taistelu käsitetään tässä
Wallensteinille voitolliseksi.

[103] _nuor' että päällikkö_ -- Vihjaus nuoreen Unkarin kuninkaaseen.

[104] _timantti kolmas oli keisarkruunun_ -- Ruhtinaita
Dietrichsteiniä, Lichtensteiniä ja Wallensteiniä sanottiin Böömin
kruunun kolmeksi jalokiveksi näiden nimien loppuosan -steinin (kiven)
perusteella.

[105] _Minulla -- -- oli keino_ -- nim. sotajoukko.

[106] _Tähänkö vuodenaikaan_? -- Oli nim. talven-aika. (Pilsenin
neuvottelut pidettiin tammikuussa 1634.)

[107] _Suys_ (luetaan: Sois) -- Wallensteinin armeijan päälliköitä.

[108] _jos niin on laita_ -- s.o. jos keisaria kohtaan osoitettu
kuuliaisuus katsotaan rikokseksi,

[109] _kardinaali-infantin_ -- Kts. selit. 55.

[110] _kulta-avaimenne_ -- keisarillisen kamariherranarvon merkki.

[111] _herra_ -- Wallenstein.

[112] _tähystystorniin kera tohtorin_ -- astrologiseen torniin Senin
kanssa.

[113] _vihollinen_ -- ruotsalaiset.

[114] _Kas mekään emme ole joutilaina_ -- Kreivi Terzky ja hänen
puolisonsa suosivat Maxin ja Theklan välistä rakkaudensuhdetta
hyödyllisyysperiaatteista, nim. saadakseen Maxin uskollisine
joukkoineen liittymään Wallensteinin suunnitelmien kannattajaksi.

[115] _lanko_ -- Wallenstein.

[116] _Täti Terzky_ -- Näin nimittää, Theklan tavoin, kreivitär Terzkyä
myöskin Max, rakkaudensuhteensa nojalla.

[117] _Nepomuk_ -- paikka lähellä Pilseniä.

[118] _taiall'_ -- vapautta kahlitsevalla pakolla.

[119] _kuvan rakkaan_ -- Maxin ynnä hänen ratsuseurueensa, näiden
saattaessa herttuatarta ja Theklaa Pilseniin.

[120] _aarnia_ -- Aarni l. aarnikotka (griippi), tarunomainen eläin,
kuvattiin siivekkääksi ja kotkanpäiseksi leijonaksi. Muinaistarustossa
aarnikotkat esiintyvät vartijoina, varsinkin kulta-aarteiden. Aarnin
kuvaa on jo muinaisuudessa käytetty koristelutaiteessa, uudemmalla
ajalla vaakunakuvana.

[121] _oliivinoksan laakeriin_ -- Oliivin, öljypuun, lehvä on rauhan,
laakerin lehvä maineen vertauskuva.

[122] _Gitschinissä, Friedlandin linna myös ja Reichenberg_ --
Gitschin, Friedland ja Reichenberg olivat Riesengebirgen juurella
sijaitsevan Friedlandin herttuakunnan pääpaikkoja.

[123] _Riesenbergiin_ -- Riesengebirgeen.

[124] _hän on oikeassa_ -- nim. Max.

[125] _Heidelbergin linnan tapaan_ -- Heidelbergin linnassa
elettiin hyvin iloisesti pfalzkreivi Fredrikin (myöhemmin Böömin
"talvikuninkaana" tunnetun) aikana.

[126] "_Ingratis servire nefas_" -- Ei sovi palvella kiittämättömiä,

[127] _Montecuculi_ -- tykistönpäällikkö, kreivi Montecuculi.

[128] _Jos niin täyden koston_ -- nim. syrjäytyksestä.

[129] _Pois siirtyy vanhain sukuin jälkeläiset_ -- Pfalzin Fredrik
("talvikuningas") ja Braunschweigin prinssi Kristian olivat maanpaossa.

[130] _halberstadtilaisen_ -- kahdella edellisellä rivillä mainitun
Braunschweigin Kristianin, joka oli Halberstadtin hiippakunnan hoitaja.

[131] _skottilaisen Lesslyn_ -- Lesley (Lesslie) oli Terzkyn
rykmenttien upseereja ja kansallisuudeltaan irlantilainen.

[132] _äiti-rouva_ -- Terzkyn äiti.

[133] _Neljänteen pöytään_ -- Tämä oli viereisessä huoneessa. Näytöksen
alkuhuomautuksessa puhutaan kolmesta pöydästä, koska ne vain ovat
näyttämöllä näkyvissä.

[134] _Wilhelmi mestar'_ -- keksitty nimi.

[135] _Praagin-saaliin_ -- Valkean vuoren taistelun jälkeen saadun
saaliin.

[136] _utraqvistist'_ -- Utraqvisti oli niiden Böömin katolisten
nimityksenä, jotka saivat ehtoollisen nauttia "molemmissa muodoissa"
(latinaksi: _sub utraqve_ specie), s.o. he saivat nauttia sekä leipää
että _viiniäkin_, jonka nautinto ehtoollisessa oli yleensä katolisen
opin mukaan maallikoilta kielletty.

[137] _grazilaisen_ -- Ferdinand II:n, joka ennen
valtaistuimelle-nousuaan asui Grazin kaupungissa Steiermarkissa.

[138] _Es'isänihän kuului taborilaisiin_ -- juuri sen vuoksi tunnen
Böömin historian niin hyvin. Leiristään, Böömin nyk. Taborin
kaupungista, sai leppymätön puolue hussilaisia taborilaisten nimen.

[139] _Prokopius ja Ziska_ -- böömiläisten johtajia hussilaissodassa.
(Sana Ziska on lausuttava: Zhizhka.)

[140] _Quiroga-isälle_ -- Kapusiinimunkki Quiroga oli keisarinnan
rippi-isä.

[141] _Et vieläkään, sen huomaan, ole täällä_ -- ajatuksesi ovat
muualla.

[142] _pistoolia_ -- Pistooli oli eräs kultarahan laji.

[143] _Octavio_ -- Tämä omituinen tapa puhutella isää uusiintuu hieman
myöhemmin.

[144] _pappeinsadun_ -- Wallensteinia vihaavan papiston keksimän huhun.

[145] _Schafgotsch_ -- Ratsuväenkenraali vapaaherra Johann Ulrich von
Schaffgotsch oli Wallensteinin kiihkeimpiä kannattajia. Wallensteinin
kuoltua hänet valtionkavaltajana mestattiin.

[146] _Kinsky_ -- kreivi Wilhelm Kinsky, Terzkyn lanko. Sai surmansa
Egerin illallisilla 1634 yhdessä Terzkyn, Illon ja Neumannin kanssa.

[147] _Saganin ja Glatzin_ -- nämä Schlesiassa olevat ruhtinaskunnat.

[148] _koukun_ -- Octavio antaa vihjauksen Maxin ja Theklan välisen
rakkaudensuhteen käyttämisestä Wallensteinin suunnitelmien hyväksi.

[149] _elossa seisoisi et sivullani_ -- Wallenstein olisi sinut
kavalluksensa todistajana raivannut tieltään.

[150] _Ei luota kenraalluutnantti_ -- nim. kreivi Gallas.

[151] _Linzissä_ -- Linz on Ylä-Itävallan pääkaupunki.

[152] _Frauenbergiss'_ -- Frauenberg on eteläisen Böömin kaupunkeja.

[153] _lippuetta_ -- Lippue vastaa nykyistä komppaniaa tai eskadroonaa.

[154] _kapusiinimunkit avasi_ -- Kapusiinimunkit olivat -- niinkuin
hengellinen sääty yleensä -- keisarin kannattajia ja Wallensteinin
vihamiehiä.

[155] _räjähtää_ -- nim. kun ruutisäiliö syttyy.

[156] _ystävästä_ -- Wallensteinista.





End of the Project Gutenberg EBook of Wallenstein I: Wallensteinin leiri;
Piccolominit, by Friedrich von Schiller

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45668 ***