diff options
Diffstat (limited to '44899-0.txt')
| -rw-r--r-- | 44899-0.txt | 3732 |
1 files changed, 3732 insertions, 0 deletions
diff --git a/44899-0.txt b/44899-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a59ad22 --- /dev/null +++ b/44899-0.txt @@ -0,0 +1,3732 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44899 *** + +KOTISIRKKA + +Kirj. + +Charles Dickens + + +Alkukielestä suomentanut Ellei [Eliel Aspelin-Haapkylä] + + + +Otava, Helsinki, 1912. + + + + + + +Charles Dickens. + + +Charles Dickens oli englantilainen kirjailija [synt. 7/2 1812, kuollut +9/6 1870]. + +Ehtymätön huumori ja syvä myötätunto ja rakkaus kanssaihmisiä kohtaan +ovat Dickensin kirjailijaluonteen kuvaavammat ominaisuudet. Huumori, +hilpeä, hyväntahtoinen leikinlasku oli hänelle synnynnäinen, se +luonnonlahja, joka ei ainoastaan tehnyt hänen nimeään kuuluisaksi koko +sivistyneessä maailmassa, vaan auttoi häntä myös kestämään nuoruuden +kovaa kohtaloa ja esti häntä vajoamasta kurjuuden kuiluun. Syvän +säälinsä ja rakkautensa koko ihmiskuntaa, varsinkin sen kovaosaisia +kohtaan hän on voittanut omien kärsimystensä ja taistelujensa hinnalla. + +Dickensin vaikea ja raskas lapsuus ja varhaisin nuoruus eivät +opettaneet häntä vain tuntemaan ihmisiä ja elämää, vaan ennen kaikkea +tekemään uupumattomasti työtä. Väsymys, vaivojen säästäminen, +toimettomuus olivat hänelle aivan vieraita käsitteitä. Ja kuitenkin oli +hänellä luonnostaan varsin heikko ruumiinrakenne ja huono terveys, jota +ei suinkaan hyvällä ruualla ja hellällä hoidolla koetettu parantaa. +Mutta hänellä oli rautainen tahto ja niin joustava henkinen voima, +ettei mikään saanut häntä lannistumaan eikä murtumaan. Tämä ynnä +lisäksi se seikka, ettei hänen tarvinnut kuvauksiaan varten etsiä +kaukaa malleja eikä aiheita, vaan sai ammentaa omista kokemuksistaan ja +elämyksistään, selittää hänen tavattoman menestyksensä. Muuten ei voisi +käsittää, että hän, jonka koko kasvatus oli jäänyt hänen omaksi +huolekseen ja joka 13-vuotiaasta saakka oli ansainnut elatuksensa +saapasmustetehtaassa liistaroimalla purkkien kansia kiinni, olisi +voinut tuskin 23 vuoden vanhana päästä suuren lontoolaisen lehden +aputoimittajaksi ja pian sen jälkeen maansa enin luetuksi +kirjailijaksi. + +Kun näet hänen teoksensa "The Pickwick club" ilmestyi v. 1837, oli +hänen maineensa taattu ei vain Englannissa, vaan sen rajojen +ulkopuolellakin. Se saavutti niin tavatonta suosiota, että joka talossa +puhuttiin siinä esiintyvistä henkilöistä kuin läheisistä ystävistä ja +tutuista. + +Sittemmin hän loi pitkän sarjan teoksia, joista tässä mainittakoon +ainoastaan laaja romaani "David Copperfield", teos, joka oli lähinnä +Dickensin sydäntä, hänen "lempilapsensa", kuten hän itse sanoo. Se on +aikoinaan ilmestynyt suomeksikin, ja sitä on meillä paljon luettu. + + + + + + +KOTISIRKKA + + + + +ENSIMÄINEN SIRKUTUS. + + +Kattilahan se ensin alkoi! Älä puhu minulle mitä Peerybinglen matami +kertoi. Kyllä minä sen asian paremmin tunnen. Peerybinglen matami +todistakoon tuomiopäivään asti, ettei hän saattanut sanoa kumpi niistä +alkoi, mutta minä sanon, kattila sen teki. Luulenpa sen tietäväni! +Pienen, nurkassa seisovan vahanaamaisen hollantilaisen kellon mukaan +alkoi kattila täsmälleen viittä minuuttia ennen kuin sirkka oli +vähintäkään sirkuttanut. + +Olihan kello jo lakannut lyömästä, ja pieni vavahteleva heinämies sen +päällä, heiluen viikatteinensa edestakaisin maurilaisen palatsin +edessä, oli jo niittänyt puolen ladon alan olematonta heinää, ennenkuin +sirkka vasta yhtyi lauluun. + +Luonnostani en suinkaan ole itsepintainen, sen kaikki tietävät. Enkä +millään muotoa tahtoisi väittää Peerybinglen matamia vastaan, ellen +olisi peräti varma asiastani. Ei minua siihen mikään pakota, mutta +tässä on puhe tositapahtumista, ja se on tosi, että kattila alkoi +laulaa ainakin viisi minuuttia ennen kuin sirkka millään tavalla +ilmaisi olemassaoloansa. Väitäpäs vastaan -- niin minä sanon: Vaiti! + +Anna minun kertoa juurtajaksain kuinka se tapahtui. Sen olisinkin +sanonut jo ensi sanakseni, ellei olisi päivänselvää, että kun tarina on +kerrottava, niin täytyy alkaa alusta, ja kuinka on mahdollista alkaa +alusta, alkamatta kattilasta? + +Näyttää siltä, kuin olisi jonkinlainen kilpailu tai kiista syntynyt +kattilan ja sirkan välillä, enkä minä ryhdykään kertomaan muuta kuin +sen syytä. + +Peerybinglen matami pistäytyi ulos sumuisessa hämärässä, kapsutellen +märkiä kiviä myöten sievissä, pienissä puukengissä, jotka yli koko +pihan tekivät lukemattomia kuvioita Euklideen ensimäisestä väitteestä. +[Vaimoväki Englannissa pitää sateisella säällä eräänlaisia puisia +anturakenkiä, joiden pohjaan on kiinnitetty rautainen rengas.] +Peerybinglen matami nosti kattilaan vettä kaivosta. Heti sen perästä +hän palasi puukengittä takaisin, sillä eipä hän ollut niillä pitkälle +päässyt, ja olipa hän itsekin nyt koko joukon lyhempi, sillä puukengät +olivat korkeat ja Peerybinglen matami oli matala. Hän pani kattilan +tulelle. Tätä tehdessään hän menetti tai vähäksi aikaa kätki hyvän +tuulensa, sillä sade, joka oli tavattoman kylmää ja sellaista lumen- ja +jäänsekaista sohjua, joka näyttää tunkeutuvan joka aineen, vieläpä +puukenkienkin läpi, oli ottanut Peerybinglen matamin varpaat haltuunsa +ja räiskinyt hänen jaloillensakin. Ja sille, joka kaikin tavoin +kehuskelee jalkojansa kauniiksi ja mielellään pitää sukkansa aivan +puhtaina ja sievinä, tuommoinen tapaturma varmaan, ainakin hetkeksi, on +raskas kantaa. + +Paitsi sitä oli kattila itsepäinen ja äkäinen. Se ei tahtonut millään +lailla pysyä paikallaan jaloilla eikä kuulla puhuttavankaan sovinnosta +hiilien kanssa, joita sen alle pistettiin; sen sijaan se kallistelihen +kuin juopunut eteenpäin ja kuohui kuin mikä pöllöpää lieteen. +Kiukuissaan se kihisi ja kähisi äreästi tulelle. Kaiken muun lisäksi +heitti kansi, tehden vastarintaa Peerybinglen matamin sormille, ensin +kuperkeikkaa ja sitten semmoisella näppäryydellä, joka olisi soveltunut +parempaankin toimeen, sukelsi kattilan pohjaan. Eikä ole hukkuneesta +"Royal-George" laivasta merenpohjasta hinattaessa ollut puolta sitä +vaivaa kuin tästä kattilan kannesta, ennenkuin Peerybinglen matamin +onnistui saada se jälleen ylös. + +Nyt kattilakin murjotti vakavana ja kantaen ynseästi varttansa se +nyrpisti nenäkkäästi ja ilvehtien huultansa Peerybinglen matamin +edessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: En tahdo kiehua. Siihen ei +mikään saa minua pakotetuksi. + +Mutta Peerybinglen matami, joka oli jo saanut takaisin hyvän tuulensa, +taputti kerran pari pyyleitä kätösiänsä yhteen ja istuutui nauraen +kattilan ääreen. Sill'aikaa loimusi valkea iloisesti ja valaisi +roihullaan ja välkkeellään pientä heinämiestä, joka seisoi ylinnä +hollantilaisen kellon päällä, niin että olisi luullut hänen +liikkumatonna seisovan maurilaisen palatsin edessä ja vain liekin +häilyvän. Hän heilahteli kuitenkin täsmälleen ja säännöllisesti kaksi +kertaa sekunnissa. Mutta hirmuista oli katsella hänen kärsimyksiänsä +sillä aikaa kun kello löi, ja kun käki, kurkistaen palatsin ovesta, +kukkua helähytti kuusi kertaa, värähteli hän joka kerta juuri kuin +olisi kuullut kummituksen tahi kun jokin rautalangan tapainen olisi +nykäissyt häntä jalasta. + +Vasta kun kellon painojen ja nuorien ankara melu ja kolina hänen +allansa oli kokonaan lakannut, tuli pieni säikähtynyt niittomies +jälleen entiselleen. Hänen säikäyksensä ei suinkaan ollut aiheeton, +sillä nuo kalisevat kelloroipakat pitävät toimessaan julmaa melua, ja +suuresti ihmettelen kuinka minkään kansan ja kaikista vähimmin +hollantilaisten mieli on tehnyt niitä keksiä. Yleinen ajatus näet on, +että hollantilaiset itse puolestansa rakastavat tilavuutta ja paljon +vaatteita yllänsä, ja silloin heidän pitäisikin paremmin ymmärtää eikä +tuossa tuokiossa jättää kellojansa niin ohuiksi ja alastomiksi. Nyt, +kuulkaa, alkoi kattila iltahuvia hankkia. Se muuttui helläsydämiseksi +ja musikaaliseksi; sen kurkusta alkoi väkisinkin kuulua kulahduksia, ja +toisinaan se uskalsi kumahuttaa siitä jonkun lyhykäisen laulunkin, +jonka se kuitenkin heti kohta tukahutti, ikäänkuin ei olisi vielä +oikein tietänyt tulisiko pitää seuraa vai ei. Nyt yhtäkkiä, +yritettyänsä turhaan pari kolme kertaa hillitä surumielisiä +tunteitansa, heitti kattila kaiken nyreytensä ja varovaisuutensa ja +puhkesi hillitsemättömään lauluun, niin vilkkaaseen ja hilpeään, ettei +heillä satakielikään koskaan olisi voinut parempaa keksiä. + +Kuinka selkeäkin se hänen laulunsa oli! Totta tosiaan, te olisitte +käsittäneet sen niinkuin kirjan, kenties paremminkin kuin monen kirjan, +minkä minä tai te voisimme mainita. Pullahuttaen suustaan lämpimänä +henkäyksenä kevyen pilven, joka iloisesti ja somasti yleni kyynärän +verran ja laskeutui sitten takan ympärille, ikäänkuin sen omaksi +kotoisaksi taivaaksi, laulaa liritteli kattila virttänsä niin +verrattoman hilpeästi, että sen messinkinen ruumis hytkyi ja liikahteli +tulella ja että itse kansikin, tuo äsken vielä niin kapinallinen +kansi -- niin paljon vaikuttaa hyvä esimerkki -- tanssi jotakin +skotlantilaista tanssia ja rämisi niinkuin kuuromykkä sympaali, joka ei +ole koskaan kuullut terveen veljensä ääntä. + +Että kattilan laulu oli tervehdys- ja tervetuliaislaulu jollekulle +ulkona olevalle, joka parhaillaan lähestyi tätä pientä syrjäistä kotia +ja leimuavaa valkeata, sitä ei ole epäilemistäkään. Sen tiesi +Peerybinglen matami aivan hyvin, kun hän miettien istui takan ääressä. +Yö on synkkä, lauloi kattila, lakastuneita lehtiä on tien vieressä; +sumua ja pimeää on ylhäällä, lokaa ja likaa on alhaalla, yksi vain on +päivänrako jylhässä, pimeässä ilmassa, enkä tiedä onko yhtäkään, sillä +ei se ole muuta kuin liekehtivä tummanpunainen loiste taivaanrannalla, +missä aurinko ja tuuli yksin tuumin pistävät pilvet palamaan, +kostaaksensa niille sellaisen ilman tuonnin; ja koko laaja, lakea +maisema on yhtenä ainoana pitkänä, synkkänä, mustana viivana. Kuurassa +on virstapatsas ja tiellä on lumisohjua; jää ei ole vettä -- vesi ei +ole sulaa; ette voi sanoa tarkallen mitä ainetta mikin on; mutta hän +tulee, tulee, tulee -- + +Tässä, jos sallitte mun sanoa, yhtyi sirkka lauluun, huutaen sirr, +sirr, sirr! hämmästyttävän kovalla äänellä kokoonsa katsoen (kokoonsa, +jota ei edes näkynyt!) ja verraten kattilaan, ja jos se olisi siinä +paikassa haljennut niinkuin kivääri, jossa on liian suuri panos, ja jos +se siihen paikkaan olisi kaatunut kuoliaaksi ja sirkuttanut pienen +ruumiinsa viideksikymmeneksi palaseksi, olisipa se näyttänyt aivan +luonnolliselta ja välttämättömältä seuraukselta, jota sirkka muka +olikin tarkoittanut. + +Kattilan ei nyt enää tarvinnut laulaa yksin. Tosin se jatkoi yhä +laimenemattomalla innolla, mutta sirkka alkoi laulaa ylintä ääntä ja +pitikin puolensa. Hyvä taivaallinen isä, kuinka se sirkutti! Koko huone +kaikui sen kimeästä, terävästä äänestä, ja ääni tuntui välkkyvän +tähtenä pihankin pimeydessä. Siinä oli, sen korkeimmilleen kohotessa, +semmoista sanoin selittämätöntä liritystä ja liverrystä, että olisi +luullut sirkan joskus tulisessa innostuksessaan keikahtaneen selälleen +ja jälleen hypähtäneen jaloilleen. + +Yhtäkaikki sointui molempien laulu hyvästi yhteen, sirkan ja kattilan. +Laulun aihe oli sama, ja yhä korkeammalle ja korkeammalle he lauloivat +kilvan. + +Pieni kaunis kuuntelija -- sillä kaunis hän oli ja nuori, vaikka +vartaloltansa vähäinen, tahi, niinkuin sanotaan, lylleröinen (minusta +hän ei ollut lainkaan vastenmielinen) -- sytytti kynttilän ja vilkaisi +heinämieheen, joka paraikaa korjasi talteen melkoisen kuormallisen +minuutteja; sitten kuuntelija katsahti ulos ikkunasta, josta hän ei +pimeän tähden nähnyt muuta kuin oman kuvaisensa lasissa. Ja minun +mielestäni (niinkuin epäilemättä teidänkin mielestänne) hän olisi +saanut katsoa hyvinkin kauas, ennenkuin olisi nähnyt mitään +puoleksikaan niin suloista. Kun hän kääntyi takaisin ja istuutui +paikalleen, pitkittivät sirkka ja kattila yhä vielä kilpalauluansa +oikein vimmatusti. Kunnianhimoinen kattila ei näet tahtonut tunnustaa +olevansa voitettu. + +Se kiihotti yhtä paljon hermoja, kuin jos olisi ollut katsomassa +kilpa-ajoja. Sirr, sirr, sirr! Sirkka oli päässyt virstan verran +edelle. Hum, hum, hum -- m -- m! tulla puhkui kattila kaukana perästä, +hyristen niinkuin suuri hyrrä. Sirr, siri, sirr! sanoi sirkka toisella +puolella nurkkaa. Hum, hum, hum -- m -- m! murisi kattila, tavallansa +pitäen itseänsä urhoollisena -- periytymisestä ei puhettakaan. Sirr, +sirr, sirr! sirkutti sirkka entistään ankarammin. Hum, hum, hum -- m +-- m! lausui kattila harvaverkkaan ja vakavasti. Sirr, sirr, sirr! +huusi sirkka kerrassaan kukistaakseen hänet. Hum, hum, hum -- m -- m! +vastasi kattila, joka ei tahtonut antautua. Viimeinpä he taistelun +temmellyksessä ja häiriössä ja helskeessä ja melskeessä sekaantuivat +niin sikin-sokin toisiinsa, että olisi pitänyt olla terävämpi pää kuin +teillä tai minulla, saadaksensa selville humisiko kattila ja sirkuttiko +sirkka, vai sirkuttiko kattila ja humisiko sirkka, vai molemmatko +humisivat ja molemmatko sirkuttivat. Mutta sitä ei epäilemistäkään, +että molemmat, kattila ja sirkka yhtaikaa, jonkun salaisen yhteisvoiman +vaikutuksesta, minkä itse paraiten tuntenevat, lähettivät hauskan +takkalaulunsa loistavana valonsäteenä ulos ikkunasta kauaksi kadulle. +Ja tämä valo, heijastuen muuatta pimeässä lähestyvää miestä kohti, +selitti hänelle tuossa tuokiossa kaikki tyyni ja huusi: Tervetuloa +kotiin, vanha toveri! tervetuloa, ystäväni! + +Kun se oli tehty, kuohui kattila kerrassaan voitettuna yli laitojensa +ja otettiin tulelta. Peerybinglen matami juoksi sitten ovelle, jossa +rattaiden ramina, hevosen kavioiden kopse, miehen ääni, edestakaisin +puikkelehtiva virkku koira sekä kapalolapsen kummastuttava ja +salaperäinen ilmestys synnyttivät semmoisen melun ja sekaannuksen, että +olisi luullut pirun joutuneen mertaan. + +Mistä lapsi tuli tai kuinka Peerybinglen matami sai sen niin pian +käsiinsä, sitä en tiedä. Mutta elävä pikku lapsi oli Peerybinglen +matamin sylissä; ja aika tavalla hän näyttikin siitä ylpeilevän, kun +suuri ja vahva mies veti hänet hiljaa takan ääreen, mies, joka oli +häntä paljoa pitempi ja vanhempi, jonka täytyi kumartua syvään häntä +suudellakseen. Mutta se maksoikin vaivan. Selkävaivainenkin, kolmen +kyynärän kuuden tuuman pituinen mies olisi sen tehnyt. + +"Juho kultani", sanoi Peerybinglen matami, "onpa sää sinua pahasti +pidellyt!" + +Mies oli totta tosiaan kovaa kokenut. Paksu sumu oli takertunut +niinkuin kuura silmäripsiin ja kulmakarvoihin, ja sumun ja valkean +välillä nähtiin sateenkaaria kimmeltävän itse poskiparrassakin. + +"Näetkös, Pirkko", vastasi Juho verkalleen, avaten kaulahuivinsa ja +lämmitellen käsiänsä, "ei nyt olekaan juuri kesäinen sää: älä siis +kummastele." + +"Soisin, ettet sanoisi minua Pirkoksi, Juho. Se ei ole ollenkaan +mieleeni", lausui Peerybinglen matami näyttäen hyvin nyreältä, vaikka +tapa, jolla hän sen lausui, ilmaisi sen olevan hänelle hyvinkin +mieleen. + +"Mitäs muuta sitten olet?" vastasi Juho hymysuin kumartuen katsomaan +häntä silmiin ja puristaen häntä vyötäisiltä niin hellästi kuin suuri +kouransa ja käsivartensa suinkin sallivat. "Pirkko ja" -- samalla hän +katsahti pienokaiseen päin -- "Pirkko ja pikku tirkko -- en tahdo muuta +virkkaa, etten pilaisi asiata, mutta olin juuri laskemaisillani +sanaleikin; en luule sen koskaan pyörineen lähempänä kielelläni." + +Omien sanojensa mukaan hän oli usein sanomaisillaan jotakin erinomaisen +sukkelaa, tuo hidas, hiljainen, rehti Juho, tuo Juho, joka oli niin +jäykkäruumiinen, mutta niin hilpeäluontoinen, niin karkeakasvoinen, +mutta niin helläsydäminen, niin hidas käsittämään, mutta niin herkkä +tuntemaan, niin yksinkertainen, mutta niin hyvä. Oi, äidillinen luonto, +anna lapsillesi tuota sydämen tosirunollisuutta, jota oli kunnon ajurin +povessa -- sivumennen sanottuna hän oli vain tavallinen ajuri -- ja me +kuulemme kernaasti hänen yksinkertaista puhettansa, katselemme hänen +yksinkertaista elämäänsä ja siunaamme sinua saadessamme viettää +muutaman hetken heidän seurassansa! + +Oli hauska katsella pientä Pirkkoa, kun hän, poika (oikea nukke +pojaksi) sylissänsä, keimaillen ja mietiskellen tuijotti tuleen ja +kallisti pientä somaa päätänsä juuri tarpeeksi, antaaksensa sen nojata +puoleksi luonnollisesti, puoleksi teeskennellen, mielittelevästi ja +suloisesti ajurin leveää rintaa vasten. Hauska oli katsella ajuria, +kuinka hän hellän kömpelösti koetti sovitella voimakasta, tukevaa +kämmentänsä tämän kepeän kuorman ympärille ja sovittaa vahvan +miehuutensa jollakin tavoin turvalliseksi tueksi vaimonsa verevälle +nuoruudelle. Hauska oli katsella kuinka Tilly Slowboy, seisoen +syrjempänä ja odottaen poikaa syliinsä, tarkasteli molempia erikseen +(vaikka hän itse vastikään oli päässyt täysikasvuiseksi), ja kuinka hän +seisoi, silmät ja suu seposelällänsä, pää eteenpäin kumarassa, +ikäänkuin olisi tahtonut hengittää itseensä sen näyn. Yhtä hauska myös +oli katsella kuinka ajuri Juho, kun Pirkko edellämainitusta nukesta +jotakin virkkoi, aina ojensi kättänsä, mutta vetäisi sen takaisin +ennenkuin se oli koskenut lapseen, ikäänkuin olisi pelännyt +musertavansa sen, ja kumartui niin etäältä, ettei vahinkoa voinut +tapahtua, silmäilemään sitä hämmästyneen ylpeästi, samantapaisesti kuin +suuri, ystävällinen kahlekoira luullaksemme silmäilisi pienokaistansa, +huomatessaan jonakin kauniina päivänä olevansa pienen -- kanarialinnun +isä. + +"Eikö hän ole kaunis, Juho? Eikö hän näytä suloiselta nukkuessaan?" + +"Suloiselta", virkkoi Juho, "hyvin suloiselta. Hän nukkuukin aina, eikö +niin?" + +"Noh, Juhoni! Ei suinkaan." + +"Minä", lausui Juho miettivästi, "minä luulin hänen silmänsä olevan +aina ummessa. He!" + +"Jumala varjelkoon! Juho, kuinka saatat säikäyttää." + +"Onko hyvä, että lapsi vääntelee silmiään tuolla tavoin?" kysyi ajuri +hämmästyksissään. "Kas, kuinka se räpyttää yhtaikaa niitä molempia! ja +kas, kuinka se aukoo suutansa kuin kultakala ainakin!" + +"Et sinä kelpaisi isäksi, et vähän vähääkään", lausui Pirkko, taitavan +emännän kaikella arvokkuudella. "Mutta kuinka voisitkaan tietää mitkä +pienet kivut lapsia vaivaavat, Juho! Tuskin tietäisit niiden nimiäkään, +tyhmeliini." Ja siirrettyään pojan vasemmalle käsivarrellensa ja +taputettuaan häntä selkään pahaa parantaakseen hän nipisti nauraen +aviomiestänsä korvasta. + +"Se on tietenkin totta, Pirkko", sanoi Juho riisuen päällystakkinsa. +"Siitä en paljoa tiedä. Tiedän vain tänä iltana otelleeni jokseenkin +kiinteästi tuulen kanssa. Tuuli kävi koillisesta suoraan vastaani, koko +matkan kotia." + +"Voi, voi, niinkö tosiaankin, ukko parkani?" huudahti Peerybinglen +matami täydessä toimessaan. "Tässä, Tilly, ota pikku kultamuru, +sillaikaa kun minä vähän askaroitsen. Jumala siunatkoon häntä, voisin +tukahuttaa hänet suukkosilla, voisin todellakin! Pois tieltä, koirani! +Nonoh, Harmi koira! Anna minun vain ensin valmistaa teetä, Juho, +kyllä sitten niinkuin uuttera mehiläinen autan sinua myttyjen +järjestämisessä. 'Niinkuin uuras mehiläinen' -- ja niin edespäin, +muistathan sen, Juho. Opitkos, Juho, koskaan koulussa ulkoa kappaleen +'Niinkuin uuras mehiläinen?" + +"En sitä täydelleen oppinut", vastasi Juho. "Kerran olin ihan +oppimaisillani, mutta olisin luullakseni sen vain pilannut." + +"Hi-hi!" nauroi Pirkko. Kuinka iloisesti ja sievästi hän nauraa +hihitti! "Voi, mikä vanha rakas tyhmeliini sinä oletkaan, Juhoni, se on +totinen tosi!" + +Tätä arvostelua vähääkään vastustamatta meni Juho ulos katsomaan, +pitikö renkipoika, jonka lyhty virvatulen tavoin häilyi edestakaisin +oven ja ikkunan välillä, huolta hevosesta. Tämä hevonen oli lihavampi +kuin mielellänne ottaisitte uskoaksenne, jos antaisin teille siitä +mitan, ja niin vanha, että sen syntymäpäivä häipyi muinaisuuden +hämärään. Harmi, joka tiesi olevansa velvollinen osoittamaan rakkautta +koko perheelle yleensä ja jakamaan suosiotansa tasan kaikille, +juoksenteli ulos ja sisään ihmeen levottomasti, välistä lyhyesti +haukahdellen pyöriskellessään hevosen ympärillä, jolloin hän oli +vähällä litistyä tallin oven väliin; välistä taas ollen karkaavinansa +hurjasti emäntänsä kimppuun ja seisahtuen leikillä kesken juoksuaan; +välistä huudattaen Tilly Slowboyta, joka istui matalalla jakkaralla +takan ääressä, koskettamalla kostealla turvallansa äkkiä tytön kasvoja; +välistä osoittaen lapselle tungettelevaa rakkauttansa; välistä kiertäen +takkaa ja paneutuen pitkäksensä ikäänkuin olisi ruvennut yötiloillensa; +välistä hypähtäen pystyyn ja syöksyen ulos, häntätöyhtö ilmassa, +ikäänkuin olisi yhtäkkiä muistanut tärkeän asian ja lähtenyt täyttä +karkua sitä toimittamaan. + +"Tässä! tässä edessäsi on teekannu takan reunalla", sanoi Pirkko +iloisesti häärien, niinkuin lapsi vieraisilla ollessaan. "Ja tuossa +kylmää siankinkkua ja tässä voita, ja tuossa leipäpala ja kaikki tyyni! +Tässä on vaatekoppa, johon sopii panna pieniä myttyjä, jos sinulla on +semmoisia, Juho -- mihin menit, Juho? Älä pudota lasta lieteen, Tilly, +mitä muuta tehnetkin!" + +Olkoon neiti Slowboysta sanottu, vaikka hän jotenkin kärkkäästi +vastusti varoituksen tarpeellisuutta, että hänellä oli harvinainen ja +ihmeellinen kyky viedä lasta vaaroihin ja että hän usein vakaalla ja +aivan omituisella tavalla pani hänen heikon olemuksensa hengenhätään. +Varreltansa tämä nuori naisihminen oli niin ylen laiha ja hinteloinen, +että oli syytä pelätä hänen vaatteensa luisuvan alas teräviltä +puunappuloilta (hänen olkapäiltänsä, näet), johon olivat löyhästi +ripustetut. Hänen pukunsa oli siitä merkillinen, että se joka +tilaisuudessa osiksi paljasti omituisesti leikatun villavaatteen, sekä +siitä, että se selän seuduilla salli ruskean viheriän miehustan +pilkistää esiin. Koska hän aina ihastellen töllisteli kaikkia ja +alituisesti tarkasteli emäntänsä ja lapsen kauneutta, niin saattaa +sanoa, että neiti Slowboy pienissä erehdyksissään osoitti yhtä hyvää +päätä kuin sydäntä; ja vaikkei niistä koitunut juuri hyvää lapsen +päälle, joka niiden vuoksi yhä kolahteli oviin, kaappiin, sänkyihin, +käsipuihin ja muihin esineihin, niin eivät vahingot kuitenkaan olleet +muuta kuin luonnollisia seurauksia Tilly Slowboyn lakkaamattomasta +kummastelusta, kun hän näki itseänsä niin ystävällisesti kohdeltavan ja +asuvansa niin hupaisessa kodissa. Sillä hänen isänsä ja äitinsä olivat +molemmat maineeltaan yhtä tuntemattomia ja Tilly oli kasvatettu +löytölapsena tahi yleisen armeliaisuuden hoitolapsena, joka nimitys, +vaikka eroaakin varsin vähän lempilapsen nimestä, kuitenkin merkitsee +ja tarkoittaa aivan toista. + +Olisipa teitäkin huvittanut samoinkuin Juhoa, jos olisitte nähneet +kuinka pieni Peerybinglen matami miehensä kanssa palasi takaisin +tupaan, kinastellen vaatekorista, ja ollen kovassa työn touhussa +(vaikkei hän mitään toimittanut, sillä hänen miehensä se korin kantoi). +Hupaista se lienee luullakseni ollut sirkastakin, sillä varmaa on, että +se nyt taasen rupesi kovasti sirkuttamaan. + +"Hei!" virkkoi Juho vakavalla tavallansa. "Onpa tuo sirkutus tänä +iltana mielestäni iloisempaa kuin koskaan ennen." + +"Ja varmaankin se ennustaa meille onnea, Juho! Ainahan se on sitä +ennustellut. Kotisirkka liedessä tuopi onnea paremmin kuin mikään muu +maailmassa." + +Juho katsahti vaimoonsa, ikäänkuin olisi hänen päähänsä lennähtänyt se +ajatus, että Pirkko se olikin hänen paras sirkkansa ja että hän oli +siihen hyvin tyytyväinen. Mutta se oli luultavasti vain joku hänen +aikomiansa tavallisia leikkipuheita, sillä hän ei virkkanut mitään. + +"Ensi kerran kuulin tuon vienon, iloisen äänen sinä iltana, kun toit +minut tähän kotiin -- toit minut uuden kotini haltiaksi. Siitä on jo +lähes vuosi. Muistatkos, Juho?" + +Muisti kai. Juho muisti. Tottahan nyt muisti! + +"Tuo sirkutus oli tervetuliaislaulu! Se tuntui olevan niin täynnä +lupauksia ja kehotusta. Se ikäänkuin lupasi, että olisit minulle lempeä +ja ystävällinen etkä suinkaan odottaisi (kyllä pelkäsin sitä silloin, +Juhoni!) löytäväsi vanhaa vakavaa viisautta pikku vaimohupakkosi +päästä." + +Juho taputteli miettien häntä olalle ja silitti sitten hänen päätään, +ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, ei; en ole sitä odottanut; olen +ollut aivan tyytyväinen löytäessäni sen semmoisena kuin se oli. Ja +totisesti hän olikin oikeassa. Pirkon pää olikin hyvin viehättävä. + +"Sirkka puhui totta, Juhoni, kun kuultiin sen sanovan niin, sillä aina +sinä olet ollut paras, huolellisin ja hellin mies minua kohtaan. Se on +totinen tosi, onnellinen on tämä koti ollut, Juho, ja senvuoksi minä +pidän sirkasta." + +"Pidän minäkin", lausui ajuri, "pidän minäkin, Pirkko." + +"Minä rakastan sitä niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä +kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton laulu +on mieleeni johdattanut. Toisinaan kun hämärässä tuntui yksinäiseltä ja +ikävältä, Juho -- ennenkuin sain lapsen seuratoverikseni ja huoneen +ilostuttajaksi -- mietin itsekseni, kuinka yksinäsi sinä jäisit, jos +minä kuolisin, ja kuinka suru minut musertaisi, jos saisin kuulla, että +sinä, armaani, olet minut hyljännyt! -- Silloin kuului takasta sirkan +sirkutus, ja se kertoi minulle, kuinka on syntyvä toinen pikku ääni, +minulle suloinen ja kallis ääni, joka poistaa suruni kuin unen. Ja +pelätessäni -- silloin pelkäsin, Juhoni, sillä olinhan aivan nuori! -- +tätä avioliittoa sopimattomaksi, kun minä olin semmoinen lapsi ja sinä +pikemmin holhoojani kuin mieheni, ja kun ajattelin, ettet voisi, vaikka +koettaisitkin, oppia rakastamaan minua niinkuin toivoit ja rukoilit +voivasi -- silloin ilahutti minua taasen tuo sirkutus ja se tuotti +sydämeeni uutta toivoa ja uskallusta. Näitä seikkoja olen miettinyt +tänä iltana istuessani sinua odottamassa, ja sentähden rakastan +sirkkaa." + +"Rakastan minäkin", toisti Juho. "Mutta, Pirkko, minäkö toivoin ja +rukoilin voivani oppia rakastamaan sinua! Kuinka puhutkaan! Senhän olin +oppinut paljon ennemmin kuin toin sinut tänne sirkan pikku haltiaksi, +Pirkko!" + +Pirkko tarttui liikutettuna hänen käsivarteensa ja katsoi häntä +silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut virkkaa jotakin. Mutta samalla hän +oli jo polvillaan vaatekorin ääressä, puhellen vilkkaasti myttyjä +järjestäessään. + +"Tänä iltana ei näitä ole monta, Juho, mutta juuri äsken näin kaluja +sälytettynä kärryjen takapuolelle ja ajattelin: ne ovat kyllä +vastuksina, mutta maksetaankinhan niistä hyvästi; ei siis ole +valittamista, eikö niin? Sitäpaitsi lienet jo matkalla jättänyt monta +kalua omistajalleen, eikö niin?" + +"Olenpa kyllä", lausui Juho. "Hyvinkin monta." + +"Mitähän tässä pyöreässä vakassa mahtanee olla? Juho kultaseni, siinä +on hääkakku!" + +"Kas, sen voi ainoastaan nainen arvata!" virkkoi Juho ihmetellen. "Mies +ei olisi sitä ikinä arvannut; luulenpa tosiaan, että vaikka panisi +hääkakun teelaatikkoon tai muuhun mahdottomaan astiaan, nainen sen +sittenkin heti arvaisi. Niin on; hain sen sokerileipurista." + +"Painaako se paljon -- ainakin sata naulaa!" huusi Pirkko ponnistaen +kovasti sitä nostaessaan. "Kenen se on, Juho? Mihinkä se on menevä?" + +"Lue päällekirjoitus toiselta puolen", sanoi Juho. + +"Mitä, Juho! Jumalan tähden, Juho!" + +"Niin, kukapa olisi uskonut", vastasi Juho. + +"Ethän suinkaan tahtone sanoa", jatkoi Pirkko istuen lattialle ja +pudistaen päätänsä hänelle, "että se menee Gruff ja Tackletonille, +lelukauppiaalle!" + +Juho nyykäytti päätänsä. + +Nyykäytti Peerybinglen matamikin varmaan viisikymmentä kertaa; mutta se +ei ollut suostumuksen merkiksi, vaan se ilmaisi äänetöntä ja +surkuttelevaa kummastusta. Ylenkatseellisesti hän veti suutansa vinoon +minkä taisi (vaikkei se suinkaan ollut luotu vinoon vedettäväksi, siitä +olen varma) ja tuijotti mietteissään eteensä, ikäänkuin olisi tahtonut +katseellansa kerrassaan lävistää kunnon ajurin. Neiti Slowboy, joka +lasta viihdyttääkseen mitään ajattelematta matki katkelmia kuulemastaan +keskustelusta, muuttaen kaikki nimisanat monikkoon, kyseli pieneltä +palleroiselta: "Olivatko ne Gruffit ja Tackletonit lelukauppiaita? +Halusivatko ne hakea torttuja sokerileipureilta? Tunsivatko äidit isien +kotiin tuomat laatikot j.n.e." + +"Ja nyt se sitten tapahtuu!" lausui Pirkko. "Ah! hän ja minä olimme +koulukumppaneja, Juho." + +Luultavasti Juho muisteli Pirkkoa tai kenties alkoi aprikoida, +minkälainen hän oli ollut kouluaikanaan. Hän katsoi vaimoansa miettien +ja mielihyvällä, mutta ei vastannut mitään. + +"Ja kauppias on niin vanha, niin eriskummainen. Kuule, montako vuotta +nuorempi sinä olet Gruff ja Tackletonia, Juho?" + +"Haluaisinpa tietää montako kuppia teetä minun on tänä iltana juotava +-- enemmän kuin Gruff ja Tackleton koskaan on neljässä illassa juonut, +hä?" vastasi Juho iloisesti nostaen tuolin pyöreän pöydän viereen ja +käyden käsiksi kylmään siankinkkuun. "Mitä syömiseen tulee, niin minä +syön ainoastaan vähän, mutta sen hyvällä ruokahalulla, Pirkko." + +Ei tämäkään, hänen tavallinen lausepartensa aterianaikoina -- yksi +hänen viattomia hairahduksiansa (sillä hänen ruokahalunsa oli aina +itsepintainen ja näytti hänet valehtelijaksi) -- voinut saada hänen +pikku vaimonsa suuta nauruun; tämä vain seisoi myttyjen keskellä ja +jalallaan hiljaksensa sysäili kakkuvakkaa syrjään, katsomatta, vaikka +seisoikin maahan luoduin silmin, sieviä kenkiänsä, joita hän ei +muulloin koskaan unohtanut. Hän seisoi siinä syvissä mietteissä, +unohtaen sekä teet että Juhot (vaikka Juho huusi ja koputti puukolla +pöytään häntä säikyttääksensä), kunnes Juho nousi seisoalleen ja +tarttui hänen käsivarteensa; silloin hän katsahti Juhoon ja juoksi +paikallensa teepöytään, nauraen huolimattomuuttansa. Mutta hän ei +nauranut niinkuin ennen. Tapa oli toinen, samoin äänikin. + +Sirkkakin oli vaiti. En tiedä miksi, mutta ei huonekaan enää ollut niin +hauska kuin ennen. Ei sinnepäinkään. + +"Ovathan tässä kaikki mytyt, eikö niin, Juho!" kysyi Pirkko +katkaisten pitkän äänettömyytensä, jonka kestäessä rehellinen +ajuri käytännöllisesti oli näyttänyt todeksi toisen puolen +lempisananparttansa, syöden hyvällä halulla, vaikkei sentään saattanut +myöntää, että hän olisi syönyt vähän. "Ovathan tässä kaikki nyt, eikö +niin, Juho?" + +"Siinä ovat kaikki", virkkoi Juho. "Noh -- ei -- olen", hän panee pois +veitsen ja haarukan ja hengähtää raskaasti, "olen aivan unohtanut +vanhan herran!" + +"Vanhan herran?" + +"Kuormarattaille", jatkoi Juho. "Kun häneen viimeksi vilkaisin, oli hän +nukahtanut oljille. Tultuani tupaan olin hänet pari kertaa aivan +muistamaisillani; mutta hän haihtui jälleen mielestäni. Hoi siellä! +Nouskaa ylös! Sepä somaa." + +Juho lausui viimeiset sanat ulkona, jonne hän oli kiirehtinyt, kynttilä +kädessä. + +Neiti Slowboy, joka huomasi puhuttavan jotakin salaperäistä Vanhasta +Herrasta ["Vanha Niku" on englantilaisilla perkeleen nimityksiä], +liitti hairahtuneessa luulossaan näihin sanoihin muutamia uskonnollisia +ajatuksia ja säikähtyi niin, että kavahti äkisti ylös matalalta +tuoliltaan takan vierestä kätkeäkseen itsensä emäntänsä hameen taakse; +mutta rientäissään lattian poikki hän töytäsi yhteen juuri sisään +astuvan vanhan vieraan kanssa ja hädissään survaisi häntä ainoalla +hyökkäysaseella, mikä hänellä oli käsillä. Koska tämä ase sattui +olemaan poika, nousi siitä suuri melu ja hälinä, jota Harmin +älykkäisyys vielä lisäsi; sillä tämä uskollinen koira, joka oli +isäntäänsä huolellisempi, näytti vartioineen vanhaa nukkuvaa herraa, +jottei tämä pääsisi karkaamaan vieden mukanansa muutamia nuoria, +rattaiden perälle sidottuja poppelipuita, ja se seurasi häntä vieläkin +hyvin tarkkaavasti, purren häntä sääryksiin ja käyden ankarasti nappien +kimppuun. + +"Te saatte, hyvä herra, hyvästi unta", lausui Juho, kun kaikki jälleen +oli rauhoitettu (sillaikaa oli vanha herra avopäin seisahtunut keskelle +lattiaa), "niin että melkein tekee mieleni kysyä missä muut kuusi +unikekoa ovat; mutta se olisi kokkapuhe ja arvattavasti sen turmelisin. +Kumminkin olin juuri sanomaisillani kokkapuheen", jupisi ajuri nauraen, +"aivan sanomaisillani!" + +Vieras, jolla oli pitkät, valkeat hiukset, kauniit, vanhan miehen +kasvoiksi tavattoman uljaat ja täyteläiset kasvot, tummanruskeat, +kirkkaat, terävät silmät, katsoi hymyillen ympärilleen ja tervehti +ajurin vaimoa vakaasti kumartaen. + +Hänen pukunsa oli sangen outo -- ikivanhaa kuosia. Se oli aivan ruskea. +Kädessä hänellä oli suuri, ruskea matkasauva, mutta kun hän löi sillä +lattiaan, niin se hajosi ja muuttui tuoliksi. Levollisesti hän nyt +laskeutui istumaan. + +"Kas!" virkkoi ajuri kääntyen vaimoonsa. "Noin tapasin hänet istumassa +tienvieressä, jäykkänä kuin virstapatsas ja miltei yhtä kuurona." + +"Istumassa ulkona, Juho!" + +"Ulkona", vastasi ajuri, "juuri hämärissä. 'Kyytiraha maksettu', sanoi +hän ja antoi minulle kahdeksantoista penniä. Sitten hän nousi rattaille +ja tuossa hän nyt on." + +"Hän aikoo, luulen ma, lähteä, Juho." + +Ei suinkaan; hän aikoi vain puhua. + +"Jos suvaitsette, niin viivyn tässä siksi kunnes minua tullaan +hakemaan", lausui vieras hiljaisesti. "Älkää minusta ollenkaan +huoliko." + +Näin sanoessaan hän otti toisesta suuresta taskustansa silmälasit ja +toisesta kirjan ja rupesi rauhallisesti lukemaan. Harmi-koirasta hän ei +huolinut sen enempää kuin lampaasta. + +Hämmästyneinä vilkaisivat ajuri ja hänen vaimonsa toisiinsa. Vieras +nosti päätänsä ja katsahti ensiksi Pirkkoon, sitten ajuriin, kysyen: + +"Tyttärennekö, hyvä ystäväni?" + +"Vaimoni", vastasi Juho. + +"Veljentytärkö?" virkkoi vieras. + +"Vaimoni!" ärjäisi Juho + +"Niinkö?" sanoi vieras. "Todella? Hän on hyvin nuori?" + +Hän kääntyi kirjaan ja luki edelleen. Mutta tuskin hän oli lukenut pari +riviä, kun hän keskeytti taasen lukunsa ja kysyi: + +"Teidänkö tuo lapsi on?" + +Juho nyökäytti päätänsä syvään myöntymykseksi, ja se oli yhtä selvä +merkki kuin kuulotorveen huudettu: niin! + +"Tyttökö vai?" + +"Po-oi-ka!" karjaisi Juho. + +"Peräti nuori -- hä?" + +Silmänräpäyksessä puuttui Peerybinglen matami puheeseen: "Kolme +kuukautta ja kolme päivää vanha! Rokotettiin juuri kuusi viikkoa +sitten. Rokot painuivat hyvin umpeen. Tohtorin mielestä oli lapsi +tavattoman kau-u-nis! Yhtä iso kuin tavalliset lapset vii-iden +kuukauden vanhana. Käsittää kaikki ihan ihmee-ellisesti! Teistä voi +näyttää mahdottomalta, mutta kyllä hän jo alottelee seisoa!" + +Hengästyneenä nosti pikku äiti, huudettuaan nämä lyhyet lauseet vanhan +herran korvaan, niin että ihanat kasvonsa hohtivat tulipunaisina, pojan +häntä kohti kumoamattomaksi, vakuuttavaksi todistukseksi, sillä aikaa +kun Tilly Slowboy sointuisasti tirskuen: kett'su, kett'su, joka kuului +oudolta sanalta yhtyneenä tavalliseen aivastukseen, teki muutamia +lehmämäisiä loikkauksia kaikesta tästä tuiki tietämättömän lapsirukan +ympärillä. + +"Kuulkaa! Häntä varmaankin tullaan noutamaan", virkkoi Juho. "Joku on +ovella. Aukaise, Tilly." + +Mutta ennenkuin hän ehti täyttää tämän käskyn, aukaistiin ovi +ulkopuolelta, sillä se oli varustettu ha'alla, jonka kuka tahansa +saattoi nostaa milloin vain mieli teki -- ja kylläpä yhden jos +toisenkin mieli teki sitä, saan luvan ilmoittaa. Kaikkien kyläläisten +teki mieli vaihtaa iloinen sana tahi pari ajomiehen kanssa, vaikkei hän +ollut juuri liioin puhelias. Ovesta astui sisään pikkuinen, laiha, +syvämietteisen näköinen, jotenkin harmaankalpea mies; hän näytti +tehneen päällystakkinsa hurstista, joka oli ollut jonkun vanhan +tavaralaatikon ympärillä, sillä kun hän kääntyi ovea sulkemaan, jottei +kylmä pääsisi huoneeseen, nähtiin selkäpuolella suurilla, mustilla +viivoilla G.T. sekä sana LASIA suurilla kirjaimilla. + +"Hyvää iltaa, Juho", tervehti pikku mies. "Hyvää iltaa, emäntä. Hyvää +iltaa, Tilly! Hyvää iltaa, vieras! Kuinka pieni nuppunen jaksaa, +emäntä? Harmikin, toivoakseni, voi hyvin?" + +"Kaikki voivat hyvin, Kaleb", vastasi Pirkko. "Olen varma, ettei teidän +tarvitse muuta kuin katsahtaa lapseen, niin näette sen." + +"Ja samaten teihin", virkkoi Kaleb. Hän ei kuitenkaan katsonut +Pirkkoon, sillä Kalebilla oli levoton, miettivä katse, joka näytti aina +hakevan jotakin muualta, huolimatta siitä, mitä hän milloinkin puhui; +-- samanlainen kuvaus sopi hänen ääneensäkin. "Tahi Juhoon", jatkoi +Kaleb, "tahi Tillyyn tahi Harmiin." + +"Onko sinulla kiire, Kaleb?" kysyi ajuri. + +"Onpa niinkin, Juho", vastasi hän näyttäen hajamieliseltä, niinkuin +ainakin viisasten kiveä hakeva mies. "Onpa niinkin kiire. Noakin +arkilla on nykyään erinomainen menekki. Sievistelisin Noakin +perhettäkin, mutta en ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun siitä hinnasta. +Haluaisinpa itsekin saada selvän, kuka on Sem tahi Ham ja mitkä ovat +vaimoväkeä. Kärpäsetkään eivät eroa tarpeeksi norsuista kokonsa +puolesta, niinkuin tiedätte! -- Mutta eikö sinulla ole minulle mitään +myttyä, Juho?" + +Ajuri pisti kätensä juuri riisumansa takin taskuun ja kaivoi sieltä +esiin sievän kukka-astian, joka ali tarkasti kääritty sammaliin ja +paperiin. + +"Tässä se on", lausui hän puhdistaen sitä huolellisesti. "Joka ainoa +lehti on säilynyt. Täynnä silmikoita!" + +Kalebin sumeat silmät kirkastuivat, kun hän sai sen käsiinsä, ja hän +kiitti Juhoa. + +"Se on kallis, Kaleb", virkkoi ajuri, "hyvin kallis, tähän aikaan +vuotta." + +"Älä puhu siitä. Minusta on hinta helppo, maksakoon minkä tahansa", +vastasi pikku mies. "Eikö ole mitään muuta, Juho?" + +"Pikkuinen rasia", vastasi ajuri, "tässä se on!" + +"Kaleb Plummerille", sanoi pieni mies, tavaillen kirjoitusta. +"'Vakuutetaan' -- rahaako, Juho? Tämä ei suinkaan ole minulle." + +"'Varotaan'", oikaisi Juho, katsoen hänen olkapäänsä ylitse. "Kuinka +saat sen rahaksi muuttumaan?" + +"Kas, aivan niin!" lausui Kaleb. "Aivan oikein, siinä on sana +'varotaan!' niin, niin, minulle se on tuleva. Olisihan siinä voinut +olla rahaakin, jos armas poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa vielä +eläisi, Juho. Rakastithan sinäkin häntä kuin omaa poikaasi? Eikö niin? +Ei sinun tarvitse myöntää, että niin teit. Kyllä minä sen tiedän, se on +itsestänsä selvä. 'Kaleb Plummerille, varotaan'. Niin, niin! Aivan +oikein. Rasiassa on nuken silmiä tyttäreni ompelukseen. Soisin että +hänen omakin näkönsä tulisi rasiassa, Juho." + +"Jospahan niin tulisi tahi voisi tulla", huudahti ajuri. + +"Kiitoksia!" virkkoi pikku mies. "Sinäpä puhut oikein sydämellisesti. +-- Voi, kun ei hän koskaan voi itse nähdä noita nukkeja, jotka +päiväkaudet katsoa tirkistelevät häneen. Mitä maksaa, Juho?" + +"Minä pistän sinua maksaan, jos niin kysyt" -- virkkoi Juho. "Pirkko! +Eikö nyt syntynyt melkein kuin leikkipuhe?" + +"No! se menee vanhan tapasi mukaan", sanoi pikku mies. "Se menee +vanhan, ystävällisen tapasi mukaan. -- Annapas minun katsoa. Tässä on +luullakseni kaikki?" + +"Sitä en usko. Katso vieläkin kerta." + +"Onko mitään patruunallemme, hä?" kysyi Kaleb hetken mietiskeltyänsä. +"Aivan varmaan. Sentähden tulinkin tänne, mutta Noakin arkit ja muut +seikat sekoittivat pääni. Hän on käynyt täällä, onko?" + +"Ei", vastasi ajuri, "naimishommansa vie häneltä liiaksi aikaa." + +"Kyllä hän sentään tulee", virkkoi Kaleb, "sillä hän käski minun kulkea +kotiin vasemmanpuolista polkua, jossa sanoi yhtyvänsä minuun. Parasta +kuitenkin lienee, että minä lähden. -- Ettekö tahdo olla niin hyvä, +emäntä, ja antaa minun nipistää Harmia hännästä. Annatteko?" + +"Mitä, Kaleb! sepä kysymys!" + +"No! älkää huoliko, emäntäkulta!" lausui pieni mies, "kenties se ei ole +sulle mieleen. Mutta minulta on aivan äskettäin tilattu joukko +haukkuvia koiria ja tahtoisin jäljitellä luontoa niin tarkoin kuin +kuudesta pennistä kannattaa. Siinäpä se. Älkää pahastuko, hyvä emäntä." +Odottamatta tapahtui, että Harmi esitettyä kehotusta saamattakin rupesi +haukkumaan kiivaasti. Mutta koska tämä ennusti uutta vierasta, jätti +Kaleb luonnon tutkimisensa sopivampaan aikaan, nosti pyöreän vakan +olallensa ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Tämän vaivan hän olisi kumminkin +saattanut säästää, sillä hän kohtasi kynnyksellä vastaantulijan. + +"Kah! oletko täällä! odota vähän, niin vien sinut kanssani kotiin. +Nöyrin palvelijanne, Juho Peerybingle. Vielä enemmän ihanan vaimonne +nöyrin palvelija. Päivä päivältä ihanampi! Jos mahdollista parempi! ja +nuorempi", lausui puhuja matalalla äänellä. + +"Kummastelisin teidän koreita puheitanne, herra Tackleton", virkkoi +Pirkko näyttäen hiukan närkästyneeltä, "mutta teidän nykyinen tilanne." + +"Te tiedätte sen siis?" + +"Jopa viimeinkin olen saanut sen päähäni", lausui Pirkko. + +"Arvattavasti kovien vaikeuksien perästä." + +"Aivan niin." + +Tackleton, lelukauppias, tavallisesti tunnettu nimellä Gruff & +Tackleton -- sillä se nimi oli puodin ovelle kirjoitettu, vaikka Gruff +oli jo ammoin eronnut liikkeestä, jättäen siihen ainoastaan nimensä +mukaisen nurjamielisyyden [Gruff merkitsee englannin kielessä: +nurjamielinen] -- Tackleton, lelukauppias, oli mies, jonka synnynnäistä +taipumusta hänen sukulaisensa ja holhoojansa eivät lainkaan olleet +käsittäneet. Jos he olisivat tehneet hänestä asianajajan tahi +poliisipalvelijan tahi pantinottajan, niin hän olisi nuorena +tyydyttänyt ilkeän luontonsa ja kyllin juoniteltuaan voinut käydä +toiseksi ja lopulta muuttua lempeäksi vaihtelevaisuuden ja uutuuden +vuoksi. Mutta lakkaamatta puuhaten rauhallisessa lelujen valmistuksessa +oli hänestä tullut kotoinen vuoren peikko, joka kaiken ikänsä oli +elättänyt itseään lapsilla ja oli heidän leppymätön vihollisensa. Hän +halveksi kaikkia leluja eikä olisi mistään hinnasta ostanut lelua -- +mutta ilkeydessään hän ratoksensa muovaili hirveän näköisiksi ruskeasta +paperista tehtyjä talonpoikia, jotka veivät sikoja markkinoille; +kuuluttajia, jotka kuuluttivat etsittäväksi lakimiesten kadonneita +omiatuntoja; eläviä vanhoja rouvia, jotka kutoivat sukkaa +tahi leikkelivät pannukakkuja, ja muita semmoisia näytteitä +käsityövarastostaan. Suurimman riemun tuottivat hänen sielullensa +pelottavat naamarit; hirmuiset, karvaiset, punasilmäiset, rasioista +hypähtelevät ukot; vampyyrinnäköiset paperileijat; pahanilkiset +noitaukot, jotka eivät voineet rauhassa maata, vaan alinomaan +ryöpsähtivät ylös, säikyttäen lapsia mielettömiksi. Tämä oli hänen +ainoa huvituksensa, ainoa aukko, jonka kautta hänen mielialansa +saattoivat tuuleutua. Hän oli nerokas keksimään semmoisia. Kaikki mikä +oli hirtehistä, ihastutti häntä. Rahaakin -- lelua, jota hän muuten +piti hyvässä arvossa -- hän oli kuluttanut tehdäksensä joukon +noita-akkoja taikalyhtyä varten, jossa nähtiin pimeyden ruhtinas, +kuvattuna joksikin yliluonnolliseksi, ihmiskasvoilla varustetuksi +kuoriaiskalaksi. Koko sievän rahasumman hän oli menettänyt +valmistaessansa rumia jättiläisiä, ja vaikkei hän itse ollut maalari, +niin hän kuitenkin osasi taideniekoille ohjeeksi piirustella ja +suunnitella niin kamalia hirmuolentojen luonnoksia, että ne saattoivat +viedä monelta nuorelta, kuusi- tahi yksitoistavuotiaalta herralta +mielenrauhan koko joulu- tai kesäluvaksi. + +Samanlainen kuin leluseppänä hän oli (niinkuin ihmiset tavallisesti +ovat) muissakin toimissaan. Sentähden arvaatte helposti, että hänen +väljä, viheriä viittansa, joka napitettiin leuan alle ja ulottui aina +polviin saakka, ympäröi tavattoman miellyttävää miestä, ja että hän oli +niin hauska ja iloinen seuramies kuin koskaan on kävellyt +suippokärkisissä saappaissa, joissa on mahonginvärinen kaulus. + +Kuitenkin aikoi Tackleton, lelukauppias, mennä naimisiin. Tästä +kaikesta huolimatta hän aikoi tehdä sen. Ja vieläpä nuoren naisen +kanssa, kauniin nuoren naisen. + +Ei hän suinkaan suuresti näyttänyt sulhasmieheltä seisoessaan ajurin +tuvassa, kuivettuneet kasvot irvellä, ruumis luonnottomassa asennossa, +lakki painettuna nenännipukkaakin suojaamaan ja kädet työnnettyinä +taskujen pohjaan, ja koko ilvehtivä, pahasävyinen olentonsa tirkistäen +hänen pienen silmänsä pikkuisesta nurkasta juurikuin joukko korppeja. +Mutta sulhoksi hän vaan aikoi! + +"Kolmen päivän kuluessa. Ensi torstai, vuoden ensimäisen kuun viimeinen +päivä, on minun hääpäiväni", sanoi Tackleton. + +Kerroinko jo hänen toisen silmänsä aina olleen avoinna ja toisen miltei +ummessa, ja että se miltei ummessa oleva aina oli virkku silmä? +Luulenpa sen jo kertoneeni. + +"Se on minun hääpäiväni!" lausui Tackleton helistellen rahojansa. + +"Kas, se on meidänkin hääpäivämme!" huudahti ajuri. + +"Ha-ha!" nauroi Tackleton. "Kummallista! Te olette juuri samankaltainen +pari, te!" + +On mahdoton kuvailla kuinka Pirkkoa harmittivat nuo ylpeät sanat. +Entäpä sitten? Hulluudessaan luuli tuo mies kenties saavansa vielä +samanlaisen pojankin kuin hän! -- Mies oli hullu! + +"Kuulkaa! Sana teille!" jupisi Tackleton survaisten kyynäspäällänsä +ajuria ja vetäen hänet vähän syrjään. "Tuletteko häihini? Me soudamme +samaa venettä, niinkuin tiedätte." + +"Kuinka, samaa venettä?" kysyi ajuri. + +"Niin, vain pieni erotus, sen tiedätte", jatkoi Tackleton survaisten +uudelleen, "tulkaa ja viettäkää kanssamme ilta hääpäivän edellä." + +"Minkätähden?" kysyi Juho ihmetellen tuota tungettelevaa +kohteliaisuutta. + +"Minkätähden!" toisti toinen. "Sepä myös tapa vastata kutsuihin. +Minkätähden! Huviksenne, seuran vuoksi, sen tiedätte ja kaiken muun." + +"Enpä olisi koskaan luullut teitä seuramieheksi", sanoi Juho suoralla +tavallaan. + +"No, ei teitä kohtaan, näen ma, auta muu kuin totuus", lausui +Tackleton. "Minkätähden siis! -- Totta on, niinkuin teekestejä pitävät +ihmiset sanovat, että te molemmat yhdessä, te ja vaimonne, olette +hupaisen näköisiä. Me tiedämme paremmin, näette, mutta -- --" + +"Emme suinkaan mitään paremmin tiedä", keskeytti Juho, "mistä +puhutte?" -- + +"No, niin! _me emme_ tiedä paremmin", sanoi Tackleton, "siitä olemme +yhtä mieltä. Olkoon niin, se on samantekevä. Aioin vain sanoa, että +koska esiintymisenne on hupaista, niin vaikuttaisi seuranne kenties +etuisasti tulevaan Tackletonin rouvaan. Ja vaikken luule hyvän vaimonne +tässä kohden olevan oikein suopean minua kohtaan, ei hän kuitenkaan voi +kieltäytyä edistämästä tarkoitustani, sillä hänen olemuksessaan on +suloutta ja hauskuutta, joka miellyttää silloinkin kun hän on jäykkä. +Lupaattehan tulla?" + +"Olemme aikoneet viettää hääpäivämme kotona", sanoi Juho. "Kuusi +kuukautta takaperin olemme sen toisillemme luvanneet. Luulemme näette, +että kotona" -- -- + +"Ha! mitä on 'kotona'!" huusi Tackleton. "Neljä seinää ja katto! -- +Miksette tapa tuota sirkkaa; minä ne aina tapan, minä en kärsi niiden +tirskelehtimistä. -- On sielläkin neljä seinää ja katto, missä minä +asun. Tulkaa minun luokseni!" + +"Te tapatte sirkkanne, hä!" lausui Juho. + +"Minä poljen ne kuoliaaksi", virkkoi toinen uudelleen, tömistäen aika +lailla kantapäällään lattiaa. "Lupaatteko siis tulla? Se on, näette, +yhtä paljon teidän etunne kuin minunkin, että vaimot saavat kehottaa +toisiansa rauhaan ja tyytyväisyyteen ja vakuuttaa toisillensa, ettei +heillä muutenkaan voi olla parempaa oloa. Kyllä tunnen heidän +luonteensa. Mitä toinen sanoo, sen on toinen heti valmis myöntämään. +Heissä on semmoinen kilpailunhenki, että jos teidän vaimonne sanoo +minun vaimolleni: minä olen onnellisin vaimo koko maailmassa, minulla +on paras mies maailmassa ja minä rakastan häntä sydämestäni, niin heti +kertoo minun vaimoni saman ja vielä enemmänkin teidän vaimollenne -- ja +melkein uskookin niin olevan." + +"Luuletteko siis, ettei hän niin tee?" kysyi ajuri. + +"Mitä!" huusi Tackleton katkonaisesti ja kimeästi nauraen, "mitä hän ei +tekisi?" + +Ajurilla oli hiljainen ajatus lisätä: "ei rakasta teitä". Mutta kun hän +sattui kohtaamaan katseen siitä puoliumpinaisesta silmästä, joka +kiinteästi katsoi häneen pystyssä olevan takinkauluksen yli ja melkein +uhkasi sen puhkaista, niin se näytti hänestä niin mahdottomalta +rakastaa, että hän muutti lauseensa ja virkkoi: "ettei hän sitä usko?" + +"Oh, te ryökäle, te laskette leikkiä", sanoi Tackleton. + +Mutta ajuri älysi, vaikka hyvin hitaasti, näissä sanoissa piilevän +ajatuksen, ja katsoi niin totisena vierasta, että tämän oli pakko +selittää sanansa selkeämmin. + +"Päähäni on pistänyt", lausui Tackleton ja nosti vasempaa kättänsä, +jonka etusormeen hän tarttui ilmoittaaksensa: tässä minä olen, +nimittäin Tackleton -- "päähäni on pistänyt mennä naimisiin nuoren ja +ihanan vaimon kanssa", tässä hän löi pikkusormeansa osoittaakseen, että +se merkitsi morsianta (ei hiljaa, vaan kovasti, ilmoittaen voimaa). +"Voin panna sen toimeen ja panenkin. Semmoinen on luonteeni. Mutta -- +katsokaa tuonne!" + +Hän viittasi Pirkkoon päin, joka istui syvissä mietteissä takan ääressä +nojaten kuopuraista leukaansa käteen ja tuijottaen heleään liekkiin. +Ajuri katsoi häneen ja sitten Tackletoniin ja taasen vaimoonsa ja +jälleen Tackletoniin. + +"Hän epäilemättä pelkää ja tottelee, näette", alkoi taas Tackleton, "ja +se on _minulle_ aivan kyllin, sillä minä en ole mikään hellätuntoinen +ihminen. Mutta luuletteko enempää tarvittavan?" + +"Minunpa", vastasi ajuri, "tekisi mieleni nakata ulos akkunasta +jokainen, joka sanoo, ettei muusta ole kysymystä." + +"Aivan oikein", vastasi toinen tavattoman vilkkaasti. "Tosin niin +tekisitte. Tietysti, se tulee itsestänsä. Hyvää yötä! nukkukaa +levollisesti!" + +Rehellinen ajuri oli huolissaan; hän oli vasten tahtoansa joutunut +hämilleen ja levottomaksi eikä voinut olla sitä näyttämättä. + +"Hyvää yötä, ystäväni", sanoi Tackleton säälivästi, "minä menen. +Olemme totisesti yhtäläisiä, sen näen. Ettekö tahdo tulla luokseni +huomis-iltana? No! Ylihuomenna käytte kyläilemässä, tiedän sen. Silloin +tahdon morsiameni kanssa tavata teidät. Se on hänen mieleensä. Te +myönnytte siihen? kiitoksia! -- mikä se oli?" + +Se oli kova huuto, jonka sai aikaan ajurin vaimo, oli kova, kimakka ja +äkillinen huuto, joka pani huoneen raikumaan kuin lasiastian. Hän oli +noussut paikoiltansa ja seisoi kivettyneenä pelosta ja kummastuksesta. +Vieras oli lähestynyt tulta lämmitelläksensä ja seisoi ainoastaan +askelen päässä hänen tuolistansa, ihan huoletonna. + +"Pirkko!" huusi ajuri, "Brigitta, rakkaani, mikä sinua vaivaa?" + +Samassa olivat kaikki hänen ympärillänsä. Kaleb, joka oli nukahtanut +kakkuvakkaan nojaten, haraisi kädellänsä, ennenkuin oli ehtinyt koota +uupuneet sielunvoimansa, neiti Slowboyn tukkaa, jota hän kuitenkin heti +pyysi anteeksi. + +"Brigitta!" huusi ajuri sulkien hänet syliinsä. "Mikä sinua vaivaa? +Sano, sano, kultani!" + +Pirkko vastasi ainoastaan taputtamalla käsiänsä ja purskahtamalla +vallattomaan nauruun. Sitten hän sojahti hänen sylistänsä lattialle, +peitti kasvonsa esiliinaansa ja itki katkerasti. Ja sitten hän taas +nauroi ja sitten hän taas huusi, ja sitten hän sanoi vilustavan ja +antoi viedä itsensä takan ääreen, jonka viereen hän istui kuin +ennenkin. Vanha mies seisoi siinä vielä, ihan huoletonna. + +"Nyt voin paremmin, Juho", lausui Pirkko. "Voin aivan hyvin minä --" + +Juho! Mutta Juho seisoi toisella puolella. Miksi Pirkko käänsi päänsä +vieraaseen, vanhaan herraan päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut hänelle! +Olivatko hänen ajatuksensa sekaisin? + +"Ei muuta kuin hullutusta, Juhoseni: joku tuli yht'äkkiä silmieni eteen +-- en tiedä mikä se oli. -- Se on nyt poissa, ihan poissa." + +"Olen iloinen, että se on poistunut", mutisi Tackleton katsellen +virkulla silmällänsä ympäri huonetta. "Ihmettelenpä minne se on mennyt +ja mikä se lienee ollut. Hum! -- Kaleb, tulepas tänne. Kuka on tuo +harmaapäinen?" + +"En tiedä, herra", kuiskasi Kaleb. "Iässäni en ole häntä ennen nähnyt. +Ihana haamu pähkinänsärkijäksi, ihan uutta mallia! Leuka ruuvattava +syvälle liiveihin; siitä tulisi oiva kalu." + +"Ei kyllin ruma", lausui Tackleton. + +"Tahi tulitikkukoteloksi", sanoi Kaleb syvissä mietteissään, "sepä +olisi malli! Pää ruuvataan auki, kun tulitikut pistetään sisään, jalat +käännetään ylös kynttilän torviksi -- sepä tulitikkukotelo sopisi +herrojen yöpöydälle juuri semmoisena kuin hän nyt tuossa seisoo!" + +"Ei puoleksikaan niin ruma kuin hänen pitäisi olla", virkkoi Tackleton, +"hänestä ei ole mihinkään. Tule, ota vakka. -- Kaikki on nyt hyvin, +toivon ma?" + +"Hyvin, aivan hyvin", sanoi pikku emäntä viitaten hänet kiireesti +menemään. "Hyvää yötä!" + +"Hyvää yötä", lausui Tackleton. "Hyvää yötä, Juho Peerybingle. Varo +vakkaa, Kaleb; pudotapas se, niin väännän niskasi nurin! Yö on +sysimusta ja ilma pahempi kuin koskaan! Hyvää yötä!" + +Luoden tarkan silmäyksen ympäri huonetta hän meni ulos ovesta, Kaleb +jäljessä, hääkakku pään päällä. + +Ajuri oli säikähtänyt pikku vaimonsa huudosta ja oli niin kiintynyt +lohdutus- sekä rauhoitustoimeensa, että tuskin muisti vieraan +läsnäoloa, ennenkuin tämä seisoi hänen ainoana vieraanansa. + +"Hän ei kuulu heihin, Pirkko", lausui Juho, "minun täytyy muistuttaa +hänelle, että on aika lähteä." + +"Pyydän anteeksi, ystäväni", virkkoi vanha herra lähestyen Juhoa, +"varsinkin kun pelkään vaimonne voivan pahoin; mutta koska saattajani, +jonka kuulovikani" (tässä hän koski korvaansa ja pudisti päätänsä) +"tekee minulle välttämättömän tarpeelliseksi, ei ole tullut, niin +aavistelen jonkun erehdyksen tapahtuneen. Yöllinen rajusää, joka teki +mukavain kärryjenne suojan (älköön minulle koskaan sen huonompaa +tulko!) niin suotuisaksi, ei ole vieläkään tauonnut. Ettekö senvuoksi, +kun kerran olette niin ystävällisiä, antaisi minulle maksusta vielä +yösijaakin?" + +"Annamme", huusi Pirkko, "annamme kyllä!" + +"Noh!" sanoi ajuri, hämmästyneenä tästä kiireellisestä suostumuksesta. +"Ei minulla ole mitään sitä vastaan; mutta en varmaan tiedä --" + +"Hiljaa!" katkaisi Pirkko hänen puheensa, "hiljaa, Juho kulta!" + +"Miksi niin? onhan hän umpikuuro", muistutti Juho. + +"Tiedän sen, mutta. -- Kyllä, herra, kyllä! Menen tekemään hänelle heti +vuodetta, Juho?" + +Kun hän kiirehti tähän toimeen, oli hänen levottomuutensa ja äkeytensä +niin silmin nähtävä, että ajuri katsoi kummastellen hänen jälkeensä. + +"Tekivätkö äidit vuoteita?" leperteli neiti Slowboy lapselle; "ja +olivatko heidän hiuksensa ruskeat ja kiharaiset, kun lakit otettiin +päistä, ja pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät?" + +Selittämätön kiintyminen pikku seikkoihin, joka on usein eroamattomassa +yhteydessä epäilevän ja sekaantuneen mielentilan kanssa, sai ajurin +matkimaan kauan aikaa näitä sisällyksettömiä sanoja kävellessään +edestakaisin lattialla. Hän teki sitä niin kauan, että ne koskivat +hänen sydämeensä ja että hän osasi ne ulkoa ja kertoi läksynä, +sillaikaa kun Tilly, niinkuin lastenhoitajien on tapana, kädellänsä +hivutteli lapsen pientä paljasta päätä, kunnes katsoi tarpeelliseksi +sitoa myssyn taas kiinni. + +"Pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät? Minua ihmetyttää, mikä on +Pirkkoa säikähdyttänyt!" mietiskeli ajuri kävellen edestakaisin. + +Hän karkoitti itsestänsä lelukauppiaan yllytykset, ja kuitenkin ne +täyttivät hänen mielensä epävakaisella, kummalla ikävyydellä; sillä +Tackleton oli älykäs ja sukkela, mutta ajuri tunsi ikäväkseen olevansa +kankealla ymmärryksen lahjalla varustettu: sekava viittaus oli +senvuoksi hänestä aina kiusallinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut +tunnustaa Tackletonin puheella ja vaimonsa oudolla käytöksellä olevan +mitään yhteyttä; mutta nämä molemmat miettimisen aiheet astuivat +samalla kertaa hänen sielunsa eteen, eikä hän voinut erottaa toista +toisesta. + +Vuode oli pian tehty, ja juotuansa ainoastaan yhden kupillisen teetä +kävi vieras levolle. + +Silloin tuli Pirkko, aivan terveenä taas, tai niinkuin sanoi: jälleen +aivan entisellään, siirsi miehellensä nojatuolin takan ääreen, pisti +piippuun ja antoi sen hänen käteensä; itse hän otti tavallisen pikku +tuolinsa ja istuutui ajurin viereen. Hän halusi aina istua tällä pikku +tuolilla; luullakseni lienee hänellä ollut joku aavistus siitä, että +siinä oli jotakin lapsellisen ihanaa ja hupaista. + +Kieltämättä hän olikin paras piipuntäyttäjä kaikissa neljässä maailman +osassa. Ihanaa oli nähdä kuinka hän pisti pienen pyöreän etusormensa +piipunpesään ja sitten puhalsi piippuun, vartta puhdistaakseen, ja +kuinka hän tehtyään sen kymmenkunta kertaa luuli siinä olevan vielä +jotakin ja piti sitä silmäinsä edessä kuin kiikaria ja, ummistaaksensa +toisen silmänsä täydelleen, väänteli pieniä kasvojansa mitä +hullunkurisimmin. Mitä tupakanpanemiseen tulee, niin siihen hän olikin +erittäin sukkela; ja piipun sytyttäminen, niinkuin hän sen teki +paperipalasella, kun piippu oli ajurin suussa -- niin likellä hänen +nenäänsä, mutta kuitenkin yhtään polttamatta -- olikin taito, +todellinen taito, hyvät herrat. + +Sirkka ja kattilakin, jotka taas alottivat laulunsa, sen tunnustivat! +Kirkas uudestaan leimahtava tuli sen tunnusti! Pikku niittomies kellon +päällä tunnusti sen taukoamattomalla työllään! Ajuri sen kuitenkin +kaikista kernaimmin tunnusti kirkastuvin otsin ja poskipäin! + +Ja kun hän rauhallisena ja miettivänä polttaa tupruutteli vanhaa +piippuansa, kun hollantilainen kello raksutti, punainen valkea räiskyi +ja sirkka sirkutti -- ilmestyi tämä kodin ja takan haltia (sillä +semmoinen sirkka oli) keijukaisen haamussa loihtien esiin monta +kuvaelmaa kodista ympärillänsä. Kaikenikäisiä ja -kokoisia Pirkkoja +tuli huone täyteen. Pirkkoja, iloisia lapsia, jotka juoksentelivat +hänen edellänsä ja poimivat kukkia kedolta; kainoja, kujeilevia +Pirkkoja, jotka puoleksi poiskääntyneinä kuuntelivat hänen kankeita +puheitansa; Pirkko-nuorikoita, jotka laskeutuivat oven edessä +kärryistä, ryhtyivät toimiinsa ja ottivat talousavaimet haltuunsa; +äidillisiä pikku Pirkkoja, joiden jäljestä kulki Slowboyta kuin varjoja +ja jotka kantoivat kapalolapsia ristittäväksi; mummomaisia, mutta vielä +vereviä ja lempeitä Pirkkoja, jotka katselivat kylätansseissa +liiteleviä Pirkko-tyttäriänsä; eukko-Pirkkoja, rusottavia lapsenlapsia +ympärillään; iäkkäitä Pirkkoja, jotka horjuivat sauvain nojassa. Näkyi +vanhoja ajureitakin ja sokeita vanhoja Harmeja heidän jalkainsa +juuressa makaamassa; uusia rattaita, joita ohjasivat nuoret ajajat +(rattaissa oli luettavana sanat "Veljekset Peerybingle"), ja sairaita +vanhoja ajureita hellien käsien hoitamina; ja vihantia, kukkivia +ajurivainajien hautoja kirkkomaalla. Kun sirkka näytti hänelle kaiken +tämän (hän näki kaikki selvästi, vaikka silmänsä tuijottivatkin +tuleen), ilostui ajurin mieli ja tuli onnelliseksi ja hän kiitti +kotinsa haltioita kaikesta sydämestään, mutta Gruff ja Tackletonista +hän ei välittänyt sen enempää kuin sinäkään, rakas lukijani. + +Mutta mikä oli tuo nuorukaisen haamu, jonka samainen ihmeellinen sirkan +ääni toi Pirkon eteen, niin likelle hänen tuoliansa, ja joka seisoi +siinä niin vakavana ja yksinäisenä? -- Miksi hän vielä viipyy niin +likellä Pirkkoa, nojaten kättänsä takan syrjään ja kertoen aina: +"naimisissa! vaan ei minun kanssani!" + +Oi Pirkko! heikko Pirkko! hänellä ei ole sijaa kumppanisi unelmissa, +miksi on hänen varjonsa langennut sinun miehesi takalle! + + + + +TOINEN SIRKUTUS. + + +Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat kahdenkesken +yksiksensä, niinkuin satukirjoissa kerrotaan -- ja Jumala siunatkoon +heitä (toivon teidän ajattelevan samoin) ja Jumala siunatkoon +satukirjoja, jotka vielä kertovat jotakin tässä arkipäiväisessä +maailmassa! -- Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat ihan +yksin itseksensä pikkuisessa puuhuoneessa, joka oli niinkuin ohut +pähkinänkuori, ja vain niinkuin syylä Gruff ja Tackletonin korkealle +kohoovalla tiilikivinenällä. Gruff ja Tackletonin kivitalo oli kadun +juhlallisena koristeena; mutta Kaleb Plummerin kodin olisitte voineet +särkeä palasiksi parilla vasaraniskulla ja korjata pirstat rattailla +pois. Jos joku semmoisen hävityksen perästä olisi kaipauksellaan +kunnioittanut Kaleb Plummerin asuntoa, niin hän olisi epäilemättä +tehnyt sen kiittäen sen hävittämistä suureksi parannukseksi. Mökki oli +kiinni Gruff ja Tackletonin kivitalossa juurikuin raakku laivan +pohjalaudassa, kuin etana ovessa tahi kääpä puussa. Mutta se oli se +sinapin siemen, josta suuri Gruff ja Tackletonin suku oli saanut +alkunsa; sen ränsistyneen katon alla oli Gruff-vainaja aivan +huomaamatonna leikellyt leluja koko sukupolvelle, vihdoin vanhentuneita +poikia ja tyttöjä, jotka olivat leikkineet niillä, rikkoneet ne ja -- +muuttaneet nurmen alle nukkumaan. + +Sanoin Kalebin ja hänen sokean tyttö raukkansa asuneen tässä mökissä; +mutta minun olisi pitänyt sanoa, että he asuivat Kalebin rakentamassa +taikalinnassa, jossa ei nähty köyhyyttä eikä puutetta ja jonka ovelle +eivät huolet osanneet. Kaleb ei suinkaan ollut mikään taikuri, hänellä +oli vain se taikavoima, joka saattaa olla meillä kaikilla: hellän, +äärettömän rakkauden taikavoima. Luonto oli ollut hänen opettajansa, ja +sen opetuksista kaikki nämä ihmeet tulivat. + +Sokea tyttö ei tietänyt katon olevan ruman, seinien värittömiä eikä +rappauksen paikoittain karisseen; hän ei tietänyt, että seinässä oli +suuria tukkimattomia rakoja, jotka päivä päivältä suurenivat senvuoksi, +että hirret lahosivat ja laskeutuivat. Sokea tyttö ei tietänyt raudan +ruostuvan, puun lahoavan eikä paperin repeytyvän; hän ei tietänyt, että +huoneen ulkomuoto ja suhteet rappeutuivat ja muuttuivat. Sokea tyttö ei +tietänyt, että pöydällä seisoi rumia saviastioita, että murhetta ja +alakuloisuutta oli hänen vieressänsä, että Kalebin harvat hiukset +harmaantuivat harmaantumistaan hänen näkemättömien silmiensä edessä. +Sokea tyttö ei tietänyt, että heillä oli tyly, vaativa ja jäykkä isäntä +hän ei tietänyt Tackletonia siksi Tackletoniksi, joksi me hänet +tunnemme; hänen luulossaan Tackleton oli erinomainen leikinlaskija, +joka halusi laskea pilaa heidän kanssansa ja joka, vaikka olikin heidän +elämänsä varjeleva enkeli, ei kuitenkaan tahtonut kuulla sanaakaan +kiitollisuudesta. + +Tämä kaikki oli Kalebin aikaansaamaa, sokean tytön isä paran +aikaansaamaa. Mutta hänen takkansa vieressä asuikin sirkka, ja kerran +kun hän sokean, äidittömän tytön lasna ollessa kuunteli suruisin mielin +sirkan sirritystä, johdatti tämä kodinhaltia sen ajatuksen hänen +päähänsä, että hän voisi muuttaa juuri tytön suuren onnettomuuden +siunaukseksi ja tehdä hänet vähällä onnelliseksi. Sillä sirkat ovatkin +mahtavia haltioita, vaikkeivät ihmiset, jotka heidän kanssansa +seurustelevat, siitä mitään tiedä (niinkuin useimmiten on laita); eikä +näkymättömässä maailmassa ole suloisempia eikä uskollisempia ääniä -- +ääniä, joihin niin täydellisesti voi luottaa, jotka niin varmasti +antavat ainoastaan hyviä neuvoja, kuin ne äänet, joilla kodin ja +kotoisen takan haltiat puhuvat ihmisille. + +Kaleb ja hänen tyttärensä työskentelivät yhdessä tavallisessa +työhuoneessaan, joka samalla oli heidän jokapäiväinen asuntonsakin; ja +ihmeellinen huone se olikin. Siinä nähtiin pikku taloja, valmiita ja +puolivalmiita, täynnä kaikensäätyisiä nukkeja. Etukaupunkirakennuksia +täynnä vähävaraisia nukkeja; keittiöitä ja yksinäisiä huoneita +alhaisemman säädyn nukeille; loistorakennuksia suurisukuisille +nukeille. Muutamat näistä huoneista olivat jo sisustetut semmoisten +nukkein käytettäviksi, joiden varat olivat pienet, toiset sitävastoin +voitiin tarpeen vaatiessa kalustaa mitä komeimmin, sillä hyllyt olivat +täynnä tuoleja, pöytiä, sohvia, sänkyjä ja sänkyvaatteita. Korkea +aatelisto, herrassääty ja kaikenlainen alhaisempi kansa, joiden +tarpeeksi nämä rakennukset olivat aiotut, makasivat siellä täällä +koreissa tuijottaen suoraan kattoon; mutta nukkein yhteiskunnallista +asemaa, heidän säätyänsä ja arvoluokkaansa merkittäessä (joka oikeassa +maailmassa valitettavasti osoittautuu sangen vaikeaksi) olivat nämä +lelusepät menetelleet paljoa paremmin kuin luonto, joka usein +käyttäytyy oikullisesti ja sopimattomasti, sillä he eivät suinkaan +tyytyneet niin mielivaltaisiin eron merkkeihin kuin silkki, karttuuni +ja puuvillainen vaate, vaan he lisäsivät toisia yksilöllisempiä +tuntomerkkejä, joista ei saattanut erehtyä. Niin oli korkeasti +vapaasukuisella naisella vahajäsenet erinomaisen täsmällisessä +suhteessa keskenänsä; mutta niin oli vain hänellä ja hänen +heimolaisillansa; seuraava arvoluokka yhteiskunnallisessa asteikossa +oli nahasta; sen perästä seuraava karkeasta piikkokankaasta. Rahvaalla +oli käsivarret ja jalat pelkistä tulitikuista, ja heidät kiinnitettiin +paikallensa niin etteivät voineet siitä liikahtaa. + +Paitsi näitä nukkeja nähtiin Kaleb Plummerin huoneessa toisiakin +näytteitä hänen käsitöistänsä. Siinä oli Noakin arkkeja, joissa +kaikenlaatuiset linnut ja eläimet tulivat erinomaisen hyvin toimeen +yhdessä, sen voin vakuuttaa, vaikka ne pudotettiin sisään kuinka +hyvänsä katosta, ja vaikka ne pudisteltiin ja sullottiin yhteen kauhean +pieneen tilaan. Rohkealla, runollisella vapaudella oli useimpiin Noakin +arkkeihin tehty portinkolkutin oveen, kenties sopimaton lisäys, joka +vain toi mieleen aamuvierailut ja kirjeenkantajat, mutta oli muuten +sopiva koriste rakennuksen ulkopuolella. Siellä oli tusinoittain +pieniä, alakuloisia rattaita, joiden pyörät liikkuessaan synnyttivät +mitä surullisimpia säveliä. Monta pikku viulua, rumpua ja muuta +soittokalua korvan kiusaksi; suunnaton joukko tykkejä, kilpiä, +miekkoja, keihäitä ja kiväärejä. Siellä oli pikkuisia punalahkeisia +llvehtijöitä, jotka alinomaan kiipeilivät korkeilla, punaisesta +langasta tehdyillä telineillä ja laskeutuivat alas toiselle puolen, pää +edellä; samaten paljon vanhoja herroja, näöltänsä arvokkaita, miltei +kunnioitettavia, jotka hyppivät kuin hullut vartavasten ovien eteen +pantujen seipäitten yli. Siellä oli kaikenlaatuisia eläimiä, varsinkin +hevosia, alkaen täplikkäästä ajohevosesta, jolla oli neljä tikkua +jalkoina ja pieni rohdintukko harjana, aina puhdasrotuiseen +keinuhevoseen, joka oli paraikaa laukkaamassa. Samoinkuin olisi ollut +vaikea luetella ne monet kymmenet kummat kuvat, jotka olivat aina +valmiit tekemään jotakin hulluutta, jos vain painettiin jotakuta +ponninta, niin ei myöskään olisi ollut helppo mainita semmoista +inhimillistä eriskummaisuutta, vikaa tahi heikkoutta, joka ei olisi +ollut tarkemmin tahi huonommin kuvattuna Kaleb Plummerin kamarissa. +Eikä saata sanoa, että nämä pilkkakuvat olisivat olleet aivan +luonnottomia, sillä hyvin vähällä kehotuksella voidaan saada miehiä ja +naisia tekemään yhtä kummallisia tekoja kuin mitä lelut konsanaan +suorittavat. + +Keskellä kaikkia näitä kaluja istuivat Kaleb ja hänen sokea tyttärensä +työskennellen. Sokea tyttö puki yhtä nukkea, ja Kaleb maalasi sekä +kiillotti neljättä ikkunaa sievän perheasunnon etuseinälle. + +Kalebin kasvoihin uurtuneet huolet ja hänen miettivä, uneksiva +olentonsa, joka olisi sopinut alkemian tai filosofian tutkijalle, +näyttivät ensi silmäyksellä olevan jyrkässä ristiriidassa hänen työnsä +ja häntä ympäröivien lastenlelujen kanssa. Mutta leivän hankkimiseksi +keksityt ja tehdyt lapsellisuudet ovat kyllä totisia ja tärkeitä, enkä +minä siihenkään katsomatta todella voi sanoa, tokko Kaleb, jos hän +olisi ollut ylikamariherra tahi parlamentin jäsen tai asianajaja +taikkapa suuri liikemies, olisi joutunut sen tärkeämpiin tehtäviin; +vaikka hyvin suuresti epäilen, että hänen toimensa olisivat silloin +olleet yhtä viatonta laatua. + +"Isä, te olitte siis ulkona sateessa eilis-iltana puettuna uuteen, +kauniiseen päällystakkiinne?" lausui Kalebin tytär. + +"Niin uuteen, kauniiseen päällystakkiini", vastasi Kaleb katsahtaen +vaatenuoraan, jolle hän oli huolellisesti ripustanut ennenmainitun +piikkotakkinsa kuivamaan. + +"Voi, kuinka minun on hyvä mieli, että olette sen ostanut, isä!" + +"Ja semmoiselta räätäliltä sitten", sanoi Kaleb, "oikein +uudenaikaiselta räätäliltä. Liian hyvä se on minulle." + +Sokea tyttö keskeytti työnsä ja nauroi iloisesti. "Liian hyvä teille, +isä! Mikään ei ole teille liian hyvä!" + +"Tuskin kehtaan käydä siihen puettuna", lausui Kaleb katsoen tarkkaan +minkä vaikutuksen sanat tekisivät tytön kirkastuviin kasvoihin. +"Tosiaan kun kuulen poikien ja ihmisten takanani sanovan: 'kah! tuossa +kulkee komea herra!' silloin en tiedä mihin kääntyä. Ja eilisiltana kun +kerjäläinen ei tahtonut erota minusta, vaikka sanoin olevani köyhä +mies, ja hän vastasi: 'ohoo, armollisin herra, älkää niin sanoko!' niin +oikein hämmästyin. Minusta tuntuu, että minulla tuskin oli oikeutta +käydä semmoisiin vaatteihin puettuna." + +Onnellinen sokea tyttö! kuinka iloinen hän oli näkemättömyydessään! + +"Minä näen teidät, isä!" lausui tyttö taputtaen käsiänsä yhteen, "niin +selvään kuin olisi minulla näköni, jota en koskaan kaipaa teidän +seurassanne. Sininen takki!" -- + +"Vaaleansininen", keskeytti Kaleb. + +"Niin, niin! vaaleansininen!" huudahti tyttö kääntäen loistavat +kasvonsa häneen, "se väri, jonka myös muistan olevan armaan, selkeän +taivaan värin. Sanoitte sen olevan sinisen! Vaaleansininen takki" -- + +"Hyvin väljä", lisäsi Kaleb. + +"Niin! väljä!" huusi sokea tyttö sydämestään nauraen, "ja te, isä +kulta, kävelette siihen puettuna keveästi, silmät ilosta säteillen, suu +naurussa -- ja mustat hiukset sitten. Olettepa näöltänne nuori ja +kaunis!" + +"Hiljaa, hiljaa, nyt saatat minut turhamaiseksi", lausui Kaleb. + +"Luulenpa teidän jo olevan vähän turhamainen", vastasi tyttö uhaten +häntä iloisesti etusormellaan. "Minä tunnen teidät! isä! ha-ha-ha! -- +olen saanut teistä selon, näettekös!" + +Kuinka erilainen oli luuloteltu kuva hänen mielessään ja se Kaleb, joka +istui hänen edessänsä! Keveästä käynnistä oli tyttö puhunut. Siinä hän +oli oikeassa. Moneen monituiseen vuoteen ei Kaleb ollut koskaan astunut +tämän kynnyksen yli tavallisin hitain ja raskain askelin, vaan +tepastellut vilkkaasti, tyttärensä korvaa pettääkseen; eikä hän ollut +koskaan, sydämensä raskaimmillaankaan ollessa, unohtanut tätä keveää +käyntiä, joka ilahutti hänen tytärtänsä suuresti. + +Jumala tiesi! mutta luulen Kalebin uneksivan hajamielisyyden johtuneen +osaksi siitä, että hän tällä tavoin, rakkaudesta sokeaan tyttäreensä, +tekeytyi itse ja muutti koko ympäristönsä toiseksi. Kuinka taisikaan +pikku mies muuta kuin joutua sekaannuksiin, kun hän niin monta vuotta +oli harrastanut vain sitä, että saisi itsensä ja kaikki ympärillä +olevat esineet muutetuksi toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa +olivat. + +"Siihen sitä on tultu", lausui Kaleb astuen pari askelta takaperin, +työtänsä paremmin katsoakseen, "niin lähellä todellisuutta kuin viisi +pennin rahaa pääsee lähestymään viiden pennin rahaa. Vahinko vain, että +huoneen koko etupuoli aukeaa yhdellä kertaa! Jos siinä edes olisi +portaat ja oikea sisäänkäytävä. Mutta sepä onkin vaikeinta työssäni, +että minä petyn ja sekaannun alinomaa." + +"Te puhutte niin hiljaa, lienettekö väsynyt, isä?" + +"Väsynyt", toisti Kaleb hyvin vilkkaasti. "Mistä olisin väsynyt, +Bertha? En ole koskaan väsynyt. Mitä se on?" + +Antaakseen sanoillensa enemmän pontta hän keskeytti väkisinkin näkyviin +pyrkivän haukotuksen ja venyttelyn -- joka teki hänet aivan +samannäköiseksi kuin nuo takan reunalla seisovat kuvat, joiden +yläruumis näytti aivan siltä kuin olisivat olleet alituisesti +väsyksissä -- ja rupesi hyräilemään laulua. Se oli juomalaulu, jossa +kerrottiin jotakin kiiltävästä maljasta, ja hän yritti laulaa +huolettomalla, keveällä äänellä, joka muutti hänen muotonsa tuhansin +kerroin kuivemman ja surullisemman näköiseksi. + +"Vai niin! vai täällä lauletaan, tekö laulatte?" lausui Tackleton, +pistäen päänsä ovesta sisään. "Vai niin! Minä en osaa laulaa." + +Ei kukaan olisi hänestä sitä luullutkaan. Hänellä ei ollut niinsanottua +laulunlahjaa, ei alunkaan. + +"Minulla ei olekaan varaa laulaa. Mieltäni ilahuttaa että te laulatte. +Toivon että teillä on aikaa työhönkin. Tuskin, luulen ma, ihminen +samalla kertaa molempiin joutaa." + +"Jos nyt näkisit hänet, Bertha, kuinka hän iskee minulle silmää", +kuiskasi Kaleb. "Hauska mies! jos et tuntisi häntä, niin luulisit hänen +puhuvan totta, etkö luulisikin?" + +Sokea tyttö nyökäytti hymysuin. "Lintu, joka osaa laulaa, mutta ei +tahdo, on saatava laulamaan, niin sanotaan", murisi Tackleton. "Mutta +kun tarhapöllö, joka ei taida ja jonka ei tarvitse, kuitenkin tahtoo +laulaa, mikä saapi hänet siihen?" + +"Näkisitpä kuinka hän iskee silmää!" jupisi Kaleb tyttärellensä. "Voi, +armollista!" + +"Aina hupaisella ja iloisella mielellä meidän kanssamme!" lausui Bertha +hymyhuulin. + +"Kah, oletkos sinäkin täällä!" huusi Tackleton. "Vaivainen +heikkomielinen!" + +Hän luuli tyttöä todella heikkomieliseksi ja perusti luulonsa -- en voi +varmaan sanoa tapahtuiko se tietämättömyydestä vai eikö -- siihen, että +tyttö piti hänestä. "Noh! koska olet täällä, kuinka sinä voit?" kysyi +Tackleton äreällä tavallaan. + +"Oi, hyvin! aivan hyvin! Olen niin onnellinen kuin ikänä voitte toivoa +minun olevan, niin onnellinen kuin miksi te tekisitte koko maailman, +jos voisitte!" + +"Vaivainen heikkomielinen!" mutisi Tackleton. "Järkeä ei vähän +vähääkään." + +Sokea tyttö otti hänen kätensä ja suuteli sitä; hän piti sitä vähän +aikaa käsissänsä ja nojasi hellästi poskensa sitä vastaan, ennenkuin +laski sen irti. Tuossa kohtelussa oli niin sanomattoman paljon +rakkautta ja hellää kiitollisuutta, että itse Tackleton leppyi +kysyäkseen tavallista lempeämmällä äänellä: + +"Mikä nyt on?" + +"Panin sen päänalaiseni viereen eilen illalla maata mennessäni ja näin +sen unissani. Ja kun päivä koitti ja ihana punainen aurinko -- +punainenko aurinko, isä?" + +"Punainen illoin ja aamuin, Bertha", lausui Kaleb raukka katsoen +surullisesti isäntäänsä. + +"Kun aurinko nousi ja kirkas päivä, johon liikkuessani melkein pelkään +loukkaavani itseäni, tulin huoneeseen, käänsin sen pienen puun aurinkoa +kohti ja kiitin Jumalaa, joka on luonut maailman niin ihanaksi, ja +kiitin teitä, kun sen lähetitte huvikseni!" + +"Hän on hullu!" lausui Tackleton itsekseen. "Pian tarvitaan tässä +pakkoröijyä ja köysiä. Pian!" + +Tyttärensä puhuessa istui Kaleb ristissä käsin, tuijottaen suoraan +eteensä, ikäänkuin olisi todellakin ollut epätietoinen siitä +(luullakseni hän olikin epätietoinen), oliko Tackleton tehnyt mitään, +joka olisi ansainnut hänen kiitollisuuttansa, vai eikö. Jos Kaleb olisi +saanut sillä hetkellä menetellä aivan vapaasti ja jos hänelle olisi +hengen uhalla määrätty joko karata lelukauppiaan kimppuun tahi langeta +hänen jalkojensa juureen, kumman tämä vain paremmin ansaitsi, niin +luulenpa, että hän olisi joutunut suureen neuvottomuuteen siitä, kumpi +olisi tehtävä. Ja kuitenkin tiesi Kaleb varmasti omin käsin kantaneensa +pikku ruusupuun kotiin tyttärellensä, omasta suustaan päästäneensä sen +viattoman valheen, joka Berthalta oli salaava kuinka paljon isän täytyi +päivä päivältä kieltää itseltänsä tehdäkseen lapsensa onnellisemmaksi. + +"Bertha", lausui Tackleton tahallansa omituisella ystävällisyydellä, +"tule tänne." + +"No, jaksanpa kyllä kävelläkin luoksenne. Ei teidän tarvitse taluttaa +minua!" vastasi hän. + +"Ilmoittaisinkohan sinulle salaisuuden, Bertha?" + +"Niinkuin tahdotte", vastasi hän kiireesti. + +Kuinka hänen sokeat kasvonsa seestyivät! kuinka kuunteleva otsa +kirkastui! + +"Tänään on se päivä, jolloin tuo pikku kapine -- mikä sen nimi taas +onkaan -- tuo lellitelty lapsi, Peerybinglen vaimo, tavallisesti käypi +teitä tervehtimässä ja pitää iltahuvinsa täällä, eikö niin?" sanoi +Tackleton, osoittaen armotonta ylenkatsetta koko asialle. + +"Niin", sanoi Bertha, "tänä päivänä se on." + +"Niinpä minäkin luulen!" lausui Tackleton. "Tahtoisin olla läsnä tänä +iltana." + +"Kuuletkos, isä!" huusi sokea tyttö vallan ihastuksissaan. + +"Kuulen, kuulen", mutisi Kaleb tylsin katsein niinkuin unissa-kävijä, +"mutta sitä minä en usko, lienee varmaan taas joku valheistani." + +"Minä tahtoisin näet saattaa nuot Peerybingleläiset useammin May +Fieldingin seuraan", lausui Tackleton. "Minä aion naida Mayn." + +"Naida!" huusi sokea tyttö paeten hänen luotaan. + +"Hän on niin lemmon yksinkertainen, etten luullut hänen koskaan minua +ymmärtävän", mutisi Tackleton. "Niin, Bertha, naida! kirkot, papit, +lukkarit, vaunut, kellot, päivälliset, hääkakut, luumuputingit, +vihkihameet, soitannot, maljat, onnentoivotukset ja kaikki nuo +hullutukset. Häät, näet, häät! Etkös tiedä mitä häät ovat?" + +"Tiedän kyllä", vastasi sokea tyttö hiljaisella äänellä. "Ymmärrän." + +"Vai niin, se on enemmän kuin toivoinkaan", murisi Tackleton. "Noh, +sentähden tahdonkin olla läsnä tänä iltana ja tuoda Mayn ja hänen +äitinsä tänne. Minä lähetän tänne edeltäpäin jotakin pientä, kylmän +lampaanlavan tahi sellaista. Te odotatte siis minua?" + +"Odotamme", vastasi Bertha. + +Hän oli, pää kallellaan, kääntynyt pois. Niin hän seisoi ristissä +käsin, syvissä ajatuksissa. + +"Tuskin uskon sitä", sanoi Tackleton häneen katsoen, "sillä sinä näytät +jo unohtaneen kaikki, Kaleb!" + +"Uskallankohan minä sanoa olevani täällä", mietti Kaleb; "Herra!" + +"Pidä huoli siitä, ettei hän unohda mitä olen hänelle sanonut." + +"_Hän_ ei koskaan unohda", vastasi Kaleb; "eikä ole paljon semmoista, +mitä hän ei taida, ja unohtaminen on yksi semmoinen seikka." + +"Jokainen pitää omia hanhiansa joutsenina", sanoi lelukauppias +surkutellen. "Voi mies parkaa!" + +Sanomattomalla ylenkatseella sen sanottuaan lähti vanha Gruff & +Tackleton tiehensä. + +Bertha seisoi yhä syvissä ajatuksissa, samassa paikassa, mihin +Tackleton hänet jätti. Hänen alas painuneesta otsastaan oli ilo +paennut; otsa oli nyt synkkä. Kolme tahi neljä kertaa hän pyöritti +päätänsä, ikäänkuin olisi kaivannut kadonnutta muistoa tahi surkutellut +kärsimäänsä vahinkoa; mutta hänen surulliset mietteensä eivät +puhjenneet sanoiksi. + +Vasta kun Kaleb oli hetken työskennellyt, valjastaen hevosparin +vaunujen eteen ja naulaten muitta mutkitta silat hevosten rintaan, +lähestyi tyttö hänen työpöytäänsä ja istui lähelle häntä lausuen: "Isä! +olen niin yksinäni pimeässä, kaipaan silmiäni, surullisen näköisiä +rakkaita silmiäni." + +"Tässä ne ovat", sanoi Kaleb, "aina valmiit. Ne ovat enemmän sinun kuin +minun, Bertha, kaikkina vuorokauden hetkinä. Mitä silmiesi pitäisi +sinulle tekemän, kultaseni?" + +"Katsoa ympäri huonetta, isä?" + +"No niin!" lausui Kaleb, "samassa tehty kuin käsketty, Bertha!" + +"Kertokaa minulle miltä se näyttää." + +"Kaikki näyttää", sanoi Kaleb, "niinkuin tavallisesti yksinkertaiselta, +mutta hyvin sievältä. Seinien vaalea väri, kauniit kukat astioissa, +lattian hohtava puhtaus, koko huoneen sievyys ja somuus tekevät sen +aivan ihanaksi." + +Sievää ja somaa oli kaikki, minkä Berthan kädet voivat toimittaa. Mutta +muutoin -- kuinka olisi sievyys ja somuus voinut viihtyä siinä vanhassa +töllissä, jonka Kalebin mielikuvitus oli niin muuttanut. + +"Teillä on nyt arkitakki yllänne ettekä ole niin pulska kuin kauniissa +takissanne", lausui Bertha koskien häneen. + +"En aivan niin pulska", vastasi Kaleb, "mutta hyväpä näinkin." + +"Isä", sanoi sokea tyttö tullen likemmäksi ja kiertäen käsivartensa +hänen kaulaansa. "Kertokaa minulle jotakin Maysta. Hän lienee hyvinkin +kaunis?" + +"Tosin hän on kaunis", sanoi Kaleb. -- Ja niin hän todella +olikin. Kalebille oli tavatonta, ettei hänen tarvinnut vaivata +mielikuvitustaan. + +"Hänen tukkansa on musta", lausui Bertha miettivästi, "mustempi kuin +minun. Hänen äänensä on suloinen, sen tiedän. Olen usein sitä ilokseni +kuunnellut. Hänen vartalonsa --" + +"Koko huoneessa ei ole sen näköistä nukkea", sanoi Kaleb. "Ja hänen +silmänsä!" -- + +Hän vaikeni; sillä Bertha oli hiipinyt vielä likemmäksi häntä ja hänen +kaulaava kätensä likisti isää varoittavasti, tavalla, jonka hän liiaksi +hyvin käsitti. + +Hän ryki hetken, taputteli hetken vasarallansa ja alkoi taasen laulaa +hyräillä vaahtoavasta maljasta; sillä laulu oli hänen taattu turvansa +ja apunsa jokaisessa semmoisessa pulassa. + +"Puhukaa, isä, ystävästämme, hyväntekijästämme. En koskaan väsy +kuulemaan hänestä puhuttavan. -- Eikö niin, en koskaan?" lausui tyttö +vireästi. + +"Et koskaan", vastasi Kaleb. "Ja täydellä syyllä." + +"Oi, kuinka suurella syyllä!" huudahti sokea tyttö sellaisella +hartaudella, että Kaleb, vaikka hänen vaikuttimensa olivat niin +puhtaat, ei sietänyt katsoa tyttöä kasvoihin, vaan loi silmänsä maahan, +ikäänkuin Bertha olisi voinut lukea niistä hänen viattoman petoksensa. + +"Puhukaa sitten vielä kerran hänestä, armas isä", sanoi Bertha, "monta, +monta kertaa! Hän on näöltänsä hyvänsuopa ja ystävällinen, suora ja +rehellinen, sen tiedän varmaan. Miehen sydän, hieno tunne, joka koettaa +kylmällä karkeudella salata hyvät tekonsa, puhuvat jokaisesta +kasvojenpiirteestä, joka silmänluonnista." + +"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", lisäsi Kaleb hiljaisella +epätoivolla. + +"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", toisti tyttö. "Hän on +Mayta vähän vanhempi, isä?" + +"On", vastasi Kaleb vastahakoisesti. "Hän on Mayta vähän vanhempi. +Mutta ei se tee mitään." + +"Ei suinkaan, isä! Kun saisi seurata häntä kärsivällisesti hänen +murheissaan ja vanhuudessaan; ystävällisesti hoitaa häntä sairaana, ja +kärsimysten ja surujen aikana olla hänen uskollisena ystävänänsä; aina +väsymättä työskennellä hänen hyväkseen; valvoa ja hoitaa häntä; istua +hänen sänkynsä vieressä ja puhua hänen kanssansa kun hän on hereillä; +rukoilla hänen edestään kun hän nukkuu; sepä olisi onnea! Kuinka paljon +olisi tilaisuutta osoittaa hänelle uskollisuutta ja alttiutta! Tekeekö +May kaiken tämän, isä?" + +"Tekee varmaan", vastasi Kaleb. + +"Minä rakastan Mayta, isä; rakastan häntä koko sydämestäni!" huudahti +sokea tyttö. Hän nojasi näin sanoessaan sokeat kasvoparkansa Kalebin +olkaan ja itki -- itki niin, että Kalebin jo melkein tuli hätä, sillä +hän tunsi olevansa syypää tuohon kyynelyttävään onnellisuuteen. + +Sillaikaa oli ankara kiire ja liike Juho Peerybinglen luona; sillä +pikku Peerybinglen matamille tietysti ei taitanut johtua mieleenkään +lähteä mihinkään ilman poikaansa, ja ennenkuin poika saatiin kuntoon, +kului aikaa. Ei senvuoksi, että lapsi olisi ollut kovin painava tahi +suuri, jos häntä olisi punnittu tahi mitattu; mutta hän tuotti +sittenkin paljon huolta ja puuhaa, ja kaiken piti tapahtua pienissä +erissä. Esimerkiksi, kun poika suurella vaivalla oli saatu jotakuinkin +puetuksi, ja järjellisesti ajatellen olisi arvellut ainoastaan hiukan +puuttuvan ennenkuin hänestä olisi tullut siivoin ja sievin kapalolapsi +koko maailmassa, niin hänet käärittiin aivan arvaamatta villaiseen +viittaan ja pantiin kätkyeen, jossa hän hikoillen virui melkein tunnin +ajan. Tästä joutilaasta tilasta hänet otettiin hohtavan punaisena ja +ankarasti parkuvana, saadaksensa -- minä esitän paremmin ajatukseni, +jos kerran sallitte minun puhua -- pienen einepalan. Sen jälkeen tuli +taas nukkuminen. Peerybinglen matami käytti tämän väliajan +pukeutuaksensa niin sieväksi kuin ikinä nähdään jonkun tekevän; ja +siinä lyhyessä ajassa pani neiti Slowboy päällensä röijyn, joka oli +niin hämmästyttävän omituisesti tehty, ettei se ollut missään suhteessa +hänen vartaloonsa eikä mihinkään muuhun maailmassa, vaan semmoinen +kissankorvainen, omavaltainen kalu, joka piti oman päänsä huolimatta +vähintäkään mistään muodista tahi kauneusaistista. Sitten puettiin taas +heränneen lapsen ruumis Peerybinglen matamin ja neiti Slowboyn +yhteistyöllä kermavaaleaan mekkoon ja pää samanväriseen nankkilakkiin, +ja sitten he välistä tulivat ovelle kaikki kolme. Ulkona kuopi vanha +hevonen levottomasti irti kiviä pihasta ja oli jo hävittänyt enemmän +kuin yhden päivän täydet tierahat -- ja kaukana sumuisessa etäisyydessä +nähtiin Harmi, joka katsoi taaksensa vietelläkseen hevosta lähtemään +matkaan omin luvin. + +Jos luulette tarvitun tuolia tai jakkaraa, jotta Peerybinglen matami +pääsisi kärryihin, niin uskallan väittää teidän aivan huonosti tuntevan +Juhoa. Tuskin olisitte ennättäneet vilaukseltakaan nähdä hänen +nostavan, ennenkuin Pirkko jo istui verevänä ja pulskana paikallansa +sanoen: "Juho, mitä ajattelet! Älä unohda Tillyä!" Jos on ollenkaan +luvallista puhua nuoren naisihmisen sääristä, niin tahtoisinpa kertoa +neiti Slowboyn sääristä, että kova onni saattoi ne aina loukkauksiin, +niin ettei hän koskaan voinut nousta eikä laskeutua kirjoittamatta tätä +tapausta sääriinsä punaisin viivoin, samoinkuin Robinson Krusoe +merkitsi päivät puukalenteriinsa. Mutta koska sitä voitaisiin katsoa +sopimattomaksi ja rikokseksi hyviä seuratapoja vastaan, niin tahdon +aprikoida asiaa, ennenkuin rupean kertomaan. + +"Juho, mihin olet pannut vasikkapaistin ja lammaspiirakan -- ja +olutpullot?" kysyi Pirkko. "Jos ne eivät ole mukana, on heti paikalla +palaaminen." + +"Oletpa sinä pikku hupsu vaimoksi", vastasi ajuri, "kun puhut +palaamisesta, vaikka olet antanut minun odottaa puoli tuntia yli +aikani." + +"Olen siitä pahoillani, Juho", sanoi Pirkko aivan levotonna, "mutta +todellakaan en osaa ajatella -- en millään tavoin tahtoisi tulla +Berthan luo vasikkapaistitta ja lammaspiirakatta ja olutpulloitta. +Ptruu!" + +Viimeinen yksitavuinen sana koski hevosta, joka ei siitä ollut +millänsäkään. + +"Voi, sano ptruu, Juho!" lausui Peerybinglen matami. "Pyydän sinua!" + +"Kyllä sitten on aika pysähtyä, kun minulta unohtuu tavaroita +jälkeeni", sanoi Juho. "Tässä on kori tallella." + +"Mikä kovaluontoinen, hirmuinen mies sinä olet, Juho, kun et heti +vastannut minulle, vaan saatoit minut niin levottomaksi! Minä +olen sanonut, etten tahdo tulla Berthan luo vasikkapaistitta, +lammaspiirakatta ja olutpulloitta, en millään lailla. Olemme täsmälleen +joka neljästoista päivä häistämme asti pitäneet siellä pienet +iltakestimme. Jos joku turmelisi meiltä sen ilon, niin melkein pelkään, +ettemme enää voisi olla niin onnellisia." + +"Se oli sievä, ystävällinen ajatus", virkkoi ajuri, "ja siitä +kunnioitan sinua, vaimoseni." + +"Rakas Juho", vastasi punastuen Pirkko, "älä puhu minun +kunnioittamisestani! Hyvä Jumala!" + +"Kuulepas" -- alkoi ajuri. "Vanha herra" -- + +Pirkko hämmästyi taas aivan huomattavasti ja äkkiä. + +"Se on kummallinen mies", lausui ajuri katsoen suoraan eteensä pitkin +tietä. "En tule hänestä hullua viisaammaksi. Kuitenkaan en ajattele +hänestä mitään pahaa." + +"Ei pidä ajatellakaan pahaa. Siitä -- siitä olen varma, ei +vähintäkään." + +"Niin", virkkoi ajuri. "Olen hyvilläni, kun sinä olet niin varma siitä, +sillä se vahvistaa minunkin ajatuksiani. Ihmeellistä, että juuri hän on +ruvennut meille asumaan, eikös olekin? Joskus käypi niin kummasti." + +"Ihmeellistä kyllä", sanoi Pirkko hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä. + +"Hän näyttää hyväntahtoiselta vanhalta herralta", lausui Juho, "maksaa +kuin kelpo mies, ja hänen sanaansa voi luottaa kuin kelpomiehen sanaan +ainakin. Puhelin tänä aamuna pitkään hänen kanssansa; hän sanoo minua +jo paremmin kuulevansa, kun on enemmän tottunut ääneeni. Hän jutteli +paljon elämästänsä, ja minä kerroin paljon itsestäni, ja sitten hän +kyseli yhtä ja toista. Kerroin hänelle, että ammattini vaatii minua +tekemään kaksi matkaa: toisena päivänä oikealle kädelle ja sitten taas +takaisin, (hän on näet vieras eikä tunne paikkain nimiä) ja hän näytti +olevan hyvin mielissänsä. 'No silloinpa minulla on sama tie kuin teillä +kotiin palatessani', sanoi hän, 'ja minä luulin teidän lähtevän aivan +toisaalle. Se on hyvä. Matkustan kenties vielä kerran kanssanne, mutta +lupaan, etten enää nuku niin paljon kuin viimein'. -- Hän nukkuikin +todella aika hyvin viime kerralla! -- Pirkko! mitä mietit?" + +"Mitä mietin, Juho? Minä -- minä kuuntelin sinun puhettasi." + +"No, se oli hyvä!" lausui rehellinen ajuri, "pelkäsin sinuun +katsahtaessani puhuneeni niin kauan, että jo olit ruvennut muuta +miettimään. Olipa vähällä niin käydäkin, luulen ma." + +Pirkko ei vastannut, ja niin ajettiin hetkinen ääneti eteenpäin. Mutta +eipä ollut helppo asia pitää suutansa kiinni Juho Peerybinglen +kärryissä, sillä jok'ainoalla ihmisellä tiellä oli jotakin sanomista, +vaikkei sitten muuta kuin "kuinka voitte!" -- ja todella usein ei ollut +muuta -- mutta siihen, että vastaus olisi oikein ystävällinen, +tarvittiin paitsi nyökkäystä ja myhäilyä myöskin niin terveellistä +keuhkojen liikettä kuin ikänä pitkään parlamenttipuheeseen. Välistä +seurasi heidän rinnallaan hevos- tahi jalkamiehiä saadaksensa jutella, +ja silloin oli molemmin puolin hyvin paljon puhelemista. + +Harmi sitten! se aiheutti enemmän ystävällisiä tuttavuuksia kuin +kymmenkunta kristittyä ihmistä olisi tehnyt! Jokainen tunsi sen +kaikkialla tien varrella, erittäinkin kanat ja porsaat, jotka +nähdessään sen lähestyvän sivulta, korvat uteliaasti pystyssä ja +heiluttaen häntäänsä, heti vetäytyivät asuntojensa suojaan, huolimatta +lähemmän tuttavuuden kunniasta. Joka paikassa oli sillä tekemistä; se +poikkesi joka kujaan, kurkisteli joka kaivoon, se pölähti joka mökkiin +ja jälleen ulos, se ryöpsähti kouluihin keskelle lattiaa, se säikytti +kaikkia kyyhkysiä, se tavoitti kissojen somia häntiä ja pistäytyi joka +kapakassa niinkuin hyvä tuttava ainakin. Mihinkä se vain tuli, huusi +aina joku: "Se, se, tule tänne Harmi!" ja samassa tuli se joku ulos, +kaksi tahi kolme muuta jotakuta seurassaan, tervehtimään Juho +Peerybingleä ja hänen kaunista vaimoansa. + +Kärryissä oli suuri joukko laatikoita ja myttyjä, joita ottamaan ja +antamaan oli tuontuostakin pysähdyttävä; mutta se ei suinkaan ollut +ikävintä matkalla. Muutamat odottivat myttyjänsä niin hartaasti, toiset +niitä niin suuresti ihmettelivät, vieläpä eräät niin loppumattomasti +muistuttelivat myttyjänsä ja Juho hääräsi niin mielissään, että se +kaikki oli yhtä hauskaa kuin näytelmässä. Oli siellä semmoistakin +vietävää, josta sieti neuvotella ja tuumailla ja jonka suojelemisesta +ja kuljettamisesta ajuri ja lähettäjä keskustelivat. Näihin +keskusteluihin otti Harmikin osaa, milloin tarkasti valvoen asian menoa +lyhyin hyppäyksin, milloin juoksennellen edestakaisin kokoontuneitten +viisasten ympärillä ja haukkuen äänensä sorruksiin. Kaikki tämä huvitti +suuresti Pirkkoa, joka istui kärryissä katsoen ympärillensä; se oli +sangen viehättävä pienoiskuva, joka mahtui somiin kuomin puitteisiin. +Minä takaan, että nuoret miehet nykivät hiljaa toisiansa katsoessaan +häneen ja kuiskasivat toistensa korvaan, ja moni kadehti ajuria. Mutta +ajuri Juho ihastui tästä suuresti, kun näki vaimoansa ihailtavan; hän +tiesi, ettei tämä siitä huolinut -- mutta kenties se kuitenkin oli +hänen mieleensäkin. + +Todellakin kului matka jotensakin hitaasti kylmässä, kosteassa +tammikuun ilmassa. Mutta kuka semmoisista turhista huoli? Ei Pirkko +ainakaan. Ei Tilly Slowboykaan; sillä hänestä oli kärryissä ajaminen, +millä ehdolla tahansa, suurin inhimillinen onni ja maallisten +toiveitten kaunein huippu. Ei poikakaan, vakuutan minä, sillä +kapalolapsen luonto ei salli lämpimämpää eikä sikeämpää unta, vaikka +sen kyky siinä kohden onkin suuri, kuin mitä siunattu nuori Peerybingle +nautti tällä matkalla. + +Ette olisi nähneet kauaksi sumussa; mutta kuitenkin olisitte nähneet +paljon, hyvin paljon! Ihmeteltävä on kuinka paljon voi nähdä +sakeammassakin sumussa kuin tässä, kun vain vaivautuu katsomaan. Niin +esimerkiksi oli vallan hauskaa katsella keijukaisten kehiä kulossa ja +repaleisia huurretäpliä varjoisissa paikoissa, pensasaitain ja puitten +alla; tarkastella niitä odottamattomia muotoja, jommoisina puut +vilahtelivat, sukeltaen esiin sumusta ja taasen kadoten. Pensasaidat +olivat alastomat, ja tuuli heilutti kellastuneita kukkaseppeleitä, +mutta ei siinä ollut mitään alakuloista. Sitä katsoi mielellään, sillä +se teki takkavalkean nykyisin lämpimämmäksi ja muutti tulevan kesän jo +toivossa viheriämmäksi. Virta näytti kolealta, mutta se liikkui, ja +liikkui nopeastikin; se oli jo toista. Kanava oli jotensakin hidas ja +kuoleutunut; minkäpä sille taisi. Se jäätyi sitä pikemmin, kun oikeat +talvipakkaset tulivat, ja jäällä kävi luisteleminen, ja vanhat raskaat +veneet, jäätyneinä rannalle, saivat päiväkaudet tuprutella ruostuneita +rautapiippujansa, ja siihen niillä oli kyllin aikaa. + +Eräässä paikassa poltettiin suurta risuläjää; ja he katsoivat valkeaa, +joka näytti kelmeältä keskellä päivää ja jonka punaiset liekit +häilyivät sinne tänne sumussa. Mutta viimein neiti Slowboy rupesi +rykimään, sanoen savun menevän sieraimiinsa -- hän saattoi kuitenkin +rykiä ilman pienintäkään syytä -- ja herätti lapsen, joka ei tahtonut +jälleen rauhoittua. Mutta Harmi, joka oli lähes virstan edellä muista, +oli jo juossut kaupungin ensimäisten huoneitten ohi ja kääntynyt sille +kadulle, jonka varrella Kaleb ja hänen tyttärensä asuivat, ja paljoa +ennen kuin toiset ehtivät perille, seisoivat Harmi ja sokea tyttö +ulkona valmiina tervehtiäksensä heitä. Harmi, olkoon tässä sanottu, +käyttäytyi Berthan seurassa ollessaan erittäin hienotuntoisesti, niin +että olisi luullut sen varmaan tietävän, että tyttö oli sokea. Se ei +koskaan yrittänyt häneen katsomalla saada häntä huomaamaan, niinkuin se +usein menetteli toisten suhteen, vaan huomautti Berthaa koskemalla. +Mitä se ennen oli tullut tuntemaan sokeista ihmisistä tahi sokeista +koirista, sitä en tiedä. Sillä ei ollut koskaan ollut sokeaa isäntää; +eikä, minun tietääkseni, herra Harmia, hänen isäänsä, eikä rouva +Harmia, eikä ketään muuta hänen kunnioitettavasta suvustansa isän eikä +äidin puolelta ollut sokeus vaivannut. Kenties se keksi sen itsestään, +mutta ihan varmaan se asian tiesi, ja senvuoksi se piti Berthaa kiinni +hameesta, kunnes Peerybinglen matami ja poika ja neiti Slowboy ja kori +olivat onnellisesti päässeet oven sisäpuolelle. + +May Fielding oli jo tullut; ja hänen äitinsä -- pieni juonikas olento, +vanha, äkäisen näköinen rouva, jota sanottiin vartaloltansa kauniiksi, +koska hän oli pysynyt muuttumatta ihankuin sängynjalka, ja joka, koska +hän muinoin oli ollut varakas, taikka luuli voivansa tulla varakkaaksi, +jos vain olisi tapahtunut jotakin, mikä ei koskaan tapahtunut eikä +millään tavoin voinut olla tapahtumaisillansakaan -- mutta se on +samantekevää -- käyttäytyi hyvin kohteliaasti ja armollisesti. Oli +Gruff ja Tackletonkin siellä, ja hän tahtoi olla ystävällinen, tuntien +olevansa oikealla paikallansa, aivan niinkuin kotonansa, kuin nuori +elävä lohikala Egyptin pyramiidin huipussa. + +"May! Armas, vanha ystäväni!" huudahti Pirkko rientäen häntä vastaan. +"Kuinka hauska on taas tavata sinua!" + +Hänen "vanha" ystävänsä oli yhtä sydämellinen ja iloinen kuin hänkin, +ja vakuutan teille, että se oli hauska näky, kun he syleilivät +toisiansa. Tackletonilla oli epäilemättä hyvä kauneusaisti. May oli +todella kaunis. + +Olettehan välistä huomanneet kuinka kauniit, teille tutut kasvot, +niihin koskiessanne tahi vertaillessanne niitä toisiin kauniisiin +kasvoihin, näyttävät sillä hetkellä tavallisilta ja kalvenneilta ja +töin tuskin ansaitsevat kiittävää arvosteluanne. Kas niin ei kuitenkaan +Pirkon eikä Maynkaan laita ollut! Sillä Mayn kasvot kaunistivat Pirkon +ja Pirkon kasvot kaunistivat Mayn, niin luonnollisesti ja suloisesti, +jotta Juho Peerybingle sisään astuessaan oli vähällä sanoa, että heidän +olisi pitänyt syntyä sisaruksina: mikä olisikin ollut ainoa toivottava +seikka. + +Tackleton oli tuonut lampaanlapansa, ja kummaa kummempi, vielä +tortunkin -- mutta emmehän me ylellisyyttä pelkää, kun morsiamemme on +kysymyksessä; emmekä me joka päivä naimisliittoja solmi -- ja löytyipä +näiden herkkujen lisäksi vasikanpaisti ja lammaspiirakka ja "muuta +hyvää", kuten Peerybinglen matami sanoi, se on: pähkinöitä, +appelsiineja ja leivoksia. Kun ruoka oli pöydällä ja Kalebin lisäys, +suuri puinen vati täynnä höyryäviä potaatteja pantu viereen +(juhlallisen päätöksen mukaan hän ei saanut tarjota muuta kuin +potaatteja), talutti Tackleton vastaisen anoppinsa kunniasijalle. +Kunnialla täyttääksensä tämän sijan ja korottaaksensa juhlallisuutta +oli majesteetillinen vanha rouva koristanut päänsä myssyllä, jonka piti +kevytmielisissäkin herättämän tuntoa hänen arvostansa. Hänellä oli +hansikkaatkin. Komea sitä olla pitää -- maksakoon mitä tahansa! + +Kaleb istui tyttärensä vieressä; Pirkko ja hänen entinen +koulukumppaninsa vieretyksin; kunnon ajuri istui vastapäätä toisella +puolen pöytää. Neiti Slowboy oli tällä hetkellä huolellisesti +erotettuna kaikista huonekaluista, paitsi tuolista, jolla istui, ettei +hän mihinkään muuhun loukkaisi pojan päätä. + +Samoinkuin Tilly suurin silmin katsoa tirkisteli leluja ja nukkeja, +tirkistelivät nekin häntä ja muuta seuraa. Vanhat kunnioitettavat +herrat oviensa edessä (he olivat täydessä työn touhussa) katsoivat +erinomaisella halulla seuraa, välistä seisahtuen ikäänkuin +kuunnellaksensa puhetta ja sitten rajusti heittäen kuperkeikkaa +useampaan kertaan, pysähtymättä edes hengittääksensä -- juuri kuin ilon +huumeessa kaikesta mitä näkivät. + +Totta tosiaan, jos näillä vanhoilla herroilla oli taipumusta +vahingoniloon, niin heillä oli syytä olla mielissään katsellessaan +Tackletonin tyytymättömyyttä. Tackleton viihtyi huonosti: mitä +iloisemmaksi hänen morsiamensa tuli Pirkon seurassa, sitä äkäisemmäksi +muuttui hän, vaikka hän juuri sitä varten oli tuonut heidät yhteen. +Tackleton oli vallan kuin koira soimessa; kun he nauroivat eikä hän +tainnut nauraa, pisti hänelle heti päähän, että he nauroivat hänelle. + +"Ah, May"! sanoi Pirkko, "armas ystäväni, mitkä muutokset! Iloisen +kouluaikamme muisteleminen nuorentaa minut taas." + +"Ettehän te olekaan juuri vanha, eikö niin?" lausui Tackleton. + +"Katsokaa minun viisasta, totista miestäni tuossa", virkkoi Pirkko; +"hän lisää ikääni vähintäänkin kahdellakymmenellä vuodella. Eikö niin, +Juho?" + +"Neljälläkymmenellä", vastasi Juho. + +"Kuinka paljolla te lisäätte Mayn ikää, sitä en varmaan tiedä", sanoi +Pirkko nauraen. "Mutta sataa vuotta nuorempi hän tuskin voinee olla +tulevana syntymäpäivänään." + +"Ha-ha!" nauroi Tackleton soinnuttomalla äänellä, joka soi kuin +peitetty kulkunen. Ja näytti kuin hän olisi voinut vääntää Pirkolta +niskat nurin olematta siitä millänsäkään. + +"Armaani!" lausui Pirkko. "Muistatko kuinka me koulussa lorusimme +tulevista miehistämme. Tuskin tiedänkään kuinka nuori, kuinka kaunis ja +iloinen ja vilkas minun mieheni piti oleman! ja Mayn sitten! -- Oi, +ystäväni! En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun muistelen kuinka +hulluja me olimme." + +May näytti tietävän mitä oli tekeminen, sillä hänen kasvonsa +punehtuivat ja kyyneleet kihosivat hänelle silmiin. + +"Jonkun kerran me oikein määräilimme minkälainen piti minkin oleman -- +me valitsimme saatavilla olevia nuoria miehiä", kertoi Pirkko. "Kuinka +vähän me tulevaisuudesta tiesimme! Tosin en minä koskaan Juhoa +valinnut; en häntä ajatellutkaan. Ja jos olisin sanonut sinun menevän +naimisiin herra Tackletonin kanssa, niin sinä olisit lyönyt minua. +Etkös olisikin, May?" + +Vaikkei May myöntänyt sitä todeksi, ei hän sitä kuitenkaan millään +tavoin kieltänytkään. + +Tackleton nauroi -- melkeinpä hirnui, niin kovasti hän nauroi. Nauroi +Juho Peerybinglekin tavallisella hyväluontoisella tavallaan; mutta se +oli vain kuiskausta Tackletonin nauruun verraten. + +"Te ette voineet sille mitään. Te ette näet voineet vastustaa meitä", +lausui Tackleton. "Tässä me olemme! Tässä me olemme! Missä ovat teidän +iloiset nuoret sulhonne!" + +"Muutamat ovat kuolleet", sanoi Pirkko, "ja muutamat ovat unohtuneet. +Jos muutamat tällä hetkellä seisoisivat tässä, eivät he uskoisi meitä +samoiksi ihmisiksi -- eivät uskoisi silmiänsä eivätkä korviansa, eivät +uskoisi, että me todella voimme heidät unohtaa. Ei, eivät he uskoisi +siitä sanaakaan!" + +"Mitä, Pirkko!" huudahti ajuri. "Pieni vaimoni!" + +Pirkko oli puhunut niin kiivaasti ja innokkaasti, että hän epäilemättä +tarvitsikin muistutuksen rauhoittuakseen. + +Hänen miehensä varoitus oli tosin ystävällinen, sillä se tapahtui +(Juhon mielestä) vain vanhan Tackletonin vuoksi; mutta se vaikutti +kuitenkin, sillä Pirkko vaikeni heti eikä hiiskunut enää sanaakaan. +Hiljaakin ollessaan hän näytti yhtä hyvin liikutetulta, ja sen viekas +Tackleton, jonka puoleksi umpinainen silmä aina vartioi Pirkkoa, +huomasi ja piti muistissa -- saammepa nähdä minkä vuoksi. + +May ei lausunut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, vaan istui ihan vaiti, +maahan luoduin katsein, ja näytti juuri kuin hän ei ollenkaan huolisi +siitä, mitä puhuttiin tahi mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Nyt rupesi +hyvä rouva, hänen äitinsä, puhumaan ja sanoi ensiksi: tytöt ovat +tyttöjä, menneet ajat ovat menneet ja hänen luullaksensa ihminen niin +kauan kuin on nuori ja kevytmielinen aina käyttäytyy niinkuin nuori +ja kevytmielinen ihminen, ja lisäsi vielä pari yhtä oikeaa +vastaansanomatonta lausetta. Sitten hän sanoi kiittävänsä taivaan +Jumalaa, kun hänen tyttärensä May oli aina ollut hyvä ja kuuliainen +lapsi, josta hän ei kuitenkaan tahtonut kiittää itseänsä, vaikka syystä +oli uskominen sen olevan hänen ansionsa. Tackletonin hän sanoi siveyden +kannalta olevan nuhteettoman miehen; ja mitä naimisliittoon tulee, niin +hän oli kaikin puolin toivottava vävy, kuten jokainen tiesi. (Hän puhui +kovin innokkaasti.) Se perhekunta, johon Tackleton ennen pitkää oli +kuuluva, oli (hän toivoi Tackletonin sen tietävän) syystä ylpeä, ja jos +muutamat seikat indigo-sinivärikaupassa olisivat käyneet toisin (sen +verran hän vain sanoi, ei enempää), niin olisi perhe kenties hyvinkin +rikas. Hän ei sanonut tahtovansa muistuttaa menneistä, kuinka +tyttärensä jonkun aikaa oli pannut vastaan herra Tackletonin tarjousta, +eikä puhua monesta muusta seikasta, jotka hän kuitenkin kovin laveasti +kertoi. Viimeksi hän sanoi maailmassa nimenomaan kokeneensa ja +nähneensä, että ne avioliitot, joissa on vähimmän sitä, jota hullut ja +lapselliset ihmiset sanovat rakkaudeksi, ovat kaikista onnellisimmat; +ja mahdollisimman suurta onnea -- ei rajua, vaan lujaa, kestävää -- hän +toivoi tästä lähestyvästä naimisesta. Päätteeksi hän antoi sitten +seuran tietää huomispäivän olevan sen, jota varten hän oli elänyt ja +jonka mailleen mentyä hän ei toivonut muuta kuin päästä kuolemaan ja +tulla haudatuksi kunnialliseen paikkaan. + +Koska nämä mielipiteet olivat vastaansanomattomat -- kaikkien +semmoisten mielipiteiden yhteinen ja onnellinen ominaisuus, jotka ovat +tarpeeksi sisällyksettömiä -- kääntyi puhe toisaalle ja vasikkapaisti +ja lammaspiirakka, kylmä lampaanlapa, potaatit ja torttu vetivät +yleisen huomion puoleensa. Ettei olutpulloilla olisi syytä valittaa +ylenkatsetta, esitti Juho Peerybingle huomispäivän, hääpäivän maljan ja +käski heidän tyhjentää lasinsa sen kunniaksi, ennenkuin hän jatkoi +matkaansa. + +Hän näet vain viivähti siellä antaaksensa vanhan hevosen hetken syödä. +Hänellä oli vielä neljän tahi viiden virstan matka edessä; ja kun hän +illalla palasi, niin hän kävi Pirkkoa hakemassa ja levähti taas vähäsen +kotimatkalla. Semmoinen oli ollut järjestys näinä iltaseurapäivinä aina +alusta aikain. + +Kaksi muutakin läsnäolevaa, paitsi morsian ja sulho, ei maljasta +huolinut. Toinen oli Pirkko, joka oli liiaksi sekaisin tietääksensä +kuinka tällä hetkellä oli meneteltävä, toinen oli Bertha, joka äkisti +nousi ja lähti pöydästä. + +"Hyvää iltaa!" sanoi Juho Peerybingle pukien päällystakin yllensä. +"Palaan tavalliseen aikaan. Hyvää iltaa!" + +"Hyvää iltaa, Juho", vastasi Kaleb. + +Näytti kuin hän olisi sanonut sen ulkoläksyn tavoin, ja hänen kätensä +viittasi samalla tietämättömällä tavalla; sillä hän katseli Berthaa +yhtämittaa ja huolellisesti. + +"Hyvää iltaa, nuori mies!" lausui ajuri iloisesti kumartuen +suudellaksensa lasta, jonka Tilly Slowboy -- hän askarteli nyt +veitsellä ja kahvelilla -- oli asettanut nukkumaan (ja todella +ollenkaan loukkaamatta) Berthan sängyn nurkkaan. "Hyvää iltaa! Aika on, +luulen ma, tuleva, jolloin sinä, pikku ystäväni, lähdet ulos kylmään ja +jätät vanhan isäsi takan ääreen huvittelemaan piipulla ja +luuvalotaudilla, hä? Missä Pirkko on?" + +"Tässä, Juho!" vastasi tämä kavahtaen unelmistansa. + +"Tule, tule!" sanoi ajuri taputtaen kovasti käsiänsä. "Missä on +piippuni?" + +"Olen aivan unohtanut piipun, Juho." + +Unohtanut piipun! Onko kummempaa kuultu! Hän! Unohtanut piipun! + +"Minä heti -- minä pistän heti. Se on pian tehty." + +Mutta se ei ollut pian tehty. Piippu oli tavallisella paikallaan, +ajurin suuressa taskussa, pienen kukkaron vieressä, jonka Pirkko itse +oli tehnyt ja josta hän oli niin tottunut pistämään piippuun. Mutta +hänen kätensä vapisi niin, että se takertui taskuun (oli se sentään +kyllin pieni helposti päästäksensä sisään ja taasen ulos) ja kopeloi +julmasti. Piipun täyttäminen ja sytyttäminen, joista askareista minä +olen niin suuresti häntä kiittänyt (ehkä sen vielä muistatte), kävi +tällä kertaa taidottomasti alusta loppuun saakka. Koko ajan tirkisteli +Tackleton puoleksi umpinaisella silmällään ilkeästi häneen, ja aina kun +hänen silmänsä kohtasi Pirkon silmän -- tahi tavoitti, sillä totta +puhuen se ei koskaan kohdannut toisen silmää, vaan oli ikäänkuin +pyydys, jolla hän otti kiinni katseita -- lisääntyi Pirkon häiriö aivan +näkyvällä tavalla. + +"Voi, mikä kelvoton Pirkko sinä olet tänään!" sanoi Juho. "Luulenpa +melkein tekeväni sen paremmin itse!" + +Lausuttuaan nämä ystävälliset sanat hän lähti ulos, ja pian kuultiin +kadulta kärryjen räminää, kun hän, Harmi mukanaan, ajoi vanhalla +hevosella matkoihinsa. Sillä aikaa seisoi uneksiva Kaleb katsoen sokeaa +tytärtänsä yhtä levottomasti kuin ennenkin. + +"Bertha!" lausui Kaleb hiljaa. "Mitä on tapahtunut? Muutamassa hetkessä +olet sinä, kultaseni, niin muuttunut -- aamusta alkaen. Sinä vaikenet +ja olet surullinen koko päivän! Mikä sinua vaivaa? Sano minulle!" + +"Oi isä, isä!" huudahti sokea tyttö ja hyrähti itkuun. "Minun kovaa, +kovaa kohtaloani!" + +Kaleb vei kätensä silmiensä ylitse ennenkuin vastasi. + +"Mutta ajattelehan kuinka iloinen ja onnellinen sinä olet ollut, +Bertha! Kuinka hyvä, kuinka monelle rakas." + +"Juuri se koskeekin sydämeeni, hyvä isä! Jokainen on hellä ja +ystävällinen minulle!" + +Kaleb oli liiaksi liikutettu voidakseen käsittää häntä oikein. + +"Olla -- olla sokea, rakas Bertha raukkani, on kyllä suuri onnettomuus; +mutta --" + +"Sitä en ole koskaan tuntenut!" huudahti sokea tyttö. "En ole koskaan +sitä täydellisesti tuntenut. En koskaan! Jolloinkulloinhan olisin +suonut näkeväni teidät tahi hänet, kerran vain, rakas isä, kerran +lyhyen silmänräpäyksen ajan, että tietäisin mitä kannan täällä +sydämessäni" -- hän laski kätensä rinnallensa -- "että tulisin +vakuutetuksi, olenko oikeassa! Ja jolloinkulloin (mutta silloin olin +vielä lapsi) itkin ja rukoilin öillä ajatellessani, etteivät teidän +kuvanne, jotka sydämestäni nousivat taivaaseen, voineetkaan olla +todenmukaisia. Mutta se tunne katosi pian. Se katosi, ja minä olin taas +levollinen ja iloinen!" + +"Kyllä se taaskin katoaa", lausui Kaleb. + +"Mutta isä! Oi hyvä, armas isä! anna minulle anteeksi, jos olen paha!" +sanoi sokea tyttö. "Eihän se suru minua paina!" + +Hänen isänsä ei voinut pidättää kyyneleitänsä, vaan ne vierivät +tulvanaan, niin liikuttava oli tytön totisuus. Mutta hän ei vielä +ymmärtänyt. + +"Käske hänet minun luokseni", sanoi Bertha. "En voi olla sitä +sanomatta. Käske hänet minun luokseni, isä!" + +Bertha huomasi isänsä epäröivän ja lisäsi: "May. Käske May!" + +May, kun kuuli nimeänsä mainittavan, tuli hänen luoksensa ja otti häntä +kädestä. Sokea tyttö kääntyi kiireesti häneen päin ja piti häntä +molemmista käsistä. + +"Katso, rakas, armas ystäväni!" lausui Bertha. "Lue kauniilla +silmilläsi minun kasvojani ja sano, onko niihin totuus piirrettynä." + +"On, armas Berthani!" + +Sokea tyttö kohotti nyt kalpeat kasvonsa, joita pitkin kyyneleet +viljalti vierivät, häneen päin ja lausui: + +"Sielussani ei ole muuta toivoa eikä ajatusta, hyvä, armas Mayni, kuin +että sinä tulisit onnelliseksi! Sielussani ei ole kestävämpää +kiitollista muistoa kuin se syvä muisto, jonka sinun osoittamasi hyvyys +on siihen painanut, kun sinä et ole unohtanut sokeaa Berthaasi, vaikka +maailma on tarjonnut sinulle yllinkyllin kauneutta ja muuta nähtävää +ihailtavaksi, vaan ystävällisesti muistanut häntä -- aina meidän +molempain lapsuudesta saakka tahi niin kauan kuin minä olen ollut lapsi +niinkuin ainoastaan sokea voi olla! Seuratkoon siunaus sinua! Olkoon +sinun onnellinen elämänpolkusi valoisa! Ei senvuoksi vähemmin, armas +Mayni" -- hän veti Mayn likemmäksi itseänsä -- "ei senvuoksi vähemmin, +että, kun tänään kuulin sinun tulevan hänen vaimoksensa, sydämeni oli +pakahtumaisillaan! Isä, May, Pirkko! antakaa minulle anteeksi, +että niin on; hän on niin paljon, paljon tehnyt minulle hyvää +lievittääksensä minun vaikeata, synkkää elämääni; ja uskokaa minua, kun +otan taivaan todistajakseni, vaikka nyt itken -- etten voi toivoa +hänelle parempaa vaimoa, joka hänen hyvyytensä paremmin ansaitsisi kuin +May." + +Puhuessansa hän oli päästänyt May Fieldingin käden irti ja seisoi +rukoilevassa asennossa hänen edessänsä. Hänen päänsä painui alemmaksi +ja alemmaksi hänen tehdessänsä tätä odottamatonta tunnustusta, ja hän +vaipui viimein ystävänsä jalkoihin ja kätki sokeat kasvonsa hänen +hameensa helmoihin. + +"Hyvä Jumala!" huudahti isä, jolle totuus yhtäkkiä selvisi, "minä olen +pettänyt häntä aina kehdosta saakka, särkeäkseni viimein hänen +sydämensä!" + +Oli kaikille onneksi, että Pirkko, päivänpaisteinen, ystävällinen, +toimelias, pieni Pirkko -- sillä semmoinen hän oli, mitä vikoja hänessä +sitten lieneekin ollut ja kuinka suuresti te ennen pitkää häntä +ruvennettekin vihaamaan -- ja se oli kaikille onneksi, että hän oli +saapuvilla; sillä vaikea on sanoa kuinka asia olisi päättynyt ilman +häntä. Mutta Pirkko sanoi toinnuttuansa, ennenkuin May tahi Kaleb +hiiskuivat sanaakaan: + +"Tule, tule, armas Berthani! tule pois minun kanssani! Anna hänelle +käsivartesi, May. Kas niin! kuinka rauhoittunut hän jo on, katsokaa. +Kuinka hyvä, että hän seuraa meitä", puhui iloinen, pieni vaimo +suudellen Berthaa otsalle. "Tule pois, rakas Berthani! Tule, ja sinun +hyvä isäsi seuraa sinua; eikö niin, Kaleb? kyllä varmaan!" + +Niin, niin! hän oli kelpo pieni Pirkko semmoisissa asioissa, ja kova +piti oleman luonto, joka ei sulanut hänen vaikutuksestaan. Kun hän oli +vienyt pois Kaleb paran ja Berthan, jotta he saisivat lohduttaa ja +rauhoittaa toisiansa, niinkuin hän tiesi ainoastaan heidän itse +osaavan, niin hän tuli heti juosten takaisin -- ihanana kuin kevään +kukkanen, sanotaan, mutta minä sanon ihanampana -- vartioimaan tuota +pientä pöyhkeilevää mahtimiestä, joka oli puettuna myssyyn ja +hansikkaihin -- ja estämään jumalanluomaa vanhaa rouvaa tekemästä uusia +havaintoja. + +"Anna minulle poikasi, Tilly", sanoi hän nostaen tuolin lähemmäksi +takkaa, "ja sillä aikaa kun minä pitelen sitä sylissäni, suvaitsee +rouva Fielding kenties neuvoa minulle vähän oikeata lastenhoitoa ja +antaa minulle tuhansia tietoja, jotka ovat minulle tuiki tuntemattomia. +Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva Fielding?" + +Saksalainen jättiläinen, joka kansantarinan mukaan tuhmuudessaan +viilsi itseensä kuolettavan haavan yrittäessään muuatta +silmänkääntäjäntemppua, johon hänen päävihollisensa oli yllyttänyt +häntä suurusta syödessä -- ei mennyt puoleksikaan niin kernaasti +hänelle viritettyyn paulaan kuin vanha rouva tähän sievään ansaan. +Tackletonin poistuminen ja vielä lisäksi se seikka, että kaksi tahi +kolme ihmistä oli syrjässä puhutellut toisiansa, jättäen hänet +pariksi minuutiksi yksiksensä, se oli kyllin suuri loukkaus hänen +arvolleen ja saattoi hänet neljänkolmatta tunnin ajan valittamaan +indigo-sinivärikaupan ihmeellisiä vaiheita. Mutta nuoren äidin +osoittama sopiva kunnioitus rouvan kokemusta kohtaan oli niin +houkutteleva, että hän hetken kursailtuansa alkoi hyvin mielellänsä +neuvoa Pirkkoa ja istuen suorana kuin seiväs veitikkamaisen Pirkon +edessä piti tunnin kestävän luennon pettämättömistä kotilääkkeistä ja +resepteistä, jotka, jos niitä olisi todella käytetty, varmaan olisivat +tuottaneet tuhon nuorelle Peerybinglelle, vaikka hän olisikin ollut +pikku Simson. + +Ajan kuluksi neuloi Pirkko vähäsen -- hänellä oli kaikki neulomatarpeet +hameensa taskussa; miten se oli mahdollista, sitä en ollenkaan ymmärrä +-- sitten hän hyssytteli lasta ja neuloi taas; sitten hän hetken +kuiskutteli Mayn kanssa, sillä aikaa kun vanha rouva uinaili. Siten +hän, tapansa mukaan pientä puuhaa pitäen, sai illan kulumaan aivan +nopeasti. Kun pimeä tuli, niin hän kohensi valkeata, sillä +juhlallisesti oli säädetty, että hän pitäisi huolen kaikista Berthan +talousaskareista näinä seurailtoina, nosti teepöydän esille, laski alas +ikkunaverhon ja sytytti kynttilän. Sitten hän soitti hetken harppua, +jonka Kaleb oli hankkinut Berthalle, ja hän soitti kauniisti, sillä +luonto oli suonut hänelle hienon korvan yhtä hyvin soittoa kuin +kalliita kiviä varten, jos viimemainittuja vain olisi ollut korviin +ripustaa. Niin tuli teenjuonnin aika ja Tackleton palasi takaisin +juomaan kuppinsa ja viettämään iltaansa. + +Kaleb ja Bertha olivat tulleet jo ennen, ja Kaleb istui iltatyössään. +Mutta hän raukka ei saanutkaan mitään aikaan, kun yhä vain suri ja +soimasi itseään tyttärensä tähden. Liikuttavaa oli nähdä kuinka hän +istui jouten työtuolillansa katsoen surullisesti Berthaa, ja hänen +silmänsä kysyivät aina: "Olenko minä pettänyt häntä kehdosta saakka +särkeäkseni viimein hänen sydämensä!" + +Kun oli jo myöhäinen ja tee oli juotu, ja Pirkko pessyt teekupit; +sanalla sanoen -- se on, näet, nyt sanottava eikä auta toistaiseksi +jättäminen -- kun aika lähestyi, jolloin ajuria odotettiin, muuttui +Pirkon käytös jälleen, joka kerta kun rattaiden jyrinää kuului ulkoa. +Hän kalpeni ja punastui vuorotellen ja oli kovin rauhaton. Ei niinkuin +hyvät vaimot kuullessansa miehensä lähestyvän. Ei, ei, ei; se oli ihan +toisenlaista rauhattomuutta. + +Rattaiden jyrinää, kavioiden kopsetta, koiran haukuntaa alkoi kuulua ja +kuului yhä likempää. Harmin käpälä raapi ovea. + +"Kenen astunta se on?" huudahti Bertha hypähtäen ylös. + +"Kenen astunta?" vastasi ajuri astuessaan sisään, ruskeat kasvot +punoittaen kuin puolukat kylmästä yöilmasta. "Minun!" + +"Mutta nepä toiset askeleet", sanoi Bertha, "miehen askeleet +takananne? --" + +"Häntä ei saa petetyksi", virkkoi ajuri nauraen. "Astukaa sisään, +herra, olette tervetullut, ei siis pelkoa!" + +Kun ajuri oli sanonut sen korkealla äänellä, astui vanha, kuuro herra +sisään. + +"Ei hän ole aivan vieras; te olette, Kaleb, hänet ennenkin tavannut", +lausui ajuri. "Suokaa hänelle majaa siksi kun lähdemme." + +"Se on tietty, Juho, se on kunnia minulle." + +"Hän on paras kumppani maailmassa, kun on salaisuuksia", lausui Juho. +"Minulla on jotensakin hyvät keuhkot, mutta tällä kertaa ne olivat +todella tarpeeseen. -- Istukaa, hyvä herra. Pelkkiä ystäviä kaikki +tyyni ja kaikki iloitsevat nähdessään teidät!" + +Annettuansa tämän vakuutuksen äänellä, joka hyvin todisti mitä hän +keuhkoistansa oli sanonut, hän lausui tavallisella äänellä: "Hän ei +pyydä mitään muuta kuin tuolin takan ääressä ja luvan istua siinä +äänetönnä ja katsella ystävällisesti ympärillensä. Hänen vaatimuksensa +ovat helposti täytetyt." + +Bertha oli kuunnellut tarkasti. Hän käski Kalebin luoksensa, ja kun +tämä oli nostanut tuolin, hän pyysi hiljaisella äänellä isäänsä +kertomaan vieraasta. Kun se oli tehty (todenmukaisesti ja suurella +huolella), huokasi Bertha ja näytti kadottavan kaiken uteliaisuuden +vieraan suhteen. + +Ajuri oli erittäin hyvällä tuulella ja enemmän kuin koskaan ihastunut +pieneen vaimoonsa. + +"Olipa se Pirkko kömpelö jälkeen puolenpäivän!" lausui ajuri syleillen +häntä vahvoin käsivarsin, seisoessaan vähän syrjässä muista, "ja +kuitenkin minä rakastan häntä. Katso tuonne, Pirkko!" Hän osoitti +vanhaa herraa. Pirkko katsoi häntä ja vapisi, luulen ma. "Hän on -- +ha-ha-ha! -- kovin ihastunut sinuun!" sanoi ajuri. "Koko matkalla hän +ei muusta puhunut. Hän on kelpo vanha poika. Minä pidän hänestä +senvuoksi!" + +"Minä toivon hänelle paremman ihastuttajan, Juho", vastasi Pirkko +katsoen levottomasti ympäri huonetta ja Tackletonia erittäin. + +"Paremman ihastuttajan!" huudahti Juho iloissaan. "Parempaa ei ole. Kas +niin! pois päällystakki ja villahuivi! hupainen puolitunti valkean +ääressä! Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva! Pelaammeko marjaasia yhdessä, +te ja minä? Hyvä, hyvä! Kortit ja pöytä, Pirkko! Ja lasi olutta, jos +sitä vielä on jäljellä, vaimoni!" + +Hänen kortinlyöntiehdotuksensa oli tarkoitettu vanhalle rouvalle, joka +suostui siihen armollisen mielellään, ja pian he olivat täydessä +toimessa. Ensimältä katseli ajuri hymyillen ympärillensä, kutsui +silloin tällöin Pirkkoa katsomaan korttejansa ja neuvomaan. + +Mutta kun hänen vastapelaajansa oli sangen tarkka sekä satunnaisesti +halukas panemaan peliin enemmän huolta kuin hänelle olisi ollut +luvallista, oli samanlainen huolellisuus hänenkin puoleltansa +tarpeeseen, niin ettei hänen huomionsa muualle riittänyt. Vähitellen +hän kiintyi peliinsä niin, ettei miettinyt mitään muuta, kunnes käsi +laskeutui hänen olkapäällensä ja muistutti Tackletonin olevan läsnä. + +"Olen pahoillani, että häiritsen teitä -- mutta sananen vain, nyt +heti!" + +"Minun tulee jakaa kortit", vastasi ajuri. "Peli on pian lopussa." + +"Niin on", sanoi Tackleton. "Tulkaa nyt!" + +Tackletonin kalpeissa kasvoissa oli jotakin, joka pakotti ajurin +nousemaan heti ja kysymään kiireesti, mitä oli tekeillä. + +"Hst! Juho Peerybingle!" lausui Tackleton. "Minun on paha mieleni. Olen +pelännyt sitä. Olen epäillyt alusta alkaen." + +"Mikä nyt?" kysyi ajuri pelästyen. + +"Hst! Saatte nähdä, jos seuraatte minua." + +Ajuri seurasi häntä sanaakaan hiiskumatta. He menivät pihan poikki. +Ulkona välkkyivät tähdet, ja he tulivat pienestä sivuovesta Tackletonin +omaan työhuoneeseen, jonka ikkuna antoi aittaan, joka oli lukittu +yöksi. Työhuoneessa oli pimeä, mutta pitkässä, soikeassa aitassa paloi +lamppu ja valaisi ikkunaa. + +"Malttakaahan hetkinen!" lausui Tackleton. "Luuletteko sietävänne +katsoa tuosta ikkunasta?" + +"Miksen?" kysyi ajuri. + +"Vielä silmänräpäys", virkkoi Tackleton. "Älkää tehkö väkivaltaa. Se ei +auttaisi, vaan tuottaisi kenties onnettomuutta. Te olette voimakas mies +ja tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa." + +Ajuri katsahti häneen ja vetäytyi askeleen takaperin, ikäänkuin käärme +olisi häntä pistänyt. Mutta samassa hän olikin ikkunan vieressä, ja hän +näki -- + +Voi varjoa takan ääressä! Voi totta puhuvaa sirkkaa! Voi uskotonta +vaimoa! + +Ajuri näki vaimonsa vanhan miehen seurassa; mutta mies ei enää +ollutkaan vanha, vaan nuori ja pulska; kädessä hänellä oli petollinen +valkoinen tukka, joka oli hankkinut hänelle pääsyn ajurin yksinäiseen +onnettomaan kotiin. Ajuri näki Pirkon kuuntelevan vieraan puhetta ja +kääntävän päätänsä, kuiskuttaaksensa hänelle korvaan. Vieraan käsivarsi +kiertyi Pirkon vyötärölle, kun he hitaasti kävelivät ovea kohden, josta +olivat astuneet sisään. Ajuri näki heidän seisahtuvan, näki Pirkon +kääntyvän ja -- kasvot, rakkaat kasvot miestänsä kohden -- omin käsin +silittelevän valkoisia kiharoita vieraan otsalla, nauraen miehensä +luottavaa ja herkkäuskoista luontoa. + +Ensin puristi ajuri vahvaa nyrkkiänsä, ikäänkuin olisi tahtonut +murskata jalopeuran kuoliaaksi. Mutta hän hillitsi taas kätensä ja +peitti sillä Tackletonin silmät (sillä hän rakasti Pirkkoa vieläkin), +ja sitten kun molemmat olivat menneet, hän vaipui maahan -- voimatonna +kuin lapsi. + +Hän oli jo tamineissaan ja kääriytyneenä leukaan asti ja hoiti +hevostaan ja myttyjä, kun Pirkko palasi Kalebin huoneeseen, valmiina +lähtemään. + +"Nyt, Juhoseni! Hyvää yötä, May! Hyvää yötä, Bertha!" + +Saattoiko Pirkko suudella heitä? Saattoiko hän olla ystävällinen ja +iloinen ottaessaan jäähyväisiä? Saattoiko hän punastumatta kääntää +kasvonsa heihin päin? Saattoi! Tackleton katseli häntä tarkasti; hän +teki niin, teki kaikki. + +Tilly hyssytteli lasta, kävellen edestakaisin Tackletonin edessä, +unisesti matkien kymmeniä kertoja: + +"Olivatko sydämet pakahtumaisillaan, kun kuulivat heidän tulevan +toisten vaimoiksi; ja ovatko isät pettäneet kehdosta saakka +särkeäksensä viimein sydämet?" + +"Tilly, anna lapsi nyt minulle. Hyvää yötä, herra Tackleton. Missä +kummassa Juho on?" + +"Hän aikoo kävellä hevosen vieressä", lausui Tackleton, joka saattoi +Pirkon kärryihin. + +"Rakas Juhoseni. Kävellä? Yöllä?" + +Juho nyökäytti myöntymyksen merkiksi. Vieras ja pieni lapsenhoitajatar +istuivat paikoillensa, ja vanha hevonen lähti liikkeelle. Harmi, +mistään tietämätön Harmi, juoksenteli edellä ja takana ja kärryjen +ympärillä ja haukkui iloisesti ja riemuiten kuin ennenkin. + +Tackletoninkin mentyä saattamaan Mayta ja hänen äitiänsä kotiin istui +Kaleb raukka takan ääressä tyttärensä vieressä, huolestuneena ja +murheellisena katsoen häntä ja surullisesti kertoen: "Olenko pettänyt +häntä kehdosta saakka särkeäkseni viimein hänen sydämensä!" + +Lelut, jotka pojan tähden oli otettu esiin ja pantu käymään, olivat jo +aikoja sitten seisahtuneet. Hämärässä hiljaisuudessa olisi voinut +luulla, että järkähtämättömän levolliset nuket, vauhkot avosilmäiset ja +korskuvat hevoset, vanhat herrat, jotka olivat vaipuneet puoleksi +polvillensa oviensa eteen, töllistelevät pähkinänsärkijät ja itse +eläimetkin, jotka olivat parittain matkalla arkkiin ikäänkuin +koulutytöt -- olisi voinut luulla, että ne yhtäkkiä olivat jäykistyneet +liikkumattomiksi pelkästä hämmästyksestä, koska muka Pirkon oli +huomattu olevan petollinen ja Tackletonin rakastettava missä oloissa +tahansa. + + + + +KOLMAS SIRKUTUS. + + +Hollantilainen kello nurkassa löi kymmenen, ajurin istuutuessa takkansa +ääreen. Hän oli niin huolissaan ja murheissaan, että käkikin pelästyi +ja kukahdettuaan kymmenen somaa kukahdusta niin kiireesti kuin suinkin +pujahti takaisin maurilaiseen palatsiin, paiskaten oven kiinni +perässänsä, ikäänkuin olisi tämä odottamaton näky kovin koskenut hänen +hellään tuntoonsa. + +Jos pienellä niittomiehellä olisi ollut kaikista terävin viikate, ja +jos joka lyönti olisi sattunut ajurin sydämeen, eipä se kuitenkaan +olisi haavoittanut sitä niin kipeästi kuin Pirkko oli tehnyt. + +Tämä sydän oli niin täynnä rakkautta Pirkkoa kohtaan, sitä kietoivat ja +yhdistivät häneen lukemattomat muistot, jotka hänen suloinen +olemuksensa oli päivä päivältä punonut; tämä sydän, johon hän oli +kiintynyt niin hellästi ja eroamattomasti, tämä sydän, joka oli niin +yksinkertainen, mutta rehellinen, luja noudattamaan oikeutta, heikko +kärsimään vääryyttä, ei aluksi saattanut syttyä vihaan eikä vainoon, +vaan talletti ainoastaan jumalattarensa särkyneen kuvan. + +Mutta vähitellen, vähitellen, kun ajuri istui mietiskellen kylmän ja +sammuneen lietensä ääressä, alkoi toisia hirveämpiä ajatuksia nousta +hänen mieleensä, ikäänkuin ankara tuuli alkaa nousta yöllä. Vieras oli +hänen häväistyn kattonsa alla. Kolme askelta hänen kamarinsa ovelle! +Yhdellä iskulla se olisi särjetty. "Te tekisitte ehkä murhan vihanne +vimmassa", oli Tackleton sanonut. Voisiko sitä sanoa murhaksi, jos hän +antaisi roiston puolustautua rinta rintaa vastaan! Hän oli nuorempi +mies. + +Onnettomalla hetkellä nousi tämä ajatus ajurin synkkään mieleen. Ilkeä +ajatus yllytti häntä kostoon, joka olisi muuttanut iloisen kodin +kolkoksi paikaksi, jota yksinäiset matkustajat yöllä olisivat kammoneet +ja jossa he myrskyn raivotessa olisivat särkyneistä ikkunoista nähneet +haamujen tappelevan himmeässä kuutamossa ja kuulleet myrskyn ulvoessa +hurjaa melua ja kammottavia ääniä. + +Hän oli _nuorempi_ mies! Niin, niin! hän oli sen sydämen lemmitty, joka +ei koskaan ollut sykkinyt ajurille. Hän oli Pirkon valittu, jota tämä +muisti ja uneksi ja alituisesti ikävöi, vaikka oli olevinansa niin +onnellinen ajurin vieressä. Kauhea, tuskaa tuottava ajatus! + +Pirkko oli ollut toisessa huoneessa asettamassa lasta nukkumaan. Koska +ajuri istui miettien takan ääressä, tuli Pirkko huomaamatta aivan hänen +viereensä -- suuressa kurjuudessansa hän ei pitänyt lukua mistään -- ja +pani pienen tuolinsa hänen jalkojensa juureen. Hän huomasi sen vasta +kun Pirkko otti häntä kädestä ja hän kohtasi Pirkon katseen. + +Oliko se hämmästynyt? Ei. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hänen +täytyi taasen katsoa Pirkkoon tullakseen siitä vakuutetuksi. Ei, se ei +ollut hämmästynyt. Harras, uteleva katse; mutta ei hämmästynyt. Ensin +se oli levoton ja totinen; sitten se muuttui kummaksi, tuimaksi, +kammottavaksi hymyilyksi, ikäänkuin hän olisi arvannut miehensä +mietteet; sitten tämä ei nähnyt muuta kuin että Pirkko peitti otsansa +ja silmänsä kädellään ja painoi päänsä, niin että hiukset valuivat +alas. + +Vaikka hän olisikin sillä hetkellä tarvinnut kaikkivallan voiman, niin +oli hänen rinnassaan kuitenkin niin paljon kaikkivallan jumalaista +avua, armeliaisuutta, ettei hän olisi sormellaankaan koskenut +vaimoonsa. Mutta hän ei sietänyt nähdä Pirkkoa kokoonlyyhistyneenä +sillä pienellä tuolilla, jolla hän usein rakkaudella ja ylpeydellä oli +nähnyt hänet niin viattomana ja iloisena; ja kun Pirkko nousi ja jätti +hänet yksikseen, itkeä nyyhkyttäen lähtiessänsä, tuntui ajurista +keveämmältä tyhjä istuin vierellänsä kuin hänen vaimonsa kauan toivottu +läsnäolo. Se tuottikin hänelle tuiminta tuskaa, se muistutti hänelle +kuinka yksinäiseksi hän oli jäänyt ja kuinka hänen elämänsä hellimmät +siteet olivat revityt. + +Mitä syvemmin hän tämän tunsi, sitä selvemmin hän käsitti, että hän +olisi mieluisemmin sietänyt nähdä hänen ennenaikaisen kuoleman +korjaamana, makaavan liikahtamatta, lapsi rinnallansa. Ja hänen vihansa +vierasta vastaan yltyi yltymistään. Hänen silmänsä hakivat asetta. + +Pyssy riippui seinällä. Hän otti sen käteensä ja läheni parilla +askeleella petollisen vieraan kamarin ovea. Hän tiesi pyssyn ladatuksi. +Hänen aivoissansa syntyi synkkä ajatus, että tuo mies olisi ammuttava +niinkuin metsänpeto, ja se aatos kasvoi vähitellen hirveäksi pahaksi +hengeksi, joka karkoitti hänestä kaikki lempeämmät ajatukset ja valtasi +hänet rajattomalla voimalla. + +Väärin on niin sanoa. Se ei karkoittanut lempeämpiä ajatuksia, vaan +muutti ne ilkeästi, muutti ne vitsoiksi, jotka pieksivät häntä, muutti +veden vereksi, rakkauden vihaksi, ystävyyden sokeaksi, hurjaksi +raivoksi. Pirkon kuva, vaikka olikin sureva ja tahrattu, herätti +kuitenkin vastustamattomasti hänessä sääliä ja hellyyttä eikä jättänyt +hänen sydäntänsä. Se pysyi siinä ja ajoi häntä ovea kohti, nosti pyssyn +hänen olallensa, pakotti hänen sormensa tarttumaan liipasimeen, ja +huusi: "ammu hänet vuoteeseen!" + +Hän käänsi pyssyn survaistaksensa tukilla ovea; hän piti sitä jo +ylhäällä; sekava ajatus syntyi, käskien häntä huutamaan: "Paetkaa, +Jumalan tähden, paetkaa ikkunasta!" + +Silloin leimahti puolisammuneesta hiilloksesta yhtäkkiä kirkas liekki +valaisten koko takan, ja sirkka alkoi laulaa. + +Ei mikään ääni, ei inhimillinen, ei Pirkonkaan, olisi voinut ajuria +niin liikuttaa ja tyynnyttää. Teeskentelemättömät sanat, joilla Pirkko +oli ilmaissut mieltymyksensä sirkkaan, soivat jälleen ajurin korvissa. +Pirkon hellä vakavuus sillä hetkellä muistui mieleen, ja hänen suloinen +äänensä -- millainen ääni, millainen kodikas sävel rehellisen miehen +asumuksessa! -- saattoi ajurin paremman luonnon taas vapisemaan ja +herätti sen eloon ja toimintaan. + +Hän pakeni ovelta kuin unissakulkija, joka herää hirveästä unesta, ja +pani pyssyn pois. Kätkien kasvot käsiinsä hän istui taasen takan +ääreen, ja kyyneleet toivat lievitystä. + +Kotisirkka sipsutti esiin ja seisoi keijukaisen muotoisena hänen +edessänsä. + +"Minä rakastan häntä", puhui keijukaisen ääni, kertoen ne sanat, jotka +ajuri hyvin muisti, "rakastan sirkkaa niiden monien hetkien vuoksi, +joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka +sen viaton sirkutus on minussa synnyttänyt." + +"Niin hän sanoi!" huusi ajuri. "Juuri niin!" + +"Tämä on ollut onnellinen koti, Juho, ja sentähden minä rakastan +sirkkaa!" + +"Onnellinen, onnellinen, sen Jumala tietää", huokasi ajuri. "Hän tuotti +aina onnea -- tähän hetkeen saakka." + +"Niin hempeä ja suloinen, niin kotoinen, iloinen, ahkera ja +leikillinen!" lausui ääni. + +"Muuten en olisi koskaan voinut häntä rakastaa niinkuin olen häntä +rakastanut", vastasi ajuri. + +Ääni lausui oikaisten: "yhä rakastan." + +Ajuri toisti: "niinkuin olen häntä rakastanut." Vaan ei päättävästi. +Hänen tapaileva kielensä ei ottanut noudattaakseen hänen tahtoansa, +vaan halusi itsensä ja hänen tähtensä puhua toisin. + +Keijukaishaamu nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja lausui: + +"Oman lietesi vuoksi --" + +"Sen lieden, jonka hän on tehnyt kamalaksi", keskeytti ajuri. + +"Sen lieden, jonka hän -- niin usein! -- on siunannut ja valaissut", +lausui sirkka, "sen lieden, joka ilman häntä olisi ainoastaan läjä +kiviä, savea ja ruostunutta rautaa, mutta joka hänen kauttansa on +muuttunut kotisi alttariksi, jolle sinä joka ilta olet uhrannut jonkun +turhamaisen himon, itsekkäisyyden tahi maailman murheen, ja jolle sinä +olet laskenut levollisen mielen, turvallisen luonnon ja yltäkylläisen +sydämen antimet, niin että savu tästä köyhästä takasta on noussut +taivasta kohti, tuoksuen paremmin kuin kalliimmat suitsutukset, joita +poltetaan pyhimysten alttareilla maailman komeimmissa temppeleissä! -- +Oman lietesi vuoksi, sen hiljaisen pyhyyden vuoksi, muista sen tuomia +mietteitä ja muistoja, kuule häntä! kuule minua! Kuule kaikkia jotka +puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä!" + +"Ja puhuvat hänen puolestaan?" kysyi ajuri. + +"Kaikkien, jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä, _täytyy_ puhua +hänen puolestaan!" vastasi sirkka. "Sillä ne puhuvat totta." + +Sillä aikaa kun ajuri istui tuolilla mietteissänsä, otsa käteen +nojattuna, seisoi haltia hänen vieressänsä johtaen hänen mietteitänsä +ja esittäen heidän yhteiselämänsä hänelle niinkuin kuvastimessa. + +Liedestä, kellosta, piipusta, kattilasta, kätkyestä, lattiasta, +seinistä, katosta ja kynnyksestä, ulkona olevista kärryistä ja +huoneessa olevasta kaapista ja huonekaluista ja kaikista kappaleista ja +joka paikasta, johon Pirkko suloudellaan oli kiinnittänyt jonkun +muiston itsestänsä onnettoman miehensä mieleen, ilmaantui joukoittain +keijukaisia. Niillä oli paljon askaroimista, eivätkä he niinkuin sirkka +seisahtuneet hänen viereensä. Vaan he rupesivat kunnioittamaan Pirkon +kuvaa ja nykimään ajuria takista ja osoittamaan hänelle Pirkkoa, kun se +tuli näkyviin. Liihotellen sen ympärillä ja hyväillen sitä he +sirottelivat kukkasia sen tielle. He kokivat seppelöidä sen kaunista +päätä hienoilla sormillansa. He näyttivät pitävän siitä ja lempivän +sitä, eivätkä pahanilkiset, syyttävät olennot saaneet sitä lähestyäkään +-- eikä kukaan -- vaan ainoastaan heidän hilpeä, kiitollinen joukkonsa. + +Ajurin mietteet olivat kiintyneet Pirkon kuvaan; se pysyi aina hänen +edessänsä. + +Pirkon kuva istui neuloen valkean edessä ja hyräili itseksensä. +Semmoinen iloinen, hauska, ahkera, pieni Pirkko! Kaikki keijukaiset +kääntyivät samalla kertaa yksituumaisesti häneen, luoden häneen +ihmettelevän, yhteisen katseen, joka näytti kysyvän: "Tämäkö on se +kevytmielinen vaimo, jota valitat!" + +Iloisia ääniä kuului ulkoa: soittimia ja vilkasta puhetta ja naurua. +Joukko nuoria, reippaita miehiä juoksi sisään, May Fielding sekä parvi +muita sieviä tyttöjä jäljessä. Pirkko oli kauniin kaikista, yhtä nuoren +näköinen kuin joku heistä. He vaativat häntä seuraansa, tanssiaisiin. +Ja jos kerran kenen pikku jalat olivat luodut tanssia varten, niin +ainakin hänen. Mutta hän nauroi, pudisti päätänsä ja osoitti tulelle +pantua pataa ja katettua pöytää ylpeästi ja uhmaillen, ja se teki hänet +entistään hurmaavammaksi. Niin hän lähetti heidät leikillisesti +luotansa ja nyökäytti aiotuille tanssijoillensa päätänsä, kun he toinen +toisensa perästä läksivät tuvasta tiehensä. Ja sen hän teki niin +hupaisen välinpitämättömästi, että he olisivat juosseet suoraa päätä +järveen, jos olisivat olleet hänen ihailijoitansa -- ja niin he +suuremmassa tai pienemmässä määrässä olivatkin, sitä ei käy +kieltäminen. Kylmyys ei kuitenkaan kuulunut hänen luontoonsa. Ei +suinkaan! Sillä nyt tuli joku ajuri ovelle, ja Herra siunatkoon miten +hellät tervetuliaiset Pirkko sille soi! + +Jälleen loivat keijukaiset yhdessä katseensa ajuriin ja olivat +kysyvinänsä: "Onko tämä se vaimo, joka on pettänyt sinut!" + +Varjo lankesi peiliin tahi kuvaan: sanokaa sitä kummaksi tahansa. Suuri +varjo vieraasta, semmoisena kuin hän ensi kerran seisoi heidän kattonsa +alla, pimitti sen pinnan ja kaikki muutkin esineet. Mutta näppärät +keijukaiset häärivät väsymättä kuin mehiläiset saadaksensa sen jälleen +kirkkaaksi; ja Pirkon kuva ilmestyi taas kirkkaana ja lempeänä. + +Hän tuuditti pientä lasta kätkyessä, laulaen sille hiljaa ja nojaten +päänsä olkapäähän, joka oli aivan samanlainen kuin sillä miettivällä +miehellä, jonka vieressä keijukais-sirkka seisoi. + +Yö -- minä tarkoitan oikeata yötä, enkä keijukaisten kellon mukaan +asetettua -- oli nyt loppumaisillaan, ja kun ajurin mietteet olivat +siihen saakka ehtineet, sukelsi kuu pilvistä esiin ja valaisi +kirkkaasti taivaalla. Kenties tunki sen levollinen, vieno valo ajurin +mieleen, niin että hän saattoi levollisemmin miettiä äskeisiä +tapahtumia. + +Vaikka vieraan varjo vieläkin vähän väliä peitti peilin -- aina +selvänä, leveänä ja tarkkapiirteisenä -- ei se kuitenkaan ollut niin +synkkä kuin ensin. Kun se ilmaantui, huusivat keijukaiset pelosta ja +huitoivat käsin ja jaloin sanomattoman nopeasti, ajaaksensa sen pois. +Ja kun Pirkko taas ilmaantui kirkkaana ja suloisena, niin he +riemuitsivat ylen ihastuneina. + +He näyttivät häntä aina kirkkaana ja suloisena, sillä he olivat kodin +haltioita, joille petos on kuolema, eivätkä he tienneet olevan +olemassakaan muuta Pirkkoa kuin sen päivänpaisteisen, vilkkaan ja +suloisen pikku olennon, joka oli ollut ajurin kodin valona ja +aurinkona. + +Keijukaiset olivat sanomattomasti riemuissaan näyttäessänsä häntä lapsi +sylissä, kun hän puhutteli vanhoja, viisaita mummoja ja oli olevinansa +itsekin hyvin vanha ja mummomainen, kun hän vakavasti ja vanhan tavoin +nojasi miehensä käsivarteen ja oli osoittavinansa hänkin -- semmoinen +pieni vaimon nuppunen kuin hän oli -- ylenkatsetta kaikkia maallisia +turhuuksia kohtaan ja oli olevinansa nainen, jolle äitiys ei ollut +mitään outoa; -- mutta samassa hengenvedossa nähtiin hänen taas +nauravan ajurin kömpelyydelle, kääntävän hänen paidankauluksensa alas, +saadaksensa hänet hienon näköiseksi, ja pakottavan hänet mukaansa +lattialle, opettaaksensa häntä tanssimaan. + +He kääntyivät ja katselivat ajuriin suurin silmin näyttäessään Pirkkoa +sokean tytön seurassa, sillä jos hän muutoinkin tullessaan toi +mukanansa iloa ja suloisuutta kaikkialle, niin Kaleb Plummerin kodissa +hän tätä hyvyyttänsä oikein tuhlasi. Sokean tytön kiitollisen +luottamuksen ja rakkauden häneen; sen hyvänsuovan tavan, jolla hän +vältti Berthan kiitoksia; pienet näppärät keinot, joita hän käytti +tehdäksensä vierailuiltoinakin joka hetki jotakin Berthan kodin hyväksi +-- sillä hän työskenteli hyvin ahkerasti silloinkin kun näytti lepäävän +--; hänen runsaat, koskaan tyhjentymättömät varastonsa herkkuja, +vasikkapaistia, lammaspiirakoita ja olutpulloja; hänen pienet kasvonsa, +jotka olivat yhtä loistavat sisääntullessa kuin hyvästiä jättäessä; +kummeksivan ilmeen koko hänen olemuksessaan, somista jaloista aina +päälakeen asti; että hän oli kodissa tuiki tarpeellinen olento ja +vallan välttämätön iltojen ilostaja; -- kaiken tämän toivat keijukaiset +näkyviin ja sen vuoksi he rakastivat häntä. Kerran he taas katsoivat +kaikki rukoilevin silmin ajuriin -- muutamat kätkeytyivät hyväillen +Pirkon hameen poimuihin -- ja näyttivät kysyvän: "Tämäkö on se vaimo, +joka on pettänyt sinut?" + +Kerran tai pari tahi kolme kertaa tämän pitkän, ajatuksia antavan yön +kuluessa he näyttivät hänelle Pirkkoa, joka istui pienellä +lempituolillansa, pää kallellaan, kädet silmillä ja kiharat +alasvaluneina. Niin oli ajuri nähnyt hänet viime kerralla. Huomatessaan +Pirkon niin surullisena he eivät ollenkaan kääntyneet katsomaan ajuria, +vaan kokoontuivat kaikki Pirkon ympärille, lohduttamaan ja suutelemaan +häntä, ja kehottivat toisiansa osoittamaan hellyyttä ja ystävyyttä +hänelle, mutta ajurin he kerrassaan unohtivat. + +Niin kului yö. Kuu laski, tähdet sammuivat, kylmä päivä sarasti, +aurinko nousi. Ajuri istui yhä mietteissään takan nurkassa. Hän oli +istunut siinä koko yön, pää käsiin nojattuna. Koko yön oli uskollinen +sirkka sirkuttanut takan kupeessa. Koko yön hän oli kuunnellut sen +sirkutusta. Koko yön olivat kodin haltiat hyörineet hänen ympärillänsä. +Koko yön oli Pirkon kuva näkynyt puhtaana ja rakastettavana peilissä, +paitsi milloin ohiliitävä varjo himmensi sen. + +Oli jo kirkas päivä, kun ajuri nousi, peseytyi ja pukeutui. Hän ei +tullut menneeksi tavallisiin iloisiin askareihinsa; hänen mielensä ei +niihin tehnyt. Mutta samapa se, sillä tänään oli Tackletonin häät, ja +hän oli ottanut sijaisen kuljettamaan kuormarattaitansa. Hän oli +ajatellut mennä iloisena kirkkoon Pirkon kanssa, mutta nyt se tuuma oli +mennyttä. Tänään oli heidänkin häittensä vuosipäivä. Oi, hän ei ollut +aavistanutkaan tällaista vuoden loppua! + +Ajuri odotti Tackletonin tulevan varhain hänen luoksensa, eikä hän +erehtynytkään. Hän ei ollut kävellyt montakaan minuuttia edestakaisin +ovensa edessä, ennenkuin hän näki lelukauppiaan lähestyvän ajaen tietä +myöten. Kun rattaat tulivat lähemmäksi, nähtiin Tackletonin olevan +kauniiseen hääpukuun puettuna ja hevosen pää oli seppelöity kukilla ja +nauhoilla. + +Hevonen näytti paljon sulhomaisemmalta kuin itse Tackleton, jonka +puoliumpinaisessa silmässä oli tavallista oudompi, pahaa tietävä katse. +Mutta ajuri ei sitä huomannut. Hänellä oli muuta miettimistä. + +"Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton surkutellen. "Hyvä ystäväni, kuinka +voitte tänään?" + +"Olen viettänyt huonosti yön, herra Tackleton", vastasi ajuri pudistaen +päätänsä. "Mieleni on ollut sangen rauhaton. Mutta nyt on hyvin! +Olisiko teillä puoli tuntia aikaa puhella minun kanssani kahdenkesken?" + +"Senvuoksi tulinkin", vastasi Tackleton laskeutuen rattailta. "Älkää +huolehtiko hevosesta. Se seisoo kyllä hiljaa, jos kierrätte ohjat +tuohon patsaaseen ja annatte sille suullisen heiniä." + +Kun ajuri oli tuonut tallista tukun heiniä hevoselle, astuivat molemmat +miehet sisään. + +"Ette kai te ennen yhdeksää mene vihille, luulen ma?" sanoi ajuri. + +"En", vastasi Tackleton. "Aikaa on kyllin, yllin kyllin." + +Heidän kyökkiin tullessaan kolkutti Tilly Slowboy vieraan ovelle. +Toinen hänen punainen silmänsä (sillä Tilly oli itkenyt koko yön, koska +hänen emäntänsäkin oli itkenyt) tirkisti avaimen reiästä, ja hän +koputti kovasti ja näytti pelästyneeltä. + +"Älkää panko pahaksi, mutta kukaan ei ota minua kuullakseen", sanoi +Tilly katsoen ympärillensä. "Toivon ettei kukaan ole mennyt ja +kuollut!" + +Tälle ihmisrakkaalle toivomukselle hän koki antaa enemmän voimaa +uusilla koputuksilla, mutta tuiki turhaan. + +"Koetanko minä?" sanoi Tackleton. "Sepä olisi ihmeellistä." + +Ajuri, joka oli kääntynyt poispäin ovesta, viittasi että hän saisi +mennä jos halusi. Tackleton meni Tilly Slowboyn avuksi. Hänkin kalkutti +ja kolkutti, mutta vastausta ei kuulunut vähäistäkään. Pistipä hänen +päähänsä nostaa salpa, ja ovi aukeni heti. Hän kurkisti kamariin, hän +katsoi ja astui ovesta sisään, mutta palasi pian juosten takaisin. + +"Juho Peerybingle", kuiskasi Tackleton hänen korvaansa. "Toivon, ettei +siellä ole -- ole tapahtunut mitään pahaa ja ajattelematonta yöllä." + +Ajuri kääntyi äkisti häneen. + +"Koska hän on poissa!" lausui Tackleton; "ja akkuna on auki. En näe +mitään jälkiä. Mutta pelkäsin siellä olleen jonkun -- jonkun kahakan. +Häh?" + +Hän ummisti melkein kokonansa virkun silmänsä, niin tarkasti hän katsoi +ajuria. Ja hänen katseensa, kasvonsa ja koko olemuksensa sai niin +läpitunkevan ja terävän ilmeen, kuin hän olisi tahtonut pusertaa +ajurista totuuden ilmi. + +"Älkää peljätkö", sanoi ajuri. "Hän tuli illalla tähän huoneeseen, enkä +minä hätyyttänyt häntä sanoillani enemmän kuin teoillanikaan, eikä +kukaan ole sittemmin ollut siellä. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti. +Menisin iloisena kerjäämään leipääni ovelta ovelle, jos voisin saada +tapahtuneet tapahtumattomiksi, niin ettei hän koskaan olisi täällä +käynytkään. Mutta hän on tullut ja mennyt. Minulla ei ole hänen +kanssansa enää tekemistä!" + +"Hm! -- Minusta hän on päässyt liian helpolla", lausui Tackleton +tarttuen tuoliin. + +Hänen ilkkunsa ei koskenut ajuriin, joka istui vastapäätä häntä ja +kätki kasvot käsiinsä, ennenkuin taas puuttui puheeseen. + +"Te näytitte minulle eilen illalla", virkkoi hän viimein, "kuinka minun +vaimoni, minun rakas vaimoni salaisesti --" + +"Ja hellästi", lisäsi Tackleton. + +"Suosi tuon miehen valepukua ja antoi hänelle tilaisuuden puhutella +häntä kahdenkesken. Ei ole näkyä, jota olisin kernaammin ollut +näkemättä, eikä ole maailmassa miestä, jonka olisin toivonut näyttämään +sitä teidän sijastanne." + +"Tunnustan että minussa on aina ollut epäluuloja", lausui Tackleton. +"Ja sen vuoksi en juuri ole ollut tervetullut täällä, tiedän ma." + +"Mutta koska te kerran näytitte sen minulle", jatkoi ajuri hänestä +huolimatta, "ja kun te näitte hänet, minun vaimoni, minun rakkaan +vaimoni!" -- hänen äänensä, silmänsä ja kätensä saivat samalla +rauhallisemman ja vakavamman ilmeen, ja hän näytti tehneen lujan +päätöksen -- "kun te näitte hänet harhatiellä, niin on oikeus ja +kohtuus, että te katsotte häntä minun silmilläni, katsotte minun +rintaani ja tiedätte mitä minä ajattelen asiasta. Sillä se on +päätetty", lausui ajuri, katsoen häneen totisesti. "Eikä mikään voi +sitä muuttaa." + +Tackleton mutisi jotakin myöntymykseksi, että muka kävisi puolustaminen +yhtä ja toista. Mutta hän hämmästyi ajurin ääntä ja puhetapaa. Ajuri +oli näet yksinkertainen ja suora mies, ja hänen esiintymisensä oli +semmoista jaloutta ja arvokkuutta, jonka ainoastaan hänessä asuva jalo +ja kunnioitettava henki voi antaa. + +"Minä olen yksinkertainen, oppimaton mies", lausui ajuri, "ja minussa +on aivan vähän avuja, jotka voisivat herättää huomiota. En ole +teräväjärkinen, niinkuin tiedätte, enkä ole enää nuorikaan. Rakastin +pikku Pirkkoani, koska olin nähnyt hänen kasvavan pienestä pitäen +isänsä huoneessa; koska tiesin mikä aarre hän oli; koska hän oli ollut +elämäni ilona monta, monta vuotta. On monta etevämpää miestä, mutta +luullakseni ei kuitenkaan yhtään, joka rakastaisi Pirkkoa hartaammin +kuin minä!" + +Hän vaikeni ja kaapaisi hiljaa jalallansa lattiaa, ennenkuin jatkoi: + +"Tosin arvelin usein olevani liian kehno hänelle, mutta toivoin, että +hän saisi minusta lempeän miehen, joka kenties paremmin kuin joku muu +tuntisi hänen arvonsa. Sillä tavoin minä sovitin taipumukseni ja +omantuntoni, enkä katsonut avioliittoa ihan mahdottomaksi. Ja vihdoin +kävikin niin, että nain hänet." + +"Hah!" sanoi Tackleton, merkillisesti pudistaen päätänsä. + +"Tunsin itseni ja tiesin kuinka häntä rakastin ja kuinka onnelliseksi +tulisin", jatkoi ajuri. "Mutta en ollut -- nyt vasta sen oikein näen -- +kyllin miettinyt asiaa hänen kannaltansa." + +"Niinpä kyllä", virkkoi Tackleton. "Kevytmielisyyttä, +huikentelevaisuutta, turhamaisuutta, ihailunhalua. Sitä ei kyllin +mietitty, jäänyt kokonaan unohduksiin. Hah!" + +"Parempi olisi, jos ette keskeyttäisi puhettani, kunnes saatte selvän +ajatuksestani", sanoi ajuri melkein tylysti, "te ette ymmärrä minua +ollenkaan. Jos minä eilen olisin lyönyt maahan sen miehen, joka olisi +uskaltanut hengähtää herjauksen häntä vastaan, niin minä tänään +polkisin jalallani hänen kasvonsa, vaikka hän olisi oma veljeni!" + +Lelukauppias katsoa töllisteli häneen hämmästyneenä. Ajuri jatkoi +hiljaisemmalla äänellä: + +"Muistinko ollenkaan sitä, että otin hänet niin nuorena ja niin +kauniina omakseni, että riistin hänet nuorien leikkitoveriensa seurasta +ja vein hänet pois niiltä paikoilta, joiden kaunistuksena hän oli ollut +ja jossa hän oli loistanut kuin kirkas tähtönen, ja että sen sijaan +piilottelin häntä päivä päivältä pimeässä huoneessani ja ikävässä +seurassani? Muistinko, kuinka huonosti sovelluin hänen iloiseen +luonteeseensa, ja kuinka ikävä semmoinen köntys kuin minä mahtoi olla +hänen vilkkaasta mielestään? Muistinko ettei minun rakkauteni häneen +ollut mikään ansio, sillä jokainen, joka hänet tunsi, rakasti häntä? +En. Minä luotin hänen lempeään luonteeseensa ja nain hänet. Soisinpa +etten olisi niin tehnyt! Hänen tähtensä, ei minun!" + +Lelukauppias töllisteli häneen silmiänsä räpyttämättä. +Puoliumpinainenkin silmä oli nyt auki. + +"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi ajuri, "siitä iloisesta vakavuudesta, +jolla hän yritti poistaa minusta tätä mietettä! Ja Jumala antakoon +anteeksi, että hitaalla älylläni niin myöhään sen huomasin! Lapsi +parka! Pirkko parka! Olenhan nähnyt hänen silmänsä kyynelissä, kun on +puhuttu semmoisista avioliitoista kuin meidän! Olen sadoin kerroin +nähnyt salaisuuden vapisevan hänen huulillansa, enkä koskaan ole +epäillyt enkä aavistanut mitään, ennenkuin eilinen ilta tuli. Tyttö +parka! Kuinka toivoin, että voisit rakastaa minua! Kuinka saatoin +uskoa, että sinä voisit rakastaa minua!" + +"Hän teeskenteli rakkautta", virkkoi Tackleton. "Hän teeskenteli niin +liioitellen, että juuri se, totta puhuen, antoi aihetta +epäluuloilleni." + +Tässä hän osoitti kuinka paljon parempi May Fielding oli, joka ei edes +teeskennellyt rakastavansa _häntä_. + +"Hän on koettanut", sanoi ajuri raukka enemmän liikutettuna kuin tähän +saakka oli näyttänyt. "Minä alan älytä kuinka hartaasti hän on +koettanut olla hyvä ja rehellinen vaimo minulle. Se onni, jonka olen +tämän katon alla nauttinut, todistakoon, kuinka hyvä hän on ollut, +kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka vakava ja jalo hänen sydämensä on! +Olkoon se muisto lohdutuksenani istuessani täällä -- yksin." + +"Yksin?" toisti Tackleton. "Oo, te aiotte siis ottaa sydämellenne sen, +mitä on tapahtunut?" + +"Tahdon", lausui ajuri, "antaa hänelle suurimman rakkaudenosoituksen ja +paraan hyvityksen, mihin voimani riittävät. Voin päästää hänet +onnettoman avioliiton jokapäiväisestä kiusasta ja sen vaikeasta +salaamisesta. Hän on pääsevä niin vapaaksi, kuin vain voin hänet +tehdä." + +"Antaa hänelle hyvityksen!" huusi Tackleton hieroen suuria korviansa. +"Kuulin varmaankin väärin. Sanoitteko niin, todellakin?" + +Ajuri tarttui lelukauppiaan kaulukseen ja pudisteli häntä niinkuin +kaislaa. + +"Kuulkaa mitä sanon!" lausui hän. "Ja kuulkaa oikein. Kuulkaa, puhunko +selkeästi?" + +"Kyllä hyvin selkeästi", vastasi Tackleton. + +"Aivan kuin ajattelisin mitä sanon?" + +"Aivan kuin ajattelisitte mitä sanotte." + +"Minä istuin tämän takan ääressä eilen illalla -- koko yön", virkkoi +ajuri. "Samalla paikalla, jossa hän oli usein istunut minun vieressäni, +suloiset kasvot käännettyinä minuun. Muistelin mielessäni koko hänen +elämäänsä, päivä päivältä; tarkastin hänen rakasta olentoansa joka +tilaisuudessa edessäni. Ja, niin totta kuin elän, hän on viaton, niin +totta kuin Jumala elää, joka tuomitsee syyttömät ja syylliset." + +Kelpo sirkka takan kupeessa! Uskolliset kodin keijukaiset! + +"Vihani ja epäluuloni ovat haihtuneet", sanoi ajuri, "ja ainoastaan +suru on jäljellä. Onnettomalla hetkellä ilmaantui entinen rakastaja -- +joka soveltui paremmin kuin minä hänen ikäänsä ja luonteeseensa ja oli +kenties minun tähteni ja vastoin Pirkon taipumusta hylätty. +Onnettomalla hetkellä, hämmästyksissään ja ennenkuin on kerinnyt +miettiäkään kuinka on menetteleminen, joutuu Pirkko osalliseksi vieraan +petokseen salaamalla sen. Eilen illalla hän antoi vieraan puhutella +häntä niinkuin näimme. Se oli väärin. Mutta paitsi sitä hän on viaton, +jos totuutta on maan päällä!" + +"Jos se on teidän ajatuksenne", rupesi Tackleton sanomaan. + +"Niin minä annan hänen mennä!" jatkoi ajuri, "minä siunaan häntä niiden +monien onnellisten hetkien vuoksi, jotka hän on minulle suonut; hänen +tuottamansa tuska on anteeksi annettu. Menköön hän ja olkoon hänellä +rauha mielessä niinkuin toivottelen! Hän ei ole koskaan vihaava minua. +Hän on oppiva tuntemaan minut paremmin, kun en enää rasita hänen +elämäänsä, kun minun sitomani siteet ovat helpommat hänen kärsiä. +Tänään on täsmälleen vuosi siitä päivästä, jona toin hänet kodistansa, +katsomatta tarpeeksi hänen iloansa. Tänään hän on sinne palaava, minä +en tahdo häntä enää huolestuttaa. Hänen isänsä ja äitinsä tulevat tänne +tänä päivänä -- me aioimme viettää tämän päivän yhdessä -- ottakoot he +hänet mukaansa kotiin. Minä voin luottaa häneen, oleskelkoonpa hän +siellä, täällä tai missä tahansa. Hän lähtee minulta puhtaana, ja +puhtaana hän on pysyvä, siitä olen varma. Jos minä kuolen -- kenties jo +hänen nuorena ollessaan, sillä olen kadottanut kaikki elinvoimani +muutamassa tunnissa -- niin hän on näkevä, että minä olen häntä +muistanut ja rakastanut viimeiseen hetkeen asti! Se on niiden näkyjen +loppu, joita te näytitte minulle. Ja kaikki on nyt ollutta ja +mennyttä!" + +"Voi, ei, Juho, ei koskaan. Älä puhu lopusta vielä! Ei vielä. Minä olen +kuullut jalot sanasi. En voinut pujahtaa huomaamatta ulos enkä tekeytyä +tietämättömäksi siitä, joka täyttää minut syvällä kiitollisuudella. Älä +puhu vielä lopusta, ennenkuin kello on jälleen lyönyt!" + +Pirkko oli tullut sisään heti Tackletonin jäljestä ja seisonut +liikkumatta. Hän ei katsonutkaan Tackletoniin, piti vai silmänsä +luotuina mieheensä. Mutta hän seisoi kaukana Juhosta, jättäen välille +niin paljon tilaa kuin mahdollista, ja vaikka hän puhui innostuneella +vakavuudella, ei hän kuitenkaan lähestynyt häntä. Kuinka erilainen oli +hänen nykyinen käytöksensä entiseen verrattuna! + +"Ei tehdä koskaan sitä kelloa, jonka lyönnit palauttaisivat menneet +hetket minulle takaisin", vastasi ajuri surullisesti hymyillen. "Mutta +olkoon niinkuin tahdot, armaani. Se lyöpi pian. Mitä puhumme, se ei +auta paljon. Vaikeammassakin asiassa kokisin tehdä mieliksesi." + +"No niin!" murisi Tackleton. "Minun pitää lähteä, sillä kellon lyödessä +pitää minun olla kirkkotiellä. Hyvää huomenta, Juho Peerybingle. Jään +kaipaamaan hupaista seuraanne. Surkuttelen poissaoloanne ja sen syytä!" + +"Olenko puhunut selvästi?" virkkoi ajuri saattaen hänet ovelle. + +"Aivan selvästi!" + +"Ja te muistatte mitä olen sanonut?" + +"Kyllä, jos vaaditte minulta sen todistuksen", lausui Tackleton +noustuaan kuitenkin varovaisesti ensin rattaillensa, "niin olen sanova, +että kaikki oli niin odottamatonta, etten kotvalleen luule voivani +unohtaa sitä." + +"Sen parempi meille molemmille", vastasi ajuri. "Hyvästi. Toivotan +teille onnea!" + +"Soisin voivani toivottaa teille samaa", sanoi Tackleton. "Mutta kun en +sitä voi, kiitän teitä. Tässä kahdenkesken sanoen (sen olen jo ennenkin +sanonut, eikö niin?) en juuri pelkää avioliittoani onnettomaksi, +senvuoksi ettei May ole ollut kovin huolehtiva eikä hellä minua +kohtaan! Hyvästi! Pitäkää vaari itsestänne!" + +Ajuri seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän etäisyydessä näytti +niin pieneltä kuin kukat ja nauhat hevosen päässä läheltä katsottuina; +sitten hän huokasi syvään ja meni horjuen kuin rauhaton, murrettu mies +lepäämään muutamain jalavien suojaan; sillä hän ei tahtonut mennä +kotiin ennenkuin kello oli lyönyt. + +Hänen pikku vaimonsa itkeä nyyhkytti surkeasti yksin kotona; mutta +usein hän pyyhki silmänsä ja lohduttautui kertomalla kuinka hyvä, +kuinka jalo hänen miehensä oli! Kerran, pari hän nauroi niin +sydämellisesti, riemuisesti ja katkonaisesti (hän itki samalla), että +Tilly aivan pelästyi. + +"Voi, älkää tehkö niin!" sanoi Tilly. "Sillä tavalla voitte saada pojan +kuolemaan ja hautaan, voitte kuin voittekin." + +"Tahdotko antaa hänet usein isänsä syliin, Tilly", kysyi emäntä +pyyhkien silmiänsä, "sitten kun minä en enää ole täällä, vaan olen +mennyt vanhaan kotiini?" + +"Voi, älkää menkö pois!" huudahti Tilly keikauttaen niskojansa taapäin +ja valittaen kovasti. Hän oli sillä hetkellä hyvin Harmin näköinen. +"Voi, älkää menkö! Voi, mitä ovat kaikki ihmiset menneet ja olleet ja +tehneet kaikille ihmisille, tehdäksensä kaikki onnettomaksi! Voi, voi, +voi, voi!" + +Sitten rupesi helläsydäminen Tilly niin surkeasti ulvomaan (hänen +ulvontansa oli sitä ankarampi, kun hän turhaan yritti tukahuttaa sitä), +että epäilemättä olisi lapsi herännyt ja pelästyksestä saanut jonkun +taudin (luultavasti vatsanväänteitä), ellei hänen katseensa olisi +kohdannut Kaleb Plummeria, joka samassa talutti sisään tytärtänsä. Tämä +näky antoi hänelle jälleen voimaa hillitä tunteitansa; hän seisoi +hetken suu selällänsä; sitten hän karkasi, hirveän kummallisesti +hypellen, lattian poikki pikku pojan vuoteen luo ja kätki kasvonsa ja +päänsä vuodevaatteisiin. Tästä erinomaisesta käytöksestä hänelle näytti +koituvan suuri lievitys. + +"Brigitta!" lausui Bertha. "Sinä et ole häissä!" + +"Olen sanonut, että te ette ole siellä", kuiskasi Kaleb. "Sen verran +kuulin eilen illalla. Mutta Jumala siunatkoon teitä", lausui pieni mies +tarttuen hellästi Pirkon molempiin käsiin. "_Minä_ en huoli siitä, mitä +he juoruavat. _Minä_ en usko siitä sanaakaan. Minussa ei ole paljoa, +mutta senkin antaisin musertaa muruiksi, ennenkuin uskoisin sanaakaan +heidän panettelustaan!" + +Kaleb kiersi käsivartensa Pirkon kaulaan ja hyväili häntä niinkuin +lapsi olisi hyväillyt nukkeansa. + +"Bertha ei tahtonut jäädä kotiin tänä aamuna", lausui Kaleb. "Hän +pelkäsi, luulen ma, kuulevansa kirkonkellojen soivan eikä uskaltanut +olla niitä niin lähellä hääpäivänä. Me läksimme varhain aamulla ja +olemme nyt täällä. Olen miettinyt mitä olen tehnyt", jatkoi Kaleb +oltuaan silmänräpäyksen vaiti; "olen moittinut itseäni, koska en +tiennyt mitä minun piti tekemän tahi sanoman tuottamastani +mielipahasta, ja olen vihdoin katsonut paraaksi ilmaista hänelle +totuuden, jos tahdotte olla läsnä sitä kuulemassa! -- Tahdotteko olla +läsnä ja minulle apuna?" kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. "En +tiedä kuinka se häneen vaikuttaa; en tiedä mitä hän ajattelee minusta, +enkä tiedä huoliiko hän sen perästä ollenkaan isäparastansa. Mutta +parasta on kuitenkin, että hän pääsee väärästä luulostansa; minä kärsin +seuraukset ansioni mukaan!" + +"Brigitta", lausui Bertha, "missä on kätesi! Kas! Tässä, tässä se on!" +suudellen sitä, hymyillen ja vetäen hänet luoksensa. "Kuulin heidän +eilen illalla puhelevan hiljaan jostakin pahasta, mitä sinä muka olit +tehnyt. He olivat väärässä." + +Ajurin vaimo oli vaiti. Kaleb vastasi hänen puolestaan. + +"He olivat väärässä", sanoi hän. + +"Tiesinpähän minä sen!" huusi Bertha ylpeästi. "Minä sanoin sen heille. +Mutta he eivät huolineet kuulla sanaakaan! _Häntäkö_ voitaisiin moittia +jostakin rikoksesta?" Bertha likisti Pirkon kättä ja painoi sen +hellästi kasvojansa vastaan. "Ei, en minä sentään ole niin sokea!" + +Hänen isänsä istui hänen viereensä ottaen häntä kädestä; Pirkko istui +toisella puolella. + +"Minä tunnen teidät kaikki", lausui Bertha, "paremmin kuin +luulettekaan. Mutta en ketään niin hyvin kuin Pirkon. En teitäkään, +isä. Ympärilläni ei ole mitään niin rehellistä ja luotettavaa kuin hän. +Jos saisin tällä hetkellä näköni takaisin, voisin tuntea hänet suuresta +ihmisjoukosta, vaikkei kukaan hiiskuisi sanaakaan. Sisareni!" + +"Bertha, kultani!" lausui Kaleb. "Minulla on jotakin sydämelläni, jonka +mielisin sanoa sinulle, tässä kolmen kesken. Kuuntele minua lempeästi! +Minun on tehtävä tunnustus sinulle, armaani." + +"Tunnustusko, isä?" + +"Olen poikennut totuudesta ja eksynyt, lapseni!" virkkoi Kaleb, ja +kärsimys kuvastui hänen kasvoillansa. "Olen poikennut totuudesta, +osoittaakseni rakkautta; ja olen ollut armoton sinua kohtaan." + +Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä päin toistaen: "Armoton!" + +"Hän syyttää itseänsä liiaksi, Bertha", sanoi Pirkko. "Saat sen kohta +nähdä. Sinun tulee ensimäiseksi sanoa se hänelle." + +"Hänkö armoton minua kohtaan!" huudahti Bertha, epäilevästi hymyillen. + +"Tahtomattani, lapseni", virkkoi Kaleb. "Mutta armoton olen aivan +tietämättäni ollut aina eiliseen saakka. Armas, sokea tyttöni, kuule +minua ja anna minulle anteeksi! Ei ole olemassa sinun ympärilläsi sitä +maailmaa, jota olen sinulle kuvaillut, sydämeni lemmitty. Ne silmät, +joihin olet luottanut, ovat olleet petolliset." + +Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä kohti, mutta vetäytyi +syrjään likemmäksi ystäväänsä. + +"Elämäsi polku on vaivalloinen, lapsi parkani", lausui Kaleb, "ja minä +mielin tasoittaa sen sinulle. Olen muuttanut kaikki, muuttanut ihmisten +luonteet, keksinyt paljon, jota ei ole olemassakaan, tehdäkseni sinut +onnellisemmaksi. Olen salannut paljon sinulta ja petellyt sinua monessa +kohden, Jumala antakoon sen minulle anteeksi! ja ympäröinyt sinut +tyhjillä kuvituksilla." + +"Mutta elävät ihmiset, eiväthän ne ole tyhjiä kuvituksia?" kysyi Bertha +äkisti, kalveten ja paeten hänestä yhä etemmäksi. "Niitä ei voi +muutella." + +"Olenpa vain muutellut, Bertha", valitti Kaleb. "Yksi, jonka sinä +tunnet, kyyhkyseni --" + +"Voi, isäni! miksi sanotte minun tuntevan?" vastasi Bertha nuhtelevalla +äänellä. "Mitä taikka kenen minä tunnen! Minulla ei ole johdattajaa! +Minulla kurjalla sokealla!" + +Sydämensä tuskassa hän ojensi kättänsä, ikäänkuin olisi hapuillut +tiellä; sitten hän peitti kasvonsa surullisesti niinkuin hylätty. + +"Se mies, jonka kanssa May tänä päivänä vihitään", virkkoi Kaleb, "on +kova, ilkeä ja ahne mies. Kova isäntä sinulle ja minulle, armas lapsi, +hän on ollut jo monta vuotta. Ruma hän on ulkomuodoltaan niinkuin +muutenkin luonteeltansa. Aina tyly ja tunnoton. Kaikessa toisenlainen +kuin minun antamani kuva hänestä, lapseni. Kaikessa." + +"Voi miksi", huudahti sokea tyttö, ilmeisesti kärsimättömällä tuskalla, +"miksi teitte tämän minulle! Miksi täytitte sydämeni niin täydeksi, +viedäksenne sitten niinkuin kuolema kaikki rakastettuni! Voi Jumala, +kuinka sokea olen! Kuinka avuton ja yksinäinen!" + +Murheellinen isä painoi päänsä; hänen katumuksensa ja surunsa oli ainoa +vastaus. + +Bertha oli hetkisen kärsinyt tätä kaipauksen tuskaa, kun sirkka takan +vieressä rupesi sirkuttamaan, niin ettei sitä kuullut kukaan muu paitsi +Bertha. Ei iloisesti, vaan hiljaisella, surullisella äänellä. Se kuului +niin murheelliselta, että Berthan silmistä alkoivat kyyneleet vieriä; +ja kun haamu, joka oli pitänyt ajurille seuraa koko yön, ilmaantui +hänen taaksensa, osoittaen sormellansa hänen isäänsä, vihmoivat ne kuin +sade kesällä. + +Pian kuului sirkan ääni selvemmin; ja vaikka Bertha oli sokea, tiesi ja +tunsi hän kuitenkin keijukaisen haamun leijailevan hänen isänsä +ympärillä. + +"Brigitta", sanoi sokea tyttö, "kerro minulle minkälainen minun kotini +on. Todellisuudessa on!" + +"Se on köyhä asunto, Bertha, hyvin köyhä ja tyhjä. Huoneesta on huono +turva tuulia ja sateita vastaan talvella. Se on yhtä kelvoton suoja +pahaa säätä vastaan, Bertha", jatkoi Pirkko matalalla, heleällä +äänellä, "kuin sinun isäparkasi karkea piikkotakki." + +Sokea tyttö nousi hyvin liikutettuna seisoalleen ja vei ajurin pikku +vaimon syrjään. + +"Ne lahjat, jotka minä niin mielelläni vastaanotin, jotka tulivat heti, +kun jotakin toivoin, ja jotka olivat niin ylen tervetulleet", lausui +hän vapisten, "keneltä ne tulivat? Sinäkö ne lähetit?" + +"En minä." + +"Kuka sitten?" + +Pirkko huomasi, että hän jo tiesi sen, eikä vastannut mitään. Sokea +tyttö kätki taas kasvonsa käsiinsä. Mutta aivan toisella tavalla. + +"Armas Pirkko, hetkinen, yksi ainoa silmänräpäys vielä! Tule +likemmäksi, puhu hiljaa minulle. Sinä puhut totta. Voinko sinuun nyt +luottaa, voinko?" + +"Voit, Bertha, voit!" + +"Olen vakuutettu siitä. Sinä säälit minua niin paljon, ettet voi pettää +minua. Pirkko, katso toiselle puolelle huonetta, missä isäni on -- +minun hyvä, armas isäni -- ja kerro mitä näet." + +"Näen", vastasi Pirkko, joka hyvin ymmärsi Berthan mielen, "vanhan +miehen istuvan tuolilla. Hän nojaa surullisena tuolin selkälautaan, ja +hänen päänsä on painunut käden nojaan ikäänkuin lapseltansa odottaen +lohdutusta, Bertha." + +"Niin, niin. Hän on saapa lohdutusta. -- Jatka." + +"Hän on vanha mies, työn ja surun murtama. Hän on laiha, kykenemätön, +miettivä, harmaapäinen vanhus. Näen hänet nyt alakuloisena ja +masentuneena ja voimatonna, mutta olen nähnyt hänen monta kertaa ennen +voimakkaasti harrastavan suurta, pyhää asiata. Ja minä kunnioitan hänen +harmaata päätänsä ja siunaan häntä!" + +Sokea tyttö riensi pois ja lankesi polvilleen isänsä eteen ja painoi +hänen harmaan päänsä vasten rintaansa. + +"Olen saanut näköni takaisin. Nyt näen!" huusi hän. "Olen ollut sokea, +mutta nyt ovat silmäni auenneet. En tuntenut häntä! Olisin voinut +kuolla tuntematta koskaan isääni, hellää isääni!" + +Kalebin liikutus oli sanomaton. + +"Ei ole maan päällä niin jaloa ja kaunista miestä", sanoi sokea tyttö +syleillen häntä, "jota voisin rakastaa hartaammin, jota voisin +kunnioittaa enemmän kuin tätä! Mitä harmaampi ja vanhempi hän on, sitä +enemmän häntä rakastan, isä! Älkööt tästälähin sanoko minua sokeaksi. +Olen aina muistava jokaista hänen poskensa ryppyä ja jokaista hänen +hiustansakin rukoillessani ja kiittäessäni Jumalaa!" + +Kaleb kykeni vihdoin virkkamaan: "Minun Berthani!" + +"Ja sokeudessani luulin häntä aivan toiseksi!" lausui tyttö hyväillen +häntä ja vuodattaen kyyneleitä herkkätuntoisena. "Hän oli joka päivä +vierelläni ja aina niin hellä ja lempeä minua kohtaan, enkä minä sitä +aavistanutkaan!" + +"Sinun iloinen nuori isäsi, jolla oli sininen takki, Bertha", virkkoi +Kaleb parka. "Hän on kadonnut!" + +"Ei ole kadonnut", vastasi Bertha. "Armahin isäni, ei! Kaikki on +tallella -- teissä. Isä, jota niin hartaasti rakastin, enkä kuitenkaan +kyllin, sillä en tuntenut häntä; se hyväntekijä, jota aloin rakastaa ja +kunnioittaa, koska hän sääli minua; kaikki ovat teissä. Ei kukaan ole +minun mielessäni kuollut. Kaiken sen sielu, jota olen rakastanut, on +tässä -- tässä muodoltaan kuluneessa ja harmaapäisessä vanhuksessa. +_Enkä_ minä enää _ole_ sokea, isä!" + +Sillä aikaa oli Pirkon huomio ollut kokonansa kiintyneenä isään ja +tyttäreen; mutta kun hän katsahti ylös pieneen niittomieheen +maurilaisella kedolla, niin hän näki kellon lyövän viiden minuutin +päästä ja tuli kohta levottomaksi ja liikutetuksi. + +"Isä", lausui Bertha arvellen. "Brigitta?" + +"Niin, armaiseni", vastasi Kaleb. "Hän on tässä." + +"_Hän_ ei ole muuttunut. Ette ole koskaan kertonut mitään valheellista +_hänestä_?" + +"Pelkään että olisin tehnyt senkin, lemmittyni", vastasi Kaleb, "jos +olisin voinut muuttaa hänet paremmaksi. Mutta olisin vain pahentanut +häntä, jos olisin muutellut vähänkään. Häntä en voinut parantaa, +Bertha?" + +Täydellä luottamuksella oli sokea tyttö kysynyt; ja suloista oli +katsella kuinka hän näytti iloiselta ja ylpeältä, kun kuuli sen +vastauksen, ja kuinka hän taas uudelleen syleili Pirkkoa. + +"Voipi tapahtua useampia muutoksia kuin osaan aavistaakaan, kultaseni", +sanoi Pirkko. "Tarkoitan muutoksia parempaan päin, muutoksia, jotka +tuottavat suurta iloa eräälle meistä. Älkää säikähtykö kovin, jos +semmoista tapahtuisi, älkää panko sydämellenne. Kuuletko rattaiden +jyrinää tiellä? Sinulla on tarkka kuulo, Bertha. Kuuletko?" + +"Kuulen. Joku lähestyy kiireesti." + +"Tie -- tie -- tiesinhän sinulla olevan hyvän kuulon", lausui Pirkko +painaen rintaansa kädellä ja puhuen niin nopeasti kuin mahdollista, +rauhoittaaksensa sykkivää sydäntänsä. "Olen sen usein havainnut ja +viimeksi eilen illalla, kun erotit vieraan astunnan. Mutta minkätähden +sanoit: 'kenen astunta tuo on!' ja minkätähden silloin tavallista +tarkemmin huomasit, sitä en voi tietää. Mutta, niinkuin sanon, suuria +muutoksia voi tapahtua maailmassa, suuria muutoksia, ja paras on vain +varustautua olemaan säikähtymättä, tulipa sitten mitä hyvänsä." + +Kaleb oudosteli tätä puhetta, jonka hän näki yhtä paljon tarkoittavan +häntä itseänsä kuin hänen tytärtänsäkin. Hän näki Pirkon olevan niin +hämmästyksissään, niin sekaannuksissaan ja hädissään, että tämä tuskin +voi hengittää ja piti tuolista kiinni pysyäksensä seisoallaan. + +"Rattaat ne todella ovat!" huusi Pirkko, "ne lähestyvät! likemmäksi! +aivan likelle! nyt ne seisahtuvat puutarhan portille! Nyt kuuluu +askeleita ovelta -- sama astunta, Bertha, eikö niin! -- ja nyt!" -- + +Hän huudahti huikeasti sanomattomasta riemusta ja juoksi Kalebin luo +panemaan kätensä hänen silmillensä, samassa kun nuori mies kiirehti +sisään ja viskaten hattunsa korkealle ilmaan riensi heitä kohti. + +"Onko kaikki loppunut?" huusi Pirkko. + +"Kaikki!" + +"Onnellisesti?" + +"Niin on!" + +"Tunnetteko tuon äänen, rakas Kaleb, muistatteko ennen kuulleenne +jotakin senkaltaista?" kysyi Pirkko. + +"Jos poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa eläisi?" -- lausui Kaleb +vavisten. + +"Hän elää!" huusi Pirkko ottaen kätensä hänen silmiltään ja taputtaen +niitä riemuisesti. "Katsokaa häntä! Katsokaa, hän seisoo edessänne +terveenä ja verevänä! Teidän rakas poikanne! Sinun oma armas, ilmi +elävä, rakastava veljesi, Bertha!" + +Kunniaa tuolle pikku vaimopallerolle hänen riemustansa! Kunniaa hänen +kyyneleillensä ja naurulleen, kun hän näki heidän sulkevan toinen +toisensa syleilyyn! Kunniaa siitä, että hän niin lempeästi astui +puoliväliin vastaan päivettynyttä, musta- ja pitkätukkaista merimiestä, +ja siitä, ettei hän kääntänyt pois pientä ruusuista suutansa, vaan +tarjosi sen vapaasti merimiehen suudeltavaksi ja salli hänen painautua +hänen sykkivää sydäntänsä vastaan! + +Ja kunniaa käellekin -- miks ei! -- kun hän kiiruhti esiin maurilaisen +palatsin ovesta ja kaksitoista kertaa kukahti kokoontuneelle seuralle, +juurikuin hän olisi ollut riemusta juovuksissa! + +Sisään tuleva ajuri peräytyi askeleen, ja syytä olikin siihen, +kun hän näki olevansa niin hyvässä seurassa. "Katsokaa, Juho!" virkkoi +Kaleb riemuiten, "katsokaa tänne! Minun oma poikani kultaisesta +Etelä-Amerikasta! Minun oma poikani, jonka te itse valmistitte ja +lähetitte matkalle, jolle aina olette ollut niin ystävällinen!" + +Ajuri lähestyi kätelläksensä vierasta, mutta seisahtui, sillä hänen +kasvonsa jollakin tavoin muistuttivat kuuroa miestä kärryissä. + +"Edvard! sinäkö se olit?" kysyi hän. + +"Kerro hänelle kaikki!" huusi Pirkko. "Kerro hänelle kaikki, Edvard, +äläkä säästä minua ollenkaan, eipä mikään pakota minua enää säästämään +itseäni hänen silmissänsä." + +"Minä se olin", lausui Edvard. + +"Ja sinä saatoit varkain valepuvussa tulla vanhan ystäväsi huoneeseen?" +virkkoi taas ajuri. "Oli muinoin rehellinen poika -- kuinka monta +vuotta siitä on, Kaleb, kun kuulimme hänen kuolleen ja saimme siitä +todistuksia, joihin luotimme? -- hän ei olisi niin tehnyt." + +"Oli minullakin muinoin jalo ystävä, enemmän isä kuin ystävä minulle", +virkkoi Edvard; "hän ei koskaan olisi tuominnut minua eikä ketään muuta +kuulematta. Te se olitte. Ja olen varma, että te nytkin kuulette +minua." + +Levottomasti katsahtaen vielä etäällä seisovaan Pirkkoon vastasi ajuri: +"Niin! Se on oikein. Minä kuulen." + +"Tietäkää siis, kun minä läksin täältä poikana", lausui Edvard, +"rakastin minä -- ja sain vastarakkautta osakseni. Lemmittyni oli hyvin +nuori tyttö, joka kenties (niinkuin te sanoisitte) ei itse tiennyt mitä +tahtoi. Mutta minä tunsin itseni ja tiesin rakastavani häntä." + +"Sinä!" huusi ajuri. "Sinä rakastit!" + +"Niin", vastasi toinen. "Ja hän rakasti minua. Koko ajan uskoin niin, +ja nyt olen varma siitä." + +"Jumala varjelkoon!" lausui ajuri. "Tämä on kauheinta kaikesta." + +"Palasin uskollisena hänelle", virkkoi Edvard, "voitettuani monet +vaivat ja vastukset, täynnä toivoa, täyttämään lupaukseni. Pari +peninkulmaa täältä sain kuulla hänen pettäneen minut, unohtaneen minut +ja lupautuneen toiselle varakkaammalle miehelle. En halunnut häntä +soimata, tahdoin vain nähdä hänet ja tulla vakuutetuksi totuudesta. +Toivoin hänen luopuneen minusta pakotettuna eikä vapaaehtoisesti. Ja +vaikka se onkin huono lohdutus, on se jonkinlainen, mietin mielessäni +ja tulin tänne. Nähdäkseni totuuden, oikean totuuden, tarkastellakseni +vapaasti ja päättääkseni asian esteettömästi ja vaikuttamatta häneen +läsnäolollani millään tavoin (jos minulla oli siihen voimaa) pukeuduin +tuntemattomaksi, kuten tiedätte, ja odotin tiellä, te tiedätte missä. +Te ette arvannut mitään, eikä -- eikä hänkään", osoittaen Pirkkoa, +"ennenkuin kuiskasin hänen korvaansa takan vieressä ja hän oli vähällä +ilmaista minut." + +"Mutta kun hän sai tietää Edvardin olevan elossa ja palanneen +takaisin", nyyhkytti Pirkko, nyt puhuen omasta puolestaan, niinkuin jo +Edvardin puhuessa oli kiihkeästi halunnut; "ja kun hän sai tietää hänen +aikomuksensa, niin hän neuvoi häntä kaikella muotoa piiloutumaan, sillä +hänen vanha ystävänsä Juho Peerybingle on liian suoraluontoinen ja +kömpelö mihinkään teeskentelyyn -- hän on yleensä kömpelönlainen", +sanoi Pirkko puoleksi nauraen ja puoleksi itkien -- "salatakseen +jotakin. Ja kun hän -- minä, näet, Juho", itkeä nyyhkytti pikku vaimo +-- "kertoi Edvardille kaikki, kuinka hänen lemmittynsä oli luullut +hänen kuolleen, ja kuinka hänen äitinsä vihdoin oli taivuttanut hänet +naimisiin, jonka yksinkertainen kunnon eukko parka arveli edulliseksi; +ja kun hän -- jälleen minä, näet, Juho -- kertoi, etteivät he vielä +olleet vihityt (vaikkei paljon puuttunutkaan) ja että tämä naimiskauppa +tytön puolelta olisi oikea uhri, sillä rakkautta tulevaan mieheensä +hänessä ei ollut rahtuakaan, ja kun Edvard tuli melkein hulluksi +pelkästä ilosta; silloin hän -- jälleen minä, näet -- sanoi tahtovansa +esiintyä välittäjänä asiassa, niinkuin hän jo ennen vanhaan oli tehnyt, +ja puhutella hänen lemmittyänsä ja käski hänen olla varma siitä, että +mitä hän -- jälleen minä, Juho! -- asiasta sanoi ja ajatteli, oli +oikein. Ja se oli oikein, Juho! Ja he kohtasivat toinen toisensa, Juho! +Ja heidät vihittiin, Juho, tunti sitten! Ja tässä on morsian! Ja Gruff +ja Tackleton kuolkoon vanhana poikana! Ja minä olen onnellinen pikku +vaimo, May, Jumala siunatkoon sinua!" + +Hän oli pikku vaimo, johon ei voinut olla ihastumatta -- jos se asiaan +kuulunee; ja varsinkaan ei voinut olla häneen ihastumatta, kun hän oli +tässä riemunpuuskassaan. Ei koskaan ole kuultu niin hartaita ja +sydämellisiä onnentoivotuksia kuin mitä hän tuhlasi itsellensä ja +morsiamelle. + +Rehellisen ajurin rinnassa riehuivat ristiriitaiset tunteet, niin että +hän joutui vallan ymmälle. Hän riensi Pirkkoa kohti, mutta tämä +viittasi kädellään häntä seisahduttaaksensa ja peräytyi taaksepäin kuin +ennenkin. + +"Ei, Juho, ei! Kuuntele loppuun asti! Älä huoli minusta, ennenkuin olet +kuullut joka sanan, mitä minulla on sanottavaa. Oli väärin, kun salasin +jotakin sinulta, Juho. Olen todella pahoillani siitä. En aavistanut +pahaa, ennenkuin istuin viereesi pienelle tuolille, eilen illalla; +mutta kun luin kasvoistasi, että olit nähnyt minut ja Edvardin yhdessä, +ja kun näin mitä mietit, silloin ymmärsin kuinka kevytmielisesti ja +väärin olin käyttäytynyt. Mutta, rakas Juho, kuinka saatoit, kuinka +voit ajatella niin!" + +Voi, kuinka se pikku vaimo taas itki! Juho Peerybingle yritti sulkea +hänet syliinsä. Mutta ei, hän kielsi. + +"Älä välitä minusta, Juhoseni! Älä vielä pitkään aikaan! Surin tuota +aiottua avioliittoa siitä syystä, että muistelin Mayn ja Edvardin +nuorta rakkautta ja tiesin Mayn sydämen olevan kaukana Tackletonista. +Uskothan sen nyt. Uskothan, Juho?" + +Juho yritti uudestaan syleillä; mutta Pirkko pysähdytti hänet taasen. + +"Ei, pysy paikoillasi, Juhoseni! Kun minä välistä nauran sinulle, Juho, +ja sanon sinua kömpelöksi taikka jääräpääksi tai muuksi semmoiseksi, +niin teen sen siitä syystä, että minä sydämestäni rakastan sinua, Juho, +ja pidän sinun tavoistasi, enkä tahtoisi sinua toiseksi, vaikka +huomenna pääsisit kuninkaaksi." + +"Hurraa!" huusi Kaleb ylen innoissaan. "Se on minunkin ajatukseni." + +"Ja kun sanon meitä vakaaksi, keski-ikäiseksi väeksi, Juho, ja vanhaksi +aviopariksi, joka hiljoilleen kulkee tietänsä, tapahtuu se sen vuoksi, +että minä olen semmoinen hullunkurinen kappale, jonka jolloinkulloin +tekee mieli lyödä leikkiä ja olla uskovinansa se todeksi." + +Hän näki ajurin taas lähestyvän, mutta hän esti hänet vielä, vaikka +melkein liian myöhään. + +"Ei, älä vielä pidä minusta, odota vieläkin hetki tai pari, armas +Juhoseni! Tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi. Minun rakas, hyvä, +jalo Juhoni, kun toissa iltana puhelimme sirkasta, olin juuri +sanomaisillani, että ensi alussa en sinua rakastanutkaan niin hellästi +kuin nyt; kun ensin tulin tähän kotiin, niin pelkäsin vähän, etten +oppisikaan rakastamaan sinua niinkuin olisin suonut voivani ja niinkuin +Jumalalta rukoilin -- olin niin ylen nuori, Juho. Mutta, armas +Juhoseni, päivä päivältä, hetki hetkeltä opin rakastamaan sinua +enemmän. Ja jos voisin rakastaa sinua syvemmin kuin jo rakastan, niin +olisivat sinun jalot sanasi tänä aamuna vaikuttaneet sen minussa. Mutta +en voi. Kaikki rakkauteni (paljon kyllä, Juho) olen antanut sinulle, +koska sen hyvin ansaitsit jo kauan, kauan sitten, eikä minulla ole +enempää antaa. Nyt, rakas mieheni, ota minut jälleen sydämeesi! Siinä +on minun kotini, Juho; älä koskaan ajattelekaan lähettää minua +muualle!" + +Tuskin syntyi teissä koskaan semmoinen riemastus nähdessänne ihanan +naisen miehen sylissä, kuin olisi syntynyt, jos olisitte nähneet Pirkon +rientävän ajurin syliin. Se oli täydellisin, sydämellisin, henkevin +vilpittömyyden pienoiskuva, minkä eläissänne saatte nähdä. + +Ajuri oli ihastuksissaan, voitte olla varma siitä, ja niin oli +Pirkkokin; ihastuksissaan olivat kaikki, ja neiti Slowboykin, joka +huusi ja itki ilosta ja tahtoi pienelle suosikillensa osaa yleisistä +onnentoivotuksista, tarjoili poikaa jokaiselle vuorostansa, ikäänkuin +se olisi ollut jotakin juotavaa. + +Mutta silloin kuului taas kärryjen ratinaa ulkoa ja joku huusi, että +Gruff ja Tackleton palaa takaisin. Samassa ilmaantuikin mainittu +arvoisa herra näyttäen hiestyneeltä ja suuttuneelta. + +"No mitä pirun koukkuja tämä on, Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton. +"Tässä on joku erehdys. Rouva Tackletonin oli määrä tavata minua +kirkossa, ja vannon ajaneeni hänen sivuitsensa tiellä ja näin että hän +ajoi tänne. Kas, tuossa hän onkin! Pyydän anteeksi, hyvä herra; minulla +ei ole kunnia tuntea teitä, mutta jos on mahdollista, tehkää niin hyvin +ja antakaa tämä nuori neiti minun hoitooni, sillä hänellä on erittäin +tähdellinen tehtävä tänä aamuna." + +"Mutta minä en voi antaa häntä", vastasi Edvard. "Ei siitä +puhettakaan." + +"Mitä tarkoitatte, heittiö?" lausui Tackleton. + +"Tarkoitan että hyvin käsitän teidän vihanne", vastasi toinen +hymyillen. "Olen tänään yhtä kuuro koville sanoille kuin eilen kaikelle +puheelle." + +Kuinka Tackleton häneen tuijottikaan ja joutui hämmästyksiinsä! + +"Surkuttelen teitä", virkkoi Edvard ja näytti hänelle Mayn vasempaa +kättä ja erittäinkin sen kolmatta sormea, "ettei tämä rouvasihminen voi +seurata teitä kirkkoon, mutta ehkä annatte hänelle anteeksi, koska hän +on jo kerran tänä aamuna käynyt siellä." + +Tackleton katseli kiinteästi kolmatta sormea ja otti palasen +hopeapaperia, joka nähtävästi sisälsi sormuksen, liivinsä taskusta. + +"Neiti Slowboy", sanoi Tackleton. "Oletteko niin hyvä ja viskaatte +tämän tuleen? Kiitoksia." + +"Vakuutan teille, aikaisempi lupaus esti vaimoni seuraamasta teitä", +lausui Edvard. + +"Kenties herra Tackleton hyväntahtoisesti myöntää, että minä kyllä +ilmaisin sen lupauksen ja vakuutin usein, etten koskaan ole sitä +unohtava", virkkoi May punehtuen. + +"Niinpä todellakin", vastasi Tackleton. "Oikein. Toden totta. Aivan +oikein. Edvard Plummerin rouva, luullakseni?" + +"Se on hänen nimensä", vastasi sulhasmies. + +"Ah! En olisi tuntenut teitä, hyvä herra", sanoi Tackleton, tarkasti +tähystellen hänen kasvojansa ja kumartuen syvään. "Toivotan teille +onnea!" + +"Kiitoksia!" + +"Rouva Peerybingle", lausui Tackleton kääntyen äkisti Pirkkoon, joka +seisoi miehensä vieressä, "olen pahoillani. Te ette ole toden totta +tehnyt minulle juuri ystävän työtä, mutta sittenkin olen pahoillani. Te +olette parempi kuin minä ajattelinkaan. Juho Peerybingle, olen +pahoillani. Te ymmärrätte minut; hyvä. Kaikki on hyvin, hyvät rouvat ja +herrat, eikä paremmasta apua. Hyvästi!" + +Tämän sanottuaan hän lähti, mutta seisahtui ulkopuolelle ovea ja repi +kaikki kukat ja nauhat hevosen päästä ja survaisi luontokappaletta +kylkeen antaaksensa sen tietää yritystensä menneen päin hongikkoa. + +Tietysti oli nyt tärkeä velvollisuus viettää juhlien tämä päivä, tehdä +siitä semmoinen, joka tästälähin vastaisuudessa oli pidettävä suurena +juhla- ja riemupäivänä Juho Peerybinglen almanakassa. Senvuoksi rupesi +Pirkko heti toimittamaan vieraanvaraa, joka tuottaisi ikuisen kunnian +talolle ja jokaiselle läsnäolevalle; ja vähäistä myöhemmin hän oli +jauhoissa kyynäspäittensä kuoppiin saakka ja teki valkoisia pilkkuja +ajurin takkiin, joka kerta kun tämä lähestyi ja kun hän työnsä lomasta +antoi hänelle suudelman. Tämä kunnon mies virutti kaaliksia ja kuori +nauriita, särki lautasia, työnteli vedellä täytettyjä pannuja kumoon +liedellä ja oli kaikin tavoin avuksi, sillaikaa kun kaksi apulaista, +jotka virkansa puolesta olivat keittäjiä ja jotka kiireen kauppaa oli +jostakin lähipaikasta kutsuttu, töykkivät toinen toistaan joka ovessa +ja nurkassa: kaikki kompastuivat kaikkialla Tilly Slowboyhin ja +poikaan. Eikä Tilly koskaan ollut niin hyvin näyttänyt taitoansa. Hänen +läsnäolonsa joka paikassa nosti yleistä ihastusta. Hän oli +loukkauskivenä käytävässä kello viisikolmatta minuuttia yli kaksi, +jalkahautana kyökissä ummelleen puoli kolme, paulana ylähuoneessa juuri +viisikolmatta minuuttia vailla kolme. Lapsen pää oli niin sanoakseni +koetuskivenä jokaiselle aineelle, olipa se sitten saatu eläin-, +kasvi- tahi kivikunnasta. Eikä tänä päivänä liikutettu mitään, joka ei +tavalla tai toisella joutunut kosketuksiin sen kanssa. + +Sitten lähetettiin suuri valiokunta hakemaan Fieldingin rouvaa; heidän +piti astua surkeasti katuvaisina sen kelpo rouvasihmisen eteen ja tuoda +hänet mielisuosiolla tai väkisin antamaan anteeksi ja olemaan +onnellinen. Kun valiokunta vihdoin pääsi puheille, ei hän tahtonut +kuullakaan koko asiasta, toistaen vain lukemattomia kertoja: "Kas +semmoinen päivä minun vielä piti nähdä!" Eikä hän sen lisäksi virkkanut +muuta kuin: "viekää minut hautaan", joka kuului hyvin luonnottomalta, +koska hän vielä oli hengissä eikä nähtävästi lähelläkään kuolemaa. +Hetken perästä hän tuli pelottavan rauhalliseksi, sanoen jo silloin, +kun odottamattomat sattumukset hävittivät indigo-sinivärikaupan, +aavistaneensa joutuvansa iäksensä kaikenlaisen halveksimisen ja +loukkauksen esineeksi; sanoi iloitsevansa, että niin oli tapahtunut, ja +käski heidän jättää hänet rauhaan -- sillä mitä hän olikaan? oh, Jumala +varjelkoon! ei mitään! -- hän käski heidän unohtaa, että hän olikaan +elossa, ja käyskennellä elämänpolkunsa huolimatta hänestä. Tästä +kiukkuisesta, pisteliäästä mielialasta hän syttyi ilmivihaan ja sähisi: +"Mato pistää, kun sitä poljetaan"; mutta sitten hän rauhoittui ja +lausui: "Mitä kaikkia neuvoja olisin voinutkaan antaa, jos he olisivat +turvautuneet minuun!" Käyttäen tätä muutosta eduksensa syleili +valiokunta häntä. Pian olivat hansikkaat käsissä ja hän oli tiellä +Peerybinglen luo nuhteettoman arvokkaana kupeellansa paperikäärö, joka +sisälsi hänen valtamyssynsä, melkein yhtä korkean ja aivan varmaan yhtä +kankean kuin piispan hiippa. + +Sitten piti Pirkon isän ja äidin tuleman toisissa pienissä kärryissä; +mutta he viipyivät ja seura kävi levottomaksi; sitten tähysteltiin +akkunoista tielle ja Fieldingin rouva tirkisteli aina ihan väärään ja +aivan päinvastaiseen suuntaan, mutta hän sanoi, kun häntä siitä +huomautettiin, toki toivovansa että hänellä oli oikeus katsoa mihinkä +tahtoi. Vihdoin he tulivat, palleroinen pikku pariskunta, jolla oli se +hupainen ja ystävällinen käytöstapa, joka näytti Pirkon perheen +yhteiseltä ominaisuudelta. Pirkkoa ja hänen äitiänsä oli hauska nähdä +yhdessä, he olivat niin toistensa näköisiä. + +Nyt olisi Pirkon äidin ollut uudistettava tuttavuutensa Mayn äidin +kanssa, mutta Mayn äiti pysyi yhä vain ylpeänä ja Pirkon äiti taas +seisoi aina vain ketterillä pienillä jaloillaan. Pirkko-ukko -- +tarkoitan Pirkon isää, unohdin hänen oikean nimensä, mutta se ei +haittaa -- rohkeni puristaa ystävällisen vanhan rouvan kättä, +vaikka näki hänet ensi kerran eläissänsä eikä käsittänyt hänen +myssyänsä sen ihmeellisemmäksi kappaleeksi kuin silitetyksi +kangas- ja pitsikokoelmaksi, eikä ollenkaan osannut antaa arvoa +indigo-sinivärikaupalle, vaan sanoi sen olevan nykyisin kerrassaan +auttamattoman; sanalla sanoen, hän oli Fieldingin rouvan arvioimisen +mukaan sangen hyväntahtoinen mies -- mutta sivistymätön, ystäväni, +hyvin sivistymätön! + +En millään lailla olisi tahtonut olla näkemättä Pirkkoa, kun hän +emännöitsi hääpuvussaan. Jumala siunatkoon hänen iloisia silmiänsä! En! +enkä hyvää ajuria, kun hän istui iloisena ja punaposkisena pöydän +alipäässä. Enkä päivettynyttä, verevää merimiestä ja hänen kaunista +vaimoansa. En, en ketään. Päivällinen oli varsin maukas ja hauska +ateria, niin että olisi ollut vahinko jäädä sitä ilman; mutta täydet +maljat, jotka tyhjennettiin hääpäivän kunniaksi, niistä olisi ollut +suurin vahinko. + +Syötyään lauloi Kaleb laulunsa vaahtoavasta maljasta. Ja niin totta +kuin elän ja vielä toivon eläväni vuoden tai pari, hän lauloi sen +loppuun saakka. + +Juuri kun hän oli viimeistä säettä lopettamaisillansa, tapahtui jotakin +äkkiarvaamatonta. + +Ovelle kolkutettiin, ja sisään astui mies, virkkamatta: "saanko luvan?" +tahi: "suvaitkaa." Mutta hän kantoi jotakin päälaellansa ja laski sen +keskelle pöytää, kauniisti keskelle pähkinä- ja omenalautasia, lausuen: + +"Herra Tackleton lähettää terveisiä ja pyytää että, kun ei hän itse +tarvitse kakkua, te söisitte sen." + +Tämän sanottuaan hän lähti pois. + +Äkkiarvaamatonta se oli koko seuralle, niinkuin hyvin ymmärtänette. +Fieldingin rouva, joka näytti olevan erittäin tervejärkinen, arveli +kakkua myrkytetyksi ja kertoi tapauksen muutamasta kakusta, jolla +myrkytettiin kokonainen tyttökoulu. Mutta riemuhuudot saivat hänet +vaikenemaan ja May leikkasi kakun palasiksi suurella juhlallisuudella +ja ilolla. + +Tuskin oli kukaan vielä maistanut kakkua, niin jopa jälleen +kolkutettiin ovelle. Sama mies ilmestyi taasen, suuri ruskeakääreinen +mytty kainalossa. + +"Herra Tackleton tervehtii ja lähettää vähän leluja pojalle. Ne eivät +ole rumia." + +Sen perästä hän meni taas matkoihinsa. Läsnäolevien olisi ollut vaikea +löytää sopivia sanoja ilmaistakseen kummastustansa, vaikkapa heillä +olisi ollut riittävästi aikaa siihen. Mutta niin ei ollutkaan, sillä +heti kun lähetti oli mennyt, kolkutettiin taas, ja Tackleton itse astui +sisään. + +"Rouva Peerybingle!" lausui lelukauppias, hattu kädessä. "Mieleni on +paha. Pahempi kuin aamulla. Olen miettinyt asiata. Juho Peerybingle! +olen kiukkuinen luonnostani, mutta en voi olla muuttumatta +ystävälliseksi, jos saan seurustella semmoisen miehen kanssa kuin te +olette. Kaleb! Tämä itsetiedoton pikku opettaja antoi minun eilen +aavistaa jotakin, joka nyt on selvinnyt. Punastun ajatellessani, kuinka +vähällä olisin voinut kiinnittää teidät ja tyttärenne ystävikseni, ja +mikä kurja tomppeli minä itse olin, kun sanoin teidän tytärtänne +heikkomieliseksi. Ystävät, kotini on niin kolkko tänä iltana. Minulla +ei ole sirkkaakaan lieteni ääressä. Olen pelottanut kaikki pakosalle. +Olkaa hyvät ja antakaa minunkin yhtyä tähän iloiseen seuraan!" + +Hän oli viidessä minuutissa aivan perehtynyt. Tuskin lienette koskaan +nähneet niin hupaista seuramiestä. Mitä hän olikaan tehnyt koko +elinaikansa, kun ei ollut oppinut tuntemaan suuria seurustelijan +lahjojansa! Vai olivatko keijukaiset aikaansaaneet tämänkin muutoksen! + +"Juho! ethän lähetä minua kotiin tänä iltana; ethän toki?" kuiskutti +Pirkko. + +Eikä ollut paljon puuttunutkaan, ettei Juho olisi sitä tehnyt. + +Ainoastaan yksi elävä olento puuttui seurasta; ja silmänräpäyksen +kuluttua sekin oli saapuvilla; sillä oli hyvin jano kovan juoksun +jälkeen, ja se yritti turhaan pistää päätänsä vesiruukkuun. Se oli +seurannut kärryjä koko päivämatkan, hyvin pahoillaan isäntänsä +poissaolosta ja erittäin kapinallisena hänen sijaisellensa. +Juoksenneltuansa jonkun aikaa turhaan ympäri tallia ja tyhjään +koeteltuansa vietellä vanhaa hevosta karkaamaan ja palaamaan kotiin +itsevaltaisesti, se pistäytyi ruokahuoneeseen ja laskeutui makaamaan +takkavalkean ääreen. Mutta pian se huomasi ajurin sijaisen olevan sulaa +petosta, josta on luovuttava, ja se karkasi taasen ylös ja suoraa tietä +kotiin. + +Illalla siellä oli tanssit. Olisin vain aivan ylimalkaisesti maininnut +näistä huveista, ellei minulla olisi syytä otaksua niiden olleen +tavallisuudesta poikkeavat, harvinaiset tanssit. Ne tapahtuivat näet +seuraavalla tavalla: Edvard, merimies -- ujostelematon kelpo poika -- +oli kertonut paljon ihmeellisistä papukaijoista, vuorikaivoksista, +meksikolaisista ja kultahiedasta, kun yht'äkkiä hänen päähänsä pisti +saada tanssit toimeen; sillä Berthan harppu oli saapuvilla ja hän +soitti tavattoman kauniisti. Pirkko (se pieni näppärä juonittelija, +milloin sattui siltä paikalta mieleen vilahtamaan) sanoi tanssiaikansa +olleen ja menneen; mutta minä arvelen sen tapahtuneen vain siksi, että +ajuri poltteli piippuansa ja Pirkko halusi mieluummin istua hänen +vieressänsä. No, eipä rouva Fieldingkään osannut muuta kuin sanoa +tanssiaikansa olevan jo ohitse; ja niin sanoivat kaikki -- paitsi May; +May oli valmis. + +Silloin astuivat May ja Edvard muiden suureksi riemuksi yhdessä +lattialle alkaaksensa tanssit, ja Bertha helähytti soittimestaan +vilkkaimman tanssisäveleen. No, niin! Arvatkaapas mitä tapahtui. He +eivät olleet tanssineet viittä minuuttiakaan, ennenkuin ajuri nakkasi +piippunsa nurkkaan, otti Pirkkoa vyötäisistä ja pyörähti lattialla +ensin kantapäillään, sitten varpaillaan, aivan taiturin tavoin. Tuskin +oli Tackleton nähnyt tämän, ennenkuin hän riensi Fieldingin rouvan +luokse, kiersi oikean käsivartensa hänen ympärilleen ja läksi ajurin +perästä. Tuskin näkee Pirkon isä tämän, niin hän lähtee täydessä +innossa pyörittämään vanhaa Pirkkoa ja ehtii pian ensimäiseksi. Tuskin +taasen näkee Kaleb tämän, niin hän sieppaa neiti Slowboyn molemmin +käsin ja vie hänet mukanansa kuin tuuliaispää. Neiti Slowboy, joka +lujasti uskoo, että tanssitaidossa on pääasiana hyökätä rohkeasti +toisten parien sekaan ja sysiä ja survia heitä minkä ehtii -- seuraa +häntä vähääkään pelkäämättä. + +Kuulkaa, kuinka sirkka yhtyy soittoon, sirkuttaen sirr, sirr, sirr, ja +kuinka kattila humisee! + + * * * * * + +Mutta mitä tämä on? Juuri kun minä iloisena kuuntelin näitä ääniä ja +käännyin Pirkkoon päin, vielä kerran nähdäkseni tuon pienen olennon, +johon olen suuresti mieltynyt, ovat hän ja muutkin kadonneet ja minä +olen yksin. Sirkka sirkuttaa liedellä, särkynyt lelu on lattialla, eikä +mitään muuta ole jäljellä. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Kotisirkka, by Charles Dickens + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44899 *** |