path: root/44339-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44339 ***

AARRESAARI

Kirj.

Robert Louis Stevenson


Suomentanut O. E. Lampén

Kuvittanut Walter Paget


WSOY, Porvoo, 1909.



SISÄLLYS:

I osa -- Vanha merirosvo.

 1. Vanha merikarhu "Amiraali Benbow'ssa"
 2. Musta koira ilmestyy ja katoaa.
 3. Musta merkki.
 4. Merimiesarkku.
 5. Sokean merimiehen viimeiset hetket.
 6. Kapteenin paperit.

II osa. -- Laivakokki.

 7. Minä matkustan Bristoliin.
 8. "Tähystäjässä."
 9. Ruuti ja aseet.
10. Matka.
11. Mitä kuulin omenatynnyriin.
12. Sotaneuvottelu.

III osa. -- Seikkailuni saarella.

13. Miten aloitin seikkailuni saarella.
14. Ensimmäinen ottelu.
15. Saaren asukas.

IV osa. -- Paaluvarustus.

16. Tohtori jatkaa kertomusta: Miten laivasta lähdettiin.
17. Tohtori jatkaa kertomusta: Jollin viimeinen matka.
18. Tohtori jatkaa kertomuta: Ensimmäisen päivän taisteluiden loppu.
19. Jim Hawkins jatkaa kertomusta: Hirsimajan varusväki.
20. Silver lähettiläänä.
21. Hyökkäys.

V osa. -- Seikkailuni merellä.

22. Miten aloitin seikkailuni merellä.
23. Luodevesi.
24. Korakelin merimatka.
25. Minä valloitan _Hispaniolan_.
26. Israel Hands.
27. Paljon rahaa.

VI osa. -- Kapteeni Silver.

28. Vihollisen leirissä.
29. Musta merkki uudelleen.
30. Kunniasanalla.
31. Aarretta etsimässä. -- Flintin osviitta.
32. Aarretta etsimässä. -- Ääni metsässä.
33. Päällikkö kukistuu.
34. Loppu.




ENSIMMÄINEN OSA:

VANHA MERIROSVO.



1 Luku.

Vanha merikarhu "Amiraali Benbow'ssa."


Junkkari Trelawney, tohtori Livesey ja muut asialliset ovat pyytäneet
minua kirjoittamaan muistiin kaikki Aarresaarta koskevat tiedot alusta
loppuun, salaamatta mitään muuta kuin saaren aseman ja senkin vain
siksi, että saaressa vielä on aarteita kätkössä. Otan siis kynän käteeni
armon vuonna 17-- ja aloitan ajasta, jolloin isälläni oli ravintola,
"Amiraali Benbow" nimeltään, ja jolloin arpinaamainen, ahavoitunut
merimies-vanhus ensi kerran asettui kattomme alle asumaan.

Muistan kuin eilisen päivän miten hän tulla laahusti ravintolan ovelle,
merimiesarkku käsirattailla perässään. Hän oli kookas, voimakas, jykevä
ja pähkinänruskea mies; takkuinen tukka valui tahraisen merimiespuseron
kaulukselle; kädet olivat ryhmyiset ja naarmuja täynnä, kynnet mustat ja
epäsäännölliset, ja toisella poskella kuulsi sinervänkalpea
sapelinhaavan arpi. Muistan miten hän vihellellen silmäili talorähjäämme
ja viritti sitten tuon vanhan merimieslaulun, jota hän myöhemmin niin
usein veteli:

    "Viistoista miestä arkulla vainaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

Hänen äänensä oli kimakka ja epävarma ja tuntui murtuneen ja särkyneen
ankkurivääntimen ääressä. Sitten hän kopautti ovelle kepillään, joka oli
kuin merimiesten käsikanki, ja kun isäni meni vastaan, komensi hän lasin
rommia. Sen saatuaan hän joi hitaasti, mausta nauttien, ja samalla
lakkaamatta silmäili ympärilleen kallioille ja ovikilpeemme.

"Hauska tölli tämä", hän lopulta virkkoi, "ja miellyttävällä paikalla.
Vilkas liike, vai?"

Isäni vastasi, ettei asianlaita, sen pahempi, ollut niin.

"No silloin", hän puhui, "tämä sopii ankkuripaikakseni. Kuules mies",
hän käski miestä, joka kuljetti arkkua, "huopaa likemmäksi ja nosta
arkkuni ylös. Minä pysähdyn hetkeksi tänne", jatkoi hän. "Olen koruton
mies; rommi, läski ja munat riittävät ruoakseni ja tuo keulakumpu tuolla
seuratakseni laivojen lähtöä. -- Miksikä minua arvoittaisitte? Vaikkapa
kapteeniksi. -- Ahaa, kyllä ymmärrän, mitä sinä siellä odotat -- tuosta
saat"; ja hän heitti muutamia kultakolikolta kynnykselle, kasvoillaan
ylemmyyden ilme.

Ja vaikka hänen pukunsa olikin huono ja puhetapansa sivistymätön, ei hän
kuitenkaan näyttänyt mieheltä, joka etukannella purjehti, vaan
paremminkin perämieheltä taikka kipparilta, joka on tottunut käskemään
ja tottelemattomia rankaisemaan. Mies, joka oli työntänyt käsirattailla
hänen arkkuaan, kertoi että vieraamme oli edellisenä aamuna saapunut
postin mukana "Kuninkaallisen Yrjön" edustalle. Siellä hän oli kysellyt
mitä ravintoloita oli rannikolla, ja kun meidän ravintolaa arvatenkin
oli kehuttu ja mainittu yksinäiseksi, oli hän sen valinnut
oleskelupaikakseen. Muuta emme saaneet vieraastamme tietää.

Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Kaiket päivät hän messinkinen
kaukoputki kädessään kuljeksi lahden rannalla tai kallioilla. Illat hän
istui vierastuvassa uunin nurkassa ja joi hyvin väkevää groggia. Harvoin
hän puhutteluun vastasi, heitti vain pikaisen ja vihaisen silmäyksen ja
tuhautti nenäänsä kuin sumutorveen. Me, ja meidän muut vieraamme opimme
pian antamaan hänen olla rauhassa. Joka päivä hän vaellukseltaan
takaisin palatessaan kysyi, oliko merimiehiä kulkenut talon ohi. Alussa
luulimme hänen sopivan seuran puutteessa tätä kyselevän, mutta sitten
älysimme, että hän koettikin niitä välttää. Kun joku merenkulkija
poikkesi "Amiraali Benbow'hin" (minkä rantatietä Bristoliin taivaltavat
merimiehet silloin tällöin tekivät), hän ensin tarkasteli vierasta
oviverhon takaa ennenkuin astui vierastupaan, ja sellaisen vieraan
läsnäollessa hän aina oli hiljaa kuin hiiri. Minulle ainakaan ei hänen
käytöksensä ollut arvoitus, sillä hän oli tavallaan ilmaissut minulle
pelkonsa syyt. Muutamana päivänä hän oli vienyt minut syrjään ja
luvannut hopearahan jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä, jos vain
tähystelisin "yksijalkaista merenkulkijaa", ja ilmoittaisin hänelle heti
tämän huomattuani. Monesti kuitenkin sattui, että kun ensimmäinen päivä
tuli ja minä pyysin palkkaani, hän vain tuhautti nenäänsä ja karkoitti
minut pois katseellaan. Mutta ennen viikon loppua hän aina muutti
mieltä, toi minulle kolikkoni ja uudisti käskynsä tähystellä
"yksijalkaista merenkulkijaa."

Minun ei tarvinne kertoa, miten tuo olento minua unissanikin kiusasi.
Myrsky-öinä, kun vihurit vonkuivat nurkissa ja hyrskyt pauhasivat
rantakallioilla, hän näyttäytyi minulle monenmuotoisena, kasvoillaan jos
minkälainen, toinen toistaan pirullisempi ilme. Milloin jalka oli
polvesta poikki, milloin reidestä, ja toisinaan hän esiintyi
hirvittävänä olentona, jolla ei ollut koskaan ollutkaan enempää kuin
yksi jalka ja se keskellä ruumista. Pahempaa painajaista ei voi
ajatella, kun tuo olento sitten juosten ja hyppien ajoi minua yli
kangasten ja kantojen. Näiden hirveiden mielikuvien vuoksi tuo
kuukautinen hopearahani oli minulle sangen työläästi ansaittu palkka.

Mutta vaikka minua tuo yksijalkainen merenkävijä niin kauheasti
peloittikin, niin itse kapteenia pelkäsin paljon vähemmän kuin muut
hänen tuttavansa. Toisinaan hän tuli juoneeksi enemmän rommia kuin pää
kesti, ja silloin hän saattoi kenestäkään välittämättä vedellä ilkeitä,
vanhoja, hurjia merimieslaulujaan, tai tarjota kaikille lasin ja
pakottaa koko vapisevan seuran kuuntelemaan juttujaan tai yhtymään
laulujensa kuoroihin. Usein tunsin koko talon tutisevan, kun kaikki
naapurit henkensä edestä karjuivat "Huh-hah-hei ja rommia pullo", kukin
koettaen, muistutusta suunnattomasti peläten, parkua kovemmin kuin
toiset. Sillä päällä ollessaan hän näet oli mitä oikullisin toveri. Hän
saattoi yhtäkkiä iskeä nyrkkinsä pöytään ja komentaa kaikki vaikenemaan,
hän voi suuttua silmittömästi pienestä kysymyksestä taikka myös siitä,
ettei kukaan mitään kysynyt eikä siis, hänen mielestään, seurannut
kertomusta. Ja sitten ei kukaan saanut lähteä ravintolasta pois,
ennenkuin hän oli juonut itsensä uniseksi ja hoiperrellut sänkyynsä.

Juuri nuo hänen juttunsa pahimmin peloittivat ihmisiä. Ja kauheita
juttuja ne olivatkin; hirttämisistä, mereen viskaamisista,
hirmumyrskyistä, Tortugan rosvosaaren riutoista ja hurjista teoista ja
ihmepaikoista Espanjan vesillä. Omista puheistaan päättäen hän
nähtävästi oli elänyt kaikkein ilkeinten ihmisten parissa, mitä Jumala
konsanaan on merenkulkijoiksi erottanut, ja puhetapa, jolla hän näitä
juttujaan kertoili, kammahdutti koruttomia maalaisiamme yhtä paljon kuin
ne rikoksetkin, joita hän kuvasi. Isäni aina valitteli, että liikkeemme
joutuisi aivan rappiolle, sillä pianhan meillä kävijät loppuisivat, kun
ei kukaan haluaisi olla toisen komennettavana ja säikytettävänä. Mutta
minä päinvastoin luulen, että vieraamme oli meille vain hyödyksi. Hän
kyllä ensin peloitti ihmisiä, mutta kun he sitten jäljestäpäin iltaansa
ajattelivat, niin ei se vallan hullulta tuntunutkaan. Olihan siitä vain
harvinaista vaihtelua yksitoikkoiseen maalaiselämään, ja olipa joukko
nuorukaisia, jotka olivat häntä ihastelevinaan, nimittivät häntä
"oikeaksi merikarhuksi", "todelliseksi merenkävijäksi" j.n.e. ja
selittelivät, että siinä oli yksi juuri niitä miehiä, jotka tekivät
Englannista niin peloittavan merivallan.

Tavallaan hän kuitenkin teki parhaansa viedäkseen meidät rappiolle. Hän
asusti meillä viikkoja ja kuukausia; hänen rahansa olivat aikoja sitten
loppuneet, ja isäni vain ei rohjennut vaatia lisämaksuja. Jos hän siitä
jotain mainitsi, tuhautti kapteeni nenäänsä niin rajusti, että olisi
melkein luullut hänen ärjäisseen, ja tuijotti sitten isäni ulos
huoneesta. Sellaisten kohtausten jälkeen näin isäni vääntelevän käsiään
ja minä luulen, että katkeruus ja pelko, joka hänen mieltään siihen
aikaan alati painoi, oli suurena syynä hänen aikaiseen ja onnettomaan
kuolemaansa.

Koko sinä aikana, jonka kapteeni meidän luonamme asui hän ei
vaihtanut muuta vaatetta kuin jonkin sukkaparin, jonka hän osti
katukaupustelijalta. Kun sulka hänen hatussaan taittui riipuksiin, hän
antoi sen riippua, vaikka se häntä tuulessa pahasti kiusasikin. Muistan
miltä hänen takkinsa näytti, kun hän sitä aina itse huoneessaan
paikkaili. Lopulta se oli yhtä paikkaa koko takki. Hän ei koskaan
kirjoittanut eikä saanut kirjeitä, ei puhellut kenenkään muun kuin
naapuriemme kanssa ja heidänkin kanssaan vain juovuksissa ollessaan.
Hänen suurta merikirstuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avattuna. Vain
kerran hän kohtasi vastustusta. Se sattui loppuaikoina, jolloin isäni
sairaus jo oli ehtinyt pitkälle. Tohtori Livesey tuli myöhään
iltapäivällä sairasta katsomaan, nautti vähän äitini valmistamasta
ateriasta ja meni sitten vierastupaan polttelemaan piippua siksi, kunnes
hänen hevosensa ehtisi saapua kylästä, meillä kun ei ollut tallia
vanhassa "Benbow'ssa." Minä menin hänen kerallaan tupaan ja muistan
panneeni merkille, mikä vastakohta siisti ja siro tohtorimme, hänen
lumivalkea tekotukkansa, tummat loistavat silmänsä ja miellyttävä
käytöksensä oli rehenteleville talonpojille ja etenkin likaiselle
merirosvollemme, joka istui kuin mikäkin variksenpelätin velttona,
juovuksissa, käsivarret pöydällä. Äkkiä hän -- kapteeni nimittäin --
rupesi hoilottamaan ainaista lauluaan:

    "Viistoista miestä arkulla vainaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo,
    Viina ja hiisi vei miehen hautaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

Ensin olin luullut, että "vainaan arkku" oli juuri tuo hänen yläkerran
etuhuoneessa rehjottava suuri laatikkonsa, ja tämä luulo oli unissani
liittynyt minun kuvitteluihini yksijalkaisesta merenkulkijasta. Mutta
tähän aikaan me kaikki olimme jo lakanneet kiinnittämästä minkäänlaista
huomiota koko lauluun. Mainittuna iltana se oli uutuus ainoastaan
tohtori Liveseylle, ja minä huomasin, ettei se tehnyt häneen edullista
vaikutusta. Hän näet katsahti hyvin vihaisesti laulajaan ja jatkoi
sitten puheluaan puutarhuri Taylorin kanssa uudesta luuvalon
parannustavasta. Vähitellen kapteeni kiihtyi omasta laulustaan ja
viimein iski kämmenensä pöytään tavalla, jonka me kaikki tiesimme
vaativan hiljaisuutta. Kaikki muut, paitsi tohtori Livesey, vaikenivat.
Hän vain jatkoi selittelyään entiseen tapaansa, puhuen selvään ja
soinnukkaasti ja imeskellen vähän väliä piippuaan. Kapteeni tuijotti
häneen hetkisen, iski uudelleen kämmenensä pöytään, tuijotti yhä
ankarammin, ja viimein hurjasti kiroten karjaisi: "hiljaa siellä
alakannella!"

"Minulleko puhuitte, herrani?" virkkoi tohtori; ja kun mies uudelleen
kiroten ilmoitti hänen oikein arvanneen vastasi hän: "Vain sen minä
sanon teille, herrani, että jos jatkatte rommin juomista, niin
maailmassa on pian yksi likainen roisto entistä vähemmän!"

Kapteenin raivo oli kammottava. Hän ponnahti ylös, vetäisi esiin
merimiesten linkkuveitsen, avasi sen ja heilutellen asetta kämmenellään
uhkasi naulata tohtorin seinään.

Tohtori ei hievahtanutkaan. Olkansa yli virkkoi hän yhtä tyynesti ja
pontevasti kuin ennenkin, mutta siksi kovalla äänellä, että kaikki
huoneessa olijat sen kuulivat:

"Jollette heti pistä veistä taskuunne, niin lupaan minä kunniani kautta,
että te ensi käräjissä joudutte hirteen."

Nyt seurasi silmäsota, mutta kapteeni se tässä pian murtui, pisti aseen
taskuunsa ja muristen kuin purtu koira istuutui entiselle paikalleen.

"Ja nyt, herrani", jatkoi tohtori; "kun nyt tiedän, että moinen
miekkonen löytyy piirissäni, voitte olla vakuutettu siitä, että minä
pidän teitä yöt päivät silmällä. Minä en ole ainoastaan lääkäri, vaan
myös oikeuden jäsen, ja jos teitä vastaan ilmaantuu pieninkin moitteen
aihe, vaikkapa vain sellainen säädyttömyyden vuoksi kuin tänä iltana
osoittamanne oli, niin minä ryhdyn ponteviin toimenpiteisiin saadakseni
teidät käsiini ja täysin vaarattomaksi. Tämä riittäköön!"

Tohtori Liveseyn hevonen saapui pian portaitten eteen ja hän ratsasti
pois, mutta kapteeni pysyi hiljaa sen illan ja kotvat ajat
jälkeenpäinkin.



2 Luku.

Musta koira ilmestyy ja katoaa.


Vähän tämän jälkeen sattui ensimmäinen niistä salaperäisistä
tapauksista, jotka lopulta vapauttivat meidät kapteenista, vaikka se ei,
kuten saatte tietää, tapahtunutkaan hänen omasta tahdostaan. Kulumassa
oli kylmä talvi pitkine, purevine pakkassäineen ja raivokkaine
myrskyineen; jo alusta pitäen oli meille selvänä, ettei isäni
arvatenkaan enää kevättä näkisi. Hän heikkeni päivä päivältä, ja
äidilläni ja minulla oli koko ravintola hoidettavana. Puuhaa oli
runsaasti, ja vastenmielistä vierastamme me emme paljon ajatelleet.

Oli muuan tammikuun aamu, nipistävän kylmä. Koko lahti oli pakkassumusta
harmaana, pienet laineet liplattivat hiljaa rantakiviä vasten, aurinko
oli vielä alhaalla ja sen säteet koskettelivat vasta vuorten huippuja ja
kajastivat kaukana ulapalla. Kapteeni oli noussut tavallista aikaisemmin
ja lyöntimiekka heiluen sinisen takin leveiden liepeiden alla,
messinkinen kaukoputki kainalossa ja hattu takaraivolla lähtenyt
kävelemään pitkin lahden rantaa. Muistan, miten hänen hengityksensä
kävellessä jäi savuna hänen jälkeensä ja miten hän kallion taakse
kääntyessään äkäisesti tuhautti nenäänsä, aivankuin yhä olisi tohtori
Liveseytä muistanut.

Äitini oli yläkerrassa isän luona, ja minä katoin parhaillaan
aamiaispöytää kapteenille, kun vierastuvan ovi aukeni ja sisään astui
mies, jollaista en vielä ennen ollut nähnyt. Hän oli kelmeä,
lihavanläntä olento; vasemmassa kädessä hänellä oli vain kolme sormea
jälellä; ja vaikka kupeella olikin lyöntimiekka, ei hän silti näyttänyt
kovinkaan sotaisalta. Minä pidin aina silmällä merenkulkijoita, olivatpa
ne yksi- tai kaksijalkaisia, ja minä muistan, että tämä mies herätti
minussa huomiota. Hänessä ei ollut paljonkaan merimiehen näköä, mutta
sittenkin jotain suolaveden tuoksua.

Kysyin, mitä hän halusi, ja hän vastasi rommia maistavansa; mutta kun
minä läksin sitä noutamaan, istahti hän pöydälle ja viittasi minua
lähemmäksi. Minä jäin seisomaan paikalleni, pyyhinliina kädessäni.

"Tuleppa tänne, poikaseni", hän virkkoi. "Tulehan tänne lähemmäksi."

Minä astuin askeleen häneen päin.

"Onko tämä pöytä minun toveriani Billiä varten?" hän kysyi
teeskennellysti naurahtaen.

Minä vastasin, etten tuntenut hänen toveriansa Bill-nimistä, ja että
pöytä oli katettu meidän vieraallemme, jota me nimitimme kapteeniksi.

"Voihan Bill-toveriani nimittää yhtä hyvin kapteeniksikin", sanoi hän.
"Hänellä on toisessa poskessa arpi ja käytöstapa hyvin miellyttävä,
etenkin hänen juovuspäissään ollessaan. Sellainen se on minun Billini.
Olettakaamme noin vain periaatteen vuoksi, että sinun kapteenillasi on
arpi poskessa, ja vaikka vielä lisäksi, että se on oikeassa poskessa.
Kas niin! Johan sanoinkin! No, onko nyt Bill-veikkoni tässä talossa?"

Sanoin, että hän on ulkona kävelemässä.

"Missäpäin, poikaseni? Minnepäin hän meni?"

Kun olin osoittanut hänelle kallion ja selittänyt, mistä kapteenin
arvatenkin tapaisi ja miten pian, ja vastannut vielä muutamiin muihin
kysymyksiin, virkkoi mies: "Silloinhan voin vallan hyvin tyhjentää
maljan Bill-veikon terveydeksi."

Ilme hänen kasvoillaan, kun hän nämä sanat lausui, ei ollut suinkaan
miellyttävä, ja minulla oli omat syyni luullakseni, että vieras erehtyi,
vaikkapa hän olisi tarkoittanutkin sitä mitä sanoi. Mutta eihän se minua
liikuttanut, päättelin, ja sitäpaitsi ei ollut helppo tietää mitä tehdä.
Mies pysytteli ulko-oven likistöllä ja pälyili nurkan taakse kuin hiirtä
väijyvä kissa. Kerran minä poistuin maantielle, mutta hän kutsui minut
heti takaisin, ja kun en totellut hänen mielestään tarpeeksi nopeasti,
niin muuttuivat hänen tahmaiset kasvonsa aivan kammottaviksi ja hän
käski minut sisään kiroten niin hurjasti, että juoksujalkaa tottelin.
Heti kun minä olin jälleen huoneessa, palasi hän entiselle paikalleen ja
osaksi mairitellen, osaksi ivaten taputti minua olalle ja sanoi, että
olin kiltti poika, ja että hän jo oli minuun aivan mielistynyt. "Minulla
on poika", selitti hän, "ja te olette niin toistenne näköiset kuin hyvät
väkipyörät, ja hän on minun ylpeyteni. Mutta pojat tarvitsevat ensi
kädessä kuria, poikaseni -- kovaa kuria. Jos olisit Billin kera
purjehtinut, niin et olisikaan seisonut tuolla toista käskyä odottaen,
et maar. Se ei ollut Billin tapaista, eikä muidenkaan, jotka hänen
kanssaan purjehtivat. Mutta tuollahan, toden totta, onkin
Bill-veikkoseni, kaukoputki kainalossa, miekkonen. Me, poikaseni,
menemme nyt takaisin vierastupaan oven taakse ja hämmästytämme vähän
Billiä, sitä vanhaa veikkoa."

Näin sanoen mies perääntyi vierastupaan ja asetti minut taakseen
nurkkaan niin, että avonainen ovi piiloitti meidät kokonaan. Minä olin
hyvin levoton ja pelästynyt, kuten voitte arvata, ja huomattuani että
mies nähtävästi itsekin oli vähän peloissaan, en suinkaan rauhoittunut.
Hän asetti miekkansa helposti tavattavaksi, koetteli lähtikö ase
helposti tupesta ja odotellessamme hän koko ajan nieleksi, aivankuin
hänellä olisi ollut tulppa kurkussa, kuten sanotaan.

Vihdoinkin astui kapteeni huoneeseen, heitti oven perästään kiinni ja
sivuilleen katsahtamatta käveli läpi tuvan suoraan aamiaispöytänsä
ääreen.

"Bill", virkkoi mies äänellä, jonka hän mielestäni koetti saada
rohkeaksi ja järeältä kalskahtavaksi.

Kapteeni pyörähti ympäri meihin päin. Hänen kasvoiltaan oli kaikki väri
hävinnyt ja nenäkin oli sinertävä. Hän oli kuin mies, joka näkee aaveen
tai pahan hengen tai jotain vielä pahempaa, jos sellaista löytyy; ja
totta puhuen minun tuli sääli häntä, kun näin hänen niin äkkiä muuttuvan
niin vanhaksi ja raihnaiseksi.

"Kas niin, Bill, tunnethan minut, -- tunnet vanhan laivatoverisi, Bill,
epäilemättä", mies puhui.

Kapteeni hengähti syvään melkein läähättäen.

"Musta Koira!" virkkoi hän.

"Kukapa muukaan?" vastasi toinen vähän rauhoittuneena. "Se entinen Musta
Koira on tullut tervehtimään vanhaa laivatoveriaan Billiä 'Amiraali
Benbow'n' ravintolassa. Oi Bill, Bill, monet mutkat on meidän molempien
matkalla ollut siitä lähtien kun nämä kaksi ulotintani menetin", puhui
hän typistettyä kättänsä ojentaen.

"No niin", kapteeni virkkoi, "olet saanut minut käsiisi, minkäpä sille.
Puhu suusi puhtaaksi -- mitä tahdot?"

"Tuo kuuluu aivan sinunlaiseltasi, Bill", Musta Koira vastasi, "sanoit
toden sanan, Billy. Minä tahtoisin lasin rommia tältä pojanveitikalta,
johon minä olen jo mielistynyt; ja me istuudumme pöydän ääreen, jos
sallit, ja puhelemme kursailematta, kuten vanhat laivatoverit ainakin."

Kun minä palasin rommia tuoden, istuivat he jo kahden puolen kapteenin
aamiaispöytää. Musta Koira oli oven puolella ja istui sivuittain niin,
että voi pitää silmällä sekä toveriaan että myös, luullakseni,
pakotietänsä.

Hän käski minua poistumaan ja jättämään oven auki. "Avaimenreiät eivät
ole minua varten, poikaseni", huomautti hän. Minä jätin heidät kahden
kesken ja vetäydyin tarjoiluhuoneeseen.

Vaikka koetinkin parhaani mukaan kuunnella, en kotvaan erottanut muuta
kuin hiljaista sorinaa, mutta lopulta puhelu alkoi muuttua
äänekkäämmäksi ja minä erotin muutamia sanoja, enimmäkseen kapteenin
singahuttamia kirouksia.

"Ei, ei, ei, lopeta jo!" hän kerrankin huudahti. Ja hetken perästä
kuulin: "Jos hirttämisestä tulee kysymys, niin hirtä kaikki, sanon
minä!"

Sitten yht'äkkiä huoneesta kuului kauheita kirouksia ja muuta meteliä --
tuolit ja pöytä lensivät kumoon, teräs kilahti, joku parahti tuskasta ja
samassa näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan ja kapteenin ajavan häntä
täyttä juoksua takaa. Molemmilla oli miekat kädessä ja ensin mainitun
vasemmasta olkapäästä vuoti veri. Ovessa kapteeni tähtäsi pakenijaan
viimeisen kauhean iskun, joka epäilemättä olisi häneltä selkärangankin
katkaissut, ellei "Amiraali Benbow'n" suuri ovikilpi olisi sattunut
eteen. Vielä tänä päivänäkin voitte nähdä loven kilven alareunassa.

Se isku oli ottelun viimeinen. Kerran tielle päästyään Musta Koira
haavastaan huolimatta vilisti pakoon hämmästyttävän nopeasti ja tuossa
tuokiossa hävisi kallion harjanteen taa. Kapteeni taas seisoi ovikilpeen
tuijottaen aivan kuin järkensä menettänyt mies. Sitten hän pyyhkäsi
kädellään kasvojaan useampaan kertaan ja palasi vihdoin takaisin
huoneeseen.

"Jim, rommia", virkkoi hän; ja puhuessaan hän jo vähän horjahti ja
nojautui toisella kädellään seinään.

"Oletteko haavoittunut!" huudahdin minä.

"Rommia", hän pyysi toistamiseen. "Minun täytyy muuttaa täältä. Rommia,
rommia!"

Minä juoksin sitä noutamaan, mutta olin niin hätääntynyt, että pudotin
lasin ja kaadoin juoman maahan. Jälkiä korjaillessani kuulin
vierastuvasta romahduksen, ja kun juoksin sinne, näin kapteenin makaavan
pitkin pituuttaan lattialla. Samassa äitini, huudoista ja metelistä
pelästyneenä, tuli juosten alas yläkerrasta avukseni. Yhdessä kohotimme
sitten kapteenin päätä lattiasta. Hän hengitti syvään ja vaivalloisesti,
mutta silmät olivat kiinni ja kasvoilla pahaa ennustava väri.

"Oh, voi sentään", äitini huudahti, "tätä häpeätä huoneellemme! Ja
isäraukkasi makaa sairaana!"

Me emme tienneet mitä kapteenille tehdä, emmekä muuta osanneet ajatella
kuin että hän oli saanut kuolinhaavan vieraan miehen kanssa otellessaan.
Minä sain rommin noudetuksi ja koetin valaa sitä hänen suuhunsa, mutta
hänen hampaansa olivat tiukasti yhteenpuristetut ja leuat jäykät kuin
rautaan valetut. Helpotuksen huokaus pääsi meiltä molemmilta, kun ovi
aukeni ja tohtori Livesey astui sisään isääni katsomaan.

"Oi, tohtori", huudahdimme, "mitä tässä on tehtävä? Mihin hän on haavan
saanut?"

"Haavan? Joutavia!" tohtori vastasi. "Yhtä vähän hän on haavoittunut
kuin te tai minä. Mies on saanut kohtauksen, kuten jo ennustinkin. Ehkä
te, rouva Hawkins, nyt tahdotte mennä yläkertaan miehenne luo ja, jos
mahdollista, pitää hänet kaikesta tästä tietämättömänä. Minun täytyy nyt
koettaa parhaani mukaan pelastaa tämän miekkosen kolminkertaisesti
arvoton henki. Jim kai tuo minulle maljan."

Maljaa noutaessani oli tohtori jo käärinyt ylös kapteenin hihan ja
paljastanut hänen jäntevän käsivartensa. Siinä oli useassa kohti
ihopiirroksia. "Tääll' on onnea", "hyvä tuuli" ja "Billy Bones
kuvittelee", olivat somasti piirretyt kyynärvarteen ja ylhäälle likelle
olkapäätä oli maalattu hirsipuut, joissa roikkui mies. Kuva oli
mielestäni erittäin taitavasti tehty.

"Sangen kuvaavaa", tohtori virkkoi sormellaan viitaten hirsipuihin. "Ja
nyt, Billy Bones, jos se nimenne lienee, nyt katsomme verenne väriä.
Jim", hän kysyi minulta, "pelkäätkö verta?"

"En, tohtori", vastasin.

"Pitele sitten maljaa", sanoi hän ja avasi samassa lansetillaan
valtasuonen.

Verta oli runsaasti laskettu, ennenkuin kapteeni avasi silmänsä ja
katseli harhaillen ympärilleen. Ensiksi hän tunsi tohtorin ja hänen
kasvonsa huomattavasti synkistyivät. Sitten hänen katseensa sattui
minuun ja hän näytti rauhoittuvan. Mutta äkkiä ilme hänen kasvoissaan
muuttui ja hän koetti nousta istumaan huudahtaen:

"Missä on Musta Koira?"

"Ei täällä ole Mustaa Koiraa", tohtori vastasi, "ellei teitä itseänne
oteta lukuun. Te olette juonut rommia, olette saanut kohtauksen aivan
niin kuin ennustinkin; ja minä olen juuri, vaikka sangen
vastahakoisesti, vetänyt teidät varmasta haudasta elävien joukkoon. Nyt,
Bones -- --"

"Se ei ole nimeni", hän keskeytti.

"Saman tekevä", tohtori vastasi. "Sen niminen on muuan merirosvo, jonka
tunnen, ja saman nimen annan teille lyhyyden vuoksi. Ja nyt tahtoisin
saada teille sanotuksi, että yksi rommilasi ei teitä tapa, mutta jos
yhden otatte, niin otatte toisenkin ja monta muuta lisäksi; ja minä
panen peruukkini pantiksi siitä, että jollette te heti juomista lopeta,
niin olette kuoleman oma -- ymmärrättekö sitä? -- kuoleman oma, ja te
joudutte siihen paikkaan, joka teitä varten on valmistettu, kuten
Raamatussa sanotaan. Nyt ylös, mies. Vielä tämän kerran autan teitä
vuoteellenne."

Suurella vaivalla saimme hänet kuljetetuksi yläkertaan ja laskimme
vuoteelle, johon hän vaipui kuin pyörtyäkseen.

"Muistakaa nyt", tohtori sanoi, "minä en ota teitä vastuulleni -- rommin
nimikin on teille kuolemaksi."

Näin sanoen hän läksi isäni luo, vieden minut mukanaan.

"Ei hätää", puhui hän heti kun oli sulkenut perästämme oven. "Olen
laskenut hänestä verta siksi paljon, että hän pysyy jonkin aikaa hiljaa.
Maatkoon nyt aloillaan viikon päivät -- se on parasta sekä hänelle että
teille; mutta uusi kohtaus hänet lopettaa."



3 Luku.

Musta merkki.


Puolenpäivän tienoilla menin viemään kapteenille virkistäviä juomia ja
lääkkeitä. Hän makasi jotenkin samassa asennossa, mihin olimme hänet
jättäneet. Hän näytti sekä väsyneeltä että kiihoittuneelta.

"Jim", puhui hän, "sinä olet ainoa olento täällä, jolle voi jotain arvoa
antaa, ja sinä tiedät, että minä olen aina ollut hyvä sinulle. Jok'ainoa
kuukausi olen sinulle antanut hopearahan aivan omaksesi. Näet, toveri,
miten huonossa kunnossa nyt olen ja kaikkien hylkäämänä. Jim, sinähän
olet niin hyvä ja tuot minulle pikarin rommia, etkös tuokin, vanha
toveri!"

"Tohtori --", aloin.

Mutta hän keskeytti minut, hereten heikolla äänellä mutta sydämensä
pohjasta sadattelemaan tohtoria. "Tohtorit ovat ämmiä joka kynsi", hän
sanoi, "ja mitäpä tämäkään tohtori merimiehistä ymmärtäisi? Minä olen
ollut uunikuumissa paikoissa, ja miehet ovat kaatuilleet ympärilläni
keltaisen kuumeen kynsissä, ja siunattu maaemo on aaltoillut kuin meri
maanjäristyksen kourissa -- tietäisikö tämä tohtori jotain sellaisista
maista? -- ja minä olen elänyt rommilla, kuuletko! Se on ollut ruokani
ja juomani ja mies ja vaimo -- kaikki; ja jos nyt en saa rommiani, niin
olen kuin purjeeton laivarähjä tyynellä rannalla, ja vereni on lankeava
sinun päällesi, Jim, ja tuon tohtori-ämmän päälle"; ja hän rupesi taas
sadattelemaan. "Katsos, miten sormeni vapisevat", jatkoi hän surkealla
äänellä. "Ne eivät pysy hetkeäkään yhdessä kohti. En ole saanut
pisaraakaan koko tänä päivänä. Tohtori on hullu, pähkähullu! Jollen minä
saa vähän rommia, Jim, niin kauheat näyt tulevat eteeni; minä olen jo
ennenkin näkyjä nähnyt. Olen nähnyt Flint-ukon siinä nurkassa takanasi,
nähnyt hänet selvästi kuin päivällä; ja jos näyt palaavat, niin muutun
minä Kainiksi, sillä hurjasti olen minä elänyt. Sanoihan sinun tohtorisi
itsekin, ettei yksi lasi minulle pahaa tee. Minä annan sinulle kiiltävän
kultarahan pikarillisesta, Jim."

Hän hurjistui hurjistumistaan, ja se peloitti minua isäni vuoksi, joka
oli hyvin heikkona ja tarvitsi hiljaisuutta. Sitäpaitsi eivät olleet
vaikuttamatta tohtorin sanatkaan, joista minua muistutettiin, ja
lahjomisyritys minua vielä harmitti.

"Rahoistanne en huoli", vastasin, "muuta kuin minkä olette isälleni
velkaa. Yhden lasillisen tuon, mutta en myöskään enempää."

Kun juoman toin, tarttui hän siihen kärkkäästi ja joi lasin pohjaan. .

"Ai ai" sanoi hän, "tämä se joltakin maistuu. Mutta kuules, toveri,
sanoiko se tohtori, kuinka kauan minun piti maata tässä vanhassa
pesässä?"

"Viikko vähintäin", vastasin.

"Tulimmaista!" huudahti hän. "Kokonainen viikko! Se on minulle
mahdotonta; siihen mennessä he ovat jo toimittaneet minulle mustan
merkin. Ne lurjukset koettavat tänäkin hetkenä saada minusta vihiä --
nuo lurjukset, jotka eivät kyenneet omaa saalistaan pitelemään ja
himoitsevat nyt toisen omaisuutta. Onko se merimiehen tapaista; onko,
kysyn minä? Mutta minä olen säästeliäs sielu. En ole koskaan rahojani
tuhlannut enkä hävittänyt ja minä vedän taas heitä nenästä. En minä
heitä pelkää. Minä päästän vielä yhden reivin purjeissa ulos, toverini,
ja näytän heille taas köyden päätä."

Puhuessaan hän kohottautui vaivalloisesti vuoteeltaan nojautuen
olkapäähäni niin kovakouraisesti, että olin vähällä puhjeta huutamaan,
ja liikutellen jalkojaan kuin olisivat ne olleet raskasta, vierasta
tavaraa. Hänen sanansa, joiden piti kuulua niin innostuneilta, olivat
surullisena vastakohtana heikolle äänelle, jolla ne lausuttiin. Hän
vaikeni hetkeksi päästyään istumaan sängyn laidalle.

"Se tohtori on vienyt minulta voimat", murisi hän. "Korvani soivat.
Laske minut takaisin vuoteelle."

Ennenkuin ehdin häntä auttaa, vaipui hän jo entiseen asentoonsa ja
makasi siinä hetken äänettömänä. "Jim", hän vihdoin virkkoi, "sinähän
näit sen tänpäiväisen merimiehen?"

"Mustan Koiranko?" kysyin.

"Ahaa! Musta Koira", sanoi hän. "_Hän_ on paha mies; mutta pahempiakin
on, jotka hänet lähettivät. Kuule nyt; jos minä en täältä pääse
minnekään ja he saavat mustan merkin annetuksi, niin muista, että he
tavoittelevat vanhaa merimiesarkkuani. Sinä kiipeät hevosen selkään --
voithan sen tehdä, vai mitä? No niin, sinä kiipeät hevosen selkään ja
menet -- olkoon menneeksi, minä tahdon! -- ja menet sen kirotun
tohtori-ämmän luo ja pyydät häntä kutsumaan kokoon kaikki apurit --
oikeuden palvelijat ja sen semmoiset -- ja hän ottaa kiinni heidät
kaikki 'Amiraali Benbow'ssa' -- ukko Flintin koko varuskunnan, miehet ja
pojat, -- kaikki jotka ovat jälellä. Minä olin ensimmäinen perämies,
ukko Flintin ensimmäinen perämies, ja minä yksinäni tiedän paikan. Hän
ilmaisi sen minulle maatessaan kuoleman kielissä kuten minä nyt. Mutta
sinun ei tarvitse virkkaa mitään, elleivät he saa mustaa merkkiä minulle
annetuksi, taikka ellet jälleen näe Mustaa Koiraa tai yksijalkaista
merenkulkijaa -- häntä eritoten."

"Mutta mikä se musta merkki on, kapteeni?" kysyin.

"Se on haaste, toveri. Minä ilmoitan sinulle, jos he saavat sen
annetuksi. Mutta muista pitää silmäsi auki Jim, ja minä panen saaliit
kahtia kanssasi, sen vakuutan kunniani kautta."

Hän puhui vielä, jonkin aikaa yhä heikommalla äänellä; mutta heti kun
olin antanut hänelle lääkkeen, jonka hän otti kuin lapsi huomauttaen
vain, että "jos konsaan merimies on lääkkeitä tarvinnut, niin olen minä
nyt sellainen merimies", ja vaipui sitten syvään, horrosmaiseen uneen,
jolloin minä läksin hänen luotaan. En tiedä, miten olisin menetellyt,
jos kaikki olisi hyvin käynyt. Luultavasti olisin kertonut kaikki
tohtorille, sillä minä pelkäsin kauheasti, että kapteeni katuisi
tunnustuksiaan ja iskisi minut hengiltä. Mutta nyt kävikin niin, että
isäni äkkiä kuoli samana iltana, ja se muutti asiat kokonaan.
Luonnollinen surumme, naapurien käynnit, hautajaispuuhat ja toimet
ravintolassa, jota kesken kaiken oli hoidettava, pitivät minua niin
kovassa touhussa, ettei minulla ollut paljon aikaa edes ajatella
kapteenia, sen vähemmin häntä pelätä.

Seuraavana aamuna hän jo tuli alakertaan, söi tavalliset ateriansa,
vaikka entistä vähemmän, ja joi rommia luullakseni tavallista enemmän,
sillä hän kävi itse sitä noutamassa anniskeluhuoneesta otsa rypyssä ja
tuhautellen nenäänsä niin ankarana, ettei kukaan uskaltanut häntä
vastustaa. Hautajaisten edellisenä iltana hän oli yhtä päihtynyt kuin
ennenkin, ja ilkeältä tuntui, kun kuuli hänen surutalossa vetävän
vanhaa, kauheata merimieslauluaan. Mutta niin heikko kuin hän olikin,
pelkäsimme me häntä kuin kuolemaa, ja tohtori oli muutaman
sairaustapauksen vuoksi matkustanut penikulmien päähän eikä isäni
kuoleman jälkeen kertaakaan ollut luonamme. Olen sanonut, että kapteeni
oli heikko, ja siltä todellakin näytti kuin olisi hän heikontunut eikä
voimistunut. Hän kompuroi ylös ja alas rappusia, laahusti vierastuvasta
anniskeluhuoneeseen ja sieltä taas takaisin, ja toisinaan hän pisti
nenänsä ulos nuuhkaistakseen meri-ilmaa. Liikkuessaan hän nojasi seiniin
ja hengitti vaivalloisesti ja nopeasti kuin vuoren jyrkänteitä
kiipeillessä. Hän ei puhutellut kertaakaan minua erityisesti ja minä
luulen, että hän oli melkein unohtanut avomielisyytensä; mutta muuten
hän oli tavallista pikapäisempi ja, jos ottaa huomioon hänen
heikkoutensa, entistään julmempi. Juovuksissa ollessaan hän nyt
tavallisesti paljasti lyöntimiekkansa ja asetti sen eteensä pöydälle.
Mutta samalla hän kiinnitti vähemmän huomiota muihin ihmisiin ja näytti
hautovan omia ajatuksiaan, melkeinpä hourailevan. Kerrankin hän
esimerkiksi rupesi kaikkien meidän suureksi hämmästykseksi laulamaan
aivan erilaista laulua, jotain maalaisten rakkauslaulua, jonka hän
varmaankin oli oppinut nuoruudessaan ennenkuin rupesi merimieheksi.

Tällaista oli elämämme aina maahanpanijaisten jälkeiseen päivään. Tuona
kylmänä, sumuisena päiväni kello kolmen seuduissa iltapäivällä seisoin
ulko-ovella mieli täynnä surullisia ajatuksia isäni kuoleman johdosta,
kun näin jonkun tulevan hitaasti tietä pitkin. Hän oli nähtävästi sokea,
sillä hän tunnusteli kepillä eteensä ja viheriä varjostin peitti hänen
silmänsä ja nenänsä. Vanhuudesta tai heikkoudesta hän kulki kumarassa ja
päällään hänellä oli suunnaton, ryysyinen merimieskauhtana, jonka pään
yli viskattu päähine teki hänet aivan muodottomaksi. En koskaan
eläissäni ollut vielä nähnyt niin kauhean näköistä olentoa. Hän pysähtyi
vähän matkan päähän ravintolasta ja puhui luonnottomalla,
yksitoikkoisella nuotilla tyhjyyteen edessänsä.

"Tahtoisiko joku hyvä ystävä sanoa sokealle mies-raukalle, joka on
kadottanut silmiensä kalliin valon puolustaessaan kunniakkaasti
isänmaataan Englantia, ja Jumala siunatkoon Yrjö kuningasta! -- missä
tai missä osassa tätä maata hän nyt lienee?"

"Olette 'Amiraali Benbow'n luona Mustan Kummun lahden rannalla, mies
hyvä", vastasin minä.

"Kuulen äänen", sanoi hän -- "nuoren äänen. Tahdotteko ojentaa minulle
kätenne, hyvä nuori ystäväni, ja viedä minut sisään?"

Minä ojensin käteni ja tuo kamala, hempeäpuheinen, silmätön olento
samassa tarttui siihen kuin rautapihdeillä puristaen. Minä hämmästyin
niin, että yritin ponnistautua irti otteesta, mutta sokea vetäisi minut
yhdellä ainoalla nykäyksellä aivan vierellensä.

"Nyt, poika", virkkoi hän, "sinun on vietävä minut kapteenin luo."

"Sitä en", vastasin, "totta totisesti uskalla tehdä."

"Joutavia", virkkoi hän irvistäen, "vie minut suoraan sisään, taikka
minä rusennan käsivartesi."

Ja näin sanoen hän väänsi kättäni niin armottomasti, että minä parahdin
tuskasta.

"Teidän omaa parastanne", selitin, "minä tarkoitan. Kapteeni ei ole
entisellään. Hänellä on paljastettu miekka edessään. Eräs toinen herra
--"

"Eteenpäin mars", keskeytti hän; ja niin julmaa, kylmää ja ilkeätä ääntä
kuin sen sokean miehen minä en vielä ollut kuullut. Se lannisti minut
varmemmin kuin kipu, ja minä tottelin häntä viipymättä, kävellen suoraan
ovelle ja vierastupaa kohti, jossa sairas merirosvomme istui rommistaan
juopuneena. Sokea mies pysyttelihe aivan rinnallani, pidellen minua
lujasti kiinni ja nojautuen minuun raskaammin kuin oikeastaan
siedinkään.

"Vie minut suoraan hänen eteensä, ja kun olen näkyvissä, huuda 'Tääll'
on eräs toverinne, Bill --'. Jos et niin tee, niin minä teen näin", ja
hän puristi taas niin että päätäni huimasi.

Kaikki tämä sai minut niin mielettömästi pelkäämään sokeaa miestä, että
minä unohdin kapteeniakin kammovani, ja vierastuvan ovea avatessani minä
vapisevalla äänellä lausuin nuo sanat, jotka hän oli suuhuni pannut.

Kapteeni-parka kohotti katseensa, ja samassa kun hän näki tulijan,
haihtui humala hänestä ja hän jäi selvänä miehenä tuijottamaan eteensä.
Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet niin paljon kauhua kuin kuolettavaa
kipua. Hän yritti nousta, mutta luullakseni eivät hänen voimansa enää
siihen riittäneet.

"Istu aloillasi, Bill", virkkoi sokea. "Vaikken minä näe, niin kuulen
sormenkin liikahduksen. Asia kuin asia. Ojenna vasen kätesi. Poika, ota
kiinni hänen vasemman kätensä ranteesta ja tuo se oikean käteni
ulottuville."

Molemmat tottelimme häntä täsmälleen, ja minä näin hänen siirtävän
jotain keppiä pitelevältä kämmeneltään kapteenin käteen, joka samassa
puristui kiinni.

"Nyt se on tehty", sanoi sokea mies. Samassa hän äkkiä hellitti kätensä
ja uskomattoman osavasti ja ketterästi pujahti vierastuvasta ulos
tielle, jossa minä, liikkumattomana seisoessani, kuulin hänen keppinsä
kopinan loittonemistaan loittonevan.

Kului kotvasen, ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme järkiimme, mutta
viimein minä päästin irti hänen ranteensa, jota yhä olin pidellyt, ja
hän melkein samaan aikaan katsahti tarkkaavaisesti kämmeneensä.

"Kello kymmenen!" huudahti hän. "Kuusi tuntia. Vielä ennätämme heidät
nipistää"; ja hän hyppäsi pystyyn.

Mutta samassa hän horjahti, vei kätensä kaulaansa, seisoi hetkisen
huojuen ja kaatui sitten omituisesti äännähtäen kasvoilleen lattialle.

Minä kiiruhdin heti hänen luokseen äitiäni huutaen. Mutta kiirehtiminen
oli turhaa. Äkkipikainen halvaus oli lopettanut hänen päivänsä.
Omituista on -- sillä miehestä en ollut koskaan pitänyt, vaikka viime
aikoina hän olikin alkanut käydä säälikseni --, että minä, heti kun
huomasin hänet kuolleeksi, purskahdin valtavaan itkuun. Tämä oli toinen
kuolemantapaus ympäristössäni, ja edellisen jättämä suru oli vielä
tuoreena mielessäni.



4 Luku.

Merimiesarkku.


Luonnollisesti kerroin viipymättä äidilleni kaikki mitä olin saanut
tietää -- mikä minun ehkä olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin tehdä --;
ja me huomasimme heti olevamme vaikeassa ja vaarallisessa asemassa. Osa
kapteenin rahoista -- jos hänellä niitä ollenkaan oli -- kuului
kieltämättä meille; mutta sangen luultavaa oli, etteivät hänen
laivatoverinsa, ainakaan eivät ne kaksi, Musta Koira ja sokea mies,
jotka olin nähnyt, olisi taipuvaisia luopumaan saaliistaan maksaakseen
vainajan velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ratsastaa heti
tohtori Liveseytä noutamaan, olisi äitini jäänyt yksin ja turvattomaksi,
ja se ei nyt voinut käydä laatuun. Toiselta puolen emme kumpikaan
voineet paljon kauemmin viipyä talossa; hiilien rapina keittiön
liedessä, yksinpä kellon tikutuskin peloitti meitä. Ympäristössä kuului
mielestämme lakkaamatta lähestyviä askeleita; ja muistaessani
vierastuvan lattialla makaavaa kapteenin ruumista ja ajatellessani tuon
kauhean, sokean kerjäläisen kuljeksivan lähistöllä valmiina joka hetki
palaamaan, oli minulla monet kerrat, kuten sanotaan, kauhusta sydän
kurkussa. Jotakin täytyi pian tehdä, ja viimein juolahti mieleemme
lähteä yhdessä hakemaan apua kylästä. Sanottu ja tehty. Paljain päin
juoksimme heti ulos pimenevän illan usmaiseen pakkaseen.

Kylään ei ollut monta sataa syltä, vaikka se ei näkynytkään viereisen
lahdelman toiselta rannalta. Se oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä
sokea mies oli tullut ja minne hän oli mennyt, ja se seikka lisäsi
tuntuvasti rohkeuttani. Monta minuuttia emme matkalla viipyneet, vaikka
joskus pysähdyimmekin kuuntelemaan. Mutta mitään tavattomia ääniä eivät
korvamme erottaneet -- laineet vain rannalla hiljakseen liplattivat ja
varikset raakkuivat metsässä.

Oli jo tulenvalon aika kylään päästessämme, enkä koskaan unohtane miten
mieleni keventyi, kun näin sen valaistut akkunat ja oviaukot; mutta
siihen supistuikin, kuten selville kävi, koko se apu, jonka siltä
taholta saimme. Sillä -- teidän mielestänne kai olisivat miehet saaneet
hävetä menettelyänsä -- ei yksikään sielu suostunut palaamaan kanssamme
"Amiraali Benbow'hin." Mitä enemmän me vaikeuksistamme puhuimme, sitä
kiihkeämmin he vaimoineen ja lapsineen kotiensa suojaan turvautuivat.
Kapteeni Flintin nimi oli, vaikka se minulle olikin outo, muutamille
tarpeeksi tuttu herättääkseen lannistavaa pelkoa. Muutamat miehet, jotka
olivat olleet peltotyössä "Amiraali Benbow'n" tuolla puolen muistivat
sitäpaitsi nähneensä tiellä useita outoja miehiä, ja, luullen heitä
salakuljettajiksi, pujahtaneensa piiloon ja ainakin yksi oli nähnyt
loggerttilaivan niin sanotussa Kissan Kolossa. Jokainen, joka oli ollut
kapteenin toveri, voi jo pelkällä tällä ominaisuudellaan pelästyttää
heidät pahanpäiväisesti. Loppujen loppu oli, että monet kyllä olivat
valmiit ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan tohtori Liveseyn luo, mutta
ei kukaan halunnut auttaa meitä ravintolan puolustamisessa.

Sanotaan, että pelko tarttuu; mutta väittelystä kai, toiselta puolen,
saa rohkeutta. Niinpä kun jokainen oli syynsä selvittänyt, piti äitini
heille puheen. Hän ei vain niinkään, selitti hän, laskisi käsistään
rahoja, jotka kuuluivat hänen isättömälle pojalleen. "Jos ei kukaan
teistä uskalla", sanoi, "niin Jim ja minä uskallamme. Takaisin menemme
samaa tietä kuin tulimmekin, eikä se teidän ansiota ole, moiset kollot,
jänishousut. Me avaamme arkun, vaikka henkemme menisi. Ja teiltä, rouva
Crossley, kai saan lainaksi tämän pussin, pannakseni siihen meille
laillisesti kuuluvat rahat."

Luonnollisesti minä sanoin seuraavani äitiäni, ja luonnollisesti he
kaikki ihmettelivät uhkarohkeuttamme, mutta ei vain kukaan mukaamme
lähtenyt. Ainoa, minkä he tekivät oli, että he antoivat minulle ladatun
pistoolin siltä varalta, että meitä ahdistettaisiin, ja lupasivat
varustaa satuloidut hevoset käytettäviksemme, jos meitä paluumatkalla
ajettaisiin takaa. Vielä lähettivät he poikasen ratsastamaan tohtorin
asunnolle päin etsimään aseellista apua.

Sydämeni löi sangen terhakasti, kun läksimme kylmään yöhön vaaralliselle
matkallemme. Täysikuu oli nousemassa ja pilkisti punaisena sumuvaipan
yläreunan läpi. Tämä joudutti vielä enemmän askeleitamme, sillä selvää
oli, että ennenkuin takaisin ennättäisimme, olisi kaikkialla valoisaa
kuin päivällä ja ken tahansa näkisi lähtömme. Hiljaa ja nopeasti
pujotteleuduimme pensasaitojen vierustoita emmekä kuulleet tai nähneet
mitään epäilyttävää, ja pian oli "Amiraali Benbow'n" ovi sanomattomaksi
helpotukseksemme sulkeutunut perästämme.

Minä telkesin sen heti sisäpuolelta ja me seisoimme hetken läähättäen
pimeässä talossa, jossa vain kapteenin hengetön ruumis oli seuranamme.
Äitini nouti sitten kynttilän tarjoiluhuoneesta ja käsikädessä etenimme
vierastupaan. Kapteeni makasi siellä samassa asennossa kuin
lähtiessämmekin selällään, silmät auki ja toinen käsi sivulle
ojennettuna.

"Vedä verho alas, Jim", kuiskasi äitini; "ne voisivat tulla ulkoapäin
kurkistelemaan. Ja nyt", jatkoi hän pyynnön täytettyäni, "meidän on
saatava avain _tuolta_ mutta kukahan sitä koskea tahtoo!" Hän huokasi
nämä sanat lausuessaan.

Minä laskeuduin heti polvilleni. Lattialla hänen kätensä vieressä oli
pyöreä paperin palanen, joka oli toiselta puolen mustattu. Se oli
varmaankin tuo "musta merkki." Otin sen ylös, ja toiselta puolen keksin
seuraavan, hyvällä ja selvällä käsialalla kirjoitetun, lyhyen
tiedonannon: "Kello kymmeneen illalla on sinulla aikaa."

"Kello kymmeneen hän sai aikaa, äiti", sanoin; ja samassa meidän vanha
seinäkello alkoi lyödä. Tämä äkillinen ääni säikäytti meitä
pahanpäiväisesti; mutta hyviä uutisia se antoi, sillä kello oli vasta
kuusi.

"Jim", sanoi äitini, "avain!"

Minä kopeloin kapteenin taskut. Vähän pientä rahaa, sormustin, vähän
lankaa ja muutamia suuria neuloja, palanen rullatupakkaa, josta pää oli
puraistu pois, käyräpäinen linkkuveitsi, taskukompassi, tulukset --
siinä kaikki mitä löysin. Epäilys alkoi jo vallata mieleni.

"Ehkä se onkin hänen kaulassaan", arveli äitini.

Kovin vastenmieliseltä tuntui ruumiiseen koskea, mutta minä voitin sen
tunteen ja revin hänen paitansa kaulasta auki. Ja todellakin -- siellä
riippui avain tervaisesta nuoranpätkästä, jonka leikkasin poikki
kapteenin omalla linkkuveitsellä. Tämä löytö valoi meihin uutta toivoa,
ja viipymättä riensimme yläkertaan siihen pieneen kammioon, jossa hän
niin kauan oli makaillut ja jossa hänen arkkunsa oli koko ajan ollut.

Ulkoapäin se oli aivan tavallisen merimiesarkun näköinen. Päähän oli
poltinraudalla painettu "B" ja nurkat olivat aivan kuin pitkällisestä
kovakätisestä käytännöstä typistyneet ja runneltuneet.

"Anna minulle avain", äitini sanoi; ja vaikka kansi oli jotenkin kankea,
sai hän arkun tuossa tuokiossa avatuksi.

Kitkerä tupakan ja tervan haju tuoksahti sisältä, mutta päälläpäin ei
näkynyt muuta kuin hyvä, huolellisesti harjattu ja kokoon laskettu
vaatekerta. Äitini vakuutti, ettei sitä oltu kertaakaan käytetty. Niiden
alta alkoi tulla esiin sekatavaraa -- astemittari, tinatuoppi, useita
tankoja tupakkaa, kaksi sangen kaunista pistoolia koteloineen, palanen
hopeakankea, vanha espanjalainen taskukello ja muutamia halpa-arvoisia
enimmäkseen muukalaistekoisia koristeita, pari messinkijalustaista
kompassia ja viisi tai kuusi omituista länsi-intialaista näkinkenkää.
Muuta arvokasta emme toistaiseksi olleet löytäneet kuin hopeapalasen ja
koristeet, ja ne eivät tarkoitukseemme soveltuneet. Alla oli vanha,
merisuolan valkaisema merimiestakki. Äitini tempasi sen kärsimättömästi
ulos arkusta ja takin alta paljastuivat meille viimeiset tavarat,
öljykankaalla päällystetty käärö, jossa näytti olevan papereja, ja
purjekangaspussi, josta kosketellessa kuului kuin kullan kilinää.

"Kyllä minä näytän noille roistoille, että olen tunnollinen nainen",
äitini sanoi. "Minä tahdon vain maksun saamisestani enkä penniäkään
enempää. Pitelehän rouva Crossleyn pussia." Ja hän ryhtyi laskemaan
kapteenin velkaa merimiespussista toiseen.

Siitä syntyikin aikaaviepä ja vaivalloinen tehtävä, sillä rahat olivat
peruisin eri maista ja arvoltaan erilaisia -- Espanjan dublonit, Ranskan
louisdorit, Englannin guineat ja monet muut oli sullottu sekaisin samaan
pussiin. Guineoita oli kaikkein vähimmän ja ainoastaan ne äitini tunsi.

Kun olimme saaneet noin puolet summasta lasketuksi, tartuin äkkiä äitini
käsivarteen, sillä kylmän illan hiljaisuudesta kuulin äänen, joka sai
vereni jähmettymään -- kuulin sokean miehen kepin kopisevan routaisella
tiellä. Se läheni lähenemistään, ja me kuuntelimme henkeä pidättäen.
Sitten se kolahti kovasti ulko-oveen ja me kuulimme tartuttavan
kädensijaan ja salvan ratisevan, kun tulija koetti avata ovea. Sitten
seurasi pitkä hiljaisuus sekä ulkona että sisällä. Viimein alkoi kepin
kopina jälleen kuulua, ja sanomattomaksi iloksemme se vähitellen eteni
siksi kuin kokonaan häipyi hiljaisuuteen.

"Äiti", virkoin, "ota kaikki ja lähdetään pois", sillä minä olin
vakuutettu siitä, että teljetty ovi oli herättänyt epäluuloja ja toisi
pian koko joukkueen kimppuumme kuin ampiaisparven. Toisekseen ei kukaan
muu kuin se, joka kerran oli tuon sokean miehen tavannut, voi ymmärtää
miten tyytyväinen olin siitä, että olin teljennyt oven.

Mutta pelästyksestään huolimatta ei äitini tahtonut ottaa kolikkoakaan
enempää kuin mihin hän oli oikeutettu eikä taas suostunut vähempäänkään
tyytymään. Hän selitti, että seitsemänteen tuntiin oli vielä runsaasti
aikaa; hän tiesi mitä hänelle oli tuleva ja sen hän tahtoi saada.
Kinailimme vielä tästä, kun kummun rinteellä kuului lyhyt, hiljainen
vihellys. Se riitti liiaksikin meille. "Otan sen minkä olen saanut
lasketuksi", äitini virkkoi ponnahtaen seisoalleen.

"Ja minä otan tämän jäännöksen maksuksi", sanoin minä öljykankaiseen
kääröön tarttuen.

Seuraavassa tuokiossa me jo hiivimme alas rappusia, jättäen kynttilän
tyhjän arkun viereen. Hetkinen vielä ja me olimme ulkona paeten täyttä
juoksua. Viime hetkessä olimmekin pakoon lähteneet. Sumu häipyi
nopeasti; kuu jo valaisi kirkkaasti ylängöt kummallakin puolen meitä ja
ainoastaan ravintolan ympäristöllä ja laakson pohjassa sumu vielä oli
siksi sakea, että se salasi pakomme alkumatkan. Paljon ennen kuin
pääsisimme edes puolimatkaan, me jo kummun rinteellä joutuisimme kuun
valoon. Eikä siinä vielä ollut kaikki. Korvamme erottivat jo juoksevia
askeleita, ja kun tähystelimme niiden suuntaan, näimme edestakaisin
heiluvan valopilkun, joka läheni nopeasti ja osoitti, että joku
tulijoista kantoi lyhtyä.

"Poikani", virkkoi äitini äkkiä, "ota rahat ja juokse edelleen. Minun
voimani ovat lopussa."

Nyt oli meidän viimeinen hetkemme lyönyt, ajattelin. Miten
sadattelinkaan naapuriemme pelkuruutta, miten soimasinkaan äitini
tunnokkaisuutta ja saituruutta, hänen uhkarohkeuttaan alussa ja
heikkouttaan nyt. Onneksi olimme juuri pienen sillan luona. Minä autoin
horjahtelevan äitini tämän reunalle ja siellä hän huohottaen vaipui
olkapääni varaan. En tiedä miten voimani riittivät siihen, ja pelkäänpä
että käsittelin häntä sangen kovakouraisesti, mutta minun onnistui
laahata hänet törmältä alas ja jonkun verran sillan kaaren alle.
Kauemmas en kyennyt häntä vetämään, sillä silta oli niin matala, että
vain ryömimällä voin sen alla liikkua. Sinne meidän oli nyt jäätävä --
äitini oli melkein kokonaan näkyvissä ja me molemmat kuulomatkassa
ravintolasta.



5 Luku.

Sokean miehen viimeiset hetket.


Uteliaisuuteni oli tavallaan pelkoani voimakkaampi, sillä minä en voinut
jäädä piilopaikkaani, vaan ryömin takaisin törmälle, josta pääni pensaan
suojaan piiloittaen, näin koko maantien ovemme edustalla. Tuskin olin
tähystyspaikkaani päässyt, kun vihollisemme alkoivat saapua. Heitä oli
seitsemän tai kahdeksan ja tulivat he täyttä juoksua, lyhtyä kantava
mies vähän edellä. Kolme miestä juoksi yhdessä pidellen toisiaan
kädestä, ja sumussakin tunsin keskimmäisen heistä sokeaksi
kerjäläiseksi. Samassa jo hänen äänensä todisti arvanneeni oikein.

"Murtakaa ovi!" hän huudahti.

"Kyllä, kyllä!" vastasi pari kolme ääntä ja lyhdyn kantajan seuraamana
hyökkäsivät miehet "Amiraali Benbow'ta" vastaan. Sitten näin heidän
pysähtyvän ja kuulin heidän hiljaa puhelevan, aivan kuin olisivat
hämmästyneet tavatessaan oven avonaisena. Mutta pysähdys ei ollut
pitkällinen, sillä sokea mies alkoi jälleen jaella käskyjään. Hänen
äänensä kajahti kovemmalta ja kimakammalta kuin ennen, aivan kuin olisi
hän ollut mielenjännityksestä ja raivosta aivan hurjistunut.

"Sisään, sisään!" huusi hän sadatellen miesten hitautta.

Neljä viisi miestä totteli heti ja pari jäi kerjäläisen luo. Seurasi
hiljaisuus, sitten kuului hämmästynyt huudahdus ja ääni ilmoitti
talosta:

"Bill on kuollut!"

Mutta sokea vastasi vain sadatellen heidän hitauttaan.

"Tarkastakaa hänet, joku teistä lurjustelijoista, ja muut ylös arkkua
noutamaan", huusi hän.

Kuului selvään, miten vanhat rappusemme ratisivat, miesten juostessa
yläkertaan koko talo kai tutisi. -- Pian kuului uusia hämmästyneitä
huudahduksia; kapteenin huoneen ikkuna töytäistiin auki niin että lasit
säpäleinä helisivät, ja mies työnsi ulos päänsä ja hartiansa selittäen
alhaalla seisovalle sokealle kerjäläiselle:

"Pew, ne ovat ehtineet ennen meitä. Joku on tyhjentänyt arkun pohjaa
myöten."

"Onko se siellä?" karjui Pew.

"Rahat ovat täällä."

Sokea ei sanonut rahoista välittävänsä.

"Flintin kääröä tarkoitan", huusi hän.

"Ei sitä täällä näy", mies vastasi.

"Kuulkaa te siellä alhaalla, onko se sitten Billin vaatteissa?" karjui
taas sokea.

Toinen mies, arvatenkin se, joka oli jäänyt kapteenin ruumista
tarkastelemaan, tuli nyt ravintolan ovelle. "Bill on jo puhdistettu",
vastasi hän, "eikä ole mitään jälellä."

"Sen on tuo ravintolan väki tehnyt -- se poika. Kunpa olisinkin häneltä
silmät puhkaissut!" huudahti sokea Pew. "He olivat aivan äsken täällä --
ovi oli lukittu, kun sitä koetin. Hajautukaa, pojat, ja etsikää heidät
käsiin."

"Totta totisesti, tulenkin jättivät palamaan", vakuutti mies ikkunasta.

"Hajautukaa etsimään. Nuuskikaa joka nurkka hökkelistä!" käski Pew,
lyöden keppiään maantiehen.

Sitten seurasi ankara myllerrys koko vanhassa ravintolassamme; raskaita
askelia kumisi kaikkialta, huonekaluja heiteltiin kumoon, ovia lyötiin
säpäleiksi, niin että kaiku kallioista vastasi. Toinen toisensa jälkeen
tulivat miehet jälleen ulos tielle ja selittivät, ettei meitä mistään
löytynyt. Samassa kuului vihellys, yhtäläinen kuin se, joka oli
säikäyttänyt meidät kapteenin rahoja laskiessamme, mutta nyt se kuului
kahteen kertaan. Minä olin luullut sitä sokean miehen hyökkäysmerkiksi
väelleen, mutta nyt älysin, että se olikin kylänpuoleiselta kummulta
annettu merkki ja, päättäen sen vaikutuksesta merirosvoihin, se varoitti
heitä lähestyvästä vaarasta.

"Dirkin merkki taas", sanoi joku. "Kahdesti! Meidän täytyy hävitä,
miehet."

"Hävitä, jänishousu!" Pew huudahti. "Dirk oli jo alussa suuri pelkuri --
älkää hänestä välittäkö. Heidän täytyy olla aivan lähistöllä, kauas he
eivät ole ehtineet -- he ovat aivan käsissämme. Hajautukaa etsimään,
koirat! Kies'avita, olisivatpa silmäni vielä jäljellä."

Tämä toivomus näytti vähän vaikuttavan, sillä pari miestä alkoi
silmäillä sinne tänne romukasoihin, mutta mielestäni he etsivät vain
toisella silmällä ja toisella pälyivät heitä uhkaavaa vaaraa. Muut
miehet seisoivat epäröivinä tiellä.

"Teitä odottavat tuhannet, ja te hullut vielä vitkastelette! Te olisitte
rikkaat kuin kuninkaat, jos sen löytäisitte, ja te tiedätte, että se on
täällä, mutta kuitenkin epäröitte kuin nahjukset. Ei kukaan teistä
uskaltanut astua Billin eteen, mutta minä -- sokea -- sen tein! Ja nyt
menee tilaisuus käsistäni teidän tähtenne! Minä jään edelleenkin
köyhäksi, ryömiväksi, rommia kärkkyväksi kerjäläiseksi, vaikka voisin
ajella keinuvissa vaunuissa. Jos teillä olisi rohkeutta kuin hauilla
merrassa niin saisitte heidät vielä kiinni."

"Viisi heistä, Pew, meillähän on dublonit!" murisi joku.

"He ehkä ovat etsittävämme piiloittaneet", toinen lisäsi. "Ota rahat,
Pew, äläkä turhia rähise."

Näistä vastaväitteistä Pew lopulta kokonaan menetti malttinsa ja alkoi
huitoa tovereitaan oikealle ja vasemmalle. Useampi kuin yksi sai ankaran
iskun hänen kepistään.

Miehet puolestaan sadattelivat sokeata seuranpettäjää, uhkailivat häntä
kamalasti ja koettivat turhaan tarttua hänen keppiinsä ja riistää sen
hänen käsistään.

Tämä riita pelasti meidät, sillä miesten vielä kiistellessä kuului
kylänpuoleiselta kummulta uusi ääni -- nelistävien hevosten
kavionkopinaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti ahon reunasta
pistoolinlaukaus. Se oli nähtävästi viimeinen varoitus uhkaavasta
vaarasta, sillä rosvot pyörähtivät heti pakoon juosten eri haaroille,
mikä rantaa pitkin, mikä yli kummun, niin että puolessa minuutissa
heistä ei näkynyt ketään muita kuin Pew. Hänet he olivat jättäneet
jälkeensä joko yksistään säikähdyksestä tai kostaakseen hänelle ilkeät
sanat ja iskut. Siellä hän nyt raivoissaan töytäili tiellä edestakaisin,
kopeloiden kepillä eteensä ja huudellen tovereitaan. Lopulta hän läksi
väärään suuntaan ja juoksi muutamia askeleita ohitseni kylään päin,
huutaen: "Johnny, Musta Koira, Dirk, älkää jättäkö Pew-vanhusta, toverit
-- älkää toki Pew-ukkoa!"

Samassa kumahti kavionkopina kummun laelta ja neljä tai viisi
ratsumiestä ilmestyi sinne kuunvaloon. Täyttä laukkaa karauttivat he
sitten rinnettä alas.

Pew älysi nyt erehtyneensä, pyörähti huudahtaen takaisin, ja juoksi
suoraa päätä ojaan, jonne hän vierähti nurin niskoin. Mutta pian oli hän
taas jaloillaan ja ryntäsi nyt aivan mielettömänä suoraan etumaisen
hevosen jalkoihin.

Ratsastaja koetti häntä väistää, mutta turhaan. Kimakasti parahtaen
lensi Pew kumoon, kaviot kolhivat häntä säälimättä ja vilahtivat ohi.
Hän kaatui kyljelleen, vaipui siitä hiljaa kasvoilleen eikä liikahtanut
enää.

Minä ponnahdin ylös ja huusin ratsastajille. He pidättelivät hevosiaan
tapaturmasta pelästyneinä, ja pian näin keitä he olivat. Yksi heistä,
joka pysytteli toisten takana, oli sama poika, joka kylästä oli lähtenyt
tohtori Liveseyn luo, muut olivat tullivirkamiehiä, jotka hän oli
tavannut matkalla ja joiden kera hän oli älynnyt kääntyä heti takaisin.
Ylitarkastaja Dance oli kuullut puhuttavan Kissan Kolossa piileksivästä
loggertista ja lähtenyt samana iltana ratsastamaan meille päin. Tätä
seikkaa saimme äitini ja minä kiittää pelastuksestamme.

Pew oli kuollut. Äitini taas tointui heti kun olimme kantaneet hänet
kylään ja valelleet häntä kylmällä vedellä. Hän ei enää tiennyt pelosta
mitään, vaikka yhä valittelikin tappiotaan rahojen jaossa. Ylitarkastaja
ratsasti sillä välin Kissan Kololle niin nopeasti kuin pääsi, mutta kun
hänen miestensä oli laaksossa laskeuduttava satulasta ja talutettava,
toisinaan autettavakin hevosiaan ja kuljettava aina yllätyksen pelosta
varovasti, ei ollut mikään ihme, että heidän perille päästessä loggertti
jo oli matkalla, vaikka vielä likellä rantaa. Hän huusi sitä
pysähtymään. Vastaukseksi käski ääni aluksesta häntä pysyttelemään
poissa kuunvalosta, taikka saisi hän lyijypalasen kalloonsa. Samassa
vinkuikin kuula hänen käsivartensa vieritse. Hetkisen sen jälkeen alus
jo kääntyi niemen ympäri ja hävisi näkyvistä. Ylitarkastaja seisoi
rannalla kuin "kala kuivalla maalla", kuten hän sanoi, eikä voinut muuta
tehdä kuin lähettää miehen varoittamaan B:ssä olevaa tullialusta. "Ja
se", hän sanoi, "ei ole tyhjää parempi. He pääsivät kauniisti
käsistämme, eikä sille enää mitään mahda. Siitä vain", hän lisäsi, "on
mieleni hyvä, että astuin Pew-päällikön varpaille"; sillä silloin hän jo
oli kuullut minun kertomukseni.

Minä menin hänen kanssaan takaisin "Amiraali Benbow'hin", ja niin
perinpohjin hävitettynä asumusta tuskin voitte kuvitellakaan. Yksin
seinäkellonkin olivat roistot heittäneet lattiaan etsiessään hurjina
minua ja äitiäni; ja vaikka oikeastaan ei muuta oltu viety pois kuin
kapteenin rahapussi ja pieni määrä hopearahoja käsikassasta, selvisi
minulle heti, että me olimme taloudellisesti häviöllä. Hra Dance ei
voinut tilannetta mitenkään auttaa.

"He saivat rahat, sanoitte? No, mitä he sitten Hawkins, vielä etsivät?
Enemmänkö rahoja, arvatakseni!"

"Ei, herra, eivät he rahoja etsineet, ellen erehdy", vastasin. "Luulenpa
että se tavara on povitaskussani; ja suoraan sanoakseni minä mielelläni
soisin, että se pantaisiin varmaan talteen."

"Totta tosiaan, poikani, oikeassa olet", vastasi hän. "Minä otan sen jos
sallit."

"Ajattelin, että ehkä tohtori Livesey..." aloin.

"Aivan oikein", hän keskeytti iloisesti, "aivan oikein -- se on hieno
mies ja lisäksi oikeuden jäsen. Ja johtuupa nyt mieleeni, minähän
voinkin itse ratsastaa sinne ja tehdä selkoa tapahtumista hänelle tai
junkkarille. Pew on kuollut, siitä ei päästä. En häntä sure, mutta hän
on kuollut, nähkääs, ja ihmiset syyttävät siitä hänen majesteettinsa
tullipäällikköä, jos he yleensä ketään voivat syyttää. Kuule nyt,
Hawkins, jos haluat, niin otan sinut mukaani."

Kiitin häntä sydämellisesti tarjouksesta ja me astelimme takaisin
kylään, jossa hevoset olivat. Sillä aikaa kuin minä kerroin äidille
lähdöstäni, olivat kaikki jo nousseet satulaan.

"Dogger", sanoi Dance, "teillä on hyvä hevonen; ottakaa tämä poika
taaksenne."

Heti kun istuin satulassa, pidellen kiinni Doggerin vyöstä, antoi
ylitarkastaja lähtökäskyn ja seurue lähti tasaista ravia etenemään
tohtori Liveseyn asunnolle päin.



6 Luku.

Kapteenin paperit.


Me ratsastimme koko matkan hyvää kyytiä siksi kunnes pysähdyimme tohtori
Liveseyn oven edustalle. Talo oli vallan pimeässä.

Hra Dance käski minua laskeutumaan satulasta koputtaakseni ovelle, ja
Dogger auttoi minut toisen jalustimen avulla alas. Palvelustyttö tuli
heti avaamaan oven.

"Onko tohtori Livesey kotona?" kysyin.

Tyttö vastasi kieltävästi; tohtori oli tullut iltapäivällä kotia, mutta
mennyt kartanoon päivällisille junkkarin luo.

"Me menemme sinne, pojat", hra Dance virkkoi

Kun matka oli lyhyt, en noussut enää satulaan, vaan juoksin Doggerin
jalustinremmistä pidellen kartanon portille ja sieltä pitkää, kuun
valaisemaa ja lehdettömien puiden reunustamaa kujaa pitkin suureen,
vanhaan puutarhaan, jota kartanon valkoiset rakennusrivit ympäröivät.
Täällä hra Dance laskeutui satulasta, otti minut mukaansa ja pääsi
muutaman sanan vaihdettuaan sisään.

Palvelija ohjasi meidät matoilla verhottua käytävää pitkin suureen
kirjastohuoneeseen, jossa oli kirjahyllyjä seinät täynnä ja rintakuvia
hyllyjen päällä. Siellä istuivat, kahden puolen loimuavaa takkavalkeaa,
junkkari ja tohtori Livesey piiput hampaissa.

En ollut koskaan ennen nähnyt junkkaria niin läheltä. Hän oli kookas
mies, yli kuuden jalan pituinen ja ruumiiltaan roteva. Hänen kasvonsa
olivat pöhöttyneet, karkeatekoiset ja pitkillä matkoilla ahavoituneet ja
käyneet ryppyisiksi. Kulmakarvat olivat pikimustat ja herkkäliikkeiset,
ja tämä antoi hänen kasvoilleen sävyn, josta olisit päättänyt hänen
luonteensa tuliseksi mutta ei pahansisuiseksi.

"Käykää sisään, hra Dance", virkkoi hän hyvin arvokkaasti ja
alentuvaisesti.

"Hyvää iltaa, Dance", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. "Ja hyvää iltaa
sinullekin, Jim-ystäväni. Mikä hyvä tuuli teidät tänne tuo?"

Ylitarkastaja ojentausi suoraksi ja jäykäksi ja saneli kertomuksensa
kuin ulkoläksyn. Olisittepa nähneet, miten kuuntelijat kurottautuivat
eteenpäin, silmäilivät merkitseväisesti toisiaan ja kokonaan unhottivat
piippunsa hämmästyksestä ja mielenkiinnosta. Kuultuaan kuinka äitini
palasi takaisin ravintolaan, tohtori löi kädet polviinsa ja junkkari
huudahti "Mainiota!" ja taittoi pitkän piippunsa lieden laitaan.

Kotvan ennen kuin kertomus oli lopussa, hra Trelawney (se oli näet
junkkarin nimi, kuten muistanette) oli jo noussut tuoliltaan ja käveli
edestakaisin huoneessa, ja tohtori oli, aivan kuin paremmin kuullakseen
ottanut puuteroidun peruukin päästään ja näytti nyt hyvin omituiselta
luonnollisine, lyhyeksi leikattuine hiuksineen.

Vihoviimein hra Dance lopetti kertomuksensa.

"Hra Dance", junkkari virkkoi, "te olette hyvin jaloluontoinen mies.
Sen, että ratsastitte kumoon tuon mustan, ilettävän konnan, luen teille
ansioksi, herrani, aivankuin olisitte torakan tappanut. Tämä Hawkins
poikanen onkin oikea valtti, huomaan mä. Hawkins, soitapa tuota kelloa!
Hra Dancen täytyy saada vähän olutta."

"Jim, sinulla", tohtori puhui, "on siis se tavara, jota he himoitsivat,
vai kuinka?"

"Tässä se on", minä vastasin, ojentaen hänelle öljykankaisen käärön.

Tohtori katseli sitä joka puolelta, aivankuin hänen sormensa olisivat
kipinöineet avaamishalusta. Hän pisti kuitenkin käärön avaamattomana
takkinsa taskuun.

"Junkkari", virkkoi hän, "kun Dance on saanut oluensa, täytynee hänen
luonnollisesti mennä virkatoimiinsa, mutta Jim Hawkinsin tahtoisin
pidättää täällä viettämään yön talossani, ja luvallasi ehdotan, että
lihapiirakka noudetaan tänne hänen illallisekseen."

"Tahtosi tapahtukoon, Livesey", junkkari vastasi. "Hawkins on hyvästikin
piirakan ansainnut."

Suuri hanhipiirakka tuotiin nyt sivupöydälle ja minä söin vankan
illallisen, nälkäinen kun olin. Isännät sillävälin lausuivat hra
Dancelle vielä muutamia kohteliaisuuksia ja lähettivät sitten hänet
pois.

"Ja nyt, junkkari", tohtori virkkoi.

"Ja nyt, Livesey", sanoi junkkari samaan henkäykseen.

"Kukin kerrallaan, kukin kerrallaan puhukoon", nauroi tohtori Livesey.
"Olet kai tuosta Flintistä kuullut kerrottavan?"

"Hänestäkö kuullut!" huudahti junkkari. "Hänestäkö kuullut! Hän oli
verenhimoisin merirosvo, mikä konsaan on aaltoja kyntänyt. Mustaparta
oli lapsi Flintiin verraten. Espanjalaiset pelkäsivät häntä niin
mielettömästi, että minä toisinaan oikein ylpeilin siitä, että hän oli
englantilainen. Näillä omilla silmilläni olen nähnyt hänen
märssypurjeensa Trinidadin ulkopuolella, ja minun jänishousu-laivurini
pyörsi heti takaisin muutamaan Espanjan satamaan."

"Olen minäkin hänestä kuullut täällä Englannissa", tohtori sanoi. "Mutta
nyt on kysymys siitä, oliko hänellä rahoja."

"Rahoja", huudahti junkkari. "Etkö ole tarinaa kuullut? Mitäpä muuta ne
roistot olisivat vaanineet, elleivät juuri rahoja? Mistäpä he muusta
kuin rahasta piittaisivat? Minkäpä muun kuin rahan vuoksi ne hirtehiset
vaaraan antautuisivat?"

"Siitä pian saamme selvän", vastasi tohtori. "Sinä olet vain niin
kauhean kuumaverinen ja suurisuinen, etten puheenvuoroa saa. Minä
tahtoisin vain tietää seuraavan seikan: jos minulla nyt olisi taskussani
joitain osviittoja siitä, minne Flint on aarteensa haudannut, niin
olisikohan saaliimme suurikin?"

"Saaliimmeko!" junkkari huudahti. "Minä sanon vain, että jos meillä on
edessämme nuo osviitat, joista puhuit, niin minä varustan laivan
Bristolin telakassa ja otan sinut ja tämän Hawkinsin mukaani ja etsin
aarteen käsiin vaikka vuosi etsimiseen kuluisi."

"Koska siis", tohtori virkkoi, "Jim sopii seuraan, niin me avaamme
käärön", ja hän asetti sen eteensä pöydälle.

Käärö oli ommeltu kiinni, ja tohtorin täytyi ottaa esiin
ammattisalkkunsa ja leikata neulokset lääkärinsaksillaan. Siinä oli
kaksi esinettä -- kirja ja sinetöity paperi.

"Ensiksi tutkimme kirjan", huomautti tohtori.

Junkkari ja minä kurottauduimme katsomaan avausta hänen olkansa yli,
sillä tohtori Livesey oli ystävällisesti viitannut minutkin paikaltani
pöydän ääreen löydöstämme nauttimaan. Ensimmäisellä sivulla oli vain
tuollaisia lauseen katkelmia, joita ihminen joutessaan ja
harjoitellakseen tavallisesti kynä kädessä piirtelee. Muuan oli sama
kuin kapteenivainaan ihokaiverrus "Billy Bones kuvittelee", toisessa
paikassa oli "Hra W. Bones, matruusi", "Ei enempää rommia", "Pahan Keyn
kohdalla hän sen sai", ja muutamia muita pätkiä, enimmäkseen yksityisiä,
käsittämättömiä sanoja. En voinut olla arvailematta, kuka se oli joka
sen "sai", ja mitä "se" oli, jonka hän sai. Sangen varmaan puukon iskun
selkäänsä.

"Eipä tästä paljon viisastuta", virkkoi tohtori Livesey lehteä
kääntäessään.

Seuraavat kymmenen tai kaksitoista sivua olivat täynnä kummallisia
tilivientejä. Rivin toisessa päässä oli päivämäärä ja toisessa rahasumma
aivan kuin tavallisessa tilikirjassa, mutta niiden välissä oli
selittävän tekstin asemesta vain eri määrä ristejä. Kesäk. 12 p:nä 1745
esimerkiksi oli seitsemänkymmentä puntaa saatu joltakin, mutta saannin
selityksenä oli ainoastaan kuusi ristiä. Muutamissa tapauksissa
kuitenkin oli vielä paikan nimi lisätty, kuten "Caracasin kohdalla",
taikka vain leveys ja pituus ilmaistu, kuten "62° 17' 20", 190° 2' 40."

Viennit käsittivät melkein kaksikymmentä vuotta ja summien suuruus
lisääntyi sen mukaan, mitä myöhemmältä ajalta ne olivat. Viimein oli
viiden kuuden väärän yhteenlaskun perästä kirjoitettu loppusumma ja
piirretty sanat: "Bones, hänen kassansa."

"Tästä en pääse hullua hurskaammaksi", sanoi tohtori Livesey.

"Kaikkihan on päivänselvää", huudahti junkkari. "Tämä on sen
sydämettömän koiran tilikirja. Nämä ristit ovat piirretyt niiden
laivojen tai kaupunkien nimien asemasta, jotka he upottivat tai
ryöstivät. Summat merkitsevät roiston osinkoja ryöstösaaliista ja
siihen, missä hän pelkäsi epäselvyyttä syntyvän, hän, kuten näette,
liitti jonkin lisäselvityksen. 'Caracasin kohdalla' esimerkiksi: jokin
laiva ryöstettiin mainitun rannikon edustalla. Jumala auttakoon niitäkin
sieluja, jotka olivat laivan miehistönä -- ahvenen valtakunnan asujia
aikoja sitten."

"Oikein arvattu", virkkoi tohtori. "Siitä näkee, mikä hyöty
matkailemisesta on. Aivan oikein! Ja summat suurenevat, kuten näette,
sitä myöten kuin hän arvossa nousee."

Kirjassa ei ollutkaan juuri mitään muuta, lukuunottamatta loppuun
jääneille tyhjille lehdille kirjoitettuja muistiinpanoja moniaiden
paikkojen asemasta ynnä taulukko ranskalaisten, englantilaisten ja
espanjalaisten rahojen muuttamisesta käypään rahaan.

"Tarkka mies!" tohtori huudahti. "Häntä ei vain niinkään petetty!"

"Ja nyt", virkkoi junkkari, "tarkastamme tämän toisen."

Paperi oli sinetöity useasta paikasta käyttämällä sormustinta sinettinä;
ehkä juuri sitä sormustinta, jonka olin löytänyt kapteenin taskusta.
Tohtori avasi sinetit hyvin varovaisesti ja sitten levisi eteemme saaren
kartta, jossa oli pituudet ja leveydet, ilmansuunnat, vuorien, lahtien
ja sisäreittien nimet ja kaikki yksityiskohdat, joita konsanaan voi
tarvita ohjatakseen laivan turvalliseen satamaan saaren rannoilla. Se on
noin yhdeksän peninkulman [Englannin maili (_mile_) = noin 1,6 km]
pituinen ja noin viiden levyinen. Muodoltaan se oli kuin vedestä ylös
kohottautuva lihava lohikäärme, sillä oli kaksi erinomaista maan
suojaamaa satamaa, ja keskellä oli vuori, jonka nimeksi oli merkitty
"Tähystäjä." Kartalla oli useita myöhempiä lisäyksiä, etupäässä kolme
punaisella piirrettyä ristiä -- kaksi saaren pohjoispäässä, yksi
lounasosassa, ja tämän viereen oli samalla musteella ja pienellä,
siistillä käsialalla, joka täydellisesti erosi kapteenin
epäsäännöllisestä töherryksestä, kirjoitettu sanat: "Aarteen pääosa
tässä." Kartan toisella puolen oli vielä seuraavat ohjeet kirjoitettu
samalla käsialalla:

     Korkea puu, Tähystäjän rinteellä, yksi aste pohjoiseen
     pohjoiskoillisesta.

     Luuranko-saari itäkaakosta itään.

     Kymmenen jalkaa.

     Kankihopea on pohjoisessa laatikossa; sen löytää itäisen kummun
     suunnasta, kymmenen syltä etelään mustasta kalliosta kasvojen
     suuntaan.

     Aseet löytää helposti hietakummusta, pohjoisen sisäreitin pohjoisen
     niemen nenässä; suunta neljännes pohjoiseen idästä.

                                              _J. F._

Siinä kaikki; mutta niin lyhyet kuin ohjeet olivatkin ja minulle
käsittämättömät, riemastuttivat ne junkkaria ja tohtori Liveseytä.

"Livesey", puhui junkkari, "sinä lopetat heti jonninjoutavat
ammattihommasi. Huomenna minä lähden Bristoliin. Kolmessa viikossa -- --
kolmessa viikossa -- kahdessa viikossa -- kymmenessä päivässä -- meillä
on parhain laiva ja valituin laivaväki koko Englannissa. Hawkins saa
laivapojan arvon. Sinusta tuleekin erinomainen laivapoika, Hawkins.
Sinä, Livesey, olet laivan lääkäri, minä amiraali. Redruthin, Joycen ja
Hunterin otamme mukaan. Tuulet ovat meille suotuisat matkamme nopea ja
paikan löydämme helposti, ja rahaa on vaikka syödä -- vaikka kullassa
piehtaroida -- taikka koko ikämme voileipiä heittää."

"Trelawney", sanoi tohtori, "minä lähden totisesti kerallasi ja Jim
myös; menestyköön yrityksemme. Vain yhtä miestä minä pelkään."

"Ken hän on?" junkkari huudahti. "Mikä sen koiran nimi on?"

"Sinua itseäsi", tohtori vastasi, "sillä sinä et voi pitää kieltäsi
kurissa. Me emme ole ainoat, joiden tiedossa on tämä paperi. Nuo miehet,
jotka tänään kävivät ravintolan kimppuun -- rohkeita, epätoivoisen
hurjia miehiä -- ja muut, jotka odottelivat purjealuksessa, ja vielä
monet muut, uskallan väittää, jotka eivät ole kaukana -- ne ovat joka
kynsi päättäneet saada rahat käsiinsä maksoi mitä maksoi. Ei kukaan
meistä saa siihen asti liikkua yksikseen kunnes pääsemme vesille. Jim ja
minä oleksimme yksissä odotellessamme, ja sinä otat Joycen ja Hunterin
seuraasi, kun lähdet ratsastamaan Bristoliin. Ja ennen kaikkea, kukaan
meistä ei saa sanaakaan hiiskua löydöstämme."

"Livesey", vastasi junkkari, "aina sinä olet oikeassa, minä vaikenen
kuin muuri."




TOINEN OSA:

LAIVAKOKKI.



7 Luku.

Minä matkustan Bristoliin.


Kului kauemmin kuin junkkari luuli, ennenkuin olimme valmiit lähtemään
merelle; ja meidän alkuperäistä suunnitelmaamme ei voitu toteuttaa -- ei
edes tohtori Liveseyn aikomusta pitää minut aina seurassaan -- niinkuin
olimme edellyttäneet. Tohtorin täytyi matkustaa Lontooseen hoitamaan
erään lääkärin virkaa; junkkarilla oli paljon puuhaa Bristolissa ja minä
taas asustin vanhan Redruthin, metsänvartijan, turvissa kartanossa. Olin
kuin vanki, mutta mieli täynnä meriunelmia ja mitä viehättävimpiä
kuvitteluja ihmeellisistä saarista ja seikkailuista. Minä mietiskelin
tunnittain karttaa, jonka kaikki yksityiskohdat tarkkaan muistin.
Istuessani talonhoitajan huoneessa takkavalkean ääressä minä kuvittelin
lähestyväni saarta jos miltä suunnalta, tutkin jokaisen kapanalan sen
pinnasta, kapusin lukemattomat kerrat sille korkealle kummulle, jota he
"Tähystäjäksi" nimittivät, ja nautin mitä ihmeellisimmistä ja
vaihtelevimmista näköaloista, jotka sen huipulta eteeni aukenivat.
Toisinaan saari oli sakeanaan villejä, joiden kanssa taistelimme,
toisinaan taas vaarallisia eläimiä, jotka meitä hätyyttelivät; mutta
kuitenkaan ei kuvitteluissani minulle tapahtunut mitään niin tavatonta
ja traagillista kuin sittemmin todellisuudessa.

Näin vierivät viikot, kunnes eräänä kauniina päivänä saapui tohtori
Liveseylle osoitettu kirje, jonka osoitteeseen oli lisätty: "Jos hän ei
ole kotona, avatkoon tämän Tom Redruth tai nuori Hawkins." Ohjetta
seuraten luimme -- tai oikeammin minä luin, sillä metsänvartija ei
oikein saanut selvää muusta kuin painetusta sanasta -- seuraavat tärkeät
tiedonannot:

     "Vanhan Ankkurin ravintola, Bristol, 1 p. maalisk. 17--.

     "Veli Livesey!

     "Kun en tiedä, oletko kartanossa vai yhä Lontoossa, lähetän tämän
     kirjeen yhtäläisenä kumpaankin paikkaan.

     "Laiva on ostettu ja varustettu. Se on ankkurissa valmiina
     lähtemään merelle. Soreampaa kuunaria et ole koskaan nähnyt --
     lapsikin sillä purjehtisi -- kahden sadan tonnin alus, nimi
     _Hispaniola_.

     "Sain sen vanhan ystäväni Blandlyn avulla, joka on osoittautunut
     olevansa kaikessa mitä ihmeteltävin mies. Tuo verraton mies aivan
     orjana raatoi minua auttaakseen, ja samoin, voin lisätä, kaikki
     muutkin Bristolissa tekivät heti kun saivat vihiä matkamme
     päämäärästä -- aarteesta, tarkoitan."

"Redruth", virkoin, keskeyttäen kirjeen lukemisen, tämä ei ole
tohtori Liveseyn mieleen. Junkkari ei ole sittenkään voinut olla
puhumatta -- -- --."

"Kaikkea vielä, kenellepä siihen parempi oikeus olisi?" murahti
metsänvartija. "Junkkariko ei saisi tohtori Liveseylle puhua mitä
tahtoo, hä?"

Vastaus tukki minulta suun ja minä luin edelleen:

     "Blandly itse keksi _Hispaniolan_ ja sai sen ihmeellisen älykkäällä
     tavalla aivan pilahinnasta. Bristolissa on joukko ihmisiä, jotka
     ovat perin käsittämättömän epäluuloisia Blandlyyn nähden. He
     itsepäisesti vain väittävät, että tuo kunnon mies olisi rahasta
     valmis mihin tahansa, että _Hispaniola_ oli hänen laivansa, ja että
     hän kiskoi siitä minulta huikean hinnan -- mitä kouraantuntuvinta
     panettelua. Ei kukaan heistä uskalla kuitenkaan kieltää laivan
     hyviä puolia.

     "Siihen asti meni kaikki kuin leikkiä lyöden. Työmiehet --
     laivanvarustajat ja muut -- olivat kyllä kiusallisen hitaita; mutta
     aika senkin solmun selvitti. Laivan miehistö, se se oli joka pääni
     pyörälle pani.

     "Halusin tasaluvuin kaksikymmentä miestä -- olivatpa he sitten oman
     maan miehiä, merirosvoja tai inhottavia ranskalaisia -- ja minulla
     oli hitonmoinen puuha, ennenkuin edes puoli tusinaa oli pestattu.
     Silloin potkaisi onni minua niin ihmeellisesti, että sain käsiini
     juuri sellaisen miehen, jota tarvitsin.

     "Laiturilla seisoessani jouduin aivan sattumalta puheisiin hänen
     kanssaan. Sain tietää, että hän oli merimies, omisti muutamaa
     ravintolan, tunsi kaikki Bristolin merenkävijät, oli menettänyt
     terveytensä maalla ja tarvitsi kokin hyvän makuusijan voidakseen
     jälleen lähteä merelle. Sanoi tallustelleensa tuona aamuna
     laiturille, vetääkseen vähän suolaisen veden hajua nenäänsä.

     "Tuo minua summattomasti liikutti -- samoin sinäkin olisit sitä
     tuntenut -- ja sulasta säälistä minä heti pestasin hänet laivan
     kokiksi. Häntä nimitetään Pitkäksi John Silveriksi, ja hän on
     menettänyt toisen jalkansa; mutta se on mielestäni vain kunniaksi,
     koskapa hän on menettänyt jalkansa palvellessaan isänmaata
     kuolemattoman Hawken johdolla. Hänellä ei ole ollenkaan eläkettä,
     Livesey. Ajattele, miten nurinkurisessa ajassa me elämmekin!

     "No niin, minä luulin löytäneeni vain kokin, mutta olinkin
     pestannut koko miehistön. Silverin kanssa me muutamassa päivässä
     keräsimme kokoon joukon sitkeimpiä merikarhuja, mitä ajatella
     saattaa. Ei heitä nautinnokseen katsele, mutta kasvoista päättäen
     he ovat mitä pelottominta väkeä. Vakuutan, että heidän avullaan
     vaikka fregatin voittaisimme.

     "Pitkä John vielä erotti kaksi niistä kuudesta tai seitsemästä
     miehestä, jotka olin saanut käsiini. Käden käänteessä hän osoitti
     minulle, että he olivat juuri sellaisia keltanokkia merimiehiksi,
     joita meidän vakavalla seikkailuretkellä oli vältettävä.

     "Minä olen mitä parhaimmissa voimissa ja reippaammalla mielellä,
     syön kuin hevonen, nukun kuin pölkky, enkä kuitenkaan saa oikeata
     ilon hetkeä ennenkuin kuulen merikarhujeni kolistelevan
     ankkurikiertimen kimpussa. Ulos merelle, hei! Hitto aarteet
     vieköön! Meren loiste se pääni on pyörälle pannut. Tule siis,
     Livesey, lintuna lentäen, älä hetkeäkään siekaile, jos minua
     arvossa pidät.

     "Lähetä heti Hawkins Redruthin vartioimana pistäytymään äitinsä
     luona, ja tulkaa sitten molemmat kiireimmän kautta Bristoliin.

                                               "John Trelawney."

     "J. K. En tullut maininneeksi, että Blandly, joka sivumennen sanoen
     lähettää apujoukon meitä etsimään, ellemme elokuun loppuun ole
     takaisin palanneet, on löytänyt purjehduspäälliköksi erinomaisen
     miehen. Jäykkäniskainen mies hän on, ikävä kyllä, mutta muuten
     kerrassaan aarre. Pitkä John Silver kaivoi taas esiin hyvin pätevän
     perämiehen, Arrow nimeltään. Ylilaivurina minulla on mies, joka
     puhaltaa säkkipilliä, Livesey; meidän _Hispaniolallamme_ on siis
     kaikki järjestetty oikein sotalaivan mallin mukaan.

     "En muistanut kertoa sinulle, että Silver on varoissaan oleva mies;
     tiedän, että hänellä on pankissa tili, jota ei koskaan tyhjäksi
     oteta. Hän jättää vaimonsa ravintolaa hoitamaan, ja kun hän ei ole
     rumimpia naisia, suotanee anteeksi sellaisille vanhoille pojille
     kuin sinä ja minä olemme jos he arvelevatkin, että miehen lähettää
     jälleen merille vaimo yhtä paljon kuin terveyskin."

                                                  _J. T._

     J. K. -- Hawkins saa viipyä yhden yönseudun äitinsä luona.

                                                 _J. T._

Voinette kuvitella minkälaisen riemastuksen minussa tämä kirje herätti.
Olin aivan pois suunniltani ilosta, ja jos koskaan olen miestä
halveksinut, niin halveksin nyt Redruthia, joka vain murisi ja
valitteli. Jokainoa hänen apulaisistaan olisi ollut valmis vaihtamaan
paikkaa hänen kanssaan, mutta junkkarin toivomukset kävivät toiseen
suuntaan ja junkkarin toivomukset olivat heille kaikille lakina. Ei
kukaan muu kuin Redruth olisi uskaltanut edes nurista.

Seuraavana aamuna me lähdimme jalkaisin "Amiraali Benbowiin" ja siellä
tapasin äitini hyvissä voimissa. Kapteeni, joka niin kauan oli ollut
kiusanamme oli mennyt sinne, missä pahat ihmiset eivät enää ole toisten
vaivana. Junkkari oli korjauttanut kaikki vauriot ja uudelleen
maalauttanut vierashuoneet ja nimikilven, olipa hankkinut lisää
huonekalujakin, -- ennen kaikkea kauniin nojatuolin äidilleni
anniskeluhuoneeseen. Hän oli vielä hankkinut passaripojankin, jottei
äitini olisi ilman apua minun poissa ollessani.

Vasta tuon pojan nähtyäni minä käsitin asemani. Siihen saakka minä olin
ajatellut seikkailuja, jotka minua odottivat, enkä ollenkaan kotia,
josta oli erottava. Nyt kun näin tuon kömpelön vieraan, joka jäi äitini
seuraksi minun sijaani, tunkivat kyyneleet ensi kerran silmiini.
Pelkäänpä tehneeni pojan päivät sangen karvaiksi. Hän kun oli toimeensa
tottumaton, sain minä tuhkatiheään tilaisuuksia ojentaa ja moittia
häntä, enkä minä suinkaan laiminlyönyt käyttää niitä hyväkseni.

Yö kului ja seuraavana päivänä päivällisen jälkeen Redruth ja minä
olimme jälleen matkalla. Sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka
rannalla olin pienestä pitäen elänyt, ja vanhalle rakkaalle "Amiraali
Benbow'lle" -- vaikka se uudelleen maalattuna ei enää ollut minulle yhtä
rakas kuin ennen. Viimeisinä oli mielessäni kapteeni, joka niin usein
oli töyhtöhattuinen, arpisine poskineen ja messinkisine kaukoputkineen
rannikkoa astellut. Samassa jo olimme tien mutkauksessa, ja kotini
hävisi näkyvistäni.

"Kuninkaallisen Yrjön" luona nousimme postivaunuun. Minut sullottiin
Redruthin ja erään lihavan, vanhan herrasmiehen väliin. Nopeasta
liikkeestä ja kylmästä ilmasta huolimatta minä kai jo alusta asti olin
torkahdellut ja nukkunut sitten kuin pölkky myötä- ja vastamäet, ohi
kaikkien pysäkkien, sillä kun tyrkkäys kylkeeni minut lopulta herätti ja
minä avasin silmäni niin näin vaunumme seisovan suuren rakennuksen
edustalla kaupungissa ja päivän jo kotvan sitten nousseen.

"Missä ollaan?" kysyin.

"Bristolissa", vastasi Tom. "Tule ulos."

Hra Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan kauas
laivatokkien luo, valvoakseen töitä kuunarilla. Sinne meidän oli
käveltävä, ja suureksi ilokseni vei tie sinne pitkin laitureita,
monilukuisten, kaiken kokoisten ja lajisten ja kaikista maista kotoisin
olevien laivojen ohi. Muutamalla miehistö työskenteli laulaen, toisella
riippui miehiä korkealla pääni yläpuolella nuorista, jotka eivät
näyttäneet hämähäkin lankaa paksummilta. Vaikka olinkin koko ikäni
elänyt rannikolla, tuntui minusta nyt siltä, kuin en koskaan ennen olisi
ollut meren lähistöllä. Tervan ja suolan tuoksu oli minulle aivan uutta.
Minä näin mitä ihmeellisimpiä keulakuvia, jotka olivat olleet kaukana,
valtamerien toisella puolen. Vielä minä näin paljon vanhoja merimiehiä,
rengaskorvaisia ja kierreviiksisiä ja tervatukkaisia, näin heidän
huojuvan, kömpelön merimieskäyntinsä; ja vaikka minä olisin nähnyt yhtä
monta kuningasta tai arkkipiispaa, niin ei riemastukseni olisi ollut
suurempi.

Minähän olin itsekin merelle lähdössä, merelle kuunarissa, jossa oli
pillipiipari ylilaivurina ja tervatukkaisia, laulavia merimiehiä --
merelle, kohti tuntematonta saarta, ja haudatuita aarteita etsimään!

Olin vielä näiden unelmieni vallassa, kun äkkiä töksähdimme suuren
ravintolan edustalle ja tapasimme junkkari Trelawneyn, joka
täydelliseen, tukevasta sinisestä verasta valmistettuun meriupseerin
pukuun puettuna ja erinomaisesti merimiehen käyntiä matkien tuli
hymyillen vastaamme.

"Siinähän tekin olette", hän huudahti. "Tohtori tuli jo eilisiltana
Lontoosta. Mainiota! Laivaseurue on täysilukuinen!"

"Voi, herrani", minä huudahdin, "milloin lähdemme?"

"Lähdemme?" vastasi hän. "Huomenna!"



8 Luku.

"Tähystäjässä."


Suurusteltuani junkkari antoi minulle John Silverille "Tähystäjään"
osoitetun kirjelipun ja selitti, että minä helposti löytäisin talon, kun
vain kulkisin tokkia pitkin ja silmäilisin pientä kapakkaa, jonka
kilpenä oli suuri messinkinen kaukoputki. Minä läksin asialleni aivan
haltioissani siitä, että sain täten tilaisuuden nähdä vielä enemmän
laivoja ja merimiehiä, ja pujotteleuduin eteenpäin suurten ihmisparvien
ja kuormavankkurien ja tavarakääryjen välitse, sillä tokissa oli nyt
touhu ylimmillään. Viimein löysin tarkoitetun talon.

Se olikin sangen miellyttävä seurustelupaikka. Kilpi oli äsken maalattu,
ikkunoissa oli sievät punaiset verhot, lattialle oli ripoteltu puhdasta
hietaa. Kummallakin puolen kulki kadut ja molemmille antoivat avonaiset
ovet, joista selvään näki matalaan, avaraan huoneeseen, vaikka tupakan
savu sen täyttikin sakeana pilvenä.

Vieraat olivat enimmäkseen merimiehiä ja niin äänekkäitä, että minä
hetkisen epäröin ovella, ennenkuin uskalsin astua sisään.

Siinä odotellessani tuli sivuhuoneesta mies, jonka heti ensi
silmäyksellä arvasin Pitkäksi Johniksi. Hänen vasen jalkansa oli melkein
lonkasta poikki, ja vasenta kainaloansa hän tuki sauvaan, jota hän
käytteli tavattoman ketterästi, hypellen sen avulla paikasta toiseen
kuin mikäkin lintu. Hän oli hyvin kookas ja vankka, naama leveä kuin
kinkun kylki -- sileä ja kalvakka, mutta älykäs ja myhäilevä. Hän
näyttikin olevan mitä parhaimmalla tuulella, vihelteli pöytien välitse
liikkuessaan, ja mieluisimmille vierailleen hänellä oli joku leikkisä
sana tai taputus olkapäälle varattuna.

Sanoakseni nyt teille totuuden olin jo silloin, kun junkkari Trelawney
kirjeessään mainitsi pitkästä Johnista, ruvennut pelkäämään, että hän
kukaties olisi sama yksijalkainen merenkävijä, jota vanhassa
"Benbow'ssa" olin niin kauan odotellut. Mutta heti kun ravintolassa
miehen näin, minä muutin mieltäni. Olin nähnyt kapteenin ja Mustan
Koiran ja sokean Pew'n ja luulin tietäväni, minkälaisilta merirosvot
näyttivät -- aivan toisenlaisia heidän piti mielestäni olla kuin tämä
siisti ja iloinen ravintoloitsija.

Minä rohkaisin heti mieleni, astuin sisään ja menin suoraan miehen luo,
joka sauvaansa nojaten puheli muutaman vieraansa kanssa.

"Hra Silver, sir?" kysyin, ojentaen kirjelippua.

"Aivan oikein, poikaseni", vastasi hän, "se on kun onkin nimeni. Kukapa
sinä sitten?" Samassa hän, junkkarin kirjelmän huomatessaan, näytti
aivan kuin säpsähtävän.

"Ahaa!" huudahti hän äänekkäästi ja ojensi minulle kätensä, "jo
ymmärrän. Sinä olet meidän uusi laivapoikamme; hauskaa tutustua."

Ja hän puristi käteni suureen, tukevaan kouraansa.

Samassa muuan kauempana istunut vieras äkkiä nousi ja kiiruhti ovelle.
Se olikin lähellä, ja tuossa tuokiossa hän hävisi kadulle. Mutta tuo
kiire oli kiinnittänyt häneen huomioni, ja minä tunsin hänet ensi
silmäyksellä. Hän oli sama talinaamainen mies, jolta oli kaksi sormea
poikki, ja joka ensimmäisenä oli ilmestynyt "Amiraali Benbow'hin."

"Ahaa!" minä huudahdin, "ottakaa tuo kiinni! Se on Musta Koira!"

"Viisi siitä ken hän on", Silver huudahti, "mutta hän ei ole maksanut
laskuaan. Harry, ota hänet kiinni!"

Muuan oven luona istuvista hyökkäsi pakenevan perään.

"Olipa hän vaikka Amiraali Hawke, niin laskunsa hänen maksaa täytyy",
Silver huudahti, ja päästäen sitten irti käteni hän kysäsi: "Miksi häntä
sanoitkaan? Musta mikä?"

"Koira, sir", vastasin. "Eikö hra Trelawney ole teille kertonut
merirosvoista? Hän oli yksi niistä?"

"Vai niin!" Silver huudahti. "Minun huoneessani! Ben, juokse pian Harryn
avuksi. Oliko hän siis niitä roikaleita? Morgan, sinäkö hänen seurassaan
olit? Tänne mies!"

Mies, jota hän Morganiksi nimitti -- vanha, harmaahapsinen,
ruskeanaamainen merikarhu -- totteli nolona käskyä, pyöritellen mälliä
poskessaan.

"Kuules nyt, Morgan", Pitkä John hyvin ankarasti saneli, "ethän sinä
koskaan ennen ollut nähnyt tuota Mustaa -- Mustaa Koiraa, vai oletko,
hä?"

"En koskaan, sir", Morgan vastasi kunniaa tehden.

"Etkä tiennyt hänen nimeänsä, vai?"

"En, sir."

"Tuhat tulimmaista, Morgan, kiitä sitten onneasi!" isäntä huudahti. "Jos
sinä olisit ollut osallisena johonkin sellaiseen, niin totta totisesti
et toista kertaa olisi jalallasi talooni astunut. Mitä hän puhui
sinulle?"

"En oikein muista, sir", Morgan vastasi.

"Pääkö sinulla on hartioillasi, vaiko tuuskoppa?" Pitkä John tiuskasi.
"Vai et oikein muista! Ehkä sinä et oikein tiennyt, kenen kanssa
puhelit, hä? Kas niin, mitä hän juorusi -- matkoista, kapteeneista,
laivoista, hä? Suu puhtaaksi! Mitä hän sanoi?"

"Me puhelimme kurittamisesta, sir", Morgan vastasi.

"Kurittamisesta? Vai kurittamisesta! Mieluinen puheenaihe, totta
tosiaan! Mene paikoillesi, moukka."

Kun Morgan oli astella nytkytellyt entiselle paikalleen, kuiskasi Silver
minulle hyvin tutunomaisesti, aivan kuin mielistellen:

"Hän on perin rehti mies, tuo Tom Morgan -- älyä vain ei ole liiaksi. --
Niin, se Musta Koira!" jatkoi hän sitten kovaan ääneen. "Se nimi on
minulle aivan outo, kerrassaan outo. Mutta sittenkin minä vähän kuin
muistelen, että minä olen -- niin olenhan minä nähnyt sen roiston. Hän
on käynyt täällä, nyt muistankin, erään sokean kerjäläisen seurassa."

"Oikein muistatte, aivan varmaan", sanoin minä. "Minä tunnen senkin
miehen. Hänen nimensä oli Pew."

"Niin olikin!" Silver huudahti aivan haltioissaan. "Pew! Se oli hänen
nimensä ihka varmaan. Roiston perikuvalta näytti! Jos nyt saamme kiinni
tuon Mustan Koiran, niin kapteeni Trelawney saa kuulla uutisia! Ben on
hyvä juoksija, harvat merimiehet hänet juoksussa voittavat. Tuhat
tulimmaista, hänen pitäisi saada mies kiinni, vaikka kintut katkeis! Vai
puhui se kurittamisesta! _Minä_ hänet kuritan!"

Näin puhuessaan hän koko ajan hyppeli sauvansa varassa lattialla, löi
kämmenensä pöytään ja näytteli niin luonnollisesti vihastunutta, että
Old Baileyn tuomari ja Bow Streetin salapoliisikin olisi häntä uskonut.
Vanhat epäluuloni olivat heränneet eloon, tavatessani Mustan Koiran
"Tähystäjässä", ja minä pidin kokkia tarkasti silmällä. Mutta hän oli
minulle liian ovela, ja kun miehet hengästyneinä palasivat ja kertoivat,
että he olivat väkijoukossa häipyneet karkurin jäliltä ja että heitä oli
epäilty varkaiksi, niin minä olin valmis vaikka vannomaan, että Pitkä
John Silver oli viaton.

"Kas niin, Hawkins", virkkoi hän, "nyt minä olen kauniisti kiikissä.
Mitä nyt kapteeni Trelawney ajattelee, Tuo kirottu hollantilainen istui
minun omassa huoneessani ja joi minun rommiani! Sinä tulet ja sanot
minulle totuuden vasten naamaa, ja minä sallin hänen näyttää meille
kaikille köyden päätä aivan nenäni edessä! Kuule, Hawkins, sinun täytyy
puolustaa minua kapteenin edessä. Sinä olet vain poikanen, mutta nokkela
poikanen. Näin sen jo sisään astuessasi. Sanos nyt mitä minä, puujalalla
kompuroiva, olisin voinut tehdä? Siihen aikaan kun olin yliperämies,
minä olisin hypännyt hänen rinnalleen, ottanut hänet näiden kahden
kämmenen väliin ja höyhentänyt, höyhentänyt niin että -- mutta nyt --"

Samassa hän vaikeni ja hänen leukansa vaipui alaspäin aivan kuin olisi
hänelle jotain mieleen juolahtanut.

"Maksu?" hän huudahti. "Kolme annosta rommia! totta totisesti, kautta
puukoipeni, enkö aivan unhottanutkin maksuani!"

Ja heittäytyen penkille hän herkesi nauramaan niin että kyyneleet
silmissä kiilsivät. Minuunkin tarttui hänen iloisuutensa ja me nauroimme
kilpaa, niin että huone kaikuna vastasi.

"Olenpa minä oikea vanha merikoira", hän viimein puhui poskiaan
kuivaillen. "Sinä ja minä sopisimme erinomaisen hyvin yhteen, Hawkins,
sillä varmaan minua luultaisiin laivapojaksi. Mutta nyt,
valmistautukaamme matkalle. Tämä ei käy päinsä. Velvollisuus on
velvollisuus, miehet. Minä panen päähäni vanhan höyhenniekka-hattuni ja
tulen kerallasi kapteeni Trelawneyn luo antamaan tästä asiasta
selityksen. Muista näet, nuori Hawkins, että asia on vakava, etkä sinä
enkä minä pääse siitä, luullakseni, kunnialla. Ei kumpikaan meistä ollut
kylliksi nokkela. Mutta tuhat tulimmaista, miten sukkelasti minä sentään
pääsin rahoistani!"

Hän rupesi uudelleen nauramaan ja niin sydämellisesti, että vaikka
minusta tuossa ei ollutkaan mitään sukkelaa, niin yhdyin vastoin
tahtoanikin hänen iloonsa.

Lyhyellä taipaleellamme pitkin laivarantaa hän oli mitä hauskin
seuratoveri, sillä hän kertoili minulle kaikista laivoista, joiden ohi
kuljimme, niiden taklauksesta, kantavuudesta ja kansallisuudesta,
selitteli töitä, joita kullakin tehtiin -- miten muuan purki, toinen
lastasi ja kolmas valmistautui lähtemään merelle. Tuon tuostakin hän
kertoi minulle pieniä juttuja laivoista ja miehistä tai toisteli jotakin
erikoista meritermiä kunnes opin sen perinpohjin. Minä aloin ymmärtää,
että hän oli mitä parhain matruusi.

Kun saavuimme ravintolaan, istuivat tohtori Livesey ja junkkari yhdessä
lopettelemassa olutnelikkoa ja käristettyjä voileipiä, jotka he olivat
tilanneet ennenkuin lähtisivät kuunariaan tarkastamaan.

Pitkä John kertoi tapahtuman sangen lennokkaasti ja tarkalleen
totuudenmukaisesti. "Niinhän se oli vai mitä, Hawkins?" kysäsi hän vähän
väliä, ja minä en voinut muuta kuin vahvistaa hänen sanansa tosiksi.

Molemmat herrat valittivat, että Musta Koira oli päässyt pakoon; mutta
kaikki me olimme yksimielisiä siitä, että asialle ei enää mitään
mahtanut, ja saatuaan osakseen muutamia tunnustuksen sanoja Pitkä John
tarttui kainalosauvaansa ja poistui.

"Kaikki miehet laivalle kello neljäksi iltapäivällä", huusi junkkari
hänen jälkeensä.

"Ymmärrän, herra", vastasi kokki käytävästä.

"Tiedätkös mitä, junkkari", virkkoi tohtori Livesey, "minä en yleensä
luota paljon keksintöihisi; mutta sen minä sanon, että John Silver
miellyttää minua."

"Se mies on oikea onnen löytö", vakuutti junkkari.

"Jim saa kai tulla kerallamme laivaan, vai mitä?"

"Tietysti", junkkari vastasi. "Ota hattusi, Hawkins, niin lähdemme
katselemaan laivaa."



9 Luku.

Ruuti ja aseet.


_Hispaniola_ lepäili vähän ulompana ankkurissa, ja me sousimme useiden
laivojen keulakoristeiden alitse ja ympäri, ja niiden kettingit
kolisivat toisinaan venheemme alla toisinaan taas päämme päällä. Viimein
kuitenkin pääsimme laivan kupeelle, ja kannelle noustessa meidät otti
tervehtien vastaan perämies, Arrow, vanha, kierosilmäinen ruskettunut
merimies, renkaat korvissa. Hän ja junkkari olivat perin hyviä
ystävyksiä, mutta pian huomasin, että kapteenin ja Trelawneyn välit
eivät olleet yhtä hyvät.

Viimeksimainittu oli tuikeannäköinen mies ja hän näytti olevan
tyytymätön laivamme koko järjestykseen. Pian saimmekin tietää syyn
siihen, sillä tuskin olimme päässeet kajuuttaan, kun muuan matruusi tuli
sinne perästämme.

"Kapteeni Smollett, herra, tahtoo puhutella teitä", sanoi hän.

"Olen aina valmis kapteenin puhuteltavaksi. Käske hänet sisään", sanoi
junkkari.

Kapteeni, joka oli seurannut sanantuojan kintereillä, astui samassa
sisään ja sulki oven.

"No, kapteeni Smollett, mitä teillä on sanottavana, kaikki on hyvin,
toivoakseni -- kaikki kunnossa ja merikelpoisena?"

"Parasta kai on, herra", kapteeni vastasi, "puhua peittelemättä, vaikka
sanani voivatkin pahoittaa mieltänne. Minua ei miellytä tämä matka,
minua ei miellytä miehistö, eikä minua miellytä perämieheni. Siinä
kaikki kaunistelematta."

"Ehkä teitä, herrani, ei laivakaan miellytä?" kysyi junkkari, nähdäkseni
hyvin äkäisenä.

"Siihen en voi mitään sanoa, kun en ole laivaa koetellut", kapteeni
vastasi. "Se näyttää kelvolliselta alukselta, muuta en voi sanoa."

"Ehkäpä teitä, herrani ei miellytä isäntännekään?" virkkoi junkkari.

Nyt tarttui tohtori Livesey puheeseen.

"No, no, ei niin hätäisesti", sanoi hän. "Kiivaista sanoista ei ole
mitään hyötyä. Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liian vähän, ja
minun täytyy pyytää häntä selittämään sanansa tarkemmin. Te sanotte,
ettei tämä matka teitä miellytä. Miksi ei?"

"Minut palkattiin, kuten sanotaan, suljettujen määräysten nojalla
kuljettamaan tätä laivaa tämän herran laskuun minne hän vain tahtoisi",
kapteeni vastasi. "Siihen asti on kaikki kohdallaan. Mutta nyt minä
huomaan, että jok'ainoa mies keulapuolella tietää enemmän kuin minä.
Minusta se ei ole paikallaan, vai onko?"

"Ei", vastasi tohtori Livesey, "ei minustakaan."

"Sitten", kapteeni jatkoi, "minä saan tietää, että me lähdemme aarteita
etsimään -- saan tietää omilta apulaisiltani, huomatkaa. Aarre on nyt
kerta kaikkiaan arkaluontoinen asia; omasta puolestani en pidä aarteiden
etsinnästä, etenkään silloin kun se on salaista ja kun (suonette
anteeksi, herra Trelawney) salaisuus on ilmaistu papukaijalle."

"Silverin papukaijalleko?" junkkari kysäsi.

"Niin sanotaan", kapteeni vastasi. "Salaisuus on julkinen, tarkoitan.
Minä luulen, ettei kumpainenkaan teistä täysin käsitä mikä on
kysymyksessä; mutta minä sanon sen teille omalla tavallani -- elämä tai
kuolema ja vaikea matka."

"Tuo kaikki on selvää ja vallan totta", vastasi t:ri Livesey. "Me aiomme
uskaltaa, mutta me emme ole niin tietämättömiä kuin luulette. Sanoitte
sitten, ettei miehistö teitä miellytä. Eivätkö he ole kelvollisia
merimiehiä?"

"He eivät minua miellytä, herrani", kapteeni Smollett vastasi. "Ja
suoraan sanoakseni, minun olisi pitänyt saada itse valita omat
apulaiseni."

"Oikeassa taidatte olla", tohtori vastasi. "Toverini olisi ehkä pitänyt
värvätä heidät yhdessä teidän kanssanne; mutta loukkaus, jos siitä nyt
voi puhua, ei ollut tahallinen. Arrowkaan ei teitä miellytä?"

"Ei miellytä. Ehkä hän on hyvä perämies, mutta seurustelee liian
vapaasti väen kanssa, ollakseen hyvä päällikkö. Perämiehen pitäisi pysyä
erillään eikä kilistää lasia matruusien kanssa!"

"Onko tarkoituksenne väittää, että hän juo?" tiuskasi junkkari.

"Ei ole", kapteeni vastasi, "sanon vain, että hän on käytöksessään liian
vapaa."

"Mihin tahdotte nyt oikein tulla?" kysyi tohtori. "Sanokaa asianne."

"Teidän vakava aikomuksenne on siis lähteä tälle matkalle?"

"Järkähtämätön päätöksemme", junkkari vastasi.

"Vai niin", kapteeni sanoi. "Kun te nyt olette kärsivällisesti
kuunnellut väitteitäni, joita en voinut todistaa, niin kuulkaa vielä
muuan sana. Ne sijoittavat ruudin ja aseet keulapuolelle. Niille sopiva
paikka olisi kajuutan alla; miksi niitä ei aseteta sinne? -- ensiksi.
Sitten teillä on mukananne neljä omaa miestä ja minä olen kuullut, että
muutamia heistä sijoitetaan keulapuolelle. Miksi ei heille valmisteta
sijoja tänne kajuutan sivulle? -- toiseksi."

"Tuleeko vielä lisää", kysäsi Trelawney.

"Vielä yksi seikka", kapteeni vastasi. "Tässä on jo liian paljon
jaariteltu."

"Aivan liian paljon", myönsi tohtori.

"Sanon nyt teille mitä olen itse kuullut", kapteeni Smollett jatkoi.
"Olen kuullut, että teillä on erään saaren kartta, että kartassa on
ristejä osoittamassa missä aarre on ja että saaren asema on..." Hän
sanoi tarkalleen pituus- ja leveysasteen.

"Sitä en ole kellekään kuolevaiselle sanonut", junkkari huudahti.

"Matruusit tietävät sen", kapteeni vastasi.

"Livesey, joko sinä tai Hawkins olette puhuneet sivu suunne", junkkari
huudahti.

"Saman tekevä, ken sen on laverrellut", vastasi tohtori.

Minä huomasin, ettei hän eikä kapteeni paljonkaan välittänyt Trelawneyn
väitteistä. Totta puhuen, en minäkään niihin suurta arvoa pannut, sillä
hän oli sangen kerkeäkielinen. Luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa
puhui totta, ja ettei kukaan meistä ollut saaren asemaa ilmaissut.

"Huomatkaa nyt, herrani", kapteeni jatkoi; "minä en tiedä kenen hallussa
tuo kartta on, ja minä vaadin, että se on pidettävä salassa sekä minulta
että Arrowilta. Muussa tapauksessa minun olisi pyydettävä päästä
vapaaksi palveluksestani."

"Minä ymmärrän", tohtori virkkoi. "Te tahdotte että me pidämme tämän
seikan salassa ja että laivan peräpuolesta muodostetaan linnoitus, jonka
miehistönä ovat toverini omat miehet ja varustuksena kaikki laivassa
löytyvät aseet ja ruuti. Toisin sanoen -- te pelkäätte kapinaa."

"Herrani", kapteeni Smollett lausui, "tahtomatta loukata teitä minä
kiellän teitä panemasta sanoja suuhuni. Ei kellään kapteenilla ole
oikeutta yrittääkään lähteä merelle, jos hänellä olisi aihetta
sellaisiin sanoihin. Mitä Arrowiin tulee, niin luulen että hän on perin
rehti mies; jotkut toiset ovat myös vilpittömiä; kaikki muutkin voivat
olla samaa lajia. Mutta minun on vastattava laivasta ja jokaisen siinä
olevan ihmisen hengestä. Minä näen että kaikki asiat eivät ole
vallan kohdallaan. Ja minä pyydän teitä ryhtymään muutamiin
varovaisuustoimenpiteisiin, taikka hankkimaan toisen miehen sijalleni.
Siinä kaikki."

"Kapteeni Smollett", tohtori virkkoi hymyillen, "oletteko kuullut satua
vuoresta ja hiirestä? Suonette anteeksi, mutta te muistutatte minua
tuosta sadusta. Lyön vaikka vetoa siitä, että teillä sisään tullessanne
oli mielessänne jotain muutakin kuin tämä."

"Te olette nokkela, tohtori", kapteeni vastasi. "Kun minä tulin tänne,
oli aikomukseni päästä vapaaksi koko matkasta. Minä luulin, ettei herra
Trelawney tahtoisi kuulla sanaakaan."

"Enkä olisi tahtonutkaan", junkkari tiuskasi. "Jos tohtori Liveseytä ei
olisi ollut täällä, niin olisin lähettänyt teidät sinne missä pippuri
kasvaa. Olen nyt kuitenkin kuunnellut sanottavanne. Teen kuten tahdotte;
mutta ajatukseni teistä eivät ole parantuneet."

"Siihen en voi mitään", vastasi kapteeni. "Te saatte nähdä, että minä
täytän velvollisuuteni."

Näin sanoen hän kumartaen poistui.

"Trelawney", virkkoi tohtori, "vastoin arveluitani minä luulen, että
sinä olet onnistunut saamaan kaksi vilpitöntä miestä laivaasi -- tuon
miehen ja John Silverin."

"Silverin kyllä", junkkari vastasi; "mutta mitä tuohon sietämättömään
lörpöttelijään tulee, niin sanon suoraan, että minusta hänen
käytöksensä on akkamaista eikä sovi merimiehelle ja vielä vähemmän
englantilaiselle."

"No niin", tohtori virkkoi, "kokenut kaikki tietää."

Kun me astuimme ulos kannelle, olivat miehet jo alkaneet tapansa mukaan
hoilaten purkaa aseita ja ruutivarastoa. Kapteeni ja Arrow valvoivat
työtä.

Uusi järjestys oli minulle mieleen. Koko kuunari oli käännetty mullin
mallin. Kuusi makuusijaa oli laitettu perään, ison ruuman taka-osaan.
Nämä kojut yhdisti kapea käytävä vasemmalla sivulla vain keittiöön ja
skanssiin. Alkuaan oli ollut tarkoituksena, että Arrow, Hunter, Joyce,
tohtori ja junkkari saivat nämä kojut käytettävikseen. Nyt luovutettiin
kaksi niistä Redruthille ja minulle, ja kapteeni ja Arrow saivat nyt
makuusijansa kannella porraskopissa, jota oli kummallekin sivulle
laajennettu, niin että sitä olisi voinut luulla kansihytiksi.
Luonnollisesti se oli sangen matala, mutta kaksi riippumattoa mahtui
sinne hyvin ja perämiehellekin näytti vaihdos olevan mieleen. Hänelläkin
oli ehkä ollut epäilyksensä miehistöön nähden; mutta se on vain arvelua,
sillä kuten saatte kuulla, meillä ei ollut kauan hyötyä hänen
mielipiteistään.

Me olimme kaikki parhaillaan ahkerassa työssä siirtäen ruutia ja
makuupaikkoja, kun viimeiset pari miestä, ja Pitkä John niiden mukana,
saapuivat venheellä laivalle.

Kokki kapusi ylös laivan sivua ketterästi kuin apina ja huomattuaan,
mitä oli tekeillä, huudahti hän: "Hohoi, miehet! Mitä tämä merkitsee?"

"Me vain muutamme ruutia, mies", joku vastasi.

"Tuhat tulimaista!" huudahti Pitkä John, "silloinhan jää nousuvesi
aamulla käyttämättä."

"Minun käskyni!" kapteeni lyhyesti virkkoi. "Mene työhösi. Miehet
tarvitsevat pian illallista."

"Ymmärrän, herra", kokki vastasi ja kohottaen kätensä hatun reunaan
katosi samassa keittiön puolelle.

"Siinä on kunnon mies, kapteeni", tohtori virkkoi.

"Saattaa olla", kapteeni Smollett vastasi. "Varovasti, miehet, --
varovasti", jatkoi hän miehille, jotka ruutitynnyreitä siirtelivät.
Samassa hän huomasi minut tarkastelemassa pitkää, messinkistä
laivätykkiä, joka meillä oli keskikannella -- "Hei, laivapoika", huusi
hän, "pois sormet siitä! Pian keittiöön ja pyydä kokilta työtä."

Pois kiiruhtaessani kuulin hänen painokkaasti sanovan tohtorille:

"Minä en suvaitse suosikkeja laivallani."

Minä vakuutan, että minä olin aivan yhtä mieltä junkkarin kanssa ja
vihasin kapteenia sydämeni pohjasta.



10 Luku.

Matka.


Koko sen yön olimme kovassa puuhassa saadaksemme tavarat paikoillensa,
ja junkkarin ystäviä, Blandly muiden mukana, käveli venelastittain
toitottamassa hänelle onnellista matkaa. "Amiraali Benbow'ssa" ei
minulla ainoanakaan yönä ollut puoliakaan tästä puuhasta ja minä olin
lopen väsynyt, kun puosu vähän ennen päivännousua puhalsi pilliinsä ja
miehistö alkoi kerääntyä ankkurikiertimen ympärille. Vaikka olisin ollut
vielä väsyneempi, niin en sittenkään olisi poistunut kannelta; kaikki
oli minulle niin uutta ja ihmeellistä -- lyhyet komentosanat, kimakat
pillinpuhallukset, miesten kiireiset puuhat laivalyhtyjen tuikkivassa
valossa.

"Kuule, Barbecue [kokin hyväilynimi -- porsaspaisti], viritäppä nyt joku
kaneetti", joku joukosta ehdotti.

"Se entinen", toinen lisäsi.

"Oikein miehet", virkkoi Pitkä John, joka kainalosauvaansa nojaten
seisoi lähistöllä. Samassa hän aloitti tuon minulle niin tutun laulun:

    "Viistoista miestä arkulla vainaan --"

Ja koko miehistö yhtyi sitten säkeeseen:

    "Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

Kolmannella tavulla he olkansa takaa lykkäsivät kierrinvipua eteenpäin.

Hetken jännittäväisyydestä huolimatta palautti laulu "Amiraali Benbow'n"
mieleeni, ja minusta tuntui kuin olisi kapteeninkin ääni kuorossa
kuulunut. Mutta pian oli ankkuri irti, pian se vettä valuen riippui
aluksen keulassa, purjeet alkoivat vetää, ja maa kummallakin puolen
rupesi liikkumaan ohitsemme. Ennenkuin jouduin kojuuni, tuntikauden
nukkuakseni, oli _Hispaniola_ jo aloittanut matkansa aarteiden saareen.

En aio kuvata matkaamme yksityiskohdittain. Se oli sangen suotuisa.
Laiva osoittautui olevansa hyvä purjehtija, miehistö oli kyvykästä väkeä
ja kapteeni perin taitava. Mutta ennenkuin pääsimme Aarresaaren
korkeusasteelle, sattui pari tapausta, jotka ovat tarpeen tietää. Arrow,
mainitakseni hänet ensiksi, osoittautui olevansa paljon kehnompi kuin
kapteeni oli aavistanutkaan. Hänellä ei ollut ollenkaan vaikutusvaltaa
miehistöön ja miehet käyttäytyivät häntä kohtaan miten vain hyväksi
näkivät. Mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut pahin juttu. Päivän parin
perästä hän näet rupesi näyttäytymään kannella silmät sameina, posket
punoittavina puheessaan sammaltaen ja muutenkin selvästi juopuneena.
Monesti hänet käskettiin kojuunsa häpeämään. Toisinaan hän
kompastellessaan loukkasi itsensä, toisinaan hän makasi päiväkauden
riippumatossaan porrashuoneen toisella puolen, toisinaan hän taas
saattoi olla päivän tai parikin selvänä ja toimittaa tehtäviään.

Me emme kyenneet saamaan selville, mistä hän väkeviä sai. Se oli laivan
salaisuus. Vaikka kuinka olisimme häntä vartioineet, niin
selviämättömäksi salaisuus yhtäkaikki jäi. Ja kun häneltä sitä suoraan
kysyimme, niin hän vain nauroi, jos oli juovuksissa, ja selvänä hän taas
kivenkovaan kielsi juoneensa mitään muuta kuin vettä.

Hän ei ollut vain hyödytön perämiehenä ja miehistölle huonona
esimerkkinä, vaan sen lisäksi oli päivän selvää, että hän sitä menoa
pian tappaisi itsensä. Siksipä ei kukaan sanottavasti hämmästynyt eikä
murehtinutkaan, kun muutamana pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä hän
hävisi tietämättömiin.

"Mereen meni!" kapteeni virkkoi. "No niin, pääsimmepähän panemasta häntä
rautoihin."

Mutta nyt olimme ilman perämiestä, ja joku miehistöstä täytyi
luonnollisesti koroittaa siihen arvoon. Puosu, Job Andersson, oli siihen
lähin mies ja tavallaan hän palvelikin perämiehenä, vaikka toisella
arvonimellä. Trelawney oli ollut merellä ja hänen taituruutensa oli
suurena apuna, sillä usein hän kauniilla ilmalla hoiti vahtivuoron.
Timperi, Israel Hands, oli myös varovainen, valpas ja kokenut merikarhu,
jolle hätätilassa olisi voinut uskoa minkä toimen tahansa.

Hän oli Pitkän Johnin erikoisessa suosiossa, ja hänen nimensä
mainitseminen johtaa minut puhumaan laivakokista, Barbecuesta, joksi
miehet häntä nimittivät.

Laivalla hän kantoi sauvaansa hihnassa kaulassaan, jotta hänellä olisi
kädet mahdollisimman vapaat. Oli vallan ihmeellistä katsella, miten hän
asetti sauvansa toisen pään väliseinää vasten ja siihen nojautuen ja
laivan liikkeiden mukaan keinuen puuhaili keittohommissaan aivan kuin
olisi seisonut keittiössään kovalla maakamaralla. Vielä ihmeellisempää
oli nähdä hänen mitä rajuimmassa säässä kuljeskelevan kannella.
Aukeimmille paikoille oli hänen avukseen pingoitettu köysiä, joita
nimitettiin Pitkän Johnin korvarenkaiksi. Hän liikkui paikasta toiseen
milloin sauvaansa käyttäen, milloin taas vetäen sitä hihnasta sivullaan,
aivan yhtä nopeasti kuin toinen käveli. Jotkut miehistä, jotka olivat
ennen olleet merellä hänen kanssaan, valittelivat kuitenkin hänen
nykyistä saamattomuuttaan.

"Hän ei ole mikään tavallinen mies, tuo Barbecue", virkkoi timperi
minulle. "Hän on nuorena käynyt paljon koulua, ja hän osaa puhua kuin
kirjasta, kun sille päälle sattuu; ja urhea sitten -- leijona ei ole
mitään Pitkän Johnin rinnalla! Olen nähnyt hänen ottelevan neljää
vastaan ja lyövän heidän kallonsa mäsäksi -- ja aseettomana."

Koko miehistö piti häntä arvossa, vieläpä tottelikin häntä. Hänellä oli
tapana puhutella jokaista ja tehdä kullekin joku erikoinen palvelus.
Minulle hän oli aina ystävällinen ja piti minua mielellään keittiössä,
joka hänellä oli kiiltävän puhtaana; kattilat riippuivat kiilloitettuina
koukuissaan ja papukaija häkissään eräässä nurkassa. "Tule tänne,
Hawkins", hän tapasi sanoa; "tule hiukan pakisemaan Johnin kanssa. Ei
kukaan ole niin tervetullut kuin sinä, poikaseni. Paina puuta ja kuule
uutisia. Tässä kapteeni Flint -- minä nimitän papukaijaani kapteeni
Flintiksi, tuon kuuluisan merirosvon mukaan -- tässä kapteeni Flint
juuri ennusti onnea matkallemme. Etkös ennustanutkaan kapteeni?"

Ja papukaija rupesi syytämään suustaan uskomattoman nopeasti: "paljon
rahaa -- paljon rahaa -- paljon rahaa!" kunnes John heitti nenäliinan
häkin päälle.

"Tuo lintu voi olla pari sataa vuotta vanha, Hawkins -- enimmäkseen ne
elävät ikuisesti; ja jos ken on nähnyt enemmän pahuutta, niin täytyy sen
olla itse piru. Se on purjehtinut Englandin mukana, tuon suuren
merirosvo-kapteeni Englandin mukana. Se on ollut Madagaskarissa,
Malabarissa ja Surinamissa ja Providencessa ja Portobellossa. Se oli
mukana onkimassa niitä haaksirikkoutuneita panssarilaivoja
merenpohjasta. Siellä se oppi tuon 'paljon rahaa'. Eikä ihmekään --
kolmesataaviisikymmentätuhatta puntaa, Hawkins! Se oli mukana, kun
Intian varakuningas tuotiin laivaan Goasta; ja päältäpäin luulisi sitä
kuitenkin vielä poikaseksi. Mutta sinä olet haistanut ruutia -- vai
mitä, kapteeni?"

"Valmis lähtemään", kirkui papukaija.

"Soma kapine tämä", kokki tapasi sanoa, antaen linnulle sokeripalan
taskustaan. Papukaija silloin tavallisesti rupesi pureksimaan häkkinsä
reunuspuita ja hurjasti kiroilemaan, aivan kuin todellakin olisi ollut
pahuutta täynnä. "Siinä näet", John tavallisesti lisäsi, "et voi
koskettaa tervaa tahraamatta itseäsi, poikaseni. Tämä minun viaton
lintuni tässä kiroilee kuin pahin pakana, itse siitä mitään tietämättä.
Se kiroilisi yhtä hurjasti pappiakin puhutellessaan." Tässä John omaan
tapaansa nosti käden niin juhlallisesti, että minä luulin häntä
ihmisistä parhaimmaksi.

Junkkarin ja kapteeni Smollettin välit olivat edelleen yhtä kylmät.
Junkkari ei ajatellut asiaa sen enempää; hän halveksi kapteenia.
Kapteeni puolestaan ei avannut suutaan muuten kuin puhuteltaessa, ja
silloinkin hän vastasi terävästi ja kuivakiskoisesti, ainoatakaan liikaa
sanaa tuhlaamatta. Hän myönsi, jos häneltä asiaa tarkemmin
tiedusteltiin, että oli ehkä erehtynyt miehistön suhteen, että muutamat
siitä olivat niin käteviä kuin hän konsaan voi toivoa, ja että kaikki
olivat käyttäytyneet nuhteettomasti. Laivaan hän oli vallan ihastunut.
"Se nousee asteen likemmäksi tuuleen kuin mitä mies voi omalta
vaimoltaankaan vaatia; mutta", hän tavallisesti lisäsi, "me emme ole
vielä kotona ja minua tämä matka ei vain miellytä."

Silloin junkkari tavallisesti pyörähti kantapäillään ja läksi nenä
pystyssä kävelemään edestakaisin kannella.

"Hiukkasenkaan enemmän vielä tuolta mieheltä", hän tapasi sanoa, "niin
minä räjähdän."

Muutamaan toviin me saimme kokea rajua ilmaa, mutta silloin _Hispaniola_
vain sai näyttää hyviä puoliaan. Jok'ainoa mies näytti tyytyväiseltä, ja
liian vaikeata heitä olisikin ollut tyydyttää, ellei niin olisi asian
laita ollut, sillä luullakseni ei Noakin ajoista asti oltu
laivamiehistöä niin hemmoiteltu kuin heitä. Kahdet ryypyt jaettiin
pienimmästäkin aiheesta, merkkipäivinä -- esimerkiksi jos junkkari
sattui kuulemaan, että oli jonkun miehen syntymäpäivä -- valmistettiin
erityiset herkkuruoat, ja tynnyri omenoita oli aina välikannella
jokaisen herkkusuun käytettävänä.

"En ole koskaan kuullut, että sellainen olisi hyväksi", virkkoi kapteeni
tohtori Liveseylle. "Kun hemmoittelet ärtyneitä matruuseja, niin saat
piruja laivaasi. Se on minun uskoni."

Mutta omenatynnyri oli hyväksi, kuten saatte kuulla. Sillä ilman sitä me
emme olisi saaneet minkäänlaista varoitusta, ja olisimme ehkä kaikki
saaneet surmamme salakavalalla tavalla.

Näin se tapahtui.

Me olimme käyttäneet hyväksemme pasaadituulia saadaksemme suoran kurssin
sitä saarta kohti, jonne pyrimme -- minä en ole oikeutettu tässä
puhumaan tämän selvemmin -- ja nyt me laskimme suoraan sitä kohti pitäen
yöt päivät tarkkaa tähystystä. Tarkimpien laskujen mukaan meillä piti
olla vain noin päivänmatka jälellä, ja sinä yönä tai viimeistään
seuraavana aamupäivänä meidän piti saada Aarresaari näkyviin. Suuntamme
oli etelä-lounainen, tuuli tasainen ja merenkäynti vähäinen.
_Hispaniola_ keinui tyynesti, tuon tuostakin pärskäyttäen keulapuulleen
vaahtoa laineista. Kaikki purjeet vetivät; jokainen mies oli mitä
hilpeimmällä mielellä, kun nyt olimme niin lähellä seikkailuretkemme
ensimmäisen osan loppua.

Tuona iltana, kohta auringon laskettua, kun olin töistäni päässyt ja
menossa makuulle, pisti päähäni, että omena maistuisi hyvälle. Minä
juoksin kannelle. Vahti oli äärimmäisessä keulassa maata tähystämässä.
Peränpitäjä piti silmällä purjeita ja hiljakseen aikansa kuluksi
vihelteli. Tämä olikin ainoa kuultava ääni, lukuunottamatta veden
sohinaa keulassa ja sivuilla.

Minä kömmin koko mies omenatynnyriin ja huomasin että vain jokunen omena
oli enää jälellä. Mutta kun parhaillaan istuin siellä pimeässä ja
laineiden loiskinassa ja laivan tuudittavasta keinunnasta joko vaivuin
tai olin vaipumaisillani uneen, niin joku painava mies istuutui
raskaasti aivan tynnyrin viereen. Tynnyri rutisi, kun hän nojasi
hartiansa sitä vasten, ja minä olin juuri ulos hyppäämäisilläni, kun
mies alkoi puhua. Se oli Silverin ääni -- ja muutamat lauseet kuultuani
minä en olisi mistään hinnasta näyttäytynyt, vaan makasin aloillani
vavisten ja kuunnellen hurjan pelon ja uteliaisuuden valtaamana; sillä
näistä muutamista lauseista minä käsitin, että kaikkien uskollisten
miesten henki riippui yksistään minusta.



11 Luku.

Mitä kuulin omenatynnyrissä kykkiessäni.


"Ei, en minä", Silver puhui. "Flint oli kapteeni; minä olin aliperämies.
Samat tykit, jotka minulta veivät jalan, puhkaisivat Pew'ltä
kajuutanikkunat. Hän oli oikea oppinut tohtori, se joka jalkani
leikkasi, opiston ja kaikki käynyt -- vatsa täynnä latinaa ja muuta
hyvää; mutta hänet hirtettiin kuten koira ja jätettiin auringon
paistettavaksi, niinkuin kaikki muutkin Corso Castlessa. Ne olivat
Robertsin miehiä, ne, ja se tapahtui siksi, että he liian usein
muuttivat laivojensa nimiä. Miksi laiva on kastettu niin sinä anna sen
pysyä, sen minä sanon. Niin oli Cassandran laita, joka toi meidät kaikki
onnellisesti Malabarista, sen jälkeen kuin kaapparikapteeni England oli
silponut Intian varakuninkaan; niin oli vanhan _Walrusin_ laita, Flintin
entisen aluksen, jonka minä olen nähnyt yltäpäältä verestä punaisena ja
kultalastin painosta uppoamaisillaan."

"Ah!" huudahti laivamme nuorimman miehen ääni, selvästi vallan
ihastuneena, "hän se oli seuramme kukka, se Flint-vainaa."

"Davis oli miehien mies hänkin, kaikista kertomuksista päättäen", Silver
puhui. "Hänen kanssaan minä en ole purjehtinut; ensiksi olin Englandin
mukana ja sitten Flintin -- siinä minun vaiheeni. Ja nyt olen täällä
niin sanoakseni omaan laskuuni. Minä panin yhdeksänsataa puntaa
Englandin jälkeen varmaan talteen ja kaksi tuhatta Flintin. Onhan siinä
jotain tavallisen matruusin osaksi -- kaikki pankissa säästössä.
Nykyisin ei ansaita, säästöillä on elettävä, sen sanon. Missä ovat nyt
Englandin miehet? En tiedä. Missä Flintin? No niin, useimmat heistä ovat
tässä laivassa ja mielissään kun saavat hyvää ruokaa -- olivat
kerjäläisiä ennen, useat heistä ainakin. Ukko Pew, joka menetti näkönsä
ja saisi hävetä -- kulutti kaksitoistasataa puntaa vuodessa, aivan kuin
parlamentin lorditkin. Missä hän nyt on? No niin, nyt; hän on kuollut ja
kuopattu, mutta pari vuotta sitten, totta totisesti, mies näki nälkää.
Hän kerjäsi, hän varasti, katkoi kauloja ja sittenkin hän, hitto
vieköön, näki nälkää!"

"Mutta eihän siitä sitten ole paljon iloa", nuori mies virkkoi.

"Ei olekaan hulluille, siitä saa olla yhtä varma kuin mistä tahansa",
Silver huudahti. "Mutta kuulehan nyt; sinä olet nuori nulikka mieheksi,
mutta sinä olet ovela kuin kettu. Minä näin sen heti ensi silmäyksellä
ja minä puhun nyt sinulle kuin miehelle ainakin."

Te voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin tuon kirotun
roiston imartelevan toista aivan sameilla sanoilla, joilla hän minuakin
oli imarrellut. Jos vain olisin voinut, niin olisin vaikka tappanut
hänet omenatynnyrin läpi. Hän jatkoi puhettaan vähääkään aavistamatta,
että häntä muutkin kuuntelivat.

"Kerron sinulle vähän onnenpojista. Heidän elämänsä ei ole kukkasilla
kulkemista, eikä hirsipuu ole mahdottomuus heidän osakseen, mutta
ruokaan ja juomaan nähden heillä on kissan päivät, ja kun matka on
lopussa, on heillä taskussa sadoittain kultakolikolta kuparin asemesta.
Useimmilta ne kuluvat rommiin ja iloiseen elämään, ja sitten taas
merelle vain paita päällä. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä
panen ansioni säästöön, osan sinne osan tänne, ja epäilysten
välttämiseksi en minnekään liian paljon. Vuotta viisikymmentä on minun
hartioillani, huomaa se; ja kun kerran pääsen kotia tältä matkalta, niin
silloin minä todenteolla rupean elämään herrasmiehenä. Jo onkin aika,
sanot. Kyllä onkin, mutta helppoa on elämäni tähänkin saakka ollut, en
ole kieltäynyt mistään, mitä vain on mieli tehnyt, ja mukavasti olen
maannut ja herkullisesti syönyt kaiken aikani, paitsi silloin kun olen
merellä ollut. Ja mistäkö aloin? Matruusista, kuten sinäkin!"

"Mutta entiset säästösi ovat menetetyt", toinen huomautti, "sillä ethän
enää tältä matkalta tultuasi uskalla näyttää naamaasi Bristolissa?"

"Ohoo, missäpä luulet rahojeni olleen?" Siivet kysäsi ivallisesti.

"Bristolin pankeissa ja muissa säilöissä", hänen toverinsa vastasi.

"Siellä olivatkin", kokki sanoi, "kun ankkurin nostimme. Mutta nyt ne
ovat kaikki oivan muijani hallussa. 'Tähystäjä' on myyty maineen
mantuineen ja naikkoseni on matkustanut minua vastaanottamaan. Voisin
mainita paikankin, sillä minä luotan sinuun, mutta se vain herättäisi
kateutta muissa miehissä."

"Luotatko sitten vaimoosi?" toinen kysäsi.

"Onnenpojat", kokki vastasi, "eivät yleensä paljon luota toisiinsa, ja
siinä he ovatkin oikeassa. Mutta minulla on omat tapani. Jos joku ei
pidä kieltään kantimissa, -- joku, joka minut tuntee, tarkoitan -- niin
hän ei sovi elämään samassa maailmassa John-vanhuksen kanssa. Moni
pelkäsi Pew'tä ja moni pelkäsi Flintiä; mutta itse Flintkin pelkäsi
minua. Hän oli kopea ja häntä pelättiin. Flintin miehistö oli hurjinta
joukkoa, mitä konsaan on laineilla keinunut; itse pirukin olisi pelännyt
lähteä merelle heidän kanssaan. Sanon nyt sinulle, että minä en itseäni
kehuskele, ja sinähän olet itse nähnyt miten toverillinen minä olen;
mutta silloin kun minä olin aliperämies, niin _lampaiksi_ ei voinut
nimittää Flintin merirosvoja. Niinpä niin, John-vanhuksen laivalla olet
turvassa."

"Nyt sanon sinulle", poika virkkoi, "että vasta sinun kanssasi
puheltuani on tämä matka minulle mieleen. Tuossa käteni vakuudeksi."

"Karski poika sinä olet totta totisesti ja sukkela älyämään", Silver
vastasi, puristaen kättä niin että tynnyri tärisi. "Enpä vielä ole
nähnyt komeampaa miestä onnenpojaksi."

Minä ymmärsin jo heidän puheensa tarkoituksen. "Onnenpojalla" he
selvästi tarkoittivat tavallista merirosvoa, ja kuulemani keskustelu oli
viimeinen kohtaus meille uskollisen miehen -- ehkä viimeisen koko
laivassa -- viettelemisessä. Mutta pian selvisi minulle tämä epävarma
seikka. Silver vihelsi lyhyeen ja kolmas mies kuului lähestyvän ja
liittyvän seuraan.

"Dick on meidän", Silver virkkoi.

"Tiesinhän sen", vastasi timperi Israel Handsin ääni. "Hän on viisas
poika, tämä Dick." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäisi. "Mutta
kuulehan nyt, Barbecue! Kuinka kauan me oikeastaan tässä kierrämme kuin
kissa kuumaa vellivatia? Minä olen pian saanut kyllikseni kapteeni
Smollettista; hän on, hitto soikoon, jo tarpeeksi kiusannut minua. Minä
tahdon pistäytyä tuossa hytissä, minä. Minua haluttaa maistella heidän
säilykkeitään, viinejään ja muita herkkujaan."

"Israel", Silver virkkoi, "sinun pääsi ei ole parhaimpia, eikä ole
koskaan ollutkaan. Mutta kuulemaan sinä kyennet. Ainakin on korvillasi
kokoa tarpeeksi. Kuule siis, että sinun pitää pysyä keulassasi ja syödä
niukasti ja pitää pienempää suuta ja pysyä selvänä siksi kunnes minä
annan merkin, ymmärrätkö?"

"No, en pane vastaan, vai panenko?" alilaivuri murisi. "Minä vain kysyn
sitä että miten kauan? Sen minä tahdon tietää."

"Miten kauan! Tuhat tulimmaista!" Silver huudahti. "No niin, jos nyt
tahdot tietää että miten kauan, niin minä sen sanon sinulle. Niin kauan
kuin se vain on minun vallassani; nyt sen kuulit. Meillä on ensi luokan
merimies, kapteeni Smollett, ohjaamassa meidän puolestamme tätä
siunattua laivaa. Meillä on myös junkkari ja tohtori karttoineen ja
muineen -- vai tietäisinkö minä ehkä missä kartta on? Ette tekään tiedä,
myöntänette. No niin -- minun tarkoitukseni siis on, että tuo junkkari
ja tohtori etsivät aarteen käsiimme ja auttavat meitä kuljettamaan sen
laivaan. Sittenhän saamme nähdä. Jos vain teihin voisin luottaa, niin
antaisin kapteeni Smollettin ohjata meidät puolitiehen kotia, ennenkuin
iskisin."

"Mutta olemmehan me kaikki luullakseni merimiehiä", Dick huomautti.

"Me olemme kaikki matruuseja, tarkoitat kai", Silver ivaten vastasi. "Me
voimme ohjata määrättyyn suuntaan, mutta kuka määrää suunnan? Siinäpä
juuri teille kaikille, herraseni, tie nousee pystyyn. Jos minä voisin
tehdä niin kuin tahtoisin, niin antaisin kapteeni Smollettin viedä
meidät ainakin takaisin pasaadituuliin. Silloin meidän ei tarvitsisi
pelätä noita kirotuita virheitä laskuissa eikä muita erehdyksiä. Mutta
minä tiedän, mitä maata te olette. Minä aion tehdä heistä selvän saaren
luona heti kun aarre on laivassa, vaikkei se olekaan mieleeni. Mutta te
ette ole tyytyväisiä, ellette saa juoda itseänne humalaan. Hyi hitto,
oikein sydäntä etoo moisten lurjusten kanssa purjehtiessa!"

"No, no, älähän toki, John", Israel tokaisi. "Eihän tässä kukaan väitä
vastaan."

"Ei vain! Ikään kuin minä en olisi nähnyt monen monta laivaa kiinni
kaapattuna ja monen monta reipasta poikaa ripustettuna kuivamaan Lontoon
oikeuspihassa", Silver huudahti; "ja kaikki vain tuon ikuisen
hätiköimisen vuoksi. Tahdotteko kuulla mitä sanon? Minä olen nähnyt
merellä yhtä ja toista. Jos te vain kykenisitte kurssin määräämään ja
oikein luovimaan, niin te ajelisitte vaunuissa. Mutta ei teistä ole
sellaiseen. Minä tunnen teidät. Te ajattelette vain huomista
rommilasianne ja menette iltiksenne hirteen."

"Kaikille on tunnettua, että sinulla on saarnalahjoja", Israel virkkoi.
"Mutta oli niitä muitakin, jotka osasivat ohjata laivaa yhtä hyvin kuin
sinäkin, ja he laskivat leikkiä mielellään. Eivät he olleet niin kopeita
ja saitoja, vaan elivät iloisesti kuten iloiset toverit konsanaan."

"Vai niin!" Silver virkkoi. "Ja mihin he nyt ovat päätyneet. Pew oli
sitä maata ja hän kuoli kerjäläisenä. Flint myöskin ja kuoli rommiin
Savannassa. Iloisia kavereita he toden totta olivat, mutta missä he nyt
ovat, kysyn vain!"

"Mutta kun sitten iskemme, niin mitä heille teemme?" Dick kysyi.

"Kas, siinä on minun mieheni!" kokki huudahti ihastuneena. "Tuo kuuluu
asialliselta. No niin, mitäs te tuumitte? Jättääkö heidät rannalle,
kuten neekerikarkurit? Niin olisi England tehnyt. Taikka pistää heidät
kuoliaiksi kuin siat? Se olisi Flintin tai Billy Bonesin tapaista."

"Billy oli sitä maata", Israel sanoi. "'Kuolleet eivät pure', hän tapasi
sanoa. Hän on nyt itse kuollut ja tietää sen asian parhaiten; mutta jos
arkailematonta miestä konsanaan on satamaan purjehtinut, niin se oli
Billy."

"Siinä sinä olet oikeassa", Silver puhui, "altis ja arkailematon. Mutta
huomatkaa: minä olen rauhallinen mies -- aivankuin oikea herrasmies,
sanotte te; mutta nyt on tosi edessä. Velvollisuudesta ei pääse
mihinkään, miehet. Minä äänestän kuolemaa. Kun minä istun parlamentissa
ja ajelen vaunuissani, niin ei minulle ole mieleen, että nuo hirtehiset
tuolla kajuutassa palaavat kotia kutsumatta kuin piru rukouksiin. Minä
sanon, että odottakaa; mutta kun hetki lyö, niin lyökää tekin."

"John", huudahti timperi, "sinussa on miestä!"

"Säästä sanasi, Israel, siksi kunnes olet nähnyt", Silver virkkoi.
"Mutta yhtä minä vaadin -- minä vaadin Trelawneyn osalleni. Näillä
kämmenilläni minä nujerran hänen niskansa nurin. Dick", hän lisäsi
puheensa keskeyttäen, "olepa nyt oikein kiltti ja ongi minulle omena
huulilleni kostukkeeksi."

Te käsittänette äärettömän pelästykseni. Minä olisin hypännyt ylös ja
juossut henkeni edestä, jos minulla olisi siihen ollut voimia; mutta
vereni jähmettyi ja jäseneni lamautuivat. Kuulin Dickin hankkiutuvan,
nousemaan, mutta sitten joku hänet esti ja Handsin ääni huudahti:

"Kaikkea vielä! Mitä sinä tuosta astiasta imeksit, John. Lasi rommia
maistuisi toiselta!"

"Dick", virkkoi Silver, "minä luotan sinuun. Minulla on siellä kupponen
astian päällä. Tässä on avain, täytä tuoppi ja tuo tänne."

Niin kauhuissani kuin olinkin, en voinut olla ajattelematta, että tässä
nyt oli selitys siihen, mistä Arrow oli saanut ne väkevät juomat, jotka
hänet veivät turmioon. Dick viipyi vain hetkisen asiallaan, ja hänen
poissa ollessaan Israel supatti Silverin korvaan. Vain pari sanaa sain
kuulluksi, mutta niistäkin sain tärkeitä tietoja; sillä paitsi muita
samaan asiaan viittaavia katkelmia, minä kuulin seuraavan lauseen
kokonaisuudessaan: "El ainoakaan heistä enää liity meihin." Laivassa oli
siis vielä uskollisiakin miehiä.

Dickin palattua kallisti kukin vuorostaan pikaria ja joi kuka minkin
onneksi.

Samassa jokin valon kajastus valahti tynnyriin ja ylös katsahtaessani
näin kuun nousseen ja valaisevan mesaanin huippua ja leikkivän
keulapurjeen köysillä. Melkein samassa silmänräpäyksessä vahti
tähystyspaikaltaan huusi: "Hoi, miehet, maa näkyvissä!"



12 Luku.

Sotaneuvottelu.


Kannelta kuului kovaa askelien kopinaa. Minä kuulin miesten kiiruhtavan
ylös keulasta ja perästä, ja pujahtaen nopeasti pois tynnyristäni
juoksin keulapurjeen taakse, tein mutkan keulaan päin ja ilmestyin
avonaiselle kannelle parhaiksi yhtyäkseni Hunteriin ja tohtori
Liveseyhin, kun he kiiruhtivat ylälaidalle.

Koko miehistö oli kokoontunut sinne. Sumuvyöhyke oli kohonnut ylemmäksi
melkein samassa kuin kuukin nousi. Me näimme kaukana lounaassa kaksi
matalaa kukkulaa, noin parin mailin päässä toisistaan, ja toisen takana
kohosi kolmas, korkeampi kukkula, jonka huippu yhä oli sumun peitossa.
Kaikki kolme näyttivät jyrkkäpiirteisiltä ja keilan muotoisilta.

Tämän kaiken näin kuin unessa, sillä en ollut vielä voinut toipua
äskeisestä hurjasta pelostani. Sitten kuulin kapteeni Smollettin äänen
jakelevan käskyjä. _Hispaniola_ ohjattiin pari astetta enemmän tuuleen
ja sillä oli nyt suunta, jonka mukaan meidän piti parahiksi päästä
saaren itärannalle.

"Kuulkaapa nyt, miehet", kapteeni virkkoi kun kaikki köydet olivat
pingoitetut. "Onko kukaan teistä ennen nähnyt tuota maata?"

"Minä olen, kapteeni", Silver vastasi. "Minä olen käynyt siellä vettä
noutamassa ollessani muutaman kauppalaivan kokkina."

"Ankkuripaikka on kai etelässä erään saaren takana?" kapteeni kysyi.

"Niin on, kapteeni; Luurankosaareksi he sitä sanovat. Se oli aikanaan
oikea merirosvojen tyyssija ja muuan mies laivallamme tunsi kaikki
paikat nimeltään. Tuota kukkulaa tuolla pohjoisessa he nimittävät
Keulamastokukkulaksi; kukkuloita on kaikkiaan kolme yhdessä jonossa
pohjoisesta etelään -- Keula-, Suur- ja Mesaanimastot. Mutta isoamastoa
-- tuota korkeata, jonka päällä on sumua -- tavallisesti nimitetään
Tähystäjäksi, siksi että he sen huipulta pitivät vahtia, kun olivat
ankkuripaikassa laivojaan tyhjentämässä. Siellä he näet, luvallanne
sanoen, kapteeni, aina laivansa tyhjensivät."

"Tässä on minulla kartta", kapteeni Smollett virkkoi. "Katsoppa, onko
tämä sama paikka."

Pitkän Johnin silmät paloivat kuopissaan kun hän otti kartan käteensä;
mutta paperin näöstä minä heti älysin, että häntä odotti pettymys. Tämä
ei ollut se kartta, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan tarkka
jäljennös siitä ja muuten kaikin puolin täydellinen -- myöskin nimet,
korkeudet ja ilmansuunnat siitä löytyivät -- paitsi että punaiset ristit
ja kirjoitetut muistiinpanot siitä puuttuivat. Niin katkera kuin hänen
pettymyksensä täytyi ollakin, niin oli Silverillä kuitenkin kylliksi
tahdonvoimaa sen peittääkseen.

"Aivan oikein, kapteeni", hän virkkoi, "tämä on aivan varmasti sama
paikka, ja hyvin onkin kartoitettu. Kukahan tämän on tehnyt? Merirosvot
olivat luullakseni liian oppimattomia. Kas, tässähän se onkin: 'Kapt.
Kiddin ankkuripaikka' -- aivan sama nimi, jonka laivatoverinikin
mainitsi. Pitkin etelärannikkoa käy väkevä virta, joka sitten kääntyy
pohjoiseen länsirantaa myöten. Oikein teitte, kapteeni", lisäsi hän,
"tuuleen laskiessanne, etenkin jos on aikomuksenne laskea laiva rannalle
pohjan puhdistamista varten. Parempaa paikkaa sitä varten ei ole koko
näillä vesillä."

"Kiitos, hyvä mies", kapteeni Smollett virkkoi. "Piakkoin pyydän sinua
avuksemme. Nyt voit poistua."

Minä vallan hämmästyin kuullessani, miten levollisesti John ilmaisi
tuntevansa saaren, ja minä myönnän, että pelko valtasi minut kun näin
hänen lähestyvän. Tietysti hän ei tiennyt, että minä olin
omenatynnyrissä kuullut hänen keskustelunsa, mutta minua nyt niin
pelotti hänen julmuutensa, kavaluutensa ja mahtinsa, että minä vaivoin
sain salatuksi väristyksen, joka puistatti ruumistani, kun hän laski
kätensä olkapäälleni.

"Kas, tuo tuolla", hän virkkoi, "on hauska paikka, tuo saari -- hauska
paikka pojan samoella. Siellä saat uida, kiivetä puihin ja ajaa vuohia,
ja noille kukkuloille saat kavuta kuin parhain vuohi. Aivan minustakin
tuntuu siltä kuin nuortuisin jälleen. Olin kokonaan unohtaa puujalkani.
Hauskaa on olla nuori ja kävellä kymmenellä varpaalla. Milloin vain
sinua haluttaa lähteä pienelle tutkimusmatkalle, niin sano
John-vanhukselle. Hän tulee mukaasi tarinoimaan matkan kuluksi."

Ja taputtaen minua olkapäälle mitä herttaisimmin kompuroi hän
keulapuolelle ja katosi kannen alle.

Kapteeni Smollett, junkkari ja tohtori Livesey juttelivat keskenään
peräkannella, ja vaikka hartaasti halusinkin kertoa heille kuulemani, en
kuitenkaan uskaltanut häiritä heitä kaikkien nähden. Minun vielä
mietiskellessä keinoa millä päästä heidän puheilleen, kutsui tohtori
Livesey minua luoksensa. Hän oli unohtanut piippunsa kajuuttaan ja
tupakantuskassaan hän aikoi pyytää minua noutamaan se hänelle; mutta
heti kun pääsin siksi lähelle, että voin puhua hänelle muiden
kuulematta, minä virkoin: "Tohtori, kuulkaahan mitä sanon! Viekää
kapteeni ja junkkari kajuuttaan ja kutsukaa sitten jollain syyllä minut
sinne. Minulla on kauheita uutisia kerrottavana."

Ilme tohtorin kasvoilla vähän muuttui, mutta samassa hän hillitsi
liikutuksensa.

"Kiitos, Jim", hän virkkoi kuuluvasti, "muuta en tahtonutkaan tietää",
aivan kuin olisi hän minulta jotain kysynyt.

Näin sanoen hän pyörähti pois ja meni toisten luo. He keskustelivat
hetkisen, ja vaikka ei kukaan heistä hätkähtänyt tai koroittanut ääntään
taikka edes viheltänyt, oli selvää, että tohtori oli ilmoittanut heille
pyyntöni; sillä samassa kuulin, miten kapteeni käski Job Anderssonia
viheltämään koko miehistön kannelle.

"Hyvät miehet", puhui kapteeni Smollett, "minulla on muuan sana teille
sanottavana. Tuo maa, jonka olemme saaneet näkyviimme, on matkamme
päämäärä. Herra Trelawney, joka, kuten tiedämme, on hyvin antelias
herra, on juuri tehnyt minulle muutamia kysymyksiä, ja kun minä ilokseni
voin ilmoittaa hänelle, että joka mies oli mitä kiitettävimmällä tavalla
täyttänyt velvollisuutensa, niin hän ja minä ja tohtori menemme nyt
kajuuttaan juomaan maljan _teidän_ onneksenne ja menestykseksenne, ja
teille tuodaan tänne rommia juodaksenne _meidän_ onneksi ja
menestykseksi. Minä sanon teille, mitä minä tästä ajattelen: tämä on
minusta kaunis teko. Ja jos te olette minun kanssani yhtä mieltä, niin
kohottakaa raikuva merimiehen eläköönhuuto sille isännälle, joka näin
menettelee."

Eläköönhuuto kajautettiin -- mikä olikin luonnollista; mutta se kaikui
niin täydestä sydämestä lähteneenä, että minusta tuntui vaikealta uskoa
näiden samojen miesten vaanivan henkeämme.

"Ja sitten vielä eläköön kapteeni Smollettille", Pitkä John huudahti
heti kun edellinen huudahdus oli kajahtanut.

Siihenkin yhtyivät toiset mielellään.

Herrat menivät nyt alas ja hetken kuluttua tuotiin sana, että Jim
Hawkinsia tarvittiin kajuutassa.

Minä tapasin heidät kaikki kolme istumassa pöydän ääressä, pullo
espanjalaista viiniä ja vähän rypäleitä edessään. Tohtori istui
tekotukka sylissään ja hartaasti vetäen sauhuja piipustaan, mikä
merkitsi että hän oli kiihdyksissä. Peräikkuna oli auki, sillä yö oli
lämmin, ja kuu kimmelsi laivan vanaveteen.

"No, Hawkins", junkkari virkkoi, "sinun piti kertoa jotain. Puhu suusi
puhtaaksi."

Minä tein työtä käskettyä ja kerroin mahdollisimman lyhyesti Silverin
puheet yksityiskohdittain. Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani eikä
kukaan heistä edes liikahtanut, tuijottivat vain minuun järkähtämättä.

"Istu, Jim", tohtori Livesey sitten virkkoi.

He pakottivat minut istumaan viereensä pöydän ääreen, kaatoivat minulle
lasin viiniä, täyttivät kourani rypäleillä ja kukin heistä sitten
kumartaen joi maljan terveydekseni ja kiitteli minua palveluksestani,
hyvästä onnestani ja rohkeudestani.

"Kas niin, kapteeni", junkkari virkkoi, "te siis olitte oikeassa ja minä
väärässä. Minä myönnän olleeni typerä kuin aasi ja odotan nyt vain
käskyjänne."

"Ette te ole sen suurempi aasi kuin minäkään", kapteeni vastasi. "En
vielä koskaan ole yhtynyt laivaväkeen, joka hautoo kapina-aikeita ilman
että tarkkaava mies saa niistä edes sen verran vihiä, että voisi ryhtyä
tarpeellisiin toimenpiteisiin. Mutta tämä miehistö menee kerrassaan yli
ymmärrykseni."

"Kapteeni", tohtori virkkoi, "tämä on, luvallanne sanoen, Silverin
ansiota. Merkillinen mies."

"Hän näyttäisi vallan merkilliseltä raakapuun päässä", kapteeni vastasi.
"Mutta mitäpä tässä jaarittelemme; ei tällä tavalla päästä sen
pitemmälle. Minulle on kolme seikkaa selvänä, ja herra Trelawneyn
luvalla minä saanen ne nyt esittää."

"Te, herrani, olette kapteeni. Teillä on sananvalta", Trelawney
kohteliaasti vastasi.

"Ensiksi", kapteeni alkoi, "meidän on jatkettava matkaa, sillä takaisin
emme voi kääntyä. Jos minä käskisin kääntämään, niin he tekisivät heti
kapinan. Toiseksi meillä on aikaa -- ainakin siksi kunnes aarre on
löydetty. Kolmanneksi on laivassa uskollisiakin miehiä. Kapinoitsijoihin
meidän on iskettävä ennemmin tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me
käytämme tilaisuutta hyväksemme ja iskemme silloin kuin he sitä vähimmän
aavistavat. Luullakseni me voimme luottaa teidän omiin palvelijoihinne,
herra Trelawney?"

"Niinkuin minuun itseeni", junkkari vakuutti.

"Siis kolme", laski kapteeni, "ja meidän kanssa yhteensä seitsemän, kun
Hawkins otetaan lukuun. Kutka sitten olisivat miehistöstä uskollisia?"

"Luultavasti Trelawneyn omat miehet", tohtori sanoi, "ne, jotka hän
pestasi ennenkuin tapasi Silverin."

"Ei, ei", junkkari vastasi, "Hands oli yksi heistä."

"Luulin kuitenkin voivani Handsiin luottaa", kapteeni lisäsi.

"Ja ajatelkaapa sitten, että he kaikki ovat englantilaisia!" junkkari
huudahti. "Minun tekisi mieli, herrani, räjäyttää ilmaan koko laiva."

"No niin, herrani", kapteeni puhui, "pitkälle eivät parhaimmatkaan
neuvoni vie. Meidän täytyy pysyä aloillamme, ja pitää silmät auki. Se
kysyy kärsivällisyyttä. Mutta muuta emme voi, ennenkuin tunnemme
miehemme. Odottakaahan rauhassa, se on minun neuvoni."

"Tämä Jim veikkonen", tohtori virkkoi, "voi auttaa meitä enemmän kuin
kukaan muu. Miehet eivät häntä epäile, ja Jim on nokkela poika."

"Hawkins, minä luotan sinuun rajattomasti", junkkari lisäsi.

Asemani alkoi tuntua jo minusta vallan tukalalta, sillä minä olin
mielestäni aivan avuton; ja kuitenkin kaikitenkin, kohtalon oikusta
pelastus sittenkin tuli minun kauttani. Oli miten oli; kaikista
arvailuista huolimatta me emme voineet luottaa useampaan kuin seitsemään
kuudestakolmatta. Ja näistäkin seitsemästä yksi oli vain poikanen, joten
aikuisia miehiä meidän puolellamme oli kuusi yhdeksäätoista vastaan.




KOLMAS OSA:

SEIKKAILUNI SAARELLA.



13 Luku.

Miten aloitin seikkailuni saarella.


Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, oli saaren ulkomuoto kokonaan
muuttunut. Vaikka tuuli olikin tyyntynyt, me olimme kuitenkin yön
kuluessa päässeet hyvän matkan eteenpäin ja keinuimme nyt tyynessä
vedessä puolen mailin päässä kaakkoon päin saaren matalasta itärannasta.
Harmahtava metsä peitti siitä suuren osan. Alavammilla paikoilla
keltaiset hiekkasärkät pistivät esiin tästä yhtäläisestä värisävystä, ja
yksinäisinä tai ryhmissä kasvavat männyt kohottivat latvojaan muun
metsän yläpuolelle; mutta yleinen väritys oli yksitoikkoinen ja synkkä.
Kukkulat kohosivat metsän keskestä selväpiirteisinä, kaljuina ja
louhikkoisina huippuina korkeutta kohti. Kaikki ne olivat kummallisesti
muodostuneita ja Tähystäjä, joka kohosi kolme- tai neljäsataa jalkaa
muita korkeammalle, oli samalla myös piirteiltään kummallisin, melkein
kaikilta puolin äkkijyrkkä ja tasapäinen kuin kuvapatsaan jalusta.

_Hispaniola_ keinui vahvasti valtameren mainingeilla. Raakapuut
riuhtoivat köysiään, peräsin löi puolelta toiselle ja koko alus rutisi
ja ratisi kuin paras työpaja. Minun täytyi pidellä tiukasti parduunista
ja koko maailma alkoi pyöriä silmissäni, sillä vaikka olinkin vallan
kelvollinen merimieheksi purjehtiessa, niin tällaista samassa paikassa
kellumista en koskaan tottunut sietämään ilman kuvotuksia, etenkään en
aamulla tyhjin vatsoin.

Ehkä oli mielentilaani syynä tämä seikka, taikka saaren ulkomuoto, sen
harmaa alakuloinen metsä ja karut louhikkokukkulat, taikka nuo tyrskyt,
joiden sekä näimme että kuulimme vaahtoisina jymisten lyövän jyrkkiä
rantoja vasten -- mutta vaikka aurinko paistaa helotteli kirkkaana ja
kuumana ja rantalinnut kaikkialla ympärillämme kirkuen tapailivat
kaloja, ja vaikka olisi luullut, että ken tahansa olisi mielikseen
noussut maihin niin pitkän merimatkan jälkeen, niin sittenkin sydäntäni
kouristi. Ja siitä hetkestä saakka minä koko ikäni vihasin Aarresaaren
muistoakin.

Meillä oli ikävä työ edessämme, sillä tuulesta ei ollut toivoakaan.
Veneet olivat laskettavat vesille ja laiva oli miesvoimalla hinattava
saaren niemekkeen ympäri kapeaan kanavaan, joka johti ankkuripaikkaan
Luurankosaaren taakse. Minä menin vapaaehtoisesti yhteen veneistä, jossa
minulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä. Kuumuus oli vallan
sietämätön ja miehet murisivat työtään. Andersson oli minun venheeni
päällikkönä, ja sen sijaan että olisi pitänyt järjestystä hän murisi
kilpaa toisten kanssa.

"No niin", hän virkkoi kiroten, "eihän tätä ikuisesti kestä."

Minusta tämä oli hyvin huono enne, sillä siihen saakka miehet olivat
reippaasti ja alttiisti tehneet tehtävänsä. Yksistään jo saaren
näkeminen oli kuria höllyttänyt.

Pitkä John seisoi koko matkan perämiehen vieressä ohjeita antaen. Hän
tunsi väylän tarkalleen, ja vaikka luotaaja aina ilmoittikin veden
syvemmäksi kuin kartalle oli merkitty, niin hän ei hetkeäkään epäröinyt.

"Vuorovesi käy tässä väkevänä virtana", hän selitti, "ja tämä kanava on
tavallaan kuin lapiolla kaivettu."

Me ankkuroimme juuri siihen paikkaan, johon ankkurin kuva oli kartalla
piirretty, kolmannesmailin päähän kummastakin rannasta. Mannermaa oli
toisella, Luurankosaari toisella puolen meistä. Pohja oli puhdasta
hietaa. Ankkurimme polskahdus veteen sai sankat parvet lintuja
pyrähtämään kirkuen metsästä lentoon; mutta vajaassa minuutissa ne
jälleen laskeutuivat alas ja kaikki oli taas hiljaista.

Paikkaa ympäröi metsäinen maa joka puolelta, puita kasvoi aina
tulvaveden rajaan saakka, rannat olivat yleensä matalia ja yksinäiset
kukkulat kohosivat suuressa kaaressa ympärillämme. Kaksi pientä jokea
tai oikeammin hetteikköä laski tähän altaaseen, ja puiden lehdillä oli
sillä suunnalla omituinen, myrkyllisen kirkas väri. Laivasta emme
nähneet mitään taloa tai hirsimajaa, sillä ne olivat kokonaan puiden
peitossa; ja jollei karttaa olisi kajuutassa ollut, niin olisimme
luulleet olevamme ensimmäiset ihmiset, jotka tänne laskivat ankkurin,
aina siitä saakka kuin saari oli noussut meren sylistä.

Ei tuulen henkäystäkään tuntunut ilmassa, eikä hiljaisuutta häirinnyt
mikään muu ääni kuin tyrskyjen jyminä puolisen mailin päässä rantoja ja
kalliokareja vastaan. Omituinen tukahduttava haju tuntui satamassamme --
mädänneiden lehtien ja lahoavien puunrunkojen haju. Minä huomasin
tohtorin nirpistelevän nenäänsä aivankuin olisi maistellut pilaantunutta
munaa.

"Aarteista en ole varma", hän virkkoi, "mutta siitä panen pääni
pantiksi, että täällä asustavat kuumetaudit."

Jos miesten käytös veneissä oli ollut epäilyttävä, niin muuttui se
suorastaan uhkaavaksi kun he olivat jälleen laivassa. He vetelehtivät
kannella alinomaa keskenänsä murahdellen. Pieninkin käsky sai osakseen
vihastuneita katseita ja työ sujui hyvin vastahakoisesti ja veltosti.
Uskollisiinkin miehiin näytti toisten mielentila tarttuneen, sillä he
eivät olleet toisia parempia. Päivän selvää oli, että kapina uhkasi
meitä kuin ukkospilvi. Emmekä me vain yksin tajunneet vaaraa. John
Silver oli kuumeentapaisessa puuhassa, kulki miesryhmästä toiseen ja
lausui iloisen sanan kullekin, eikä parempaa esimerkkiä muille olisi
voinut vaatiakaan. Jos käsky mikä tahansa annettiin, niin Pitkä John,
vastaten mitä iloisimmasti "Ymmärrän herra", oli tuossa tuokiossa valmis
sen täyttämään. Ja kun ei ollut muuta tekemistä, niin yritti hän laulun
toisensa perästä, aivankuin muiden tyytymättömyyttä siten peittääkseen.

Koko tuon synkän iltapäivän synkistä ilmiöistä tämä Pitkän Johnin
silminnähtävä hätä oli meistä pahin enne.

Me pidimme neuvottelun kajuutassa.

"Hyvät herrat", kapteeni puhui, "jos minä uskaltaisin vielä yhden käskyn
antaa, niin saisimme heti koko laivan miehistön niskaamme. Itsekin
näette, että niin ovat nyt asiat. Minä saisin tylyn vastauksen, eikö
niin? Jos silloin antaisin sanan sanasta, niin teräs siinä tuokiossa
välkähtäisi. Jos taas antaisin myöten, niin Silverissä heti heräisi
epäluulot ja koko pelimme olisi menetetty. Vain yhteen ainoaan mieheen
voimme nyt turvautua."

"Kehen sitten?" junkkari kysyi.

"Silveriin, herrani", kapteeni vastasi. "Hän haluaa yhtä hartaasti kuin
mekin asettaa kaikki kohdallensa. Kaikki on vain pahan tuulen purkausta;
hän pian puhuttelisi heidät järkiinsä, jos vain saisi siihen
tilaisuuden, ja minä juuri ehdottaisin, että me antaisimme hänelle
sellaisen tilaisuuden. Sallikaamme miehistön lähteä maihin iltapäiväksi.
Jos he menevät kaikki, niin me puolustaudumme laivassa. Jos ei kukaan
heistä lähde, niin puolustaudumme kajuutassa, ja jumala auttakoon
silloin asiaamme. Jos taas vain jotkut lähtevät, niin -- pankaa sanani
mieleenne -- Silver tuo heidät takaisin lempeinä kuin lampaat."

Sillä oli asia päätetty; ladatut pistoolit jaettiin kaikille varmoille
miehille, Hunter, Joyce ja Redruth saivat tiedon salaisuudesta, ja
ottivat vastaan uutisemme tyynemmin ja rohkeammin kuin olimme
toivoneetkaan. Sitten kapteeni meni kannelle ja puhui miehistölle:

"Hyvät miehet", sanoi hän, "meillä on ollut kuuma päivä ja kaikki ovat
väsyneitä ja huonolla tuulella. Pieni retki maihin ei vahingoita ketään
-- veneet ovat vielä vesillä. Te saatte ottaa laivaveneet ja mennä
maihin iltapäiväksi. Minä laukaisen kanuunan puolen tuntia ennen
auringonlaskua."

Minä luulen, että miesparat kuvittelivat saavansa kahlata aarteissa heti
kun pääsivät maihin, sillä tuossa tuokiossa kaikki ilmestyivät kannelle
ja kajahuttivat ilonhuudon, niin että kaukaisetkin kukkulat kaikuna
vastasivat ja linnut uudelleen pyrähtivät kirkuen lentoon.

Kapteeni oli liian viisas viivytelläkseen. Hän poistui heti ja jätti
retken Silverin järjestettäväksi. Ja parasta se luullakseni olikin. Jos
hän olisi jäänyt kannelle, ei hän olisi enää voinut edes teeskennellä
tietämättömyyttä. Asema oli päivän selvä. Silver oli kapteeni ja kauhean
kapinallinen miehistö hänellä olikin. Uskollisten miesten -- ja pian
sain olla todistajana siitä, että sellaisiakin vielä oli laivassamme --
täytyi olla perin typeriä, taikka oli ehkä asema oikeammin niin
ymmärrettävissä, että kaikkiin miehiin oli johtajien tyytymättömyys
tarttunut -- toisiin vain vähemmän, toisiin enemmän -- ja että
joitakuita, jotka yleensä olivat kunnon miehiä, ei saatu vietellyksi
eikä pakotetuksi pitemmälle. Voi kyllä olla laiska, mutta kokonaan
toista on anastaa laiva ja murhata joukko viattomia miehiä.

Lopulta oli osat kuitenkin saatu jaetuksi. Kuusi miestä jäi laivaan ja
muut kolmetoista, Silver niihin laskettuna, alkoivat laskeutua
venheisiin.

Silloin pisti päähäni ensimmäinen niistä mielettömistä ajatuksista,
jotka niin tuntuvasti auttoivat pelastumistamme. Jos Silver kerran jätti
laivaan kuusi miestä, niin oli selvää, etteivät meikäläiset kyenneet
anastamaan laivaa ja puolustamaan sitä; ja koska vain kuusi jäi sinne,
niin oli yhtä selvää, etteivät ystäväni juuri tarvinneet minun apuani.
Päähäni pisti lähteä maihin. Tuossa tuokiossa minä pujahdin lähimmän
veneen keulaan, ja samassa se jo läksi liikkeelle.

Ei kukaan kiinnittänyt minuun erityistä huomiota; etuairoa hoitava mies
vain virkkoi: "Sinäkö siellä olet, Jim? Paina pääsi alas." Mutta silloin
Silver toisesta venheestä loi minuun terävän katseen ja kysyi ankaralla
äänellä, olinko minä todellakin siellä. Siitä hetkestä saakka aloin
katua tekoani.

Miehet soutivat kilpaa rantaa kohti; mutta kun vene, jossa minä olin,
oli alun pitäen hyvän matkan edellä ja sitäpaitsi toisia kepeämpi, jätti
se muut kauas jälkeensä. Sen keula oli jo työntynyt rantapuiden sekaan
ja minä olin jo saanut kiinni muutamasta oksasta ja hypännyt rannalle
tiheimpään metsikköön, kun Silver ja muut olivat vielä satakunnan metrin
päässä rannikosta.

"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.

Mutta minä, kuten arvannette, en huudoista välittänyt, vaan hyppien ja
pujotteleutuen juoksin umpimähkään suoraan eteenpäin niin kauan kuin
jalat kannattivat.



14 Luku.

Ensimmäinen ottelu.


Minä olin niin iloissani, kun olin päässyt livahtamaan Silverin käsistä,
että rupesin nauttimaan vapaudestani ja katselemaan mielenkiinnolla
tuota ihmeellistä seutua, johon olin joutunut.

Minä olin juossut halki rämeikön, jossa kasvoi sankka pajukko,
kaislikkoa ja kummallisia, minulle tuntemattomia puita, ja olin nyt
saapunut kumpuilevan, hiekkaperäisen ahon reunaan. Se oli noin mailin
pituinen ja siinä kasvoi muutamia mäntyjä ja joukko mutkikkaita puita,
jotka varreltaan muistuttivat tammea, mutta lehdiltään olivat vaaleita,
pajun tapaisia. Aukeaman toisessa päässä kohosi yksi kukkuloista ja
sillä oli kaksi omituista, louhikkoista huippua, jotka loistivat
monivärisinä auringon paisteessa.

Ensi kerran tunsin nyt tutkimusmatkailijan iloa. Saari oli asumaton;
laivatoverini olin jättänyt jälkeeni, ja edessäni ei ollut muita
olentoja kuin järjettömiä elukoita. Minä samoilin sinne tänne puiden
lomitse. Siellä täällä kasvoi minulle outoja, kukkivia kasveja; näin
myös käärmeitä, ja muuan niistä kohotti kallion kielekkeelle päätään ja
sähähti minulle kuin mikäkin hyrrä. En osannut aavistaakaan, että se oli
minulle verivihollinen ja että tuo ääni oli kuuluisan kalkkarokäärmeen.

Sitten saavuin laajaan, noiden tammimaisten puiden muodostamaan
tiheikköön -- kuulin jäljestäpäin, että ne olivat pajutammia nimeltään
-- jossa ne kasvoivat matalina kuin orjantappurapensaat, oksat
omituisesti käpertyneinä ja lehvät tiheinä kuin paras kaislakatto.
Tiheikkö alkoi erään hietakummun laelta ja laajeni ja kävi vähitellen
korkeammaksi, kunnes se yhtyi leveään kaislikkoiseen luhtaan, jonka
halki lähin edellämainituista pienistä puroista kiemurteli
satama-altaaseemme. Rämeikkö höyrysi kuumassa auringonhelteessä ja
Tähystäjän ääripiirteet häämöttivät väräjävän sumuverhon takaa.

Äkkiä syntyi kuhinaa kaislikossa; villihanhi hypähti kaakattaen lentoon,
sitä seurasi toinen, ja pian kierteli rämeen kohdalla kokonainen parvi
erilaisia lintuja kirkuen ja kaakattaen. Minä päätin siitä, että joku
laivatovereistani varmaankin lähestyi pitkin rämeikön laitaa, sillä pian
kuulin kaukana ihmisäänen hyminän, joka tarkkaavaisesti kuunnellessani
alati läheni ja koveni.

Tästä pahasti pelästyneenä ryömin lähimmän tammipuun alle piiloon ja
kyykötin siellä, korvat horössä, hiljaa kuin hiiri.

Toinen ääni vastasi; sitten ensimmäinen ääni, jonka nyt tunsin Silverin
ääneksi, rupesi uudelleen puhumaan ja jatkoi kotvan aikaa hyvin
ankarana. Silloin tällöin vain toinen hänet keskeytti. Äänensävystä
päättäen he puhelivat vakavasti, melkeinpä vihaisesti; mutta korvani
eivät erottaneet yksityisiä sanoja.

Viimein tuntuivat puhelijat pysähtyvän, taikka olivat he sitten
istuutuneet; sillä äänet eivät enää lähenneet, ja sitäpaitsi linnutkin
alkoivat rauhoittua ja laskeutua jälleen rämeikköön.

Nyt rupesin tuumimaan, että minähän unhotin velvollisuuteni, että minun,
koska kerran olin ajattelemattomuudessani lähtenyt noiden hurjimuksien
kera maihin, piti vähintäin olla heidän keskustelunsa kuuntelijana, ja
että minun selvä ja eittämätön velvollisuuteni oli ryömiä pensaston
suojassa niin lähelle kuin suinkin mahdollista.

Minä voin määrätä jotenkin tarkkaan paikan, jossa puhelijat olivat,
sillä ohjeenani ei ollut vain heidän äänensä vaan myöskin muutamat
linnut, jotka vielä levottomina kaartelivat heidän kohdallaan.

Nelinkontin ryömien lähestyin heitä hitaasti mutta varmasti siksi kunnes
muutamassa aukosta lehvien välissä saatoin nähdä pieneen, näreikön
laidassa olevaan ja tiheän metsän ympäröimään notkelmaan, missä Silver
ja eräs laivamiehistä seisoivat vastatusten puhelemassa.

Aurinko paistoi heihin täydeltä terältään. Silver oli heittänyt hattunsa
nurmikolle ja hänen leveät, sileät ja vaaleat kasvonsa olivat,
kuumuudesta hohtavina, käännetyt toisen puoleen, aivan kuin olisi hän
tahtonut saada tämän jostain vakuutetuksi.

"Toveri", hän puhui, "minä tein tämän vain siksi, että minulla on
sinusta kultaiset ajatukset -- kultaiset ajatukset, kuuletko! Jos en
olisi sinuun kiintynyt kuin terva tappuraan, niin luuletko, että
seisoisin tässä sinua varoittamassa? Kaikki on menetettyä -- sinä et voi
parantaa etkä pahentaa asiaa; minä puhun sinulle vain pelastaakseni
kaulasi, ja jos vain yksikään niistä hurjimuksista tämän tietäisi, niin
mihin minä joutuisin, Tom -- sanopa nyt, mihin minä joutuisin?"

"Silver", toinen vastasi -- ja minä huomasin, että hän ei vain ollut
kasvoiltaan punanen kuin kukko, vaan että hänen äänensäkin oli käheä
kuin korpin ääni ja vapisi kuin pingoitettu köysi -- "Silver" -- lausui
hän, "sinä olet vanha ja sinä olet rehellinen, taikka ainakin sinua
sanotaan rehelliseksi; sinulla on myös rahaa, osa, jota köyhällä
merimiehellä ei ole, ja sinä olet rohkea, ellen aivan pahasti erehdy,ja
sinä koetat uskotella minulle, että sinä antaisit moisen lauman johtaa
itseäsi harhaan! Ei, ei se ole sinunlaistasi! Niin totta kuin Jumala
minut näkee, niin antaisin minä ennemmin käteni. Jos minä petän
velvollisuuteni..."

Tässä keskeytti hänet äkkiä meteli. Minä olin löytänyt uskollisista
miehistä -- ja samassa sain tiedon toisesta. Kaukaa rämeiköstä kuului
äkkiä ääni, aivan kuin vihainen karjahdus, sitten toinen ja sen jälkeen
kauhea, pitkä tuskanhuuto. Tähystäjän kalliot sitä kertasivat, rämeikön
lintulaumat pyrähtivät taivaan pimentäen jälleen lentoon, ja kotvan
aikaa senkin jälkeen, kun hiljaisuus jo oli valtakuntansa valloittanut
ja vain takaisin laskeutuvien lintujen lepatus ja etäisten tyrskyjen
kohina häiritsi illan uneliaisuutta, tuo kuolinhuuto kaikui korvissani.

Tom oli sen kuullessaan hätkähtänyt kuin kannustettu hevonen, mutta
Silver ei silmääkään räpäyttänyt. Hän seisoi liikahtamatta, nojaten
vähän sauvaansa ja tarkastaen toveriaan kuin hyökkäämään valmis käärme.

"John!" mies virkkoi kätensä ojentaen.

"Kädet alas!" huudahti Silver hypähtäen takaperin yhtä ketterästi ja
varmasti kuin tottunut voimistelija.

"Saman tekevä, John Silver", toinen virkkoi. "Se on paha omatuntosi,
joka sinut saa minua pelkäämään. Mutta taivaan tähden, selitä minulle,
mikä tuo huuto oli."

"Tuoko?" Silver vastasi myhäillen, mutta entistäänkin enemmän varuillaan
ja silmät leveässä naamassaan pieninä kuin neulannupit, mutta kiiluvina
kuin hiottu lasi. "Tuoko? Taisi olla Alan."

Silloin Tom parka julmistui kuin sankari.

"Alan!" hän huudahti. "Silloin rauha olkoon hänen sielulleen, sillä hän
oli rehti merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä
kauan ollut toverini, mutta et ole enää toverini tästä lähtien. Vaikka
ehkä kuolenkin koiran kuoleman, niin kuolenhan velvollisuuteni täyttäen.
Sinä olet murhannut Alanin, vai kuinka? Murhaa minutkin jos voit. Mutta
minä halveksin sinua."

Näin sanoen tuo urhea mies käänsi empimättä selkänsä kokille ja läksi
astumaan rantaa kohti. Mutta kauas ei hänen oltu sallittu päästä.
Karjahtaen tempasi John puunoksan, pudotti sauvan kainalostaan ja
lähetti tuon kömpelön heittoaseen suhisten toveriaan kohti. Se sattui,
pää edellä, keskelle Tom-paran selkää hartioiden väliin. Hänen kätensä
heilahtelivat ylös, hän parahti hiljaa ja kaatui.

Ei kukaan ole saanut koskaan tietää vahingoittuiko hän pahasti tai
lievemmin. Äänestä päättäen hänen selkärankansa lienee kuitenkin
taittunut. Mutta hän ei saanut aikaa toipumiseen. Silver, yksijalkaisena
ja ilman sauvaansakaan ketteränä kuin apina, oli tuossa tuokiossa hänen
päällään ja työnsi puukkonsa kahteen kertaan kahvaa myöten tuohon
avuttomaan ruumiiseen. Piilopaikastani kuulin hänen ääneensä ähkäisevän
kummallakin iskulla.

En tiedä miltä pyörtyminen oikeastaan tuntuu, mutta tiedän, että silloin
maailma hetkiseksi häipyi sumuksi edessäni; Silver ja linnut ja
Tähystäjän korkein huippu pyörivät sekavina silmissäni ja kaikenmoiset
kellot ja etäiset äänet kaikuivat korvissani.

Kun jälleen tulin tajuihini, oli hirviöllä jo sauva kainalossaan ja
hattu päässään. Hänen jalkojensa juuressa makasi Tom liikkumattomana
ruohikossa; mutta murhaaja ei hänestä vähääkään välittänyt, kuivaili
vain veristä puukkoaan ruohotukkoon. Kaikki muu oli ennallaan, aurinko
yhä säälittä paahtoi höyryävää suota ja vuoren korkeata huippua; ja vain
vaivalla sain vakuutetuksi itseni siitä, että murha todellakin oli tehty
ja ihmiselämä julmalla tavalla katkaistu vain hetki sitten tuossa
silmieni edessä.

Mutta nyt pisti Silver käden taskuunsa, veti esiin pillin ja puhalsi
siitä jakson ääniä, jotka kaikuivat kauas kuumenneessa ilmassa. Minä
luonnollisesti en ymmärtänyt merkin tarkoitusta, mutta se herätti
minussa heti pelkoa. Pian saapuisi kai useampia miehiä. Minut voitaisiin
huomata. He olivat jo surmanneet kaksi uskollista miestä; eikö minun
vuoroni voisi tulla Tomin ja Alanin jälkeen?

Viipymättä aloin ryömiä takaisin metsän aukeamalle puolelle niin
nopeasti ja hiljaa kuin vain voin. Samassa jo kuulin Silverin ja hänen
toveriensa huutelevan toisilleen ja nämä vaaraaennustavat äänet
lisäsivät kiirettäni. Heti kun olin päässyt tiheiköstä, läksin
juoksemaan minkä jalat kannattivat, ollenkaan ajattelematta mihin
suuntaan pakenin, kunhan vain pääsin kauemmaksi murhaajista. Ja
juostessani kasvoi pelkoni kasvamistaan, kunnes minä olin kuin järkeni
menettänyt.

Ja voiko todella ajatellakaan toivottomampaa asemaa kuin missä minä nyt
olin? Kuinka uskaltaisin, kun kanuuna paukahtaisi, mennä veneille noiden
hirviöiden pariin, joiden rikoksen kautta äsken vuotanut lämmin veri
vielä höyrysi? Eikö heistä ensimmäinen, joka vain näki minut, vääntäisi
niskani nurin? Eikö toiselta puolen taas viipymiseni todistaisi, että
olin peloissani ja siis tiesin mitä tiesin? Kaikki on hukassa,
ajattelin. Hyvästi _Hispaniola_, hyvästi junkkari, tohtori ja kapteeni!
Minun ei auttanut muu kuin joko kuolla nälkään tai joutua
kapinoitsijoiden murhattavaksi.

Koko ajan olin, kuten sanoin, herkeämättä juossut ja huomaamattani
joutunut sen kaksihuippuisen, pienen kummun juurelle. Olin nyt saapunut
siihen osaan saarta, jossa pajutammet kasvoivat harvemmassa ja olivat
kasvultaan ja kooltaan enemmän tavallisten puiden näköisiä. Näiden
seassa seisoi siellä täällä joitakuita mäntyjä, joista jotkut olivat
viisikymmentä, muutamat aina seitsemänkymmentä jalkaa korkeita. Ilmakin
tuntui raittiimmalta kuin alhaalla suon seuduilla.

Ja täällä uusi yllätys pani minut läpättävin sydämin pysähtymään.



15 Luku.

Saaren asukas.


Kukkulan rinteeltä, joka sillä kohdalla oli jyrkkä ja kivinen, irroittui
sorakasa ja vieri rapisten ja hyppelehtien puiden lomitse. Katseeni
kääntyi vaistomaisesti sinne päin ja minä huomasin jonkun olennon hyvin
sukkelasti juoksevan männyn taakse. Oliko se karhu, ihminen vai apina,
jäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Tummalta ja pörröiseltä se vain
näytti, muuta en tiennyt. Mutta tuon uuden ilmiön synnyttämä pelko pani
minut pysähtymään.

Minusta näytti nyt siltä kuin olisin joutunut kahden tulen väliin:
takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo minua pälyilevä selittämätön
olento. Heti alkoi minusta tuntua paremmalta antautua tiettyyn vaaraan
ja väistää tätä tuntematonta. Itse Silverkaan ei minusta ollut niin
kammottava kuin tämä metsän asukas, ja minä pyörähdin ympäri ja
vilkuillen alinomaa olkani yli läksin juoksemaan veneille päin.

Silmänräpäyksessä olento jälleen ilmestyi ja läksi suuressa kaaressa
kiertämään eteeni. Olin jo väsyksissä, mutta vaikka voimani olisivat
olleet virkeimmilläänkin, niin turhaa olisi ollut, sen nyt huomasin,
kilpailla nopeudessa sellaisen vastustajan kanssa. Rungolta rungolle
vilahti olento vikkelästi kuin hirvi, juosten kahdella jalalla kuin
ihmisetkin, mutta kuitenkin eri tavalla siinä suhteessa, että se
juostessaan piti ruumistaan melkein kaksin kerroin taivutettuna. Ihminen
se sittenkin oli, sitä en nyt enää voinut epäillä.

Minä aloin nyt muistella ihmissyöjistä kuulemiani kertomuksia, ja
vähällä oli etten jo huutanut apua. Mutta se tosiseikka, että olento oli
ihminen, vaikkakin villi, oli vähän tyynnyttänyt minua, ja Silverin
pelko kasvoi samassa suhteessa. Minä pysähdyin ja rupesin miettimään
jotain keinoa, jolla pelastuisin pälkähästä. Siinä miettiessäni muistin
äkkiä pistoolini. Heti kun huomasin, etten ollut aseeton, palasi
rohkeuteni ja minä käännyin päättäväisesti saaren asukkaaseen päin ja
läksin nopeasti astumaan häntä kohti.

Hän oli tällöin erään puun takana; mutta nähtävästi hän oli tarkasti
pitänyt minua silmällä, koskapa hän, heti kun olin alkanut häntä
lähestyä, tuli esiin piilostaan ja astui askeleen minua vastaan. Sitten
hän näytti empivän, perääntyi, tuli uudelleen lähemmäksi ja viimein hän
suureksi hämmästyksekseni heittäytyi polvilleen ja kohotti rukoilevasti
kätensä.

Silloin minä heti pysähdyin.

"Ken olet", kysyin.

"Ben Gunn", hän vastasi ja hänen äänensä kahisi soinnuttomana kuin
ruostunut lukko. "Olen Ben Gunn raukka, ja kolmeen vuoteen en ole
puhutellut kristittyä ihmistä."

Minä näin nyt, että hän oli valkoihoinen kuten minäkin ja että hänen
kasvonpiirteensä olivat milteipä miellyttävät. Hänen ihonsa, missä se
vain oli paljaana, oli auringon paahtama, huuletkin olivat mustuneet ja
hänen kauniit silmänsä näyttivät perin omituisilta tuossa mustassa
naamassa. Kaikki kerjäläiset, joita olin nähnyt tai mielessäni
kuvitellut, hän voitti repaleisuudessa. Pukuna hänellä oli purje- ja
öljykankaan riekaleita ja koko tätä ryysykasaa piti koossa mitä
erilaisimmat ja omituisimmat kiinnittimet, metallinapit, puutikut ja
tervaiset seisinkisolmukkeet. Vyöllä hänellä oli vanha messinkisolkinen
nahkavyö, ainoa kokonainen kapine koko vaatetuksessa.

"Kolme vuotta!" huudahdin. "Kärsitkö haaksirikon?"

"En, toveri", hän vastasi -- "maihin jättivät."

Minä olin kuullut puhuttavan maihin jättämisestä ja tiesin, että se oli
kauhea rangaistus, jota merirosvot hyvinkin usein käyttivät. Rangaistava
jätettiin jollekin autiolle saarelle ja hänelle annettiin vain vähän
ampumatarpeita avukseen.

"Kolme vuotta sitten minut jätettiin maihin", hän jatkoi, "ja siitä
lähtien olen elänyt vuohista, marjoista ja simpukoista. Olipa mies missä
tahansa, sanon minä, niin aina hän toimeen tulee. Mutta, toveri hyvä,
kristityn ruokaa minä kipeästi kaipaan. Eihän sinulla satu olemaan
juuston nokaretta taskuissasi? Vai ei! Minkäpä sille! Monena pitkänä
yönä olen uneksinut juustosta -- paistetusta enimmäkseen -- ja kun
sitten olen herännyt, niin kuola on vain suupielistä juossut."

"Jos minä vain pääsen takaisin laivaan", minä lupasin, "niin saat
juustoa vatsamäärältä."

Hän oli koko ajan tunnustellut takkini liepeitä, silitellyt käsiäni,
tarkastellut kenkiäni ja yleensä puheensa lomassa osoittanut lapsellista
iloa ihmistoverin läsnä olosta. Mutta viimeiset sanani kuultuaan hän
säpsähti ja katsoi minuun samalla kertaa hämmästyneen ja ovelan
näköisenä.

"Jos vain pääset takaisin laivaan, sanot?" hän puhui. "Kukapa sinua
siinä estäisi?"

"Et ainakaan sinä, ellen erehdy", vastasin.

"Et erehdykään", hän huudahti. "Mutta kuulehan nyt -- mikä sinun nimesi
on?"

"Jim", vastasin.

"Jim, Jim", hän hoki nähtävästi mielissään. "Kuulehan nyt, Jim; minä
olen viettänyt täällä niin raakaa elämää, että sinä häpeäisit
kuullessasikin. Ethän sinä, esimerkiksi, voisi uskoa että minulla on
ollut hurskas äiti -- kun nyt katselet minua?"

"No, enpä oikein", vastasin.

"Niinpä niin", hän puhui, "ja sitten minulla on ollut -- _hyvin_
hurskas. Ja minä olin siivo, hurskas poika ja osasin katkismukseni ulkoa
kannesta kanteen. Ja tällainen minusta on tullut, Jim, ja se alkoi
nappipelillä hautausmaalla! Sillä se alkoi, mutta minä lankesin paljon
syvemmälle. Miten äitini minulle puhuikaan ja ennusti mihin vielä
päätyisin, se hurskas nainen! Mutta kohtalo se minut tänne heitti.
Täällä autiolla saarellani olen nyt kaikkea mietiskellyt ja ruvennut
jälleen hurskaaksi. Sinä et näe minun tuon vertaa rommia maistelevan,
pikkuruikkusen vain menestykseni kunniaksi heti kun saan siihen
tilaisuuden. Minä olen lujasti päättänyt tehdä parannuksen ja keinokin
siihen on tiedossani. Kuule, Jim", -- lisäsi hän vilkaisten ympärilleen
ja alentaen äänensä kuiskaukseksi -- "minä olen rikas."

Nyt minusta oli selvää, että mies parka oli yksinäisyydessään menettänyt
järkensä; ja arvatenkin ilmaisi kasvojen ilme ajatukseni, koska hän
hyvin kiivaasti uudelleen vakuutti:

"Rikas, rikas, sanon minä! Ja minä sanon sinulle: minä teen sinusta
miehen, Jim. Ah, Jim, vielä sinä kiität onneasi, kun ensimmäisenä minut
kohtasit."

Samassa hänen kasvonsa äkkiä synkkenivät ja hän tarttui lujemmin käteeni
ja kohotti uhkaavasti sormeansa.

"Kuule, Jim, sano minulle totuus: onko tuo Flintin laiva?" hän kysyi.

Silloin pälkähti onnellinen ajatus päähäni. Minä aloin ymmärtää, että
olin löytänyt liittolaisen ja vastasin empimättä:

"Flintin laiva se ei ole -- Flint on kuollut; mutta minä sanon sinulle
totuuden, kuten pyysit -- muutamia Flintin miehiä on laivassa, sen
pahempi meille muille."

"Ei kai eräs -- yksijalkainen?" hän kysäsi.

"Silverkö?" kysyin.

"Niin, Silver!" hän sanoi, "se oli hänen nimensä."

"Hän on kokkina ja samalla kapinoitsijain johtajana."

Hän piteli yhä kädestäni, ja kuultuaan vastaukseni hän oli vähällä
vääntää ranteeni sijoiltaan.

"Jos Pitkä John on sinut lähettänyt", hän virkkoi, "niin olen mennyttä
miestä. Mutta mikähän sinun kohtalosi nyt onkaan, poika?"

Minä tein nopean päätöksen ja vastaukseksi kerroin hänelle matkamme
vaiheet alusta alkaen ja sen pulan, johon olimme joutuneet. Hän kuunteli
minua hyvin tarkkaavaisena ja lopetettuani taputti minua päälaelle.

"Sinä olet kunnon poika, Jim", hän virkkoi, "ja pahassa pulassa olette
te kaikki, toden totta. Mutta luota vain Ben Gunniin -- Ben Gunn kykenee
auttamaan. Luulisitkohan, että junkkari olisi hyvinkin antelias, jos
apua saisi -- hänhän on pinteessä hänkin, kuten huomannet?"

Minä vakuutin, että junkkari oli anteliain ihmisistä.

"Mutta ymmärräthän", Ben Gunn vastasi, "etten tarkoita, että hän antaisi
minulle portin vahdittavakseni ja kiiltonappisen kauhtanan puvukseni ja
niin edespäin; se ei ole tarkoitukseni, Jim. Minä tarkoitan, että
luuletko sinä hänen olevan niin anteliaan, että antaisi minulle
esimerkiksi tuhat puntaa rahoista, jotka jo ovat melkein kuin minun
omaisuuttani?"

"Aivan varmaan", vastasin. "Alun pitäen oli sovittu, että jokainoa mies
saisi osansa."

"Ja _kotimatkan_?" hän lisäsi hyvin ovelan näköisenä.

"Johan sanoin", minä huudahdin, "että junkkari on rehti mies. Ja,
sitäpaitsi, jos me pääsemme niistä toisista vapaiksi, niin tarvitsemme
hyvinkin sinua avuksi kotimatkalle."

"Aivan oikein", hän sanoi nähtävästi rauhoittuneena,

"Nyt minä kerron sinulle jotain", hän jatkoi. "Kerron vain vähän, enkä
sanaakaan enempää. Minä olin Flintin laivassa silloin kun hän hautasi
aarteen, hän ja kuusi miestä mukanaan -- kuusi väkevää merimiestä. He
olivat maissa melkein viikon päivät ja me risteilimme sillä aikaa
vanhalla _Walrusilla_. Eräänä kauniina päivänä näkyi merkki, ja Flint
yksinään tuli takaisin pienessä veneessä, päässään sininen kääre.
Aurinko teki parhaillaan nousuaan ja Flint näytti aivan kuolon
kalpealta. Mutta siinä hän vain tuli, ja ne kuusi olivat kaikki
kuolleita -- kuolleita ja kuopattuja. Miten hän oli menetellyt, sitä ei
kukaan laivalla saanut tietää. Tappelu, murha ja äkillinen kuolema
siellä ainakin oli tapahtunut -- ja hän yksin kuutta vastaan. Billy
Bones oli perämies ja Pitkä John aliperämies ja he kysyivät häneltä,
missä aarre oli. 'Voittehan', hän vastasi, 'mennä saarelle ja jäädä
sinne; mutta mitä laivaan tulee' hän sanoi, 'niin se, totta totisesti
lähtee uusia keräämään!' Niin hänen sanansa kuuluivat.

"Kolme vuotta myöhemmin minä olin toisella laivalla ja me saimme tämän
saaren näkyviin. 'Pojat', sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre:
lasketaan maihin ja etsitään se käsiin'. Kapteenia se ei miellyttänyt,
mutta laivatoverini olivat yksimielisiä ja niin noustiin maihin.
Kaksitoista päivää he sitä etsivät ja jokaisena päivänä he yhä pahemmin
minua sadattelivat, kunnes he eräänä kauniina aamuna menivät kaikki
laivaan. 'Mitä sinuun tulee, Benjamin Gunn', he sanoivat, 'niin tässä on
musketti', sanoivat he, 'ja lapio ja kuokka. Sinä saat jäädä tänne ja
etsiä yksinäsi Flintin rahat', he sanoivat."

"Kolme vuotta olen nyt täällä ollut, Jim, enkä ole kertaakaan sillä
ajalla kristittyjen ruokaa maistanut. Mutta katsoppa nyt minua. Näytänkö
minä tavalliselta matruusilta? Et, sanot sinä. Enkä ollutkaan, sanon
minä."

Näin sanoen hän vilkutti silmää ja nipisti minua poskesta.

"Ja nyt sinä kerrot junkkarillesi seuraavat sanat, Jim", hän jatkoi:
"Eikä hän ollutkaan tavallinen matruusi -- pitää sinun sanoa. Kolme
vuotta hän oli saaren asukkaana, pimeät ja valoisat ajat, sateet ja
poudat, ja toisinaan hän kai muisteli rukouksia (sanot sinä) ja
toisinaan hän taas lienee muistellut vanhaa äitiään, vaikkei tämä enää
olisi elossakaan (sinun pitää sanoa); mutta suurin osa Gunnin ajasta
(tämä on sinun sanottava) -- suurin osa hänen ajastaan kului toiseen
tehtävään. Ja sitten sinun pitää nipistää häntä poskesta, tällä
tavalla."

Ja hän nipisti minua mitä salaperäisimmän näköisenä.

"Sitten sinä jatkat ja sanot näin: -- Gunn on kunnon mies (sanot sinä),
ja hän luottaa äärettömän paljon enemmän -- äärettömän paljon, muista se
-- synnynnäisiin herrasmiehiin kuin noihin onnenonkijoihin, joihin hän
itsekin kuulunut on."

"Suoraan sanoen", minä virkoin, "minä en ymmärrä sanaakaan kaikesta
tuosta. Mutta vähät siitä, sillä onhan kysymys nyt siitä, miten minä
pääsisin laivaan."

"Niin vain, siinähän se pulma totta tosiaan onkin", hän vastasi. "Mutta
minulla on vene, jonka olen tehnyt näillä omilla käsilläni. Se on sen
valkean kallion juurella. Jos kaikki menisi hullusti, niin voisimme
sillä yrittää pimeän tultua. Hui!" hän huudahti, "mikä se oli?" Sillä
juuri silloin, vaikka auringonlaskuun oli vielä tunti tai pari, jyrähti
tykinlaukaus, ja koko saari siihen kaikuna vastasi.

"Nyt ovat alkaneet taistella!" minä huudahdin.

"Seuraa minua."

Ja minä rupesin juoksemaan satamaamme kohti, kaiken pelkoni unhottaen,
ja tuo vuohennahkoihin puettu erakko hölkytteli kepeästi rinnallani.

"Vasemmalle, vasemmalle", puhui hän; "enemmän vasemmalle, Jim-toveri!
Puiden suojaan, joutuin! Tuossa minä ensimmäisen vuoheni tapoin. Ne
eivät enää tule tänne alas; ne pysyttelevät ylhäällä noilla kukkuloilla,
pelkäävät Benjamin Gunnia. Kas tuossa on hautausmaa. Näethän kummut?
Tänne minä silloin tällöin tulin rukoilemaan, kun arvelin olevan
sunnuntain. Eihän se ollut mikään kappeli, mutta vähän juhlallisemmalta
se sentään tuntui; ja sitten sinä sanot, että Ben Gunn oli avuton -- ei
pappia eikä raamattua eikä edes lippua, sanot sinä."

Näin hän minun juostessani puheli, odottamatta tai saamatta vastausta.

Kotvan ajan kuluttua seurasi tykin jyrähdystä pienempien aseiden pauke.

Uusi hiljaisuus, ja sitten minä näin, tuskin neljännesmailin päässä
edessäni, kansallislippumme liehuvan ilmassa metsän yläpuolella.




NELJÄS OSA:

PAALUVARUSTUS.



16 Luku.

Tohtori jatkaa kertomusta: Miten laivasta lähdettiin.


Kello oli puoli kaksi -- kolmannella vuorolla merimiesten ajanlaskun
mukaan -- kun venheet läksivät maihin _Hispaniolasta_. Kapteeni,
junkkari ja minä keskustelimme kajuutassa asemasta. Jos tuulta olisi
vähänkin ollut, olisimme hyökänneet laivaan jääneiden kapinoitsijain
kimppuun, nostaneet ankkurin ja purjehtineet ulapalle. Mutta tuulta ei
ollut, ja pulaamme täydentääkseen tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim
Hawkins oli pujahtanut veneeseen ja mennyt muiden mukana maihin.

Meille ei juolahtanut mieleenkään epäillä Jim Hawkinsia, mutta me olimme
levottomia hänen kohtalostaan. Kun miehet olivat sellaisessa
mielentilassa, niin oli meistä pojan pelastuminen aivan sattuman
varassa. Me juoksimme kannelle. Pihka tirskui liitoksissa, paikan ilkeä
haju etoi sydäntäni, ja jos missään ilma oli täynnä kuumetta ja
punatautia, niin oli se siinä kirotussa satamassa. Ne kuusi roistoa
istuivat, keskenään muristen, keulakannella purjeen suojassa; rannalla
näimme veneet vedettyinä maalle puron suuhun ja kussakin istui yksi
miehistä. Muuan heistä vihelteli jotain laulunpätkää.

Odottaminen kävi kiusalliseksi, ja me päätimme, että Hunter ja minä
lähtisimme jollilla tiedusteluretkelle.

Laivaveneet olivat laskeneet maihin oikealle; mutta me sousimme suoraan
sinne, missä kartta osoitti paaluvarustuksen olevan. Vahtiin jätetyt
kaksi miestä näyttivät vähän hämmästyvän meidät huomatessaan; vihellys
lakkasi, ja minä näin heidän tuumivan mitä nyt oli tehtävä. Jos he
olisivat menneet ilmoittamaan Silverille, olisi kaikki voinut käydä
toisin; mutta arvatenkin heille oli annettu tarkat ohjeet ja he
päättivät jäädä aloilleen ja jatkaa vihellystänsä.

Ranta teki tässä pienen mutkan ja minä ohjasin niin, että niemeke jäi
väliimme. Siten me kadotimme heidät näkyvistä jo ennenkuin saavuimme
rantaan. Minä hyppäsin maihin ja läksin astumaan niin nopeasti kuin vain
pidin turvallisena, suuri silkkinen nenäliina hatun alla suojana
kuumuutta vastaan ja pistoolipari valmiina puolustukseen.

En ollut kulkenut sataakaan metriä, kun jo löysin paaluvarustuksen.

Erään kummun laella pulppusi kirkasvetinen lähde. Kummun huipulle, ja
niin että lähde jäi myös seinien sisään, oli rakennettu tukeva
hirsimökki, johon tiukan tullen voi mahtua parisenkymmentä miestä, ja
jonka seinissä oli ampumareikiä joka suunnalle. Ympäristöstä oli metsä
hakattu puhtaaksi ja varustuksen täydensi kuusi jalkaa korkea paaluaita,
jossa ei ollut minkäänlaista porttia tai muuta aukkoa ja joka oli siksi
vahva, ettei sitä hevillä voinut murtaa, mutta samalla siksi harva,
ettei siitä ollut piirittäjille suojaa. Hirsimajassa olijat voivat pitää
heitä silmällä joka suunnalle ja kaikessa rauhassa majassaan istuen
ampua heidät kuin peltokanat. Kun heillä vain oli ruokavaroja ja he
pitivät huolellisesti vahtia eivätkä antaneet itseään yllättää niin
voivat he puolustautua vaikka kokonaista rykmenttiä vastaan.

Erittäinkin lähde minua miellytti. Sillä vaikka meillä olikin hyvä olla
_Hispaniolassa_, jossa oli runsaasti aseita ja ampumatarpeita, paljon
ruokaa ja erinomaisia viinejä, niin yksi oli unohdettu -- meillä ei
ollut vettä. Minä mietiskelin parhaillaan näitä seikkoja, kun saarelta
kaikui ihmisen raju kuolinparahdus. Äkillinen kuolema ei ollut minulle
outo -- minä olin palvellut hänen kuninkaallista korkeuttaan
Cumberlandin herttuaa ja itse haavoittunut Fontenoyn luona -- mutta minä
tunsin että vereni jähmettyi. "Jim Hawkins on mennyttä miestä", oli
ensimmäinen ajatukseni.

On jotakin, kun on ollut vanha soturi, mutta vielä enemmän, kun on ollut
lääkäri. Meidän toimessamme ei ole aikaa siekailuun. Niinpä minä nyt
tein nopean päätöksen, palasin silmänräpäystäkään tuhlaamatta rannalle
ja hyppäsin jolliin.

Onneksi Hunter oli vankka soutaja. Lentäen kiidimme pitkin vedenpintaa
ja pian oli venhomme laivan sivulla ja minä laivassa.

Minä tapasin heidät kaikki tyrmistyneinä. Junkkari istui liikkumatta ja
kalpeana kuin palttina, ajatellen turmaa, johon hän meidät oli johtanut
-- se kunnon mies! -- ja muuan kuudesta matruusistamme ei ollut paljon
paremmassa mielentilassa.

"Tuossa on", kapteeni virkkoi mieheen viitaten, "tähän toimeen
tottumaton mies. Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan. Vielä pieni
tyrkkäys peräsimeen, niin se mies yhtyy meihin."

Minä selitin suunnitelmani kapteenille, ja yhdessä me sitten sovimme
yksityiskohdittain sen toteuttamisesta.

Me asetimme Redruth-vanhuksen kajuutan ja keulahuoneen väliseen
käytävään suojanaan kolme ladattua muskettia ja patja. Hunter kierrätti
venhon takaportin kohdalle ja Joyce ja minä ryhdyimme lastaamaan siihen
ruutinelikoita, pyssyjä, korppulaatikoita, silava-astioita, tynnyrin
konjakkia ja minun välttämättömän rohdoslaatikkoni.

Junkkari ja kapteeni jäivät kannelle ja viimeksimainittu huusi timperiä,
joka oli lähin mies arvossa.

"Herra Hands", hän sanoi, "te näette meidät tässä ladatut pistoolit
käsissämme. Jos yksikään teistä kuudesta antaa merkin minkä tahansa,
niin hän on kuoleman oma."

He näyttivät kaikki pahasti ällistyvän, ja hetkisen neuvoteltuaan he
juoksivat kaikki alas keulahuoneeseen, epäilemättä aikoen hyökätä meidän
selkäämme. Mutta kun he näkivät Redruthin odottamassa tukitussa
käytävässä, niin pyörsivät he takaisin ja muuan pisti päänsä luukusta
esiin.

"Alas roisto!" kapteeni karjasi.

Pää hävisi takaisin kannen alle ja ne kuusi jänishousua merimiehiksi
jättivät meidät toistaiseksi rauhaan.

Me olimme heitelleet venheeseemme tavaroita minkä ennätimme, ja nyt oli
siinä lastia niin paljon kuin uskalsimme ottaa. Joyce ja minä
laskeuduimme sitten alukseen ja läksimme taas soutamaan rannalle minkä
jaksoimme.

Tämä toinen matkamme oli rantavahtien mielestä jo liiaksi. Vihellys
keskeytyi uudelleen, ja vähäistä ennen kuin me katosimme niemen taakse,
toinen heistä hyppäsi maihin ja hävisi. Mieleni jo teki muuttaa
suunnitelmaani ja tuhota heidän venheensä, mutta pelkäsin, että Silver
tovereineen ehkä oli aivan lähellä ja kaikki voisi helposti mennä
myttyyn jos liiaksi uskaltaisimme. Pian olimme päässeet maihin samaan
paikkaan kuin äskenkin ja ryhdyimme kantamaan varustuksia hirsimajaan.
Ensimmäisen matkan teimme me kaikki kolme suuret kantamukset mukanamme
ja heitimme ne vain paaluaidan toiselle puolen. Jätettyämme Joycen niitä
vartioimaan -- yksin kyllä, mutta puolen tusinaa musketteja
käytettävänään -- Hunter ja minä sitten palasimme veneellemme ja otimme
uudet taakat. Samaa menoa jatkoimme levähtämättä, kunnes veneen koko
lasti oli linnoituksessa. Molemmat palvelijat asettuivat sitten
hirsimajaan ja minä sousin voimieni takaa takaisin _Hispaniolan_
sivulle.

Että me uskalsimme yrittää toista veneellistä, näyttänee
vaarallisemmalta kuin se itse asiassa olikaan. Kapinoitsijat olivat
luonnollisesti miesluvussa meitä väkevämmät, mutta meillä oli väkevämmät
aseet. Ei kenelläkään saarella olijoista ollut muskettia, ja ennenkuin
he pääsisivät niin lähelle, että voisivat pistoolejaan käyttää, niin
olisimme me lähettäneet heistä ainakin puolen tusinaa toiseen maailmaan.

Junkkari odotti minua peräluukun ääressä kokonaan tyyntyneenä. Hän otti
vastaan heittonuoran, kiinnitti sen laivaan ja me ryhdyimme lastaamaan
venettä, minkä ennätimme. Silavaa, ruutia ja korppuja oli lastinamme ja
aseista otimme ainoastaan musketin ja lyömämiekan kullekin. Loput
ruudista ja aseista me heitimme mereen, puolen kolmatta sylen syvyyteen,
jossa me näimme kirkkaan teräksen nyt kimmeltävän auringon paisteessa
puhtaalla hiekkapohjalla.

Tähän aikaan oli luode jo alkanut ja laiva kääntyi hiljakseen
ankkurissaan. Kaukana laivaveneiden suunnasta kuului hoilauksia, ja
vaikka ne ilmaisivatkin, että Joyce ja Hunter olivat turvassa, he kun
olivat idässä päin, niin kiiruhtivat ne meitä poistumaan.

Redruth jätti paikkansa käytävässä ja laskeutui veneeseen, jonka me
sitten kuljetimme keskiportin luo, jotta kapteeni Smollettin olisi
mukavampi siihen päästä.

"Hoi miehet", virkkoi hän, "kuuletteko mitä sanon?"

Keulahuoneesta ei kuulunut mitään vastausta.

"Sinulle, Abraham Gray -- sinulle minä puhun."

Ei vieläkään vastausta.

"Gray", kapteeni jatkoi vähän äänekkäämmin, "minä aion lähteä tästä
laivasta ja minä käsken sinua seuraamaan kapteeniasi. Minä tiedän, että
sinä olet kunnon mies pohjaltasi, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan
teistä muistakaan ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minulla on kello
kädessäni; annan sinulle kolmekymmentä sekuntia päätöksen tehdäksesi."

Seurasi hiljaisuus.

"Joudu nyt, mies hyvä", kapteeni jatkoi, "äläkä niin kauan epäröi.
Jokainen sekunti voi maksaa minulle omani ja näiden kunnon herrasmiesten
hengen."

Silloin syntyi keulahuoneessa mellakka, iskuja annettiin ja puukonhaava
poskessaan syöksähti Abraham Gray ylös ja juoksi kapteenin luo kuin
koira vihellyksen kuultuaan.

"Minä seuraan teitä, herrani", hän virkkoi.

Samassa he jo olivat venheessä ja me työnsimme sen irti laivasta ja
läksimme soutamaan.

Me olimme nyt päässeet laivasta; mutta emme olleet vielä maalla
hirsimajassa.



17 Luku.

Tohtori jatkaa kertomusta: Jollin viimeinen matka.


Tämä viides retki erosi kokonaan edellisistä. Ensiksi tuo turhan pieni
vene, jossa olimme, oli liian raskaassa lastissa. Viisi aikuista miestä,
ja kolme niistä -- Trelawney, Redruth ja kapteeni -- yli kuusi jalkaa
pitkiä, oli jo enemmän kuin vene oli aiottu kantamaan. Lisäksi tulivat
vielä ruuti, silava ja leipäsäkit. Peräparras oli aivan veden rajassa.
Useaan kertaan saimme vettä sisään ja housuni ja takkini liepeet olivat
pian likomärät.

Kapteeni käski meitä vähän siirtymään, niin että saimme veneen asennon
tasaisemmaksi, mutta tuskin sittenkään uskalsimme siinä edes hengittää.

Toisekseen oli luode nyt alkanut -- voimakas, lainehtiva virta kulki
länteen läpi satama-altaan ja sitten etelään ulos merelle samojen
salmien kautta, joista aamulla olimme tulleet. Jo laineetkin olivat
vaaralliset liiaksi lastatulle veneellemme, mutta pahinta oli se, että
virta kantoi meitä oikeasta suunnasta ja ohi sen paikan niemen takana,
jossa meidän piti nousta maihin. Jos annoimme virran viedä meitä
mielensä mukaan, niin olisimme joutuneet rannalle laivaveneiden viereen,
jonne merirosvot voisivat ilmestyä minä hetkenä hyvänsä.

"Minä en voi pitää keulaa paaluvarustusta kohti", virkoin kapteenille.
Minä näet olin peräsimessä ja hän ja Redruth, molemmat rasittumattomina,
hoitivat airoja. "Vuorovesi painaa venettä alas. Ettekö voisi soutaa
vähän kovemmin."

"Enkä voi upottamatta venettä", hän vastasi. "Teidän täytyy ohjata
ylemmäksi, jos sallitte minun neuvoa, niin paljon ylemmäksi, että
voitatte virran."

Minä koetin, ja huomasin että vuorovesi lakkasi meitä kantamasta länteen
käsin vasta sitten kun minä ohjasin keulan suoraan itään eli siis
jotenkin suoraan sivulle siitä suunnasta, jonne meidän piti päästä.

"Tällä tavalla emme ikinä pääse rannalle", minä virkoin.

"Jos tämä on ainoa suunta, johon voimme ohjata, niin meidän täytyy se
suunta pitää", kapteeni vastasi. "Meidän täytyy pyrkiä vastavirtaan.
Ymmärrättehän", hän jatkoi, "että jos me kerran joudumme
maallenousupaikan alapuolelle, niin on aivan epätietoista, missä
pääsemme maihin, ja sitäpaitsi voisimme joutua laivaveneitten kanssa
tekemisiin. Kun me taas ohjaamme tähän suuntaan, niin virran täytyy
heikentyä ja sitten me voimme hiipiä takaisin pitkin rantaa."

"Virta on jo heikompi, herrani", virkkoi Gray, joka istui keulassa; "te
voitte laskea hiukan alemmaksi."

"Kiitos, mies hyvä", minä vastasin, aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut, sillä kukin meistä oli itsekseen päättänyt kohdella häntä
kuin toveria.

Äkkiä huudahti kapteeni mielestäni vähän levottomana:

"Tykki!"

"Olen sitä ajatellut", minä vastasin, luullen hänen tarkoittavan
linnoituksemme pommittamista. "Eivät he ikinä saa tykkiä maihin
tuoduksi, ja jos saisivat, niin eivät kykenisi kuljettamaan sitä metsän
läpi."

"Katsokaa taaksenne, tohtori", kapteeni vastasi.

Me olimme kokonaan unhottaneet pitkän laivatykin ja kauhuksemme näimme
nyt roistojen laivassa parhaillaan kiskovan irti sen takkia, joksi he
nimittivät tykin suojana merellä käytettyä paksua kangaspeitettä.
Samassa vielä juolahti mieleeni, että tykin kuulat ja ruuti olivat
jääneet laivaan, ja että nuo hirtehiset saisivat ne käsiinsä muutamalla
kirveen iskulla.

"Israel oli Flintin tykkimies", Gray huomautti käheällä äänellä.

Mistään välittämättä me ohjasimme nyt veneen suoraan maihinnousupaikkaa
kohti. Tällöin olimme jo päässeet siksi kauas väkevimmästä virrasta,
että vene totteli peräsintä, vaikka olimmekin pakotetut hiljaa
soutamaan, ja minä voin pitää oikean suunnan. Pahinta oli, että me nyt
tulimme kääntäneeksi _Hispaniolalle_ koko sivun perän asemesta ja siten
tarjosimme heille melkein ladon oven kokoisen maalitaulun.

Minä kuulin ja näin, miten tuo pöhönaamainen roisto, Israel Hands,
jymäytti tykinkuulan kannelle. "Kuka meistä on paras ampuja?" kapteeni
kysyi. "Herra Trelawney epäilemättä", vastasin. "Herra Trelawney,
tahdotteko olla niin hyvä ja minun laskuuni pudottaa yhden noista
miehistä? Handsin, jos vain voitte", virkkoi kapteeni.

Trelawney oli tyyni kuin jäätynyt vesi. Hän tarkasteli pyssynsä
sankkiruutia.

"Käsitelkää varovasti asettanne, herrani", kapteeni huudahti, "ellette
tahdo venettä kaataa. Kaikki muut pitävät sitä tasapainossa kun hän
tähtää."

Junkkari kohotti pyssynsä, soutu lakkasi ja me nojauduimme sivulle
venettä vakaannuttaaksemme. Kaikki onnistui niin erinomaisesti, ettemme
saaneet pisaraakaan vettä sisään.

He olivat nyt saaneet käännetyksi tykin asentoon ja Hands, joka
käsitteli lataustukkia tykin suussa, oli sen vuoksi enimmän näkyvissä.
Onni ei meitä kuitenkaan suosinut, sillä samassa kun Trelawney laukasi,
Hands kumartui alas, ja kuula lensi hänen ylitsensä kaataen yhden hänen
tovereistaan.

Huutoa, jonka hän päästi, eivät toistaneet ainoastaan laivassa olijat,
vaan myöskin suuri miesjoukko saarella. Vilkaistessani siihen suuntaan
minä näin toisten merirosvojen juoksevan esiin metsästä ja heittäytyvän
paikoilleen veneissä.

"Täällä tulevat laivaveneet", minä huomautin.

"Soutamaan sitten", kapteeni huudahti. "Nyt ei auta kaatumista
varominen, jos emme pääse rannalle, niin olemme hukassa."

"Vain toinen veneistä lähtee liikkeelle, kapteeni", minä lisäsin.
"Toisen miehistö on varmaankin lähtenyt maitse kiertämään eteemme."

"Kyllä he silloin saavat juosta", kapteeni vastasi. "Tiedättehän mihin
merimies maalla kykenee. En minä heistä välitä, vaan tykistä. Vaimoni
piikatyttökään ei voisi ampua ohi. Sanokaa, junkkari, kun näette
sytyttimen, niin me huopaamme."

Me olimme sillä välin, liiallisesta lastistamme huolimatta, päässeet
hyvän matkaa eteenpäin ilman että veneemme oli sen pahemmin ryyppäillyt.
Olimme jo aivan lähellä rantaa; kolme- tai neljäkymmentä aironvetoa
olisi vienyt meidät maihin, sillä pakovesi oli jo paljastanut kaistaleen
puiden alapuolella. Laivaveneestä ei ollut enää pelkoa; pieni niemeke
oli jo välillämme. Pakovesi, joka niin säälimättä oli meitä
viivästyttänyt, maksoi nyt velkansa ja viivästytti vihollisiamme.
Ainoastaan tykki oli meille vaarallinen.

"Jos uskaltaisin", kapteeni virkkoi, "niin pysähtyisin pudottamaan vielä
yhden noista veikkosista."

Mutta he olivat selvästi päättäneet, ettei mikään saisi estää heitä
laukaisemasta. He eivät olleet edes vilkaisseet kaatuneeseen toveriinsa,
vaikka hän ei ollut kuollut; minä näet näin hänen koettavan ryömiä pois
toisten jaloista.

"Valmiit!" huudahti junkkari.

"Huopaa!" kapteeni kaikuna komensi.

Hän ja Redruth huopasivat niin voimakkaasti, että koko perä painui veden
alle. Samassa silmänräpäyksessä jymähti laukauskin. Tämä oli ensimmäinen
ääni, jonka Jim oli kuullut, junkkarin pyssyn pamahdus kun ei ollut
kuulunut hänen luokseen asti. Ei kukaan meistä tarkalleen tiennyt, mistä
kuula kulki, mutta luullakseni se meni ylitsemme ja ilmanpaine siten oli
suurena syynä onnettomuuteemme.

Oli miten oli, veneen perä painui kolme jalkaa syvälle ja kapteeni ja
minä jäimme seisomaan vastatusten veteen. Toiset kolme heittivät
täydellisen kuperkeikan ja ilmestyivät sitten vedestä läpimärkinä ja
suutaan ja sieraimiaan päristellen.

Toistaiseksi ei siis meille ollut pahempaa vahinkoa tapahtunut. Kaikki
olivat hengissä ja me voimme vaaratta kahlata rannalle. Mutta kaikki
varustuksemme olivat meren pohjassa ja, mikä pahempi, ainoastaan kaksi
pyssyä viidestä oli käyttökelpoisessa kunnossa. Omani minä olin
siepannut polviltani ja vaistomaisesti nostanut pääni yläpuolelle.
Kapteeni taas oli kantanut pyssynsä hihnassa olallaan, lukko ylöspäin,
kuten ajatteleva mies ainakin. Muut kolme olivat menneet veneen kera
pohjaan.

Ja jotta asemamme kävisi vielä tukalammaksi, kuulimme nyt äänien jo
lähenevän rannikkoa reunustavassa metsässä. Sitten uhkasi meitä
vaara joutua puolittain avuttomassa tilassamme eristetyiksi
paaluvarustuksesta, ja sitäpaitsi me pelkäsimme, että Hunter ja Joyce,
jos puolikymmentä miestä kävisi heidän kimppuunsa, eivät ehkä ymmärtäisi
pysyä lujina paikoillaan. Me tiesimme, että Hunter oli horjumaton, mutta
Joycesta emme olleet varmoja -- hän oli hauska ja kohtelias mies
palvelijaksi, mutta sotamiehen ammattiin hän ei oikein sopinut.

Näissä mietteissä me kahlasimme rannalle niin nopeasti kuin kykenimme,
jättäen jollin ja runsaasti puolet ruoka- ja ampumavaroistamme meren
pohjaan.



18 Luku.

Tohtori jatkaa kertomusta: Ensimmäisen päivän taisteluiden loppu.


Me kiiruhdimme mahdollisimman joutuisasti sen metsäkaistaleen poikki,
joka meidät vielä erotti paaluvarustuksesta; ja joka askeleelta, jonka
otimme, me kuulimme merirosvojen äänet yhä lähempää. Pian kuulimme
heidän askeleensakin ja oksien ryskeen, kun he juosten tunkeutuivat
tiheikön läpi.

Minä huomasin nyt, että vakavaa ottelua ei voitu välttää, ja tarkastelin
senvuoksi asettani:

"Kapteeni", minä virkoin, "Trelawney on varma ampuja. Antakaa hänelle
pyssynne, hänen aseensa ei ole käyttökunnossa."

He vaihtoivat aseita ja Trelawney, joka kamppailun alusta asti oli ollut
yhtä vaitelias ja tyyni, pysähtyi silmänräpäykseksi tarkastaakseen että
kaikki oli kunnossa. Huomattuani samalla, että Gray oli aseeton, annoin
hänelle lyömämiekkani. Meistä kaikista tuntui oikein hyvältä, kun näimme
hänen sylkäisevän kämmeneensä, rypistävän otsaansa ja suhauttelevan
ilmassa asettaan. Jokainen piirre hänessä todisti, että uusi avustajamme
oli miesten miehiä.

Vielä nelisenkymmentä askelta, ja me olimme metsän reunassa ja näimme
paaluvarustuksen edessämme. Me jouduimme aitauksen eteläsivun
keskipalkoille, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seitsemän
kapinoitsijaa -- puosu Job Anderson etunenässä -- ilmestyi lounaiseen
kulmaukseen.

He pysähtyivät nähtävästi hämmästyneinä, ja ennenkuin he siitä
tointuivat ennätimme sekä junkkari että minä ja myöskin Hunter ja Joyce
ampua. Laukauksemme paukahtelivat kyllä eri aikoina, mutta niiden
vaikutus oli kuitenkin hyvä: yksi vihollisistamme kaatui ja toiset
pyörähtivät kiireimmän kautta pakoon.

Ladattuamme uudelleen pyssymme me kävelimme aitauksen ulkopuolitse
kaatunutta tarkastamaan. Hän oli kuollut -- kuula oli lävistänyt
sydämen.

Aloimme juuri kiitellä onneamme, kun pensaikosta kuului pistoolin
laukaus, kuula vonkui korvani ohi ja Tom Redruth parka horjahti ja
kaatui hervottomana maahan. Sekä junkkari että minä vastasimme
laukaukseen; mutta kun vihollinen ei ollut näkyvissä, lienee se ollut
vain ruudin haaskaamista. Sitten me latasimme uudelleen ja käänsimme
huomiomme Tom-poloiseen.

Kapteeni ja Gray olivat jo tarkastamassa hänen haavaansa ja minä näin jo
ensi silmäyksellä, että hän oli mennyttä miestä.

Luullakseni meidän nopeutemme vastatessamme laukaukseen oli uudelleen
ajanut kapinoitsijat pakosalle, koskapa me saimme rauhassa nostaa
palvelijavanhuksen aitauksen yli ja kantaa hänet ähkyvänä ja
vertavuotavana hirsimajaan.

Vanhusparka ei ollut aina vastustemme alusta asti kertaakaan avannut
suutaan hämmästystä, moitetta, pelkoa taikka edes tyytymättömyyttä
ilmaistakseen. Vasta nyt kun laskimme hänet hirsimajan lattialle
kuolemaan, hän näytti saaneen takaisin puhelahjansa. Hän oli vartioinut
käytävää patjan suojassa kuin mikäkin troijalainen, hän oli täyttänyt
kaikki käskyt vaieten, kuuliaisesti ja täsmällisesti, hän oli
parikymmentä vuotta meitä muita vanhempi, ja juuri hänen, tuon
hiljaisen, uskollisen palvelijavanhuksen täytyi nyt kuolla.

Junkkari laskeutui polvilleen hänen viereensä ja itkien kuin lapsi
suuteli hänen kättään.

"Onko loppuni tullut, tohtori?" hän kysyi.

"Tom, toverini", minä vastasin, "sinä pääset kotia."

"Kunpa vain olisin ensin saanut heitä pyssylläni hyvästellä", hän
virkkoi.

"Tom", junkkari sanoi, "kuule, annathan minulle anteeksi?"

"Osoittaisinko sillä tavalla kunnioitustani teille, junkkari?" kuului
vastaus. "Kuinka hyvänsä, tapahtukoon tahtonne, amen!"

Hetkisen oli kaikki hiljaista ja sitten hän ehdotti, että joku lukisi
rukouksen. "Onhan tapa sellainen", lisäsi hän aivan kuin anteeksi
pyytäen. Tuokion kuluttua hän vaipui viimeiseen uneen.

Sillävälin oli kapteeni, jonka pullottavaa takkia ja taskuja olin
kummastellut, latonut esiin joukon kaikenlaista tavaraa -- Englannin
lipun, raamatun, nipun tukevaa nuoraa, kynän, mustetta, laivan
päiväkirjan ja suuren varaston tupakkaa. Hän oli löytänyt pitkän,
valmiiksi kaadetun ja oksitun männynrungon paaluaidan sisäpuolelta, ja
Hunterin avulla hän oli sitten pystyttänyt sen hirsimajan nurkkaan.
Katolle kiiveten hän oli sitten omin käsin kiinnittänyt
kansallislippumme tangon huippuun.

Tämä näytti tuntuvasti keventävän hänen mieltään. Hän tuli takaisin,
majaan ja ryhtyi laskemaan varastojamme, aivan kuin ei pahaakaan hätää
olisi ollut kysymyksessä. Mutta siitä huolimatta hän piti silmällä Tomin
kuolonkamppailua, ja kun kaikki oli ohi, toi hän toisen lipun ja levitti
sen kunnioittavasti ruumiin päälle.

"Älkää surko", hän virkkoi junkkarin kättä puristaen. "Hän on hyvässä
satamassa; ei ole syytä surkutella merimiestä, joka kaatuu täyttäessään
velvollisuutensa kapteeniaan ja isäntäänsä kohtaan. Se ehkä ei ole aivan
oikeaoppista, mutta niin se kuitenkin on."

Sitten hän vei minut vähän syrjään.

"Tohtori Livesey", hän virkkoi, "kuinka monen viikon kuluttua te ja
junkkari odotatte avustajien tänne saapuvan?"

Minä selitin hänelle, etteivät viikot, vaan kuukaudet olleet
kysymyksessä; että jos me emme saapuisi takaisin elokuun lopussa, niin
vasta silloin, ei ennemmin eikä myöhemmin, Blandly lähettäisi
retkikunnan meitä etsimään. "Sen mukaan voitte itse ajan laskea",
lisäsin.

"Kyllä kai, totta totisesti", hän vastasi korvallistaan raapien,
"tiukalle ottaa, vaikka luonto meitä antimillaan runsaasti siunaisikin."

"Mitä tarkoitatte? kysyin.

"Tarkoitan vain, että oli ikävä juttu, kun sen toisen veneellisen
menetimme", hän vastasi. "Ruutia ja kuulia on meillä riittämään asti.
Mutta ruoka-annokset ovat niukat, hyvin niukat -- niin niukat, tohtori,
että oli ehkä hyvä, kun tuo suu ei ole lisänä syömässä."

Näin sanoen hän viittasi lipulla peitettyyn vainajaan.

Samassa vonkui tykin kuula korkealta mökin katon yli ja putosi kaukana
meistä metsään.

"Ohoo!" kapteeni huudahti. "Ampukaa vain! Vähät ovat ruutivaranne
ennestäänkin, poikaseni."

Toinen laukaus oli paremmin tähdätty ja kuula putosi aitauksen
sisäpuolelle heittäen ilmaan paksun hiekkapilven, mutta ei saanut sen
suurempaa vahinkoa aikaan.

"Kapteeni", junkkari virkkoi, "mökkiä ei näy laivaan. Varmaankin he
tähtäävät lippuamme. Eikö olisi viisaampaa ottaa se alas?"

"Laskeako lippuni!" kapteeni huudahti. "Ei, herrani, minä en ainakaan
sitä tee"; ja heti kun hän oli nuo sanat lausunut, olimme luullakseni
mekin yhtä mieltä hänen kanssaan. Se näet ei vain ollut osoitteena
pelottomasta, rehdistä merimiehen mielestä, vaan näytimme me myöskin
siten vihollisillemme, ettemme piitanneet heidän tykkitulestaan.

Koko illan he jatkoivat ampumistaan. Kuula kuulan perästä lensi yli tai
uupui matkalle taikka pölähytti hiekkaa aitauksen sisäpuolelle. Heidän
täytyi tähdätä niin korkealle, että kuulat putoilivat maahan
voimattomina ja kaivautuivat hietikkoon. Meidän ei tarvinnut pelätä
niiden ponnahtelevan maasta takaisin, ja vaikka eräskin kuula tulla
tupsahti läpi katon majaamme ja sieltä ulos oviaukosta, niin totuimme
pian mokomaan hevosenleikkiin, joka ei ollut meille tavallista
pallopeliä vaarallisempi.

"Yksi hyvä puoli tällä kaikella kuitenkin on", kapteeni huomautti --
"metsikkö on edessämme varmaankin puhdas. Laskuvettä on kestänyt jo
hyvän aikaa, ja varustuksemme pitäisi olla kuivilla. Ken tarjoutuu
noutamaan tänne silavan?"

Gray ja Hunter olivat ensimmäisinä valmiit. Hyvin asestettuina he
hiipivät ulos aitauksesta; mutta retki oli turha. Kapinoitsijat olivat
rohkeampia kuin luulimmekaan, taikka luottivat he enemmän Israelin
taitavuuteen tykkimiehenä. Neljä tai viisi heistä oli parhaillaan
kantamassa pois varustuksiamme. He kahlasivat taakkoinensa veneelle,
jota toiset harvakseen vastavirtaan soutaen pysyttivät lähistöllä.
Silver oli perätuhdolla päällikkönä ja jokaisella oli nyt aseena
musketit, jotka he olivat kaivaneet käsiin jostain salaisesta
säilytyspaikastaan.

Kapteeni istuutui nyt kirjoittamaan päiväkirjaansa, ja näin alkavat
muistiinpanot: --

"Aleksander Smollett, päällikkö; David Livesey, laivan lääkäri; Abraham
Gray, laivan puuseppä; John Trelawney, omistaja; John Hunter ja Richard
Joyce, omistajan palvelijoita, englantilaisia -- ainoat uskolliset koko
laivueesta -- mukanaan ruokavaroja niukasti kymmeneksi päiväksi, tulivat
maihin tänään ja nostivat Englannin lipun hirsimajaan Aarresaarella.
Thomas Redruth, omistajan palvelija, englantilainen, kaatunut
kapinoitsijain kuulasta; James Hawkins, laivapoika --"

Samaan aikaan minäkin mietiskelin poloisen Jim Hawkinsin kohtaloa.

Kuului huuto maan puolelta.

"Joku huutaa meille", virkkoi Hunter, joka oli vahdissa.

"Tohtori! junkkari! kapteeni! Halloo, Hunter, tekö siellä olette?"
kuuluivat huudahdukset.

Ja minä juoksin ovelle parhaaksi nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja
reippaana kapuavan paaluaidan yli.



19 Luku.

Jim Hawkins jatkaa kertomusta: Hirsimajan varusväki.


Samassa kuin Ben Gunn huomasi lipun, hän pysähtyi, tarttui käsivarteeni
ja laskeutui istumaan.

"Katsos nyt", hän virkkoi, "tuolla ovat epäilemättä toverisi."

"Paljon luultavammin siellä ovat kapinoitsijat", minä vastasin.

"Tuollako!" hän huudahti. "Tuollaisessa paikassa, jonne vain onnenpojat
osuvat, Silver nostaisi rosvojen lipun liehumaan, siitä voit olla aivan
varma. Ei, ei -- ystäväsi siellä ovat. He ovat tapelleet ja toverisi
ovat päässeet voitolle. Siellä he nyt ovat maissa siinä vanhassa
hirsimajassa, jonka Flint monen monta vuotta sitten rakensi. Ah, sillä
miehellä oli päätä, sillä Flintillä! Rommin juonnissa ei hänen
vertaistaan ole nähty. Hän ei pelännyt ketään, ei kerrassaan ketään;
Silveriä vain -- Silver oli sellainen poika."

"Olipa miten oli, samantekevä", minä virkoin. "Sitä suurempi syy on
minulla kiiruhtaa toverieni luo."

"Ei, toveri", vastasi Ben, "ei vielä kiirettä. Sinä olet kunnon poika,
ellen vallan pahasti erehdy; mutta sinä olet sittenkin vain poikanen.
Mutta Ben Gunn on arka. Ei rommikaan houkuttelisi minua sinne, minne
sinä olet lähdössä -- ei edes rommikaan, ennenkuin tapaan toverisi, sen
jalosyntyisen herran, ja saanut hänen kunniasanansa. Ja sinä et saa
unhottaa sanojani: 'Äärettömän paljon (niin sinun on sanottava),
äärettömän paljon enemmän hän luottaa' -- ja sitten sinä nipistät
häntä."

Ja hän nipisti minua kolmannen kerran yhtä ovelan näköisenä kuin
ennenkin.

"Ja kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedät missä hänet tavataan, Jim.
Juuri siellä, missä hänet tänään tapasit. Ja sillä, joka hänen luokseen
tulee, pitää olla valkoinen merkki kädessä, ja hänen pitää olla yksin.
Niin! ja sitten sinun pitää sanoa, että Ben Gunnilla on omat syynsä!"

"Luulenpa jo ymmärtäväni", sanoin minä. "Sinulla on joku ehdotus
tehtävänä ja sinä olet tavattavissa samassa paikassa, missä minä sinut
kohtasin. Onko siinä kaikki?"

"Mutta mihin aikaan? kysyt kai", hän lisäsi. "Puolenpäivän tienoista
kuudenteen vuoroon saakka."

"Hyvä on; ja nyt kai saan lähteä?"

"Ethän vain unhota!" hän hätäisesti kysäsi. "Äärettömän paljon ja omat
syynsä, muistathan! Omat syynsä, se on pääasia. Nyt taidat saada
lähteä", hän jatkoi pidellen yhä minua kiinni. "Ja jos sinä, Jim, tapaat
Silverin, niin ethän petä Ben Gunnia? Ethän vaikka hevosvoimalla sinusta
tietoja puristettaisiin? Et, sanot sinä? Ja jos rosvot majailevat
maalla, Jim, niin mitä sanoisit, jos aamulla olisit korpin ruokaa?"

Tässä hänet keskeytti järeä pamahdus, ja tykin kuula tulla rytisi metsän
läpi ja putosi maahan tuskin sadan metrin päässä meistä.
Silmänräpäyksessä hypähdimme juoksuun, kumpikin eri suunnalle.

Runsaan tunnin jatkui tykin jymähtelyä ja kuulat ryskivät metsässä. Minä
hiivin suojapaikasta toiseen ja nuo kauheat esineet näyttivät aina vain
minua vainoavan. Mutta pommituksen loppupuolella alkoi jo rohkeuteni
palata, vaikka en vielä uskaltanutkaan lähestyä paaluvarustusta, jonne
kuulat tiheimmin putoilivat. Minä tein pitkän kierroksen itäänpäin ja
hiivin sitten rannikkoa reunustavaan metsikköön.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, merituuli humisi metsässä ja röyhelsi
satamamme harmaata vedenpintaa. Pakovettä oli jo kauan kestänyt ja
hietikkoranta oli pitkät matkat kuivilla. Ilma tuntui päivän kuumuuden
jälkeen kolealta.

_Hispaniola_ oli samassa paikassa, johon sen olimme ankkuroineet, mutta,
toden totta, siellähän liehui merirosvojen musta lippu maston huipussa.
Sitä katsellessani välähti taas laivalla punainen salama, kuului uusi
kumea pamahdus ja tykin kuula vonkui taas ilmassa. Se olikin viimeinen.

Minä viivyin jonkun aikaa paikoillani seuraten toimintaa, joka sitten
seurasi. Miehet rikkoivat kirveillään jotakin hietikolla lähellä
paaluaitaa. Se oli jolli-poloisemme, kuten jälestäpäin sain tietää.
Loitommalla, lähellä joen suuta, loimusi suuri nuotio puiden keskellä,
ja laivan ja sen väliä kulki lakkaamatta toinen laivaveneistä; ja
miehet, jotka äsken olin nähnyt niin synkkinä, remusivat nyt soutaessaan
iloisina kuin pienet lapset. Mutta heidän ilossaan tuntui rommin
vaikutus.

Viimein minä katsoin voivani lähestyä paaluvarustusta. Minä olin
jotenkin kaukana matalalla hiekkaniemekkeellä, joka idässä rajoittaa
satamaa ja joka matalan veden aikana yhtyy Luurankosaareen. Kun nyt
nousin seisaalleni, huomasin kauempana niemekkeellä jotenkin korkean ja
omituisesti valkeavärisen kallion kohoavan yksinäisenä matalan pensaikon
sisästä. Juolahti mieleeni, että tuo kai olikin se valkea kallio, josta
Ben Gunn oli puhunut. Jos nyt jonain kauniina päivänä venettä
tarvittaisiin, niin tietäisin mistä sitä oli etsittävä.

Sitten minä kiiruhdin metsään ja saavuin paaluvarustuksen edustalle eli
rannan puolelle, jossa uskolliset toverukset pian ottivat minut avosylin
vastaan.

Vaiheeni olivat pian kerrotut, ja minä rupesin katselemaan ympärilleni.
Koko hirsimaja -- seinät, katto ja lattia -- oli rakennettu
veistämättömistä rungoista. Lattia oli useassa paikassa jalkaa tai
puoltatoista korkealla maanpinnasta. Oven edessä oli pieni katos ja sen
alla pulppusi pieni lähde sangen eriskummaiseen altaaseen -- suureen
laivan rautakattilaan, jonka pohja oli rikottu, ja joka siten oli,
kapteenin sanan mukaan, "partaitaan myöten" upotettu santaan.

Majassa ei ollut jäljellä paljon muuta kuin paljaat seinät, mutta
eräässä nurkassa oli lietenä käytetty laakea paasi ja tulipesäksi vanha
ruostunut rautakouru.

Kummun rinteiltä ja koko aitauksen sisäpuolelta oli puut hakattu
puhtaiksi rakennustarpeiksi, ja kannoista näki, että komea metsä siinä
olikin kaadettu. Ruokamullasta oli suurin osa metsän poistettua
huuhtoutunut pois tai hautautunut hietaan; ainoastaan siellä, missä
pieni puronen luikerteli kattilasta alaspäin, kasvoi tiheä sammalkerros
ja muutamat sananjalat ja pienet hymyilevät pensaat vihannoivat. Heti
paaluaidan toisella puolen -- liian lähellä varustuksen puolustajille,
sanoivat miehet -- metsä vielä rehoitti korkeana ja tiheänä. Maan
puolella se oli pelkkää männikköä, mutta rannan puolella kasvoi myös
runsaasti pajutammia.

Kylmä iltatuuli, josta olen maininnut, puhalsi sisään harvaan majaamme
jokaisesta raosta ja lakkaamatta ripotteli lattialle hienoa hietaa. Sitä
tunkeutui silmiin, suuhun ja ruokaamme, sitä kihisi lähteessä kattilan
pohjalla ja koko maailma näytti muuttuvan kiehuvaksi hiekkamereksi.
Savupiippuna meillä oli neliskulmainen reikä katossa. Vain pieni osa
savusta osui sen kautta ulos, ja loput aaltoili huoneessa pannen meidät
yskimään ja silmämme vetistelemään.

Lisään vielä tähän, että Graylla, uudella liittolaisellamme, oli pää
siteissä sen haavan vuoksi, jonka hän oli saanut riistäytyessään
kapinoitsijain käsistä, ja että Tom Redruth parka makasi vielä
hautaamattomana seinän vierustalla jäykkänä ja kylmänä, kansallislippu
peitteenään.

Jos olisimme saaneet istua joutilaina, olisi varmaankin jokainen meistä
vaipunut synkkiin mietteisiin. Mutta se ei ollut kapteeni Smollettin
tapaista. Hän kutsui kaikki eteensä ja jakoi meidät vahtivuoroihin.
Tohtori, Gray ja minä muodostimme toisen, junkkari, Hunter ja Joyce
toisen niistä. Vaikka olimmekin perin väsyneitä, lähetettiin kaksi
meistä keräämään polttopuita, toiset kaksi kaivamaan hautaa Redruthille,
tohtori nimitettiin kokiksi ja minut asetettiin vartijaksi ovelle.
Kapteeni itse kulki jokaista puhuttelemassa koettaen pitää mieliä
vireinä ja avustaen siellä missä apua tarvittiin.

Tuon tuostakin pistäytyi tohtori ovelle hengittämään raitista ilmaa ja
lepuuttamaan silmiään, jotka savu uhkasi korventaa melkein sokeiksi, ja
silloin hän aina virkkoi jonkin sanan minulle.

"Tuo Smollett", hän kerrankin sanoi, "on parempi mies kuin minä olen. Ja
kun minä sen sanon, niin merkitsee se sangen paljon, Jim."

Toisella kertaa hän ensin oli hetken vaiti. Sitten kallisti hän päätään
ja katsoi minuun.

"Onko se Ben Gunn järkimies?" kysäisi hän.

"Enpä oikein tiedä, tohtori", vastasin minä. "Minä en ole vallan varma
hänen järjestään."

"Jos sitä voi vähänkin epäillä, niin on hän täysjärkinen", tohtori
puhui. "Mies, joka on kolme vuotta asustanut autiolla saarella, Jim, ei
voi juuri näyttää niin tervejärkiseltä kuin sinä tai minä. Se ei ole
ihmisluonteen mukaista. Juustoako sinä sanoit hänen kaivanneen?"

"Niin, tohtori, juustoa", vastasin.

"Katsos nyt, Jim", virkkoi hän, "miten hyvä on olla kohtuullinen
ruoissaan. Olethan nähnyt nuuskarasiani, vai mitä? Mutta sinä et ole
nähnyt minun kertaakaan siitä nuuskaavan. Syy on siinä, että minulla on
nuuskarasiassani palanen parmalaista juustoa -- juustoa, joka on
valmistettu Italiassa ja on hyvin ravitsevaa. Sen saa nyt Ben Gunn!"

Ennen illallista me hautasimme Tom-vanhuksen hietikkoon ja seisoimme
hetkisen avopäin haudan reunalla. Polttopuita oli jo kerätty suuri kasa,
mutta se ei kapteenin mielestä riittänyt. Hän pudisti päätänsä ja sanoi,
että "huomenna meidän täytyy reippaammin työhön ryhtyä." Kun sitten
silava oli syöty ja kukin oli saanut suuren lasin viinagroggia,
vetäytyivät päällikkömme kaikin kolmin nurkkaan asemastamme
keskustellakseen.

Selvää oli, että heidän oli perin vaikea keksiä keinoja, kun
ruokavaramme olivat niin vähissä, että nälkä pakoittaisi meidät
antautumaan jo paljon ennen kuin apua voitiin odottaa. Mutta parhain
toivomme oli siinä -- niin päätettiin -- että koettaisimme kaataa
rosvoista niin monta, että loput joko antautuisivat tai pakenisivat
merelle _Hispaniolalla_. Yhdeksästätoista he olivat jo vähenneet
viideksitoista, joista vielä kaksi oli haavoitettua ja ainakin yksi --
tykin ääressä ammuttu mies -- pahasti haavoitettu, ellei jo ruumiina.
Milloin vain saisimme tilaisuuden ampumiseen, niin oli meidän käytettävä
sitä hyväksemme, samalla mitä tarkimmin varoen omaa henkeämme. Sen
lisäksi meillä oli kaksi väkevää liittolaista -- rommi ja ilmasto.

Mitä ensinmainittuun tuli, niin kuulimme heidän, vaikka olimmekin noin
puolen mailin päässä, räyhäävän ja hoilaavan myöhään yöhön; ja ilmastoon
nähden taas tohtori vakuutti varmaksi että he, suolla kun majailivat ja
olivat ilman lääkkeitä, vajaassa viikossa hupenisivat puoleen nykyisestä
miesluvustaan.

"Jos he siis eivät ensin saa meitä kaikkia ammutuksi", hän lisäsi, "niin
he kiittävät onneaan, jos pääsevät takaisin kuunariin. Onhan se laiva
kuin laiva ja ainahan he voivat luullakseni jälleen turvautua
rosvoilemiseen."

"Se olisi ensimmäinen laiva, jonka minä tähän asti olen menettänyt",
virkkoi kapteeni Smollett.

Minä olin lopen väsynyt, kuten käsittänette, ja kun vihdoin kotvan
heittelehdittyäni vaivuin uneen, niin nukuin kuin pölkky.

Toiset olivat jo kauan olleet jalkeilla, syöneet aamiaisen ja lisänneet
puuvarastoamme kaksinkertaiseksi, kun minä heräsin askelten töminään ja
äänten sorinaan.

"Neuvottelulippu!" kuulin jonkun sanovan; ja samassa lisäävän
hämmästyksestä huudahtaen: "Siellähän on Silver itse!"

Silloin minä hypähdin ylös ja silmiäni hieroen juoksin seinässä olevalle
ampumareiälle.



20 Luku.

Silver lähettiläänä.


Aivan oikein! Aitauksen takana seisoi kaksi miestä, joista toinen
heilutteli valkoista vaatetta, ja toinen, ei sen vähäpätöisempi kuin
itse Silver, seisoi liikkumattomana hänen vieressään.

Aamu oli vielä varhainen ja kolein mitä koskaan olen tuntenut; kylmyys
tunkeutui luihin ja ytimiin. Taivas oli kuulakka ja pilvetön ja puiden
latvat rusottivat punaisina nousevan auringon hohteessa. Mutta paikka,
missä Silver luutnanttineen seisoi, oli vielä varjossa, ja he seisoivat
polviaan myöten valkeassa sumussa, jota suo yön aikaan oli henkäillyt.
Kylmyys ja sumu yhdessä olivat huonoja merkkejä saaren ilmastosta. Tämä
oli epäilemättä kostea, kuumeinen ja epäterveellinen paikka.

"Pysykää seinien suojassa, miehet", kapteeni virkkoi. "Uskallan kymmenen
yhtä vastaan siitä, että tässä piilee joku konnankoukku."

Sitten hän huusi rosvoille:

"Ken siellä? Seis, taikka ammumme."

"Neuvottelulippu", huusi Silver vastaukseksi.

Kapteeni oli eteisessä ja pysyttelihe huolellisesti suojassa siltä
varalta, että aikomuksena olisi salakavala hyökkäys. Hän kääntyi meihin
päin ja virkkoi:

"Tohtorin vahti käy paikoilleen. Tohtori Livesey ottaa pohjoissivun, Jim
itäisen, Gray läntisen. Muut lataavat pyssyt. Joutuin, miehet, ja
varovaisesti!"

Sitten hän kääntyi jälleen kapinoitsijoihin.

"Mikä sitten on neuvottelulippunne tarkoitus?" hän huusi.

Tällä kertaa toinen mies vastasi:

"Kapteeni Silver haluaa tulla sinne ehdoista pakisemaan."

"Kapteeni Silver! En tunne sitä miestä. Ken hän on?" huusi kapteeni. Ja
me kuulimme hänen itsekseen lisäävän: "Kapteeni, totta tosiaan. Onpa
sekin virkaylennys!"

Pitkä John vastasi omasta puolestaan.

"Minä, herrani. Nämä miespoloiset ovat valinneet minut kapteenikseen,
kun te hylkäsitte laivan, herrani", -- hän pani erityisen painon sanalle
"hylkäsitte." -- "Me olemme taipuvaiset alistumaan, jos ehdoista voidaan
sopia. Minä pyydän ainoastaan teidän kunniasanaanne, kapteeni Smollett,
siitä että laskette minut ehjin nahoin tästä aitauksesta ja annatte
minulle yhden minuutin poistumisaikaa ennenkuin ammutte."

"Minulla ei ole, mies hyvä", kapteeni Smollett lausui, "vähääkään halua
puhella kanssanne. Mutta jos teillä on jotakin minulle sanottavaa, niin
tulkaa vain. Mutta jos tässä piilee joku juoni, niin on se teidän syynne
ja Herra armahtakoon silloin teitä."

"Se riittää, kapteeni", John Silver huudahti iloisesti. "Teidän sananne
on kylliksi. Minä tunnen herran, totta totisesti."

Me näimme, että lippua pitelevä mies koetti pidättää Silveriä. Eikä se
niin ihmeellistä ollutkaan, kun otti huomioon kapteenin ynseän
vastauksen. Mutta Silver nauroi hänelle ja taputti häntä hartioille,
aivankuin olisi hänestä ollut mieletöntä puhua vaarasta tässä
tapauksessa. Sitten hän lähestyi aitausta, heitti sauvansa toiselle
puolen, sai koipensa ylös ja hyppäsi tavattoman ketterästi ja taitavasti
aitauksen yli.

Minä tunnustan peittelemättä, että tuo kaikki kiinnitti huomioni niin
kokonaan, ettei minusta vartijana ollut vähääkään hyötyä. Olinpa jo
jättänyt itäisen ampumareikänikin ja hiipinyt kapteenin selän taakse.
Hän istui nyt mietteissään kynnyksellä, pää käsien varassa ja
kyynärpäitään polviin nojaten ja katse tähdättynä veteen, joka
hiljakseen pulppusi rautakattilasta hietikolle. Hän vihelteli itsekseen
jotain laulun pätkää.

Silver sai kauheasti ponnistella päästäkseen ylös kummulle. Kun rinne
oli jyrkkä ja täynnä paksuja kantoja ja hieta pehmeätä, oli hän
sauvoinensa siinä yhtä avuton kuin laiva vastatuulessa. Mutta hän
laahusti äänettömänä ylöspäin ja pääsi viimein kapteenin eteen, jota hän
tervehti komeimmalla tavallaan. Hänellä oli mitä upein puku yllään;
suuri sininen takki, täynnä messinkinappeja, ulottui melkein polviin
asti. Takaraivolla komeili nauhoitettu lakki.

"Siinähän te olette", kapteeni virkkoi päätään kohottaen. "Parasta on
istuutua."

"Ette siis aio laskea minua sisään, kapteeni", valitteli Pitkä John.
"Aamu on sangen kylmä näin ulkona hiekalla istua."

"Ei se muuta asiaa, Silver", kapteeni vastasi. "Jos teitä olisi
haluttanut pysyä kunniallisena miehenä, istuisitte nyt keittiössänne.
Oma syynne! Te olette joko laivakokkini -- ja silloin teitä kohdellaan
hyvin -- taikka kapteeni Silver, halpa kapinoitsija ja merirosvo, ja
silloin saatte mennä hiiteen!"

"No, no, kapteeni", kokki vastasi istuutuen hietikolle, kuten oli
pyydetty, "mitäpä siitä; saattepahan ojentaa minulle kätenne
auttaaksenne minut jälleen ylös. Onhan teillä aika soma paikka tässä
asuttavana. Ahaa, tuolla on Jim! Hyvää huomenta, Jim! Tohtori,
kohteliain tervehdykseni! Kas, siellähän te olette kaikki kuin herran
kukkarossa, niin sanoakseni!"

"Jos teillä on jotain asiaa, mies, niin parasta on se sanoa", kapteeni
virkkoi.

"Oikeassa olette, kapteeni Smollett", vastasi Silver. "Velvollisuus
ennen kaikkea, siitä ei pääse mihinkään. Tuota -- se oli ovela temppu,
se viime-öinen, teidän puoleltanne. Joku teistä käsittelee hyvin
taitavasti käsikankia. Enkä minä aio kieltää, ettei joku meikäläisistä
vähän säikähtänyt -- taikka ehkä kaikki säikähtivät ja minä myös, ja se
ehkä on syynä siihen, että minä olen tässä sovintoa hieromassa. Mutta
huomatkaa, kapteeni, se ei ole toiste onnistuva. Me pidämme vahtia ja
vähennämme hiukan rommiannoksia. Te kai luulette, että me olimme
hutikassa joka mies. Minä sanon teille, että minä olin selvä, olin vain
lopen väsynyt; ja jos minä olisin sekuntiakaan aikaisemmin herännyt,
niin olisin tavannut teidät teossa. Se miesrukka ei ollut vielä kuollut,
kun kierroksellani saavuin hänen luokseen."

"Entä sitten!" kapteeni Smollett virkkoi järkähtämättömän tyynenä.

Koko Silverin puhe oli hänelle alusta loppuun arvoitus, mutta sitä ei
olisi voinut huomata hänen äänestään. Mutta minulle alkoi asia valjeta.
Ben Gunnin viimeiset sanat johtuivat mieleeni. Minä aloin aavistaa, että
hän oli käynyt tervehtimässä merirosvoja, kun he kaikki makasivat
juovuksissa nuotion ympärillä, ja minä laskin mielissäni, että meillä ei
ollut enää kuin neljätoista vihollista vastassamme.

"Tällainen on nyt asia", virkkoi Silver. "Me haluamme aarteen ja me
tahdomme sen -- se on meidän vaatimuksemme.

"Te, luullakseni, haluatte pelastaa henkenne, se on teidän
vaatimuksenne.

"Teillähän on kartta, vai mitä?"

"Ehkä", vastasi kapteeni.

"Niin, niin, teillä se on, minä tiedän sen", vastasi Pitkä John. "Ei
teidän tarvitse olla noin äreä minulle, siitä ei ole hyötyä vähintäkään,
uskokaa pois! Minä tarkoitan, että me tahdomme karttanne. Minä en ole
omasta puolestani aikonut teille mitään pahaa."

"Sellaista puhetta älkää minulle syöttäkö, mies hyvä", keskeytti
kapteeni. "Me tiedämme tarkoilleen mitä te aiotte tehdä, mutta me emme
siitä välitä; sillä nyt te näette, että ette voikaan aikomustanne
toteuttaa."

Kapteeni silmäili häntä tyynesti ja alkoi täyttää piippuaan.

"Jos Abe Gray --" Silver huudahti.

"Seis, mies!" kapteeni ärjäsi. "Gray ei ole kertonut minulle mitään ja
minä en ole häneltä mitään kysellyt, ja minä soisin teidät ja hänet ja
koko tämän saaren hiiden kattilaan. Nyt sen kuulit, mies."

Tämä pieni vihanpuuska näytti jäähdyttävän Silveriä. Hän oli jo alkanut
puhua pöyhkeästi, mutta nyt hän hillitsi kieltään.

"Saman tekevä", hän virkkoi. "En tahdo määritellä, mitä herrat pitävät
meritapoihin sopivana ja mitä eivät. Huomaan, että aiotte panna
piippuun, kapteeni. Anteeksi, jos seuraan esimerkkiä."

Hän täytti piippunsa ja sytytti sen, ja sitten he istuivat kotvan aikaa
äänettöminä piippuaan imeskellen vuoroin toisiinsa tuijottaen, vuoroin
taas piippujaan painellen ja kumartuen sylkäisemään. Heitä katseli kuin
ilveilijöitä.

"Kuulkaas nyt", Silver jälleen aloitti. "Te annatte meille kartan,
aarteen löytääksemme, ja lakkaatte ampumasta merimiespoloisia ja
rusikoimasta nukkuvien kalloja. Jos te siihen suostutte, niin annamme me
teidän valita. Joko te tulette kerallamme laivaan, sittenkun aarre on
sinne saatu, ja minä vannon kunniani kautta, että teidät lasketaan
kaikessa rauhassa jossain maihin; taikka jos se ei teille ole mieleen,
kun muutamat miehet kantavat teitä vastaan kaunaa torumisistanne, niin
saatte jäädä tänne. Me jaamme ruokavarat kanssanne miestä myöten ja minä
vannon kuten äskenkin lähettäväni ensimmäisen laivan, jonka vain
tapaamme, noutamaan teitä täältä. Teidän täytynee myöntää, että tämä on
suoraa puhetta. Edullisempaa ehdotusta ette voine toivoakaan. Ja minä
toivon" -- hän koroitti ääntänsä -- "että kaikki tässä majassa miettivät
sanojani, sillä minkä olen yhdelle sanonut, se on tarkoitettu kaikille."

Kapteeni Smollett nousi istualtaan ja kopisti tuhkat piipustaan
vasempaan kämmeneensä.

"Siinäkö sanottavanne?" hän kysyi.

"Viho viimeiseen sanaan, tuhat tulimmaista!" vastasi John. "Kieltäkääpä
vain, niin puhelen teille ainoastaan musketin kuulilla."

"Hyvä on", kapteeni virkkoi. "Kuulkaa nyt mitä minä sanon. Jos te
tulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin lupaan minä panna teidät
jok'ainoan rautoihin ja viedä kotia Englantiin asianmukaisesti
tutkittaviksi. Jos siihen ette suostu, niin lähetän minä, niin totta
kuin nimeni on Aleksander Smollett ja taistelen hallitsijani lipun alla,
teidät kaikki ahvenien valtakuntaan. Te ette voi löytää aarretta. Te
ette pysty kuljettamaan laivaa -- teissä ei ole ainoatakaan siihen
kykenevää. Te ette ole taistelussa meidän veroiset -- Gray näytti pitkää
nenää viidelle teikäläiselle. Teidän laivanne on tyynessä, te olette
tyynellä rannalla, kuten itsekin tulette huomaamaan. Minä seison tässä
ja sanon sen teille, ja ne ovat viimeiset hyvät sanat, jotka minulta
saatte; sillä totta totisesti minä lähetän kuulan selkäänne ensi kerran
teidät jälleen tavatessani. Tiehesi, mies! Korjaa luusi täältä ja pian."

Silverin naama oli näkemisen arvoinen, hänen silmänsä leimusivat
raivoisina. Hän pudisti piippunsa tyhjäksi.

"Auttakaa minut ylös!" hän huudahti.

"En minä ainakaan", vastasi kapteeni.

"Ken tahtoo auttaa minut ylös?" hän karjui.

Ei kukaan meistä liikahtanut. Syytäen suustaan mitä kauheimpia
sadatuksia hän ryömi pitkin hietikkoa siksi kunnes sai kiinni eteisen
pylväästä ja sen avulla jälleen pääsi seisoalleen. Sitten hän sylkäsi
lähteeseen.

"Tuoss' on!" hän huusi, "tuoss' on ajatukseni teistä. Ennenkuin on tunti
kulunut, minä korvennan teidän töllirähjänne tuhannen nuuskaksi.
Naurakaa, vietävät, naurakaa vain! Ennenkuin tunti on kulunut, nauratte
te toisessa maailmassa. Ne, jotka kuolevat, saavat silloin pitää itseään
onnellisina!"

Ja kauheasti kiroten hän nilkutti tiehensä. Neljän tai viiden
epäonnistuneen yrityksen perästä neuvottelulippua kantanut mies auttoi
hänet aidan yli ja seuraavassa tuokiossa hän hävisi metsään.



21 Luku.

Hyökkäys.


Heti kun Silver oli hävinnyt, niin kapteeni, joka oli pitänyt häntä
tarkasti silmällä, kääntyi ja näki ettei meistä kukaan, Graytä
lukuunottamatta, ollut paikallaan. Ensi kerran silloin näimme hänen
vihastuvan.

"Paikoillenne!" hän ärjäsi. Ja sitten hän lisäsi, meidän hiipiessä
takaisin asemillemme: "Gray", hän sanoi, "minä panen nimesi
päiväkirjaan, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi oikean merimiehen
lailla. Hra Trelawney, teidän käytöksenne hämmästyttää minua. Tohtori,
minä kuulin teidän kantaneen kuninkaan asepukua! Jos te tällä tavalla
täytitte tehtävänne Fontenoyn luona, niin parempi olisi teidän ollut
pysyä kotonanne."

Tohtorin vahdit seisoivat jälleen asemillaan, muut latasivat
ylimääräisiä musketteja, ja kaikilla punoittivat posket häpeästä.

Kapteeni katseli meitä hetkisen äänettömänä. Sitten hän puhui:

"Minä olen nyt, pojat", hän virkkoi, "antanut Silverille oikein isän
kädestä. Olen tahallani kiihoittanut hänen kiukkunsa kuumimmilleen, ja
ennenkuin tunti on umpeen kulunut, kuten hän sanoi, on vihollinen
kimpussamme. Me olemme miesluvussa heikommat, sen tiedätte, mutta me
taistelemme suojassa, ja vielä minuutti sitten olisin sanonut, että me
taistelemme hyvän kurin alaisina. Minä en ollenkaan epäile, ettemme
voisi antaa heille selkään, jos vain te teette tehtävänne!"

Sitten hän teki kierroksen katsoakseen, kuten hän sanoi, että kaikki oli
kunnossa.

Mökin molemmissa lyhyissä seinissä, itään ja länteen, oli vain kaksi
ampumareikää; eteläseinässä, jossa oli ovi, samoin kaksi ja pohjoisessa
viisi. Meidän seitsemän käytettävänä oli kokonaista kaksikymmentä
muskettia. Halot oli ladottu neljään pinoon, joista yksi oli kunkin
seinän keskipaikoilla ja kullakin näistä pinoista -- pöydiksikin niitä
voisi nimittää -- oli ampumatarpeita ja neljä muskettia valmiina
puolustajien käytettäviksi. Lyömämiekat oli ladottu keskelle.

"Sammuttakaa valkea", kapteeni virkkoi. "Kylmyys ei ole enää haittana ja
savua ei saa olla silmiämme häiritsemässä."

Herra Trelawney kantoi rautakourun sellaisenaan ulos ja hajotti tuhkat
hietikolle.

"Hawkins ei ole saanut aamiaistaan. Hawkins, etsi itsellesi ruokaa ja
syö asemillasi", jatkoi kapteeni Smollett. "Joutuin nyt, poikaseni,
tarpeen se on sinulle, ennenkuin leikki on lopussa. Hunter, tarjoa lasi
viinaa joka miehelle."

Tällä välin kapteeni järjesti puolustuksen oman mielensä mukaan.

"Tohtori, te otatte oven", hän jatkoi. "Katsokaa, ettette paljasta
itseänne; pysykää sisässä ja ampukaa eteisen läpi. Hunter ottaa
itäsivun, sinne niin. Joyce, te seisotte länsipuolella, oikein. Herra
Trelawney, te olette taitavin ampuja -- te ja Gray otatte tämän pitkän
pohjoissivun, jossa nuo viisi ampumareikää ovat; sieltä päin se vaara
uhkaa. Jos he sieltä käsin pääsevät kimppuumme ja alkavat ampua meitä
omista aukoistamme, niin ovat asiamme hullulla tolalla. Hawkins, ei
sinusta eikä minusta ole suurta hyötyä ampujina; me lataamme pyssyjä ja
autamme toisia."

Yökylmä oli ohi, kuten kapteeni huomautti. Kohottuaan ympärillämme
kasvavan metsän yläpuolelle kohdisti aurinko kaiken helteensä aukeamaan
ja tuossa tuokiossa imi sen höyryt kuiviin. Pian oli hietikko polttavan
kuuma ja pihka suli hirsimajan seinissä. Takit ja jakut heitettiin pois,
paidankaulukset avattiin ja käärittiin alas hartioille; ja me seisoimme
asemillamme kuumuuden ja jännityksen rasittamina.

Kului tunti.

"Hitto heidät vieköön!" kapteeni huudahti. "Tämähän on yhtä kiusallista
kuin päiväntasaajan tyynessä. Gray, vihellä vähän tuulta."

Samassa saimme ensimmäisen huomautuksen lähestyvästä hyökkäyksestä.

"Saanko luvan kysyä, herra", Joyce virkkoi: "onhan minun ammuttava heti,
kun näen jonkun?"

"Se oli käskyni!" kapteeni huudahti.

"Kiitoksia, herrani", Joyce vastasi tyyneen ja kohteliaaseen tapaansa.

Kotvaan ei kuulunut mitään; mutta äskeinen kysymys oli saanut meidät
valppaiksi ja me jännitimme näkö- ja kuulohermojamme. Pyssymiehillä oli
aseet valmiina käsissään ja kapteeni seisoi keskilattialla suu tiukasti
suljettuna ja otsa rypyssä.

Kului vielä muutama silmänräpäys, kunnes Joyce äkkiä kohotti pyssynsä ja
laukaisi. Pamahdus oli tuskin kajahtanut, kun ulkoa joka suunnalta
kuului vastaukseksi sarja laukauksia. Useita kuulia sattui hirsimajaan,
mutta ei yksikään osunut sisään, ja kun savu häipyi, näytti
paaluvarustus ja sitä ympäröivä metsä yhtä rauhalliselta ja tyhjältä
kuin ennenkin. Ei ainoakaan oksa liikahtanut eikä pieninkään
pyssynpiipun välkähdys ilmaissut vihollistemme läsnäoloa.

"Osuitko mieheesi?" kysyi kapteeni.

"En", vastasi Joyce. "En ainakaan ole varma siitä."

"Parastahan on sanoa totuus", mutisi kapteeni Smollett. "Lataa hänen
pyssynsä, Hawkins. Kuinka monta luulette niitä teidän puolella olleen,
tohtori?"

"Voin sen sanoa täsmälleen", vastasi tri Livesey. "Kolme laukausta tuli
tältä puolelta. Minä näin kolme leimahdusta -- kaksi lähekkäin ja kolme
vähän lännempää."

"Kolme!" toisti kapteeni. "Montakos teidän puolellanne oli, herra
Trelawney?"

Siihen ei ollut yhtä helppo vastata. Pohjoispuolelta oli kuulia tullut
useita -- seitsemäksi junkkari ne arvioi, Gray taas kahdeksaksi tai
yhdeksäksi. Idässä ja lännessä oli vain yksi laukaus pamahtanut. Selvää
siis oli, että hyökkäys oli pohjoispuolelta odotettavissa, ja että
muilla sivuilla meitä häirittiin vain näön vuoksi. Mutta kapteeni
Smollett ei muuttanut suunnitelmaansa. Jos kapinoitsijat onnistuisivat
pääsemään aitauksen yli, valtaisivat he jokaisen puolustamattoman
ampumareiän ja ampuisivat meidät kuin rotat omaan linnoitukseemme.

Pitkää miettimisaikaa ei meille annettukaan. Päästäen kovan huudon
ilmestyi äkkiä parvi merirosvoja pohjoisesta metsänreunasta ja juoksi
suoraan aituukselle. Samassa alkoi jälleen ammuntaa metsästä, ja muuan
kuula vonkui oviaukosta sisään murskaten tohtorin musketin palasiksi.

Ryntääjät kapusivat aitaukselle kuin apinat. Junkkari ja Gray ampuivat
ehtimiseen, ja kolme miestä kaatui, yksi aitauksen sisäpuolelle ja kaksi
ulkopuolelle. Näistä toinen kuitenkin oli nähtävästi enemmän säikähtynyt
kuin haavoittunut, sillä hän ponnahti samassa jaloilleen ja hävisi
metsään.

Kaksi makasi maassa, yksi oli paennut ja neljän oli onnistunut päästä
aitauksen sisäpuolelle. Samaan aikaan seitsemän tai kahdeksan miestä,
joista kullakin selvästi oli useampia musketteja käytettävänä, piti yllä
kiivasta vaikkakin tehotonta tulta puiden suojasta hirsimökkiä kohti.

Aidan yli päässeet miehet läksivät huutaen juoksemaan suoraan
rakennukseen päin ja metsässä olijat kiihoittivat heitä huudoillaan.
Useita laukauksia ammuttiin, mutta pyssymiesten kiire oli niin suuri,
ettei yksikään laukaus näyttänyt sattuneen. Merirosvot olivat tuossa
tuokiossa kaikki neljä ylhäällä kummulla ja meidän kimpussamme.

Job Andersonin pää ilmestyi keskimmäiseen ampumareikään.

"Iskekää miehet -- iskekää", hän karjui voimiensa takaa.

Samassa silmänräpäyksessä toinen merirosvo tarttui Hunterin
pyssynpiippuun, väänsi aseen hänen käsistään ja sysäten sen ampumareiän
läpi kaatoi hänet yhdellä iskulla tiedottomana lattialle. Sillä välin
kolmas, joka häiritsemättä oli juossut mökin ympäri, ilmestyi äkkiä
oviaukkoon ja hyökkäsi, miekka kädessä tohtorin kimppuun.

Asemamme oli kokonaan muuttunut. Hetki sitten me ammuimme suojasta
suojatonta vihollista; nyt me olimme ilman suojaa emmekä kyenneet
puolustautumaan.

Hirsimaja oli savua täynnä ja se oli meille hyvänä apuna. Korvissani
kaikui huutoja ja temmellystä, pistoolien paukahduksia ja äänekästä
ähkyntää.

"Ulos, pojat, ulos; käykää heidän kimppuunsa ulkona! Miekat esiin!"
huusi kapteeni.

Minä sieppasin miekan halkokasalta ja joku toinen, joka samassa myöskin
otti miekan, sivalsi haavan käteni selkään, vaikka sitä tuskin
huomasinkaan. Minä juoksin suin päin ulos kirkkaaseen päivänvaloon. Joku
seurasi kintereilläni; en tiennyt kuka se oli. Edessäni tohtori ajoi
hänen kimppuunsa hyökännyttä miestä kummunrinnettä alas, ja samassa kun
heidät huomasin, saavutti hän vastustajansa ja komealla iskulla vasten
kasvoja löi hänet selälleen.

"Toiselle puolen majaa, pojat, toiselle puolen!" huusi kapteeni, ja
mellakasta huolimatta minä huomasin oudon soinnun hänen äänessään.

Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja miekka koholla
juoksin mökin nurkkauksen ympäri. Seuraavana tuokiona Anderson oli
vastassani. Hän karjahti hurjasti ja kohotti auringonpaisteessa
välkkyvän miekkansa päänsä yläpuolelle. Minulla ei ollut aikaa
pelästymiseen, ja -- iskun vielä viipyessä -- minä silmänräpäyksessä
hypähdin syrjään ja, kompastuen pehmeässä hietikossa, kellahdin nurin
niskoin vierimään rinnettä alas.

Ovesta ulos juostessani toiset rosvot jo kiiruhtivat paaluaidalle
lopettaakseen meidän vastustuksemme. Muuan heistä, punainen yömyssy
päässä ja miekka hampaissa, oli jo päässyt aidan harjalle ja heittänyt
toisen jalkansa sen yli. Niin lyhyt oli väliaika ollut, että kun jälleen
pääsin jaloilleni, kaikki olivat vielä samassa asennossa, punamyssyinen
mies oli vielä aidan harjalla ja toisen pää näkyi yhä paalutuksen
ylitse. Ja sittenkin, tämän hetkisen kuluessa, oli taistelu suoritettu
ja voitto oli meidän.

Gray, joka oli seurannut kintereilläni, oli kaatanut suuren ylilaivurin,
ennenkuin tämä oli ennättänyt tointua harhaan menneestä iskustaan.
Toinen oli ammuttu ampumareiästä samassa silmänräpäyksessä kuin hän
laukasi pistoolinsa majan sisään ja makasi nyt hietikolla tuskissaan
kiemurrellen ja vielä savuava pistooli kädessään. Kolmannen olin nähnyt
tohtorin lähettävän toiseen maailmaan. Niistä neljästä, jotka olivat
tulleet aitauksen sisään, oli jäljellä vain yksi, ja hän kapusi nyt,
jättäen miekkansa tantereelle, henkensä edestä takaisin paalutuksen
toiselle puolelle.

"Ampukaa -- ampukaa majasta!" huusi tohtori. "Pojat takaisin suojaan!"

Mutta hänen käskynsä jäi täyttämättä. Ei ainoatakaan laukausta ammuttu,
ja viimeinen ryntääjistä sai häiritsemättä paeta ja hävisi muiden mukana
metsään. Kolmen sekunnin kuluttua ei hyökkääjistä näkynyt muuta jälkeä
kuin viisi kaatunutta, neljä sisä- ja yksi ulkopuolella aidan.

Tohtori, Gray ja minä juoksimme kiireimmiten majan turviin. Henkiin
jääneet ennättäisivät pian muskettiensa luo ja ammunta voisi jälleen
alkaa milloin tahansa.

Majasta oli savu tällä välin vähän haihtunut, ja yhdellä silmäyksellä me
näimme voittomme hinnan. Hunter makasi ampumareikänsä ääressä
tainnoksissa. Joyce oli saanut kuulan päähänsä eikä liikahtanutkaan
enää, ja keskellä lattiaa junkkari tuki kapteenia, molemmat yhtä
kalpeina.

"Kapteeni on haavoittunut", virkkoi Trelawney.

"Ovatko ne juosseet pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.

"Kaikki, jotka vain kykenivät, sen takaan", tohtori vastasi, "mutta
viisi heistä ei enää juokse."

"Viisi!" kapteeni huudahti. "Sehän kuuluu joltakin. Viisi heillä ja
kolme meillä; jäljelle jää siis meitä neljä yhdeksää heikäläistä
vastaan. Suhde on parempi kuin aloittaessamme. Meitä oli silloin
seitsemän yhdeksäätoista vastaan, taikka luulimme olevamme, mikä ei
paranna asiaa."

Kapinoitsijat olivat pian huvenneet kahdeksaksi, sillä se mies, jota
Trelawney oli laivaan ampunut, kuoli samana iltana haavaansa. Tätä me
emme kuitenkaan saaneet tietää ennenkuin jäljestäpäin.




VIIDES OSA:

SEIKKAILUNI MERELLÄ.



22 Luku.

Miten aloitin seikkailuni merellä.


Kapinoitsijat eivät palanneet -- ei edes yhtään laukausta kuulunut
metsästä. He olivat, kapteenin sanan mukaan, "saaneet osansa siksi
päiväksi." Me saimme olla rauhassa paaluvarustuksessa ja häiritsemättä
hoidella haavoittuneita ja aterioida. Junkkari ja minä keitimme ruoan
ulkona vaarasta välittämättä, ja sielläkin me olimme vallan pyörällä
päästä kuullessamme tohtorin potilaitten kauheita valitushuutoja.

Kahdeksasta kaatuneesta oli kolme vielä hengissä -- ampumareiässä
ammuttu merirosvo, Hunter ja kapteeni Smollett. Kahdesta ensinmainitusta
ei enää ollut parantumisen toiveita. Rosvo kuolikin jo tohtorin häntä
käsitellessä ja Hunter taas ei, kaikista ponnistuksestamme huolimatta,
enää tullut tuntoihinsa. Koko päivän hän makasi tainnoksissa, hengittäen
yhtä raskaasti kuin entinen merirosvo vanhassa kodissani. Isku oli
taittanut hänen kylkiluunsa ja kaatuessaan hän oli musertanut päänsä; ja
seuraavana yönä hän ääntä päästämättä meni Luojansa luo.

Kapteenin haavat olivat kyllä vaikeat, mutta eivät vaaralliset. Elimet
eivät olleet pahemmin vahingoittuneet. Andersonin kuula -- Job oli näet
ensiksi häntä ampunut -- oli musertanut hänen lapaluunsa ja vikuuttanut
vähän keuhkoa; toinen kuula oli vain repinyt pohjelihaksia. Tohtori oli
varma hänen parantumisestaan, mutta muutamiin viikkoihin hän ei
kuitenkaan saisi kävellä eikä liikuttaa kättään, ei edes puhella, ellei
se ollut aivan välttämätöntä.

Minun tapaturmaisesti käden selkämään saamani haava oli kuin hyttysen
pistos. Tohtori Livesey paikkasi sen laastarilla ja nipisti minua
korvasta kaupan päälliseksi.

Aterian syötyä junkkari ja tohtori istuutuivat kapteenin viereen
neuvottelemaan. Kun he olivat kyllikseen puhelleet, niin tohtori, vähän
jälkeen puolen päivän, otti hattunsa ja pistoolinsa, vyötti miekan
kupeelleen, pisti kartan taskuunsa, ja heittäen musketin olalleen kapusi
paaluaidan yli ja läksi nopeasti astumaan läpi metsän pohjoiseen päin.

Gray ja minä istuimme hirsimajan etäisimmässä nurkassa, ettemme kuulisi
päällikköjemme neuvottelua, ja Gray otti piipun suustaan eikä ollenkaan
muistanut panna sitä takaisin suuhunsa, kun hän näki tohtorin lähtevän.

"No vie sun hitto!" hän virkkoi, "onko tohtori hullu?"

"Enpä luulisi", vastasin. "Kyllä kai hän viimeiseksi meistä kaikista
järkensä menettää."

"Ehkä olet oikeassa, toveri", Gray sanoi; "mutta joll'ei _hän_ ole
hullu, niin -- pane sanani mieheesi -- olen _minä_ hullu."

"Minä luulen", vastasin, "että tohtorilla on omat tarkoituksensa; ja
ellen erehdy, niin menee hän nyt tapaamaan Ben Gunnia."

Minä arvasin oikein, kuten jälkeenpäin sain tietää. Mutta mökissä oli
ilma tukahuttavan kuuma, keskipäivän aurinko paahtoi pieneen
hietakenttään aitauksen sisäpuolelle ja uusi tuuma alkoi nyt kehittyä
aivoissani. Minä rupesin kadehtimaan tohtoria, joka lintusten seurasta
ja mäntyjen tuoksusta nauttien asteli metsän viileässä varjossa, sen
sijaan että minä paistuin elävältä istuessani siinä vaatteet kuumaan
pihkaan pikeytyneinä ja ympärilläni niin paljon verta ja kuolleiden
raatoja, että paikka herätti minussa inhoa ja melkein kammoa.

Hirsimajaa siistiessäni ja ruoka-astioita pestessäni tuo inho ja kateus
minussa kasvoi kasvamistaan, kunnes minä leipäsäkin lähelle osuttuani
otin kenenkään huomaamatta ensimmäisen askeleen pakoon, täyttäen
molemmat taskuni korpuilla.

Hullu olin kai mielestänne, ja epäilemättä olikin aikomani yritys
mieletön ja uhkarohkea; mutta minä olin päättänyt suorittaa sen niin
varovaisesti kuin suinkin voin. Nuo korput ainakin pelastivat minut, jos
jotain odottamatonta sattuisi, nälästä seuraavan päivän loppupuolelle
asti.

Seuraava tehtäväni oli anastaa pistoolipari, ja kun minulla ennestään
oli ruutisarvi ja kuulia, pidin minä varustuksiani asestukseen nähden
riittävinä.

Suunnitelmani ei sellaisenaan ollut hulluimpia. Minä aioin kulkea pitkin
sitä hiekkaniemekettä, joka idässä erottaa satamapaikan aavasta merestä,
etsiä käsiini sen valkean kallion, jonka edellisenä iltana olin
huomannut, ja ottaa selville oliko Ben Gunn sinne piiloittanut veneensä.
Olen vieläkin sitä mieltä, että se yritys maksoi vaivan. Mutta kun olin
vakuutettu, etten saisi lupaa poistua aitauksesta, niin oli
tarkoitukseni jättää lupa pyytämättä ja livahtaa ulos kenenkään
huomaamatta, ja tämä täytäntöönpanotapa se juuri turmeli koko
suunnitelmani. Mutta minä olin vain poikanen ja päätökseni oli tehty.

Kohtalo tarjosi pian minulle erinomaisen tilaisuuden. Junkkari ja Gray
auttoivat kapteenia kääreiden muuttamisessa. Tie oli vapaa. Minä juoksin
minkä jalat kannattivat yli aitauksen tiheimpään metsikköön, ja
ennenkuin poistumiseni huomattiin, olin jo niin kaukana, etteivät
toverieni huutelut enää minulle kuuluneet. Tämä oli toinen mieletön
tekoni ja paljon pahempi kuin edellinen, sillä minä jätin nyt vain kaksi
tervettä miestä rakennuksen vartijoiksi. Mutta samoin kuin edellinenkin,
tämä mielettömyyteni joudutti vain meidän kaikkien pelastumista.

Minä suuntasin kulkuni suoraan saaren itärannikkoa kohti, sillä olin
päättänyt mennä niemekkeen merenpuolitse, ollakseni aivan varma, ettei
minua satamasta huomattaisi. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka
vielä oli lämmin ja valoisa. Tunkeutuessani korkeakasvuisen metsän
lävitse kuulin kaukaa edestäpäin rannikkotyrskyjen yhtämittaisen jyminän
ja myöskin lehtien sohinaa ja oksien rapinaa, joka osoitti, että
merituuli puhalsi tavallista voimakkaammin. Pian tunsin sen viileitä
henkäyksiä, ja muutamia askeleita asteltuani saavuin metsikön aukeampaan
reunaan ja näin sinisen ulapan aurinkoisena leviävän silmän kantamiin ja
tyrskyjen vaahtoisina myllertävän rannikkoa vasten.

En ollut vielä koskaan nähnyt merta tyynenä Aarresaaren ympärillä.
Vaikka aurinko olisi kirkkaimmillaan paistanut, ilmassa ei olisi
henkäystäkään tuntunut ja vedenpinta olisi ollut peilityyni, niin
sittenkin nuo mahtavat mainingit vyöryivät pitkin ulkorantaa
lakkaamatta, jymisten yöt ja päivät; ja minä luulen, ettei koko saarella
ollut ainoatakaan paikkaa, jonne niiden pauhu ei olisi kuulunut.

Minä kävelin pitkin rannikkoa nauttien täysin rinnoin, kunnes arvelin
tulleeni tarpeeksi kauas etelään. Käyttäen muutamia tuuheita pensaita
suojanani ryömin nyt varovasti ylös niemekkeen harjalle.

Takanani oli meri, edessäni satama. Merituuli oli jo tyyntynyt,
aivankuin olisi se tavattomaan raivoonsa sisunsa purkanut. Etelästä ja
kaakosta tuli nyt vain kepeitä henkäyksiä, jotka kuljettivat mukanaan
suuria sumuvalleja. Satama lepäsi Luurankosaaren suojassa tyynenä ja
lyijynharmaana, aivankuin sinne saapuessammekin. Sen peilikirkkaaseen
pintaan kuvastui selvään _Hispaniolan_ jokainen piirre vesirajasta aina
suurmaston huippuun saakka, jossa riippui merirosvojen lippu. Laivan
vierellä oli toinen laivaveneistä ja sen perätuhdolla istui Silver --
hänet minä aina tunsin. Laivan peräreunustaa vasten nojasi kaksi miestä,
toisella punainen lakki päässään -- sama roisto, jonka minä muutama
tunti sitten olin nähnyt hajasäärin istuvan paaluaidalla. Nähtävästi he
puhelivat nauraen, vaikka minä niin pitkältä matkalta -- runsaan mailin
päästä -- luonnollisesti en voinut erottaa sanoja. Äkkiä kuului sieltä
mitä kauhein ja luonnottomin rääyntä, jota minä ensin pahasti säikähdin.
Pian kuitenkin muistui mieleeni Kapteeni Flintin ääni ja luulinpa jo
näkevinäni itse tuon räikeävärisen linnunkin istumassa isäntänsä
ranteella.

Hetken kuluttua vene läksi liikkeelle rantaa kohti ja punalakkinen mies
meni alas kajuuttaan.

Jotenkin samaan aikaan aurinko vaipui Tähystäjän taakse, ja kun sumu
sakeni nopeasti, alkoi ilta toden teolla pimetä. Minä huomasin, että
jokainen hetki oli käytettävä, jos mielin sinä iltana veneen löytää.

Valkealle kalliolle, joka selvästi näkyi pensaikon ylitse, oli matkaa
vielä noin kahdeksasosa mailia, ja kesti kotvan, ennenkuin olin
ryöminyt, usein nelinkontin, sen luo. Oli jo melkein täysi yö, kun
käteni kosketti sen ryhmyiseen pintaan. Kallion juurella oli hyvin pieni
sammaleen peittämä notkelma, jonka salasivat pengermät ja polviin asti
ulottuva sankka pensaikko, ja keskellä tätä notkoa seisoi todellakin
pieni, vuohennahoista kyhätty teltta, jotenkin samanlainen kuin
mustalaisten teltat.

Minä pudottauduin notkoon ja kohotin teltan laitaa, ja siellähän se Ben
Gunnin vene oli kuin olikin -- oikea kotitekoinen kapine. Sen muodosti
kömpelö, sitkeästä puusta kyhätty, luisulaitainen runko, jonka päälle
oli pingoitettu vuohennahkoja, karvat sisäänpäin. Se oli kovin pieni
minullekin, enkä voi käsittää, että se olisi voinut kantaa
täysikasvuisen miehen. Sisustuksena olivat mahdollisimman alhaalle
asetetut tuhdot ja keulapuolella eräänlainen jalan vastin, ja melomista
varten oli siinä kaksilapainen mela.

En ollut vielä silloin nähnyt "korakelia", joita brittiläiset ennen
muinoin rakensivat, mutta myöhemmin näin sellaisen, ja parhaiten
kuvannen Ben Gunnin veneen, kun sanon, että se oli ensimmäinen ja
kehnoin korakeli, jonka ihminen on koskaan kyhännyt. Mutta se korakelin
suuri hyväpuoli sillä kieltämättä oli, että se oli erittäin kepeä ja
helppo kantaa.

Kun nyt olin löytänyt veneen, niin olisi minun seikkailuhaluni kai
teidän mielestänne pitänyt jo olla tyydytetty. Mutta tällävälin oli
päässäni syntynyt uusi tuuma, ja minä olin mieltynyt siihen niin
itsepäisesti, että olisin sen luullakseni toteuttanut itse kapteeni
Smollettin kiellostakin huolimatta. Aikomukseni oli yön turvissa soutaa
_Hispaniolan_ luo, katkaista sen ankkuriköydet ja antaa aluksen omin
päinsä ajautua rannalle. Minä olin päätellyt, ettei kapinallisilla,
aamullisen vastoinkäymisensä jälkeen, voinut olla mitään muuta mielessä
kuin nostaa ankkuri ja purjehtia matkoihinsa. Tämä oli mielestäni
estettävä, ja kun äsken olin nähnyt, miten he jättivät vartijat
veneettä, niin arvelin voivani toteuttaa tuumani jotenkin helposti.

Minä istuuduin odottamaan pimeän tuloa ja söin vankan aterian
korppujani. Yö oli mitä soveliain aikomuksilleni. Sumu oli nyt peittänyt
koko taivaan, ja kun viimeinenkin päivänkajastus oli hälvennyt, sulki
synkkä pimeys Aarresaaren mustaan syliinsä. Nostettuani vihdoin
korakelin olalleni ja haparoituani ylös kuopasta, jossa olin aterioinut,
erotti silmä vain kaksi pistettä koko satama-alueella.

Toinen oli suuri nuotio suolla, jonka ääressä tappiolle joutuneet
merimiehet mellastivat. Toinen taas, joka vain heikkona kajastuksena
pilkotti pimeässä, ilmaisi ankkuroidun laivan aseman. _Hispaniola_ oli
luoteen vaikutuksesta kääntänyt keulansa suoraan minuun päin, ja valoa
laivalla oli vain kajuutassa. Siten oli näkemäni valaistus vain
peräikkunasta tulvivan valon heijastusta sumuun.

Luodetta oli kestänyt jo kotvan aikaa ja minun oli kuljettava leveän ja
vetisen hietikon yli, johon jalkani usein upposivat yli nilkan,
ennenkuin saavutin pakenevan vesirajan. Jonkun matkaa kahlattuani minä
päättäväisesti laskin korakelini veteen.



23 Luku.

Luodevesi.


Korakeli oli -- kuten selvästi huomasin, ennenkuin siitä erosin --
sangen turvallinen alus minun kokoiselle ja painoiselle henkilölle ja
suoriutui kepeästi laineikossa; mutta ohjattavaksi se oli mitä
oikullisin ja itsepäisin kulkuneuvo. Teinpä mitä tahansa, niin se vain
kulki tuulen ja virran mukana enemmän kuin muuhun suuntaan, ja sen
vahvin puoli oli pyöriä ympäri. Itse Ben Gunnkin myönsi, että se on
"oikullinen ohjattava, ellet tuntene sen tapoja."

Kaikesta päättäen minä en tuntenut sen tapoja. Se kääntyi kaikkiin
muihin suuntiin paitsi sinne, minne minä tahdoin. Enimmäkseen se kulki
sivuittain ja varmaa on, etten minä koskaan olisi päässyt laivalle ilman
vuoroveden apua. Onneksi luode painoi minua oikeaan suuntaan, meloinpa
miten tahansa, ja siellä suoraan edessäni seisoi _Hispaniola_, niin
etten sitä vähällä olisi voinut väistääkään.

Aluksi se häämötti jonakin yön pimeyttä tummempana esineenä, sitten
alkoi sen mastojen ja rungon muoto erottua, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä, kuten näytti (sillä mitä kauemmaksi minä jouduin,
sitä nopeampana luodevesi virtasi), olin jo sen ankkuriköyden kohdalla
ja pitelin siitä kiinni.

Köysi oli kireällä kuin jousen jänne -- niin voimakas oli virran paine.
Laivan sivuilla virtaava vesi liplatti ja solisi pimeässä kuin
vuoripuronen. Yksi ainoa sivallus vain merimiesveitselläni, niin
_Hispaniola_ lähtisi ajautumaan virran mukana.

Siihen asti oli kaikki niinkuin ollakin piti, mutta samassa juolahti
mieleeni, että pingoitettu köysi äkkiä katketessaan on yhtä vaarallinen
kuin potkiva hevonen. Vallan varmaa oli, että jos minä olisin kyllin
uskalias leikatakseni _Hispaniolan_ irti ankkuristaan, niin sekä minä
että venhoni saisimme heittää huiman kuperkeikan. Se hillitsi käteni, ja
jos onni ei olisi taaskin minua erikoisesti suosinut, niin olisi minun
täytynyt luopua aikeestani. Mutta heikot tuulen henkäykset, jotka olivat
alkaneet puhallella kaakosta ja etelästä, olivat yön tultua kääntyneet
lounaaseen. Parhaillaan asemaa mietiskellessäni tuli puuska ja painoi
_Hispaniolaa_ vastavirtaan; ja suureksi ilokseni minä tunsin
ankkuriköyden höltyvän ja käteni, jolla siitä pitelin kiinni, painuvan
silmänräpäykseksi veteen.

Silloin tein päätöksen, otin veitsen taskustani, avasin sen hampaillani
ja leikkasin säikeen toisensa perästä, kunnes vain kaksi oli enää
jälellä. Siihen keskeytin hommani katkaistakseni viimeiset säikeet vasta
sitten kun uusi tuulenpuuska taas vähentäisi pingoitusta.

Koko ajan olin kuullut äänekästä puhelua kajuutasta, mutta mieleni oli
niin täynnä toisia ajatuksia, etten sitä ollut paljon huomannutkaan. Nyt
joutilaana istuessani kävin tarkkaavaisemmaksi.

Toisen tunsin äänestä alilaivuriksi, Israel Handsiksi, joka ennen oli
ollut Flintin tykkimies. Toinen luonnollisesti oli punamyssyinen
ystäväni. Molemmat miehet tuntuivat olevan sangen juopuneita, ja
juominkeja yhä jatkui, sillä siinä kuunnellessani toinen miehistä avasi
peräikkunan ja heitti ulos jotakin, jonka arvasin tyhjäksi pulloksi.
Mutta he eivät olleet vain juovuksissa; kuulin selvästi, että he olivat
myöskin kauhean vihaisia. Kirouksia sinkoili kuin rakeita ja tuon
tuostakin syntyi sellainen rähäkkä, että minä jo odotin tappelua. Mutta
kerta kerralta riita loppui ja äänten murina jatkui hiljaisempana,
kunnes uusi meteli taas syntyi ja vuorostaan loppui pahemmitta
seurauksitta.

Rannalla minä puiden lomista näin suuren nuotiovalkean yhä iloisena
leimuavan. Joku lauloi pitkäveteistä, kulunutta merimieslaulua, jonka
jokainen värssy loppui venytettyyn loppuliritykseen ja jota selvästi voi
jatkaa niin pitkälle kuin laulajain kärsivällisyys riitti. Minä olin
matkalla sen monesti kuullut ja seuraavat säkeet muistuivat mieleeni:

    "Seitsemänkymmentäviisi heitä matkalle läksi,
    Nyt elossa heitä on enää vain yksi."

Minusta tämä surullinen runonpätkä liiankin hyvin soveltui seurueeseen,
joka äsken oli niin tuntuvia tappioita kärsinyt; mutta päättäen
kaikesta, mitä näin, olivat nuo merirosvot yhtä tunteettomia kuin meri,
jolla he purjehtivat.

Viimeinkin tuli odottamani tuulenpuuska, kuunari kallistui ja painuin
lähemmäksi. Minä tunsin köyden taas höltyvän ja voimakkaalla
sivalluksella katkaisin viimeiset säikeet.

Tuulen vaikutus veneeseeni oli perin vähäinen ja virta painoi minut
melkein samassa tuokiossa _Hispaniolan_ keulaa vasten. Samalla kuunari
alkoi hitaasti kääntyä asettautuen poikkivirtaan.

Minä ponnistelin henkeni edestä, peläten joka silmänräpäys alukseni
kaatuvan; ja huomattuani, etten kyennyt työntämään sitä suoraan ulos,
kuljetin sen pitkin laivan sivua peräpuolelle. Viimeinkin olin vapaa
vaarallisesta toveristani, ja juuri kun minä viimeisen kerran tyrkkäsin
venhettäni ulos laivan kyljestä, koskettivat käteni köyteen, joka
riippui kuunarin peräkaiteista. Silmänräpäyksessä minä tartuin siihen.

Vaikea minun on syytä tähän tekooni selittää. Alunpitäen tein sen
vaistomaisesti, mutta kun köysi oli kädessäni, ja minä huomasin sen
laivaan kiinnitetyksi, niin alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja
minä päätin vilkaista kajuutan ikkunasta sisään.

Minä vedin hiljakseen köydestä, ja kun arvelin olevani tarpeeksi
lähellä, kohottauduin suuresta vaarasta huolimatta puoleksi seisoalle ja
näin siten kajuutan katon ja osan sen sisustusta.

Kuunari ja sen pieni toveri soluivat nyt sangen hyvää vauhtia virran
mukana ja me olimme jo joutuneet nuotion kohdalle. Pienet, lukemattomat
laineet loiskivat sangen äänekkäästi laivan keulaa vasten, enkä minä
ymmärtänyt miksi se ei herättänyt vartijoissa epäilystä, ennenkuin sain
silmäni ikkunareunan yläpuolelle. Yksi ainoa silmäys olikin tarpeeksi ja
epävakaisessa venhossani en uskaltanutkaan temppua uudistaa. Minä näin
Handsin ja hänen toverinsa, toinen toistaan kurkusta kuristaen,
kamppailevan henkensä edestä.

Minä laskeuduin takaisin tuhdoille ja viime hetkessä sen teinkin, sillä
olin joutumaisillani suoraan mereen. Vähään aikaan en nähnyt mitään
muuta kuin nuo kaksi hurjistunutta, tummanpunoittavaa naamaa, jotka
yhdessä huojuivat savuavan lampun valossa. Minä suljin silmäni,
totuttaakseni ne jälleen pimeyteen.

Päätön laulu oli lopultakin päättynyt ja koko nuotioseurue oli yhtynyt
kuoroon, jonka niin usein olin kuullut:

    "Viistoista miestä arkulla vainaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo!
    Viina ja hiisi vei miehen hautaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

Minä parhaallaan ajattelin, miten kovassa touhussa viina ja hiisi tänä
iltana olivat _Hispaniolan_ kajuutassa, kun korakelin äkkinäinen
keikahdus sai minut säpsähtämään. Samassa se teki jyrkän käänteen ja
tuntui muuttavan suuntaa. Vauhti oli sillävälin arveluttavasti
lisääntynyt.

Minä avasin heti silmäni. Ympärilläni pienet laineet vihaisesti sohisten
löivät vastakkain samalla pimeässä hiukan hohtaen fosforilta.
_Hispaniolakin_, jonka kölivedessä minä yhä keinuin, näytti empivän
suunnastaan. Minä näin pimeätä taustaa vasten sen mastojen vähän
huojuvan, ja kauemmin tarkattuani älysin senkin kääntyvän etelään.

Minä vilkaisin olkani yli ja hätkähdin. Siellä suoraan takanani, loimusi
nuotiotuli. Virta oli tehnyt suoran kulman ja vei mukanaan suuren
kuunarin ja pienen kieppuvan korakelin. Vauhtiaan lisäten, pärskyen yhä
korkeammalle ja loiskien yhä äänekkäämmin se kaartui ahtaan salmen läpi
ulos aavalle merelle.

Äkkiä edessäni kulkeva kuunari kallistui rajusti, painuen noin
parikymmentä astetta kyljelleen, ja melkein samassa kuului kajuutasta
kaksi perättäistä huudahdusta. Minä kuulin askeleita rappusista ja
arvasin, että juopottelijoilta oli viimeinkin riita keskeytynyt ja he
olivat älynneet onnettomuutensa.

Minä paneuduin pitkäkseni venhepahaseni pohjalle ja hartaana uskoin
sieluni Luojalle. Olin varma, että salmen suussa me joutuisimme
raivoaviin tyrskyihin, jossa minun vaivani pian loppuisivat; ja vaikka
minä olisinkin ehkä voinut tyynesti kuolla, en kuitenkaan voinut
kohtaloani tyynesti odottaa.

Tuntikaudet olin kai siten maannut laineiden sinne tänne viskelemänä,
tuon tuostakin saaden kuohuista vesisuihkun päälleni ja joka hetki
odottaen kuolemaa seuraavan hyökyaallon kainalossa. Vähitellen väsymys
minut voitti, mieleni herpautui ja aika ajoin vaivuin kesken
kauhujanikin horroksiin, kunnes uni viimein teki tehtävänsä ja minä
nukuin vaappuvassa venhossani uneksien kodista ja "Amiraali Benbow'sta."



24 Luku.

Korakelin merimatka.


Oli jo selvä päivä, kun heräsin ja näin keinuvani Aarresaaren lounaisen
kärjen kohdalla. Aurinko oli ylhäällä, mutta sen peitti minulta vielä
Tähystäjän leveä seinämä, joka tällä puolen suunnattomina
kallionmöhkäleinä ulottui melkein merenrantaan saakka.

Käärmeniemi ja Perämastokukkula olivat sivullani, kukkula kaljuna ja
synkkänä, niemi jyrkkärantaisena, neljä tai viisikymmentä jalkaa
korkeana ja suurten, irtonaisten paasien reunustamana. Minä olin vajaan
neljännesmailin päässä rannasta, ja ensimmäinen ajatukseni oli meloa
maihin.

Tästä aikomuksestani minun täytyi pian luopua. Kallionlohkareitten
välissä hyökylaineet jymisivät kuohuisina; joka sekunti kuului voimakas
kohahdus, kun mahtava vesipatsas syöksähti korkealle ilmaan ja jälleen
viskautui alas; ja minä näin jo itseni, jos lähemmäksi uskalsin,
louhikkoisella rannalla kuoliaaksi murskautuneena taikka turhaan
ponnistavan voimiani koettaessani kiivetä pystysuoria kallioseinämiä
ylös.

Eikä siinä vielä ollut kaikki. Minä näin suuria, limaisia hirviöitä,
jotka joko parvissa ryömivät kallioiden tasaisella laella taikka kovalla
loiskinalla pudottautuivat mereen -- uskomattoman suuria, notkeita
etanoita, tekisi mieleni sanoa, yhteensä noin neljä- tai kuusikymmentä,
joiden haukkuvia ääniä kalliot kaikuna kertasivat.

Jäljestäpäin olen saanut tietää, että ne olivat merileijonia ja aivan
vaarattomia. Mutta niiden näkeminen, kun ranta sitäpaitsi oli
vaikeapääsyinen ja tyrskyt kävivät niin voimakkaiksi, oli minulle
enemmän kuin tarpeeksi, jättääkseni maihinnousu-aikomukseni siellä
sikseen. Minusta tuntui mieluisalta kuolla merellä nälkään kuin uhmata
sellaisia vaaroja.

Minua odottivat kuitenkin, kuten oletinkin, paremmat menestymisen
mahdollisuudet. Käärmeniemen pohjoispuolella rannikko muodostaa syvän
lahdelman, jonka hiekkapohja pitkät matkat paljastuu alhaisen veden
aikana. Kauempana pohjoisessa on toinen niemeke -- Metsäniemi, kuten se
oli kartalle merkitty --, jota peittävät korkeat, viheriät ja
merenrantaan saakka kasvavat männyt.

Mieleeni muistui, että Silver oli sanonut vuoroveden virtaavan
pohjoiseen pitkin koko Aarresaaren länsirannikkoa; ja huomattuani, että
jo olin sen vaikutuspiirissä, minä päätin jättää Käärmeniemen taakseni
ja säästää voimani maihinnousuyritykseen miellyttävämmältä näyttävän
Metsäniemen rannalle.

Meri aaltoili taajaan ja rauhallisesti. Kun tuuli oli tasainen ja
eteläinen, vaikutti se yhtäläisesti kuin virtakin, ja laineet kohoilivat
taittumatta.

Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisin arvatenkin jo kauan sitten
joutunut tuhon omaksi; mutta nyt pieni, kepeä venhoni luisui
hämmästyttävän varmasti aallokossa. Kun makasin sen pohjalla ja kohotin
parhaaksi vain silmäni laidan yläpuolelle, näin usein mahtavan, sinisen
muurin vyöryvän lähellä päätäni korkeammalla. Mutta korakelini vain
vähäsen hypähti, aivan kuin vipusimilla tanssien, ja luisui kepeänä kuin
lintu notkoon muurin toiselle puolen.

Rohkeuteni pian kasvoi ja minä hankkiuduin istumaan koettaakseni
melomistaitoani. Mutta pieninkin painon vaihdos saa aikaan äkillisiä
muutoksia korakelin käytöksessä. Ja tuskinpa olin edes hievahtanut
asemiltani, kun venho, kokonaan lopettaen kepeän, tanssivan liikuntonsa,
syöksyi suoraan alas huimaavan korkean laineen harjalta ja loiskautti
keulansa syvälle seuraavaan aaltoon.

Minä kastuin ja kauhistuin ja laskeuduin silmänräpäyksessä entiseen
asentoon. Korakeli näytti jälleen tointuvan ja kuljetti minua laineelta
laineelle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Selvää oli, että se tahtoi
pitää oman päänsä. Mutta oliko minulla silloin toivoa maihin
pääsemisestä, kun en mitenkään voinut vaikuttaa sen suuntaan?

Minua alkoi kauheasti pelottaa, mutta en kuitenkaan menettänyt
malttiani. Ensiksi minä, hyvin varovaisesti liikkuen, ammensin
merimieshatullani veden vähin erin pois korakelista, sitten kohotin taas
vähän päätäni ja aloin tutkia, millä tavalla alukseni niin rauhallisesti
laineet sivuutti.

Minä huomasin, että jokainen aalto oli aivan kuin vuoren selänne
kuivalla maalla, täynnä harjuja, tasankoja ja notkoja, eikä suinkaan
tuollainen suuri, tasainen ja sileä vuori, jolta se rannalta tai
laivasta katsottuna näyttää. Kun korakeli sai omin valtoinensa vapaasti
käännehtiä, se niin sanoakseni luikerteli noita matalampia paikkoja
myöten ja vältti jyrkät rinteet ja korkeammat, taittuvat aallonharjat.

"Ahaa", ajattelin itsekseni; "minun täytyy siis pysyä asemillani ja
välttää painon siirtämistä; mutta tokihan voinen työntää melan ulos ja
silloin tällöin tyynissä paikoissa lykätä sillä venettäni maihin päin."
Sanottu ja tehty. Siinä lojuin nyt kyynärpäitteni varassa mitä
tukalimmassa asennossa, ja tuontuostakin vetäisin melalla kääntääkseni
keulan maata kohti.

Se oli hyvin vaivalloista ja hidasta työtä, mutta minä pääsin
silminnähtävästi lähemmäksi, ja kun jouduin Metsäniemen lähelle, jonka
kuitenkin huomasin mahdottomaksi saavuttaa, olin jo päässyt muutaman
sataa metriä idemmäksi. Hyvin lähellä rantaa jo olinkin. Minä näin
vihreiden puunlatvojen tuulessa huojuvan, ja olin varma, että
seuraavassa niemessä epäilemättä pääsisin maihin.

Aika olikin jo maihin päästä, sillä minua alkoi nyt vaivata polttava
jano. Ylhäällä paahtava aurinko, sen tuhatkertainen välke veden pinnassa
ja merivesi, joka kuivui iholleni ja muodosti huulilleni suolakerroksen,
panivat kaikki yhdessä parhaansa saadakseen kurkkuni polttamaan ja
päätäni pakottamaan. Nähdessäni puut niin lähellä minut valtasi melkein
sairaalloinen halu maihin, mutta virta oli pian vienyt minut niemen ohi,
ja kun uusi ulappa avautui eteeni, niin minä näin näyn, joka antoi
ajatuksilleni kokonaan uuden suunnan.

Suoraan edessäni, vajaan puolen mailin päässä, minä näin _Hispaniolan_
ajelehtivan. Olin vakuutettu, että nyt joutuisin kiinni; mutta jano oli
mieleni niin hämmentänyt, etten saanut selville, pitikö minun siitä
iloita vai olla pahoillani; ja paljon ennen kuin siitä olin edes
selvillä, oli minut hämmästys kokonaan vallannut enkä voinut muuta kuin
tuijottaa laivaan ja ihmetellä.

_Hispaniolassa_ oli ylhäällä suurpurje ja kaksi halkaisijaa, ja valkea
kangas loisti lumivalkoisena auringonpaisteessa. Kun silmäni ensi kerran
sattuivat laivaan, sen kaikki purjeet vetivät; sen suunta oli melkein
luoteinen ja minä oletin, että siinä olevat miehet aikoivat saaren
ympäri takaisin satamaan. Nyt se alkoi kääntyä yhä enemmän ja enemmän
länteen ja minä luulin heidän huomanneen minut ja aikovan lähteä minua
kiinniottamaan. Viimein se kuitenkin suoraan vastatuuleen kääntyi,
pysähtyi ja seisoi lepattavin purjein hetkisen avuttomana paikallaan.

"Moiset hutilukset", ajattelin, "he ovat kai yhä sikahumalassa." Ja minä
kuvittelin, mitä kapteeni Smollett olisi tällaisessa tapauksessa heille
sanonut.

Sitten kuunari vähitellen kääntyi alemmaksi ja sai tuulen purjeisiin
toiselta hangalta, purjehti hetkisen hyvää vauhtia ja nousi jälleen päin
tuuleen. Tämä uudistui kerta toisensa perästä. Hangalta toiselle,
pohjoiseen, etelään, itään ja länteen yritteli Hispaniola kallistellen
ja laineita piesten ja jokainen yritys päättyi, kuten oli alkanutkin,
vastatuulessa lepattavin purjein. Minulle alkoi selvitä, ettei sitä
kukaan ohjannut. Ja jos niin olivat asiat, niin missä olivat sitten
miehet? Joko he olivat aivan tiedottomiksi päihtyneet taikka sitten
lähteneet laivasta, päättelin. Jos minä pääsisin laivaan, niin ehkä
voisin tuoda sen takaisin kapteenilleen.

Virta kuletti korakelia ja kuunaria yhtä nopeasti etelään. Kuunarin
purjehtiminen ei asiaan vaikuttanut, sillä se oli niin päätöntä ja
hetkellistä, ja laiva seisoi vastatuulessa joka kerta niin kauan, ettei
se ainakaan jättänyt minua, vaikkei hitaamminkaan edennyt. Jos minä vain
uskaltaisin nousta istumaan ja ryhtyä melomaan, niin sangen varmasti
saisin sen kiinni. Tuuma tuntui uskaliaalta ja senvuoksi miellytti
minua, ja kun muistin keulakannella näkemäni vesitynnyrin, niin viriävä
rohkeuteni kasvoi kaksinkertaiseksi.

Nousin istumaan ja sain melkein samassa runsaan vesisuihkun silmilleni.
Mutta tällä kertaa en aikomuksestani luopunut, vaan aloin voimieni takaa
varovaisesti meloa ohjaamattoman _Hispaniolan_ jälkeen. Kerran sain niin
suuren laineen venheeseeni, että minun täytyi pysähtyä ja ryhtyä
lepattavin sydämin ammentamaan pois vettä; mutta vähitellen totuin
alukseni tapoihin ja ohjailin sitä aallokossa niin, että se vain
toisinaan töyttäsi keulansa laineeseen ja pärskytti kuohua kasvoilleni.

Minä lähenin nyt nopeasti kuunaria; näin jo messingin kimaltelevan
peräsimen varressa, kun se löi laidalta toiselle, eikä vieläkään ketään
ilmestynyt laivan kannelle. Minä en voinut sitä muuten selittää kuin
että miehet olivat poistuneet. Jos taas oletukseni oli väärä, niin
täytyi heidän maata juovuksissa jossain kannen alla, jonne ehkä saisin
heidät teljetyiksi, ja silloin oli laiva vallassani.

_Hispaniola_ oli jonkun aikaa seisonut päin tuuleen -- mikä minulle oli
sen pahin temppu. Sen keula oli melkein suoraan etelää kohti
--luonnollisesti kuitenkin käännellen koko ajan puoleen ja toiseen. Joka
kerta, kun se laskeutui alemmaksi, sen purjeet osittain saivat tuulta ja
pakottivat sen samassa takaisin vastatuuleen. Sanoin, että tämä oli sen
pahin temppu. Se kyllä näytti tässä asennossa aivan avuttomalta; purjeet
paukahtelivat tykkien tavoin ja väkipyörät kierivät kolahdellen
kannella; mutta samalla se kuitenkin yhä pakeni minua, eikä sitä silloin
kuljettanut yksistään virta, vaan myöskin tuuli, jonka vaikutus oli
luonnollisesti hyvin suuri.

Mutta viimeinkin tarjoutui minulle otollinen tilaisuus. Tuuli tyyntyi
hetkiseksi, ja virran vaikutuksesta _Hispaniola_ vähitellen kääntyi
paikallaan, niin että sen perä viimein oli minuun päin. Kajuutan ikkuna
oli yhä auki ja lamppu kumotti pöydän yläpuolella. Suurpurje riippui
velttona kuin viiri tyynessä, ja laiva liikkui ainoastaan virran
painamana.

Viime hetkinä minä olin milteipä jäänyt jäljelle; mutta ponnistaen nyt
kaikki voimani aloin jälleen saavuttaa pakolaista.

Tuskinpa sataa metriä oli enää jäljellä, kun tuuli jälleen virisi.
_Hispaniola_ laski täysin purjein ylähankaan ja oli taas tiessään,
keinuen kepeänä kuin joutsen.

Ensin olin joutua epätoivoon, mutta sitten riemu täytti mieleni.
_Hispaniola_ kääntyi kääntymistään, kunnes oli sivuittain minuun
--jatkoi yhä kierrostaan, kunnes vain puolet, kolmannes, neljännes
entisestä välimatkasta oli jäljellä. Minä näin jo laineiden keulassa
valkoisina kuohuvan. Se näytti tavattoman suurelta, katsellessani sitä
matalasta venhostani.

Silloin minä äkkiä käsitin asemani. Aikaa ei ollut enää miettimiseen
--tuskinpa edes henkeni pelastamiseen. Olin laineen harjalla ja kuunari
syöksyi jo alas seuraavalta. Keulapuu oli pääni päällä. Minä ponnahdin
jaloilleni ja hyppäsin, painaltaen korakelin veden alle. Toisella
kädelläni tartuin keulapuun päähän, ja jalkani osui köysien väliin.
Siinä vielä läähättäen riippuessani ilmaisi heikko kolahdus minulle,
että kuunari oli ajanut korakelin päälle ja murskannut sen, ja että
minun nyt oli pakko turvautua _Hispaniolaan_.



25 Luku.

Minä valloitan _Hispaniolan_.


Tuskin olin päässyt keulapuulle, kun ajopurje rupesi lepattamaan ja
pamahtaen kuin tykki pullistui toiselle hangalle. Tämä pani kuunarin
köliään myöten tutisemaan; mutta seuraavana silmänräpäyksenä, muiden
purjeiden yhä vetäessä, ajopurje jälleen vaihtoi hankaa ja jäi höllänä
riippumaan.

Tämä temppu oli vähällä heittää minut mereen, ja hetkeäkään odottamatta
minä läksin konttaamaan pitkin keulapuuta ja pyörähdin nurin niskoin
kannelle. Minä olin keulakopin alapuolella, ja suurpurje, joka yhä veti,
peitti minulta osan peräkantta. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
Kannella, jota kapinan jälkeen ei oltu kertaakaan pesty, näkyi paljon
jalanjälkiä, ja kaulasta katkaistu tyhjä pullo kieri vesirei'issä kuin
mikäkin elävä olento.

Äkkiä nousi _Hispaniola_ suoraan vastatuuleen. Keulapurjeet läiskivät
vimmatusti takanani, peräsin löi toiselle puolen, ja laiva kohousi
vavahtaen, niin että päätäni huimasi; samassa suurpuomi heilahti sisään,
niin että väkipyörät vonkuivat, ja minä jäin alapuolen peräkantta.

Siellähän ne molemmat vahdit sittenkin olivat. Punalakkinen makasi
selällään, jäykkänä kuin käsikanki, ikenet irvessä ja kädet ojennettuina
kuin ristille naulittuina. Israel Hands istui kaiteeseen nojaten, pää
rinnalle painuneena, kädet kannelle hervahtuneina ja ruskettuneet kasvot
tahmaisen kalpeina.

Jonkun aikaa teutaroi laiva kuin vikuri hevonen, purjeet puhaltuivat
puolelta toiselle ja puomi heittelehti edestakaisin, niin että masto
vongahteli sen paineesta. Tuon tuostakin pärskähti runsas vesisuihku
kaiteen yli ja keula iski raskaasti aaltoihin; niin paljon vaikeampi oli
tämän suuren purjelaivan suoriutua laineikossa, kuin minun kotitekoisen,
luisulaitaisen korakelini, joka nyt oli meren pohjassa.

Joka kerran kun kuunari huojahti, luisui punalakkinen pitkin kantta,
mutta tästä kovakouraisesta käsittelystä ei hänen asentonsa eikä
irvistyksensä ilme hänen kasvoillaan vähääkään muuttunut -- ja juuri
tämä oli kammottavaa. Jokainen aluksen nykäys muutti myöskin Handsin
asentoa. Hän näytti yhä enemmän vajoavan velttona kannelle, sääret
soluivat yhä leveämmälle ja koko ruumis kääntyi laivan perään päin, niin
että hänen kasvonsa vähitellen peittyivät, ja lopulta ei miehestä
näkynyt muuta kuin korva ja kierretyn viiksen pää.

Samassa minä huomasin kummankin miehen vieressä kannella tummia
verilätäkköjä, ja siitä päättelin, että he juovuspäissä riidellessään
olivat surmanneet toinen toisensa.

Minun siinä kummaillen katsellessani Israel Hands viimein äkkiä, kun
laiva puuskien välissä seisoi hiljaa, kohottautui voihkien takaisin
samaan asentoon, jossa hänet ensiksi olin nähnyt. Tuo hänen tuskaa ja
äärimmäistä väsymystä ilmaiseva valituksensa ja veltosti ammottava
suunsa liikutti sydäntäni. Mutta minä muistin omenatynnyristä kuulemani
puheet ja sääliväisyyteni oli kuin poispuhallettu.

Minä astelin perällepäin suurmaston viereen. "Nouse laivaan, herra
Hands", virkoin pilkallisesti.

Hän käänsi hitaasti silmänsä minuun päin, mutta oli liian uupunut
ilmaistakseen mitään hämmästystä. Ainoa, minkä hän sai sanotuksi, oli:
"viinaa."

Minä huomasin, että hetket olivat kalliit, ja välttäen puomia, joka
jälleen heilahti toiselle laidalle, minä juoksin perään ja alas
kajuuttaan.

Siellä kohtasi minua sekasorto, jota on vaikea kuvata. Kaikki lukitut
säiliöt oli karttaa etsittäessä murrettu auki. Lattialla oli paksulti
mutaa, jossa roistot olivat istuskelleet juomassa ja neuvottelemassa
palattuaan vaelluksiltaan suosta leirinsä ympäriltä. Laipioissa, jotka
olivat valkeiksi maalatut ja kultauksin koristetut, näkyi likaisten
kämmenien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja kolahteli nurkissa aluksen
heilahdellessa. Muuan tohtorin lääkärikirjoista oli pöydällä avattuna ja
puolet sen lehdistä oli revitty, arvatenkin piippujen sytyttimiksi.
Keskellä savusi yhä lamppu himmeänä, umbranruskeana.

Minä menin kellariin. Kaikki tynnyrit olivat poissa ja hämmästyttävän
suuri määrä pulloista oli tyhjennetty ja heitetty pois. Totta totisesti
ei roistoista yksikään ollut kapinan jälkeen nähnyt selvää päivää.

Kellarissa haparoidessani löysin lopulta Hands'ia varten pullon, jossa
vielä oli vähän viinaa, ja itseäni varten kaivoin esiin vähän korppuja,
hedelmäsäilykkeitä, suuren rypäleen rusinoita sekä palasen juustoa.
Näine saaliineni palasin kannelle, panin oman varastoni peräsintukin
taakse ja, pysyttäytyen Handsista turvallisen välimatkan päässä, menin
vesisäiliölle keulaan ja sammutin janoni pitkin siemauksin. Vasta sitten
annoin viinan Handsille.

Hän joi ainakin neljänneksen, ennenkuin otti pullon huuliltaan.

"Äh", virkkoi hän, "tuhat tulimmaista, juuri tätä tarvitsinkin!"

Minä olin jo istuutunut omaan nurkkaani ja aloittanut ateriani.

"Ovatko haavat pahojakin?" kysyin häneltä.

Hän mörisi tai paremminkin sanoen haukkui.

"Jos se tohtori olisi laivassa", hän puhui, "niin pian olisi paikat
paikoillaan. Mutta minulla ei ole onnea hituistakaan, näes, ja siinä se
vika minuun nähden on. Mitä tuohon kansiluutaan tulee, niin hän on kuin
onkin kuollut", hän lisäsi tarkoittaen punalakkista miestä. "Ei hän
sitäpaitsi ollutkaan mikään merimies. Mutta mistähän sinä tänne
ilmestyit?"

"Minä tulin vain ottamaan haltuuni tämän laivan, herra Hands, ja nyt
nähnette hyväksi pitää minua toistaiseksi kapteeninanne."

Hän katsahti minuun hyvinkin happamen näköisenä, mutta ei virkkanut
mitään. Hänen poskensa olivat jo saaneet vähän väriä, mutta huonon
näköinen hän yhä oli eikä jaksanut pysyä asennossaan laivan
heilahdellessa.

"Sivumennen sanoen", jatkoin minä, "minä en suvaitse tuota lippua, herra
Hands, ja teidän luvallanne lasken sen alas. Parempi ilman lippua kuin
että tuo rääsy roikkuu mastosta."

Ja väistäen taas puomia minä juoksin lippuliinalle, vedin alas kirotun
ryövärilipun ja heitin sen mereen.

"Jumala kuningasta suojelkoon", huudahdin lakkiani heiluttaen; "ja
kapteeni Silverin valta olkoon lopussa!"

Hän tarkasteli minua tuikeasti ja viekkaasti, leuka yhä rintaa vasten
painuneena.

"Minä luulen", hän viimein virkkoi -- "minä luulen, kapteeni Hawkins,
että te nyt tarvitsette vähän niinkuin apua maihin päästäksenne.
Emmeköhän me vähän keskustele?"

"Miksi ei", vastasin, "vallan mielelläni, herra Hands. Puhukaa vain
suunne puhtaaksi!" Ja minä menin jatkamaan hyvällä ruokahalulla
ateriaani.

"Tuo mies", hän alkoi nyökäyttäen heikosti päätään ruumiiseen päin
--O'Brien oli hän nimeltään ja kansallisuudeltaan irlantilainen -- "tuo
mies ja minä nostimme purjeet aikoen tuoda laivan takaisin. Mutta hän on
nyt kuollut, kuollut kuin kivi, ja ken nyt tätä laivaa hoitaa, en
käsitä. Jollen minä sinua vähän ohjaile, niin ei sinussakaan siihen
miestä ole, sen mukaan kuin minä asiata ymmärrän. Mutta kuulehan nyt,
sinä annat minulle ruokaa ja juomaa ja vähän vaatteenriekaletta haavani
kääreeksi, niin minä neuvon sinua laivan ohjauksessa. Ja silloin voimme
mielestäni molemmat olla tyytyväisiä."

"Yhden seikan sanon sinulle", virkoin, "minä en aio takaisin kapteeni
Kidd'n satamaan. Tarkoitukseni on purjehtia pohjoiseen lahteen ja laskea
laiva siellä rauhassa rantaan."

"Tietysti se on tarkoituksesi", hän huudahti. "Enhän toki liene niin
suuri pöllö, etten sitä älyäisi! Minä olen koettanut onneani ja joutunut
alakynteen, ja nyt olet sinä käskijä. Pohjoissatamaan! Eihän minulla ole
valitsemisen varaa, ei totta totisesti! Minä auttaisin sinua viemään
laivan vaikka suoraan raastuvan pihamaalle. Tuhat tulimmaista, sen
tekisinkin!"

Minusta hänen ehdotuksensa oli järkevä. Me teimme kaupat siinä
tuokiossa. Kolmen minuutin kuluttua minä ohjasin _Hispaniolaa_
myötätuuleen pitkin Aarresaaren rantaa, toivoen hyvinkin voivani
sivuuttaa pohjoisen niemen ennen keskipäivää ja pääseväni
pohjoissatamaan ennen nousuvettä. Silloin voisimme rauhassa laskea
aluksen rantaan ja odottaa, kunnes laskuvesi sallisi meidän mennä
maihin.

Minä köytin peräsimen ja menin alas omalle kirstulleni, josta toin
äitini antaman pehmeän silkkinenäliinan. Sillä sitoi Hands minun
avullani reiteen saamansa syvän haavan, ja saatuaan vähän ruokaa sekä
kulauksen tai pari viinaa hän alkoi silminnähtävästi virkistyä, istui
suorempana, puhui äänekkäämmin ja selvemmin ja näytti joka suhteessa
kokonaan toiselta mieheltä.

Tuuli oli meille erittäin suotuisa. Aluksemme kiisi sen ajamana kepeästi
kuin lintu, ja saaren rannikko vilisi nopeasti ohitsemme alati muotoaan
muuttaen. Pian olimme sivuuttaneet ylävämmät seudut ja keinuimme matalan
hietaisen rannan edustalla, jossa siellä täällä kasvoi vaivaismäntyjä.
Mutta pian olimme senkin sivuuttaneet ja kääntäneet louhikkoisen
kallioniemen ympäri, johon saari pohjoisessa päättyi.

Minä ylpeilin suuresti uudesta päällikön virastani ja nautin raikkaasta
aurinkoisesta ilmasta sekä rannikon alati vaihtuvista näköaloista.
Minulla oli nyt runsaasti vettä ja hyvää ruokaa, ja omatuntoni, joka
karkaamiseni vuoksi oli ollut sangen rauhaton, tyyntyi nyt kun ajattelin
suurenmoista voittoani. Luulenpa, etten enää olisi voinut toivoa
itselleni mitään enempää, elleivät toverini silmät olisi alati
pilkallisina seurailleet, ja hänen kasvoillaan aina päilynyt ilkeä hymy.
Siinä hymyssä oli samalla kertaa sekä kipua että heikkoutta -- kuluneen
vanhuksen hymyä; mutta hänen kasvojensa ilmeessä oli sitäpaitsi jotain
ilkkuvaa ja salakavalaa, kun hän yhtämittaa viekkaasti tarkasteli
hommiani.



26 Luku.

Israel Hands.


Tuuli kääntyi nyt länteen, aivankuin toivomuksiamme noudattaen. Sitä
helpommin pääsimme purjehtimaan saaren luoteisesta kulmasta
Pohjoislahden suulle. Kun meillä ei ollut voimia ankkurin
käsittelemiseen emmekä uskaltaneet laskea alustamme rantaan, ennenkuin
vuoksi oli ehtinyt kohota vähän korkeammalle, oli meillä nyt aikaa yllin
kyllin. Toverini neuvoi, miten minun oli käännettävä laiva tuuleen.
Monen yrityksen jälkeen siinä onnistuinkin, ja me istuuduimme vaieten
toisen ateriamme ääreen.

"Kapteeni", virkkoi hän viimein, huulillaan yhä tuo entinen kiusallinen
hymynsä, "tuossa on tuo vanha toverini O'Brien; mitähän jos
heilauttaisimme hänet mereen. Minä en tavallisesti saivartele enkä
nytkään tunne tunnonvaivoja hänen suunsa tukkimisesta; mutta minusta hän
ei ole laivamme kaunistuksenakaan -- eikä kai teistäkään."

"Minun voimani eivät siihen riitä, eikä toisekseen se tehtävä minua
miellytä. Jääköön senvuoksi minusta nähden tuohon", virkoin.

"Tämä oli onneton laiva -- tämä _Hispaniola_, Jim", hän jatkoi silmää
iskien. "Tällä on ihan kuin jonkinlainen voima viedä mieheltä henki,
tällä _Hispaniolalla_ -- montakohan poloista merimiestä onkaan jo
joutunut surman omaksi siitä kun sinä ja minä astuimme laivaan
Bristolissa. En ole vielä niin sikamaisen huonoa onnea nähnyt, en
totisesti! Tuossa on nyt tuo O'Brien -- hän on kuollut, vai mitä? No
niin, minä en ole mikään oppinut mies ja sinä olet poika, joka osaat
lukea ja selitellä; sano nyt minulle suoraan, onko sinun mielestäsi
kuollut mies aivan ikuisesti kuollut vai palaako hän vielä elävien
pariin?"

"Sinä surmaat ruumiin, Hands, mutta et sielua; se sinun pitäisi jo
tietää", vastasin. "O'Brien on toisessa maailmassa ja katselee ehkä
sieltä meitä."

"Vai niin!" hän virkkoi. "Se on onnetonta -- vastustajan surmaaminen
näyttää siis olevan vain turhaa ajan hukkaa. Oli miten oli, ne henget
eivät taida sentään pienistä välittää, sen mukaan mitä minä olen nähnyt.
Mutta henget sikseen, Jim. Sinä olet puhunut minulle suoraan ja minä
olisin hyvin kiitollinen, jos sinä menisit tuonne kajuuttaan ja toisit
minulle sitä -- sitä -- hitto vieköön! En saa nimestä kiinni; no niin
tuo minulle pullo viiniä, Jim -- tämä viina on liian väkevää minulle."
Mutta Handsin huono muisti näytti minusta luonnottomalta, ja mitä tuli
siihen, että hän joisi viiniä mieluummin kuin viinaa, niin sitä minä en
ollenkaan uskonut. Koko juttu oli tekemällä tehtyä. Hän tahtoi minun
poistuvan kannelta -- sen verran oli selvää. Mutta mikä tarkoitus siinä
piili, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Hänen silmänsä välttivät
aina katsettani; ne pälyivät sinne tänne, tarkastellen milloin taivasta,
milloin taas O'Brien vainajaan pälyen. Koko ajan hän hymyili ja näytteli
kieltään niin rauhattomana ja hämillään, että lapsikin olisi voinut
huomata hänen petosta hautovan. Minä olin kuitenkin heti valmis
vastaamaan, sillä minä älysin missä etevämmyyteni piili. Niin perin
tyhmältä mieheltä minä helposti kykenisin viimeiseen asti salaamaan
epäluuloni.

"Vai viiniä!" virkoin. "Sen parempi. Punaistako vai valkoista?"

"No niin, luullakseni se on aivan saman tekevä minulle, toveri", hän
vastasi; "kunhan se vain on väkevää eikä vähällä lopu."

"Olkoon menneeksi", vastasin. "Minä tuon portviiniä. Mutta kotvan sitä
saanen etsiä."

Näin sanoen minä laskeuduin alas rappusia niin suurella kolinalla kuin
suinkin aikaansain, sieppasin kengät jaloistani, juoksin käytävän
toiseen päähän, kapusin ylös keulakajuutan portaita ja kurkistin
kannelle. Tiesin, ettei hän odottaisi näkevänsä minua siellä, mutta olin
kuitenkin mahdollisimman varovainen. Ja pahimmatkin epäluuloni
osoittautuivat tosiksi.

Hän oli kohottautunut käsiensä ja polviensa varaan, ja vaikka sääreen
nähtävästi kovasti koskikin liikkuessa -- sillä kuulin hänen vaivoin
voihkinan pidättävän -- niin ryömi hän kuitenkin hyvää kyytiä kannen
yli. Parissa minuutissa hän oli ylähangan vesireikien luona ja kaivoi
eräästä köysikasasta esiin pitkän puukon, taikka, paremmin sanoen,
lyhyehkön tikarin, joka oli kahvaa myöten veressä. Hän tarkasteli sitä
hetkisen, leuka päättäväisesti eteenpäin työnnettynä, koetti kärkeä
kämmeneensä ja, piiloittaen sitten aseen poveensa, ryömi takaisin
entiselle paikalleen.

Enempää minun ei nyt tarvinnutkaan tietää. Israel kykeni liikkumaan, hän
oli nyt asestettu, ja koska hän oli nähnyt niin paljon vaivaa
päästäkseen seurastani vapaaksi, niin olin minä selvästi tarkoitettu
uhriksi. Mitä hän senjälkeen aikoi tehdä -- ryömiäkö yli saaren
Pohjoislahdesta suon keskeiselle leiripaikalle, vaiko laukaista pitkän
Tomin luottaen siihen, että hänen omat toverinsa ensiksi tulisivat hänen
avukseen -- sitä minä luonnollisesti en voinut arvata.

Tunsin voivani kuitenkin luottaa häneen yhdessä asiassa, koska meidän
molempien edut siinä kävivät yhteen, ja se oli kuunarin saattaminen
satamaan. Kumpikin meistä halusi saada sen suojaan rannalle ja niin
sijoitetuksi, että se tarpeen tullen olisi mahdollisimman vähällä
vaivalla ja vaaralla jälleen irroitettavissa. Ja minä päättelin, että
siksi kunnes tämä oli tehty, minun henkeni kyllä oli turvattu.

Samalla kuin aivoni selvittelivät näitä seikkoja, ei ruumiinikaan ollut
toimettomana. Minä olin luikkinut takaisin kajuuttaan, pistänyt kengät
jälleen jalkoihini ja umpimähkään kaapannut jonkun viinipullon käteeni.
Palasin nyt tuomisineni jälleen kannelle.

Hands makasi aivan samassa asennossa kuin lähtiessänikin,
kokoonlyyhistyneenä ja silmäluomet alaspainuneina, aivan kuin olisi hän
ollut liian heikko, valoa sietääkseen. Minun palatessani hän kuitenkin
katsahti ylös, napsautti hyvin tottuneesti pullosta kaulan poikki ja
otti aika siemauksen, virkkaen vanhaan tapaansa: "onneksi olkoon!"
Sitten hän oli hetkisen aivan hiljaa, kunnes veti esiin tupakkarullan ja
pyysi minua leikkaamaan siitä itselleen mällin.

"Leikkaapa tuosta kiemura minulle", hän virkkoi, "sillä minulla ei ole
veistä, ja vaikka olisikin veitsi, niin tuskinpa olisi voimia. Ah, Jim,
Jim, pelkäänpä tehneeni lehmänkäännöksen. Leikkaa minulle mälli, joka
sangen varmaan lienee viimeiseni, poikaseni, sillä luulenpa olevani
lähdössä pitkälle kotimatkalle."

"Mällin leikkaan", virkoin, "mutta jos olisin sinun housuissasi ja
arvelisin tilani niin huonoksi, niin rukouksiin turvautuisin, kuten
kristityn miehen sopii."

"Miksi?" hän kysäsi, "sanopa minulle, miksi."

"Miksikö?" huudahdin. "Hetkinen sitten kyselit minulta kuolleista. Sinä
olet uskostasi luopunut, sinä olet elänyt synneissä, valheissa ja
veritöissä. Tuossa jalkojesi juuressa makaa parhaallaan mies, jonka olet
surmannut, ja sinä kysyt minulta 'miksi.' Kautta Jumalan laupeuden,
Hands, etkö jo käsitä?"

Minä puhuin vähän kiivaasti, kun muistin verisen tikarin, jonka hän oli
piiloittanut taskuunsa ja jolla hän aikoi minut katalasti murhata. Mutta
hän puolestaan otti huikean kulauksen viinipullosta ja lausui tavattoman
juhlallisesti:

"Kolmekymmentä vuotta olen minä meriä kyntänyt, nähnyt hyvää ja pahaa,
parempaa ja vielä pahempaa, kauniita ilmoja ja pahoja säitä, ruoan
loppuvan ja puukkojen heiluvan ja muuta vaikka minkälaista. Minä sanon
nyt sinulle, etten vielä koskaan ole nähnyt hyvää hyvyydestä koituvan.
Käy päälle; se on elämänohjeeni; kuolleet eivät pureksi, se on elämän
vakaumukseni -- amen, niin olkoon. Mutta kuules nyt", hän lisäsi äkkiä
vaihtaen äänensävyä, "me olemme jo tarpeeksi hullutelleet. Nousuvesi on
jo tarpeeksi korkealla. Sinun täytyy noudattaa käskyjäni, kapteeni
Hawkins, niin ohjaamme tuota pikaa aluksen satamaan."

Kaiken kaikkiaan oli meillä vain pari mailia purjehdittavana, mutta
tehtävä oli vaikea, kun väylä tähän pohjoiseen satamaan oli ahdas ja
matala ja sitäpaitsi antautui idästä länteen, joten alusta täytyi
nokkelasti käsitellä sisään päästäkseen. Luulen olleeni kätevä perämies
ja varma olen siitä, että Hands oli erinomainen luotsi, sillä me teimme
käännöksen toisensa perästä ja vältimme rantoja niin suurella
varmuudella, että sitä huvikseen katseli.

Tuskin olimme niemekkeet sivuuttaneet, kun olimme täydelleen maan
suojassa. Pohjoissataman rannat olivat yhtä sankkametsäisiä kuin
eteläisen satamankin, mutta lahti oli pitempi ja kapeampi ja näytti
enemmän joen suulta, mikä se oikeastaan olikin. Suoraan edessämme lahden
eteläpäässä me näimme melkein lopulleen lahonneen laivan hylyn. Se oli
ollut suuri kolmimastoinen alus, mutta oli jo niin kauan ollut alttiina
vaihtelevien ilmojen vaikutukselle, että se oli kokonaan peittynyt
paksuun ruohoverhoon, ja sen kannella kasvoi pensaita, jotka nyt olivat
täydessä kukassa. Näky oli masentava, mutta osoitti samalla, että satama
oli suojaisa.

"Kas vain", Hands virkkoi, "tämähän on suloinen sopukka näin maihin
laskea. Tasainen hietapohja, ei värettäkään vedenpinnalla, puita
ympärillä ja vanha alus kukkimassa kuin paras puutarha!"

"Ja kun kerran olemme maihin ajaneet", kysäsin, "niin miten saamme
aluksen jälleen irti?"

"Kysymys sekin", hän vastasi; "viet vain köyden maihin tuonne toiselle
rannalle laskuveden aikaan, sidot sen kiinni johonkin noista suurista
männyistä, tuot toisen pään takaisin ja sidot sen kiertovipuun ja odotat
nousuvettä. Kun sitten nousuvesi tulee, niin miehet vipua kiertämään ja
laiva luisuu vesille tuossa tuokiossa. Mutta nyt, poikaseni, pidä
varasi. Olemme perillä ja vauhti on liian kova. Ylemmäksi vähän -- kas
niin -- suoraan -- ylemmäksi -- hiukan alemmaksi -- suoraan suoraani"

Näin hän jakeli käskyjään ja minä tottelin henkeä pidättäen kunnes hän
äkkiä huudahti: "nyt, sydänkäpyseni, päin tuuleen!" Minä tein työtä
käskettyä, _Hispaniola_ kääntyi nopeasti ja läheni matalaa metsäistä
rantaa.

Viimeiset jännittävät käänteet estivät vähän minua pitämästä Handsia
yhtä tarkasti silmällä kuin tähän asti olin tehnyt. Nytkin oli mieleni,
odottaessani laivan törmäävän rantaan, niin jännitettynä, että minä
kokonaan unhoitin uhkaavan vaaran ja seisoin, ylähangan kaidetta vastaan
nojautuneena, katsellen laivan keulasta sivuille leviäviä pieniä
laineita. Olisin joutunut surman suuhun vähääkään puolustautumatta,
ellei äkkiä joku ääni olisi minua herättänyt ja saanut minut kääntämään
päätäni. Kuulin ehkä kolauksen tai näin hänen varjonsa liikahtavan,
taikka oli se vain vaistomainen tunne -- miten tahansa, kun katsahdin
sivulleni, niin siinä oli jo Hands puolitiessä tulossa minua kohti,
tikari koholla oikeassa kädessään.

Taisimme molemmat huudahtaa, kun katseemme yhtyivät, mutta kun minun
huutoni oli kauhun parahdus, niin karjaisi hän kuin vihainen härkä.
Samassa silmänräpäyksessä hän hyökkäsi eteenpäin ja minä hyppäsin
syrjään paetakseni keulaan. Samassa päästin käsistäni peräsimen, joka
vinhasti pyörähti ylähankaan. Tämä pelasti henkeni, sillä peräsimenvarsi
iski Handsia rintaan ja pysäytti hänet hetkeksi.

Ennenkuin hän ennätti iskusta tointua, olin jo päässyt turvaan nurkasta,
jossa hän oli aikonut minut yllättää, ja minulla oli nyt koko kansi
käytettävänäni. Suurmaston luona minä pysähdyin, vedin taskustani
pistoolin ja tähtäsin häneen levollisena, vaikka hän oli jo kääntynyt ja
tulossa uudelleen kimppuuni. Minä painalsin liipasinta, lukko laukesi,
mutta leimausta ei näkynyt eikä pamausta kuulunut: sankkiruudin oli
merivesi liuottanut kelvottomaksi. Minä kirosin huolimattomuuttani.
Miksi en ollut jo hyvissä ajoin uudelleen ladannut aseitani? Silloin en
olisi ollut kuten nyt vain pakeneva lammas tuon teurastajan edessä.

Oli vallan ihmeellistä, miten nopeasti hän liikkui, vaikka olikin
haavoitettu. Harmahtavat hiukset olivat valahtaneet kasvoille, jotka
vihan vimmassa punoittivat kuin punaisin lippu. Minulla ei ollut aikaa
koettaa toista pistooliani eikä ollut siihen haluakaan, kun arvasin
senkin olevan yhtä kelpaamattoman. Sen heti selvästi älysin, ettei minun
pitänyt häntä yhäti paeta, sillä silloin hän olisi pian teljennyt minut
keulaan, samoin kuin hän hetki sitten oli vähällä saada minut perässä
yllätetyksi. Jos kerran sellaiseen satimeen jouduin, niin vallan
varmasti hänen verinen tikarinsa oli viimeinen, jota iäisyyden tällä
puolen saisin tuntea. Minä asetin käteni vasten suurmastoa, jolla oli
riittävästi paksuutta, ja odotin jokainen hermo jännitettynä.

Kun hän huomasi, että minä aioin mastoa kiertäen välttää häntä, niin
hänkin pysähtyi, ja hetkinen pari kului epäilyihin hänen puoleltaan ja
vastaaviin liikkeihin minun puoleltani. Se oli samaa leikkiä, jota niin
usein olin kotinurkissani leikkinyt, mutta totta totisesti ei sydämeni
liene koskaan tässä leikissä niin hurjasti lyönyt. Se oli kuitenkin
pojan leikkiä ja minä ajattelin kylläkin pitäväni siinä puoleni
vanhahkoa merimiestä vastaan, jonka sääri lisäksi oli haavoitettu.
Rohkeuteni rupesikin nousemaan niin nopeasti, että minä aloin jo
miettiä, miten tämä leikki oli loppuva; ja vaikka tiesin voivani sitä
kauankin pitkittää, en kuitenkaan nähnyt mitään lopullisen pelastumisen
mahdollisuutta.

Asemamme oli tällainen, kun _Hispaniola_ äkkiä iski rantaan, huojahti,
karisi hetkisen hiekassa ja kallistui sitten ajatuksen nopeudella
oikealle, kunnes kannen kaltevuus oli ainakin 45 astetta ja vesi pursusi
sisään kaiteen aukoista, muodostaen aikamoisen lammikon kaiteen ja
kannen kulmaukseen.

Me lensimme kumpikin silmänräpäyksessä kumoon ja kierimme yhdessä laivan
toiseen laitaan punalakkisen vainajan seuratessa jäykkänä perässämme.
Olimme niin lähekkäin, että pääni iski Handsin jalkoihin jotta hampaani
kalisivat. Tärähdyksestä huolimatta olin kuitenkin ensiksi jälleen
jaloillani, sillä Hands oli takertunut vainajan ruumiiseen. Laivan
kallistuminen oli tehnyt kannen leikkiin kelpaamattomaksi; minun täytyi
keksiä joku toinen pakotapa ja viipymättä, sillä viholliseni oli melkein
kantapäilläni. Nopeasti hyppäsin perämaston vanteille, kapusin
vikkelästi ylös enkä vetänyt henkeä ennenkuin istuin ristipuulla.

Nopea toiminta oli pelastanut henkeni. Tikari osui vain puolen jalkaa
alemmaksi mastoon minun kiivetessäni ylös, ja siellä seisoi Hands suu
auki tuijottaen ylöspäin oikeana ällistyksen ja pettymyksen perikuvana.
Kun minulla nyt oli hetkinen vapaasti käytettävänä, vaihdoin nopeasti
uuden sankkiruudin toiseen pistooliini, ja saatuani sen käyttökuntoon
rupesin lataamaan toista kokonaan uudelleen, ollakseni vielä varmempi
asiastani.

Uusi puuhani ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Handsia. Hän huomasi
onnenpyörän kääntyvän hänelle vastaiseksi. Ja tuokion tuumailtuaan
hänkin vaivalloisesti hinautui vanteille ja rupesi, tikari hampaissa,
hitaasti kapuamaan ylöspäin. Haavoittuneen säären liikutteleminen maksoi
hänelle lukemattomat voihkinat ja hidastutti tavattomasti kulkua. Niinpä
olinkin valmisteluni rauhassa lopettanut, ennenkuin hän oli edes
kolmatta osaa välimatkasta taivaltanut. Silloin minä, pistooli
kummassakin kädessä, virkoin hänelle:

"Askel vielä, Hands, niin ammun aivosi mäsäksi. Kuolleet eivät pureksi,
kuten tiedät", lisäsin ylimielisesti naurahtaen.

Hän pysähtyi siihen paikkaan. Näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän
koetti miettiä, ja se tehtävä kysyi häneltä niin paljon aikaa ja vaivaa,
että minä uudessa turvapaikassani purskahdin äänekkääseen nauruun.
Viimein hän kerran pari nielaistuaan sai suunsa käyntiin mutta kasvoilla
oli yhä tuo perin typerä ilme. Voidakseen puhua hän otti tikarin
hampaistaan, mutta säilytti muuten entisen asentonsa.

"Jim", hän puhui, "olemme tainneet joutua riitaan, me molemmat, mutta
koetetaan nyt sopia. Jos minä vain olisin saanut sinut satimeen, niin
--; mutta minulla ei ole onnea, ei totisesti, ja pelkäänpä, että minun
täytyy antautua sinulle, poikanulikalle, mikä, kuten hyvin ymmärtänet,
käy kovin vanhan merikarhun sapelle."

Minä parhaillaan nautin hänen sanoistaan, itsetietoisena kuin kukko
orrella, kun hän äkkiä heilautti oikeaa kättään. Kuulin kuin nuolen
ilmassa vongahtavan tunsin sysäyksen ja kirpeän pistoksen ja siinä nyt
istuin olkapuustani mastoon naulittuna kiinni. Tuskasta ja äkillisestä
hämmästyksestä -- en voi sanoa sen tapahtuneen vapaasta tahdostani, enkä
ainakaan tiennyt tähdänneeni -- laukesivat molemmat pistoolini ja
putosivat samalla käsistäni. Eivätkä ne seuratta pudonneet; heikosti
parahtaen Hands hellitti otteensa vanteista ja suistui suinpäin mereen.



27 Luku.

Paljon rahaa.


Laiva kun oli pahasti kallellaan, ulkonivat mastot kauas yli laidan, ja
ristipuulla istuessani minulla siten oli ainoastaan vettä alapuolellani.
Hands, joka oli alempana, oli luonnollisesti lähempänä laivaa ja putosi
minun ja laidan välille. Kerran hän kohosi pinnalle, värjäten kuplista
kihisevän veden verellään, mutta vajosi sitten ainaiseksi. Veden
selvittyä minä näin hänen makaavan kokoon käpertyneenä kirkkaalla
hietapohjalla laivan kyljen varjossa. Pari kalaa sujahti hänen ruumiinsa
ylitse. Vedenpinnan värähdellessä hän näytti toisinaan vähän liikahtavan
aivan kuin noustakseen. Mutta kuollut hän kuitenkin oli, sekä hukkunut
että ammuttu, ja makasi nyt kalojen ruokana samassa paikassa, jossa hän
oli suunnitellut minun päivieni päättyvän.

Heti kun tästä tosiseikasta selville pääsin, alkoi minua peloittaa ja
päätäni huimata. Lämmin veri valui pitkin selkääni ja rintaani. Tikari,
joka olkapääni oli mastoon naulinnut, tuntui polttavan haavassa kuin
tulikuuma teräs. Mutta ei se kuitenkaan ollut tämä ruumiillinen tuska,
joka minua kiusasi. Sen tunsin voivani kestää valituksitta. Enimmin
kauhistutti minua se, että putoaisin ristipuulta tuonne viheriään,
liikkumattomaan veteen, alilaivurin ruumiin viereen.

Minä puristin molemmin käsin vantteja niin että kynsiäni kirveli ja
ummistin silmäni, aivan kuin peittääkseni itseltäni vaaranalaisen
asemani. Vähitellen kuitenkin mieleni rauhoittui, sydämeni rupesi
lyömään vähän tyynemmin ja olin jälleen oma herrani.

Ensin aioin nykäistä tikarin irti; mutta joko se koski liian kipeästi
tai petti rohkeuteni -- ja luovuin aikeestani, ankaran väristyksen
puistattaessa ruumistani. Mutta miten olikaan, juuri tuo väristys
suoritti koko tempun. Tikari oli vähällä ollut osua kokonaan syrjään. Se
oli lävistänyt vain pienen ihonkaistaleen, ja sen repäisi väristys nyt
rikki. Verta vuosi kyllä runsaammin, mutta minä olin jälleen vapaa ja
ainoastaan paidastani ja takistani kiinni mastossa.

Nämä helposti nykäisin rikki ja laskeuduin kannelle oikeanpuolisia
vantteja myöten. En mistään hinnasta olisi nyt uskaltanut käyttää
vasemmanpuolisia vantteja, joilta Israel äsken oli pudonnut.

Kannelle saavuttuani sidoin haavani parhaan mukaan. Se kyllä kirveli ja
vuoti verta aika tavalla, mutta ei ollut syvä eikä vaarallinen eikä
sanottavasti haitannut minua kättä käyttäessäni. Sitten katselin
ympärilleni, ja kun laiva tavallaan nyt oli minun vallassani, rupesin
tuumimaan sen vapauttamista viimeisestäkin matkustajasta
--O'Brien-vainajasta.

Hän oli, kuten jo olen maininnut, ajautunut laitaa vasten, missä hän
makasi kuin mikäkin kauhea, luonnoton nukke, luonnollisen kokoisena
kylläkin, mutta samalla niin kelmeänä ja jäykkänä. Hänen asentonsa oli
sellainen, että helposti saatoin häntä käsitellä, ja kun tottumukseni
tärisyttäviinkin seikkailuihin oli melkein täydellisesti haihduttanut
minusta kuolleiden pelon, tartuin häntä vyötäisistä kuin olisi hän ollut
mikäkin pehkusäkki ja heilautin hänet yli laidan. Kovasti polskahtaen
hän vajosi mereen, punainen myssy irtausi päästä ja jäi kellumaan
pinnalle, ja heti kun vesi oli tyyntynyt, näin minä hänen ja Israelin
makaavan vierekkäin, hiljaa huojahdellen veden liikkeestä. Vaikka
O'Brien olikin vielä nuorehko mies, oli hän kaljupäinen. Siellä hän nyt
makasi, kalju pää murhaajansa polvilla, ja nopsaliikkeiset kalat
uiskentelivat molempien ruumiitten yläpuolella.

Olin nyt ypöyksin laivalla. Vuorovesi oli juuri vaihtunut. Aurinko oli
jo painunut niin lähelle taivaanrantaa, että läntisen rannan puiden
varjot alkoivat ulottua yli koko lahden ja muodostella kuvioita laivan
kannelle. Iltatuuli oli virinnyt, ja vaikka kaksihuippuinen kumpu idässä
olikin siltä suojana, rupesivat köydet hiljakseen humajamaan ja veltot
purjeet heilahtelemaan. Minä huomasin siinä vaaran alukselle.
Keulapurjeet sain helposti lasketuiksi, mutta suurpurje oli
pulmallisempi. Aluksen kallistuessa oli puomi luonnollisesti heilahtanut
ulos sivulle, ja sen pää sekä parisen jalkaa itse purjeesta oli nyt
veden alla. Arvelin tämän vaaraa vielä lisäävän, mutta jännitys oli niin
suuri, että minua vähän peloitti ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.
Viimein kuitenkin vedin esiin veitsen ja leikkasin poikki laskuköydet.
Piikki putosi heti alas ja suuri osa purjeesta levisi veden pinnalle,
mutta ponnistelinpa sitten miten tahansa, niin ei kahveli
liikahtanutkaan ja siihen minun täytyi puuhani lopettaa. _Hispaniolan_
täytyi nyt, kuten minun itsenikin, luottaa vain onneen.

Koko lahti oli nyt peittynyt metsän varjoon. Muistan hyvin, miten
viimeiset auringonsäteet pujotteleutuivat puiden väliin jääneestä
aukosta laivanhylylle ja jalokivinä loistaen valaisivat sen
kukkaispeitettä. Ilma kylmeni, vuorovesi virtasi nopeasti merelle päin
ja kuunari kallistui yhä enemmän oikealle kyljelleen.

Kapusin laidalle ja kurkistin reunan yli. Vesi näytti tarpeeksi
mataloituneen, ja pidellen molemmin käsin katkaisemastani laskuköydestä
laskeuduin hiljalleen veteen. Se ei ulottunut vyötäisiinkään saakka,
hietapohja oli kovaa ja pienien laineiden uurteiseksi muodostelemaa, ja
minä kahlasin rohkein mielin rannalle, jättäen _Hispaniolan_ kallelleen,
isopurje lahdelman pinnalle levinneenä. Jotenkin samaan aikaan aurinko
meni mailleen ja tuuli humisi hiljaa illan hämyssä huojuvien honkien
latvoissa.

Vihoviimein olin siis päässyt mereltä maihin, mutta tyhjin käsin en
palannutkaan. Siinä oli nyt kuunarimme vapaana merirosvoista ja valmiina
ottamaan vastaan omat miehemme ja viemään heidät jälleen ulapalle.
Mieleni paloi takaisin hirsimajaamme kehastelemaan urotöitäni. Minua
ehkä pakoni johdosta soimattaisiin, mutta _Hispaniolan_ valloitus oli
omiansa tukkimaan heiltä suun; ja minä toivoin kapteeni Smollettinkin
myöntävän, etten ollut aikaani turhaan kuluttanut.

Näin tuumaillen läksin taivaltamaan kohti hirsimajaa ja tovereitani.
Muistin, että itäisin niistä joista, jotka laskivat kapteeni Kiddin
satamaan, alkoi kaksihuippuiselta kummulta vasemmalta puoleltani, ja
minä suuntasin kulkuni sinne päin päästäkseni virran yli sen alkupäässä.
Metsä oli jotenkin harvaa, ja pian olin kiertänyt kummun juurelle ja
kahlannut puron yli, jossa vesi nousi minulle vain puolipolveen.

Olin nyt lähellä sitä paikkaa, missä olin Ben Gunnin kohdannut, ja
rupesin kulkemaan varovaisemmin, pälyen joka taholle. Hämärä oli
syvennyt pimeydeksi, ja kun astuin ulos molempien kummun huippujen
välisestä notkosta, huomasin taivasta vasten värehtivän valon
kajastuksen, ja arvelin saaren asukkaan keittävän siellä illallistaan
nuotion ääressä. En kuitenkaan voinut olla kummastelematta moista
huolimattomuutta hänen puoleltaan, jos näet minä näin hänen nuotionsa
kumotuksen, niin eikö se näkynyt myöskin Silverille, joka majaili
rannalla suon reunassa?

Vähitellen yö yhä pimeni. Perin vaikeata oli pitää kulkuni suunta edes
suunnilleen oikeana, kaksihuippuinen kumpu takanani ja Tähystäjä
oikealla häämöittivät yhä epäselvempinä pimeydessä, vain jokunen tähti
tuikki kelmeänä taivaalla ja vähän väliä minä tupsahdin pensaihin tai
tuperruin hiekkaisiin kuoppiin.

Äkkiä vähän valkeni ympärilläni. Katsahdin ylös. Kuun valju kajastus oli
valaissut Tähystäjän huipun ja pian näin jotain leveätä, hopeankarvaista
kohoavan puiden lomitse. Arvasin kuun nousseen.

Sen avulla suoritin nopeasti loput taipaleesta ja vuoroin kävellen,
vuoroin juosten kiiruhdin kärsimättömänä hirsimajaa kohti. Päästyäni
metsikköön, joka oli varustuksen edustalla, en kuitenkaan ollut aivan
ajattelematon, vaan hiljensin kulkuani ja liikuin varovasti. Perin
surullisesti olisivat seikkailuni loppuneet, jos omat toverini olisivat
erehdyksessä minut ampuneet.

Kuu nousi yhä korkeammalle, sen valo tulvi jo valtoinaan metsän
aukeamiin. Mutta suoraan edessäni alkoi toisenlainen valonkajastus näkyä
puiden lomitse. Se on punertava ja lämmittävä ja silloin tällöin se
vähän himmeni -- aivan kuin kokkotulen jäännökset olisivat siellä
liekehtineet.

En kuolemaksenikaan käsittänyt, mitä se oli.

Viimein saavuin raivatun ahon reunaan.

Läntinen puoli oli kuun valaisema, mutta muu osa siitä ja hirsimaja
olivat vielä pimeässä. Majan toisella puolen oli suunnaton nuotio
palanut hiillokselle ja hehkui tasaisena punaisena kumotuksena, joka
perin räikeästi erottautui kuun valjusta valosta. Ei elävää olentoa
näkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin tuulen hiljainen suhina.

Pysähdyin hämmästyneenä, ehkä vähän pelästyneenäkin. Tapamme ei näet
ollut ennen laittaa suuria nuotioita. Kapteenin määräyksien mukaisesti
olimme olleet suorastaan itaroita polttopuiden suhteen, ja minua rupesi
pelottamaan että poissa ollessani oli jotain pahaa tapahtunut.

Hiivin itäisen kulmauksen ympäri pysytellen koko ajan varjossa, ja
sopivassa pimeimmässä kohdassa kapusin aitauksen yli.

Varmemmaksi vakuudeksi minä vielä laskeuduin polvilleni ja läksin
äänettömästi nelinkontin ryömimään majan kulmausta kohti. Likemmä
päästyäni mieleni äkkiä suuresti keveni. Se ei ole kyllä itsessään
mikään miellyttävä ääni, ja monesti olen sitä moittinut; mutta tuona
hetkenä se oli minulle kuin kauneinta musiikkia, kun kuulin toverieni
kuorossa kuorsaavan rauhallisesti nukkuessaan. Vahdin huuto merellä, tuo
mieluisa "Kaikki hyvin", ei ole konsaan niin tyynnyttävästi korviini
kaikunut.

Yksi seikka oli kuitenkin päivän selvä: heidän vahdinpitonsa oli
kerrassaan kelvotonta. Jos Silver miehineen olisi nyt ollut ryömimässä
heidän kimppuunsa, niin ei yksikään heistä olisi aamua nähnyt. Siinä nyt
oli seuraus siitä, että kapteeni makasi haavoittuneena, ajattelin, ja
uudelleen rupesin soimaamaan itseäni kun olin jättänyt heidät sellaiseen
vaaraan ajattelematta miten harvalukuiset he olivat vahdinpitoon.

Olin nyt päässyt ovelle ja kohousin seisaalleni. Sisällä oli pilkkosen
pimeä, niin etteivät silmäni siellä mitään erottaneet. Ääntä ei kuulunut
muuta kuin säännöllinen kuorsaaminen ja heikko naputus, joka vähän väliä
keskeytyi ja jota en kyennyt itselleni selittämään.

Pitäen käsiäni eteenpäin ojennettuina minä hiivin sisään. Paneusin vain
maata entiselle paikalleni (ajattelin itsekseni naureskellen) ja aamulla
sitten saisin nähdä, mitä naamoja he näyttäisivät minut huomatessaan.

Jalkani kosketti johonkin myötenantavaan. Se oli jonkun nukkujan jalka
ja hän käänsi mörähtäen kylkeä, mutta ei herännyt.

Mutta samassa äkkiä kajahti kirkuva ääni pimeästä:

"Paljon rahaa! Paljon rahaa! Paljon rahaa! Paljon rahaa!"
--loppumattomiin samaa soinnutonta nuottia kuin huhmaren kalinaa.

Silverin vihreä papukaija, Kapteeni Flint! Sen siis olin äsken kuullut
puun kuorta naputtavan; se se nyt, pidettyään parempaa vahtia kuin
yksikään muista elävistä olennoista, ilmoitti tuloni tuskastuttavan
yksitoikkoisella hokemisellaan.

Minulle ei jäänyt aikaa tointuakseni ällistyksestä. Papukaijan kimakka
ääni herätti nukkujat ja he hypähtivät jaloilleen. Samassa kuului
karkean kirouksen vahvistama Silverin huuto:

"Ken siellä?"

Minä pyörähdin pakoon, törmäsin johonkin miehistä, peräydyin ja juoksin
suoraan toisen syliin, joka puolestaan tarttui kovin kourin minuun
kiinni.

"Nouda soihtu, Dick", käski Silver, kun minut sitten oli varmasti
vangittu.

Muuan miehistä poistui majasta ja palasi pian kädessään palava soihtu.




KUUDES OSA:

KAPTEENI SILVER.



28 Luku.

Vihollisen leirissä.


Soihdun punertava loimu, valaistessaan hirsimajan sisustaa osoitti
tosiksi pahimmatkin aavistukseni. Mökki varastoineen oli merirosvojen
hallussa; tuossa oli viinatynnyri, tuossa sianliha ja leivät aivan
ennallaan, mutta vangeista ei näkynyt merkkiäkään, ja se kasvatti
pelkoni kymmenkertaiseksi. En voinut tätä muuten selittää kuin että
kaikki olivat surmatut, ja sydäntäni kouristi soimaus, etten ollut
jäänyt paikalleni kuollakseni heidän rinnallansa.

Merirosvoja oli mökissä kaiken kaikkiaan kuusi; muut olivat saaneet
surmansa. Jalkeilla oli viisi pöhöpuna-naamaista, humalaisesta unestaan
äkkiä herätettyä roikaletta. Kuudes oli kohottautunut vain
kyynärpäittensä varaan. Hän oli kalpea ja verinen side hänen päässään
osoitti, että hän oli äskettäin haavoittunut ja että haavan sitomisesta
oli vieläkin lyhempi aika kulunut. Mieleeni muistui mies, joka suuren
rynnäkön aikana oli kuulamme satuttamana paennut metsään, ja minä
arvasin saman miehen nyt olevan edessäni.

Papukaija istui höyheniään pöyhistellen Pitkän Johnin olkapäällä. John
itse näytti minusta tavallista kalpeammalta ja totisemmalta. Yllään
hänellä vielä oli sama hieno verkakauhtana, jota hän rosvojoukon
lähettiläänä meitä puhutellessaan oli käyttänyt, mutta savinen lieju ja
pensaikon terävät piikit olivat jo muuttaneet sen ulkoasultaan perin
kurjaksi.

"Kas vain", hän virkkoi, "siinähän on Jim Hawkins, kautta puisen
koipeni, ja aivan kuin olisi taivaasta tipahtanut! No terve tulemaasi,
totisesti!"

Näin sanoen hän istuutui viinatynnyrille ja rupesi panemaan tupakaksi.

"Lainaappa vähän sitä pärettä, Dick", virkkoi hän ja lisäsi sitten
saatuaan piipun palamaan, "kiitos, poikaseni; pistä nyt soihtusi
halkopinon rakoon. Ja te, herrani, älkää kainostelko -- ei teidän
tarvitse seisoa herra Hawkinsin edessä, hän ei pahastu, sen takaan,
vaikka istuttekin. Kas niin, Jim", jatkoi hän piippuansa painellen,
"täällä sinä nyt olet ja John-vanhus on tulostasi aivan mielissään. Minä
näin jo ensi silmäyksellä, että sinä olit ovela poika, mutta tämä käy
sentään aivan yli ymmärrykseni."

Tähän minä luonnollisesti en vastannut mitään. He olivat asettaneet
minut selkä vasten seinää, ja siinä nyt seisoin tirkistäen toivoakseni
hyvinkin urmakkana Silveriä suoraan silmiin, vaikka sydäntäni
kouristelikin mitä synkin epätoivo.

Silver vetäsi levollisena savun pari piipustaan ja jatkoi sitten:

"Kun sinä nyt kerran olet täällä, niin kerron sinulle vähän siitä, mitä
mielessäni liikkuu. Minä olen, suoraan sanoen, aina pitänyt sinusta,
sillä sinä olet nokkela poika ja minun itseni perikuva niiltä ajoilta,
jolloin olin nuori ja sorja. Minä olen aina tahtonut sinun liittyvän
meihin, tulevan osalle yritykseemme ja kuolevan gentlemannina, ja nyt
sinulla, poikaseni, ei muuta neuvoa olekaan. Kapteeni Smollett on veikeä
merimies -- minkä minä milloin tahansa olen valmis myöntämään -- mutta
ankara kurinpitäjä. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, ja
oikeassa hän onkin. Kapteenia sinun siis on varottava. Tohtorikin on
sinulle äkeissään -- 'kiittämätön nulikka', sanoi hän, ja asemasi on
kaiken kaikkiaan tällainen: sinä et voi palata takaisin omiesi luo,
sillä he eivät sinua seuraansa huoli; ja ellet sinä ypöyksin muodosta
kolmatta laivaseuruetta, mikä pitemmän päälle tuntunee perin kolkolta,
niin on sinun liityttävä kapteeni Silveriin."

Siihen asti oli kaikki hyvin. Toverini olivat siis kaikki elossa, ja
vaikka puolittain uskoinkin todeksi Silverin väitteen, että toverini
olivat pakoni tähden minuun suuttuneet, niin olin kuulemastani kuitenkin
enemmän mielissäni kuin huolissani.

"Minä en ota ollenkaan huomioon, että sinä olet meidän käsissämme",
Silver jatkoi, "vaikka siitä tosiasiasta ei mihinkään päästäkään. Minä
mieluummin voitan sinut todistelujen voimalla, sillä uhkailusta en ole
koskaan nähnyt mitään hyvää koituvan. Jos tarjous sinua miellyttää, niin
mitäpä muuta kuin yhdyt meihin, ja jos ei sinua miellytä, niin on
sinulla vapaus vastata kieltävästi -- kautta puukoipeni, voiko kukaan
kuolevainen merimies osaavammin puhua?"

"Onko minun siis vastattava?" minä kysyin vapisevalla äänellä. Silverin
ivailevat sanat herättivät minut tietoisuuteen minua uhkaavasta
hengenvaarasta; poskeni polttivat tulena ja sydämeni löi rajusti
rinnassani.

"Poikaseni", Silver virkkoi, "ei kukaan pakota sinua. Mieti rauhassa
asemaasi. Ei kukaan meistä sinua kiirehdi, toveri, aika kuluu, näes,
kuin siivillä sinun seurassasi."

"No niin", minä virkoin vähän rohkeampana, "jos minun kerran on
valittava, niin on minulla tietenkin oikeus saada tietää, mitä tämä
kaikki merkitsee ja miksi te olette täällä ja missä minun toverini
ovat."

"Mitäkö tämä kaikki edes merkitsee", murahti muuan merirosvoista;
"kunpahan edes joku sen tietäisi!"

"Ehkä sinä ystäväiseni, pidät kitasi kiinni, siksi kunnes sinua
puhutellaan", ärähti Silver miehelle. Sitten hän entiseen suopeaan
tapaansa vastasi minulle: "Eilisaamuna, mr Hawkins, aamuvartion aikana,
tohtori Livesey saapui neuvottelulippu kädessään. Hän sanoo: 'kapteeni
Silver, teidät on petetty. Laiva on tiessään'. Me olimme kai vähän
kallistelleet laseja ja ryyppyjen lomassa lauleskelleet. Sitä ei voine
kieltää. Ainakaan ei meistä kukaan satamaan päin silmäillyt. Mutta nyt
sinne silmäilimme, ja tuhat tulimmaista, hyvä laivamme oli kuin olikin
sen tiessään. En ole vielä konsaan nähnyt houkkioita niin noloina, sen
voit uskoa, kun sen sanon sinulle minä itse, joka olin kaikkein
noloimpana. 'Kas niin', tohtori virkkaa, 'hierokaamme kauppoja'. Me
hieroimme kaupat, hän ja minä; ja täällä nyt olemme, hallussamme
ruokavarat, viinat, hirsimaja, valmiiksi hakkaamanne polttopuut, ja jos
niin saan sanoa, koko siunattu laivamme kölistä ristipuihin saakka. Mitä
heihin tulee, niin ovat he pötkineet tiehensä; en tiedä missä he
oleksivat."

Hän imi taas rauhallisena piippuaan.

"Ja jotta sinä et rupeaisi nyt kuvittelemaan", jatkoi hän, "että
kauppamme koski sinuakin, niin kerron sinulle hänen viimeiset sanansa.
'Montako teitä on?' kysyn minä. 'Neljä', vastaa hän, 'ja yksi
haavoitettuna. Mitä siihen poikaan tulee, niin en tiedä, missä hän on,
senkin vietävä, enkä väiltäkään tietää', sanoo hän. 'Me olemme häneen
aivan kyllästyneet.' Niin kuuluivat hänen viimeiset sanansa."

"Siinäkö kaikki?" minä kysäsin.

"Ainakin kaikki, mitä sinä saat tietää, poikaseni", Silver vastasi.

"Ja nytkö minun on valittava?"

"Ja nyt sinun on valittava, totta totisesti", Silver vastasi.

"No niin", vastasin, "en ole niin typerä, etten käsittäisi mikä minua
odottaa. Käyköön miten hullusti tahansa, siitä en välitä hituistakaan.
Minä olen nähnyt jo liian monen henkensä heittävän siitä pitäen kuin
teidän joukkoonne jouduin. Mutta pari seikkaa minulla on teille
sanottavana", puhuin minä vallan haltioissani, "ja ensimmäinen on tämä:
te olette pahassa satimessa; laiva on menetetty, aarre on menetetty,
miehiä on menetetty ja koko hankkeenne on mennyt myttyyn. Ja jos
tahdotte tietää ken sen kaiken on aikaan saanut, niin sanon teille että
-- minä se mies olen! Minä olin omenatynnyrissä sinä iltana, jolloin maa
saatiin näkyviin, ja minä kuulin sinun, John, ja sinun Dick Johnson, ja
Handsin, joka nyt on meren pohjassa, keskustelut ja kerroin jok'ainoan
sananne ennenkuin tuntiakaan oli kulunut. Ja mitä kuunariin tulee, niin
minä sen ankkuriköydet katkoin, ja minä ne laivaan jättämänne miehet
tapoin, ja minä laivan sellaiseen paikkaan vein, ettette te, ei
ainoakaan teistä, saa sitä enää nähdä. Minä sitä teille nyt nauran,
minulla ne nyörit alunpitäen ovat käsissäni olleet, enkä teitä pelkää
enempää kuin kärpäsiä. Tappakaa minut, jos haluatte, tai säästäkää.
Mutta yhden asian vielä teille sanon enkä sen enempää: jos henkeni
säästätte, niin menneet ovat menneitä; ja kun te olette oikeuden edessä
merirosvoiksi syytettyinä, niin pelastan teistä niin monta kuin vain
voin. Teidän nyt on valittava. Tappakaa vain vielä yksi ihminen itseänne
sillä yhtään hyödyttämättä, taikka säästäkää henkeni, säilyttääksenne
edes yksi todistaja pelastamaan teidät hirsipuusta."

Minä vaikenin, sillä suoraan sanoakseni olin aivan hengästynyt; mutta
kummakseni ei yksikään miehistä liikahtanut, vaan istuivat he kaikki
aloillaan töllistellen minuun kuin lampaat. Heidän vielä töllistellessä
minä lisäsin:

"Ja kuulkaapa te, herra Silver", virkoin minä, "minun luullakseni te
olette paras mies tässä seurassa. Jos hullusti käy, niin olisin teille
kiitollinen, jos mainitsisitte tohtorille, miten minä menettelin."

"Kyllä pidän mielessäni", Silver vastasi niin omituisella äänenpainolla,
etten kuolemaksenikaan voinut sanoa, nauroiko hän itsekseen pyynnölleni
vai tekikö rohkeuteni hyvän vaikutuksen häneen.

"Minä lisään vielä sanasen", virkahti sama mahonginruskea merikarhu
--Morgan nimeltään -- jonka olin nähnyt Pitkän Johnin ravintolassa
Bristolin satamassa. "Hän se oli, joka Mustan Koiran tunsi."

"Aivan oikein", laivakokki lisäsi. "Minä lisään, hitto vieköön, vielä
toisenkin sanasen! Tämä sama poika se vei kartan Billy Bonesilta. Kun
kaikki ympäri käy, niin on se Jim Hawkins, joka meidät on karille
ajanut!"

"Siis hän kuolkoon!" Morgan huudahti kiroten.

Ja paljastaen puukkonsa hän hypähti ylös kuin parikymmenvuotias
nuorukainen.

"Seis mies!" huudahti Silver. "Ken sinä olet, Tom Morgan? Vai luulitko
sinä olevasi kapteeni täällä? Kyllä minä hitto vieköön, sinulle opetan,
mikä sinä olet! Koetappa niskoitella edessäni, niin lähetän sinut sinne,
minne monen mamman poika on ennenkin mennyt -- toisinaan raakapuun
nokkaan, tuhat tulimmaista, ja toisinaan yli laidan, ja aina lopuksi
kalojen ruoaksi. Ei ole vielä elänyt miestä, joka vihani on nostattanut
ja sen perästä rauhassa elellyt, muista se!"

Morgan pysähtyi, mutta toiset murisivat kuuluvasti.

"Tom on oikeassa", muuan virkkoi, "Minua on jo tarpeeksi pidetty
kannuskurissa", toinen lisäsi. "Itse hiisi minut vieköön, jos sinun
kelkkaasi lähden, John Silver."

"Tahtoiko joku teistä päästä minusta?" Silver ärjäsi kurottautuen
tynnyrinsä päällä etunojaan ja pidellen yhä kytevää piippua oikeassa
kädessään. "Suu puhtaaksi -- ette kai mykkiä ole! Olisinko minä elänyt
nämä vuodet nähdäkseni nyt elämäni loppupuolella, että joku juoppolalli
heittää nokkansa pystyyn ja asettuu syrjäkarin minun tielleni? Tavan
tunnette, olettehan ainakin omasta mielestänne onnenpoikia. Kas niin,
minä olen valmis. Kohottakoon puukkonsa se ken uskaltaa, niin totta
totisesti minä katson -- hänen sydänverensä väriä ennenkuin tämä piippu
on tyhjäksi palanut."

Miehistä ei yksikään liikahtanut eikä vastausta kuulunut.

"Tuo on niin teidän laistanne", Silver jatkoi pistäen piipun suuhunsa.
"On oikein ilo katsella teitä. Kunnon otteluun ei teissä ole miestä.
Mutta ehkä te selvää puhetta ymmärrätte? Minä olen täällä kapteeni
vaalin nojalla. Minä olen täällä kapteeni, koska olen uljain mies hyvän
penikulman piirissä. Te ette tahdo tapella onnenpoikien tapaan; silloin,
hitto soikoon, teidän on toteltava! Nyt sen kuulitte! Minä pidän tuosta
pojasta, terhakampaa poikaa en vielä ole tavannut. Hän vastaa paria
teidänlaistanne rottaa, ja minä sanon nyt: minä tahdon nähdä sen miehen,
joka häneen uskaltaa koskea! -- sen vain sanon ja se on totinen sana."

Seurasi pitkä äänettömyys. Seisoin suorana seinään nojautuen ja sydämeni
löi vielä kiivaasti, mutta rinnassani alkoi jo toivon säde kajastaa.
Silver istui selkäänsä seinään nojaten, piippunysä suupielessä ja kädet
ristissä rinnalla, rauhallisena kuin paras kirkkovieras, mutta silmät
lakkaamatta pälyen rauhattomiin miehiin. Nämä puolestaan vähitellen
vetäytyivät mökin etäisimpään nurkkaan, ja heidän kuiskaileva
keskustelunsa soi korvissani yhtämittaisena sohinana. Tuontuostakin joku
heistä kohotti päätänsä ja soihdun punertava loimu valaisi hetkiseksi
heidän jännitettyjä kasvonpiirteitään; mutta he eivät suunnanneet
katsettaan minuun, vaan Silveriin.

"Teillä näyttää olevan paljon sanottavaa sydämellänne", Silver virkkoi
ruiskahuttaen pitkän syljen kauas permannolle. "Antakaa kielen laulaa
tai laskekaa tuuleen."

"Luvallanne sanoen, sir", muuan miehistä vastasi, "te olette hiukan
omavaltainen muutamiin sääntöihin nähden; ehkä te tahdotte muut
tarkemmin huomioon ottaa. Tämä miehistö on tyytymätön; tämä miehistö ei
tyydy maalinaulasta soppaa keittämään; tällä miehistöllä on oikeuksia
kuten muillakin miehistöillä, sen rohkenen sanoa; ja teidän omien
sääntöjenne nojalla minä otaksun, että me saamme puhella keskenämme.
Pyydän anteeksi, sir, koska myönnän teidät tällä hetkellä vielä
kapteeniksi, mutta minä käytän oikeuttani ja menen ulos neuvotteluun."

Ja tehden komeasti kunniaa tuo pitkä, ilkeännäköinen, talisilmäinen,
noin viidenneljättä ikäinen mies käveli tyynesti ovelle ja hävisi siitä
ulos. Toinen toisensa perästä seurasivat muut esimerkkiä, tehden kukin
kunniaa ja lausuen jonkunlaisen anteeksipyynnön. "Sääntöjen mukaisesti",
lausui muuan. "Keulaneuvottelu", virkkoi Morgan. Näin he kaikki
poistuivat majasta jättäen Silverin ja minut kahden kesken.

Silloin kokki otti nopeasti piipun suustaan.

"Kuules nyt, Jim Hawkins", hän virkkoi tuskin kuultavasti kuiskaten,
"sinun loppusi on nyt tuiki lähellä, ja, mikä pahempi, kidutuskaan ei
ole kaukana. Ne aikovat panna minut viralta. Mutta muista, minä seison
rinnallasi kävi miten kävi. Se ei ollut aikomukseni, ennenkuin sinä
puhuit suusi puhtaaksi. Minä olin epätoivossani heittää turmaan koko
miesjoukon ja joutua itse hirteen kaupan päälliseksi. Mutta minä
huomasin sinussa oikean mieheni. Minä sanoin itselleni: Sinä seisot
Hawkinsin puolella, John, ja Hawkins seisoo sinun puolellasi. Sinä olet
hänen viimeinen korttinsa ja, vie sun hitto, John, hän on sinun
viimeinen korttisi! Selkä selkää vasten, tuumailin minä. Pelasta
todistajasi, niin hän pelastaa kaulasi!"

Minä aloin jo yskän ymmärtää.

"Tarkoitatteko, että kaikki on hukassa?" kysäsin.

"Tuhat tulimmaista, tarkoitan totisesti!" hän vastasi. "Laiva on
mennyttä, kaula on mennyttä -- siinä asema koristelematta. Heti kun
katsahdin lahdelle enkä siellä enää nähnyt kuunaria, niin -- no niin,
minä olen jäykkäniskainen jukuli, mutta silloin tarmoni läksi. Mitä
tuohon joukkueeseen ja heidän neuvotteluunsa tulee, niin he ovat
pähkähulluja ja roistoja joka sorkka. Minä pelastan henkesi -- jos voin
-- heidän käsistään. Mutta huomaa Jim -- ei mitään ilmaiseksi -- sinä
pelastat Johnin hirsipuusta."

Minä jouduin aivan hämilleni; hänen pyyntönsä tuntui minusta aivan
mahdottomalta -- olihan hän vanha merirosvo, oikea ryövärin perikuva.

"Minkä voin, sen teen", vastasin.

"Sovittu!" Pitkä John huudahti. "Sinä puhut miehen lailla, ja tuhat
tulimmaista, keinoja minulla on!"

Hän kompuroi soihdun luo ja sytytti jälleen piippunsa.

"Ymmärrä minua oikein, Jim", hän puhui tynnyrilleen palatessaan.
"Minulla on päätä, on kuin onkin. Minä olen junkkarin puolella nyt. Minä
arvaan, että sinä olet saanut viedyksi laivan jonnekin turvaan. Miten
sen olet aikaan saanut, en tiedä, mutta turvassa se vain on.
Arvattavasti Hands ja O'Brien vaihtoivat väriä. _Niihin_ miehiin en ole
koskaan oikein luottanut. Huomaa nyt, mitä sanon. Minä en kysele, enkä
halua muiden kyselevän. Minä tiedän milloin leikki on lopussa, totisesti
tiedänkin, ja minä tunnen pojan, jossa on miestä. Ah, sinä, joka olet
nuori -- sinä ja minä olisimme yhdessä voineet jotain saada aikaan!"

Hän laski tynnyristä viinaa tinatuoppiin.

"Etkös maista, toveri?" hän kysäisi; ja kun kielsin, niin hän jatkoi:
"No niin, minä otan sitten itse naukun, Jim. Minä tarvitsen vähän
mielenrohkaisijaa sillä pahat pulmat meitä odottavat. Mutta pulmasta
puhuessani, miksi se tohtori antoi minulle kartan, Jim?"

Naamani osoitti niin selvään minun kysymyksestä ällistyneen, että hän
huomasi enemmät kyselyt turhiksi.

"Niin, niin, kyllä hän kartan minulle antoi", selitti hän. "Ja siinä
piilee jotakin, aivan varmaan siinä piilee jotakin, Jim, -- hyvää tai
pahaa."

Hän kulautti uuden ryypyn ja pudisti suurta, vaaleatukkaista päätään
aivan kuin mies, joka odottaa pahinta.



29 Luku.

Musta merkki uudelleen.


Miehet olivat neuvotelleet jonkun aikaa, kun muuan heistä palasi
takaisin majaan, ja tehden entiseen tapaan kunniaa, vaikka minun
mielestäni nyt vähän ivallisesti, pyysi saada hetkeksi lainata soihtua.
Silver lupasi, ja lähettiläs poistui jälleen jättäen meidät kahden
kesken.

"Sieltä tulee tuulta, Jim", virkkoi Silver, joka nyt puheli minulle
perin ystävällisesti ja tuttavallisesti.

Minä käännyin likimmälle ampumareiälle ja katsoin ulos. Suuren nuotion
jätteet olivat jo palaneet niin lopuilleen ja valaisivat niin himmeästi,
että minä käsitin, miksi liittolaiset soihtua tarvitsivat. He olivat
asettuneet puolitiehen aukeata rinnettä yhteen ryhmään; muuan piteli
soihtua ja toinen oli polvillaan joukon keskessä. Viimeksimainitun
kädessä näin puukon välähtelevän monivärisenä kuun ja soihdun valossa.
Kaikki muut istuivat hiukan kumarassa aivan kuin seuraten hänen
puuhiaan. Samalla huomasin, että hänellä oli paitsi puukkoa, myöskin
kirja käsissään. Siinä vielä ihmetellessäni, miten näissä oloissa niin
omituinen esine oli heidän käsiinsä joutunut, polvistunut mies nousi
jälleen pystyyn ja koko seurue läksi yhdessä tulemaan majaa kohti.

"Siellä ne nyt tulevat", minä virkoin ja vetäydyin entiseen asentooni,
sillä en katsonut arvolleni sopivaksi, että he majaan palatessaan
tapaisivat minut heitä tarkastelemasta.

"Anna heidän vain tulla -- anna vain tulla", Silver keveästi vastasi.
"Minulla on vielä yksi pommi heitä varten säilössäni."

Ovi aukeni ja kaikki viisi miestä seisahtuivat ensin oven suuhun kuin
pelästyneet lampaat ja tyrkkäsivät sitten yhden joukostaan esiin.
Toisissa olosuhteissa olisi ollut perin hassunkurista katsella miten hän
hitaasti eteni, empien jokaisella askeleella, mutta pitäen aina nyrkkiin
puristettua oikeata kättään edessään.

"Marssi päälle, mies", Silver huudahti. "En minä sinua elävältä syö.
Anna tänne se, nahjus. Minä tunnen säännöt, lähettiin en koske."

Näistä sanoista rohkaistuneena mies sai vauhtia askeleihinsa ja
annettuaan kädestä käteen jotain Silverille, luikki vielä nopeammin
takaisin toveriensa luo.

Kokki katsahti esineeseen, jonka oli saanut.

"Musta merkki! Arvasinhan sen", hän virkkoi. "Mistä te olette paperia
saaneet? Hoh -- halloo! kas niin -- tämä ei onnea tuota! Te olette
ottaneet ja leikanneet tämän raamatusta. Kuka hullu on raamattunsa
repinyt?"

"Siinä sen nyt kuulette!" Morgan puhui -- "siinä sen kuulette! Enkös jo
sanonut? Enkös sanonut, ettei siitä hyvä seuraa."

"Kas niin, kylläpä te nyt olette kohtalonne sangen varmaan naulinneet",
Silver jatkoi. "Luulenpa totisesti teidän nyt hirteen menevän. Kuka
maitosuu se raamattua viljelee?"

"Dick se oli", muuan virkkoi.

"Vai Dick! Silloin on Dickin parasta turvautua rukouksiin", Silver
puhui. "Hän on onnensa turmellut, on kuin onkin."

Mutta nyt se talisilmäinen miehenroikale puuttui puheeseen.

"Säästä lorusi, John Silver", hän virkkoi. "Tämä miehistö on antanut
sinulle mustan merkin vakavassa tarkoituksessa aivan sääntöjen mukaan;
käännä nyt vain sen toinen puoli, kuten säännöissä sanotaan, ja katso
mitä siihen on kirjoitettu. Sitten voit puhua."

"Kiitos, George", kokki vastasi, "sinä olet aina ollut rivakka
toimissasi, ja säännöt sinulla on selvillä kuin kämmenelle
kirjoitettuina, George. No niin, katsotaanpa mitä tässä sanotaan! Ahaa!
'Erotettu' -- niinhän tässä on, vai mitä? Ja oikein koreasti
kirjoitettuna, aivan kuin präntättynä, totta totisesti! Sinunko
koukeroitasi, George? Niinpä vain, sinä olit pääsemässä aivan tämän
miehistön päsmäriksi. Pian sinusta kai tulee kapteeni, luulen mä. Mutta
oleppa hyvä ja ojenna tuota soihtua tänne päin. Tämä piippu ei ota
palaakseen."

"Hillitse kielesi", George virkkoi, "et sinä enää tätä miehistöä nenästä
vedä. Sinä olet sukkela mies, ainakin olet olevinasi, mutta nyt on
aikasi ohi ja sinä tahdot ehkä nyt laskeutua alas tuolta tynnyriltä ja
ottaa osaa vaaliin."

"Etkös sinä sanonut tuntevasi sääntöjä", Silver nuhtelevaisesti vastasi.
"Jos sinä et tunne niitä, niin tunnen ainakin minä. Minä odotan tässä
--muista näet, että olen vieläkin kapteeninne -- siksi kuin olette
syynne selittäneet ja sitten minä vastaan. Sitä ennen ei musta merkkisi
ole laivakorpunkaan arvoinen. Sen jälkeen -- sittenpähän näemme."

"Oho!" George vastasi. "Ei sinun tarvitse ollenkaan olla epätietoinen;
_me_ olemme kaikki selvillä asiasta. Ensiksi, sinä olet ajanut koko
tämän matkamme kantoon -- olet perin paksuniskainen mies, jos sen
uskallat kieltää. Toiseksi sinä päästit vihollisemme syyttä pakotta
vapaaksi tästä satimesta. Miksi he halusivat pois täältä? Minä en syytä
tiedä, mutta selvää on vain, että he halusivat pois. Kolmanneksi, sinä
et sallinut meidän hyökätä heidän kimppuunsa kun he poistuivat. Kas
niin, me ymmärrämme yskäsi, John Silver; sinä tahdot pelata
kaksinkertaista peliä, siinä sinun kieroutesi on. Ja sitten neljänneksi,
tuossa on tuo poika."

"Siinäkö kaikki?" Silver rauhallisesti kysäsi.

"Se riittäneekin", George vastasi. "Me joudumme kaikki nuoran jatkoksi
sinun hutiloimisesi vuoksi."

"No, kuule sitten, minä vastaan kaikkiin noihin neljään syytökseen,
kuhunkin erikseen minä vastaan. Vai ajoin minä matkamme kantoon? Tehän
kaikki tiedätte mitä minä tahdoin; ja te kaikki tiedätte, että jos niin
olisi tehty, niin olisimme me kaikki olleet _Hispaniolassa_ tuona yönä,
jok'ikinen sorkka ilmielävänä ja iloisina ja vatsat pullollaan sulia
herkkuja ja aarre laivan uumenissa! Mutta kuka asettui tielleni? Kuka
pidätti kättäni, joka oli laillisen kapteenin käsi? Kuka työnsi minulle
mustan merkin samana päivänä kuin maihin nousimme, ja alkoi tämän
tanssin? Ah, kaunista tanssia tämä onkin -- siinä olen yhtä mieltä
teidän kanssanne -- aivankuin rakkopillin tanssia köyden päässä
tuomiopihassa Lontoon kaupungissa! Mutta kuka tämän kaiken on aikaan
saanut? Eikö se ollut Anderson ja Hands ja sinä, George Merry! Ja sinä
olet viimeinen hengissä oleva tuosta rähisevästä koplasta; ja sinulla on
otsaa asettua kapteeniksi minun yläpuolelleni -- sinulla, joka koko
laivueen karille ajoit! Kautta vuoressa istuvan -- tämä jo vie mahdin
luisevimmaltakin kädeltä!"

Silver vaikeni, ja Georgen ja hänen toveriensa naamoista näin, etteivät
nämä sanat jääneet vaille vaikutusta.

"Siinä vastausta ensimmäiseen pykälään", Silver jatkoi pyyhkien hikeä
otsaltaan. Hän näet oli puhunut voimalla, joka pani koko mökin
tutisemaan. "Totta totisesti, sydäntäni vallan etoo, kun teille täytyy
puhua. Teillä ei ole järkeä eikä muistia, ja minä ihmettelen mitä teidän
mammanne ajattelevat, kun sallivat teidän merelle lähteä. Merelle!
Onnenpoikia! Kraatareiksi teitä luulisi!"

"Jatka, John", Morgan virkkoi. "Mitäs muihin pykäliin sanot?"

"Vai muihin pykäliin!" John vastasi. "Mokomatkin pykälät! Te sanotte,
että matkamme on hutiloitu. Tuhat tulimmaista, kunpa käsittäisittekin,
_miten_ pahasti se on hutiloitu, niin avautuisivat silmänne! Me olemme
niin lähellä hirsipuuta, että niskani vallan jäykistyy, kun sitä
ajattelen. Olettehan niitä nähneet: riimussa roikkuvat, lintuja
ympärillä, merimiehet sormellaan osoittelevat, kun vuoksen mukana ohi
kulkevat. 'Kuka tuo on?' muuan kysyy. 'Tuoko? Sehän on John Silver.
Tunsin miehen hyvinkin', toinen vastaa. Ja sinä kuulet vielä riimun
kalisevan, kun jatkat matkaasi ja joudut toisen pojan luo. Siinä nyt
ollaan joka sorkka, kiitos siitä hänelle ja Handsille ja Andersonille ja
teille muille aaseille. Ja jos nyt tahdotte kuulla vastaukseni
neljänteen pykälään, tuosta pojasta, niin kautta puukoipieni, eikö hän
ole lunnaamme? Pitäisikö meidän lunnaamme tuhota? Ei miehet, en
ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi meidän vihoviimeinen
pelastuksemme. Tappaako tuo poika? En minä ainakaan, toverit! Ja kolmas
pykälä.

"Ehkä te ette panekaan siihen mitään arvoa, että oikea oppinut tohtori
käy teitä katsomassa joka päivä -- sinua, John, muserrettuine kalloinesi
-- ja sinua, George Merry, jota vielä muutama tunti kuume kouristeli, ja
jonka silmät vielä tänä hetkenä ovat kuin talinapit. Ja ehkäpä ette
sitäkään tiedä, että tulossa on avustusretkikunta? Mutta tulossa se on
eikä kauan viivykään, ja sittenpähän näemme kuka on mielissään, kun on
lunnaat tarjottavana. Ja mitä tulee toiseen pykälään, eli siihen, minkä
vuoksi minä sopimuksen tein, niin -- tehän itse polvillanne ryömien
pyysitte minua sen tekemään -- polvillanne ryömien te luokseni tulitte,
niin pelästyneitä olitte -- ja te olisittekin nälkään kuolleet, ellen
olisi sopimusta tehnyt -- mutta sehän on pikku seikka! Katsokaa tuota
--siinä on selitys!"

Ja hän heitti lattialle paperin, jonka heti tunsin -- saman, keltaiselle
paperille piirretyn, kolmella punaisella ristillä varustetun kartan,
jonka olin löytänyt öljykangaskääröstä kapteenin arkun pohjalta. Miksi
tohtori sen oli Silverille antanut, sitä en kyennyt itselleni
selittämään.

Mutta jos se oli minulle selittämätön, niin näytti kartan ilmestyminen
olevan miehille aivan uskomaton ilmiö. He hyökkäsivät sen kimppuun kuin
kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen, ja päättäen niistä
voimasanoista ja huudahduksista ja lapsellisesta naurun rähäkästä, jolla
he sen tutkimista säestivät, niin olisi voinut luulla, etteivät he
ainoastaan itse aarretta hypistelleet, vaan myöskin olivat jo aarteineen
turvassa merellä.

"Katsokaa", muuan puhui, "tuo on Flintin käsialaa, totta totisesti. J.F.
ja koukero alla ja viiva koukeron poikki, aivan niin kuin hän aina
piirsi."

"Kovin hauskaa tuo kaikki", George virkkoi, "mutta miten me aarteen pois
kuljetamme, kun ei ole laivaa?"

Silver hypähti nopeasti seisaalleen ja tukien kättänsä seinään huudahti:

"Nyt minä sinua varoitan, George! Vielä sanakin lorujasi, niin joudut
minun kanssani tekemisiin. Mitenkö? Tietäisinkö minä! Sinun pitäisi se
tietää -- sinun ja niiden toisten, jotka asioihin sekaantumalla
hävititte minulta kuunarin, senkin vietävät! Mutta te ette kykene neuvoa
keksimään, sillä teillä ei ole älyä enempää kuin torakoilla. Mutta
kohteliaasti sinä osaat puhua, ja sinun täytyy, George Merry; paina se
mieleesi!"

"Se on selvää", ukko Morgan virkkoi.

"Selvää! Luulisinpä todellakin!" kokki jatkoi. "Te hävititte kuunarin;
minä löysin aarteen. Kummalla on siinä ansiot puolellaan? Ja nyt minä,
hitto vieköön, eroan! Valitkaa nyt kapteeniksenne kenen haluatte; minä
olen saanut siitä jo tarpeekseni!"

"Silver!" miehet huusivat. "Barbecue aina ja alati! Barbecue
kapteeniksi!"

"Vai sellainen on ääni kellossa?" kokki huudahti, "George, luulenpa,
että sinun täytyy odottaa toista tilaisuutta, toveri; ja kiitä onneasi,
etten ole kostonhimoinen. Mutta se ei ole tapaistani. Ja nyt, toverit,
mitä tällä mustalla merkillä nyt tehdään. Sillä ei ole nyt paljon
virkaa, vai mitä? Dick on turmellut onnensa ja repinyt raamattunsa,
siihen taitaa kaikki supistua."

"Kyllä kai se sentään suudeltavaksi kelpaa, vai mitä?" mutisi Dick, joka
nähtävästi oli levoton kirouksesta, jonka teollaan oli ansainnut.

"Revitty raamattu!" Silver vastasi ivallisesti. "Vielä mitä. Sillä ei
ole virkaa enempää kuin arkkiveisulla."

"Eiköhän sentään?" Dick huudahti melkeinpä ilostuneena. "No niin,
parempihan sekin on kuin ei mitään."

"Tuossa, Jim, sinulle harvinaisuus", Silver virkkoi antaen lapun
minulle.

Se oli muodoltaan ympyriäinen. Toinen sivu oli painamaton, lappu kun oli
viimeisestä lehdestä; toisella puolen oli värssy tai pari
Ilmestyskirjasta -- muiden muassa seuraavat sanat, jotka erityisesti
muistiini painuivat: "Ulkopuolella ovat koirat ja murhaajat." Painettu
puoli oli mustattu noella, joka jo alkoi karista pois ja noeta sormiani.
Toiselle puolen oli samalla aineella kirjoitettu yksi ainoa sana:
"Erotettu." Tuo harvinaisesine on nyt edessäni, mutta kirjoituksesta ei
paperissa enää näy minkäänlaista muuta jälkeä kuin pieni naarmu, joka on
kuin kynnellä vedetty.

Siihen loppuivat sen yön seikkailut. Kukin sai kulauksen viinaa, ja pian
olimme kaikki asettuneet jälleen levolle. Silverin kosto rajoittui
siihen, että pani George Merryn vahdiksi ja uhkasi häntä kuolemalla,
jollei hän velvollisuuttaan täyttäisi.

Kesti kotvan ennenkuin minä uneen vaivuin, ja taivas tietää, että
minulla olikin riittävästi ajattelemisen aihetta miehestä, jonka olin
surmannut, perin vaarallisesta asemastani ja ennen kaikkea siitä
merkillisestä pelistä, johon Silverin näin antautuneen. Hänhän piti
toisella kädellään kapinallisia koossa ja toisella tavoitteli kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia keinoja hieroakseen sovintoa ja pelastaakseen
kurjan henkensä. Hän nukkui nyt rauhallisesti, kuorsaten äänekkäästi;
mutta niin kelvoton mies kuin hän olikin, tunsin sääliä häntä kohtaan
ajatellessani niitä peloittavia vaaroja, jotka häntä ympäröivät, ja
häpeällistä hirsipuuta, joka häntä odotti.



30 Luku.

Kunniasanalla.


Minut herätti -- tai oikeastaan meidät kaikki herätti, sillä minä näin
yksin vahdinkin hierovan silmiään -- sointuisa, ystävällinen ääni, jonka
kuulimme huutavan meille metsän reunasta.

"Hirsimaja, o-hoi! Täällä on tohtori!"

Ja tohtori siellä olikin. Vaikka äänen kuuleminen minua ilostuttikin,
niin ei iloni ollut vallan sekoittamatonta. Levottomana muistelin
sopimatonta ja salakähmäistä menettelyäni; ja kun nyt näin, mihin se
minut oli vienyt -- minkälaisten toverien pariin ja minkälaisiin
vaaroihin -- niin minua hävetti katsoa häntä kasvoihin.

Hän oli nähtävästi lähtenyt jo liikkeelle pimeän aikaan, sillä päivä oli
juuri valjennut; ja kun katsahdin ulos ampumareiästä, niin näin hänen,
kuten Silverin kerran ennen, seisovan puolisääreen sumussa.

"Tekö, tohtori! Koreinta -- huomenta teille, sir!" Silver huudahti
vastaan, silmänräpäyksessä virkeänä ja hyvää tuulta loistavana. "Aina
virkku ja varhainen, mutta niinpä sanotaankin, että aamuhetki kullan
kallis. George, heilutapa koipiasi, poikaseni ja juokse auttamaan
tohtori Livesey yli aidan. Kaikki voivat komeasti, nämä teidän
potilaanne -- kaikki ovat terveitä ja iloisia."

Niin hän puhui, seisten kummun laella, sauva kainalossa ja toisella
kädellään majan seinään nojaten -- kiireestä kantapäähän entinen John,
tapoineen ja puheineen.

"Meillä on täällä teille eräs yllätyskin, sir", hän jatkoi. "Muuan
vieras -- he, he! Uusi asukas ja täyshoitolainen, terhakka kuin
kissanpentu; nukkui kuin lastauspäällysmies, aivan Johnin rinnalla
--perä perää vasten, koko yön!"

Tohtori Livesey oli päässyt aitauksen yli ja lähelle majaa, joten minä
selvästi kuulin muutoksen hänen äänessään, kun hän kysäsi:

"Eihän vain Jim?"

"Jim juuri, ihka elävänä", Silver vastasi.

Tohtori pysähtyi sanaakaan virkkamatta ja kului kotvan, ennenkuin hän
näytti saavan takaisin liikuntakykynsä.

"Vai niin, vai niin", hän viimein virkkoi. "Työ ensin, sitten huvi,
kuten te itsekin sanoisitte, Silver. Katsastakaamme potilaitanne."

Hetken perästä hän saapui majaan, ja nyökäyttäen välinpitämättömästi
päätään minulle, hän ryhtyi sairaita vaalimaan. Hän ei näyttänyt
vähintäkään levottomalta, vaikka hän epäilemättä tiesi, että hänen
henkensä näiden salakavalien roistojen parissa riippui hiuskarvasta. Hän
jutteli potilailleen aivan kuin olisi ollut tavallisella sairaskäynnillä
rauhallisessa perheessä. Hänen käytöksensä epäilemättä vaikutti
miehiinkin, sillä he käyttäytyivät hänen seurassaan aivan kuin ei mitään
olisi tapahtunut -- aivan kuin hän yhä olisi ollut laivan lääkäri ja he
uskollisia merimiehiä.

"Te edistytte erinomaisesti, ystäväiseni", puhui hän miehelle, jolla oli
pää kääreissä, "ja jos kenellä on pelastuminen ollut täpärällä, niin oli
se teillä. Teidän kallonne taitaa olla vähintäin raudasta. No George,
kuinkas teidän laitanne on? Naama on toden totta komea; teidän maksanne,
mies kulta, on nähtävästi aivan ylösalaisin. Otitteko sitä lääkettä?
Ottiko hän lääkettä, miehet?"

"Otti, otti, aivan varmaan", Morgan vastasi.

"Näettekös, miehet; kun minä nyt kerran olen kapinallisten tohtori,
taikka vankien tohtori, kuten minä mieluummin sanon", Livesey puhui
kaikkein herttaisimmalla tavallaan, "niin pidän aivan kunnia-asianani
saada jokainoa mies säästetyksi Yrjö kuninkaalle -- Jumala häntä
siunatkoon -- ja hirsipuulle."

Rosvot katsahtivat toisiinsa ja nielivät vaieten tuon kirpeän
pistopuheen.

"Dick ei voi oikein hyvin, sir", muuan virkkoi.

"Vai ei!" tohtori vastasi. "Tulepa tänne, Dick, ja näytä kieltäsi. Siinä
se, en ihmettelekään, ettei hän voi hyvin! Miehen kieli säikäyttäisi
ranskalaisenkin. Yksi kuumesairas entisten lisäksi!"

"Kas niin", Morgan virkkoi, "sen nyt sai, kun raamattunsa pilasi."

"Sen se nyt sai -- teidän sanaanne -- kun oli oikea aasi", tohtori
vastasi; "ja kun ei ollut älyä sen vertaa, että olisi kyennyt erottamaan
puhtaan ilman myrkystä ja kuivan maan haisevasta ruttorämeestä. Minä
pidän aivan varmana -- vaikka se luonnollisesti onkin vain olettamus
--että te kaikki saatte veronne maksaa, ennenkuin saatte malarian
ruumiistanne. Laittaapa leirinsä rämeeseen! Silver, te aivan lyötte
minut hämmästyksellä. Te olette muita vähän viisaampi hullu;
mutta ei teillä näytä olevan aavistusta edes terveyssääntöjen
alkuperusteistakaan."

"Kas niin", hän lisäsi kun oli kaikkia hoidellut ja miehet olivat
kuunnelleet hänen määräyksiään niin hassunkurisen nöyrinä, kuin olisivat
he olleet köyhäinkoululaisia eikä verivelkaisia kapinoitsijoita ja
merirosvoja -- "kas niin, nyt riittää täksi päiväksi. Ja nyt minä
tahtoisin vaihtaa sanan pari tuon pojan kanssa, jos sallitte."

Hän nyökkäsi huolimattomasti päätään minuun päin.

George Merry seisoi ovella syleksien ja noituen jotain pahan makuista
lääkettä; mutta kuultuaan ensimmäiset tohtorin sanat hän tulipunaiseksi
karahtaen pyörähti ympäri ja karjasi kiroten: "Ei!"

Silver iski kämmenensä tynnyriin.

"Vaiti!" hän ärjäsi ja loi mieheen leimuavan katseen. "Tohtori", hän
jatkoi tavalliseen ääneensä, "minä ajattelin tässä samaa asiaa, kun
tiesin miten paljon te pojasta piditte. Me olemme kaikki täällä
kiitollisia teille ystävyydestänne ja luotamme teihin, juoden rohtojanne
kuin mitäkin rommia. Ja minä luulen keksineeni menettelytavan, joka
kaikkia tyydyttää. Hawkins, lupaatko minulle kunniasanallasi
aatelismiehenä -- sillä aatelismies sinä olet, vaikka köyhänä syntynyt
-- lupaatko kunniasanallasi, ettet pötki pakoon?"

Minä annoin mielelläni pyydetyn lupauksen.

"Nyt, tohtori", Silver puhui, "te kapuatte aitauksen tuolle puolen ja
sinne päästyänne minä tuon pojan sisäpuolelle. Luulisin teidän voivan
pakista paalujen lomitse. Hyvästi, sir, ja parhaimmat tervehdyksemme
junkkarille ja kapteeni Smollettille."

Tyytymättömyys, jonka vain Silverin hurjat silmäniskut olivat saaneet
tukahdutetuksi, puhkesi ilmiliekkiin heti kun tohtori oli poistunut
majasta. Silveriä syytettiin kaksinkertaisesta pelistä -- yrityksistä
hankkia itselleen yksityistä suosiota -- kanssarikollistensa etujen
syrjäyttämisestä -- sanalla sanoen juuri niistä juonista, joita hän
parhaillaan sommitteli. Asema näytti minusta niin päivän selvältä, etten
uskonut hänen kykenevän myrskyä asettamaan. Mutta hän oli toisia kaksin
verroin voimakkaampi, ja hänen viimeöinen voittonsa oli hankkinut
hänelle tavattoman vaikutusvallan miesten mieliin. Hän nimitteli heitä
aaseiksi ja pässinpäiksi, selitteli miten tärkeätä oli antaa minun
puhutella tohtoria, heilutteli karttaa heidän nenänsä edessä ja kysyi,
oliko heillä varaa rikkoa sopimus juuri samana päivänä kun heidän piti
lähteä aarretta etsimään.

"Ei, tuhat kertaa ei!" hän huusi, "me kyllä sopimuksen rikomme, kun aika
tulee, mutta sitä odotellessa minun täytyy petkuttaa tuota tohtoria,
vaikka olisi minun hänen saappaitaan viinalla voideltava."

Sitten hän käski heitä sytyttämään nuotion ja kompuroi sauvoineen
olkapäähäni nojaten ulos majasta, jättäen miehet vallan hämilleen. Hän
oli pikemmin saanut heidät puhetulvallaan vaikenemaan kuin itse asiasta
vakuutetuksi.

"Hitaasti, poika, hitaasti", hän kuiskasi. "He voivat tuossa tuokiossa
juosta niskaamme, jos näkevät meidän kiirehtivän."

Hyvin hitaasti me nyt kahlasimme hietikossa tohtoria kohti, joka odotti
meitä paaluaidan toisella puolen, ja heti kun olimme hyvän kuulomatkan
päässä, Silver pysähtyi.

"Panettehan tämänkin muistiin, tohtori", hän puhui; "ja poika kertoo
teille, miten minä hänen henkensä pelastin ja jouduin senvuoksi
virkaheitoksikin, uskokaa se! Kuulkaas, tohtori, kun mies laskee niin
liki tuulta kuin minä nyt, ja panee alttiiksi ruumispahansa viimeisenkin
jäntereen -- niin ettehän pitäne liikana, jos puhutte jonkun hyvän sanan
puolestani! Pitäkää ystävällisesti mielessänne, että nyt ei ole kysymys
vain minun hengestäni -- tämän pojan henki on kysymyksessä kaupan
päälliseksi. Sanottehan minulle jonkun hyvän sanan, tohtori, ja annatte
minulle sääliväisyyden nimessä rohkeutta jatkaa tätä peliä?"

Silver oli kuin toinen mies, heti kun hän oli ulkona ovesta ja selin
tovereihinsa ja hirsimajaan. Hänen poskensa näyttivät painuneen kuopalle
ja ääni vapisi.

"Mitäs nyt, John! Ettehän ole peloissanne?" tohtori Livesey kysäsi.

"Tohtori, minä en ole mikään pelkuri -- en tuon vertaa!" vastasi hän
sormiaan näpsäyttäen. "Ja vaikka olisinkin, niin en sanoisi. Mutta minä
tunnustan koristelematta: hirsipuu minua pöyristyttää. Te olette hyvä
mies, ja rehti mies; parempaa miestä en ole tavannut! Ette varmaankaan
unhota, mitä hyvää minä olen tehnyt, ette unhota sitä enemmän kuin
pahoja tekojanikaan. Nyt minä vetäydyn syrjään -- kas näin -- ja jätän
teidät Jimin kanssa kahden kesken. Panettehan senkin muistiin, vai mitä,
sillä tilini on pitkä, totisesti!"

Näin sanoen hän perääntyi sen verran, ettei kuulisi puheluamme, istuutui
kannolle ja rupesi viheltelemään. Tuon tuostakin hän vähän käännähti
kannoillaan nähdäkseen milloin meitä milloin taas levottomia
tovereitaan, jotka kulkivat edestakaisin nuotion ja majan väliä,
sytytellen nuotiota ja kantaen majasta silavaa ja leipää aamiaiseksi.

"Vai täällä sinä, Jim, nyt olet", tohtori alakuloisesti puhui. "Mitä
olet kylvänyt, sitä sinun on niitettävä. Taivas tietäköön, ettei
sydämeni salli minun sinua moittia. Mutta sen verran minä sinulle sanon,
olipa se hyvästi tai pahasti: kun kapteeni Smollett oli terve, niin et
olisi uskaltanut poistua; ja kun hän oli sairas, eikä voinut sitä estää,
niin -- kautta pyhän Yrjön, se oli surkean pelkurimaista!"

Minä tunnustan, että siinä minulta pääsi itku. "Tohtori", sopersin,
"säästäkää minua. Olen jo tarpeeksi itseäni soimannut; elämäni on joka
tapauksessa mennyttä, ja jo aikoja sitten olisin surmani saanut, jollei
Silver olisi minua suojellut. Ja uskokaa minua, tohtori, minä uskallan
kuolla -- ja myönnän sen ansainneenikin -- mutta kidutusta minä pelkään.
Jos he rupeavat minua kiduttamaan..."

"Jim", tohtori keskeytti, äänessään aivan toinen sävy, "Jim, tätä minä
en voi sallia. Hyppää ylös, niin juoksemme henkemme edestä."

"Tohtori", vastasin, "minä annoin sanani."

"Tiedän, tiedän", hän huudahti. "Sitä emme enää voi muuksi muuttaa. Minä
otan kaikki syykseni, torat ja porut, häpeät ja häväistykset -- mutta
tänne en voi sallia sinun jäävän, Jim! Hyppää! Yksi ainoa hyppäys, niin
me olemme tiessämme ja juoksemme kuin kauriit."

"Ei, tohtori", minä vastasin; "te tiedätte vallan hyvin, ettette te itse
tekisi, ette te, ei junkkari, eikä kapteeni; enkä minäkään tahdo sitä
tehdä. Silver luotti minuun, minä annoin sanani, ja takaisin minä menen.
Mutta te ette antanut minun puhua loppuun, tohtori. Jos he rupeavat
minua kiduttamaan, niin saattaisi tapahtua, että tulisin ilmaisseeksi
missä kuunari on, sillä minä sain kuunarin käsiini, osaksi
onnenkaupalla, ja se on nyt Pohjoissatamassa, sen etelärannalla aivan
nousuveden rajassa. Veden puoliväliin laskeuduttua se on aivan kuivalla
maalla."

"Kuunariko!" tohtori huudahti.

Minä kerroin hänelle nopeasti seikkailuni ja hän kuunteli minua vaieten.

"Näyttää kuin olisi kohtalon sormi tässä mukana", hän virkkoi
lopetettuani. "Aina se olet sinä, joka henkemme pelastat, ja luuletko
sinä, että me ehdolla millään sallimme sinun joutuvan surman suuhun? Se
olisi huono palkinto, poikani. Sinä keksit salaliiton; sinä löysit Ben
Gunnin -- paras löytö mitä koskaan olet tehnyt tai tulet tekemään,
vaikka kymmeniä yhdeksän eläisit. Ah, kautta Jupiterin -- Ben Gunnista
muistuu muutenkin mieleeni! Siinä se yllätys on ilmielävänä! Silver",
hän huusi, "Silver! -- Minä annan teille pienen neuvon", jatkoi hän, kun
kokki oli tullut lähemmäksi; "älkää pitäkö liian kiirettä sen aarteen
suhteen."

"Ymmärrän, sir; teen voitavani, mikä ei ole paljon", Silver vastasi.
"Luvallanne sanoen minä voin pelastaa omani ja pojan hengen vain
aarretta etsimällä, pitäkää se mielessänne."

"Vai niin, Silver", tohtori virkkoi, "jos niin on asian laita, niin
annan vielä yhden neuvon: huutakaa, kun sen löydätte!"

"Näin meidän kesken sanoen, sir", Silver vastasi, "tuo on liian paljon
ja liian vähän sanottu. Mitä teillä on mielessä, miksi te jätitte
hirsimajan, miksi te annoitte minulle sen kartan -- tästä kaikesta
minulla ei ole aavistustakaan; ja kuitenkin olen minä noudattanut
määräyksiänne silmät ummessa ja saamatta sanaakaan toivon
elvyttämiseksi! Mutta tämä ei käy, tämä on jo liiaksi. Jos te tahdotte
sanoa suoraan, mikä teillä on mielessä, niin sanokaa se. Minä jätän
silloin peräsimen."

"En sano", tohtori myhäillen virkkoi, "minulla ei ole oikeutta sanoa
enempää. Se ei ole minun salaisuuteni, nähkääs Silver; muuten minä,
totta puhuen sanoisin kaikki. Mutta minä menen teidän suhteenne niin
kauas kuin uskallan mennä, ja vielä hiukan kauemmaksikin, sillä jos
kapteeni ei minua siitä höyhennä, niin silloin minä pahasti erehdyn!
Ensiksi minä annan teille vähän toivoa: Silver, jos me molemmat pääsemme
hengissä tästä sudenkuopasta, niin teen minä parhaani pelastaakseni
teidät väärää valaa tekemättä."

Silverin kasvot loistivat ilosta.

"Totisesti te ette voisi puhua koreammin, herrani, vaikka olisitte oma
äitini", hän huudahti.

"Se on ensimmäinen myönnytykseni", tohtori jatkoi. "Toinen on neuvova:
Pitäkää poika aina vieressänne, ja kun apua tarvitsette, niin huutakaa.
Minä menen nyt sitä teille etsimään, ja apuni on itse osoittava, etten
turhia puhu. Hyvästi, Jim."

Tohtori Livesey puristi kättäni paalujen lomitse, nyökäytti päätään
Silverille ja poistui nopein askelin metsään.



31 Luku.

Aarretta etsimässä -- Flintin osviitta.


"Jim", Silver virkkoi heti kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin
sinun henkesi, niin pelastit sinä minun, ja sitä minä en unhota. Minä
näin tohtorin kehoittavan sinua karkaamaan -- toisella silmäni nurkalla
sen näin; ja minä näin sinun kieltäytyvän, näin sen yhtä selvään kuin
olisin sen kuullut. Jim, siinä on yksi ansiosi. Nyt on minulle
vilahtanut ensimmäinen toivon kipinä aina siitä saakka kuin
hyökkäyksemme meni myttyyn; ja se on myös sinun ansiotasi. Ja nyt, Jim,
meidän on lähdettävä sitä aarretta etsimään, vielä suljetuin määräyksin,
mistä minä en pidä. Meidän on pysyttävä tiukasti yhdessä, selkä selkää
vasten; siten pelastamme kumpikin kaulamme, vaikka itse hitto olisi
irti."

Samassa muuan miehistä huusi meille nuotiolta ilmoittaen, että aamiainen
oli valmis, ja pian istuimme kaikki hietikolle laivakorppujen ja
kärvennetyn silavan kimpussa. Miehet olivat laittaneet nuotion, jolla
olisi paistanut vähintäin härän, ja nyt se kuumensi niin tavattomasti,
ettei sitä voinut lähestyä muualta kuin tuulen yläpuolelta ja sieltäkin
vain varovaisesti. Samaan tuhlaavaan tapaan he olivat ruokansakin
valmistaneet, luullakseni ainakin kolme kertaa enemmän kuin jaksoimme
syödä, ja aterian jäännöksen heitti muuan miehistä nauraa hohottaen
tuleen, joka tästä tavattomasta polttoaineesta räiskähti hulmuaviin
liekkeihin. En ollut vielä ennen nähnyt miehiä, jotka olisivat vähemmän
huomisesta huolehtineet. Kädet suuhun, siten parhaiten kuvaan heidän
menettelyänsä. Ruoan tuhlauksen nähtyäni ja nukkuvia vartioita muistaen
minä huomasin heidät pitempiaikaiseen taisteluun kerrassaan
mahdottomiksi, vaikka he yksityisissä otteluissa olivatkin pelottomia.

Ei edes Silver, istuessaan siinä murkinoimassa Kapteeni Flint
olkapäällään, lausunut ainoatakaan moitteen sanaa heidän
ajattelemattomuudestaan. Ja tämä kummastutti minua sitäkin enemmän, kun
hän mielestäni oli juuri osoittanut entistä suurempaa älykkäisyyttä.

"Nähkääs, toverit", hän puhui, "te voitte kiittää onneanne, että teillä
on täällä Barbecue ajattelemassa puolestanne tällä pääkopallansa. Minä
sain kuin sainkin selville sen mitä halusin. Laiva on heidän hallussaan,
se on varmaa. Minne he sen ovat piiloittaneet, sitä en vielä tiedä;
mutta kun ensin olemme löytäneet aarteen, niin lähdemme kiertomatkalle
ja etsimme sen käsiimme. Ja silloin, toverit, kun meillä on laiva, niin
lienee meillä myös sananvalta."

Näin hän jutteli, suu täynnä silavaa, ja kohotti siten toisten toivoa ja
luottamusta sekä samalla, luullakseni, rohkaisi itseään.

"Mitä lunnaaseemme tulee", hän jatkoi, "niin oli tuo hänen viimeinen
pakinansa niiden kanssa, joita hän niin rakkaina pitää. Minä olen saanut
tarvitsemani tiedot, kiitos siitä hänelle, mutta nyt olemmekin kuitit.
Minä kuljetan häntä nuorassa mukanani, kun lähdemme aarretta etsimään,
sillä meidän täytyy toistaiseksi säilyttää häntä kaikkien
mahdollisuuksien varalta tarkasti kuin kultamunia. Kun sitten sekä aarre
että laiva ovat käsissämme ja me kynnämme laineita kuin iloiset veikot
konsanaan, niin sitten me puhelemme Hawkinsista, ja annamme hänelle
osansa kaikesta hänen ystävällisyydestään."

Ei ollut ihmeellistä, että miehet olivat hyvällä tuulella. Minä
puolestani olin aivan masennettu. Jos tuo suunnitelma, jonka hän nyt oli
esittänyt, olisi toteutettavissa, niin Silver, joka jo oli
kaksinkertainen petturi, aivan varmaan ei empisi panna sitä täytäntöön.
Hänellä oli vielä jalka kummassakin leirissä; eikä ollut
epäilemistäkään, ettei hän mieluummin valitsisi rikkauksia ja vapautta
merirosvojen parissa kuin hirsipuusta pelastumista, joka meidän
tahollamme oli hänellä ainoana toivona.

Ja vaikkapa asiat niin kääntyisivätkin, että hänen täytyisi pysyä
tohtori Liveseylle antamassaan lupauksessa, niin mitkä vaarat meitä
silloin uhkasivat! Mikähän meitä odotti silloin kun hänen toveriensa
epäilykset toteutuivat ja hänen ja minun täytyy ryhtyä taisteluun
elämästä ja kuolemasta -- hänen raajarikkoisen, ja minun, poikasen
--viittä väkevää ja häikäilemätöntä merimiestä vastaan!

Lisätkää näihin huoliini vielä tuo salaperäisyys, joka yhä verhosi
ystävieni menettelyä; heidän selittämätöntä poistumistaan hirsimajasta,
käsittämätöntä menettelyään kartan suhteen ja tohtorin vielä
ihmeellisempää varoitusta Silverille: "Huutakaa kun sen löydätte" --niin
helposti ymmärrätte, ettei aamiainen minulle maistunut ja etten vallan
rauhallisena lähtenyt seuraamaan miehiä aarteen etsintään.

Perin kummalliselta matkueelta me olisimme näyttäneet, jos olisi joku
ollut meitä näkemässä: kaikki likaisissa merimiesvaatteissa ja, minua
lukuunottamatta, hampaisiin asti asestettuina. Silverillä oli kaksi
kivääriä -- toinen selässä, toinen rinnalla -- ja lisäksi suuri
lyömämiekka kupeella ja pistooli kummassakin leveäliepeisen kauhtanansa
taskussa. Tämän omituisen ulkoasun täydennyksenä istui Kapteeni Flint
vielä hänen olkapäällään ja lasketteli merimiesten tavallisia
voimasanoja loppumattomiin. Minulle oli köysi sidottu vyötäisiin, ja
kuuliaisena seurasin kokkia, joka piteli köyden toisesta päästä milloin
vapaalla kädellään milloin taas tukevilla hampaillaan. Minua kuljetetaan
totta tosiaan aivan kuin tanssivaa karhunpenikkaa.

Toisilla miehillä oli taakkana mitä milläkin, muutamat kantoivat
kuokkia ja lapioita -- sillä ne olivat miehet kaikkein ensiksi tuoneen
maihin _Hispaniolasta_ -- toiset taas silavaa, leipää ja viinaa
päivällisvaroiksi. Minä huomasin, että kaikki ruoka-aineet olivat
peruisin meidän varastostamme, ja käsitin samalla miten totta Silver oli
eilisiltana puhunut. Ellei hän olisi tehnyt sopimusta tohtorin kanssa,
niin olisi hänen tovereineen täytynyt, laivan menetettyään, tulla
toimeen vedellä ja sillä metsänriistalla, jonka he itse saivat
hankituksi. Vesi ei olisi ollut herkkua heille; merimies on tavallisesti
huono pyssymies; ja sitäpaitsi päättelin, että koska heillä ruokavarat
olivat niin vähissä, niin ei heillä lienee ollut liiaksi
ruutivarojakaan.

Näin varustettuina läksimme nyt kaikki liikkeelle -- yksinpä käärepäinen
mieskin, jonka totta tosiaan olisi pitänyt pysyä varjossa -- ja
taivalsimme peräkanaa purolle, jossa laivaveneet olivat. Näihinkin
olivat rosvot juovuspäissään lyöneet leimansa. Toisesta oli tuhdot
rikottu ja molemmat olivat savessa ja muutenkin kurjassa kunnossa.
Varmuuden vuoksi otettiin kumpikin vene mukaan, ja jakautuen
tasaväkisesti molempiin me jatkoimme matkaa sataman tyyntä pintaa
pitkin.

Soutaessa oli kartta keskustelun aiheena. Punainen risti oli
luonnollisesti aivan liian suuri ohjeeksemme, ja kartan takapuolella
oleva määrittely ei myöskään ollut semmoisenaan selvästi käsitettävissä.
Se kuului, kuten lukija muistanee, seuraavasti:

"Suuri puu, Tähystäjän ulkonemalla, yksi aste pohjoiseen
pohjoiskoillisesta.

"Luurankosaari itäkaakosta itään.

"Kymmenen jalkaa."

Suuri puu oli siis pääasiallinen merkki. Edessämme rajoitti satamaa
parin kolmen sadan jalan korkuinen tasanko, joka pohjoisessa yhtyi
Tähystäjän loivaan eteläiseen rinteeseen. Etelään käsin tasanko taas
nousi vähitellen tuoksi louhikkoiseksi kukkulaksi, jota nimitettiin
Mesaanimastoksi. Tasangon yläosassa kasvoi runsaasti erikokoisia
mäntyjä. Siellä täällä joku erityinen puu kohosi neljä- tai
viisikymmentä jalkaa naapureitaan korkeammalle, ja mikä näistä nyt oli
tuo kapteeni Flintin "suuri puu", se voitiin saada selville vasta
paikalle tultua kompassin avulla.

Tästä huolimatta oli joka mies valinnut nimikkonsa ennenkuin oltiin edes
puolimatkassa rantaan. Silver yksin kohautti vain olkapäitään ja
kehoitti miehiä odottamaan siksi kunnes perille päästiin.

Silverin määräyksen mukaisesti soutelimme hiljakseen välttääksemme
ennenaikuista rasittumista, ja kotvan kuluikin ennenkuin pääsimme maihin
tuon toisen puron suussa, joka juoksi metsäistä rotkoa pitkin Tähystäjän
rinteeltä satamaan. Sieltä me vasemmalle kallistuen läksimme nousemaan
rinnettä ylös tasangolle.

Pehmyt, liejuinen maaperä ja sankka suokasvullisuus hidastutti alussa
kulkuamme, mutta vähitellen alkoi rinne käydä jyrkemmäksi, maaperä
kivisemmäksi ja metsä muuttua laadultaan toisenlaiseksi ja kasvultaan
harvemmaksi. Me lähestyimmekin saaren hauskinta osaa. Väkevätuoksuinen
kanerva ja monenlaiset kukkivat pensaskasvit olivat melkein kokonaan
tunkeneet ruohon tieltään. Vihreitä muskottipähkinäpensastoja kasvoi
siellä täällä punertavien mäntyjen varjossa, ja edellisten voimakas
maustehaju sekoittui viimemainittujen terveelliseen pihkan tuoksuun.
Ilma täällä sitäpaitsi oli raikas ja virkistävä ja vaikutti meihin
kohtisuorien auringonsäteitten lämmittämänä erittäin elähyttävästi.

Seurue hajaantui kaarevaan ketjuun, huudellen ja juosten edestakaisin.
Ketjun keskipaikoilla ja hyvän joukon toisia jäljempänä etenimme me
Silverin kanssa -- minä köytettynä ja hän huohottaen ja penkoen
peräänantavaa sorokkoa sauvallaan. Tuontuostakin minun suorastaan täytyi
häntä tukea estääkseni häntä tuupertumasta päistikkaa alas rinteeltä.

Olimme taivaltaneet puolen mailin verran ja lähestyimme tasangon reunaa,
kun kauimpana vasemmalla kulkenut mies alkoi huutaa aivan kuin jotain
pahasti pelästyneenä. Hän päästi huudon toisensa perästä ja toiset
alkoivat juosta häntä kohti.

"Ei kai hän vaan ole aarretta löytänyt", Morgan virkkoi kiiruhtaessaan
ohitsemme, "sillä eihän siellä honkia ole."

Kokonaan toista laatua hänen löytönsä olikin, kuten me perille
päästyämme näimme. Kookkaan männyn juurella, vihreän köynnöskasvin
ympäröimänä, makasi maassa ihmisen luuranko ja vieressä muutamia kankaan
siekaleita. Luullakseni tunsi joka mies kylmien väreiden karmivan
selkäpiitään.

"Hän oli merimies", virkkoi George Merry, joka muita rohkeampana oli
lähestynyt löytöä ja tutki kankaan jätteitä. "Ainakin on tämä hyvää
siniverkaa."

"Niinpä vain", Silver virkkoi, "sangen luultavaa; et kai luullut piispaa
täältä löytäväsi. Mutta mikä ihmeellinen asento tuolla luurangolla on?
Se ei ole luonnollinen."

Uudelleen luurankoon katsahtaessa ei sen asentoa todellakaan voinut
pitää luonnollisena. Huomioonottamatta muutamia pieniä eroavaisuuksia
(jotka ehkä johtuivat haaskalintujen käsittelystä, taikka hitaasti
kasvavan köynnöskasvin vaikutuksesta) makasi mies aivan suorassa --jalat
yhtäänne ja suoraan pään yläpuolelle käännetyt kädet päinvastaiseen
suuntaan.

"Minäpä olen saanut erään ajatuksen tähän vanhaan aivokoppaani", Silver
virkkoi. "Tässä on kompassi -- tuolla pistää Luurankosaaren korkein
kohta selvänä esiin. Katsokaapas nyt, missä suunnassa luuranko makaa!"

Suunta määrättiin. Ruumis osoitti suoraan saarta kohti ja kompassi
näytti tarkalleen itäkaakosta itään.

"Arvasinhan minä sen", kokki huudahti. "Tämä tässä on osviitta. Suoraan
tuonne pitää meidän kurssimme iloisten dollarien luo. Mutta hitto
vieköön! Selkäpiitänihän karmii tuota Flintiä ajatellessani. Tämä on
varmasti yksi _hänen_ kujeitaan. Hän oli täällä yksin kuuden miehen
seurassa; hän surmasi jok'ikisen ja yhden heistä hän sitten kuljetti
tänne ja asetti kompassin avulla tähän asentoon! Luusto on ollut pitkän
miehen ja tukka on ollut kellertävä. Saattaisi olla Allardyce.
Muistathan sinä kai Allardycen, Tom Morgan?"

"Kyllä hyvinkin hänet muistan", Morgan vastasi. "Hän oli velassa minulle
ja puukkoni hän otti mukaansa maihin."

"Puukoista puhuessamme", muuan virkkoi -- "miksi ei tässä näy hänen
puukkoansa? Flint ei ollut niitä miehiä, jotka kopeloivat merimiesten
taskuja; ja lintujenkin luulisin sen jättävän aloilleen."

"Tuhat tulimmaista, sinä olet oikeassa!" Silver huudahti.

"Täällä ei ole tavaraa minkäänlaista", virkkoi Merry, joka yhä
tutkisteli luita, "ei kuparikolikkoa eikä tupakkamassia. Tämä ei minusta
ole luonnollista."

"Ei totta totisesti tämä ole luonnollista", myönsi Silver; "ei
luonnollista eikä hauskaakaan, sanot sinä. Tuli ja leimaus, toverit! Jos
Flint olisi elossa, niin tämä olisi kuuma paikka sekä teille että
minulle. Kuusi oli heitä ja kuusi on meitä; ja nyt heistä on vain luut
jälellä."

"Minä näin hänen kuolleena aivan näillä valoaukoillani", Morgan puhui.
"Billy vei minut sisään. Siellä hän makasi kuparirahat silmien päällä."

"Kuolleena -- niin kylläkin, kuollut hän on ja kuopattu", käärepäinen
mies virkkoi; "mutta jos konsaan vainajat kummittelevat, niin
kummittelisi Flint. Siunatkoon sentään -- hän kuoli pahan kuoleman, se
Flint!"

"Pahan kylläkin", toinen lisäsi; "toisinaan hän raivosi, toisinaan huusi
ja välillä lauloi. 'Viistoista miestä' oli hänen ainoa laulunsa,
toverit; ja minä sanon teille, etten enää koskaan senjälkeen ole oikein
pitänyt siitä viisusta. Oli hirveän kuuma päivä, ikkuna oli auki, ja
minä kuulin sen laulun kaikuvan niin selvänä, niin -- ja mies jo
korahteli kuoleman kielissä."

"Riittää jo", Silver virkkoi, "lopettakaa moinen puhe. Hän on kuollut
eikä kummittele, sen minä tiedän; ainakaan ei hän päivällä kummittele se
on varmaa. Pelko vie mieheltä tarmon. Eteenpäin nyt vaan kultakolikolta
hakemaan!"

Me läksimme kyllä liikkeelle, mutta kirkkaasta päivänpaisteesta
huolimatta miehet eivät enää juoksennelleet hoilaten kukin tahollansa,
vaan pysyttelivät yhdessä ja puhelivat hiljaisella äänellä. Kuolleen
merirosvon kammo oli heidän mielensä vallannut.



32 Luku.

Aarretta etsimässä. -- Ääni metsästä.


Osaksi äskeisen pelästyksen herpaisevasta vaikutuksesta, osaksi Silverin
ja sairaiden miesten lepuuttamiseksi koko seurue istahti hetkiseksi heti
kun oli päästy tasangolle.

Tasanko kun jonkun verran aleni länteen käsin, oli meillä
lepopaikaltamme laaja näköala. Edessämme näimme puiden latvojen ylitse
rantatyrskyjen ympäröimän Metsäniemen. Takanamme näkyi satama ja
Luurankosaari ja idässä -- niemekkeen ja suomaiden ylitse -- avara meren
ulappa. Tähystäjä kohosi jyrkkänä yläpuolellamme, paikoittain
yksinäisten mäntyjen kirjaamana, paikoittain taas äkkijyrkänteiden
tummentamana. Ei kuulunut ääntä minkäänlaista muuta kuin kuohujen kohina
rannoilta ja lukemattomien hyönteisten surina pensastoista. Meren
ulapalla ei näkynyt alusta ei purjetta. Näköalan avaruus sinänsä lisäsi
meissä yksinäisyyden tunnetta.

Silver määräsi siinä istuessaan kompassin avulla muutamia suuntia.

"Tuolla on ne kolme 'isoa puuta'", hän virkkoi, "kutakuinkin oikeassa
linjassa Luurankosaaresta. 'Tähystäjän ulkonemaksi' arvelisin tuota
matalampaa nyppylää tuolla. Tavaran löytäminen on nyt leikin tekoa.
Minua melkein haluttaisi murkinoida ensin."

"Minulle ei ruoka maistu", Morgan murisi. "Ajatellessani Flintiä
--tuntuu minusta aivankuin -- se olisi minulle tapahtunut."

"Kas niin, poikaseni; kiitä onneasi, että hän on kuollut", Silver
virkkoi.

"Hän oli itse ilkeä piru", muuan miehistä huudahti väristen.
"Naamassakin sillä oli sellainen sininen väri!"

"Sellaisen se rommi hänestä teki", Merry lisäsi. "Sininen, totta
totisesti, siinä sanoit sanan. Sininen hän oli!"

Aina siitä alkaen kuin he olivat luurangon löytäneet ja vaipuneet
nykyisiin ajatuksiinsa, olivat he ruvenneet puhelemaan yhä
hiljaisemmalla äänellä. Nyt heidän puhelunsa oli vaimennut melkein
kuiskaukseksi, joka tuskin häiritsi metsän hiljaisuutta. Äkkiä edessämme
metsän syvyydessä heikko, kimakka, vapiseva ääni aloitti tuon tutun
laulun:

    "Viistoista miestä arkulla vainaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

En vielä ole koskaan nähnyt ihmisten kamalammin säikähtävän kuin
rosvojen silloin. Kaikkien kasvoilta pakeni veri kuin loihdittuna;
toiset karahtivat pystyyn, toiset tarttuivat kiinni naapureihinsa;
Morgan painoi kasvonsa maahan.

"Se on Flint, kautta...!" Merry parahti.

Laulu oli loppunut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin -- katkennut
keskellä säveltä, aivan kuin joku olisi kädellään tukkinut laulajan
suun. Kaikuen niin kaukaa kirkkaassa aurinkoisessa ilmassa
vihannoitsevien puiden lomitse, oli se minusta kuulunut kauniilta ja
lempeältä. Sen vaikutus seuralaisiini oli minusta senvuoksi sitäkin
kummallisempi.

"Ei", Silver sai tuhkanharmaiden huuliensa välitse sanotuksi, "tämä ei
käy laatuun. Valmiit kääntämään! Tämä on ihmeellinen retki! Äänelle en
kykene nimeä antamaan, mutta joku siellä on kujehtimassa ylimmillä
ristipuilla -- joku, joka on lihaa ja verta, siitä olen varma!"

Hänen rohkeutensa oli palannut hänen puhuessaan ja kasvotkin saivat jo
vähän väriä. Toisetkin alkoivat jo kallistaa korvaansa hänen
rohkaiseville sanoilleen ja tointua pelästyksestään, kun sama ääni
uudelleen kajahti -- tällä kertaa ei lauluun, vaan heikkoihin,
kaukaisiin huudahduksiin, jotka entistään heikompina kaikuivat
Tähystäjän onkaloissa.

"Darby M'Graw!" se ulisi -- se sana parhaiten kuvaa ääntä -- "Darby
M'Graw! Darby M'Graw!" yhä uudelleen, ja sitten vähän kovemmin ja
karkeasti kiroten: "Tuo perältä rommia, Darby!"

Rosvot seisoivat kuin maahan naulittuina, silmät suurina. Kotvan äänen
vaiettuakin he vielä tuijottivat äänettöminä eteensä.

"Tuo varmentaa asian", eräs sai sanotuksi. "Lähdetään pois!"

"Ne olivat hänen viimeiset sanansa tässä maailmassa."

Dick oli saanut esiin raamattunsa ja rukoili kiihkeästi. Hän oli saanut
hyvän kasvatuksen ennen merille lähtöään, mutta joutunut sitten huonoon
seuraan.

Mutta Silver oli yhä voittamaton. Minä kuulin hampaiden kalisevan hänen
suussaan, mutta vielä hän ei ollut lannistunut.

"Ei kukaan tällä saarella ole kuullut Darbysta", hän mutisi, "ei kukaan,
meitä tässä lukuunottamatta." Sitten hän rajusti ponnistaen voimiaan
jatkoi: "Toverit, minä olen tullut tänne noutamaan ne kolikot, enkä minä
salli en ihmisten enkä paholaisten itseäni siinä estävän. En koskaan
pelännyt Flintiä hänen eläessään, enkä, tuhat tulimmaista, aio väistyä
häntä vainajanakaan. Tuolla on seitsemänsataatuhatta puntaa vajaan
neljännesmailin päässä. Onko kukaan onnenpoika kääntänyt selkäänsä edes
samalle määrälle dollareita muutaman koppavan sininaamaisen
merimiesrääsyn vuoksi -- joka lisäksi vielä on vainaja!"

Mutta hänen tovereissaan ei näkynyt pienintäkään merkkiä palaavasta
rohkeudesta; paremminkin näytti heidän kammonsa päinvastoin lisääntyvän
hänen halveksivien sanojensa johdosta.

"Hillitse kieltäsi, John!" Merry varoitteli. "Älä suututa aaveita."

Muut olivat liian kauhuissaan saadakseen sanaa suustaan. Kukin heistä
olisi mielellään pötkinyt pakoon jos olisi uskaltanut; mutta pelko piti
heitä yhdessä joukossa, piti heitä Johnin ympärillä ikäänkuin hänen
uskalluksensa olisi heitä turvannut. John puolestaan oli melkein
täydelleen vapautunut säikähdyksestään.

"Aaveita? Vaikkapa niinkin", hän puhui. "Mutta yksi seikka minulle on
epäselvä. Minä kuulin kaiun. Ei kukaan liene nähnyt aaveita, jotka
synnyttävät varjon; mitähän niillä silloin olisi kaiun kanssa tekemistä?
Se totisesti ei ole aivan kohdallaan."

Tämä perustelu tuntui minusta perin heikolta. Mutta vaikea on arvata,
mikä taikaluuloisiin vaikuttaa, ja ihmeekseni George Merry huomattavasti
rauhoittui. "Niin se onkin", hän puhui. "On sinulla päätä ja älyä
sittenkin, John. Päin tuuleen, toverit. Luulenpa melkein, että tämä
laivue on väärällä hangalla. Kun nyt ajattelen asiaa, niin muistutti se
Flintin ääntä, sen myönnän, mutta ei se sittenkään ollut aivan
samanlainen. Se muistutti enemmän jonkun toisen ääntä, -- se muistutti
--"

"Tuhat tulimmaista, Ben Gunnia!" huudahti Silver.

"Aivan niin", Morgan huudahti polvilleen kohoutuen. "Ben Gunnin ääni se
olikin!"

"Vaikuttaakos se sitten mitään asiaan?" Dick kysäsi. "Ben Gunn ei ole
täällä elävänä enempää kuin Flintkään."

Mutta toiset vain halveksivasti hymähtivät hänen huomautukselleen.

"Eihän toki kukaan välitä Ben Gunnista", Merry virkkoi, "olipa hän
kuollut tai elävä."

Vallan ihmeellistä oli, miten pian heidän rohkeutensa palasi ja kasvot
samalla saivat jälleen väriä. Tuossa tuokiossa he juttelivat jo
keskenään, väliin kuitenkin vaieten kuuntelemaan; mutta kun ei mitään
erityistä enää kuulunut, he pian heittivät työaseet hartioilleen ja
läksivät jatkamaan matkaansa. Ensimmäisenä kulki Merry pitäen Silverin
kompassin avulla huolta oikeasta suunnasta. Hän oli lausunut kaikkien
mielipiteen: Ben Gunnista ei kukaan välittänyt, olipa hän elävä tai
kuollut.

Dick yksin vielä hypisteli raamattuansa ja pälyili pelokkaana
ympärilleen; mutta kukaan ei hänestä välittänyt sen enempää, ja näkipä
Silver hyväksi häntä vähän ivaillakin.

"Johan minä sanoin sinulle", hän sanoa tokaisi -- "johan sanoin, että
sinä pilasit raamattusi. Jos se ei kerran kelpaa valan välineeksi, niin
mitäpä kummitukset siitä piittaisivat! Ei tuon vertaa!" ja hän näpsäytti
sormiaan pysähtyen hetkeksi sauvansa varaan.

Mutta Dick ei siitä tyyntynyt; ja pian minulle selvisi, että mies parka
oli sairas; kuumuuden, rasituksen ja äskeisen säikähdyksen vaikutuksesta
tohtori Liveseyn ennustama kuume kehittyi silmin nähtävästi pitkin
askelin.

Täällä ylhäällä tasangolla käveli mielikseen; kuljimme alamäkeä, sillä
tasanko, kuten olen maininnut, laskeutui loivasti länteen käsin. Männyt,
niin suuret kuin pienetkin, kasvoivat harvassa ja muskottipähkinä- ja
azaleapensaikkojen välissä esiintyi avaroita, aurinkoisia aukeamia. Kun
kulkusuuntamme yli saaren oli jotenkin suoraan luoteiseen, jouduimme me
yhä lähemmäksi Tähystäjän rinteitä ja samalla saimme yhä avaramman
näköalan yli läntisen lahdenpoukaman, jolla minä kerran olin
korakelissani keinunut.

Saavutimme sitten ensimmäisen niistä kolmesta isosta puusta, mutta
kompassi osoitti meidän erehtyneen siitä. Samoin oli toisenkin laita.
Kolmas kohosi parisensataa jalkaa korkealle ympärillä kasvavasta
matalasta metsiköstä. Se oli oikea metsäin jättiläinen, punertava runko
ympärimitaltaan hyvän mökin veroinen, ja varjo niin avara, että
komppania sotamiehiä olisi sen siimeksessä voinut harjoituksiaan pitää.
Se näkyi kauas merelle sekä itään että länteen, ja sen olisi voinut
empimättä piirtää kartalle purjehdusmerkiksi.

Mutta seuralaisiini ei sen mahtava suuruus nyt vaikuttanut, vaan
ainoastaan tieto siitä, että seitsemänsataatuhatta puntaa kullassa oli
kätkössä jossain sen siimeksessä. Kullan himo tukahdutti heissä
viimeisenkin pelon tunteen puuta lähestyessämme. Heidän silmänsä
paloivat, askeleet kävivät joutuisammiksi ja keveämmiksi, koko heidän
sielunsa oli kiintynyt tuohon aarteeseen ja niihin mielinmääräisiin
huvituksiin ja nautinnoihin, jotka heitä sen mukana odottivat.

Silver penkoi möristen maata sauvallansa; hänen sieraimensa laajenivat
ja värisivät; hän sadatteli aivan mielettömästi, kun kärpäset ahdistivat
hänen hikistä ja punoittavaa naamaansa; hän kiskoi nuoraa, jossa hän
talutti minua, ja tuon tuostakin heitti hän minuun tuikean katseen. Hän
ei tosiaankaan enää salannut tunteitaan ja minä luin ne kuin kirjasta.
Kullan välittömässä läheisyydessä oli kaikki muu unhotettu; hänen
lupauksensa ja tohtorin varoitukset kuuluivat kaikki menneisyyteen, eikä
minulla ollut pienintäkään epäilystä siitä, että hän toivoi saavansa
aarteen käsiinsä, löytävänsä ja valloittavansa _Hispaniolan_ yön
varjossa, ja surmattuaan jokaisen rehellisen ihmisen saarella,
pääsevänsä alkuperäisen suunnitelmansa mukaan purjehtimaan matkaansa
rikoksineen ja rikkauksineen.

Ei ollut kumma, etten tällaisten synkkien ajatusten rasittamana oikein
kyennyt seuraamaan nopsajalkaisia aarteenhakijoita. Vähän väliä minä
kompastuin, ja juuri silloin Silver niin säälimättömästi riuhtoi
kytkyttäni ja heitti minuun nuo kiehuvaa vihaa kertovat katseensa. Dick,
joka oli jäänyt meidän jälkeemme ja kulki siten matkueen viimeisenä,
höpisi yhä ankarammaksi käyneen kuumeen kourissa itsekseen rukouksia ja
sadatuksia. Tämä vielä lisäksi pahensi onnetonta tilaani ja loppujen
lopuksi kiusasivat minua mielikuvat siitä murhenäytelmästä, joka tällä
tasangolla oli näytelty silloin kuin tuo sininaamainen jumalaton
merirosvo -- sama, joka oli kuollut Havannassa laulaen ja rommia huutaen
-- oli täällä omin käsin surmannut kaikki kuusi toveriansa. Tässä
metsikössä, joka nyt oli niin rauhallinen, lienevät tuskanhuudot silloin
kaikuneet; ja minä olin ne nyt selvästi kuulevinani, kun näytelmää
mielessäni kuvittelin.

Me olimme nyt metsikön reunassa.

"Hurraa, toverit, kaikki tänne!" Merry huudahti ja matkueen ensimmäiset
miehet karkasivat juoksuun.

Mutta äkkiä näimme heidän pysähtyvän. Kuului hiljaisia huudahduksia.
Silver lisäsi vauhtiansa kaksinkertaisesti heiluttaen sauvaansa kuin
paholaisen ajamana, ja seuraavassa tuokiossa mekin pysähdyimme kuin
ukkosen lyöminä.

Edessämme oli suuri kuoppa, ei aivan eilispäiväinen, koska ruohoa kasvoi
pohjalla. Kuopassa näkyi katkennut kuokka ja hajalleen heitettyjä
laatikkojen lautoja. Muutamassa näistä laudoista näin poltinraudalla
painetun nimen _Walrus_ -- Flintin laivan nimen.

Kaikki oli päivän selvää. Kätkö oli keksitty ja ryöstetty -- ne
seitsemänsataatuhatta puntaa olivat sen tiessään!



33 Luku.

Päällikkö kukistuu.


Ällistystä suurempaa ei voi kuvitella. Miehet seisoivat kuin ukkosen
iskeminä. Mutta Silver tointui iskusta melkein silmänräpäyksessä. Koko
hänen sielunsa oli jännittynyt tuon yhden ainoan päämäärän, aarteen
saavuttamiseen; yhdellä iskulla oli kaikki mennyttä; mutta sittenkin hän
ei joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti rohkeutensa ja muutti
suunnitelmansa, ennenkuin toiset olivat ennättäneet edes täysin tajuta
pettymyksensä koko laajuuden.

"Jim", hän kuiskasi, "ota tämä ja ole valmis otteluun."

Ja hän pisti käteeni kaksipiippuisen pistoolin.

Samassa hän astui muutamia askeleita pohjoiseen muuttaen asentoamme
niin, että kuoppa jäi meidän ja toisten miesten välille. Sitten hän
katsahti minuun ja nyökäytti päätänsä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
"Tässä on nyt meillä tiukka paikka läpäistävänä", mitä minäkin juuri
ajattelin. Hänen katseensa oli nyt perin ystävällinen, ja minua nämä
alituiset muutokset niin hämmästyttivät, etten voinut olla hänelle
kuiskaamatta: "Vai olet taas puoluetta muuttanut."

Hänelle ei jäänyt aikaa vastaamiseen. Miehet alkoivat huudahdellen ja
sadatellen toinen toisensa perästä hyppiä kuoppaan ja penkoa sen pohjaa
käsillään heitellen lautoja syrjään. Morgan löysi kultarahan. Hän
kohotti sen näppiensä välissä korkealle ja herkesi kauheasti
sadattelemaan. Se oli kahden guinean raha ja kulki nyt miesten
tunnusteltavana kädestä käteen.

"Kaksi guineaa!" karjahti Merry heristäen rahaa Silveriä kohti. "Siinäkö
sinun seitsemänsataa tuhatta puntaasi ovat, hä? Sinähän olet miesten
miehiä kaupan teossa, vai mitä? Sinähän olet se, jota ei koskaan ole
nenästä vedetty, mokoma aasinratsastaja!"

"Penkokaa pojat", Silver virkkoi pilkallisen kylmästi, "ehkä te löydätte
jonkun multasienen."

"Multasienenkö?" Merry karjahti. "Toverit, kuuletteko, mitä hän sanoo?
Minä sanon teille, että tuo mies on tiennyt tämän koko ajan. Katsokaa
hänen naamaansa niin uskotte."

"Kas vain, Merry", Silver virkkoi, "joko taas olet kapteeni olevasi?
Sinä olet toden totta kova poika."

Mutta tällä kertaa jokainen asettui Merryn puolelle. He alkoivat kavuta
ylös kuopasta heitellen hurjia silmäyksiä Silveriin. Yhden, meille
edullisen seikan minä huomasin: he kapusivat kaikin päinvastaiselle
puolelle kuoppaa.

Siinä nyt seisoimme, kaksi yhdellä ja viisi toisella puolen kuoppaa,
eikä kukaan ollut vielä halukas heittämään ensimmäistä kiveä. Silver ei
hievahtanutkaan; hän seisoi suorana sauvansa varassa ja tarkasteli
miehiä järkähtämättömän tyynenä. Sillä miehellä oli päätä!

Viimein Merry näytti arvelevan, että pieni puhe ehkä auttaisi asiassa.

"Toverit", hän virkkoi, "tuossa he seisovat kahden; toinen on raajarikko
ukko, joka meidät hankki tänne ja veti meitä nenästä aina tähän asti;
toinen taas on tuo nulikka, jonka verta minä himoitsen. Nyt, toverit..."

Hän kohotti kätensä hyökkäyksen alkaakseen. Mutta samassa -- pang! pang!
pang! -- kolme laukausta pamahti pensaikosta. Merry horjahti suin päin
kuoppaan, käärepäinen mies teki kuperkeikan ja kaatui maahan kuolleena,
ja muut kolme pyörähtivät pakoon, minkä jalat kannattivat.

Silmänräpäyksessä Pitkä John laukasi pistoolinsa molemmat piiput
kuopassa kieriskelevään Merryyn, ja kun tämä viimeisessä
kuolonkamppailussaan käänsi katseensa häneen, virkkoi hän: "Taisin tehdä
lopputilin kanssasi, George."

Samassa tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat pyssyt kädessä ilmestyivät
pensaikosta vierellemme.

"Eteenpäin!" tohtori komensi. "Pian, pojat. Meidän täytyy ennättää ennen
heitä venheille."

Ja me läksimme juoksemaan hyvää kyytiä, tunkeutuen toisinaan läpi
pensaikkojen, jotka ulottuivat meille rintaan asti.

Minä vakuutan, että Silver pani parhaansa pysyäkseen meidän
kintereillämme. Ne ponnistukset, jotka hän kesti hyppiessään sauvallansa
niin että olisi luullut rintalihasten repeytyvän, olivat voimannäyte,
jota täyskuntoinenkaan mies tuskin olisi suorittanut; se on myöskin
tohtorin mielipide. Saapuessamme ylängön reunalle hän kuitenkin oli
kolmisenkymmentä metriä meistä jäljessä ja aivan menehtymäisillään.

"Tohtori!" hän huusi, "katsokaas tuonne! Ei ole kiirettä!"

Eipä tosiaankaan meillä näkynyt olevan kiirettä. Muutamalla ylängön
aukeamalla näimme henkiin jääneiden miesten yhä juoksevan samaan
suuntaan, johon alussa pakenivat, s.o. suoraan Perämastokukkulaa kohti.
Me neljä istuuduimme senvuoksi huoahtamaan ja pitkä John linkutti, hikeä
kasvoiltaan pyyhkien, luoksemme.

"Suuret kiitokset, tohtori", hän virkkoi, "Te saavuitte luullakseni
aivan viime hetkessä minun ja Hawkinsin avuksi. Kas, sinäkö se oletkin,
Ben Gunn!" lisäsi hän.

"Oletpa sinä, totta vie, hieno mies!"

"Ben Gunn olenkin", erakko vastasi hämillään ruumistaan väännellen,
"Ja", lisäsi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, -- "kuinkas voitte, mr
Silver? -- Oikein hyvin, kiitos, vastaatte kai."

"Ben, Ben", Silver mutisi, "mitä kaikkea sinä olet minulle tehnytkään!"

Tohtori lähetti Grayn takaisin kuopalle noutamaan kuokkaa, jonka rosvot
paetessaan olivat unohtaneet, ja laskeutuessamme sitten hiljakseen alas
rinnettä venheitten luo, tohtori lyhyesti kertoi meille asiain kulusta.
Se oli kertomus, joka tavattomassa määrässä kiinnitti Silverin mieltä,
ja Ben Gunn, tuo puolihullu erakko, oli siinä sankarina alusta loppuun.

Ben oli, yksinään saarta risteillessään, löytänyt luurangon -- hän se
oli sen rosvonnutkin; hän oli keksinyt aarteen; hän oli kaivanut sen
esiin (hänen kuokkansa varsi se oli, jonka näimme kuopassa katkenneena);
hän oli kuljettanut aarteen selässään, tehden lukemattomat vaivalloiset
matkat suuren hongan juurelta kaksihuippuisella kummulla saaren
koillis-kulmassa olevaan luolaansa ja siellä se oli ollut turvassa jo
pari kuukautta ennen _Hispaniolan_ tuloa.

Kun tohtori oli rynnäkön jälkeisenä iltana saanut hänet ilmaisemaan
salaisuutensa ja seuraavana päivänä huomannut laivamme kadonneen, niin
oli hän mennyt Silveriä tapaamaan, antanut tälle nyt hyödyttömäksi
käyneen kartan, luovuttanut ruokavarastomme -- sillä Ben Gunnin luolassa
oli runsaasti erakon itsensä suolaamaa vuohenlihaa -- antanut sanalla
sanoen kaikki, päästäkseen tovereineen turvassa muuttamaan
paaluvarustuksesta Ben Gunnin luolaan malarialta turvaan ja aarretta
vartioimaan.

"Mitä sinuun tulee, Jim", hän virkkoi, "niin kävit sinä säälikseni,
mutta minä tein niin kuin parhaaksi näin niihin nähden, jotka olivat
uskollisina pysyneet. Kenen oli syy siihen, ettet ollut heidän
joukossaan?"

Kun hän ennen kerrottuna aamuna oli huomannut, että minäkin joutuisin
osalliseksi siihen kauheaan pettymykseen, jonka hän rosvoille oli
valmistanut, niin oli hän juossut koko matkan hirsimökiltä luolalle, ja
jätettyään junkkarin kapteenin turvaksi, ottavat Grayn ja Ben Gunnin
seurakseen ja juossut halki saaren kuopalle ollakseen siellä
tarvittaessa läsnä. Pian hän kuitenkin oli huomannut, että meidän
seurueemme oli edellä. Silloin hän oli lähettänyt Ben Gunnin, joka oli
tavattoman nopea juoksija, edeltäpäin paikalle koettamaan yksin tehdä
mitä tehtävissä oli. Tälle oli silloin pälkähtänyt päähän käyttää
hyväkseen entisten laivatoveriensa taikauskoisuutta ja siinä hän
onnistuikin niin hyvin, että Gray ja tohtori ehtivät paikalle ja piiloon
pensaikkoon, ennenkuin aarteenkaivajat saapuivat.

"Saanko siis kiittää onneani", Silver virkkoi, "että Hawkins oli
mukanani. Te olisitte jättänyt John-vanhuksen palasiksi revittäväksi,
sen enempää asiasta piittaamatta, tohtori."

"Vallan varmasti", tohtori Livesey vastasi naurahtaen.

Olimme nyt saapuneet venheille. Tohtori tuhosi niistä toisen kuokallaan,
ja sitten nousimme me kaikki toiseen venheeseen lähtien soutamalla
kiertämään Pohjoislahdelle.

Matkaa oli kahdeksan tai yhdeksän mailia. Silver pantiin muiden kera
soutamaan, vaikka hän olikin lopen väsynyt, ja pian kiidimme hyvää
kyytiä pitkin tyyntä satamanpintaa. Tuokion kuluttua olimme päässeet
läpi salmien ja sivuuttaneet saaren kaakkoisniemen, jonka ympäri neljä
päivää sitten olimme hinanneet _Hispaniolan_ satamaan.

Soutaessamme kaksihuippuisen kummun ohi näimme Ben Gunnin luolan mustan
aukon ja sen edessä muskettiinsa nojaavan miehen seisomassa. Se oli
junkkari. Me heilutimme nenäliinoja ja huusimme hänelle tervehdyksiä,
joihin Silver yhtyi yhtä sydämellisesti kuin me toisetkin.

Kolme mailia kauempana, Pohjoislahteen vievän salmen sisäpuolella, me
tapasimme _Hispaniolan_ -- ominpäinsä purjehtimassa. Viime tulvavesi oli
kohottanut sen irralleen, ja jos tuulta olisi ollut enempi tai virta
vuoroveden vaihtuessa voimakas kuten eteläisessä satamassa, niin emme
olisi enää alustamme nähneet tai olisimme sen tavanneet auttamattomasti
maihin ajautuneena. Nyt ei vahinko ollut suuri, isopurje oli vain
turmeltunut. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin
puolentoista sylen veteen. Sousimme sitten takaisin Rommilahteen, josta
Ben Gunnin asunnolle oli lyhyin tie, ja Gray palasi yksin venheellä
_Hispaniolaan_, jonne hän jäi yövahdiksi.

Lahden rannasta nousi rinne loivana luolan aukolle. Perillä oli junkkari
meitä vastassa. Minua kohtaan hän oli ystävällinen ja kohtelias ja
karkaamisestani hän ei virkkanut sanaakaan, ei moittivaa eikä
kiitettävää. Mutta Silverin kohtelias tervehdys nosti punan hänen
kasvoilleen.

"John Silver", hän virkkoi, "te olette inhoittava roisto ja petturi
--katala petturi, herraseni. Minua on pyydetty olemaan vetämättä teitä
hirteen. Minä olen nyt siihen suostunut. Mutta teidän uhrinne,
herraseni, riippuvat myllynkivinä kaulassanne."

"Suuret kiitokset, herra", Pitkä John vastasi tehden uudelleen kunniaa.

"Minä kiellän teitä kiittämästä minua", junkkari karjasi. "Myönnytykseni
on paha rikos velvollisuuttani vastaan. Pois näkyvistäni!"

Sitten me kaikki menimme luolaan. Se oli avara ja ilmava, ja pieni,
sanajalkojen ympäröimä lähde poreili sen pohjalla. Permanto oli hietaa.
Suuren nuotion ääressä makasi kapteeni Smollett, ja eräässä etäisessä
nurkassa, jota nuotio vain heikosti valaisi, näin suuria rahakasoja ja
kultakangeista rakennettuja nelikulmioita. Siinä oli Flintin aarre, jota
me niin kaukaa olimme saapuneet etsimään ja joka jo oli maksanut
seitsemäntoista _Hispaniolan_ miehen hengen. Kuinka monen hengen sen
kokoaminen oli maksanut, miten paljon verta ja tuskaa, montako syvyyteen
upotettua hyvää alusta, miten paljon häpeää, petosta ja julmuutta se oli
vaatinut -- sitä ei kukaan voi sanoa. Oli kuitenkin tällä saarella kolme
miestä -- Silver, Morgan-vanhus ja Ben Gunn -- jotka kaikki olivat
osallisia noihin rikoksiin ja jotka olivat turhaan toivoneet pääsevänsä
saaliista osalle.

"Käy sisään, Jim", kapteeni virkkoi. "Sinä olet hyvä poika laatuasi,
Jim; mutta minä luulen, että emme toista kertaa lähde yhdessä merelle.
Sinussa on liian paljon onnensuosikkia ollaksesi minun mieleiseni.
Sinäkö siellä olet, John Silver? Mikä sinut tänne tuo, mies?"

"Palaan takaisin palvelukseen, kapteeni", Silver vastasi.

"Ahaa!" oli kapteenin ainoa vastaus.

Minkälaisen illallisen sitten nautinkaan, ympärilläni kaikki toverini ja
ruokana Ben Gunnin suolaamaa vuohenlihaa ja _Hispaniolasta_ tuotuja
herkkuja sekä pullo viiniä! Olen vakuutettu, ettei iloisempia ja
onnellisempia ihmisiä ollut maailmassa. Siellä istui Silverkin, tosin
syrjässä ja melkein pimeässä, mutta syöden hänkin erinomaisella
ruokahalulla ja aina valmiina palvelukseen, kun jotain tarvittiin, ja
toisinaan yhtyen meidän nauruummekin -- tuo entinen sileänaamainen,
kohtelias ja kuuliainen merimies omassa persoonassaan.



34 Luku.

Loppu.


Seuraavana aamuna me ryhdyimme aikaiseen työhön, sillä tuon suuren
kultamäärän kuljettaminen ensin mailin verran maitse lahden rantaan ja
sieltä kolme mailia veneellä _Hispaniolaan_ ei ollut varsin helppo
tehtävä niin vähille miehille. Saarta vielä samoilevista kolmesta
merirosvosta emme paljon välittäneet; yksi vartija kummun laella
mielestämme riitti turvaamaan meidät äkillisestä yllätyksestä, ja
arvelimme sitäpaitsi heidän jo saaneen tarpeeksensa taisteluista.

Me sen vuoksi työskentelimme herkeämättä. Gray ja Ben Gunn sousivat
edestakaisin laivan ja rannan väliä ja muut kantoivat aarretta rannalle.
Kahdesta kultakangesta oli taakkaa tarpeeksi aikuiselle miehelle
--taakka, jota kantaja mielellään hitaasti kuljetti. Koska kantajana en
kyennyt paljon auttamaan, sain viettää päiväni luolassa sullomassa
rahaksi lyötyä kultaa leipäsäkkeihin.

Se oli perin omituinen kokoelma, eri rahalajeihin nähden yhtä
monipuolinen kuin Billy Bonesin kassa, mutta monta vertaa runsaampi ja
arvokkaampi, ja tuskinpa minulla lienee koskaan ollut mieluisampaa työtä
kuin sen lajitteleminen. Englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia,
portugalilaisia, louisdoreja, dubloneja, guineoita, moidoreja ja
sekiinejä, kaikkien viime vuosisadan aikuisten Euroopan hallitsijoiden
kuvia, ihmeellisiä itämaisia rahoja, joissa leimakuvio oli kuin mikäkin
ruohokimppu tai palanen hämähäkin verkkoa, pyöreitä ja neliskulmaisia
kolikoita ja rahoja, joissa oli reikä keskellä kuin kaulaan ripustamista
varten -- melkein jokainen maailman rahalaji oli luullakseni edustettuna
siinä kokoelmassa. Ja mitä niiden lukumäärään tuli, oli niitä yhtä
runsaasti kuin lehtiä syksyllä, ja niin paljon, että selkäni kipeytyi
kumarassa asennossani ja sormeni niiden lajittelemisessa.

Päivä päivältä jatkui työmme; joka ilta oli kokonainen omaisuus lastattu
laivaan, mutta uudet rikkaudet jäivät odottamaan seuraavaa aamua. Koko
tänä aikana emme kuulleet mitään kolmesta vihollisestamme.

Viimein -- luullakseni se on kolmantena iltana -- kun tohtori ja minä
kävelimme kummun rinteellä suon puolella toi tuuli korviimme notkon
pimeydestä ääniä, jotka kuulostivat yhtä paljon karjunnalta kuin
laululta.

"Taivas heitä armahtakoon", tohtori virkkoi; "siellä ovat rosvot."

"Kaikki päissään, tohtori", selitti Silver, joka kulki meidän
perässämme.

Silver nautti meidän seurassamme täydellistä vapautta, ja huolimatta
alituisista ivasanoista, joita hän sai osakseen, hän näytti jälleen
pitävän itseään erioikeutettuna ja suosittuna palvelijanamme. Oli vallan
ihmeellistä, miten tyynesti hän kesti ylenkatseemme ja miten
väsymättömällä kohteliaisuudella hän koetti päästä jokaisen suosioon.
Häntä ei kukaan kohdellut koiraa paremmin, ellei ota huomioon Ben
Gunnia, joka yhä pelkäsi entistä päällysmiestään, sekä minua, joka
todella olin hänelle jossain kiitollisuuden velassa -- vaikka oikeastaan
minulla luullakseni oli syytä inhota häntä enemmän kuin muut, sillä minä
olin nähnyt hänen ylängöllä suunnittelevan uutta petosta. Tohtori
senvuoksi vastasi sangen äreästi hänen huomautukseensa.

"Päissään tai houreissaan."

"Aivan oikein, sir", Silver vastasi, "ja aivan samantekevä se on teille
ja minulle."

"Minä oletan, ettette toivo minun pitävän teitä inhimillisenä olentona",
tohtori ivallisesti vastasi, "ja tunteeni teitä senvuoksi ehkä
kummastuttavat, mestari Silver. Mutta jos minä olisin varma siitä, että
he hourailevat -- yhtä varma kuin siitä että ainakin yksi heistä on
kuumeen kourissa -- niin minä jättäisin tämän leirin ja, uhkaisipa minua
hengenvaara miten suuri hyvänsä, koettaisin auttaa heitä parhaan taitoni
mukaan."

"Luvallanne sanoen, tohtori, siinä tekisitte perin väärin", Silver
puhui, "Te menettäisitte kalliin henkenne, uskokaa se. Minä olen nyt
teidän puolellanne, kokonaan teidän mies, enkä sallisi joukkomme
pienenevän siten että jättäisin teidät omiin hoteihinne, sillä minä
ymmärrän miten suuressa kiitollisuuden velassa teille olen. Mutta nuo
miehet tuolla, ne eivät voisi pysyä sanassaan -- ei vaikka
tahtoisivatkin; ja mikä pahinta, he eivät voisi luottaa niin kuin te
voitte."

"Niin kylläkin", tohtori vastasi. "Te olette mies, joka pysyy sanassaan,
sen me tiedämme."

Sen jälkeen emme roistoista paljon kuulleet. Vain kerran kuulimme kaukaa
pyssyn laukauksen ja arvelimme, että miehet olivat metsästyspuuhissa.
Neuvottelu pidettiin ja päätökseksi tuli, että meidän täytyi jättää
heidät saarelle -- mitä päätöstä Ben Gunn riemulla tervehti ja Graykin
pontevasti puolusti. Me jätimme heitä varten suuren varaston ruutia ja
luoteja, joukon vuohen lihaa, vähän lääkkeitä ja muutamia tarveaineita,
työaseita, vaatteita, ylimääräisen purjeen, sylen pari köyttä sekä
tohtorin erityisestä toivomuksesta sievän annoksen tupakkaa.

Tämä oli viimeisiä puuhiamme saarella. Sitä ennen olimme saaneet aarteen
laivaan lastatuksi ja varustaneet riittävästi vettä sekä kuljettaneet,
mahdollisen tarpeen varalta loput vuohenlihasta alukseemme. Viimein
eräänä kauniina aamuna nostimme ankkurin, mikä kysyikin kaikki meidän
voimamme, ja laskimme ulos Pohjoissatamasta, mastossa sama lippu, jonka
kapteeni oli hirsimajalla nostanut liehumaan ja jonka alla olimme siellä
taistelleet.

Saareen jätetyt miehet olivat nähtävästi pitäneet meitä silmällä
tarkemmin kuin aavistimmekaan. Kun salmen läpi kulkiessamme olimme
pakoitetut laskemaan eteläisen niemekkeen lähitse, näimme näet heidät
kaikki kolme hietarannalla polvillaan ja kädet rukoilevasti meitä kohden
ojennettuina. Luullakseni säälitti meitä kaikkia jättää heidät sinne
niin kurjan kohtalon omiksi, mutta uuden kapinan vaaraan emme voineet
antautua ja perin julmaa hyväntekeväisyyttä taas olisi ollut viedä
heidät kotiin hirsipuuhun. Tohtori huusi heille ilmoittaen, mitä heitä
varten olimme saarelle jättäneet ja mistä he varaston löytäisivät. Mutta
he vain jatkoivat rukouksiaan huudellen meitä nimeltä ja pyysivät meitä
Jumalan nimessä olemaan armeliaita eikä jättämään heitä surman suuhun
sellaiseen paikkaan.

Kun he näkivät että aluksemme yhä ohjasi samaan suuntaan ja poistui
nopeasti kuulomatkasta, niin muuan heistä -- en tiedä ken se oli
--hypähti karjahtaen pystyyn, lennätti musketin poskelleen ja laukasi.
Kuula lensi Silverin pään ylitse ja lävisti isonpurjeen.

Sen perästä me pysyttelimme kaiteen suojassa ja kun seuraavan kerran
katsahdin saareen päin, näin heidän hävinneen niemekkeeltä ja itse
niemekkeen, välimatkan pidetessä, häipyneen melkein kokonaan näkyvistä.
Siihen vihdoinkin loppuivat seikkailumme, ja ennen puolta päivää oli
Aarresaaren korkein huippu sanomattomaksi ilokseni vajonnut meren
sinisen kaaren taakse. Meitä oli laivassa niin vähän miehiä, että
jokainen täytyi olla työssä -- lukuunottamatta kapteenia, joka makasi
patjalla peräkannella ja jakeli sieltä käskyjä. Vaikka hän olikin jo
ihastuttavasti parantunut, tarvitsi hän kuitenkin vielä vähän lepoa.
Ohjasimme laivamme Espanjan Amerikan lähintä satamaa kohti, sillä ilman
lisäväkeä emme uskaltaneet lähteä suoraan kotia, ja ennenkuin satamaan
pääsimme, olimmekin, epävakaisia tuulia koettuamme ja pari navakkaa
myrskyä kestettyämme, aivan lopen väsyneitä.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun heitimme ankkurin mitä
kauneimpaan, maan suojaamaan satamaan, ja tuossa tuokiossa kihisi
ympärillämme venheitä täynnä neekereitä ja meksikolaisia intiaaneja ja
puoliverisiä valkoihoisia, jotka kaupittelivat hedelmiä ja vihanneksia
ja tarjoutuivat kuparikolikosta sukeltamaan. Nuo monet hyväntuuliset
kasvot, troopilliset hedelmät ja etenkin kaupungista yhä runsaammin
tuikkivat tulet olivat mitä miellyttävin vastakohta meidän
synkkämuistoiselle ja veriselle saarella oleskelullemme, ja tohtori ja
junkkari läksivät, ottaen minut mukaansa, viettämään iltaa kaupungissa.
Siellä he tapasivat erään englantilaisen sotalaivan kapteenin, joutuivat
hänen kanssa juttusille, menivät hänen laivallensa ja lyhyesti sanoen
pitivät niin hauskaa, että päivä jo sarasti ennenkuin venheemme laski
_Hispaniolan_ viereen.

Ben Gunn oli yksin kannella, ja heti kuin pääsimme ylös, hän rupesi
kummallisin elein tekemään meille tunnustusta. Silver oli tiessään.
Erakko oli sallinut hänen paeta muutamassa rannikkolaisten venheessä ja
vakuutti nyt, että hän oli sen tehnyt vain pelastaakseen meidän
henkemme, jotka varmasti olisivat olleet mennyttä kalua, "jos se
yksijalkainen mies olisi jäänyt laivaan." Mutta siinä ei ollut kaikki.
Kokki ei ollut poistunut tyhjin käsin. Hän oli huomaamatta murtautunut
ruumaan, ottanut yhden, noin kolmen neljän sadan guinean arvoisen
rahasäkin vastaisten vaellustensa varoiksi.

Luullakseni me kaikki olimme mielissämme, kun pääsimme hänestä niin
vähällä.

No niin -- lopettaakseni lyhyesti kertomukseni mainitsen vain, että
saimme tarpeelliset miehet laivaamme, suoritimme onnellisesti kotimatkan
ja _Hispaniola_ saapui Bristoliin juuri kun Blandly rupesi puuhailemaan
avustusretkikuntaansa. Vain viisi niistä, jotka olivat matkalle
lähteneet, saapui takaisin kotia. Totisesti: "Viina ja hiisi vei miehet
hautaan", vaikka meidän laitamme ei ollutkaan niin hullusti kuin sen
laivan, josta laulettiin:

    "Seitsemänkymmentäviisi heitä matkalle läksi,
    Nyt elossa heitä on enää vain yksi."

Jokainen meistä sai runsaalla kädellä osansa aarteesta ja käytti sen
viisaasti tai typerästi kukin luonteensa mukaan. Kapteeni Smollett on
lopettanut merien kyntämisen. Gray ei vain säästänyt osaansa, vaan
rupesi äkillisen kunnianhimon valtaamana jatkamaan ammattiopintojansa ja
on nyt perämies ja osakas komeassa fregatissa, sitäpaitsi naimisissa ja
perheenisä. Mitä Ben Gunniin tulee, niin sai hän tuhat puntaa, jotka hän
tuhlasi tai hävitti kolmessa viikossa, taikka tarkemmin sanoen
yhdeksässätoista päivässä, sillä kahdentenakymmenentenä hän jo kerjäsi.
Sitten hän sai talon vartioitavakseen eli siis juuri sellaisen toimen,
jota hän saarella sanoi eniten kammoavansa. Hän elää vielä
maalaispoikien suurena suosikkina ja pilan esineenä sekä uutterana
laulajana kirkossa jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivänä.

Silveristä emme ole sen koommin mitään kuulleet. Se kammottava
yksijalkainen merenkävijä on viimeinkin hävinnyt elämäni piiristä, mutta
minä olen vakuutettu siitä, että hän tapasi vanhan neekerittärensä ja
elää vieläkin mukavasti hänen ja Kapteeni Flintin seurassa. Toivokaamme
ainakin sitä, sillä pienet ovat hänellä mukavuuden mahdollisuudet
tulevassa maailmassa.

Kankihopea ja aseet ovat tietääkseni vieläkin siellä minne Flint ne
hautasi, ja aivan varmaan ne minuun nähden saavat siellä ollakin. Ei
härillä eikä köysillä minua saataisi uudelleen lähtemään tuolle
kirotulle saarelle, ja pahin uni, joka minua konsaan voi vaivata, on kun
olen kuulevinani kuohujen pauhaavan sen rantamilla, tai kun karahdan
ylös vuoteeltani Kapteeni Flintin kirkuvaan huutoon: "Paljon rahaa,
paljon rahaa!"








End of the Project Gutenberg EBook of Aarresaari, by Robert Louis Stevenson

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44339 ***