diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 44775-0.txt | 4133 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/44775-8.txt | 4522 | ||||
| -rw-r--r-- | old/44775-8.zip | bin | 0 -> 86820 bytes |
6 files changed, 8671 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/44775-0.txt b/44775-0.txt new file mode 100644 index 0000000..21610d8 --- /dev/null +++ b/44775-0.txt @@ -0,0 +1,4133 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44775 *** + +MURUSIA + +Kirj. + +Marja Salmela + + + + + + +WSOY, Porvoo, 1922. + + + +SISÄLLYS: + + Hämyhetkenä. + Vanha Maija. + Esikoinen. + He rakastivat kumpikin. + Kannel. + Valkolakki. + Taistelutantereelta. + Pollen puolesta. + Veljesi tähden. + Kun talvinen aurinko laskee. + + + + +HÄMYHETKENÄ. + + +Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä. +Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, ja +päivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko oli +mailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valju +kuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinen +riemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan. +Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan. +Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin, +kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää ja +työntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet. + +Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempi +herraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoista +loistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssä +sytytetyn lampun ääressä. + +Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissa +oli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea. +Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän oli +jäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä. +Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetki +päivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto, +jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa. + +Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, mutta +nyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kun +velikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokin +varmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämän +ihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmista +iloista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri, +mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi. + +Ja tuo odotettu hetki tuli. + +Isä asettui keinutuoliin. Pieni pojanpoika kapusi hänen polvellensa, ja +sisko miehensä kanssa asettui viereen. Sitten alkoi äiti soittaa. + +Lapsenlapset saivat ensin osansa. Raikkaina kaikuivat marssin säveleet. +Pienokaisten silmät loistivat, posket punoittivat ja jalka polki +tahtia. Mutta kun marssijoita alkoi väsyttää, saivat he siirtyä toiseen +huoneeseen, ja soitto muuttui syvällisemmäksi. + +Kaikki oli hiljaista huoneessa. Takassa räiskyvä valkea oli muuttunut +hiilokseksi. Ei mikään häirinnyt hämyhetken vienoa soittoa. Se oli +niin sisältörikasta, niin vaihtelevaa ja samalla niin todellisuuden +mukaista. Siinä ihmissydän iloistaan iloitsi, siinä se ikäviään itki. +Milloin taas särähtävät epäsoinnut loihtivat ilmi elämän ristiriitaa, +sen suruja, sen tuskia ja taisteluita, milloin vaativat säveleet +voimakkaina työhön ja tosi toimeen, vaativat terästä tahtoon, tarmoa +mieleen. + +Mutta tuon kaiken ohessa soi uudelleen ja yhä uudelleen kesken +epäsointujen ja voimakkuuden hiljainen vieno sävelvirta. Se oli tyyni +kuin kesäiltana lammen pinta Suomen saloilla, oli syvä, salaperäinen +kuin valtameri ja sopusointuinen kuin kaiku iäisyyden mailta. + +Oudoksi muuttui kuulijain mieli. Kun marssin säveleet olivat soineet, +olivat ne heitäkin innostuttaneet. Noinhan äiti oli heillekin +soitellut, kun he pieniä olivat. Ja samoin kuin soitto nyt marssista +oli muuttunut syvällisemmäksi, samoin oli se ennen lasten kehityskannan +mukaan muuttunut. Äidin soitto oli heille esittänyt lapsuuden iloja, +oli nuoruuden lämmintä hehkua heille tulkinnut ja ollut tutustuttajana +elämän taisteluun. Se oli heille viittonut tietä syvään, katoamattomaan +sielun rauhaan. + +Ihmeellinen voima oli tällä soitolla. Lieneekö se siitä johtunut, +että äiti itse oli elänyt kaiken sen, mitä säveleissä esitti. Hän oli +ollut lapsi lastensa kanssa, nuori kun he nuoria olivat. Ja kun he nyt +täysi-ikäisinä kuuntelivat hänen soittoansa, ymmärsivät he sitä kuin +yhdenikäisen rakkaan lapsuusystävän puhetta. Siksi sen säveleet eivät +turhaan kaikuneet, siksi kävivät ne sydämestä sydämeen. + +Tyttö uunin edessä kätki kasvot käsiinsä. Miten suurta ja valtavaa +tuo kaikki oli, semmoista kuin se elämä, jota hän ei vielä tuntenut, +mutta jonka ilot ja surut jo hänen rintaansa ahdistivat. Tuntui siltä, +ettei hän voi sitä kestää, ei jaksa elää elämää, ellei saa muotoa +antaa sille, mitä tuntee, luoda kuvia elämästä ja sen äärettömästä, +ihmeellisestä rikkaudesta. + +Hän painoi käden rintaansa vasten ja kuunteli. Jospa voisi hän +sieluunsa kätkeä jok'ainoan säveleen, jok'ainoan kuvan sitä kerran +luodakseen uudelleen yhtä eheänä, yhtä kauniina, kuin hän sen nyt +kuuli. Miten kadehdittavan onnellinen olikaan äiti, jonka sielua jo +elämän ilot ja surut olivat rikastuttaneet. Niin tahtoi hänkin kerran +elää, aina oppia, aina koota aarteita elämän poluilta, ei koskaan +kylmetä, käydä välinpitämättömäksi -- -- -- vaan iloita siitä, mikä +on suurta, mikä kaunista elämässä. Hiilos oli mustunut. Hämyhetki oli +vähitellen pimeäksi muuttunut. Soitto vaikeni, valoja sytytettiin ja +kukin kävi työhönsä. Mutta äidin hämyhetken soitto kaikui vieläkin +kuulijoiden sydämissä, kaikui päivä päivältä, vuosi vuodelta, elämän +taistelussa ja sen tyyneydessä, sen iloissa ja sen suruissa. Se oli +kuin hiljainen henkäys, joka toi siunauksen tullessaan. Se oli pyhä +muisto lapsuuden kodista. + + + + +VANHA MAIJA. + + +Vanhaksi Maijaksi nimittivät häntä kaikki. + +Ei kukaan tullut ajatelleeksi, että hänkin kerran oli ollut nuori, +eikä tainnut hän sitä itsekään enää muistaa. Hänen aivoissaan ei ollut +paljon ajatuksia. Ja mitä tunteisiin tuli, olivat ne niin syvälle +hautautuneet, ettei niistä kukaan tietoa saanut. Ne olivat kätkössä, +kuin jyväset ihmisten tallaamalla tiellä. Ne painuivat painumistaan +ja peittyivät piiloonsa yhä täydellisemmin. Lopuksi ei Maija itsekään +enää tiennyt, oliko niitä olemassa vai ei. Ja milloinkapa hänellä +olisi ollutkaan aikaa tunteistaan vaaria ottaa? Jos hän joskus +olisikin tuntenut sen tapaista sydämessä sykähtävän, tukehtui se kohta +arkipäivien puuhiin. Hänen elämänsä oli raatamista aamusta iltaan asti. +Ei hän hiki päässä ponnistellut kolikoita kootakseen, ei kunniata eikä +hyvinvointia etsinyt. Välttämättömyyden ja velvollisuuden vaatimana hän +raatoi. Ja palkkana oli kova leipäkannikka, jota hän suolaveteen kastoi. + +Se aika, jolloin hänkin oli ollut nuori, lapsi vielä ja lapsen lailla +huoleton, se oli kaukana kuin kotoinen ranta valtameriä vaeltelevalla. +Ennen aikaansa oli Maija vanhentunut. Kurttuun olivat kädet ja +kasvot käyneet, selkä kumaraan, ja liinatukka harmahtavaksi. Hän oli +kuudenkymmenen vuotiaana vanha ja tutiseva kuin kahdeksattakymmenettä +lähentelevä. Eikä se ihme ollut, sillä Maijan työpäivä oli varhain +alkanut. Kymmenennelle oli hän vasta kääntynyt, kun piti lähteä +maailmalle elatustansa hankkimaan. + +Oli hän jo varemminkin työssä ollut, oli viisi-kuusivuotiaasta alkaen +pikku siskojaan paimennellut, oli ollut menossa päivällä ja yöllä, +kesäkuumalla ja purevimmassa pakkasessa. Mutta mitäpä siitä! Eihän se +edes työltä ollut tuntunutkaan. Aivan kuin itsestään sujuivat kotoiset +askareet. Niihin oli Maija vähitellen tottunut siitä asti kuin kynnelle +kykeni. Talvisaikana sai hän tuvassa askareiden lomassa pitää "lapsia" +silmällä, kätkyttä kiikutella, jossa nuorin nukkui, katsoa "lehmiä" +ja "lampaita", joille pikkuveljet pulikoista navettaa rakensivat, ja +kaiken tämän ohessa itse aapista opetella, huuhtoa hulikat, pestä +penkit, pyyhkiä pöydät ja huolta pitää kaikesta, jonne ei äiti joutanut. + +Kesällä taas oli velvollisuuden täyttäminen vieläkin helpompaa. Silloin +työnteko mennä hurahti iloisesti ja huomaamatta kuin arkipäivät +joulupyhien lomassa. Ei vaivannut vilu eikä nälkä. Mansikat kypsyivät +ihan kotimäen rinteellä, mustikat kivenheiton päässä metsässä. Alempana +aholla oli mesikoitakin mättäät aivan punaisina, ja niitä vasta kelpasi +kaupaksi poimia. Pärekoppa kiinnitettiin isän laittamille pyörille. +Pienimmät lapset pistettiin koppaan, toiset saivat juosta kipitellä +perässä pysyäkseen. Ja niin sitä mentiin. Puutetta ja huolta oli yhtä +vähän kuin tarpeitakin. + +Jo ennen marjain kypsymistä tuli keväällä mahlan juonti, sitten +vispiläin ja vastaksien valmistamisaika. Ja kun viimein marjojen +kypsyminen todella alkoi, silloin kesti niiden noukkimista, siksi kuin +maa rupesi routaantumaan ja viimeisetkin hallan panemat puolukat olivat +poimitut. + +Ainoastaan kerran oli Maijasta tuntunut karvaalta kotivelvollisuuksien +täyttäminen. Se tapahtui kauniina kesäpäivänä, jolloin pieni +vastasyntynyt kimeällä huudolla ilmaisi aikovansa anastaa Maijan aikaa +ja kytkeä hänet kätkyen viereen muiden metsissä ilakoidessa. Silloin +meni Maija tuvan taakse, kääntyi päin veräjälle, josta metsään mentiin, +ja parahti itkuun. Mutta kun hetken perästä Kaisamuorin käskevä ääni +kuului, niisti hän nenänsä hameen helmaan, pyyhkäisi kyyneleet pois +poskipäiltä ja istui hetken kuluttua tuvassa täydessä toimessa ja +työssä. + +Seuraavana keväänä tuli tuo paljoa kovempi kolaus, joka Maijalle teki +selväksi, että hänen tästä puoleen täytyi maailmalle elatustansa +ansaitsemaan. + +Oli myöhäinen ilta huhtikuun viime päivinä. Maija oli vasta saanut +kymmenkuukautisen Kalle veljensä nukkumaan ja oli itse ryöminyt +olkikuvolleen uunin viereen. Silloin kuuli hän isän sanovan verkalleen +mutta painavasti: "Mihin siitä pääsee? Pitää perettä vähentää, kun yhä +lisää tulee, eikä elättää jaksa". + +"Onhan se niin, myönsi äiti, mutta tyttö on vielä niin kunnoton. Minne +sinä hänet toimittaisit?" + +"Tuonnehan minä meinasin herraskartanoon. Mihinkäpä täällä muuanne +saisi." + +"Vai sinne, vai niin", huoahti äiti. "Kylläpä siitä koulu tulee." + +"Tulee kai se koulu käytäväksi kerran kuitenkin. Ei köyhän lapsi kauan +jouda kotona olemaan." + +"Onhan se niinkin. Ja minnepä sitä muuanne saisi. Herrasväellä siellä +kun on se vuoden vanha tyttö, niin kyllä kai ne Maijan ottavat sitä +katsomaan." + +"Sitähän minäkin juuri." + +"Kuuluu vaan se rouva olevan kovin tiukka palvelusväelle." + +"Niinhän nuo puhuvat. Soisi sitä lapsen pääsevän paremmille paloille, +kun kerran kotoa lähtee, mutta mistä niitä nyt parempia ottaa." + +Maija ei puheesta sen enempää kuullut. Hän jäi silmät selällään kattoon +tuijottamaan. Tuhannet sekavat, epämääräiset ajatukset rupesivat hänen +aivoissaan ajelehtimaan synnyttäen kuvia ankarasta rouvasta, joka +riiteli, kotoalähdöstä ja kesästä ilman mahlanjuontia ja marjojen +poimintaa. + +Maija muisti, miten viime kesänä oli ollut harmissaan Kallen +syntymästä. Surunsekaisella katumuksella hän nyt ajatteli, että saisi +tulla vaikka kaksi yht'aikaa, kunhan pääsisi kotoa lähtemästä. Mutta +myöhäistä oli nyt katumus. + +Seuraavana päivänä odotti Maija, että äiti hänelle asiasta puhuisi, +mutta kun ei mitään kuulunut ei sinä eikä seuraavana päivänä, alkoi +Maijan pelko poistua. Mutta juuri mielen taas levolliseksi tultua +tuli tuo aikaisemmin odotettu isku aivan äkkiarvaamatta. Isä palasi +iltapuolella kylästä, ja illempana alkoi äiti toimittaa Maijalle +palvelukseen menosta. Maija istui peruja kuorimassa, äiti teki tulta +takkaan ja nosti padan tulelle. Siinä asia sitten puhuttiin. Ei sanonut +kumpikaan mitään siitä, miltä mielessä tuntui. Äiti vain kehoitti +Maijaa olemaan nöyrä ja kuuliainen herrasväelle ja tyytymään, vaikka +vaikealtakin tuntuisi. Sitten syötiin illallinen, ja senjälkeen meni +kukin levolle. + +Seuraava päivä oli lauantai. Se oli Maijalle pitkää hyvästijättöä +iltaan asti. Suurinta hellyyttä sai kuitenkin Kalle osakseen, sillä +Maijaa painoi syvä syyllisyyden tunne pikku veikon suhteen. Kyllä kai +se oli Maijan viime kesäinen tylyys Kallea kohtaan, joka nyt tuotti +hänelle tämän kovan rangaistuksen. Hänen sydämensä suli hänen tätä +ajatellessaan ja kurkussa tuntui kummasti ahdistavan. + +Isä oli kartanossa käydessään luvannut tuoda Maijan sinne +sunnuntai-iltana. Pyhänä, kun päivällinen oli syöty, laittautuivat he +matkalle, sillä kartanoon oli toista penikulmaa ja isän piti sieltä +vielä jatkaa työpaikalleen. + +Äiti toi käärön, johon oli pannut Maijalle, mitä pientä kokoon +sai. Siinä oli valkoiset pumpulisukat, joita äiti oli pitänyt, kun +kuulutukseen pantiin, punaraitainen pumpulihuivi ja isän paikkaamat +vanhat kengät. + +"Pidä nyt itsesi siistinä", varoitti äiti. "Pese paitasi illalla ja +pane kuivumaan. Minulla ei nyt ole enempää sinulle antaa. Ole nöyrä ja +kuuliainen rouvalle ja koeta pitää virastasi vaaria." + +Sitten äiti kätteli, katsoi pitkään ja haleasti ja niisti nenää +esiliinansa nurkkaan. + +Maija ei uskaltanut silmiin katsoa. Olo olisi siitä käynyt vaan +tukalammaksi. Mutta vaikka ei paljon katsonutkaan ympärilleen, huomasi +hän kuitenkin pienempien siskojen seisovan ihmeissään tuvan ovella. +Liisa näkyi imevän sormiaan, ja Matti seisoi kädet selän takana suu +avoinna toisiin töllistellen. Mutta Maija ei katsonut enää heihinkään. +Isä seisoi jo maantiellä odottamassa, ja hän juoksi mäenrinnettä alas +saavuttaakseen isän. + +Sitten he alkoivat astua. + +Monta sanaa eivät vaihtaneet matkalla. Vasta kun oli astuttu toista +tuntia polttavassa päivänpaahteessa, pysähtyi isä, otti puukon +taskustaan, kävi tuohta kiskaisemassa koivusta ja teki lippaan. + +"Tuleppa juomaan, täällä on lähde", sanoi isä. + +Isä joi ensin, Maija sitten ja sitten taas astumaan. + +Vähän myöhemmin poikkesi isä valtatieltä veräjän kautta aholle. Siellä +olivat jo mansikat ja mesikat ruvenneet lehtiä tekemään. Polku oli +kapea ja kierteli mutkikkaana alamäkeä. Lepän oksat löivät aivan vasten +kasvoja ja kastelivat sadepisaroilla Maijan hametta. + +Olikohan tätä tietä vielä pitkältä? Vai oliko kartano jo lähellä? + +Maijan sydän rupesi kiivaasti sykkimään, kun he tulivat siistiin, hyvin +hoidettuun koivikkometsään. Pian kai olivat perillä. Isäkin näkyi tästä +heränneen huomaamaan, että nyt pitää ajatella, mitä ensi hätään sanoa. + +He olivat jo riihen takana, kulkivat siitä karjan tietä takapihalle, +sieltä kaivolle ja sitten suorinta tietä pihan poikki keittiöön. + +Siellä oli touhua ja kiirettä. Ei kukaan huomannut tulijoita. Palvelija +tuli sisältä päin ja lennätti suuttuneena suuren tarjottimen pöydälle. +Kyökkipiika työnsi sen pois siitä, ei ollut tilaa pöydällä. Sitten +avasi hän oven ja ajoi pihalle suuren pitkäkarvaisen kartanokoiran, +joka vasikanluu hampaissaan seisoi ovella odottamassa. Ei joutanut +kukaan huomaamaan vastatulleita, vielä vähemmin tervehtimään. Isä +rohkaisi silloin mielensä ja pyysi tavata rouvaa. + +"Vai rouvaa?" Piiat käskivät hetken toinen toisiaan, sitten meni +sisältä tullut tyttö ilmoittamaan asian. + +Odotusta kesti vielä vähän. Isä seisoi Maijaa kädestä pidellen ja +painautuneena niin lähelle seinän ja oven välistä nurkkaa kuin +mahdollista. + +"Vai tässä se tyttö on." Ääni oli rouvan. Sanat saivat sekä isän että +tyttären säpsähtämään, sillä rouva oli aivan odottamatta astunut esiin +keittiön takana olevasta ruokasäiliöstä. + +"Tässähän se on." Maija niiasi niin että hameen liepeet lepsahtivat +lattiaan. + +"Vanhako se on?" + +"Kääntyy Mikon päivästä kymmenennelle." + +"Eikä osaa mitään?" + +"Eihän se herrastapoja, mistäpä niitä meillä." "No niin, tietäähän sen. +Mutta ainahan sitä pitää köyhää auttaa. Onko tytöllä vaatteita kuinka +paljon?" + +"Anna tänne!" Maija ojensi isälle käärönsä. "Panihan se eukko niitä +tähän nyyttiin vähän. Omistaan otti. Ei käynyt teettäminen uusia." + +"Entä päällä?" Rouva nosti Maijan hameen lievettä ja tarkasteli +arvostellen kaikki vaatteet. "Kyllähän tässä aluksi on. Mutta paljon +saamme lisää panna, jos mielii pitää tyttöä siistinä." + +Tuntui taas niin rintaa ahdistavan, mutta Maija seisoi silmiään +räpäyttämättä kuin se, joka on tottunut tyyneesti kestämään kaikkea. + +Sitten jätti isä jäähyväiset, ja Maija jäi tuvan portaille katsomaan +hänen menoansa. Kun isä oli ehtinyt suuren koivukäytävän toiseen +päähän, katosi hän näkyvistä, mutta Maija ei liikahtanut paikaltaan. +Kyökkipiika juoksi ohi ja tuuppasi tyttöä mennessään. Renkipoika +tuli hevoshaasta helisevät valjaat olalla. Hänen katseensa mitteli +Maijaa kiireestä kantapäähän. Mutta mikään ei voinut kiinnittää pienen +tulokkaan huomiota. Vasta kun rouvan ääni kutsui, säpsähti tyttö. + +"Tule työhön nyt", sanoi rouva, "ei auta sinun alkaa laiskottelemalla." + +He kulkivat parin suuren, valoisan huoneen läpi, joissa oli koreat +seinäpaperit ja lattialla pehmeät matot, jotka kulkivat viistoon +huoneen toisesta nurkasta toiseen muodostaen ristikon keskellä. Rouva +neuvoi aina pyyhkimään jalkoja hyvin ja kulkemaan matoilla. Sitten +avasi hän oven lastenkamariin. + +"Täällä pitää sinun olla silloin, kun et voi tyttöä ulkona kuljettaa. +Minä toivon, että sinä olet aina rehellinen ja luotettava, muuten et +saa kauan olla meillä." + +Pieni toisella vuodella oleva tyttönen kääntyi Maijaan kalistellen +helyä kädessään. Tyttö oli melkein Kallen ikäinen, ja Maija kääntyi +häntä syliinsä nostamaan. + +"Älä hyvä ihminen. Ota kauniimmasti, ei sitä niin saa retuutella kuin +teidän tallukoitanne. Työnnä nämä vaunut pihalle ja pane tyttö niihin. +Voit olla ulkona vähän aikaa niin kauan kuin vielä päivä paistaa." + +Maija teki työtä käskettyä, mutta siitä hetkestä kuoleutui hänessä ilo +siitä, että saisi lasta hoitaa. Hän oli hetken luullut saavansa tuntea +samaa kuin Kallea syliinsä nostaessaan, mutta todellisuus selvitti +hänelle kohta, että herraslapsen hoito oli toista. + +Maijan virka tuli moninaiseksi. Tosin hänellä ei virallisesti ollut +muuta tehtävää kuin lapsenhoito, mutta todellisuudessa oli hänellä +tointa jos kuinka paljon. Kaikki katsoivat häntä käskyläisekseen. Piiat +laittoivat salaa asioilleen, rouva keksi mitä milloinkin aina pientä +ammattia, "jott'ei aika menisi hukkaan", ja talon nuoret herrat, kaksi +kouluiässä olevaa poikaa, pitivät tiettynä asiana, että Maijan piti +heitä palvella. Hänen piti heidän tavaroistaan huolta pitää, korjata +ongenvavat ja matoset rannalta tai veneestä, jonne pojat ne jättivät, +ja pitää huolta siitä, ettei mitään kadonnut, ei omistajien eikä +muiden huolimattomuuden kautta. Ja voi häntä, joll'ei hän tätä kyennyt +täyttämään. + +Mutta näiden pikku tehtäviensä vuoksi ei Maija tietysti koskaan saanut +laiminlyödä päätehtäväänsä: lapsenhoitoa. Kaikki muut askareensa piti +hänen suorittaa sen ohessa niin sukkelaan ja huomaamatta kuin suinkin. +Ei saanut pikku Siiri hetkeksikään jäädä silmällä pitämättä. Jos hän +yritteli pystyyn ja keikahti kumoon Maijan juostessa poikien asialle, +tiesi Maija, ettei häntä ilot odottaneet. Ja yhtä hullusti oli Maijan +saapuvillakin ollessa, jos vaan hänen ja pikku neidin tahdot joutuivat +ristiriitaan toistensa kanssa. + +Siirillä oli oma tahtonsa hyvin selvillä, ja se kohdistui usein kaiken +olemassa olevan hyvän järjestyksen hävittämiseen. Talon emäntä taas oli +erinomaisen kyvykäs ja puuhaava ihminen, joka piti järjestystä joka +kohdassa ja tiesi ainakin yhtä hyvin, kuin tyttärensä, mitä hän tahtoi. +Kahden tällaisen lujatahtoisen käskijän komennettavana joutui Maija +usein ahtaalle. + +Pikku Siirin päähän saattoi milloin tahansa pälkähtää vetäistä +ruokasalin pöydältä liina saadakseen kupit ja lautaset sieltä lattiaan. +Mutta jos Maija silloin hätään ennätti ja vei hänet puutarhaan, olivat +siellä taas äidin istuttamat kukkaset hyppysiä houkuttelemassa. Surua +ja suuttumusta seurasi, kun ei sekään ilo ollut saavutettavissa. + +Mutta Maija sai ne kiukut maksaa. Hänenhän syy oli, kun taas oli lasta +niin huonosti katsonut, että sai sen pahalle päälle. + +Rouvalla oli oma oivallinen rankaisutapansa. Sen oli hänen +käytännöllinen älynsä hänelle opettanut, ja se kasvatus ja +katsantokanta, johon hän pienenä oli tottunut, oli täydessä +sopusoinnussa hänen menettelynsä kanssa. Pitäjän nuoremmat rouvat +pitivät kyllä tätä menettelyä ankarana, mutta Maijan emäntä ihmetteli +heidän hemmoittelevaa, uudenaikaista katsantokantaansa. Mikä olikaan +sen sopivampaa kuin että rikos sovitettiin pienellä paastolla. +Olivathan ihmiset aikoinaan ajatelleet lepyttävänsä yksin Jumalankin +mielen käyttämällä niukemmasti hänen ajallisia antimiaan. Eikö siis +ollut oikeus ja kohtuus, että palvelija, joka oli isäntäväkeään +loukannut, osoitti katumustaan vähän säästämällä heidän maallista +hyväänsä. Se oli menettelytapa, joka tyydytti sekä käytännölliseltä +että aatteelliselta kannalta. Siksi noudatti rouva sitä ahkeraan. + +Tämän oivan kasvatustavan alaiseksi joutui Maijakin kohta taloon +tultuaan. Ja hän ymmärsi sen olevan hyvyyttä, ettei häntä sen kovemmin +rangaistu. + +Kun Maija oli kesän ollut herraskartanossa, pyrki hän syksyllä kotona +käymään. Hän ajatteli että jos Mikon pyhäksi olisi päässyt, olihan +se niin suuri juhla. Mutta rouvalla oli silloin juuri päänsärky. +Hän huokasi ja sanoi että "köyhä lapsi, joka armosta on otettu +palvelukseen, ei niin paljon saa ajatella omia mielitekojaan". + +Sen jälkeen Maija ei enää kotiin pyrkinyt. Mutta hän taisi sitä +kuitenkin ajatella, tuota kotiin pääsöpäivää, sillä hän jatkoi +säästöjensä keräämistä. + +Paljon hänellä ei tosin ollut säästettävää, mutta joskus putosi +murunen muille katetusta onnenpöydästä hänenkin osaksensa. Kun pojat +sattuivat hyvälle päälle, heittivät he hänelle sokeripalasen tai +piparkakun palkaksi hyvin toimitetusta asiasta. Olipa hän kerran eräänä +juhlapäivänä kahviakin saanut ja vielä toisen kerran, kun vieraille +porttia avasi, kauniin, kiiltävän viisikolmattapennisen. Kaikki nämä +säästöt oli hän koonnut ainoan nenäliinansa nurkkaan, ja sitä säilytti +hän muun omaisuutensa kanssa nyytissä ullakolla suuren koivupölkyn +takana. + +Kun Maijasta odotusaika ja koti-ikävä kovin kasvoivat, kävi hän +säästöjään katsomassa ja laskemassa. Siinä oli sokeripalasia seitsemän, +yksi kullekin isommalle, Kallelle kaksi. (Se oli sovitusuhri sekin +siitä kylmäkiskoisuudesta, jota Maija oli tuntenut Kallen syntyessä.) +Sitten oli siellä kaksi korpunpuoliskoa, kolme hienompaa leivosta ja +muutama kuivunut vehnäviipale. Ne hän panisi kahtia kaikille, tasaisi +niin että niistä jokaiselle riittäisi. Rahan hän antaisi äidille, sen +hän oli heti päättänyt. + +Hän säästi, laski ja arveli, miten paljon ennättäisi korkoa kasvaa, +ennenkuin hän kotiin pääsisi. + +Kun joulunpyhät olivat ohi, laski rouva Maijan loppiaiseksi kotiin. Oli +pureva pakkanen, "yli kolmekymmentä astetta", sanoivat muut. Mutta mitä +se oikein merkitsi, sitä ei Maija ymmärtänyt. Hän sai kyökkipiialta +lainata ison huivin. Sen kääräisi hän ympärilleen rouvan antaman vanhan +nutun päälle ja sitten hän läksi matkaan. + +"Herra siunatkoon!" huudahti äiti, kun Maija astui tuvan ovesta sisään. + +Pikku Kalle, joka leikki lattialla, ei enää tulijata tuntenut, vaan +parahti itkemään. Maijan tuli vedet silmiin. Hän ei ymmärtänyt oikein +miksi. Ujostellen astui hän muutaman askeleen eteenpäin, kätteli +sitten ensin äitiä, sitten isää ja rupesi viimein tekemään tuttavuutta +siskojen kanssa. Vanhemmat heistä tunsivat hänet heti. Se vaikutti +Kalleenkin, ja pian sokuripalaset sulivat hänen suuhunsa kuin lumi +lämpöiseen veteen. + +Koko päivä oli Maijan mielestä kuin unennäköä. Äidin teki mieli kysyä, +miten hänen oli olla siellä palveluspaikassaan, mutta vaikealta tuntui +puhuttaminen, kun jo arvasi, ettei se hyvää ollut. Hän ei tahtonut +vaatia lasta sanomaan pahaa isäntäväestään, siksi hän vaikeni. Kerran +vain hän kysäisi että "no, mitenkä sinä olet toimeentullut?" + +"Olenhan minä tuota", sanoi Maija, ja siihen se jäi. + +Isä arveli tytön kasvaneen ja sanoi laihtuneen myöskin, "mutta niinhän +se on, että laihtuvat ne lapset aina kasvaessaan". + +Kun Maija oli ollut kartanossa kuusi vuotta, kävi hän rippikoulunsa. +Isä oli joka kerta vuoden umpeen kuluttua käynyt tiedustelemassa Maijan +jäämistä. Rouva oli silloin sanonut että "eihän sille voi palkkaa +maksaa, mutta pitävät he vielä ruuasta, kun kerran auttamaan ovat +ruvenneet". Isä kiitti ja sanoi että "onhan se kovin hyvä asia, mutta +voisihan sitä muualtakin kysyä, jos herrasväki ei oikein tahdo pitää". + +"Ei se Maija muualla menesty", vakuutti rouva, "se on siksi hiljainen +ja typerä. Mutta täällä kun sitä nyt vähän on opetettu, niin meneehän +se muiden apuna, vaikka ei enää ole paljon lapsen katsomisessa työtä." + +Isä pyöritteli lakkia kädessään, kumarsi, kiitteli ja sanoi sitten +Maijalle että "no niin se nyt kävi, että jäät taloon vuodeksi vielä." + +Silloin Maija nyökkäsi päätään ja meni takaisin askareilleen. + +Kun hänen rippikoulunsa alkoi, kävi isä katsomassa. Sitten ripille +laskettaessa tulivat isä, äiti ja Kalle, joka piti äitiä tiukasti +hameesta ja katsoa tuijotteli kaikkeen kummaan, jota näki ensi kertaa +käydessään kotimökkiä edempänä. + +Maija kätteli kaikkia ennen ripille menoaan ja pyysi anteeksi, mitä +oli rikkonut. Tämän oli äiti hänelle neuvonut. Mutta muuten ei hänellä +ollut paljon käsitystä tämän kaiken merkityksestä. Rippikoulussa +hän oli ollut heikoimpia oppilaita, eikä hän kaiketi muuten olisi +läpi päässytkään, mutta herrasväki sanoi puhuneensa hänen puolestaan +pappilassa. Opetusaika ei ollut Maijalle ollut juuri miksikään +hyödyksi. Sen sanoivat kaikki, ja sen hän itsekin tunsi. Mitä sitten +odottamaan rupeaisi, paras päästää, arveli pappi, ja Maija oli +tyytyväinen että vaan pääsi. Katkismuskappaleet, selitykset ja raamatun +lauseet, kaikki olivat hänen päässään yhtenä ainoana sekasotkuna. Vähän +tukalalta tuntui hänestä olla näistä asioista niin ymmärtämätön, mutta +minkä sille nyt teki. Ehkä olisi hänkin päässyt paremmin käsittämään, +jos joku olisi oikein lapsellisesti selittänyt. Mutta eihän oppineet +puhu niin yksinkertaisesti. Kukapa sitä olisi voinut vaatia. -- + +Maija tyytyi siihen, että ymmärsi, minkä äiti hänelle sanoi, kun tämä +pyyhkien kyyneleitään huivin nurkkaan siveli tyttärensä tukkaa. + +"Pidä sinä vaan Jumala silmäisi edessä ja ole niinkuin hän neuvoo. +Sitten minä en sinusta surua saa." + +Ja Maija ajatteli, että hän tahtoo olla, niinkuin äiti häntä on +neuvonut. Ei suinkaan Jumalakaan sen enempää vaadi, koska kerran on +niin vähän ymmärrystä antanut. + +Isä kävi kysymässä herrasväeltä että "eikö sille tytölle nyt sopisi +palkkaa maksaa, kun se jo on rippikoulunsa käynyt", mutta rouva sanoi, +että "ei saa köyhät ihmiset olla niin vaativia. Tuskin on näinä vuosina +ruokansa ja vaatteensa edestä työtä tehnyt, ja nyt sille jo pitäisi +palkkaa maksaa." + +Isä sanoi siihen, että "no olkoon sitten vielä vuoden entisellään, tuli +vaan kysytyksi, kun se köyhälle olisi niin tarpeen." + +Seuraavan vuoden kuluessa tapahtui suuria muutoksia. Herrasväelle +tuli muuttotuumat, ja kesän aikana tekivät he lähtöä ihan toisille +seuduille. Maija ei näistä tuumista saanut tietoa, ennenkuin viime +tingassa. Silloin hänelle tuli hätä siitä, mitä päättää ja tehdä: +lähteäkö mukaan, vai erotako palveluspaikastaan. Kotiin hän ei voinut +mennä kuudentoista vanha tyttö vanhempien elätettäväksi, mutta mistäpä +toisen paikankaan saisi näin äkkiä. + +Rouva sanoi isälle, että "kyllä he mielellään tästä puoleen Maijalle +palkkaa maksavat, jos vaan mukaan tulee. Kovin olisikin kiittämätön, +jos jättäisi isäntäväkensä nyt juuri, kun heidän piti vieraisiin +oloihin asettua, saisi jo pelkästä kiitollisuudesta mukaan tulla. +Mutta paras oli se muuten hänelle itselleenkin, vakuutti rouva, sillä +mitenkäpä hän niin yksinkertaisella ymmärryksellä tulisi toimeen +vieraissa." + +Tätä kaikkea puhui rouva isälle, ja senjälkeen meni Maija kotimökilleen +hyvästille. Hän heitti hyvästiä niinkuin se, joka tietää viime kerran +kättelevänsä omiaan, viime kerran näkevänsä kotipuolen, sen tutut +ja rakkaat paikat. Mutta paljon ei siinä puhuttu. Hiljaiset olivat +hyvästit, ilman hyväilyjä, ilman itkua. Vasta kartanoon takaisin +lähtiessään, kun Maija tien mutkassa kääntyi viimeistä kertaa kotia +päin katsomaan, pyyhkäisi hän pari kyynelkarpaloa pois silmäkulmasta. +Se tunteen ilmaus tukittiin heti lähteessään, eikä siitä kukaan enää +tietoa saanut. + +Seuraavana aamuna auringon noustessa hoippui jo Maija korkean +tavarakuorman päällä maantien pölyssä ja rattaiden rämistessä, matkalla +uutta kotiaan kohden. + +Täällä se vasta oikein alkoikin Maijan maailman matka, se matka, joka +oli työläs ja kuluttavainen ja jolla hän ennen aikaa vanhaksi kääntyi. + +Seutu oli Maijalle outo, sen tavat tuntemattomat ja ihmiset samoin. +Muut tutustuivat pian uusiin oloihin, mutta Maija ei niihin helposti +perehtynyt. Hyvän päivän hän sanoi kaikille kyökkiin tuleville. Mutta +siinä olikin hänen ainoa asiansa vieraille. Hän ei oloja eikä ihmisiä +sielläpäin koskaan oppinut oikein tuntemaan. + +Hänet sitävastoin kaikki pian tunsivat. He pitivät häntä taloon +erottamattomasti kuuluvana ja puhuivat ihmetellen hänen suuresta +uskollisuudestaan. Mutta mitä virkaa hänellä oikeastaan oli, siitä +eivät olleet selvillä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista, ja loppupäätös +oli, että hänen oli kaikesta huolehtiminen. Kaikkia piti hänen palvella +ja samalla kaikkea valvoa. + +Rehellisyys ja uskollisuus oli Maijan suurimpia ansioita. Niiden tähden +tahtoi rouva häntä talossa pidättää, vaikka oli tehtäviä, joita ei +Maija koskaan oppinut rouvalle mieliksi suorittamaan. Suurin vaikeus +oli toisten palvelijain valvomisen suhteen. Siinä ei Maija koskaan +ollut tarpeeksi valpas. Hän saattoi tosin valvoa tavallaan hänkin, +mutta toisten palvelijain pikku petoksista hän ei koskaan oppinut tiliä +tekemään. Rouva arveli sen johtuvan hänen yksinkertaisuudestaan, mutta +Maija kiitti tätä typeryyttään, joka vapautti hänet hänen raskaimmasta +tehtävästään. + +Vuodet kuluivat. Pikku Siiri, jota Maija ennen muinoin oli hoitanut, +oli jo talosta poissa ja oman kodin omistajana. Pojat samoin olivat +naimisissa. Miniä ja lapsen lapsia tuli taloon. Vanha herra kuoli ja +rouva vanhentui. Valta siirtyi uudelle omistajalle. Mutta Maija pysyi +yhä paikallaan. Hän passaili, valvoi ja huolehti kaikesta, kuten ennen. +Hän oli uudelle isäntäväelleen yhtä uskollinen kuin oli edellisille, +heidän lapsilleen yhtä nöyrä, kuin oli ennen ollut heille itselleen. +Mutta työ uurti syvät jäljet koko hänen olentoonsa. + +Jo ennen kuin hän kääntyi viidennellekymmenelle, ruvettiin häntä +"vanhaksi" sanomaan. Sen nimen sai hän pitää, ja olihan se sopiva +hänelle, hän kun jo aikoja sitten oli unohtanut olleensa nuori. Ruma ja +vanha oli hän mielestään aina ollut, ainakin sitten, kun kodin jätti. +Ja ne vanhat vaatteet, joita hän aina käytti, lisäsivät hänelle vanhan +näköä. + +Hänellä oli tavallisesti ohut tummansininen pumpulihame päällään. +Sitä käytti hän vuosien kuluessa kesät, talvet, ja sen kanssa milloin +pumpulista, milloin villaista vanhaa nuttua, joka näytti yhtä +kuluneelta kuin hän itse. Hänen palkkansa oli pieni, ja kun siitä vielä +joskus tuli kotipuoleenkin lähetettyä, ei jäänyt paljon vaatteisiin. +Mutta eihän Maija tarvinnutkaan paljon. Kukapa hänen vaatteitaan +katsoi, ja kylmää oli hän kyllä tottunut kärsimään. + +Mutta kerran sai hän sitä kuitenkin liikaa. Hän oli jo seitsemännellä +kymmenellä silloin, ja talossa tehtiin syysteurastusta. Maijan piti +olla mukana alusta loppuun asti, pesemässä, huuhtomassa, leikkelemässä +ja suolaamassa. Hän seisoi ohuessa pumpulihameessaan aitassa, ja tuulen +henki värisytti hänen vanhaa vartaloaan. Kun hän illalla paneutui +tuvannurkkaan levolle, olivat hänen kätensä ja jalkansa kylmät kuin +jääkalikat. Hampaat kalisivat suussa ja päätä poltti. + +Siltä sijalta ei Maija enää noussut. Parisen päivää hän sairasti kovaa +kuumetta, ja herrasväki haetti papin hänen selvänä ollessaan. Maija +nousi istumaan ja katsoi ihmeissään, kun pastori odottamatta astui +huoneeseen. Mutta kun hän ymmärsi tarkoituksen, laskeutui hän takaisin +vuoteelle nöyränä kuuntelemaan papin puhetta. + +Se oli todella kaunista ja juhlallista. Maija muisti lukeneensa sanat +"helisevä vaski ja kilisevä kulkunen", ja hänestä kuului pastorin +puhe yhtä korealta. -- Mutta ymmärryksen alkuun hän ei siitä päässyt +enemmän kuin ennenkään. Pastori puhui sitten siitä, että olikohan +Maija muistanut Jumalaa kiittää, kun oli niin hyvään paikkaan päässyt, +köyhänä ja turvattomana tullut korjatuksi armeliaiden ihmisten huomaan. +Maija ei muistanut kiittäneensä, ja pastori sanoi, miten pahasti se +oli. Mutta kyllähän Jumala senkin anteeksi antaa, jos vaan näkee +katuvaista mieltä. + +Maija myönsi, ettei hän koskaan ole ollut niin kuin olisi pitänyt, paha +ja kelvoton palvelija oli ollut. Kyllä hän sen tiesi. Ja pastori puhui +hänelle, nuhteli, neuvoi ja varoitti. Sitten hän poistui. + +Sen jälkeen oli Maija taas kovassa kuumeessa ja houraili yhtä mittaa. + +Kun illemmalla tuvan ovi uudelleen aukeni ja vanha harmaapartainen +ukko astui sisään, luuli Maija heikkoudessaan häntä ensin pastoriksi +ja arkaillen vetäytyi seinän puoleen. Mutta vanhus, joka oli puettu +yksinkertaisiin sarkavaatteisiin ja pitkävartisiin lapikkaisiin, meni +vuoteen viereen, istuutui tyynesti sen laidalle ja alkoi hiljaa puhua +sairaalle. + +Vähitellen katosi Maijan kasvoilta arka, vaivaantunut ilme. Hän makasi +hiljaa kuunnellen, kunnes äkkiä nousi istumaan, iloinen hämmästys +kuvattuna kasvoillaan. + +"Nyt minäkin sen ymmärrän, tie on auki kaikille", sanoi hän väräjävin +huulin. Ja kohottaen vapisevat vanhat kätensä peitteeltä toisti hän +"kotiin, kotiin". + +Silloin kirkasti autuas hymy hänen kasvonsa ja vuosikausia kytenyt +kaiho tyyntyi. Hiljaisena laskeutui hän vuoteelle ja nukkui viimeiseen +uneensa. + + + + +ESIKOINEN. + + +Juna oli juuri tullut. Asemapäällikkö virkapuvussaan seisoi portailla +vastaanottaen tiedonantoja ja antaen määräyksiä. Odotus-saliin +kerääntynyt maalaiskansa rupesi sieltä työntäytymään ulos, ensin +ottaakseen kimpsunsa ja kampsunsa portailta, sitten asettuakseen +junaan. Samaan aikaan rupesivat junassa olijat pyrkimään sieltä ulos, +mikä jättääkseen junan, mikä ainoastaan jaloitellakseen. Syntyi vähän +tungosta, annettiin ja saatiin pieniä tyrkkäyksiä, mutta kun ei kellään +kiirettä ollut, eivät nämä pienet yhteentörmäykset tuntuneet miltään. + +Odotussali oli nyt tyhjentynyt. Ainoastaan vanha harmaapartainen +herrasmies hienoissa suopeliturkeissa istui vielä huoneen perällä +hajamielisesti selaillen pöydällä olevia ilmoituksia. + +Asemapäällikkö meni salin läpi virkahuoneeseensa. Hän kumarsi, nosti +lakkia ja hymyili itsekseen. Kyllä hän arvasi, mitä asiaa vanhalla +paronilla oli. + +Vielä kesti odotusta vähän. Tavaroita otettiin pois, toisia pantiin +junaan. Sitten kävi asemamies katsomassa kelloa odotussalissa. Sen +tehtyään asettui hän asemahuoneen edustalla olevan kellon viereen, +vetäisi sen kieltä laitaa vasten ja soitti läpäyttämällä, -- kerran -- +toisen -- kolmannen. Asemapäällikkö tuli taas portaille, konduktööri +vihelsi pilliään ja juna läksi puhallellen liikkeelle. + +"Eikö herra paroni käy sisään?" pyysi asemapäällikkö kohteliaasti +palatessaan odotussaliin. + +"Kiitoksia, ei tällä kertaa, Minä tulin vain kirjeitä kysymään." + +"Vai kirjeitä, no katsotaan." Hän meni virkahuoneeseensa ja sulki +oven. Nuori harjoittelija rupesi päivän postia selailemaan. "Täällä on +kirje." Hän työnsi sen luukusta paronille, joka seisoi odottamassa. + +"Vielä täällä on muutakin." Ääni oli asemapäällikön, ja sen sävy oli +iloinen, melkein veitikkamainen. + +"Vai on?" sanoi siihen paroni ja koetti osoittaa hämmästystä. + +"Täällä on ristiside ulkomailta, pojaltanne kai?" + +"Vai on, vai on." Hän otti sen vastaan luukusta, käänteli ja katseli. + +"Nyt ei taida käydä sisään pyytäminen enää", puheli asemapäällikkö +leikkisästi. "Taitaa olla kiire, kun tuli niin paljon hyvää kotiin +vietäväksi." + +"Niin on, niin on. Kiitoksia vaan ja hyvästi." Hän pisti saamansa +postin poveensa, kumarsi ja poistui. + +"Kyllä niillä vanhuksilla nyt on hauskaa." Asemapäällikkö oikein +myhähti mielissään. + +"Taitaa olla ainoa lapsi", jatkoi harjoittelija siihen kysyvästi. + +"Ainoa on, vanhempien ilo ja ylpeys. Hän matkusti viime kesänä +ulkomaille ja on siellä ollessaan julkaissut esikoisteoksensa. Siitä +oli eilispäivän lehdissä erittäin kiittävä arvostelu." + +"Ja vasta kahdenkymmenenkolmen vanhako?" + +"Niin on. Ellen erehdy, tuli tuo kirja nyt juuri vanhemmille." + +"Kylläpä onkin sitten iloa", sanoi harjoittelija. Ja hänkin hymähti. + +Vanha paroni istuutui rekeen. Renki peitti hänet nahkasiin, asettui +sitten paikoilleen ja tarttui ohjaksiin. Iloisella hypähdyksellä läksi +hevonen matkaan. Se oli tummanruskea, täplikäs, nuori juoksija. Sen +tuuhea, vaaleahko harja hulmuili tuulessa. + +"Tulipa tässä paraiksi rekikelikin", ajatteli paroni nojautuen +mukavasti muhkeaa karhuntaljaa vastaan. + +"Saan pojalle kirjoittaa, että koettelin ensi rekikeliä hakiessani +hänen kirjaansa." + +Hän pisti käden poveensa ja tunnusteli, oliko siellä kaikki tallella. +Kaikki oli. Kelpasi niitä kotiin viedä. Mitähän hänen vaimonsa niistä +sanoisi? Sinne oli jäänyt kahvipöydän ääreen istumaan, kun paroni +läksi. Tienneekö nyt olla valmiina vastaanottamassa? + +Totta toisen kerran, tuossahan kartanon pääty jo häämötti. Hevonen +rupesi rannasta nousemaan mäkeä kotipihaan. Miten olikaan matka +niin pian kulunut! Ihanhan ajatukset olivat varastaneet ajankulun +huomattavista. + +Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Palvelustyttö tuli keittiön puolelta +juosten auttamaan. Paroni nousi reestä ja läksi sisään. + +Heti ovesta astuessaan näki hän vaimonsa eteisen vastaisella ovella +odottamassa. Hän oli harmaatukkainen, hienopiirteinen vanha nainen, +vartaloltaan pieni pyöreä tallukka, kasvoillaan ystävällinen, +äidillinen ilme. Hän seisoi ääneti ja odottavaisena sill'aikaa kuin +palvelustyttö auttoi turkit paronin päältä. Mutta sitten hän ei enää +malttanut mieltään. + +"Tuliko mitään?" Ääni värähti, osoitti uteliaisuutta ja kiirettä. + +Ei mitään vastausta. + +Paronitar tunsi miehensä ja hänen tapansa siksi hyvin, ettei hän +kysymystä uudistanut. Palvelustyttö sai vetää päällyssaappaat vanhan +herran jaloista, sitten paroni nousi ja katsoi ovesta valaistuun +huoneeseensa. Kaikki oli siellä kunnossa. Lamppu oli sytytetty. +Keinutuoli seisoi uunin vieressä ja tuolin toisella puolen pieni pöytä +tupakkavehkeineen. Keskellä lattiaa, juuri lampun alla, oli mukava +nojatuoli, jakkara sen juurella. + +"Kas vaan, näinhän sen olla pitää. Tule nyt sisälle!" Vanha herra +sulki oven ja painautui keinutuoliin. Sitten hän alkoi kaivella +taskuaan. Sieltä tuli vähitellen esille kirje, sitä seurasi paketti. +Ne järjestettiin täsmällisesti toinen toisensa päälle, ristiside +suurempana alle, kirje pienempänä päälle. Sitten vasta vanha herra +ojensi ne vaimolleen. + +Käsi vapisi, kun paronitar mursi kuoren. + +"Luenko minä vai luetko sinä? Se on meille yhteisesti." + +"Luehan pois." + +Paroni pani pienellä ponnahduksella keinutuolin liikkeelle, ja sitten +kirje luettiin. Se oli alkulause pojan esikoisteokseen. Hän kirjoitti +lähettävänsä sen kaukaa alppien tuolta puolen, Välimeren rannalta, +vanhemmille tervehdyksenä. He olivat vanhat, he olivat yksin, mutta hän +toivoi heidän unohtavan tuon kaiken lukiessaan poikansa esikoisteosta. +Siihen oli koottuna hänen parhaat ajatuksensa, hänen kauneimmat +unelmansa ja aikeensa, mitä puhtainta hän tunsi, mitä jalointa hän +tahtoi. He ymmärtäisivät häntä, he näkisivät siinä kaikessa sadon +siitä, mitä heidän hellä rakkautensa oli lapsen sieluun kylvänyt. Ja se +sato oli kiitos siitä, mitä olivat uhranneet. + +Kun kirje oli luettu, käärittiin se huolellisesti kokoon, pistettiin +kuoreen ja pantiin pöydälle. Senjälkeen tuli ristisiteen vuoro. Miten +kauniissa kansissa pojan kirja oli! Etelän kukkiakin oli kannelle +kuvattu. + +"Joko alamme?" kysyi paroni, kun ulkoasun tarkastaminen oli päättynyt. + +"Aletaan vaan, kyllä minä olen valmis!" + +Paronitar otti esille sukkaneuleensa ja asettui nojatuoliin. Paroni +käänsi varoen kansilehden kirjan selkäpuolelle, luki vielä kerran +kirjan ja sen tekijän nimen, yskäisi vähän, selvitteli ääntään ja alkoi. + +Täten istuivat vanhukset vastatusten kahden myöhäiseen yöhön +asti. Paroni luki, paronitar neuloi sukkaa. Mutta usein pidettiin +väliaikojakin. Oli niin paljon, josta täytyi puhella. + +Äiti ihmetteli, mistä poika oli ajatuksensa saanut. Ja niin nuorena +vielä. Paroni tuumi, etteihän sitä tiedä, mitä kaikkea hän jo on +ehtinyt kokea ja miettiä. + +Kun kirjassa tuli luonnonkuvauksia, innostuivat vanhemmat kumpikin. +Aiheen niihin oli poika varmaan saanut etelässä näkemästään +kauneudesta. Mitä siitä, jos täällä kotona olikin ollut hiljaista ja +tyhjää! Pojan oli hyvä olla. Hänellä oli kaikkea mitä hän ilokseen ja +kehityksekseen tarvitsi. Ja sehän oli pää-asia. + +Mutta jota pitemmälle kertomus edistyi, sen vähemmän vanhukset siitä +keskustelivat. Pojan kuva himmeni hetkeksi sen rinnalla, mitä hän oli +luonut. Aine oli tosin vanha ja kulunut -- tavallinen rakkaustarina, +-- mutta se oli kerrottu niin, kuin yksin elämän kevätajassa oleva +sitä kuvata ja kertoa voi. Se oli täynnä tosi runoutta, täynnä tulta +ja tunnetta, ei sairaalloisesti liioiteltua, mutta mehevää, raitista +kuin kasteisena kesäaamuna helpeiset heinät, kirkasta kuin hetteistä +helmeilevä lähteen silmä. Siinä oli elämän runoutta, mutta sen +runottomuutta myöskin. Siinä ihmissydämen ilot ja surut kuvastuivat +tosina, mutta kauniina kuitenkin. + +Ja vanhukset elivät elämänsä ilot ja surut uudelleen. + +Kello lähenteli jo kahtatoista ja keskiyö oli käsissä. Täytyi +vihdoinkin levolle lähteä. Mutta varhain seuraavana aamuna alkoi luku +taas uudelleen. Sitten se keskeytyi; aamupuolella kun tuli vieraita, +täytyi sen siirtyä iltapäivään. Mutta tavallista lyhempään loppui +silloin paronittaren iltapäivä-uni, eikä ruuanperäiset paronillekaan +kelvanneet. + +Kiireisesti juotiin kahvit. Sitten sytytettiin lamppu ja luku alkoi +uudelleen. + +Se nuori pari, jonka vaiheita he seurasivat, joka oli unelmoinut +pelkästä päivänpaisteesta ja kukitetusta tiestä, sai käydä monen +kiirastulen läpi. Mutta tuliahjosta kohosi heidän onnensa Sampo +entistänsä ehompana. Sen onnen, jota he ennen olivat elämältä +vaatimalla vaatineet, sen löysivät kerran palvelevassa rakkaudessa, +siinä rakkaudessa, "joka ei omaansa etsi". + +Vanhusten mieli kävi niin oudoksi. Tuo tarina oli heille uusi ja +samalla kuitenkin tuttu. Olihan se heidän oman elämänsä historia. Se +vaan oli kaunistettu, niinkuin kuvastin saattaa ihmiskasvot kaunistaa. +Se oli siinä semmoisena, kuin se heidän lapsensa sydämeen oli +heijastunut, semmoisena kuin hän näki tai ainakin tahtoi nähdä kaiken +sen, mikä koski isää ja äitiä. + +Paronitar otti lasit nenältänsä ja pyyhki niitä. Ne olivat käyneet +vähän sumuisiksi. Paroni piti pienen loma-ajan ja yski. Hänen äänensä +tuntui hiukan käheältä. -- Sitten jatkoi hän lukua. + +Hän luki kovalla, jäykällä äänellä. Ja jota useammin hänen huulensa +rupesivat värähtelemään, sen jäykemmällä äänellä hän luki. Paronitar +oli laskenut sukankutimen helmaansa. Hänen täytyi taaskin pyyhkiä +silmälasejaan. Ja paroni luki, luki, yhä kovemmin, yhä äänekkäämmin, +aivan kuin hän ja hänen vaimonsa tänä iltana olisivat kuuroiksi käyneet. + +Eikä tainneet he sittenkään kuulla, mitä kirjassa sanottiin. Heidän +mielikuvituksensa oli niin kummasti kiihoittunut, että se yhä loi lisää +siihen mitä lukivat, loi siihen kuvia heidän omasta elämästään. + +Semmoistahan se oli ollut. Välistä oli poika ollut erottamassa, väliin +yhdistämässä vanhempia. Joskus, kun toinen sai enemmän hellyyttä kuin +toinen, oli toisen mieli siitä käynyt kateelliseksi. Katkera sana +oli tullut sanotuksi ja se oli suurentanut juopaa. -- Sitten tulivat +yhteiset ilot ja surut pojan puolesta. Ne tekivät kaiken taas hyväksi. +Mutta tuo katkera siemen oli sydämeen jäänyt. Se iti siellä ja puhkesi +nousemaan, kun tuli suotuisa tilaisuus. + +Paljon oli ollut toisin, kuin sen olisi pitänyt olla. Poika oli sen +huomannut, oli sitä surrut. Hän rakasti heitä molempia ja tahtoi nähdä +kauniina kaiken sen, mikä koski heitä. + +Kirja läheni loppuansa. Paroni luki viime lauseet sen viimeiseltä +sivulta. Mutta silloin unohti hän miehekkyytensä, ääni värähteli +ja kaksi suurta kyynelkarpaloa vierähti verkalleen poskelle. Syvä +äänettömyys seurasi. Kumpi heistä katkaisisi sen, kumpi alkaisi +ensimmäisenä puhua? Ja mitä? Molemmilla oli samat ajatukset mielessä, +mutta kumpi heistä ojentaisi ensimmäisenä kättä toiselle? + +"Se oli todellisuutta kauniimpi", sanoi vihdoin paroni. + +"Niin oli, mutta se herätti ainakin minussa halun muuttua kuvan +mukaiseksi." + +"Minä olen ollut väärässä", sanoi yht'äkkiä paroni miehekkäästi. "Olen +usein omalla kiivaalla, kärttyisällä tavallani karkoittanut poikaa +luotani. Ja sitten olen kuitenkin sinua syyttänyt." + +"Ja minä olen usein sinua loukannut. Olen ajattelemattomuudessa mielesi +pahoittanut, kärsimättömyydessä sinusta pahaa ajatellut. Voitko antaa +anteeksi?" + +Tuli tunnustus, selitys toisensa jälkeen, vanhoista, aikoja sitten +unhoon peitetyistä asioista, joista kuitenkin haava oli mieleen jäänyt. +Näitä haavoja pääsi nyt rakkauden ja nöyryyden pehmeä käsi parantamaan. + +Kun palvelija tuli käskemään illalliselle, istuivat vanhukset vielä +vastatusten ajatuksiin ja muistoihin vaipuneina. Paroni nousi ja +tarjosi käsivartensa vaimolleen. "Muistatko, kun ensi kertaa tässä +samassa kodissa menimme pöytään? Me olimme kahden silloinkin, ensi +kertaa omassa kodissamme." + +"Niin, ja minun lautasellani oli kukkia." + +"Ja minun oli tyhjä. Mutta sitä en ajatellut. Olin niin iloinen siitä +että sain antaa." + +"Siitä on kolmekymmentäneljä vuotta nyt." + +"Niin on." + +"Ja muistatko, kun ensi kerran lähdimme kyläilemään? Minä olin niin ujo +ja onneton! Mutta minua lohdutti se, että sinun seurassasi olin kuin +turvan takana." + +He eivät paljon syöneet illallispöydässä istuessaan. He elivät +muistoistansa, ja se oli ateria ensimmäinen laatuaan, sisältörikas ja +unohtumaton. + +Vanha emännöitsijä vähän murahteli, kun korjasi pois ruuat. Suotta oli +hän ainakin tämän illallisen tähden vaivaa nähnyt. Mutta kukapa sen +edeltäpäin tiesi! + +Jos joku olisi paronille ja hänen vaimolleen huomauttanut, miten suuri +muutos heissä oli tapahtunut, olisivat he sitä tuskin itse uskoneet. +He eivät sitä huomanneet, he sen ainoastaan tunsivat. Ja että se +eilis-illasta oli alkunsa saanut, sitäkään he eivät enää muistaneet. +Aika, sen kulku, elämä, sen eri jaksot ja vaiheet, kaikki oli heiltä +unohtunut. He uskoivat eläneensä kolmekymmentäkolme vuotta yhden päivän +illasta toiseen, uskoivat kolmeakymmentäkolmea vuotta yhdeksi ainoaksi +suureksi onnenpäiväksi. Ja kaiken tuon oli heidän lapsensa esikoinen +aikaansaanut, heidän poikansa aivojen ja sydämen työ. + + + + +HE RAKASTIVAT KUMPIKIN. + + +Kun rakkaus tulee taloon, tyytyy se harvoin yhteen uhriin. Se käy kuin +kulo paikasta toiseen, valikoi uhrinsa yhtä vähän kuin tuli, joka ei +säästä honkia, joiden latvat pilviä pitelevät, ei katajaa, ei kankaan +kanervikkoa. + +Samoin näytti käyvän Mäenpään talossa, lähellä kirkonkylää. Siellä +oli rakkaudenkulo valloilleen päässyt. Se oli kahdesti leimahtanut +ilmiliekkiin, ja asukkaat arvelivat että tuskin se siihenkään päättyy. + +Mutta missä kulo kerran on syttynyt, missä se valtaan päässeenä lentää +mättäältä toiselle, puusta pensaaseen, siellä sillä aina myöskin +on ollut esihistoriansa, milloin lyhempi, milloin pitempi. Se on +usein huolettoman ohikulkijan aikaansaama. Pienestä kipinästä se +syttyi, kyti hiljaa sammalten alla, yritti nousta kerran, toisenkin, +tuli tukahdutetuksi, mutta syttyi taas. Ja semmoista se usein on +rakkaudenkin esihistoria. + +Niin oli ainakin Mäenpäässä, missä sekä hyyryllä oleva kesävieras +maisteri Varova että tuvan puolella asuva kesti Kustaa Kallenpoika +molemmat olivat tulleet sille asteelle, jolloin kulon tuhotyöt eivät +enää olleet salattavissa. Molemmilla oli heillä myöskin rakkautensa +esihistoria, ja se oli yhtä erilainen kuin sen tuottamat tulokset. + +Maisteri oli kihlauksensa jälkeen kuin kuumeessa. -- Ei maittanut +luku, vaikka lukuja varten oli maalle tullut -- ei työnteko, eikä +oleskelu kansan keskuudessa, vaikka aina sanoi olleensa suuresti +huvitettu siitä. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen, piti kukkasia poimia +morsiamelle ja sitten soudella järven tuolle puolen hänen luokseen. +Sinne jäi hän rakkautensa suitsutusta sytyttämään, puhumaan häistä ja +vihkiäisistä, joiden olisi suonut olevan heti paikalla, -- ja siitä, +miten sietämättömän pitkältä odotusaika tuntui. + +Kustaa Kallenpoika oli kihloissa hänkin. Mutta sitä ei kukaan olisi +tiennyt sanomatta. Ihan oli mies entisellään, kävi työssä, istui +itsekseen ja tuumaili, eikä puhunut mitään onnestansa. Kun morsian +kerran tuli häntä tervehtimään, istuivat he rinnan tuvan penkillä, +Kustaa vilkaisi syrjin häneen ja esitti sitten talonväelle sanoilla: +"se tuli minua tervehtimään, kun kuuli sairastavan". + +Ja kuin puolustukseksi liitti hän sanoihinsa selityksen: "tämä se on +niin helläluontoinen, niinkuin minäkin". -- + +Maisteri hymähti itsekseen, kun kuuli Kustaan sanovan morsiamestaan +"tämä, tuo ja se". Mutta pahasti hän siinä teki, sillä mistäpä köyhä +mökin poika olisi saavuttanut yhtä paljon kokemusta rakkausasioissa +kuin pääkaupungista tullut maisteri. + +Mutta entä esihistoria, miten oli sen? Eihän mitään loppua ilman alkua, +eikä seurauksia ilman syitä. + +Niin, se esihistoria oli tämän tapainen. Maisteri oli kerran ollut +nuori ylioppilas. -- Oikeastaan oli hän sitä vieläkin, vaikka näin +maalla antoi mainita itseään maisteriksi, koska kerran oli puolitiessä +valmis. -- Siihen aikaan, jolloin maisteri vasta oli ylioppilaaksi +valmistunut, vietti hän ensi kerran kesänsä maalla. Hän oli siihen asti +saanut tyytyä oloonsa kotona pienessä maaseutukaupungissa. Mutta nyt +hän valkolakkinsa kunniaksi sai kutsun tuttavien luo maalle. Kesä oli +sateeton ja kuuma. Kaikki paikat kuivuivat. Nurmi oli kuin kärvennetty, +lehdet rapisivat kellastuneina puissa. Päivän polttama oli maa, +kaikkialla altis kulon tuhotöille, kaikkialla valmis syttymään vaikka +itsestänsä, omasta sisäisestä kuumuudestaan. Ei ihmettä, että nuoren +ylioppilaankin mieli oli valkeanvaarassa. Olihan kahdeksan vuoden +työ koulupenkillä kuivattanut nesteet hänen nuoresta mielestänsä. +Ylioppilastutkinto vielä oli viimeistellyt työtä, ja sitten lopuksi +tuli tämä kaunis, kuuma kesä, ensimmäinen oikein maansydämessä. Eikö +olisi ollut luonnonlaille aivan vastaista, jos ylioppilaan mieli olisi +jäänyt kylmäksi kaiken muun ollessa kuumuuden korkeimmilla asteilla? + +Siellä samassa talossa oli nuori tytär. Viisi vuotta vanhempi oli hän +kuitenkin kuin nuori herra Varova. Hän oli käynyt seminaarin ja viime +talvena vielä keittokoulunkin. Hänellä oli paljon mielipiteitä ja +periaatteita, ja niihin kuului sekin, että naisen sivistyksen pitää +olla monipuolista, "teoreettista ja praktillista", kuten hän sanoi, +"kotia ja yhteiskuntaa varten". Välistä esiintyi hän suuressa valkeassa +talousesiliinassa kauha tai vispilä kädessä. Silloin hän edusti sitä +"praktillista sivistystä kotia varten", jota jokaisen nuoren naisen +tulisi omistaa. Ja se oli ylioppilaasta aivan mainiota, -- se näky jo +jossain määrin itsessään, -- mutta varsinkin se, että hän päivälliseksi +tiesi saavansa piirakoita tai pannukakkuja, joita mielihyvällä sopi +suuhun panna. + +Kun talouspuuhat eivät vaatineet nuorta neitiä työhön, esiintyi hän +tavallisesti aivan toisenmoisena. Hänellä oli silloin käsityö, joka +sukkelasti valmistui hänen sukkelissa sormissaan. Ja työtänsä säesti +hän puhumalla periaatteista, kasvatuksesta ja seminaariajoistaan. + +Mutta Hanna neiti oli siksi järkevä ja perinpohjin asioita ajatteleva, +että oli tullut huomaamaan, mikä vastuunalainen, väsyttävä ja välistä +ikäväkin asia on kasvattaa toisten lapsia. Hän oli tullut ajatelleeksi, +että nuori nainen, joka on saanut sekä teoreetillista että praktillista +sivistystä, omassakin kodissa voi käyttää tätä monipuolista oppiansa +sekä "kodin että yhteiskunnan hyväksi". Siksi hän ei halveksinut nuoren +ylioppilaan seuraa, vaikka tämä olikin hyvin kehittymätön, kokonaan +mielipiteitä ja periaatteita vailla. + +Hanna neidin ja herra Varovan vanhemmat olivat serkukset, joten nuoret +taisivat vapaasti seurustella keskenään, antamatta aihetta puheisiin. +Tämä sukulaisuus huomattiin erinomaisen sopivaksi, ei ollut liian +läheistä, ei liian etäistä. + +Nuoret kävivät soutelemassa yhdessä, poimivat marjoja mäeltä, sieniä +metsästä. Ja kun sienimatkoilla joskus illan hämärtyessä valkea +talousesiliina vilahti puiden välistä, silloin sykähti ylioppilaan +sydän kummasti. (Hän oli juuri aikaisemmin -- noin ohimennen -- saanut +kuulla, miten seminaariaikoina moni oli ruvennut tunkeilevaa ystävyyttä +osoittamaan, mutta miten he kaikki olivat nokalleen saaneet.) + +Ylioppilas huomasi, että kipinä oli singahtanut hänen sydämensä +sammalistoon. Se alkoi siellä kyteä, rupesipa vähitellen nousemistaan +nousemaankin. + +Mutta kesä loppui. Ylioppilas palasi Helsinkiin ja alkoi tarmolla +työnsä yliopistossa. Siellä oli valkolakkisia paljon, niitä +semmoisiakin, joiden lakit lepäsivät pehmeän kutrikasan laella kuin +kesäkuumalla päästä heitetty huivi heinäruon nenässä. + +Silloin muisteli ylioppilas kesäisen kumppalinsa vanhuutta, hänen +tanakkaa vartaloansa ja naisellisen sulouden puutetta. + +Nuori ylioppilas asui Hermannissa. Sinne oli pitkä matka, +raitiovaunulla ensin, sitten kävelymatkaakin vähän. Mutta huvikseenhan +sen matkan kulki, varsinkin kun sattui niin hyvin, että oli +osakuntatoveri samanne päin menossa, juuri tuollainen, jonka valkea +samettilakki peitti hulmuavaa, pehmoista hiusrukoa. + +Aina heillä oli puheenainetta, milloin opinnoista, milloin +osakuntaelämästä tai päivän polttavista kysymyksistä. Mutta kaiken +sen suhteen, mikä koski tunne-elämää, näkyi nuori neiti olevan kovin +välinpitämätön. Hän oli raitis ja reipas kuin se talvinen ilma, joka +tuloaan teki. -- He kulkivat rinnan pitkin routaantunutta tietä. +Reippautta oli heidän astunnassaan, reippautta puhelussa. + +Sitten tuli täysi talvi ja rekikeli. Se vielä lisäsi reippautta. Niin +hauskasti narahteli lumi jalkain alla ja kulkuset kilisivät. Ylioppilas +ajatteli, ettei vuodenaika ollut suotuisa sydänten syttymiselle. +Mutta olihan kevät kerran tuleva. Siihen kiinnitti hän toivonsa. Ja +hän arveli itsekseen, että viime kesä oli ainoastaan elvyttänyt hänen +koulun kuihduttaman tunne-elämänsä, saaden sydämen kaikki kuivuneet +nesteet jälleen virtaamaan. Nyt olivat ne valmiit esiin pulppuamaan, ja +nyt oli kevät tulossa. + +Eräänä päivänä, -- se oli vähän ennen vappua, -- kertoi ylioppilasneiti +heidän palatessaan eräältä luennolta, että parin viikon perästä hän +matkustaa ulkomaille. Eikö se ollut herttaisen hauskaa? + +Ääni värähteli ilosta, ja hän teki astuessaan pienen hypähdyksen. + +Herra Varova vavahti. Vai aikoi neiti lähteä? Eikö kuitenkin ollut +ikävä jättää kotimaata ja ystäviä siellä? + +Ei mitenkään. Ketä ihmeessä hän ikävöisi, kun pappa ja mamma tulivat +mukaan ja vielä hänen paras ystävänsä, herttaisin ja suloisin +tyttö koko maailmassa. Päivänpaistetta olisi heillä pitkin matkaa. +Sadesäälläkin sulaa päivän kirkasta valoa. Sillä maa siellä oli +vieras ihmemaa, täynnä satumaista kauneutta, täynnä ilon ja oppimisen +mahdollisuuksia. Ei mitään maailmassa enää voinut toivoa, kun oli +edessäpäin sellainen onni. + +Samana päivänä kävi herra Varova tiedustelemassa itselleen paikkaa +maalla. Hän tahtoi opettaa laiskoja koulupoikia, valvoa heidän +parastaan ja itse syventyä työhönsä. Maalle toivoi hän, takaisin +yksinkertaisiin oloihin, sillä hän oli tullut huomanneeksi, miten +nykyaika turmelevasti vaikutti kaikkeen kaupungeissa. Olivat nuo +oppineet naisetkin vallan naisen irvikuvia, saattoivat olla niin +iloisia, niin vapaita, keskustella sen seitsemästä asiasta ja olla +huvitettuja nuoren herran seurasta, ensinkään aikomatta rakastua. + +Herra Varova oli väsynyt kaupunkilaisiin. Siitä syystä halusi hän +maalle. + +Talossa, jonne hän joutui, ei kaikeksi onneksi ollut tytärtä ensinkään. +Tuntui se ensin vähän tyhjältä, mutta olihan se samalla turvallisempaa. +Ei tarvinnut täällä pelätä oppineita eikä oppimattomia. + +Mutta kova onni! Juuri kun pojat opettajansa kanssa olivat päässeet +parhaaseen työn alkuun, tuli taloon isännän nuori veljentytär. + +Heti ensi iltana huomasi herra Varova, ettei hän kuitenkaan +ollut mikään oppinut nainen, ei edes monipuolisesti sivistynyt +"teoreetilliseen ja praktilliseen suuntaan". Hän oli pieni, hento +ja notkealiikkeinen kuin orava. Nenä oli pieni pystynenä, jota hän +tuon tuostakin itsetietoisena nosti, ja silmät, nuo suuret, mustat, +säkenöivät vallattomuudesta ja vilkkaudesta. + +Hän kerkesi joka paikkaan. Kun pojat opettajansa kanssa olivat kasvia +tutkimassa, hyppäsi hän kiveltä toiselle, antoi neuvoja ja teki +huomautuksia, aina yhtä sukkelana, yhtä vallattomana. Koivun oksilla +oleskeli hän kuin kotonaan, työnsi tuulella veneen airoitta vesille ja +antoi sen siellä itseään tuuditella. Sitten hän nauraa heläytti, kun +herra Varova souti pelastajaksi. + +Hänessä ei ollut rahtuistakaan muuta kuin elämän iloa ja +vallattomuutta. Se oli sangen viehättävää herra Varovasta, mutta hän +päätti kuitenkin kohtuullisesti seurustella tämän keijukaisen kanssa. + +Mutta kaikesta varovaisuudestaan huolimatta oli hän pian pahasti +rakastunut. Aluksi koetti hän hillitä tunteitaan, mutta kun rupesivat +kovin kuumiksi käymään, alkoi hän kerran noin vaan ylimalkaisesti puhua +avioliitosta ja hiljaisen koti-elämän onnesta. Tyttö nauramaan hänelle +vasten silmiä. "Hyvänen aika, miten olette hassu: Rakastaa ihmistä +myötä- ja vastoinkäymisessä, sehän olisi kauheata!" Hän pisti suunsa +suppuun, rypisti kulmakarvojaan ja koetti näyttäytyä totiselta. + +"Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaten, "pitää jostain pikkusen, rakastua +noin puolitiehen, se käy päinsä, mutta mikä siitä yli, se on pahasta." + +Ja taasen hän nauraa heläytti, pudisti vallattomasti päätään ja juoksi +tiehensä. + +Se oli sen kesän tarina. + +Herra Varova oli suuttunut sekä itseensä että koko ihmiskuntaan. Hänen +luvuistaan ei ollut tullut entistä enemmän. Paras kai jättää koko homma +sikseen, tuumi hän harmissaan. Ei tule kandidaatista kuitenkaan mitään +ja mitäpä siitä, sanottiinhan häntä jo maisteriksi -- ainakin maalla. + +Hän päätti ryhtyä lukemaan suorastaan pappistutkintoa, tahtoi hautautua +maalle ja seurustella vakavampien ihmisten kanssa. Talven vietti hän +kuitenkin vielä kotonaan pikkukaupungissa, luki siellä ahkerasti ja +vuokrasi kesäksi itselleen huoneen Mäenpään talosta Keski-Hämeestä. Hän +oli nyt haudannut onnenunelmansa ja päättänyt käydä kylmäkiskoiseksi +kaikille nuorille neitosille. Mutta minkä hän sille taisi, että juuri +täällä kohtasi kaiken naisellisuuden perikuvan, enkelimäisen olennon, +joka hänen omakseen joutui kuin syksyn kypsä, punaposkinen omena, jonka +tuuli puusta pyöräyttää. + +Kaikki tapahtui niin sukkelaan ja somasti, että maisteri itsekin ensi +huumauksessa oli aivan ihmeissään. Vaikka eihän siinä oikeastaan +ihmettelemistä ollut. Jos ihmiset sitä kummana pitivät, johtui se +ainoastaan siitä, että harvalla heistä oli oikein selvät käsitteet +näissä tämmöisissä asioissa. He puhuivat ensimmäisestä, toisesta ja +kolmannesta rakkaudesta eivätkä ymmärtäneet, että rakkaus, joka on +aineeton, on myös jakamaton. + +Maisteri Varovaa oikein harmitti, kun hän ajatteli, että saattoi olla +niinkin yksinkertaisia, että laskivat hänen nykyisen morsiamensa hänen +neljänneksi rakkaudekseen. Mutta se oli oikein naisten epäloogillista +laskutapaa. Mies ei koskaan siten laskisi. Sanoohan sen selvä järkikin, +että rakkaus aina on yksi ja sama, jakamaton ja muuttumaton. Sama +rakkaus se oli aina kytenyt maisteri Varovankin sydämessä. Hiljalleen +se oli sieltä piilopaikastaan esiin pyrkinyt. Mutta epäsuotuisat olot +olivat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sitä sammuttaa -- kuten +ainakin kaikkea hyvää ja jaloa elämässä. Mutta nyt vihdoin hän oli +löytänyt olennon, joka todella ansaitsi tätä rakkautta. Nyt se pääsi +ensi kertaa vasta oikein syttymään. Nyt löysi se tyydytyksensä. + +Tätä kaikkea kertoi herra Varova morsiamelleen. Ja heidän onnensa oli +erinomainen, ääretön. + +Kyllä Kustaa Kallenpoikakin oli onnellinen, vaikka hänen rakkautensa +esihistoria oli hyvin yksitoikkoinen. Mutta juuri semmoisena se oli +hänestä kaunis, juuri semmoisena hän rakasti sitä muistella. + +Sinä vuonna, jolloin Kustaa kävi rippikoulussa, oli tyttöjä ja +poikia luetettu yhdessä. Heitä oli kuudettakymmentä kumpiakin, ja he +täyttivät kahdeksan pitkää penkkiä istuessaan kirkossa, tytöt toisella, +pojat toisella puolella ristikäytävää. Väliaikoina pysyttelivät +aina loitolla toisistaan. Mutta Kustaa huomasi, että vaikka näin +ulkonaisesti olivatkin erillään, oli ainakin pojilla paljon sanomista +ja huomauttamista tyttöparvesta. Hajamielin kuunteli Kustaa aluksi +toveriensa puhetta. Mutta vähitellen kävi hänkin tarkkaavaksi. Siellä +tyttöparvessa oli eräs sinisilmäinen liinatukka, joka oli hänen +huomiotaan herättänyt. Tuo tyttö oli aina niin hyvän ja hellämielisen +näköinen, että sydän siitä aivan lämpeni. Kerran, kun pastori oikein +topakasti rupesi erästä tyttöä torumaan ja sanoi, ettei tiedä laskeeko +ripillekään, silloin tillahti Kustaan sinisilmätyttö itkemään toverin +puolesta. Pojat rupesivat nauraa virnistelemään, mutta Kustaa katsoi +lempeästi ristikäytävän poikki tyttöjen puolelle. + +Juhannuksena laskettiin nuoret ripille, ja kun jumalanpalvelus oli +päättynyt, hyvästelivät he kirkkomäellä sitten hajaantuakseen pitäjätä +pitkin. + +Kustaa kätteli kaikkein viimeiseksi Siljaa. -- Se oli Silja se +sinisilmä liinatukka. + +Syksyllä Silja läksi kaupunkiin palvelukseen. Kustaa jäi kotipuoleen, +mutta vuoden kuluttua hänkin läksi. Hän asettui Hämeenlinnaan +työhön, ja oltuaan siellä noin vuoden tapasi hän kerran eräässä +nuorisoiltamassa tytön, sinisilmäisen, liinatukkaisen, juuri sellaisen, +jota hän rakasti. Tytöllä oli sinivalkea pusero päällään, päässä valkea +liina, joka oli kapealla pitsillä reunustettu. Kaikki oli valkoista +ja puhdasta, sellaista kuin muisto elämän ensimmäisestä, suuresta +juhlapäivästä. + +Kustaa läheni tyttöä, varmistui luulossaan, läheni vieläkin, rohkaisi +mielensä ja meni tervehtimään. Se oli Silja. Hänellä oli nyt +palveluspaikka Hämeenlinnassa, jonne hän isäntäväkensä kanssa äskettäin +oli muuttanut. + +Heillä sattui kotimatka olemaan samanne päin, ja he läksivät yhdessä +iltamasta. Kustaan asunto oli lähempänä kuin Siljan, ja portille +tullessaan hän heitti hyvästi. Tämän jälkeen tapasivat he toisensa +usein milloin kirkossa, milloin muissa kokouspaikoissa. + +Aina heillä oli jotain sanottavaa toisillensa. Se koski tavallisesti +kotipuolen tai heidän omia olojansa. Siinä ei ollut mitään erityisen +pirteää eikä kiihoittavaa, mutta kankeaksi ja kuivaksi ei puhe silti +tullut. Sitä kannatti voimakas, lämmin pohjavirta kummankin sydämessä, +joka saattoi heidät antamaan arvoa kaikelle, mitä toinen sanoi, ja loi +sisältöä, viehätystä pienimmillekin sivuseikoille. + +Niin tasaisesti ja hiljalleen kehittyi Kustaan rakkaustarina, ettei hän +kihlaukseen kerinnyt ennen maisteri Varovaa, vaikka tämä alkoi hommansa +myöhemmin ja kävi päämääräänsä monen mutkan kautta, sillävälin kun +Kustaan rakkaus vei suoraan perille kuin oikoinen metsäpolku. + +Juuri sinä keväänä, jolloin nuori herra Varova valmistui ylioppilaaksi, +tapasivat Silja ja Kustaa toisensa Hämeenlinnassa. Se tie, jota siitä +alkaen herra Varovan rakkaus seurasi, oli levoton, hermostuttava, tuttu +ja tavallinen kuin kaikkien tallaama maantie. Mutta Kustaan ja Siljan +rakkaus edistyi hiljaa kuin tyyntä, siimekästä metsäpolkua pitkin, +jossa ei mikään kiihoitellut, ei hätyyttänyt, jossa tunkeilevilta +ihmiskatseilta kätkössä ja meluavasta maailmasta erillään kukin saa +rauhassa kulkea. + +Parisen vuotta kului tällä tavoin Siljalta ja Kustaalta -- hukkaan, +sanoisi se, jolle joutuminen on pääasia. -- + +Kun he vuoden olivat yhdessä olleet, alkoi Kustaa ajatella, että +olisi aika puhua Siljalle tulevaisuudesta. Mutta aina se puhuminen +siirtyi tuonnemmaksi. Ainoastaan paperille uskoi hän ajatuksiaan. Hän +kirjoitteli pyhäiltoina kirjeen toisen jälkeen. Aikoi aina pistää +Siljalle kirjeen käteen, mutta silloin, kun se oli tehtävä, tuli +hänelle mieleen, että kirjoittaa toisen ja paremman. Siten lisääntyi +kirjeiden luku viikko viikolta. + +Kerran kuitenkin rohkaisi Kustaa mielensä ja kysyi, oliko Silja ottanut +pestin ensi vuodeksi. Kyllä oli. Silloin päätti Kustaakin jäädä +paikoilleen ja odottaa. + +Seuraavana vuonna kevätpuoleen hän rupesi uudelleen ajattelemaan, että +nyt pitäisi ainakin puhua, ettei Silja taas ennätä pestiä ottaa. Mutta +nyt se oli entistäkin vaikeampaa, sillä Kustaan terveys oli käynyt +huononpuoleiseksi. Eihän nyt asiasta voinut puhua, ei mitenkään. + +Vähenemistään vähenivät tämän jälkeen Kustaan voimat. + +"Täytynee tästä kotipuoleen lähteä", sanoi hän Siljalle kerran, "kovin +on kuluttavaista tämä kaupungin elämä." + +"Vai aiot sinä lähteä." + +"Niinhän minä tuota meinasin." + +Silja käski sanomaan terveisiä ja pian tulemaan takaisin. + +"Olisihan tuota ollut enemmänkin sanomista", arveli Kustaa, "mutta ei +minusta nyt ole miestä siihen." + +Silja pyysi kuitenkin sanomaan, eihän sitä tiennyt, tapasivatko vaikka +viimeisen kerran. + +"Olen minä sinulle kirjoittanutkin", ilmaisi Kustaa arasti. "Panin ne +kaikki pieneen lukolliseen laatikkoon, jonka kerran veistin. Avaimen +minä hukkasin, ettei kukaan niitä sieltä löytäisi." + +"Mitenkä minä niitä sitten luen?" kysyi Silja punastuen. + +"Kyllä sinä sen lukon voit vaikka puukon kärjellä murtaa. Jos vaan +tahtoisit sen hakea heti minun mentyäni, ennenkuin emäntä ennättää +katsomaan." + +Silja lupasi tehdä niin, ja kun Kustaa kahden päivän perästä matkusti, +poikkesi Silja torille mennessään aarrettaan hakemaan. + +Kustaa tuli Mäenpään taloon serkkunsa luo kestiksi. Suostuttiin, että +hän saa tuvassa asua, niin kauan kuin täytyy kotipuolessa olla. Hän +tuli Mäenpäähän paraiksi maisterin kihlajaisriemuun. Hän oli hiljainen +ja alamielinen, onnitteli maisteria, mutta hymyili surunvoittoisesti. +Mutta viikon perästä sai Kustaa kirjeen. Hän käänteli sitä ja katseli +joka kulmalta, avasi sitten ja luki itsekseen tavaillen, kun ei oikein +ollut tottunut kirjoitusta lukemaan. + +Oli Silja itkenyt lukiessaan niistä kirjeistä, "että sinä minua niin +paljon rakastat ja olet ajatellunna! -- -- -- Ja kyllä se niin on, että +minäkin sinua tahdon rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisessä, ja +olen valmis Jumalan ja ihmisten etessä sen sinulle lupaamaan." + +Kustaa pyyhkäisi silmiään nutunhihalla. Sitten hän jatkoi tavaillen: +"Ja jos sinä olet taudissa ja olet huonommaksi käynyt, niin tämä sana +kuitenkin pitää paikkansa. Minä voin tehdä työtä meidän molempien +etestä." + +Kustaa kääri kirjeen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Illemmalla hän +sitten kertoi talonväelle, että nyt hänelläkin on morsian. Kaikki +rupesivat onnittelemaan ja laskettiin leikkiä siitä, miten lopulta +käynee, jos joka viikko kihlauksia tapahtuu. Matti, tallirenki, jonka +mielestä Maija-karjakko oli aika mukava tyttö, kuori totisena kylmiä +perunoitaan, ja Maija punastui. Mutta isäntä arveli nauraen, että +pitää sammuttamaan ruveta, jos valkea käy vaaralliseksi. Olihan sitä +jo siinäkin, kun oli talossa kaksi kihlattua, kaksi, jotka kumpikin +rakastivat. + +Loppukesällä sai Silja viikon vapautta ja tuli muutamaksi päiväksi +Kustaata katsomaan. Kun he erosivat, olivat asiat kaikki selvillä. +Silja vuokraa heille huoneen Hämeenlinnassa. Köyrin jälkeen vietetään +häät, ja sitten Silja rupeaa pesulla ja silityksellä ansaitsemaan. Niin +oli asiat tuumattu. + +Maisteri Varova ihmetteli Kustaan kylmäkiskoisuutta. Kovin vähän hän +puhui morsiamestaan eikä kirjoittanut hänelle edes kerran viikossakaan. +Ottipa hän asiat oikein jokapäiväiseltä kannalta. Olisi voinut oppia +vähän maisterilta, joka kahdesti päivään kävi morsiamensa luona eikä +surrut, vaikka luvuillensa uhrasi ainoastaan tunnin tai pari päivässä. + +Mutta yhtä erilaiseen suuntaan jatkui vastaisuudessakin näiden kahden +rakastuneen elämäntie. Maisteri Varova tuli puolentoista vuoden perästä +täyden onnensa omistajaksi. Hän sai varoja appivanhemmiltaan, vietti +häitä ja nautti kaikesta siitä onnesta, jonka sävyisä, alistuva ja +kuuliainen vaimo voi miehelleen tuottaa. Ei tarvinnut hänen huonosta +taloudenpidostakaan eikä huonosta ruuan laitosta kärsiä, sillä +varova kun oli, oli hän tässäkin suhteessa tiennyt vaarat välttää +toimittamalla morsiamensa kihlausaikana keittokouluun. + +Vuosien kuluessa paisui leipä ja sitä myöten myöskin leivän ottajien +luku. Turvattu toimeentulo, siivo ja suureneva lapsilauma, jota +uupumattoman kärsivällinen äiti kasvatteli isälle kuuliaiseksi, eikö +siinä ollut onnen mitta kukkurallaan? Olisiko maisterin uskollinen, +rakastava sydän sen parempaa palkkaa voinut pyytää? + +Toisin oli Kustaa Kallenpojan. Kyllähän hänkin oikeastaan oli +ollut uskollinen, mutta miten lie sittenkin se palkka tullut aivan +toisenlaiseksi. Ei tullut mitään Siljan ja hänen häistään köyrin +aikaan. Sen sijaan joutui Kustaa puoleksi vuodeksi sairashuoneelle. +Silja pesi, silitti, maksoi sairasmaksut Kustaan puolesta ja oman +niukan leipäpalasensa. + +Niihin aikoihin, jolloin maisteri vietti häitään, vihittiin viimein +Kustaa ja Siljakin pastorin kansliassa. Sieltä menivät suoraan +kotiinsa. Silja asetti Kustaan pieneen keinutuoliin lepäämään, -- hän, +Kustaa, oli itse sen valmistanut puhdetöinään, -- ja sitten Silja +rupesi keittämään kahvia, ensimmäisiä kahveja heidän omassa kodissaan. + +Mutta pitkältä ei heidän yhteistä matkaansa kestänyt. Metsäpolku vie +kulkijansa suorinta tietä määrän päähän. Ja se on niin siimekäs, +niin rikasaarteinen ja viehättävä, ettei sitä astuessa matkan kulku +muistukaan mieleen. + +Niin kävi Siljan ja Kustaankin. Heidän yhteistä matkaansa kesti +ainoastaan puolen vuotta. Silja teki työtä yöt päivät. Ja välillä +pujahti hän Kustaata katsomaan tämän omaan, pieneen nurkkaan, joka oli +lautaseinällä häntä varten erotettu muusta huoneesta. + +Niin kauan kuin oli toivon kipinää Kustaan parantumisesta, otti Silja +vastaan työtä. Mutta kahtena viime päivänä hän lepäsi. Silloin makasi +hän polvillaan vuoteen vieressä. Kustaa kiersi kätensä hänen kaulaansa, +ja hän kuivaili tuskan hikeä ystävänsä otsalta. + +Sitten tuli loppu. + +Kävi heidän kuten metsäpolun, joka lammen rannalle saapuneena jakautuu +kahtaalle, toinen haara johtaen veden rajalle asti, josta se painuu +alle aaltojen syvien, toinen kiertäen rantaa, kunnes lammen vastaisella +puolella taas yhtyy laineista kohoavaan kumppaliinsa. Sinne toiselle +rannalle oli Siljan katse tähdättynä näinä tuskan hetkinä. + +Tämä on tarina niistä kahdesta, jotka kumpikin rakastivat. Erilainen +oli heillä rakkautensa esihistoria, erilainen sen loppu. + + + + +KANNEL. + + +He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt +jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso sisko +selitti, mitä alus ja maine olivat. + +"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta +hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä +Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli myöskin +alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti kulkea +kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia kosolta. Se +alus jäi pikku siskon mieleen. + +Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitten takaisin tuohon +ensimmäiseen kysymykseensä: mikä on alus? + +Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli +hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia +oli muita? + +Silloin raotti äiti ovea. "Pitäkääpä nyt vähän väliaikaa ja tulkaa +ruokasaliin." + +Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi +mielensä ja jäi odottamaan, kunnes iso sisko oli noussut. + +"Tule sinäkin, Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa ruokasaliin. +Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen kynnykselle ja +kurkisti ovenraosta ruokasaliin. + +Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut +käskemään? + +Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijain seisovan ovensuussa +ahtaasti toinen toisiinsa pakkautuneina. Jaakko, talli-renki, oli +pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika Liisa +pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja kääräisi +kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen. + +Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan, mitä siellä mahtoi olla. Hän +avasi oven. + +Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen +näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi +nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso sisko hänen vieressään. Elli +näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän, juuri asettuvan ikkunan +viereiselle tuolille, ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi +käsipuoleen ja jatkoi sitten tarkastelua. + +Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä +makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi lyhyenläntä +vanhanpuoleinen vaimoihminen. + +Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti nähneensä +semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen polvella. Vanha +soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen polvillansa oli kannel. +Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli +sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha, kasvoissa oli surumielinen, mutta +lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi hienoa, vaatimatonta kainoutta. + +Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen, +kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea, +siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja +kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas selkää +pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla. + +Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma +kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitten kysyi hän, saisiko jo +alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan. + +Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon nähden. +Hän oli ihaillut äitinsä ja ison siskon soittoa, mutta oli +suuttunut sekä koneeseen että itseensä jankutellessaan omia ikäviä +sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän ei +koskaan ennen ollut kuullut. + +Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surunvoittoisena. Kielet +värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet, +vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana +pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne kuuluviin, soivat hiljaa +huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä. + +Elli tunsi, että häneltä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa. +Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli +nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle, nousi +ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle nyyhkimään. + +Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi palasi hän hetken +kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki +kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan +näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki +kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitten, kun muut alkoivat +poistua, pääsi hän lähenemään. + +Tallirenki läksi ensimmäisenä pois, sitten piiat ja sitten rovasti +apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja iso sisko jäivät kolmisin vanhan +soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vaan, mutta +rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen. + +"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä +on mieluinen." + +Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti, painautui +lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja kuiskasi +hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti." + +Vanhusta sitten kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi +häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen +kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen immen +suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka siksi taisi +lumota mielen niin ihmeellisesti. + +Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa +vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta iäksi erosi. + +"Elli hoi", huusi iso sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt vasta +muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä kerran +kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitten sisään. + +Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä +puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä +kuullut, mutta se kerta oli iäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa +kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei +hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen +johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle +kanteleensoittajalle "En minä koskaan oppisi soittamaan noin +kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet +huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi. + +Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin +äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti. +Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus +sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin +suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme, +kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät +voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui. +Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki. +Tästä päätti äiti, miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta näkyi +vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää tukea +hänen nähdessään, miten Elli kerran, jäädessään huomaamattomana erään +tuttavansa kanteleen viereen, antoi sormiensa hiljaa kuin hyväillen +solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanoa isälle, että +"mitähän jos Elli saisi kanteleen." Mutta isä arveli että mitä +joutavia. Tyttö vaan tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata hommata. + +Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä, +jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin, mitä alus ja maine ovat, ja +jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli Elli +siitä pitäen pysynyt ensimmäiselle kantelerakkaudelleen. Ja uskollisena +hän oli sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus näytti, yhtä +toivottomalta kuin ennenkin. + +Nyt oli syksy ja samanlainen roskainen syyskeli kuin kanteleen +soittajan käydessä pappilassa. Elli oli muutamia päiviä sitten +täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli silloin ajatellut, että jos +milloinkaan sattuisi se onni, että hän kanteleen saisi, niin ehkä +silloin. Mutta ei tullut. Ja samapa se. Eihän hän kuitenkaan koskaan +oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli hän illalla itsekseen kaataessaan +teetä kuppiin isälle, joka istui illallispöydässä. Silloin raotti +palvelija ovea. + +"Elli neiti." + +"Mitä nyt." + +"Täällä on mies, jolla on asiaa." + +Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut +sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta +tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta. +Elli säpsähti. + +"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa, +pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä olevan +kirjoitettuna, että sillä olisi kiire." + +Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen +syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen, kuin pienen lapsen. +"Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo +vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten. + +Ensimmäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti +hän sitä soitellakin, mutta ei hennonnut paljon, sillä hän tunsi +taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja +vielä kynttilän sammutettuaan laski hän kätensä lepäämään kielille. +Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimmäinen +haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen. Siihen hän heräsi. + +Heti kun tilaisuus sen myönsi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan +ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla, +että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen +luokseen hän tahtoi mennä. + +Hän hankki itselleen osoitteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän +aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan +puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet +heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin, +surunvoittoinen katse. + +Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitten, +oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta +joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vain saisi tietää sopivan +ajan. + +Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ettei ollut +parempaa paikkaa, jonne käskeä. + +Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään. + +Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi +keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osoittivat +aterian vasta päättyneen. + +"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä +minä voin tulla toiste." + +"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikia ja pari työmiestä syömässä, +mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan." + +Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui +huoneeseen sekoittuen tupakan savuun. + +"Istukaa, nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen +hellävaroen laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan." + +"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne +soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa." + +"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä +minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja näpäytti +hiljaa muutamia kieliä. Sitten hän alkoi. + +Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet +hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota +ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja +sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi +muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitten. +Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin +yllään, samat olivat kasvonpiirteet -- ainoastaan täyteläisemmät ja +pehmeämmät -- sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa. + +"Nyt pitää neidin soittaa". Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa. + +"En minä taida koskaan oppia." "Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan +iloinnut, jos olisi nähnyt teidät ja kuullut kuinka kannelta +rakastatte." + +Ellille tuli ilokyyneleet silmiin. "Äitinne asui täällä luonanne?" +kysyi hän myötätuntoisesti. + +"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään. +Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti, +mistä minullekin." + +"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?" "Soitti vielä viimeisenä +päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun soitti viimeiseksi." + +Elli ei hennonnut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai +tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin +ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui +kanteleeseensa ja iäisyystoivon elähyttämänä kaikui: + + "Mun kanteleeni kauniimmin + Taivaassa kerran soi." + +Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan +ääni! Elli ymmärsi, että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja +silmänräpäyksessä selveni hänelle, miten läheisesti Suomen kansa ja +kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa +kanteleelle uskonut. Suomen poika, Suomen tyttö olivat hyvitellessään +metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän +isäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen +kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja +tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa +saanut. Siinä sen tenhovoima. + + "Ah autuas se päivä lie, + Kuin kotiin meidät vie." + +Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten +kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta. + +"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia." + +"Se on ainoa, mitä voin antaa." -- Leski laski hellästi kätensä +kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini +ainoa perintö". + + + + +VALKOLAKKI. + + +Kiirettä ja puuhaa oli pappilassa. Posti oli tuonut kirjeen, jossa +ilmoitettiin kaukaisten vieraiden pian saapuvan, ja se se kiireen oli +alkuun pannut. + +Oltiin juuri päivällistä syömässä, kun tuo ihmeellinen posti saapui. +Palvelija tarjosi paraikaa puuroa. Silloin astui pieni poikanen laukku +kainalossa etehiseen. Rovasti nousi pöydästä, otti laukun ja tyhjensi +sen. Sanomalehdet ja virkakirjeet hän pisti kiireimmiten kansliaan, +sitten hän palasi paikoilleen. + +"Tulipa tässä ihmeellinen kirje. En ymmärrä, mistä lieneekään." Hän +käänteli ja katseli sitä, mursi sitten kuoren ja rupesi lukemaan. + +"Ha -- ha--ha--ha." Rovasti nauroi niin että puna kohosi poskille. +"Tämähän on Heikki Holmilta. Vanha, kunnon toverini, jolta en ole +vuosikymmeniin sanaakaan saanut, hän on äitynyt kirjoittamaan oikein +pitkän, rehellisen kirjeen." + +Rovasti silmäili kirjettä, nauroi, luki ja nauroi taas. "Kysyy, vieläkö +muistan ylioppilasaikoja, jolloin silakoita ja perunoita yhdessä +söimme. -- Eivät ne ajat unohdu." + +"Syöpä sinä nytkin, ukko kulta", uskalsi ruustinna muistuttaa. + +"Ole rauhassa, ei marjapuuro jäähdy." Rovasti jatkoi jo lukua. + +"Niin, niin, aivan samaa sanoo kuin minäkin: 'Eivät ole ajat niinkuin +oli ennen', sitä se Holmikin on kokenut." Rovasti luki hetken +itsekseen. Sitten napautti hän yht'äkkiä peukalonpäällä pöytään. +Siinäpä tuli selitys. Ei Holm suotta näin pitkää kirjettä olisi +ruvennut kirjoittamaan. + +"Tahdotteko kuulla?" Rovasti yskäisi, korjasi silmälasejaan ja katseli +kirjeeseen. + +"Tässä nyt on aluksi pieni esipuhe, ylistys nykyajan nuorisolle. Sitten +Holm jatkaa: -- -- 'No niin, summa on se, että toisenlainen on nykyajan +nuoriso ja toisenlaiset on sillä huvitkin. Ennen kukin uskollisesti +istui kotinurkissaan. Työtä tehtiin, ahkeria oltiin ja huvina olivat +kyläilyt ja kutsut pitäjällä. Nyt ovat naapurit unohduksissa, ja +seurustelu ihmisten kesken on lakannut, -- tai on ainakin seurapiiri +hajaantunut maanpiiriä pitkin. Maita mantereita kierrellään ja oppia +ongitaan joka kolkasta. Siksi se onkin tämä nykyajan nuoriso niin +rikkiviisasta, ettei muista muiden oppineen aakkosia enemmän.'" -- +"Niin, sitähän minäkin aina sanon", pisti rovasti väliin. -- 'No niin, +maankiertämishalu on nyt tarttunut minunkin nuoriini, eikä siinä auta +muu kuin myöntyä, kun lapset tahtovat. Yhden ehdon panin kuitenkin, sen +että matkallaan kävisivät tuomassa terveiseni sinulle, kunnon vanha +toveri. Itse en taida sinua tässä elämässä enää nähdä. Ei kulje vielä +höyryhepo näissä idän kolkoissa korpimaissa, ei vie se vanhusta täältä +Hämeen kankaille, ei taida liioin sinua eksyttää tänne Karjalaan. +Tulkoon lapseni edes luoksesi tutustumaan sinuun ja perheeseesi. Kunpa +tulisi heistä lapsillesi edes puoleksikaan niin hyviä ystäviä, kuin +mitä me muinoin olimme. + +Heitä on tulossa kaikkiaan neljä. Vanhin poikani vihittiin tänä keväänä +maisteriksi. Sillä pojalla on pää kuin partaveitsi, vaikka sen itsekin +sanon. Tyttäreni ovat semmoisia kuin nuoret neitoset, yleensä ensi +keväimessään. Tanssia ja leikkiä tahtovat, ja kevyttä on elämä kuin +keijukaisen kulku. + +Heillä on seurassaan vielä neljäskin, velivainajani ainoa poika, joka +7-vuotiaana jäi orvoksi ja siitä asti on ollut kodissamme. Hän on +harvinainen poika, aivan toisenlainen kuin omat lapseni. Hiljainen +ja suljettu hän on, niin ettei juuri tiedä, mitä hänen mielessään +liikkuu, mutta suuret luonnonlahjat on hänelle suotu. Hän suoritti tänä +keväänä 16-vuotiaana loistavan ylioppilas-tutkinnon ja tarvitsee nyt +virkistymistä lukujen jälkeen. Eniten taipumusta on hänellä kuitenkin +lauluun ja soittoon. + +Usein ajattelen ilolla ja pelolla, mitä siitä lapsesta tullee. Hänellä +on mitä runsaimmat menestymisen mahdollisuudet, mutta hänellä on +samalla peloittava perintö. Sinä tiedät, miten veliraukkani kävi. +-- -- -- Mutta olkoon se sinänsä. + +Nämä neljä ovat nyt tulossa luoksesi ja -- -- --' + +"Isä, isä, miten mainion hauskaa!" Tyttäret taputtivat käsiään. + +"Olkaapa hiljaa! -- Tässä on terveisiä sinullekin, muijaseni. Kuule +miten kauniisti kirjoittaa. 'Kiitän jo edeltäkäsin kaikesta hyvästä, +jonka tiedän tulevan lasteni osaksi. Lausu myös sekä vaimoni että omat +terveiseni ja kiitokseni rakkaalle puolisollesi, jonka vielä hyvin +muistan hänen nuoruutensa ensi kukoistuksessa.'" + +"Hm, niin se oli siihen aikaan, muija kulta." Rovasti myhähti ja jatkoi +lukua itsekseen. + +Se oli alusta loppuun asti oikein entisajan kirjeitä, pitkä, +seikkaperäinen ja sisältörikas. Siten se loppuikin vanhaan rehelliseen +tapaan: Tuus totus H.J. Holm. + +Rovasti pisti kirjeen kuoreen, laski sen pöydälle ja rupesi puuroaan +syömään. + +Silloin pääsi nuorten kauan pidätetty ilo valloilleen. + +"Miten erinomaisen hauskaa, ja nyt juuri kun olemme kaivanneet enemmän +kesävieraita!" + +"Ja Karjalasta asti, isän ylioppilas-toverin lapsia. Miten +romantillista!" jatkoi nuorempi sisar ihastuksella vanhemman puheeseen. + +"Entä se teräväpäinen maisteri, eikö hän mielestäsi suuresti lisää +seuran arvoa?" pisteli nuorin veljistä. + +"Oh sinua, mitä puhut!" + +"Minulla on jo monta hauskaa huvimatkaehdotusta", jatkoi vanhin +pappilan nuorista herroista. "Pitäähän meidän näyttää Hämeen kauneuksia +vieraillemme." + +"Ja kun lähdemme, niin ajatelkaa, miten mukavasti olemme parittain. +Heitä on kaksi neitiä, kaksi herraa aivan niinkuin meitäkin, ell'emme +nimittäin ota pienokaista lukuun." Sisar kääntyi hänen vieressään +istuvan kodin nuorimman puoleen. + +"Pienokainen" oli 11-vuotias, punaposkinen, kirkassilmäinen tyttö. +Sekä kooltaan että kasvojensa ilmeeltä näytti hän ikäisekseen paljon +kehittyneeltä mutta sai nuorimpana olla "pienokainen", etenkin kun oli +yhdeksän vuotta nuorempi häntä iässä lähinnä olevaa. + +"Ei kai Hertta kuitenkaan seurastamme välitä", jatkoi vanhin sisar. +"Kirjat ovat hänestä aina ihmisiä paremmat." + +Hertta ei virkkanut mitään, punastui vain ja söi puuroa, antaen toisten +jatkaa keskustelua. + +Tästä päivästä pitäen alkoi sitten kiire pappilan nuorille. Tyttäret +leipoivat pikku-leivoksia, sitoivat kukkaisvihkoja, siistivät puutarhaa +ja panivat parhaat kesäpukunsa kuntoon. Herrat yhdessä maalasivat +uudelleen huvimatkaveneen, uudistivat penkkejä ja pöytiä puutarhan +lehtimajoissa ja pystyttivät sinivalkean lipun "Tervetuloineen" portin +pieleen. + +Sitten alettiin odottaa. + +"Kunpa tulisivat jo", sanoi vanhin tytär, kun kaikki oli kunnossa. + +"Paras ainakin mennä Lahdentaan sillalle vastaan", jatkoi veli, joka +samassa tuli pihaan. + +"Kyllä ne tulevat", päätti rovasti, "mene sinä vaan vaunuilla vastaan." + +Ilta oli mitä ihanin, ja jännityksellä odotettiin vieraita pappilassa. +Portailla istui ruustinna tyttärineen käsityötä tehden. Rovasti käveli +koivukäytävässä edes ja takaisin, tuon tuostakin silmäillen maantielle +päin, eikö vaunuja jo näkyisi. + +Hertta oli ainoa, jota ei näkynyt missään. Ei hän kuitenkaan ollut +unohtanut, että noita kaukaisia vieraita odotettiin, eikä hän yleensä +ollut niin välinpitämätön muista ihmisistä kuin omaiset luulivat. Mutta +hänellä oli oma luonteensa, aivan toisenlainen kuin hänen sisariensa, +ja sitä hän uskollisesti noudatti. + +Hän oli ujo ja umpimielinen. Siksi karttoi hän vierasten seuraa. +Hän tunsi oman kömpelyytensä, ja se häntä vaivasi. Mutta jos hän +näkymättömänä sai tarkastaa muita, oli hän siitä huvitettu ja teki +huomioita ja johtopäätöksiä, joihin harvat hänen ikäisensä olisivat +pystyneet. + +Pappilan pihamaan toisessa laidassa oli suuri, tuuhea koivu. Sen +oksilla oli Hertalla tunnettu turvapaikka. Siellä oli hän usein +koivun-oksien peittämänä piilostaan tarkoin seurannut siskojensa ja +heidän vieraidensa yhdessä-oloa, huveja ja puheita. + +Tänne turvapaikkaansa oli hän nytkin paennut. Sen sopivampaa piiloa +ei hän olisi löytänytkään, kun tahtoi näkymättömänä olla vieraita +vastaanottamassa. + +Jo kuului vaunujen jyminä etäisyydestä. Rovasti käännähti kesken +kävelynsä. Jo olivat tosiaankin tulossa! + +"Äiti, äiti, katso he tulevat! Vaunut ovat väkeä täynnä." + +"Vieraat ovat muassa!" + +Tuli kiirettä kaikille. Rovasti juoksi pitkin harppauksin avaamaan +koivu käytävän porttia, palvelustyttö lennätti pihaportit selkosen +selälleen, ja käsityöt korjattiin kiireimmiten pois portailta. + +Vaunut pyörähtivät pihaan. Hertta kumartui eteenpäin nähdäkseen +paremmin. Takaistuimella huomasi hän korkeahattuisen herran -- se oli +varmaan se teräväpäinen maisteri --, hänen vieressään nuoren neidin, +toisen istuimella vastapäätä. Ajajan paikalla istui Hertan veli +ohjaksia pidellen, hänen vieressään nuori, valkolakkinen ylioppilas. + +Ylioppilas oli ensimmäinen, joka vaunuista hyppäsi maahan. Mutta hän ei +kiirehtinytkään tervehtimään, näkyi odottavan, kunnes toiset sen olivat +tehneet. + +Hertta katseli häntä tarkkaan. Hän seisoi vähän syrjässä vaunujen +vieressä hiljaisen ja ujon näköisenä. Hän oli pitkä ja hyvin hoikka, +nuttu oli napitettu ylös asti ja hartiat kävivät kumaraan. Hänen +liikkeensä olivat pehmeät, melkein naiselliset, ja kun hän puhdasta +valkolakkiaan nosti, teki hän kädellään siron käänteen. + +Hän se siis oli tuo lahjakas laulajapoika, josta Karjalan-setä oli +kirjoittanut ja joka oli niin toisenlainen kuin muut. Varmaankaan +hän ei pitänyt toisten ilakoimisesta. Mitähän hän mielessään mietti, +olisipa ollut hauska tietää. + +Hertta ei voinut vieraita enää nähdä, sillä he olivat siirtyneet +pappilan vastaiselle puolelle puutarhaan. Mutta hänen tuli heitä ikävä, +siitä syystä hän hiipi pois piilopaikastaan, juoksi takapihalle, sieltä +aidan yli pellonpientaretta pitkin puutarhan laitaan ja täältä suuren +syreenipuun juurelle piiloon. + +Hän tuli parhaaksi kuullakseen maisterin sanovan: "On tällä meidän +matkallamme jalompikin tarkoitus kuin pelkkä huvi. Katsokaas, setä, +tämä 'nuorimmaisemme' on vasta kuorestaan puhjennut keltanokka, +ja hänen tarvitsee välttämättömästi vähän perehtyä elämään ja sen +tosi-oloihin. Kirjat ovat tähän asti olleet hänen kaikkensa." + +Rovasti vastasi jotakin, samalla isällisesti taputtaen nuorta +ylioppilasta olalle. Tämä kumarsi ja nosti lakkiaan, mutta sanoja ei +Hertta kuullut. + +Hetken jatkettiin keskustelua iloisesti. Sitten rovasti äkkiä kysyi +Herttaa. + +"Tahdon kaikki koolle tänä iloisena juhlahetkenä." + +Hertta tiesi että, kun isä kaipasi, oli heti mentävä, siksi kömpi hän +varovasti piilostaan pois ja kiersi toista tietä muiden seuraan. + +"Minulla olisi ehdotus", jatkoi rovasti, katsoen toisesta toiseen +nuorista kuulijoista "ja toivon sen saavuttavan kaikkien suosion. +Tämä päivä on minulle harvinainen ilopäivä, olen ystäväni lasten ja +omieni keskuudessa. Nuoret ja kesä ovat tehneet mieleni hilpeäksi. +Tervetuliaiskahvit olemme jo juoneet, mutta, emäntä, tuo vielä toiset +juomat, että saamme lasimme täyttää ja kilistäen juoda sinunmaljat, +eikö niin? Mutta kaikkien pitää silloin olla muassa." + +"Missä Hertta taas lienee", arveli vanhin sisar, "kai jossain +lukemassa." + +"Hänessä olisi hengenheimolainen nuorimmalle vieraallemme, jos hän vaan +olisi vanhempi." + +"Älä nyt, tuossa hän jo tulee!" Rovasti katsoi lempeästi nuorimpaansa, +joka läheni punastuen aivan hiusmartoa myöten. + +Nyt siis alkavat nuo kauheat esittelyt, ajatteli Hertta. Hän niiasi +kaikille muille, mutta "valkolakille" hän vain pisti kättä ja katsoi +silmiin, puoleksi ujona, puoleksi uteliaana. Katse, jonka hän kohtasi, +oli lempeä, surumielinen ja uneksiva. + +Emäntä oli toimittanut viinin esille. Lasit täytettiin, maljat juotiin, +ja niin oli lähempi tuttavuus tehty. + +Hertta istuutui penkin päähän niin täpärästi laidalle kuin mahdollista. +Hän ei puuttunut toisten puheeseen, silmäili vain salavihkaa vieraita. +Nuori ylioppilaskaan ei ottanut osaa muiden vilkkaaseen sananvaihtoon. +Lasiaan hän vain ääneti nosti silloin kun muutkin. + +"Ei nyt tässä koko iltaa istuta", sanoi rovasti vihdoin. "Onhan +puutarhassa katselemista ja Linnanmäki on tässä lähellä. Paras +kävelymatka auringonlaskuun." + +Hertta vetäytyi kohta muista erilleen ja kulki takimmaisena Linnanmäkeä +kohden. Puolen matkaa oli hän yksin astunut, kun näki, että hänen +huomionsa esine, "valkolakkikin", oli jäänyt muista jäljelle. Maisterin +seura näkyi eniten huvittavan Hertan vanhempia sisaria, siksi oli +Aksel-herra jäänyt paritta. + +"Sinä pidät paljon luvuista?" huomautti hän kysyvästi kääntyen Herttaan. + +"Niin pidän, olen niin iloinen siitä, että syksyllä pääsen kouluun." + +"Mitä sinä luet kaikkein mieluimmin?" + +"Historiaa ja maantiedettä myöskin. Mutta kaikkein, kaikkein hauskimmat +ovat kuitenkin sadut. Minulla on täällä monta kaunista piilopaikkaa, +joista muut eivät tiedä mitään. Niissä olen usein ollut lukemassa, ja +ne ovat mielestäni kuin satulinnoja." + +"Niitä sinä varmaankin minulle näytät, etkö näytä?" + +"Kyllä." Hertta katsoi luottavasti toveriinsa. + +"Ja sinä laulat minulle siellä. Eikö niin? Sinä laulat kauniisti." + +"Mielelläni ainakin, mutta en suuressa seurassa. Mutta sinun +satulinnoissasi kyllä laulan. Sadun ja sävelten maailma ovat sukua." + + * * * * * + +Tämän ensi keskustelun jälkeen oli Hertan ujous Akselin seurassa +kadonnut. Hän huomasi löytäneensä henkilön, jolle voisi ajatuksiaan +uskoa, joka nauramatta, vieläpä itse huvitettuna hänen kanssaan +puheli. Ja tämä ilo oli Hertalle harvinainen. Hän oli tottunut +enimmäkseen olemaan yksin kodissa, -- siskot kun kaikki olivat siksi +paljon vanhempia. Pappilan syrjäisen aseman vuoksi oli hän kodin +ulkopuolellakin jäänyt ilman ikäistensä seuraa. Hänen seurapiirinsä +oli rajoittunut kirjoihin ja fantasiian maailmaan. Mutta vaikka tämä +seura olikin rakasta, oli hänen lapsensielunsa kuitenkin syvästi +kaivannut inhimillistä olentoa, jolle olisi voinut ajatuksiaan uskoa. +Nyt oli hän semmoisen löytänyt ja vieläpä nuoren "valkolakin", jonka +kanssa sai keskustella, joka muiden nuorten ilakoidessa oli hiljainen +ja umpimielinen, mutta hänen seurassaan puhui ajatuksiaan vapaasti, +avomielisesti, melkein kuin itsekseen. + +Jos oli iloa kaikilla niin kauan kuin Karjalan vieraat viipyivät +pappilassa, niin onnellisin oli kuitenkin Hertta. + +Akselin ja hänen ensi keskustelua seurasivat monet samanlaiset. Aina +kun se vaan huomiota herättämättä saattoi tapahtua, etsi Aksel Hertan +seuraa. Se viehätti häntä aivan erityisellä tavalla. Maailma, minkä hän +löysi tämän ajattelevan, ikäisekseen niin kehittyneen lapsen sydämestä, +oli hänelle jotain aivan uutta. Siitä löysi hän paljon, joka synnytti +vastakaikua hänen sisimmässään, paljon, jota itse oli ajatellut ja +tuntenut, mutta jota oli ujostellut uskoa ikäiselleen. Siinä kuvastui +elämä puhtaampana, sisältörikkaampana kuin usein aikaihmisten seuroissa. + +Mutta huolellisesti koetti Aksel kuitenkin salata tätä mieltymistään, +sillä hän oli arka pilapuheille, ja etenkin nuori maisteri ei serkkuaan +säästänyt. + +Päivät pappilassa kuluivat pian ja vieraiden sielläolo läheni loppuansa. + +"Mennään vielä kerran lempipaikallesi", ehdotti Aksel päivää ennen +heidän poislähtöään tavatessaan Hertan yksin pihamaalla. + +"Mennään vain. Sitä minä juuri toivoin, mutta ajattelin, että ehkä sinä +et enää jouda." + +He kulkivat rinnakkain koivukäytävää pitkin, siitä pienen petäjikön +poikki, sitten niityn laitaa, kunnes maa rupesi mäeksi kohoamaan, ja he +nousivat rinnettä ylös. + +Jo matkalla olivat he muutaman kerran kulkeneet pienen puron poikki. +Noustuaan vähän matkaa lähenivät he sen alkulähdettä, joka kirkkaana +päilyi vuoren kupeella, suurten, sammaltuneiden kivien ympäröimänä. +Vesi muodosti lähteestä virratessaan ensin pienen putouksen. Yli +paasien ja kivien heittäytyi se kohisten laaksoon päin. Siellä se erosi +kahdelle haaralle; toinen vuolas ja kuohuva kulki metsään päin, toinen +virtasi niityn laitaa pitkin hiljaa lahdelmaan. + +"Tässä puromme ovat", sanoi Hertta heidän saavuttuaan lähteelle. "Tästä +lähtevät Brusebäck ja Susebäck." + +"Hertta", sanoi Aksel äkkiä, "minulla on pieni lahja sinulle. Annan sen +muistoksi niistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet täällä." + +Hän otti esille pienen, sirotekoisen laivan. "Tämän valmistin eräällä +huvimatkalla, Sinä et ollut siellä ja muiden leikkiessä valmistin sen +sinulle. Olen laittanut sen mallin mukaan, jonka toissa kesänä näin +Norjassa käydessäni. Se oli vanha viikinkilaiva. Tiedäthän, mitä ne +ovat?" + +Hertta nyökäytti päätään. Kyllä hän sen tiesi. + +"Laiva oli löydetty Pohjanmerestä. Tämä on rakenteeltaan samanlainen, +vaikka on pienoiskokoa." + +"Miten kovin hauskaa!" Hertta taputti käsiään. + +"Mutta sillä pitää olla nimi. Sano itse, mitä tahdot. Muistatko, mikä +oli Olavi Trygvenpojan laivan nimi?" + +"Ei, ei, suomalainen nimi sillä olla pitää." "On minulla suomalainenkin +nimi ehdolla. Mitä pidät nimestä 'Satu?'" + +"Niin, 'Satu'. Se on mainiota!" + +Aksel rupesi piirustamaan nimeä lippuun, jonka hän oli mastoon +kiinnittänyt. + +"Kaunis 'Satu' vie minua sitten kauas vieraisiin maihin, maailmaan, +jota en koskaan muuten olisi nähnyt." Hertta katseli miettivästi +Akselin työtä. "Mutta sano, mitä väylää annan sen kulkea? Tuossa on +Brusebäck, tässä Susebäck?" + +"Tyyntä, tasaista tietä, kukkaisrantojen keskitse. Missä kosket +kohisee, siellä purjehtijan vene pian pirstoutuu." + +"Mutta koskenlasku on hauskaa." + +"Ja vaarallista. Etkö sinä, Hertta, ole lukenut runoa 'Koskenlaskijan +morsiamet'? Etkö tiedä, että Vellamon neito nostaa paasia purjehtijan +tielle?" + +Hertta nyökäytti päätään. "Mutta se oli häijy, hirvittävän häijy se +Vellamon neito!" + +"Hän rakasti Vilhoa." + +"Ei hän rakastanut. Kun pitää jostain, tahtoo olla sille hyvä, ja +Vellamon neito teki Vilholle pahaa." + +"Se oli vain rakkautta sekin." + +"Ei saa rakastaa sillä lailla. Kun minulla olisi joku, josta kovasti +pitäisin, olisin sille oikein, oikein hyvä. Ei kukaan saisi tehdä sille +kiusaa. Minä ottaisin pois kaikki paadet." + +Aksel katsoi Herttaan ja hänen katseeseensa tuli omituinen, syvällinen +ilme, jota Hertta ei voinut ymmärtää. "Hyvä pikku Hertta", sanoi hän +kuin itsekseen, "puhdas pieni pulmunen!" + +Läheisyydestä kuului samassa iloisia ääniä. Aksel nousi äkkiä, pisti +punastuen Satu-laivan piiloon ja sanoi kiireesti: "Mennään nyt, jos +toiset tulevat, niin he nauravat meille." + +"Ei se mitään tee, jos nauravat!" Hertta hypähti iloisesti pystyyn. + +"Onko se sinusta sitten hauskaa?" + +"En huoli siitä ainakaan, en yhtään." Aksel nauroi. "Hertta, sinun +pitäisi olla poika, sinä olet niin reipas", jatkoi hän hymyillen +heidän jouduttaessaan kulkuansa saavuttaakseen toiset, jotka lähenivät +metsäpolkua pitkin. + + * * * * * + +Tyhjää oli pappilassa vieraiden lähdettyä. Kaikki kaipasivat pian +tutuiksi tulleita, hauskoja nuoria karjalaisia. Se, joka ikävästään +vähimmin puhui, mutta siitä ehken eniten kärsi, oli Hertta. Vasta +Akselin lähdettyä tunsi hän täysin, minkä arvoista yhdessäolo oli +ollut. Hän oli tuon uuden ystävänsä löytänyt niin äkkiä ja odottamatta, +ettei hän heti sen arvoa ymmärtänyt. Vasta nyt, kun oli palaaminen +entiseen yksinäisyyteen, selveni se hänelle. + +Paikat, joissa hän Akselin kanssa oli käynyt, olivat hänelle nyt +entistä rakkaammat. Niissä hän paraiten viihtyi, niissä muisteli, mitä +Aksel oli puhunut ja opettanut. + +Pari viikkoa vieraiden lähdettyä tuli paksu, sisältörikas kirje +Karjalasta. Se avattiin kaikkien istuessa ruokapöydässä ja luettiin +kohta ääneen. + +Hertta odotti henkeään pidättäen. + +Ensin luettiin maisterin kirje, jonka veitikkamaisuus ja sukkelat +sanansutkaukset kohta ilmaisivat tekijänsä. Sitten kiittivät tytöt +"herttaisista hetkistä pappilassa", kaikista "unohtumattoman hauskoista +huvimatkoista", "ihanista kuutamo-illoista" ja muista runollisista +muistoista, joita olivat saaneet. Viimeksi tuli Akselin kirje. Se oli +lyhyt, mutta Hertan mielestä kaunein kaikista. Hän puhui Karjalasta, +sen suurenmoisesta, jylhästä kauneudesta, joka jo lapsenkin mieleen +jättää pysyvän jäljen, ja jonka helmassa hän pienestä pitäen oli +kasvanut. Nyt oli lapsuuden aika ohi, ja juuri elämän todellisuuden +sarastaessa oli hän tullut näkemään jotain aivan toisenlaista, maansa +viehkeintä, hymyävintä kauneutta, "lempeitä laaksoin lehtoja ja lintuin +laulupuistoja". Ja nämä kaikki olivat juuri siksi, että olivat niin +vienoja ja viehkeitä, käyneet hänelle rakkaiksi. + +Kirjeen lopulla oli, paitsi terveisiä ja kiitoksia, vielä erityinen +lisäys Hertalle. "Pyytäisin uskollisen pikku seuralaiseni viemään +terveiseni erityisesti niille paikoille, joissa usein yhdessä kävimme." + +"Kuule, Hertta!" + +"Kas vain, mitä yhteisiä mielipaikkoja teillä on ollut!" + +Hertta ei puhunut mitään, kuunteli vain toisten vallattomia +huomautuksia. Mutta syötyään hän nousi, kiiruhti pois ja viipyi sen +iltapäivän metsässä. + +Syksyn tullessa lähetettiin Hertta kaupunkiin kouluun. Hänestä tuli +innokas oppilas, joka ilolla ahmi tietoja, mistä vaan sai. Mutta kauan +kesti, ennenkuin hän tutustui toveripiiriin. Mikä syvimpänä hänen +sielussaan liikkui, sitä ei hänen ollut helppo muille uskoa. + +Akselia muisti hän usein ja samoin kaikkia niitä hauskoja hetkiä, joita +he yhdessä olivat viettäneet. Se kysymys vain hänen lapsensydäntään +usein vaivasi, miksi nuo muistot olivat niin surunsekaisia? Miksi +tuntuivat hänestä Akselin puheet aina siltä, kuin olisi tulevaisuus +peloittanut häntä? Miksi ei Aksel voinut iloita ja olla elämänhaluinen +niinkuin muut nuoret? Olikohan häntä jokin vaara uhkaamassa, jota hän +jo aavisti? Oliko hän sairas, oliko onneton? + +Hertta oli pari vuotta ollut koulussa, kun nämä hänen epämääräiset +arvelunsa saivat vahvistusta ja selvyyttä. + +Hänen vanhemmat veljensä kertoilivat Helsingistä palatessaan aina +yhtä toista yliopistosta, ja sisaret varsinkin olivat sukkelat +tiedustelemaan, mitä "Karjalan tuttaville" kuului. Maisteri edistyi +opinuralla ja oli aika "leijona" nuorten joukossa. Tytöt kävivät aika +ajoin Helsingissä ja huvittelivat silloin hyvästi. Aksel oli ainoa, +jonka toimista ei kannattanut puhua. Hän lauloi ja soitti tosin +mainiosti, ja jos vaan viitsi vähän lukea, oli hän valmis tutkintoon, +mutta kunnon jälkeä ei hänen työstään koskaan tullut. Omituinen ilmiö +hän oli. Seuroissa hän kävi ja huvipaikoissa, tanssi ja kallisti +lasia ahkeraan, oli ulkonaisesti kuin muutkin, mutta pysyi sisäisesti +erakkona, jota ei kukaan ymmärtänyt. + +Siellä Helsingissä oli eräs nuori kaunotar, kertoivat Hertan veljet, +heleä, kirkasääninen laululintu, jonka seura näytti Akselin täysin +lumonneen. Tämän nuoren neidin kotiin oli Akselin määrä kesäksi tulla +opettamaan kouluakäyviä lapsia. Mutta arveluttava asia se oli, sillä +siinä talossa maljoja maisteltiin ahkeraan ja koetettiin elämän iloa +korottaa miten vain mahdollista. + +Hertasta tuntui hänen tätä kuullessaan kuin joku aivan kuristamalla +olisi kurkusta puristanut. Mutta ahdistavaa tuskan tunnetta seurasi +silmänräpäyksessä leimahtava suuttumus. Miten hän vihasi tuota hienoa +neitiä, vihasi koko sydämensä pohjasta. Tuo neiti oli nähnyt Akselin +punoittavin poskin seisovan nojautuneena oven pieleen -- hän oli jo +silloin juonut liiaksi, olivat Hertan veljet sanoneet --, ja neiti oli +nostanut lasinsa ja hymyhuulin kehoittanut: "nyt juodaan tulevan kesän +maljat! Maalla täytyy huvitella, ettei aika käy pitkäksi!" + +Hertta näki tuon kaiken edessään ja hän vihasi, vihasi -- -- --. + +Hän olisi tahtonut lyödä lasin säpäleiksi neidin kädestä ja polkea +kaikki jalkainsa alle. Hän olisi voinut tehdä vaikka mitä, niin +kuohuksissa oli hänen mielensä. + +Hän kiirehti lempipaikalleen metsään. Siellä heittäytyi hän suurelle, +sammaltuneelle kivelle ja itki. + +Kauan oli hän siinä itkemässä, melkein tietämättä, ajattelematta +mitä teki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, nosti päänsä kiveltä ja +kuunteli vesiputouksen läheistä pauhinaa. Silloin muisti hän äkkiä, +että tuolla, missä Brusebäck kohisten eteenpäin rientää, siellä +Vellamon neidotkin paasia pohjasta nostavat, ja pirstaleiksi särkyy +matkaajan pursi. + +Tuli taas sydäntä ahdistava, melkein tukehduttava tuskantunne, katkera, +mieltä kalvava suru. -- + + * * * * * + +Tuon kertomuksen Akselista oli Hertta kuullut toukokuulla veljien +palatessa Helsingistä. Hän oli silloin 13-vuotias. Seuraavana +kevätkesänä oli laulujuhlat Hertan kodin lähikaupungissa, ja sinne +riensivät sekä vanhat että nuoret pappilasta viettämään suurta +kansallista juhlaa. Vanhukset eivät kuitenkaan joka paikkaan jaksaneet, +mutta nuoret olivat menossa aamusta iltaan asti. Pikipäin vain aina +kortteeripaikassa käväistiin. + +"Joudutaan jo, ettemme laulajaisista myöhästy", huomautti vanhin +tyttäristä, sisarusten kolmisin pukeutuessa kortteeripaikassaan. + +"Kyllä minä pian olen valmis, mutta entä sinä, Hertta?" + +"Kyllä minäkin." + +"Ai, kuulkaapas," -- vanhin käherteli hiuksiaan peilin edessä -- "minä +tapasin tänne kotiin tullessani tuttavamme Karjalasta. He tulevat myös +laulajaisiin." + +"Kaikkiko, ovatko todella täällä?" + +Hertta vavahti. + +"Niin kaikki, paitsi Aksel. Ei hän enää heihin kuulu." + +"Miks'ei?" + +"Hän on jo melkein rappiolla, on kallistanut lasia liiaksi." + +"Miksi ovat ihmiset tarjonneet?" Se oli ensimmäinen kerta, kun Hertta +puhui sisarilleen sydämensä ajatukset suoraan ja haikailematta. Hän +tunsi punan poskillaan leimahtavan ja ääni oli kova. + +"Siksi että tarjoavat muillekin." + +"Eivät tarjoaisi!" + +"Se on yleinen tapa semmoinen. Älä nyt viisastele, vaan joudu." + +"Tytöt hoi!" Vanhin veli koputti ovea. + +"Käy sisään!" + +"Tässä on piletit. Mennään nyt pian, niin saa jotain iloksensa. Olen +tässä ollut niin harmissani, etten tiedä mitä tehdä." + +"Kuinka niin?" + +"No, ajatelkaa kun Kalle renki, saatettuaan meidät tänne, meni +kapakkaan, joi itsensä juovuksiin ja ajoi sitten kotimatkalla vaunut +rikki ja hevoset kai pilalle." + +"Miten kauheaa! Miks'eivät ihmiset voi olla siivoja?" + +"Niin, sanos muuta! Mutta nyt täytyy meidän mennä. Pane päällesi, +Hertta!" + +"Minä en tule mukaan." + +"Mitä joutavuuksia!" + +"En tule!" + +"No jää pois sitten, oma asiasi. Tulet kai kuitenkin päivällisille. Ei +täällä ole ruokaa!" + +"Ehkä tulen, menkää nyt vain!" Hertta nousi, lukitsi oven ja palasi +yksin huoneeseen. Hän kiipesi istumaan suurelle tavara-arkulle +nurkassa, kietoi kätensä ristiin polvelle ja painoi polttavan otsansa +siihen. Hänellä ei ollut kyyneleitäkään surunsa lievittämiseksi, +kaivava tuska vain ahdisti mieltä. Hän näki edessään raivostuneen +humalapäisen miehen, joka hevosia hakkasi, minkä jaksoi. Vaunut +särkyivät. Hevoset vaahtoavina, tuskasta vapisevina vaipuivat maahan. +-- Hän olisi tahtonut huutaa, itkeä, juosta apuun, mutta kaikki oli +turhaa. + +Yhä lujemmin painoi hän päänsä polvea vasten, yhä suuremmaksi kävi +hänen tuskansa. Hän muisti Akselin semmoisena, kuin oli nähnyt hänet +vasta valmistuneena ylioppilaana. Hän muisteli kaikkia niitä kauniita +ajatuksia ja aikeita, joita Akselilla silloin oli ollut. Mutta samalla +muisti hän hänen surumielisen, sydämeenkäyvän katseensa. Nyt ymmärsi +hän syyn sen surumielisyyteen. Nyt tiesi hän, minkätähden Aksel oli +pelännyt. + +Ensi kertaa elämässään aavisti hän, miten raskas oli synnin kirous, +joka ihmiskuntaa painoi, ja se aavistus loi synkän varjon hänen +sieluunsa. + +Kauan istui Hertta näin. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, oli hän +kalpea, mutta tyyni. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä. Tapahtunutta ei +hän voinut tyhjäksi tehdä, mutta hän tahtoi ainakin auttaa, miten vaan +taisi. + + * * * * * + +Hertan saavuttaessa omaisensa olivat nämä juuri menossa päivällisille +yhdessä "karjalaisten" kanssa. Ravintolan sisäpuolella oli jo +ruokavieraita täpösen täydeltä. Myöhemmin tulleet saivat tyytyä siihen +monessa suhteessa parempaan osaan, että heitä neuvottiin puutarhassa +olevien pikkupöytien ääreen. Siellä vasta ruoka maistui ja siellä ilo +ilolta tuntui ulkona luonnon helmassa. Hilpeällä mielellä olivat kaikki +laulajaisista tulleet ja puhetta piisasi vaikka kuinka. + +"Nyt lopuksi laulun ja soiton malja", huudahti maisteri, innostuneena +täyttäen kaikki lasit ja kohottaen omaansa. Hertta yksin istui +liikahtamatta. + +"No pikku Hertta neiti, sinä, joka olet kasvanut suureksi siitä kun +viimeksi tavattiin, etkö juo laulun ja soiton maljaa!" + +"En, minä en koskaan enää juo tuommoista." + +"Hertta, mitä ajattelet?" Sisaret katsoivat säikähtyneinä häneen. + +"En", sanoi hän päättävästi. Ja itsekseen hän lisäsi: "Se on tuli, joka +tuhoaa, minä en tahdo leikkiä sen kanssa." + + * * * * * + +Kahdeksantoista vanhana suoritti Hertta ylioppilastutkinnon. Ystävien +kukittamana, ilosta kuin pyörryksissä kulki hän katuja pitkin. Oliko +se mahdollista vai oliko se unta kaikki? Oliko hän todella valkolakin +omistaja? Hänen olisi tehnyt mieli ottaa lakki päästään ja keskellä +katua pysähtyä hyväilemään sen valkosamettia. Mutta eihän se käynyt +päinsä. Hänen täytyi kiiruhtaa asuntoonsa, panna tavaransa kuntoon ja +vielä samana päivänä matkustaa maalle kotiin, jossa isä ja äiti häntä +odottivat. + +Hän joudutti kulkuaan, juoksi reippaasti portaita ylös viidenteen +kerrokseen ja soitti ovikelloa. Palvelija avasi. + +"Kas vaan, nyt saan neitiä onnitella!" + +Samassa tuli tätikin. Herttaa syleiltiin ja suudeltiin ja onniteltiin. +Kukitettu kahvipöytä oli odottamassa ja sen ääressä juotiin onnenmaljat. + +Aivan väkisten täytyi Hertan viimein seurasta irtautua saadakseen +tavarat ajoissa kuntoon. Hän vetäytyi huoneeseensa, ja vasta tultuaan +tänne yksinäisyyteen otti hän ensi kertaa lakin päästään. Miten se oli +kaunis ja puhdas! Hän katseli sitä hetken hellästi ja laski kätensä +hyväillen sametille. Mutta silloin hän äkkiä vavahti. Valkolakki +muistutti hänelle päiviä lapsuudenajoilta. Se toi mieleen tuskallisen +ajatuksen, muiston, joka vuosien kuluessa oli varjoaan hänen tielleen +luonut. "Aksel", sanoi hän hiljaa, "Aksel!" + +Hän istuutui tuolille, laski valkolakin polvelleen ja vaipui +ajatuksiinsa. + +Mutta myöhemmin, kun hän kevät-illan ihanimmillaan ollessa läheni +kotiaan, eivät mitkään synkät muistot enää voineet karkoittaa sitä +hilpeätä iloa, joka hänet valtasi. Sinivalkea lippu liehui kodin +katolla, -- se näkyi jo kaukaa, -- portit olivat avoinna ja Hertta +juoksi rattailta suoraan isän syliin. + +Miten he olivat onnellisia kaikki! Isäkin, joka aina murahteli +puhuessaan nyky-ajan hullutuksista, ei nyt iloltaan ensinkään muistanut +periaatteitaan. Kaikesta hän tahtoi kuulla, tutkinnoista ja kokeista, +voitoista ja tappioista. Hän oli huvitettu ja innostunut aivan kuin +itse vast'ikään olisi ollut ylioppilastutkintoaan suorittamassa. Hertan +lakkiakin hän käänteli ja katseli, pani sen omaan päähänsä ja sitten +taas Hertan päähän. Hän oli lapsellinen ja nuortunut ilossaan. Hän ei +muuta voinut ajatella, kuin että hänen nuorin lapsensa, hänen pikku +Herttansa oli ylioppilas. + +"Missä Hertta, missä pikku valkolakkini?" huusi hän, kun Hertta +hetkeksi oli poistunut. + +Hertta tuli juosten posket punaisina ja tukka silmillä riippuen. Hän +oli käynyt koiria tervehtimässä ja oli juossut kilpaa niiden kanssa. + +"Et saa jättää vanhusta yksin!" puheli isä. "Sinun täytyy pitää seuraa +minulle, pikku valkolakki!" Hän vetäisi Hertan sohvalle viereensä. + +"Valkolakki!" Hertta säpsähti. Tuo sana kaikui niin kummalta hänen +korvissaan. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hän kiinnitti +huomionsa siihen, mitä isällä oli kerrottavana, ja tunnelma haihtui +kuin utukuva, joka ei koskaan muotoa saanut. + +Mutta illalla, kun hän jäi yksin huoneeseensa, se taas palasi. Hän oli +ollut huolettoman iloinen ja onnellinen. Juhlamieli oli hänet mukaansa +temmannut ja estänyt häntä ajatuksiin syventymästä. Mutta nyt, kun +kaikki oli hiljaista hänen ympärillään ja hänen piti nukkua, silloin +tulivat taas ajatukset ja tunnelmat. Silloin ne saivat muotoa ja +selvyyttä, asettuivat kuin hengettäret vuoteen ympärille ja piirittivät +hänen kokonaan. Hän ei voinut niistä eroon päästä, täytyi katsoa +suoraan ja pelkäämättä niihin, katsoa ja muistella, vaikka se tuskaa +tuottikin. + +Tuo sana "valkolakki" kaikui taas hänen korvissaan. Se se sulun +oli aukaissut, ja sitten alkoivat muistot tulvien tulla. Kuin +keijukaiset kesäyön usvissa ne väikkyivät hänen silmäinsä edessä. +Nuo herttaiset kesäpäivät Akselin seurassa hymyilivät hänelle. +"Brusebäck" vaahtovaipassaan kiiruhti ohi, "Susebäck" soitti suhisten +hänelle kehtolauluansa. Miten hän heitä rakasti! Miten pyhät ne +lapsuudenmuistot, jotka niihin liittyivät. Ja kuitenkin. -- -- -- +Kauneimmat noista muistoista olivat tahrautuneet. Kova, kolkko +todellisuus oli lapselta hänen aarteensa riistänyt, oli lokaan +viskannut sen, mikä oli puhdasta ja kaunista, oli säpäleiksi särkenyt, +minkä hän iki-ilonaan olisi säilyttää tahtonut. + +Hertta kätki kasvot käsiinsä. Miksi oli elämä semmoista? Miksi sen +synkät ongelmat loivat varjonsa ihmisten teille! Miksi himmensivät iloa +yksin elämän juhlahetkinäkin. + +Hän muisti, miten sydämellisesti hän oli Akseliin kiintynyt, miten +kaunis oli kuva, minkä hän hänestä oli säilyttänyt. Ja entä miten ne +mielikuvat ja ajatukset, joita Aksel oli hänessä eloon herättänyt, +olivat tehneet hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän oli noita ajatuksia +aarteinaan säilyttänyt. Ne olivat olleet hänen parhainta omaisuuttaan +kauan. Hän oli nähnyt niiden siipyeiden hopeanhohtoisina kimaltelevan, +ja hänen lapsensielunsa oli ihastunut, iloinnut ja riemuinnut. Antajan +kuva oli sitten tullut synkän suru-usvan peittämäksi. Himmenisikö +hopeahohde hänen ajatustensa siipyiltäkin, painuisivatko nekin +painumistaan kohden maan mustaa multaa! + +Aksel oli Hertalle raoittanut ovea "aika-ihmisten" maailmaan. Hertta +oli koettanut kohota, kurottautua voidakseen luoda silmäyksen sinne, ja +se silmäys oli hänet hurmannut. Nyt oli hän itse sen maailman kynnyksen +yli astunut. Hän tunsi nuoruuden ilon, nuoruuden voiman sydämessään +sykkivän, mutta miksi häntä kuitenkin peloitti? Oliko se muisto hänen +lapsuutensa suuresta surusta, joka sen vaikutti? Oliko se tunne siitä, +että tuo muisto myöskin oli kulkenut yli kynnyksen hänen kanssaan, oli +häntä kädestä ottanut ja aikoi kumppalina seurata kautta elämän? Hän +ei sitä itsekään ymmärtänyt, mutta hänestä tuntui siltä, etteivät he +koskaan voi toisistaan erota. Heidän on yhdessä kulkeminen aina ja joka +paikassa, ilossa ja surussa kuin kaksi, jotka erottumattomasti yhteen +kuuluvat. + + * * * * * + +Kun Hertta seuraavana syksynä matkusti Helsinkiin, alkoi hän siellä +innolla työnsä. Hän ei aluksi ottanut osaa toverielämään, mutta +vähitellen tempasi virta hänet mukaansa. Hän ei voinut pysyä kylmänä +syrjässä nähdessään toveripiirissä aatevirtauksia, jotka saivat hänen +mielensä ilosta ja innostuksesta hehkumaan. Hänen täytyi päästä mukaan +kantamaan kortensa hänkin. + +Hän alkoi käydä kokouksissa ja omistaa aikaansa yhteistyölle. +Paljon rientoja oli ylioppilaspiireissä, joihin hän innostui, mutta +etusijaan asettui raittiustyö. Se oli hänen lempilapsensa, aate, +joka hänet kokonaan valtasi. Kun hän lapsuutensa päivinä oli tehnyt +raittiuslupauksensa, ei hän vielä ymmärtänyt, mitä oikeastaan teki. +Hän ei silloin toiminut harkinnan eikä periaatteiden johtamana, vaan +vaistomaisesti, sisällisen pakon vaatimana. Samoin kuin kukkanen +auringonpaisteessa puhkeaa, olipa sitä ihmiskäsi vaalimassa tai +ei, samoin puhkesi se rakkaus ja sääli, jota hän tunsi, toimintaan +toisten hyväksi. Hän oli nyt kypsyneempi ja kykeni ymmärtämään, mitä +teki. Harkittua oli hänen toimintansa, kun hän nyt koko sydämensä +lämmöllä antautui raittiustyölle, mutta se oli samalla yhtä vapaata ja +itsenäistä kuin hänen ensimmäiset askeleensa tällä tiellä. + +Toverit rupesivat pian pitämään Herttaa raittiustyön pylväänä +keskuudessaan, ja itsekin tunsi hän vastustamatonta halua uhrata yhä +enemmän aikaa tämän harrastuksen hyväksi. Mutta kukaan ei tiennyt, että +se, mikä häntä työssä eteenpäin kannusti, oli hänen lapsuutensa kaunein +ja samalla katkerin muisto. + +Sittenkun Hertta oli Helsinkiin tullut, kyti hänen sydämessään toivo +jollain keinoin saada tietoja Akselista. Hän tiedusteli toveripiiristä, +mutta turhaan. Kaikki hänen tuttavansa olivat siksi nuoria, etteivät +Akselia tunteneet. "Karjalan tuttavat" olivat jo kaikki poissa +Helsingistä, ja Hertasta tuntui sitäpaitsi siltä, ettei hän heiltä +koskaan voisi Akselia kysyä. Ei auttanut muu kuin odottaa, ja odottaa +hän tahtoi. + +Koko ensimmäinen vuosi Helsingissä oli Hertalle turhan odotuksen aika. +Jännitys, jolla hän aluksi oli Akselia etsinyt, rupesi raukeamaan, ja +mielen levollisuus oli ainoa tulos hänen turhista ponnistuksistaan, +sekin ainoastaan väsymyksen aikaansaama, surunsekainen levollisuus. + +Mutta jo toisen vuoden keskipaikoilla tapahtui jotakin, joka sai hänen +levollisuutensa järkytetyksi. + +Hän oli luvannut pitää esitelmän eräässä raittiusiltamassa ja oli +juuri alkanut puhua, kun aivan huoneen vastaisella puolella ovensuussa +huomasi tuntemattoman miehen. Tämä oli laiha ja vähän kumaraselkäinen, +kasvot olivat kapeat, hienopiirteiset. Kaikesta päättäen oli hän ennen +elänyt toisenmoisissa oloissa. Ränsistynyt puku ei voinut peittää +luontaista hienoutta. + +Hertta ei voinut irroittaa katsettaan hänestä. Hän ei tosin +puhujalavalta voinut miestä tarkoin nähdä, ei tiennyt, kuka tai mistä +hän oli, mutta hänet oli vallannut omituinen, vahva varmuus siitä, +että se oli Aksel. Tehtäväänsä hän ei voinut kesken jättää, mutta hän +saattoi panna koko sielunsa siihen, saattoi antaa omaa itseänsä, puhua +sydämestä sydämeen, kuten aina ennen heidän ollessa kahden. + +Kun esitelmä oli päättynyt, tuli kuulijoista yksi toisensa perästä +Herttaa kiittämään. He ottivat häntä kädestä, onnittelivat, sanoivat +kiitoksia ja toivoivat jatkuvaa työ-intoa. Hän vastasi hajamielisenä, +tietämättä, sopiko vastaus siihen, mitä oli sanottu. Hänellä oli +selvänä ainoastaan se, että hän tahtoi tuota ovensuussa olevaa vierasta +pitää silmällä. Kun vaan pääsisi vapaaksi, tahtoi hän mennä sinne +katsomaan, hakemaan, tervehtimään. + +Miten paljon heitä oli noita ystävällisiä ihmisiä tänä iltana, ja miten +Herttaa jo väsytti! Hän päätti kesken kaiken lähteä, täytyi vain ensin +tervehtiä erästä vanhaa neitiä, joka seisoi vieressä odottaen. He +vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten Hertta niiasi ja kiiruhti +pois. Mutta ovensuussaolija oli jo kadonnut. + +Hertta haki päällysvaatteensa, kysyi muutamalta eteisessä olevalta, +olivatko tunteneet tuota vierasta, ja saatuaan kieltävän vastauksen +kiiruhti hän pois. + +Toivonkipinä oli hänen sydämessään syttynyt. Antaisiko hän sen heti +sammua? Jättäisikö hän Akselin, -- jos se oli Aksel, -- avuttomana +ja yksin harhailemaan? Kaikki olivat hänet hylänneet, ystävät ja +sukulaiset. Ei kukaan hänestä huolinut, ei muistanut kukaan muu paitsi +Hertta. Eikö ollut sitä tärkeämpää, että Aksel edes saisi tiedon +tuon yhden olemassa-olosta, saisi kuulla, että lapsi, jota hän oli +ymmärtänyt paremmin kuin kukaan muu ja jolle hän niin monta kaunista +ajatusta oli antanut, vielä häntä kiitollisena muisti? + +Hertta oli kuin kuumeessa. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt saada +tietoja Akselista. Hän kävi yhdistyksessä, jossa oli esitelmänsä +pitänyt, ja tiedusteli siellä kaikilta, kysyi tovereilta yliopistossa, +sekä tutuilta että tuntemattomilta, kaikilta, joilta vaan luuli +voivansa tietoja saada. Viimein onnistui hänen saada selville, että +kuulija luultavasti oli ollut eräs entinen ylioppilas, hyvä laulaja ja +soittoniekka, joka sitten oli rappiolle joutunut. Hän oli nyt varma +asiastaan. Hän oli löytänyt Akselin. Mutta mitä hän sillä varmuudella +teki, ellei hän saisi selvää siitä, missä hän oli ja miten häntä auttaa? + +Hertta pani kaikki voimansa liikkeelle. Mutta turhaan. Hän kävi +jok'ainoassa kokouksessa, jossa ajatteli mahdollisesti löytävänsä +hänet, harhaili laitakaupungilla paikoissa, joita ei ollut koskaan +ennen nähnyt, ja kulki väristen kapakkain ohi. Miestä ei näkynyt +missään. + +Oli jo kolme viikkoa kulunut esitelmä-illasta, ja Hertalle kävi olo +aivan sietämättömäksi. Mitä tehdä? + +Vielä oli eräs henkilö, jolta hän luuli varmasti saavansa luotettavia +tietoja, mutta rohkenisiko hän tuntemattomana käydä tämmöistä asiaa +tiedustelemassa raittiusseuran esimieheltä? Hän taisteli kovan +sisällisen taistelun. Ujous kielsi, rakkaus käski. + +Seuraavana päivänä seisoi Hertta esimiehen huoneessa. + +Hän oli hämillään ja hypisteli hermostuneena hansikkaan nappia +esittäessään asiansa. Esimies katsoi häneen pitkään. "Mainitsemanne +henkilön nimi on jo jäsenluettelossamme." + +"Onko se hänen oikea nimensä?" Ääni oli heikko kuin kuiskaavan, mutta +sanat tuntuivat hätähuudolta. + +Esimies katsoi Herttaan tutkivasti. "Ei ole, mutta sitä hän ei enää +käytä. -- Sen tunnen ainoastaan minä." + +"Enkö voisi -- -- -- eikö olisi mahdollista --?" + +Hertan ääni värähteli. "Minä en kysy uteliaisuudesta." + +Esimiehen kävi häntä sääli. Hän ymmärsi, että tämä ei ollut helppo +tehtävä. + +"Jos voisin", -- hän arveli. "Tehän ymmärrätte että pyhä +velvollisuutenne on säilyttää tämä salaisuus?" + +Hertta nyökkäsi päätään. Esimies kirjoitti sanasen paperiliuskalle, +otti sen pöydältä ja ojensi Hertalle. Hän loi silmäyksen siihen. + +"Kiitoksia!" Ääni oli väsynyt. "Ja anteeksi että suotta teitä vaivasin!" + +Esimies saattoi Hertan eteiseen. "Me emme saa masentua", sanoi hän +sydämellisesti. Hänen kävi tyttöä sääli. Mutta Hertta ei vastannut +mitään. Hänen oli mahdoton puhua. + +Hetken kuluttua oli hän yksin pimeässä. + + * * * * * + +Jännitystä seurasi herpaisu. Hertta oli luullut löytäneensä Akselin +ja oli luulossaan erehtynyt. Hän ei enää jaksanut etsiä eikä odottaa. +Hän päätti unohtaa ja tehdä työtä entistä enemmän. Mutta vaikka mieli +oli väsähtänyt ja odotusinto laimentunut, kyti sittenkin toivo hänen +sisimmässään. + +Kesän tultua palasi Hertta maalle ja vietti lupa-aikansa ahkerassa +työssä kotipuolessa. Pieni raittiusseura tuli perustetuksi ja innostus +tuntui leviävän. Hertasta tuntui helpotukselta olla mukana työssä. +Jollei hän Akselia koskaan löytäisi, ei koskaan saisi häntä auttaa, oli +hän lohduttava itseään sillä, että ainakin Akselin muisto oli hänelle +neuvonut työmaan, jolla hän lähimmäisiään taisi palvella. Hän rauhoitti +mieltään tällä, kun tunsi toivonsa Akselin löytymisestä yhä heikkonevan. + +Loppupuolella kesää toimeenpantiin suurenmoinen raittiusiltama, ja +juhlapuhuja hankittiin toiselta paikkakunnalta. Hertta oli menossa +aamusta iltaan. Puuhaa riitti ja mieluista se oli, mutta yllätti +väsymys sittenkin. Oikein helpotuksen huokaus pääsi Hertalta, kun +hän iltaman ollessa loppumaisillaan hetkeksi istahti penkille +tarjoilupöydän ääreen. + +"Erittäin onnistunut iltama!" Vieras puhuja läheni Herttaa. "Hyvää +jatkoa vaan!" + +Hertta nousi seisomaan ja rupesi järjestelemään lähellä olevia kukkia. +Hän olisi suonut saavansa olla yksin, mutta sitä ei nyt käynyt +ajatteleminen. Pitihän kutsutulle esitelmänpitäjälle olla kohtelias. + +"Te saatte itse kunnian iltaman onnistumisesta. Teidän esitelmännehän +oli arvokkain osa." + +"Ja minä kun sitä niin vähän ennätin valmistaa. En juuri muuta voinut +kuin mainita muutamia esimerkkejä elämästä." + +"Nehän aina paraiten vaikuttavatkin." + +"Niin, huomasitteko mitä kerroin eräästä toveristani? Se oli todella +sydämeen käyvä tapaus. Hän oli niin hieno luonne, hyvä, lahjakas poika +ja erinomainen laulaja." + +Hertta unohti väsymyksensä ja katse kävi eloisaksi. "Hänkö se oli, joka +oli paleltua?" + +"Aivan niin. Ettekö muista, että siitä kerrottiin sanomalehdissä kolme +vuotta sitten? Mies oli juovuksissa jäänyt kinoksiin. Sieltä toiset +löysivät ja veivät sairaalaan. Henki pelastui, mutta molemmat jalat +ja oikea käsi lienevät joutuneet poissahattaviksi. Nimeä ei silloin +mainittu, mutta myöhemmin kuulin, että se oli tuo toverini. Holm parka!" + +"Oliko hänen nimensä Holm?" + +"Oli, Aksel Holm. Hän oli kotoisin Karjalasta." + +Hertta teki äkillisen liikkeen, kukka-astia tarjoilupöydällä kaatui +ja hetkellinen hämmennys syntyi. Toiset kiiruhtivat auttamaan, toiset +käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhutella esitelmänpitäjää. + +Kun viimein kaikki taas oli entisellään, rupesi Hertta väsyneen +näköisenä kokoamaan lautasia ja kuppeja pöydältä järjestääkseen niitä +koppaan. Hänen täytyi tehdä jotakin, olla liikkeessä ja toiminnassa, +jottei aivan kokoon lyyhistyisi. + +He joutuivat sitten kahden kulkemaan pappilaan, Hertta ja vieras +esitelmänpitäjä. Kun olivat kotiportilla, rohkaisi Hertta mielensä ja +kysäisi äkkiä: "Vieläkö hän elää tuo toverinne?" + +"Holmko? En todellakaan tiedä, mutta tuskin. Siitä on jo kolmatta +vuotta, kun hänestä viimeksi kuulin. Hän oli silloin vielä sairaalassa, +ja eräs vanha täti, isän tai äidin ystävä, oli tullut häntä hoitamaan." + +Esitelmänpitäjä avasi portin Hertalle ja he astuivat pihaan. + + * * * * * + +Pieni höyryvene viilteli vikkelästi Saimaan siniselkiä. Kuin joutsen +kiiti se eteenpäin halkoen laineita, jotka kohisten jakautuivat kahtia, +muodostaen päilyviä valkoharjanteita. + +Laivassa oli väkeä paljon, sillä vuoden ihanin aika, juhannus, oli +tulossa. Koivut rannikoilla seisoivat juhlivina tuoreessa, vaaleassa +puvussaan. Päivänpaistetta oli kaikkialla, metsän rinteessä, veden +välkkeessä, rantakivillä ja hietikossa. Käki kukkui kukkumistaan +Saimaan rannalla, ja laivasta kuului kaiun tapaista vastausta, jolla +matkustajat yllyttivät ahkeraa kukkujaa. + +Kannella muista erillään seisoi kaksi nuorta neitiä, valkeat +ylioppilaslakit päässään. + +Kauan olivat he äänettöminä katselleet, miten laivan synnyttämät +hyökylaineet taittuivat järven kepeästi liikkuvia aaltosia vastaan. +Silloin toinen heistä äkkiä keskeytti äänettömyyden. "Katso, tuolla +häämöttää jo kotilahdelma. Se on tuon etäisimmän niemen kainalossa. +Miten suloista päästä perille!" + +"Niinpä todella!" + +"Ja päästä lepoon, se on kuitenkin suloisinta kaikesta." + +"Oletko niin väsynyt, raukka?" + +"En kovin, mutta kyllä nyt lepo kelpaa lukuvuoden päätyttyä. En minä +nyt huoli muuta ajatellakaan kuin lepoa ja kotoisia kesähuveja." + +"Etkä sinä niihin laske huomista iltamaa?" + +"Mitä vielä! Totta tosiaan en sinne viitsisi lähteä, ell'et sinä, +Hertta, olisi niin itsepäinen." + +"Mutta enhän minä sinua pakota." + +"Mitenkä minä sitten jäisin pois ja antaisin sinun yksin lähteä, kun +juuri olen houkuttelemalla houkutellut sinut vieraakseni." + +He nauroivat kumpikin. + +"Minä vakuutan", Hertta koetti olla juhlallisen näköinen, "etten +toiste sinua iltamiin kiusaa. Tekee vaan niin kovin mieleni juuri +Juhannuspäivänä olla muassa suuressa raittiusiltamassa." + +"Ja minä uhraudun! -- Tietysti! -- Mutta katso, nyt tulemme jo perille. +Hakekaamme tavaramme sukkelaan!" -- + +Kuin unelmaa oli Hertasta kaikki, tulo ystävän kotiin, valoisa kesäyö +herttaisessa pikku ullakkohuoneessa, jonka koivumetsän tuores tuoksu +täytti ja jonne laineiden loiske rannalta kuului. Juhlatuulella +hän aamulla heräsi päivänpaisteeseen ja lintujen lauluun. Pian oli +pukeuduttava ja sitten lähdettiin kirkkoon. Siellä oli ihmisiä kaikki +paikat täpösen täynnä. Siellä veisattiin kuin kesäinen riemu jokaisen +rintaa olisi paisuttanut. Siellä koivut alttarin ympärillä tuoksuen +vihannoivat. + +Jumalanpalveluksen päätyttyä oli ainoastaan pari tuntia iltaman +alkamiseen. Oltiin juuri tervehdyspuhetta pitämässä, kun Hertta +ystävänsä kanssa paikalle saapui. Täälläkin oli vallalla sama +vastustamaton, riemastuttava kesätunnelma. Köynnökset kaunistivat +juhlakenttää. Kukkasia oli kaikilla rinnassa. Innostusta hehkui puheet +ja laulut. Se nousi nousemistaan tuo tunnelma, paisui kuin keväinen +tulvavesi vyöryen eteenpäin, yhä eteenpäin. Se repäisi muassaan, +kuljetti, kantoi, -- hurmasi. Se oli kesän, oli valon ja lämmön juhla, +joka sai kaikki mielet syttymään. + +"Kaduitko että tulit?" kuiskasi Hertta ystävälleen. Hän oli itse aivan +haltioissaan. + +"En vielä, mutta eihän tuota tiedä." + +"Jo tietää." Hertta nauroi juosten pois toisten luo, jotka häntä +viittasivat tulemaan. + +"Joudu, joudu, sinua pyydetään puhumaan! Tule pian, toimikunnan jäsenet +hakevat sinua!" + +Hertta tuskin ennätti hämmästyksestään tointua, ennenkuin jo seisoi +puhujalavalla taajan nuorisojoukon keskellä. Hän seisoi kukkien ja +koivujen ympäröimänä, edessään Saimaan ihanat seudut, ympärillään +nuorten kirkkaat katseet. Silloin unohtui ujous ja pelkokin poistui. +Juhlatunnelma tempasi hänet muassaan, ja hän puhui niinkuin ei +koskaan ennen. Hän puhui kevätajasta, sen ihanuudesta, sen iloista ja +toiveista. Hän puhui isästä ja äidistä ja siitä kevätkylvöstä, jonka he +hartain rukouksin lastensa sydämeen kätkevät. Kotien onnen, isänmaan +menestyksen, nuorten sydämenpuhtauden puolesta hän puhui. Hehkua olivat +sanat täynnä ja sydämestä sydämeen kävi kehoitus: "kaikki, kaikk' ylös +yhtenä miehenä nyt!" + +Se oli kauniina keväisenä päivänä tehty kevätkylvö. + +"Nyt en kadu", kuiskasi ystävä Hertalle vetäisten hänet penkille +viereensä istumaan. + +Hertta hymyili. "Aina sinä leikkiä lasket." + +"Totta toinen puoli! Mutta älä silti käy itserakkaaksi, kyllä sinä +toisia ikävystytitkin." Hän nipisti vallattomasti korvasta pientä +viisivuotiasta veljeään, joka istui hänen toisella puolellaan. "Tämä +pieni mies haukotteli aika lailla." + +"Vai haukotteli." Hertta nosti pojan syliinsä. "No mikä sinusta sitten +olisi hauskaa? Kerropa minulle!" + +"Olla hevosilla." + +Kaikki rupesivat nauramaan. + +"Nyt kesken juhlaa?" + +"Nyt ne vaan juovat kahvia." Pieni viisivuotias pisti luottavasti +kätensä Hertan käteen. "Tule, täti, tuonne päin!" + +"No, olkoon menneeksi!" Hertta nauroi. "Täti on niin iloinen tänä +päivänä, että mielelläänkin olisi hevosilla kanssasi, jos vaan +tilaisuus olisi sopivampi." + +He läksivät astumaan. Mutta tuskin olivat päässeet muutaman sylen +päähän, kun poika äkkiä pysähtyi, nousi varpailleen ja kuiskasi hiljaa: +"Täti, se olisi vielä paljon, paljon hauskempaa, jos saisin tuon +kauniin lakin." + +"Omaksiko?" + +"Niin." Hän kuiskasi sen hiljaa, aivan kuin häpeissään. + +"Ei kultaseni, se ei käy päinsä." + +"Mutta vähän, vähän pitää?" Poika katsoi rukoilevasti Herttaan. + +"No, jos oikein kauniisti pidät." Hän pani sen pojan päähän. + +Pienokaisen silmät säteilivät, hän hypähti korkealle, juoksi eteenpäin +ja palasi taas Hertan luo. Sitten kulkivat he käsi kädessä rannalle +päin, ja poika puheli siitä, että hänkin pian tulee suureksi ja saa +tuollaisen kauniin valkoisen lakin. + +"Katso sinä, kuka istuu tuolla?" sanoi Hertta äkkiä pysähtyen. + +"Se on sairas setä", selitti poika viitaten pyörätuolia joka oli +lähellä, rantaan vievän polun vieressä. "Saanko näyttää tätä hänelle?" +Taas katsoi hän rukoilevasti. + +Hertta ei voinut kieltää. "No saat näyttää, mutta joudu pian, minä +odotan." Hän istuutui mättäälle ja poika juoksi iloisena eteenpäin. + +Sairas istui selin eikä huomannut tulevia. Hän katsoi kauas järvelle +päin, jossa aurinko mailleen painui. + +"Katso, setä!" Poika kapusi syliin. "Katso, kuinka kaunis! Onko sinulla +tämmöistä?" + +Hertta kuuli, miten ylvästelevän iloinen pojan ääni oli. + +"Oli kerran, mutta minä kadotin sen." + +"Putosiko se tielle?" + +"Putosi." + +"Miksi et nostanut ylös?" + +"Minä olin niin väsynyt." + +Poika kävi totiseksi. Mutta sairas kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi +hänelle jotakin. Silloin poika läksi juoksemaan. + +"Täti tule, setä kutsuu sinua!" + +Hertan koko ruumis vapisi. Se oli tullut se hetki, jota hän vuosikausia +oli odottanut. Nyt, kun hän oli lakannut odottamasta, oli se tullut. +Luonnon juhliessa, nuoruuden ilon täyttäessä hänen mielensä oli se +tullut luoden sysisynkän varjonsa hänen tielleen. Tuo rakas, tuo +kaivattu hetki oli tullut, tuo suuren, sanomattoman tuskan hetki. + +"Hertta, rakas pieni Hertta!" Sairas kurotti vasemman kätensä +tulijalle. Hertta sulki sen omaansa, mutta ei voinut puhua. + +"Se putosi lokaan se valkolakki", sanoi Aksel hiljaa. + +"Se voi puhdistua." Hertan ääni oli murtua. Aksel pudisti +surumielisesti päätään. "Puhdas", sanoi hän katsoen lakkiin pienokaisen +päässä, "aina puhdas." + +Pojalle tulivat kyyneleet silmiin, vaikk'ei hän tiennyt miksi. "Ota se, +setä? Kyllä täti antaa." Hän laski lakin Akselin polvelle. + +"Puhdas", toisti Aksel hiljaa, "aina puhdas." Ja hän laski kätensä +hiljaa hyväillen valkosametille. + +Silloin kuului askeleita, vanha nainen lähestyi, ja Aksel tunsi +tätinsä, ainoan, joka hänestä huolta piti. "Pois", sanoi hän kääntyen +tulevaan, "mennään pois!" + +Pyörätuoli pantiin liikkeelle. Hertta jäi yksin. Jok'ainoa veripisara +oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli kuolonkalpea ja nojasi puuta +vasten. + +"Täti!" Pienokainen painautui lähemmä häntä. "Täti, sattuiko sinuun?" + +"Sattui." + +"Täti!" Poika rupesi itkemään. "Älä itke, älä! Tule, mennään hakemaan +äitiä!" + +Hän koetti voittaa liikutuksensa, ja he läksivät. Juhlapaikalla +jo jatkettiin ohjelmaa. Siellä oli kesän kukkasia, siellä oli +juhlatunnelmaa. Mutta Hertalla oli syksy. Hän kulki kuin unessa +eteenpäin tiellä, jolta kukkaset olivat kuolleet. + +"Tuolla on äiti", huudahti pienonen ja läksi juoksemaan. + +"Äiti", toisti Hertta hiljaa, "äiti, minä olen niin väsynyt." + +Hän vetäytyi syrjään juhlivista, asettui istumaan puun juurelle ja oli +iloinen, ettei kukaan häntä huomannut. Ystävän koti oli aivan muutaman +askeleen päässä, mutta sinne hän ei muistanut mennä. Hän istui vain +odottaen, ymmärtämättä oikeastaan mitä. Vihdoin löysi hänen ystävänsä +hänet. Oli jo puolen yön aika. + +"Hyvä ihme, täälläkö sinä istut? Tule pian. Minä kun sinua hain! Oli +niin hauskaa, että aika aivan unohtui. Nyt vasta huomasin, miten myöhä +on." + +He olivat jo pihassa ja erosivat eteisen ovella. Hertta kiiruhti +ullakkohuoneeseensa onnellisena siitä, että vihdoinkin jäi yksin. + +Hän ei voinut panna levolle, ei tiennyt mitä tunsi, mitä tahtoi. Hän +oli kuin huumautunut äkillisestä iskusta. Hän läheni ikkunaa, avasi +sen ja silmäili ulos, missä luonto lepäsi hiljaa haaveillen kesäyön +rauhassa. Miten kaunista oli kaikki, miten ihana tämä surujen ja synnin +synkistyttämä maa. -- + +Hertta ei jaksanut sitä katsella. Tuntui taas tuo tukehduttava tuska. +Hän vetäytyi pois ikkunasta ja huomasi samassa kirjeen pöydällä. Se oli +lyijykynällä kirjoitettu, ja käsi-ala oli vapiseva. Hän avasi sen ja +luki. + +"Pieni Hertta! Olen nähnyt sinut taas -- kolmannen kerran elämässäni. +Viimeksi kun sinut näin, et sinä minua huomannut. Jumalan kiitos, sitä +muistoa ei sinun tarvitse säilyttää. + +"Se oli keväällä, siihen aikaan, jolloin ylioppilaat valmistuvat. Minä +muistin, että oli se aika, ja minä join -- join -- join. + +"Armelias rouva oli antanut minulle siistin kesänutun, sen join, lakkini +join. Repaleisena renttuna hoipertelin katuja pitkin. Silloin tulit +sinä vastaan. Sinulla oli uusi valkolakki päässä, semmoinen kuin +minullakin silloin, kun me ensi kerran tapasimme toisemme. Minä tunsin +sinut ja selvenin sen verran, että äkkiä poikkesin portinpieleen. Sinä +menit ohi. Senjälkeen jätin minä Helsingin. + +"Tänään olen nähnyt sinut kolmannen kerran. Sinä olet puhunut meille +kaikille, olet puhunut niinkuin jo tiesin että kerran puhuisit, kun +sinut opin tuntemaan puhdassydämisenä, kirkassilmäisenä pikku +tyttönä. -- + +"Kaikki eivät ole niinkuin sinä, pikku Hertta. Paljon on Vellamon +neidon nostamia paasia tiellämme, paljon kauheita karia. Olen kokenut +monenlaista. Usein on sieluni ollut upota surujen sameaan veteen. +Kalvava katumus ja epätoivo ovat minut yllättäneet. Toiste on mieleni +kuohunut katkeruutta. + +"Oli minullakin ennen halua kaikkeen hyvään ja jaloon. Mutta turmion itu +oli minulla perintönä, ja sydämettömät ihmiset viekoittelivat. + +"Hertta, joll'et olisi mitä olet, niin sanoisin sinulle: älä koskaan +yhdistä elämänonneasi mieheen, jolla on juomahimo, älä tee sitä, jollet +tahdo saattaa lapsiesi, lastenlastesi, kenties jo omankin onnesi +turmioon. Kärsi vaikka mitä, kuoleta palavinkin rakkaus ennemmin, kuin +jätät niin kirotun perinnön jälkeläisillesi. + +"Hertta! Kaukana täältä kotimetsiesi suojassa rientää Brusebäck kohisten +ja pauhaten kivistä uraansa eteenpäin. Se särkee kuohuihinsa monen +matkaajan purren. Poikki vihertävän niityn, läpi leppoisan lehdon +virtaa Susebäck tyynenä, välkkyvänä, ja missä se kulkee, siellä +kohoavat kukkaset sen rannoille. Siten kulje sinäkin. Puhdas on +valkolakkisi, puhtaampi olkoon sydän sulla." -- -- -- + +Kirje solui Hertan kädestä. Hän painoi päänsä pöydälle ja itki, itki +kaikkien niiden kanssa, joilta synti on elämän-onnen särkenyt, rikkonut +sydämen rauhan ja tahrannut jumalankuvan, joksi ihminen luotiin. + + + + +TAISTELUTANTEREELTA. + + +Anna Malm kulki kiivaasti eteenpäin ihmistungoksessa. Hänen mielensä +oli kuohuksissa ja ajatukset risteilivät aivoissa. Hän ei huomannut +paljon ympäristöstään, sen verran vain, että se häntä hermostutti ja +kiusasi. Kaikki oli kylmää, säännöllistä ja välinpitämätöntä. Ihmiset +sivuuttivat toisiaan kaduilla, mikä kiireisemmin, mikä hitaammin. +Toiset katselivat kauppapuotien sähköllä valaistuihin ikkunoihin, +kulkea kuhnustelivat sääriään eteenpäin laahaten ja olivat esteenä +muille. Toiset kantoivat kirjoja ja paketteja, astuivat epätasaisesti, +kiivaasti ja hermostuneesti. Ajurit läimäyttelivät pitkiä piiskojaan +ilmassa, raitiovaunut kulkea viilettelivät kiskojaan pitkin. Semmoista +kaikki oli, säännönmukaista, jäykkää ja välinpitämätöntä. Mitä +maailman mylläkässä painoi yksityisen mieliala, mitä yksityisen ilot +tai yksityisen surut. Kokonaisuus oli kaikki, yksilö ei mitään. Ja +kuitenkin juuri yksilön onnea, yksilön arvoa saarnasi nykyaika. Mutta +yksilön kärsimyksistä kuka välitti? + +Hän joutui hiljaisemmille kaduille, laitakaupungin puolelle. Elämä +täällä oli toisenmoista, mutta yhtä kiusaavaa kaikki. Ei ollut täällä +väkeä, ei valaistusta. Olisi yksinäiselle kulkijalle täällä tapahtunut +vaikka mitä, ei siitä sen enempää kuin että sanomalehtiin pantaisiin ja +saisivat lukea ne, joilla on aikaa ja joiden hermot sitä kestävät -- +tai eivät kestä. Oh, minkälaista elämä oli, kehnoa, surkeata, katsoi +sitä puolelta miltä hyvänsä! + +Anna oli juuri ollut seurassa, jossa oli kuullut sydämetöntä, itsekästä +puhetta elämän nautinnosta. Hän oli tullut sinne hetkellä, jolloin +omaa sydäntä vihloivat ne uhraukset, joita hän toisten hyväksi oli +tehnyt, ja hän läksi sieltä sydän kovana, katkerana ajatellen, ettei +uhrautuminen maksa vaivaa, ei ansaitse elämä eikä ihmiset sitä. Miksi +hän oli uhrautunut, miksi kieltänyt omat persoonalliset toiveensa +toisten hyväksi? Kun kerran muut sitä oppia saarnasivat, että "minän" +kaikkine vaatimuksinensa tuli asettua etusijaan, miksi menetteli +hän toisin. -- Hän oli uskonut kristinopin totuuksiin, oli valinnut +kieltäymyksen tien, mutta se tuntui katkeralta tällä hetkellä. +Miksi toinen kantaisi iestä, kun toinen sen nauraen ja ylvästellen +hartioiltaan heitti? + +Anna muisti, miten ennen oli ollut kodissa, kun hän viiden veljensä +kanssa siellä lapsena leikki. Veljet olivat aina olleet etusijassa. +Heitä piti palvella, heidän piti saada varaa kaikkeen. Ei se muuten +katkeralta tuntunut, mutta kun oli kysymys luvuista, silloin syrjään +joutuminen sydäntä kirveli. Kyllä vanhemmat olisivat tyttärellekin +oppia suoneet, mutta varoja ei ollut joka kohtaan ja veljien täytyi +tulla etusijaan. "Ei auta muu", sanoi isä, "Anna saa tyytyä olemaan +kotona." Ja Anna tyytyi. Hän hankki itselleen työtä kotipuolessa +ja koetti opiskella itsekseen siten edistyäkseen. Hän oli saanut +tyttökoulusivistyksen, jonka avulla taisi ominpäin jatkaa. Siitä hän +oli kiitollinen, mutta se oli sittenkin vain vesipisara janoavalle. +Valkolakin olisi hän tahtonut omistaa. Yliopiston avaroista +oppisaleista hän uneksi. Mutta se oli kangastus, jonka olemassaoloa hän +ei hetkeäkään uskonut. + +Näin oli hän vuosikausia eteenpäin ponnistellut. Rehellisesti hän oli +koettanut parastaan edistyäkseen, samalla kuitenkin koettaen haudata ja +kuolettaa tuon polttavan opinhalun. Tänä aikana olivat hänen veljensä, +jotka kaikki olivat häntä vanhemmat, ehtineet valmistua ja päästä +virkoihin. Nyt viimein tuli se aika, josta hän ei ennen uskaltanut +uneksiakaan, aika, jolloin isä sanoi: "Anna, nyt minulla on varaa. Nyt +saat lähteä opiskelemaan." + +Se tuli suurena, odottamattomana, tuo lahja. Miten sitä käyttää? Isä +ei tiennyt, riittäisikö rahoja pitemmälle, mutta vuodeksi saattoi +hän luvata Annan Helsinkiin. Mitä tehdä? Miten käyttää jokainoa +murunen tuosta kalliista ajasta? Liian myöhäistä oli ajatella +ylioppilastutkintoa. Ja sehän sitäpaitsi oli ainoastaan perustavaa +laatua. Ei miestä, joka sen oli suorittanut, sen perustuksella katsottu +valmistuneeksi, miksi sitten naista? Anna tarvitsi jotain muuta. Mutta +mitä? + +Hän harkitsi asiaa sekä sinne että tänne. Mutta selvyyteen hän ei +päässyt. Työsuunnitelmia oli monta, mutta mikä niistä paras oli, se +selviäisi kenties vasta perillä. Siinä mielessä hän läksi Helsinkiin. +Siellä alkoi kohta ankara työ. Hän kävi jatko-opistolla ja yliopistossa +kuuntelemassa, ahmi tietoja kuin nälkiintynyt, ahersi aamusta iltaan +kuin muurahainen, joka kekoonsa korsia kokoaa. Täten kuluivat +kuukaudet. -- Oli maaliskuu. Silloin Anna heräsi työkuumeestaan, +heräsi näkemään että aika, joka oli jäljellä, oli lyhyt. Tämä herätti +myrskyn hänen mielessänsä. Mitä oli hän ehtinyt oppia? Ei oikeastaan +mitään. Oppimisen makuun hän oli päässyt, oli tullut huomaamaan miten +rikkaat, miten äärettömät tiedon aarteistot ovat ja miten aika -- +ainakin hänelle suotu aika -- muutaman korrenkin kokoamiseen oli liian +lyhyt. Tästä kaikesta oli tullut puhe seurassa, jossa hän äsken oli +ollut. Siellä oli suoraan sanottu, että kuka käski ajatella veljiä, +kuka neuvoi kieltäytymään. Ehk'eivät veljet olleet niinkään hyväpäisiä. +Annan olisi pitänyt vaatia etusijaan pääsemistä. Olisi pitänyt muistaa, +että täytyy tunkemalla tunkea esiin sen, joka eteenpäin tahtoo. + +Anna pani vastaan, kun kuuli tällaista. Mutta hienona myrkkynä tunkivat +sanat hänen sydämeensä. + +Ajatuksiinsa vaipuneena oli Anna kulkenut, eteenpäin, tietämättä +oikeastaan minne. Viimein hän kuitenkin joutui oikealle tolalle, +löysi asuntonsa, kaksikerroksisen kivirakennuksen, ja nousi toiseen +kertaan. Hänellä oli avain eikä tarvinnut soittaa. Veli, joka oli +rautatien virkamies, oli kai virkatoimissaan ja kälyllä oli yltä kyllin +kotiaskareita. + +Anna meni suoraan omaan pikku huoneeseensa. Siellä hän päivin aina sai +yksin vallita, mutta yöllä hän jakoi sen veljensä lasten kanssa. + +Miten mahdotonta hänen olisi ollut tulla työssään aikaan ilman tätä +rauhaisaa sopukkaa! Oli sen omistaminen kuitenkin ollut onni lisäksi +tänä lyhyenä onnen aikana. Mutta pian oli kaikki oleva lopussa. + +Anna aikoi sytyttää lampun ja ryhtyä työhön, mutta hän tunsi olevansa +niin kumman väsynyt. Ja mitäpä siitä luvusta, johtui katkerana mieleen, +eihän siitä mitään hyötyä. Lukipa hän tai ei, sama se. Ei semmoisesta +luvusta paljonkaan apua. Murusia saisi hän ainoastaan maistaa, oikein +ravinnokseen ei syödä koskaan. Hänen osansa oli kuin sen, joka on +tuomittu kuolemaan vedessä tai jonka leipä silmäin edessä täytyi +nälkään nääntyä. Aikana, jolloin opin ovet olivat selkosen selällään +naisille, täytyi hänen Tanttalon tuskia kärsiä. + +Hänen mieleensä johtui, minkähänlaista olisi ollut, jos eivät +naisasia-naiset koskaan olisi ruvenneet puuhaan toisten hyväksi. +Olisivat antaneet kaiken olla olollaan. Mutta eihän hän silloin koskaan +olisi saanut tämmöistäkään vuotta, kuin tämä ainoa Helsingissä? +Silloin olisi kaipuu ollut sama, sen tyydyttäminen ainoastaan vieläkin +mahdottomampaa. Sekö se sitten helpottaisi, ettei yksikään nainen olisi +häntä onnellisempi? Eikö se ajatus ollut "tröst för ett tigerhjärta", +[tiikerisydämen lohdutusta] kuten runoilija sanoi? + +Anna hymyili surunvoittoisesti. Olihan hänen uhrautumisensa ollut +ainakin osaksi vapaaehtoista. Eikö jo se ollut omiansa vähentämään +surun katkeruutta? + +Alakerrasta alkoi kuulua soittoa. Siellä asui nuori taiteilijan-alku, +joka usein antoi Annan nauttia hämyhetken soitostaan. + +Miten viihdyttävää se oli, miten kaunista! Anna painoi otsansa +ikkunaruutua vastaan ja kuunteli. Hänen ajatuksensa alkoivat saada +toisen suunnan. Miksi oli hän muita syyttänyt, miksi katkeroitunut? Ei +kukaan ollut hänelle tehnyt vääryyttä. Isä oli antanut, minkä taisi. +Veljet olivat saaneet sen, mitä olivat oikeutetut saamaan. Jos siinä +syytä oli, oli se hänen omansa. Miksi oli hän tullut tänne Helsinkiin, +miksi elvyttänyt eloon ja antanut sytykettä taipumukselle, jota +aikaisemmin oli tahtonut tukahduttaa? + +"O, jag dÃ¥re, halfsläkt lÃ¥ga tände jag pÃ¥ nytt igen." [Voi minua +houkkaa, puoliksi sammuneen liekin viritin uudelleen.] Hän kuiskasi +sanat hiljaa, kuulumattomasti. + +Soitto alakerrassa vaihtui vilkkaammaksi. Vallattomat, leikkisät +säveleet kohosivat tanssitahdissa yläkertaan. + +Ei, iloita ei Anna vielä voinut, mutta hän tahtoi alistua, tahtoi +tyytyä. Palvelevan rakkauden ja kieltäymyksen tie, se se sittenkin +lopulta perille vie. Ei itsekkyyden evankeliumi koskaan ihmiskuntaa +auttaisi -- ei ainakaan kärsimysten hetkinä. + +Sen julistaminen oli ainoastaan tänne maan päälle singahtanut sirpale +paholaisen peilistä. Sitä sydän rupesi paisumaan, suureni -- kävi +suureksi ja mainioksi ainakin omasta mielestään --, mutta kovettui +samalla kuin paisuma ainakin. Silloin oma "minä" tärkeänä työntäytyi +valtaistuimelle, eikä se sieltä lähtenyt, ennenkuin taivaan kirkas +säde sai sydämen sulatetuksi ja sirpaleen paholaisen peilistä sieltä +poistumaan. + +Anna muisti tuon sadun, lapsuutensa päiviltä. Mutta nyt vasta selveni +sen syvä sisällys hänelle. Hän ajatteli, ettei hän ainakaan tahdo tuota +sairauden sirua sydämessään säilyttää. Hän tahtoo oman pienuutensa +tuntien antaa tietä toisillekin, ennen itse väistyä kuin muita tieltä +työntää, ennen palvella kuin palvelusta vaatia. Oli niitä monta, joilla +oli kaitaisempi elämänpolku käytävänä kuin hänellä. Jos voisi hän heitä +auttaa, mitä sitten omista kieltäymyksistä! + +Soitto alikerrassa oli jo vaiennut. Anna katsoi katulampun valossa +kelloaan ja huomasi illallisajan jo tulleen. Hän avasi oven ja läksi +kälyään etsimään. Ruokasalista hän hänet löysi juuri ruokaa pöydälle +asettamassa. + +"Hyvä kun tulit! Minä juuri aioin tulla käskemään." Käly oli väsyneen +näköinen. Koko päivän oli kiirettä kestänyt. Palvelijalla oli pesua. +Häntä ja apuvaimoa piti passata, pitää huolta lapsista, ruuanlaitosta, +huoneiden siivoamisesta ja muusta, kaikesta. + +Anna istuutui pöytään. "Etkö sinäkin syö." + +"Ei juuri maita. Kun on kaiken päivää ollut menossa, ei enää jaksa +syödäkään. Semmoista on perheen äidin elämä. Ei hänen auta ajatella +omia mielitekojaan. Ei auta. Pane sinä sekin puntarin nenään, jos +naimisiin aiot." + +Anna naurahti. "En minä sitä ajatellut. Tuli vaan mieleeni, miten +paljosta perheen äidit saavat kieltäytyä. Ei sekään taida käydä +taistelutta." + +"Kukapa niitä taisteluja joutaisi laskemaan. Kun kerran on elämän +ottelussa, niin sitä siinä on." + +"Niinhän se taitaa olla." Anna hymähti. "Minä luulen, että lähin +vihollisesi tänä iltana on tuo sukkakasa pöydällä." + +"No, onhan senkin kanssa ottelemista. Kyllä viisi vallatonta poikaa saa +sukkia kulutetuksi." + +Anna nauroi. "Mutta jos me kävisimme yhteisvoimin yhteistyöhön, ehkä +voitto siten helpommin saavutettaisiin?" Hän nousi pöydästä, kiitti ja +aikoi asettua parsimaan. + +"Älä sinä nyt", esteli käly. "Onhan sinulla lukusi, ja pian loppuu tämä +vuosi." + +"En minä nyt tänä iltana kuitenkaan aio lukea. Kyllä minulla on aikaa." +Hän asettui kälynsä viereen ja tarttui sukkaan. + +Siinä he istuivat, kaksi uutteraa työntekijää selkä vähän kumarassa, +painautuneina tarkastamaan, miten paraiten löytäisi silmukoita +parsittavista mustista sukista. Suuri oli sukkaläjä heidän edessään, +mutta nopeaan kului aika puhellessa. Pian kälykin unohti väsymyksensä, +ja iloinen hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä, kun viimeinen pari +kauniisti parsittuna käärittiin kokoon ja Anna vallattomasti heitti +koko kasan hänen helmaansa. + +"Kiitoksia avustasi!" + +Käly nousi ja huoahti helpotuksesta "Sukkelaanpa tämä työ valmistui!" + +"Kauanko viisi miestä virstaa kulkee." Anna nauroi iloisesti. Mieli oli +keventynyt. Omat huolet eivät enää painaneet, kun oli tullut toisen +kuorma kevennetyksi. + +"Mutta lukusi eivät tästä hyötyneet." + +"Hyötyivätpä kuin hyötyivätkin. Nyt jaksan taas jatkaa. Hyvää yötä!" + +"Hyvää yötä!" + + + + +POLLEN PUOLESTA. + + +Kalliolan patruuna istui ruokasalissaan aamukahvilla. Hän oli puettu +väljään ruskeaan aamunuttuunsa, joka oli tummanpunaisella reunustettu +ja koristeltu tulipunaisilla nyöreillä ja tupsuilla. Tarjotin, jonka +palvelija äsken oli sisään kantanut, oli asetettu pöydälle aivan +lähelle patruunan nojatuolia, ja itse oli hän paiskautunut viereen +niin mukavaan asentoon kuin mahdollista. Hän oli vetäissyt jakkaransa +nojatuolin eteen, oli huolettomasti heittänyt toisen säärensä sille, +toisen kiertänyt ristiin polven päälle ja antoi sen siinä roikkua. + +Patruuna kaasi kuparipannusta kahvia suureen kiinalaiseen +posliinikuppiinsa, antoi sen hetken höyrytä ja katseli sillävälin +tärkeimpiä uutisia päivän sanomalehdestä. "Hohoo, jajaa." Hän puhalteli +tyytyväisenä. Oli se sentään mukavaa ja huoletonta, tämä elämä! + +Patruunan katse kulki takassa roihuavasta valkeasta, vaelteli sitten +muhkeasti paperoitua seinää pitkin katon rajaan ja siitä takaisin hänen +omaan hyvinvoipaan olentoonsa. Sitten hän tarttui kuppiinsa, särpi +suuhunsa höyryävää kahvia, sivalsi voita paksusti vehnäleivälle ja +haukkasi. Kun kahvi oli juotu, otti hän pöydältä tilikirjan ja syventyi +sitä tutkimaan. Milloin myhähteli hän tyytyväisenä tuloksille, milloin +harmistuneena puraisi huultaan ja puoleksi kiroili. Juuri tällaisena +suuttumuksen hetkenä temmattiin ovi äkkiä auki, ja pieni, laiha, vähän +kumaraselkäinen naishenkilö pysähtyi kynnykselle. + +"Patruuna!" Äänessä värähteli hillitty liikutus. "Nyt sanon sen +viimeisen kerran. Jos ette tahdo hevosraukkaa hengiltä, niin käykää +katsomaan, miten Kalle sitä pitelee." + +"Häh", sanoi patruuna silmiään nostaen, "mikä taas hätänä?" + +"Se vaan että Kalle pieksää Pollen hengiltä. Hän kävi avannolla, ajoi +mäkeä ylös, ja kun Polle ei siitä heti päässyt nousemaan -- siinä kun +ei enää ole kuin sulaa maata tai iljannetta -- tarttui hän piiskaan. +Se vinkui vimmatusti. Minä kuulin sen omin korvin. Silloin Polle teki +viimeisen ponnistuksen, iski kavionsa iljanteeseen ja nykäisi niin, +että sen sisälmykset kai revähtivät. Reki hytkähti. Tiinu kaatui. -- +Uskoi patruuna tai ei, mutta totta se on. Ja nyt on Kalle vienyt Pollen +talliin, sitonut riimusta kiinni ja ruoskii sen kai kuoliaaksi." + +Hengästyneenä kiireisestä kertomuksesta vaikeni Leena. Hän oli pelännyt +keskeyttämistä, ja siksi oli arvelematta antanut sanojensa tulvana +tulla. Mutta patruunalla ei näkynyt olevan aikomusta keskeyttää. Hän +oli koko ajan istunut hiljaa melkein silmiään räpäyttämättä Leenaan +tuijottaen. Nyt pääsi häneltä pilkallinen nauru. + +"Joko nyt loru loppui." + +"Jo." + +"No hyvä, saat mennä sitten. Katso sinä piikojasi, miten karjasta +huolta pitävät, ja anna minun ja renkien huolehtia omista asioistamme." + +Leena seisoi hetken kuin kivettyneenä. + +"No, etkö sinä paikaltasi pääse. Joko sääret käyvät kankeiksi kuin +Pollen?" + +Taas patruuna nauraa hohotti niin, että hänen ihravatsansa hytkähteli. +Mutta Leena ei vieläkään liikahtanut. Vasta hetken kuluttua, kun +hän ymmärsi sanat todella tarkoitetuiksi, ojentautui hänen vanha +vartalonsa, selkä suoreni, silmät säkenöivät ja tuomion ankaruutta oli +äänessä. + +"Patruuna, teidän maksettaviksenne ne kerran tulevat kaikki viattoman +kärsimykset, kaikki armottomat työt ja sydämettömät teot. Raskas on +palkan maksu, muistakaa se." + +Ovi lennähti kiinni ja Leena oli kadonnut. + +"Joutavia jaarituksia", mutisi patruuna harmistuneena. +"Ainahan vaimoväellä valituksia riittää. Eikö siitä voi suuttua +hyväluontoisemmatkin?" + +Patruuna kallisti kannua ja aikoi kahvitilkalla huuhtoa harmit +mielestään. Mutta nyt niitä vasta näkyikin tulossa olevan. + +Tuskin oli patruuna laskenut kannun tarjottimelle, kun näki salin oven +auenneena ja poikansa parin askeleen päässä kynnyksellä. + +"Isä!" + +Veret olivat paenneet pojan poskilta ja huulet värähtelivät. "Minä +kuulin Leenan puheen. Saanko mennä Kallelle sanomaan, että sinä +kiellät." + +"Kiellän mitä?" + +Patruunan punakka, kiiltävä naama, josta jok'ainoa tunteen väre +oli karkoitettu, oli pojan hienojen, sielukkaiden kasvonpiirteiden +täydellinen vastakohta. + +"Kiellät eläinrääkkäyksen." + +"Vai huolehdit sinä minun velvollisuuksistani? Kiitoksia paljon. Mutta +pääsiäislupa on lyhyt, mene lepäämään ja ole rauhassa." + +Pojan käsi puristautui nyrkkiin, kasvot punehtuivat ja vaalenivat +vuoroon ja käsi kohosi. Mutta silmänräpäyksessä hän hillitsi itsensä, +käänsi selän isälle ja kiiruhti pois. Vasta salissa saivat hänen +tulvilleen nousseet tunteensa päästä purkautumaan. Hänen puristuneet +kätensä kohosivat, silmä iski tulta ja tuskasta värähteli ääni. +"Vanhurskas Jumala", sai hän sanotuksi, "kosta, kosta!" + +Sanat tulivat ajattelematta, vaistomaisesti, vastustamattomalla +voimalla kuin purkaus tulivuoren polttavasta povesta. Jalka polki maata +ja katse oli kuin kiinni naulittu siihen suuntaan, jossa isä istui. + +Vasta kun ruokasalista alkoi kuulua hiljaista liikettä, vaikutti se +vapauttavasti. Pojan katsekin silloin siirtyi ovesta ja kiintyi kuvaan, +joka riippui seinällä vastapäätä. Se oli nuoren, miellyttävän naisen +kuva. Katse oli lämmin ja syvällinen, piirteet pehmeät. Suun ympärys +ilmaisi herkkää tunteellisuutta, joka elämän kovassa koulussa oli +tulikasteensa saanut. + +Enempää ei tarvittu. Samassa kuin pojan katse kuvaan sattui, suli kirsi +hänen sydämestään. "Äiti, äiti", äännähti hän, heittäytyi leposohvalle +kuvan alle ja kätki kasvot sohvan kaidetta vastaan. + +Patruuna oli sillävälin noussut nojatuolistaan, kävi kohentelemassa +hiilosta ja asettui sitten ikkunasta katselemaan, näkyisikö Kallea +pihalla. Olikohan se vielä Pollea ruoskimassa! Ilkeä juttu tuo! + +Palkit polttivat patruunan jalkapohjia. Jos se oli totta, mitä Leena +oli sanonut! Jos tulisi kerran hänen maksettavakseen viattoman +luontokappaleen kärsimykset? -- Taas pääsi patruunalta hiljainen +kirous. Pitänee tästä mennä katsomaan, mitä se mies tehnee. Ei +maittanut kahvi enää, ei käynyt luku. Paras lähteä jaloittelemaan. + +Patruuna otti lakkinsa eteisen naulasta ja läksi. Ylpeys esti häntä +kuitenkin osoittamasta levottomuutta. Keppiä heilutellen sormensa +nenässä asettui hän vain Kallea huutamaan. Vastausta ei kuulunut. +Pieni juoksupoika, joka seisoi kaivon kannella ottamassa vettä, sai +tehtäväkseen hakea Kallea. Patruuna tahtoi oriin valjaisiin. Hän aikoi +käydä sahalla. + +Kun poika avasi tallin oven, hellitti Kalle lyömästä ja heitti piiskan +nurkkaan. Hän oli lakitta päin, kasvot punaisina kiukusta. Edellisenä +päivänä hän oli tullut kaupungista aika pöhnässä. Siellä hän oli +kadottanut kellonsa, katkaissut patruunan reestä aisan ja vaihtanut +uuden uutukaisen lakkinsa vanhaan. Ei ollut ihme, että nyt pisti +vihaksi! + +Harmiaan hautoen oli Kalle vedelle lähtenyt. Ja sillä tiellä hän sai +kun saikin vihansa Pollelle purkaa. + +Vasta kun Polle kuuli oriin kulkusiaan puistelevan pihalla, ymmärsi se, +että ainakin ajaksi oli päässyt kiduttajansa käsistä. Tuskasta vielä +väristen painautui se syvemmälle pilttuuseensa ja riipotti surullisena +päätään rintaa vasten. + +Polle ei ollut ainoa, jolle patruunan lähtö oli helpotus. Heti kun +reki pihaportista jäälle pyörähti, hiipi Leena ruokasaliin. Hän oli +oven takaa kuunnellut sananvaihtoa isän ja pojan välillä ja tunsi +kasvattinsa siksi hyvin, että tiesi, millaisella mielellä hän nyt oli. + +Varovasti raotti Leena salin ovea. Siellähän se sydänkäpy makasi. +Kasvonsa hän oli käsiin kätkenyt ja koko asento osoitti hillitsemätöntä +tuskaa. Leena sulki oven niin että se vähän narahti. Poika nosti +päätään. + +"Eikö Jalo-herra tahtoisi minua vähän auttaa?" + +"Mitäpä minä voin, en mitään, en mitään, Leena." Toivoton suru kuvastui +pojan kasvoilla, suru, joka ei ollut hetken tuoma. Se näkyi olevan +syvälle sattuneiden sydänhaavojen uudelleen auki repimistä. + +"Kaikki, Leena, on toisen vallassa. Minä en voi mitään. Ja se +kauheinta, että halveksun, vihaan omaa isääni, jota tahtoisin rakastaa. +Minä tulen kovaksi, katkeraksi, toisenmoiseksi kuin äiti oli. Minä +paadun nähdessäni niin paljon pahaa, jota en saa yrittääkään parantaa." + +"Kyllä ne vuodet pian kuluvat, ja sitten on valta oman poikani +käsissä." Leena katsoi ihailevasti lasta, jota oli kasvattanut hellästi +kuin omaansa. "Voi mikä hyvä isäntä teistä tulee!" + +"Jos tulee. Mitäpä minä voin." + +"Johan te nytkin voitte. Kas tässä on rukiinen leipä, minä toin sen +juuri Pollea varten. Menkää talliin! Kalle on ajamassa patruunaa +sahalle." + +Jalo säpsähti, ja taas vaihtui väri hänen kasvoillaan. Ensi ajatus oli +se, ettei hän jaksaisi mennä Pollen luo. Hän ei voisi nähdä hevosparkaa +kärsivänä, kenties vaivasta värisevänä. + +Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soimasi hän itseään tästä +heikkoudesta. Koska Polle kerran oli tuon kaiken kärsinyt, eikö hän +jaksaisi kärsiä vähän hänkin valmistaakseen sille lievitystä. + +Hän otti leivän, pisti poveensa ja kiiruhti ulos. Mentyään pihan poikki +tuli hänelle mieleen käydä katsomassa mäkeä, johon Polle oli tiinun +kaatanut. Ehkä hän oli mielikuvituksessa ajatellut kaikkea kauheammaksi +kuin se olikaan, ehkä hän lohdutettuna, rauhoitettuna sieltä lähtisi +Pollea katsomaan. + +Hän kääntyi portista rantaan. Tuossa oli mäen rinne. Liistereki oli +viskattu tiepuoleen. Tiinu näkyi alempana vielä vierimäsijallaan. +Sulana oli keskitie ja paksun lian peittämänä. Ei siitä kuorma noussut, +sen näki jokainen. Hiekka karhi heti vastaan. Tien toisella laidalla +oli maa viettävää, ja yökylmät olivat siihen hyydyttäneet lumesta +sulavat vedet. Siinä kai Kalle ensin oli kuormaa vedättänyt, mutta +peläten vierimäpaikkoja hän oli käskenyt Pollen keskitielle. Mutta +siitäpä ei kuorma noussutkaan. Polle ponnisteli voimiensa takaa, +kiskoi, repäisi, sai reen takaisin iljanteen reunalle -- huoahti +hetkisen -- kiskoi taas -- silloin vierähti tiinu. + +Jalo painoi lakin silmilleen ja läksi juoksemaan. Hän oli nähnyt +tarpeeksi, ei kärsinyt katsella kauemmin. Hengästyneenä pysähtyi hän +tallin edustalle. + +Polle vavahti kuullessaan liikettä. Mutta kohta oven avauksesta se +tunsi tulijan. + +Tavallisesti tervehti Polle Jaloa hiljaisella horinalla, mutta +tällä kertaa ei sitä kuulunut. Surullisen lempeä katse oli Pollen +ainoa vastaus Jalon hyväilylle. Värähdys näkyi vielä tuon tuostakin +hevosparkaa puistattavan, ja pitkinä viiruina näkyivät piiskan jäljet +selässä. + +Jalo nieli itkuaan. Ei leipäkään vielä maistunut hänen vanhalle +ystävälleen. Mitä tehdä? + +Hän arveli hetken, näkyi sitten keksineen tuuman ja kiiruhti pois. +Vähän ajan perästä hän palasi tyytyväisenä muassaan voiderasia ja +pehmoinen villavaate. Polle seisoi hiljaisena kuin lammas. Pehmeä oli +käsi, joka voidetta siveli kirveleviin naarmuihin, pehmeästi sitten +pyyhkäistiin ja siveltiin selkää. Tuskan jännitys rupesi hellittämään. +Polle tunsi raukaisevan suloista väsymystä ruumiissaan ja päästi +hiljaisen horinan. + +"Polle, rakas, vanha Polle." Jalo tarttui kaulaan ja painoi hyväillen +päänsä Pollen turpaa vasten. Siinä he seisoivat hetken hiljaa, +liikkumatta kuin kaksi ystävää, jotka jo sanoitta toisiaan ymmärtävät, +joiden sydämien syvimmät tunteet vaikeneminen paraiten tulkitsee. + +Sitten kaivoi Jalo povitaskustaan esille pari sokeripalasta. Ne jo +maistuivat, vähitellen leipäkin. + +Jalo ei olisi raskinut tallista erotakaan, mutta kun oriin kulkuset +kuuluivat pihalta ja pian sen jälkeen Kallenkin ääni, tuli hänelle +kiire. Hän pisti sukkelaan sylyksen paraita heiniä Pollelle, siveli +vielä kerran sen pehmeää turpaa, pisti oven säppiin ja kiiruhti pois. + + * * * * * + +Kun Jalo viime päivänä toukokuuta palasi kotiinsa kesälomalle, kävi hän +ensi työkseen tallissa. Polle hirnahti hänen ovea avatessaan, ja ilo +oli molemminpuolinen. + +Tätä ensimmäistä käyntiä seurasi useampia. Tänä kesänä Jalo myös ensi +kertaa osoittautui ahkeraksi maamieheksi. Hän oli muassa niityillä +ja pelloilla. Isä nauroi ja sanoi että hyvähän se, säästyy häneltä +vastaisuudessa pehtorin palkat. Väki taas ihmetteli, mikä nuoren herran +oli, kun oli tavoiltaan niin muuttunut. Kaikki tiesivät hänen olevan +lukumieheksi luodun. Miksi nyt kirjat saivat hyllyllä levätä nuoren +herran kierrellessä maita ja mantuja? + +Leena oli ainoa, joka tiesi syyn tuohon. Ja salaa pyyhkäisi hän +kyyneleen silmänurkasta. Mistäpä muut sen ymmärtäisivätkään, mutta eikö +hän poikaansa tuntisi? Eikö hän aavistanut, että kaikki oli Pollen +puolesta, Pollen hyväksi. + +Jalo ei voinut talossa paljon vaikuttaa asemansa kautta. Patruuna +oli aina selvästi osoittanut, ettei pojalla ollut mitään sanomista. +Mutta hänen persoonallisuutensa vaikutti kuitenkin paljon. Useimmat +alustalaisista rakastivat nuorta herraa, ja nekin, jotka eivät hänestä +piitanneet, hillitsivät kuitenkin raakuuttaan hänen läsnä ollessaan. +Olihan Jalo talon tuleva isäntä. Paras aikanaan asettua hyviin väleihin. + +Isäntärenki Kalle huomasi harmikseen vaikutusvaltansa suuresti +supistuvan Jalon ollessa saapuvilla. Määräämisvaltaa oli Kallella tosin +yhtä paljon kuin ennenkin, mutta esikuvanaan, henkisenä johtajanaan +eivät työmiehet häntä pitäneet. Sen paikan oli Jalo anastanut. Moni +raaka sana jäi heiltä sanomatta, moni piiskanlyönti läimäyttämättä +syystä, että nuori herra oli saapuvilla. + +Kalle oli tähän asti ollut tovereitaan yllyttämässä raakuuteen. Nyt +tunsi hän vastavaikutuksen Jalon puolelta. + +Hellyys eläimiä kohtaan, ja etenkin rakkaus vanhaan Polleen, oli +ollut päävaikuttimena Jalon päättäessä ottaa osaa maantöihin. Mutta +tämän päätöksen seuraukset eivät supistuneet yksin eläinrääkkäyksen +ehkäisemiseen. Jalolle avautui uusi maailma hänen uudessa toimessaan. +Hän tuli sen kautta lähemmin tuntemaan isänsä alustalaiset, heidän +luonteensa, heidän tarpeensa, heidän tapansa ja taipumuksensa. Hän +löysi ystäviä monen yksinkertaisen torpparin mökissä. Se elintehtävä, +jota isä hänelle ennen oli tyrkyttämällä tyrkyttänyt, kävi hänelle nyt +itsestään rakkaaksi. Ennen oli hän ajatellut tulevaisuutta lukuhalunsa +tyydyttämisenä, opiskeluna, jolla ei muuta määrää kuin syvä, hiljainen +mietiskely. Hänen asemansa varakkaan liikemiehen ja tilanomistajan +ainoana poikana oli ollut hänelle arvoton. Nyt oli toisin. Tulevaisuus +tunki tunkemalla esiin ja sen kanssa tuhannet tuumat ja työt +kotitalon hyväksi. Torpat, nuo köyhät, rappeutuneet muuttaisi hän +kerran kukoistaviksi. Hän tunsi ja tiesi, mitä kukin hyvinvoinnikseen +tarvitsi, ja siitä pitäisi hän huolta. Eläimet saisivat kaikki hellintä +hoitoa. Palvelijat olisivat kuin lapset talossa. Hän saisi valtaa +ja varoja, ja ne hän käyttäisi lähimmäistensä hyväksi. Se oli se +tulevaisuustuuma, joka kauniina väikkyi Jalon mielessä. + +Tämä uusi elämäntehtävä antoi Jalolle ennen aavistamatonta tyydytystä. +Mutta hän ei suinkaan ollut ainoa, joka siitä iloitsi. Vanha Leena oli +Jaloakin onnellisempi, sillä hän näki nyt uuden ajan sarastavan, näki +hedelmiä uskollisesta, uupumattomasta työstään. + +Leena oli ennen muinoin ollut palveluksessa Jalon äidin kodissa. +Hän oli talon ainoata tytärtä vaalinut tämän syntymästä asti ja oli +palveluspaikassaan pysynyt silloinkin, kun perheenisän kuoltua ei enää +ollut varoja palvelijoiden palkkaamiseen. Leena oli silloin jakanut +äidin ja tyttären huolet toimeentulosta. Hän oli kutonut kangasta, +käynyt taloissa vaatteiden pesussa ja koettanut ansaita vaikka miten. + +Mutta vaikeaksi kävi kuitenkin ajan pitkään puutetta torjua, etenkin +kun vanha rouva sairastui ja tauti kääntyi pitkälliseksi. Silloin +-- toimeentulon ollessa ahtaimmillaan -- tuli kosija taloon. Hän +oli varakas liikemies. Rahapohataksi sanoivat hänen olevan luodun, +vaikka köyhänä oli syntynyt. Hänen käytännöllinen älynsä oli häntä +eteenpäin auttanut. Hän oli pian saavuttanut melkoisen varallisuuden ja +varallisuuden muassa yhteiskunnallisen arvon ja ihmisten kunnioituksen. +Ettei hänellä ollut paljon ulkonaista sivistystä, vielä vähemmin sitä, +mitä sydämen sivistykseksi sanotaan, se hänelle kernaasti annettiin +anteeksi. Olihan hän köyhä poika omin neuvoin eteenpäin päässyt, ei +häneltä paljon voinut vaatia. + +Leena ei koskaan kuullut, mitä äiti ja tytär kosijasta puhuivat. +Mutta sanomattakin ymmärsi hän asian laidan. Häntä harmitti, kun +kihlauksen tapahduttua morsiamen kotipitäjässä paljon puhuttiin siitä +erinomaisesta onnesta, joka tuli tytön osaksi, kun hän köyhyydestä ja +puutteesta pääsi varallisuuteen. Leena toki ymmärsi asian paremmin. +Hän tiesi, miten kalpea ja iloton morsian oli kihlausaikana, ja +pani merkille, ettei hän itse koskaan puhunut onnensa suuruudesta. +Ainoastaan silloin hän hymyili, kun hän puhui siitä, miten hänen +sairastava vanha äitinsä pääsisi paremmille paloille. + +Häiden jälkeen seurasi Leena nuorta paria heidän uuteen kotiinsa. +Siellä jatkoi hän uusissa oloissa entistä uskollista palvelustaan. Hän +oli ainoa, joka ymmärsi, mitä nuori rouva kärsi. Hän näki sen kaikesta +ja koetti rakkauden hienotunteisuudella kuormaa keventää. Etenkin +aikoina ennen Jalon syntymää tunsi nuori rouva, miten uskollinen, +osaaottava ystävä Leena oli. Hänelle hän taisi ajatuksensa ja huolensa +uskoa. Kangaskamarissa Leenan luona hän purki sydämensä. Siellä pääsi +valloilleen se suru ja tuska, jota hän muuten aina hillitsi. Siellä +puhui hän myöskin lapsesta, jota hän aina ajatteli ja josta ei kukaan +muu välittänyt, kuin hän ja Leena. + +Hän oli varma siitä, että se oli oleva poika. Hän oli hänet jo +unessa kerran nähnyt. Nimikin oli hänellä valmiina, ja siihen nimeen +sisältyivät kaikki äidin sydämen toiveet. Se nimi oli "Jalo". + +Leena tunsi saaneensa pojan kasvatuksen huolekseen jo ennen tämän +syntymää. Vanha iso-äiti oli juuri ennättänyt kuolla, ja Jalon ollessa +muutaman viikon vanha seurasi tytär äitiään. Pienenä ja avuttomana +makasi Jalo kätkyessä tietämättä mitään siitä, mitä kuoleman kolkko +käsi häneltä riisti. Hänen ei elämänsä ensi vuosina tarvinnut siitä +mitenkään kärsiä. Äidin hellyyttä sai hän Leenalta, vaalintaa ja +huolenpitoa yhtä uskollista kuin konsanaan omalta äidiltä. Mutta heti +kun poika vähän kasvoi, rupesi Leena hänelle kertomaan äidistä. Äiti +oli enkelinä taivaassa, tiesi Jalo jo neljän vanhana, ja tultuaan +neljäntoista vanhaksi oli hänellä täysin selvä kuva äitivainajasta. +Tuohon kuvaan liittyi Jalon mielessä kaikki, mikä oli hyvää, mikä +jaloa, mikä kaunista ja ylevää. Miksi oli äiti poissa, tuo hieno, +hellätunteinen äiti, joka häntä olisi ymmärtänyt. Isä oli toisenmoinen, +sen hän tunsi, vaikka aina koetti sitä ajatusta karttaa. Äiti olisi +paremmin ymmärtänyt, olisi ohjannut ja neuvonut. -- Mutta hän oli +poissa ja Jalon täytyi kulkea yksin. + +Kun vanha Leena näki Jalon hellätunteisesta lapsesta vähitellen +kehittyvän pojaksi, joka nuoruuden hehkulla pani kaikki voimansa hyvän +palvelukseen, tunsi hän saaneensa palkan työstään. Hänen tehtävänsä oli +täytetty, voitto saavutettu. Ainoastaan yksi velvollisuus oli hänellä +vielä ja sen suorittamiseen oli aika nyt otollinen. + +Leenalla oli huostassaan päiväkirja, jonka Jalon äiti oli hänelle +uskonut ja joka pojan piti saada. Mitä vielä äidin kuvasta puuttui, sen +löytäisi poika tästä. Se täydentäisi ja päättäisi työn, jonka vanha +Leena oli suorittanut. Se viittaisi Jalolle tietä sillä elämän uralla, +jolla hän äsken oli ensimmäiset askeleensa astunut. + +Jalon täyttäessä viisitoista vuotta sai hän äitinsä päiväkirjan. +Hän meni ullakkohuoneeseensa, sulki oven ja rupesi lukemaan. Kauan +kesti, ennenkuin hän näyttäytyi kenellekään. Vanha Leena oli aivan +jännityksessä. Mitähän poika ajatteli ja tunsi? Olisipa Leenan tehnyt +mieli kurkistaa oven raosta, mutta ei uskaltanut. + +Kun ullakolta viimein kuului askeleita, kiiruhti hän tulijaa vastaan ja +loi pikaisen, tutkivan silmäyksen poikaan. "Hyvä on, hyvä on", mutisi +hän itsekseen. "Jalo sydän on äidin perintöä, tarmo isän. Mutta nyt se +kaikki pannaan hyvän palvelukseen, kaikki pannaan." Hän huokasi syvään +ja laski kätensä ristiin. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt, päättynyt +voittoon, sen hän tunsi. + +Äidin päiväkirja seurasi tästä pitäen Jaloa aina. Taskussaan kuljetti +hän sitä työpaikoille, ja kun illoin palasi kotiin, ei hän väsymyksestä +huolimatta malttanut levolle mennä. Ullakkohuoneessaan hän istui +ikkunan ääressä lukien päiväkirjaa. Hän tahtoi oppia tuntemaan kaikki +äidin ajatukset. Hän tahtoi askel askeleelta kulkea sitä tietä, jota +äiti olisi suonut hänen kulkevan. Hän ei tyytynyt, ei saanut rauhaa, +ennenkuin äiti oli hänelle tutumpi kuin yksikään elävä olento, +ennenkuin hän tiesi joka sanasta, joka työstä, mitä äiti siitä olisi +arvellut. "Pojallani pitää olla naisen lämmin herkkä sydän, mutta +miehen luja, murtumaton mieli. Minä sorruin elämän epäsointuihin, +sinun, poikani, pitää ne voittaa." -- Nämä tämmöiset sanat kannustivat +viisitoistavuotiaan mieltä. Ne antoivat hänelle elämäntehtävän, josta +hän uneksi, kun kokosi heiniä niityltä tai kun pellolla leikkasi ruista +torpparien kanssa. Kuva siitä kangastui hänen mielessään, kun hän +valvoi yksinäisinä öinä ullakkokamarissa. Sitä mietti hän sivellessään +Pollen silkinpehmeätä turpaa. + + * * * * * + +Kun Jalo syksyllä läksi kouluun, ei hän aavistanut, ettei hän palaisi +kotiin ennenkuin seuraavana keväänä. Mutta niin kävi kuitenkin. Hänet +kutsuttiin erään toverin luo joulua viettämään ja patruuna puolsi +matkaa. Ennen ei Jalo koskaan ollut kotiaan kaivannut, mutta nyt tunsi +hän saaneensa entistä enemmän, mikä mieltä sinne kiinnitti. Aivan +sydän rupesi sykkimään, kun hän seuraavana keväänä vihdoin seisoi +kotipihan portilla. Muutamin harppauksin kiiruhti hän portaita ylös. +Ovella seisoi Leena. Hän sai reippaan, nuorekkaan syleilyn ja sitten +kysymyksiä voinnistaan. + +"Patruuna odottaa", kuiskasi Leena. + +"Hyvä, hyvä." Jalo ripusti lakkinsa eteisen naulaan ja astui +ruokasaliin. + +"Kas vaan, no terve! Paina puuta, poika! Annetaan täällä kahviakin." + +He asettuivat kumpikin kahvipöydän ääreen. Puhelu alkoi tavalliseen +kaavamaiseen tyyliin. Kun Jalo oli tehnyt selkoa voinnistaan +ja todistuksesta, raha-asioista ynnä muusta semmoisesta, nousi +patruuna, sanoi olevan kiirettä ja läksi. Silmänräpäyksessä hypähti +Jalokin pystyyn. Nyt se alkoi vapaus. Nyt oli hän päässyt kaikista +virallisuuksista ja sai mennä minne sydän käski. + +Hän oli juuri ryntäämässä keittiön ovesta ulos, kun törmäsi vasten +Leenaa, joka aivan oli kumoon keikahtaa. + +"No, hyvänen aika, lapsikulta, minne nyt niin kiire?" + +"Talliin tietysti." + +"Voi hyvä ihminen, ei nyt sinne sopisi." + +"Miks'ei." + +"No, no, jahka minä selitän, kun hengästyin niin tuosta säikäyksestä." + +"Tule istumaan." Jalo vetäisi hänet viereensä kyökin penkille. "Voi +minua, kuinka olin ajattelematon! Mutta katso, Leena, on niin hauskaa +olla kotona taas." Hän katsoi ympärilleen. Keittiössä ei ollut ketään. +He olivat kahden. "Tietäisit miten olen teitä kaivannut ja miten nyt +tahdon tehdä työtä, auttaa ja palvella teitä kaikkia." Hänen silmänsä +loistivat. Se kangasti niin kauniina, tuo tulevaisuuden toivo. Se +oli syventynyt ja kirkastunut hänen sielussaan tänä eronaikana, ja +koko nuoruutensa hehkulla hän oli nyt aikeissa alkaa valmistumistaan +tulevaisuutensa työhön. -- + +Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. "Niin, kyllä se on siunattu +asia. Kyllä meitä täällä on monta, jotka sitä apua tarvitsemme." + +"Niin, ja nyt minä menen." Hän nousi. + +"Ei, ei." + +"No, mitä nyt, Leena?" + +"Emme me kaikki kuitenkaan sitä palvelusta enää tarvitse, se meidän", +-- hän änkytti -- "se vanha Polle." + +"Mitä?" + +"On myyty." + +Jalo seisoi kuin salaman satuttamana. + +"Myyty, ja kenelle?" + +"Naapuripitäjän kievarille." + +Jalo ei siihen sanonut sanaakaan, kääntyi poispäin, meni ylös ullakolle +ja sulkeutui huoneeseensa. Siellä riehui hän kauan kuin häkkiinsä +teljetty haavoittunut metsäneläin. Polle, vanha uskollinen Polle +oli myyty, ainoa hevonen koko kartanossa, joka oli äidin ajoilta, +kotikasvatti, ainoastaan pari kuukautta vanhempi kuin Jalo itse. Sen +oli nyt väsymyksen ja vanhuuden tullessa täytynyt jättää kotinsa ja +alkaa kyytihevosen raskas ammatti. Se oli myyty, tunnottomasti myyty. +Viha vai tuskako oli voittava tunne? Jalo ei sitä tiennyt. Hän polki +jalkaa, pui nyrkkiä, mutta seuraavana hetkenä hän väänsi, käsiään ja +vaikeroi kuin lapsi. + +Illemmalla hän pisti oven lukkoon, paneutui maata ja huusi +palvelijalle, ettei hän tule syömään. Sitten hän makasi silmät +selällään miettien. Verrattain helppona hän piti hankkia tietoja +Pollesta, mutta mitä niistä tiedoista, ell'ei hän saisi sitä itselleen +ostetuksi. Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen ja hylkäsi ne +taas. Vihdoin hän keksi kuitenkin keinon, joka sai hänet aivan +haltioihinsa ilosta. Vahvamäen torppari, kelvollisin kaikista Kalliolan +alustalaisista, oli sanonut pian ostavansa uuden hevosen. Hänen luonaan +kyllä Polle vielä kestäisi, kunnes Jalo tulisi täysi-ikäiseksi ja itse +voisi siitä huolta pitää. Jos nyt Jalo vaan saisi rahaa lainatuksi +eräältä toverilta, joka oli varakas ja jonka isä varmaan voisi antaa +Jalolle viiden vuoden lainan, silloin kaikki selviäisi. + +Ensi kerran eläessään tunsi Jalo rajatonta iloa siitä, että oli rikas +perillinen, joka muutaman vuoden kuluttua olisi oma herransa. Kaikki +oli nyt käypä hyvin. Kaikki oli tuleva selville. + +Tuskin olivat päivän ensi säteet pujahtaneet ullakkokamariin, ennenkuin +Jalo hypähti pystyyn. Hän pukeutui kiireesti ja rupesi kirjoittamaan. +Kaikki oli valmista, kun aamiaiskello soi. Tyynellä mielellä tervehti +hän isäänsä. Kirjeet, jotka hankkisivat Pollen takaisin, rapisivat +taskussa. Miksi hän enää vihastuisi? + +Kun aamiainen oli syöty, sanoi Jalo lähtevänsä pitemmälle +kävelymatkalle kenties koko päiväksi. Hän kävi ensin viemässä kirjeet +postiin. Sitten suuntasi hän tiensä Vahvamäen torppaan. + +Sielläkös syntyi ilo. Vaimo pyyhkäisi penkin päätä esiliinalla ja käski +istumaan. Lapset livistivät isälle kertomaan, kuka oli tullut. Isän +piti pian tulla tervehtimään. Ja torppari tuli, hymyili, pisti kättä ja +hymyili taas. Olipa hauska nähdä nuorta herraa. + +Yhdessä sitten puheltiin kaikenmoisista yksityisistä ja yleisistä +asioista. Senjälkeen vasta kävi Jalo esittämään pyyntöään. Se kävi +myötäisesti kuin mäenlasku. Torppaan oli hankittava uusi hevonen, Jalo +maksaisi ainakin suurimman osan sen hinnasta ja Polle saisi hyvää +huolenpitoa vanhoilla päivillään. + +Rahat nyt ainoastaan puuttuivat ja nekin tulivat, nimittäin lupauksen +muodossa. + +Tämän jälkeen kävi Jalo joka päivä Vahvamäellä. Siitä ohi tuotiin aina +patruunan posti, ja Jalo tahtoi itse olla täällä vastaanottamassa ensi +sanomaa Pollesta. + +Toista viikkoa sai hän turhaan odottaa. Sitten tuli kirje. Jalo avasi +sen maantiellä ja istuutui kivelle tiepuoleen. Kirje oli viipynyt, +sillä Polle oli jo myyty. Se oli vanha ja väsynyt eikä kelvannut +kyytihevoseksi. Eräs hevoskauppias oli sen markkinoilla vienyt. +Kievarin isäntä oli nyt häneltä tiedustellut, mutta ei muistanut mies +enää, kenelle möi. + +Jalo jäi kivelle hievahtamatta istumaan. Ei hän itkenyt, ei riehunut. +Hän istui siinä iskusta tunnottomaksi lamautuneena. Kuva markkinoista +syntyi hänen mielessään. Siellä räyhättiin, kiroiltiin, revittiin +hevosia suupielistä ja piestiin. Siellä oli Polle. + +Hän tunsi olevansa voimaton auttamaan, ja se tunne oli katkerata +katkerampi. + +Tämä turha ponnistus Pollen puolesta oli hänen ensimmäinen suuri +tappionsa. Oliko se toivottoman taistelun enne? Oliko tämä polttava +tuskan tunne hänet vastakin valtaava, kun elämän epäkohdat häneltä +jäisivät korjaamatta, sen kärsimykset lieventämättä, sen epäsoinnut +sovittamatta? + +Hän aikoi nousta, mutta ei voinut. Mielenliikutus kangerteli joka +jäsenessä. Se painoi kuin puutunutta paikalle. + +"Nyt tuli huonot sanomat", virkkoi torpan emäntä ikkunasta katsoen. +"Kas vaan, miten se nuori herra on masennuksissa." + +Isäntä nousi hänkin katsomaan. + +"Totta tosiaan. Ihan käy sääliksi." + +Hän katsoi tuumailevana tielle päin. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi: +"Mutta sen sanon, ei siitä miehestä ainakaan kasva toisen sortajaa. +Hyvin sanoin se kerran hallitsee ja oikeuden puolta pitää." + +"Johan sen tästä Pollenkin asiasta näkee", arveli emäntä. Ja isäntä +meni ulos kuulostamaan, mitä sanomia posti oli tuonut. + +Kun hän astui tien poikki, oli Jalo jo pystyyn noussut. Kirje oli +hänellä kädessä, toisen painoi hän poveaan vasten. + +Isäntä säpsähti katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli niin outo. +Siinä oli jotain uutta, ennen tuntematonta. Liekö ollut sitä, jota +äiti kerran lapselleen rukoili, naisen sydämen herkkää hellyyttä +yhdistettynä miehen lujaan murtumattomaan voimaan, joka ei vastuksissa +väisty, ei kärsimyksissä kukistu? + + + + +VELJESI TÄHDEN. + + +Helena oli köyhä vaatimaton ompelijatar, joka kävi kodista toiseen +työssä. Paljon hän sai kiertokulkunsa varrella nähdä, sai oppia +tuntemaan oloja ja ihmisiä monelta eri kannalta. Toisissa paikoin +hän viihtyi hyvin, oli vapaa ja onnellinen kuin omassa olossaan, +eikä muistanut kodittomuuden katkeruutta, toisissa hän taasen sai +tuntea tuota katkeruutta vielä höystettynä ihmisten ylenkatseella ja +säälimättömyydellä. + +Mutta oli niitäkin paikkoja, joissa koeteltiin käydä kultaista +keskitietä, joissa juopa köyhän ompelijattaren ja perheen jäsenten +välillä tuntui koko laajuudessaan, mutta jossa jonkinmoisella +keinotekoisella ystävällisyydellä koetettiin sitä peitellä. Tällaisissa +paikoissa oli Helenan melkein vaikein olla. Hän tunsi olevansa vaivaksi +ja tiellä, eikä kuitenkaan voinut väistyä. Hän tunsi, että käsi, joka +hänelle täällä ojentautui, ei tarjonnut ystävän lämpimää, uskollista +tukea, vaan ojentui ylhäisiltä portailta alempana oleville, niin että +sormenpäät töintuskin sipaisivat ylöspäin kurottautuvaa kättä. + +Kirjava oli Helenan kokemusten sarja, eikä suinkaan aina valoisinta +laatua. Mutta se laajensi hänen näköpiiriään, lisäsi elämän kokemusta +ja antoi hänelle synnynnäisen hienouden lisäksi käytöstavan ja +ominaisuuksia, jotka vaikuttivat sen, että moni pääkaupungin rouva +ennen muita tahtoi juuri häntä kotiinsa työhön. + +Tohtori Hjälm'in perheessä oli Helena ennen ollut työssä ainoastaan +kerran. Silloin olivat muut perheenjäsenet olleet maalla; rouva yksin +oli tullut kotia järjestämään. Silloin oli siellä ollut hiljaista +ja hyvä olla. Rouva oli ollut ystävällinen, ja Helena oli viihtynyt +hyvin. Mutta toisenlaiselta tuntui nyt, kun hän toistamiseen oli sinne +kutsuttu työhön. Siellä oli nyt väkeä paljon, sekä perheenjäseniä että +vieraita, ja Helena tunsi vaistomaisesti tällä kertaa olevansa tiellä. +Äsken oli sitä paitsi rouvalle tullut joukko aamupäivävieraita. Ovet +salin ja ruokasalin välillä, jossa Helena istui, suljettiin, ja vieraat +pitivät lystiä Helenan koettaessa kiinnittää huomiotaan työhön, jolla +oli kiire. + +Salissa olijat nauroivat ja ilakoivat. Rouva oli ottanut esille vanhaa, +hienoa viiniä, jota piti "maistella", ja lasien kilistys sekoittui +iloremakkaan ja nauruun. Se vihloi Helenan korvia. Miten saattoikaan +ilo tehdä niin vastenmielisen vaikutuksen? Sehän oli ihmisten ystävä +niinkuin lämmin, kirkas päivänpaiste. Miksi se nyt loukkasi! miksi +tuntui niin huolettoman vallattomalta, niin välinpitämättömältä? Miksi +nuo ilonpurkaukset aivan kuin ilkkuivat kaikkia elämän kärsimyksiä? + +Helena ajatteli, että jos hän äkkiä olisi saliin astunut ja +siellä alkanut puhua elämän vakavuudesta, sen vaaroista ja +vastuunalaisuudesta, olisi jok'ainoa joukosta huutanut: "Mitä siitä! +Pois se! Olenko minä veljeni vartija?" + +Tämä kaikki liikkui Helenan mielessä, ei tosin selvänä ajatuksena, vaan +epämääräisenä, tunnelmantapaisena aavistuksena. Siksi koski ilo hänen +korviinsa, siksi se sydäntä särki ja repi auki jo arpeutumassa olevia +haavoja. + +Helena oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut, kun iloinen +puhelu salissa vaikeni ja vieraat vetäytyivät eteiseen poistuakseen. +Vasta kun tohtorinna työnsi auki vierashuoneen ovet ja astui +ruokasaliin käsivarrellaan tarjotin, jonka laski ruokasalin pöydälle, +silloin huomasi hän hiljaisuuden taas vallitsevan. + +"Täällä oli iloisia vieraita", huomautti rouva nauraen, "eikö ollut, +Helena?" + +"Oli kyllä. Mutta tohtorinna, mitä nyt teen tälle?" Hän näytti hametta, +jota oli purkanut. "Kas vaan, sepä hyvä, että Helena purki tämän, niin +ettei työ loppunut kesken. Minulta meni aika vieraiden kanssa niin, +ett'en huomannutkaan." Taas nauroi tohtorinna iloisesti. Sitten hän +läheni ruokapöytää, pani appelsiinin lasilautaselle, kaasi viiniä +lasiin ja tarjosi. + +"Nyt pitää Helenankin maistella herkkujamme. Ei tämmöistä viiniä usein +tarjota." + +"Kiitoksia!" Helena otti appelsiinin. "Tämä riittää. En minä enempää +tahdo." + +"Hyvänen aika, viiniä! Ei suinkaan Helena ole niitä raittiuden hulluja." + +"Kyllä minä olen juuri sitä joukkoa. Minä en koskaan maista väkijuomia." + +"Ja viini kun on niin vahvistavaa! Kylläpä se on hulluutta." + +"En usko sen hyvinkään vahvistavan, mutta missään tapauksessa en ota. +Rouva hyvä, ette saa panna pahaksi." + +"Kyllä panen. Ja panisin vielä enemmänkin, ell'en eläisi toivossa, että +saan Helenan pian toisin ajattelemaan." Rouva oli puoleksi vallattoman, +puoleksi suuttuneen näköinen. + +"Kas, nyt otan appelsiinin." Hän otti yhden tarjottimelta. "Ja nyt +syön sen samalla kuin Helena omansa. Sillä aikaa saa Helena kertoa +minulle kaikki syynsä tuohon yksipuolisuuteen. Sitten minä vuorostani +kumoan ne, ja minä olen jo edeltäkäsin varma voitostani." Rouva nauroi +iloisesti kiskoessaan irti palasen toisensa jälkeen appelsiinin +kellertävästä kuoresta. + +Helenan kasvoille kohosi puna, kohosi ja katosi silmänräpäyksessä. Hän +näytti säpsähtävän ehdotusta, vavahtavan kuin se, joka tuntee kovan +kouran äkkiä koskettavan vielä verillä olevia haavoja. Hän katsoi +hetken tohtorinnaan, sitten työhönsä, sitten taas tohtorinnaan. Ne +olivat niin iloisen ja ystävällisen näköiset nuo kasvot hänen edessään. +Hän tiesi että lämmin ja osaaottava sydän sykki nuoren rouvan povessa. +Miksi ei hänelle voisi kertoa? -- -- Ja joka tapauksessa, olipa kuulija +kuka tai millainen tahansa, tuli hänen kertoa kertomuksensa sellaisena +kuin se oli. Se oli hänen velvollisuutensa ja sen tunnossa hän alkoi: + +"Te tiedätte, hyvä tohtorinna, että isäni oli lukkarina maalla. Hän +oli oikein vanhanajan lukkareja: oppimaton, mutta virassaan harras ja +uskollinen, laulajana mainittu monessa suhteessa muita etevämpänä. Hän +kuoli äkkiä vilustumisen johdosta. Minä olin silloin seitsenvuotias, +nuorempi veljeni Kaarlo ainoastaan muutaman kuukauden vanha. Me elimme +tämän jälkeen mitä ahtaimmissa oloissa. Äiti oli heikko terveydeltään +ja suru vielä vähensi hänen voimiaan. Ainoastaan huoli pikku Kaarlon +kasvatuksesta ylläpiti häntä. -- + +"Kaarlo oli herttainen lapsi ja osoitti jo pienenä erinomaista +lahjakkuutta. Kaikki sanoivat hänestä tulevan jotakin mainiota. Olin +käynyt kaksi vuotta kansakoulua, kun äiti kerran ystävällisesti taputti +minua olalle sanoen minua ymmärtäväiseksi, kiltiksi tytökseen, josta +hänellä aina oli iloa ja apua. Minä muistan sen päivän vielä kuin +eilisen, se oli minusta niin hauskaa, mutta samalla niin kummallisen +juhlallista, melkein peloittavaa. Sitten rupesi äiti selittämään, miten +meidän nyt jo oli alkaminen säästää, jotta Kaarlo kerran saisi varoja +koulunkäyntiinsä. Äiti kysyi, enkö minäkin sen syyn tähden tahtonut +keskeyttää koulunkäyntiäni ja auttaa häntä kotona. Sydäntäni vähän +kirveli, mutta minä en voinut, en tahtonut ajatella itseäni! Myöhemmin +pääsin ompelijattaren oppiin ja sitten aloin itse ansaita. + +"Kaarlo kasvoi, pääsi kouluun ja edistyi siellä nopeaan. Hän oli +meidän ilomme ja ylpeytemme. Läksynsä oppi hän tavallisesti yks kaks, +oli sitten ulkona toveriensa luona, mutta palasi illemmalla kotiin +ollakseen vähän äidin ja minun seurassani. Hänen lempipaikkansa oli +matala, pieni kiikkutuoli meidän vierashuoneessamme. Sinne istuutui hän +usein ja lauloi, lauloi niin että katto oli kohota, ja äiti ja minä +kokonaan unohdimme köyhyytemme, unohdimme puutteet ja kärsimykset, +jotka mieltä usein painoivat. Monesti silloin itkimme, mutta ilon +kyyneleitä, sillä maailma oli meistä suuri, ihana ja iloa täynnä. +Semmoisena Kaarlo siitä lauloi, ja se laulu täytti mielemme ilolla, +mutta kaipuulla myöskin. Mutta olihan se kaipuu turha, sillä meillä oli +onnea tarpeeksi, kun Kaarlo oli luonamme. -- + +"Hän oli aina hyvä meille. Ainoastaan joskus, kun tunsi köyhyyden +painostavan, kävi hän kärttyisäksi ja vaateliaaksi. Hän olisi +tahtonut saada oman soittokoneen, mutta vaikka kuinka säästimme, emme +voineet sitä hänelle hankkia. Ainoa lohdutuksemme oli se, että Kaarlo +kerran itse semmoisen ostaa. Ja siitä hän puhuikin usein iloisempana +ollessaan. Saatuaan oman kodin ja oman soittokoneen aikoi hän sitten +meistäkin huolta pitää. Se oli hänen tulevaisuudenunelmansa. Mutta sen +toteuttamisesta ei mitään tullut. + +"Kaikki tosin kävi hyvin kahtena ensimmäisenä vuonna Kaarlon ollessa +yliopistossa. Mutta sitten tuli takatalvi, joka tappoi toiveemme. +Kaarlo joutui huonoon seuraan. Eräänä tavattoman kylmänä talviyönä +rentusteli hän kaduilla muutaman toverin kanssa. Hän oli kadottanut +sekä päällystakkinsa että lakin, kulki laulaa hoilottaen katuja pitkin +ja oli vähällä joutua poliisinkin käsiin. Toveriensa avulla hän +kuitenkin pääsi pakoon, mutta kylmettyneenä yöllisestä retkestä hän sai +keuhkokuumeen, sairastui ja kuoli. Se isku vei äidinkin hautaan. + +"Minä jäin yksin. -- -- -- Olen siitä asti kulkenut kodista kotiin +työssä. -- -- -- Ettekö nyt ymmärrä, hyvä tohtorinna, miksi en voi +maistaa väkijuomia. Enhän voi leikitellä aseella, joka surmasi ainoan +veljeni." -- + +Helena vaikeni hetkeksi. Ilme hänen kasvoillaan osoitti paremmin kuin +sanat, miten paljon hän oli kärsinyt. + +Tohtorinna ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän tunsi häpeän sekaista +mielipahaa koko keskustelusta. Olihan se hänen ajattelemattoman +kehoituksensa aikaansaama. Mutta miten saattoi hän arvata, että syyt +Helenan raittiuslupaukseen olivat niin arkaluontoista laatua. Hän olisi +mielellään peruuttanut koko kehoituksensa, mutta nyt se oli myöhäistä. + +Ennenkuin tohtorinna ennätti jatkaa, nousi Helena, laski kiittäen +appelsiinilautasen pöydälle ja aikoi tarttua työhönsä. Mutta ne +muistot, joita hän kertoessaan uudelleen oli eloon elvyttänyt, olivat +siksi hänen mielensä vallanneet, ettei hän vielä voinut niistä +irtaantua. Työ painui hänen helmaansa ja katse luotuna nuoreen rouvaan +hän jatkoi arastellen, melkein kuiskaamalla: "Minä tulin sen asian +ymmärtämään, kun isku sattui oikein lähelle, mutta jäljestäpäin olen +hävennyt itseäni. Miksi en sitä ennen käsittänyt? Miksi en nähnyt +velvollisuuttani vähemmällä? -- Olemmehan veljiä ja sisaria kaikki." + +Tohtorinna laski hermostuneena pois tarjotinliinan, johon oli tarttunut +sitä kokoon kääriäkseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, minne katsoa, +niin häntä vaivasi ajatus, että hän epähienolla tavalla oli tullut +koskettaneeksi kirvelevän kipeään sydänhaavaan. + +Hän näki, miten Helena taisteli voittaakseen liikutuksensa ja miten +tuskallinen tuo taistelu oli. Helena oli aivan kalvennut, huulet olivat +kokoon puristautuneet ja silmäluomet punoittivat. + +Tohtorinna nousi äkkiä, hän tahtoi ainakin valmistaa Helenalle +helpotusta jättämällä hänet yksin. Salin läpi hän kiiruhti omaan +pikku sopukkaansa, pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli sinivalkealla +sisustettu ja jonka parvekkeelta oli kaunis näköala vilkasliikkeiselle +esplanaadille. Täällä heittäytyi hän nojatuoliin, kätki kasvot käsiinsä +ja vaipui ajatuksiin. + +Helenan sanat soivat yhä hänen korvissaan. "Minä ymmärsin sen, kun +isku koski läheltä --, mutta olen hävennyt itseäni -- miksi en ennen +ymmärtänyt -- olemmehan veljiä ja sisaria kaikki." + +Oliko hän sitten velvollisuutensa käsittänyt, hän, nuori tohtorin +rouva, joka oli saanut oppia ja sivistystä? Oliko hän tuntenut +lähimmäisensä surut omiksensa? Oliko hän tuntenut veljekseen ja +sisarekseen jok'ainoan, jonka tiellään tapasi? + +Hänen mieleensä johtuivat tuhannet pikku seikat. + +Eilen aamulla hän oli aika pakkasessa kohdannut kadulla pienen +poikasen, arviolta noin viisivuotiaan. Poika oli päällystakitta, +repaleinen pieni lakki päässä. Lapasia hänellä ei ollut ja vaivoin +piteli hän kohmettuneissa käsissään lastuja, joita arvattavasti kotiin +kantoi. Mitä olisi tohtorinna tehnyt, jos hän tuon pienokaisen olisi +veljekseen tuntenut? Eikö hän olisi syliinsä nostanut, olisi hieronut +lämpimäksi kohmettuneet kätöset, suojannut omilla vaatteillansa, +lämmitellyt omalla hengityksellänsä. Mutta hän meni ohi -- kiireisesti +kuin unohtaakseen näkemänsä. + +Illalla hän oli ollut helppotajuisessa konsertissa. Siellä oli valoa, +oli lämpöä, hienoja pukuja ja taidenautintoa. Siellä puheltiin ja +naurettiin, syötiin ja juotiin. Hänen mieleensä oli silloin hetkeksi +muistunut tuo vilusta värisevä lapsi. Hän katseli loistoa ympärillään +ja ajatteli, että ihmisten osa elämässä on hyvin erilainen. Sitten hän +kuunteli taas soittoa. -- + +Mutta illalla palasi tuo ajatus uudelleen hänen vertaillessaan elämän +päivänpaisteista puolta sen yöpuoleen. Hän näki silloin konsertista +palatessaan nuoren humaltuneen naisen, joka oli langennut kadulle, +kasvot erään sisäänkäytävän kivisiä portaita vastaan. Häntä puistatti +tuo näky. Hän painautui lähemmä miestään, jonka kanssa kävivät käsi +kädessä, ja he kiiruhtivat ohi. + +Mutta kuva jäi hänen mieleensä. + +"Veljiä, sisaria" kaikui hänen korvissaan ja hän vavahti, väistyi kuin +aavetta, kummitusta. "Veljiä ja sisaria", niin se sittenkin oli. Ehkä +olisikin elämä toisenmoista, ehkä onnellisempaa, ehkä parempaa, jos se +tietoisuus olisi selvänä kaikilla. + +Hän tuli ajatelleeksi, miten olisi ollut, jos tuo onneton olisi ollut +hänen sisarensa. Miten hellävaroen hän olisi hänet nostanut, olisi +kiertänyt omaan turkkiinsa, olisi peittänyt ja suojannut ihmisten +ylenkatseellisilta silmäyksiltä. Sitten hän olisi hänet kotiinsa +vienyt, olisi hoitanut ja hoivaillut, rakkauden siteillä kiinnittänyt +itseensä ja käsikädessä kuljettanut eteenpäin paremmalla tiellä. +Miksi oli hän nyt tehnyt toisin? Oliko hän kulkenut ohi kylmänä, +välinpitämättömänä kuin pappi ja leviitta? Oliko hän oman itsensä +tähden unohtanut lähimmäisensä? + +Vanha vaimo, joka lauantaisin pesi rakennuksen kiviportaita, mies, joka +vuosittain heille halkoja hakkasi, -- saivatko he muuta kuin maksunsa? +Saivatko koskaan ystävällistä sanaa, ystävän lämmintä osanottoa? + +Hän nousi ja läheni parvekkeen ovea. Jalkainsa alla näki hän +ihmisjoukkojen myllertävän. Siellä istuivat ajurit, jotka sateessa +ja pakkasessa odottivat ansaitsemisen tilaisuutta, siellä kulki +raitiovaununkuljettaja kiiltävänappisessa puvussaan. Ihmisjoukot +sivuuttivat siellä toisiaan kiireisesti, levottomasti kuin aallot +elämän merellä. "Veljiä ja sisaria kaikki" kaikui taas hänen +korvissaan, ja hän alkoi aavistaa, että ihmiskunta olisi onnellisempi, +sen surut pienemmät, sen ilot suuremmat, jos kaikki tämän käsittäisivät. + + + + +KUN TALVINEN AURINKO LASKEE. + + +Talvipäivinä auringon paistaessa kirkkaimpanaan, kun hanget hohtavat +ja metsät huurteissa kimaltelevat, silloin hurmaa mielen luonnon +loistoisa kauneus. Korkeana kaartuu silloin taivaan sinertävä +kansi. Puhtoiset pilvenhattarat uivat untuvaisina sen laella. Koko +luomakunta, joka pitkinä talvipimeinä on uinunut valkean vaippansa +alla, on nyt uudelleen eloon noussut. Metsä on päältään puistellut +painostavan lumitaakan. Se on pukeutunut hienoiseen huurrehuntuun, +jonka verhoamana se ei enää näytä nukkuvalta. Ei, se on kauttaaltansa +eloa ja ihanuutta täynnä. Jok'ainoassa männyn neulasessa piilee maailma +kimmellystä ja kirkkautta. Sorjana seisoo solakka koivu säteillen +puvussaan puhtoisessa kuin morsian, onnen hymy huulillaan. Hankien +harjat hohtavat ja notkoissakin kimaltelee valkovaippa kuin jalokiviä +ja tähtösiä täynnä. Riemusäveltä soittaa koko luomakunta. Nuoruuden ja +onnen hurmaavaa laulua sen kannel kaikuu. + +Mutta illoin, kun aurinko alkaa maillensa mennä ja sen viime säteet +hyvästiä heittäen maita ja metsiä hyväilevät, silloin hiipii kaiho +ihmisrintaan. Pian pakeni päivä Pohjolan mailta. Onnen hymyä kesti +hetkisen vain. Siitä kaihokin rintaan hiipi, sillä pysyväisyyteen +pyrkii ihmisen henki. + +Vaan eipä kaihovinkaan katseemme pysäytä pian pois kiiruhtavaa +talviaurinkoa. Kohti määräänsä se kulkee yhä, paistamaan maille +vierahille, ihmisten toisten iloksi. + +Mutta hetkisen vielä viipyvät sen viime säteet luonamme. Taivaan ranta +silloin rusoittaa, hanget hohtavat ja metsissä pujahtelevat valon +säteet oksalta toiselle. Milloin karkeloivat kilvan puiden juurella, +milloin kiiruhtavat tyveltä latvaan kirkastuttaen männyn kaarnaista +runkoa tahi hyväillen koivun valkovyöhyttä. Varjot piirtelevät +kuvioitansa yhä ahkerampaan, mutta valon säteistä nekin viehätystä +saavat. Koko luonto hymyää, ei enää ensi nuoruuden hurmaavaa onnen +hymyä, vaan kokeneen, kirkastuneen, rauhan saavuttaneen ihmissielun +sopusointuisaa, autuaallista hymyä. Sulautuu siitä kaihokin +ihmisrinnasta, sulautuu sopusointuisaksi säveleeksi, joka kaikuen yhä +voimakkaampana vaihtuu toivon riemulauluun, varmaan, voitokkaaseen, +kantaen ikävöivän ihmishengen sen kotimaata kohti, kohti pyhyyden ja +pysyväisyyden rauhaisaa rantaa. + +Ja mailleen painuu yhä talvinen päivä, painuu painumistaan alle +rantojen rusottavain. Verraton on ihanuus, minkä se luo ympärilleen +luontoon, pyhä, sopusointuisa se tunnelma, jonka se tuottaa. Soisi +ihminen oman elonsakin semmoiseksi, soisi sen pyrintänä pyhyyden maahan +heittävän heijastuksen tänne. + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44775 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..032d42a --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #44775 (https://www.gutenberg.org/ebooks/44775) diff --git a/old/44775-8.txt b/old/44775-8.txt new file mode 100644 index 0000000..ef6a83e --- /dev/null +++ b/old/44775-8.txt @@ -0,0 +1,4522 @@ +The Project Gutenberg eBook, Murusia, by Marja Salmela + + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + + + + +Title: Murusia + + +Author: Marja Salmela + + + +Release Date: January 27, 2014 [eBook #44775] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + + +***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURUSIA*** + + +E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen + + + +MURUSIA + +Kirj. + +Marja Salmela + + + + + + +WSOY, Porvoo, 1922. + + + +SISÄLLYS: + + Hämyhetkenä. + Vanha Maija. + Esikoinen. + He rakastivat kumpikin. + Kannel. + Valkolakki. + Taistelutantereelta. + Pollen puolesta. + Veljesi tähden. + Kun talvinen aurinko laskee. + + + + +HÄMYHETKENÄ. + + +Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä. +Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, ja +päivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko oli +mailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valju +kuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinen +riemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan. +Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan. +Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin, +kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää ja +työntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet. + +Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempi +herraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoista +loistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssä +sytytetyn lampun ääressä. + +Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissa +oli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea. +Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän oli +jäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä. +Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetki +päivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto, +jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa. + +Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, mutta +nyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kun +velikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokin +varmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämän +ihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmista +iloista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri, +mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi. + +Ja tuo odotettu hetki tuli. + +Isä asettui keinutuoliin. Pieni pojanpoika kapusi hänen polvellensa, ja +sisko miehensä kanssa asettui viereen. Sitten alkoi äiti soittaa. + +Lapsenlapset saivat ensin osansa. Raikkaina kaikuivat marssin säveleet. +Pienokaisten silmät loistivat, posket punoittivat ja jalka polki +tahtia. Mutta kun marssijoita alkoi väsyttää, saivat he siirtyä toiseen +huoneeseen, ja soitto muuttui syvällisemmäksi. + +Kaikki oli hiljaista huoneessa. Takassa räiskyvä valkea oli muuttunut +hiilokseksi. Ei mikään häirinnyt hämyhetken vienoa soittoa. Se oli +niin sisältörikasta, niin vaihtelevaa ja samalla niin todellisuuden +mukaista. Siinä ihmissydän iloistaan iloitsi, siinä se ikäviään itki. +Milloin taas särähtävät epäsoinnut loihtivat ilmi elämän ristiriitaa, +sen suruja, sen tuskia ja taisteluita, milloin vaativat säveleet +voimakkaina työhön ja tosi toimeen, vaativat terästä tahtoon, tarmoa +mieleen. + +Mutta tuon kaiken ohessa soi uudelleen ja yhä uudelleen kesken +epäsointujen ja voimakkuuden hiljainen vieno sävelvirta. Se oli tyyni +kuin kesäiltana lammen pinta Suomen saloilla, oli syvä, salaperäinen +kuin valtameri ja sopusointuinen kuin kaiku iäisyyden mailta. + +Oudoksi muuttui kuulijain mieli. Kun marssin säveleet olivat soineet, +olivat ne heitäkin innostuttaneet. Noinhan äiti oli heillekin +soitellut, kun he pieniä olivat. Ja samoin kuin soitto nyt marssista +oli muuttunut syvällisemmäksi, samoin oli se ennen lasten kehityskannan +mukaan muuttunut. Äidin soitto oli heille esittänyt lapsuuden iloja, +oli nuoruuden lämmintä hehkua heille tulkinnut ja ollut tutustuttajana +elämän taisteluun. Se oli heille viittonut tietä syvään, katoamattomaan +sielun rauhaan. + +Ihmeellinen voima oli tällä soitolla. Lieneekö se siitä johtunut, +että äiti itse oli elänyt kaiken sen, mitä säveleissä esitti. Hän oli +ollut lapsi lastensa kanssa, nuori kun he nuoria olivat. Ja kun he nyt +täysi-ikäisinä kuuntelivat hänen soittoansa, ymmärsivät he sitä kuin +yhdenikäisen rakkaan lapsuusystävän puhetta. Siksi sen säveleet eivät +turhaan kaikuneet, siksi kävivät ne sydämestä sydämeen. + +Tyttö uunin edessä kätki kasvot käsiinsä. Miten suurta ja valtavaa +tuo kaikki oli, semmoista kuin se elämä, jota hän ei vielä tuntenut, +mutta jonka ilot ja surut jo hänen rintaansa ahdistivat. Tuntui siltä, +ettei hän voi sitä kestää, ei jaksa elää elämää, ellei saa muotoa +antaa sille, mitä tuntee, luoda kuvia elämästä ja sen äärettömästä, +ihmeellisestä rikkaudesta. + +Hän painoi käden rintaansa vasten ja kuunteli. Jospa voisi hän +sieluunsa kätkeä jok'ainoan säveleen, jok'ainoan kuvan sitä kerran +luodakseen uudelleen yhtä eheänä, yhtä kauniina, kuin hän sen nyt +kuuli. Miten kadehdittavan onnellinen olikaan äiti, jonka sielua jo +elämän ilot ja surut olivat rikastuttaneet. Niin tahtoi hänkin kerran +elää, aina oppia, aina koota aarteita elämän poluilta, ei koskaan +kylmetä, käydä välinpitämättömäksi -- -- -- vaan iloita siitä, mikä +on suurta, mikä kaunista elämässä. Hiilos oli mustunut. Hämyhetki oli +vähitellen pimeäksi muuttunut. Soitto vaikeni, valoja sytytettiin ja +kukin kävi työhönsä. Mutta äidin hämyhetken soitto kaikui vieläkin +kuulijoiden sydämissä, kaikui päivä päivältä, vuosi vuodelta, elämän +taistelussa ja sen tyyneydessä, sen iloissa ja sen suruissa. Se oli +kuin hiljainen henkäys, joka toi siunauksen tullessaan. Se oli pyhä +muisto lapsuuden kodista. + + + + +VANHA MAIJA. + + +Vanhaksi Maijaksi nimittivät häntä kaikki. + +Ei kukaan tullut ajatelleeksi, että hänkin kerran oli ollut nuori, +eikä tainnut hän sitä itsekään enää muistaa. Hänen aivoissaan ei ollut +paljon ajatuksia. Ja mitä tunteisiin tuli, olivat ne niin syvälle +hautautuneet, ettei niistä kukaan tietoa saanut. Ne olivat kätkössä, +kuin jyväset ihmisten tallaamalla tiellä. Ne painuivat painumistaan +ja peittyivät piiloonsa yhä täydellisemmin. Lopuksi ei Maija itsekään +enää tiennyt, oliko niitä olemassa vai ei. Ja milloinkapa hänellä +olisi ollutkaan aikaa tunteistaan vaaria ottaa? Jos hän joskus +olisikin tuntenut sen tapaista sydämessä sykähtävän, tukehtui se kohta +arkipäivien puuhiin. Hänen elämänsä oli raatamista aamusta iltaan asti. +Ei hän hiki päässä ponnistellut kolikoita kootakseen, ei kunniata eikä +hyvinvointia etsinyt. Välttämättömyyden ja velvollisuuden vaatimana hän +raatoi. Ja palkkana oli kova leipäkannikka, jota hän suolaveteen kastoi. + +Se aika, jolloin hänkin oli ollut nuori, lapsi vielä ja lapsen lailla +huoleton, se oli kaukana kuin kotoinen ranta valtameriä vaeltelevalla. +Ennen aikaansa oli Maija vanhentunut. Kurttuun olivat kädet ja +kasvot käyneet, selkä kumaraan, ja liinatukka harmahtavaksi. Hän oli +kuudenkymmenen vuotiaana vanha ja tutiseva kuin kahdeksattakymmenettä +lähentelevä. Eikä se ihme ollut, sillä Maijan työpäivä oli varhain +alkanut. Kymmenennelle oli hän vasta kääntynyt, kun piti lähteä +maailmalle elatustansa hankkimaan. + +Oli hän jo varemminkin työssä ollut, oli viisi-kuusivuotiaasta alkaen +pikku siskojaan paimennellut, oli ollut menossa päivällä ja yöllä, +kesäkuumalla ja purevimmassa pakkasessa. Mutta mitäpä siitä! Eihän se +edes työltä ollut tuntunutkaan. Aivan kuin itsestään sujuivat kotoiset +askareet. Niihin oli Maija vähitellen tottunut siitä asti kuin kynnelle +kykeni. Talvisaikana sai hän tuvassa askareiden lomassa pitää "lapsia" +silmällä, kätkyttä kiikutella, jossa nuorin nukkui, katsoa "lehmiä" +ja "lampaita", joille pikkuveljet pulikoista navettaa rakensivat, ja +kaiken tämän ohessa itse aapista opetella, huuhtoa hulikat, pestä +penkit, pyyhkiä pöydät ja huolta pitää kaikesta, jonne ei äiti joutanut. + +Kesällä taas oli velvollisuuden täyttäminen vieläkin helpompaa. Silloin +työnteko mennä hurahti iloisesti ja huomaamatta kuin arkipäivät +joulupyhien lomassa. Ei vaivannut vilu eikä nälkä. Mansikat kypsyivät +ihan kotimäen rinteellä, mustikat kivenheiton päässä metsässä. Alempana +aholla oli mesikoitakin mättäät aivan punaisina, ja niitä vasta kelpasi +kaupaksi poimia. Pärekoppa kiinnitettiin isän laittamille pyörille. +Pienimmät lapset pistettiin koppaan, toiset saivat juosta kipitellä +perässä pysyäkseen. Ja niin sitä mentiin. Puutetta ja huolta oli yhtä +vähän kuin tarpeitakin. + +Jo ennen marjain kypsymistä tuli keväällä mahlan juonti, sitten +vispiläin ja vastaksien valmistamisaika. Ja kun viimein marjojen +kypsyminen todella alkoi, silloin kesti niiden noukkimista, siksi kuin +maa rupesi routaantumaan ja viimeisetkin hallan panemat puolukat olivat +poimitut. + +Ainoastaan kerran oli Maijasta tuntunut karvaalta kotivelvollisuuksien +täyttäminen. Se tapahtui kauniina kesäpäivänä, jolloin pieni +vastasyntynyt kimeällä huudolla ilmaisi aikovansa anastaa Maijan aikaa +ja kytkeä hänet kätkyen viereen muiden metsissä ilakoidessa. Silloin +meni Maija tuvan taakse, kääntyi päin veräjälle, josta metsään mentiin, +ja parahti itkuun. Mutta kun hetken perästä Kaisamuorin käskevä ääni +kuului, niisti hän nenänsä hameen helmaan, pyyhkäisi kyyneleet pois +poskipäiltä ja istui hetken kuluttua tuvassa täydessä toimessa ja +työssä. + +Seuraavana keväänä tuli tuo paljoa kovempi kolaus, joka Maijalle teki +selväksi, että hänen tästä puoleen täytyi maailmalle elatustansa +ansaitsemaan. + +Oli myöhäinen ilta huhtikuun viime päivinä. Maija oli vasta saanut +kymmenkuukautisen Kalle veljensä nukkumaan ja oli itse ryöminyt +olkikuvolleen uunin viereen. Silloin kuuli hän isän sanovan verkalleen +mutta painavasti: "Mihin siitä pääsee? Pitää perettä vähentää, kun yhä +lisää tulee, eikä elättää jaksa". + +"Onhan se niin, myönsi äiti, mutta tyttö on vielä niin kunnoton. Minne +sinä hänet toimittaisit?" + +"Tuonnehan minä meinasin herraskartanoon. Mihinkäpä täällä muuanne +saisi." + +"Vai sinne, vai niin", huoahti äiti. "Kylläpä siitä koulu tulee." + +"Tulee kai se koulu käytäväksi kerran kuitenkin. Ei köyhän lapsi kauan +jouda kotona olemaan." + +"Onhan se niinkin. Ja minnepä sitä muuanne saisi. Herrasväellä siellä +kun on se vuoden vanha tyttö, niin kyllä kai ne Maijan ottavat sitä +katsomaan." + +"Sitähän minäkin juuri." + +"Kuuluu vaan se rouva olevan kovin tiukka palvelusväelle." + +"Niinhän nuo puhuvat. Soisi sitä lapsen pääsevän paremmille paloille, +kun kerran kotoa lähtee, mutta mistä niitä nyt parempia ottaa." + +Maija ei puheesta sen enempää kuullut. Hän jäi silmät selällään kattoon +tuijottamaan. Tuhannet sekavat, epämääräiset ajatukset rupesivat hänen +aivoissaan ajelehtimaan synnyttäen kuvia ankarasta rouvasta, joka +riiteli, kotoalähdöstä ja kesästä ilman mahlanjuontia ja marjojen +poimintaa. + +Maija muisti, miten viime kesänä oli ollut harmissaan Kallen +syntymästä. Surunsekaisella katumuksella hän nyt ajatteli, että saisi +tulla vaikka kaksi yht'aikaa, kunhan pääsisi kotoa lähtemästä. Mutta +myöhäistä oli nyt katumus. + +Seuraavana päivänä odotti Maija, että äiti hänelle asiasta puhuisi, +mutta kun ei mitään kuulunut ei sinä eikä seuraavana päivänä, alkoi +Maijan pelko poistua. Mutta juuri mielen taas levolliseksi tultua +tuli tuo aikaisemmin odotettu isku aivan äkkiarvaamatta. Isä palasi +iltapuolella kylästä, ja illempana alkoi äiti toimittaa Maijalle +palvelukseen menosta. Maija istui peruja kuorimassa, äiti teki tulta +takkaan ja nosti padan tulelle. Siinä asia sitten puhuttiin. Ei sanonut +kumpikaan mitään siitä, miltä mielessä tuntui. Äiti vain kehoitti +Maijaa olemaan nöyrä ja kuuliainen herrasväelle ja tyytymään, vaikka +vaikealtakin tuntuisi. Sitten syötiin illallinen, ja senjälkeen meni +kukin levolle. + +Seuraava päivä oli lauantai. Se oli Maijalle pitkää hyvästijättöä +iltaan asti. Suurinta hellyyttä sai kuitenkin Kalle osakseen, sillä +Maijaa painoi syvä syyllisyyden tunne pikku veikon suhteen. Kyllä kai +se oli Maijan viime kesäinen tylyys Kallea kohtaan, joka nyt tuotti +hänelle tämän kovan rangaistuksen. Hänen sydämensä suli hänen tätä +ajatellessaan ja kurkussa tuntui kummasti ahdistavan. + +Isä oli kartanossa käydessään luvannut tuoda Maijan sinne +sunnuntai-iltana. Pyhänä, kun päivällinen oli syöty, laittautuivat he +matkalle, sillä kartanoon oli toista penikulmaa ja isän piti sieltä +vielä jatkaa työpaikalleen. + +Äiti toi käärön, johon oli pannut Maijalle, mitä pientä kokoon +sai. Siinä oli valkoiset pumpulisukat, joita äiti oli pitänyt, kun +kuulutukseen pantiin, punaraitainen pumpulihuivi ja isän paikkaamat +vanhat kengät. + +"Pidä nyt itsesi siistinä", varoitti äiti. "Pese paitasi illalla ja +pane kuivumaan. Minulla ei nyt ole enempää sinulle antaa. Ole nöyrä ja +kuuliainen rouvalle ja koeta pitää virastasi vaaria." + +Sitten äiti kätteli, katsoi pitkään ja haleasti ja niisti nenää +esiliinansa nurkkaan. + +Maija ei uskaltanut silmiin katsoa. Olo olisi siitä käynyt vaan +tukalammaksi. Mutta vaikka ei paljon katsonutkaan ympärilleen, huomasi +hän kuitenkin pienempien siskojen seisovan ihmeissään tuvan ovella. +Liisa näkyi imevän sormiaan, ja Matti seisoi kädet selän takana suu +avoinna toisiin töllistellen. Mutta Maija ei katsonut enää heihinkään. +Isä seisoi jo maantiellä odottamassa, ja hän juoksi mäenrinnettä alas +saavuttaakseen isän. + +Sitten he alkoivat astua. + +Monta sanaa eivät vaihtaneet matkalla. Vasta kun oli astuttu toista +tuntia polttavassa päivänpaahteessa, pysähtyi isä, otti puukon +taskustaan, kävi tuohta kiskaisemassa koivusta ja teki lippaan. + +"Tuleppa juomaan, täällä on lähde", sanoi isä. + +Isä joi ensin, Maija sitten ja sitten taas astumaan. + +Vähän myöhemmin poikkesi isä valtatieltä veräjän kautta aholle. Siellä +olivat jo mansikat ja mesikat ruvenneet lehtiä tekemään. Polku oli +kapea ja kierteli mutkikkaana alamäkeä. Lepän oksat löivät aivan vasten +kasvoja ja kastelivat sadepisaroilla Maijan hametta. + +Olikohan tätä tietä vielä pitkältä? Vai oliko kartano jo lähellä? + +Maijan sydän rupesi kiivaasti sykkimään, kun he tulivat siistiin, hyvin +hoidettuun koivikkometsään. Pian kai olivat perillä. Isäkin näkyi tästä +heränneen huomaamaan, että nyt pitää ajatella, mitä ensi hätään sanoa. + +He olivat jo riihen takana, kulkivat siitä karjan tietä takapihalle, +sieltä kaivolle ja sitten suorinta tietä pihan poikki keittiöön. + +Siellä oli touhua ja kiirettä. Ei kukaan huomannut tulijoita. Palvelija +tuli sisältä päin ja lennätti suuttuneena suuren tarjottimen pöydälle. +Kyökkipiika työnsi sen pois siitä, ei ollut tilaa pöydällä. Sitten +avasi hän oven ja ajoi pihalle suuren pitkäkarvaisen kartanokoiran, +joka vasikanluu hampaissaan seisoi ovella odottamassa. Ei joutanut +kukaan huomaamaan vastatulleita, vielä vähemmin tervehtimään. Isä +rohkaisi silloin mielensä ja pyysi tavata rouvaa. + +"Vai rouvaa?" Piiat käskivät hetken toinen toisiaan, sitten meni +sisältä tullut tyttö ilmoittamaan asian. + +Odotusta kesti vielä vähän. Isä seisoi Maijaa kädestä pidellen ja +painautuneena niin lähelle seinän ja oven välistä nurkkaa kuin +mahdollista. + +"Vai tässä se tyttö on." Ääni oli rouvan. Sanat saivat sekä isän että +tyttären säpsähtämään, sillä rouva oli aivan odottamatta astunut esiin +keittiön takana olevasta ruokasäiliöstä. + +"Tässähän se on." Maija niiasi niin että hameen liepeet lepsahtivat +lattiaan. + +"Vanhako se on?" + +"Kääntyy Mikon päivästä kymmenennelle." + +"Eikä osaa mitään?" + +"Eihän se herrastapoja, mistäpä niitä meillä." "No niin, tietäähän sen. +Mutta ainahan sitä pitää köyhää auttaa. Onko tytöllä vaatteita kuinka +paljon?" + +"Anna tänne!" Maija ojensi isälle käärönsä. "Panihan se eukko niitä +tähän nyyttiin vähän. Omistaan otti. Ei käynyt teettäminen uusia." + +"Entä päällä?" Rouva nosti Maijan hameen lievettä ja tarkasteli +arvostellen kaikki vaatteet. "Kyllähän tässä aluksi on. Mutta paljon +saamme lisää panna, jos mielii pitää tyttöä siistinä." + +Tuntui taas niin rintaa ahdistavan, mutta Maija seisoi silmiään +räpäyttämättä kuin se, joka on tottunut tyyneesti kestämään kaikkea. + +Sitten jätti isä jäähyväiset, ja Maija jäi tuvan portaille katsomaan +hänen menoansa. Kun isä oli ehtinyt suuren koivukäytävän toiseen +päähän, katosi hän näkyvistä, mutta Maija ei liikahtanut paikaltaan. +Kyökkipiika juoksi ohi ja tuuppasi tyttöä mennessään. Renkipoika +tuli hevoshaasta helisevät valjaat olalla. Hänen katseensa mitteli +Maijaa kiireestä kantapäähän. Mutta mikään ei voinut kiinnittää pienen +tulokkaan huomiota. Vasta kun rouvan ääni kutsui, säpsähti tyttö. + +"Tule työhön nyt", sanoi rouva, "ei auta sinun alkaa laiskottelemalla." + +He kulkivat parin suuren, valoisan huoneen läpi, joissa oli koreat +seinäpaperit ja lattialla pehmeät matot, jotka kulkivat viistoon +huoneen toisesta nurkasta toiseen muodostaen ristikon keskellä. Rouva +neuvoi aina pyyhkimään jalkoja hyvin ja kulkemaan matoilla. Sitten +avasi hän oven lastenkamariin. + +"Täällä pitää sinun olla silloin, kun et voi tyttöä ulkona kuljettaa. +Minä toivon, että sinä olet aina rehellinen ja luotettava, muuten et +saa kauan olla meillä." + +Pieni toisella vuodella oleva tyttönen kääntyi Maijaan kalistellen +helyä kädessään. Tyttö oli melkein Kallen ikäinen, ja Maija kääntyi +häntä syliinsä nostamaan. + +"Älä hyvä ihminen. Ota kauniimmasti, ei sitä niin saa retuutella kuin +teidän tallukoitanne. Työnnä nämä vaunut pihalle ja pane tyttö niihin. +Voit olla ulkona vähän aikaa niin kauan kuin vielä päivä paistaa." + +Maija teki työtä käskettyä, mutta siitä hetkestä kuoleutui hänessä ilo +siitä, että saisi lasta hoitaa. Hän oli hetken luullut saavansa tuntea +samaa kuin Kallea syliinsä nostaessaan, mutta todellisuus selvitti +hänelle kohta, että herraslapsen hoito oli toista. + +Maijan virka tuli moninaiseksi. Tosin hänellä ei virallisesti ollut +muuta tehtävää kuin lapsenhoito, mutta todellisuudessa oli hänellä +tointa jos kuinka paljon. Kaikki katsoivat häntä käskyläisekseen. Piiat +laittoivat salaa asioilleen, rouva keksi mitä milloinkin aina pientä +ammattia, "jott'ei aika menisi hukkaan", ja talon nuoret herrat, kaksi +kouluiässä olevaa poikaa, pitivät tiettynä asiana, että Maijan piti +heitä palvella. Hänen piti heidän tavaroistaan huolta pitää, korjata +ongenvavat ja matoset rannalta tai veneestä, jonne pojat ne jättivät, +ja pitää huolta siitä, ettei mitään kadonnut, ei omistajien eikä +muiden huolimattomuuden kautta. Ja voi häntä, joll'ei hän tätä kyennyt +täyttämään. + +Mutta näiden pikku tehtäviensä vuoksi ei Maija tietysti koskaan saanut +laiminlyödä päätehtäväänsä: lapsenhoitoa. Kaikki muut askareensa piti +hänen suorittaa sen ohessa niin sukkelaan ja huomaamatta kuin suinkin. +Ei saanut pikku Siiri hetkeksikään jäädä silmällä pitämättä. Jos hän +yritteli pystyyn ja keikahti kumoon Maijan juostessa poikien asialle, +tiesi Maija, ettei häntä ilot odottaneet. Ja yhtä hullusti oli Maijan +saapuvillakin ollessa, jos vaan hänen ja pikku neidin tahdot joutuivat +ristiriitaan toistensa kanssa. + +Siirillä oli oma tahtonsa hyvin selvillä, ja se kohdistui usein kaiken +olemassa olevan hyvän järjestyksen hävittämiseen. Talon emäntä taas oli +erinomaisen kyvykäs ja puuhaava ihminen, joka piti järjestystä joka +kohdassa ja tiesi ainakin yhtä hyvin, kuin tyttärensä, mitä hän tahtoi. +Kahden tällaisen lujatahtoisen käskijän komennettavana joutui Maija +usein ahtaalle. + +Pikku Siirin päähän saattoi milloin tahansa pälkähtää vetäistä +ruokasalin pöydältä liina saadakseen kupit ja lautaset sieltä lattiaan. +Mutta jos Maija silloin hätään ennätti ja vei hänet puutarhaan, olivat +siellä taas äidin istuttamat kukkaset hyppysiä houkuttelemassa. Surua +ja suuttumusta seurasi, kun ei sekään ilo ollut saavutettavissa. + +Mutta Maija sai ne kiukut maksaa. Hänenhän syy oli, kun taas oli lasta +niin huonosti katsonut, että sai sen pahalle päälle. + +Rouvalla oli oma oivallinen rankaisutapansa. Sen oli hänen +käytännöllinen älynsä hänelle opettanut, ja se kasvatus ja +katsantokanta, johon hän pienenä oli tottunut, oli täydessä +sopusoinnussa hänen menettelynsä kanssa. Pitäjän nuoremmat rouvat +pitivät kyllä tätä menettelyä ankarana, mutta Maijan emäntä ihmetteli +heidän hemmoittelevaa, uudenaikaista katsantokantaansa. Mikä olikaan +sen sopivampaa kuin että rikos sovitettiin pienellä paastolla. +Olivathan ihmiset aikoinaan ajatelleet lepyttävänsä yksin Jumalankin +mielen käyttämällä niukemmasti hänen ajallisia antimiaan. Eikö siis +ollut oikeus ja kohtuus, että palvelija, joka oli isäntäväkeään +loukannut, osoitti katumustaan vähän säästämällä heidän maallista +hyväänsä. Se oli menettelytapa, joka tyydytti sekä käytännölliseltä +että aatteelliselta kannalta. Siksi noudatti rouva sitä ahkeraan. + +Tämän oivan kasvatustavan alaiseksi joutui Maijakin kohta taloon +tultuaan. Ja hän ymmärsi sen olevan hyvyyttä, ettei häntä sen kovemmin +rangaistu. + +Kun Maija oli kesän ollut herraskartanossa, pyrki hän syksyllä kotona +käymään. Hän ajatteli että jos Mikon pyhäksi olisi päässyt, olihan +se niin suuri juhla. Mutta rouvalla oli silloin juuri päänsärky. +Hän huokasi ja sanoi että "köyhä lapsi, joka armosta on otettu +palvelukseen, ei niin paljon saa ajatella omia mielitekojaan". + +Sen jälkeen Maija ei enää kotiin pyrkinyt. Mutta hän taisi sitä +kuitenkin ajatella, tuota kotiin pääsöpäivää, sillä hän jatkoi +säästöjensä keräämistä. + +Paljon hänellä ei tosin ollut säästettävää, mutta joskus putosi +murunen muille katetusta onnenpöydästä hänenkin osaksensa. Kun pojat +sattuivat hyvälle päälle, heittivät he hänelle sokeripalasen tai +piparkakun palkaksi hyvin toimitetusta asiasta. Olipa hän kerran eräänä +juhlapäivänä kahviakin saanut ja vielä toisen kerran, kun vieraille +porttia avasi, kauniin, kiiltävän viisikolmattapennisen. Kaikki nämä +säästöt oli hän koonnut ainoan nenäliinansa nurkkaan, ja sitä säilytti +hän muun omaisuutensa kanssa nyytissä ullakolla suuren koivupölkyn +takana. + +Kun Maijasta odotusaika ja koti-ikävä kovin kasvoivat, kävi hän +säästöjään katsomassa ja laskemassa. Siinä oli sokeripalasia seitsemän, +yksi kullekin isommalle, Kallelle kaksi. (Se oli sovitusuhri sekin +siitä kylmäkiskoisuudesta, jota Maija oli tuntenut Kallen syntyessä.) +Sitten oli siellä kaksi korpunpuoliskoa, kolme hienompaa leivosta ja +muutama kuivunut vehnäviipale. Ne hän panisi kahtia kaikille, tasaisi +niin että niistä jokaiselle riittäisi. Rahan hän antaisi äidille, sen +hän oli heti päättänyt. + +Hän säästi, laski ja arveli, miten paljon ennättäisi korkoa kasvaa, +ennenkuin hän kotiin pääsisi. + +Kun joulunpyhät olivat ohi, laski rouva Maijan loppiaiseksi kotiin. Oli +pureva pakkanen, "yli kolmekymmentä astetta", sanoivat muut. Mutta mitä +se oikein merkitsi, sitä ei Maija ymmärtänyt. Hän sai kyökkipiialta +lainata ison huivin. Sen kääräisi hän ympärilleen rouvan antaman vanhan +nutun päälle ja sitten hän läksi matkaan. + +"Herra siunatkoon!" huudahti äiti, kun Maija astui tuvan ovesta sisään. + +Pikku Kalle, joka leikki lattialla, ei enää tulijata tuntenut, vaan +parahti itkemään. Maijan tuli vedet silmiin. Hän ei ymmärtänyt oikein +miksi. Ujostellen astui hän muutaman askeleen eteenpäin, kätteli +sitten ensin äitiä, sitten isää ja rupesi viimein tekemään tuttavuutta +siskojen kanssa. Vanhemmat heistä tunsivat hänet heti. Se vaikutti +Kalleenkin, ja pian sokuripalaset sulivat hänen suuhunsa kuin lumi +lämpöiseen veteen. + +Koko päivä oli Maijan mielestä kuin unennäköä. Äidin teki mieli kysyä, +miten hänen oli olla siellä palveluspaikassaan, mutta vaikealta tuntui +puhuttaminen, kun jo arvasi, ettei se hyvää ollut. Hän ei tahtonut +vaatia lasta sanomaan pahaa isäntäväestään, siksi hän vaikeni. Kerran +vain hän kysäisi että "no, mitenkä sinä olet toimeentullut?" + +"Olenhan minä tuota", sanoi Maija, ja siihen se jäi. + +Isä arveli tytön kasvaneen ja sanoi laihtuneen myöskin, "mutta niinhän +se on, että laihtuvat ne lapset aina kasvaessaan". + +Kun Maija oli ollut kartanossa kuusi vuotta, kävi hän rippikoulunsa. +Isä oli joka kerta vuoden umpeen kuluttua käynyt tiedustelemassa Maijan +jäämistä. Rouva oli silloin sanonut että "eihän sille voi palkkaa +maksaa, mutta pitävät he vielä ruuasta, kun kerran auttamaan ovat +ruvenneet". Isä kiitti ja sanoi että "onhan se kovin hyvä asia, mutta +voisihan sitä muualtakin kysyä, jos herrasväki ei oikein tahdo pitää". + +"Ei se Maija muualla menesty", vakuutti rouva, "se on siksi hiljainen +ja typerä. Mutta täällä kun sitä nyt vähän on opetettu, niin meneehän +se muiden apuna, vaikka ei enää ole paljon lapsen katsomisessa työtä." + +Isä pyöritteli lakkia kädessään, kumarsi, kiitteli ja sanoi sitten +Maijalle että "no niin se nyt kävi, että jäät taloon vuodeksi vielä." + +Silloin Maija nyökkäsi päätään ja meni takaisin askareilleen. + +Kun hänen rippikoulunsa alkoi, kävi isä katsomassa. Sitten ripille +laskettaessa tulivat isä, äiti ja Kalle, joka piti äitiä tiukasti +hameesta ja katsoa tuijotteli kaikkeen kummaan, jota näki ensi kertaa +käydessään kotimökkiä edempänä. + +Maija kätteli kaikkia ennen ripille menoaan ja pyysi anteeksi, mitä +oli rikkonut. Tämän oli äiti hänelle neuvonut. Mutta muuten ei hänellä +ollut paljon käsitystä tämän kaiken merkityksestä. Rippikoulussa +hän oli ollut heikoimpia oppilaita, eikä hän kaiketi muuten olisi +läpi päässytkään, mutta herrasväki sanoi puhuneensa hänen puolestaan +pappilassa. Opetusaika ei ollut Maijalle ollut juuri miksikään +hyödyksi. Sen sanoivat kaikki, ja sen hän itsekin tunsi. Mitä sitten +odottamaan rupeaisi, paras päästää, arveli pappi, ja Maija oli +tyytyväinen että vaan pääsi. Katkismuskappaleet, selitykset ja raamatun +lauseet, kaikki olivat hänen päässään yhtenä ainoana sekasotkuna. Vähän +tukalalta tuntui hänestä olla näistä asioista niin ymmärtämätön, mutta +minkä sille nyt teki. Ehkä olisi hänkin päässyt paremmin käsittämään, +jos joku olisi oikein lapsellisesti selittänyt. Mutta eihän oppineet +puhu niin yksinkertaisesti. Kukapa sitä olisi voinut vaatia. -- + +Maija tyytyi siihen, että ymmärsi, minkä äiti hänelle sanoi, kun tämä +pyyhkien kyyneleitään huivin nurkkaan siveli tyttärensä tukkaa. + +"Pidä sinä vaan Jumala silmäisi edessä ja ole niinkuin hän neuvoo. +Sitten minä en sinusta surua saa." + +Ja Maija ajatteli, että hän tahtoo olla, niinkuin äiti häntä on +neuvonut. Ei suinkaan Jumalakaan sen enempää vaadi, koska kerran on +niin vähän ymmärrystä antanut. + +Isä kävi kysymässä herrasväeltä että "eikö sille tytölle nyt sopisi +palkkaa maksaa, kun se jo on rippikoulunsa käynyt", mutta rouva sanoi, +että "ei saa köyhät ihmiset olla niin vaativia. Tuskin on näinä vuosina +ruokansa ja vaatteensa edestä työtä tehnyt, ja nyt sille jo pitäisi +palkkaa maksaa." + +Isä sanoi siihen, että "no olkoon sitten vielä vuoden entisellään, tuli +vaan kysytyksi, kun se köyhälle olisi niin tarpeen." + +Seuraavan vuoden kuluessa tapahtui suuria muutoksia. Herrasväelle +tuli muuttotuumat, ja kesän aikana tekivät he lähtöä ihan toisille +seuduille. Maija ei näistä tuumista saanut tietoa, ennenkuin viime +tingassa. Silloin hänelle tuli hätä siitä, mitä päättää ja tehdä: +lähteäkö mukaan, vai erotako palveluspaikastaan. Kotiin hän ei voinut +mennä kuudentoista vanha tyttö vanhempien elätettäväksi, mutta mistäpä +toisen paikankaan saisi näin äkkiä. + +Rouva sanoi isälle, että "kyllä he mielellään tästä puoleen Maijalle +palkkaa maksavat, jos vaan mukaan tulee. Kovin olisikin kiittämätön, +jos jättäisi isäntäväkensä nyt juuri, kun heidän piti vieraisiin +oloihin asettua, saisi jo pelkästä kiitollisuudesta mukaan tulla. +Mutta paras oli se muuten hänelle itselleenkin, vakuutti rouva, sillä +mitenkäpä hän niin yksinkertaisella ymmärryksellä tulisi toimeen +vieraissa." + +Tätä kaikkea puhui rouva isälle, ja senjälkeen meni Maija kotimökilleen +hyvästille. Hän heitti hyvästiä niinkuin se, joka tietää viime kerran +kättelevänsä omiaan, viime kerran näkevänsä kotipuolen, sen tutut +ja rakkaat paikat. Mutta paljon ei siinä puhuttu. Hiljaiset olivat +hyvästit, ilman hyväilyjä, ilman itkua. Vasta kartanoon takaisin +lähtiessään, kun Maija tien mutkassa kääntyi viimeistä kertaa kotia +päin katsomaan, pyyhkäisi hän pari kyynelkarpaloa pois silmäkulmasta. +Se tunteen ilmaus tukittiin heti lähteessään, eikä siitä kukaan enää +tietoa saanut. + +Seuraavana aamuna auringon noustessa hoippui jo Maija korkean +tavarakuorman päällä maantien pölyssä ja rattaiden rämistessä, matkalla +uutta kotiaan kohden. + +Täällä se vasta oikein alkoikin Maijan maailman matka, se matka, joka +oli työläs ja kuluttavainen ja jolla hän ennen aikaa vanhaksi kääntyi. + +Seutu oli Maijalle outo, sen tavat tuntemattomat ja ihmiset samoin. +Muut tutustuivat pian uusiin oloihin, mutta Maija ei niihin helposti +perehtynyt. Hyvän päivän hän sanoi kaikille kyökkiin tuleville. Mutta +siinä olikin hänen ainoa asiansa vieraille. Hän ei oloja eikä ihmisiä +sielläpäin koskaan oppinut oikein tuntemaan. + +Hänet sitävastoin kaikki pian tunsivat. He pitivät häntä taloon +erottamattomasti kuuluvana ja puhuivat ihmetellen hänen suuresta +uskollisuudestaan. Mutta mitä virkaa hänellä oikeastaan oli, siitä +eivät olleet selvillä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista, ja loppupäätös +oli, että hänen oli kaikesta huolehtiminen. Kaikkia piti hänen palvella +ja samalla kaikkea valvoa. + +Rehellisyys ja uskollisuus oli Maijan suurimpia ansioita. Niiden tähden +tahtoi rouva häntä talossa pidättää, vaikka oli tehtäviä, joita ei +Maija koskaan oppinut rouvalle mieliksi suorittamaan. Suurin vaikeus +oli toisten palvelijain valvomisen suhteen. Siinä ei Maija koskaan +ollut tarpeeksi valpas. Hän saattoi tosin valvoa tavallaan hänkin, +mutta toisten palvelijain pikku petoksista hän ei koskaan oppinut tiliä +tekemään. Rouva arveli sen johtuvan hänen yksinkertaisuudestaan, mutta +Maija kiitti tätä typeryyttään, joka vapautti hänet hänen raskaimmasta +tehtävästään. + +Vuodet kuluivat. Pikku Siiri, jota Maija ennen muinoin oli hoitanut, +oli jo talosta poissa ja oman kodin omistajana. Pojat samoin olivat +naimisissa. Miniä ja lapsen lapsia tuli taloon. Vanha herra kuoli ja +rouva vanhentui. Valta siirtyi uudelle omistajalle. Mutta Maija pysyi +yhä paikallaan. Hän passaili, valvoi ja huolehti kaikesta, kuten ennen. +Hän oli uudelle isäntäväelleen yhtä uskollinen kuin oli edellisille, +heidän lapsilleen yhtä nöyrä, kuin oli ennen ollut heille itselleen. +Mutta työ uurti syvät jäljet koko hänen olentoonsa. + +Jo ennen kuin hän kääntyi viidennellekymmenelle, ruvettiin häntä +"vanhaksi" sanomaan. Sen nimen sai hän pitää, ja olihan se sopiva +hänelle, hän kun jo aikoja sitten oli unohtanut olleensa nuori. Ruma ja +vanha oli hän mielestään aina ollut, ainakin sitten, kun kodin jätti. +Ja ne vanhat vaatteet, joita hän aina käytti, lisäsivät hänelle vanhan +näköä. + +Hänellä oli tavallisesti ohut tummansininen pumpulihame päällään. +Sitä käytti hän vuosien kuluessa kesät, talvet, ja sen kanssa milloin +pumpulista, milloin villaista vanhaa nuttua, joka näytti yhtä +kuluneelta kuin hän itse. Hänen palkkansa oli pieni, ja kun siitä vielä +joskus tuli kotipuoleenkin lähetettyä, ei jäänyt paljon vaatteisiin. +Mutta eihän Maija tarvinnutkaan paljon. Kukapa hänen vaatteitaan +katsoi, ja kylmää oli hän kyllä tottunut kärsimään. + +Mutta kerran sai hän sitä kuitenkin liikaa. Hän oli jo seitsemännellä +kymmenellä silloin, ja talossa tehtiin syysteurastusta. Maijan piti +olla mukana alusta loppuun asti, pesemässä, huuhtomassa, leikkelemässä +ja suolaamassa. Hän seisoi ohuessa pumpulihameessaan aitassa, ja tuulen +henki värisytti hänen vanhaa vartaloaan. Kun hän illalla paneutui +tuvannurkkaan levolle, olivat hänen kätensä ja jalkansa kylmät kuin +jääkalikat. Hampaat kalisivat suussa ja päätä poltti. + +Siltä sijalta ei Maija enää noussut. Parisen päivää hän sairasti kovaa +kuumetta, ja herrasväki haetti papin hänen selvänä ollessaan. Maija +nousi istumaan ja katsoi ihmeissään, kun pastori odottamatta astui +huoneeseen. Mutta kun hän ymmärsi tarkoituksen, laskeutui hän takaisin +vuoteelle nöyränä kuuntelemaan papin puhetta. + +Se oli todella kaunista ja juhlallista. Maija muisti lukeneensa sanat +"helisevä vaski ja kilisevä kulkunen", ja hänestä kuului pastorin +puhe yhtä korealta. -- Mutta ymmärryksen alkuun hän ei siitä päässyt +enemmän kuin ennenkään. Pastori puhui sitten siitä, että olikohan +Maija muistanut Jumalaa kiittää, kun oli niin hyvään paikkaan päässyt, +köyhänä ja turvattomana tullut korjatuksi armeliaiden ihmisten huomaan. +Maija ei muistanut kiittäneensä, ja pastori sanoi, miten pahasti se +oli. Mutta kyllähän Jumala senkin anteeksi antaa, jos vaan näkee +katuvaista mieltä. + +Maija myönsi, ettei hän koskaan ole ollut niin kuin olisi pitänyt, paha +ja kelvoton palvelija oli ollut. Kyllä hän sen tiesi. Ja pastori puhui +hänelle, nuhteli, neuvoi ja varoitti. Sitten hän poistui. + +Sen jälkeen oli Maija taas kovassa kuumeessa ja houraili yhtä mittaa. + +Kun illemmalla tuvan ovi uudelleen aukeni ja vanha harmaapartainen +ukko astui sisään, luuli Maija heikkoudessaan häntä ensin pastoriksi +ja arkaillen vetäytyi seinän puoleen. Mutta vanhus, joka oli puettu +yksinkertaisiin sarkavaatteisiin ja pitkävartisiin lapikkaisiin, meni +vuoteen viereen, istuutui tyynesti sen laidalle ja alkoi hiljaa puhua +sairaalle. + +Vähitellen katosi Maijan kasvoilta arka, vaivaantunut ilme. Hän makasi +hiljaa kuunnellen, kunnes äkkiä nousi istumaan, iloinen hämmästys +kuvattuna kasvoillaan. + +"Nyt minäkin sen ymmärrän, tie on auki kaikille", sanoi hän väräjävin +huulin. Ja kohottaen vapisevat vanhat kätensä peitteeltä toisti hän +"kotiin, kotiin". + +Silloin kirkasti autuas hymy hänen kasvonsa ja vuosikausia kytenyt +kaiho tyyntyi. Hiljaisena laskeutui hän vuoteelle ja nukkui viimeiseen +uneensa. + + + + +ESIKOINEN. + + +Juna oli juuri tullut. Asemapäällikkö virkapuvussaan seisoi portailla +vastaanottaen tiedonantoja ja antaen määräyksiä. Odotus-saliin +kerääntynyt maalaiskansa rupesi sieltä työntäytymään ulos, ensin +ottaakseen kimpsunsa ja kampsunsa portailta, sitten asettuakseen +junaan. Samaan aikaan rupesivat junassa olijat pyrkimään sieltä ulos, +mikä jättääkseen junan, mikä ainoastaan jaloitellakseen. Syntyi vähän +tungosta, annettiin ja saatiin pieniä tyrkkäyksiä, mutta kun ei kellään +kiirettä ollut, eivät nämä pienet yhteentörmäykset tuntuneet miltään. + +Odotussali oli nyt tyhjentynyt. Ainoastaan vanha harmaapartainen +herrasmies hienoissa suopeliturkeissa istui vielä huoneen perällä +hajamielisesti selaillen pöydällä olevia ilmoituksia. + +Asemapäällikkö meni salin läpi virkahuoneeseensa. Hän kumarsi, nosti +lakkia ja hymyili itsekseen. Kyllä hän arvasi, mitä asiaa vanhalla +paronilla oli. + +Vielä kesti odotusta vähän. Tavaroita otettiin pois, toisia pantiin +junaan. Sitten kävi asemamies katsomassa kelloa odotussalissa. Sen +tehtyään asettui hän asemahuoneen edustalla olevan kellon viereen, +vetäisi sen kieltä laitaa vasten ja soitti läpäyttämällä, -- kerran -- +toisen -- kolmannen. Asemapäällikkö tuli taas portaille, konduktööri +vihelsi pilliään ja juna läksi puhallellen liikkeelle. + +"Eikö herra paroni käy sisään?" pyysi asemapäällikkö kohteliaasti +palatessaan odotussaliin. + +"Kiitoksia, ei tällä kertaa, Minä tulin vain kirjeitä kysymään." + +"Vai kirjeitä, no katsotaan." Hän meni virkahuoneeseensa ja sulki +oven. Nuori harjoittelija rupesi päivän postia selailemaan. "Täällä on +kirje." Hän työnsi sen luukusta paronille, joka seisoi odottamassa. + +"Vielä täällä on muutakin." Ääni oli asemapäällikön, ja sen sävy oli +iloinen, melkein veitikkamainen. + +"Vai on?" sanoi siihen paroni ja koetti osoittaa hämmästystä. + +"Täällä on ristiside ulkomailta, pojaltanne kai?" + +"Vai on, vai on." Hän otti sen vastaan luukusta, käänteli ja katseli. + +"Nyt ei taida käydä sisään pyytäminen enää", puheli asemapäällikkö +leikkisästi. "Taitaa olla kiire, kun tuli niin paljon hyvää kotiin +vietäväksi." + +"Niin on, niin on. Kiitoksia vaan ja hyvästi." Hän pisti saamansa +postin poveensa, kumarsi ja poistui. + +"Kyllä niillä vanhuksilla nyt on hauskaa." Asemapäällikkö oikein +myhähti mielissään. + +"Taitaa olla ainoa lapsi", jatkoi harjoittelija siihen kysyvästi. + +"Ainoa on, vanhempien ilo ja ylpeys. Hän matkusti viime kesänä +ulkomaille ja on siellä ollessaan julkaissut esikoisteoksensa. Siitä +oli eilispäivän lehdissä erittäin kiittävä arvostelu." + +"Ja vasta kahdenkymmenenkolmen vanhako?" + +"Niin on. Ellen erehdy, tuli tuo kirja nyt juuri vanhemmille." + +"Kylläpä onkin sitten iloa", sanoi harjoittelija. Ja hänkin hymähti. + +Vanha paroni istuutui rekeen. Renki peitti hänet nahkasiin, asettui +sitten paikoilleen ja tarttui ohjaksiin. Iloisella hypähdyksellä läksi +hevonen matkaan. Se oli tummanruskea, täplikäs, nuori juoksija. Sen +tuuhea, vaaleahko harja hulmuili tuulessa. + +"Tulipa tässä paraiksi rekikelikin", ajatteli paroni nojautuen +mukavasti muhkeaa karhuntaljaa vastaan. + +"Saan pojalle kirjoittaa, että koettelin ensi rekikeliä hakiessani +hänen kirjaansa." + +Hän pisti käden poveensa ja tunnusteli, oliko siellä kaikki tallella. +Kaikki oli. Kelpasi niitä kotiin viedä. Mitähän hänen vaimonsa niistä +sanoisi? Sinne oli jäänyt kahvipöydän ääreen istumaan, kun paroni +läksi. Tienneekö nyt olla valmiina vastaanottamassa? + +Totta toisen kerran, tuossahan kartanon pääty jo häämötti. Hevonen +rupesi rannasta nousemaan mäkeä kotipihaan. Miten olikaan matka +niin pian kulunut! Ihanhan ajatukset olivat varastaneet ajankulun +huomattavista. + +Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Palvelustyttö tuli keittiön puolelta +juosten auttamaan. Paroni nousi reestä ja läksi sisään. + +Heti ovesta astuessaan näki hän vaimonsa eteisen vastaisella ovella +odottamassa. Hän oli harmaatukkainen, hienopiirteinen vanha nainen, +vartaloltaan pieni pyöreä tallukka, kasvoillaan ystävällinen, +äidillinen ilme. Hän seisoi ääneti ja odottavaisena sill'aikaa kuin +palvelustyttö auttoi turkit paronin päältä. Mutta sitten hän ei enää +malttanut mieltään. + +"Tuliko mitään?" Ääni värähti, osoitti uteliaisuutta ja kiirettä. + +Ei mitään vastausta. + +Paronitar tunsi miehensä ja hänen tapansa siksi hyvin, ettei hän +kysymystä uudistanut. Palvelustyttö sai vetää päällyssaappaat vanhan +herran jaloista, sitten paroni nousi ja katsoi ovesta valaistuun +huoneeseensa. Kaikki oli siellä kunnossa. Lamppu oli sytytetty. +Keinutuoli seisoi uunin vieressä ja tuolin toisella puolen pieni pöytä +tupakkavehkeineen. Keskellä lattiaa, juuri lampun alla, oli mukava +nojatuoli, jakkara sen juurella. + +"Kas vaan, näinhän sen olla pitää. Tule nyt sisälle!" Vanha herra +sulki oven ja painautui keinutuoliin. Sitten hän alkoi kaivella +taskuaan. Sieltä tuli vähitellen esille kirje, sitä seurasi paketti. +Ne järjestettiin täsmällisesti toinen toisensa päälle, ristiside +suurempana alle, kirje pienempänä päälle. Sitten vasta vanha herra +ojensi ne vaimolleen. + +Käsi vapisi, kun paronitar mursi kuoren. + +"Luenko minä vai luetko sinä? Se on meille yhteisesti." + +"Luehan pois." + +Paroni pani pienellä ponnahduksella keinutuolin liikkeelle, ja sitten +kirje luettiin. Se oli alkulause pojan esikoisteokseen. Hän kirjoitti +lähettävänsä sen kaukaa alppien tuolta puolen, Välimeren rannalta, +vanhemmille tervehdyksenä. He olivat vanhat, he olivat yksin, mutta hän +toivoi heidän unohtavan tuon kaiken lukiessaan poikansa esikoisteosta. +Siihen oli koottuna hänen parhaat ajatuksensa, hänen kauneimmat +unelmansa ja aikeensa, mitä puhtainta hän tunsi, mitä jalointa hän +tahtoi. He ymmärtäisivät häntä, he näkisivät siinä kaikessa sadon +siitä, mitä heidän hellä rakkautensa oli lapsen sieluun kylvänyt. Ja se +sato oli kiitos siitä, mitä olivat uhranneet. + +Kun kirje oli luettu, käärittiin se huolellisesti kokoon, pistettiin +kuoreen ja pantiin pöydälle. Senjälkeen tuli ristisiteen vuoro. Miten +kauniissa kansissa pojan kirja oli! Etelän kukkiakin oli kannelle +kuvattu. + +"Joko alamme?" kysyi paroni, kun ulkoasun tarkastaminen oli päättynyt. + +"Aletaan vaan, kyllä minä olen valmis!" + +Paronitar otti esille sukkaneuleensa ja asettui nojatuoliin. Paroni +käänsi varoen kansilehden kirjan selkäpuolelle, luki vielä kerran +kirjan ja sen tekijän nimen, yskäisi vähän, selvitteli ääntään ja alkoi. + +Täten istuivat vanhukset vastatusten kahden myöhäiseen yöhön +asti. Paroni luki, paronitar neuloi sukkaa. Mutta usein pidettiin +väliaikojakin. Oli niin paljon, josta täytyi puhella. + +Äiti ihmetteli, mistä poika oli ajatuksensa saanut. Ja niin nuorena +vielä. Paroni tuumi, etteihän sitä tiedä, mitä kaikkea hän jo on +ehtinyt kokea ja miettiä. + +Kun kirjassa tuli luonnonkuvauksia, innostuivat vanhemmat kumpikin. +Aiheen niihin oli poika varmaan saanut etelässä näkemästään +kauneudesta. Mitä siitä, jos täällä kotona olikin ollut hiljaista ja +tyhjää! Pojan oli hyvä olla. Hänellä oli kaikkea mitä hän ilokseen ja +kehityksekseen tarvitsi. Ja sehän oli pää-asia. + +Mutta jota pitemmälle kertomus edistyi, sen vähemmän vanhukset siitä +keskustelivat. Pojan kuva himmeni hetkeksi sen rinnalla, mitä hän oli +luonut. Aine oli tosin vanha ja kulunut -- tavallinen rakkaustarina, +-- mutta se oli kerrottu niin, kuin yksin elämän kevätajassa oleva +sitä kuvata ja kertoa voi. Se oli täynnä tosi runoutta, täynnä tulta +ja tunnetta, ei sairaalloisesti liioiteltua, mutta mehevää, raitista +kuin kasteisena kesäaamuna helpeiset heinät, kirkasta kuin hetteistä +helmeilevä lähteen silmä. Siinä oli elämän runoutta, mutta sen +runottomuutta myöskin. Siinä ihmissydämen ilot ja surut kuvastuivat +tosina, mutta kauniina kuitenkin. + +Ja vanhukset elivät elämänsä ilot ja surut uudelleen. + +Kello lähenteli jo kahtatoista ja keskiyö oli käsissä. Täytyi +vihdoinkin levolle lähteä. Mutta varhain seuraavana aamuna alkoi luku +taas uudelleen. Sitten se keskeytyi; aamupuolella kun tuli vieraita, +täytyi sen siirtyä iltapäivään. Mutta tavallista lyhempään loppui +silloin paronittaren iltapäivä-uni, eikä ruuanperäiset paronillekaan +kelvanneet. + +Kiireisesti juotiin kahvit. Sitten sytytettiin lamppu ja luku alkoi +uudelleen. + +Se nuori pari, jonka vaiheita he seurasivat, joka oli unelmoinut +pelkästä päivänpaisteesta ja kukitetusta tiestä, sai käydä monen +kiirastulen läpi. Mutta tuliahjosta kohosi heidän onnensa Sampo +entistänsä ehompana. Sen onnen, jota he ennen olivat elämältä +vaatimalla vaatineet, sen löysivät kerran palvelevassa rakkaudessa, +siinä rakkaudessa, "joka ei omaansa etsi". + +Vanhusten mieli kävi niin oudoksi. Tuo tarina oli heille uusi ja +samalla kuitenkin tuttu. Olihan se heidän oman elämänsä historia. Se +vaan oli kaunistettu, niinkuin kuvastin saattaa ihmiskasvot kaunistaa. +Se oli siinä semmoisena, kuin se heidän lapsensa sydämeen oli +heijastunut, semmoisena kuin hän näki tai ainakin tahtoi nähdä kaiken +sen, mikä koski isää ja äitiä. + +Paronitar otti lasit nenältänsä ja pyyhki niitä. Ne olivat käyneet +vähän sumuisiksi. Paroni piti pienen loma-ajan ja yski. Hänen äänensä +tuntui hiukan käheältä. -- Sitten jatkoi hän lukua. + +Hän luki kovalla, jäykällä äänellä. Ja jota useammin hänen huulensa +rupesivat värähtelemään, sen jäykemmällä äänellä hän luki. Paronitar +oli laskenut sukankutimen helmaansa. Hänen täytyi taaskin pyyhkiä +silmälasejaan. Ja paroni luki, luki, yhä kovemmin, yhä äänekkäämmin, +aivan kuin hän ja hänen vaimonsa tänä iltana olisivat kuuroiksi käyneet. + +Eikä tainneet he sittenkään kuulla, mitä kirjassa sanottiin. Heidän +mielikuvituksensa oli niin kummasti kiihoittunut, että se yhä loi lisää +siihen mitä lukivat, loi siihen kuvia heidän omasta elämästään. + +Semmoistahan se oli ollut. Välistä oli poika ollut erottamassa, väliin +yhdistämässä vanhempia. Joskus, kun toinen sai enemmän hellyyttä kuin +toinen, oli toisen mieli siitä käynyt kateelliseksi. Katkera sana +oli tullut sanotuksi ja se oli suurentanut juopaa. -- Sitten tulivat +yhteiset ilot ja surut pojan puolesta. Ne tekivät kaiken taas hyväksi. +Mutta tuo katkera siemen oli sydämeen jäänyt. Se iti siellä ja puhkesi +nousemaan, kun tuli suotuisa tilaisuus. + +Paljon oli ollut toisin, kuin sen olisi pitänyt olla. Poika oli sen +huomannut, oli sitä surrut. Hän rakasti heitä molempia ja tahtoi nähdä +kauniina kaiken sen, mikä koski heitä. + +Kirja läheni loppuansa. Paroni luki viime lauseet sen viimeiseltä +sivulta. Mutta silloin unohti hän miehekkyytensä, ääni värähteli +ja kaksi suurta kyynelkarpaloa vierähti verkalleen poskelle. Syvä +äänettömyys seurasi. Kumpi heistä katkaisisi sen, kumpi alkaisi +ensimmäisenä puhua? Ja mitä? Molemmilla oli samat ajatukset mielessä, +mutta kumpi heistä ojentaisi ensimmäisenä kättä toiselle? + +"Se oli todellisuutta kauniimpi", sanoi vihdoin paroni. + +"Niin oli, mutta se herätti ainakin minussa halun muuttua kuvan +mukaiseksi." + +"Minä olen ollut väärässä", sanoi yht'äkkiä paroni miehekkäästi. "Olen +usein omalla kiivaalla, kärttyisällä tavallani karkoittanut poikaa +luotani. Ja sitten olen kuitenkin sinua syyttänyt." + +"Ja minä olen usein sinua loukannut. Olen ajattelemattomuudessa mielesi +pahoittanut, kärsimättömyydessä sinusta pahaa ajatellut. Voitko antaa +anteeksi?" + +Tuli tunnustus, selitys toisensa jälkeen, vanhoista, aikoja sitten +unhoon peitetyistä asioista, joista kuitenkin haava oli mieleen jäänyt. +Näitä haavoja pääsi nyt rakkauden ja nöyryyden pehmeä käsi parantamaan. + +Kun palvelija tuli käskemään illalliselle, istuivat vanhukset vielä +vastatusten ajatuksiin ja muistoihin vaipuneina. Paroni nousi ja +tarjosi käsivartensa vaimolleen. "Muistatko, kun ensi kertaa tässä +samassa kodissa menimme pöytään? Me olimme kahden silloinkin, ensi +kertaa omassa kodissamme." + +"Niin, ja minun lautasellani oli kukkia." + +"Ja minun oli tyhjä. Mutta sitä en ajatellut. Olin niin iloinen siitä +että sain antaa." + +"Siitä on kolmekymmentäneljä vuotta nyt." + +"Niin on." + +"Ja muistatko, kun ensi kerran lähdimme kyläilemään? Minä olin niin ujo +ja onneton! Mutta minua lohdutti se, että sinun seurassasi olin kuin +turvan takana." + +He eivät paljon syöneet illallispöydässä istuessaan. He elivät +muistoistansa, ja se oli ateria ensimmäinen laatuaan, sisältörikas ja +unohtumaton. + +Vanha emännöitsijä vähän murahteli, kun korjasi pois ruuat. Suotta oli +hän ainakin tämän illallisen tähden vaivaa nähnyt. Mutta kukapa sen +edeltäpäin tiesi! + +Jos joku olisi paronille ja hänen vaimolleen huomauttanut, miten suuri +muutos heissä oli tapahtunut, olisivat he sitä tuskin itse uskoneet. +He eivät sitä huomanneet, he sen ainoastaan tunsivat. Ja että se +eilis-illasta oli alkunsa saanut, sitäkään he eivät enää muistaneet. +Aika, sen kulku, elämä, sen eri jaksot ja vaiheet, kaikki oli heiltä +unohtunut. He uskoivat eläneensä kolmekymmentäkolme vuotta yhden päivän +illasta toiseen, uskoivat kolmeakymmentäkolmea vuotta yhdeksi ainoaksi +suureksi onnenpäiväksi. Ja kaiken tuon oli heidän lapsensa esikoinen +aikaansaanut, heidän poikansa aivojen ja sydämen työ. + + + + +HE RAKASTIVAT KUMPIKIN. + + +Kun rakkaus tulee taloon, tyytyy se harvoin yhteen uhriin. Se käy kuin +kulo paikasta toiseen, valikoi uhrinsa yhtä vähän kuin tuli, joka ei +säästä honkia, joiden latvat pilviä pitelevät, ei katajaa, ei kankaan +kanervikkoa. + +Samoin näytti käyvän Mäenpään talossa, lähellä kirkonkylää. Siellä +oli rakkaudenkulo valloilleen päässyt. Se oli kahdesti leimahtanut +ilmiliekkiin, ja asukkaat arvelivat että tuskin se siihenkään päättyy. + +Mutta missä kulo kerran on syttynyt, missä se valtaan päässeenä lentää +mättäältä toiselle, puusta pensaaseen, siellä sillä aina myöskin +on ollut esihistoriansa, milloin lyhempi, milloin pitempi. Se on +usein huolettoman ohikulkijan aikaansaama. Pienestä kipinästä se +syttyi, kyti hiljaa sammalten alla, yritti nousta kerran, toisenkin, +tuli tukahdutetuksi, mutta syttyi taas. Ja semmoista se usein on +rakkaudenkin esihistoria. + +Niin oli ainakin Mäenpäässä, missä sekä hyyryllä oleva kesävieras +maisteri Varova että tuvan puolella asuva kesti Kustaa Kallenpoika +molemmat olivat tulleet sille asteelle, jolloin kulon tuhotyöt eivät +enää olleet salattavissa. Molemmilla oli heillä myöskin rakkautensa +esihistoria, ja se oli yhtä erilainen kuin sen tuottamat tulokset. + +Maisteri oli kihlauksensa jälkeen kuin kuumeessa. -- Ei maittanut +luku, vaikka lukuja varten oli maalle tullut -- ei työnteko, eikä +oleskelu kansan keskuudessa, vaikka aina sanoi olleensa suuresti +huvitettu siitä. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen, piti kukkasia poimia +morsiamelle ja sitten soudella järven tuolle puolen hänen luokseen. +Sinne jäi hän rakkautensa suitsutusta sytyttämään, puhumaan häistä ja +vihkiäisistä, joiden olisi suonut olevan heti paikalla, -- ja siitä, +miten sietämättömän pitkältä odotusaika tuntui. + +Kustaa Kallenpoika oli kihloissa hänkin. Mutta sitä ei kukaan olisi +tiennyt sanomatta. Ihan oli mies entisellään, kävi työssä, istui +itsekseen ja tuumaili, eikä puhunut mitään onnestansa. Kun morsian +kerran tuli häntä tervehtimään, istuivat he rinnan tuvan penkillä, +Kustaa vilkaisi syrjin häneen ja esitti sitten talonväelle sanoilla: +"se tuli minua tervehtimään, kun kuuli sairastavan". + +Ja kuin puolustukseksi liitti hän sanoihinsa selityksen: "tämä se on +niin helläluontoinen, niinkuin minäkin". -- + +Maisteri hymähti itsekseen, kun kuuli Kustaan sanovan morsiamestaan +"tämä, tuo ja se". Mutta pahasti hän siinä teki, sillä mistäpä köyhä +mökin poika olisi saavuttanut yhtä paljon kokemusta rakkausasioissa +kuin pääkaupungista tullut maisteri. + +Mutta entä esihistoria, miten oli sen? Eihän mitään loppua ilman alkua, +eikä seurauksia ilman syitä. + +Niin, se esihistoria oli tämän tapainen. Maisteri oli kerran ollut +nuori ylioppilas. -- Oikeastaan oli hän sitä vieläkin, vaikka näin +maalla antoi mainita itseään maisteriksi, koska kerran oli puolitiessä +valmis. -- Siihen aikaan, jolloin maisteri vasta oli ylioppilaaksi +valmistunut, vietti hän ensi kerran kesänsä maalla. Hän oli siihen asti +saanut tyytyä oloonsa kotona pienessä maaseutukaupungissa. Mutta nyt +hän valkolakkinsa kunniaksi sai kutsun tuttavien luo maalle. Kesä oli +sateeton ja kuuma. Kaikki paikat kuivuivat. Nurmi oli kuin kärvennetty, +lehdet rapisivat kellastuneina puissa. Päivän polttama oli maa, +kaikkialla altis kulon tuhotöille, kaikkialla valmis syttymään vaikka +itsestänsä, omasta sisäisestä kuumuudestaan. Ei ihmettä, että nuoren +ylioppilaankin mieli oli valkeanvaarassa. Olihan kahdeksan vuoden +työ koulupenkillä kuivattanut nesteet hänen nuoresta mielestänsä. +Ylioppilastutkinto vielä oli viimeistellyt työtä, ja sitten lopuksi +tuli tämä kaunis, kuuma kesä, ensimmäinen oikein maansydämessä. Eikö +olisi ollut luonnonlaille aivan vastaista, jos ylioppilaan mieli olisi +jäänyt kylmäksi kaiken muun ollessa kuumuuden korkeimmilla asteilla? + +Siellä samassa talossa oli nuori tytär. Viisi vuotta vanhempi oli hän +kuitenkin kuin nuori herra Varova. Hän oli käynyt seminaarin ja viime +talvena vielä keittokoulunkin. Hänellä oli paljon mielipiteitä ja +periaatteita, ja niihin kuului sekin, että naisen sivistyksen pitää +olla monipuolista, "teoreettista ja praktillista", kuten hän sanoi, +"kotia ja yhteiskuntaa varten". Välistä esiintyi hän suuressa valkeassa +talousesiliinassa kauha tai vispilä kädessä. Silloin hän edusti sitä +"praktillista sivistystä kotia varten", jota jokaisen nuoren naisen +tulisi omistaa. Ja se oli ylioppilaasta aivan mainiota, -- se näky jo +jossain määrin itsessään, -- mutta varsinkin se, että hän päivälliseksi +tiesi saavansa piirakoita tai pannukakkuja, joita mielihyvällä sopi +suuhun panna. + +Kun talouspuuhat eivät vaatineet nuorta neitiä työhön, esiintyi hän +tavallisesti aivan toisenmoisena. Hänellä oli silloin käsityö, joka +sukkelasti valmistui hänen sukkelissa sormissaan. Ja työtänsä säesti +hän puhumalla periaatteista, kasvatuksesta ja seminaariajoistaan. + +Mutta Hanna neiti oli siksi järkevä ja perinpohjin asioita ajatteleva, +että oli tullut huomaamaan, mikä vastuunalainen, väsyttävä ja välistä +ikäväkin asia on kasvattaa toisten lapsia. Hän oli tullut ajatelleeksi, +että nuori nainen, joka on saanut sekä teoreetillista että praktillista +sivistystä, omassakin kodissa voi käyttää tätä monipuolista oppiansa +sekä "kodin että yhteiskunnan hyväksi". Siksi hän ei halveksinut nuoren +ylioppilaan seuraa, vaikka tämä olikin hyvin kehittymätön, kokonaan +mielipiteitä ja periaatteita vailla. + +Hanna neidin ja herra Varovan vanhemmat olivat serkukset, joten nuoret +taisivat vapaasti seurustella keskenään, antamatta aihetta puheisiin. +Tämä sukulaisuus huomattiin erinomaisen sopivaksi, ei ollut liian +läheistä, ei liian etäistä. + +Nuoret kävivät soutelemassa yhdessä, poimivat marjoja mäeltä, sieniä +metsästä. Ja kun sienimatkoilla joskus illan hämärtyessä valkea +talousesiliina vilahti puiden välistä, silloin sykähti ylioppilaan +sydän kummasti. (Hän oli juuri aikaisemmin -- noin ohimennen -- saanut +kuulla, miten seminaariaikoina moni oli ruvennut tunkeilevaa ystävyyttä +osoittamaan, mutta miten he kaikki olivat nokalleen saaneet.) + +Ylioppilas huomasi, että kipinä oli singahtanut hänen sydämensä +sammalistoon. Se alkoi siellä kyteä, rupesipa vähitellen nousemistaan +nousemaankin. + +Mutta kesä loppui. Ylioppilas palasi Helsinkiin ja alkoi tarmolla +työnsä yliopistossa. Siellä oli valkolakkisia paljon, niitä +semmoisiakin, joiden lakit lepäsivät pehmeän kutrikasan laella kuin +kesäkuumalla päästä heitetty huivi heinäruon nenässä. + +Silloin muisteli ylioppilas kesäisen kumppalinsa vanhuutta, hänen +tanakkaa vartaloansa ja naisellisen sulouden puutetta. + +Nuori ylioppilas asui Hermannissa. Sinne oli pitkä matka, +raitiovaunulla ensin, sitten kävelymatkaakin vähän. Mutta huvikseenhan +sen matkan kulki, varsinkin kun sattui niin hyvin, että oli +osakuntatoveri samanne päin menossa, juuri tuollainen, jonka valkea +samettilakki peitti hulmuavaa, pehmoista hiusrukoa. + +Aina heillä oli puheenainetta, milloin opinnoista, milloin +osakuntaelämästä tai päivän polttavista kysymyksistä. Mutta kaiken +sen suhteen, mikä koski tunne-elämää, näkyi nuori neiti olevan kovin +välinpitämätön. Hän oli raitis ja reipas kuin se talvinen ilma, joka +tuloaan teki. -- He kulkivat rinnan pitkin routaantunutta tietä. +Reippautta oli heidän astunnassaan, reippautta puhelussa. + +Sitten tuli täysi talvi ja rekikeli. Se vielä lisäsi reippautta. Niin +hauskasti narahteli lumi jalkain alla ja kulkuset kilisivät. Ylioppilas +ajatteli, ettei vuodenaika ollut suotuisa sydänten syttymiselle. +Mutta olihan kevät kerran tuleva. Siihen kiinnitti hän toivonsa. Ja +hän arveli itsekseen, että viime kesä oli ainoastaan elvyttänyt hänen +koulun kuihduttaman tunne-elämänsä, saaden sydämen kaikki kuivuneet +nesteet jälleen virtaamaan. Nyt olivat ne valmiit esiin pulppuamaan, ja +nyt oli kevät tulossa. + +Eräänä päivänä, -- se oli vähän ennen vappua, -- kertoi ylioppilasneiti +heidän palatessaan eräältä luennolta, että parin viikon perästä hän +matkustaa ulkomaille. Eikö se ollut herttaisen hauskaa? + +Ääni värähteli ilosta, ja hän teki astuessaan pienen hypähdyksen. + +Herra Varova vavahti. Vai aikoi neiti lähteä? Eikö kuitenkin ollut +ikävä jättää kotimaata ja ystäviä siellä? + +Ei mitenkään. Ketä ihmeessä hän ikävöisi, kun pappa ja mamma tulivat +mukaan ja vielä hänen paras ystävänsä, herttaisin ja suloisin +tyttö koko maailmassa. Päivänpaistetta olisi heillä pitkin matkaa. +Sadesäälläkin sulaa päivän kirkasta valoa. Sillä maa siellä oli +vieras ihmemaa, täynnä satumaista kauneutta, täynnä ilon ja oppimisen +mahdollisuuksia. Ei mitään maailmassa enää voinut toivoa, kun oli +edessäpäin sellainen onni. + +Samana päivänä kävi herra Varova tiedustelemassa itselleen paikkaa +maalla. Hän tahtoi opettaa laiskoja koulupoikia, valvoa heidän +parastaan ja itse syventyä työhönsä. Maalle toivoi hän, takaisin +yksinkertaisiin oloihin, sillä hän oli tullut huomanneeksi, miten +nykyaika turmelevasti vaikutti kaikkeen kaupungeissa. Olivat nuo +oppineet naisetkin vallan naisen irvikuvia, saattoivat olla niin +iloisia, niin vapaita, keskustella sen seitsemästä asiasta ja olla +huvitettuja nuoren herran seurasta, ensinkään aikomatta rakastua. + +Herra Varova oli väsynyt kaupunkilaisiin. Siitä syystä halusi hän +maalle. + +Talossa, jonne hän joutui, ei kaikeksi onneksi ollut tytärtä ensinkään. +Tuntui se ensin vähän tyhjältä, mutta olihan se samalla turvallisempaa. +Ei tarvinnut täällä pelätä oppineita eikä oppimattomia. + +Mutta kova onni! Juuri kun pojat opettajansa kanssa olivat päässeet +parhaaseen työn alkuun, tuli taloon isännän nuori veljentytär. + +Heti ensi iltana huomasi herra Varova, ettei hän kuitenkaan +ollut mikään oppinut nainen, ei edes monipuolisesti sivistynyt +"teoreetilliseen ja praktilliseen suuntaan". Hän oli pieni, hento +ja notkealiikkeinen kuin orava. Nenä oli pieni pystynenä, jota hän +tuon tuostakin itsetietoisena nosti, ja silmät, nuo suuret, mustat, +säkenöivät vallattomuudesta ja vilkkaudesta. + +Hän kerkesi joka paikkaan. Kun pojat opettajansa kanssa olivat kasvia +tutkimassa, hyppäsi hän kiveltä toiselle, antoi neuvoja ja teki +huomautuksia, aina yhtä sukkelana, yhtä vallattomana. Koivun oksilla +oleskeli hän kuin kotonaan, työnsi tuulella veneen airoitta vesille ja +antoi sen siellä itseään tuuditella. Sitten hän nauraa heläytti, kun +herra Varova souti pelastajaksi. + +Hänessä ei ollut rahtuistakaan muuta kuin elämän iloa ja +vallattomuutta. Se oli sangen viehättävää herra Varovasta, mutta hän +päätti kuitenkin kohtuullisesti seurustella tämän keijukaisen kanssa. + +Mutta kaikesta varovaisuudestaan huolimatta oli hän pian pahasti +rakastunut. Aluksi koetti hän hillitä tunteitaan, mutta kun rupesivat +kovin kuumiksi käymään, alkoi hän kerran noin vaan ylimalkaisesti puhua +avioliitosta ja hiljaisen koti-elämän onnesta. Tyttö nauramaan hänelle +vasten silmiä. "Hyvänen aika, miten olette hassu: Rakastaa ihmistä +myötä- ja vastoinkäymisessä, sehän olisi kauheata!" Hän pisti suunsa +suppuun, rypisti kulmakarvojaan ja koetti näyttäytyä totiselta. + +"Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaten, "pitää jostain pikkusen, rakastua +noin puolitiehen, se käy päinsä, mutta mikä siitä yli, se on pahasta." + +Ja taasen hän nauraa heläytti, pudisti vallattomasti päätään ja juoksi +tiehensä. + +Se oli sen kesän tarina. + +Herra Varova oli suuttunut sekä itseensä että koko ihmiskuntaan. Hänen +luvuistaan ei ollut tullut entistä enemmän. Paras kai jättää koko homma +sikseen, tuumi hän harmissaan. Ei tule kandidaatista kuitenkaan mitään +ja mitäpä siitä, sanottiinhan häntä jo maisteriksi -- ainakin maalla. + +Hän päätti ryhtyä lukemaan suorastaan pappistutkintoa, tahtoi hautautua +maalle ja seurustella vakavampien ihmisten kanssa. Talven vietti hän +kuitenkin vielä kotonaan pikkukaupungissa, luki siellä ahkerasti ja +vuokrasi kesäksi itselleen huoneen Mäenpään talosta Keski-Hämeestä. Hän +oli nyt haudannut onnenunelmansa ja päättänyt käydä kylmäkiskoiseksi +kaikille nuorille neitosille. Mutta minkä hän sille taisi, että juuri +täällä kohtasi kaiken naisellisuuden perikuvan, enkelimäisen olennon, +joka hänen omakseen joutui kuin syksyn kypsä, punaposkinen omena, jonka +tuuli puusta pyöräyttää. + +Kaikki tapahtui niin sukkelaan ja somasti, että maisteri itsekin ensi +huumauksessa oli aivan ihmeissään. Vaikka eihän siinä oikeastaan +ihmettelemistä ollut. Jos ihmiset sitä kummana pitivät, johtui se +ainoastaan siitä, että harvalla heistä oli oikein selvät käsitteet +näissä tämmöisissä asioissa. He puhuivat ensimmäisestä, toisesta ja +kolmannesta rakkaudesta eivätkä ymmärtäneet, että rakkaus, joka on +aineeton, on myös jakamaton. + +Maisteri Varovaa oikein harmitti, kun hän ajatteli, että saattoi olla +niinkin yksinkertaisia, että laskivat hänen nykyisen morsiamensa hänen +neljänneksi rakkaudekseen. Mutta se oli oikein naisten epäloogillista +laskutapaa. Mies ei koskaan siten laskisi. Sanoohan sen selvä järkikin, +että rakkaus aina on yksi ja sama, jakamaton ja muuttumaton. Sama +rakkaus se oli aina kytenyt maisteri Varovankin sydämessä. Hiljalleen +se oli sieltä piilopaikastaan esiin pyrkinyt. Mutta epäsuotuisat olot +olivat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sitä sammuttaa -- kuten +ainakin kaikkea hyvää ja jaloa elämässä. Mutta nyt vihdoin hän oli +löytänyt olennon, joka todella ansaitsi tätä rakkautta. Nyt se pääsi +ensi kertaa vasta oikein syttymään. Nyt löysi se tyydytyksensä. + +Tätä kaikkea kertoi herra Varova morsiamelleen. Ja heidän onnensa oli +erinomainen, ääretön. + +Kyllä Kustaa Kallenpoikakin oli onnellinen, vaikka hänen rakkautensa +esihistoria oli hyvin yksitoikkoinen. Mutta juuri semmoisena se oli +hänestä kaunis, juuri semmoisena hän rakasti sitä muistella. + +Sinä vuonna, jolloin Kustaa kävi rippikoulussa, oli tyttöjä ja +poikia luetettu yhdessä. Heitä oli kuudettakymmentä kumpiakin, ja he +täyttivät kahdeksan pitkää penkkiä istuessaan kirkossa, tytöt toisella, +pojat toisella puolella ristikäytävää. Väliaikoina pysyttelivät +aina loitolla toisistaan. Mutta Kustaa huomasi, että vaikka näin +ulkonaisesti olivatkin erillään, oli ainakin pojilla paljon sanomista +ja huomauttamista tyttöparvesta. Hajamielin kuunteli Kustaa aluksi +toveriensa puhetta. Mutta vähitellen kävi hänkin tarkkaavaksi. Siellä +tyttöparvessa oli eräs sinisilmäinen liinatukka, joka oli hänen +huomiotaan herättänyt. Tuo tyttö oli aina niin hyvän ja hellämielisen +näköinen, että sydän siitä aivan lämpeni. Kerran, kun pastori oikein +topakasti rupesi erästä tyttöä torumaan ja sanoi, ettei tiedä laskeeko +ripillekään, silloin tillahti Kustaan sinisilmätyttö itkemään toverin +puolesta. Pojat rupesivat nauraa virnistelemään, mutta Kustaa katsoi +lempeästi ristikäytävän poikki tyttöjen puolelle. + +Juhannuksena laskettiin nuoret ripille, ja kun jumalanpalvelus oli +päättynyt, hyvästelivät he kirkkomäellä sitten hajaantuakseen pitäjätä +pitkin. + +Kustaa kätteli kaikkein viimeiseksi Siljaa. -- Se oli Silja se +sinisilmä liinatukka. + +Syksyllä Silja läksi kaupunkiin palvelukseen. Kustaa jäi kotipuoleen, +mutta vuoden kuluttua hänkin läksi. Hän asettui Hämeenlinnaan +työhön, ja oltuaan siellä noin vuoden tapasi hän kerran eräässä +nuorisoiltamassa tytön, sinisilmäisen, liinatukkaisen, juuri sellaisen, +jota hän rakasti. Tytöllä oli sinivalkea pusero päällään, päässä valkea +liina, joka oli kapealla pitsillä reunustettu. Kaikki oli valkoista +ja puhdasta, sellaista kuin muisto elämän ensimmäisestä, suuresta +juhlapäivästä. + +Kustaa läheni tyttöä, varmistui luulossaan, läheni vieläkin, rohkaisi +mielensä ja meni tervehtimään. Se oli Silja. Hänellä oli nyt +palveluspaikka Hämeenlinnassa, jonne hän isäntäväkensä kanssa äskettäin +oli muuttanut. + +Heillä sattui kotimatka olemaan samanne päin, ja he läksivät yhdessä +iltamasta. Kustaan asunto oli lähempänä kuin Siljan, ja portille +tullessaan hän heitti hyvästi. Tämän jälkeen tapasivat he toisensa +usein milloin kirkossa, milloin muissa kokouspaikoissa. + +Aina heillä oli jotain sanottavaa toisillensa. Se koski tavallisesti +kotipuolen tai heidän omia olojansa. Siinä ei ollut mitään erityisen +pirteää eikä kiihoittavaa, mutta kankeaksi ja kuivaksi ei puhe silti +tullut. Sitä kannatti voimakas, lämmin pohjavirta kummankin sydämessä, +joka saattoi heidät antamaan arvoa kaikelle, mitä toinen sanoi, ja loi +sisältöä, viehätystä pienimmillekin sivuseikoille. + +Niin tasaisesti ja hiljalleen kehittyi Kustaan rakkaustarina, ettei hän +kihlaukseen kerinnyt ennen maisteri Varovaa, vaikka tämä alkoi hommansa +myöhemmin ja kävi päämääräänsä monen mutkan kautta, sillävälin kun +Kustaan rakkaus vei suoraan perille kuin oikoinen metsäpolku. + +Juuri sinä keväänä, jolloin nuori herra Varova valmistui ylioppilaaksi, +tapasivat Silja ja Kustaa toisensa Hämeenlinnassa. Se tie, jota siitä +alkaen herra Varovan rakkaus seurasi, oli levoton, hermostuttava, tuttu +ja tavallinen kuin kaikkien tallaama maantie. Mutta Kustaan ja Siljan +rakkaus edistyi hiljaa kuin tyyntä, siimekästä metsäpolkua pitkin, +jossa ei mikään kiihoitellut, ei hätyyttänyt, jossa tunkeilevilta +ihmiskatseilta kätkössä ja meluavasta maailmasta erillään kukin saa +rauhassa kulkea. + +Parisen vuotta kului tällä tavoin Siljalta ja Kustaalta -- hukkaan, +sanoisi se, jolle joutuminen on pääasia. -- + +Kun he vuoden olivat yhdessä olleet, alkoi Kustaa ajatella, että +olisi aika puhua Siljalle tulevaisuudesta. Mutta aina se puhuminen +siirtyi tuonnemmaksi. Ainoastaan paperille uskoi hän ajatuksiaan. Hän +kirjoitteli pyhäiltoina kirjeen toisen jälkeen. Aikoi aina pistää +Siljalle kirjeen käteen, mutta silloin, kun se oli tehtävä, tuli +hänelle mieleen, että kirjoittaa toisen ja paremman. Siten lisääntyi +kirjeiden luku viikko viikolta. + +Kerran kuitenkin rohkaisi Kustaa mielensä ja kysyi, oliko Silja ottanut +pestin ensi vuodeksi. Kyllä oli. Silloin päätti Kustaakin jäädä +paikoilleen ja odottaa. + +Seuraavana vuonna kevätpuoleen hän rupesi uudelleen ajattelemaan, että +nyt pitäisi ainakin puhua, ettei Silja taas ennätä pestiä ottaa. Mutta +nyt se oli entistäkin vaikeampaa, sillä Kustaan terveys oli käynyt +huononpuoleiseksi. Eihän nyt asiasta voinut puhua, ei mitenkään. + +Vähenemistään vähenivät tämän jälkeen Kustaan voimat. + +"Täytynee tästä kotipuoleen lähteä", sanoi hän Siljalle kerran, "kovin +on kuluttavaista tämä kaupungin elämä." + +"Vai aiot sinä lähteä." + +"Niinhän minä tuota meinasin." + +Silja käski sanomaan terveisiä ja pian tulemaan takaisin. + +"Olisihan tuota ollut enemmänkin sanomista", arveli Kustaa, "mutta ei +minusta nyt ole miestä siihen." + +Silja pyysi kuitenkin sanomaan, eihän sitä tiennyt, tapasivatko vaikka +viimeisen kerran. + +"Olen minä sinulle kirjoittanutkin", ilmaisi Kustaa arasti. "Panin ne +kaikki pieneen lukolliseen laatikkoon, jonka kerran veistin. Avaimen +minä hukkasin, ettei kukaan niitä sieltä löytäisi." + +"Mitenkä minä niitä sitten luen?" kysyi Silja punastuen. + +"Kyllä sinä sen lukon voit vaikka puukon kärjellä murtaa. Jos vaan +tahtoisit sen hakea heti minun mentyäni, ennenkuin emäntä ennättää +katsomaan." + +Silja lupasi tehdä niin, ja kun Kustaa kahden päivän perästä matkusti, +poikkesi Silja torille mennessään aarrettaan hakemaan. + +Kustaa tuli Mäenpään taloon serkkunsa luo kestiksi. Suostuttiin, että +hän saa tuvassa asua, niin kauan kuin täytyy kotipuolessa olla. Hän +tuli Mäenpäähän paraiksi maisterin kihlajaisriemuun. Hän oli hiljainen +ja alamielinen, onnitteli maisteria, mutta hymyili surunvoittoisesti. +Mutta viikon perästä sai Kustaa kirjeen. Hän käänteli sitä ja katseli +joka kulmalta, avasi sitten ja luki itsekseen tavaillen, kun ei oikein +ollut tottunut kirjoitusta lukemaan. + +Oli Silja itkenyt lukiessaan niistä kirjeistä, "että sinä minua niin +paljon rakastat ja olet ajatellunna! -- -- -- Ja kyllä se niin on, että +minäkin sinua tahdon rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisessä, ja +olen valmis Jumalan ja ihmisten etessä sen sinulle lupaamaan." + +Kustaa pyyhkäisi silmiään nutunhihalla. Sitten hän jatkoi tavaillen: +"Ja jos sinä olet taudissa ja olet huonommaksi käynyt, niin tämä sana +kuitenkin pitää paikkansa. Minä voin tehdä työtä meidän molempien +etestä." + +Kustaa kääri kirjeen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Illemmalla hän +sitten kertoi talonväelle, että nyt hänelläkin on morsian. Kaikki +rupesivat onnittelemaan ja laskettiin leikkiä siitä, miten lopulta +käynee, jos joka viikko kihlauksia tapahtuu. Matti, tallirenki, jonka +mielestä Maija-karjakko oli aika mukava tyttö, kuori totisena kylmiä +perunoitaan, ja Maija punastui. Mutta isäntä arveli nauraen, että +pitää sammuttamaan ruveta, jos valkea käy vaaralliseksi. Olihan sitä +jo siinäkin, kun oli talossa kaksi kihlattua, kaksi, jotka kumpikin +rakastivat. + +Loppukesällä sai Silja viikon vapautta ja tuli muutamaksi päiväksi +Kustaata katsomaan. Kun he erosivat, olivat asiat kaikki selvillä. +Silja vuokraa heille huoneen Hämeenlinnassa. Köyrin jälkeen vietetään +häät, ja sitten Silja rupeaa pesulla ja silityksellä ansaitsemaan. Niin +oli asiat tuumattu. + +Maisteri Varova ihmetteli Kustaan kylmäkiskoisuutta. Kovin vähän hän +puhui morsiamestaan eikä kirjoittanut hänelle edes kerran viikossakaan. +Ottipa hän asiat oikein jokapäiväiseltä kannalta. Olisi voinut oppia +vähän maisterilta, joka kahdesti päivään kävi morsiamensa luona eikä +surrut, vaikka luvuillensa uhrasi ainoastaan tunnin tai pari päivässä. + +Mutta yhtä erilaiseen suuntaan jatkui vastaisuudessakin näiden kahden +rakastuneen elämäntie. Maisteri Varova tuli puolentoista vuoden perästä +täyden onnensa omistajaksi. Hän sai varoja appivanhemmiltaan, vietti +häitä ja nautti kaikesta siitä onnesta, jonka sävyisä, alistuva ja +kuuliainen vaimo voi miehelleen tuottaa. Ei tarvinnut hänen huonosta +taloudenpidostakaan eikä huonosta ruuan laitosta kärsiä, sillä +varova kun oli, oli hän tässäkin suhteessa tiennyt vaarat välttää +toimittamalla morsiamensa kihlausaikana keittokouluun. + +Vuosien kuluessa paisui leipä ja sitä myöten myöskin leivän ottajien +luku. Turvattu toimeentulo, siivo ja suureneva lapsilauma, jota +uupumattoman kärsivällinen äiti kasvatteli isälle kuuliaiseksi, eikö +siinä ollut onnen mitta kukkurallaan? Olisiko maisterin uskollinen, +rakastava sydän sen parempaa palkkaa voinut pyytää? + +Toisin oli Kustaa Kallenpojan. Kyllähän hänkin oikeastaan oli +ollut uskollinen, mutta miten lie sittenkin se palkka tullut aivan +toisenlaiseksi. Ei tullut mitään Siljan ja hänen häistään köyrin +aikaan. Sen sijaan joutui Kustaa puoleksi vuodeksi sairashuoneelle. +Silja pesi, silitti, maksoi sairasmaksut Kustaan puolesta ja oman +niukan leipäpalasensa. + +Niihin aikoihin, jolloin maisteri vietti häitään, vihittiin viimein +Kustaa ja Siljakin pastorin kansliassa. Sieltä menivät suoraan +kotiinsa. Silja asetti Kustaan pieneen keinutuoliin lepäämään, -- hän, +Kustaa, oli itse sen valmistanut puhdetöinään, -- ja sitten Silja +rupesi keittämään kahvia, ensimmäisiä kahveja heidän omassa kodissaan. + +Mutta pitkältä ei heidän yhteistä matkaansa kestänyt. Metsäpolku vie +kulkijansa suorinta tietä määrän päähän. Ja se on niin siimekäs, +niin rikasaarteinen ja viehättävä, ettei sitä astuessa matkan kulku +muistukaan mieleen. + +Niin kävi Siljan ja Kustaankin. Heidän yhteistä matkaansa kesti +ainoastaan puolen vuotta. Silja teki työtä yöt päivät. Ja välillä +pujahti hän Kustaata katsomaan tämän omaan, pieneen nurkkaan, joka oli +lautaseinällä häntä varten erotettu muusta huoneesta. + +Niin kauan kuin oli toivon kipinää Kustaan parantumisesta, otti Silja +vastaan työtä. Mutta kahtena viime päivänä hän lepäsi. Silloin makasi +hän polvillaan vuoteen vieressä. Kustaa kiersi kätensä hänen kaulaansa, +ja hän kuivaili tuskan hikeä ystävänsä otsalta. + +Sitten tuli loppu. + +Kävi heidän kuten metsäpolun, joka lammen rannalle saapuneena jakautuu +kahtaalle, toinen haara johtaen veden rajalle asti, josta se painuu +alle aaltojen syvien, toinen kiertäen rantaa, kunnes lammen vastaisella +puolella taas yhtyy laineista kohoavaan kumppaliinsa. Sinne toiselle +rannalle oli Siljan katse tähdättynä näinä tuskan hetkinä. + +Tämä on tarina niistä kahdesta, jotka kumpikin rakastivat. Erilainen +oli heillä rakkautensa esihistoria, erilainen sen loppu. + + + + +KANNEL. + + +He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt +jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso sisko +selitti, mitä alus ja maine olivat. + +"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta +hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä +Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli myöskin +alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti kulkea +kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia kosolta. Se +alus jäi pikku siskon mieleen. + +Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitten takaisin tuohon +ensimmäiseen kysymykseensä: mikä on alus? + +Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli +hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia +oli muita? + +Silloin raotti äiti ovea. "Pitäkääpä nyt vähän väliaikaa ja tulkaa +ruokasaliin." + +Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi +mielensä ja jäi odottamaan, kunnes iso sisko oli noussut. + +"Tule sinäkin, Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa ruokasaliin. +Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen kynnykselle ja +kurkisti ovenraosta ruokasaliin. + +Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut +käskemään? + +Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijain seisovan ovensuussa +ahtaasti toinen toisiinsa pakkautuneina. Jaakko, talli-renki, oli +pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika Liisa +pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja kääräisi +kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen. + +Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan, mitä siellä mahtoi olla. Hän +avasi oven. + +Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen +näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi +nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso sisko hänen vieressään. Elli +näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän, juuri asettuvan ikkunan +viereiselle tuolille, ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi +käsipuoleen ja jatkoi sitten tarkastelua. + +Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä +makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi lyhyenläntä +vanhanpuoleinen vaimoihminen. + +Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti nähneensä +semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen polvella. Vanha +soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen polvillansa oli kannel. +Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli +sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha, kasvoissa oli surumielinen, mutta +lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi hienoa, vaatimatonta kainoutta. + +Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen, +kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea, +siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja +kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas selkää +pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla. + +Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma +kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitten kysyi hän, saisiko jo +alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan. + +Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon nähden. +Hän oli ihaillut äitinsä ja ison siskon soittoa, mutta oli +suuttunut sekä koneeseen että itseensä jankutellessaan omia ikäviä +sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän ei +koskaan ennen ollut kuullut. + +Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surunvoittoisena. Kielet +värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet, +vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana +pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne kuuluviin, soivat hiljaa +huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä. + +Elli tunsi, että häneltä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa. +Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli +nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle, nousi +ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle nyyhkimään. + +Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi palasi hän hetken +kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki +kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan +näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki +kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitten, kun muut alkoivat +poistua, pääsi hän lähenemään. + +Tallirenki läksi ensimmäisenä pois, sitten piiat ja sitten rovasti +apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja iso sisko jäivät kolmisin vanhan +soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vaan, mutta +rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen. + +"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä +on mieluinen." + +Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti, painautui +lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja kuiskasi +hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti." + +Vanhusta sitten kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi +häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen +kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen immen +suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka siksi taisi +lumota mielen niin ihmeellisesti. + +Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa +vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta iäksi erosi. + +"Elli hoi", huusi iso sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt vasta +muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä kerran +kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitten sisään. + +Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä +puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä +kuullut, mutta se kerta oli iäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa +kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei +hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen +johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle +kanteleensoittajalle "En minä koskaan oppisi soittamaan noin +kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet +huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi. + +Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin +äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti. +Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus +sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin +suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme, +kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät +voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui. +Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki. +Tästä päätti äiti, miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta näkyi +vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää tukea +hänen nähdessään, miten Elli kerran, jäädessään huomaamattomana erään +tuttavansa kanteleen viereen, antoi sormiensa hiljaa kuin hyväillen +solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanoa isälle, että +"mitähän jos Elli saisi kanteleen." Mutta isä arveli että mitä +joutavia. Tyttö vaan tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata hommata. + +Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä, +jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin, mitä alus ja maine ovat, ja +jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli Elli +siitä pitäen pysynyt ensimmäiselle kantelerakkaudelleen. Ja uskollisena +hän oli sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus näytti, yhtä +toivottomalta kuin ennenkin. + +Nyt oli syksy ja samanlainen roskainen syyskeli kuin kanteleen +soittajan käydessä pappilassa. Elli oli muutamia päiviä sitten +täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli silloin ajatellut, että jos +milloinkaan sattuisi se onni, että hän kanteleen saisi, niin ehkä +silloin. Mutta ei tullut. Ja samapa se. Eihän hän kuitenkaan koskaan +oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli hän illalla itsekseen kaataessaan +teetä kuppiin isälle, joka istui illallispöydässä. Silloin raotti +palvelija ovea. + +"Elli neiti." + +"Mitä nyt." + +"Täällä on mies, jolla on asiaa." + +Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut +sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta +tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta. +Elli säpsähti. + +"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa, +pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä olevan +kirjoitettuna, että sillä olisi kiire." + +Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen +syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen, kuin pienen lapsen. +"Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo +vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten. + +Ensimmäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti +hän sitä soitellakin, mutta ei hennonnut paljon, sillä hän tunsi +taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja +vielä kynttilän sammutettuaan laski hän kätensä lepäämään kielille. +Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimmäinen +haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen. Siihen hän heräsi. + +Heti kun tilaisuus sen myönsi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan +ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla, +että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen +luokseen hän tahtoi mennä. + +Hän hankki itselleen osoitteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän +aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan +puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet +heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin, +surunvoittoinen katse. + +Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitten, +oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta +joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vain saisi tietää sopivan +ajan. + +Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ettei ollut +parempaa paikkaa, jonne käskeä. + +Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään. + +Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi +keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osoittivat +aterian vasta päättyneen. + +"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä +minä voin tulla toiste." + +"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikia ja pari työmiestä syömässä, +mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan." + +Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui +huoneeseen sekoittuen tupakan savuun. + +"Istukaa, nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen +hellävaroen laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan." + +"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne +soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa." + +"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä +minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja näpäytti +hiljaa muutamia kieliä. Sitten hän alkoi. + +Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet +hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota +ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja +sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi +muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitten. +Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin +yllään, samat olivat kasvonpiirteet -- ainoastaan täyteläisemmät ja +pehmeämmät -- sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa. + +"Nyt pitää neidin soittaa". Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa. + +"En minä taida koskaan oppia." "Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan +iloinnut, jos olisi nähnyt teidät ja kuullut kuinka kannelta +rakastatte." + +Ellille tuli ilokyyneleet silmiin. "Äitinne asui täällä luonanne?" +kysyi hän myötätuntoisesti. + +"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään. +Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti, +mistä minullekin." + +"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?" "Soitti vielä viimeisenä +päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun soitti viimeiseksi." + +Elli ei hennonnut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai +tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin +ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui +kanteleeseensa ja iäisyystoivon elähyttämänä kaikui: + + "Mun kanteleeni kauniimmin + Taivaassa kerran soi." + +Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan +ääni! Elli ymmärsi, että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja +silmänräpäyksessä selveni hänelle, miten läheisesti Suomen kansa ja +kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa +kanteleelle uskonut. Suomen poika, Suomen tyttö olivat hyvitellessään +metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän +isäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen +kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja +tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa +saanut. Siinä sen tenhovoima. + + "Ah autuas se päivä lie, + Kuin kotiin meidät vie." + +Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten +kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta. + +"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia." + +"Se on ainoa, mitä voin antaa." -- Leski laski hellästi kätensä +kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini +ainoa perintö". + + + + +VALKOLAKKI. + + +Kiirettä ja puuhaa oli pappilassa. Posti oli tuonut kirjeen, jossa +ilmoitettiin kaukaisten vieraiden pian saapuvan, ja se se kiireen oli +alkuun pannut. + +Oltiin juuri päivällistä syömässä, kun tuo ihmeellinen posti saapui. +Palvelija tarjosi paraikaa puuroa. Silloin astui pieni poikanen laukku +kainalossa etehiseen. Rovasti nousi pöydästä, otti laukun ja tyhjensi +sen. Sanomalehdet ja virkakirjeet hän pisti kiireimmiten kansliaan, +sitten hän palasi paikoilleen. + +"Tulipa tässä ihmeellinen kirje. En ymmärrä, mistä lieneekään." Hän +käänteli ja katseli sitä, mursi sitten kuoren ja rupesi lukemaan. + +"Ha -- ha--ha--ha." Rovasti nauroi niin että puna kohosi poskille. +"Tämähän on Heikki Holmilta. Vanha, kunnon toverini, jolta en ole +vuosikymmeniin sanaakaan saanut, hän on äitynyt kirjoittamaan oikein +pitkän, rehellisen kirjeen." + +Rovasti silmäili kirjettä, nauroi, luki ja nauroi taas. "Kysyy, vieläkö +muistan ylioppilasaikoja, jolloin silakoita ja perunoita yhdessä +söimme. -- Eivät ne ajat unohdu." + +"Syöpä sinä nytkin, ukko kulta", uskalsi ruustinna muistuttaa. + +"Ole rauhassa, ei marjapuuro jäähdy." Rovasti jatkoi jo lukua. + +"Niin, niin, aivan samaa sanoo kuin minäkin: 'Eivät ole ajat niinkuin +oli ennen', sitä se Holmikin on kokenut." Rovasti luki hetken +itsekseen. Sitten napautti hän yht'äkkiä peukalonpäällä pöytään. +Siinäpä tuli selitys. Ei Holm suotta näin pitkää kirjettä olisi +ruvennut kirjoittamaan. + +"Tahdotteko kuulla?" Rovasti yskäisi, korjasi silmälasejaan ja katseli +kirjeeseen. + +"Tässä nyt on aluksi pieni esipuhe, ylistys nykyajan nuorisolle. Sitten +Holm jatkaa: -- -- 'No niin, summa on se, että toisenlainen on nykyajan +nuoriso ja toisenlaiset on sillä huvitkin. Ennen kukin uskollisesti +istui kotinurkissaan. Työtä tehtiin, ahkeria oltiin ja huvina olivat +kyläilyt ja kutsut pitäjällä. Nyt ovat naapurit unohduksissa, ja +seurustelu ihmisten kesken on lakannut, -- tai on ainakin seurapiiri +hajaantunut maanpiiriä pitkin. Maita mantereita kierrellään ja oppia +ongitaan joka kolkasta. Siksi se onkin tämä nykyajan nuoriso niin +rikkiviisasta, ettei muista muiden oppineen aakkosia enemmän.'" -- +"Niin, sitähän minäkin aina sanon", pisti rovasti väliin. -- 'No niin, +maankiertämishalu on nyt tarttunut minunkin nuoriini, eikä siinä auta +muu kuin myöntyä, kun lapset tahtovat. Yhden ehdon panin kuitenkin, sen +että matkallaan kävisivät tuomassa terveiseni sinulle, kunnon vanha +toveri. Itse en taida sinua tässä elämässä enää nähdä. Ei kulje vielä +höyryhepo näissä idän kolkoissa korpimaissa, ei vie se vanhusta täältä +Hämeen kankaille, ei taida liioin sinua eksyttää tänne Karjalaan. +Tulkoon lapseni edes luoksesi tutustumaan sinuun ja perheeseesi. Kunpa +tulisi heistä lapsillesi edes puoleksikaan niin hyviä ystäviä, kuin +mitä me muinoin olimme. + +Heitä on tulossa kaikkiaan neljä. Vanhin poikani vihittiin tänä keväänä +maisteriksi. Sillä pojalla on pää kuin partaveitsi, vaikka sen itsekin +sanon. Tyttäreni ovat semmoisia kuin nuoret neitoset, yleensä ensi +keväimessään. Tanssia ja leikkiä tahtovat, ja kevyttä on elämä kuin +keijukaisen kulku. + +Heillä on seurassaan vielä neljäskin, velivainajani ainoa poika, joka +7-vuotiaana jäi orvoksi ja siitä asti on ollut kodissamme. Hän on +harvinainen poika, aivan toisenlainen kuin omat lapseni. Hiljainen +ja suljettu hän on, niin ettei juuri tiedä, mitä hänen mielessään +liikkuu, mutta suuret luonnonlahjat on hänelle suotu. Hän suoritti tänä +keväänä 16-vuotiaana loistavan ylioppilas-tutkinnon ja tarvitsee nyt +virkistymistä lukujen jälkeen. Eniten taipumusta on hänellä kuitenkin +lauluun ja soittoon. + +Usein ajattelen ilolla ja pelolla, mitä siitä lapsesta tullee. Hänellä +on mitä runsaimmat menestymisen mahdollisuudet, mutta hänellä on +samalla peloittava perintö. Sinä tiedät, miten veliraukkani kävi. +-- -- -- Mutta olkoon se sinänsä. + +Nämä neljä ovat nyt tulossa luoksesi ja -- -- --' + +"Isä, isä, miten mainion hauskaa!" Tyttäret taputtivat käsiään. + +"Olkaapa hiljaa! -- Tässä on terveisiä sinullekin, muijaseni. Kuule +miten kauniisti kirjoittaa. 'Kiitän jo edeltäkäsin kaikesta hyvästä, +jonka tiedän tulevan lasteni osaksi. Lausu myös sekä vaimoni että omat +terveiseni ja kiitokseni rakkaalle puolisollesi, jonka vielä hyvin +muistan hänen nuoruutensa ensi kukoistuksessa.'" + +"Hm, niin se oli siihen aikaan, muija kulta." Rovasti myhähti ja jatkoi +lukua itsekseen. + +Se oli alusta loppuun asti oikein entisajan kirjeitä, pitkä, +seikkaperäinen ja sisältörikas. Siten se loppuikin vanhaan rehelliseen +tapaan: Tuus totus H.J. Holm. + +Rovasti pisti kirjeen kuoreen, laski sen pöydälle ja rupesi puuroaan +syömään. + +Silloin pääsi nuorten kauan pidätetty ilo valloilleen. + +"Miten erinomaisen hauskaa, ja nyt juuri kun olemme kaivanneet enemmän +kesävieraita!" + +"Ja Karjalasta asti, isän ylioppilas-toverin lapsia. Miten +romantillista!" jatkoi nuorempi sisar ihastuksella vanhemman puheeseen. + +"Entä se teräväpäinen maisteri, eikö hän mielestäsi suuresti lisää +seuran arvoa?" pisteli nuorin veljistä. + +"Oh sinua, mitä puhut!" + +"Minulla on jo monta hauskaa huvimatkaehdotusta", jatkoi vanhin +pappilan nuorista herroista. "Pitäähän meidän näyttää Hämeen kauneuksia +vieraillemme." + +"Ja kun lähdemme, niin ajatelkaa, miten mukavasti olemme parittain. +Heitä on kaksi neitiä, kaksi herraa aivan niinkuin meitäkin, ell'emme +nimittäin ota pienokaista lukuun." Sisar kääntyi hänen vieressään +istuvan kodin nuorimman puoleen. + +"Pienokainen" oli 11-vuotias, punaposkinen, kirkassilmäinen tyttö. +Sekä kooltaan että kasvojensa ilmeeltä näytti hän ikäisekseen paljon +kehittyneeltä mutta sai nuorimpana olla "pienokainen", etenkin kun oli +yhdeksän vuotta nuorempi häntä iässä lähinnä olevaa. + +"Ei kai Hertta kuitenkaan seurastamme välitä", jatkoi vanhin sisar. +"Kirjat ovat hänestä aina ihmisiä paremmat." + +Hertta ei virkkanut mitään, punastui vain ja söi puuroa, antaen toisten +jatkaa keskustelua. + +Tästä päivästä pitäen alkoi sitten kiire pappilan nuorille. Tyttäret +leipoivat pikku-leivoksia, sitoivat kukkaisvihkoja, siistivät puutarhaa +ja panivat parhaat kesäpukunsa kuntoon. Herrat yhdessä maalasivat +uudelleen huvimatkaveneen, uudistivat penkkejä ja pöytiä puutarhan +lehtimajoissa ja pystyttivät sinivalkean lipun "Tervetuloineen" portin +pieleen. + +Sitten alettiin odottaa. + +"Kunpa tulisivat jo", sanoi vanhin tytär, kun kaikki oli kunnossa. + +"Paras ainakin mennä Lahdentaan sillalle vastaan", jatkoi veli, joka +samassa tuli pihaan. + +"Kyllä ne tulevat", päätti rovasti, "mene sinä vaan vaunuilla vastaan." + +Ilta oli mitä ihanin, ja jännityksellä odotettiin vieraita pappilassa. +Portailla istui ruustinna tyttärineen käsityötä tehden. Rovasti käveli +koivukäytävässä edes ja takaisin, tuon tuostakin silmäillen maantielle +päin, eikö vaunuja jo näkyisi. + +Hertta oli ainoa, jota ei näkynyt missään. Ei hän kuitenkaan ollut +unohtanut, että noita kaukaisia vieraita odotettiin, eikä hän yleensä +ollut niin välinpitämätön muista ihmisistä kuin omaiset luulivat. Mutta +hänellä oli oma luonteensa, aivan toisenlainen kuin hänen sisariensa, +ja sitä hän uskollisesti noudatti. + +Hän oli ujo ja umpimielinen. Siksi karttoi hän vierasten seuraa. +Hän tunsi oman kömpelyytensä, ja se häntä vaivasi. Mutta jos hän +näkymättömänä sai tarkastaa muita, oli hän siitä huvitettu ja teki +huomioita ja johtopäätöksiä, joihin harvat hänen ikäisensä olisivat +pystyneet. + +Pappilan pihamaan toisessa laidassa oli suuri, tuuhea koivu. Sen +oksilla oli Hertalla tunnettu turvapaikka. Siellä oli hän usein +koivun-oksien peittämänä piilostaan tarkoin seurannut siskojensa ja +heidän vieraidensa yhdessä-oloa, huveja ja puheita. + +Tänne turvapaikkaansa oli hän nytkin paennut. Sen sopivampaa piiloa +ei hän olisi löytänytkään, kun tahtoi näkymättömänä olla vieraita +vastaanottamassa. + +Jo kuului vaunujen jyminä etäisyydestä. Rovasti käännähti kesken +kävelynsä. Jo olivat tosiaankin tulossa! + +"Äiti, äiti, katso he tulevat! Vaunut ovat väkeä täynnä." + +"Vieraat ovat muassa!" + +Tuli kiirettä kaikille. Rovasti juoksi pitkin harppauksin avaamaan +koivu käytävän porttia, palvelustyttö lennätti pihaportit selkosen +selälleen, ja käsityöt korjattiin kiireimmiten pois portailta. + +Vaunut pyörähtivät pihaan. Hertta kumartui eteenpäin nähdäkseen +paremmin. Takaistuimella huomasi hän korkeahattuisen herran -- se oli +varmaan se teräväpäinen maisteri --, hänen vieressään nuoren neidin, +toisen istuimella vastapäätä. Ajajan paikalla istui Hertan veli +ohjaksia pidellen, hänen vieressään nuori, valkolakkinen ylioppilas. + +Ylioppilas oli ensimmäinen, joka vaunuista hyppäsi maahan. Mutta hän ei +kiirehtinytkään tervehtimään, näkyi odottavan, kunnes toiset sen olivat +tehneet. + +Hertta katseli häntä tarkkaan. Hän seisoi vähän syrjässä vaunujen +vieressä hiljaisen ja ujon näköisenä. Hän oli pitkä ja hyvin hoikka, +nuttu oli napitettu ylös asti ja hartiat kävivät kumaraan. Hänen +liikkeensä olivat pehmeät, melkein naiselliset, ja kun hän puhdasta +valkolakkiaan nosti, teki hän kädellään siron käänteen. + +Hän se siis oli tuo lahjakas laulajapoika, josta Karjalan-setä oli +kirjoittanut ja joka oli niin toisenlainen kuin muut. Varmaankaan +hän ei pitänyt toisten ilakoimisesta. Mitähän hän mielessään mietti, +olisipa ollut hauska tietää. + +Hertta ei voinut vieraita enää nähdä, sillä he olivat siirtyneet +pappilan vastaiselle puolelle puutarhaan. Mutta hänen tuli heitä ikävä, +siitä syystä hän hiipi pois piilopaikastaan, juoksi takapihalle, sieltä +aidan yli pellonpientaretta pitkin puutarhan laitaan ja täältä suuren +syreenipuun juurelle piiloon. + +Hän tuli parhaaksi kuullakseen maisterin sanovan: "On tällä meidän +matkallamme jalompikin tarkoitus kuin pelkkä huvi. Katsokaas, setä, +tämä 'nuorimmaisemme' on vasta kuorestaan puhjennut keltanokka, +ja hänen tarvitsee välttämättömästi vähän perehtyä elämään ja sen +tosi-oloihin. Kirjat ovat tähän asti olleet hänen kaikkensa." + +Rovasti vastasi jotakin, samalla isällisesti taputtaen nuorta +ylioppilasta olalle. Tämä kumarsi ja nosti lakkiaan, mutta sanoja ei +Hertta kuullut. + +Hetken jatkettiin keskustelua iloisesti. Sitten rovasti äkkiä kysyi +Herttaa. + +"Tahdon kaikki koolle tänä iloisena juhlahetkenä." + +Hertta tiesi että, kun isä kaipasi, oli heti mentävä, siksi kömpi hän +varovasti piilostaan pois ja kiersi toista tietä muiden seuraan. + +"Minulla olisi ehdotus", jatkoi rovasti, katsoen toisesta toiseen +nuorista kuulijoista "ja toivon sen saavuttavan kaikkien suosion. +Tämä päivä on minulle harvinainen ilopäivä, olen ystäväni lasten ja +omieni keskuudessa. Nuoret ja kesä ovat tehneet mieleni hilpeäksi. +Tervetuliaiskahvit olemme jo juoneet, mutta, emäntä, tuo vielä toiset +juomat, että saamme lasimme täyttää ja kilistäen juoda sinunmaljat, +eikö niin? Mutta kaikkien pitää silloin olla muassa." + +"Missä Hertta taas lienee", arveli vanhin sisar, "kai jossain +lukemassa." + +"Hänessä olisi hengenheimolainen nuorimmalle vieraallemme, jos hän vaan +olisi vanhempi." + +"Älä nyt, tuossa hän jo tulee!" Rovasti katsoi lempeästi nuorimpaansa, +joka läheni punastuen aivan hiusmartoa myöten. + +Nyt siis alkavat nuo kauheat esittelyt, ajatteli Hertta. Hän niiasi +kaikille muille, mutta "valkolakille" hän vain pisti kättä ja katsoi +silmiin, puoleksi ujona, puoleksi uteliaana. Katse, jonka hän kohtasi, +oli lempeä, surumielinen ja uneksiva. + +Emäntä oli toimittanut viinin esille. Lasit täytettiin, maljat juotiin, +ja niin oli lähempi tuttavuus tehty. + +Hertta istuutui penkin päähän niin täpärästi laidalle kuin mahdollista. +Hän ei puuttunut toisten puheeseen, silmäili vain salavihkaa vieraita. +Nuori ylioppilaskaan ei ottanut osaa muiden vilkkaaseen sananvaihtoon. +Lasiaan hän vain ääneti nosti silloin kun muutkin. + +"Ei nyt tässä koko iltaa istuta", sanoi rovasti vihdoin. "Onhan +puutarhassa katselemista ja Linnanmäki on tässä lähellä. Paras +kävelymatka auringonlaskuun." + +Hertta vetäytyi kohta muista erilleen ja kulki takimmaisena Linnanmäkeä +kohden. Puolen matkaa oli hän yksin astunut, kun näki, että hänen +huomionsa esine, "valkolakkikin", oli jäänyt muista jäljelle. Maisterin +seura näkyi eniten huvittavan Hertan vanhempia sisaria, siksi oli +Aksel-herra jäänyt paritta. + +"Sinä pidät paljon luvuista?" huomautti hän kysyvästi kääntyen Herttaan. + +"Niin pidän, olen niin iloinen siitä, että syksyllä pääsen kouluun." + +"Mitä sinä luet kaikkein mieluimmin?" + +"Historiaa ja maantiedettä myöskin. Mutta kaikkein, kaikkein hauskimmat +ovat kuitenkin sadut. Minulla on täällä monta kaunista piilopaikkaa, +joista muut eivät tiedä mitään. Niissä olen usein ollut lukemassa, ja +ne ovat mielestäni kuin satulinnoja." + +"Niitä sinä varmaankin minulle näytät, etkö näytä?" + +"Kyllä." Hertta katsoi luottavasti toveriinsa. + +"Ja sinä laulat minulle siellä. Eikö niin? Sinä laulat kauniisti." + +"Mielelläni ainakin, mutta en suuressa seurassa. Mutta sinun +satulinnoissasi kyllä laulan. Sadun ja sävelten maailma ovat sukua." + + * * * * * + +Tämän ensi keskustelun jälkeen oli Hertan ujous Akselin seurassa +kadonnut. Hän huomasi löytäneensä henkilön, jolle voisi ajatuksiaan +uskoa, joka nauramatta, vieläpä itse huvitettuna hänen kanssaan +puheli. Ja tämä ilo oli Hertalle harvinainen. Hän oli tottunut +enimmäkseen olemaan yksin kodissa, -- siskot kun kaikki olivat siksi +paljon vanhempia. Pappilan syrjäisen aseman vuoksi oli hän kodin +ulkopuolellakin jäänyt ilman ikäistensä seuraa. Hänen seurapiirinsä +oli rajoittunut kirjoihin ja fantasiian maailmaan. Mutta vaikka tämä +seura olikin rakasta, oli hänen lapsensielunsa kuitenkin syvästi +kaivannut inhimillistä olentoa, jolle olisi voinut ajatuksiaan uskoa. +Nyt oli hän semmoisen löytänyt ja vieläpä nuoren "valkolakin", jonka +kanssa sai keskustella, joka muiden nuorten ilakoidessa oli hiljainen +ja umpimielinen, mutta hänen seurassaan puhui ajatuksiaan vapaasti, +avomielisesti, melkein kuin itsekseen. + +Jos oli iloa kaikilla niin kauan kuin Karjalan vieraat viipyivät +pappilassa, niin onnellisin oli kuitenkin Hertta. + +Akselin ja hänen ensi keskustelua seurasivat monet samanlaiset. Aina +kun se vaan huomiota herättämättä saattoi tapahtua, etsi Aksel Hertan +seuraa. Se viehätti häntä aivan erityisellä tavalla. Maailma, minkä hän +löysi tämän ajattelevan, ikäisekseen niin kehittyneen lapsen sydämestä, +oli hänelle jotain aivan uutta. Siitä löysi hän paljon, joka synnytti +vastakaikua hänen sisimmässään, paljon, jota itse oli ajatellut ja +tuntenut, mutta jota oli ujostellut uskoa ikäiselleen. Siinä kuvastui +elämä puhtaampana, sisältörikkaampana kuin usein aikaihmisten seuroissa. + +Mutta huolellisesti koetti Aksel kuitenkin salata tätä mieltymistään, +sillä hän oli arka pilapuheille, ja etenkin nuori maisteri ei serkkuaan +säästänyt. + +Päivät pappilassa kuluivat pian ja vieraiden sielläolo läheni loppuansa. + +"Mennään vielä kerran lempipaikallesi", ehdotti Aksel päivää ennen +heidän poislähtöään tavatessaan Hertan yksin pihamaalla. + +"Mennään vain. Sitä minä juuri toivoin, mutta ajattelin, että ehkä sinä +et enää jouda." + +He kulkivat rinnakkain koivukäytävää pitkin, siitä pienen petäjikön +poikki, sitten niityn laitaa, kunnes maa rupesi mäeksi kohoamaan, ja he +nousivat rinnettä ylös. + +Jo matkalla olivat he muutaman kerran kulkeneet pienen puron poikki. +Noustuaan vähän matkaa lähenivät he sen alkulähdettä, joka kirkkaana +päilyi vuoren kupeella, suurten, sammaltuneiden kivien ympäröimänä. +Vesi muodosti lähteestä virratessaan ensin pienen putouksen. Yli +paasien ja kivien heittäytyi se kohisten laaksoon päin. Siellä se erosi +kahdelle haaralle; toinen vuolas ja kuohuva kulki metsään päin, toinen +virtasi niityn laitaa pitkin hiljaa lahdelmaan. + +"Tässä puromme ovat", sanoi Hertta heidän saavuttuaan lähteelle. "Tästä +lähtevät Brusebäck ja Susebäck." + +"Hertta", sanoi Aksel äkkiä, "minulla on pieni lahja sinulle. Annan sen +muistoksi niistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet täällä." + +Hän otti esille pienen, sirotekoisen laivan. "Tämän valmistin eräällä +huvimatkalla, Sinä et ollut siellä ja muiden leikkiessä valmistin sen +sinulle. Olen laittanut sen mallin mukaan, jonka toissa kesänä näin +Norjassa käydessäni. Se oli vanha viikinkilaiva. Tiedäthän, mitä ne +ovat?" + +Hertta nyökäytti päätään. Kyllä hän sen tiesi. + +"Laiva oli löydetty Pohjanmerestä. Tämä on rakenteeltaan samanlainen, +vaikka on pienoiskokoa." + +"Miten kovin hauskaa!" Hertta taputti käsiään. + +"Mutta sillä pitää olla nimi. Sano itse, mitä tahdot. Muistatko, mikä +oli Olavi Trygvenpojan laivan nimi?" + +"Ei, ei, suomalainen nimi sillä olla pitää." "On minulla suomalainenkin +nimi ehdolla. Mitä pidät nimestä 'Satu?'" + +"Niin, 'Satu'. Se on mainiota!" + +Aksel rupesi piirustamaan nimeä lippuun, jonka hän oli mastoon +kiinnittänyt. + +"Kaunis 'Satu' vie minua sitten kauas vieraisiin maihin, maailmaan, +jota en koskaan muuten olisi nähnyt." Hertta katseli miettivästi +Akselin työtä. "Mutta sano, mitä väylää annan sen kulkea? Tuossa on +Brusebäck, tässä Susebäck?" + +"Tyyntä, tasaista tietä, kukkaisrantojen keskitse. Missä kosket +kohisee, siellä purjehtijan vene pian pirstoutuu." + +"Mutta koskenlasku on hauskaa." + +"Ja vaarallista. Etkö sinä, Hertta, ole lukenut runoa 'Koskenlaskijan +morsiamet'? Etkö tiedä, että Vellamon neito nostaa paasia purjehtijan +tielle?" + +Hertta nyökäytti päätään. "Mutta se oli häijy, hirvittävän häijy se +Vellamon neito!" + +"Hän rakasti Vilhoa." + +"Ei hän rakastanut. Kun pitää jostain, tahtoo olla sille hyvä, ja +Vellamon neito teki Vilholle pahaa." + +"Se oli vain rakkautta sekin." + +"Ei saa rakastaa sillä lailla. Kun minulla olisi joku, josta kovasti +pitäisin, olisin sille oikein, oikein hyvä. Ei kukaan saisi tehdä sille +kiusaa. Minä ottaisin pois kaikki paadet." + +Aksel katsoi Herttaan ja hänen katseeseensa tuli omituinen, syvällinen +ilme, jota Hertta ei voinut ymmärtää. "Hyvä pikku Hertta", sanoi hän +kuin itsekseen, "puhdas pieni pulmunen!" + +Läheisyydestä kuului samassa iloisia ääniä. Aksel nousi äkkiä, pisti +punastuen Satu-laivan piiloon ja sanoi kiireesti: "Mennään nyt, jos +toiset tulevat, niin he nauravat meille." + +"Ei se mitään tee, jos nauravat!" Hertta hypähti iloisesti pystyyn. + +"Onko se sinusta sitten hauskaa?" + +"En huoli siitä ainakaan, en yhtään." Aksel nauroi. "Hertta, sinun +pitäisi olla poika, sinä olet niin reipas", jatkoi hän hymyillen +heidän jouduttaessaan kulkuansa saavuttaakseen toiset, jotka lähenivät +metsäpolkua pitkin. + + * * * * * + +Tyhjää oli pappilassa vieraiden lähdettyä. Kaikki kaipasivat pian +tutuiksi tulleita, hauskoja nuoria karjalaisia. Se, joka ikävästään +vähimmin puhui, mutta siitä ehken eniten kärsi, oli Hertta. Vasta +Akselin lähdettyä tunsi hän täysin, minkä arvoista yhdessäolo oli +ollut. Hän oli tuon uuden ystävänsä löytänyt niin äkkiä ja odottamatta, +ettei hän heti sen arvoa ymmärtänyt. Vasta nyt, kun oli palaaminen +entiseen yksinäisyyteen, selveni se hänelle. + +Paikat, joissa hän Akselin kanssa oli käynyt, olivat hänelle nyt +entistä rakkaammat. Niissä hän paraiten viihtyi, niissä muisteli, mitä +Aksel oli puhunut ja opettanut. + +Pari viikkoa vieraiden lähdettyä tuli paksu, sisältörikas kirje +Karjalasta. Se avattiin kaikkien istuessa ruokapöydässä ja luettiin +kohta ääneen. + +Hertta odotti henkeään pidättäen. + +Ensin luettiin maisterin kirje, jonka veitikkamaisuus ja sukkelat +sanansutkaukset kohta ilmaisivat tekijänsä. Sitten kiittivät tytöt +"herttaisista hetkistä pappilassa", kaikista "unohtumattoman hauskoista +huvimatkoista", "ihanista kuutamo-illoista" ja muista runollisista +muistoista, joita olivat saaneet. Viimeksi tuli Akselin kirje. Se oli +lyhyt, mutta Hertan mielestä kaunein kaikista. Hän puhui Karjalasta, +sen suurenmoisesta, jylhästä kauneudesta, joka jo lapsenkin mieleen +jättää pysyvän jäljen, ja jonka helmassa hän pienestä pitäen oli +kasvanut. Nyt oli lapsuuden aika ohi, ja juuri elämän todellisuuden +sarastaessa oli hän tullut näkemään jotain aivan toisenlaista, maansa +viehkeintä, hymyävintä kauneutta, "lempeitä laaksoin lehtoja ja lintuin +laulupuistoja". Ja nämä kaikki olivat juuri siksi, että olivat niin +vienoja ja viehkeitä, käyneet hänelle rakkaiksi. + +Kirjeen lopulla oli, paitsi terveisiä ja kiitoksia, vielä erityinen +lisäys Hertalle. "Pyytäisin uskollisen pikku seuralaiseni viemään +terveiseni erityisesti niille paikoille, joissa usein yhdessä kävimme." + +"Kuule, Hertta!" + +"Kas vain, mitä yhteisiä mielipaikkoja teillä on ollut!" + +Hertta ei puhunut mitään, kuunteli vain toisten vallattomia +huomautuksia. Mutta syötyään hän nousi, kiiruhti pois ja viipyi sen +iltapäivän metsässä. + +Syksyn tullessa lähetettiin Hertta kaupunkiin kouluun. Hänestä tuli +innokas oppilas, joka ilolla ahmi tietoja, mistä vaan sai. Mutta kauan +kesti, ennenkuin hän tutustui toveripiiriin. Mikä syvimpänä hänen +sielussaan liikkui, sitä ei hänen ollut helppo muille uskoa. + +Akselia muisti hän usein ja samoin kaikkia niitä hauskoja hetkiä, joita +he yhdessä olivat viettäneet. Se kysymys vain hänen lapsensydäntään +usein vaivasi, miksi nuo muistot olivat niin surunsekaisia? Miksi +tuntuivat hänestä Akselin puheet aina siltä, kuin olisi tulevaisuus +peloittanut häntä? Miksi ei Aksel voinut iloita ja olla elämänhaluinen +niinkuin muut nuoret? Olikohan häntä jokin vaara uhkaamassa, jota hän +jo aavisti? Oliko hän sairas, oliko onneton? + +Hertta oli pari vuotta ollut koulussa, kun nämä hänen epämääräiset +arvelunsa saivat vahvistusta ja selvyyttä. + +Hänen vanhemmat veljensä kertoilivat Helsingistä palatessaan aina +yhtä toista yliopistosta, ja sisaret varsinkin olivat sukkelat +tiedustelemaan, mitä "Karjalan tuttaville" kuului. Maisteri edistyi +opinuralla ja oli aika "leijona" nuorten joukossa. Tytöt kävivät aika +ajoin Helsingissä ja huvittelivat silloin hyvästi. Aksel oli ainoa, +jonka toimista ei kannattanut puhua. Hän lauloi ja soitti tosin +mainiosti, ja jos vaan viitsi vähän lukea, oli hän valmis tutkintoon, +mutta kunnon jälkeä ei hänen työstään koskaan tullut. Omituinen ilmiö +hän oli. Seuroissa hän kävi ja huvipaikoissa, tanssi ja kallisti +lasia ahkeraan, oli ulkonaisesti kuin muutkin, mutta pysyi sisäisesti +erakkona, jota ei kukaan ymmärtänyt. + +Siellä Helsingissä oli eräs nuori kaunotar, kertoivat Hertan veljet, +heleä, kirkasääninen laululintu, jonka seura näytti Akselin täysin +lumonneen. Tämän nuoren neidin kotiin oli Akselin määrä kesäksi tulla +opettamaan kouluakäyviä lapsia. Mutta arveluttava asia se oli, sillä +siinä talossa maljoja maisteltiin ahkeraan ja koetettiin elämän iloa +korottaa miten vain mahdollista. + +Hertasta tuntui hänen tätä kuullessaan kuin joku aivan kuristamalla +olisi kurkusta puristanut. Mutta ahdistavaa tuskan tunnetta seurasi +silmänräpäyksessä leimahtava suuttumus. Miten hän vihasi tuota hienoa +neitiä, vihasi koko sydämensä pohjasta. Tuo neiti oli nähnyt Akselin +punoittavin poskin seisovan nojautuneena oven pieleen -- hän oli jo +silloin juonut liiaksi, olivat Hertan veljet sanoneet --, ja neiti oli +nostanut lasinsa ja hymyhuulin kehoittanut: "nyt juodaan tulevan kesän +maljat! Maalla täytyy huvitella, ettei aika käy pitkäksi!" + +Hertta näki tuon kaiken edessään ja hän vihasi, vihasi -- -- --. + +Hän olisi tahtonut lyödä lasin säpäleiksi neidin kädestä ja polkea +kaikki jalkainsa alle. Hän olisi voinut tehdä vaikka mitä, niin +kuohuksissa oli hänen mielensä. + +Hän kiirehti lempipaikalleen metsään. Siellä heittäytyi hän suurelle, +sammaltuneelle kivelle ja itki. + +Kauan oli hän siinä itkemässä, melkein tietämättä, ajattelematta +mitä teki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, nosti päänsä kiveltä ja +kuunteli vesiputouksen läheistä pauhinaa. Silloin muisti hän äkkiä, +että tuolla, missä Brusebäck kohisten eteenpäin rientää, siellä +Vellamon neidotkin paasia pohjasta nostavat, ja pirstaleiksi särkyy +matkaajan pursi. + +Tuli taas sydäntä ahdistava, melkein tukehduttava tuskantunne, katkera, +mieltä kalvava suru. -- + + * * * * * + +Tuon kertomuksen Akselista oli Hertta kuullut toukokuulla veljien +palatessa Helsingistä. Hän oli silloin 13-vuotias. Seuraavana +kevätkesänä oli laulujuhlat Hertan kodin lähikaupungissa, ja sinne +riensivät sekä vanhat että nuoret pappilasta viettämään suurta +kansallista juhlaa. Vanhukset eivät kuitenkaan joka paikkaan jaksaneet, +mutta nuoret olivat menossa aamusta iltaan asti. Pikipäin vain aina +kortteeripaikassa käväistiin. + +"Joudutaan jo, ettemme laulajaisista myöhästy", huomautti vanhin +tyttäristä, sisarusten kolmisin pukeutuessa kortteeripaikassaan. + +"Kyllä minä pian olen valmis, mutta entä sinä, Hertta?" + +"Kyllä minäkin." + +"Ai, kuulkaapas," -- vanhin käherteli hiuksiaan peilin edessä -- "minä +tapasin tänne kotiin tullessani tuttavamme Karjalasta. He tulevat myös +laulajaisiin." + +"Kaikkiko, ovatko todella täällä?" + +Hertta vavahti. + +"Niin kaikki, paitsi Aksel. Ei hän enää heihin kuulu." + +"Miks'ei?" + +"Hän on jo melkein rappiolla, on kallistanut lasia liiaksi." + +"Miksi ovat ihmiset tarjonneet?" Se oli ensimmäinen kerta, kun Hertta +puhui sisarilleen sydämensä ajatukset suoraan ja haikailematta. Hän +tunsi punan poskillaan leimahtavan ja ääni oli kova. + +"Siksi että tarjoavat muillekin." + +"Eivät tarjoaisi!" + +"Se on yleinen tapa semmoinen. Älä nyt viisastele, vaan joudu." + +"Tytöt hoi!" Vanhin veli koputti ovea. + +"Käy sisään!" + +"Tässä on piletit. Mennään nyt pian, niin saa jotain iloksensa. Olen +tässä ollut niin harmissani, etten tiedä mitä tehdä." + +"Kuinka niin?" + +"No, ajatelkaa kun Kalle renki, saatettuaan meidät tänne, meni +kapakkaan, joi itsensä juovuksiin ja ajoi sitten kotimatkalla vaunut +rikki ja hevoset kai pilalle." + +"Miten kauheaa! Miks'eivät ihmiset voi olla siivoja?" + +"Niin, sanos muuta! Mutta nyt täytyy meidän mennä. Pane päällesi, +Hertta!" + +"Minä en tule mukaan." + +"Mitä joutavuuksia!" + +"En tule!" + +"No jää pois sitten, oma asiasi. Tulet kai kuitenkin päivällisille. Ei +täällä ole ruokaa!" + +"Ehkä tulen, menkää nyt vain!" Hertta nousi, lukitsi oven ja palasi +yksin huoneeseen. Hän kiipesi istumaan suurelle tavara-arkulle +nurkassa, kietoi kätensä ristiin polvelle ja painoi polttavan otsansa +siihen. Hänellä ei ollut kyyneleitäkään surunsa lievittämiseksi, +kaivava tuska vain ahdisti mieltä. Hän näki edessään raivostuneen +humalapäisen miehen, joka hevosia hakkasi, minkä jaksoi. Vaunut +särkyivät. Hevoset vaahtoavina, tuskasta vapisevina vaipuivat maahan. +-- Hän olisi tahtonut huutaa, itkeä, juosta apuun, mutta kaikki oli +turhaa. + +Yhä lujemmin painoi hän päänsä polvea vasten, yhä suuremmaksi kävi +hänen tuskansa. Hän muisti Akselin semmoisena, kuin oli nähnyt hänet +vasta valmistuneena ylioppilaana. Hän muisteli kaikkia niitä kauniita +ajatuksia ja aikeita, joita Akselilla silloin oli ollut. Mutta samalla +muisti hän hänen surumielisen, sydämeenkäyvän katseensa. Nyt ymmärsi +hän syyn sen surumielisyyteen. Nyt tiesi hän, minkätähden Aksel oli +pelännyt. + +Ensi kertaa elämässään aavisti hän, miten raskas oli synnin kirous, +joka ihmiskuntaa painoi, ja se aavistus loi synkän varjon hänen +sieluunsa. + +Kauan istui Hertta näin. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, oli hän +kalpea, mutta tyyni. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä. Tapahtunutta ei +hän voinut tyhjäksi tehdä, mutta hän tahtoi ainakin auttaa, miten vaan +taisi. + + * * * * * + +Hertan saavuttaessa omaisensa olivat nämä juuri menossa päivällisille +yhdessä "karjalaisten" kanssa. Ravintolan sisäpuolella oli jo +ruokavieraita täpösen täydeltä. Myöhemmin tulleet saivat tyytyä siihen +monessa suhteessa parempaan osaan, että heitä neuvottiin puutarhassa +olevien pikkupöytien ääreen. Siellä vasta ruoka maistui ja siellä ilo +ilolta tuntui ulkona luonnon helmassa. Hilpeällä mielellä olivat kaikki +laulajaisista tulleet ja puhetta piisasi vaikka kuinka. + +"Nyt lopuksi laulun ja soiton malja", huudahti maisteri, innostuneena +täyttäen kaikki lasit ja kohottaen omaansa. Hertta yksin istui +liikahtamatta. + +"No pikku Hertta neiti, sinä, joka olet kasvanut suureksi siitä kun +viimeksi tavattiin, etkö juo laulun ja soiton maljaa!" + +"En, minä en koskaan enää juo tuommoista." + +"Hertta, mitä ajattelet?" Sisaret katsoivat säikähtyneinä häneen. + +"En", sanoi hän päättävästi. Ja itsekseen hän lisäsi: "Se on tuli, joka +tuhoaa, minä en tahdo leikkiä sen kanssa." + + * * * * * + +Kahdeksantoista vanhana suoritti Hertta ylioppilastutkinnon. Ystävien +kukittamana, ilosta kuin pyörryksissä kulki hän katuja pitkin. Oliko +se mahdollista vai oliko se unta kaikki? Oliko hän todella valkolakin +omistaja? Hänen olisi tehnyt mieli ottaa lakki päästään ja keskellä +katua pysähtyä hyväilemään sen valkosamettia. Mutta eihän se käynyt +päinsä. Hänen täytyi kiiruhtaa asuntoonsa, panna tavaransa kuntoon ja +vielä samana päivänä matkustaa maalle kotiin, jossa isä ja äiti häntä +odottivat. + +Hän joudutti kulkuaan, juoksi reippaasti portaita ylös viidenteen +kerrokseen ja soitti ovikelloa. Palvelija avasi. + +"Kas vaan, nyt saan neitiä onnitella!" + +Samassa tuli tätikin. Herttaa syleiltiin ja suudeltiin ja onniteltiin. +Kukitettu kahvipöytä oli odottamassa ja sen ääressä juotiin onnenmaljat. + +Aivan väkisten täytyi Hertan viimein seurasta irtautua saadakseen +tavarat ajoissa kuntoon. Hän vetäytyi huoneeseensa, ja vasta tultuaan +tänne yksinäisyyteen otti hän ensi kertaa lakin päästään. Miten se oli +kaunis ja puhdas! Hän katseli sitä hetken hellästi ja laski kätensä +hyväillen sametille. Mutta silloin hän äkkiä vavahti. Valkolakki +muistutti hänelle päiviä lapsuudenajoilta. Se toi mieleen tuskallisen +ajatuksen, muiston, joka vuosien kuluessa oli varjoaan hänen tielleen +luonut. "Aksel", sanoi hän hiljaa, "Aksel!" + +Hän istuutui tuolille, laski valkolakin polvelleen ja vaipui +ajatuksiinsa. + +Mutta myöhemmin, kun hän kevät-illan ihanimmillaan ollessa läheni +kotiaan, eivät mitkään synkät muistot enää voineet karkoittaa sitä +hilpeätä iloa, joka hänet valtasi. Sinivalkea lippu liehui kodin +katolla, -- se näkyi jo kaukaa, -- portit olivat avoinna ja Hertta +juoksi rattailta suoraan isän syliin. + +Miten he olivat onnellisia kaikki! Isäkin, joka aina murahteli +puhuessaan nyky-ajan hullutuksista, ei nyt iloltaan ensinkään muistanut +periaatteitaan. Kaikesta hän tahtoi kuulla, tutkinnoista ja kokeista, +voitoista ja tappioista. Hän oli huvitettu ja innostunut aivan kuin +itse vast'ikään olisi ollut ylioppilastutkintoaan suorittamassa. Hertan +lakkiakin hän käänteli ja katseli, pani sen omaan päähänsä ja sitten +taas Hertan päähän. Hän oli lapsellinen ja nuortunut ilossaan. Hän ei +muuta voinut ajatella, kuin että hänen nuorin lapsensa, hänen pikku +Herttansa oli ylioppilas. + +"Missä Hertta, missä pikku valkolakkini?" huusi hän, kun Hertta +hetkeksi oli poistunut. + +Hertta tuli juosten posket punaisina ja tukka silmillä riippuen. Hän +oli käynyt koiria tervehtimässä ja oli juossut kilpaa niiden kanssa. + +"Et saa jättää vanhusta yksin!" puheli isä. "Sinun täytyy pitää seuraa +minulle, pikku valkolakki!" Hän vetäisi Hertan sohvalle viereensä. + +"Valkolakki!" Hertta säpsähti. Tuo sana kaikui niin kummalta hänen +korvissaan. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hän kiinnitti +huomionsa siihen, mitä isällä oli kerrottavana, ja tunnelma haihtui +kuin utukuva, joka ei koskaan muotoa saanut. + +Mutta illalla, kun hän jäi yksin huoneeseensa, se taas palasi. Hän oli +ollut huolettoman iloinen ja onnellinen. Juhlamieli oli hänet mukaansa +temmannut ja estänyt häntä ajatuksiin syventymästä. Mutta nyt, kun +kaikki oli hiljaista hänen ympärillään ja hänen piti nukkua, silloin +tulivat taas ajatukset ja tunnelmat. Silloin ne saivat muotoa ja +selvyyttä, asettuivat kuin hengettäret vuoteen ympärille ja piirittivät +hänen kokonaan. Hän ei voinut niistä eroon päästä, täytyi katsoa +suoraan ja pelkäämättä niihin, katsoa ja muistella, vaikka se tuskaa +tuottikin. + +Tuo sana "valkolakki" kaikui taas hänen korvissaan. Se se sulun +oli aukaissut, ja sitten alkoivat muistot tulvien tulla. Kuin +keijukaiset kesäyön usvissa ne väikkyivät hänen silmäinsä edessä. +Nuo herttaiset kesäpäivät Akselin seurassa hymyilivät hänelle. +"Brusebäck" vaahtovaipassaan kiiruhti ohi, "Susebäck" soitti suhisten +hänelle kehtolauluansa. Miten hän heitä rakasti! Miten pyhät ne +lapsuudenmuistot, jotka niihin liittyivät. Ja kuitenkin. -- -- -- +Kauneimmat noista muistoista olivat tahrautuneet. Kova, kolkko +todellisuus oli lapselta hänen aarteensa riistänyt, oli lokaan +viskannut sen, mikä oli puhdasta ja kaunista, oli säpäleiksi särkenyt, +minkä hän iki-ilonaan olisi säilyttää tahtonut. + +Hertta kätki kasvot käsiinsä. Miksi oli elämä semmoista? Miksi sen +synkät ongelmat loivat varjonsa ihmisten teille! Miksi himmensivät iloa +yksin elämän juhlahetkinäkin. + +Hän muisti, miten sydämellisesti hän oli Akseliin kiintynyt, miten +kaunis oli kuva, minkä hän hänestä oli säilyttänyt. Ja entä miten ne +mielikuvat ja ajatukset, joita Aksel oli hänessä eloon herättänyt, +olivat tehneet hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän oli noita ajatuksia +aarteinaan säilyttänyt. Ne olivat olleet hänen parhainta omaisuuttaan +kauan. Hän oli nähnyt niiden siipyeiden hopeanhohtoisina kimaltelevan, +ja hänen lapsensielunsa oli ihastunut, iloinnut ja riemuinnut. Antajan +kuva oli sitten tullut synkän suru-usvan peittämäksi. Himmenisikö +hopeahohde hänen ajatustensa siipyiltäkin, painuisivatko nekin +painumistaan kohden maan mustaa multaa! + +Aksel oli Hertalle raoittanut ovea "aika-ihmisten" maailmaan. Hertta +oli koettanut kohota, kurottautua voidakseen luoda silmäyksen sinne, ja +se silmäys oli hänet hurmannut. Nyt oli hän itse sen maailman kynnyksen +yli astunut. Hän tunsi nuoruuden ilon, nuoruuden voiman sydämessään +sykkivän, mutta miksi häntä kuitenkin peloitti? Oliko se muisto hänen +lapsuutensa suuresta surusta, joka sen vaikutti? Oliko se tunne siitä, +että tuo muisto myöskin oli kulkenut yli kynnyksen hänen kanssaan, oli +häntä kädestä ottanut ja aikoi kumppalina seurata kautta elämän? Hän +ei sitä itsekään ymmärtänyt, mutta hänestä tuntui siltä, etteivät he +koskaan voi toisistaan erota. Heidän on yhdessä kulkeminen aina ja joka +paikassa, ilossa ja surussa kuin kaksi, jotka erottumattomasti yhteen +kuuluvat. + + * * * * * + +Kun Hertta seuraavana syksynä matkusti Helsinkiin, alkoi hän siellä +innolla työnsä. Hän ei aluksi ottanut osaa toverielämään, mutta +vähitellen tempasi virta hänet mukaansa. Hän ei voinut pysyä kylmänä +syrjässä nähdessään toveripiirissä aatevirtauksia, jotka saivat hänen +mielensä ilosta ja innostuksesta hehkumaan. Hänen täytyi päästä mukaan +kantamaan kortensa hänkin. + +Hän alkoi käydä kokouksissa ja omistaa aikaansa yhteistyölle. +Paljon rientoja oli ylioppilaspiireissä, joihin hän innostui, mutta +etusijaan asettui raittiustyö. Se oli hänen lempilapsensa, aate, +joka hänet kokonaan valtasi. Kun hän lapsuutensa päivinä oli tehnyt +raittiuslupauksensa, ei hän vielä ymmärtänyt, mitä oikeastaan teki. +Hän ei silloin toiminut harkinnan eikä periaatteiden johtamana, vaan +vaistomaisesti, sisällisen pakon vaatimana. Samoin kuin kukkanen +auringonpaisteessa puhkeaa, olipa sitä ihmiskäsi vaalimassa tai +ei, samoin puhkesi se rakkaus ja sääli, jota hän tunsi, toimintaan +toisten hyväksi. Hän oli nyt kypsyneempi ja kykeni ymmärtämään, mitä +teki. Harkittua oli hänen toimintansa, kun hän nyt koko sydämensä +lämmöllä antautui raittiustyölle, mutta se oli samalla yhtä vapaata ja +itsenäistä kuin hänen ensimmäiset askeleensa tällä tiellä. + +Toverit rupesivat pian pitämään Herttaa raittiustyön pylväänä +keskuudessaan, ja itsekin tunsi hän vastustamatonta halua uhrata yhä +enemmän aikaa tämän harrastuksen hyväksi. Mutta kukaan ei tiennyt, että +se, mikä häntä työssä eteenpäin kannusti, oli hänen lapsuutensa kaunein +ja samalla katkerin muisto. + +Sittenkun Hertta oli Helsinkiin tullut, kyti hänen sydämessään toivo +jollain keinoin saada tietoja Akselista. Hän tiedusteli toveripiiristä, +mutta turhaan. Kaikki hänen tuttavansa olivat siksi nuoria, etteivät +Akselia tunteneet. "Karjalan tuttavat" olivat jo kaikki poissa +Helsingistä, ja Hertasta tuntui sitäpaitsi siltä, ettei hän heiltä +koskaan voisi Akselia kysyä. Ei auttanut muu kuin odottaa, ja odottaa +hän tahtoi. + +Koko ensimmäinen vuosi Helsingissä oli Hertalle turhan odotuksen aika. +Jännitys, jolla hän aluksi oli Akselia etsinyt, rupesi raukeamaan, ja +mielen levollisuus oli ainoa tulos hänen turhista ponnistuksistaan, +sekin ainoastaan väsymyksen aikaansaama, surunsekainen levollisuus. + +Mutta jo toisen vuoden keskipaikoilla tapahtui jotakin, joka sai hänen +levollisuutensa järkytetyksi. + +Hän oli luvannut pitää esitelmän eräässä raittiusiltamassa ja oli +juuri alkanut puhua, kun aivan huoneen vastaisella puolella ovensuussa +huomasi tuntemattoman miehen. Tämä oli laiha ja vähän kumaraselkäinen, +kasvot olivat kapeat, hienopiirteiset. Kaikesta päättäen oli hän ennen +elänyt toisenmoisissa oloissa. Ränsistynyt puku ei voinut peittää +luontaista hienoutta. + +Hertta ei voinut irroittaa katsettaan hänestä. Hän ei tosin +puhujalavalta voinut miestä tarkoin nähdä, ei tiennyt, kuka tai mistä +hän oli, mutta hänet oli vallannut omituinen, vahva varmuus siitä, +että se oli Aksel. Tehtäväänsä hän ei voinut kesken jättää, mutta hän +saattoi panna koko sielunsa siihen, saattoi antaa omaa itseänsä, puhua +sydämestä sydämeen, kuten aina ennen heidän ollessa kahden. + +Kun esitelmä oli päättynyt, tuli kuulijoista yksi toisensa perästä +Herttaa kiittämään. He ottivat häntä kädestä, onnittelivat, sanoivat +kiitoksia ja toivoivat jatkuvaa työ-intoa. Hän vastasi hajamielisenä, +tietämättä, sopiko vastaus siihen, mitä oli sanottu. Hänellä oli +selvänä ainoastaan se, että hän tahtoi tuota ovensuussa olevaa vierasta +pitää silmällä. Kun vaan pääsisi vapaaksi, tahtoi hän mennä sinne +katsomaan, hakemaan, tervehtimään. + +Miten paljon heitä oli noita ystävällisiä ihmisiä tänä iltana, ja miten +Herttaa jo väsytti! Hän päätti kesken kaiken lähteä, täytyi vain ensin +tervehtiä erästä vanhaa neitiä, joka seisoi vieressä odottaen. He +vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten Hertta niiasi ja kiiruhti +pois. Mutta ovensuussaolija oli jo kadonnut. + +Hertta haki päällysvaatteensa, kysyi muutamalta eteisessä olevalta, +olivatko tunteneet tuota vierasta, ja saatuaan kieltävän vastauksen +kiiruhti hän pois. + +Toivonkipinä oli hänen sydämessään syttynyt. Antaisiko hän sen heti +sammua? Jättäisikö hän Akselin, -- jos se oli Aksel, -- avuttomana +ja yksin harhailemaan? Kaikki olivat hänet hylänneet, ystävät ja +sukulaiset. Ei kukaan hänestä huolinut, ei muistanut kukaan muu paitsi +Hertta. Eikö ollut sitä tärkeämpää, että Aksel edes saisi tiedon +tuon yhden olemassa-olosta, saisi kuulla, että lapsi, jota hän oli +ymmärtänyt paremmin kuin kukaan muu ja jolle hän niin monta kaunista +ajatusta oli antanut, vielä häntä kiitollisena muisti? + +Hertta oli kuin kuumeessa. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt saada +tietoja Akselista. Hän kävi yhdistyksessä, jossa oli esitelmänsä +pitänyt, ja tiedusteli siellä kaikilta, kysyi tovereilta yliopistossa, +sekä tutuilta että tuntemattomilta, kaikilta, joilta vaan luuli +voivansa tietoja saada. Viimein onnistui hänen saada selville, että +kuulija luultavasti oli ollut eräs entinen ylioppilas, hyvä laulaja ja +soittoniekka, joka sitten oli rappiolle joutunut. Hän oli nyt varma +asiastaan. Hän oli löytänyt Akselin. Mutta mitä hän sillä varmuudella +teki, ellei hän saisi selvää siitä, missä hän oli ja miten häntä auttaa? + +Hertta pani kaikki voimansa liikkeelle. Mutta turhaan. Hän kävi +jok'ainoassa kokouksessa, jossa ajatteli mahdollisesti löytävänsä +hänet, harhaili laitakaupungilla paikoissa, joita ei ollut koskaan +ennen nähnyt, ja kulki väristen kapakkain ohi. Miestä ei näkynyt +missään. + +Oli jo kolme viikkoa kulunut esitelmä-illasta, ja Hertalle kävi olo +aivan sietämättömäksi. Mitä tehdä? + +Vielä oli eräs henkilö, jolta hän luuli varmasti saavansa luotettavia +tietoja, mutta rohkenisiko hän tuntemattomana käydä tämmöistä asiaa +tiedustelemassa raittiusseuran esimieheltä? Hän taisteli kovan +sisällisen taistelun. Ujous kielsi, rakkaus käski. + +Seuraavana päivänä seisoi Hertta esimiehen huoneessa. + +Hän oli hämillään ja hypisteli hermostuneena hansikkaan nappia +esittäessään asiansa. Esimies katsoi häneen pitkään. "Mainitsemanne +henkilön nimi on jo jäsenluettelossamme." + +"Onko se hänen oikea nimensä?" Ääni oli heikko kuin kuiskaavan, mutta +sanat tuntuivat hätähuudolta. + +Esimies katsoi Herttaan tutkivasti. "Ei ole, mutta sitä hän ei enää +käytä. -- Sen tunnen ainoastaan minä." + +"Enkö voisi -- -- -- eikö olisi mahdollista --?" + +Hertan ääni värähteli. "Minä en kysy uteliaisuudesta." + +Esimiehen kävi häntä sääli. Hän ymmärsi, että tämä ei ollut helppo +tehtävä. + +"Jos voisin", -- hän arveli. "Tehän ymmärrätte että pyhä +velvollisuutenne on säilyttää tämä salaisuus?" + +Hertta nyökkäsi päätään. Esimies kirjoitti sanasen paperiliuskalle, +otti sen pöydältä ja ojensi Hertalle. Hän loi silmäyksen siihen. + +"Kiitoksia!" Ääni oli väsynyt. "Ja anteeksi että suotta teitä vaivasin!" + +Esimies saattoi Hertan eteiseen. "Me emme saa masentua", sanoi hän +sydämellisesti. Hänen kävi tyttöä sääli. Mutta Hertta ei vastannut +mitään. Hänen oli mahdoton puhua. + +Hetken kuluttua oli hän yksin pimeässä. + + * * * * * + +Jännitystä seurasi herpaisu. Hertta oli luullut löytäneensä Akselin +ja oli luulossaan erehtynyt. Hän ei enää jaksanut etsiä eikä odottaa. +Hän päätti unohtaa ja tehdä työtä entistä enemmän. Mutta vaikka mieli +oli väsähtänyt ja odotusinto laimentunut, kyti sittenkin toivo hänen +sisimmässään. + +Kesän tultua palasi Hertta maalle ja vietti lupa-aikansa ahkerassa +työssä kotipuolessa. Pieni raittiusseura tuli perustetuksi ja innostus +tuntui leviävän. Hertasta tuntui helpotukselta olla mukana työssä. +Jollei hän Akselia koskaan löytäisi, ei koskaan saisi häntä auttaa, oli +hän lohduttava itseään sillä, että ainakin Akselin muisto oli hänelle +neuvonut työmaan, jolla hän lähimmäisiään taisi palvella. Hän rauhoitti +mieltään tällä, kun tunsi toivonsa Akselin löytymisestä yhä heikkonevan. + +Loppupuolella kesää toimeenpantiin suurenmoinen raittiusiltama, ja +juhlapuhuja hankittiin toiselta paikkakunnalta. Hertta oli menossa +aamusta iltaan. Puuhaa riitti ja mieluista se oli, mutta yllätti +väsymys sittenkin. Oikein helpotuksen huokaus pääsi Hertalta, kun +hän iltaman ollessa loppumaisillaan hetkeksi istahti penkille +tarjoilupöydän ääreen. + +"Erittäin onnistunut iltama!" Vieras puhuja läheni Herttaa. "Hyvää +jatkoa vaan!" + +Hertta nousi seisomaan ja rupesi järjestelemään lähellä olevia kukkia. +Hän olisi suonut saavansa olla yksin, mutta sitä ei nyt käynyt +ajatteleminen. Pitihän kutsutulle esitelmänpitäjälle olla kohtelias. + +"Te saatte itse kunnian iltaman onnistumisesta. Teidän esitelmännehän +oli arvokkain osa." + +"Ja minä kun sitä niin vähän ennätin valmistaa. En juuri muuta voinut +kuin mainita muutamia esimerkkejä elämästä." + +"Nehän aina paraiten vaikuttavatkin." + +"Niin, huomasitteko mitä kerroin eräästä toveristani? Se oli todella +sydämeen käyvä tapaus. Hän oli niin hieno luonne, hyvä, lahjakas poika +ja erinomainen laulaja." + +Hertta unohti väsymyksensä ja katse kävi eloisaksi. "Hänkö se oli, joka +oli paleltua?" + +"Aivan niin. Ettekö muista, että siitä kerrottiin sanomalehdissä kolme +vuotta sitten? Mies oli juovuksissa jäänyt kinoksiin. Sieltä toiset +löysivät ja veivät sairaalaan. Henki pelastui, mutta molemmat jalat +ja oikea käsi lienevät joutuneet poissahattaviksi. Nimeä ei silloin +mainittu, mutta myöhemmin kuulin, että se oli tuo toverini. Holm parka!" + +"Oliko hänen nimensä Holm?" + +"Oli, Aksel Holm. Hän oli kotoisin Karjalasta." + +Hertta teki äkillisen liikkeen, kukka-astia tarjoilupöydällä kaatui +ja hetkellinen hämmennys syntyi. Toiset kiiruhtivat auttamaan, toiset +käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhutella esitelmänpitäjää. + +Kun viimein kaikki taas oli entisellään, rupesi Hertta väsyneen +näköisenä kokoamaan lautasia ja kuppeja pöydältä järjestääkseen niitä +koppaan. Hänen täytyi tehdä jotakin, olla liikkeessä ja toiminnassa, +jottei aivan kokoon lyyhistyisi. + +He joutuivat sitten kahden kulkemaan pappilaan, Hertta ja vieras +esitelmänpitäjä. Kun olivat kotiportilla, rohkaisi Hertta mielensä ja +kysäisi äkkiä: "Vieläkö hän elää tuo toverinne?" + +"Holmko? En todellakaan tiedä, mutta tuskin. Siitä on jo kolmatta +vuotta, kun hänestä viimeksi kuulin. Hän oli silloin vielä sairaalassa, +ja eräs vanha täti, isän tai äidin ystävä, oli tullut häntä hoitamaan." + +Esitelmänpitäjä avasi portin Hertalle ja he astuivat pihaan. + + * * * * * + +Pieni höyryvene viilteli vikkelästi Saimaan siniselkiä. Kuin joutsen +kiiti se eteenpäin halkoen laineita, jotka kohisten jakautuivat kahtia, +muodostaen päilyviä valkoharjanteita. + +Laivassa oli väkeä paljon, sillä vuoden ihanin aika, juhannus, oli +tulossa. Koivut rannikoilla seisoivat juhlivina tuoreessa, vaaleassa +puvussaan. Päivänpaistetta oli kaikkialla, metsän rinteessä, veden +välkkeessä, rantakivillä ja hietikossa. Käki kukkui kukkumistaan +Saimaan rannalla, ja laivasta kuului kaiun tapaista vastausta, jolla +matkustajat yllyttivät ahkeraa kukkujaa. + +Kannella muista erillään seisoi kaksi nuorta neitiä, valkeat +ylioppilaslakit päässään. + +Kauan olivat he äänettöminä katselleet, miten laivan synnyttämät +hyökylaineet taittuivat järven kepeästi liikkuvia aaltosia vastaan. +Silloin toinen heistä äkkiä keskeytti äänettömyyden. "Katso, tuolla +häämöttää jo kotilahdelma. Se on tuon etäisimmän niemen kainalossa. +Miten suloista päästä perille!" + +"Niinpä todella!" + +"Ja päästä lepoon, se on kuitenkin suloisinta kaikesta." + +"Oletko niin väsynyt, raukka?" + +"En kovin, mutta kyllä nyt lepo kelpaa lukuvuoden päätyttyä. En minä +nyt huoli muuta ajatellakaan kuin lepoa ja kotoisia kesähuveja." + +"Etkä sinä niihin laske huomista iltamaa?" + +"Mitä vielä! Totta tosiaan en sinne viitsisi lähteä, ell'et sinä, +Hertta, olisi niin itsepäinen." + +"Mutta enhän minä sinua pakota." + +"Mitenkä minä sitten jäisin pois ja antaisin sinun yksin lähteä, kun +juuri olen houkuttelemalla houkutellut sinut vieraakseni." + +He nauroivat kumpikin. + +"Minä vakuutan", Hertta koetti olla juhlallisen näköinen, "etten +toiste sinua iltamiin kiusaa. Tekee vaan niin kovin mieleni juuri +Juhannuspäivänä olla muassa suuressa raittiusiltamassa." + +"Ja minä uhraudun! -- Tietysti! -- Mutta katso, nyt tulemme jo perille. +Hakekaamme tavaramme sukkelaan!" -- + +Kuin unelmaa oli Hertasta kaikki, tulo ystävän kotiin, valoisa kesäyö +herttaisessa pikku ullakkohuoneessa, jonka koivumetsän tuores tuoksu +täytti ja jonne laineiden loiske rannalta kuului. Juhlatuulella +hän aamulla heräsi päivänpaisteeseen ja lintujen lauluun. Pian oli +pukeuduttava ja sitten lähdettiin kirkkoon. Siellä oli ihmisiä kaikki +paikat täpösen täynnä. Siellä veisattiin kuin kesäinen riemu jokaisen +rintaa olisi paisuttanut. Siellä koivut alttarin ympärillä tuoksuen +vihannoivat. + +Jumalanpalveluksen päätyttyä oli ainoastaan pari tuntia iltaman +alkamiseen. Oltiin juuri tervehdyspuhetta pitämässä, kun Hertta +ystävänsä kanssa paikalle saapui. Täälläkin oli vallalla sama +vastustamaton, riemastuttava kesätunnelma. Köynnökset kaunistivat +juhlakenttää. Kukkasia oli kaikilla rinnassa. Innostusta hehkui puheet +ja laulut. Se nousi nousemistaan tuo tunnelma, paisui kuin keväinen +tulvavesi vyöryen eteenpäin, yhä eteenpäin. Se repäisi muassaan, +kuljetti, kantoi, -- hurmasi. Se oli kesän, oli valon ja lämmön juhla, +joka sai kaikki mielet syttymään. + +"Kaduitko että tulit?" kuiskasi Hertta ystävälleen. Hän oli itse aivan +haltioissaan. + +"En vielä, mutta eihän tuota tiedä." + +"Jo tietää." Hertta nauroi juosten pois toisten luo, jotka häntä +viittasivat tulemaan. + +"Joudu, joudu, sinua pyydetään puhumaan! Tule pian, toimikunnan jäsenet +hakevat sinua!" + +Hertta tuskin ennätti hämmästyksestään tointua, ennenkuin jo seisoi +puhujalavalla taajan nuorisojoukon keskellä. Hän seisoi kukkien ja +koivujen ympäröimänä, edessään Saimaan ihanat seudut, ympärillään +nuorten kirkkaat katseet. Silloin unohtui ujous ja pelkokin poistui. +Juhlatunnelma tempasi hänet muassaan, ja hän puhui niinkuin ei +koskaan ennen. Hän puhui kevätajasta, sen ihanuudesta, sen iloista ja +toiveista. Hän puhui isästä ja äidistä ja siitä kevätkylvöstä, jonka he +hartain rukouksin lastensa sydämeen kätkevät. Kotien onnen, isänmaan +menestyksen, nuorten sydämenpuhtauden puolesta hän puhui. Hehkua olivat +sanat täynnä ja sydämestä sydämeen kävi kehoitus: "kaikki, kaikk' ylös +yhtenä miehenä nyt!" + +Se oli kauniina keväisenä päivänä tehty kevätkylvö. + +"Nyt en kadu", kuiskasi ystävä Hertalle vetäisten hänet penkille +viereensä istumaan. + +Hertta hymyili. "Aina sinä leikkiä lasket." + +"Totta toinen puoli! Mutta älä silti käy itserakkaaksi, kyllä sinä +toisia ikävystytitkin." Hän nipisti vallattomasti korvasta pientä +viisivuotiasta veljeään, joka istui hänen toisella puolellaan. "Tämä +pieni mies haukotteli aika lailla." + +"Vai haukotteli." Hertta nosti pojan syliinsä. "No mikä sinusta sitten +olisi hauskaa? Kerropa minulle!" + +"Olla hevosilla." + +Kaikki rupesivat nauramaan. + +"Nyt kesken juhlaa?" + +"Nyt ne vaan juovat kahvia." Pieni viisivuotias pisti luottavasti +kätensä Hertan käteen. "Tule, täti, tuonne päin!" + +"No, olkoon menneeksi!" Hertta nauroi. "Täti on niin iloinen tänä +päivänä, että mielelläänkin olisi hevosilla kanssasi, jos vaan +tilaisuus olisi sopivampi." + +He läksivät astumaan. Mutta tuskin olivat päässeet muutaman sylen +päähän, kun poika äkkiä pysähtyi, nousi varpailleen ja kuiskasi hiljaa: +"Täti, se olisi vielä paljon, paljon hauskempaa, jos saisin tuon +kauniin lakin." + +"Omaksiko?" + +"Niin." Hän kuiskasi sen hiljaa, aivan kuin häpeissään. + +"Ei kultaseni, se ei käy päinsä." + +"Mutta vähän, vähän pitää?" Poika katsoi rukoilevasti Herttaan. + +"No, jos oikein kauniisti pidät." Hän pani sen pojan päähän. + +Pienokaisen silmät säteilivät, hän hypähti korkealle, juoksi eteenpäin +ja palasi taas Hertan luo. Sitten kulkivat he käsi kädessä rannalle +päin, ja poika puheli siitä, että hänkin pian tulee suureksi ja saa +tuollaisen kauniin valkoisen lakin. + +"Katso sinä, kuka istuu tuolla?" sanoi Hertta äkkiä pysähtyen. + +"Se on sairas setä", selitti poika viitaten pyörätuolia joka oli +lähellä, rantaan vievän polun vieressä. "Saanko näyttää tätä hänelle?" +Taas katsoi hän rukoilevasti. + +Hertta ei voinut kieltää. "No saat näyttää, mutta joudu pian, minä +odotan." Hän istuutui mättäälle ja poika juoksi iloisena eteenpäin. + +Sairas istui selin eikä huomannut tulevia. Hän katsoi kauas järvelle +päin, jossa aurinko mailleen painui. + +"Katso, setä!" Poika kapusi syliin. "Katso, kuinka kaunis! Onko sinulla +tämmöistä?" + +Hertta kuuli, miten ylvästelevän iloinen pojan ääni oli. + +"Oli kerran, mutta minä kadotin sen." + +"Putosiko se tielle?" + +"Putosi." + +"Miksi et nostanut ylös?" + +"Minä olin niin väsynyt." + +Poika kävi totiseksi. Mutta sairas kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi +hänelle jotakin. Silloin poika läksi juoksemaan. + +"Täti tule, setä kutsuu sinua!" + +Hertan koko ruumis vapisi. Se oli tullut se hetki, jota hän vuosikausia +oli odottanut. Nyt, kun hän oli lakannut odottamasta, oli se tullut. +Luonnon juhliessa, nuoruuden ilon täyttäessä hänen mielensä oli se +tullut luoden sysisynkän varjonsa hänen tielleen. Tuo rakas, tuo +kaivattu hetki oli tullut, tuo suuren, sanomattoman tuskan hetki. + +"Hertta, rakas pieni Hertta!" Sairas kurotti vasemman kätensä +tulijalle. Hertta sulki sen omaansa, mutta ei voinut puhua. + +"Se putosi lokaan se valkolakki", sanoi Aksel hiljaa. + +"Se voi puhdistua." Hertan ääni oli murtua. Aksel pudisti +surumielisesti päätään. "Puhdas", sanoi hän katsoen lakkiin pienokaisen +päässä, "aina puhdas." + +Pojalle tulivat kyyneleet silmiin, vaikk'ei hän tiennyt miksi. "Ota se, +setä? Kyllä täti antaa." Hän laski lakin Akselin polvelle. + +"Puhdas", toisti Aksel hiljaa, "aina puhdas." Ja hän laski kätensä +hiljaa hyväillen valkosametille. + +Silloin kuului askeleita, vanha nainen lähestyi, ja Aksel tunsi +tätinsä, ainoan, joka hänestä huolta piti. "Pois", sanoi hän kääntyen +tulevaan, "mennään pois!" + +Pyörätuoli pantiin liikkeelle. Hertta jäi yksin. Jok'ainoa veripisara +oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli kuolonkalpea ja nojasi puuta +vasten. + +"Täti!" Pienokainen painautui lähemmä häntä. "Täti, sattuiko sinuun?" + +"Sattui." + +"Täti!" Poika rupesi itkemään. "Älä itke, älä! Tule, mennään hakemaan +äitiä!" + +Hän koetti voittaa liikutuksensa, ja he läksivät. Juhlapaikalla +jo jatkettiin ohjelmaa. Siellä oli kesän kukkasia, siellä oli +juhlatunnelmaa. Mutta Hertalla oli syksy. Hän kulki kuin unessa +eteenpäin tiellä, jolta kukkaset olivat kuolleet. + +"Tuolla on äiti", huudahti pienonen ja läksi juoksemaan. + +"Äiti", toisti Hertta hiljaa, "äiti, minä olen niin väsynyt." + +Hän vetäytyi syrjään juhlivista, asettui istumaan puun juurelle ja oli +iloinen, ettei kukaan häntä huomannut. Ystävän koti oli aivan muutaman +askeleen päässä, mutta sinne hän ei muistanut mennä. Hän istui vain +odottaen, ymmärtämättä oikeastaan mitä. Vihdoin löysi hänen ystävänsä +hänet. Oli jo puolen yön aika. + +"Hyvä ihme, täälläkö sinä istut? Tule pian. Minä kun sinua hain! Oli +niin hauskaa, että aika aivan unohtui. Nyt vasta huomasin, miten myöhä +on." + +He olivat jo pihassa ja erosivat eteisen ovella. Hertta kiiruhti +ullakkohuoneeseensa onnellisena siitä, että vihdoinkin jäi yksin. + +Hän ei voinut panna levolle, ei tiennyt mitä tunsi, mitä tahtoi. Hän +oli kuin huumautunut äkillisestä iskusta. Hän läheni ikkunaa, avasi +sen ja silmäili ulos, missä luonto lepäsi hiljaa haaveillen kesäyön +rauhassa. Miten kaunista oli kaikki, miten ihana tämä surujen ja synnin +synkistyttämä maa. -- + +Hertta ei jaksanut sitä katsella. Tuntui taas tuo tukehduttava tuska. +Hän vetäytyi pois ikkunasta ja huomasi samassa kirjeen pöydällä. Se oli +lyijykynällä kirjoitettu, ja käsi-ala oli vapiseva. Hän avasi sen ja +luki. + +"Pieni Hertta! Olen nähnyt sinut taas -- kolmannen kerran elämässäni. +Viimeksi kun sinut näin, et sinä minua huomannut. Jumalan kiitos, sitä +muistoa ei sinun tarvitse säilyttää. + +"Se oli keväällä, siihen aikaan, jolloin ylioppilaat valmistuvat. Minä +muistin, että oli se aika, ja minä join -- join -- join. + +"Armelias rouva oli antanut minulle siistin kesänutun, sen join, lakkini +join. Repaleisena renttuna hoipertelin katuja pitkin. Silloin tulit +sinä vastaan. Sinulla oli uusi valkolakki päässä, semmoinen kuin +minullakin silloin, kun me ensi kerran tapasimme toisemme. Minä tunsin +sinut ja selvenin sen verran, että äkkiä poikkesin portinpieleen. Sinä +menit ohi. Senjälkeen jätin minä Helsingin. + +"Tänään olen nähnyt sinut kolmannen kerran. Sinä olet puhunut meille +kaikille, olet puhunut niinkuin jo tiesin että kerran puhuisit, kun +sinut opin tuntemaan puhdassydämisenä, kirkassilmäisenä pikku +tyttönä. -- + +"Kaikki eivät ole niinkuin sinä, pikku Hertta. Paljon on Vellamon +neidon nostamia paasia tiellämme, paljon kauheita karia. Olen kokenut +monenlaista. Usein on sieluni ollut upota surujen sameaan veteen. +Kalvava katumus ja epätoivo ovat minut yllättäneet. Toiste on mieleni +kuohunut katkeruutta. + +"Oli minullakin ennen halua kaikkeen hyvään ja jaloon. Mutta turmion itu +oli minulla perintönä, ja sydämettömät ihmiset viekoittelivat. + +"Hertta, joll'et olisi mitä olet, niin sanoisin sinulle: älä koskaan +yhdistä elämänonneasi mieheen, jolla on juomahimo, älä tee sitä, jollet +tahdo saattaa lapsiesi, lastenlastesi, kenties jo omankin onnesi +turmioon. Kärsi vaikka mitä, kuoleta palavinkin rakkaus ennemmin, kuin +jätät niin kirotun perinnön jälkeläisillesi. + +"Hertta! Kaukana täältä kotimetsiesi suojassa rientää Brusebäck kohisten +ja pauhaten kivistä uraansa eteenpäin. Se särkee kuohuihinsa monen +matkaajan purren. Poikki vihertävän niityn, läpi leppoisan lehdon +virtaa Susebäck tyynenä, välkkyvänä, ja missä se kulkee, siellä +kohoavat kukkaset sen rannoille. Siten kulje sinäkin. Puhdas on +valkolakkisi, puhtaampi olkoon sydän sulla." -- -- -- + +Kirje solui Hertan kädestä. Hän painoi päänsä pöydälle ja itki, itki +kaikkien niiden kanssa, joilta synti on elämän-onnen särkenyt, rikkonut +sydämen rauhan ja tahrannut jumalankuvan, joksi ihminen luotiin. + + + + +TAISTELUTANTEREELTA. + + +Anna Malm kulki kiivaasti eteenpäin ihmistungoksessa. Hänen mielensä +oli kuohuksissa ja ajatukset risteilivät aivoissa. Hän ei huomannut +paljon ympäristöstään, sen verran vain, että se häntä hermostutti ja +kiusasi. Kaikki oli kylmää, säännöllistä ja välinpitämätöntä. Ihmiset +sivuuttivat toisiaan kaduilla, mikä kiireisemmin, mikä hitaammin. +Toiset katselivat kauppapuotien sähköllä valaistuihin ikkunoihin, +kulkea kuhnustelivat sääriään eteenpäin laahaten ja olivat esteenä +muille. Toiset kantoivat kirjoja ja paketteja, astuivat epätasaisesti, +kiivaasti ja hermostuneesti. Ajurit läimäyttelivät pitkiä piiskojaan +ilmassa, raitiovaunut kulkea viilettelivät kiskojaan pitkin. Semmoista +kaikki oli, säännönmukaista, jäykkää ja välinpitämätöntä. Mitä +maailman mylläkässä painoi yksityisen mieliala, mitä yksityisen ilot +tai yksityisen surut. Kokonaisuus oli kaikki, yksilö ei mitään. Ja +kuitenkin juuri yksilön onnea, yksilön arvoa saarnasi nykyaika. Mutta +yksilön kärsimyksistä kuka välitti? + +Hän joutui hiljaisemmille kaduille, laitakaupungin puolelle. Elämä +täällä oli toisenmoista, mutta yhtä kiusaavaa kaikki. Ei ollut täällä +väkeä, ei valaistusta. Olisi yksinäiselle kulkijalle täällä tapahtunut +vaikka mitä, ei siitä sen enempää kuin että sanomalehtiin pantaisiin ja +saisivat lukea ne, joilla on aikaa ja joiden hermot sitä kestävät -- +tai eivät kestä. Oh, minkälaista elämä oli, kehnoa, surkeata, katsoi +sitä puolelta miltä hyvänsä! + +Anna oli juuri ollut seurassa, jossa oli kuullut sydämetöntä, itsekästä +puhetta elämän nautinnosta. Hän oli tullut sinne hetkellä, jolloin +omaa sydäntä vihloivat ne uhraukset, joita hän toisten hyväksi oli +tehnyt, ja hän läksi sieltä sydän kovana, katkerana ajatellen, ettei +uhrautuminen maksa vaivaa, ei ansaitse elämä eikä ihmiset sitä. Miksi +hän oli uhrautunut, miksi kieltänyt omat persoonalliset toiveensa +toisten hyväksi? Kun kerran muut sitä oppia saarnasivat, että "minän" +kaikkine vaatimuksinensa tuli asettua etusijaan, miksi menetteli +hän toisin. -- Hän oli uskonut kristinopin totuuksiin, oli valinnut +kieltäymyksen tien, mutta se tuntui katkeralta tällä hetkellä. +Miksi toinen kantaisi iestä, kun toinen sen nauraen ja ylvästellen +hartioiltaan heitti? + +Anna muisti, miten ennen oli ollut kodissa, kun hän viiden veljensä +kanssa siellä lapsena leikki. Veljet olivat aina olleet etusijassa. +Heitä piti palvella, heidän piti saada varaa kaikkeen. Ei se muuten +katkeralta tuntunut, mutta kun oli kysymys luvuista, silloin syrjään +joutuminen sydäntä kirveli. Kyllä vanhemmat olisivat tyttärellekin +oppia suoneet, mutta varoja ei ollut joka kohtaan ja veljien täytyi +tulla etusijaan. "Ei auta muu", sanoi isä, "Anna saa tyytyä olemaan +kotona." Ja Anna tyytyi. Hän hankki itselleen työtä kotipuolessa +ja koetti opiskella itsekseen siten edistyäkseen. Hän oli saanut +tyttökoulusivistyksen, jonka avulla taisi ominpäin jatkaa. Siitä hän +oli kiitollinen, mutta se oli sittenkin vain vesipisara janoavalle. +Valkolakin olisi hän tahtonut omistaa. Yliopiston avaroista +oppisaleista hän uneksi. Mutta se oli kangastus, jonka olemassaoloa hän +ei hetkeäkään uskonut. + +Näin oli hän vuosikausia eteenpäin ponnistellut. Rehellisesti hän oli +koettanut parastaan edistyäkseen, samalla kuitenkin koettaen haudata ja +kuolettaa tuon polttavan opinhalun. Tänä aikana olivat hänen veljensä, +jotka kaikki olivat häntä vanhemmat, ehtineet valmistua ja päästä +virkoihin. Nyt viimein tuli se aika, josta hän ei ennen uskaltanut +uneksiakaan, aika, jolloin isä sanoi: "Anna, nyt minulla on varaa. Nyt +saat lähteä opiskelemaan." + +Se tuli suurena, odottamattomana, tuo lahja. Miten sitä käyttää? Isä +ei tiennyt, riittäisikö rahoja pitemmälle, mutta vuodeksi saattoi +hän luvata Annan Helsinkiin. Mitä tehdä? Miten käyttää jokainoa +murunen tuosta kalliista ajasta? Liian myöhäistä oli ajatella +ylioppilastutkintoa. Ja sehän sitäpaitsi oli ainoastaan perustavaa +laatua. Ei miestä, joka sen oli suorittanut, sen perustuksella katsottu +valmistuneeksi, miksi sitten naista? Anna tarvitsi jotain muuta. Mutta +mitä? + +Hän harkitsi asiaa sekä sinne että tänne. Mutta selvyyteen hän ei +päässyt. Työsuunnitelmia oli monta, mutta mikä niistä paras oli, se +selviäisi kenties vasta perillä. Siinä mielessä hän läksi Helsinkiin. +Siellä alkoi kohta ankara työ. Hän kävi jatko-opistolla ja yliopistossa +kuuntelemassa, ahmi tietoja kuin nälkiintynyt, ahersi aamusta iltaan +kuin muurahainen, joka kekoonsa korsia kokoaa. Täten kuluivat +kuukaudet. -- Oli maaliskuu. Silloin Anna heräsi työkuumeestaan, +heräsi näkemään että aika, joka oli jäljellä, oli lyhyt. Tämä herätti +myrskyn hänen mielessänsä. Mitä oli hän ehtinyt oppia? Ei oikeastaan +mitään. Oppimisen makuun hän oli päässyt, oli tullut huomaamaan miten +rikkaat, miten äärettömät tiedon aarteistot ovat ja miten aika -- +ainakin hänelle suotu aika -- muutaman korrenkin kokoamiseen oli liian +lyhyt. Tästä kaikesta oli tullut puhe seurassa, jossa hän äsken oli +ollut. Siellä oli suoraan sanottu, että kuka käski ajatella veljiä, +kuka neuvoi kieltäytymään. Ehk'eivät veljet olleet niinkään hyväpäisiä. +Annan olisi pitänyt vaatia etusijaan pääsemistä. Olisi pitänyt muistaa, +että täytyy tunkemalla tunkea esiin sen, joka eteenpäin tahtoo. + +Anna pani vastaan, kun kuuli tällaista. Mutta hienona myrkkynä tunkivat +sanat hänen sydämeensä. + +Ajatuksiinsa vaipuneena oli Anna kulkenut, eteenpäin, tietämättä +oikeastaan minne. Viimein hän kuitenkin joutui oikealle tolalle, +löysi asuntonsa, kaksikerroksisen kivirakennuksen, ja nousi toiseen +kertaan. Hänellä oli avain eikä tarvinnut soittaa. Veli, joka oli +rautatien virkamies, oli kai virkatoimissaan ja kälyllä oli yltä kyllin +kotiaskareita. + +Anna meni suoraan omaan pikku huoneeseensa. Siellä hän päivin aina sai +yksin vallita, mutta yöllä hän jakoi sen veljensä lasten kanssa. + +Miten mahdotonta hänen olisi ollut tulla työssään aikaan ilman tätä +rauhaisaa sopukkaa! Oli sen omistaminen kuitenkin ollut onni lisäksi +tänä lyhyenä onnen aikana. Mutta pian oli kaikki oleva lopussa. + +Anna aikoi sytyttää lampun ja ryhtyä työhön, mutta hän tunsi olevansa +niin kumman väsynyt. Ja mitäpä siitä luvusta, johtui katkerana mieleen, +eihän siitä mitään hyötyä. Lukipa hän tai ei, sama se. Ei semmoisesta +luvusta paljonkaan apua. Murusia saisi hän ainoastaan maistaa, oikein +ravinnokseen ei syödä koskaan. Hänen osansa oli kuin sen, joka on +tuomittu kuolemaan vedessä tai jonka leipä silmäin edessä täytyi +nälkään nääntyä. Aikana, jolloin opin ovet olivat selkosen selällään +naisille, täytyi hänen Tanttalon tuskia kärsiä. + +Hänen mieleensä johtui, minkähänlaista olisi ollut, jos eivät +naisasia-naiset koskaan olisi ruvenneet puuhaan toisten hyväksi. +Olisivat antaneet kaiken olla olollaan. Mutta eihän hän silloin koskaan +olisi saanut tämmöistäkään vuotta, kuin tämä ainoa Helsingissä? +Silloin olisi kaipuu ollut sama, sen tyydyttäminen ainoastaan vieläkin +mahdottomampaa. Sekö se sitten helpottaisi, ettei yksikään nainen olisi +häntä onnellisempi? Eikö se ajatus ollut "tröst för ett tigerhjärta", +[tiikerisydämen lohdutusta] kuten runoilija sanoi? + +Anna hymyili surunvoittoisesti. Olihan hänen uhrautumisensa ollut +ainakin osaksi vapaaehtoista. Eikö jo se ollut omiansa vähentämään +surun katkeruutta? + +Alakerrasta alkoi kuulua soittoa. Siellä asui nuori taiteilijan-alku, +joka usein antoi Annan nauttia hämyhetken soitostaan. + +Miten viihdyttävää se oli, miten kaunista! Anna painoi otsansa +ikkunaruutua vastaan ja kuunteli. Hänen ajatuksensa alkoivat saada +toisen suunnan. Miksi oli hän muita syyttänyt, miksi katkeroitunut? Ei +kukaan ollut hänelle tehnyt vääryyttä. Isä oli antanut, minkä taisi. +Veljet olivat saaneet sen, mitä olivat oikeutetut saamaan. Jos siinä +syytä oli, oli se hänen omansa. Miksi oli hän tullut tänne Helsinkiin, +miksi elvyttänyt eloon ja antanut sytykettä taipumukselle, jota +aikaisemmin oli tahtonut tukahduttaa? + +"O, jag dåre, halfsläkt låga tände jag på nytt igen." [Voi minua +houkkaa, puoliksi sammuneen liekin viritin uudelleen.] Hän kuiskasi +sanat hiljaa, kuulumattomasti. + +Soitto alakerrassa vaihtui vilkkaammaksi. Vallattomat, leikkisät +säveleet kohosivat tanssitahdissa yläkertaan. + +Ei, iloita ei Anna vielä voinut, mutta hän tahtoi alistua, tahtoi +tyytyä. Palvelevan rakkauden ja kieltäymyksen tie, se se sittenkin +lopulta perille vie. Ei itsekkyyden evankeliumi koskaan ihmiskuntaa +auttaisi -- ei ainakaan kärsimysten hetkinä. + +Sen julistaminen oli ainoastaan tänne maan päälle singahtanut sirpale +paholaisen peilistä. Sitä sydän rupesi paisumaan, suureni -- kävi +suureksi ja mainioksi ainakin omasta mielestään --, mutta kovettui +samalla kuin paisuma ainakin. Silloin oma "minä" tärkeänä työntäytyi +valtaistuimelle, eikä se sieltä lähtenyt, ennenkuin taivaan kirkas +säde sai sydämen sulatetuksi ja sirpaleen paholaisen peilistä sieltä +poistumaan. + +Anna muisti tuon sadun, lapsuutensa päiviltä. Mutta nyt vasta selveni +sen syvä sisällys hänelle. Hän ajatteli, ettei hän ainakaan tahdo tuota +sairauden sirua sydämessään säilyttää. Hän tahtoo oman pienuutensa +tuntien antaa tietä toisillekin, ennen itse väistyä kuin muita tieltä +työntää, ennen palvella kuin palvelusta vaatia. Oli niitä monta, joilla +oli kaitaisempi elämänpolku käytävänä kuin hänellä. Jos voisi hän heitä +auttaa, mitä sitten omista kieltäymyksistä! + +Soitto alikerrassa oli jo vaiennut. Anna katsoi katulampun valossa +kelloaan ja huomasi illallisajan jo tulleen. Hän avasi oven ja läksi +kälyään etsimään. Ruokasalista hän hänet löysi juuri ruokaa pöydälle +asettamassa. + +"Hyvä kun tulit! Minä juuri aioin tulla käskemään." Käly oli väsyneen +näköinen. Koko päivän oli kiirettä kestänyt. Palvelijalla oli pesua. +Häntä ja apuvaimoa piti passata, pitää huolta lapsista, ruuanlaitosta, +huoneiden siivoamisesta ja muusta, kaikesta. + +Anna istuutui pöytään. "Etkö sinäkin syö." + +"Ei juuri maita. Kun on kaiken päivää ollut menossa, ei enää jaksa +syödäkään. Semmoista on perheen äidin elämä. Ei hänen auta ajatella +omia mielitekojaan. Ei auta. Pane sinä sekin puntarin nenään, jos +naimisiin aiot." + +Anna naurahti. "En minä sitä ajatellut. Tuli vaan mieleeni, miten +paljosta perheen äidit saavat kieltäytyä. Ei sekään taida käydä +taistelutta." + +"Kukapa niitä taisteluja joutaisi laskemaan. Kun kerran on elämän +ottelussa, niin sitä siinä on." + +"Niinhän se taitaa olla." Anna hymähti. "Minä luulen, että lähin +vihollisesi tänä iltana on tuo sukkakasa pöydällä." + +"No, onhan senkin kanssa ottelemista. Kyllä viisi vallatonta poikaa saa +sukkia kulutetuksi." + +Anna nauroi. "Mutta jos me kävisimme yhteisvoimin yhteistyöhön, ehkä +voitto siten helpommin saavutettaisiin?" Hän nousi pöydästä, kiitti ja +aikoi asettua parsimaan. + +"Älä sinä nyt", esteli käly. "Onhan sinulla lukusi, ja pian loppuu tämä +vuosi." + +"En minä nyt tänä iltana kuitenkaan aio lukea. Kyllä minulla on aikaa." +Hän asettui kälynsä viereen ja tarttui sukkaan. + +Siinä he istuivat, kaksi uutteraa työntekijää selkä vähän kumarassa, +painautuneina tarkastamaan, miten paraiten löytäisi silmukoita +parsittavista mustista sukista. Suuri oli sukkaläjä heidän edessään, +mutta nopeaan kului aika puhellessa. Pian kälykin unohti väsymyksensä, +ja iloinen hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä, kun viimeinen pari +kauniisti parsittuna käärittiin kokoon ja Anna vallattomasti heitti +koko kasan hänen helmaansa. + +"Kiitoksia avustasi!" + +Käly nousi ja huoahti helpotuksesta "Sukkelaanpa tämä työ valmistui!" + +"Kauanko viisi miestä virstaa kulkee." Anna nauroi iloisesti. Mieli oli +keventynyt. Omat huolet eivät enää painaneet, kun oli tullut toisen +kuorma kevennetyksi. + +"Mutta lukusi eivät tästä hyötyneet." + +"Hyötyivätpä kuin hyötyivätkin. Nyt jaksan taas jatkaa. Hyvää yötä!" + +"Hyvää yötä!" + + + + +POLLEN PUOLESTA. + + +Kalliolan patruuna istui ruokasalissaan aamukahvilla. Hän oli puettu +väljään ruskeaan aamunuttuunsa, joka oli tummanpunaisella reunustettu +ja koristeltu tulipunaisilla nyöreillä ja tupsuilla. Tarjotin, jonka +palvelija äsken oli sisään kantanut, oli asetettu pöydälle aivan +lähelle patruunan nojatuolia, ja itse oli hän paiskautunut viereen +niin mukavaan asentoon kuin mahdollista. Hän oli vetäissyt jakkaransa +nojatuolin eteen, oli huolettomasti heittänyt toisen säärensä sille, +toisen kiertänyt ristiin polven päälle ja antoi sen siinä roikkua. + +Patruuna kaasi kuparipannusta kahvia suureen kiinalaiseen +posliinikuppiinsa, antoi sen hetken höyrytä ja katseli sillävälin +tärkeimpiä uutisia päivän sanomalehdestä. "Hohoo, jajaa." Hän puhalteli +tyytyväisenä. Oli se sentään mukavaa ja huoletonta, tämä elämä! + +Patruunan katse kulki takassa roihuavasta valkeasta, vaelteli sitten +muhkeasti paperoitua seinää pitkin katon rajaan ja siitä takaisin hänen +omaan hyvinvoipaan olentoonsa. Sitten hän tarttui kuppiinsa, särpi +suuhunsa höyryävää kahvia, sivalsi voita paksusti vehnäleivälle ja +haukkasi. Kun kahvi oli juotu, otti hän pöydältä tilikirjan ja syventyi +sitä tutkimaan. Milloin myhähteli hän tyytyväisenä tuloksille, milloin +harmistuneena puraisi huultaan ja puoleksi kiroili. Juuri tällaisena +suuttumuksen hetkenä temmattiin ovi äkkiä auki, ja pieni, laiha, vähän +kumaraselkäinen naishenkilö pysähtyi kynnykselle. + +"Patruuna!" Äänessä värähteli hillitty liikutus. "Nyt sanon sen +viimeisen kerran. Jos ette tahdo hevosraukkaa hengiltä, niin käykää +katsomaan, miten Kalle sitä pitelee." + +"Häh", sanoi patruuna silmiään nostaen, "mikä taas hätänä?" + +"Se vaan että Kalle pieksää Pollen hengiltä. Hän kävi avannolla, ajoi +mäkeä ylös, ja kun Polle ei siitä heti päässyt nousemaan -- siinä kun +ei enää ole kuin sulaa maata tai iljannetta -- tarttui hän piiskaan. +Se vinkui vimmatusti. Minä kuulin sen omin korvin. Silloin Polle teki +viimeisen ponnistuksen, iski kavionsa iljanteeseen ja nykäisi niin, +että sen sisälmykset kai revähtivät. Reki hytkähti. Tiinu kaatui. -- +Uskoi patruuna tai ei, mutta totta se on. Ja nyt on Kalle vienyt Pollen +talliin, sitonut riimusta kiinni ja ruoskii sen kai kuoliaaksi." + +Hengästyneenä kiireisestä kertomuksesta vaikeni Leena. Hän oli pelännyt +keskeyttämistä, ja siksi oli arvelematta antanut sanojensa tulvana +tulla. Mutta patruunalla ei näkynyt olevan aikomusta keskeyttää. Hän +oli koko ajan istunut hiljaa melkein silmiään räpäyttämättä Leenaan +tuijottaen. Nyt pääsi häneltä pilkallinen nauru. + +"Joko nyt loru loppui." + +"Jo." + +"No hyvä, saat mennä sitten. Katso sinä piikojasi, miten karjasta +huolta pitävät, ja anna minun ja renkien huolehtia omista asioistamme." + +Leena seisoi hetken kuin kivettyneenä. + +"No, etkö sinä paikaltasi pääse. Joko sääret käyvät kankeiksi kuin +Pollen?" + +Taas patruuna nauraa hohotti niin, että hänen ihravatsansa hytkähteli. +Mutta Leena ei vieläkään liikahtanut. Vasta hetken kuluttua, kun +hän ymmärsi sanat todella tarkoitetuiksi, ojentautui hänen vanha +vartalonsa, selkä suoreni, silmät säkenöivät ja tuomion ankaruutta oli +äänessä. + +"Patruuna, teidän maksettaviksenne ne kerran tulevat kaikki viattoman +kärsimykset, kaikki armottomat työt ja sydämettömät teot. Raskas on +palkan maksu, muistakaa se." + +Ovi lennähti kiinni ja Leena oli kadonnut. + +"Joutavia jaarituksia", mutisi patruuna harmistuneena. +"Ainahan vaimoväellä valituksia riittää. Eikö siitä voi suuttua +hyväluontoisemmatkin?" + +Patruuna kallisti kannua ja aikoi kahvitilkalla huuhtoa harmit +mielestään. Mutta nyt niitä vasta näkyikin tulossa olevan. + +Tuskin oli patruuna laskenut kannun tarjottimelle, kun näki salin oven +auenneena ja poikansa parin askeleen päässä kynnyksellä. + +"Isä!" + +Veret olivat paenneet pojan poskilta ja huulet värähtelivät. "Minä +kuulin Leenan puheen. Saanko mennä Kallelle sanomaan, että sinä +kiellät." + +"Kiellän mitä?" + +Patruunan punakka, kiiltävä naama, josta jok'ainoa tunteen väre +oli karkoitettu, oli pojan hienojen, sielukkaiden kasvonpiirteiden +täydellinen vastakohta. + +"Kiellät eläinrääkkäyksen." + +"Vai huolehdit sinä minun velvollisuuksistani? Kiitoksia paljon. Mutta +pääsiäislupa on lyhyt, mene lepäämään ja ole rauhassa." + +Pojan käsi puristautui nyrkkiin, kasvot punehtuivat ja vaalenivat +vuoroon ja käsi kohosi. Mutta silmänräpäyksessä hän hillitsi itsensä, +käänsi selän isälle ja kiiruhti pois. Vasta salissa saivat hänen +tulvilleen nousseet tunteensa päästä purkautumaan. Hänen puristuneet +kätensä kohosivat, silmä iski tulta ja tuskasta värähteli ääni. +"Vanhurskas Jumala", sai hän sanotuksi, "kosta, kosta!" + +Sanat tulivat ajattelematta, vaistomaisesti, vastustamattomalla +voimalla kuin purkaus tulivuoren polttavasta povesta. Jalka polki maata +ja katse oli kuin kiinni naulittu siihen suuntaan, jossa isä istui. + +Vasta kun ruokasalista alkoi kuulua hiljaista liikettä, vaikutti se +vapauttavasti. Pojan katsekin silloin siirtyi ovesta ja kiintyi kuvaan, +joka riippui seinällä vastapäätä. Se oli nuoren, miellyttävän naisen +kuva. Katse oli lämmin ja syvällinen, piirteet pehmeät. Suun ympärys +ilmaisi herkkää tunteellisuutta, joka elämän kovassa koulussa oli +tulikasteensa saanut. + +Enempää ei tarvittu. Samassa kuin pojan katse kuvaan sattui, suli kirsi +hänen sydämestään. "Äiti, äiti", äännähti hän, heittäytyi leposohvalle +kuvan alle ja kätki kasvot sohvan kaidetta vastaan. + +Patruuna oli sillävälin noussut nojatuolistaan, kävi kohentelemassa +hiilosta ja asettui sitten ikkunasta katselemaan, näkyisikö Kallea +pihalla. Olikohan se vielä Pollea ruoskimassa! Ilkeä juttu tuo! + +Palkit polttivat patruunan jalkapohjia. Jos se oli totta, mitä Leena +oli sanonut! Jos tulisi kerran hänen maksettavakseen viattoman +luontokappaleen kärsimykset? -- Taas pääsi patruunalta hiljainen +kirous. Pitänee tästä mennä katsomaan, mitä se mies tehnee. Ei +maittanut kahvi enää, ei käynyt luku. Paras lähteä jaloittelemaan. + +Patruuna otti lakkinsa eteisen naulasta ja läksi. Ylpeys esti häntä +kuitenkin osoittamasta levottomuutta. Keppiä heilutellen sormensa +nenässä asettui hän vain Kallea huutamaan. Vastausta ei kuulunut. +Pieni juoksupoika, joka seisoi kaivon kannella ottamassa vettä, sai +tehtäväkseen hakea Kallea. Patruuna tahtoi oriin valjaisiin. Hän aikoi +käydä sahalla. + +Kun poika avasi tallin oven, hellitti Kalle lyömästä ja heitti piiskan +nurkkaan. Hän oli lakitta päin, kasvot punaisina kiukusta. Edellisenä +päivänä hän oli tullut kaupungista aika pöhnässä. Siellä hän oli +kadottanut kellonsa, katkaissut patruunan reestä aisan ja vaihtanut +uuden uutukaisen lakkinsa vanhaan. Ei ollut ihme, että nyt pisti +vihaksi! + +Harmiaan hautoen oli Kalle vedelle lähtenyt. Ja sillä tiellä hän sai +kun saikin vihansa Pollelle purkaa. + +Vasta kun Polle kuuli oriin kulkusiaan puistelevan pihalla, ymmärsi se, +että ainakin ajaksi oli päässyt kiduttajansa käsistä. Tuskasta vielä +väristen painautui se syvemmälle pilttuuseensa ja riipotti surullisena +päätään rintaa vasten. + +Polle ei ollut ainoa, jolle patruunan lähtö oli helpotus. Heti kun +reki pihaportista jäälle pyörähti, hiipi Leena ruokasaliin. Hän oli +oven takaa kuunnellut sananvaihtoa isän ja pojan välillä ja tunsi +kasvattinsa siksi hyvin, että tiesi, millaisella mielellä hän nyt oli. + +Varovasti raotti Leena salin ovea. Siellähän se sydänkäpy makasi. +Kasvonsa hän oli käsiin kätkenyt ja koko asento osoitti hillitsemätöntä +tuskaa. Leena sulki oven niin että se vähän narahti. Poika nosti +päätään. + +"Eikö Jalo-herra tahtoisi minua vähän auttaa?" + +"Mitäpä minä voin, en mitään, en mitään, Leena." Toivoton suru kuvastui +pojan kasvoilla, suru, joka ei ollut hetken tuoma. Se näkyi olevan +syvälle sattuneiden sydänhaavojen uudelleen auki repimistä. + +"Kaikki, Leena, on toisen vallassa. Minä en voi mitään. Ja se +kauheinta, että halveksun, vihaan omaa isääni, jota tahtoisin rakastaa. +Minä tulen kovaksi, katkeraksi, toisenmoiseksi kuin äiti oli. Minä +paadun nähdessäni niin paljon pahaa, jota en saa yrittääkään parantaa." + +"Kyllä ne vuodet pian kuluvat, ja sitten on valta oman poikani +käsissä." Leena katsoi ihailevasti lasta, jota oli kasvattanut hellästi +kuin omaansa. "Voi mikä hyvä isäntä teistä tulee!" + +"Jos tulee. Mitäpä minä voin." + +"Johan te nytkin voitte. Kas tässä on rukiinen leipä, minä toin sen +juuri Pollea varten. Menkää talliin! Kalle on ajamassa patruunaa +sahalle." + +Jalo säpsähti, ja taas vaihtui väri hänen kasvoillaan. Ensi ajatus oli +se, ettei hän jaksaisi mennä Pollen luo. Hän ei voisi nähdä hevosparkaa +kärsivänä, kenties vaivasta värisevänä. + +Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soimasi hän itseään tästä +heikkoudesta. Koska Polle kerran oli tuon kaiken kärsinyt, eikö hän +jaksaisi kärsiä vähän hänkin valmistaakseen sille lievitystä. + +Hän otti leivän, pisti poveensa ja kiiruhti ulos. Mentyään pihan poikki +tuli hänelle mieleen käydä katsomassa mäkeä, johon Polle oli tiinun +kaatanut. Ehkä hän oli mielikuvituksessa ajatellut kaikkea kauheammaksi +kuin se olikaan, ehkä hän lohdutettuna, rauhoitettuna sieltä lähtisi +Pollea katsomaan. + +Hän kääntyi portista rantaan. Tuossa oli mäen rinne. Liistereki oli +viskattu tiepuoleen. Tiinu näkyi alempana vielä vierimäsijallaan. +Sulana oli keskitie ja paksun lian peittämänä. Ei siitä kuorma noussut, +sen näki jokainen. Hiekka karhi heti vastaan. Tien toisella laidalla +oli maa viettävää, ja yökylmät olivat siihen hyydyttäneet lumesta +sulavat vedet. Siinä kai Kalle ensin oli kuormaa vedättänyt, mutta +peläten vierimäpaikkoja hän oli käskenyt Pollen keskitielle. Mutta +siitäpä ei kuorma noussutkaan. Polle ponnisteli voimiensa takaa, +kiskoi, repäisi, sai reen takaisin iljanteen reunalle -- huoahti +hetkisen -- kiskoi taas -- silloin vierähti tiinu. + +Jalo painoi lakin silmilleen ja läksi juoksemaan. Hän oli nähnyt +tarpeeksi, ei kärsinyt katsella kauemmin. Hengästyneenä pysähtyi hän +tallin edustalle. + +Polle vavahti kuullessaan liikettä. Mutta kohta oven avauksesta se +tunsi tulijan. + +Tavallisesti tervehti Polle Jaloa hiljaisella horinalla, mutta +tällä kertaa ei sitä kuulunut. Surullisen lempeä katse oli Pollen +ainoa vastaus Jalon hyväilylle. Värähdys näkyi vielä tuon tuostakin +hevosparkaa puistattavan, ja pitkinä viiruina näkyivät piiskan jäljet +selässä. + +Jalo nieli itkuaan. Ei leipäkään vielä maistunut hänen vanhalle +ystävälleen. Mitä tehdä? + +Hän arveli hetken, näkyi sitten keksineen tuuman ja kiiruhti pois. +Vähän ajan perästä hän palasi tyytyväisenä muassaan voiderasia ja +pehmoinen villavaate. Polle seisoi hiljaisena kuin lammas. Pehmeä oli +käsi, joka voidetta siveli kirveleviin naarmuihin, pehmeästi sitten +pyyhkäistiin ja siveltiin selkää. Tuskan jännitys rupesi hellittämään. +Polle tunsi raukaisevan suloista väsymystä ruumiissaan ja päästi +hiljaisen horinan. + +"Polle, rakas, vanha Polle." Jalo tarttui kaulaan ja painoi hyväillen +päänsä Pollen turpaa vasten. Siinä he seisoivat hetken hiljaa, +liikkumatta kuin kaksi ystävää, jotka jo sanoitta toisiaan ymmärtävät, +joiden sydämien syvimmät tunteet vaikeneminen paraiten tulkitsee. + +Sitten kaivoi Jalo povitaskustaan esille pari sokeripalasta. Ne jo +maistuivat, vähitellen leipäkin. + +Jalo ei olisi raskinut tallista erotakaan, mutta kun oriin kulkuset +kuuluivat pihalta ja pian sen jälkeen Kallenkin ääni, tuli hänelle +kiire. Hän pisti sukkelaan sylyksen paraita heiniä Pollelle, siveli +vielä kerran sen pehmeää turpaa, pisti oven säppiin ja kiiruhti pois. + + * * * * * + +Kun Jalo viime päivänä toukokuuta palasi kotiinsa kesälomalle, kävi hän +ensi työkseen tallissa. Polle hirnahti hänen ovea avatessaan, ja ilo +oli molemminpuolinen. + +Tätä ensimmäistä käyntiä seurasi useampia. Tänä kesänä Jalo myös ensi +kertaa osoittautui ahkeraksi maamieheksi. Hän oli muassa niityillä +ja pelloilla. Isä nauroi ja sanoi että hyvähän se, säästyy häneltä +vastaisuudessa pehtorin palkat. Väki taas ihmetteli, mikä nuoren herran +oli, kun oli tavoiltaan niin muuttunut. Kaikki tiesivät hänen olevan +lukumieheksi luodun. Miksi nyt kirjat saivat hyllyllä levätä nuoren +herran kierrellessä maita ja mantuja? + +Leena oli ainoa, joka tiesi syyn tuohon. Ja salaa pyyhkäisi hän +kyyneleen silmänurkasta. Mistäpä muut sen ymmärtäisivätkään, mutta eikö +hän poikaansa tuntisi? Eikö hän aavistanut, että kaikki oli Pollen +puolesta, Pollen hyväksi. + +Jalo ei voinut talossa paljon vaikuttaa asemansa kautta. Patruuna +oli aina selvästi osoittanut, ettei pojalla ollut mitään sanomista. +Mutta hänen persoonallisuutensa vaikutti kuitenkin paljon. Useimmat +alustalaisista rakastivat nuorta herraa, ja nekin, jotka eivät hänestä +piitanneet, hillitsivät kuitenkin raakuuttaan hänen läsnä ollessaan. +Olihan Jalo talon tuleva isäntä. Paras aikanaan asettua hyviin väleihin. + +Isäntärenki Kalle huomasi harmikseen vaikutusvaltansa suuresti +supistuvan Jalon ollessa saapuvilla. Määräämisvaltaa oli Kallella tosin +yhtä paljon kuin ennenkin, mutta esikuvanaan, henkisenä johtajanaan +eivät työmiehet häntä pitäneet. Sen paikan oli Jalo anastanut. Moni +raaka sana jäi heiltä sanomatta, moni piiskanlyönti läimäyttämättä +syystä, että nuori herra oli saapuvilla. + +Kalle oli tähän asti ollut tovereitaan yllyttämässä raakuuteen. Nyt +tunsi hän vastavaikutuksen Jalon puolelta. + +Hellyys eläimiä kohtaan, ja etenkin rakkaus vanhaan Polleen, oli +ollut päävaikuttimena Jalon päättäessä ottaa osaa maantöihin. Mutta +tämän päätöksen seuraukset eivät supistuneet yksin eläinrääkkäyksen +ehkäisemiseen. Jalolle avautui uusi maailma hänen uudessa toimessaan. +Hän tuli sen kautta lähemmin tuntemaan isänsä alustalaiset, heidän +luonteensa, heidän tarpeensa, heidän tapansa ja taipumuksensa. Hän +löysi ystäviä monen yksinkertaisen torpparin mökissä. Se elintehtävä, +jota isä hänelle ennen oli tyrkyttämällä tyrkyttänyt, kävi hänelle nyt +itsestään rakkaaksi. Ennen oli hän ajatellut tulevaisuutta lukuhalunsa +tyydyttämisenä, opiskeluna, jolla ei muuta määrää kuin syvä, hiljainen +mietiskely. Hänen asemansa varakkaan liikemiehen ja tilanomistajan +ainoana poikana oli ollut hänelle arvoton. Nyt oli toisin. Tulevaisuus +tunki tunkemalla esiin ja sen kanssa tuhannet tuumat ja työt +kotitalon hyväksi. Torpat, nuo köyhät, rappeutuneet muuttaisi hän +kerran kukoistaviksi. Hän tunsi ja tiesi, mitä kukin hyvinvoinnikseen +tarvitsi, ja siitä pitäisi hän huolta. Eläimet saisivat kaikki hellintä +hoitoa. Palvelijat olisivat kuin lapset talossa. Hän saisi valtaa +ja varoja, ja ne hän käyttäisi lähimmäistensä hyväksi. Se oli se +tulevaisuustuuma, joka kauniina väikkyi Jalon mielessä. + +Tämä uusi elämäntehtävä antoi Jalolle ennen aavistamatonta tyydytystä. +Mutta hän ei suinkaan ollut ainoa, joka siitä iloitsi. Vanha Leena oli +Jaloakin onnellisempi, sillä hän näki nyt uuden ajan sarastavan, näki +hedelmiä uskollisesta, uupumattomasta työstään. + +Leena oli ennen muinoin ollut palveluksessa Jalon äidin kodissa. +Hän oli talon ainoata tytärtä vaalinut tämän syntymästä asti ja oli +palveluspaikassaan pysynyt silloinkin, kun perheenisän kuoltua ei enää +ollut varoja palvelijoiden palkkaamiseen. Leena oli silloin jakanut +äidin ja tyttären huolet toimeentulosta. Hän oli kutonut kangasta, +käynyt taloissa vaatteiden pesussa ja koettanut ansaita vaikka miten. + +Mutta vaikeaksi kävi kuitenkin ajan pitkään puutetta torjua, etenkin +kun vanha rouva sairastui ja tauti kääntyi pitkälliseksi. Silloin +-- toimeentulon ollessa ahtaimmillaan -- tuli kosija taloon. Hän +oli varakas liikemies. Rahapohataksi sanoivat hänen olevan luodun, +vaikka köyhänä oli syntynyt. Hänen käytännöllinen älynsä oli häntä +eteenpäin auttanut. Hän oli pian saavuttanut melkoisen varallisuuden ja +varallisuuden muassa yhteiskunnallisen arvon ja ihmisten kunnioituksen. +Ettei hänellä ollut paljon ulkonaista sivistystä, vielä vähemmin sitä, +mitä sydämen sivistykseksi sanotaan, se hänelle kernaasti annettiin +anteeksi. Olihan hän köyhä poika omin neuvoin eteenpäin päässyt, ei +häneltä paljon voinut vaatia. + +Leena ei koskaan kuullut, mitä äiti ja tytär kosijasta puhuivat. +Mutta sanomattakin ymmärsi hän asian laidan. Häntä harmitti, kun +kihlauksen tapahduttua morsiamen kotipitäjässä paljon puhuttiin siitä +erinomaisesta onnesta, joka tuli tytön osaksi, kun hän köyhyydestä ja +puutteesta pääsi varallisuuteen. Leena toki ymmärsi asian paremmin. +Hän tiesi, miten kalpea ja iloton morsian oli kihlausaikana, ja +pani merkille, ettei hän itse koskaan puhunut onnensa suuruudesta. +Ainoastaan silloin hän hymyili, kun hän puhui siitä, miten hänen +sairastava vanha äitinsä pääsisi paremmille paloille. + +Häiden jälkeen seurasi Leena nuorta paria heidän uuteen kotiinsa. +Siellä jatkoi hän uusissa oloissa entistä uskollista palvelustaan. Hän +oli ainoa, joka ymmärsi, mitä nuori rouva kärsi. Hän näki sen kaikesta +ja koetti rakkauden hienotunteisuudella kuormaa keventää. Etenkin +aikoina ennen Jalon syntymää tunsi nuori rouva, miten uskollinen, +osaaottava ystävä Leena oli. Hänelle hän taisi ajatuksensa ja huolensa +uskoa. Kangaskamarissa Leenan luona hän purki sydämensä. Siellä pääsi +valloilleen se suru ja tuska, jota hän muuten aina hillitsi. Siellä +puhui hän myöskin lapsesta, jota hän aina ajatteli ja josta ei kukaan +muu välittänyt, kuin hän ja Leena. + +Hän oli varma siitä, että se oli oleva poika. Hän oli hänet jo +unessa kerran nähnyt. Nimikin oli hänellä valmiina, ja siihen nimeen +sisältyivät kaikki äidin sydämen toiveet. Se nimi oli "Jalo". + +Leena tunsi saaneensa pojan kasvatuksen huolekseen jo ennen tämän +syntymää. Vanha iso-äiti oli juuri ennättänyt kuolla, ja Jalon ollessa +muutaman viikon vanha seurasi tytär äitiään. Pienenä ja avuttomana +makasi Jalo kätkyessä tietämättä mitään siitä, mitä kuoleman kolkko +käsi häneltä riisti. Hänen ei elämänsä ensi vuosina tarvinnut siitä +mitenkään kärsiä. Äidin hellyyttä sai hän Leenalta, vaalintaa ja +huolenpitoa yhtä uskollista kuin konsanaan omalta äidiltä. Mutta heti +kun poika vähän kasvoi, rupesi Leena hänelle kertomaan äidistä. Äiti +oli enkelinä taivaassa, tiesi Jalo jo neljän vanhana, ja tultuaan +neljäntoista vanhaksi oli hänellä täysin selvä kuva äitivainajasta. +Tuohon kuvaan liittyi Jalon mielessä kaikki, mikä oli hyvää, mikä +jaloa, mikä kaunista ja ylevää. Miksi oli äiti poissa, tuo hieno, +hellätunteinen äiti, joka häntä olisi ymmärtänyt. Isä oli toisenmoinen, +sen hän tunsi, vaikka aina koetti sitä ajatusta karttaa. Äiti olisi +paremmin ymmärtänyt, olisi ohjannut ja neuvonut. -- Mutta hän oli +poissa ja Jalon täytyi kulkea yksin. + +Kun vanha Leena näki Jalon hellätunteisesta lapsesta vähitellen +kehittyvän pojaksi, joka nuoruuden hehkulla pani kaikki voimansa hyvän +palvelukseen, tunsi hän saaneensa palkan työstään. Hänen tehtävänsä oli +täytetty, voitto saavutettu. Ainoastaan yksi velvollisuus oli hänellä +vielä ja sen suorittamiseen oli aika nyt otollinen. + +Leenalla oli huostassaan päiväkirja, jonka Jalon äiti oli hänelle +uskonut ja joka pojan piti saada. Mitä vielä äidin kuvasta puuttui, sen +löytäisi poika tästä. Se täydentäisi ja päättäisi työn, jonka vanha +Leena oli suorittanut. Se viittaisi Jalolle tietä sillä elämän uralla, +jolla hän äsken oli ensimmäiset askeleensa astunut. + +Jalon täyttäessä viisitoista vuotta sai hän äitinsä päiväkirjan. +Hän meni ullakkohuoneeseensa, sulki oven ja rupesi lukemaan. Kauan +kesti, ennenkuin hän näyttäytyi kenellekään. Vanha Leena oli aivan +jännityksessä. Mitähän poika ajatteli ja tunsi? Olisipa Leenan tehnyt +mieli kurkistaa oven raosta, mutta ei uskaltanut. + +Kun ullakolta viimein kuului askeleita, kiiruhti hän tulijaa vastaan ja +loi pikaisen, tutkivan silmäyksen poikaan. "Hyvä on, hyvä on", mutisi +hän itsekseen. "Jalo sydän on äidin perintöä, tarmo isän. Mutta nyt se +kaikki pannaan hyvän palvelukseen, kaikki pannaan." Hän huokasi syvään +ja laski kätensä ristiin. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt, päättynyt +voittoon, sen hän tunsi. + +Äidin päiväkirja seurasi tästä pitäen Jaloa aina. Taskussaan kuljetti +hän sitä työpaikoille, ja kun illoin palasi kotiin, ei hän väsymyksestä +huolimatta malttanut levolle mennä. Ullakkohuoneessaan hän istui +ikkunan ääressä lukien päiväkirjaa. Hän tahtoi oppia tuntemaan kaikki +äidin ajatukset. Hän tahtoi askel askeleelta kulkea sitä tietä, jota +äiti olisi suonut hänen kulkevan. Hän ei tyytynyt, ei saanut rauhaa, +ennenkuin äiti oli hänelle tutumpi kuin yksikään elävä olento, +ennenkuin hän tiesi joka sanasta, joka työstä, mitä äiti siitä olisi +arvellut. "Pojallani pitää olla naisen lämmin herkkä sydän, mutta +miehen luja, murtumaton mieli. Minä sorruin elämän epäsointuihin, +sinun, poikani, pitää ne voittaa." -- Nämä tämmöiset sanat kannustivat +viisitoistavuotiaan mieltä. Ne antoivat hänelle elämäntehtävän, josta +hän uneksi, kun kokosi heiniä niityltä tai kun pellolla leikkasi ruista +torpparien kanssa. Kuva siitä kangastui hänen mielessään, kun hän +valvoi yksinäisinä öinä ullakkokamarissa. Sitä mietti hän sivellessään +Pollen silkinpehmeätä turpaa. + + * * * * * + +Kun Jalo syksyllä läksi kouluun, ei hän aavistanut, ettei hän palaisi +kotiin ennenkuin seuraavana keväänä. Mutta niin kävi kuitenkin. Hänet +kutsuttiin erään toverin luo joulua viettämään ja patruuna puolsi +matkaa. Ennen ei Jalo koskaan ollut kotiaan kaivannut, mutta nyt tunsi +hän saaneensa entistä enemmän, mikä mieltä sinne kiinnitti. Aivan +sydän rupesi sykkimään, kun hän seuraavana keväänä vihdoin seisoi +kotipihan portilla. Muutamin harppauksin kiiruhti hän portaita ylös. +Ovella seisoi Leena. Hän sai reippaan, nuorekkaan syleilyn ja sitten +kysymyksiä voinnistaan. + +"Patruuna odottaa", kuiskasi Leena. + +"Hyvä, hyvä." Jalo ripusti lakkinsa eteisen naulaan ja astui +ruokasaliin. + +"Kas vaan, no terve! Paina puuta, poika! Annetaan täällä kahviakin." + +He asettuivat kumpikin kahvipöydän ääreen. Puhelu alkoi tavalliseen +kaavamaiseen tyyliin. Kun Jalo oli tehnyt selkoa voinnistaan +ja todistuksesta, raha-asioista ynnä muusta semmoisesta, nousi +patruuna, sanoi olevan kiirettä ja läksi. Silmänräpäyksessä hypähti +Jalokin pystyyn. Nyt se alkoi vapaus. Nyt oli hän päässyt kaikista +virallisuuksista ja sai mennä minne sydän käski. + +Hän oli juuri ryntäämässä keittiön ovesta ulos, kun törmäsi vasten +Leenaa, joka aivan oli kumoon keikahtaa. + +"No, hyvänen aika, lapsikulta, minne nyt niin kiire?" + +"Talliin tietysti." + +"Voi hyvä ihminen, ei nyt sinne sopisi." + +"Miks'ei." + +"No, no, jahka minä selitän, kun hengästyin niin tuosta säikäyksestä." + +"Tule istumaan." Jalo vetäisi hänet viereensä kyökin penkille. "Voi +minua, kuinka olin ajattelematon! Mutta katso, Leena, on niin hauskaa +olla kotona taas." Hän katsoi ympärilleen. Keittiössä ei ollut ketään. +He olivat kahden. "Tietäisit miten olen teitä kaivannut ja miten nyt +tahdon tehdä työtä, auttaa ja palvella teitä kaikkia." Hänen silmänsä +loistivat. Se kangasti niin kauniina, tuo tulevaisuuden toivo. Se +oli syventynyt ja kirkastunut hänen sielussaan tänä eronaikana, ja +koko nuoruutensa hehkulla hän oli nyt aikeissa alkaa valmistumistaan +tulevaisuutensa työhön. -- + +Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. "Niin, kyllä se on siunattu +asia. Kyllä meitä täällä on monta, jotka sitä apua tarvitsemme." + +"Niin, ja nyt minä menen." Hän nousi. + +"Ei, ei." + +"No, mitä nyt, Leena?" + +"Emme me kaikki kuitenkaan sitä palvelusta enää tarvitse, se meidän", +-- hän änkytti -- "se vanha Polle." + +"Mitä?" + +"On myyty." + +Jalo seisoi kuin salaman satuttamana. + +"Myyty, ja kenelle?" + +"Naapuripitäjän kievarille." + +Jalo ei siihen sanonut sanaakaan, kääntyi poispäin, meni ylös ullakolle +ja sulkeutui huoneeseensa. Siellä riehui hän kauan kuin häkkiinsä +teljetty haavoittunut metsäneläin. Polle, vanha uskollinen Polle +oli myyty, ainoa hevonen koko kartanossa, joka oli äidin ajoilta, +kotikasvatti, ainoastaan pari kuukautta vanhempi kuin Jalo itse. Sen +oli nyt väsymyksen ja vanhuuden tullessa täytynyt jättää kotinsa ja +alkaa kyytihevosen raskas ammatti. Se oli myyty, tunnottomasti myyty. +Viha vai tuskako oli voittava tunne? Jalo ei sitä tiennyt. Hän polki +jalkaa, pui nyrkkiä, mutta seuraavana hetkenä hän väänsi, käsiään ja +vaikeroi kuin lapsi. + +Illemmalla hän pisti oven lukkoon, paneutui maata ja huusi +palvelijalle, ettei hän tule syömään. Sitten hän makasi silmät +selällään miettien. Verrattain helppona hän piti hankkia tietoja +Pollesta, mutta mitä niistä tiedoista, ell'ei hän saisi sitä itselleen +ostetuksi. Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen ja hylkäsi ne +taas. Vihdoin hän keksi kuitenkin keinon, joka sai hänet aivan +haltioihinsa ilosta. Vahvamäen torppari, kelvollisin kaikista Kalliolan +alustalaisista, oli sanonut pian ostavansa uuden hevosen. Hänen luonaan +kyllä Polle vielä kestäisi, kunnes Jalo tulisi täysi-ikäiseksi ja itse +voisi siitä huolta pitää. Jos nyt Jalo vaan saisi rahaa lainatuksi +eräältä toverilta, joka oli varakas ja jonka isä varmaan voisi antaa +Jalolle viiden vuoden lainan, silloin kaikki selviäisi. + +Ensi kerran eläessään tunsi Jalo rajatonta iloa siitä, että oli rikas +perillinen, joka muutaman vuoden kuluttua olisi oma herransa. Kaikki +oli nyt käypä hyvin. Kaikki oli tuleva selville. + +Tuskin olivat päivän ensi säteet pujahtaneet ullakkokamariin, ennenkuin +Jalo hypähti pystyyn. Hän pukeutui kiireesti ja rupesi kirjoittamaan. +Kaikki oli valmista, kun aamiaiskello soi. Tyynellä mielellä tervehti +hän isäänsä. Kirjeet, jotka hankkisivat Pollen takaisin, rapisivat +taskussa. Miksi hän enää vihastuisi? + +Kun aamiainen oli syöty, sanoi Jalo lähtevänsä pitemmälle +kävelymatkalle kenties koko päiväksi. Hän kävi ensin viemässä kirjeet +postiin. Sitten suuntasi hän tiensä Vahvamäen torppaan. + +Sielläkös syntyi ilo. Vaimo pyyhkäisi penkin päätä esiliinalla ja käski +istumaan. Lapset livistivät isälle kertomaan, kuka oli tullut. Isän +piti pian tulla tervehtimään. Ja torppari tuli, hymyili, pisti kättä ja +hymyili taas. Olipa hauska nähdä nuorta herraa. + +Yhdessä sitten puheltiin kaikenmoisista yksityisistä ja yleisistä +asioista. Senjälkeen vasta kävi Jalo esittämään pyyntöään. Se kävi +myötäisesti kuin mäenlasku. Torppaan oli hankittava uusi hevonen, Jalo +maksaisi ainakin suurimman osan sen hinnasta ja Polle saisi hyvää +huolenpitoa vanhoilla päivillään. + +Rahat nyt ainoastaan puuttuivat ja nekin tulivat, nimittäin lupauksen +muodossa. + +Tämän jälkeen kävi Jalo joka päivä Vahvamäellä. Siitä ohi tuotiin aina +patruunan posti, ja Jalo tahtoi itse olla täällä vastaanottamassa ensi +sanomaa Pollesta. + +Toista viikkoa sai hän turhaan odottaa. Sitten tuli kirje. Jalo avasi +sen maantiellä ja istuutui kivelle tiepuoleen. Kirje oli viipynyt, +sillä Polle oli jo myyty. Se oli vanha ja väsynyt eikä kelvannut +kyytihevoseksi. Eräs hevoskauppias oli sen markkinoilla vienyt. +Kievarin isäntä oli nyt häneltä tiedustellut, mutta ei muistanut mies +enää, kenelle möi. + +Jalo jäi kivelle hievahtamatta istumaan. Ei hän itkenyt, ei riehunut. +Hän istui siinä iskusta tunnottomaksi lamautuneena. Kuva markkinoista +syntyi hänen mielessään. Siellä räyhättiin, kiroiltiin, revittiin +hevosia suupielistä ja piestiin. Siellä oli Polle. + +Hän tunsi olevansa voimaton auttamaan, ja se tunne oli katkerata +katkerampi. + +Tämä turha ponnistus Pollen puolesta oli hänen ensimmäinen suuri +tappionsa. Oliko se toivottoman taistelun enne? Oliko tämä polttava +tuskan tunne hänet vastakin valtaava, kun elämän epäkohdat häneltä +jäisivät korjaamatta, sen kärsimykset lieventämättä, sen epäsoinnut +sovittamatta? + +Hän aikoi nousta, mutta ei voinut. Mielenliikutus kangerteli joka +jäsenessä. Se painoi kuin puutunutta paikalle. + +"Nyt tuli huonot sanomat", virkkoi torpan emäntä ikkunasta katsoen. +"Kas vaan, miten se nuori herra on masennuksissa." + +Isäntä nousi hänkin katsomaan. + +"Totta tosiaan. Ihan käy sääliksi." + +Hän katsoi tuumailevana tielle päin. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi: +"Mutta sen sanon, ei siitä miehestä ainakaan kasva toisen sortajaa. +Hyvin sanoin se kerran hallitsee ja oikeuden puolta pitää." + +"Johan sen tästä Pollenkin asiasta näkee", arveli emäntä. Ja isäntä +meni ulos kuulostamaan, mitä sanomia posti oli tuonut. + +Kun hän astui tien poikki, oli Jalo jo pystyyn noussut. Kirje oli +hänellä kädessä, toisen painoi hän poveaan vasten. + +Isäntä säpsähti katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli niin outo. +Siinä oli jotain uutta, ennen tuntematonta. Liekö ollut sitä, jota +äiti kerran lapselleen rukoili, naisen sydämen herkkää hellyyttä +yhdistettynä miehen lujaan murtumattomaan voimaan, joka ei vastuksissa +väisty, ei kärsimyksissä kukistu? + + + + +VELJESI TÄHDEN. + + +Helena oli köyhä vaatimaton ompelijatar, joka kävi kodista toiseen +työssä. Paljon hän sai kiertokulkunsa varrella nähdä, sai oppia +tuntemaan oloja ja ihmisiä monelta eri kannalta. Toisissa paikoin +hän viihtyi hyvin, oli vapaa ja onnellinen kuin omassa olossaan, +eikä muistanut kodittomuuden katkeruutta, toisissa hän taasen sai +tuntea tuota katkeruutta vielä höystettynä ihmisten ylenkatseella ja +säälimättömyydellä. + +Mutta oli niitäkin paikkoja, joissa koeteltiin käydä kultaista +keskitietä, joissa juopa köyhän ompelijattaren ja perheen jäsenten +välillä tuntui koko laajuudessaan, mutta jossa jonkinmoisella +keinotekoisella ystävällisyydellä koetettiin sitä peitellä. Tällaisissa +paikoissa oli Helenan melkein vaikein olla. Hän tunsi olevansa vaivaksi +ja tiellä, eikä kuitenkaan voinut väistyä. Hän tunsi, että käsi, joka +hänelle täällä ojentautui, ei tarjonnut ystävän lämpimää, uskollista +tukea, vaan ojentui ylhäisiltä portailta alempana oleville, niin että +sormenpäät töintuskin sipaisivat ylöspäin kurottautuvaa kättä. + +Kirjava oli Helenan kokemusten sarja, eikä suinkaan aina valoisinta +laatua. Mutta se laajensi hänen näköpiiriään, lisäsi elämän kokemusta +ja antoi hänelle synnynnäisen hienouden lisäksi käytöstavan ja +ominaisuuksia, jotka vaikuttivat sen, että moni pääkaupungin rouva +ennen muita tahtoi juuri häntä kotiinsa työhön. + +Tohtori Hjälm'in perheessä oli Helena ennen ollut työssä ainoastaan +kerran. Silloin olivat muut perheenjäsenet olleet maalla; rouva yksin +oli tullut kotia järjestämään. Silloin oli siellä ollut hiljaista +ja hyvä olla. Rouva oli ollut ystävällinen, ja Helena oli viihtynyt +hyvin. Mutta toisenlaiselta tuntui nyt, kun hän toistamiseen oli sinne +kutsuttu työhön. Siellä oli nyt väkeä paljon, sekä perheenjäseniä että +vieraita, ja Helena tunsi vaistomaisesti tällä kertaa olevansa tiellä. +Äsken oli sitä paitsi rouvalle tullut joukko aamupäivävieraita. Ovet +salin ja ruokasalin välillä, jossa Helena istui, suljettiin, ja vieraat +pitivät lystiä Helenan koettaessa kiinnittää huomiotaan työhön, jolla +oli kiire. + +Salissa olijat nauroivat ja ilakoivat. Rouva oli ottanut esille vanhaa, +hienoa viiniä, jota piti "maistella", ja lasien kilistys sekoittui +iloremakkaan ja nauruun. Se vihloi Helenan korvia. Miten saattoikaan +ilo tehdä niin vastenmielisen vaikutuksen? Sehän oli ihmisten ystävä +niinkuin lämmin, kirkas päivänpaiste. Miksi se nyt loukkasi! miksi +tuntui niin huolettoman vallattomalta, niin välinpitämättömältä? Miksi +nuo ilonpurkaukset aivan kuin ilkkuivat kaikkia elämän kärsimyksiä? + +Helena ajatteli, että jos hän äkkiä olisi saliin astunut ja +siellä alkanut puhua elämän vakavuudesta, sen vaaroista ja +vastuunalaisuudesta, olisi jok'ainoa joukosta huutanut: "Mitä siitä! +Pois se! Olenko minä veljeni vartija?" + +Tämä kaikki liikkui Helenan mielessä, ei tosin selvänä ajatuksena, vaan +epämääräisenä, tunnelmantapaisena aavistuksena. Siksi koski ilo hänen +korviinsa, siksi se sydäntä särki ja repi auki jo arpeutumassa olevia +haavoja. + +Helena oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut, kun iloinen +puhelu salissa vaikeni ja vieraat vetäytyivät eteiseen poistuakseen. +Vasta kun tohtorinna työnsi auki vierashuoneen ovet ja astui +ruokasaliin käsivarrellaan tarjotin, jonka laski ruokasalin pöydälle, +silloin huomasi hän hiljaisuuden taas vallitsevan. + +"Täällä oli iloisia vieraita", huomautti rouva nauraen, "eikö ollut, +Helena?" + +"Oli kyllä. Mutta tohtorinna, mitä nyt teen tälle?" Hän näytti hametta, +jota oli purkanut. "Kas vaan, sepä hyvä, että Helena purki tämän, niin +ettei työ loppunut kesken. Minulta meni aika vieraiden kanssa niin, +ett'en huomannutkaan." Taas nauroi tohtorinna iloisesti. Sitten hän +läheni ruokapöytää, pani appelsiinin lasilautaselle, kaasi viiniä +lasiin ja tarjosi. + +"Nyt pitää Helenankin maistella herkkujamme. Ei tämmöistä viiniä usein +tarjota." + +"Kiitoksia!" Helena otti appelsiinin. "Tämä riittää. En minä enempää +tahdo." + +"Hyvänen aika, viiniä! Ei suinkaan Helena ole niitä raittiuden hulluja." + +"Kyllä minä olen juuri sitä joukkoa. Minä en koskaan maista väkijuomia." + +"Ja viini kun on niin vahvistavaa! Kylläpä se on hulluutta." + +"En usko sen hyvinkään vahvistavan, mutta missään tapauksessa en ota. +Rouva hyvä, ette saa panna pahaksi." + +"Kyllä panen. Ja panisin vielä enemmänkin, ell'en eläisi toivossa, että +saan Helenan pian toisin ajattelemaan." Rouva oli puoleksi vallattoman, +puoleksi suuttuneen näköinen. + +"Kas, nyt otan appelsiinin." Hän otti yhden tarjottimelta. "Ja nyt +syön sen samalla kuin Helena omansa. Sillä aikaa saa Helena kertoa +minulle kaikki syynsä tuohon yksipuolisuuteen. Sitten minä vuorostani +kumoan ne, ja minä olen jo edeltäkäsin varma voitostani." Rouva nauroi +iloisesti kiskoessaan irti palasen toisensa jälkeen appelsiinin +kellertävästä kuoresta. + +Helenan kasvoille kohosi puna, kohosi ja katosi silmänräpäyksessä. Hän +näytti säpsähtävän ehdotusta, vavahtavan kuin se, joka tuntee kovan +kouran äkkiä koskettavan vielä verillä olevia haavoja. Hän katsoi +hetken tohtorinnaan, sitten työhönsä, sitten taas tohtorinnaan. Ne +olivat niin iloisen ja ystävällisen näköiset nuo kasvot hänen edessään. +Hän tiesi että lämmin ja osaaottava sydän sykki nuoren rouvan povessa. +Miksi ei hänelle voisi kertoa? -- -- Ja joka tapauksessa, olipa kuulija +kuka tai millainen tahansa, tuli hänen kertoa kertomuksensa sellaisena +kuin se oli. Se oli hänen velvollisuutensa ja sen tunnossa hän alkoi: + +"Te tiedätte, hyvä tohtorinna, että isäni oli lukkarina maalla. Hän +oli oikein vanhanajan lukkareja: oppimaton, mutta virassaan harras ja +uskollinen, laulajana mainittu monessa suhteessa muita etevämpänä. Hän +kuoli äkkiä vilustumisen johdosta. Minä olin silloin seitsenvuotias, +nuorempi veljeni Kaarlo ainoastaan muutaman kuukauden vanha. Me elimme +tämän jälkeen mitä ahtaimmissa oloissa. Äiti oli heikko terveydeltään +ja suru vielä vähensi hänen voimiaan. Ainoastaan huoli pikku Kaarlon +kasvatuksesta ylläpiti häntä. -- + +"Kaarlo oli herttainen lapsi ja osoitti jo pienenä erinomaista +lahjakkuutta. Kaikki sanoivat hänestä tulevan jotakin mainiota. Olin +käynyt kaksi vuotta kansakoulua, kun äiti kerran ystävällisesti taputti +minua olalle sanoen minua ymmärtäväiseksi, kiltiksi tytökseen, josta +hänellä aina oli iloa ja apua. Minä muistan sen päivän vielä kuin +eilisen, se oli minusta niin hauskaa, mutta samalla niin kummallisen +juhlallista, melkein peloittavaa. Sitten rupesi äiti selittämään, miten +meidän nyt jo oli alkaminen säästää, jotta Kaarlo kerran saisi varoja +koulunkäyntiinsä. Äiti kysyi, enkö minäkin sen syyn tähden tahtonut +keskeyttää koulunkäyntiäni ja auttaa häntä kotona. Sydäntäni vähän +kirveli, mutta minä en voinut, en tahtonut ajatella itseäni! Myöhemmin +pääsin ompelijattaren oppiin ja sitten aloin itse ansaita. + +"Kaarlo kasvoi, pääsi kouluun ja edistyi siellä nopeaan. Hän oli +meidän ilomme ja ylpeytemme. Läksynsä oppi hän tavallisesti yks kaks, +oli sitten ulkona toveriensa luona, mutta palasi illemmalla kotiin +ollakseen vähän äidin ja minun seurassani. Hänen lempipaikkansa oli +matala, pieni kiikkutuoli meidän vierashuoneessamme. Sinne istuutui hän +usein ja lauloi, lauloi niin että katto oli kohota, ja äiti ja minä +kokonaan unohdimme köyhyytemme, unohdimme puutteet ja kärsimykset, +jotka mieltä usein painoivat. Monesti silloin itkimme, mutta ilon +kyyneleitä, sillä maailma oli meistä suuri, ihana ja iloa täynnä. +Semmoisena Kaarlo siitä lauloi, ja se laulu täytti mielemme ilolla, +mutta kaipuulla myöskin. Mutta olihan se kaipuu turha, sillä meillä oli +onnea tarpeeksi, kun Kaarlo oli luonamme. -- + +"Hän oli aina hyvä meille. Ainoastaan joskus, kun tunsi köyhyyden +painostavan, kävi hän kärttyisäksi ja vaateliaaksi. Hän olisi +tahtonut saada oman soittokoneen, mutta vaikka kuinka säästimme, emme +voineet sitä hänelle hankkia. Ainoa lohdutuksemme oli se, että Kaarlo +kerran itse semmoisen ostaa. Ja siitä hän puhuikin usein iloisempana +ollessaan. Saatuaan oman kodin ja oman soittokoneen aikoi hän sitten +meistäkin huolta pitää. Se oli hänen tulevaisuudenunelmansa. Mutta sen +toteuttamisesta ei mitään tullut. + +"Kaikki tosin kävi hyvin kahtena ensimmäisenä vuonna Kaarlon ollessa +yliopistossa. Mutta sitten tuli takatalvi, joka tappoi toiveemme. +Kaarlo joutui huonoon seuraan. Eräänä tavattoman kylmänä talviyönä +rentusteli hän kaduilla muutaman toverin kanssa. Hän oli kadottanut +sekä päällystakkinsa että lakin, kulki laulaa hoilottaen katuja pitkin +ja oli vähällä joutua poliisinkin käsiin. Toveriensa avulla hän +kuitenkin pääsi pakoon, mutta kylmettyneenä yöllisestä retkestä hän sai +keuhkokuumeen, sairastui ja kuoli. Se isku vei äidinkin hautaan. + +"Minä jäin yksin. -- -- -- Olen siitä asti kulkenut kodista kotiin +työssä. -- -- -- Ettekö nyt ymmärrä, hyvä tohtorinna, miksi en voi +maistaa väkijuomia. Enhän voi leikitellä aseella, joka surmasi ainoan +veljeni." -- + +Helena vaikeni hetkeksi. Ilme hänen kasvoillaan osoitti paremmin kuin +sanat, miten paljon hän oli kärsinyt. + +Tohtorinna ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän tunsi häpeän sekaista +mielipahaa koko keskustelusta. Olihan se hänen ajattelemattoman +kehoituksensa aikaansaama. Mutta miten saattoi hän arvata, että syyt +Helenan raittiuslupaukseen olivat niin arkaluontoista laatua. Hän olisi +mielellään peruuttanut koko kehoituksensa, mutta nyt se oli myöhäistä. + +Ennenkuin tohtorinna ennätti jatkaa, nousi Helena, laski kiittäen +appelsiinilautasen pöydälle ja aikoi tarttua työhönsä. Mutta ne +muistot, joita hän kertoessaan uudelleen oli eloon elvyttänyt, olivat +siksi hänen mielensä vallanneet, ettei hän vielä voinut niistä +irtaantua. Työ painui hänen helmaansa ja katse luotuna nuoreen rouvaan +hän jatkoi arastellen, melkein kuiskaamalla: "Minä tulin sen asian +ymmärtämään, kun isku sattui oikein lähelle, mutta jäljestäpäin olen +hävennyt itseäni. Miksi en sitä ennen käsittänyt? Miksi en nähnyt +velvollisuuttani vähemmällä? -- Olemmehan veljiä ja sisaria kaikki." + +Tohtorinna laski hermostuneena pois tarjotinliinan, johon oli tarttunut +sitä kokoon kääriäkseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, minne katsoa, +niin häntä vaivasi ajatus, että hän epähienolla tavalla oli tullut +koskettaneeksi kirvelevän kipeään sydänhaavaan. + +Hän näki, miten Helena taisteli voittaakseen liikutuksensa ja miten +tuskallinen tuo taistelu oli. Helena oli aivan kalvennut, huulet olivat +kokoon puristautuneet ja silmäluomet punoittivat. + +Tohtorinna nousi äkkiä, hän tahtoi ainakin valmistaa Helenalle +helpotusta jättämällä hänet yksin. Salin läpi hän kiiruhti omaan +pikku sopukkaansa, pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli sinivalkealla +sisustettu ja jonka parvekkeelta oli kaunis näköala vilkasliikkeiselle +esplanaadille. Täällä heittäytyi hän nojatuoliin, kätki kasvot käsiinsä +ja vaipui ajatuksiin. + +Helenan sanat soivat yhä hänen korvissaan. "Minä ymmärsin sen, kun +isku koski läheltä --, mutta olen hävennyt itseäni -- miksi en ennen +ymmärtänyt -- olemmehan veljiä ja sisaria kaikki." + +Oliko hän sitten velvollisuutensa käsittänyt, hän, nuori tohtorin +rouva, joka oli saanut oppia ja sivistystä? Oliko hän tuntenut +lähimmäisensä surut omiksensa? Oliko hän tuntenut veljekseen ja +sisarekseen jok'ainoan, jonka tiellään tapasi? + +Hänen mieleensä johtuivat tuhannet pikku seikat. + +Eilen aamulla hän oli aika pakkasessa kohdannut kadulla pienen +poikasen, arviolta noin viisivuotiaan. Poika oli päällystakitta, +repaleinen pieni lakki päässä. Lapasia hänellä ei ollut ja vaivoin +piteli hän kohmettuneissa käsissään lastuja, joita arvattavasti kotiin +kantoi. Mitä olisi tohtorinna tehnyt, jos hän tuon pienokaisen olisi +veljekseen tuntenut? Eikö hän olisi syliinsä nostanut, olisi hieronut +lämpimäksi kohmettuneet kätöset, suojannut omilla vaatteillansa, +lämmitellyt omalla hengityksellänsä. Mutta hän meni ohi -- kiireisesti +kuin unohtaakseen näkemänsä. + +Illalla hän oli ollut helppotajuisessa konsertissa. Siellä oli valoa, +oli lämpöä, hienoja pukuja ja taidenautintoa. Siellä puheltiin ja +naurettiin, syötiin ja juotiin. Hänen mieleensä oli silloin hetkeksi +muistunut tuo vilusta värisevä lapsi. Hän katseli loistoa ympärillään +ja ajatteli, että ihmisten osa elämässä on hyvin erilainen. Sitten hän +kuunteli taas soittoa. -- + +Mutta illalla palasi tuo ajatus uudelleen hänen vertaillessaan elämän +päivänpaisteista puolta sen yöpuoleen. Hän näki silloin konsertista +palatessaan nuoren humaltuneen naisen, joka oli langennut kadulle, +kasvot erään sisäänkäytävän kivisiä portaita vastaan. Häntä puistatti +tuo näky. Hän painautui lähemmä miestään, jonka kanssa kävivät käsi +kädessä, ja he kiiruhtivat ohi. + +Mutta kuva jäi hänen mieleensä. + +"Veljiä, sisaria" kaikui hänen korvissaan ja hän vavahti, väistyi kuin +aavetta, kummitusta. "Veljiä ja sisaria", niin se sittenkin oli. Ehkä +olisikin elämä toisenmoista, ehkä onnellisempaa, ehkä parempaa, jos se +tietoisuus olisi selvänä kaikilla. + +Hän tuli ajatelleeksi, miten olisi ollut, jos tuo onneton olisi ollut +hänen sisarensa. Miten hellävaroen hän olisi hänet nostanut, olisi +kiertänyt omaan turkkiinsa, olisi peittänyt ja suojannut ihmisten +ylenkatseellisilta silmäyksiltä. Sitten hän olisi hänet kotiinsa +vienyt, olisi hoitanut ja hoivaillut, rakkauden siteillä kiinnittänyt +itseensä ja käsikädessä kuljettanut eteenpäin paremmalla tiellä. +Miksi oli hän nyt tehnyt toisin? Oliko hän kulkenut ohi kylmänä, +välinpitämättömänä kuin pappi ja leviitta? Oliko hän oman itsensä +tähden unohtanut lähimmäisensä? + +Vanha vaimo, joka lauantaisin pesi rakennuksen kiviportaita, mies, joka +vuosittain heille halkoja hakkasi, -- saivatko he muuta kuin maksunsa? +Saivatko koskaan ystävällistä sanaa, ystävän lämmintä osanottoa? + +Hän nousi ja läheni parvekkeen ovea. Jalkainsa alla näki hän +ihmisjoukkojen myllertävän. Siellä istuivat ajurit, jotka sateessa +ja pakkasessa odottivat ansaitsemisen tilaisuutta, siellä kulki +raitiovaununkuljettaja kiiltävänappisessa puvussaan. Ihmisjoukot +sivuuttivat siellä toisiaan kiireisesti, levottomasti kuin aallot +elämän merellä. "Veljiä ja sisaria kaikki" kaikui taas hänen +korvissaan, ja hän alkoi aavistaa, että ihmiskunta olisi onnellisempi, +sen surut pienemmät, sen ilot suuremmat, jos kaikki tämän käsittäisivät. + + + + +KUN TALVINEN AURINKO LASKEE. + + +Talvipäivinä auringon paistaessa kirkkaimpanaan, kun hanget hohtavat +ja metsät huurteissa kimaltelevat, silloin hurmaa mielen luonnon +loistoisa kauneus. Korkeana kaartuu silloin taivaan sinertävä +kansi. Puhtoiset pilvenhattarat uivat untuvaisina sen laella. Koko +luomakunta, joka pitkinä talvipimeinä on uinunut valkean vaippansa +alla, on nyt uudelleen eloon noussut. Metsä on päältään puistellut +painostavan lumitaakan. Se on pukeutunut hienoiseen huurrehuntuun, +jonka verhoamana se ei enää näytä nukkuvalta. Ei, se on kauttaaltansa +eloa ja ihanuutta täynnä. Jok'ainoassa männyn neulasessa piilee maailma +kimmellystä ja kirkkautta. Sorjana seisoo solakka koivu säteillen +puvussaan puhtoisessa kuin morsian, onnen hymy huulillaan. Hankien +harjat hohtavat ja notkoissakin kimaltelee valkovaippa kuin jalokiviä +ja tähtösiä täynnä. Riemusäveltä soittaa koko luomakunta. Nuoruuden ja +onnen hurmaavaa laulua sen kannel kaikuu. + +Mutta illoin, kun aurinko alkaa maillensa mennä ja sen viime säteet +hyvästiä heittäen maita ja metsiä hyväilevät, silloin hiipii kaiho +ihmisrintaan. Pian pakeni päivä Pohjolan mailta. Onnen hymyä kesti +hetkisen vain. Siitä kaihokin rintaan hiipi, sillä pysyväisyyteen +pyrkii ihmisen henki. + +Vaan eipä kaihovinkaan katseemme pysäytä pian pois kiiruhtavaa +talviaurinkoa. Kohti määräänsä se kulkee yhä, paistamaan maille +vierahille, ihmisten toisten iloksi. + +Mutta hetkisen vielä viipyvät sen viime säteet luonamme. Taivaan ranta +silloin rusoittaa, hanget hohtavat ja metsissä pujahtelevat valon +säteet oksalta toiselle. Milloin karkeloivat kilvan puiden juurella, +milloin kiiruhtavat tyveltä latvaan kirkastuttaen männyn kaarnaista +runkoa tahi hyväillen koivun valkovyöhyttä. Varjot piirtelevät +kuvioitansa yhä ahkerampaan, mutta valon säteistä nekin viehätystä +saavat. Koko luonto hymyää, ei enää ensi nuoruuden hurmaavaa onnen +hymyä, vaan kokeneen, kirkastuneen, rauhan saavuttaneen ihmissielun +sopusointuisaa, autuaallista hymyä. Sulautuu siitä kaihokin +ihmisrinnasta, sulautuu sopusointuisaksi säveleeksi, joka kaikuen yhä +voimakkaampana vaihtuu toivon riemulauluun, varmaan, voitokkaaseen, +kantaen ikävöivän ihmishengen sen kotimaata kohti, kohti pyhyyden ja +pysyväisyyden rauhaisaa rantaa. + +Ja mailleen painuu yhä talvinen päivä, painuu painumistaan alle +rantojen rusottavain. Verraton on ihanuus, minkä se luo ympärilleen +luontoon, pyhä, sopusointuisa se tunnelma, jonka se tuottaa. Soisi +ihminen oman elonsakin semmoiseksi, soisi sen pyrintänä pyhyyden maahan +heittävän heijastuksen tänne. + + + +***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURUSIA*** + + +******* This file should be named 44775-8.txt or 44775-8.zip ******* + + +This and all associated files of various formats will be found in: +http://www.gutenberg.org/dirs/4/4/7/7/44775 + + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License available with this file or online at + www.gutenberg.org/license. + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation information page at www.gutenberg.org + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at 809 +North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email +contact links and up to date contact information can be found at the +Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit www.gutenberg.org/donate + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For forty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/44775-8.zip b/old/44775-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..fda6c33 --- /dev/null +++ b/old/44775-8.zip |