path: root/45499-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45499 ***

BRAND

Runo 5:ssä näytöksessä


Kirj.

HENRIK IBSEN


Suom. Kasimir Leino



Otava, Helsinki, 1896.

Suom. Kirjall. Seuran Kirjapaino Osakeyhtiö.






HENKILÖT:

 BRAND.
 HÄNEN ÄITINSÄ.
 EINAR, taidemaalari.
 AGNES.
 VOUTI.
 LÄÄKÄRI.
 ROVASTI.
 LUKKARI.
 KOULUMESTARI.
 GERD.
 TALONPOIKA.
 HÄNEN PUOLIKASVUINEN POIKANSA.
 TOINEN TALONPOIKA.
 ERÄS NAINEN.
 TOINEN NAINEN.
 KIRJURI.
 PAPPEJA ja VIRKAMIEHIÄ.
 KANSAA, MIEHIÄ, NAISIA ja LAPSIA.
 KIUSAAJA ERÄMAASSA.
 NÄKYMÄTTÖMÄIN KUORO.
 ÄÄNI.

(Toiminta tapahtuu nykyaikana Norjan länsirannikolla,
osaksi eräässä vuonokylässä, osaksi sen ympäristössä.)




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Avoin, lumipeitteinen vuoriseutu. Sankka ja raskas usva;
ilma kostea, hämärä.)

BRAND mustassa puvussa, seljässä laukku ja kädessä sauva, hapuilee
länttä kohti. TALONPOIKA puolikasvuisine poikineen seuraa häntä
jäljempänä.

TALONPOIKA (huutaa).
Hoi, vieras! Kovin kiiruhdat!
Miss' olet!

BRAND.
            Täällä.

TALONPOIKA.
                    Uppoat;
ei sauvoansa loitommaksi
voi nähdä tässä usvasäässä --

POIKA.
On railo jäässä!

TALONPOIKA.
                 Railo jäässä!

BRAND.
En tietä keksi kauvemmaksi.

TALONPOIKA.
Seis, Herran tähden, vieras, seis!
Tuo hauras jää sun hautaan veis.

BRAND (kuuntelee).
Vait! Kosken kuulen pauhinaa.

TALONPOIKA.
Käy virran kuohut meidän alla, --
ne kuiluun syöksyy pauhaamalla
ja meidät kaikki ahmoaa.

BRAND.
Mun _täytyy_ eespäin! Opas, hoi!

TALONPOIKA.
Vaan sit'et ihmisvoimin voi.
Kas, kuin on tässä heikko jää!
Seis, tai sun kuolo yllättää!

BRAND.
Mun _täytyy_ -- viest' on mahtavan.

TALONPOIKA.
On kenen viesti?

BRAND.
                 Jumalan.

TALONPOIKA.
Ja ken sä itse?

BRAND.
                Pappismies.

TALONPOIKA.
Voit olla sekin, kukaties;
vaan vaikka oisit piispakin,
niin käyt sä kuolon kourihin
jo ennen päivän koittoa,
jos kuilun yli aiot sa.
    (lähestyy varovasti houkuttaen.)
Liet viisas, opinkäynyt myös,
mut yli voimais nyt on työs.
Äl' ollos jäykkä, ylpeä,
meill' yksi vain on elämä;
jos hukkaat sen, se minne vie?
On eessä peninkulman tie
ja usva sankka, kaamea --
voit veitsin sitä silpoa.

BRAND.
Jos usvaa meillä tiellä lie,
ei virvatuli harhaan vie.

TALONPOIKA.
Vaan tuolla railot ammottaa,
ne meille turmaa ennustaa.

BRAND.
Me yli käymme.

TALONPOIKA.
               Vedenkin?
Ken lupaa paljo, vähän täyttää.

BRAND.
Jos _uskot_ -- niin, sen Kristus näyttää
voit vettä käydä jalkaisin.

TALONPOIKA.
Niin ennen muinoin; mutta nyt
näin kuolon helmaan heittäydyt.

BRAND.
Siis hyvästi! (aikoo mennä):

TALONPOIKA.
              Sä sinne jäät!

BRAND.
Jos Herran tahto niin on vaan,
käyn riemuiten mä kuolemaan.

TALONPOIKA (hiljaa).
Hiis vieköön hullut, hurjapäät!

POIKA (puoleksi itkien).
Pois käänny, taatto kultainen,
tuolt' uhkaa ilma ukkosen.

BRAND (pysähtyy ja lähestyy jälleen).
Mies, kuule, äsken sanoithan,
sun tyttös päässä lahdelman
par'aikaa vuottaa kuolemaa;
vaan häntä kuolo kammottaa,
jollei hän sua nähdä saa.

TALONPOIKA.
Niin, Jumal'auta, viesti ties.

BRAND.
Sait tähän päivään aikaa, mies?

TALONPOIKA.

Niin sain.

BRAND.
           Et muuta?

TALONPOIKA.
                     En.

BRAND.
                         No, siis?

TALONPOIKA.
En mennä voi, jos veis mun hiis!

BRAND.
Mies, ruplaa sata antaa voisit,
jos autuaana kuolis hän?

TALONPOIKA.
Sen annan.

BRAND.
           Kaksi?

TALONPOIKA.
                  Mannut, maan
mä annan, jos vain tiedon toisit:
sai raukka lopun autuaan.

BRAND.
Vaan antaisitkos elämän?

TALONPOIKA.
Hä? Elämänkö? Veikko, -- --!

BRAND.
                             Niin.

TALONPOIKA (kynsii korvallistaan).
Ei mennä sentään joutaviin!
Nimessä Jeesus Kristuksen,
ken hoitais vaimon, lapset, -- ken?

BRAND.
Äit' oli Jeesuksellakin.

TALONPOIKA.
Mut se ol' ennen muinoisin,
kun nähtiin moni ihme, taika;
vaan nyt on meillä toinen aika.

BRAND.
Noin et käy tietä elämän;
et tunne Luojaas, ei sua hän.

TALONPOIKA.
Oot kova mies.

POIKA (vetää isäänsä käsivarresta).
               Pois isä, hoi!

TALONPOIKA.
Niin, niin, vaan _hänt'_ en jättää voi.

BRAND.
Et voi?

TALONPOIKA.
        Näät sun jos jättäisin
nyt yön ja usvan vaaroihin
ja kylällä kun kerrottais,
ett' oltiin me sun seuranais,
niin saisin haasteen käräjiin --
Jos uppoot suohon, railohon,
mä rautoihin saan tuomion.

BRAND.
Sä Luojas tähden kärsit niin.

TALONPOIKA.
Hiis muiden tähden kärsi tässä,
on huolta kullai elämässä.
Pois tule!

BRAND.
           En.

    (Kaukaa kuuluu jylhää jyminää).

POIKA (kirkaisee).
               Se vyöry on!

BRAND (talonpojalle, joka on tarttunut häneen käsiksi).
Heit' irti!

TALONPOIKA.
            En.

BRAND.
                Heit' irti!

POIKA.
                            Pois!

TALONPOIKA (painiskelee BRANDin kanssa).
En heitä, vaikka lempo ois! --

BRAND (riuhtautuu irti ja heittää talonpojan maahan).
Se juuri, jota huudat niin,
sun kyllä viekin helvettiin.

    (Poistuu.)

TALONPOIKA (istuu hieroen käsivarttaan).
Se vasta pappi, lempo vie!
Vaan Luojan työt' ei tämä lie.
    (huutaa noustessaan).
Hoi, pappi!

POIKA.
            Hän on tuolla noin!

TALONPOIKA.
Niin, niin, mä hänet nähdä voin.
    (Huutaa uudestaan.)
Hoi, kuule, tokko muistat sa,
miss' erkausimme polulta!

BRAND.
Ei sulle tarvis osviittaa --
sä käyt jo tietä laveaa.

TALONPOIKA.
Jumala suokoon, ett' ois niin,
me suojiin päästäis lämpimiin.

    (Poistuu poikansa kanssa itään päin.)

BRAND (ilmestyy korkeammalla ja kuulostelee sinnepäin, mihin
talonpoika katosi).

Tuo raukka kotiin kyhnystää --!
Jos hällä tahdon voimaa ois
ja _kyky_ vain ois hältä pois,
niin voisin tietään lyhentää;
ja verisinkin varpahin
mä häntä riemuin kantaisin.
Mut avun turhan sille soi,
ken sit' ei tahdo, mit' ei voi.
    (Käy edemmäs.)
Niin henki, henki; sepä vasta
on muka kallis maailmasta!
Se raukastakin niin on kallis,
ettei hän hengen mennä sallis,
ikäänkuin autuus ihmisten
ois hinta _hänen_ hengellen.
Hän, Luoja nähköön, paljo päästäis,
vaan hengen, hengen -- sen hän säästäis.
    (Hymyilee kuin muistelmissaan.)
Mä muistan lasna seikkaa kaksi
ne naurutaudin mulle toi;
ja koulutäti nuoskeaksi
hän seljän silloin piiskaroi.
Mä nauroin miettiessäin, että
ois yökkö, joka pelkäis yötä,
ja kala kammoovainen vettä. --
Ja vaikka kuin mä teinkin työtä,
en saanut näitä mielestäin;
ne väikkyi aina edessäin.
Ja missä naurutaudin syy?
Se siinä juuri ilmestyy,
ett' toista on, kuin tulis olla,
ja täytyy kantaa kuorma vain,
vaan tekee senkin vaikertain.
    Tuon kumman yökön, kalan lainen
on melkein joka kansalainen.
Kun syvyyden hän luotiin työhön
ja elon raskaan mustaan yöhön,
niin yö nyt häntä peljättää.
Hän kuilun kitaa säikähtää
ja pelkää tähtitaivastansa
ja huutaa päivää tuskassansa.
    (Seisahtuu hetkeksi, hämmästyy ja kuuntelee.)
Mä mitä kuulen? Laulu soi
ja nauru sekaan ilkamoi.
Kas nyt: hurraa! soi vuoritiellä,
ja toinen, kolmas kerta siellä.
    Jo koittaa päivä, usvat haihtuu
ja pimeys vuoristoksi vaihtuu.
Nään tuolla joukon iloisen
nyt huomenkoissa kukkulalla
ja varjot leikkii lännen alla --
siin' ero tehdään kätellen.
Muut itään käy, sen nähdä voin,
vain kaksi länteen loittonee;
nyt viime tervehdys! kas noin,
siell' lakit, huivit lentelee.
    (Aurinko tulee yhä selvemmin usvista esille, BRAND seisoo
    kauvan äänetönnä katsellen tulijoita.)
Nyt kultaa heidät valonvyö.
Ja on kuin tieltään väistyis yö,
lois kangas kanervoitaan teille
ja taivas hymyileisi heille.
    Kai sisarukset. Käsikkäin
he kangastietä tepsuttaapi,
töin impi maata koskettaapi
ja mies on norjin, mitä näin.
Nyt tyttö väistyi, kaikkos pois,
kun toinen syleillynnä ois;
he leikkii, kilvan karkeloi
ja nauru niinkuin laulu soi.

    (EINAR ja AGNES keveissä matkapuvuissa, hengästyneinä ja
    lämpiminä tulevat veikeillen lakeuden poikki. Usva on
    haihtunut; kirkas suviaamu heloittelee tuntureilla.)

EINAR.
Kesäperhoni, Agnes, sä kultaisin,
sinut leikiten kiinni jos saisin!
kudon verkon mä hienon ja silmukat teen
sulolauluin tenhoavaisin.

AGNES (tanssii takaperin edellä ja väistyy aina hänen tieltään).
Kesäperho jos lien minä hentoisin,
suo juoda mun kukkien mettä,
ja jos sinä leikkikin valmis liet,
mua pyydä kuin virtojen vettä.

EINAR.
Kesäperhoni, Agnes, sä kultaisin,
on verkko jo valmiina mulla,
ei auta nyt karkelo keijuisen --
on ansa jo kaulassa sulla!

AGNES.
Kesäperho jos välkkyväsiipinen lien,
minä leikissä leijaten häilyn,
ja verkkoosi hienoon jos minut saat,
toki kai minä siiviltä säilyn?

EINAR.
Käsin hellin mä kantelen perhostain
ja sen rintani pohjahan telkeen;
elinpäiväsi siellä sä leikkiä voit
iloluontosi armahan elkeen.

    (Huomaamattansa ovat he lähestyneet jyrkkää kallionkulmaa
    ja seisovat nyt sen reunalla.)

BRAND (huutaa heille).
Seis, seis! Te kuiluun suistutten!

EINAR.
Ken huutaa?

AGNES (viittaa ylös).
            Kas!

BRAND.
                 Seis paikallenne!
Siin' onhan reunat kuilujen
jo aivan alla jalkojenne.

EINAR (kietoo käsivartensa Agneksen vyötäisille ja huutaa nauraen).
Ei hätää meillä molemmilla!

AGNES.
Meill' onhan elo leikitellä!

EINAR.
Kuin perhot päivän heltehellä
me tuhat vuotta kisasilla.

BRAND.
Vai silloin uppootte te vasta?

AGNES (heiluttaa harsoaan).
Ei, silloin tuonne maailmasta.

EINAR.
Vuostuhat ensin riemuitaan;
häälamput loistaa joka ilta
ja kun me lähtään hippasilta --

BRAND.
Niin sitten?

EINAR.
             Taivoon palataan.

BRAND.
Vai niin, kai tullettekin sieltä?

EIRAR.
Niin tietysti -- ja pois nyt tieltä!

AGNES.
Mut sentään kaikkein suorimmin
vain laaksost' tuolla vuoren alla.

BRAND.
Vaan tuonnottain kun katselin,
näin teidät kosken kaltahalla.

EINAR.
Niin, siellä äsken erottiin
me ystävistä parhaimmista;
me sylitysten suudeltiin
ja juotiin nuoruusmuistelmista.
Sä alas tullos! Kerron sulle
kuin meitä Herra hemmottaa
ja kuin Hän ain' on hyvä mulle --!
Hyi, viluinen et olla saa!
Kas niin! Suo päivän lämmittää!
Oon maalari, se tietäkää,
ja se jo kaunis lahja on,
kun aatteet saapi lentohon
ja värit virkoo elämään
kuin kevätperhot siivillään.
Mut suurimman mä lahjan sain,
kun Agnes huoli lemmestäni!
Ma lännest' tulin matkaltain
ja maalireppu seljässäni --

AGNES (vilkkaasti).
Hän oli reipas, voimakas
kuin voittorikkain kuningas
ja taisi tuhat lauleloita,
niin soinnukkaita, ihanoita!

EINAR.
Mun ilmestyissä seutuville
ol' Agnes tullut vieraisille.
Hän etsi ilmaa vuoriston
ja metsää, päivää auringon.
Mun tänne Luojan ääni toi:
sä kauneus etsi kankahilta
ja metsävirran vieruksilta
tai sieltä, missä taivaan rantaa
vapauden tuuli pilvet kantaa! --
Näin rinnassani sävel soi.
Tein silloin taulun parhaimpani:
loin ruusunsulot poskipäille
ja silmiin onnen voittamani
ja huulet, auvon hymyn näille --

AGNES.
Vaan mitä loit, et nähnytkään --
joit elon maljan sokeasti,
ja hankit taaskin lähtemään
ja tartuit sauvaan rotevasti --

EINAR.
Mi liekkin silloin muistuttanut:
sä kosinnan oot unhottanut!
Mä kosin, suostumuksen sain
ja nyt on Agnes omanain.
    Ja tohtori, hän riemastui
ja aallokossa onnen ui;
me päivää kolme juhlittiin
ja laulettiin ja tanssittiin
ja nuoret kunnan pastorista
ja voudista ja tuomarista
ol' illat siellä. Kartanon
kun heitin kera nuorison,
ei loppu tullut juomingille;
näät ahon poikki tunturille
he seuras kanssa lippujen
ja köynnösniekka hattujen.

AGNES.
Me karkeloitiin kaikki tässä
näin parittain tai ympyrässä.

EINAR.
Ja onnen maljat tyhjettiin --

AGNES.
Ja kesä-ilta laulettiin --

EINAR.
Ja pohjan usma väistyi pois,
kuin meitä palvellut se ois.

BRAND.
Nyt minne matka --?

EINAR.
                    Kylällen.

AGNES.
Mun koti siell' on lapsuuden.

EINAR.
Mut ensin käymme kukkuloilla
ja sitten vuonon pohjukkaan;
me häihin Ägir-valjakoilla
näin kiidätämme appelaan, --
ja sieltä kohti länttä saamme
kuin ensi retken joutsenet --!

BRAND.
Ja siellä --?

EINAR.
              Siell' on onnelamme,
on ääretön kuin toivehet
tuo sadunkaunis kultalamme.
Näät tänään, suvisunnuntaina,
vaikk' kankahalla, papitonna,
elämä suotiin surutonna
näin karkeloida onnekkaina.

BRAND.
Sen kuka soi?

EINAR.
              Tuo seura nuorten.
Ja joka myrskytuuli vuorten
se kera maljain manattiin
pois onneamme uhkaamasta,
pois toivojemme kultalasta.
Pois sanat myöskin suudeltiin,
ne, jotka myrskyn tuoda vois,
ja matkallemme toivottiin,
ett' ilo aina kolmas ois.

BRAND.
Jää Herran haltuun!

    (Aikoo lähteä.)

EINAR (hämmästyy ja tarkastaa häntä lähemmin).
                    Kuuleppas!
kun tarkastelen kasvojas,
niin tuntuu --

BRAND (kylmästi).
               Teitä tunne en.

EINAR.
Vaan kuitenkin, kun katselen --
me koulu-aikaan, muistelen --

BRAND.
Niin, koulututut kukaties;
vaan koulupoika nyt on mies.

EINAR (ajatellen itsekseen).
Se _hänkö_ toden totta ois?
    (Huudahtaa äkkiä)
Se onhan Brand, no, myönnä pois!

BRAND.
Sun tunsin ensi hetkestä.

EINAR.
No terve, terve, ystävä!
Vaan katsos tänne! Tuommoinen
sä olit aina ennenkin:
ijäti itsekylläinen,
et tullut koskaan kisoihin.

BRAND.
Mä olin vieras joukossanne --
ja eteläistä luontoanne
en tuntenut; se toist' on maata
kuin minä, lapsi vuoriston;
en perhona mä lentää saata,
mun kehto kukkuloilla on.

EINAR.
Sun kotis eikös tänne näy?

BRAND.
Sen kautta juuri tieni käy.

EINAR.
Sen _kauttako_? Siis täältä pois?

BRAND.
Niin _ohi_ siitä matka ois.

EINAR.
Sä olet pappi?

BRAND (hymyilee).
               Kappalainen.
Kuin metsän jänö juoksevainen
mä asun milloin missäkin.

EINAR.
Ja nyt sun tiesi minne antaa?

BRAND (nopeasti, vaan tylysti).
Sit' ällös kysy?

EINAR.
                 Kuinka niin?

BRAND (muuttaa ääntänsä).
Se laiva, joka teidät kantaa,
vie minut myöskin mukanaan.

EINAR.
Mun sulhasorhi! Hei, hurraa!
Hän meidän kanssa matkustaa.

BRAND.
Mut minä hautajaisiin saan.

AGNES.
Ken kuollut on?

EINAR.
                Ken haudataan?

BRAND.
Sä kutsuit häntä Luojaksesi.

AGNES (väistyy).
Pois, Einar!

EINAR (Brandille).
             Kautta autuutesi

BRAND.
Jumala orjain, mammonan
jo vihdoin joutaa hautahan.
Nyt koittaa päivä, poistuu yö,
ja päättyy Hänen päivätyö.
On aika teidän oivaltaa,
tuo vanhusparka sairastaa.

EINAR.
Sä itse, Brand, oot sairas mies!

BRAND.
Niin sulle näyttää, kukaties.
Mut terve, reipas kuitenkin
kuin honka, joka latvuksin
noin ilman kupukantta piirtää.
Vaan aika, joka vuoret siirtää,
On sairas nyt ja ärryksellä.
Vain kuherrella, leikitellä
nyt tahdotaan; ja uskotaan
noin puolittain; mut annas vaan,
kun katse selvä tulis olla,
on koko polvi hunningolla.
Ja yhden lastattaisiin selkään
nyt koko elon taakka, pelkään,
hän muka otti huolet pois,
ja kärsi suuren rangaistuksen,
ett' teidän helppo olla ois,
sais toiset tanssiin oikeutuksen; --
niin, tanssi vain, mut minne päin,
On toinen seikka, ystäväin.

EINAR.
Tuon ymmärrän mä sävelen,
se vanha viisu pappien;
sä kuulut nuorten lahkohon,
jost' elo, ilo turhaa on;
se helvetillä maailman
myös tahtois häätää tuhkahan.

BRAND.
En ole kirkon kyytiruuna,
en puhu pappein saarnasuuna,
en ehkä kristitty mä lie.
Mut tiedän vain, mä olen mies,
ja syövän tunnen myös kenties,
mi meiltä ydinvoiman vie.

EINAR (hymyilee).
En kuullut ennen milloinkaan,
ett' elon riemu pilaa maan.

BRAND.
Se sit' ei teekkään; riemu ei
se ollut, joka voiman vei.
Jos kerran aiot riemuita,
niin nauti iltaan aamusta,
vaan ällös nyt sä ollos toista
kuin jälkeen vuoden, puolentoista.
Mit' olet, ollos kokonaan,
ei miesi taivu jakamaan.
On aate selvä Bacchuski,
mut irvikuva juomari;
Sileenus myös on ihana,
mut ruma lallusjuoppona.
Käy vain sä järvi järveltä,
kysele miesi mieheltä,
niin kuulet, kukin tapoihin
on hiukan itsekutakin.
On sunnuntaiksi vakavuutta
ja hiukan isäin uskoa,
on illatsuissa iloisuutta,
kuin oltiin isäin aikana --
on lämpöäkin sydämmissä,
kun lauleskellaan sävelissä,
mitenkä kansa piskuinen
on vapaa lailla isien;
kun luvataan, niin tuhlataan,
kun täytetään, niin tingitään,
ja kun on yhteiskysymys,
niin ollaan sanoin ilkimys.
Mut ansioissa, vioissaan
ain' ollaan osittaisin vaan.
Vain murtoluku pientä, suurta,
ei pahaa eikä hyvää juurta;
näin menee kaikki alle penkin;
näät osa tappaa jäännöksenkin.

EINAR.
On pilkanteko helppoa,
mut sääli sentään kaunista --

BRAND.
Niin kyllä, -- vaan ei tervehintä.

EINAR.
No niin, me kansaa syntisintä
ett' ollaan, siihen suostun kyllä;
mut millä kumman hyppelyllä
sä tästä joudut Jumalaan,
mi muka uuteen vaihdetaan?

BRAND.
Oot taiteilija, ystävä,
sun Jumalas, se näytäppä!
Sa oothan hänet maalannut
ja sillä monta hurmannut.
Hän sinust' on kai vanha mies?

EINAR.
No niin?

BRAND.
         Ja harmaa kukaties?
Siis harmaa, ukko kaljupää
ja parta hohtava kuin jää,
ja lempeä, mut siksi tuima,
ett' toki pelkää lapsi huima.
Sä teitkö hälle tohvelitkin?
en väitä poikki enkä pitkin,
mut kalotti ja kakkulat,
ne hälle varmaan sopivat.

EINAR (vihaisesti).
Mit' tarkoitat?

BRAND.
                Tuo juuri on
Jumala kansan, alhaison.
Katoolisest' on Kristus lapsi,
vain avuttuutta, viattuutta
ja teist' on Luoja harmaahapsi,
mi puuttuu voimaa, tarmokkuutta.
Kuin paavillakin vallastansa
on kohta yksin avaimensa,
niin myöskin Herra voimassansa
on viety turviin kirkkojensa;
elämä toist' on, usko toista,
ei välijuovaa kenkään poista;
jos onkin henki kokonaista,
niin elo sentään puolittaista.
Ja siksi moinen heikko kansa,
myös heikoks kuvaa Jumalansa,
kun herpoo heimon voima niin,
se Luojan pukee kalottiin.
Jumala tuo ei ole mun!
Mun myrsky on, vain tuuli sun.
Mun tammi vankka, näre ei,
min tuulet tahoillensa vei;
kuin Herkkuleen on voima sen,
ei vaappuvaisen vanhuksen,
jymyllä ukkos-salamain
myös keskelt' orjantappurain
hän puhui kerran Moosekselle
kuin jättiläinen kääpiölle.
Ja Gibeoonin laaksossa
hän auringonkin seisahutti,
ja ihmetöitä luomalla
hän kansat voitti, kauhistutti,
hän vieläi ihmetöitä lois,
jos kansa vain ei veltto ois.

EINAR (hymyillen epävarmana).
Sinäkö kansan uudistat?

BRAND.
Niin teenkin, totta tosiaan --
nuo kurjat miestä kaipaavat,
ma synnyin siksi maailmaan.

EINAR (ravistaen päätään).
Jos päre hiukan sauhuaa,
sen viisas sammuttaapi vasta,
kun lyhtyhynsä valon saa;
vain uus vie vanhan maailmasta.

BRAND.
En uutta luoda tahdokkaan,
ikuisen vanhan voimaan vaan;
en kirkkoja, en dogmejansa
ma tahdo tehdä vahvemmiksi,
ne ihmistyöt' on alkuansa
ja lopun myöskin juuri siksi
ne ihmiskätten kautta saa.
Näät kaikki luotu katoaa;
sen ruoste raiskaa, syöpi koi,
se siksi väistyäkin voi,
kun uudet muodot mullistaa.
Mut yks on aina ennallaan:
tää ikihenki onpi maan,
se orjuudesta kahleiden
sai eloon kera keväimen,
mi lihan vallast' uskollansa
nous hengen luokse, kotiansa.
Tuo henki pois on hutiloitu,
se vanhan uskon kautt' on voitu; --
mut näistä sielun sirpaleista
ja paikatuista kappaleista
ja näistä päistä, käsistä
on kokonaisuus syntyvä,
ja Herra miehen nähdä voi
taas nuorra, joksi muinoin loi
hän Aataminsa.

EINAR (keskeyttäen).
               Paras lie,
jos eroamme.

BRAND.
             Tuoss' on tie,
mi lännen kautta vuonoon vie
ma pohjoist' tulen polkua.

EINAR.
Hyvästi, pappi ankara!

BRAND (laskeutuessaan takaisin kääntyen).
Eroita valo virvasta,
_elämä_ suurt' on taidetta.

EINAR (väistävällä kädenliikkeellä).
Niin, mullistellos kaikki vaan,
ma uskon vanhaan Jumalaan.

BRAND.
Ja sinä sauvat hälle kanna,
mun vanhus hautaan viedä anna.

    (Laskeutuu polkua).

EINAR (jää äänetönnä katsomaan Brandin jälkeen).

AGNES (seisoo ajatuksissaan, säpsähtää äkkiä, näyttää levottomalta
ja kysyy):

Painuiko päivä?

EINAR.
                Auringon
vain eteen pilvi tullut on.

AGNES.
Tääll' on niin kylmä.

EINAR.
                      Tuulonen
kai jäähdytti sun poskuen.
Täss' onpi tie.

AGNES.
                Voi kuinka, huu,
tuo vuori myötään tummentuu.

EINAR.
Sä sit' et nähnyt laulultamme,
Brand peloitti sun sanoillaan,
tuo pappi menköön menojaan;
me jälleen leikin aloitamme.

AGNES.
Ei nyt, mä oon niin väsyksissä.

EINAR.
Niin totta puhuin minäkin, --
ja vuoritie on lietyksissä,
voit ehkä luistaa kuiluihin.
Vaan kun me päästään kallioista,
on kulkummekin vallan toista:
me karkeloimme hurjemmin
kuin ennen koskaan, uhemmin.
Kas, Agnes, juovaa sinervää,
min päivän kulta kimmeltää;
nyt tummuu se, nyt hymyilee,
nyt kellertää, nyt hopeilee,
on raitis, aava ulappa,
min näät sä tuolla kaukana!
Ja näätkös mustan sauhunkin,
mi haihtuu tuonne pilvihin?
Ja pilkun mustan päällä ve'en,
se jättää juuri salmekkeen?
Se onpi laiva -- sun ja mun!
Se kääntyy vuonon valkamaan,
kun päästään päivän laskuhun
se meidät viepi kannellaan.
Nyt painuu purppur-aaltohon
äskeinen usva vuoriston --
Kas, Agnes, tuota taivasta?

AGNES (tuijottaa ajatuksissaan eteensä).
Niin, niin. Vaan, Einar, näitkö sä --?

EINAR.
Mä mitä näinkö?

AGNES (häneen katsomatta ja hiljaa kuin kirkossa).
                Pulmissansa
hän kuinka kasvoi sanoistansa.

    (Menee alas vuoritietä, EINAR seuraa häntä.)

    (Tunturirinnettä kulkeva tie, jonka oikealla puolen on
    syvä kuilu. Vuoren yläpuolella ja takana häämöittää
    korkeampia tuntureita lumipeitteisine kukkuloineen.)

BRAND (ilmestyy polulle ylhäällä vuoristossa, laskeutuu sitä ja
pysähtyy puolitiehen eräälle ulkonevalle kallionkielekkeelle,
jolta katselee alas kuiluun).

Tutut seudut lapsuuden!
Joka pensaan, kujasen,
harjun, koivut harjun alla,
vanhan kirkon oikealla,
jokivarret, männyn kanssa,
kaikki tunnen vanhastansa.
Sentään kaikki synkemmältä
näyttää nyt ja pienemmältä:
vuoren vyöryt pahemmin
uhkaa lumikinoksin
taivon juovaa soukennellen,
horjuu, uhkaa, varjostaa
nietosharjat ahdistellen --
päivyttäkin varastaa.
    (Istahtaa ja katselee ulapalle.)
Vuono. Sekin oliko
ruma, ahdas silloin jo?
Peljäten kai tuulispäätä
merivenheet pitää säätä;
tuolla vallan rantamalla
laituri on aitan alla --
sitten talo punainen.
Se on Kiviniemen lesken.
Laps ja äiti kahden kesken, --
muistan selvään kyllä sen.
Siellä rannan kivikolla
sieluni sai yksin olla.
    Rintaa tuska ahdistaa,
kun vain mulle mieleen saa:
tuo on mulle sukulainen,
jolle kaikk' on kulta mainen.
Mitä suurta tahdoin ennen,
vilkkuu nyt kuin harson kautta,
voiman, pontevuuden mennen
sielu on kuin raskas lautta;
maakin luisuu jalkain alta,
itse tunnun vierahalta --
Oon kuin orja, pehmyt kuona,
tai kuin Simson porton luona.
    (Katsoo alas laaksoon.)
Mikäs mellakka on tuolla?
Solat, kujat täynn' on vasta
miestä, vaimonpuolta, lasta.
Kivikoita, mäkilöitä
kiertää siellä ihmisvöitä,
kunnes nousee notkelmasta
vanhan kirkon tuolla puolla.
    (Nousee.)
Tunnen teidät pohjaltaan
veltot sielut, orjat maan!
Siipisadot rukouksenne
taikka tuskan huudot nuo
näyttää heikon sydämmenne --
ei ne nouse Luojan luo.
Muut' ei teillä olekkaan
kuin tuo neljäs käsky vaan.
Se on teillä turvananne,
siin' on teidän suoja uus,
siin' on miesten pontevuus,
haaksirikko velttoisuus --
jäännös koko uskostanne.
Tästä onkalosta pois,
ilma on kuin haudan ois, --
tääll' ei tunnu tuulonen,
liehu lippu vapauden.

    (Aikoo mennä; kivi sinkoaa ylhäältä
    ja vierii vallan hänen viereensä.)

BRAND (huutaa ylös).
Hoi, kuka siellä kivittää?

    (GERD, viisitoistavuotinen tyttönen, juoksee
    vuorten huipulla kiviä esiliinassaan.)

GERD.
Se sattui, koska huusi hän.

    (Heittää taas.)

BRAND.
Laps', heitä pois tuo viskelys!

GERD.
Se tuolla istuu, iljetys,
ja pyrstöänsä levittää!
    (Heittää taas ja huutaa.)
Se lentää taaskin tänne päin!
Hoi, auttakaa, se viepi näin!

BRAND.
Jumalan tähden!

GERD.
                Ken on täällä?
Sss! nyt se lentää päämme päällä.

BRAND.
Se? Mikä lentää?

GERD.
                 Haukka tuo.

BRAND.
Häh? Haukka? Sit' en nähnytkään.

GERD.
Kas, suuri, ruma lintu tuo,
joll' onpi heltta halki pään
ja punarenkaat silmillään.

BRAND.
On minne matka?

GERD.
                Kirkkoon.

BRAND.
                          Yksin?
No, sitten käymme ystävyksin.

GERD (viittaa ylös).
En usko, mun käy tuonne tieni.

BRAND (viittaa alaspäin).
Mut tuollahan on kirkko kai?

GERD (katsoo häneen halveksivasti hymyillen ja viittaa alas).
Niin tuoko?

BRAND.
            Niin.

GERD
                  On kirkko, vai?

BRAND.
Ka, miks'ei.

GERD.
Ei, se on niin pieni.

BRAND.
No, missäs näit sä suuremman?

GERD.
Niin suuremmanko? Tuolla vaan!

    (Viittaa ylös.)

BRAND.
Vai sinne käy sun kirkkotie?
Vaan sehän vuoristohon vie.

GERD.
Vaan sentään sinne tehty on
muu kirkko keskeen iljangon.

BRAND.
Vai iljangon? Nyt ymmärrän!
Niin, päällä vuoren nystyrän
on luola, lunta pohjallaan,
sen muistan kyllä vanhastaan.
Jääkirkoks sen he kutsuivat
ja monet kummat tarinat
ma lasna kuulin kirkostas;
on mättäät siellä lattias
ja luminietos kattonas --
se luolan suuren muodostaa,
min vuorenkieli kannattaa.

GERD.
Niin, sill' on muoto iljangon,
vaan sittenkin se kirkko on.

BRAND.
Sä sinne ellös koskaan käy;
sen heikkous kyll' ei päälle näy,
vaan pyssynlaukaus, tuuli voi --

GERD (häntä kuuntelematta).
Käy peuralaumaa katsomaan,
min vyöryt veivät mukanaan,
mut tulva taas sen ilmi toi.

BRAND.
Sä pysy poissa luolan luota!

GERD (viittaa alas).
Sä väistä rakennusta tuota!

BRAND.
Jumalan haltuun!

GERD.
                 Myötä saa!
Näät siellä kosket messuaa
ja tuulet saarnaa vuoriston;
sun vuoroin kylmä, kuuma on.
Mut haukka vaan ei pääse sille,
se lentää tuonne tunturille,
ja istuu siellä myrskysäässä
kuin kukko kirkkoviirin päässä.

BRAND.
On hurja ties ja sielus sun
kuin soitto viulun rikotun,
on halju halju, vaikka vääntäis,
mut _pahan hyväks_ ehkä kääntäis.

GERD.
Tuoss' on se taaskin siipineen!
Kun saisi seinät suojakseen!
mä riennän kirkkoon, hyväst' jää,
se pahuus tuossa viilettää! (huutaa):
Kivellä saat, jos koitat tulla!
Jos sull' on kynnet, oks' on mulla!

    (Pakenee ylös tunturille.)

BRAND (vaitiolon jälkeen).
On tuokin muka kirkkomies!
mik' onpi parhain, ken sen ties?
Ken kiitää eespäin hurjimmasti
kotoa kauas hautaan asti,
_kevytkömieli_ kukkineen,
mi leikkii luona jyrkänteen
vai veltto, joka kuhnustaa
ja muiden teitä tallustaa
tai ehkä _hurja_ lennossaan,
mi kauniin luopi rumastaan? --
Siis nyt on taistokysymys:
pois koko kolmiyhdistys!
Ma työni tiedän; tuolta jo
se välkkyy niinkuin aurinko,
mi halki usvan vilkuttaa.
Jos sorretuksi nuo mä saan,
niin palaa onni maailmaan
ja surman syöpä kaikkoaa!
Siis työhön! säilä huotrastaan!
nyt taivaan vuoksi taistellaan!

    (Laskeutuu alas kylään.)




TOINEN NÄYTÖS.


(Vuono jyrkkine vuoriseinämineen. Vanha, ränstynyt kirkko
pienellä kummulla läheistössä. Myrsky lähenee.)

Kansaa, miehiä, naisia ja lapsia on joukottain rannalla ja mäkilöillä.
VOUTI istuu keskellä näyttämöä kivellä; KIRJURI auttaa häntä
siemenjyväin ja elintarpeiden jaossa. EINAR ja AGNES seisovat joukon
ympäröimänä hiukan loitompana. Muutamia venheitä keinuu vuonolla,
BRAND tulee kirkkomäelle kenenkään huomaamatta.

EKÄS MIES (tunkeutuu kansan keskestä).
Pois tieltä!

EKÄS NAINEN.
             Viel' ei vuoro sun!

MIES (tyrkkää hänet syrjään).
Pois tieltä! (tunkeutuu voudin luo) täss' on säkki siis!

VOUTI.
Sä varro!

MIES.
          Kotiin täytyy mun,
Siell' lasta itkee neljä, viis!

VOUTI (leikillisesti).
Et määrää tarkoin tunnekkaan?

MIES.
Kun läksin, yks jäi kuolemaan.

VOUTI.
Odota! listassa kai liet?
Et; -- kyllä. Siis sä saakkus viet.
    (Kirjurille.)
Ja'a kuutoselle annokset!
Soh, vartokaahan, ihmiset!
Nils Snemyr!

ERÄS MIES.
             Täällä!

VOUTI.
                     Tällä kertaa
saat niukemmin sä puolta vertaa.
Teit' onhan vähemmän?

MIES.
                      Niin on,
Juur' Ragnhild vaipui kuolohon.

VOUTI (kirjoittaa ylös).
Yks poissa. Säästön eestään löytää.
    (Miehelle joka poistuu.)
Mut älä sentään kohta töytää
taas uusiin naimisiin.

KIRJURI (nauraa).
He, hee!

VOUTI (terävästi).
         Sä niille naurat?

KIRJURI.
                           Vouti kun
noin naljaella suvaitsee.

VOUTI.
Ei täällä nauraa sovi sun!
On leikki lääke suruhun.

EINAR (tulee Agneksen kanssa esille joukosta).
Nyt taskut kaikk' on tyhjät jo
ja kukkaro ja lompakko; --
jos mielin alkaa matkani,
mä panttaan kellon, keppini.

VOUTI.
Saavuitte aikaan oikeaan.
Ma kokoon tuiki vähän sain,
se hätään tällaiseen ei riitä;
jos köyhä köyhist' aitoistaan
jakaakin vaikka puolittain,
niin riittämään ei kartu siitä.
    (Huomaa Brandin ja viittaa ylös.)
Yks vielä! terve tulemaan!
Nyt kuulkaa, ellette jo tiedä,
sai täällä halla viljat viedä
ja nälkäkuolo uhkaa meitä,
siis auttamaan mä pyydän teitä!
Jo varat pyrkii loppumaan
vaikk' kalaa viis, ken antaa vois!
kai hälle siit' ei haittaa ois.

BRAND.
Viistuhatta ei taida auttaa,
jos jaat ne epäuskon kautta.

VOUTI.
Ken sanan suo, kun köyhä pyytää,
se nälkäiselle kiven syytää.

EINAR.
Et tunne -- onhan mahdotonta --
sä tätä kansaa onnetonta!
Brand, täällä nälkään näännytään
ja rutto raivoo --

BRAND.
                    Sen mä nään.
Nuo valjut silmät tulkitsee,
ken täällä kansaa tuomitsee.
Ja kova sentään voitte olla?

VOUTI.
Hän haukkuu meitä almuistamme?

BRAND (laskeutuu väkijoukkoon ja puhuu pontevasti).
Jos tääll' ois kaikki rappiolla
ja hätä arkipäivän oisi,
se sydäntäni viiltää voisi.
Ken nelinryömin konttaa maata,
sen voi jo eläimeksi taata.
Jos viikko vierii hiljaksittain
kuin ruumissaatto askelittain,
niin silloin käyt jo uskomaan,
sun Herra pyyhki kirjastaan.
Mut teille suo hän armoansa,
kun lyönyt noin on pelvollansa,
hän teitä koittaa, hylkää ei,
min kalliist' antoi, sen Hän vei --

USEITA ÄÄNIÄ (keskeyttäen häntä uhkaavasti).
Hän pilkkaa meitä puutteessamme!

BRAND (ravistaen päätänsä).
Mun sydänveret kuohumaan
jos nälkähänne saisin vaan,
ne soisin kuiviin vuotavan,
jos tietäisin sen huotavan!
Vaan teitä auttaa synti ois,
kun Luoja itse etsii teitä
ja suopi murheen kyyneleitä.
Näät voimaa aina elinkansa
se juopi kyynelvirroistansa,
sen katse tylsä terän saapi,
mi kaukomaihin kannattaapi,
sen tahto veltto oikiaa
ja taisto voiton varmistaa;
jos miest' ei puute aateloi,
hän itkemättä kuolla voi!

ERÄS NAINEN (vuonolle katsoen).
Nyt alkaa tuolla myrskysää,
kuin synnyttäis sen sanat nää.

TOINEN NAINEN.
Hän selvään Herraa pilkkailee!

BRAND.
Ei ihmeit' teidän Luoja tee.

NAISET.
Kas, myrsky kiihtyy!

ÄÄNIÄ VÄKIJOUKOSTA.
                     Seudultamme
me roiston puukoin karkoitamme!

    (Väkijoukko kertyy uhkaavana Brandin ympärille.
    Vouti astuu väliin. Hurjana ja repaleisena
    juoksee eräs nainen mäkeä alas.)

NAINEN (huutaa väkijoukkoon).
Ken auttaa, kautta Kristuksen?

VOUTI.
Sä tarvitset kai annoksen?

NAINEN.
Ei leipää nyt ois tarvis mun;
tät' aatellessa kauhistun.

VOUTI.
Siis mitä? kerro!

NAINEN.
                  Sit' en voi!
On missä pappi? -- Luoja, oi!

VOUTI.
Hän poistui jo!

NAINEN.
                Voi, kadotus!
miks' tullut on tää rangaistus?

BRAND (lähestyy).
On täällä yksi, kukaties.

NAINEN (tarttuu häntä käsivarteen).
Siis hänet kutsu, hyvä mies!

BRAND.
Jos vaivas kerrot, voi hän tulla.

NAINEN.
Kas tuolla --

BRAND.
              Niin?

NAINEN.
                    -- on koti luulla
ja kolme pientä näännyksissä,
niin mieheni -- -- hän hätäyksissä --

BRAND.
No?

NAINEN.
    Rinnat mull' on kuivuneet,
ei auta Luoja, ihmiset --
ja pientä nälkä, syöpä söi --
se häneen koski, niin hän löi --!

BRAND.
Hän löi --!

VÄKIJOUKKO (kauhistuen).
            Löi omaa lastaan, ui!

NAINEN.
Hän työtään kohta kauhistui!
Ja katui, ratkes itkemään,
sai puukon, viilsi itseään.
Voi, hälle sielu pelasta,
näin kuolla ei hän uskalla,
hän makaa, ruumis vierellään
ja huutaa pahaa nimeltään.

BRAND (hiljaa).
Siis, täss' on hätä.

EINAR (kalpeana).
                     Hirveätä!

VOUTI.
Hän mun ei kuulu hoitolaisiin.

BRAND (väkijoukolle).
Ken venheellä mun yli vie?

ERÄS MIES.
Sellaista täällä tuskin lie?

VOUTI.
Käy polku vuonon rantamaata.

NAINEN.
Mut sitäkään ei mennä saata.
Mun tullessani äsken juuri
vei tieltä sillan tulva suuri.

BRAND.
Siis venhe reilaan!

ERÄS MIES.
                    Mahdoton
on päästä läpi karikon.

ERÄS TOINEN.
Kas, kuinka myrsky raivoaa,
nyt koko vuono sauhuaa!

KOLMAS.
Kun moinen myrsky raivoo milloin,
rovasti messut lukee silloin.

BRAND.
Kun syntinen käy kuolemaan,
ei myrsky estä auttajaa.

    (Laskeutuu erääseen venheeseen ja irroittaa purjeen.)

Kai venhees kestää?

OMISTAJA.
                    Kyllä, vaan --

BRAND.
Se mukaan, joka uskaltaa.

ERÄS MIES.
En lähde minä.

TOINEN MIES.
               Enkä mie!

USEAT.
Se oiskin selvä kuolontie!

BRAND.
Ei _teidän_ Herra auttaiskaan,
mä _omaan_ luotan Jumalaan.

NAINEN (käsiänsä väännellen).
Hän kuolee ilman lohdutusta!

BRAND (huutaa veneestä).
Jos _yhdell'_ ois vaan uskallusta,
ett' äyskärin ja nuoran hoitais,
me tästä varmaan päästä voitais
Yks antajista tänne tuokaa,
hädässä henkennekin suokaa!

USEAT (väistyen takaisin).
Se liikaa on!

JOKU JOUKOSTA (uhkaavasti).
              Pois, maalle, pois!
Tuo liikaa Herran pilkkaa ois!

USEITA ÄÄNIÄ.
Kas, myrsky kiihtyy!

TOISET.
                     Katkes nuora!

BRAND (pitää keksillä rannasta kiinni ja huutaa äskeiselle
vieraalle naiselle).

Sa tullos siis, on tästä suora.

NAINEN (peräytyy).
Minäkö? kun ei miehet voi --?

BRAND.
He jääkööt!

NAINEN.
            Min' en voi, en voi!

BRAND.
Et voi?

NAINEN.
        Ja entäs lapset mun --!

BRAND (hymyillen).
On heikko, vaimo, uskos sun!

AGNES (kääntyy hohtavin poskin äkkiä Einariin, laskee kätensä hänen
käsivarrelleen ja sanoo).

Sä _kaikki_ kuulit!

EINAR.
                    Hän on mies!

AGNES.
Nyt, Herran nimeen, tiedät ties!
    (Huutaa Brandille.)
Yks tääll' on kyllin arvokas
sun tielläs olla auttajas!

BRAND.
Hän tulkoon!

EINAR (kalpeana).
             Minä?

AGNES.
                   Sinä juuri!
Jos suur' on työ, on uhri suuri!

EINAR.
Jos sua kohdannut en oisi,
en tässä kauvan eperoisi --

AGNES (peljäten).
Vaan nyt!

EINAR.
          Nyt sit' en voi, en saata,
on elo kallis, minä nuori.

AGNES (peräytyen).
Siis kiellät!

EINAR.
              Tuot' en tehdä saata!

AGNES (parahtaen).
Nyt välillemme nousi vuori
ja vuoren alle merta viis!
    (Brandille.)
_Ma_ lähden kanssas!

BRAND.
Joudu siis!

NAISET (kauhistuen, kun hän juoksee veneeseen).
Oi, Jeesus auta!

EINAR (koettaa epätoivoisena estää häntä).
                 Agnes!

KOKO VÄKIJOUKKO (juosten rantaan).
Seis!

BRAND.
Sun talos missä?

VAIMO (viittaa ulapalle).
                 Ohitseis
jos katsot, vallan edessäs!

    (Venhe lähtee rannalta.)

EINAR (huutaa heidän jälkeen).
Voi, Agnes, muista äitiäs!
Pois tullos!

AGNES.
             Tääll' on _kolme_ nyt!

    (Vene laskee purjeissa. Väki keräytyy kukkuloille
    ja katselee jännityksellä heidän jälkeensä.)

ERÄS MIES.
Hän niemen kiertää!

TOINEN.
                    Eipäs!

ENSIMMÄINEN MIES.
                           Noin
hän niemen kiers', sen nähdä voin.

TOINEN.
Kas tuulispäätä vuoristoin!

VOUTI.
Se hält' on hatun pyyhkäissyt!

ERÄS NAINEN.
Kuin korpin siipi ilmassa
nyt tukka liehuu hurjana!

ENSIMMÄINEN MIES.
Ja koko vuono vaahtoaa.

EINAR.
Ken myrskyn halki kiljahtaa?

ERÄS NAINEN (viittaa vuoristoon).
Se tuli tuolta.

TOINEN NAINEN.
                Gerd se noille,
kai hihkuu vuonon kulkijoille!

ENSIMMÄINEN NAINEN.
Hän pukin sarveen puhaltaapi
ja noitanuolin ahdistaapi.

TOINEN NAINEN.
Nyt pois hän viskas torvenkin
ja puhuu pelkkiin sormihin.

ENSIMMÄINEN MIES.
Niin, kilju vain sä, noita, siellä,
on hällä vahdit tällä tiellä.

TOINEN MIES.
Jos kuinka vasta pauhoais,
hän minust' aina seuran sais.

ENSIMMÄINEN MIES (Einarille).
Ken oli hän?

EINAR.
             Hän? Pappismies.

TOINEN MIES.
Ken ollut lie, sen lempo ties,
vaan hän on uljas, hän on mies.

ENSIMMÄINEN MIES.
Kas, siinä meille pappi ois!

USEAT.
Niin, siinä meille pappi ois!

    (Hajautuvat mäkilöille.)

VOUTI (kokoilee paperinsa ja kirjansa).
Se muodotont' on kuitenkin
sekauta toisten tehtäviin
ja vielä henki uskaltaa,
vaikk' ei oo, mikä aiheuttaa. --
Ma myöskin tehtäväni teen,
sisällä oman alueen.

    (Menee.)

    (Niemi torpan edustalla. Myöhään päivällä.
    Vuono on kirkas ja tyyni.)

    AGNES istuu alhaalla rannalla. Hetkisen kuluttua
    tulee ulos ovesta.

BRAND.
Nyt hän kuoli, voikin kuolla,
pois sai kauhu otsaltaan;
nyt hän lepää rauhassaan
niinkuin kirkas vuono tuolla.
    Voiko liekki virvan heikon
päiväks saada syksy-yön?
Muodoltaan hän mustan peikon
tunsi, tiesi julman työn --
sen, min suulla julki saa,
sen, min käsin koskettaa,
mikä ryöstää mainehen:
lasta kohtaan rikoksen.
Mutta niitä, jotka siellä
istui pelko katseessansa
niinkuin linnut kytän tiellä,
hiljaa liesinurkassansa --
_niitä_, jotka katsoi vaan
ollen vallan tajultaan --
_niitä_, joiden sieluihin
syöpyi tahra kestävin,
jot' ei aika huuhdo pois,
vaikka tukkaan lunta tois --
_niitä_, joiden elon lähde
on tään julman muiston tähde
_niitä_, joilta rikos tää
elon onnen ryvettää, --
joilla tult' ei saata olla
polttaa muistot roviolla --
niit' ei nähdä voinut hän,
joille jätti tehtävän:
työnsä jälkiselvityksen.
    Näistä ehkä kuitenkin
uus käy polvi syntihin.
Miksi? teen mä kysymyksen.
Vastuun siihen julman saan:
taattohon on lapset vaan!
Mikä ilman rangaistusta
jää ja saapi armoitusta?
Missä alkaa vastuu sitten
eestä kunkin osingon?
Mikä oikeus tuomaritten
lausuu vihdoin tuomion?
Ken se tutkii, todistaa,
kun on kaikki syylliset;
todistukset tuhruiset
ken se julki tuoda saa?
Käykö silloin vastaus:
taaton velkaa kaikki on? --
Kuilunsyvä arvoitus,
miss' on selko sokkelon?
Mutta kuilun kaltahalla
tanssii joukko, hauta alla;
luulis sielut valtaa kauhu!
Vaan ei _ykskään_ ymmärrä
joukost' tästä hurjimmasta,
jonka hurmaa tanssin pauhu,
minkä synnin vuoren vasta
nostaa sana: _elämä!_

    (Muutamia talonpoikia tulee talon takaa
    ja lähestyy Brandia.)

ENSIMMÄINEN MIES.
Me kyllä toiste kohdataan.

BRAND.
Ei apu tarpeen, hän jo kuoli.

MIES.
Niin, _hältä_ päättyi tuska, huoli,
vaan kolme viel' on tuvassaan.

BRAND.
Ja siis --?

MIES.

            Me vähist' almuistamme
nyt toimme hiukan mukanamme.

BRAND.
Eloa vaille antamus
ei ole mikään uhraus.

MIES.
Jos hengenvaarass' oisi nyt
hän, jonka työ on päättynyt,
ja ulapalta huudon päästäis,
ma myöskään henkeäin en säästäis.

BRAND.
Vaan sielun huuto turhaan kaikaa?

MIES.
Ei leipähuolet anna aikaa.

BRAND.
No, niinpä katsees käännäkkin
sä vallan leipähuolihin;
nyt silmäs karsaat katsoo kieroon:
näät toinen valoon, taivahalle,
ja toinen maahan, mullan lieroon;
ja itse käyt sä ikeen alle.

MIES.
Mä luulin, että neuvos ois:
tuon ikeen alta kaikki pois!

BRAND.
Niin, jos sä voit.

MIES.
                   On valta teillä.

BRAND.
Mulla?

MIES.
       Niin mont' on ollut meillä,
tien _sanoillaan_ he kyllä näytit,
vaan sinä sanas myöskin _täytit_.

BRAND.
Sä tarkoitat?

MIES.
              Ei sanat suuret
ne kasva niinkuin teon juuret;
me tosi _miestä_ kauvan ha'imme,
nyt miehen työn me nähdä saimme.

BRAND (levotonna):
Siis pyydät?

MIES.
             Meille pastoriksi.

BRAND.
Ma? tänne?

MIES.
           Niin; sen teemme siksi,
kun meiltä juuri pappi kuoli.

BRAND.
Mä tiedän --

MIES.
             Vauras tämä puoli
ol' ennen, nyt on köyhää vallan.
Kun vilja turtui kouriin hallan
ja rutto tappoi karjan kanssa,
kun kansa kaikki polvillansa
tääll' itki nälkää, puutettansa
kun kunnast' tuli maksu niukka,
niin tuli papeistakin tiukka.

BRAND.
Jos mitä vaadit, ällös tätä!
Mull' laajempaa on tehtävätä.
Ma tahdon elon pauhinaan,
ma tahdon suureen maailmaan.
Tääll' lannistavat vuoret mieltä,
ei täällä kuulla miehen kieltä.

MIES.
Mut vuoret kai'un kuljettaa,
jos sana miehen suusta saa.

BRAND.
Ei luolaan silloin jäädä saata,
kun aho laaja avautuu,
ei kynnä silloin sydänmaata,
kun pellot valmiit tarjoutuu.
Ja puut kun kasvaa hedelmöitä,
ken silloin vartoo taimiaan?
Ken rehkii silloin päivätöitä,
kun aate lentää lentojaan.

MIES (ravistaen päätänsä).
Ma tunnen työs, -- en sanojas.

BRAND.
Siit' enää ei! Nyt laivallen!

    (Aikoo mennä.)

MIES.
Et tahdo jättää kutsuas
ja työtä suuren aattehen --
siis on se kallis!

BRAND.
                   Elämää
se kaikki mulle on!

MIES.
                   Siis jää!
    (Painolla).
Eloa vaille antamus
ei ole mikään uhraus.

BRAND.
On jotain, mit' et antaa saa:
se sydän, sielus onpi sun.
Et voi sä sitä kuolettaa,
et kutsus virtaa vastustaa --
sen _täytyy_ merten nieluhun.

MIES.
Vaan jos sen hautaat vaikka suohon,
se kastehena löytää vuohon.

BRAND (katsoo tiukasti häneen).
Ken antoi moiset sanat sulle?

MIES.
Sa urostyölläs soit ne mulle.
Kun kuohui hyrskyt pauvanteen,
kun laskit laineharjanteen,
kun eestä halvan syntisen
sa henkes annoit tarjollen --
niin tunnettihin kaikki silloin
me milloin päivää, yötä milloin,
ja kellot kaikui korvissamme --
    (matalammalla äänellä)
sen ehkä kohta unhoitamme;
ja lippu, jonka nostit sa,
voi tangostansa langeta.

BRAND.
Kun voima puuttuu, kutsu myös.
    (Ankarasti.)
Mit' tulis, ellet olla vois, --
niin ollos täysin, mitä voit;
vain multaa tähdätköön sun työs.

MIES (katsoo häneen hetken ja sanoo).
Voi, ettäs meille valon toit
ja sammutat, kun lähdet pois!

    (Hän poistuu; toiset seuraavat äänettöminä perässä.)

BRAND (katsoo kauvan hänen jälkeensä).
Alla mielin, jäljekkäin,
kulkee joukko kotiin päin.
Tie on raskas, jalka turtuu,
matkallansa mieli murtuu.
Taas he käyvät taaton teitä
niinkuin uhkais vitsa heitä,
niinkuin Aadam aikoinansa
astui yrttitarhastansa, --
käyvät, synti kulmillaan;
hengen yöhön kauheaan --
tiedon voiton nyt he saivat, --
vaan myös synnin tuskat, vaivat:
teistä tahdoin, ihmiset,
tehdä ehjät, puhtoiset;
tuoss' on työni, synnin tuojan,
vaan ei kuva taivaan Luojan. --
Pois nyt töille suuremmille!
tääll' on ahdas sankarille!
    (Aikoo mennä, vaan pysähtyy nähdessään rannalla Agneksen.)
Hän istuu tuolla kuunnellen
kuin täällä soitto ilmass' sois.
Ja noin hän istui venheesen,
kun rannalta se kiiti pois.
Kuunnellen hän otsaltansa
pyyhki merten suolave'en,
poskipäilleen pärskyneen.
Kuulevan hän taaskin näyttää,
korvanaan nyt silmää käyttää.
    (Lähestyen.)
Merta suurtako et laata
voi sä, neito, katsomasta --?

AGNES (päin kääntymättä).
Nää en merta, enkä maata,
poissa lienen maailmasta.
Näen uuden, suuren maan,
sielun maita kaivatuita,
näen merta, virran suita,
päivä vilkkuu usvastaan.
Näen taivaan salamoita
vuorten huipuill' leikkivän,
näen hiekka-aavikoita.
Näen suurten palmujen
tuulispäistä häilyvän
kera mustain varjojen.
Mut ei missään elämää;
juuri luotu maa on tää;
ja mä kummat äänet kuulen,
näin ne lausuu mulle, luulen:
nyt on hetki vapautukses
taikka hetki kadotukses;
työsi tee, sa tarvitaan; --
sinä täytät tämän maan!

BRAND (innostuneena).
Näätkö muuta vielä?

AGNES (laskee käden rinnalleen).
                    Täällä
tunnen voimat uhkuvat,
tunnen virrat vuolahat,
näen päivän pilven päällä.
Sydän täyttyy, taajenee,
maailmaksi laajenee,
ja mä äänen kuulla saan:
sinä täytät tämän maan!
Kaikki toimet tullessansa
aatteen langan päässä kiikkuu,
herää, henkii, kuiskii, liikkuu
niinkuin synnyintuskissansa.
Sielun silmin, aavistain
nään mä Hänet ylähtäällä,
tunnen, että rakastain
seuraa lapsuuttaan Hän täällä,
lämmin niinkuin aamunkoitto,
mutta sydän surunvoitto,
tuulet viestin viertävät:
nyt sä synnyt, synnytät;
nyt on hetki vapautuksen,
taikka hetki kadotuksen; --
työsi tee, -- ne käskevät.

BRAND.
Siin' on sanat: sisään päin!
Siin' on tie, mun ystäväin!
Sydän uus on tarpeen meille,
jos me lähtään Herran teille --
pois nyt pyyteen peto sieltä
uuden Aatamimme tieltä.
Menköön sitten orjuudessa
mailma taikka vapaudessa;
vaan jos tullet uhkaamalla,
tahdot suistaa minun työn,
silloin, kautta taivaan, lyön!
Tila väljäks kaikkialla
olla ehjä itse vaan,
olla mies ja kokonaan,
muuta en mä vaadikkaan.
    (Miettii hiljaa hetken ja sanoo.)
Ehjä itse! Entäs sitten
perisynti vanhemmitten?
    (Pysähtyy ja katsoo edemmäs.)
Kukas voinee tuokin olla,
joka jalkakopelolla
tietä kämpii kyyryssään?
Nyt hän seisoo, hengähtääpi,
melkein tieltä vierähtääpi,
suonikkailla käsillään
kaivaa taskunpohjia
niinkuin peittäis aarretta,
hame heiluu kinterillä
laihat kintut paljastain,
linnun jalat höyhenillä;
pihdiks sormet kouristain
on hän niinkuin haukka vaan,
joka seinään naulataan.
    (Äkkiä levotonna.)
Mikä lapsuusmuiston jää
kotivuonon vuoriston
vaimoon tuolla yhdistää, --
kuuran tänne synnyttää -- --?
Taivas! sehän äiti on?

BRANDIN ÄITI (lähestyy mäkeä nousten ja tulee puolittain näkyviin;
varjostaen silmiänsä kädellään sanoo hän).

He sanoi, että ois hän täällä.
    (Tulee lähemmäs.)
Tuo kilo ruoja sokaisee.
Sä ootko täällä poika?

BRAND.
                       Täällä.

ÄITI (hieroo silmiään).
Ei vanhan silmät poutasäällä
ne enää tehtäväänsä tee;
tuo päivä pahuus huikaisee!

BRAND.
Kotona päivää nähnytkään
en kevät- enkä syksysään.

ÄITI (nauraa hiljaa).
Niin, siell' on hyvä, Herra ties,
ja siellä jääksi muuttuu mies.
Saa, mihin tahtoo, uskallusta
ja toivoo sentään pelastusta.

BRAND.
Jää hyväst'! Nyt on kiire mulla.

ÄITI.
Niin, sull' on aina kiire, sulla!
Jo lasna tahdoit täältä pois --

BRAND.
Ma luulin, tahtos silleen ois.

ÄITI.
Niin oli, niin myös toimittiin;
sä papiks _kyllä_ tarvittiin.
    (Katselee häntä tarkemmin.)
Kuin suureksi hän tullut on!
Vaan luota äitis neuvohon:
sä henkes säästä!

BRAND.
                  Muuta ei?

ÄITI.
Se kaikki vei, ken hengen vei.

BRAND.
Ma tarkoitan, siis muut' ei sulla
kuin neuvo tuo?

ÄITI.
                Ei muita mulla;
jos tiennet muita, niin ne täytä.
Mut hyväks äitis henki käytä.
    (Vihaisesti.)
Ma tunnen kyllä tekos sun,
kun aattelen, niin kauhistun!
Merelle tänään! Muistappas
mit' olet mulle velkapää;
et henkeäs saa menettää.
Sä olet ainoo sukuas.
Sä olet lihaa mun ja verta,
sen huoneen viime hirsikerta,
min työ on tehnyt tarmokas.
Sä harjavuoli, ällös horju,
vaan kestä kauvan, vaarat torju!
Kun perit, tulee elää sun, --
ja sinä -- vihdoin -- perit mun.

BRAND.
Ja siksi nyt liet tullut sa
kai täytetyillä taskuilla?

ÄITI.
Sä olet hullu!
    (Peräytyy.)
               Pysy pois!
Tai sauva selkääs käydä vois!
    (Tyynemmin.)
Sä mitä lausuit? -- Kuulehan!
Ma vanhenen ja hautahan
myös ennen pitkää laukean;
niin saat sä kullat, maat ja mannut,
ma olen kaikki talteen pannut. --
Ne koton' on, ei mukana.
Ne tosin ei tee rikasta,
vaan kerjäläiseks et sä jäis. --
Sä mitä katsot äitiäis?
Vai pelkäät, että maahan kaivan?
mut se on turha pelko aivan;
en äyriä ma kätke, en,
en alle sillan, kivien; --
ne kaikki, kaikki viel' on sun,
sä ainut poikueni mun.

BRAND,
Ja millä ehdoin?

ÄITI.
                 Sillä vaan,
sä ettet leiki hengelläsi,
sä jatka polvi polveltaan --
on siinä palkkaa äidilläsi.
Ja katso, ettei mitään haihdu,
tai joudu pois tai muuten vaihdu
on sama lisäät taikka et,
kun vain sä saamas kätkenet!

BRAND (hetken vaitiolon jälkeen).
Viel' yksi puuttuu selvitys.
Ma sulle itse röyhkeys
ain' ollut olen lapsuudesta;
en ollut laps, et äiti sinä
nyt olet vanhus, mies jo minä.

ÄITI.
On mulle outo hyväilys,
en huoli helläst' tuntehesta.
Voit olla kylmä niinkuin jää,
se mua melkein miellyttää;
kun perintös sä kätket vaan
ja suvull' on se hallussaan!

BRAND (astuu askeleen lähemmäs).
Vaan jos ma toisen mielen saisin
ja kaikki tuuleen hajoittaisin?

ÄITI (horjuu taapäin).
Häh? Tuuleen! säästöt orjan töiden
ja surut päiväin, puuhat öiden!

BRAND (vitkalleen nyökäten).
Niin tuuleen.

ÄITI.
              Sen jos uskallat,
mun sielun tuuleen hajoitat!

BRAND.
Vaan sen jos sittenkin ma teen,
kun istun kerran iltaisella
sun luonas kuolinvuotehella,
kun tuohus palaa pöydällä
ja virsikirja kädessä
kun vaivut uneen ikuiseen --
jos silloin aartees nuuskin, löydän,
ja tempaan liekin päältä pöydän
ja poltan kaikki iltikseen --?

ÄITI (lähestyy jännitettynä).
Kuin näihin jouduit aatteisiin?

BRAND.
Sen tahdot kuulla, niinkö?

ÄITI.
                           Niin.

BRAND.
Ma lapsuudestain muistan kuvan,
jok' ei näy koskaan unhottuvan,
ja sielu sitä kammoksuu
kuin miestä, joll' on ristisuu.
Ol' isä kuollut, sairas sinä, --
kun suojaan vainaan hiivin minä,
valossa vaksikynttilän
näin kuolleen muodon kelmeän
ja virsikirjan rinnallaan --
ma nurkastani katson vaan.
Kuin laihat sormet, ihmettelin,
myös unta pitkää oudostelin,
ja ilma tuoksuu pellavalta; --
niin kuulen käynnin ulkoisalta
ja nainen astuu tupahan,
käy suoraan luokse vainajan.
Hän etsii, penkoo, repii, raastaa
ja nostaa niskaa kuollehen;
hän kääryt lukee kuiskaten
ja: vielä! vielä! hiljaa haastaa.
Niin kaivaa kääryn raanun alta,
se solmittu on kaikkialta,
hän repii, riuhtoo sormillansa
ja puree rihmat hampaillansa.
Hän löytää muita; kaivaa, raastaa
ja: vielä! vielä! ähkyin haastaa.
Hän itkee, anoo, huutaa, noituu,
ja aina uuteen kätköön koituu;
kun löytää, hyökkää kynsineen
kuin jahtihaukka saaliiseen.
Jo vihdoin loppui kääryt nuo;
näin hänen käyvän oven luo
ja löydöt riepuun kätkevän --
vai siinä kaikki! ähkyi hän.

ÄITI.
Mä paljo vuotin, vähä sain;
sain huonon hinnan huolistain.

BRAND.
Vaan siinä kaikki ollut ei:
se poikas sulta myöskin vei.

ÄITI.
No niin! Sen tiesin vanhastaan:
tavara sieluun vaihdetaan.
Ma annoin kerran enemmän:
kun annoin onnen, elämän!
Ma annoin hälle sydämmen, --
se ammoin sai jo riittehen,
vaan muistossain se aika on
kuin valo, lämpö auringon,
niin tuhmaa ja niin kaunista;
nimeä tuskin tunnenkaan,
kai rakkaudeks se kutsutaan.
Ma muistan, kuinka taistelen,
ma muistan neuvon taatolta:
sä renki vaihda toisehen;
jos on hän heikko ruumiiltaan,
niin häll' on mieltä otsassaan,
hän ehtii toiseen mokomaan; --.
Ma kurjast' olen pettynyt,
niin paljoon ei hän ehtinyt,
vaan minä työlläin loput sain,
nyt enää puuttuu hiukan vain.

BRAND.
Kai muistat hautas partahalla
näin sielus möit sä kauppaamalla?

ÄITI.
_Sen_ kyllä muistan, muistin, niin --
sä papiks siksi aiottiin.
Kun aika joutuu, lohduttaa
perinnön saaja mua saa.
Näät mull' on mainen rikkaus,
vaan sulla Herran lohdutus.

BRAND.
Näin laskit, siihen perehdyit,
mut viisaudessas erehdyit.
Niin monen äidin rakkaus
on oman hyödyn tarkoitus; --
ja lapset teistä luotu vaan
on maat ja mannut hoitamaan.
Mut sielun, hengen, ikuisuus
on teille melkein mielle uus;
te sinne kaikki kurkoitatte
ja luulette, sen saavutatte,
kun lapsi perii vanhemmat
ja polvet myötään jatkuvat,
ja että siin' on ikuisuus,
kun suvun jatkaa polvi uus.

ÄITI.
Emoas ällös syyttäös,
vaan vuota, nosta perintös.

BRAND.
Ja entäs velka?

ÄITI.
                Velka _mulle_!
En sitä vaadi, lupaan sulle.

BRAND.
Vaan jos jää velkaa vanhemmilta,
niin vaaditaan se lapsosilta.
Kun äiti hautaan lasketaan,
niin poika hänen puolestaan
kai vastaa; jos ma perin sun,
on velkakuormas myöskin mun.

ÄITI.
Ei laki määrää niin.

BRAND.
                     Ei se,
jok' kynällä on kirjoitettu;
mut laki toinen lapsille
on sydämmihin kaiverrettu. --
On täytettävä laki tää,
se muista, sokko harmaapää!
Oot Herran templin ryvettänyt
ja sielunlainas menettänyt;
sen kuvan, joksi synnyit sa,
myös tahrasit sa tomulla,
sun henkes siivet, lentimet,
ne maahan painoi kuollut kulta.
Se velkas on. Sä mitä teet,
kun Herra vaatii velan sulta.

ÄITI (pelästyen).
Ma mitä teen?

BRAND.
              Sä pelkos luo!
Sun poikas on nyt velka tuo, --
sun tahraamasi Herran kuvan
näät lapsessasi puhdistuvan!
Käy hautaas rauhassa sa vaan,
sun velkas kyllä maksetaan; --
sen maksan minä.

ÄITI.
                 Rikoksen?

BRAND.
Ei, velan vain; voi muuta en.
Sun sielunvelkas maksan minä,
vaan synnistäsi vastaat sinä.
Min kärsi henki-ihminen
puuhista pelkän ainehen,
sen kyllä viime pennihin
voi työllään maksaa toinenkin;
vaan _siinä_ juur' on rikkomus,
ett' oma työ ei yksin auta;
sen hyvittää vain katumus
tai ehkä kuollessamme hauta.

ÄITI (levotonna).
Ma kotiin käyn, se parhaint' on,
mun täytyy vuorten varjohon --
paahteessa keskipäivän täällä
on myrkkykasvit vallan päällä;
tuo tuoksu melkein pyörryttää!

BRAND.
Käy varjoon vain, ma luonas kulen.
Jos taivas mieles nöyryttää
ja valon Luojaan käännyttää,
niin kutsu vain ja minä tulen.

ÄITI.
Niin, tuomarina ankarana.

BRAND.
Ei, hellänä kuin Herran sana
ma pelvon luotas karkoitan
ja luonas virren sävelellä
sun kuolintuskas huojennan.

ÄITI.
Sen lupaat suulla, sydämmellä?

BRAND.
Kun löydän vain sun katuvana.
    (Lähestyen häntä.)
Vaan ehto mull' on ensimmäissä:
Jos tahdostasi vapahasta
sä luovut täältä maailmasta
ja käynet hautaan kerjäläissä?

ÄITI (huitoo hurjasti häntä vastaan).
Eroita liekki kuumuudesta
tai järven vesi kosteudesta!

BRAND.
Sä lapses heitä vuonon suuhun
ja ano Luojan siunausta.

ÄITI.
Oi, tyydy paastoon taikka muuhun,
tät' ällös vaadi uhrausta.

BRAND.
Jos tämän uhrin kiellät sä,
et tuomiotas lievennä.

ÄITI.
Vien kultaa kirkon kirstuhun!

BRAND.
Viet _kaikki_?

ÄITI.
               Eikö _paljo_ riitä?

BRAND.
Ei toiveit' ole ennen, kun
sä lailla Jobin luovut siitä.

ÄITI (vääntelee käsiään).
On elo mennyt, sielu myöty,
koht' olen kerjäläiseks lyöty!
Nyt lähden, painan rintahani
sen, mikä sentään viel' on mun.
Mun tuskain lapsi, tavarani,
verille juoksin tähtes sun
ja itken haudallasi niin
kuin lasta, jonka kuolo saa;
miks sielu lihaan liitettiin,
kun liha sielun kuolettaa? --
Sä lähell' ollos, pappismies!
Sun joskus kutsun kukaties
ja kaikki tuuleen ajoitan --
mut viime hetkeen vartoan.

    (Poistuu.)

BRAND.
Niin, en kauvas poistukkaan,
varron nöyrää kutsuaan,
käden laihan lämmitän
kohta, kun sen tarjoo hän.
    (Tulee alaspäin Agneksen luo.)
Aamuhun ei tullut ilta.
Silloin taisto taikka voitto,
korvissani sotasoitto,
miekka riippui kupehilta,
valmis lyömään valheet, taiat,
luomaan jälleen uudet aiat.

AGNES (on kääntynyt päin ja katsoo kirkkaasti häneen).
Aamu iltaa kalpeampi.
Silloin tahdoin leikitellä,
sitä voittaa, säilytellä,
min on hukka voittoisampi.

BRAND.
Niinkuin villit joutsenet
saapui suuret haavehet
minut nostain siivilleen.
Tieni viittas ulospäin;
suurra väikkyi tehtäväin
johtaa kansat väylilleen.
Suuret kirkkokulkueet,
hymnit, silkit, suitsutukset,
voittovirret, seppeleet,
sadat riemunhuudahdukset
elontyöni kaunistais,
sitä kansat siunoais.
Mut tuo loisto, houkutus
oli kaunis runo vain,
merten aavain kangastus,
leikki taivaan salamain.
    _Nyt_ mun päivä hämärtäypi
ennen kuin se mailleen käypi.
Suljettuna maailmasta
nään vain juovan taivahasta
alta vuoren raskahan.
Mutta nyt oon kotonain.
Loppui laulu sunnuntain,
koskaan runoratsuain
saa en vasta satuloida;
maalin nään nyt suuremman
kuin on turnaus ritarin:
tahdon raskaan ammatin
juhlatyöks ma aateloida.

AGNES.
Entäs vanhan Luojan valta?

BRAND.
Suistuu maahan sittenkin, --
hiljaa, voimin salaisin,
kätkettynä maailmalta.
Erhetyksen selvän tein mä,
harhateille kansan vein mä:
Urhontyöllä korskealla
voi ei aikaa nostattaa,
kylvännällä rikkahalla
sielun haavat parantaa.
Tahto kaikki valloittaa,
langettaa ja vapahtaa,
tahto ehjä toiminnassa
raskahassa, helpommassa --

    (Kääntyy ylös kylään päin, missä illan varjot
    alkavat laskeutua.)

Käyös tänne, veltto seura
kotilaakson ahtahan;
hengen kaksintaistelolla
teidät voitan, puhdistan;
valhe, puolinaisuus pois!
nouskoon tahdon jalopeura!
Olkoon ase miekka, kuokka,
yks on miesten arvoluokka;
yks on määrä, -- taulut olla,
joihin Luoja piirtää vois.

    (Tahtoo mennä, EINAR tulee häntä vastaan.)

EINAR.
Seis! min ryöstit, anna pois!

BRAND.
Agneksenko? Hän on tuolla.

EINAR (Agnekselle).
Rakastatko päivän maata
vaiko näännyt surun suolla?

AGNES.
Valikoida en mä saata.

EINAR.
Kuule, armas Agnes kulta,
vanha taattu oppi multa:
kevyt nostaa, raskas kantaa.

AGNES.
Heitän haltuus neuvon saadun,
tahdon kantaa, kunnes kaadun.

EINAR.
Voitko äitis huolla antaa?

AGNES.
Vie mun tervehdykset vaan:
kirjoitan, kun sanat saan.

EINAR.
Ulapoita aukeoita
valkopurjeet aavistaa,
kaihomielen unelmoita
laivan keulat vahtoaa,
löytää vihdoin salmen suun,
laskee maahan kaivattuun!

AGNES.
Laske maalles toivotulle --
kuollut olen ammoin sulle.

EINAR.
Agnes, seuraa siskonani!

AGNES (ravistaen päätänsä).
Meri meill' on välillämme.

EINAR.
Muista vanhaa äitiämme!

AGNES (hiljaa).
Entäs veljyt, ohjaajani?

BRAND (astuu askeleen lähemmäs).
Mieti sentään, neito nuori! --
Tuolla vaara, täällä vuori,
vuorten varjot pääsi päällä,
itse puoliyössä täällä --
syksyinen on elo mulla,
uskallatko sentään tulla?

AGNES.
Multa syksyn pelko lähti:
läpi pilven tuikkaa tähti.

BRAND.
Vaatimuksen muistanet;
_kaikki_ tai _ei mitäkään_;
matkalla jos erkanet,
armotta sa heitetään;
hädässä ei tinkimistä,
rangaistessa empimistä --
ellet alttihilta näy,
silloin tiesi kuoloon käy!

EINAR.
Heitä hurja elonties,
hylkää synkkä saarnamies!
Hänt' et kauvan kestää voi.

BRAND.
Nyt on on hetki. Valikoi!

    (Poistuu.)

EINAR.
Tyyntä vaiko myrskyä,
jäädä vaiko lähteä,
riemun vaiko murheen voitto,
yökö vaiko päivän koitto,
kuolo vaiko elämä?

AGNES (nousee ja lausuu vitkaan).
Halki yön ja kuolon kautta --
kauniin huomenkoiton tautta.

    (Poistuu samaa tietä kuin Brand. Einar tuijottaa
    epätoivoisesti hänen jälkeensä hetkisen ja palaa
    sitten alla päin takaisin vuonolle päin.)




KOLMAS NÄYTÖS.


(Kolme vuotta myöhemmin. Pieni puutarha pappilan luona. Yläpuolella
korkea tunturiseinä, ympärillä kiviaita. Vuono taka-alalla
kapeana ja ahtaana. Rakennuksesta käyntiovi puutarhaan.
Iltapäivä.)

BRAND seisoo ulkona rappusilla, AGNES istuu portaalla
häntä alempana.

AGNES.
Niin levotonna taaskin johti
sun katsehesi länttä kohti --

BRAND.
Ma viestintuojaa vartoan.

AGNES.
Niin levotonna!

BRAND.
                Kolme vuotta
jo hältä sanaa vuotin suotta.
Ja eilen kuulin varmahan
jo tänään äidin kuolevan.

AGNES (hiljaa ja rakkaasti).
Sä kutsumatt' et mennä voi?

BRAND (ravistaen päätänsä).
Jos hän ei tunne katumusta,
ma myös en tiedä lohdutusta.

AGNES. Hän äitis on.

BRAND.
                     En jumaloi
ma toisten eellä sukuani.

AGNES.
Sä olet kova.

BRAND.
              Kelle? Sulle?

AGNES.
Oi ei, sä hyvä ain' oot mulle!

BRAND.
Ma tietä kovaa ennustin.

AGNES (hymyten).
Ei käynyt toteen ennustus.

BRAND.
Käy täällä kylmä tuulahdus,
myös valjuks kuihtuu poskipää
ja sydämmenkin hyytää jää.
Kun tänne vuonoon rakensin,
ei keijut huolis huonettani,
sen tiesin.

AGNES.
            Turvallist' on täällä:
lumiset vyöryt kevätsäällä
kun alas laaksoon myllertää,
ne yli kimpoo pauhinalla
ja pappilamme turvaan jää
kuin ois se onton kosken alla.

BRAND.
Mut tääll' ei paista päiväkään.

AGNES.
Se leikkii sentään säteillään
tuon vuoren vaivaispetäjillä.

BRAND.
Niin viikon, kaksi -- kevähillä --
vaan juurta turhaan tavoittaa.

AGNES (katsoo häneen terävästi, nousee ylös ja sanoo).
Sua jokin vaara peloittaa!

BRAND.
Ei, vaan sua!

AGNES.
              Sua juuri.

BRAND.
Sinua kalvaa murhe suuri.

AGNES.
Sinua myös!

BRANID.
            Ja pelvon alla
sä käyt kuin kuilun partahalla.

AGNFS.
Ma joskus pelkään -- --

    (Pysähtyy.)

BRAND.
                         Kenen vuoksi?

AGNES.
Vuoks Alfin.

BRAND.
             Alfin?

AGNES.
                    Sinä myös!

BRAND.
Niin, joskus, niin! En sentään usko
hän että muuttais Luojan luoksi.
Ja hyvän Herran vaatimusko
se olla vois? Ei maailmassa!
Miss' on hän nyt?

AGNES.
                  On nukkumassa.

BRAND (katsoo sisälle ovesta).
Niin, hän ei tunne maailmata;
kas käsivarttaan pulleata --

AGNES.
Mut kalpeaa.

BRAND.
             Hän vertyy kerran.

AGNES.
Hän uinuu! lauha olkoon yös!

BRAND.
Sun terveeks tehköön siunaus Herran!
    (Sulkee oven.)
Niin, hän ja sinä valon loitte
mun kutsumukseen ankaraan,
ja kodin mulle te kun soitte,
on murhe helppo leikki vaan;
sun seuras aina uljuutt' tuo,
ja Alfin leikit voimaa suo.
Ma uhriks luulin kutsuani,
mut onni vaihtui matkallani,
on Luoja työni siunannut --

AGNES.
Sen olet, Brand, sä ansainnut.
Oi, kuin sä kärsit, taistelit, --
kuin oman henkes uskalsit, --
ma tiedän, joskus verta itkit --

BRAND.
Mut sinä tieltä kivet kitkit;
sun kanssas saapui rakkaus
kuin kevätpäivän valkeus.
En siitä ennen tietänyt,
ei äiti sitä syttänyt;
mi tuhkan alla kyti, senkin
hän tukahdutti, säkenenkin.
Mit' oli mulla lempeyttä,
se oli kaikki säästynyttä
kuin auvon seppel yli pään
vain teille, teille kätkössään!

AGNES.
Ei meille yksin; myöskin muille,
myös veljillemme sorretuille,
jos milloin murheen lapsi tuli
tai äiti surren lapsiaan,
niin kohta rintas runsas suli
ja hälle tarjos aarteitaan.

BRAND.
Vain teidän kautta. Tehän kaksi
mun työni teitte armahaksi.
Ken _yht'_ ei ensin rakasta,
ei lemmi koskaan kaikkia;
mun täytti kaiho, kaipio,
ja kiveks sydän kylmi jo --

AGNES.
On lempes sentään armoton
ja hyväilyskin lyönti on.

BRAND.
Myös sulle!

AGNES.
            Ei! et Agnestasi!
mun helppoon kutsuit tehtävään;
mut monta luopui vaateissasi;
suo _kaikki_ tai _ei mitäkään_!

BRAND.
Mä rakkautta maailman
en tahdo enkä tunnekkaan.
Ja rakkaus taivaan Jumalan
ei ole velton hellä vaan;
se kova on kuin kuolon kauhu,
sen kuiskaus on kosken pauhu.
Hän minkä antoi vastauksen,
kun kuuli Poikans rukouksen:
Oi isä, kalkki ota pois! --
Ja vaikka ottaa sen Hän vois,
Hän vaati, pohjaan laps sen jois.

AGNES.
Oi, noin jos aina tuomittais,
niin kadotuksen kaikki sais.

BRAND.
Ken tietää, kuka tuomitaan?
Vaan Luoja lausuu kirjassaan:
sä kestä aina uskossasi,
niin kirkastat sä kruunuasi!
Myös sulle Herra armon soi,
jos kestät uskon roviosi.
Saat anteheksi, jos et _voi_,
mut ellet _tahdo_, tuomiosi.

AGNES.
Se on kuin lausut; minut nosta
myös sinne hengen ahdingosta
ja johda kohti taivastas!
on halu mulla, uljuutt' ei,
ja pelko joskus voimat vei --
en jaksa lentää lentoas.

BRAND.
Kas, Agnes, yks on vaatimus:
pois meistä pelko, ahdistus!
Se työssään saapi tuomion,
ken puolittaisin työssä on.
Tää oppi olkoon käskynämme,
ei sana vain, mut elämämme.

AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa).
On kahden loivaa jyrkkä tie.

    (Lääkäri laskeutuu alas tietä ja seisahtuu
    puutarha-aidan ulkopuolelle.)

LÄÄKÄRI.
Kas, leikkivätkö kyyhkyt täällä
karujen vuonovuorten päällä?

AGNES.
Sinäkö, vanha ystävä!
Käy sisään, meillä viivähdä!

    (Juoksee alas ja avaa puutarhan portin.)

LÄÄKÄRI.
En teillä; sillä tunnethan
mun teille vihaa kantavan.
Kuin voikin muuttaa, missä jää
jo sielun, ruumiin kylmettää --?

BRAND.
Ei sielua.

LÄÄKÄRI.
           Vai ei? No niin, --
mut niinhän mulle kerrottiin.
Ja näyttää, kuin tää liitto hetken
vois kestää halki elonretken,
vaikk' ennen aina uskottiin:
min solmii hetken innostus,
sen korjaa kohta kadotus.

AGNES.
Mut säde lämmin auringon
tuo suvipäivän luontohon.

LÄÄKÄRI.
Jää hyväst'! Täytyy sairaan luo.

BRAND.
Mun äidin?

LÄÄKÄRI.
              Niin. Kai seuraatten?

BRAND.
En nyt.

LÄÄKÄRI.
        Siis kävitte jo?

BRAND.
                         En.

LÄÄKÄRI.
On kovaa, pappi, käytös tuo.
Ma tulin halki vuorimaan,
vaikk' kyllä tiedän hyvin sen
kuin siellä vaivat palkitaan.

BRAND.
Jumala vaivat palkitkoon
ja työnne taakan huotakoon!

LÄÄKÄRI.
Mun tahdon vain hän siunatkoon:
ma läksin ensi kutsuntaan.

BRAND.
Hän teidät kutsui; mua ei!
Tää odotus mun hautaan vei! --

LÄÄKÄRI.
Käy kutsumatta!

BRAND.
                Kutsumusta
jos saavu ei, ei lohdutusta.

LÄÄKÄRI (Agnekselle).
Kuin jouduit kukka hentoisin
sä moisiin koviin kourihin!

BRAND.
En kova oo.

AGNES.
            Hän verta vuotais,
jos näin hän äidin tuskaa huotais.

BRAND.
Mä hänen synnit poikanansa
vapaasti otin suorittaa.

LÄÄKÄRI.
On huoli kullai omastansa.

BRAND.
Voi yksi monta vapahtaa.

LÄÄKÄRI.
Ei se, ken _itse_ kerjäten
on velkaa yli korvien.

BRAND.
Pohatta taikka kerjuulainen,
kuin _tahto_ vain on kokonainen.

LÄÄKÄRI (katsoo terävästi häneen).
Niin, miehentahdon _quantum satis_
on kyllä viety kirjoihin,
mut, Brand, sun _conto caritatis_
on lehti tyhjin, valkoisin.

    (Poistuu.)

BRAND (seuraa häntä hetken silmillään).
Niin, rakkaus, siin' on sana vasta,
min vois jo poistaa maailmasta;
kun tahto puuttuu, viekkaudella
voi puutteen peittää rakkaudella;
kun elo leikiks tehdään vaan,
se rakkaudella verhotaan.
Kuu tie on jyrkkää, vaivalloista,
sen vaivat rakkaudella poista!
Jos synnin tietä kulkee ken,
hän anoo hoivaa rakkauden;
jos maalin selvän laiminlyö,
voi rakkauden se olla työ;
jos eksyt, vaikk' on tuttu tie,
niin oikeaan sun rakkaus vie!

AGNES.
Kai on se väärin ylen määrin;
kun tietäis vain se onko väärin!

BRAND.
Jumalan vanhurskauden lain
voi täyttää ihmistahto vain.
Sä ensin _tahdo_ jotakin,
ei suurin, pienin palasin,
ei yksin työtä semmoista,
mi kysyy hiukan vaivoja, --
mut tahdo jotain voittoisasti
kuin miesi kuolon kauhuun asti.
Ken ristinpuussa nurjana
käy kuoloon, hän ei marttiira;
vaan jos sä _tahdot_ ristinpuuhun,
ja _tahdot_, vaikka koskee luuhun,
jos _tahdot_, kun jo uhkaa yö,
niin pelastuksen hetki lyö.

AGNES (kiertyy hänen kaulaansa).
Kun kauhistuttaa vaatimus,
niin sulla ain' on lohdutus.

BRAND.
Kun tahto _moisen_ taiston voittaa,
niin rakkaudenkin aika koittaa
kuin valkokyyhky leijaten
tuo öljypuusta lehtisen;
mut kun on polvi ponneton,
niin paras rakkaus viha on.
    (Kauhistuen.)
Niin viha! Minkä taiston tuottaa,
jos _tahtoo_ tuohon sanaan luottaa.

    (Poistuu nopeasti asuntoon.)

AGNES (katselee sisään avonaisesta ovesta).
Hän istuu lapsen vuotehelle
ja nyökkää niinkuin nyyhkyttäis;
hän istuu sängyn päätyelle
ja on kuin neuvottuuteen jäis.
Oi, mikä runsas rakkaus
on hällä miehensielussaan!
Tää hetki taas on todistus,
nyt voi hän noutaa tunteitaan:
viel' lapsen pientä kantapäätä
ei purrut käärme maailman.
    (Huudahtaa kauhistuen.)
Hän ulos ryntää suorahan
ja harmaampana syksysäätä!

BRAND (ilmestyy rappusille).
Jo saiko viesti?

AGNES.
                 En mä kuullut.

BRAND (katsoo takaisin asuntoon).
Kuin raukan sydän kovaa sykkii;
kuin otsa polttaa, suonet tykkii!
Rauhoitu, Agnes!

AGNES.
                 Siis oot luullut --

BRAND.
Ei, ällös pelkää --
    (Huudahtaa maantielle.)
                    Viestin tuoja!

VIESTI (puutarhan portin kautta).
_Nyt_ kutsuu äitis!

BRAND (nopeasti).
                    Kiitos, Luoja!
Ja mitä muuta tiedät uutta?

VIESTI.
Hän sängyss' istui, kuiski näin:
käy, nouda pappi kiirehtäin,
mä luovun puolest' omaisuutta.

BRAND (peräytyy takaisin),
Vai _puolesta_! Oi, sano toisin!

VIESTI.
Jos _valhetella_ vain mä voisin.

BRAND.
Vai _puolet, puolet! Kaikki_ vaadin!

VIESTI.
Mä viestin sellaiseksi laadin
kuin kuului sanat kuolevan.

BRAND (tarttuu häntä käsivarteen).
Sä tuomiolla Jumalan
voit julistaa sen sanoman?

VIESTI.
Sen voin.

BRAND (lujasti).
          Siis saata vastaus:
ei tule pappi, lohdutus.

VIESTI (katsoo eperoiden häneen).
Et oivaltanut varmaan tuota;
ma tulen oman _äitis_ luota.

BRAND.
Mun oikeus ain' on yhdenlainen
lie vieras hän tai heimolainen.

VIESTI.
On kovat sanas.

BRAND.
                Vaatimus
on: _kaikki_ tai _ei niitäkään_.

VIESTI.
Mut isä --!

BRAND.
            Näin jos tingitään,
se ain' on kullan kumarrus.

VIESTI.
Mä sanas ruoskan vien ja käytän,
mut hellimmin mä työni täytän.
Häll' yks on toivo: ankara
kuin sinä ei lie Jumala!

    (Poistuu.)

BRAND.
Niin, liian kauan toivo tää
jo maailmata myrkyttää:
metisin kielin lahjoa
voi vaaran tullen oikeutta.
Niin tietysti! Se helppo on,
kun tuomari on ponneton;
he ukon tuntee ennestään
ja ukon kanssa tingitään.

    (VIESTI on tiellä kohdannut toisen sanantuojan;
    molemmat palaavat takaisin yhdessä.)

BRAND.
Uus sana?

ENSIMMÄINEN VIESTI.
          Niin.

BRAND.
                Ja mitä uutta?

TOINEN VIESTI.
Yhdeksän osaa omaisuutta.

BRAND.
Ei _kaikki_?

TOINEN VIESTI.
             Ei.

BRAND.
                 Vie vastaus:
ei tule pappi, lohdutus.

TOINEN VIESTI.
Hän vaikertain on nyyhkyttänyt --

ENSIMMÄINEN VIESTI.
Hän sun on sentään synnyttänyt!

BRAND (vääntelee käsiään).
Mä toisin punnita en voi,
kun Luoja vaa'an yhden soi.

TOINEN MIES.
On sairas kuolintuskissansa;
oi, tullos lohdutuksen kanssa!

BRAND (ensimmäiselle viestille).
Hän puhtahaksi pesköön pöydän,
niin sakramentin sijan löydän.

    (Miehet poistuvat.)

AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa).
Brand, joskus peljättää sä voit --
kuin Herran miekka salamoit.

BRAND (itkevällä äänellä).
Taas eikö seiso maailma
mua vastaan miekka huotrasta?
Se pieksää sielun verihin
tuoll' uhkallansa niskurin.

AGNES.
Sä vaatimuksen suuren loit.

BRAND.
Aseta toinen, jos sä voit.

AGNES.
Jos moista mittaa aina käyttäis,
ei löydy koskaan, ken sen täyttäis.

BRAND.
Sä puhut totta kauheaa.
Niin kurja, tyhjä, kehno jo
on nykypolven katsanto.
Se on jo vallan urhontyö,
jos "nimetönnä" lahjoittaa,
kun kerran kuolinkello lyö.
Ei urho nauti voitostaan,
jos nimi ei saa kunniaan;
ei keisari, ei kuningas
myös mainehetta taistelis,
ei itse runoruhtinas,
hän helmiänsä heittelis,
jos maailma ei tietää saisi,
ken moiset helmet tehdä taisi.
Puu olkoon tuores taikka kuiva,
niin innostus on yhtä nuiva.
Maailmanorjuus, siin' on valta;
ja hurjan kuilun partahalta
elämän oksaa kurkitaan, --
jos kätkee se, -- niin hampaillaan
jo itse kuoreen tarrautaan.

AGNES.
Ja näille vaatimuksen tään
teet: _kaikki_ tai _ei _mitäkään_.

BRAND.
Ei väisty se, ken tahtoo voittaa,
sen sieltä nousta täytyy koittaa. --?
    (Vaikenee hetkeksi; ääni muuttuu.)
Ja sentään, kun mä jollekin
tuon vaatimuksen jyrkän teen,
niin on kuin merten aaltoihin
sais kanssa laivan kappaleen.
Mä salaa itken, vaikeroin,
kun täytyy häntä rangaista,
ja rakkautta kaivata
mä häntä lyödessäni voin! --
    Käy, Agnes, katso nukkuvaa; --
hän uinuu unta ihanaa;
on sielu puhdas lapsosella
kuin lampi päivän paistehella;
voi yli siitä äiti liitää
ja hiljaa lailla linnun kiitää
ja lammen pintaa heijastella.

AGNES (kalpeana).
Mik' on sun, Brand? Jos minne johtaa
sun aattehes, -- se lasta kohtaa!

BRAND.
Ei mikään. Vaali hälle rauha.

AGNES.
Suo sana mulle.

BRAND.
                Kova?

AGNES.
                      Lauha.

BRAND (syleillen häntä).
Se säilyy, ken on viaton.

AGNES (katsoo säteillen häneen ja lausuu).
Yks säilyväinen meillä on!

    (Menee asuntoon.)

BRAND.
Mut _jos_ Hän vaatii? Jumala
voi Iisakinkin vaatia.
    (Pudistaen sellaiset ajatukset mielestään.)
Ei, ei; mä tein jo uhrauksen,
kun heitin elonkutsumuksen, --
ett' touhuta kuin Herran sää
ja nukkuvaiset herättää.
Mut valhe sekin, uhri ei;
sen unelman mun Agnes vei,
kun saapui, yhtyi seuraan mun
ja työhön unhoitettuhun.
    (Katselee tielle päin.)
Miks sairaan viestit viipyvät
ja viesti uhrin, parannuksen,
mi raastais juuret rikkomuksen
ja synnin säikeet hyöteät?
Kas tuolla --! Ei, se vouti on,
niin hyvinvoipa, murheeton,
ja kädet häll' on taskuissansa
kuin sulkumerkit kupeellansa.

VOUTI (puutarhan portista).
No, päivää! Harvoin tavataan, --
ja nytkin ehkä häiritsen --?

BRAND (viittaa asuntoon päin).
Kai käytte sisään.

VOUTI.
                   Kiitos vaan, --
Kai suotte, täällä puhellaan.
Jos tuumat onnistua vois,
se kummallenkin parhain ois.

BRAND.
Ja tuumat?

VOUTI.
           Teidän äitikullan
saa kohta saattaa alle mullan;
mä säälin teitä.

BRAND.
                 Kiitos vaan!

VOUTI.
Mä säälin totta tosiaan.

BRAND.
Mut tuuma!

VOUTI.
           Sentään, Herra auta,
on vanhan loppu aina hauta.
Ja kun mä ohi astuin tästä,
niin mietin: eihän pälkähästä
voi päästä ilman yritystä;
siit' asti kun te saitte tänne,
niin kerrottiin, on välillänne
ain' ollut perheriitelystä --

BRAND.
Vai riitelystä.

VOUTI.
                Niin, niin aivan
se arvostaa, ken näkee vaivan.
Hän teist' on liian ahne kai?
Ja vaikk' on osuus lapsillai,
hän teidät jätti tavaratta,
kun perintö on jakamatta --

BRAND.
Niin, jakamatta kai se lie.

VOUTI.
Ja kaunis summa, hitto vie!
Mä syystä siksi arvelin,
te että kylmin tuntehin
nyt kuoloansa vuottelette, --
ja kuulla ehkä suvaitsette
mun asian. -- Te hymyilitte,
on aika tosin --

BRAND.
                  Nyt tai sitte;
on mulle vallan sama vaan.

VOUTI.
Vai niin, siis käymme asiaan.
Kun äitinne on kuollut vaan
ja viety alle mullan harmaan,
niin teitä rikkaaks mainitaan --

BRAND.
Niin luulette?

VOUTI.
               Sen tiedän varmaan.
Taloja häll' on kaikkialla
myös pitkäsilmän kantamalla.
Niin, rikkaaks!

BRAND.
                Entäs jako-oikeus!

VOUTI (hymyilee).
Mut _teidän_ juttu onkin poikkeus.
Se monen kesken tarvitaan,
mut tässä perii yksi vaan.

BRAND.
Ja jospa toinen kuitenkin
nyt pyytäis osaa rahoihin
ja lausuis: _tämä_ puolet vie?

VOUTI.
Se vasta itse piru lie!
Niin kummastelkaa; tässä muilla
ei ole sijaa arveluilla;
ma tiedän, minuun luottakaa.
No, teistä tulee rikas siis;
ja sitten kai te meistä viis,
kun avoin teill' on koko maa.

BRAND.
Tuon puheen lyhentää jos vois,
sen ydin ois siis: muuta pois?

VOUTI.
Niin, suunnilleen. Se paras on
myös kaikille. Ja katsellen
jos luotte siihen joukkohon,
min asetuitte keskellen,
te näätte, että mieliin heidän
on vallan turha työnne teidän.
Kai minut oikein ymmärrätte?
On lahjat teillä, korkealle
te ihan varmaan ennätätte,
kun saatte työlle suuremmalle.
Mut turmelette kansaa tätä,
jok' elää niukkaa elämätä
ja taipua on taakan alle.

BRAND.
On synnyinseutu ihmisillä
kuin juuret korven petäjillä;
jos _siellä_ on hän tarpeeton,
hän työlleen saapi tuomion.

VOUTI.
On aika työllä kullakin.
Sai kukin polvi toimen oman.
Ja työssä suuriin maalihin
toi _meidän_ seutu rovon soman;
ei pienimpiä ollut se,
mut siit' on aikaa kappale.
Kas, nyt on kylä autiona,
mut maine elää tarustona;
on menneet suuret ajat maan
jo kanssa Beele kuninkaan; --
ja tarut tietää muinoiset,
kuin Ulf ja Thor, nuo veljekset,
he ryöstöretken uskalsivat
ja Bretlandihin purjehtivat
ja puhdistivat rantamaan.
Nyt kansat kauhuin huutamaan:
"Jumala suojaa normannilta!"
Ol' urhot moiset uljahat
kotoisin näiltä seutuvilta.
Siin' oli oivat kostajat
ja Norjan miehet voittoisat!
Ja taru tuntee sankarin,
jok' otti kristinuskonkin,
vaan läksikö hän synnyinmaasta,
sit' eivät aikakirjat haasta. --

BRAND.
Kai jätti monta jälkeläistä
tuo urho uskon?

VOUTI.
                Totta kyllä,
vaan kuinka kuullut ootte näistä?

BRAND.
Näät rodunmerkit kantaa kansa
on retket samat laatuansa
kuin sankarilla kristityllä.

VOUTI.
Mut työmme määrää tarvis maan,
se työn on laki ainiaan.

BRAND.
Mut tarvis nähdään kukkulalta,
ei päivättömän rinteen alta.

VOUTI.
Se sopii maihin suurempiin,
ei köyhän laakson asujiin.

BRAND.
Voi teitä, jotka eroitatte
noin tasangoista vuorivyöt!
Te suurten oikeutt' tavoitatte,
vaan lyötte laimin velkatyöt;
ja pelkurein on puolto se:
me oomme pientä kansaa, me!

VOUTI.
Niin polvi jatkuu vieläkin.
Mut mennään Beelen aikoihin!
Siis ensin lyötiin ulkomaat
ja sitten vierus-naapurit
ja kirveet suihki voitokkaat,
kuin heinät kaatui viljamaat
ja kirkot, talot, hökkelit,
kun kulki kuulut sankarit.
On näistä töistä hurmehen
kai ehkä liioin kehuskeltu;
mut siitä, mit' on kertoeltu,
voi sentään -- niin mä arvelen --
suur'-aikojamme muistuttaa
ja väittää: myöskin tämä maa
se kerran taisteloita johti,
kun käytiin aatteen määrää kohti.

BRAND.
Vaan näyttää kuin ei muistettais,
ett' aateluus se velvoittaa, --
kuin pellot kuokin perkattais,
mut Beelen perut unho sais.

VOUTI.
Ei suinkaan. Käykää joskus vaan
te kansan kera juhlimaan --
siell' istun minä, tuomarimme
ja nimismies ja lukkarimme --
niin näätte, kuinka juominkimme
tuo mieleen Beele kuninkaan.
Siell' lauletaan ja maljat juodaan
ja suuret ajat julki tuodaan
ja maistellaan ja hurrataan.
Mä olen itse kertaa monta
nää muistot mieliin johtanut
ja miestä monta tarmotonta
taas jaloillensa nostanut.
Mä runotarta ihailen.
Ja niin on laita kaikkien
mun kuntalaisten; -- kohtulailla;
mut arki olkoon sitä vailla, --
vain joskus iltapuhtehella,
kun kansalla on vapautta,
voi näistä heille kertoella
ja ihastella runoutta.
Se meidät erottaakin vaan:
mä tahdon, kukin aikanaan;
te yksin ajoin molemmat.
Jos ymmärrän, lie aie tää:
elämä, aate yhdistää.
Samalla kylvää perunoita
ja luoda aatteen maailmoita;
näin muka sulais ainehet
ja syntyis ehjät yhteydet.

BRAND
Niin, suunnilleen.

VOUTI.
Ei käy se meillä.
Se vaatii olot suuremmat;
Vie sinne aatteet korkeat,
Suo meidän käydä peltoteillä.

BRAND.
Mut ensin kaiva peltohon
tuo kerskaus isäin perinnöstä;
ei tule jätti kääpiöstä,
Vaikk' kantaisä Goljat on.

VOUTI.
Mut suuret muistot nostattaa.

BRAND.
Jos _elämään_ ne vaikuttaa.
Vaan teistä muiston holvit nuo
vain velttoudelle suojan suo.

VOUTI.
Mun viime sana sentään ois:
te menkää näiltä mailta pois.
Ei työnne täällä hedelmöi,
ei aattehenne viherjöi.
Min työmies leipähuolissaan
myös kaipaa aatteen lentoa,
ma olen valmis hankkimaan,
siit' olkoon sana panttina.
Ja aina, minkä vain mä voin,
mä seudun onneks ahkeroin;
näin noussut tääll' on uusi suku
ja kasvanut on kansan luku
jo melkein kolminkertaiseksi;
ken elinkeinot uudet keksi?
Ne minä yksin harkitsin.
On sadat korvet kuokittuna
ja edespäin on kuljettuna
myös meillä suurin askelin.
Näin täällä siltaa tehty on --

BRAND.
Ei elämästä uskohon.

VOUTI.
Mut vuonon suulle vuorivyöstä.

BRAND.
Ei aattehesen arkityöstä.

VOUTI.
On väylät ensin aukaistavat
ja sitten tiet on raivattavat, --
tää kaikill' oli _yksi_ mieli,
vaan teill' on ollut toinen kieli.
_Nyt_ tääll' on kaikki sotkuksin,
te revontulten roihuihin
näät sekoititte kaivossoihdut.
Ken tässä enää eroittaa,
mik' onpi usko, mitkä loihdut,
mi hyödyttää tai haavoittaa? --
te kaiken ootte sotkenut,
sen joukon myöskin jakanut,
mi ehjänä ois voittanut.

BRAND.
Ma tänne jään, sen Luoja soi.
Ei elintyötään _valikoi_.
Ken maalin tietää, tahtoo myös,
sen korvat kuuli syksyn yöss'
Jumalan käskyn: _tää_ on työs!

VOUTI.
No, jääkää, tehkää tehtävänne,
vaan pysytelkää piirissänne.
Kun kansan tavat puhdistatte,
te Herran töitä toimitatte.
Vaan pyhä olkoon aina pyhä
ja arkipäivä arki yhä.
Myös älkää kuvitelko heille
kuin Herra ilmestyis vain teille.

BRAND.
Jos neuvojanne kuulisin
mun muuttuis luonto, sielukin;
mut olla ehjä, käsky on,
ja viedä työnsä voittohon;
ja sen mä teen -- se uskokaa --
niin että huomen valkeaa.
Sen kansan, min te uuvutitte,
ma horrostaan sen valveutan,
te huoneessa sen kasvatitte,
ma vuoristoon sen karkoitan;
te kaikki veltoks syöttelitte
ja pikkusittain näännytitte;
te voimat parhaat siltä veitte
ja ytimettömäks sen teitte.
Ne, jotka vois kuin vuoret seista,
nyt kootut ovat pirstaleista; --
mut kaikaa vielä joka kotaan
voi Herran myrsky-huuto: sotaan!

VOUTI.
Vai sotaan?

BRAND.
            Niin.

VOUTI.
                  Sen miekka vie,
ken ensin miekkaan käynyt lie.

BRAND.
Mut kerran huomaa joukkio:
on suurin voitto tappio.

VOUTI.
Tää tien on haara, muistakaa;
ei _saa_ niin paljo uskaltaa.

BRAND.
Mut _jos_ sen teen?

VOUTI.
                    Niin uskallus
voi olla työnne kukistus.
Teill' lahjat on, sen Luoja ties,
ja kohta ootte rikas mies,
myös teill' on hoitaa pienokainen
ja vaimo nuori, armahainen --
on onni teillä kodissanne.

BRAND.
Vaan jos en huoli onnestanne,
vaan huudan sentään: taistohon!
Jos täytyy muu?

VOUTI.
                Niin varmaa on:
jos sodaks teette rauhan meillä,
on tappiokin varma teillä!
Vaan muuttakaatte maille muille,
miss' ollaan valmiit otteluille.
Ja _siellä_ kansat nostakaa
ja luokaa uusi satumaa;
vaan meidän uhri siinä on,
kuu pelloks teemme louhikon.

BRAND.
Ma tänne jään. Ja kotonain
ma tahdon voittaa asiain.

VOUTI.
Vaan hukka liian suuri on,
jos kärsitte te tappion.

BRAND.
Jos väistyn, niin mun peittää yö.

VOUTI.
Mut toivoton on yhden työ.

BRAND.
Muu puolellain on _parahimmat_.

VOUTI (hymyilee).
Vaan mull' on joukot _lukuisimmat_.

    (Poistuu.)

BRAND (katsoo hänen jälkeensä).
Kas tuolla kulkee kansanmies,
niin hyvänsuopa, tavallaan
myös työssä uuras, Herra ties,
mut sentään vitsaus on hän maan.
Maanvyöryt, hallat, rutot nuot
tai nälkävuodet, tulvavuot,
ne maata paljon vahingoittaa,
vaan moinen mies ne kaikki voittaa.
Maanvaiva surmaa ihmiset,
mut hän -- hän surmaa aattehet!
Hän tahdon tarmot veltostuttaa,
hän sotalaulut tukahduttaa
ja jäljessään käy hengen yö.
Kuin monta nuoren naurahdusta,
kuin monta rinnan salamaa,
kuin monta suurta innostusta, --
min toimintaan voi valmistaa, --
hän maahan veretönnä lyö.
    (Äkkiä ahdistuksissaan.)
Mut viesti! Oi, jos ken sen toi!
Kas, tohtori!
    (Rientää häntä vastaan.)
              Kuin äiti voi --?

LÄÄKÄRI.
Hän tuomiolle kutsuttiin.

BRAND.
Hän katui?

LÄÄKÄRI.
           Ei, en luule niin;
hän rippui kiinni omassansa,
kun hetki löi jo kuolemansa.

BRAND (tuijottaen äänetönnä liikutuksen vallassa eteensä).
Hän sielun saiko kadotuksen?

LÄÄKÄRI.
Tai saa hän lievän rangaistuksen,
näät Kristushan on armon tie.

BRAND (hiljaa).
Hän mitä virkkoi?

LÄÄKÄRI.
                  Huokas vaan:
kuin Brand ei Luoja kova lie!

BRAND (vaipuu murheellisena penkille).
Niin, rikkoessa, kuollessaan
tuo valhe heill' on turvanaan!

    (Peittää kasvonsa käsillään.)

LÄÄKÄRI (lähestyy, katselee häntä ja pudistaa päätään).
Te ajan olleen, mennehen
taas tahtoisitte jällehen.
On laki teistä sama yhä,
jok' oli ennen meille pyhä; --
mut aika muuttuu, muistakaa,
ei _meidän_ pelkää saatanaa;
nyt kaikkien on ohjeena:
sä ollos hyvä, suopea!

BRAND (katsoo ylös).
Vai suopea! Kas siin' on sana,
mi velttojen on jumalana.
Sen nahjuksilta kuulla saa,
kun eivät tahdo uskaltaa
ja sillä raukka jäljet peittää,
kuu elintyön hän kesken heittää;
sen turvin sanans' syöpi mies,
jos vaikeaks sen käyvän ties; --
kun tarmon viette ihmisestä,
on suopea, ken sit' ei estä!
Oliko Herra suopea,
kun Kristus kärsi tuskia?
Jos saanut ois hän armahdusta,
ei meill' ois synnin sovitusta.

    (Peittää kasvonsa ja istuu äänetönnä suruissaan.)

LÄÄKÄRI (hiljaa).
Jos sielun myrskyt raivois pois
ja kyynellohdun suoda vois!

AGNES (on tullut portaille; kalpeana ja kauhistuneena kuiskaa
hän lääkärille).

Oi, tulkaa tänne!

LÄÄKÄRI.
                  Mitä nyt?
Mun säikähdytät!

AGNES.
                 Peljännyt
tät' olen viikkoja jo monta --

LÄÄKÄRI.
Siis mitä?

AGNES (vetää hänet mukaansa).
           Säästä viatonta!

    (Menevät sisään; Brand ei sitä huomaa.)

BRAND (hiljaa itsekseen).
Siis kuollut ilman katumusta.
Se oisko Herran viittausta?
Hän jätti aarteet jälkehen --
ne Herran töihin tarvitsen; --
mut voi, jos niitä täytä en!
    (Nousee.)
Niin, täällä synnyinseudullain
ma tahdon koittaa voimiain
kuin murtumaton ristinmies --
ja hengen voittoon täytyy ties!
Sain tarmon taivaan Jumalalta
ja vihanliekit salamalta --
taas rinnan täyttää voimat nuoret,
nyt voin ja tahdon siirtää vuoret!

LÄÄKÄRI (tulee Agneksen seuraamana kiireesti ulos portaille
ja huudahtaa).

Sun täältä täytyy muuttaa pois!

BRAND.
Jos horjuis maa, en muuttaa vois.

LÄÄKÄRI.
Näin lausuit lapses tuomion.

BRAND (suunniltaan).
Alf! rakas lapsi! Kuinka on
mun Alfin laita! Alf!

    (Tahtoo rientää sisään.)

LÄÄKÄRI (estää häntä).
                      Ei, seis! --
Ei paista lämmin päivä tänne
ja ilma kylmä on kuin jää
ja usvat kiertää mökkiänne,
ne lapsen heikon näännyttää.
Yks talvi hengen siltä veis.
Vain muutto raukan pelastaa
ja parhainta on kiiruhtaa.

BRAND.
Jo tänään, tuossa paikassa!
Oi, hän on vielä varttuva; --
ei usvat, tuulet kylmät saa
mun ainuttani ahdistaa.
Käy, Agnes, häntä vaalimaan
ja sitten pakoon, pakoon vaan
Oi, Agnes, joudu täältä pois,
näät lapsen Tuoni viedä vois!

AGNES.
Mä salaa moista aavistin
ja hengenvaaraa vapisin.

BRAND (lääkärille).
Vaan muutto lapsen pelastaa?

LÄÄKÄRI.
Kun isä häntä huolestaa,
niin varma myös on pelastus;
öin, päivin häntä hoidelkaa,
ei kauvan kestä parannus.

BRAND (Agnekselle).
Siis kääri armas untuviin,
tuo tuuli tuntuu ytimiin.

    (Agnes menee sisälle.)

LÄÄKÄRI (katselee ensin äänetönnä Brandia, joka lakkaamatta tuijottaa
ovesta sisälle, lähestyy sitten häntä ja laskien kätensä hänen
olkapäälleen sanoo).

Niin muille aina ankara
ja itsellensä lauhkea!
Kun toisten töitä kysytään,
niin: _kaikki_ tai _ei mitäkään_, --
näin laki kuuluu armoton.
Vaan helpoitusta myönnetään,
kun uhrilammas oma on.

BRARD.
Te tarkoitatte?

LÄÄKÄRI.
                Äitiänne
te rankaisitte käskyllänne;
ei pelastusta sille näy,
ken tyhjänä ei hautaan käy!
Ja sama huuto kuultihin,
kuu kansa kärsi pahimmin.
Nyt itseänne uhataan
ja myrsky kiihtyy, kiihtyy vaan
ja kun on tarpeen pelastus,
niin mereen kaikki rangaistus --
sen lakikirjan unhoititte,
te jolla muita tuomitsitte.
Nyt väistätten te myrskysäätä,
kun myrsky uhkaa Alfin päätä;
nyt pakoon, pakoon lähdetään
ja äidin ruumis heitetään, --
nyt unhottui jo kutsumus
ja kuuluu messun armoitus!

BRAND (tarttuu hurjana käsin päähänsä kuin tahtoisi hän
koota ajatuksiansa).

_Nyt_ vaiko _ennen_ nähnyt en?

LÄÄKÄRI.
Nyt ootte isä, ihminen.
En moiti teitä, huomatkaa; --
tää heikkous teitä suurentaa,
niin ainakin ma uskon sen.
Kun voima kuohuu ylenmäärin
tää kuva mieleen johtakaa:
myös raivo-myrsky lopun saa!

   (Poistuu.)

BRAND (tuijottaa hetken eteensä ja huudahtaa äkkiä).
Nyt vaiko ennen tein mä väärin?

    (AGNES tulee ulos asunnosta, vaippa hartioilla ja lapsi
    käsivarrella; Brand ei häntä huomaa; Agnes yrittää sanoa
    hänelle jotakin, vaan seisahtuu kuin kauhistuksissaan
    huomatessaan ilmeen hänen kasvoillaan. Samassa rientää
    eräs mies pihaan puutarhanportista. Aurinko laskeutuu.)

MIES.
Mun varoittamaan täytyi tulla,
on vihollinen täällä sulla!

BRAND (hieroo kädellään rintaansa).
Niin, _täällä_.

MIES.
                Tiedot kyll' on mulla.
Sun kylvös täällä vihannoi,
vaan nyt sen vouti rusikoi.
Jo kauvan on hän kuljeskellut
ja kylänväelle ennustellut,
sä että seurakunnan heität,
kun rikkaan äitis maahan peität.

BRAND.
Ja jos sen teen --?

MIES.
                    Se valhe on;
ja tuttu on tuo myrkkykyy:
sä voudin saatoit varjohon,
hän tahtoas ei taivutellut; --
kas, _siin'_ on juorun alkusyy --

BRAND (epävarmana).
Jos totta ois hän aavistellut?

MIES.
Oot _sinä_ silloin valhetellut.

BRAND.
Minäkö --?

MIES.
           Aina sanoithan
olevas viesti Jumalan
ja että _täällä_ kotis on
ja _täällä_, tahdot voittohon,
ja että kurja pelkuri
vain työnsä kesken jättävi.
Ja sull' on Herran kutsumus,
sen näyttää työsi kukoistus.

BRAND.
Vaan tääll' on kuuro seurakunta
ja kaikki nukkuu velton unta!

MIES.
Sä itse tiedät paremmin,
jo heräs monta tuntoihin.

BRAND.
Mut kuurot viel' on useimmat.

MIES.
Ne sanallas sä valveutat.
Vaan kuinka liekkin, turhaan tässä
mä seison tietäs näyttämässä;
se vallan varmaa sentään on,
sun muuttaa pois on mahdoton!
Kuin muilla lienee sielu mulla,
vaan mitä teen mä raamatulla?
Sä herätit mun hengentyöhön,
jos voit, niin heitä jälleen yöhön!
Vaan sit' et voi, en sua päästä;
ei sydän sulla liene jäästä!
Mä kotiin riennän oikoteitä
ja uskon, ettet hylkää meitä.

    (Poistuu.)

AGNES (arkana).
On valjut huules, poskipäät,
sun rintaas ruhjoo myrskysäät.

BRAND.
Nuo sanat miehen suusta sai --
ja siks' on voimaa kaiullai.

AGNES (ottaa askeleen eteenpäin).
Ma olen valmis!

BRAND.
                Mihin nähden?

AGNES (voimakkaasti).
Ma kaikki uhraan lapsen tähden.

    (GERD juoksee ohitse maantietä myöten ja
    seisahtuu puutarhaportin luo.)

GERD (taputtaa käsiään ja huutaa hurjan iloisesti).
Kuulkaa! Pappi lensi pois! --
Vaarat kasvaa vainolaista,
noitaa, koirankuontolaista,
suurta, pientä, ilkeää,
kansaa mustaa niinkuin yö, --
huu, kuin kasvoihin ne lyö!
Silmät riisti multa nää,
vieneet koko sielun ois, --
vaan mä kätkin toisen puolen,
elän sillä, kunnes kuolen.

BRAND.
Hurja, malta mieltäsi;
seisonhan sun eessäsi.

GERD.
Sinä, niin! Vaan pappi ei!
Svartetindin kukkuloita
piirsi haukka pitkin soita
hurjan, rajun ratsun lailla,
satulassa miehen vei, --
ken se oli? pappi juuri.
Pappia on kirkko vailla,
tyhjä, äänetön kuin muuri
on se nyt ja joutaa kuolla;
nyt on vuoro kirkon tuolla!
Siell' on pappi voimakas
valkoisessa kaapussaan,
jonka talven tuiskut loi;
minun kirkkoon nouseppas,
muidenhan on haamu vaan;
siellä näät kun saarnataan,
maa ja taivas salamoi!

BRAND.
Kuinka, raukka, saatoit luulla,
että voisin minä kuulla
hurjaa epäjumalaa?

GERD (tulee portista puutarhaan).
En mä tunne, kestä puhut?
Kuullut sentään olen huhut:
milloin pientä, milloin suurta,
aina aineen alkujuurta,
aina kullan kirjavaa.
Kuules, näätkö tuota naista,
joka peittää pienokaista?
Näätkö kuinka kirjavasti
verho peittää pehmoisasti
pientä lasta uinuvaa?
Nyt hän pelkää, väistyy -- kas,
tuoss' on epäjumalas.

AGNES (Brandille).
Itkeköön, ken vielä voi!
Multa kuivui kyynellampi.

BRAND.
Agnes, vaimo, -- mahtavampi
varmaan hänet tänne toi!

GERD.
Kuule, kirkon kellot soivat
vuorten kukkuloilla siellä!
Kansa täyttää vaarat loivat:
seurakunt' on kirkkotiellä!
Noidat, jotka pappi kerran
kiros suohon kautta Herran,
kääpiötkin kaivatut,
papin kanssa haudatut,
tuhansissa tulla voi.
Haudat, suot ei estä heitä,
kaikki rientää vuoriteitä,
noidan lapsi, valhekuollut,
jok' ei haudastansa huollut.
Nyt se huusi: äiti, hoi!
Äiti vastuun kohta soi;
kylänmies käy ilomiellä
kera lapsiparven siellä;
kylän vaimo kuollehelle
tarjoo rintaa lapsoselle; --
noin ei koskaan ollut ylväs
kantaessaan kastehelle.
Nyt on poissa kirkon pylväs!

BRAND.
Väisty pois! Jo kylläks sain --

GERD.
Kuule, nyt hän nauraa vain!
Istuessaan kaltahalla
tuolla maantien mutkan alla
kirjoittaa hän kirjahansa
noita kirkkovieraitansa,
niin, ne kaikk' on kohta hällä;
kylän kirkko tyhjä on,
ovet lyöty lukkohon, --
pappi poistui lentämällä!

    (Hyppää yli puutarha-aidan ja katoaa metsään. Hiljaisuus.)

AGNES (lähestyy ja sanoo hillitysti).
Lähteä jo aika on!

BRAND (tuijottaa häneen ja viittaa ensin portille, sitten
asuntoon päin).

Tuonne? -- vaiko tänne päin?

AGNES (peräytyy kauhistuneena).
Laps on sentään viaton,
uinuu unta syyttömäin!

BRAND (seuraa häntä).
Ennenkö mä pappi olin
kuin mä isäks hälle tulin?

AGNES (väistyy yhä kauvemmas).
Itse Herra voimallaan
mua ei saa vastaamaan!

BRAND (seuraa häntä yhä).
Oothan äiti lapsosen,
_sull'_ on sana viimeinen!

AGNES.
Vaimos olen, tahtos sun
siis on aina tahto mun!

BRAND (koettaa tarttua hänen käsivarteensa).
Ota vaali multa pois!

AGNES (väistyy puun taakse).
Enhän silloin äiti ois!

BRAND.
Tuohan tuomio jo on!

AGNES (voimakkaasti).
Jos sä _valikoida_ kerran --

BRAND.
Taas sa uusit tuomion!

AGNES.
Luotatko sä kutsuun Herran?

BRAND.
Luotan.
    (Tarttuu lujasti hänen käteensä.)
        Nyt sä päätä vaan:
elämään vai kuolemaan!

AGNES.
Tee kuin Herran käsky on!

    (Äänettömyys.)

BRAND.
Nyt on aika; laukes jänne!

AGNES (soinnuttomasti).
Minne?

BRAND (on vaiti).

AGNES (viittaa portille ja kysyy):
       Tuonne?

BRAND (viittaa asuntoon).
               Ei, vaan tänne!

AGNES (nostaa käsillään lapsen korkealle).
Herra, kun voit vaatia,
_täytyy_ kai mun uhrata!
Ota vastaan uhri tuo!

    (Menee asuntoon.)

BRAND (tuijottaa hetken eteensä, purskahtaa itkuun, kiertää kätensä
pään ympäri ja heittäytyy portaille huudahtaen).

Jeesus, valkeus mulle suo!




NELJÄS NÄYTÖS.


(Jouluilta pappilassa. Huoneessa on pimeä. Peräseinällä ovi ulos:
toisella sivulla akkuna, toisella ovi.)

AGNES istuu surupuvussa akkunan luona ja tuijottaa ulos
pimeyteen.

AGNES.
Ei hän saavu vieläkään! --
Ken voi kestää odotusta?
Huokaella yksinään
eikä koskaan vastausta! --
Taivas lunta verkkaan heittää,
vanhan kirkon katon peittää
ruumisvaippaan valkeaan -- --
    (Kuuntelee.)
Hiljaa! Portti avataan!
Miehen askeleita kuulin!
    (Rientää ovelle ja avaa sen.)
Brand! sun vallan jäävän luulin!

    (BRAND astuu lumisena sisään ja alkaa riisua matkavaatteitaan.)

AGNES (syleilee häntä).
Voi, kuin sua ikävöin!
Kauvaks ällös vasta jää;
mustat varjot peljättää
yksin ollen illoin, öin!
Mitä kauhun päivää kaksi,
mikä yöhyt kyynelissä!

BRAND.
Laps, mä teen sun rauhaisaksi!
    (Sytyttää yhden kynttilän, joka himmeästi valaisee huoneen.)
Olet kalvas.

AGNES.
             Väsyksissä.
Odotellen, kaivaten
solmin pienen köynnöksen, --
_pienen_ vain, ei ollut muuta,
suvest' asti säästin sen
kaunistaaksein joulupuuta.
Kiehkuraiset hälle tein mä,
niin, hän sai ne -- seppeleinä!
Nyt se siellä viluissaan
uinuu alla -- --

BRAND.
                 Kirkkomaan.

AGNES,
Säästä mua!

BRAND.
            Itku pois!

AGNES,
Niin, sen tiedän, kun vaan vois!
Nyt mun sieluin vuotaa verta,
tuores näät on vielä haava.
Vaan mä toinnun kyllä kerta,
olen voimaa uutta saava;
kunhan nyt mä kestän vaan,
vaikeroi en milloinkaan.

BRAND.
_Niinkö_ vietät juhlaa Herran?

AGNES.
Väärin teen, vaan toinnun kerran!
Taannoin terveen lapsikullan
nyt he veivät alle mullan,
alle kylmän --

    (Kauhistuu seuraavaa sanaa.)

BRAND (voimakkaasti).
               Kirkkomaan!

AGNES (huudahtaa).
Mua säästä!

BRAND.
            Pelvostaan
pääsee lujuudella vaan.
Niinkuin aalto kallioon
kauhun sana kaikukoon!

AGNES.
Itse kärsit sanastasi
enemmän kuin tunnustat,
helmet näyttää otsallasi,
millä voimas lunastat.

BRAND.
Hikihelmet otsallain
ovat vuonon vettä vain.

AGNES.
Entäs kyynel silmiesi,
loiko senkin vuonon vesi?
Liian on se lämpöinen,
pore rintas hettehen!

BRAND.
Agnes, vaimo, ollaan aina
vieretysten voimakkaina,
yhdistäen voimat näin
käymme vitkaan edespäin. --
Mies mä olin äsken tuolla!
Kantta huuhtoi hyrskyvuo,
keula halkoi lainehet,
purtta pieksi rakehet;
vesi pärskyi, mastot soi,
seilin riepurääsyt nuo
häilyi, heilui tyynen puolla,
joka sauma vaikeroi; --
kahden puolen vuonoamme
vyöryt uhkas kulkuamme; --
miehet istui airoillaan
niinkuin ruumiit paareillaan.
Ruori taipui käsissäin,
minä yksin kestin näin,
luotin siihen Jumalaan,
joka loi muu johtamaan.

AGNES.
Helppo myrskyt kestää lie,
helppo myös on taiston tie.
Entäs varpuistasi mua,
joka näin oon unhottua,
istun hiljaa kyynelöiden, --
aik' ei riennä ikävöiden.
Istun päivän loistehetta,
ilman tulta taistelon;
pieni, ilman mainehetta
toimi mulla täällä on;
voi en vielä unhottaa,
muistella en myöskään saa.

BRAND.
_Sunko_ toimes pieni ois?
Suuremp' ei se olla vois.
Kuules, Agnes armahain,
surunkaunis unelmain.
Usein istun kyynelin,
voipuu mieli, aatoskin;
on kuin suurin riemu oisi,
kun vain kyynelöidä voisi.
Silloin nään mä Jumalan
istuvan mun vierelläni,
luulen, että kädelläni,
jos ma tahdon, tavoitan.
Ja ma tahdon viskautua
lasna taaton helmoihin,
vasten rintaa nojautua,
jok' on sentään lämpimin.

AGNES.
Oi, jos aina unelmoisit!
Noin jos Hänet nähdä voisit,
etkä herranasi vain.

BRAND.
Voi en, Agnes armahain,
voi en estää Herran työtä;
_täytyy_ nähdä jättiläisnä,
korkeana pilvipäisnä,
nähdä suurra, voittoisana
nyt, kun pientä kaikk' on kansa.
_Sinä_, Agnes, rakkahana
pidä Häntä taattonas,
istu aina helmassansa,
huojentele huolias;
tuo'os luotaan lohdutusta,
katsehensa kajastusta
soturille voipuvalle,
ettei nääntyis huolten alle.
Agnes, liitto avion
moinen jako juuri on;
_toinen_ suojaa, taistelee,
_toinen_ haavat lääkitsee;
silloin nähdään oikeaksi,
että yhtä on he kaksi.
Kun sä luovuit maailmasta,
kun sä yhteistyöhön yhdyit,
silloin arpas heitit vasta,
silloin moiseen kutsuun ryhdyit;
minä voittoon taistelen,
kestän päivän heltehen,
kestän, jos on kylmä yö --
sinun työs on virvoitella
lempeällä rakkaudella,
alle rinnan haarniskan
panna poimut untuvan;
pieni ei lie moinen työ!

AGNES.
Kaikki määräys toimieni
nyt käy yli voimieni;
kaikki oksat aatteiden
kasvaa mulla yhtehen.
Kaikk' on vielä unta vain.
Suo muu itkein vaikerrella,
yksin en voi tutkistella
itseäin ja kutsuain. --
Yöllä poissa ollessas
astui Alfi kammariin,
poski raitis, ruusukas,
ohut paita yllä, niin
sängyllein hän tepsutteli,
kättä mulle ojenteli,
hymyi, huusi äitiään
kuin ois ollut kylmä hällä!
Näin sen yöllä pimeällä --!

BRAND.
Agnes.

AGNES
       Kuule, kylmissään!
Kun on lastut alla vaan,
_täytyy_ olla viluissaan!

BRAND.
Ruumis alla lumen on
lapsi muutti taivohon.

AGNES (väistyy hänestä).
Haavan auki revit näin
kärsivässä syömmessäin!
Mitä kutsut _ruumiiks_ sinä,
kutsun _lapseks_ vielä minä.
Viel' en voi ma erottaa
sielua ja ruumista,
sit' en voi ma, niinkuin sa --
laps on mulle molempaa:
lumen alla nukkuvainen
myös on Alfi taivahainen.

BRAND.
Jollen revi haavojasi,
et sä pääse taudistasi.

AGNES.
Niin, kun saisin vain mä voimaa;
mua ohjaa, ällös soimaa.
Ollos mulle tuki hellä,
johda mua lempeydellä.
Sulta, joll' on myrskyn mieltä
Herran työtä täydentäissä,
kun on milloin vaalissansa
sielu elonkruunustansa,
eikö sulla laulunkieltä
surun tuskaa lieventäissä!
Eikö lohdun sanaa sulla,
joka viittais valohon?
Jumalallas valitulla
liian ylväs linna on:
Pienen äidinsurun kanssa
lähetä ken uskaltaisi?

BRAND.
Paremminko lohdun saisi
entiseltä Luojaltansa?

AGNES.
En, en tahdo hänen luo!
Kuitenkin mä toisinaan
sinne kumman kaihon saan,
missä päivä lämmön suo.
Kevyt nostaa, raskas kantaa;
senhän neuvon vanhat antaa?
Liian suur' on mulle tää
_kaikki_ melkein peljättää:
sinä, ties ja kutsuntasi,
tapa voittaa maaliasi,
vuori, joka varjon luo,
vuono, joka sulkee tieni,
muistot, murheet, taistot nuo, --
kirkko vain on liian pieni.

BRAND (hämmästyen).
Kirkko? Taaskin aatos sama!
Lie siis kaikkein kannattama?
Miksi pieni?

AGNES (pudistaa surumielisesti päätänsä):
             Kuinka vois
moista järki tutkistella?
Omat tiensä tuntehella,
niinkuin tuuli tuoksut tois.
Mistä? minne? matka käy,
sit' en tietävän mä näy,
tiedottakin löydän tieni --
kirkko on nyt liian pieni.

BRAND.
Kansan tunne aavistaa.
Miehet, naiset tuhansissa
saman aavistuksen saa;
hurjan Gerdin hourehissa
myös se aatos kangastaa.
"Se on pieni", lausui hän,
vaikk' ei syillä voinut näyttää,
miks hän moista sanaa käyttää.
Huudon kuulin selkeän
naisten suista tuhansista:
kylän kirkko on niin pieni!
Naiset päättää tuntehista:
templi siis on tarpehen. --
Agnes, tähti elon tieni,
siksi Herra sääti sun,
nyt mä selvään näen sen;
vaikka sokko, varmemmin
löydät tiessä toivotun,
kuin ma silmin näkevin.
Virva ei vie sua harhaan;
kohta löysit tien sä parhaan
sielun määrään oikeaan, --
seisahdutit aikanaan
minun lennon taivahalle,
johdit katseen suorimpaan
sisemmäksi rinnan alle.
Agnes, taas sun viisas sana
syöpyi mieleen salamana, --
taas sä saatit valkeuden,
kun mä tietä tiennyt en.
Pieni on siis kirkko Herran;
no, se suureks tehdään kerran!
Nyt mä huomaan, mitä sain
sinussa mä Luojaltain;
siksi kerjään, pyydän sulta:
ällös poistu, Agnes kulta!

AGNES.
Koitan surut karkoittaa,
pyyhin kyynelhelmet pois,
koitan muistot kuolettaa
niinkuin elo hauta ois;
lasken unhon ulapat
muistojeni vainioille,
heitän onnen unelmat
tunteheni raunioille.
Olen vaimos yksistään.

BRAND.
Suurta kohti käypi tie.

AGNES.
Kun vain ruoskien et vie.

BRAND.
Luoja loi mun käskemään.

AGNES.
Kuitenkin sä lausuit kerran
hylkivän ei meitä Herran,
vaikk' on tahto voimaa vailla.

    (Aikoo mennä.)

BRAND.
Minne aiot?

AGNES.
            Talouttani
voi en jättää unhoksiin.
Muistat kai sä, millä lailla
viime joulu vietettiin?
Silloin sanoit tuhlaavani.
Kaikki paloi kynttilät, --
tässä kasvit vihreät,
leikkikalut joulupuussa,
kaikki kolme naurusuussa.
Tänään taaskin valaiskaamme,
joulu juhlaks tuntekaamme,
siistitään ja siivotaan
kaikki juhlaan suurimpaan.
Ja jos Herra katsahtaisi
asuntoomme pienehen,
niin hän nöyrän nähdä saisi
poi'an ynnä tyttären,
jotka ilomielin kantaa,
minkä Herra heille antaa.
Onhan pois jo kyyneleet?

BRAND (painaa häntä rintaansa vasten ja laskee taas irti).
Tuohus tuo, niin poistuu yö!

AGNES (hymyilee surullisesti).
Sull' on suuri kirkkotyö; --
oi, jos kevääks templin teet!

    (Poistuu.)

BRAND (katsoo hänen jälkeensä).
Altis on hän ainiaan,
nöyrä myöskin tuskassaan,
valmis uhrit antamahan,
kun ois voimaa kantamahan.
Herra, voimaa hälle suo!
Säästä multa kalkki tuo,
kalkki kaikkein katkerin,
jos näät täytyy sittenkin
minun -- mutta taivas säästää
hänen kimppuun haukka päästää,
haukka lain ja oikeuden
juomaan verta sydämmen.
Mull' on voimaa, rohkeutta;
kahden taakka mulle suo, --
hälle näytä laupeutta!

    (Ulko-ovelle koputetaan, vouti astuu sisään.)

VOUTI.
Nyt näätte miehen voitetun.

BRAND.
Kuin? voitetun?

VOUTI.
                Ma antaudun.
Kai muistanette kevähän,
kun teidät oisin karkoittanut;
en parhaimmin ma ennustanut
tään sodan silloin päättyvän.

BRAND.
No niin?

VOUTI.
         On oikeus kyllä mulla,
vaan sentään sopuun tahdon tulla.

BRAND.
Ja miksi?

VOUTI.
          Teill' on _lukuisimmat_.

BRAND.
Vai niin!

VOUTI.
          Sen luulin tietävänne.
Näät kaikkihan he tulvaa tänne.
Ja valtaan täällä kummat vimmat
on päässyt viime aikoihin,
ei kautta mun, sen vannoisin;
mut kaikki langat siihen vie,
tuo henki teidän työtä lie.
    (Ojentaa kätensä.)
Mä toivon rauhaan myöntyvänne?

BRAND.
Ei sillä pääty sota meidän,
jos päättyisikin vastus teidän.

VOUTI.
Jos sota mikä olkohon,
niin rauha kai sen päätös on!
En uutta viljaa maahan paina,
sen tavanmoinen vaatii järki;
kun rintaa kohtaa peitsen kärki,
on autauminen parhain aina;
jos säilää vastaan nostaa sauvan,
ei sota koskaan kestä kauvan,
jos taistelussa yksin jää,
on väistyminen järkevää.

BRAND.
Nyt huomatkaamme seikkaa kaksi:
sanoitte mua vahvemmaksi
ja että --

VOUTI.
           Teill' on seurakunta.

BRAND.
Niin nyt, vaan se voi olla unta,
kun kerran uhrinpäivä koittaa; --
ken tietää, kumpi silloin voittaa?

VOUTI.
Niin, uhrinpäivä? Sehän juuri
ei tiettävästi koskaan koita!
Ja _jos_ se saa, on uhri suuri,
kun viedään kansan kolikoita;
nyt aika on niin suopeata,
ei vaadikkaan se kalliimpata.
Ja sitä juuri tuskailen,
ett' itse kuulun joukkoon myös,
mi saattoi muotiin suopeuden;
ma uhrinpäivän estin noin;
siis sanoakkin melkein voin:
sä oman nahkas olet myönyt
ja nyt on toinen sua lyönyt
ja sillä, mik' on sinun työs.

BRAND.
Teill' ehkä oikein voikin olla.
Ei sentään seuraa antaumus,
jos ollaan joskus tappiolla;
se kyll' on suuri koittelus --
mut työtään varten luotiin mies,
hän maalin Eedeniksi ties;
jos hänet siitä erottaisi
ulapan selkä läikkyväissä,
ja vieressänsä kangastaisi
maa helvetin niin väikkyväissä, --
hän voiko huutaa: vaivat pois,
tie helvettiin kun helpoin ois!

VOUTI.
Mä kieltäin, myöntäin siihen vastaan;
ei elä työstään ainoastaan.
Ken hyötymättä aian murhaa
ja työtä tahtois tehdä turhaa?
Jokainen, niin se kerran on,
myös työstään tahtoo palkkion;
jos ei voi voittaa taistelolla,
niin täytyy koittaa sovinnolla.

BRAND.
Vaan _musta valkeaks_ ei muutu.

VOUTI.
No, rakas veikko, ällös suutu,
mut turhaa ois se vastustusta,
jos huutaa muut: kuin lumi musta!

BRAND.
Ja teidän huuto?

VOUTI.
                 Mun? Ei varmaa:
ei vallan _musta_, mutta _harmaa_.
On nykyaika suopea,
ei ketään saata loukata.
Näät vapaus täällä vallitsee
ja kaikkein tahto hallitsee; --
kuin yksi nousta uskaltaisi
ja mustan valkeaksi saisi? --
Kun luottamus on teihin heillä,
niin suurin voima myös on teillä;
ma yhdyn siihen, joll' on voimaa,
sen järkeni mä jälkeen teen,
ja toivon, ettei kenkään soimaa,
jos taistellut en viimeiseen,
Mä huomaan kyllä, että kansa
nyt työni näkee hajallansa:
nyt kansa muuta kaihoaa
kuin että viljaa kasvaa maa;
ei tahdo kenkään, siltä näyttää,
kuin ennen varojansa käyttää, --
ja tahto kun vain poissa lie,
ei työmme koskaan voittoon vie. --
Kai harmin voitte ymmärtää,
kun tiet ja sillat kesken jää
ja soiden kuivaus, ojitukset
ja sadat uudet suunnitukset.
Kun työnsä vuoksi kaikki koittaa,
niin mitä teet, kun et voi voittaa?
Ma varron aikaa, muita säistän
ja viisahasti virran väistän.
_Nyt_, -- suosion mä hukkasin
samoin kuin sen mä saavutin;
no, muita teitä siis mä koitan
ja valtaa jälleen ehkä voitan.

BRAND.
Siis vuoksi kansansuosion
nuo työnne kaikki tehdyt on?

VOUTI.
Ei kukaan moista väittää saata.
Mä palvelin vain isänmaata
ja kuntaa kehityksen tiellä;
vaan toivoin myös, sit' en mä kiellä,
ett' työni kerran huomattais
ja ansioni palkan sais.
Se on nyt niin; mies kyvykäs
ja viisas ynnä työteliäs
myös tahtoo päästä määrän luoksi;
ei, houkka täällä hikeen juoksi
vain pelkästänsä aatteen vuoksi.
En parhaimmalla tahdollani
voi laiminlyödä etujani
ja työtä tehdä palkatonta.
On näätte mulla perhe aimo,
on hoidettava ensin vaimo
ja sitten vielä lasta monta; --
jos aate janon sammuttaisi,
jos aattehesta leivän saisi,
ken aatteen mies ei silloin ois?
Jos kummastella joku vois,
kun aattehell' on leivän lisä,
niin on hän huono perheenisä.

BRAND.
Ja nyt on ai'e --?

VOUTI.
                   Rakentaa.

BRAND.
Kuin? Rakentaa?

VOUTI.
                Ka, miksi en?
Sen vaatii mun ja kunnan hyöty.
Näin jälleen voitan mainehen,
mi nyt on vallan maahan lyöty; --
nyt kohta vaalinaika saa;
mun täytyy jotain suurta koittaa
ja kunnan miehet sillä voittaa;
jos onnistun, mä kilvan kestän
ja toisten vaalin näin mä estän.
_Nyt_ arvelin, se onkin houkka,
ken soutaa vasten virtausta.
Nyt kansa kaipaa innostusta,
ma olen siihen työhön moukka;
mun työni tähtää käytäntöön;
vaan kuinka panna täytäntöön,
kun nyt on kaikki vastassani?
Ja niinpä tunsin luonnossani:
nyt etuisinta varmaan ois,
jos vaivaiskuorman saisi pois.

BRAND.
Vai vallan pois?

VOUTI.
                 Ei, hiisi vie,
se välttämätön puute lie
ja täytyy meillä myöskin sietää?
Vaan viisas sentään keinot tietää
kuin moinen puute hallitaan,
jos huomaa hän sen aikanaan.
On selvää, kurjuus on se suo,
mi synnin myrkkyusvat luo; --
nyt tahdon suon mä ojittaa.

BRAND.
Se kuinka käy?

VOUTI.
               Niin arvatkaa?
Kai tulee puute korjatuksi,
kun olen saanut laitetuksi
mä köyhäin ruttohuonehen.
Sen ruttohuoneeks ristin, niin
kun juuret uusiin rikoksiin
se raivaa pois; ja sitten voisi
sen liittää myöskin vankilaan.
Näin rikos ynnä rangaistus
ne seinätysten siellä oisi,
vaan lukko sentään salpanaan.
Kuu tää on saatu valmihiksi
niin jääpi varaa vielä siksi,
ett' tehdään saman katon alle
myös joku syrjärakennus;
se yleisölle juhlivalle
ja vaalipöydän hoitajalle
ois vallan varmaan mielehen;
sen käytännön jos rajoittaisi,
se juhlasalin nimen saisi.

BRAND.
Niin, noita kyllä tarvitaan;
on _yksi_ tärkeämpi vaan.

VOUTI.
Te tarkoitatte hourulaa?
Sen myönnänkin, se huomatkaa.
Ma myöskin ensin mietin sitä,
vaan muiden kanssa tuumittua
ei miellytä se tuuma mua;
noin suureen tarkoitukseen, mitä
me siihen sitten uhrattais?
Näät moinen laitos paljo maksaa,
sen kunta tuskin teettää jaksaa,
jos siellä sille suojan sois,
ken hourulahan kypsi ois.
Vaan tarkatkaamme myöskin aikaa,
ei ole työstä muuten taikaa; --
se rientää jättiaskelin;
mi kelpaa nyt, se olla vois
jo vuoden jälkeen ahtahin.
Te näätte, kuinka kansa varttuu
ja kuinka kansan tarpeet karttuu,
kuin sadun jättikengin vaan
nyt kaikki tahkoo neroaan,
mit' olkoonkin se laatujaan.
Se oisi kallis leikki meille,
jos mieli sijaa laittaa heille
ja vaimolleen ja perheellensä
ja, kuka tietää, itsellensä.
Siis parhainta se varmaan ois,
sen hampaan jos me lyömme pois!

BRAND.
Ja raivohullu jos on ken,
voi juhlasaliin viedä sen.

VOUTI (mielissään).
Niin, salihan on usein vapaa!
Noin naulan päähän harvoin tapaa!
Jos toden teemme tuumastamme,
on meillä siis myös hourulamme,
on kaikki yhden katon alla
ja talo yhteisnimen kantaa;
näin kaikki kootaan puuhaamalla,
mi kunnallemme värin antaa;
on siinä koko kurjuutemme
ja rikostulva roistojemme
ja hullut, joita ainiansa
on laiminlyönyt meillä kansa, --
ja sitten he'elmät vapauden
ja puheet, taistot vaalien;
On huone, jossa riidellään,
jos milloin ollaan erimieltä,
on sali, jossa yhdytään,
kun harjoitellaan juhlakieltä.
Jos puuha vain nyt onnistaa,
niin vuorten poika kaikki saa,
mi suinkin kuuluu kohtuuteen
ja elämänsä oikeuteen.
Ei ole kunta rikkahin;
vaan uuden talon harjaviiri
kun nostetaan, niin sanoisin
mä sentään mielin tyytyvin:
on järjestetty hyvin piiri!

BRAND.
Vaan varat --?

VOUTI.               Siinä onkin pulma
niin muulloin kuin myös tässäkin;
ei olla kernaat uhrihin,
ja jos te kiellon mulle suotte,
niin pettymys on sangen julma.
Vaan taas jos avun mulle tuotte
ja sanan voimin kannatatte,
niin tuumani te toteutatte;
ja vouti hyväntyönne kostaa.

BRAND.
Siis tarkoitus on minut ostaa?

VOUTI.
Ei, toisen nimen antaisin
mä tuumalleni, -- vallan pois
se juopa saatava jo ois,
mi ollut viime aikoihin
on haitaks puolin molemmin.

BRAND.
Te ajan huonon valitsitte. --

VOUTI.
Niin, niin, mä tiedän, suru suuri
on teitä kohdannunna juuri;
mut uljas kestää niinkuin muuri;
ja tarpeen itse huomautitte. --

BRAND.
Niin murheessa kuin riemussani
mä tiedän aina toimintani,
vaan tähän jyrkkään kieltohon
syy tällä kertaa toinen on.

VOUTI.
Ja syy --?

BRAND.
           Ma itse rakennan.

VOUTI.
Häh! multa viette aattehen?

BRAND.
En vie.
    (Viittaa ulos akkunasta.)
Tuon näätte huonehen --?

VOUTI.
Tuon?

BRAND.
      Niin.

VOUTI.
            Tuon suuren navetan?
Se onhan läävä pappilan!

BRAND.
Ei se; -- tuo pieni rakennus!

VOUTI.
Häh? Kirkko!

BRAND.
             Sitä tarkoitan;
se suurentaa on aikomus.

VOUTI.
Se, lempo soi, jää tekemättä!
se jää kuin jääkin repimättä; --
näin turhaan raukeis tuuma mun!
Te ymmärrätte, otaksun,
se mulle tuottais tappion.
Kaks yhtä-aikaa liikaa on, --
mä pyydän, väistykää te nyt --!

BRAND.
Ma viel' en koskaan väistynyt.

VOUTI.
Nyt teidän täytyy! Voittehan
te teettää minun vankilan
ja vaivaiskodin, hourulan, --
niin kansa kirkon unhottais.
Miks juuri nyt se rakettais?
Kuin on se tänään ahtaaks käynnä,
jok' ennen riitti kaikille?

BRAND.
Niin, niin, vaan _nyt_ on ahdas se.

VOUTI.
Ma koskaan sit' en nähnyt täynnä!

BRAND.
Jos siellä yksin joku ois,
hän hartauteen ei päästä vois.

VOUTI (ravistaen päätänsä).
Hän silloin selvään todistaa,
ett' tarvittaisiin hourulaa.
    (Muuttaen äänensä.)
Te kirkko rauhaan jättäkää;
näät perinnöks sen nimittää
voi muinaisilta ajoiltamme.
Se onkin muinaismuistojamme;
sit' ei saa oikku hävittää!
Jos tuumani nyt tuhotaan,
kuin Feeniks-lintu tuhastaan
ma nousen kansan suosiohon.
Näin tahdon sitä puollustaa:
on muistomerkki meillä, johon
ei kenkään käsin käydä saa!
Tääll' oli linna jumalain, --
kai aikaan Beele kuninkaan;
niin työllä miesten uskovain
jo vihdoin kirkko laitetaan.
Niin koruton se on ja pyhä
vanhassa muinaispuvussansa;
se myrskyt kesti, kestää yhä --

BRAND.
Mut jäännöksenkin loistoansa
jo ammoin peittää varmaan hauta;
ja lahonnut on viime lauta. --

VOUTI.
Niin, niin! Se ikää todistaa,
kun loputkin jo kätkee maa;
vaan vielä vaarin päivinä
yks reikä nähtiin seinässä!

BRAND.
Ohoh?

VOUTI.
      Kuin ammeen pohja suuri!

BRAND.
Ja seinä itse?

VOUTI.
               Kummaa juuri
on se, ett' oli seinä pois!
Siks suoraan sanon: mahdoton
on käsin käydä kirkkohon;
se häpeätä meille tois
ja raakalaisen työtä ois!
Ja varat, -- mistä saataisiin?
Vai meillä ehkä uhrattais
ja tuhansittain tuhlattais
kai töihin ennenaikaisiin,
kun pienin korjaus kyllin on
tuo laittaa siihen kuntohon,
se että _meidän_ päivät kestää?
Sen tuhlauksen kunta estää;
ja voitto sentään minun on.

BRAND.
En Jumalaani varten vaan
yht' äyriä mä anokkaan.
Ma itse tahdon rakentaa;
peruni viime ropohon
mä käytän tähän kirkkohon.
No, vouti, nyt te sanokaa,
ken taitaa mua vastustaa?

VOUTI (lyö kätensä yhteen).
Mä oon kuin puusta pudonnut!
En kaupungeista moista kuullut;
ja täällä, missä ainiansa
on rahanahnas ollut kansa,
te kultatulvan aukaisette
ja häikäisette, sokaisette?
Ken oisi tuota koskaan luullut
ja uhrausta uskonut?

BRAND.
Jo ammoin päätin näin mä käyttää
mun perinnön --

VOUTI.
                Niin, siltä näyttää
kuin juorut totta tienneet oisi;
se minust' oli hassutusta.
Ken meistä kaikki antaa voisi,
jos hyötyä ei uhri toisi?
Vaan se on teidän asianne; --
nyt seuraan taas mä lippuanne.
On teillä vauhdin vaikutusta,
mä asteittaisin eistyn, toimin.
Brand, tehdään kirkko _yhteis_voimin!

BRAND.
Te luopuisitte tuumastanne?

VOUTI.
Sen tietää Herra, että teen!
Mä muuten hullu olisin.
Kehenkä yhtyy joukotkin,
kun toinen syöttää, juottaa heitä
ja toinen lypsää viimeiseen?
Mä, lempo soikoon, seuraan teitä!
Nyt tunnen, että innostun,
te saitte vauhtiin myöskin mun;
ja kumma onni tuonut lie
mun tänään tänne pappilaan;
tää saa mun melkein uskomaan,
ett' toinen toistaan eespäin vie;
_mun aate teidän_ tuuman loi,
sen näyttää, luulen, kyllä voi.
Siis täytän omaa aatetta,
kun rakennamme kirkkoa!

BRAND.
Vaan vanhaa muinaismuistoamme
me emme silloin säästää voi!

VOUTI (katsoo ulos).
Sit' oikein jos me tarkastamme,
kun kuuhut lunta hopeoi,
niin on se ruma rottelo.

BRAND.
Vaan vouti --!

VOUTI.
               Vanha on se jo!
Mut onpas ihme, kumma vain,
kuin nyt mä silmät auki sain;
kas, kallellaan on kirkon laiva,
sen korjaus oisi turha vaiva.
Ja miss' on tyyli rakennuksen,
jos tekee kauneustarkastuksen?
Ja onkos kaariholvi tuokin?
Se on kuin kaari käyrän luokin,
niin tuomitseisi varmaankin,
ken oikein tuntee ammatin.
Ja katon sammalpeittehet
ei liene Beelen aikuiset!
Voi muinaisinto liikaan viedä;
ma sanon sen, ken sit' ei tiedä;
tuo laho lemmon rottelo,
se joutaa kyllä hautaan jo!

BRAND.
Jos kunta toisen mielen saisi,
ja repimistä vastustaisi?

VOUTI.
Niin revin silloin yksin sen.
Nyt aikaan joulujuhlien
mä kaikki puuhaan, järjestän
ja tuumat tyyten kärjestän.
Mä liehun, kuvaan asiat;
niin, niin, -- he voudin tuntevat
Ja niin jos kunta tuhma ois,
ett' avun multa kieltää vois,
ma omin kynsin revin sen,
tuon lupaan teille vannoen.
Ja jos ei muusta apu lie,
niin koko perheen auttaen
sen täytyy maahan, hitto vie!

BRAND.
On toinen ääni kellossanne
kuin äsken tänne tultuanne.

VOUTI.
Oloja myöten myöntyväisyys
on suopeuden itsenäisyys;
jos luottaa runoniekkaan saa,
se miestä aina kaunistaa,
kun aattehensa kauvas entää,
kun -- toisin sanoin -- aate lentää!
Ja nyt --
    (ottaa lakkinsa)
       -- luo roistojoukon taas.

BRAND.
Luo minkä?

VOUTI.
           Tänään, arvelkaas,
ma melkein ilman apulaista
sain kiinni kuusi mustalaista;
löin köysiin kaikki luona rajan
ja hankin heille vierasmajan;
vaan sieltä kuinka, hiisi vie,
jo pakoon muudan päässyt lie.

BRAND.
Juur' rauhaa joulun kellot soi.

VOUTI.
Vaan lempokos ne tänne toi?
Mut sentään, onhan totta se,
ne kuuluu melkein kunnalle
    (hymyillen)
ja _teille_ myös! -- On ongelma,
te voitteko sen ratkaista:
On ihmisiä, jotka loi
se maailmaan, ken elon soi,
he elää sentään siksi vuoksi,
ett' toista verta heissä juoksi!

BRAND (ravistaen päätänsä).
On sangen paljo ongelmoita,
vaan selvittää ei voida noita.

VOUTI.
On helppo sentään arvoitus:
kai tuttu teille kertomus
on poikasesta kerjurin,
ken pohjoisesta saapui tänne,
ja tiedoissansa kuvatus
hän voitti monet papitkin;
hän kosi sitten äitiänne. --

BRAND.
Ja sitten?

VOUTI.
           Tyttö rikas, nuori
maantielle uskalikon suori,
kuin luonnollista olikin.
Mit' teki poika kerjurin?
Hän murhetaakkaa kauvan kantoi,
vaan vihdoin sentään kihlat antoi
hän tyttärelle mustalaisen; --
ja huostaan joukon kulkevaisen
hän kuollen jätti lasta monta,
niin laihaa, kurjaa, onnetonta.
Niin, yksi näistä ruojista
on vieläi kunnan hoidossa
ja muistuttaapi isästänsä!

BRAND.
Ken on hän --?

VOUTI.
               Gerd on nimeltän

BRAND (hillitysti).
Vai niin!

VOUTI (iloisesti).
          Häh? Hauska ongelma!
Kai hänet maailmahan loi
se, joka hälle elon soi;
mut sentään siksi sai hän tänne,
kun lempi isä äitiänne.

BRAND.
Vaan ehkä keino joku oisi,
mitenkä auttaa heitä voisi?

VOUTI.
Niin, auttaa? auttaa vankilaan,
tuo vitsaus koko synnyinmaan!
Ken heitä tahtoo pelastaa,
se peijaa itse saatanaa,
näät täähän joutuis konkurssiin,
jos osuus hältä vietäisiin.

BRAND.
Te köyhäintalon arvelitte
tok' ensin kuntaan rakentaa?

VOUTI.
Se ehdotus jo aikaa sitte
mun täytyi tässä peruuttaa.

BRAND.
Jos sentään --; kaunista se ois.

VOUTI (hymyillen).
On toinen ääni kellossanne
kuin äsken siitä puhuissanne.
    (Taputtaa häntä olkapäälle.)
Mi kuollakseen, se kuolkoon pois!
Mies käyköön tietä viitottua.
Nyt hyvin voikaa! Toiset mua
kai vartovat jo levotonna;
mun kiinni täytyy saada konna!
Siis näkemiin ja hauskaa juhlaa!
Vain narri aikaa turhaan tuhlaa!

    (Poistuu.)

BRAND (mietteisen äänettömyyden jälkeen).
Ken tässä kaiken sovittaa?
Täss' sadat langat kohtalon
niin sotkusvyyhteen tullut on, --
ja syyt ja syiden hedelmät
niin toisiansa saastuttaa,
ett' tarkatkaan ei näkijät
voi nähdä väärää, oikeaa.
    (Menee akkunan luo ja katselee kauvan ulos.)
Sä syytön lammas, lapsirukka,
mun äidin vuoks' sun peri hukka;
sun raukan kieltäs Herra käytti,
kun korkeudestaan tietä näytti
ja arpaa heittää käski mun; --
sait, sielu raukka, elos niin,
kun äiti astui eksyksiin.
Näin Herra synnin töitä käyttää,
kun tahtoo vanhurskautta täyttää
ja tasapainoon päästäkseen
hän etsii polveen kolmanteen.
    (Peräytyy kauhulla akkunasta.)
Lain Herra meidän yllä on!
Ja maali: tasapainohon!
Niin, uhraavaisuus on se kehto,
jok' onpi nousemisen ehto.
Mut aika sanan valheeks saa,
sit' oma tieto kauhistaa.
    (Astelee kotvan edestakaisin huoneessa.)
Niin, rukous! rukous? -- Moinen sana
käy huulten yli liukkahana
ja sillä kerskaella voi.
Se joukon armon huudahdus
on Hälle, kuin on arvoitus,
ja kerjäys turviin Kristuksen
ja kädet nostaa taivaallen,
kun sielu hukkuu, eperoi.
Haha, jos riittäisikin tuo,
ma voisin myöskin kolkuttaa,
kuin muut, sen Herran portin luo,
mi tuomarina kauhistaa.
    (Seisahtuu ja miettii.)
Ja sentään -- tuskan ahdistaissa
ja suuren murheen kauhistaissa,
kun lapsi nukkui kuolemaan,
kun äidin suuteloistakaan
ei hymy nouse poskilleen; --
niin silloin --? _mitä_ silloin teen?
Niin, mistä syntyi hurmaus
ja sulolaulun virtaus,
mi läpi sielun kaikui, soi
ja vapautta rintaan toi?
Ma rukoilinko? Lohdun sain?
Puhuinko kanssa Jumalain?
Ja kuuliko Hän rukoustain,
kun itkin täällä surussain? --
En tiedä. Taas on mulla yö,
on kaikki, kaikki telkehessä, --
ei tuika taivaan tähtivyö -- --
mut Agnes näkee pimeydessä --!
    (Huutaa ahdistuksissaan.)
Jos, Agnes, voit, niin valo suo!

    (AGNES avaa oven ja astuu sisään sytytettyjen kynttiläin
    kanssa; kirkas valo täyttää huoneen.)

BRAND.
Oi!

AGNES.
    Katseen jouluvaloon luo?

BRAND (hiljaa).
Niin, joulu!

AGNES (asettaa kynttilät pöydälle).
             Tunsit ikävää?

BRAND.
En, en!

AGNES.
        Kuin sua kylmentää;
sä palellut --

BRAND (voimakkaasti).
               En!

AGNES (hymyten).
                   Kuin ylpeä!
Et tahdo pyytää lämpöä.

    (Panee puita uuniin.)

BRAND (astelee edes takaisin).
En _tahdo_!

AGNES (hiljaa itsekseen huonetta järjestellessään).
            Tähän kynttilä!
Näin silloin sormin pienoisin
hän kurkotteli liekkihin.
Hän oli terve, iloinen
ja tuoliltansa liukuen
hän kysyi multa, oliko
tuo valo taivaan aurinko.
    (Muuttaa hiukan kynttiläjalkaa.)
Nyt valo sinne lankeaa,
miss' ainoiseni uinahtaa.
Nyt läpi ruudun lasin hän
voi sieltä nähdä kynttilän
ja joulutuvan loistossaan
hän näkee myöskin suorastaan. --
Mut ruuturukka kyyneilee; --
vaan varros, nyt se hymyilee. --

    (Kuivaa ikkunanruudut.)

BRAND (on seurannut häntä silmillään ja sanoo hiljaa).
Oi milloin tyyntyy vihdoinkin
tuo murheen meri myrskyisin!
Sen täytyy rauhaan.

AGNES (itsekseen).
                    Nyt se loistaa!
Se melkein kylmän ruudun poistaa
ja koko huoneen suurentaa;
ja on kuin kylmä routamaa
nyt sänkyholviks muuttuis vain,
miss' armas nukkuis uinahtain.

BRAND.
Mit' teet sä, Agnes?

AGNES.
                     Tiedä en.

BRAND (lähemmäksi tullen).
Miks syrjään työnsit uutimen?

AGNES.
Oi, unta vain; jo heräsin.

BRAND.
On vaaralliset unetkin.
Se laske taas!

AGNES (rukoilevasti).
               Brand!

BRAND.
                      Täydelleen!

AGNES.
Ei kovuus kuulu oikeuteen!

BRAND.
Se laske, laske!

AGNES (laskee uutimet).
                 On tehty se.
Ei siitä Luoja loukkaune,
jos hetken pienen unelmoin
ja lohdun lähtehestä join. --

BRAND.
Ei suinkaan! Lauha tuomari
hän on; ei siitä suuttuisi,
jos joskus epäjumalaakin
sun Herran palveluksees saakin.

AGNES (purskahtaa itkemään).
Kuin kauvas ultuu vaatimus?
Mun siivet valtaa raukeus.

BRAND.
Ma sanoin: turhan uhrin toi,
ken _kaikkia_ ei antanut.

AGNES.
Ma _annoin kaikki_; muut' en voi!

BRAND (ravistaen päätänsä).
Et; _kaikkia_ et antanut.

AGNES (hymyilee).
No, vaadi! Köyhä uljas on!

BRAND.
Siis --!

AGNES.
         Ota, mitä löytänet.

BRAND.
On sulla muistot, murehet, --
on synnin kaiho tarpeeton. --

AGNES (epätoivoissaan).
Niin, juuret syömmen piinatun
ne raasta, raasta!

BRAND.
                   Kuiluhun
on viskattuna uhris sun,
jos sulla siitä kaiho on!

AGNES (väristen).
On jyrkkä, ahdas Herras tie!

BRAND.
Se yksin _tahdon_ maaliin vie.

AGNES.
Vaan _armon_ --?

BRAND (torjuvasti).
                 Kivist' tehty ois.

AGNES (tuijottaa eteensä ja lausun liikutettuna).
Nyt kuiluks sana aukeaa
mit' ennen koskaan oivaltaa
en voinut.

BRAND.
           Lausu sana pois!

AGNES.
Jehovan nähnyt kuolon saa!

BRAND (lyö kätensä hänen ympärilleen ja painaa häntä
rintaansa vastaan).

Oi, ällös katso, armahain!
Sä silmäs sulje --!

AGNES.
                    Suotko?

BRAND (päästää hänet irti).
                            En.

AGNES.
Sä kärsit.

BRAND.
           Sua lemmin vain.

AGNES.
On lempes kova.

BRAND.
                 Liioiten?

AGNES.
Ma seuraan, kunne tiesi vie.

BRAND.
En ilman tarkoitusta lie
sun leikkiäs ma katkaissut, --
sua vuoksi puolinaisuuden
en uhrin töillä rangaissut?
Voi silloin meitä; liian suuri
ol' uhri, jonka teit sä juuri.
Mä vaadin vaimon _kokonaan_ --
sen voin ma -- varten kutsuaan.

AGNES.
Se tee; vaan pysy luona mun.

BRAND.
Ma kaipaan rauhan hiljaisuutta,
kun kirkkoa ma mietin uutta.

AGNES.
Mun kirkon kaatoi templi sun.

BRAND.
Jos siinä epäjumalaasi
sä palvelit, niin hyvä vaan,
jos kirkkos uusi templi kaasi.
    (Syleilee häntä kuin peljäten.)
Nyt rauha sulle -- kautta _sinun_
myös mulle, sille, mik' on minun.

    (Astuu sivuovelle päin.)

AGNES.
Brand, tokko hiukan, hiukan saan
ma vetää syrjään uutimet?
Noin vallan pienen hiukan?

BRAND (ovelle).
                           Et.

    (Menee kammariinsa.)

AGNES.
Kaikki, kaikki teljettynä!
Unhoituskin kiellettynä!
Tuomittu on huokaus täällä,
taivas haut' on salpa päällä.
Ulos täältä täytyy mun,
tänne kuolen, tukehdun!
Ulos? Minne? Taivahalta
silmät katsoo ankarat!
Minne saisin niiden alta
sielun tunteet, muistelmat?
Ulos jos ois tahtokin,
minne raukka pääsisin?
Tyhjyys aina kammottaisi,
yksinäisyys kauhistaisi!
    (Kuuntelee Brandin kammarin ovella.)
Nyt hän lukee äänellensä;
kuule ei mun vaikerrusta.
En saa mistään lohdutusta!
Luojalla on kylläksensä
kuulla virttä onnellisten,
varallisten, lapsellisten,
kuulla virttä kiitoksen,
nähdä leikit lapsien.
Joulunahan iloitaan
sekä Herraa palvellaan.
Ei Hän katso äitirukkaan,
joka yksin itkee hukkaan.
    (Lähestyy varovasti ikkunaa.)
Aukaisenko verhot nää,
että loimo läikähtää
tuonne yöhön, karkottain
kauhut pikku Alfiltain? --
Ei, se turha vain on taika,
siellä ei hän olekkaan!
Jouluhan on lasten aika;
hän saa tulla tänne vain;
ehkä on hän ulkoisalla,
äidin akkunoiden alla,
seisoo siellä sinihuulin. --
Lapsen itkuako kuulin?
Alf, en tiedä neuvoa!
Isäs itse telkesi; --
Alf, en voi ma aukaista
Hiljaa, armas lapseni,
ettet häntä vihoita.
Lennä jälleen taivaasen,
siellä sull' on valoisaa
luona lasten leikkien.
Itkuas et näyttää saa, --
ellös kerro, taattosi
että oven telkesi,
kun sä sille koputit.
Lapset eivät oivalla
meidän suurten toimia.
Isäs istui huokaeli --
niin jos siellä kertoisit --
_hän_ se sulle solmieli
sievän jouluseppeleen.
Voitko, lapsi, nähdä sen?
    (Kuuntelee, herää unelmistaan ja pudistaa päätänsä.)
Unta, unta! Äidin lasta
en ma kohta nähdä saa;
kiirastulten kautta vasta
väliseinä laukeaa,
holvit, telkeet murtuvat,
vinkuu tyrmän saranat,
lukko suuri aukeaa!
Paljon, paljon tarvitaan
ennen kuin me kohdataan.
Minä hiljaa ahkeroin,
vaatimusta täyttää koin,
tahdon voimaa näytin yhä.
Mutta tänään onkin pyhä.
Kuink' on toinen joulu tää --!
Sentään voin sen pyhittää;
Etsin kalliit tavarain,
joiden äärettömän hinnan,
onnen ainoon äidinrinnan,
tietää äidin sielu vain.

    (Polvistuu pienen kaapin eteen, avaa laatikon ja ottaa
    sieltä esille joukon esineitä. Samassa raottaa BRAND ovea
    aikoen puhutella häntä, vaan huomatessaan, mitä Agnes
    puuhailee, seisahtuu hän äänetönnä ovelle, Agnes ei
    häntä huomaa.)

BRAND (hiljaa).
Aina samat unelmat,
samat kuolon muistelmat.

AGNES.
Täss' on harso, tässä lakki, --
kun hän nautti kastehesta
yllään oli tämä takki --
    (Pitää sitä korkealla, katselee sitä ja hymyilee.)
Kuinka hertas, Herra Jesta!
Sieväpä hän olikin,
kun hän istui tuolihin
kirkossamme; kolttu tässä,
ensi kerran elämässä
ulkoisalla oli yllä.
Silloin riitti tämä kyllä, --
mutta ahtaaks koitui se --,
voin sen panna sivulle. --
Sukat, vanttuut pienoiset,
uusi lakki silkkinen;
muistan, milloin sai hän sen,
kun näät alkoi pakkaset.
Vieläkös mä tätä jatkan?
Täss' on puku pitkän matkan;
näihin vöihin pehmoisiin,
matkalleen hän käärittiin;
näistä silloin luopuissani,
luulin saavan kuolemani.

BRAND (vääntelee käsiänsä tuskissaan).
Sen hävittää, oi, kuinka voi,
hän mitä tuossa jumaloi!
Sen toinen tehköön, kautta Herran,
jos oikeus sen vaatii kerran.

AGNES.
Siin' on tahrat vielä nyt;
oisinko ma itkenyt?
Kyynelhelmin kirjaeltu,
tuskan kanssa kaunisteltu,
on se mulle kallis, pyhä!
Lapsi tässä pukimessa
oli uhrinkastehessa!
Kuinka rikas oon ma yhä!

    (Koputetaan kovasti ulko-ovelle; AGNES kääntyy parkaisten
    ja näkee samassa BRANDin. Ovi temmataan auki ja sisään
    astuu repaleinen NAINEN, lapsi käsivarrellaan.)

NAINEN (huomaa lapsenvaatteet ja huudahtaa Agnekselle):
Anna mulle rikkaudestas!

AGNES.
Rikkaamp' olet kurjuudessas!

NAINEN.
Olet vallan niinkuin muut,
sanarikkaat suurisuut!

BRAND (lähestyy).
Mitä tahdot, ilmaise!

NAINEN.
Pappia en etsine!
Ennen lähden ulkoisalle
kuin ma taivun saarnas alle;
ennen riennän pakohon,
etsin kovan kallion,
jolle kuolla lupa on,
kuin Ma kuulen rangaistusta
hältä, joka pirun keksi.
Mitä voin mä, miesi musta,
että jouduin tämmöiseksi?

BRAND (hiljaa).
Naisen ääni, kasvot nää
lailla aaveen peljättää!

AGNES.
Nyt on kylmä jouluyö, --
lämmittele rauhassa!
Jos on nälkä lapsella,
syötä häntä, itse syö!

NAINEN.
Mustalainen tääll' ei saa
lämmön luona istahtaa.
Meill' on maantiet laveat,
ahot, metsät, kukkulat;
matka eessä ain' on meillä,
talot, tuvat taas on teillä.
Pois mun täytyy salamana,
oon kuin koirain ajamana!
Vouti näät veis vankilaan,
jos mun kiinni saisi vaan.

BRAND.
Ollos rauhassa sä täällä.

NAINEN.
Kun on muka katto päällä?
Varmempi on talviyö,
rautoihin ei meitä lyö.
Vaaterievun kumminkin
lapsen suojaks tahtoisin!
Vanhin veli näät se konna,
riisti rievun lapseltain
yöllä niinkuin varas vain.
Nyt on raukka alastonna, --
tuulen tuoma lumiräntä
pieksää vallan ihoon häntä.

BRAND.
Vaimo hurja, lapses jätä,
säästä raukan elämätä; --
pelastustaan ellös estä;
orjan leiman pois voi pestä.

NAINEN.
Tuohan kaunihilta soi!
Sitä vain ei tehdä voi,
enkä sallis tehtävän.
Rutto teihin! -- Missä luulet
meidän lapsen syntyvän?
Ojan luona, jossa kuulet
juomalaulut kulkijain.
Risti tehtiin kekäleellä,
kaste suotiin virran veellä,
pullon suusta virvoitus; --
synnyttäissä loilotus
kuului miesten noituvain. --
Kuka noitui sadattain?
lapsen isä -- isät myös!

BRAND.
Agnes!

AGNES.
       Niin.

BRAND.
             Sä tiedät työs?

AGNES (säikähtäen).
Hälle, Brand? En milloinkaan!

NAINEN.
Kaikki antakaatte vaan!
Olkoon vanhaa taikka uutta;
kaikki kylmään tarvitaan
peittämähän alastuutta.
Kohta kuolee raukka kyllä,
mutta ehken vaatteet yllä!

BRAND (Agnekselle).
Nyt on aika uhri täyttää!

NAINEN.
Sull' on kyllin, niinkuin näyttää;
etkö antaa noita vois,
kuolinkääreiksi ne ois?

BRAND.
Eikö vaimon vaikerrus
soi kuin Herran viittaus?

NAINEN.
Antakaa!

AGNES.
         Se rikos oisi!
Alfin muistoon tahran toisi.

BRAND.
Turhaan sai hän tuonelaan,
uhrin tie jos katkaistaan.

AGNES (murtuneena).
Teen kuin käsket. Sydämmeni
tallaan alle jalkojeni.
Vaimo, tullos ottamahan,
minä suostuu jakamahan. --

NAINEN.
Anna!

BRAND.
     Agnes? _jakamaan_?

AGNES (hurjalla voimalla).
Ennen käyn ma kuolemaan
kuin ma _kaikki_ annan pois!
Askel askeleelta lien
antanut ma sulle tien!
Enempää en voi, en saa!
_Puolet_ riittää lapsellesi!

BRAND.
Puoletkohan riitti silloin,
kuu ne ostit omallesi?

AGNES (antaen).
Ota, vaimo, lakki soma,
jota käytti lapsi oma.
Täss' on kolttu pienoisen,
se on hyvä talvi-illoin;
täss' on myssy silkkinen,
niin ei pysty pakkanen;
ota muistot viimeiseni. --

BRAND.
Agnes, _kaikki_ annoit kai?

AGNES (antaa taas).
Täss' on myssy, jossa hän
uhrikastehensa sai!

NAINEN.
Näiden luulen riittävän;
kaappi myös jo tyhjä on.
Kun nyt pääsis pakohon!
Rappusilla puen raukan;
sitten pakoon eestä haukan!

    (Poistuu.)

AGNES (taistelee sisällisesti; vihdoin kysyy hän).
Voiko taivaan Jumala
multa vielä vaatia?

BRAND.
Annoitko sa _vapahasti_
aina viime riepuun asti?

AGNES.
_En_.

BRAND.
On turha uhris tää.
Herra vaatii enempää.

    (Aikoo mennä.)

AGNES (on vaiti, kunnes Brand on tullut ovelle; silloin hän huudahtaa).
Brand!

BRAND.
       No nyt?

AGNES.
               Ma valhettelin
äsken, kun ma lahjoittelin.
Et sä tiedä, aavista,
etten suonut _kaikkea_.

BRAND.
Kuinka?

AGNES (ottaa kokoonlasketun lapsenpaidan rinnoiltansa.)
_Tää_ on tallella!

BRAND.
                   Paita?

AGNES.
Niin, sen itkullani
kostutin, ja sitten oon
kantanut sen rinnoillani!

BRAND.
Herras sua suojatkoon!

    (Aikoo mennä.)

AGNES.
Kuule!

BRAND.
       Mitä?

AGNES.
             Arvaathan!

    (Tarjoaa hänelle paitaa.)

BRAND (lähestyy ja kysyy ennenkuin ottaa sen vastaan).
_Vapahasti_?

AGNES.
             Vapahasti!

BRAND.
Vaimon nään mä istuvan
rappusilla; annahan!

    (Menee ulos.)

AGNES.
Viety viime vyöhön asti, --
mitkä sitoi multahan!

    (Seisoo hetken hievahtamatta ja äänetönnä; vähitellen
    muuttuu ilme hänen kasvoissaan säteileväksi riemuksi,
    BRAND palaa; Agnes rientää riemuiten häntä vastaan,
    heittäytyy hänen kaulaansa ja huudahtaa:)

Brand, ma olen vapaa nyt!

BRAND.
Agnes!

AGNES.
       Yö on häipynyt!
Kaikki kauhut karmivaiset,
kaikki rinnan painajaiset
kuilun pohjaan heitetyt!
Tahto vihdoin taiston voitti!
Kaikki usvat kauvas haihtui,
valkeudeksi pimeys vaihtui;
halki yön ja kuoleman
aamunkoi jo armas koitti!
Kirkkomaa, tuo kammon sana,
nyt ei kaiu kamalana,
sydämmeen ei haavaa saa; --
nyt voin riemuin huudahtaa:
lapsi löys jo taivahan!

BRAND,
Nyt sä olet saanut voiton.

AGNES.
Saanut kanssa riemusoiton
voiton yli haudan, yön!
Katso tuonne ylöspäin!
Siellä Alfin leikkivän
niinkuin aikaan elämän
naurusuussa äsken näin!
Jos ois sata suuta mulla
ja jos vois ja uskaltais,
niin en yhtä avajais
käskein hänen tänne tulla.
Kuinka suuren, viisaan työn
täyttää Herra tässäkin!
Kun ma Alfin uhrasin,
nousi taivoon sielu mun;
kuollakseen hän syntyikin;
vaan ma kestin koittelun! --
Kiitos, että johdit mua,
johdit sielun taistelua!
Näinhän kuinka kärsit sa;
_nyt_ oot _itse_ vaalissa:
sulta näät nyt kysytään:
_kaikki_ tai _ei mitäkään_!

BRAND.
Puhees arvoitusta on; --
loppui tuskat taistelon!

AGNES.
Ootko voinut unhottaa:
Jehoovan nähnyt kuolon saa!

BRAND (väistyy taaksepäin).
Voi sun ennustusta, voi! --
Ei! ja tuhat kertaa ei!
Herra voimaa mulle soi,
jos sen sulta tuskat vei!
Menköön _kaikki_ voitot multa,
menköön palkka taistelulta,
sua antaa en mä voi!

AGNES.
Nyt on aika; valikoi!
Rinnan tuli sammuta,
sulje kaikki jouluaatteet;
anna jälleen Alfin vaatteet; --
vaimo istuu ulkona; --
palata mun jälleen suo
noihin päiviin sokeoihin,
kaikki sielun silmiin luo,
laske synnin onkeloihin, --
Herra sulle vallan soi,
sulle en ma mitään voi;
riko siivet sieluni,
jalat maahan kahlehdi,
vedä jälleen kuiluhun,
josta juuri nostit mun, --
salli elää, niinkuin elin,
kun ma yössä hoipertelin!
Sen jos uskallat sa vaan,
olen vaimos ennallaan; --
nyt on aika; valikoi!

BRAND.
Sit' en Herran tähden voi!
Mutta murheen poistaa koi,
kun vain hetken kestät sä,
_yks_ on valkeus, elämä!

AGNES.
Tänne sua kahlitsee
kutsun uhrinkastehet,
_täällä_ sua tarvitsee
heikot sielut tuhannet, --
jotka uskoi Herra sulle
viedä tielle viitatulle!
Nyt on aika, valikoi!

BRAND.
Valikoida en ma voi.

AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa).
Kiitos tästä, kaikesta,
kiitos heikon hoidosta!
Pilvet raskaat painaa mua,
valvomaan ma pyydän sua.

BRAND.
Sa jo päätit päivätyön.

AGNES.
Niin, ja syttyi valo yön.
Voitto multa voimat vei,
enempäänsä kestä ei;
Herra kuitenkin on lauha!
Hyvää yötä!

BRAND.
            Sulle rauha!

AGNES.
Kiitos sulle _kaikesta_.
Nyt ma tahdon nukkua.

    (Menee.)

BRAND (painaa kätensä rintaansa vasten).
Sielu, luota uskohon!
_Kaiken_ hukka voitto on.
Ikuisesti omistaa
yksin sen, min kadottaa!




VIIDES NÄYTÖS.


(Puolitoista vuotta myöhemmin. Uusi kirkko kohoaa valmiina
vihkimisjuhlaa varten koristettuna. Joki virtaa vallan kirkon
ohitse. On varhainen usvainen aamu.)

LUKKARI ripustelee seppeleitä kirkon edustalle; vähän myöhemmin
tulee koulumestari.

KOULUMESTARI.
Kas, työssä jo!

LUKKARI.
                Niin, kiire on
ja apu tarpeen! Köynnökset
mun pitäis saada tankohon.

KOULUMESTARI.
Näin jotain luona pappilan,
mi päättyi kaari-aukkohon!

LUKKARI.
Niin, niin.

KOULUMESTARI.
            Se mitä tarkoittaa?

LUKKARI.
Se näät on portti kunnian,
min yllä nimi-kirjaimet
tään pastorimme ruskoittaa.

KOULUMESTARI.
Jaa, tänään täällä juhlitaan!
Jo kansaa tulee tulvanaan
ja vuonon valkopurjeet täyttää.

LUKKARI.
Nyt ollaan valppaat, kuten näyttää;
vaan vainaan aikaan seurakunta
ei täällä koskaan riidellyt,
näät kaikki nukkui sikiunta
ja sit' ei kenkään estänyt;
ken tietää, kuink' on parempi?

KOULUMESTARI.
_Elämä_, vilkkaus, lukkari!

LUKKARI.
Niin kai; mut mistä tulleekaan,
kun _meit'_ ei vilkkaus riivaa vaan?

KOULUMESTARI.
Kun nukkui muut, me valvottiin;
kun heräs he, me nukuttiin, --
ei kunta enää huoli meistä.

LUKKARI.
On vilkkaus sentään hyvä teistä?

KOULUMESTARI.
Niin rovastikin arvelee;
ma olen myöskin samaa mieltä, --
jos eroitusta vain ei tee,
vaan puhuu suuren rahvaan kieltä.
Mut _meille_ laki toinen on
kuin yhteiselle rahvahalle;
näät virkamiehet valtion
he eivät katso kuoren alle.
Mut kirkkokuri, tieteetkin,
ne kuuluu meidän toimihin,
ja kiihkoilua, Herra ties,
ei siedä koskaan virkamies.

LUKKARI.
Vaan pappihan se kiihottaa.

KOULUMESTARI.
Sehän se juuri harmittaa.
Ja piispa myös on harmissaan,
sen tiedän, uskokaa se pois;
jos rahvaalta hän tohtis vaan,
Brand eropassin saanut ois.
Mut Brand on viisas vainulleen,
hän tietää pulman piispalleen.
Hän kirkon uuden rakentaa
ja sillä piispan masentaa.
_Mit'_ tehdään täällä yleistöitä,
on sama, kunhan tehdään vaan;
me virkamiehet laatujaan
näät ollaan kaikki "tekijöitä".

LUKKARI.
Te ootte jäsen eduskunnan,
siis tunnette te kansan, maan;
mut muudan, joka läpi kunnan
juur' äsken kulki matkallaan
ja kansan näki toimessaan,
hän lausui: vanhat nukkujat
on heränneet ja -- lupaavat.

KOULUMESTARI.
Niin, lupaava on kansa tää,
ja luvata se ymmärtää, --
myös noussut on se; joka nulkki
on kohta lupauksen tulkki.

LUKKARI.
Yht' olen kauvan tuuminut;
nyt sanokaapas, oppinut, --
tuo kansanlupaus mitä on?

KOULUMESTARI.
Jaa, kansan lupaus, lukkari,
on tyystin tietää mahdoton;
vaan se on jotain, jonka luo
yks' suuri aate kaikki tuo;
tää aate silloin vasta voittaa,
kun kansan _vastaisuuskin_ koittaa.

LUKKARI.
No, kiitos, koulumestari;
tuon ymmärrän; jos vielä yhden
vain saisin selväks sotkusvyhden.

KOULUMESTARI.
Se ois?

LUKKARI.
        On mulle pulma uus:
näät _milloin_ koittaa vastaisuus?

KOULUMESTARI.
Ei koskaan!

LUKKARI.
            Häh?

KOULUMESTARI.
                 Ei koskaan koita;
se onkin luonnon ongelmoita;
näät kun se saapuu, niin se haihtuu
ja _nykyisyydeks_ silloin vaihtuu.

LUKKARI.
Niin aivan; muut' ei väittää voisi,
ja siitä turha riita oisi.
Siis milloin täytyy lupaus täyttää?

KOULUMESTARI.
Sen juuri äsken ehdin näyttää:
on kaikellainen lupaus
vain vastaisuuden sopimus.

LUKKARI.
Mut milloin saapuu vastaisuus?

KOULUMESTARI (hiljaa).
Kas siinä lukkar'!
    (Kovaa.)
                   Taasko uus?
mun täytyy antaa vastaus?
Jos yrittää se tulla milloin,
se muuttuu nykyisyydeks silloin.

LUKKARI.
Ahaa!

KOULUMESTARI.
      Näin alla lupausten
voi moni nähdä petoksen,
jos sit' ei niissä oisikaan; --
voi siksi suoraan lausua:
ken kuuteen osaa laskea,
hän _valhettelee_ luvatessaan,
jos kuin ois rehti aikoessaan;
näät lupaus täyttää ain' on taakka
ja jos ma turvaan logiikkaan,
sen näytän mahdottuuteen saakka.
Mut lupalintu lennä pois!
Nyt sanok --!

LUKKARI.
              Sss.

KOULUMESTARI.
                   Mitä?

LUKKARI.
                         Kuunnelkaas!

KOULUMESTARI.
On niinkuin jossain urut sois!

LUKKARI.
Se hän on.

KOULUMESTARI.
           Pappiko se ois?

LUKKARI.
Niin.

KOULUMESTARI.
      Hän, jos siellä nyt jo lie,
on varhain noussut, hitto vie!

LUKKARI.
Tän-yönä tuskin ensinkään
hän koskenut on sänkyään.

KOULUMESTARI.
Häh?

LUKKARI.
     Oikein ei lie papin laita.
Hän kantaa jotain salavaivaa,
mi yötä päivää häntä kaivaa
siit' asti kun hän leskeks jäi;
hän kyynelist' on kyllä saita,
vaikk' oisi taivas pilvessäi;
mut joskus amme, vettä täynnä,
on hataraksi sentään käynnä --
hän silloin soittaa murheissaan
kuin itkis lasta, vaimoaan.

KOULUMESTARI.
Nyt on kuin heitä kaksi oisi. --

LUKKARI.
Ja toinen kärsis, vaikeroisi,
vaan toinen häntä lohduttais.

KOULUMESTARI.
Jos tunteitansa käyttää sais!

LUKKARI.
Niin, jos ei oisi virkamies!

KOULUMESTARI.
Ja jos ei sääty rasittais,
niin itkisinkin, kukaties!

LUKKARI.
Jos kynän hiiteen kerran heittäis
ja antais lemmon kirjaa käyttää!

KOULUMESTARI.
Jos viisautensa joskus peittäis
ja uskaltaisi tunteet näyttää!

LUKKARI.
Ei näe kenkään, -- tuntekaamme!

KOULUMESTARI.
Ken tunteillensa vallan antaa,
se lähestyy jo rahvaan kantaa.
Näät papin sanaan, se on mies,
ken aina _yhtä_ olla ties;
ja kuinka ois, jos tahtois ken,
hän virkamies ja ihminen?
Ei, virka tunteen pellot routi,
siit' esimerkki olkoon vouti.

LUKKARI.
Kuin siksi juuri hänet saamme?

KOULUMESTARI.
On tuttu teille voudin talo,
myös muistatte, kun tulipalo
jo oli niellä arkiston. --

LUKKARI.
Se oli ilta, myrsky riehui. --

KOULUMESTARI.
Vaan vouti miesten miesi on:
hän myrskyn kanssa kilpaa liehui;
mut häntä vainos piru itse,
ja rouva huusi kyynelitse:
"oi sielus, armas, pelasta
ja vältä pirun kouria!"
Kas silloin vastas vouti niin:
"mun sielu joutaa helvettiin,
kun apua vain siksi saisin,
ett' arkistoni pelastaisin!"
Kas siin' on vouti mieleltään
ja tavoiltaan ja kieleltään;
se siksi myöskin varmaa on,
hän saapi kerran palkkion.

LUKKARI.
Ja missä?

KOULUMESTARI.
          Jossain, ties sen hiisi,
lie voutienkin paratiisi!

LUKKARI.
Vaan kuulkaas!

KOULUMESTARI.
               Mitä?

LUKKARI.
                     Ajan enne
on alla teidän sanojenne;
tääll' aika kuohuu, oivallamme,
näät vanhimpia tapojamme
ei enää kenkään huoli noutaa.

KOULUMESTARI.
Mut laho multaan aina joutaa,
ja mätä terveen kasvattaa.
Jos syöpä kansaa jäytää saa
ja jos ei lääkkeet enää auta,
on varmin keino silloin hauta.
Niin, täällä kiehuu, kuohuu kyllä,
sen huomaa ensi silmäilyllä.
Kun vanha kirkko maahan kaatui,
sen kanssa silloin kaikki maatui,
mi oli vanhan elinjuuri
ja suojas meitä niinkuin muuri.

LUKKARI.
Niin, kansan valtas hiljaisuus.
Pois, vanha, pois! se ensin huus,
vaan huuto hiljaa vaimentui
ja moni mietti, laimentui
ja katui, katui, katui yhä,
kun vihdoin totta tosiaan
jo käytiin kirkon kaadantaan,
se useist' oli melkein pyhä.

KOULUMESTARI.
Mut rahvahasta tuhannet
viel' liitti vanhaan sitehet,
siks kunnes uuteen temppeliin
uus Herran henki vihittiin;
sen vuoksi kansa kauhisteli
ja taivastellen toivoeli
jo sitä päivää koittamaan,
kun vanha lippu lasketaan,
ja uusi liehuu vapahasti; --
jo hiljaa nousi kirkonviiri
ja hiljaa seisoi kansanpiiri, --
ja nyt -- on päästy loppuun asti.

LUKKARI (viittaa sivulle päin).
Kas tuolla! Pientä, suurta nään
ma tänne saavan.

KOULUMESTARI.
                 Tulvimalla.
Mut hiljaisuus on kaikkialla.

LUKKARI.
Vaan outo humu kuuluu tiellä
kuin jymy eellä myrskysään.

KOULUMESTARI.
Näät kansan sydän ähkyy siellä;
ja on kuin tieto heillä juuri
ois siitä, ett' on aika suuri;
ja kuin ois käskyn saanut kansa
nyt täällä vaihtaa Jumalansa.
Ma pelkään; missä pappi on?
Jos pääsisin ma piilohon!

LUKKARI.
Ma myös, ma myös!

KOULUMESTARI.
                  Kun myrsky soi,
ei sielun pohjaan nähdä voi;
on kuilu alla kurimon,
ja tahto väistyy, eperoi!

LUKKARI.
No, veli!

KOULUMESTARI.
          Niin?

LUKKARI.
                Hm!

KOULUMESTARI.
                    Mik' on teillä?

LUKKARI.
Ma luulen, _tunteet_ puhuu meillä!

KOULUMESTARI.
Ei _mulla_ vaan!

LUKKARI.
                 Ei mullakaan!
Yks vierasmies ei kelpaakkaan!

KOULUMESTARI.
Me ollaan kaksi miestä, me,
ei akkoja! On ero se!

    (Poistuu.)

LUKKARI.
Ma äsken tunsin, että piisas;
nyt olen kylmä taas ja viisas
ja kova niinkuin routatie.
Työ tuolt' ei vielä kaikki lie
ja työttömänhän piru vie.

    (Menee toiselle taholle.)

    (Urut, jotka tähän saakka ovat soineet hillitysti, käyvät
    äkkiä voimakkaiksi ja päättyvät räikeään epäsointuun.
    Hiukan myöhemmin tulee BRAND ulos kirkosta.)

BRAND.
Täyteläisiks en nyt heitä
näy mä saavan säveleitä.
Soitto soi kuin parahdus!
Koko kirkon holvitus
ihmisäänen soinnun lainaa,
jota seinät raskaat painaa,
urut parkuu, vaikeroi
niinkuin kirstustansa vainaa.
Koittakoon ken vielä voi,
urut eivät enää soi.
Tahdoin äsken rukoella;
mutta ääni särkynyt
huusi kellon voihkehella,
joka, railo kupehella,
tuskissaan ois ähkynyt.
Näytti niinkuin Herra ois
itse ollut kuorissaan,
josta torjui vihoissaan
rukouksen luotaan pois! --
    Suuren teen ma temppelin,
niinhän silloin lupasin;
vanhan kaataa, hävittää,
sen ma kyllä uskalsin.
Nyt on valmis templi tää.
Kuulin siellä äsken juuri
huudettavan: "kuinka suuri!" --
Kumpi oikein näkee? Tokko
he vai minä lienen sokko?
Onko tuo se suuri suoja,
joksi sen ma tahdoin kerran?
Muuttikohan sinne Luoja,
uusi henki uuden Herran?
Tuommoisenko templin kuvan
näin ma suurra kohoutuvan,
sen kun hengen silmilläin
yli ihmishuolten näin? --
    Hm, jos Agnes luonain oisi,
toisin täällä olla voisi;
hän se pienen aateloi,
epätoivon poistaa voi,
taisi taivaan sekä maan
saada yhteen sulamaan.
    (Huomaa juhlavalmistukset.)
Liput, tangot, köynnökset!
Koululla jo lauletahan;
kansa tulvaa pappilahan,
mua tähtää katsehet; --
entäs kultakirjaimet!
Herra valo suo ja auta,
tai mun nielköön maa ja hauta!
Juhla kohta avataan;
kaikki miettii pappilaan,
pappi heill' on suussa vaan!
Heidän mietteitään ma pelkään,
sanat on kuin kirvellys;
niinkuin jäinen virta selkään
käypi heidän ylistys.
Oi jos vois, niin, oi jos vois
päästä piiloon täältä pois,
vaikka sutten suu se ois!

VOUTI (tulee täydessä univormussa ja tervehtii säteillen
tyytyväisyydestä).

Siis nyt on vihdoin sunnuntai,
työviikko raskas lopun sai,
nyt purjeet alas lasketaan
ja pyhän lippu nostetaan;
nyt tyytyväisnä käydä voimme
ja nähdä, mitä ahkeroimme.
Siis onneks, onneks olkohon,
nyt kuulu teidän maine on!
Niin aivan heltyy sydän mun,
mut riemu sentään vallan saa!
Vaan entäs te --?

BRAND.
                  Ma tukehdun!

VOUTI.
Se tunne täytyy karkoittaa.
Nyt saarnatkaa te, että paukkuu,
ei haita, joskin hiukan haukkuu.
Näät kirkko kaikaa sillä lailla,
ett' on se korviansa vailla,
ken kuulle ei, --

BRAND.
                  Soo?

VOUTI.
                       Sehän niin
myös vaikutti jo rovastiin.
Ja sitä tyylin kauneutta
ja muotoviivain muhkeutta. --

BRAND.
Sen tekin näitte?

VOUTI.
                  Minkä niin?

BRAND.
Se vaikuttaa kuin _ois_ se suuri!

VOUTI.
Sen suuruushan se onkin juuri,
mi vaikuttaapi katsojiin.

BRAND.
Se suuri _on_? Sen nähdä voi?

VOUTI.
No, se on suuri, lempo soi!
Se _liian_ suuri meille on.
Mä tiedän, että etelässä
on suuret mitat käytännässä;
vaan meitä täällä perukoilla
ja karumailla, kallioilla
ja rintehillä vuoriston
se suuruudella peljättää!

BRAND.
_Niin_ on se, totta tosiaan,
uus valhe vanhan sijaan vaan.

VOUTI.
Häh?

BRAND.
     Meidän työstä kansa rakas
nyt vaihtoi muistomerkkein tai'an
ja uskoo viisiin nykyai'an.
Ol' ennen kirkko "kunniakas";
nyt on se heistä _liian_ suuri --
ja siinä valhe onkin juuri.

VOUTI.
Tuot' en ma saata ymmärtää;
se hullun nimen multa saa,
ken kaipaa vielä suurempaa.

BRAND.
Ma tahdon kunkin tuntohon,
ett' templi nytkin pieni on;
se valhe on, jos tuota peittää.

VOUTI.
Ei, moiset houreet täytyy heittää
Miks sitä vielä halventaisi,
min itse teetti vaivallansa?
nyt riemuitsevi koko kansa;
on kaikki heistä rikkahinta
ja työtä suurta, loistavinta; --
näin luulla miksi ei se saisi?
Ken hennois heitä kiihoitella
ja soihdun kanssa kidutella,
min hoito tietymätön on?
Näät kaikki riippuu uskostamme.
Tuo templi, meidän rakentama,
jos pieni on, on vallan sama,
kun kansa saatiin uskohon
ja suureks uskoo kirkkoamme.

BRAND.
Niin, sama oppi aina vaan!

VOUTI.
Ja tänään täällä juhlitaan;
on kaikki meidän vieraanamme.
Se huonon nimen varmaan saisi,
ken ilon täällä masentaisi.
Ja teidän itsennekin tähden
en soisi kaiken kansan nähden
tuon luulon kuorta puhkaistavan
ja pienuudesta haastettavan.

BRAND.
Ja miks ei?

VOUTI.
            Kirkkoneuvoston
on päätös: teille lahjamalja
on annettava tänään juuri;
sen kirjoitus on pelkkä nalja,
jos kirkko ei lie kyllin suuri;
ja runo, joka tehty on,
ja puhe, juhlaa varten tullut, --
nää kumpikin ois yhtä hullut,
jos kirkon suuruus tingitään.
Siis teidän täss' on taivuttava
ja pystykorvin kuunneltava.

BRAND.
Jo ennen tunsin rinnassain:
on juhla valheen vuoksi vain.

VOUTI.
Vaan, suuri Luoja, mihin teillä
on moisin sanoin aikomus?
Mut että yhtyis mielet meillä,
te kuulkaa toinen todistus; --
ja tämä selvää kultaa on:
te omistatte -- tiedän, miksi --
nyt esimiesten suosion:
on teidät tehty -- ritariksi!
Ja tänään, risti rinnan päällä,
te käytte kaiken kansan nähden.

BRAND.
Ma kärsin toisen ristin tähden,
se mulla ennestään on täällä.

    (Vie kätensä sydämmelleen.)

VOUTI.
Teit' eikö valtaa liikutus,
kun moisen armon merkin saatte?
Te ootte kumma arvoitus!
Mut, Herran tähden, aatelkaatte --

BRAND (polkee jalkaa).
On puhe tässä joutavinta,
ma teille aikaa tuhlaan vaan; --
mun sanoistani hituisinta
te ette äkkää kumminkaan.
En sitä tarkoittanut tällä,
ma mitä mittaan kyynärällä,
vaan sitä, joka heijastaa
ja sielun jäätää, liekkiin saa,
mi viihtyy unelmoiden mailla
ja nostaa tähtitaivaan lailla -- --
en jaksa enää! -- menkää pois! --
ja tuosta muille puhukaa. --

    (Poistuu kirkolle päin.)

VOUTI (itsekseen).
Ken ymmärtää nyt tuota vois!
On suuruus, joka heijastaa
ja jot' ei mittaa kyynärällä
ja joka nostaa jäätämällä?
Ja tähtiyö? Hän sanat löytää! --
Lie pappi syönyt viinapöytää! --

    (Poistuu.)

BRAND (Brand tulee alas kenttää).
Näin yksin mailla autioilla
en ollut ennen milloinkaan;
he vastailee vain fraasiloilla
ja täyttää korvat loruillaan.
    (Katselee sinne päin, minne vouti meni.)
Tuon murskaisin ma kengälläin! --
Kun katsettansa ylöspäin
ma koitan nostaa konnantöistä,
niin sielustansa ryönää öistä
hän viskaa vasten silmiäin! --
    Oi Agnes, miks' et kestänyt? --
nyt olen leikkiin väsynyt,
miss' sodan voitto turhaa on. --
Niin, _yhden_ työ on toivoton!

ROVASTI (tulee).
Voi lapsukaiset, lauma heikko!
Ei, anteeks suokaa, virkaveikko!
Näät juhlat, saarnat, kaikki nää
mun järjen vallan himmentää;
ma saarnan ulkoa jo taisin,
vaan nyt ma alust' alkaa saisin.
Mut kyllin siitä. -- Kiitos teille,
te murtajamme vanhan jään,
tien uuden näytitte te heille,
ja mikä horjui ijästään,
sen teitte uudeks, suureks meille!

BRAND.
En suinkaan.

ROVASTI.
             Kuinka tarkoititte?
No, mitä puuttuis tästä sitte?

BRAND.
Uus henki uuteen asuntoon
ja mieli puhdas muuttakoon.

ROVASTI.
Se tulee vallan itsestään.
Uus templi kaariholvineen
ja voimakkaine valoineen
saa heidät kyllä peseymään.
Ja mikä kaunis kaikukin!
Se antaa pontta sanoihin
ja kaksinkertaiseksi näin
se lisää uskon vähintäin.
Niin, tuloksista semmoisista
ei kaupungeista suuremmista
lie viestit usein tulleet meille. --
Ja tästä kiitos yksin teille.
Ma kiitokseni nyt jo kannan
näin ennen juhla-atriaanne;
ja toisten tehtäväksi annan
siis laulaa työtä, kunniaanne;
sen tehkööt voimat nuoremmat
ja varsinaiset puhujat. --
Vaan kuinka kalvas, veikko kulta!

BRAND.
Jo ammoin voimat uupui multa.

ROVASTI.
Niin, niin, ei voimat silloin säästy,
kun yksin kaikki toimittaa.
Vaan nythän raskaimmast' on päästy
ja kaikki poutaa ennustaa.
Siis hätä pois! On enteet hyvät!
Ja muualtakin sadottain
nyt juhlavieraat keräytyvät;
te menkää itsehenne vaan:
ken meistä saarnalahjoiltaan
ois vertaisenne? Avosylin
on virkaveljet vastassanne
ja suusta kunkin kuulijanne
nyt teille kaikuu kiitos ylin!
Ja työnne, tehty kunnialla!
Ja juhla täällä taivas-alia!
Ja päivän teksti juhlallinen!
Ja entäs juhlapäivällinen!
Ma kävin äsken pappilassa,
miss' oltiin juuri leikkaamassa,
hm! -- vasikkata juotettua.
Se oikein hämmästytti mua
ja vesiheran suuhun nosti:
niin, oli sillä kyllin vaivaa
ja sai se kaikki kätköt kaivaa,
ken täältä moisen hiehon osti,
kun liha kuusi markkaa maksaa!
Ei kuultu ennen moista taksaa. --
Mut mull' on muuta asiaa.

BRAND.
Niin, repikää ja leikatkaa! --

ROVASTI.
Ma käytän kättä lauhkeaa.
Syy, miksi teidät kiini hain,
on vallan pikku seikka vain,
mut se on sentään seurattava
ja vasta tyystin huomattava.
Jo luulen teidän arvaavankin
ma minne tällä tähtään, hankin?
On puhe virkatoimistanne.
Kas, nähkääs syystä muistuttaa
voi vastaan virkatapojanne;
niin, tavat täytyy noudattaa --
on kirkon voima tapa juuri
ja kansaan sill' on mahti suuri.
En moiti teitä, Herra ties; --
te ootte nuori virkamies;
te saitte tänne kaupungista
ja ette tiennyt tarpehista.
Vaan _nyt_ on seikka vallan toinen
ja muutos tarpeen, väittää voinen.
Te näihin asti huolestitte
näät yksilöitä erittäin;
mut näin te harhaan horjahditte,
he vietävät on rivittäin;
te mittaa samaa käyttäkää --
on aina parhain tapa tää.

BRAND.
Mut tällä mitä tarkoitatte?

ROVASTI.
Kas nyt te kirkon rakennatte
ja kunnalle sen lahjoitatte
kai suojaks rauhan ynnä lain;
näät usko kirkon, valtion
ain' edistyksen keino on
ja yhteiskunnan turva vain
tai äiti hyväin tapojen.
Ei säkki valtion oo syvä;
siis rahan täytyy myöskin tuottaa,
näät valtio se siihen luottaa,
kun joku uskossaan on hyvä,
niin on hän hyvä kansalainen.
Vai luuletteko, yhteiskunta
kai tuhlais Luojan tähden vainen
ja vuoksi hyväin ihmisten
niin rahojaan kuin taivas lunta?
Niin hullu ei lie valtio;
ja meidät peris hukka jo,
jos valtio ei viisas oisi
ja parastaan ei ahkeroisi.
Niin, kaikki yhteismaalin tautta!
Ja tie käy virkamiesten kautta,
siis tällä kertaa pappien.

BRAND.
Tuo viisast' on; siis jatkakaa!

ROVASTI.
Ma pian kerron jäännöksen.
Te kirkon hyödyks valtion
kun lahjoititte, työnne on
myös valtiolle tulevaa.
Sen merkki juhlakin on tää,
mi kohta täällä aletaan,
ja siksi kellot heläjää
ja lahjakirja luetaan.
Siis seuraa lahjaa lupaus,
min suoranainen tarkoitus.

BRAND.
Ei aie koskaan ollut näin!

ROVASTI.
Nyt myöhäist' on se, ystäväin!

BRAND.
Ei liian myöhää kumminkaan!

ROVASTI.
Nyt järkevä te olkaa vaan!
Ei tarvis tässä suuttumusta,
kun puuttuu pahaa lupausta.
Te yksityistä hoitaa voitte,
vaikk' yhteiskuntaa palvelette;
te toista herraa hylkää ette,
jos toisen hyvää ahkeroitte.
Ei vuoksi Pekkain, Mattien
lie säätty virka pappien,
vaan seurakunta kokonainen
on armoitusta nauttivainen;
jos Herra kunnan armahtaa,
niin kukin silloin armon saa.
Näät valtio -- tää liekö uutta
on melkein tasavaltaisuutta:
se vapautta inhoaa,
mut tasa-arvoo rakastaa;
taas tätä ei se muuten voita,
jos tasoitella ei se koita, --
te _sitä_ juuri vastustatte!
te juuri juopaa suurennatte
näin kesken kirkon jäsenten
niin kuin ma ennen kuullut en.
Näät moinen jäsen valtion
nyt persoonallisuus hän on;
tää valtiota vahingoittaa,
sen huomaa selvimmin, kun koittaa
ken koota tasa-arvon verot
ja kaikki muutkin rästi-erot;
nyt kirkkoa ei hatuks sais,
min kaikkein päähän sovittais.

BRAND.
Voi, mikä laaja kaukomaa
nyt tässä mulle aukeaa!

ROVASTI.
Ei auta, olkaa tyyni vaan;
mut kirkon juurta syöpi koi
ja riidan kyy, ei kieltää voi.
Vaan vilkkaus saattaa toivomaan.
Tän kirkon nyt te lahjoititte,
te velvoituksen vahvistitte:
työ kirkon kautta valtiolle.
Näät kaikki joutuis hunningolle,
jos yhteissääntöä ei oisi;
nuo eri voimat, vyötä vailla,
ne riehuis hullun varsan lailla
ja aidat maahan pehtaroisi.
Jos käykin monen nimen alla,
yks laki määrää kaikkialla;
se taistelussa koulu on
ja sotaväessä ainiaan
kai tahdiksi se kutsutaan.
Niin se on määrä valtion
ja siin' on sana järkevin!
On juoksumarssi liikaa siitä,
vaan käynti paikoillaan ei riitä;
siis kaikki tasa-askelin.
Niin, sama tahti kaikille, --
on järjestelmän maali se!

BRAND.
Siis katu-oja maata kotkan
ja taivaan kaari lentää sotkan!

ROVASTI.
Ei eläimiä sentään olla; --
mut todistella tarustolla
jos tahdotte, niin kirja pyhä
se myöskin siinä riittää yhä;
näät aina ilmestykseen asti
se kertoo meille vertaavasti.
Nyt muistuttaa vain tahtoisin
ma tornityöstä Baabelin!
Kuin kauvas pääsi kansa tää?
Miks' ei se päässyt? Selittää
on helppo: kukin erillään
he kulki, puhui kieliään, --
ei yhteisvoimin tehty töitä
näät heistä varttui yksilöitä.
Niin, siin' on toinen oppi juuri,
min kätkee tarun viisaus suuri, --
ei yksin kenkään paljo paina
ja yksinäinen sortuu aina.
Kas siitä, ken on silmitön,
Hän, Herra, tekee yksilön.
Ja roomalaiset sanoivat:
löi sokeaks sen jumalat; --
siis hullu taikka yksin olla
on sama; hän on tappiolla.
Ja siksi, kuka yksin on,
hän saapi saman kohtalon
kuin Uurian sai taistelossa;
hän kaatui etuvartiossa.

BRAND.
Niin ehkä käy; vaan entäs sitte?
Ei kuolo kaiken loppu lie.
Ja tuskinpa te väittäisitte,
ett' yhteistyömme aina vie
myös määrän päähän? Yhtä mieltä
jos ois he olleet, yhtä kieltä
myös haastaneet, niin oisiko
myös torni taivoon noussut jo?

ROVASTI.
Ei taivoon; sitä väitänkin,
ei kukaan ultuis taivaihin.
Ja täss' on toinen oppi juuri,
min kätkee tarun viisaus suuri:
se juoksuhiekkaan rakentaa,
ken taivaan kanssa kilvoittaa.

BRAND.
Vaan sinne nousee rukouskin
nous tikapuut ne Jaakobin.

ROVASTI.
Vai _sillä_ lailla tarkoitatte!
Siis kaiken riidan karkoitatte.
On tieten taivas palkkiomme
ain' eestä työmme, uskontomme.
Vaan toist' on elo, usko toista; --
ei sekaisin vain ole noista; --
kuus päivää työssä puuhatkaamme,
mut sunnuntaina saarnatkaamme;
jos kirkko aina auki ois,
niin kirkonkäynti jäisi pois.
Te sanan voimaa heikonnatte,
jos sanojanne tuhloatte,
näät usko niinkuin tiedekin
ei hälvetä saa usvihin.
Te nähdä voitte ihanteenne,
kun saarnastuoliin askeleenne
juur' ikään vie; vaan kaapun kanssa
on luopuminen haaveistansa.
Niin, laki tääll' on kaikkialla,
se vaatii rajaa vaatimalla
ja juuri tämän seikan vuoksi
oon saapunut ma teidän luoksi.

BRAND.
Nyt selvään sen ma oivallan
En sovi teidän kaavahan.

ROVASTI.
Päin vastoin aivan avosylin,
mut teille sopii paikka ylin; --
siis ylöspäin --

BRAND.
                 Ja sinne vie
kai lokarännin kautta tie!

ROVASTI.
Ken alentuu, se yletään;
myös vitsa aina väännetään.

BRAND.
Jos miestä teille tarvitaan,
niin sielultaan hän murhataan.

ROVASTI.
Te kuinka voitte luullakkaan
mun hankkivankin moista juonta?

BRAND.
Niin, ensin iskette te suonta!
Luuranko kuiva, se ma nään,
se sopii teidän elämään!

ROVASTI.
En tahdo kissan kuolemaa,
siis en ma tahdo teidänkään;
vaan arvelin, kai parhain lie,
jos hiukan uksen ra'ottaa,
min kautta mun on käynyt tie.

BRAND.
Tuo vaatimus jo liikaa on!
Kun laulaa kukko valtion,
mun täytyis kieltää Herra se,
jok' on mun ainoo ihanne!

ROVASTI.
Ei, kieltää ei lie vaatimus;
mut meistä teidän velvoitus
on sydämmeenne piiloittaa,
mit' yhteiskunt' ei käyttää saa.
Te ihanteenne pitäkää,
mut tarkasti se kätkekää;
te haaveksikaa, Herran tähden,
kun ette tee vain kansan nähden;
sit' aina kolhii elo nurja,
ken itsepäinen on ja hurja.

BRAND.
Niin, pelko, palkka toimistasi
on Kainin merkki otsallasi;
sa syömmes puhtaan Aapelin
myös tapoit maisin viisauksin!

ROVASTI (hiljaa).
Nyt "sinuksi" hän kutsuu mua;
se liikaa on!
    (Ääneen.)
              En taistelua
nyt jatkaa tahdo; sitä vaan
ma vielä teille toistaa saan:
jos mieli teill' on edespäin,
niin aika, paikka huomatkaa;
ei voittoon täällä kukaan saa,
ken ajan merkit hylkii näin.
Te nähkää taideniekat vaan
ja myöskin runoilijat maan!
He aina aikaa noudattaa.
Ja entäs sotilaita meillä?
On vyössä tylsät miekat heillä!
Ja miksi? Laki vaatii vaan --
on huomattavat tarpeet maan.
Myös itseys kunkin kadotkoon,
se muiden tasaan painukoon
ja piiloittaukoon joukkioon!
On nykyaika suopea;
jos otatte sen sillä lailla,
niin voitte tehdä suuria.
Vaan oksat täytyy karsia
ja sielu olla särmää vailla;
ain' olla runko tasapinta,
ei omaa tietä kulkea,
niin tulee työkin parahinta.

BRAND.
Pois täältä, pois!

ROVASTI.
                   Niin, tieten pois;
se minustakin kummaa ois,
jos teidänlainen lahjoiltaan
ei pyrkis paikkaan parempaan;
mut suurissakin suhtehissa
ain' ollaan ajan pukimissa.
Ja lailla vanhan vääpelin
on huudettava: tahtihin!
näät vääpeli on ihanne
nyt juuri meidän aikamme.
Kuin kirkkoon sotapoikiansa
hän plutoonittain kuljettaa,
niin papit seurakuntiansa
myös paratiisiin paimentaa.
Ja perustana uskonnon
auktoriteettiusko on;
ja kun se oppiin perustuu,
niin sokeaan voi sitä käyttää;
ja kuinka menot sukeuu,
sen käsikirja meille näyttää.
Siis rauhallisna pysykää
ja asemaanne miettikää!
Mun täytyy uuteen templiin Herran
ja koittaa ääntä vielä kerran;
on mulle outo kaiku sen
ma moista täällä kuullut en.
    Siis hyväst' jääkää! Teksti uus
on ihmisluonnon riitaisuus
ja Luojan kuvan himmennys. --
On kohta tarpeen pontevuus --
siks' ensin pieni virkistys!

    (Menee.)

BRAND (seisoo hetken ajatuksissaan kuin kivettyneenä).
Ma kaikki annoin kutsun tähden,
ja luulen, Luojan työtä teen;
ja nyt tuo kurja Herran nähden
mun näyttää toista palvelleen.
En taivu vielä! Koitan kerta!
Tuo kirkon para juokoon verta.
On maahan lyöty elintyö,
vaan sieluani en ma myö! --
    On yksin olla kauheaa,
nään kaikkialla kuolemaa;
ja vaikka leipää pyydän mä,
he tarjoo kirkon kiviä.
    Hän puhui totta kauheata
ja sentään Hornan ontevata.
On Herran kyyhky piilossaan;
ei lennä koskaan kohti vaan. --
Jos nähdä _ainoankin_ vois,
ken turvaa, rauhaa mulle tois!

    (EINAR tulee tietä myöten kalpeana, laihtuneena ja
    mustiin puettuna; nähdessään Brandin pysähtyy hän.)

BRAND (huudahtaa).
Sa, Einar?

EINAR.
           Se on nimi mun.

BRAND.
Toi varmaan Herra tänne sun.
Ma juuri yhtä kaipasin,
min sydän kivestä ei ois;
Oi, riennä tänne sylihin!

EINAR.
Ei tarvis; oon jo satamassa.

BRAND.
Se pisti varmaan vihaksesi,
mi sattui viime tapaamassa. --

EINAR.
Ei, sit' en katso viaksesi.
Sä olit Herran viesti vain,
min varoitukseks vaan ma sain.

BRAND (peräytyen).
Tää mit' on kieltä?

EINAR.
                    Rauhan kieltä;
kun synnintaakka painoi mieltä,
ma puhtaaks synnyin uudestaan.

BRAND.
Niin kummallista! Kuitenkaan
en väärin tuonnoin kuullut lie,
kun kerrottiin, ett' toinen tie --

EINAR.
Ma luotin omaan voimahan
ja jumaloihin maailman
ja taideniekan lahjoihin;
vaan laulunääni vaaroihin
mun vei ja ansaan saatanan.
Mut Herra armon mulle soi,
ei lammastaan Hän heittää voi,
vaan pelastuksen kohta toi.

BRAND.
Ja miten niin?

EINAR.
               Ma lankesin.

BRAND.
Ja mihin?

EINAR.
          Pelisyntihin
ja nautintoihin juomingin. --

BRAND.
Ja _sitä_ kutsut Herran työksi?

EINAR.
Näin otin alku-askeleen.
Sen jälkeen Hän mun tautiin syöksi.
Myös taidelahjat kadotin
ja ilomielen hukkasin;
ma vietiin sairashuoneeseen --
kai siellä kotvan hourailin --
ja kärpäsiä parvittain
jo houriessa nähdä sain; --
kun vihdoin pääsin sairaalasta,
ma kolme naista kohtasin --
he oli varmaan taivahasta --
ja erään papin laupean;
niin heitin pahan maailman --
ja synnistä kun pääsin kerran,
niin tulin lapseks taivaan Herran.

BRAND.
Vai niin.

EINAR.
          Käy eri suuntiin tie,
se milloin alas, ylös vie.

BRAND.
Ja sitten?

EINAR.
           Niin; ma antautuisin
taas hetkeks raittiuspuhujaksi;
mut täänkin toimen huomasin
ma kohta liian ahtahaksi;
niin tartuin matkasauvahan
ja saarnaajana matkustan. --

BRAND.
Ja minne?

EINAR.
          Maahan mustien.
Vaan aika rientää puhellen;
muu täytyy pois --

BRAND.
                   Oi, tänne jää
On täällä tänään juhla.

EINAR.
                        En;
mun täytyy rientää, ehättää
luo noiden mustain sielujen.

    (Aikoo lähteä.)

BRAND.
Ja eikö muiston himmekään
saa sua mistään kysymään --?

EINAR.
Se mitä oisi?

BRAND.
              Yksi vaan,
ken kävis varmaan suremaan,
jos sinut nähdä nyt hän vois.

EINAR.
Nyt aavistan; se ehkä ois
tuo nuori nainen arvoton,
ken saanut ois mun hekkumaan --
mut silloin löysin uskonnon.
Niin, kuinka hänen laita on?

BRAND.
Nain hänet vuotta myöhemmin.

EINAR.
On seikka vähäarvoisin;
en moisia ma kuulla huoli;
vaan tärkeintä ma tahdon tietää.

BRAND.
Sai suruja hän paljo sietää,
jos riemujakin; lapsi kuoli. --

EINAR.
On vähäarvoista.

BRAND.
                 No niin,
vain lainakshan se annettiin,
ja kerran kai me tavataan.
Mut hänen myös vei Tuonen nuoli;
he lepää tuolla haudoissaan.

EINAR.
On vähäarvoista se vaan --

BRAND.
Vai sekin?

EINAR.
           Noist' en kuulla huoli;
ma tahdon tietää _kuin_ hän kuoli.

BRAND.
Hän toivoi huomenkoittoa
ja sydän runsas aarteineen
ja tahto takas voittoa; --
näin taivahasta varmana
hän nukkui Herran kiitokseen.

EINAR.
Täss' kaikki kerskailusta on;
kuin oli laita uskonnon?

BRAND.
Hän uskoi.

EINAR.
           Kehen?

BRAND.
                  Jumalaan.

EINAR.
Ei muuhun; siis hän tuomitaan.

BRAND.
Häh? Kuinka?

EINAR.
             Hän saa tuomion.

BRAND (rauhallisesti).
Pois, lurjus!

EINAR.
              Liekkiin helvetin
sa joudut kerran itsekin; --
te tuomitahan molemmat.

BRAND.
Sa, konna, vielä uskallat!
Vast' olit itse syntisin. --

EINAR.
Ma olen lapsi tahraton
ja pesty puhtaaks uskon kautta;
pois hierottuna synti on
näät Vapahtajan kuolon tautta;
myös perisynti Aatamin
on valppautta puhtahin;
ma loistan messupaidan lailla
ja olen synnin saastaa vailla.

BRAND.
Hyi!

EINAR.
     Hyi itseäsi! Pirun sarvet
jo nään ja sarvipäiset parvet.
Oon taivaan vehnäjyvä minä,
vaan rikkaruohon siemen sinä.

    (Menee.)

BRAND (katsoo hetkisen hänen jälkeensä; äkkiä säteilevät hänen
silmänsä ja hän huudahtaa).

_Hän_ se oli tarpehen!
_Nyt_ ma kahleet katkaisen;
oma lippu liehumaan,
vaikka _yksin_ tielle saan!

VOUTI (tulee kiiruhtaen).
Rakas Brand, nyt joutukaa!
Kirkkoväki odottaa,
varmaan kohta tänne saa. --

BRAND.
Antaa tulla.

VOUTI.
             Ilman teitä!
Kuulkaa, kotiin rientäkää!
Pidättää en voi ma heitä;
koko kansajoukko tää
niinkuin kevättulva vaan
rynnistää nyt pappilaan,
tahtoo nähdä pappiansa.
Kuulkaa, taaskin huutaa kansa!
Joukot tuolla, siltä näyttää,
kohta väkivaltaa käyttää.

BRAND.
Itseäin en heiltä peitä,
seurata en tahdo heitä;
tänne jään.

VOUTI.
            Voi hullutusta!

BRAND.
Teidän tie on ahdas mulle.

VOUTI.
Eikös ahtaammaks se tulle,
kun tuo ihmistulva musta
tänne syöksee? Katsokaa!
Papit, virkamiehet nuo
tunkee kansa ojan luo --;
tulkaa, Brand, ja joutukaa!
ruojajoukko ruoskikaa!
Nyt ne pääs; se myöhäist' on,
kulkue on mahdoton!

    (Kansa tulvaa näyttämölle ja murtautuu hurjassa
    epäjärjestyksessä juhlakulkueen läpi kirkolle päin.)

YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ.
Pappi!

TOISET (osoittavat kirkonrappusille päin, missä BRAND seisoo,
ja huutavat).

       Tuolla!

MUITA ÄÄNIÄ.
               Aukaiskaa!

ROVASTI (joukon keskeltä).
Vouti, mun he rutistaa!

VOUTI.
Min' en mahda mitään heille!

KOULUMESTARI (Brandille).
Vallan antoi Luoja teille.
Rauhoittaos kansan mielet!
Mitä täällä aiotaan,
suurta lie tai -- pahaa vaan,
niinkuin kuiskii kurjat kielet?

BRAND.
Oi, siis nostaa vihdoinkin
myrsky kansan untelon!
Vaalin hetki tullut on!
Uutta täysin tahtokaa, --
_kaiken_ lahon nielköön maa, --
että holvit temppelin
nousee kaarin mahtavin!

VIRKAMIEHET.
Pappi raivoo!

PAPIT.
              Hullu mies!

BRAND.
Se ma olin, Herra ties,
kun ma teidän tahtovan
luulin totta taivahan!
Se ma olin luullessani
teihin voivan Jumalani
tinkimällä yhdistää.
Vanha kirkko oli pieni --
näin mun kulki aatetieni:
kahta suurempi -- jo riittäis;
tämänlainen -- suurta siittäis!
Miks en silloin nähnytkään:
_kaikki_ tai _ei mitäkään_.
Kuljin tietä tinkivää; --
Herra nyt mun havahutti,
pasuunaansa puhallutti --
niinkuin eessä Nathanin
David muinoin, vapisin,
kalpeana kuuntelin --;
pois _nyt_ kaikki epäilys.
Saatana on tinkimys!

KANSA (enenevällä kiihkolla).
Alas kaikki pettäjät!
Alas kansan jäytäjät!

BRAND.
Keskuudessa juuri kansan
asuu se, ken laittoi ansan.
Voimianne tuhlailitte,
kahdeksi te halkaisitte
itseytenne; siksi nyt
voittaa heikkous, epäilyt.
Mitä teille kirkko on?
Halu teill' on loistohon, --
mahtisoittoon urkujen,
kilkatukseen kellojen, --
halu kuulla juhlakieltä,
joka kutkuttaisi mieltä
leperrellen, kuiskaellen,
paisuen ja painuellen
jälkeen taiteen sääntöjen!

ROVASTI (hiljaa).
Voutia hän tarkoittaa!

VOUTI (samoin).
Kirkkoherra siinä saa!

BRAND.
Menoa vain loistavaista
tahdotten te, ulkonaista.
Sitten kotiin takaisin,
tylsämielin toimihin, --
arkimielin, arkiaattein,
sielu myöskin arkivaattein
haudattuna viikon kai,
kunnes taas on sunnuntai!
Haaveksinko silloin noin,
kun ma uhrikalkin join?
Suureks kirkon rakensin,
että suuriin holveihin
saisi uskonopinkin,
mutta myöskin _kaiken_ sen,
mi sai eloon oikeuden; --
arkihuolet, surut työn,
illanrauha, lepo yön,
nuoren rinnan rikkaus,
kaikki runsaus, innostus
siellä yhtyneinä oisi,
ilomielin karkeloisi.
Virta, tuolla vahtovainen,
virran koski kuohuvainen,
mahtiäänet luonnon myrskyn,
laulu laaja merten tyrskyn
sieluamme sulattaisi,
yhtyis soittoon urkujen,
yhtyis lauluun kansojen!
Alas täällä tehty työ!
Suuri siis on valhe vain;
henki valheen maahan lyö,
että häipyy teiltä yö!
Taimet kaikki talloatte,
työn kun noin te eroitatte;
arkipäivät ainiansa
olkoon lippu tangostansa,
vasta sunnuntai kun on,
lippu nouskoon tankohon;
näinhän miettii koko kansa.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.
Kas, nyt! myrsky yhtyy soittoon!
Sinä johda meitä voittoon!

ROVASTI.
Älkää häntä uskoko,
hältä puuttuu uskonto!

BRAND.
Niin, sa lausuit puuttehen,
puutteen meidän molempain,
puutteen koko kansassain!
Usko on vain _sielujen_;
kenpä täällä sielu ois!
Kenpä haparoidessansa
luopunut ei parhaastansa,
heittänyt ei sielun pois!
Hekkumoissa nautinnon,
pyörtehessä karkelon
tylsyi mielet ilohon;
vasta väsymyksessänne,
vasta hengen hädässänne
turvaatte te Jumalaan!
Kun on viime pisaraan
juonut maljan raajarikko,
_silloin_ vasta rukoillaan,
silloin nöyrtyy uskalikko.
Ihmisleiman tahrattua,
eläimiksi jouduttua
saatte armon portin luo,
Luojan luokse -- rammat nuo
Siksi suistuu Herran valta.
Jalkoihinsa kaikkialta
kertyy vanhat sielultansa!
Kerran Herra lausui näin:
kenpä tuntee povessansa
innon, verta suonissansa,
valtakunta myös on hällä.
Se on lasten virkeäin.
Sinne et sä tinkimällä
pääse koskaan, veltto kansa.
Kellä verta suoniss' on
astukoon nyt vierelläin
elon suureen kirkkohon!

VOUTI.
Aukaiskaa!

KANSAJOUKKO (huutaa kuin ahdistuksissaan).
          Ei sinne päin!

BRAND.
Kirkko puuttuu loppuaan.
Se on luonto kokonaan,
lattiana vihryt maa,
missä taimet kukoistaa,
taikka merten ulapat,
vuonot vahdonvalkeat --
kattona on taivas vaan.
Siellä työs sä myöskin tee,
Luoja näkee, kuuntelee;
arkitöitäs ällös jätä,
ne ei riko pyhää tätä.
Niinkuin puussa kuori vain
peittää _kaikki_ kirkko tää,
uskon eloon yhdistää.
Arkipuuhat jalostain
yhtyy oppi kanssa lain.
Työmme eivät estä siellä
lentoamme tähtitiellä,
leikit luona joulupuun
yhtyy suurten karkeluun!

    (On kuin myrsky kansajoukossa humahtaisi; muutamat
    väistyvät; useimmat kertyvät Brandin ympärille.)

TUHANNET AANET.
Valo tuikkaa pimeään; --
usko yhtyy -- _elämään_!

ROVASTI.
Voi, hän seurakunnan vie!
Missä voudit, kaikki lie!

VOUTI (hillitysti).
Olkaa hiljaa, lempo soi!
Härän kanssa emme voi
käydä koskaan otteloon.
Ensin loppuun raivotkoon.

BRAND.
Pois nyt täältä ikeen alta!
Tää ei ole Luojan valta,
se on vapaa, kaunis maa.
    (Vääntää kirkonoven lukkoon ja ottaa avaimen käteensä.)
Papiks muita hakekaa!
Lahjani mä peruutan; --
avaimia juhlahan
ette koskaan multa vie!
    (Heittää ne virtaan.)
Jos nyt tahdot kirkkohon,
aineen orja arvoton,
sillan alta käy sun tie!
Mutta selkäs pehmyt on,
mada maata pitkin sie,
huokaa heikon sairaan lailla,
kun hän armoa on vailla!

VOUTI (hiljaa ja keveällä mielin).
No, tuot' ei tehdä ritariksi!

ROVASTI (samoin).
Ei piispaks eikä rovastiksi!

BRAND.
Tulkaa nuoret, tervehet!
elon vilppaat tuuloset
tomun vievät rinnoistanne.
Seuratkaatte voittohon!
Pois nyt uni katseestanne!
Hengen aatelina kerran
käyt sä uuteen templiin Herran; --
kuolo kohtaa untelon --
pois nyt kurjuudesta tästä,
joukkiosta tinkivästä;
puolinaisuus voiman syö, --
vihollistas kerran lyö; --
sotaa huuda kaikkialle
kuolemasta, elämästä!

VOUTI.
Seis! Tää kaikuu kapinalle!

BRAND.
Min' en kuulu teidän alle!

KANSA.
Näytä tie! Me seurataan!

BRAND.
Yli vuorten iljangon!
Halki maiden kulku on,
poikki kaikki kahleet vaan,
joilla sielut sorretaan!
Vapautta, innostusta!
Alas kansan peikko musta,
ollos mies ja pappi myös,
vapauttaa on nyt sun työs,
uudeks ihmisleima taas,
templiks tehkös koko maas!

    (Kansajoukko, myöskin lukkari ja koulumestari keräytyvät
    hänen ympärillensä. Miehet nostavat Brandin olkapäilleen.)

USEITA ÄÄNIÄ.
Suur' on aika! Päivän koi
kangastuksin salamoi!

    (Väkijoukko tulvaa laakson rinnettä ylös; aniharvat jäävät.)

ROVASTI (poistuville).
Mit' aiotte te, sokeat?
Kas, hänen houkutusten alla
on salajuonet saatanalla!

VOUTI.
Hoi! kuulkaa! Teidän alukset
ne tyyneen veteen kuuluvat!
Seis! Kuoloon käytte, ihmiset! --
Ei edes vastaa, lurjukset!

ÄÄNIÄ.
Ei! mannaa satoi taivahasta
myös valituille nälkäisille!

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.
Me suojat saamme suuremmat!

VOUTI.
Vaan muistakaahan peltojanne
ja lehmiä ja lampaitanne!

ROVASTI.
Hoi, muista vaimoas ja lasta!

ÄÄNIÄ (sangen kaukaa).
Saa Herra kostaa pelkurille!

ROVASTI.
Kuin voikin jättää isä lastaan?

ROVASTI.
Hoi, aatelkaahan kotianne!

KOKO JOUKKO.
Ken ei lie myötä, hän on vastaan!

ROVASTI (katsoo kädet ristissä hetken heidän jälkeensä ja sanoo
masentuneena).

Ilman laumaa, kaihomiellä,
seisoo vanha paimen heidän
kuin hän ois jo mierontiellä!

VOUTI (uhaten Brandia).
Hälle käy tää häpeäksi!
Voitto näät on kohta meidän!

ROVASTI (itkemäisillään).
Voitto? Nyt kun kaikki läksi --!

VOUTI.
Mut ma toivon voittoani,
jos ma tunnen lampahani!

    (Menee toisten jälkeen.)

ROVASTI.
Mihinkähän katos vouti?
Heidän jälkeen, tosiaan!
Rohkeutta taas ma saan.
Lähden jälkeen itsekin, --
ryöstän, minkä voinen vaan!
Ken nyt ratsun mulle nouti! --
Mutta ratsu rauhaisin!

    (Pois.)

BRAND.
Kas, tuonne käypi voittokulku!
Jo kylän kätkee vuorten sulku
ja yli sen on taivas nyt
jo usvateltan heittänyt.
Siis unhoon laakson ummehdus,
on tuolla korkeus, vapaus!

ERÄS MIES.
Vaan vuota; isä sairas on!

TOINEN MIES.
Ja mull' on nälkä armoton. --

USEAT.
Niin nälässämme auta meitä!

    (Korkeimmassa vuoristossa olevan karjatalon luona.
    Maisema kohoaa taka-alalla ja muuttuu aavoiksi ja
    autioiksi tunturilakeoiksi. Ilma on sateinen.)

    BRAND, väkijoukon -- miesten, naisten ja lasten -- seuraamana
    tulee vuoren-rinteitä ylös.

BRAND.
Mut ensin noustaan ylänteitä!

KOULUMESTARI.
Vaan mitä tietä?

BRAND.
                 Joka tie
on hyvä, kun se määrään vie.
Siis tästä tulkaa. --

ERÄS MIES.
                      Siinä juuri
on kohta alla kuilu suuri!

LUKKARI.
Jääkirkko myöskin siellä lie.

BRAND.
Tie jyrkkä myös on lyhyt tie.

ERÄS NAINEN.
Mun laps on sairas!

TOINEN NAINEN.
                    Niin myös minä

KOLMAS NAINEN.
Ken virvoitusta mulle tuo?

KOULUMESTARI.
Oi, pappi, nälkä poista sinä!

JOUKKO ÄÄNIÄ.
Tee ihmetöitä, leipää luo!

KOULUMESTARI.
Niin, oikein; ensin taistohon
ja sitten palkan päivä on!

BRAND.
Ken sanaan Luojan tahtoo luottaa,
hän tietää, taisto palkan tuottaa!

USEITA ÄÄNIÄ.
Profeeta on hän, Herran mies!

MUITA JOUKOSTA.
Vaan taisto kuumaks käy kenties?

TOISIA ÄÄNIÄ.
Ja meistä monta murhataanko?

ERÄS MIES.
Ja rohkeutta vaaditaanko?

KOULUMESTARI.
Kai hengeltäni varma lien?

BRAND.
On orjan kurja leima teissä; --
ken palkan nauttis ennen työtä?
Jos velttous vallan saapi meissä,
me käydään kohti haudan yötä!

TOINEN MIES.
Ma voitto-osan minkä vien?

ERÄS NAINEN.
Kai poikani ma pitää saan?

BRAND (katselee hurjana väkijoukkoa).
Siis mitä tietää tahdotaan?

LUKKARI.
Kuin pitkäks käypi taistelo
ja kuinka suureks tappio
ja mik' on voiton palkkio?

BRAND.
Vai näist' on kysymys!

KOULUMESTARI.
                       Niin on,
ei päästy ennen selkohon.

BRAND (kiihoituksissaan).
Siis saatte nyt sen!

KANSA (kertyy hänen ympärilleen).
                     Puhukaa!

BRAND.
Niin, milloin taisto taukoaa?
Kun taukoatte tinkimästä,
kun ootte kaikki uhranneet,
kun sydän taukoo sykkimästä,
kun täysin ootte tahtoneet,
niin, kunnes kaikin myönnetään:
suo kaikki tai ei mitäkään!
Ja taiston hukka? Jumalanne
nuo puolinaiset suosijanne,
ja aineen kahleet orjistavat
ja velttous, nää on uhrattavat!
Ja voiton palkka? Varma usko
ja hengen lento, aamurusko,
myös ehjä tarmo sieluhun
ja puhtaus itse tahtohon
ja alttius uhritöihis sun,
ett' uhraat riemuin kuolohon, --
ja seppel orjantappurainen, --
kas, siin' on meidän palkka mainen!

KANSA (raivoisasti huutaen).
Tuon lempo vieköön petturin!

BRAND.
Ma pidän, minkä lupasin.

YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ.
Sä sanoit vieväs voittohon; --
nyt voitto pelkkä uhri on!

BRAND.
Ma voittoon viedä lupasin,
ja voitto varma onpikin.
Mut ensimmäiset ainiansa
ne kaatuu eestä asiansa;
jos sitä ei hän uskalla,
niin luopukoon hän aseista.
Jos lippumieskin heikko lie,
niin lipun vihollinen vie;
jos et sä uhraa, olet myöty,
jo ennen kuin sa olet lyöty!

KANSA.
Siis eestä syntymättömäin
hän vaatii kuoloon meitä näin!

BRAND.
Niin, halki uhrin erämaan
tie Kaanaaseen näät käykin vaan.
Siis kuolon voittoon! Kaikki siksi
ma tahdon Herran ritariksi!

LUKKARI.
Kas nyt on eessä kaunis puhua!
Ja takanamme kirous julma. --

KOULUMESTARI.
Niin, paluu meill' on mahdoton.

LUKKARI.
Tie eespäin pystyyn noussut on!

MUUTAMAT.
Hän tappakaa!

KOULUMESTARI.
              Se tuhmaa ois!
Ken meitä sitten johtaa vois?

NAISIA (viittaavat pelästyneinä alas tielle päin).
Rovasti!

KOULUMESTARI.
         Olkaa tyynet vaan!

ROVASTI (tulee muutamien jälelle jääneiden kanssa).
Oi, paimentanne, lampahani,
nyt kuulkaa lauma kaitsemani!

KOULUMESTARI (väkijoukolle).
Ei kotipaikkaa meillä siellä;
on meidän koti mieron tiellä!

ROVASTI.
Noin kuinka voitte raskahasti
te mua raastaa sieluun asti!

BRAND.
Jo kauvan sieluja sa raastoit!

ROVASTI.
Tuon elkää kuulko valheita!
Hän teidät pettää.

USEAT.
                   Totta haastoit!

ROVASTI.
Mut teille anteeks annan ma,
jos huomaan selvää katumusta.
Te itseänne tutkikaa
ja nähkää, mikä viekkaus musta
tuon miehen työtä rumentaa!

USEAT.
On totta se; hän pettää vaan!

ROVASTI.
Ja mitä sitten voittekaan
te, lauma pieni, erämailla?
Te voimaa suureen ootte vailla,
ei teiltä synny vapautusta!
On näköpiiri ahdas teillä;
mik' yli sen, se pahennusta.
Te vaaliin minkä vaikutatte?
Vain kotia te puolustatte.
Ei teidän tienne kotkan teillä,
ei luona sutten, karhujen --
te saatte saaliiks petojen,
oi, lapset rakkaat, lampahat!

VÄKIJOUKKO.
Nuo sanat kohti sattuivat!

LUKKARI.
Vaan tänne kun me kuljettiin,
myös kodit meille suljettiin;
nyt kotia ei siellä meillä.

KOULUMESTARI.
Niin, _hän_ on silmät avannut
ja puutteet, valheet viitannut;
ei nuku enää seurakunta;
se elo, joka ennen riitti,
on nyt, kun hän sen uudeks siitti,
vain unta meille, pahaa unta.

ROVASTI.
Tuo haihtuu pian, uskokaa;
taas kaikki painuu ennalleen,
kun kansa kotiin palajaa.
Ma takaan, että seurakunta
taas pian nukkuu rauhan unta.

BRAND.
Siis miehet, naiset, valitkaa!

MUUTAMAT.
Niin, kukin jälleen talolleen!

TOISET.
Ei, nyt on myöhä; edespäin!

VOUTI (tulee kiiruusti).
Mik' onni, että tapasin!

NAISET.
Oi, anteeks, että teimme näin!

VOUTI.
Ei siitä nyt; nyt tulkaa vaan,
näät aika uus käy koittamaan;
ken uskoo voudin sanoihin,
on ennen iltaa rikkahin!

USEAT.
Ja mitenkä?

VOUTI.
            Kuin täysi amme
nyt kalaa kiehuu vuonossamme.

KANSA.
Se onko totta?

VOUTI.
               Joutukaa
ja matkastanne luopukaa.
Meill' ennen moist' ei nähtykään,
nyt, ystävät, myös seudun tään
tuo rikkaus varmaan vaurastaa.

BRAND.
Siis hän tai Herra valitkaa!

VOUTI.
Ei, järkeänne seuratkaa!

ROVASTI.
On tapahtunut ihme tässä
ja täss' on Herran sormi lässä!
Jo kauvan siit' oon unelmoinut,
vaan todeks uskoa en voinut;
nyt maali meille selviää. --

BRAND.
Ken väistyy, kaikki menettää!

USEAT.
Vaan kalaparvi!

VOUTI.
                Mahdoton!

ROVASTI.
Se perheillenne rikkaus on!

VOUTI.
Nyt kinailuun ei aikaa lie,
se teiltä turhaan voimat vie,
kun vastus suur' on varsinkin
jo voittaa itse rovastin.
Nyt maalit toiset teillä on
kuin huokaella taivohon,
kai Herra hoitaa asiansa
ja onhan vahva taivahansa.
On paras hänet rauhaan jättää
ja meren aarteet talteen mättää;
kas se on teidän työtä se,
mi vertakaan ei vaatine:
se teille tuottaa vaurastusta,
ei yksilöille uhrausta!

BRAND.
Mut Herran suurin vaatimus
on juuri moinen uhraus!

ROVASTI.
Jos kellä uhriin halu on,
luo minun vain hän tulkohon, --
on paras ehkä sunnuntaina; --
ma olen valmis kyllä aina. --

VOUTI (keskeyttäen).
Niin, niin!

LUKKARI (hiljaa rovastille).
            Ma pysyn virassain?

KOULUMESTARI (samoin).
Ja entäs minä toimessain?

ROVASTI (puoliääneen).
Jos väkijoukon taivutatte,
niin armo käyköön oikeudesta.

VOUTI.
Siis matkaan! Aikaa tuhloatte!

LUKKARI.
Niin, venheillemme kaikki vain,
pois synkän korven kurjuudesta. --

MUUTAMAT.
Mut pappi?

LUKKARI.
           Hullun hiisi vie!

KOULUMESTARI.
Kai selvä teille tahto Herran
nyt niinkuin avoin kirja lie!

VOUTI.
Siis pappi jättäkää jo kerran,
on hänen tiensä valheen tie. --

USEAT.
Hän valhetteli!

ROVASTI.
                Hällä väärä
on usko, _heikko_ tiedon määrä!

MUUTAMAT.
Mik' on heikko?

VOUTI.
                Luontehensa!

LUKKARI.
Niin, senhän näyttää askelensa.

ROVASTI.
Hän äitivanhan antoi huolla
ja ilman lohdutusta kuolla!

VOUTI.
Hän otti hengen lapseltansa!

NAISET.
Hyi, ruojaa!

LUKKARI.
             Niin, ja vaimoltansa!

ROVASTI.
Siis huono poika, isä, mies!
ken moista kristityksi ties!

USEITA ÄÄNIÄ.
Hän vanhan kirkon hävitti!

TOISIA.
Ja uuden umpeen lukitsi!

VIELÄ MUITA.
Hän meidät saattoi korpehen!

VOUTI.
Vei multa vaivaishuonehen!

BRAND.
Ma otsillanne merkit nään
ja tiedän teidän määrän pään.

KOKO VÄKIJOUKKO (kiljuen).
Hän uhkailee! Pois seudultamme
tuon lemmon puukoin karkoitamme!

    (BRAND ajetaan kivisateella pois sydänmaita kohti.
    Takaa-ajajat palaavat senjälkeen takaisin.)

ROVASTI.
Oi lapseni, oi lampahani!
Nyt kotiliedet vartoo meitä;
jos kadutten, niin sanallani
ma takaan, onni vuottaa teitä.
Ain' ollut hyvä Herra on
ja hältä säilyy viaton; --
myös hallitus on meillä lauha --
ken luottaa siihen, häll' on rauha.
Ja vouti, tuomar', esivalta
myös suojaa teitä kaikkialta
ja minä myös oon laupea
kuin ajan usko suopea; --
me esimiehet ehdotamme,
ett' taasen vanhaan palajamme.

VOUTI.
Mut puutteita jos huomataan,
ne aikaa myöten korjataan.
Kun rauha ensin saataisiin,
niin toimikunta pantaisiin,
mi pohtis, jos ja missä määrin
on teillä oikein, muilla väärin.
Ma ynnä kelpo rovastimme
siis papit siihen kutsumme,
ja jos te muita tahdotte,
voi mukaan tulla lukkarimme
ja pari miestä joukostanne --
näin voitte päästä puutteistanne.

ROVASTI.
Me karkoitamme puuttehenne,
kun tekin vanhan paimenenne
nyt ahdingosta autoitten.
Se selvään meitä vastaan lyö:
on meillä eessä ihmetyö.
Siis onnea vain saaliisen!

LUKKARI.
Kas, siin' on tosi kristitty!

KOULUMESTARI.
Ei myrskysäiltä villitty.

ERÄÄT NAISET.
Niin lauha ja niin suopea!

TOISET.
Ja rahvaan hyvää katsova!

LUKKARI.
Ja henkeä ei vaadi hän.

KOULUMESTARI.
Ja tietää sentään enemmän
kuin "Isä meidän" rukouksen.

    (Kansa vetäytyy rinnettä alaspäin.)

ROVASTI (voudille).
Tää varmaan käänteen uuden tuottaa
ja koko kansan parannuksen;
nyt voimme taas me siihen luottaa,
ett' alkaa aika taantumuksen.

VOUTI.
Sen kaiken aikaan saatoin ma,
ett' alkuun loppui kapina.

ROVASTI.
Niin, niin, vaan ilman ihmetyötä. --

VOUTI.
Mit' ihmetyötä?

ROVASTI.
                Vuonossa.

VOUTI (viheltäen).
Se oli kaikki valhetta.

ROVASTI.
Vai niin?

VOUTI.
          Ma laskin, mitä vain
täss' ensiks aatelluksi sain; --
ei synti liene valhe tää,
kun tiukka on?

ROVASTI.
               Ma annan myötä,
voi hätä valheen pyhittää.

VOUTI.
Kun kuluu pari vuorokautta
ja kansa jälleen järkeen saa,
ken sitten enää tiedustaa,
jos voitto saatiin valheen kautta?

ROVASTI.
En ole turhan tarkka ma.
    (Katsoo erämaahan päin.)
Mut mikäs tuo on kulkija?
Se onhan Brand?

VOUTI.
                Niin, tosiaan!
Nyt on hän yksin matkallaan!

ROVASTI.
Ei, myöskin toisen nään mä siellä, --
mut jäljempänä vuoritiellä. --

VOUTI.
Niin, oikein, varmaan Gerd se lie --
sopiva seura, hiisi vie!

ROVASTI (iloisesti).
Kun Herra hänet vapahtaa,
voi haudallensa kirjoittaa:
Täss' suuren Brandin hauta on,
hän voitti yhden -- houkkion!

VOUTI (sormi nenällään).
Mut nyt kun hän on tieltä pois,
niin myöntää ehkä sentään vois,
hän liian julman tuomion
sai kautta kansajoukkion.

ROVASTI (kohauttaa olkapäitään).
Mut kansan ääni Herran on!

    (Menevät.)

    (Aava lakeus. Myrsky kasvaa ja ajelee raskaita pilviä
    lumisen lakean yli; mustia vuorenhuippuja ja kukkuloita
    vilahtelee silloin tällöin usvaverhon välistä.)

    (BRAND tulee tuntureiden takaa esille verisenä ja repaleisena.)

BRAND (seisahtuu ja katselee jälkeensä).
Mua seuras sadat sieltä,
vaan ei ykskään ylös asti.
Sentään kaikki sankar'mieltä
kaipaavat he janoisasti;
kaikkialla kuultu on
manaushuuto: taistohon!
Mutta uhri peljättääpi,
tahdon tarmon heikentääpi;
_yks_ kun kaikkein tuskat vei, --
pelkuruus siis rikos ei!
    (Vaipuu eräälle kivelle ja katselee arasti ympärilleen.)
Pelkoa en ollut vailla,
pystyyn nousi hiukset,
kun ma kuljin lapsen lailla
korvet synkät, syksyiset
sutten ulvomista kuullen.
Vaan mä sydänpelvon voitin,
lohduttauta sillä koitin,
ulkona on valoisaa, --
yötä, iltaa kaameaa
usvaks haihtuvaksi luullen.
Ja ma mietin, valo päivän,
kevätilman tuulahdus
poistaa kerran joka häivän,
koittaa aamun kirkkaus
munkin tielle synkeälle.
Pettymys nyt vastaan lyö,
mielen valtaa musta yö,
mutta vuonon vieremälle
kertyy miestä allapäin,
istuu kansaa muistojen,
istuu niitä hautoen
niinkuin muinoin kuningas
kätki vuodet jäljekkäin
ruumist' armaan prinsessan,
kauniin Lumivalkean,
ruumisvaippaa aukoen,
rinnoillansa kuunnellen
toivoi, toivoi ainiansa:
_kerran_ hymyy haudassansa
hälle elo ruusukas!
Vaan ei ykskään hautaan auta
kaikkea, min vaatii hauta.
Yksikään ei tiedä noista:
eihän ruumis unelmoista
herää eloon milloinkaan.
Ruumis multaan haudataan,
sen on maali voima antaa,
joka uuden viljan kantaa.
Yö, vain yö -- ja yhä yö
miehet, naiset peittoon lyö!
Voi, jos käyttäin salamaa
voisin raukat pelastaa
kuolemasta velttouteen!
    (Hypähtää ylös.)
Lailla noitakulkueen
kiitää mustat haamut yössä.
Aika vaatii myrskysäätä,
vaatii voimaa elintyössä,
vaatii kypäräistä päätä,
säilätöntä huotraa vyössä;
Ystävykset rientää sotaan, --
veljet heikot hiipii kotaan,
pelkuruuttaan katon alle.
Katse liukuu loitommalle,
näkee kauhut kurjuuden:
miehet huutaa, mellastaa,
naiset, lapset uikuttaa,
korvat kuuroiks sulkevat, --
kaikki piirtää otsallensa
koko köyhän kurjuutensa,
orjat, Luojan lamaamat.
Kalvakkaana lymyy kansa,
luullen suojaks heikkouttansa.
Taivaankaari toukokuun,
lippu kauniin kevätsään,
joudu toukoon toivottuun!
Missä kolmet värit nään,
jotka ennen tangon päässä
häilyi, heilui myrskysäässä
kansan laulun kajahtain,
kunnes siihen kuningas
ynnä urho unelmain
viilsi lemmon kielekkeet?
Kieltä käytät kerskaamaan:
ellei peto hampaitaaan
näytä sulle, mitäs teet
halkaistulla lipullas?
Jos ois tyyni ollut kansa,
niin myös saksit kuninkaan;
Rauhan lippu kulmikas
riittää merkiks ainiansa,
kun saa laiva matalaan!
    Nä'yt, aijat kurjemmat
näyttää yössä salamat!
    Hiilisauhut brittiläisen
verhoo mustaks maailmat,
tahraa kaiken viherjäisen,
tappaa taimet lupaavat;
myrkkysiivin liihottain,
päivän paisteen varastain
yli maiden, merten mennen
niinkuin tuhkasade ennen
nieli kylät kirotut. --
Kansat myös on pilatut;
luolan kiertokäytävissä
vesi tippuu, pisaroi,
pikkukansa viertehissä
malmisuontaan vasaroi,
sielu kuihtuu, kutistuu,
selkä köyryyn koukistuu,
kääpiöllä silmät palaa,
kullan valhetta hän halaa.
Henk' ei huuda, naura suu,
joskin kaatuu veljesseurat,
kenpäs tuota kummastuu?
ja jos itse kompastuu,
siit' ei herää jalopeurat;
rahaa lyödään, häärätään,
valon tulkit viimeiset
jätti kentän häpeissään,
kaikki kansat, ihmiset
unhottivat: tahdon tie
myöskin yli kyvyn vie!
    Nä'yt, ajat kurjemmat
näyttää yössä salamat!
Tiedon pilvi uhkaa peittää
opin päivän maailmassa;
hätähuudot pohjolassa
taiston kai'ut kauvas heittää
tuot' ei kärsi kääpiöt,
heill' on toiset pyrinnöt.
_Voimakkaammat_ riehukoot,
kansat toiset teuhatkoot --
vert' on liian vähän meillä,
pienet käyvät pienten teillä,
meiltä puuttuu voimatkin
suuriin hengen toimihin;
edut kansan kuinka vois
antaa siitä työstä pois,
minkä tehdyks meiltä saisi,
monta ei se vapahtaisi!
Meidän vuoks' ei kalkki juotu,
meidän vuoks ei veriin suotu
pistää orjantappuran
otsaan miehen jaloimman;
meidän vuoks ei Rooman peitsi
käynyt kylkeen vainajan
niinkuin vihlovaisin veitsi;
meidän vuoks ei naulat polta
käsissään, ei jaloissaan.
Heikot kun me ollaan vaan,
säilytään kai taistelolta!
Meit' ei koske ristinpuu!
Ruoskan lyönnit vinhat nuo,
Ahasveeron isku tuo,
joka punaa tuomitun,
siin' on, kansa, osuus sun:
piinaviikon vapaustyöstä!
    (Heittäytyy lumeen ja peittää kasvonsa; hetken perästä
    katsahtaa hän taas ylös.)
Uneksinko? Valveusinko?
Kaikki nään kuin halki yöstä,
yöstä hallan harmajasta.
Sairaan houreitako vaan
näin ma sielun silmin vasta?
Joko näin ma unhottuvan
Luojan luoman miehen kuvan?
Joko Luoja voitetaan --?
    (Kuunnellen.)
On kuin täällä laulu sois!

NÄKYMÄTTÖMÄIN KUORO (humisee myrskyn halki).
Hänt' et koskaan saavuta,
koska synnyit lihassa;
seuraat, luovut, yhtä on,
aina saat sä tappion!

BRAND (kertoo kuoron sanat ja lausuu hiljaa).
Uskoa sen kohta vois!
Kirkossakin näin mä kuin
löi hän vastaan vihastuin!
Omaisuuden myös hän vei,
tietä valoon näytä ei,
antaa kuolla taisteloon,
jäädä kurjaan tappioon!

KUORO (kuuluu voimakkaammin hänen päänsä päällä).
Käärme, hänt' et saavuta,
joithan kuolon maljan sa;
seuraat, luovut, yhtä on,
työs saa sentään tuomion!

BRAND (hiljaa).
Agnes, Alf, mun armahiset,
levon päivät rauhalliset
vaihdoin touhuun taistelun,
uhrit veriin raastoi mun,
kansan vain en sutta voita.

KUORO (lempeästi ja houkuttelevasti).
Hänen tietään ällös koita,
sull' on kyllin tappioita;
hän ei kaipaa uhriasi,
sull' on oma maailmasi!

BRAND (hyrskähtää hiljaiseen itkuun).
Alf ja Agnes joutukaa
luokse raukan yksinäisen,
pohjantuuli paleltaa
läpi verhon rikkinäisen --!

    (Katsoo ylös; valoisa kehä aukeaa usvan keskessä ja laajenee;
    NAISHAAMU, valkoisessa puvussa ja vaippa hartioilla ilmestyy
    kehästä. Se on Agnes.)

HAAMU (hymyilee ja ojentaa kätensä häntä kohden).
Brand, täss' olen luonas taas!

BRAND (hypähtää hämmennyksissään ylös).
Agnes! Agnes! Mit' on tää?

HAAMU.
Kaikki vain ol' unelmaas!
_Nyt_ taas usvat häviää!

BRAND (tahtoo rientää häntä kohden).
Agnes!

HAAMU (huudahtaa).
       Pysy armas siellä!
Kuiluhan on juuri tiellä!
Välillämme kuohuu koski.
    (Lempeästi.)
Et sä uinu, unelmoi,
haamut totta olla voi.
Voi kuin kalvas sun on poski
Hourit sairaan lailla, kulta,
että vietiin Agnes sulta. --

BRAND.
Agnes joukoss' elävitten --!

HAAMU (nopeasti).
Puhu vasta siitä sitten!
Seuraa, aika kiiruhtaa.

BRAND.
Entäs Alf?

HAAMU.
           Hän elää myös.

BRAND.
Elää.

HAAMU.
      Posket rusottaa; --
surus kaikk' on unelmaa,
unta taistos, uhrityös.
Alf on äitis helmassa;
hän on terve, Alf on suuri;
tuoll' on vanhan kirkon muuri
sen voi maahan hajoittaa,
jos niin tahdot; kylän kansa
töissään puuhaa ennallansa,
niinkuin hyvin' aikoina.

BRAND.
Hyvinäkö?

HAAMU.
          Aikaan rauhan.

BRAND.
Vai niin!

HAAMU.
          Joudu, joudu nyt!

BRAND.
Tää on unta!

HAAMU.
             Erehdyt!
Tarvitset vain hoidon lauhan.

BKAND.
Vahva olen.

HAAMU.
            Vielä et;
sua väijyy hourehet.
Tahdot taaskin meidät heittää,
kunnes usva uus sun peittää,
sielun tylsyys taas sun voittaa,
siksi pitää lääke koittaa.

BRAND.
Annas lääke!

HAAMU.
             Se on sulla
_itselläs_, ei muill', ei mulla.

BRAND.
Mikä on se!

HAAMU.
            Vanha juttu:
viisahille ammoin tuttu:
hälle, jok' on viisaus,
tuttu sun on sairaus.
Kaikki näyt ja painajaiset
saattaa kolme sanaa sulle.
Nää sä turmaa tuottavaiset
pyyhi pois -- se lupaa mulle
pyyhi ijäks pois ne vain
taulultasi vanhan lain.
Niiden vuoksi kohtalosi
tuottanut on turmiosi; --
sanat nää sä unhoita,
niin saat terveeks taaskin sa!

BRAND.
Lausu pois ne, että nään --

HAAMU.
"_Kaikki tai ei niitäkään_."

BRAND (peräytyy).
Niinkö siis?

HAAMU.
             Niin, muu ei auta,
totta kuin sun perii hauta!

BRAND.
Voi, voi, Brand, sun unelmaas:
kuolo vaatii uhrin taas!

HAAMU.
Syli lämmin ain' on mulla;
käsi voimakas on sulla; --
lähtään sinne, miss' on päivää. --

BRAND.
Vast' en pelkää murheen häivää.

HAAMU.
Vaan se kerran sentään voittaa.

BRAND (ravistaen päätänsä).
Se on nyt jo takanain.
Pois on aika unelmain --
elon kauhut tahdon koittaa!

HAAMU.
Elon?

BRAND.
      Seuraa mukanani!

HAAMU.
Seis, mit' aiot?

BRAND.
                 Tahdon _täyttää_
sen, mik' _unelmalta_ näyttää, --
_elää_ itse unelmani.

HAAMU.
Mahdoton on taas sun tie,
muistat kai, se minne vie!

BRAND.
Alan taas!

HAAMU.
           Siis unelmasi
tahdot elää valveillasi,
valveilla ja vapahasti?

BRAND.
Valveilla ja vapahasti.

HAAMU.
Lapsen heittää?

BRAND.
                Lapsen heittää.

HAAMU.
Brand!

BRAND,
       Niin, Agnes, täytyy mun.

HAAMU.
Vaimos raastaa täytyy sun?
Mua aivan kuoloon asti
piiskaroida?

BRAND
             Täytyy mun.

HAAMU.
Valosoihdut yöhön peittää,
päivän säteet sammuttaa,
elon kauniit he'elmät heittää,
laulun lohdut karkoittaa?
Oi, mä muistan niitä monta!

BRAND.
Toisin mun on mahdotonta.

HAAMU
Mitä tuotti uhrauksesi?
Petti suuret toivehesi;
kaikki luopuu, kaikki lyö!

BRAND.
Vuoksi _oman_ palkkion
en mä pyri voittohon.

HAAMU.
Kansan vuoks, jot' uhkaa yö?

BRAND.
_Yks_ voi tuhat nostattaa.

HAAMU.
Mutta kansa sairas on.

BRAND.
_Yks_ voi kansan pelastaa.

HAAMU.
Muista, yksi ruoskallaan
ajoi miehen Eedenistä!
Portin sulki takanaan,
niist' et pääse telkimistä!

BRAND.
_Kaihon_ tie viel' auki on!

HAAMU (katoaa jyrinällä: usva peittää paikan, missä haamu seisoi
ja kirkuvan terävä huuto kuuluu kuin pakenevan suusta.)

Kuole! Sa oot tarpeeton!

BRAND (seisoo hetken kuin tainnuksissa).
Pois se lensi usvan kanssa, --
lensi siivin terävin
niin kuin vuorihaukkakin.
Pikku sormen tahtoi hän
toivoin käden kokonansa --!
Luuli kai mun tinkivän!

GERD (tulee pyssyn kanssa).
Näitkö haukan? Näitkö haukan?

BRAND.
Tällä kertaa näin sen raukan.

GERD.
Minne läks se lentämään?
Ma sen otan hengiltään!

BRAND.
Sit' ei asehella kaada;
joskus saa se pakohon,
vaan se eloss' sentään on, --
hengiltä jos tahdot saada,
on hän takanas jo vaan,
ärsytellen uudestaan.

GERD.
Kytän pyssyn varastin,
hopein, raudoin latasin;
niin en hullu olekkaan
kuin ne huutaa.

BRAND.
                Onneks sulle!

    (Aikoo mennä.)

GERD.
Jalkas ontuu; minkä vuoksi?

BRAND.
Jäljessäni kansa juoksi.

GERD (lähempänä).
Veri punaa otsas sun!

BRAND.
Kansa veriin pieksi mun.

GERD
Äänes, ennen sointuinen,
nyt on kuivaa kahinaa
niinkuin syksyn lehtien.

BRAND.
Kaikki --

GERD.
          Mitä?

BRAND.
                Petti mun.

GERD (katsoo suurin silmin häntä).
Nyt ma tunnen sinut, haa!
Luulin sua papiks äsken;
hiiteen hän ja muut ma käsken!
Suurin mies oot täällä sinä.

BRAND.
En, ma olen pienin minä.

GERD.
Näytä mulle kätes viat!

BRAND.
Kätenikö?

GEKD.
          Naulansijat!
Vert' on sulla hiuksissasi,
syvät haavat otsallasi
okaist' orjantappuran.
Sunhan kantoi ristinpuu!
Väärän tiedon piennä sain
nähtävästi taatoltain,
että muka joku muu
kärsi ristinkuoleman; --
kuka silloin tuota ties,
sin' oot vapahtaja mies!

BRAND.
Lapsi, luotain väisty kerta!

GERD.
Jalkoihis ma lankean.

BRAND.
Väisty!

GERD.
        Sinä vuosit verta,
joka kaikki vapahtaa.

BRAND.
Vapautusta sielulleni
en mä tiedä omalleni!

GERD.
Täss' on pyssy! Ampukaa --!

BRAND (ravistaa päätänsä).
Itse etsin kuolemaa!

GERD.
Ällös sinä, paras meistä!
näytä kätes haavat vaan;
sinähän oot suurin heistä.

BRAND.
Ei kuin halvin mato maan.

GERD (katsoo ylös; pilvet haihtuvat).
Tiedätkö sä missä seisot?

BRAND (tuijottaa eteensä).
Seison ensi portahalla;
jalka raskas, pysty tie.

GERD (hurjemmin).
Tiedätkö sä, missä seisot?

BRAND.
Usvat haihtuu haihtumalla.

GERD.
Niin, ja kohti taivasta
viittaa Svarten kukkula!

BRAND (katsoo ylös).
Tää siis "Jäinen kirkko" lie!

GERD.
Sentään tänne sun ma sain!

BRAND.
Nyt jos kauvas pääsis vain! --
Oi, kuin kaipaan katkeraan
päivää, lemmen lämpöä,
janoon kirkkoon rauhaisaan,
kaipaan rinnan kevättä!
    (Purskahtaa itkuun.)
Huusin, Jeesus, usein sua;
syleillyt et koskaan mua;
ohitseni kuljit ain'
niinkuin vanha sana vain;
vaattehesta vapautuksen,
vesin pesty parannuksen,
anna edes riepukaan!

GERD (kalpeana).
Mit' on tää? Hän itkee, hän,
kyynel kierii poskellaan,
nostaa höyryn lämpimän,
vuorten hautaverhotkin
sulaa siitä pisarin, --
munkin rinnan kylmä jää
itkuks kohta lämpiää, --
kaapu vuoren papin päältä
suljuu alas, alas täältä --!
    (Vavisten.)
Miksi itket vasta nyt?

BRAND (kirkkain, loistavin kasvoin ja ikäänkuin murtuneena).
Lain kun ensin voitat roudan, --
saat sä kesäpäivän poudan!
Ennen tahdoin taulu olla,
jolle Luoja kirjoittaa; --
nyt ma tahdon runo olla,
joka syömmet hehkuun saa.
Jää jo murtuu, kyynel vuotaa,
nyt voin itkein taakan huotaa,
polvet pyyntöön notkistaa!

    (Lankeaa polvilleen.)

GERD (tirkistelee ylöspäin sanoen hiljaa ja arasti).
Tuolla taas se värjöttää!
Ilkeästi siimestää
rinteet vuorten, kukkulain
siipiänsä liikuttain.
Nyt lyö hetki vapauden,
kun vain kuula kohtais sen!

    (Nostaa pyssyn poskelleen ja ampuu; onea jymy kuin
    ukkosen jylinä kuuluu ylhäältä vuoren seinämistä.)

BRAND (hypähtää ylös).
Haa, ken ampui!

GERD.
                Nyt sen näin!
Luoti sattui, alaspäin
putoo, putoo kirkuen!
Sadat haukan höyhenet
lentää, peittää rintehet;
nyt se kasvaa, valkiaa!
huu, se tänne asti saa!

BRAND (vaipuu maahan).
Minkä rikkoi sukupolvi,
siitä poikaa tuomitaan.

GERD.
Kas kuin suureks taivaan holvi
kasvaa, kun tuo kaatui vaan!
Kas se tänne kieriää,
vaan en pelkää enempää;
se on valkokyyhkyn lainen --!
    (Huudahtaa kauhistuneena.)
Huu, tuo jymy ukkosmainen!

    (Heittäytyy lumeen.)

BRAND (painautuu hyökyävän lumivyöryn alle ja huutaa ylöspäin).
Vastaa, Luoja, kuolon tullen,
eikö kelpaa enää sullen
miehentahdon _qvantum satis_ --?

    (Vyöry hautaa hänet; koko laakso täyttyy.)

ÄÄNI (huutaa ukkosjyrinän halki).
Hän on _deus caritatis_!








End of the Project Gutenberg EBook of Brand, by Henrik Ibsen

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45499 ***